*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60508 ***

HENRY ESMONDIN HISTORIA

Hänen itsensä kertomana


Julkaissut

William Makepeace Thackeray


Suomentanut

Martta Räsänen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.




SISÄLTÖ:

Ensimmäinen kirja.

HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN
TRINITY COLLEGESTA.

    I. Selostus Esmondin perheestä Castlewoodin linnassa.
   II. Kuvaus siitä miten Francis, neljäs varakreivi,
       saapuu Castlewoodiin.
  III. Thomas, kolmas varakreivi, oli vienyt minut sinne
       paashiksi Isabellalle.
   IV. Minut pannaan roomalaiskatolisen papin kasvatettavaksi ja
       kasvatetaan siihen uskoon. -- Varakreivitär Castlewood.
    V. Haltiaväkeni ovat salaliitossa kuningas Jaakko II:n
       valtaanpalauttamiseksi.
   VI. Salaliiton tulos. Thomasin, Castlewoodin kolmannen varakreivin,
       kuolema ja varakreivittären vangitseminen.
  VII. Minut jätetään orpona Castlewoodiin, mutta saan siellä mitä
       lempeimpiä suojelijoita.
 VIII. Menestystä seuraa huono onni.
   IX. Minulla on isorokko ja valmistaudun lähtemään Castlewoodista.
    X. Menen Cambridge'iin, mutta en saa siellä mitään hyvää aikaan.
   XI. Tulen loma-ajaksi Castlewoodiin ja keksin siellä salaisen
       perhesurun.
  XII. Mylord Mohun tulee luoksemme pahoin aikein.
 XIII. Mylord lähtee luotamme ja jättää pahan jälkeensä.
  XIV. Ratsastamme hänen perässään Lontooseen.

Toinen kirja.

ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA.

    I. Olen vankilassa ja minua käydään katsomassa, mutta ei lohduteta.
   II. Vankeuteni päättyy, vaikeuteni eivät.
  III. Otan kuningattaren pestin Quinin rykmenttiin.
   IV. Entisen kertaamista.
    V. Menen Vigo-lahden retkelle, maistan suolavettä ja haistan ruutia.
   VI. Joulukuun 29 päivä.
  VII. Minut otetaan iloisesti vastaan Walcotessa.
 VIII. Perhepakinaa.
   IX. Otan osaa vuoden 1704:n sotaretkeen.
    X. Vanha tarina narrista ja naisesta.
   XI. Kuuluisa mr. Joseph Addison.
  XII. Saan oman komppanian vuoden 1706:n sotaretkeltä.
 XIII. Kohtaan Flanderissa vanhan tuttavan ja löydän sieltä
       äitini haudan ja oman kehtoni.
  XIV. Vuosien 1707:n ja 1708:n sotaretket.
   XV. Kenraali Webb voittaa Wynendaelin taistelun.

Kolmas kirja.

KUVAA ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.

     I. Taisteluni ja vaivani päättyvät.
    II. Menen kotiin ja kosketan vanhaa kieltä.
   III. Eräs luku "Spectatorista".
    IV. Beatrixin uusi kosija.
     V. Mohun ilmestyy viimeisen kerran tässä historiassa.
    VI. Beatrix-parka.
   VII. Kerran vielä käyn Castlewoodissa.
  VIII. Matkustan Ranskaan ja tuon kotiin erään Rigaud'n
        maalaaman muotokuvan.
    IX. Muotokuvan malli tulee Englantiin.
     X. Vieraanamme Kensingtonissa on hyvin huomattava henkilö.
    XI. Vieraamme poistuu luotamme, koska emme ole olleet
        tarpeeksi vieraanvaraisia.
   XII. Suuri suunnitelma ja kuka sen teki tyhjäksi.
  XIII. Elokuun ensimmäinen päivä 1714.






I KIRJA




HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN
TRINITY COLLEGESTA


Luemme, että vanhojen murhenäytelmien näyttelijät esittivät jambejaan
laulaen, puhuivat naamion takaa, ja käyttivät koturneja ja korkeita
päälaitteita. Arveltiin, että murhenäytelmän runottaren arvo vaati
näitä apukeinoja ja ettei hänen sopinut liikkua muuten kuin runomitan
ja tahdin mukaan. Niinpä tappoi kuningatar Medea lapsensa hitaan
soiton tahdissa ja kuningas Agamemnon meni iäisyyteen haipuvassa
alaäänessä (Drydenin sanoja käyttääksemme), jolloin kuoro seisoi
vieressä juhlallisessa asennossa, valittaen tahdissa ja arvokkaasti
noiden suurten kruunupäisten henkilöjen kohtaloita. Historian
runotar rakastaa juhlallisuutta samoin kuin hänen teatterisisarensa.
Hänkin käyttää naamiota ja koturneja ja puhuu tahdissa. Ja meidän
aikanamme hänkin vaivautuu seuraamaan yksinomaan kuninkaiden asioita,
palvellen heitä nöyränä ja juhlallisena, aivan kuin hän olisi vain
hovijuhlamenojen ohjaajatar, jolla ei ole mitään syytä merkitä
muistiin tavallisten ihmisten vaiheita. Olen nähnyt hyvin vanhana
ja elähtäneenä Ranskan kuningasvanhuksen Ludvig XIV:n kuninkuuden
mallin ja esikuvan, -- joka ei koskaan liikkunut muuten kuin tahdissa
ja joka eli ja kuoli hovimarsalkkansa sääntöjen mukaan, koettaen
näytellä koko elinaikansa sankarin osaa. Vailla runouden kiiltoa
hänkin oli vain pikkuinen, ryppynaamainen, rokonarpinen ukko, joka
käytti suurta tekotukkaa ja punaisia korkoja näyttääkseen pitkältä --
sopiva sankariksi johonkin kirjaan, jos mielitte, tai vaskipatsaaseen
tai kattomaalaukseen; roomalaismallinen jumala, mutta ei muuta kuin
tavallinen mies Madame Maintenonin tai parturin silmissä, joka ajoi
hänen partaansa tai Monsieur Fagonin, hänen haavurinsa. Heittäneekö
Historia koskaan pois tekotukkaansa ja jättäneekö se koskaan hovia?
Saanemmeko nähdä Ranskasta ja Englannista muutakin kuin Versaillesin
ja Windsorin? Näin kuningatar Annan Windsorissa kiitävän alas puiston
rinnettä yksivaljakkovaunuissaan metsästyskoiriensa perästä --
kiihkeän, punanaamaisen naisen, joka ei vähääkään muistuttanut hänen
patsastaan, joka kääntää kivisen selkänsä P. Paavalin kirkkoon päin
ja katselee vaunuja, jotka koettavat kavuta Ludgate Hilliä. Ei hän
ollut sen paremmin kasvatettu tai viisaampi kuin sinä tai minä, vaikka
polvistuimmekin antamaan hänelle kirjeen tai käsien pesumaljan. Miksi
Historian täytyy kulkea polvistuneena aikojen loppuun? Koetan saada
hänet nousemaan ja omaksumaan luonnollisen asennon, niin ettei hän aina
tee mateluja keikaritemppuja kuin mikäkin ylikamariherra ja pujottaudu
takaperin ovista hallitsijan läsnäollessa. Sanalla sanoen, tahtoisin
saada Historian mieluummin tuttavalliseksi kuin sankarilliseksi ja
mielestäni mr. Hogarth ja mr. Fielding antavat lapsillemme paljon
paremman käsityksen nykyään Englannissa vallitsevista tavoista kuin
_The Court Gazette_ ja muut sanomalehdet, jotka saamme hovista.

Webbin armeijassa oli eräs saksalainen upseeri, jonka kanssa
tavallisesti laskimme leikkiä ja josta alettiin uskoa erästä juttua
(jonka itse olin tekaissut), nimittäin että hän oli keisarin
perinnöllisen saappaan vetäjän vanhin poika sekä sen kunnian perijä,
josta hänen esi-isänsä olivat olleet kovin ylpeitä, koska heitä
oli kaksikymmentä sukupolvea potkinut toinen keisarillinen jalka
heidän vetäessään saapasta toisesta. Olen kuullut, että vanha lordi
Castlewood, jonka perheen historiaa tämä kirja osittain käsittelee,
vaikka hän polveutuikin aivan yhtä hyvästä suvusta kuin Stuartit, joita
hän palveli (ja jotka sukuperältään eivät ole parempia kuin kymmenkunta
englantilaista ja skotlantilaista sukua, jotka voisin mainita),
oli ylpeämpi asemastaan hovissa kuin esi-isäinsä kunniasta ja piti
arvoaan (ruokavaraston hoitajana ja kuninkaan maitoviinin ritarina)
niin korkeana, että hän iloisena meni perikatoon sen kiittämättömän
ja tuhlaavan suvun tähden, joka oli nuo arvot hänelle antanut.
Hän panttasi lautasensa kuningas Kaarle I:n puolesta, kiinnitti
omaisuutensa saman asian vuoksi ja menetti suurimman osan siitä
sakkoina ja takavarikkoina. Hänen linnansa Iretonissa piiritettiin,
jolloin hänen veljensä Thomas antautui (tehden jälkeenpäin sopimuksia
tasavaltalaisten kanssa, mitä seikkaa vanhempi veli ei milloinkaan
antanut hänelle anteeksi) ja jolloin hänen toinen veljensä Edward,
joka oli omaksunut papillisen kutsumuksen, kaatui Castlewoodin
tornissa toimiessaan siellä sekä pappina että tykkimiehenä. Tämä
piintynyt vanha kuningasmielinen, joka oli kuninkaan luona, kun hänen
taloaan noin tuhottiin, pääsi pujahtamaan ulkomaille ainoan poikansa
kanssa, joka silloin oli vain poikanen, mutta palasi ottaakseen osaa
Worcesterin taisteluun. Tuolla tuhoisalla kentällä kaatui Eustace
Esmond ja Castlewood lähti sieltä vielä kerran maanpakoon eikä tämän
jälkeen eikä edes restauratsionin jälkeenkään enää koskaan poistunut
tuon itsevaltiaan hovista (jonka palaamisesta meillä on kiitosrukous
rukouskirjassa), hänen, joka myi maansa ja otti lahjuksia Ranskan
kuninkaalta.

Mikä onkaan ylväämpi näky kuin maanpaossa oleva suuri kuningas? Kuka
ansaitsee kunnian paremmin kuin urhoollinen mies, jota on kohdannut
onnettomuus? Sellaisen kuvan on Addison muovannut jalossa teoksessaan
Catosta. Mutta kuvitelkaapa pakolais-Catoa huvittelemassa jossain
kapakassa ilotyttö kummallakin polvellaan ja tusina uskollisia,
humalaisia taistelutovereita mukanaan, ja laskuaan karttava
kapakoitsija -- niin onnettomuuden arvokkuus katoaa heti. Historian
runotar kääntyy häveten tuosta raa'asta näystä ja sulkee oven -- jolle
maanpakolaisen maksamaton juoma on merkitty, -- sulkee oven taakse
hänet ja hänen haarikkansa ja piippunsa ja kapakkalaulunsa, joita hän
ja hänen ystävänsä hoilottavat. Sellaisen miehen kuin Kaarlen olisi
pitänyt saada Ostade tai Mieris maalaamaan kuvansa. Knellerit ja Le
Brunsit kaupustelevat vain kömpelöitä ja mahdottomia allegorioja; ja
minusta on aina tuntunut solvaukselta se, että Olympoon tahdotaan
tunkea mokoma viinissä rypevä jumal-olento.

Kuninkaan seuraajasta, Castlewoodin varakreivistä -- joka menetti
poikansa, joutui uskollisuutensa uhriksi, kantoi useita haavoja ja
urhoollisuuden merkkejä -- tulisi varmaankin hänen sukulaistensa
vaieta; ja jos hän kaatuisi ollessaan päihtyneenä, ei häntä saisi
häväistä eikä houkutella ohikulkijoita nauramaan hänen punaiselle
naamalleen ja valkeille hapsilleen. Mitä! Vuoltuuko virta vuoresta
vapaana ja puhtaana, juokseeko se kauniiden niittyjen lävitse,
muodostaen ja vahvistaen eloisia lisäjokia, päättyäkseen kylän
viemäriin? Elämällä, jolla on jalo alku, ei useinkaan ole parempi
loppu. Huomioidentekijän ei tulisi katsella sellaisia vaiheita ilman
jonkinlaista pelkoa ja kunnioitusta niitä muistiinkirjoittaessaan. Olen
nähnyt liian paljon onnea elämässä nostaakseni hattuani ja hurratakseni
sille sen ajaessa ohi kultavaunuissaan, ja mieluummin näyttelen
pientä osaani naapurieni kanssa jalkaisin, etteivät he halkeaisi
liian suuresta kummastuksesta eivätkä osoittaisi suosiotaan liian
äänekkäästi. Ylipormestariko tuossa juhlallisesti menee lihapiirakan
syöntiin ja hallitustaloon? Tuoko on Newgate-vankilan Jaakko-parka,
sheriffin ja keihäsmiesten saattamana, jotka johtavat häntä viimeisellä
matkallaan Tyburniin? Katson sydämeeni ja arvioin olevani yhtä hyvä
kuin ylipormestari ja tiedän olevani yhtä paha kuin Tyburn-Jaakko.
Antakaa minulle ketjut ja punainen kaapu ja vanukasta eteeni, niin
osaan vallan hyvin näytellä valtuusmiestä ja tuomita Jaakon päivällisen
jälkeen. Näännyttäkää minua nälällä, pitäkää minua loitolla kirjoista
ja rehellisistä ihmisistä, kehittäkää minua rakastamaan arpapeliä ja
paloviinaa ja hurjistelemista ja pankaa minut Hounslow-Heathiin ja
kukkaro eteeni, ja minä otan sen. "Ja ansaitsen hirttonuoran", sanotte
te, haluten lopettaa tämän jaarituksen. En ryhdy väittämään teitä
vastaan. En voi muuta kuin hyväksyä maailman semmoisena, jommoiseksi
sen näen, hylkäämättä nuoranpätkääkään, niin kauan kuin se on muodissa.



I luku.

SELOSTUS ESMONDIN PERHEESTÄ CASTLEWOODIN LINNASSA.

Kun Francis, Castlewoodin neljäs varakreivi, v. 1691 sai arvonsa ja
heti sen jälkeen otti vastaan Castlewoodissa, Hantsin kreivikunnassa
olevat tiluksensa, oli melkein ainoa siellä asustava henkilö,
palvelijoita lukuunottamatta, kaksitoistavuotias poikanen, johon
ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota ennenkuin rouva
varakreivitär hänet havaitsi, tarkastaessaan taloudenhoitajattaren
kanssa linnaa saapumispäivänään. Poika oli huoneessa, jota sanottiin
kirjastoksi tai keltaiseksi galleriaksi ja jossa perheen muotokuvat
tavallisesti olivat, muun muassa Antonio Van Dyckin hieno maalaus
Georgesta, toisesta varakreivistä ja Dobsonin maalaus kolmannesta
varakreivistä, joka juuri oli kuollut. Viimemainittua kuvaa ei hänen
rouva leskensä näyttänyt tahtovan viedä pois lähettäessään noutamaan
taloonsa Chelseahen Sir Peter Lelyn maalaamaan oman kuvansa, jossa
hänen armonsa oli kuvattu Dianan hoviin kuuluvaksi metsästäjättäreksi.

Uusi, ihana Catslewoodin lady tapasi surullisen, yksinäisen kirjaston
asujaimen tutkimassa suurta kirjaa, jonka tämä laski pois havaitessaan
vieraan olevan saapuvilla. Kun poika ymmärsi, kuka tuo henkilö oli,
nousi hän seisomaan ja kumarsi varakreivittärelle -- osoittaen ujoa
kunnioitusta linnan emännälle.

Lady ojensi kätensä -- koskapa ei tuo käsi olisikaan ojentunut tekemään
hyvää työtä tai suojelemaan surulta ja onnettomuudelta? "Ja tämäkö on
sukulaisemme?" sanoi hän; "mikä on nimesi, serkku?" "Nimeni on Henry
Esmond", sanoi poika, kohottaen ihailevan ja ihmettelevän katseensa
lady Esmondiin, sillä lady oli ilmestynyt niinkuin _Dea certe_ -- tosi
jumalatar -- ja oli pojan mielestä ihanin olento, johon hän koskaan oli
katsahtanut. Ladyn kultainen tukka kimalteli auringon kullassa, hänen
ihonsa oli huikaisevan kukoistava, hänen huulensa hymyilivät ja hänen
silmänsä loistivat hyvyydestä, joka saattoi Harry [Harry = Henry, nimen
hyväilymuoto] Esmondin sydämen sykkimään hämmästyksestä.

"Totta maar hänen nimensä on Henry Esmond, mylady", sanoi mrs. Worksop,
taloudenhoitajatar (vanha tyranni, jota Henry Esmond kiusasi enemmän
kuin vihasi), ja vanha rouva katsahti merkitsevästi lordivainajan
kuvaan päin, joka vieläkin on perheen hallussa; siinä oli jalon ja
ankaran näköinen mies, käsi miekan kahvassa ja takissaan arvomerkki,
jonka lordivainaja oli saanut keisarilta Tonavalla käydyssä taistelussa
turkkilaisia vastaan.

Havaitessaan suuren, kieltämättömän yhdennäköisyyden tämän kuvan ja
pojan välillä, uusi varakreivitär, joka yhä piteli pojan kättä kuvaa
tarkastaessaan, punastui ja hellitti käden nopeasti, kulkien gallerian
toiseen päähän mrs. Worksopin seuraamana.

Kun lady palasi, seisoi Henry Esmond vielä samalla paikalla ja käsi
siinä asennossa, johon se oli mennyt, kun hän oli antanut sen laskeutua
mustalle takilleen.

Ladyn sydän heltyi luullakseni -- ja tosiaankin, hänhän on
sen sittemmin myöntänyt -- hänen ajatellessaan menettelevänsä
epäystävällisesti jotakuta ihmistä kohtaan, olipa tämä suuri tai
pieni; sillä kun hän palasi, oli hän lähettänyt taloudenhoitajattaren
jollekin asialle käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja tultuaan
takaisin pojan luo äärimmäinen säälin ja lempeyden ilme silmissään,
tarttui tämän käteen uudestaan asettaen toisen kauniin kätensä pojan
pään päälle ja sanoen tälle muutamia sanoja, jotka olivat niin
lempeitä ja lausuttiin niin suloisella äänellä, että pojasta, joka ei
milloinkaan ennen ollut nähnyt niin paljon kauneutta, tuntui aivan
kuin yliluonnollisen olennon tai enkelin kosketus olisi heittänyt
hänet maahan ja polvistuen toisen polvensa varaan hän suuteli kaunista
suojelevaa kättä. Viimeiseen elinhetkeensä asti Esmond muistaa ladyn
semmoisena, jommoinen hän silloin puhuessaan oli, -- hänen kauniissa
sormissaan olevat sormukset, hänen pukunsakin tuoksun, hänen säteilevät
silmänsä, joista loisti kummastus ja hyvyys, hänen huulensa, joilla
hymy päilyi, ja auringon, joka muodosti kultaisen sädekehän hänen
hiustensa ympärille.

Pojan vielä ollessa nöyrässä asennossaan hänen taakseen tuli
pyylevä herra, joka talutti pientä, nelivuotista tyttöä. Herra
purskahti kaikuvaan nauruun huomatessaan ladyn ja tämän ihailijan
omituisine hentoine vartaloineen, kalpeine kasvoineen ja pitkine
mustine suortuvineen. Lady punastui ja pyysi katseellaan puolisoaan
hillitsemään iloisuuttaan -- sillä tulija oli herra varakreivi, jonka
poika tunsi, koska oli nähnyt hänet kerran ennen lordivainajan eläessä.

"Tämä siis on pikkuinen pappi", sanoi mylord katsahtaen poikaan. "Terve
mieheen, sukulaisemme!"

"Hän lukee rukouksensa äidin kuullen", sanoi pikku tyttö, hypähtäen
isänsä polvelle, ja mylord purskahti uudestaan nauramaan ja
Henry-sukulainen näytti perin nololta. Hän keksi puolisen tusinaa
vastineita, mutta vasta kuukausia jälkeenpäin kun hän ajatteli tätä
seikkailua; tällä hetkellä hän ei osannut vastata kerrassaan mitään.

"Le pauvre enfant, il n'a que nous" [Lapsi parka, hänellä ei ole muuta
turvaa kuin me], sanoi lady, katsahtaen lordiin; ja poika, joka ymmärsi
hänen sanansa, vaikka lady epäilemättä näytti luulevan toisin, kiitti
häntä koko sydämellään hänen lempeästä puheestaan.

"Eikä häneltä tule täällä ystäviä puuttumaan", sanoi mylord
ystävällisellä äänellä; "vai mitä, pikku Trix?"

Pikku tyttö, jonka nimi oli Beatrix ja jota hänen isänsä nimitti tällä
lyhennyksellä, katsahti totisesti Henry Esmondiin suurilla silmillään
ja sitten kirkasti hymy hänen kasvojaan, jotka olivat kauniit kuin
keruubin, ja hän tuli ja ojensi kätösensä pojalle. Pistävän suloinen
kiitollisuuden, onnen ja rakkauden tunne täytti orpolapsen sydämen,
kun hän sai suojelijoilta, jotka taivas oli hänelle lähettänyt,
nämä lempeät sanat ja ystävyyden ja suosion osoitukset. Vain tunti
sitten hän oli tuntenut olevansa hyvin yksin maailmassa. Kun hän
kuuli kellojen jylisevän soiton Castlewoodin kirkosta, kellojen,
jotka sinä aamuna soivat isäntänsä ja emäntänsä tervetuliaisiksi,
olivat ne soineet hänelle vain pelkoa ja mielenankeutta, sillä hän
ei tietänyt, kuinka uusi isäntä häntä kohtelisi, ja ne, joilta hän
ennen oli pyytänyt turvaa, olivat nyt unohdetut tai kuolleet. Ylpeys
ja epäluulo myös oli pidättänyt häntä huoneessa kylän papin ja kansan
ja linnan palvelijoiden mennessä toivottamaan Castlewoodin lordia
tervetulleeksi: sillä Henry Esmond ei ollut palvelija, vaikka olikin
alistetussa asemassa, ei myöskään sukulainen, vaikka hän kantoi
suvun nimeä ja vaikka hänen suonissaan virtasi sen veri; ja kesken
hälinän ja suosionosoitusten kajahtelun uuden isännän saapuessa
(jolle, voin vakuuttaa, juhlat oli valmistettu ja jonka kunniaksi
tykkejä laukaistiin ja jolle vuokraajat ja palvelijat hurrasivat, kun
vaunut lähestyivät ja pyörivät linnan pihalle) ei kukaan kiinnittänyt
huomiotaan Henry Esmondiin, joka istui yksinäisenä, kenenkään
huomaamatta kirjastohuoneessa, kunnes hänen uudet ystävänsä hänet
löysivät.

Kun mylord ja lady aikoivat poistua huoneesta, pyysi tyttö, pitäen
yhä sukulaistaan kädestä, häntä tulemaan heidän mukanaan. "Sinä
hylkäät aina vanhan ystävän löytäessäsi uuden, Trix", sanoi hänen
isänsä hänelle iloisesti mennen kuvakokoelmahuoneeseen ja tarjoten
käsivartensa rouvalleen. Sieltä he menivät musiikkihuoneeseen, joka
kauan oli ollut käyttämättömänä, ja kellotornissa olevien kuningatar
Elisabethin huoneiden läpi pengermälle, josta aukeni ihana näköala
auringon laskiessa, tummuvat metsät ja palaavien peltovariksien pilvi
ja tasanko ja joki, joiden takana oli Castlewoodin kylä ja silmää
hyväilevät purppuranväriset mäet. Pikkuinen Castlewoodin perijä,
kaksivuotias lapsi, oli jo pengermällä imettäjänsä käsivarsilla, jonka
luota hän juoksi ruohopengermän poikki äitinsä luo huomatessaan tämän.

"Ellet voi olla onnellinen täällä, Rachel", sanoi mylord katsellen
ympärillään olevaa näköalaa, "on sinua vaikea tyydyttää".

"Olen onnellinen siellä missä sinä olet", sanoi lady, "mutta kaikkein
onnellisimpia olimme Walcote Forestissa;" ja sitten mylord alkoi
selittää heidän edessään olevaa näköalaa vaimolleen sekä sellaista,
minkä pikku Henry tiesi paremminkin kuin hän -- nimittäin linnan
historiaa: kuinka paashi karkasi tuosta portista mukanaan Castlewoodin
perijätär, jolloin tilukset tulivat nykyisen perheen haltuun, kuinka
keropäät hyökkäsivät kellotorniin, jota puolustaessa mylordin isä
kaatui. "Olin vasta kaksivuotias silloin", sanoi hän, "mutta vähennä
neljäkymmentäkuusi yhdeksästäkymmenestä ja sano, kuinka vanha olen,
Henry-lanko?"

"Kolmenkymmenen", sanoi hänen vaimonsa naurahtaen.

"Vallan liian vanha sinulle, Rachel", vastasi mylord katsoen häneen
hellästi. Lady tosiaankin näytti olevan vain tyttönen, ja oli tuskin
vielä täyttänyt kahtakymmentä.

"Tiedäthän, Frank, että teen mitä hyvänsä sinun mieliksesi", sanoi hän,
"ja lupaan vanheta joka päivä."

"Et saa sanoa isää Frankiksi, nyt sinun pitää sanoa häntä mylordiksi",
sanoi Beatrix-neiti keikahuttaen pikkuista päätään. Silloin hänen
äitinsä hymyili ja iloinen isä nauroi ja pieni juokseva poika nauroi --
tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että oli onnellinen, niinkuin
jokainen näytti olevan. Miten nuo vähäpätöiset tapahtumat ja sanat,
maisema ja aurinko, hymyilevä ja puhuva ihmisryhmä, syöpyivätkään
syvälle muistoon!

Auringon laskiessa lähetettiin pienoinen perijä imettäjänsä hoivaamana
nukkumaan, jonne hän kirkuen läksi, mutta pikku Trixille annettiin
lupa istua illallispöydässä sinä iltana. -- "Ja tulethan sinäkin,
sukulaisemme, vai miten?" sanoi lady.

Harry Esmond punastui. "Sy-syön illallista mrs. Worksopin kanssa", hän
sanoi.

"Hitto vie", sanoi mylord, "syöt illallista meidän kanssamme tänään,
Henry. Naisen pyytäessä ei saa kieltäytyä, eihän, Trix?" Ja he kaikki
ihmettelivät Henryn ruokahalua, joka olikin vallan suurenmoinen, sillä
hän ei ollut saanut päivällistä, koska kukaan ei ajatellut häntä siinä
hälinässä, joka linnassa vallitsi uuden lordin tulon edellisissä
valmistuksissa.

"Etkö saanut päivällistä, rakas lapsiparka!" pahoitteli mylady,
kasaten pojan lautaselle lihaa; ja mylord täyttäen maljan lait ojaan
myöten käski tämän juoda tervehdysmaljan, jolloin nuoriherra Harry
kulahutti viinin kurkkuunsa, huutaen "kuninkaan malja". Mylord oli
halukas juomaan sen ja kaikki muutkin maljat, jopa liiankin halukas.
Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tohtori Tusherin (Castlewoodin
kotikappalaisen) lähdöstä jälkiruoan tarjoamisen jälkeen -- hän ei
vielä ollut saanut pitää kappalaista niin kauan, hän sanoi, että olisi
tähän kyllästynyt, -- joten hänen kunnianarvoisuutensa piti mylordille
seuraa muutamia tunteja piipun ja punssilasin ääressä ja meni kotiin
jotenkin heiluvin askelin ja vakuuttaen kymmeniä kertoja, että hänen
ylhäisyytensä ystävällisyys voitti kaiken sen hyvyyden, joka oli tullut
hänen osakseen hänen ylhäisyytensä armollisten sukulaisten puolelta.

Nuoren Esmondin saapuessa pieneen kamariinsa hänen sydämensä oli
täynnä hämmästystä sekä kiitollisuutta niitä uusia ystäviä kohtaan,
jotka tämä onnellinen päivä oli hänelle suonut. Hän oli jalkeilla,
odottaen valppaana jo kauan ennen kuin talo valveutui, toivoen saavansa
nähdä ihanan ladyn ja hänen lapsensa -- tuon lempeän suosijansa
ja suojelijansa, ja hän pelkäsi vain, että heidän eilisiltainen
ystävyytensä jotenkin loppuisi tai muuttuisi. Mutta viimein tuli pikku
Beatrix puutarhaan ja hänen äitinsä seurasi häntä tervehtien Harryä
yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. Poika kertoi hänelle pitemmälti
linnan historiaa (jota Harrylle oli opetettu entisen lordin aikana).
Lady kuunteli sitä suurella mielenkiinnolla; ja sitten poika ilmoitti,
muistaen edellistä iltaa, ymmärtävänsä ranskaa ja kiitti ladyä hänen
suojeluksestaan.

"Ymmärrätkö?" sanoi tämä punastuen; "siinä tapauksessa, sir, saat
opettaa minua ja Beatrixia." Ja lady kysyi pojalta vielä paljon muuta
hänestä itsestään; mutta tämä voidaan kertoa paremmin, täydellisemmin
ja selvemmin kuin niissä lyhyissä vastauksissa, jotka poika antoi
emäntänsä kysymyksiin.



II luku.

KUVAUS SIITÄ, MITEN FRANCIS, NELJÄS VARAKREIVI, SAAPUU CASTLEWOODIIN.

Tiedetään, että Esmondin nimi ja Hantsin kreivikunnassa olevat
Castlewoodin tilukset, tulivat nykyisen perheen haltuun Dorothean,
Edwardin, Esmondin jaarlin ja markiisin ja Castlewoodin lordin
tyttären ja perijättären kautta, joka lady nai, Elisabethin 23:ntena
hallitusvuotena, Henry Poynsin, joka silloin oli paashina hänen
isällään. Francis, yllämainittujen Henryn ja Dorothean poika ja
perijä, otti äitinsä nimen, jota perhe oli ennenkin käyttänyt,
ja sai ritarin ja paroonin arvon kuningas Jaakko I:ltä; ja koska
hänellä oli sotilaallisia taipumuksia, jäi hän pitkäksi aikaa Saksaan
vaaliruhtinaan luokse, jonka palveluksessa Francis menetti paljon
ja oli useissa vaaroissa, hän kun lainasi suuria rahasummia tuolle
onnettomalle ruhtinaalle ja sai useita haavoja keisarin puoluelaisia
vastaan käydyissä sodissa, joihin sir Francis otti osaa.

Kotiin palattuaan sir Francis sai palvelustensa ja monien uhrauksiensa
palkan majesteettivainaja Jaakko I:ltä, joka armollisesti lahjoitti
tälle koetellulle palvelijalleen ruokavarastonhoitajan ja kuninkaan
maitoviinin ritarin arvon, jota korkeata ja vastuunalaista virkaa hän
hoiti tuon kuninkaan sekä hänen onnettoman seuraajansa hallitusajan.

Vanhuus ja monet haavat ja sairaudet pakottivat sir Franciksen
toimituttamaan suuren osan velvollisuuksistaan sijaisella; ja hänen
poikansa sir George Esmond, ritari ja lipunkantaja, täytti tämän
viran, ensin isänsä luutnanttina ja myöhemmin isänsä arvon ja nimen
perijänä melkein koko kuningas Kaarle I:n sekä hänen kahden poikansa
hallitusajan.

Sir George Esmond nai alempisäätyisen, kuin hänen nimensä ja arvonsa
edellyttivät, nim. valtuusmiehen ja kultasepän Thomas Tophamin
tyttären Lontoon kaupungista. Appiukko oli parlamentin puolella
silloin alkavissa selkkauksissa ja petti sir Georgen toiveet
omaisuudesta, jonka tämä luuli hänen testamenttaavan hänelle, sillä
appi jättikin rahansa toiselle tyttärelleen, naimattomalle Barbaralle.
Sir George Esmond osoitti puolestaan kaikin tavoin kiintymystään
ja uskollisuuttaan kuninkaan asiaa sekä tämän persoonaa kohtaan;
ja kuninkaan ollessa Oxfordissa V. 1642 sir George isänsä luvalla,
joka silloin oli hyvin vanha ja sairaalloinen ja asui linnassaan
Castlewoodissa, sulatutti kaikki perheen hopealautaset hänen
majesteettinsa hyväksi.

Tämän ja muiden uhrausten ja ansioiden palkkioksi suvaitsi hänen
majesteettinsa (Oxfordissa tammik. v. 1643 päivätyllä kirjelmällä)
antaa sir Francis Esmondille, Castlewoodin varakreiville, Shandonin
varakreivin arvon Irlannissa, ja koska varakreivin tilukset olivat
suuresti köyhtyneet kuninkaalle annettujen lainojen tähden, joita
kuningas ei näinä vaikeina aikoina voinut takaisin maksaa, annettiin
varakreiville maalahjoitus Virginian siirtokunnista, josta maasta osa
nykyäänkin on hänen perheensä jälkeläisten hallussa.

Ensimmäinen Castlewoodin varakreivi kuoli perin iäkkäänä, vain muutamia
kuukausia sen jälkeen kun oli arvonsa saanut. Hänen seuraajansa
oli hänen vanhin poikansa, yllämainittu George, ja paitsi tätä jäi
varakreiviltä perillisiä Thomas, kuninkaan armeijan eversti, joka
liittyi myöhemmin vallantavoittelijan puolelle, ja Francis joka kuului
hengelliseen säätyyn ja kaatui puolustaessaan Castlewoodin linnaa
parlamenttilaisia vastaan v. 1647.

Lordi George Castlewoodilla (toisella varakreivillä), kuningas Kaarle
I:n aikalaisella, ei ollut muita miehisiä perillisiä kuin ainoa
poika Eustace Esmond, joka kaatui, ja puolet Castlewoodin miehiä
hänen kanssaan, Worcesterin taistelussa. Castlewoodin maat myytiin
ja jaettiin tasavaltalaisten miehille, koska Castlewoodia pidettiin
osallisena melkein kaikkiin protektoria vastaan kuninkaan kuoleman
jälkeen ja kuningas Kaarle II:n valtaanpalautukseen asti tehtyihin
salaliittoihin. Mylord seurasi tuon kuninkaan hovia maanpakoon,
jouduttuaan taloudelliseen perikatoon sen palveluksessa. Hänellä
oli vain yksi tytär, josta ei hänestäkään ollut isälle suurta
iloa, sillä onnettomuus ei ollut opettanut noille maanpakolaisille
elämänkieltäymyksiä, ja sanotaan sekä Yorkin herttuan että hänen
veljensä kuninkaan riidelleen Isabel Esmondista. Hän oli kuningatar
Henrietta Marian hovinainen ja kääntyi hyvin nuorena katoliseen uskoon;
hänen isänsä, heikko mies, seurasi tyttärensä esimerkkiä pian sen
jälkeen Bredassa.

Eustace Esmondin kuoltua Worcesterin taistelussa Thomas Esmond,
lordi Castlewoodin veljenpoika, joka silloin oli vain poikanen,
tuli arvonimen perijäksi. Hänen isänsä oli valtariidoissa ollut
parlamentin puolella ja oli siten vieraantunut sukunsa päämiehestä,
ja lordi Castlewood oli ensin niin raivoissaan ajatellessaan arvonsa
(vaikka se nyt oli tuskin tyhjää parempi) menevän keropäälurjukselle,
että hän olisi nainut uudestaan ja kosiskelikin jo Brüggessä erään
viinikauppiaan tytärtä, jonka isälle hänen ylhäisyytensä oli suuria
summia vuokravelkaa kuninkaan ollessa siellä, mutta hän kammosi hovin
pilkkaa ja tyttärensä vihaa. Tytärtään hän suorastaan pelkäsi -- sillä
tämä oli luonteeltaan yhtä ylimielinen ja kiivas kuin lordi oli heikko;
haavat ja juopottelut olivat tämän saattaneet rappiolle.

Lordi Castlewood olisi tahtonut saada naitetuksi tyttärensä Isabellan,
tämän serkulle, sen Francis Esmondin pojalle, joka kaatui Castlewoodin
piirityksessä. Ja sanotaankin neidin ihastuneen tuohon mieheen, joka
oli häntä useita vuosia nuorempi (tätä hän ei suinkaan pitänyt miehessä
minään vikana), mutta kosiskeltuaan ja päästyään perheen läheisimpään
piiriin tämä serkku odottamatta pyörsi takaisin, juuri silloin kuin
asia näytti kaikkein lupaavimmalta, eikä edes millään tavoin selittänyt
tätä menettelyään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä, suvaiten
ilkamoiden sanoa sitä hänen uskottomuudekseen. Jack Churchill, Frank
Esmondin luutnantti kuninkaan henkivartiaston jalkaväkirykmentistä peri
Esmondin paikan, kun tämä oli jättänyt hovin ja lähtenyt Tangeriin
raivoissaan siitä, että oli huomannut ylenemisensä riippuneen
kihlaamastaan elähtäneestä morsiamesta. Hän ja Churchill, jotka olivat
olleet _condiscipuli_ P. Paavalin koulussa, vaihtoivat asian johdosta
kiivaita sanoja; ja Frank Esmond virkkoi kiroten toverilleen: "Jack,
sisaresi voi olla semmoinen ja tämmöinen, mutta minun vaimoni ei
milloinkaan, kautta Juppiterin!" ja miekat paljastettiin ja vertakin
paljastettiin tässä riidassa kunnes ystävät heidät eroittivat. Harvat
miehet olivat niin arkoja kunnian-asioissa siihen aikaan, ja hyvää
syntyperää ja sukupuuta olevat miehet pitivät kuninkaallista tahraa
sukunsa vaakunassa lisäkoristeena. Frank Esmond päätyi oikkuilleen
Tangeriin, josta sitten palasi kahden vuoden sotapalveluksen jälkeen,
asettuen asumaan pienelle, äidiltä perimälleen tilalle lähelle
Winchesteria, tullen maalaisherraksi ja pitäen ajokoiria, eikä hän
koskaan palannut hoviin kuningas Kaarlen hallitusaikana. Mutta hänen
setänsä Castlewood ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi, eikä sitä
kotvaan aikaan tehnyt hänen serkkunsakaan, jota hän oli kieltäytynyt
naimasta.

Täydelleen ei lordi Castlewood, joka oli kuluttanut kuninkaan
palveluksessa nuoruutensa ja omaisuutensa, kyennyt tilusten,
eläkkeiden, Ranskasta saapuvien lahjusten tai kuninkaan lahjojenkaan
avulla -- lahjoja tuli niin kauan kuin hänen tyttärensä oli suosiossa
-saamaan omaisuuttaan takaisin, eikä hän välittänyt poikansa kuoleman
jälkeen käydäkään Castlewoodissa tai korjauttaa sitä, vaan eli leveästi
ja loistavasti hovissa ja sai säästetyksikin melkoisen määrän käteistä
rahaa.

Silloinpa hänen perillisensä ja veljenpoikansa, Thomas Esmond, alkoi
pyrkiä setänsä suosioon. Thomas oli palvellut keisaria ja Alankomaita,
kun kuningas Kaarlen oli ollut pakko lainata sotaväkeä näille
valtioille, sekä niitä vastaan, sitten kun hänen majesteettinsa oli
tehnyt liiton Ranskan kuninkaan kanssa. Näissä taisteluissa Thomas
Esmond herätti enemmän huomiota kaksintaisteluillaan, meluamisellaan,
paheillaan ja pelaamisellaan kuin millään huomattavalla sotaisella
urotyöllä ja palasi Englantiin, kuten moni muu matkusteleva
englantilainen herra, vähääkään parantumatta ulkomaisista
kokemuksistaan. Hän oli hävittänyt nuoremman veljensä osuuden pienestä
vanhempain perinnöstä, eikä -- totuushan on ilmaistava -- ollut muuta
kuin sissi varsinaisten soturien joukossa ja metelöitsijä Alsatiassa
ja Friarsiassa [kuuluisia pelihuoneita ja pahuudenpesiä senaikaisessa
Lontoossa], joissa hän koetteli pelionneaan, kun luuli olevan
tilaisuutta omaisuuden hankkimiseen.

Hänen serkkunsa oli nyt sivuuttanut keski-iän eikä hänen entistä
kauneuttaan todistaneet muut kuin hänen oma puheensa. Hän oli luiseva
ja keltainen ja torahampainen, eikä kaikki punainen ja valkoinen
ihomaali, jota oli saatavissa kaikista Lontoon korukaupoista, kyennyt
tekemään hänestä kaunotarta. Mr. Killigrew nimitti häntä Sibyllaksi,
pääkalloksi, joka kuninkaan juhlissa oli muistutuksena: _memento mori_
[muista kuolemaasi!] j.n.e. -- sanalla sanoen, hän oli nainen, joka
saattoi olla helppo valloittaa, mutta jota valloittamaan vain hyvin
rohkea mies uskalsi ryhtyä. Tämä rohkea mies oli Thomas Esmond. Hän
ihaili suuresti lordi Castlewoodin säästöjä, joiden määrää juorut
olivat paljon suurennelleet. Madame Isabelilla sanottiin olevan
kallisarvoisia kuninkaallisia jalokiviä, jota vastoin Tom Esmond-raukan
viimeistä edellinen takki oli pantissa.

Mylordilla oli tähän aikaan komea talo Lincolns-Inn-Fieldsissä lähellä
Herttuanteatteria ja Portugalin lähettilään kappelia. Tom Esmond, joka
oli ollut uuttera teatterissakävijä niin kauan kuin hänellä riitti
rahaa näyttelijättärille, alkoi nyt käydä kirkossa yhtä uutterasti. Hän
näytti niin laihalta ja kuluneelta, että hän helpostikin kävi katuvasta
syntisestä ja tultuaan täten kääntyneeksi hän otti tietenkin setänsä
papin rippi-isäkseen.

Tämä hyväntahtoinen isä sovitti hänen ja vanhan lordin, hänen setänsä,
välit, vaikka tämä vain vähän aikaa ennemmin ei viitsinyt edes
puhutella häntä Tomin kulkiessa lordin vaunujen akkunan ohi, kun tämä
juhlallisesti meni täyttämään virkaansa hovissa ja veljenpoika pujahti
ohi kuluneine hattuineen ja sulkineen, miekan terän tunkiessa ulos
huotrasta, kahdenpennyn kapakkaan Bell Yardiin.

Thomas Esmond alkoi pian setänsä kanssa sovittuaan käydä hienoksi ja
näyttää hyvän elämän ja puhtaiden liinavaatteiden tuottamia etuja.
Hän paastosi ankarasti kahdesti viikossa, totta kyllä, mutta korvasi
sen muina päivinä; ja näyttääkseen miten hyvä ruokahalu hänellä oli,
sanoi mr. Wycherley, hän lopuksi nielaisi tuon kärpästentahriman,
vanhan, härskin serkkumurunsa. Näistä hovihäistä kulki loppumattomia
kokkapuheita ja häväistysjuttuja; mutta Tom ajoi sinne nyt setänsä
vaunuissa ja nimitti häntä isäksi, ja päästyään voitolle saattoi
nauraakin. Tämä avioliitto solmittiin vähän ennen kuningas Kaarlen
kuolemaa; Castlewoodin varakreivi kuoli pian sen jälkeen.

Tästä aviosta syntyi poika, jota vanhemmat vaalivat suurella
rakkaudella ja huolella, mutta jolla hoitajista ja lääkäreistä
huolimatta oli vain lyhyt elinaika. Hänen saastutettu verensä
ei juossut kauan hänen heikossa, pienessä ruumisraukassaan.
Sairauden oireet näyttäytyivät hänessä jo varhain, ja puolittain
imartelun halusta ja puolittain taikauskosta vaativat varakreivi
ja varakreivitär, erittäinkin viimemainittu, hänen majesteettiansa
kirkossa koskettamaan pientä raajarikkoparkaa. He olivat jo
valmistautuneet julistamaan ihmeen tapahtuneeksi (tohtorit ja
puoskarit olivat aina lapsen luona ja kokeilivat kaikennäköisten
patenttilääkkeitten vaikutusta hänen pieneen ruumiiseensa). Mutta
vaikka syystä tai toisesta näyttikin tapahtuneen huomattava parannus
lapsen terveydessä majesteetin kosketuksen jälkeen, tuo pieni raukka
kuoli kuitenkin muutamia viikkoja myöhemmin, antaen hovijuorujen
kuljettajille aihetta sanoa, että kuningas, kartoittaessaan pahan pois
Tom Esmondin ja hänen vaimonsa Isabellan lapsesta, karkoitti siitä
elämänkin, koska sekin oli siinä vain pahaa.

Äidin luonnollinen tuska pienen lapsiparan menetyksestä tuli vielä
suuremmaksi, kun hän ajatteli kilpailijatartaan, Frank Esmondin
vaimoa, joka oli suosiossa hovissa, mistä lady Castlewood raukka oli
syrjäytetty, ja jolla oli lapsi, kukoistava ja kaunis tytär, ja joka
oli uudestaan äidiksi tulemaisillaan.

Hovi, kuten olen kuullut, nauroi vielä enemmän, kun ladyparka, joka jo
oli hyvinkin sivuuttanut sen iän, jolloin vaimot tavallisesti saavat
lapsia, yhä piti yllä tuota toivoaan, ja silloinkin vielä, kun tuli
Castlewoodiin asumaan, lähetti yhtämittaa Hextoniin lääkäriä hakemaan
ja ilmoitti ystävilleen perillisen tulosta. Tämä ja useat muut hänen
hullutuksensa olivat suurena ilon aiheena. Viimeiseen elinpäiväänsä
asti rouva varakreivitär näki hyväksi pitää itseään kauniina, tahtoen
välttämättömästi kukoistaa sydäntalvellakin, maalaamalla ruusuja
poskilleen kauan jälkeen niiden luonnollisen kukinnan ja pukien
itseänsä kesäiseksi, vaikka hänen hapsensa jo olivat lumen peittämät.

Herrat, jotka olivat kuningas Kaarlen ja kuningas Jaakon hovissa,
ovat kertoneet tämän kirjoittajalle monia juttuja tästä omituisesta
vanhasta rouvasta, juttuja, joilla ei ole tarpeellista huvittaa
jälkimaailmaa. Ladyllä sanotaan olleen mainio kyky pistopuheiden
keksimiseen ja jos hän taisteli kaikkien kilpailijattariensa kanssa
kuningas Jaakon suosiosta, on hänellä ollut koko lailla riitelemistä.
Hän oli rohkealuontoinen nainen ja näyttää ahdistelleen ja uuvuttaneen
hänen majesteettiansa valitusvirsillään. Muutamat sanoivat syynä
hänen hovista lähtöönsä olleen mustasukkaisuuden Frank Esmondin
vaimoa kohtaan, toiset väittivät, että hänen täytyi peräytyä suuren
taistelun jälkeen, joka tapahtui Whitehallissa hänen armonsa ja
lady Dorchesterin, Tom Killigrewin tyttären välillä, jota kuningas
suvaitsi suosia, ja jossa tuo vihattu Ester voitti elähtäneen Vastimme.
Mutta hänen armonsa puolestaan vakuutti aina, että noiden kahden
olennon maalle karkoituksen aiheutti hänen puolisonsa riita, eikä
hänen omansa, sekä kuninkaan julma kiittämättömyys, hän kun antoi
perheen ulkopuolelle ruokavarastonhoitajan ja viinimaidon ritarin
virat, joita kaksi Castlewoodin lordi vainajaa oli kantanut niin
kunniakkaasti ja jotka nyt sai aivan eilispäivän aatelismies, ja tuon
hirveän Dorchester-olennon hännystelijä, lordi Bergamot. [Lionel
Tipton, josta tehtiin paroni Bergamot anno 1686, kuninkaan uskottu
kamariherra, myöhemmin nimitetty ruoka varastonhoitajaksi ja kuninkaan
maitoviininritariksi (Georgen Castlewoodin toisen varakreivin jälkeen),
seurasi hänen majesteettiaan St. Germaineen, jossa kuoli jättämättä
perillisiä. Oranian prinssi ei nimittänyt mitään maitoviinin ritaria
eikä seuraavienkaan hallitsijain aikana ole hovissa ollut sellaista
virkailijaa.] "En koskaan", sanoi lady, "olisi saattanut katsella
hänen majesteettinsa maitoviiniä kantavan muiden kuin Esmondien.
Olisin lyönyt tarjottimen lordi Bergamotin kädestä, jos olisin hänet
kohdannut". Ja ne, jotka tunsivat hänen armonsa, tietävät, että hänessä
oli naista uhkauksensa toimeenpanemiseen, ellei hän kylläkin viisaasti
olisi vetäytynyt tieltä pois.

Pitäen kukkaronnauhoja oman valvontansa alaisina, jonka alaiseksi
hän tahtoikin saada kaikki henkilöt, jotka joutuivat hänen
läheisyyteensä, saattoi lady Castlewood pitää puolisoaan kuuliaisena;
ja niinpä hän hävitti taloutensa Lontoosta -- hän oli muuttanut
Lincoln's-Inn-Fieldsistä Chelseahen, kauniiseen uuteen taloon,
jonka hän sieltä oli ostanut -- ja toi nyt sieltä taloutensa,
palvelijattarensa, sylikoiransa, seuraneitonsa, pappinsa ja
lordipuolisonsa Castlewood-linnaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt
lähdettyään sieltä pienenä lapsena isänsä kanssa kuningas Kaarle I:n
hallitessa vallinneina vaikeina aikoina. Vanhan linnan seinissä näkyi
vielä reikiä, jotka olivat syntyneet tasavaltalaisten luodeista. Osa
linnaa korjattiin ja sisustettiin hopeaesineillä, seinäverhoilla ja
huonekaluilla, jotka oli tuotu Lontoon talosta. Mylady luuli saavansa
iloisen vastaanoton Castlewoodin kylässä ja odotti ihmisten hurraavan,
kun hän ajoi yli viheriän lakeuden suurissa vaunuissaan, mylord
vierellään, seuranaisensa, sylikoiransa ja papukaijansa vastakkaisella
istuimella, kuusi hevosta vaunujen edessä, asestetut palvelijat
ratsain sekä vaunujen edellä että jälessä. Mutta "alas paavi" huudot
olivat silloin valtavimmillaan; kylän ja lähikaupungin kansa kauhistui
kreivittären maalattuja kasvoja ja silmäripsiä, kun tämä työnsi päätään
ulos vaunun akkunasta, koettaen epäilemättä olla hyvin armollinen;
ja eräs vanha eukko tokaisi: "Lady Isabel! Herra siunatkoon, sehän
on oikea Iisebel!" jolla nimellä armollisen kreivittären vihamiehet
häntä tavallisesti jälkeenpäin mainitsivat. Maaseutu oli silloin
suuressa "alas paavi"! kiihkossa. Hänen armonsa kreivittären sekä
hänen puolisonsa tunnettu kääntyminen, katolinen pappi, joka oli hänen
seurueessaan, ja jumalanpalvelus, joka toimitettiin Castlewoodin
kappelissa (vaikka kappeli oli rakennettu tämänlaista jumalanpalvelusta
varten, ennenkuin paikkakunnalla vielä muunlaisesta oli kuultukaan ja
vaikka jumalanpalvelus toimitettiin mitä hiljaisimmassa muodossa),
ei suinkaan enentänyt hänen suosiotaan tässä kreivikunnassa eikä
kylässäkään. Suurin osa Castlewoodin tiluksia oli takavarikoitu tai
jaettu tasavaltalaisille. Joitakuita näitä Cromwellin sotureita eli
vielä kylässä, ja he katsoivat ensimmälti vihamielisinä hänen armoonsa
kreivittäreen hänen tullessaan sinne asumaan.

Varakreivitär meni Hextoriin kokoukseen, vieden lordin mukanaan ja
säikähytti maaseutuväestön upeilla timanteillaan, joita hän aina
käytti julkisesti näyttäytyessään. Sanotaan hänen käyttäneen niitä
kotonaankin ja nukkuneen korut kaulassaan, vaikka tämän kirjoittaja
voi antaa sanansa siitä, että se oli katalaa parjausta. "Jos hän
ottaisi ne pois", sanoi lady Sark, "karkaisi hänen puolisonsa Tom
Esmond ne taskussa ja panttaisi ne." Sekin oli parjausta. Lady Sark
oli hänkin hovin karkoitettuja, ja näiden kahden ladyn välillä oli
ollut ilmisota sitä ennen. Kylän kansa alkoi lopulta sopia ladynsä
kanssa, joka oli lempeä ja hyvä, vaikkakin tavoiltaan oikukas ja
ylpeä, ja jonka hyvyyttä tohtori Tusher, kappalainen, kovin ylisti
laumalleen. Lordi puolestaan ei tuottanut paljoakaan vaivaa, häntä kun
tuskin pidettiin muuna kuin jonkinlaisena varakreivittären lisäkkeenä,
johon varakreivittäreen Castlewoodin vanhojen lordien tyttärenä ja
suunnattoman omaisuuden omistajana, kuten maalaisväki sanoi (vaikkakin
yhdeksän kymmenettä osaa siitä oli olemassa vain juoruissa), katsottiin
kuin linnan todelliseen kuningattareen ja valtiattareen.



III luku.

THOMAS, KOLMAS KREIVI, OLI VIENYT MINUT SINNE PAASHIKSI ISABELLALLE.

Jonkun aikaa tämän jälkeen Castlewood palasi Lontooseen ja lähetti
erään käskyläisensä pieneen tupaseen Ealingin kylään, jossa jonkun
aikaa oli asunut eräs vanha ranskalainen pakolainen nimeltä Pastoureau,
eräs niitä, jotka Ranskan kuninkaan hugenottivaino oli tuonut tähän
maahan. Tämän ukon luona asui pikkuinen poika, jota nimitettiin
Henry Thomasiksi. Vähän aikaa ennemmin hän muisti asuneensa muualla,
paikassa, joka myös oli Lontoon läheisyydessä, kangaspuiden ja rukkien
keskellä. Siellä oli ollut loppumattomiin virsien veisaamista ja
kirkonkäyntiä ja kokonainen siirtokunta ranskalaisia.

Pojalla oli siellä ollut hyvin rakas ystävä, joka kuoli ja jota hän
nimitti tädiksi. Täti saattoi joskus unissa tulla hänen luokseen, ja
hänen kasvonsa, vaikka ne olivatkin jokapäiväiset, olivat pojasta
tuhat kertaa rakkaammat kuin mrs. Pastoureaun, Bon Papa Pastoureaun
uuden vaimon, joka tuli Papan luokse tädin mentyä pois. Ja siellä,
Spittlefieldissä, joksi sitä tavallisesti sanottiin, asui George-setä,
joka hänkin oli kutoja, ja joka tavallisesti kertoi Henrylle, että tämä
oli oikeastaan herrassäätyinen lapsi, jonka isä oli kapteeni ja äiti
enkeli.

Kun hän sanoi niin, kohotti Bon Papa tavallisesti katseensa
kangaspuistaan, jolla hän kirjaili kauniita silkkikukkasia, ja sanoi:
"Enkeli! hänhän on tuon Babylonian porton palvojia." Bon Papa puhui
aina Babylonian portosta. Bon Papalla oli pikkuinen huone, jossa hän
aina saarnaili ja lauloi virsiä suureen vanhaan nenäänsä. Pikku Henry
ei pitänyt tuosta saarnaamisesta; hän piti enemmän niistä kauniista
saduista, joita tädillä oli tapana hänelle kertoa. Bon Papan vaimo
ei milloinkaan kertonut hänelle kauniita satuja; hän vain riiteli
George-sedän kanssa, ja tämä lähti pois.

Tämän jälkeen Henryn Bon Papa ja hänen vaimonsa ja kaksi lasta, jotka
vaimolla oli edellisestä avioliitosta, tulivat Ealingiin asumaan.
Uusi vaimo antoi omille lapsilleen kaikkea hyvää ja Henrylle monta
selkäsaunaa, joiden syytä poika ei ymmärtänyt. Lyöntien ohella
hän sai tältä rumia nimiä, joita ei tässä tarvitse mainita vanhan
Pastoureaun tähden, joka yhä oli toisinaan ystävällinen. Noiden päivien
onnettomuus on jo kauan sitten anteeksi annettu, vaikka ne luovatkin
surunvoittoisen varjon lapsen varhaisvuosiin, ja tämä surunvoittoisuus
on häntä seuraava hänen viimeiseen päiväänsä asti: Puun kasvu riippuu
siitä, miten vesa on väännetty; ja ainakin se, joka on lapsena kärsinyt
eikä ole kokonaan turmeltunut varhaisessa onnettomuuden koulussa, oppii
olemaan lempeä ja kärsivällinen pieniä lapsia kohtaan.

Harry oli kovin iloinen, kun mustiinpuettu herra, asestettu palvelija
takanaan, tuli ratsullaan hakemaan häntä Ealingista. Ilkeä emintimä,
joka omien lastensa tähden oli laiminlyönyt häntä, antoi hänelle
illallista aivan riittävästi iltaa ennen hänen lähtöään ja yllinkyllin
myös lähtöaamuna. Äitipuoli ei häntä enää kertaakaan lyönyt ja käski
lapsia pysyttelemään hänestä erillään. Toinen näistä oli tyttö, eikä
Harry milloinkaan olisi saattanut lyödä tyttöä; ja toinen oli poika,
jota hän helposti olisi voinut kurittaa, mutta tämä huusi aina, ja
silloin emäntä Pastoureau purjehti apuun käsivarret varstoina. Hän pesi
Harryn kasvot ainoastaan silloin kuin tämä lähti pois, eikä kertaakaan
tämän toimituksen jälkeen antanut hänelle korvapuustia. Emäntä taisi
vähän nyyhkyttää, kun mustiinpuettu herra tuli poikaa hakemaan;
ja vanha Pastoureau katsahti äkäisesti olkansa yli outoon herraan
antaessaan pojalle siunauksensa, ja murisi jotain punaisesta portosta.
Mestari oli käynyt hyvin vanhaksi ja oli jo melkein kuin lapsi. Emäntä
Pastoureaulla oli tapana pyyhkiä hänenkin nenänsä kuten lasten. Emäntä
oli suuri, pyylevä, sievännäköinen nuori nainen, mutta vaikka hän
koettikin näyttää itkevältä, piti Henry sitä vain teeskentelynä, ja
juoksi varsin ihastuneena hevosen luo, jonka selkään lakeija hänet
auttoi.

Tämä lakeija oli ranskalainen; hänen nimensä oli Blaise. Lapsi
puhutteli häntä hänen omalla kielellään varsin hyvin, tunsipa tuon
kielen vielä paremminkin kuin englanninkielen, koska hän oli näihin
asti asunut pääasiallisesti ranskalaisten luona, ja toiset Ealingin
pojat sanoivatkin häntä pikku ranskalaiseksi. Pian Henry oppi puhumaan
englanninkieltä virheettömästi, unohtaen pikkuisen ranskansa: lapsethan
unohtavat niin helposti. Lapsella oli muutamia varhaisimpia muistoja
toisenlaisesta maasta ja kaupungista, jossa oli suuria valkeita
taloja ja laiva. Mutta nämä olivat pojalle varsin hämäriä asioita,
ja hämäräksi Ealingin muistokin pian tuli, ainakin suuri osa hänen
kärsimyksistään siellä.

Lakeija, jonka edessä hän ratsasti oli hyvin vilkas ja puhelias ja
ilmoitti pojalle, että herra, joka ratsasti hänen edellään, oli
herra varakreivin kappalainen, isä Holt -- että Henryä nyt tultiin
nimittämään nuoriherra Henry Esmondiksi -- että mylord varakreivi
Castlewood oli pojan kummi, -- että hän tuli tästedes asumaan suuressa
Castlewoodin kartanossa... shiren kreivikunnassa, jossa hän tuli
näkemään rouva kreivittären, joka oli ylhäinen rouva. Ja niinpä Henry
Esmond tuotiin Lontooseen, istuen vaipalla Blaisen satulan edessä, ja
hienoon kaupunginosaan, jonka nimi oli Covent Garden, jonka lähellä
pojan isäntä asui.

Mr. Holt, pappi, otti lasta kädestä ja vei hänet tämän jalosukuisen
herran luo, suuren, väsyneeltä näyttävän herran, jolla oli päässään
iso myssy ja päällään kukikas aamunuttu ja joka imeskeli appelsiineja.
Herra taputti Henryä päähän ja antoi hänelle appelsiinin.

"C'est bien ça" [Hyvä on], hän sanoi papille silmäiltyään lasta, ja
mustiinpuettu herra kohautti olkapäitään.

"Antaa Blaisen viedä hänet ulos huvittelemaan". Ja huvittelemaan
läksivät poika ja palvelija. Henry kulki hyppyaskelin, niin häntä
ilahdutti tämä retki.

Hän on muistava elämänsä loppuun asti noiden päivien huvit. Monsieur
Blaise vei hänet katsomaan näytelmää taloon, joka oli tuhannen kertaa
suurempi ja kauniimpi kuin koju Ealingin markkinoilla; ja seuraavana
onnellisena päivänä he kävivät joella terveysvettä juomassa. Henry näki
Lontoon sillan, joka näytti kadulta, sekä sen varrella olevat talot
ja kirjakaupat ja Lontoon Towerin valleineen ja suurine vallihaudassa
olevine leijonineen ja karhuineen -- kaiken Monsieur Blaisen seurassa.

Viimein, eräänä varhaisena aamuna koko seurue lähti maalle -- nimittäin
lordi ja tuo toinen herra, jonka takana naisten satulalla istuivat
Monsieur Blaise ja Henry; vielä oli kaksi tai kolme pistooleilla
varustettua miestä, jotka johtivat kuormahevosia. Ja koko matkan
ranskalainen kertoi pikku Henrylle rosvojuttuja, jotka saivat lapsen
hiukset nousemaan pystyyn, kauhistuttaen häntä niin, että kun he
lepäsivät tien varrella suuressa synkässä majatalossa, Henry pyysi
saada nukkua samassa huoneessa jonkun palvelijan kanssa, ja isä Holt,
herra, joka ratsasti mylordin kanssa, armahti häntä antaen lapselle
pienen vuoteen omassa kamarissaan.

Henryn teeskentelemätön puhe ja vastaukset nähtävästi taivuttivat
tämän herran suosimaan poikaa, sillä seuraavana päivänä mr. Holt sanoi
Henrylle, että tämä sai ratsastaa hänen takanaan eikä ranskalaisen
lakeijan; ja hän teki koko matkan tuhansia kysymyksiä lapselle --
hänen kasvatusveljistään ja sukulaisistaan Ealingissa, mitä hänen
vanha isoisänsä oli hänelle opettanut, mitä kieliä hän puhui, osasiko
hän lukea ja kirjoittaa ja laulaa j.n.e. Ja mr. Holt sai tietää että
Henry osasi lukea ja kirjoittaa ja osasi molempia, sekä ranskan- että
englanninkieltä, täydellisesti. Mutta kun hän kysyi Henryltä
laulamisesta, alkoi poika laulaa hymniä Martti Lutherin nuotilla, joka
sai mr. Holtin nauramaan, ja hänen _grand parrain'insa_, jolla oli
nauhakoristeinen hattu ja peruukki, myös nauroi, kun Holt kertoi tälle
mitä lapsi lauloi. Näytti siltä, ettei tohtori Martti Lutherin hymnejä
laulettu kirkoissa, joissa mr. Holt saarnasi.

"Sinä et saa koskaan enää laulaa tuota laulua, kuuletko, pikkumies?"
sanoi herra kreivi, heristäen sormeaan.

"Mutta koetamme opettaa sinulle paremman, Henry," sanoi mr. Holt. Ja
lapsi vastasi, sillä hän oli hyväoppinen lapsi ja luonteeltaan hellä,
että hän piti kauniista lauluista ja tahtoi oppia kaikkea mitä herra
hänelle opetti. Sinä päivänä hän miellytti herroja puheellaan niin,
että he antoivat hänen aterioida kanssaan majatalossa ja rohkaisivat
häntä lörpöttelyssään, ja monsieur Blaise, jonka kanssa hän ratsasti ja
aterioitsi edellisenä päivänä, palveli nyt häntä pöydässä.

"Hyvä on, hyvä on!" sanoi Blaise sinä iltana (omalla kielellään),
kun he taas lepäsivät majatalossa. "Olemme pikkuinen lordi täällä;
olemme nyt pikkuinen lordi: saamme nähdä mitä olemme, kun tulemme
Castlewoodiin, jossa mylady on."

"Koska tulemme Castlewoodiin, monsieur Blaise?" kysäisi Henry.

"_Parbleu_! [Totta tosiaan!] lordi ei liiaksi rasita itseään", sanoi
Blaise virnistäen; eikä lordi tosiaankaan näyttänyt olevan kiireissään,
sillä hän kulutti kolme päivää tuolla matkalla, jonka Henry Esmond on
usein senjälkeen ratsastanut noin kahdessatoista tunnissa. Kahtena,
viimeisenä päivänä Harry ratsasti papin seurassa, joka oli niin hyvä
hänelle, että lapsi oli alkanut kovin kiintyä häneen ja tuli oikein
tuttavalliseksi hänen kanssaan matkan päättyessä, ja tuskin hänellä
oli pienessä sydämessään ainoatakaan ajatusta, jota ei hän sillä välin
olisi uskonut uudelle ystävälleen.

Viimein, kolmannen päivän illalla, he tulivat erääseen kylään, joka oli
tasangolla jalavain kehystämänä ja oli hyvin kaunis. Kaikki ihmiset
siellä ottivat hatun pois päästään ja kumarsivat herra kreiville,
joka heikosti nyökkäsi heille kaikille. Siellä oli pyylevä henkilö
papinkauhtanassa ja leveälierinen hattu päässä. Hän kumarsi syvempään
kuin kutkaan toiset ja hänen kanssaan sekä mylord että mr. Holt
vaihtoivat muutaman sanan.

"Tämä, Henry, on Castlewoodin kirkko", sanoi mr. Holt, "ja tässä on
sen kulmakivi, oppinut tohtori Tusher. Nosta hattuasi, junkkari, ja
tervehdi tohtori Tusheria!"

"Tulkaa illalliselle, tohtori", sanoi mylord, jolloin tohtori kumarsi
uudestaan syvään, ja seurue jatkoi matkaansa komeaan taloon, joka oli
heidän edessään. Siellä oli useita harmaita torneja tuuliviireilleen,
ja talon akkunat liekehtivät auringonpaisteessa, ja hyvin suuri joukko
peltovariksia lensi sujahtaen heidän päänsä yli metsään talon taakse,
kuten Henry saattoi nähdä, ja mr. Holt kertoi hänelle, että nekin
asuivat Castlewoodissa.

He tulivat taloon ja menivät holvin läpi pihalle, jonka keskellä
oli suihkulähde; ja tänne saapui useita miehiä ja he pitivät lordin
jalustinta, kun hän astui ratsulta, ja osoittivat suurta kunnioitusta
myöskin mr. Holtille. Lapsesta tuntui, että palvelijat katsoivat häntä
uteliaasti ja hymyilivät toinen toisilleen; ja hän muisti mitä Blaise
oli hänelle sanonut heidän ollessaan Lontoossa, kun Henry oli puhunut
kummi-isästään ja ranskalainen oli sanonut: "_Parbleu!_ kyllähän
sen näkee, että mylord on kummi-isäsi", joiden sanojen merkitystä
ei poikaraukka silloin tietänyt, vaikka hän oppi käsittämään niiden
totuuden pian jälkeenpäin, eikä hänen häpeänsä ollutkaan pieni, kun hän
sai sen tietää ja sitä ajatteli.

Heti kun he olivat astuneet ratsuiltaan, mr. Holt otti Harryä kädestä,
johtaen hänet pihan läpi matalasta ovesta huoneisiin, jotka olivat
rakennetut maakerrokseen, joista yhden isä Holt sanoi tulevan pojan
kamariksi, toinen käytävän toisella puolella oli taas isän oma
kamari. Niin pian kun pikku miehen kasvot oli pesty ja isän oma puku
järjestetty, johti Harryn opas hänet vielä kerran ovelle, josta mylord
oli saapunut käytävään, ja ylös rappusia ja eteishuoneen läpi myladyn
vastaanottohuoneeseen -- jonka veroista upeudessa ei Harry ollut
milloinkaan nähnyt, eipä edes Lontoon Towerissakaan, jossa juuri oli
käynyt. Kamari olikin runsaasti koristeltu kuningatar Elisabethin
aikuiseen tapaan, suuret maalatut akkunat kummassakin päässä ja
kirjailtuja seinä verhoja, jotka värillisen lasin läpi paistava aurinko
kirkasti tuhansiin väreihin; ja juhla-asussaan lieden ääressä istui
eräs nainen, jonka luo pappi vei Harryn, joka kovin hämmästyi tämän
ulkonäköä.

Rouva varakreivittären kasvot olivat tuhritut valkoisella ja
punaisella värillä silmiin asti, joille maali antoi yliluonnollisen
hohteen; hänellä oli pitsitorni päässään ja tornin alla oli kimppu
mustia kiharoita -- lainakiharoita -- joten ei ollut ihmekään,
että pikkuinen Harry Esmond pelästyi, kun hänet esitettiin hänen
armolleen -- jolloin hyvä pappi toimitti juhlamenojen ohjaajan virkaa
juhlallisessa esityksessä -- ja Harry tuijotti kreivitärtä silmin,
jotka olivat melkein yhtä suuret kuin tämänkin, samalla tavalla
kuin hän oli tuijottanut näyttelijättäreen, joka näytteli ilkeän
murhenäytelmäkuningattaren osaa, kun näyttelijät olivat tulleet
Ealingiin markkinoille. Kreivitär istui suurella tuolilla lieden
ääressä. Hänen sylissään oli lintukoira, joka haukkui raivoisasti,
pienellä pöydällä hänen vieressään oli hänen armonsa nuuskarasia ja
sokerimantelilaatikko. Hänellä oli yllään musta samettipuku ja levätti
liekinväristä brokaadia. Hänellä oli yhtä monta sormusta sormissaan
kuin vanhalla Banbury Crossin naisella, ja kauniit pienet jalat, joita
lady mielellään näytteli, ja sukissa suuret kultakellot ja jalassa
punakorkoiset valkoiset tohvelit; ja myöskin tuoksu tulvahti hänen
vaatteistaan aina, kun hän liikkui tai poistui huoneesta, nojaten
kilpikonnanluiseen keppiinsä, pikkuisen Raivon haukkuessa hänen
kintereillään.

Mrs Tusher, pastorin vaimo, oli varakreivittären luona. Hän oli ollut
tämän kamarineitinä entisen lordin aikana ja koska hän oli sydämestään
kiintynyt toimeensa, otti hän luonnollisesti sen uudelleen vastaan, kun
Castlewoodin varakreivitär palasi asumaan isänsä taloon.

"Esittelen teidän armollenne sukulaisenne ja pienen kunniapaashinne,
nuoriherra Henry Esmondin", sanoi mr. Holt, kumartaen syvään melkein
koomillisen nöyristelevästi. "Tehkää kaunis kumarrus hänen armolleen,
monsieur, ja sitten toinen vähäisempi kumarrus madame Tusherille,
Castlewoodin miellyttävälle papittarelle."

"Täällä olen elänyt, ja toivon saavani kuolla, sir", sanoi madame
Tusher, heittäen terävän katseen lapsoseen ja sitten lady Castlewoodiin.

Tähän oli pojan koko huomio jonkun aikaa kiintynyt. Hän ei voinut pitää
suuria silmiään poissa tästä. Ealingin keisarinnan jälkeen hän ei ollut
nähnyt mitään niin peloittavaa.

"Miellyttääkö ulkonäköni sinua, pikku paashi?" kysyi lady.

"Hänelläpä täytyisikin olla kovin vaatelias maku, ellei se
miellyttäisi", huudahti madame Tusher.

"Ole vaiti, sinä tyhmä Maria", virkkoi lady Castlewood.

"Olen kiintynyt siihen mihin olen, madame, ja kuolisin ennenkuin olisin
sitä sanomatta."

"Je meurs ou je m'attache" [Kuolen siinä mihin kiinnyn], sanoi mr.
Holt, hymyillen kohteliaasti. "Niin sanoo kuvakirjan muratti ja kiertyy
tammen ympärille niinkuin hellän parasiitin sopiikin."

"Parricidenko, sir!" huudahti mr. Tusher.

"No, no, Tusher! aina sinä kinailet isä Holtin kanssa", huudahti
kreivitär. "Tule suutelemaan kättäni, lapsi", ja tammi ojensi _oksan_
pienelle Henry Esmondille, joka suuteli tottelevaisesti laihaa vanhaa
kättä pahkuraisille vanhoille nivelille, joilla kimalteli satakunta
sormusta.

"Tuon kätösen suuteleminen tekisi monta kaunista miestä onnelliseksi!"
huudahti mrs. Tusher, jolloin lady huudahti: "Mene, sinä tyhmä Tusher!"
ja löi häntä viuhkallaan, ja Tusher juoksi esiin ja otti hänen kätensä
ja suuteli sitä. Raivo heräsi ja haukkui kiukkuisesti Tusheria, ja isä
Holt katseli tätä omituista kohtausta viekkain, vakavin katsein.

Kunnioittava pelko, jota poika osoitti, varmaankin miellytti
kreivitärtä, jolle tämä koruton imartelu osoitettiin; sillä kun poika
oli polvistunut (niinkuin isä Holt oli poikaa opettanut ja niinkuin
silloin oli tapana) ja suorittanut kunnioituksenosoituksensa, sanoi
hänen armonsa hänelle: "Paashi Esmond, kamariherrani neuvoo sinulle,
mitkä velvollisuutesi ovat palvellessasi lordia ja minua; ja hyvä
isä Holt on opettava sinulle miten nimeämme kantavan herran on
käyttäydyttävä. Sinä tottelet häntä kaikessa: ja rukoile, että sinusta
tulisi oppinut ja hyvä kuin opettajasikin on."

Kreivitär näytti mitä syvimmin kunnioittavan mr. Holtia ja pelkäävän
häntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Olipa hän kuinka vihainen
tahansa, niin isä Holtin sana tai katse riitti hänet tyynnyttämään;
isällä olikin suunnaton voima hallita niitä, jotka tulivat hänen
lähelleen, ja muiden ohella hänen uusi oppilaansa antoi itsensä
kokonaan, luottamuksensa ja rakkautensa, hyvälle isä Holtille, tullen
tämän nöyräksi orjaksi melkein ensi hetkestä hänet nähtyään.

Poika asetti pienen kätensä isän käteen heidän kulkiessaan ensi
esittelyllä emäntänsä luota ja kyseli kaikenlaista koruttomaan,
lapselliseen tapaansa. "Kuka tuo toinen nainen on?" hän kysyi. "Hän on
lihava ja pyöreä; hän on kauniimpi kuin lady Castlewood."

"Hän on madame Tusher, Castlewoodin pastorin vaimo. Hänellä on sinun
ikäisesi poika, mutta sinua isompi."

"Miksi hän pitää ladyn käden suutelemisesta? Ei sitä ole hyvä suudella."

"Maku on erilainen, pikku mies. Madame Tusher on kiintynyt
kreivittäreen, sillä hän on ollut hänen kamarineitinään ennenkuin tämä
oli naimisissa, entisen lordin aikana. Madame meni naimisiin tohtori
Tusherin, kappalaisen kanssa. Englantilaiset perhepapit naivat usein
kamarineitejä."

"Ethän sinä vain nai tuota ranskatarta? Näin hänen nauravan Blaisen
kanssa säilykehuoneessa."

"Kuulun kirkkokuntaan, joka on vanhempi ja parempi kuin englantilainen
kirkko", sanoi mr. Holt (tehden merkin, jonka merkitystä ei Esmond
silloin ymmärtänyt, rintaansa ja otsaansa); "meidän kirkossamme eivät
papit nai. Tulet pian ymmärtämään nämä asiat paremmin."

"Eikö Pyhä Pietari ollut teidän kirkkonne pää? -- Ealingin tohtori
Rabbits kertoi meille niin."

"Kyllä hän oli", vastasi isä.

"Mutta Pyhä Pietari oli naimisissa, sillä juuri viime sunnuntaina
saimme kuulla, että hänen vaimonsa äiti oli sairaana kuumeessa." Tälle
isä taas nauroi ja sanoi, että hän tulisi ymmärtämään tämänkin pian
paremmin, ja puhui muista asioista ja vei pois Harry Esmondin ja näytti
hänelle suuren vanhan talon, jonne hän oli tullut asumaan.

Se oli jyrkällä, viheriällä mäellä, jonka takana oli metsä; siellä oli
peltovariksen pesiä ja linnut rääkyivät siellä aamuisin ja iltaisin
kotiin palatessaan. Mäen alla oli joki ikivanhoine jyrkkine siltoineen,
ja sen takana suuri, iloinen vihreä tasanko, jolla Castlewoodin kylä
oli ja yhä on, kirkko keskellä, pappila aivan sen vieressä, majatalo ja
sepän talo niiden lähellä. Majatalon edustalla olevassa jalavassa on
nimi "Kolme linnaa". Lontoon tie kulki itään päin; ja lännessä yleni
kukkuloita ja mäkiä, joiden taakse Harry Esmond monet kerrat näki saman
auringon laskevan, jota hän nyt katselee tuhansien penikulmien takaa
suuren meren toiselta puolen -- uudesta Castlewoodista, toisen virran
luota, jolla paikalla, kuten harhailevan Aeneaan maalla, ovat hänen
nuoruutensa maan rakkaat nimet.

Castlewoodin linna oli rakennettu kahden kivillä vallitetun pihan
ympärille, joista ainoastaan toista, suihkulähdepihaa, enää
käytettiin, koska Cromwellin sodat olivat hävittäneet toisen seinät.
Suihkulähdepihan ympärillä, joka yhä oli hyvässä kunnossa, oli suuri
eteissali lähellä keittiötä ja ruokavarastohuoneita -- pohjoispuolella
kymmenkunta asuinhuonetta, joiden yhteydessä oli pieni kappeli. Sen
pääty oli itäänpäin, ja itse rakennus johti pääportille ja eteissalin
läpi (joka oli länteen päin), pihalle, joka nyt oli hyljätty. Tämä piha
oli ollut noista kahdesta loistavampi, kunnes protektorin tykki hävitti
siitä osan, ennenkuin linna valloitettiin ja hävitettiin. Piirittäjät
saapuivat kellotorniin alla olevan pengermän yli, surmaten varusväen
viimeiseen mieheen asti sekä heidän päällikkönsä, lordin veljen Francis
Esmondin.

Restauratsioni ei tuonut lordi Castlewoodille tarpeeksi rahaa, jotta
hän olisi kyennyt korjaamaan linnansa hävitetyn osan. Siinä osassa
olivat aamupäivä-seurusteluhuoneet sekä niiden yläpuolella oleva pitkä
musiikki-galleria, joiden huoneiden edessä oli puutarhapengermä.
Pengermällä kasvoivat uudelleen kukat, jotka keropäiden saappaat
olivat polkeneet heidän hyökätessään linnaan. Sen korjauttivat ilman
suuriakaan kuluja -- korjaamiseen tarvittiin vain huolellisuutta
-- molemmat ladyt, jotka tulivat toisen varakreivin jälkeen linnan
omistajiksi. Pengermäpuutarhan ympärillä oli matala muuri ja siinä
portti, joka johti ulompana olevalle metsäiselle kukkulalle, jota yhä
nimitetään Cromwellin patteriksi.

Nuori Harry Esmond oppi käskyläisen osan velvollisuuksistaan --
helppoa se olikin -- kreivittären kamariherralta. Hän palveli
kreivitärtä paashina, niinkuin yleisenä tapana oli hänen
lapsuudessaan, seisoen hänen istuimensa ääressä, tuoden hänelle
hajuvettä ja hopeamaljan päivällisen jälkeen, istuen hänen vaunujensa
astimella juhlatilaisuuksissa tai esitellen hänen seuransa
hänelle vastaanottopäivinä. Tähän seurapiiriin kuului suurimmaksi
osaksi katolista ylimystöä, jota oli varsin paljon maaseudulla ja
lähikaupungissa ja joka ei pitänytkään pitkiä väliaikoja saadakseen
osansa Castlewoodin vieraanvaraisuudesta. Heidän toisena Castlewoodissa
olovuotenaan näytti seura erikoisesti suurenevan. Mylord ja mylady
olivat aniharvoin ilman vieraita, ja niiden seurassa oli omituista
verrata eroa isä Holtin, perheen rippi-isän ja tohtori Tusherin,
pitäjän pastorin käytöksen välillä -- mr. Holt liikkui kaikkein
ylhäisimpien joukossa aivan vertaisena ja pikemminkin kuin kaikkien
käskijänä, kun taas tohtori Tusher-parka, jonka asema todellakin
oli vaikea, koska hän kerran oli ollut linnan kappalainen ja yhä
oli sen protestanttisten palvelijain sielunhoitaja, näytti pikemmin
ovenvartijalta kuin vertaiselta ja nousi aina poistuakseen ensimmäisen
ruokalajin tarjoamisen jälkeen.

Näihin aikoihin isä Holtille tuli myöskin useita yksityisvieraita,
jotka Harry Esmond vähässä ajassa oppi helposti tuntemaan isän
uskoon kuuluviksi pappismiehiksi, olipa heidän pukunsa millainen
tahansa (ja he käyttivätkin kaikenlaisia). Nämä istuivat alinomaa
isän kanssa kahden kesken ja tulivat usein ja ratsastivat pois
tekemättä kohteliaisuusvierailuja lordin ja ladyn, tai pikemminkin
ladyn ja lordin luona, koska lordi tuskin oli talossa paljon muuta
kuin nolla ja kokonaan itsevaltiaan toverinsa alamainen. Pikkuisen
linnustamista, pikkuisen metsästämistä, paljon unta ja pitkät ajat
korttien ja ruokapöydän ääressä, siten kului lordilta päivä toisensa
jälkeen. Heidän toisena sielläolovuotenaan oli linnassa paljon
kokouksia. Ne pidettiin usein suljettujen ovien takana. Paashimme
löysi lordin paperiarkin piirretyksi täyteen koirain ja hevosten
kuvia, ja sanottiin, että hänellä oli kova vaiva pysyä hereillä näissä
neuvotteluissa, joita varakreivitär johti ja joissa lordi tuskin oli
muuta kuin hänen kirjurinsa.

Isä Holtin ajan nämä kokoukset alkoivat äkkiä vallata niin kokonaan,
että hän hiukan laiminlöi tuon pienen pojan kasvatusta, joka niin
iloisena oli antautunut hyvän papin käskettäväksi. Ensi aikoina he
lukivat paljon ja säännöllisesti sekä latinaa että ranskaa; eikä isä
missään tilaisuudessa laiminlyönyt teroittaa omaa uskoaan pojalle,
vaikkei hän tätä siihen pakottanut, vaan kohteli tätä hellyydellä ja
hyvyydellä, mikä hämmästytti lasta ja kiinnitti häntä isään, sillä
lapsi oli helpompi voittaa näillä keinoilla kuin millään ankarilla
pakkotoimenpiteillä. Ja hänen huvinsa oli kertoa Harrylle heidän
kävelyretkillään veljeskuntansa kunniasta, sen marttyyreistä ja
sankareista, veljistä, jotka käännyttivät pakanoita myriaadeittain,
samosivat erämaita, olivat paaluun kytkettyinä, hallitsivat hoveja ja
neuvostoja tai kestivät urhoollisesti kuninkaiden kidutukset. Eipä
ihme, että Harry Esmond kuvitteli jesuiittoihin kuulumista elämän
korkeimmaksi palkkioksi ja kunnianhimon uljaimmaksi päämääräksi
-- ylväimmän elämän täällä, elämän, joka oli saava varmimman
korvauksen taivaassa -- ja alkoi ikävöidä sitä päivää, jona hänet
otettaisiin ainoaan oikeaan kirkkoon ja hän saisi ensimmäisen kerran
herranehtoollista ja voisi liittyä tuohon ihmeelliseen veljeskuntaan,
jolla oli edustajia yli koko maailman ja johon kuului viisaimmat,
urhoollisimmat, jalosukuisimmat ja kaunopuheisimmat miehet. Isä Holt
pyysi poikaa pitämään mielipiteensä salassa ja peittämään ne suurena
aarteena, jonka hän paljastaessaan menettäisi; ja ylpeänä tästä
luottamuksesta ja salaisuudesta, jonka sai säilytettäväkseen, poika
alkoi kovin kiintyä opettajaan, joka tutustutti hänet niin ihmeelliseen
ja peloittavan kunnioitettavaan salaisuuteen. Ja kun pikkuinen Tom
Tusher, hänen naapurinsa, tuli koulusta lomalle, ja kertoi miten
hänkin oli koulussa tullakseen englantilaiseksi papiksi ja saadakseen,
kuten hän sanoi, palkinnon koulusta ja sitten yliopiston opin ja
kenties opettajatoimen ja sitten lihavan papinviran, joutui Harry
Esmondin vaiteliaisuus koetukselle, sillä oli vaikea olla nuorelle
toverille sanomatta: "Kirkko! papinvirka! lihavat päivät! Voi hyvä
Tom-kulta, sanotko sinä uskoasi uskonnoksi ja pappeudeksi? Mitä ovat
hyvät päivät sen rinnalla, että kääntää satatuhatta pakanaa yhdellä
ainoalla saarnalla? Mitä merkitsee Trinityn maisterinarvo, jos vertaa
sitä marttyyrikruunuun, jonka saa palkkioksi kuolemasta, jota enkelit
katseillaan seuraavat? Voisiko opettajasi purjehtia Thamesjoen yli
viittansa päällä? Onko teillä kirkoissanne patsaita, jotka voivat
vuotaa verta, puhua, kävellä ja itkeä? Hyvä Tom, rakkaan isä Holtin
kirkossa tapahtuu tällaista jokapäivä. Tiedätkö, että Willowsin Pyhä
Filip ilmestyi lordi Castlewoodille ja sai hänet kääntymään ainoaan
oikeaan uskoon. Pyhimykset eivät koskaan tule sinun luoksesi." Ja Harry
Esmond, vaikka hän peitti nämä uskonaarteet T. Tusherilta, koska oli
luvannut niin isä Holtille, kertoi ne kuitenkin yksinkertaisesti isä
Holtille, joka taputti hänen päätään, hymyili hänelle tutkimattomin
ilmein ja sanoi hänelle, että hän teki oikein miettiessään näitä
kalliita asioita ja ollessaan puhumatta niistä muuten kuin silloin kun
isä oli häntä ohjaamassa.



IV luku.

MINUT PANNAAN ROOMALAISKATOLISEN PAPIN KASVATETTAVAKSI JA KASVATETAAN
SIIHEN USKOON. -- VARAKREIVITÄR CASTLEWOOD.

Jos olisi ollut aikaa siihen ja jos hänen lapsellisia taipumuksiaan
olisi oikealla tavalla hoidettu, olisi Henry Esmond ollut
jesuiittapappi, ennenkuin hän vielä oli kahtatoista vuotta vanhempi
ja olisi voinut lopettaa päivänsä marttyyrinä Kiinassa tai Towerin
mäen uhrina; sillä niinä muutamina kuukausina, jotka he viettivät
yhdessä Castlewoodissa, mr. Holt sai kokonaan valtaansa pojan
ymmärryksen ja tunteet ja oli saanut hänet ajattelemaan, niinkuin
isä Holt koko sydämellään ajatteli, ettei mikään elämä ole niin
jalo, ei mikään kuolema niin suotava kuin se, jonka useat hänen
kuuluisan veljeskuntansa veljet olivat valmiit elämään ja kärsimään.
Rakkaudellaan, terävällä järjellään ja iloisuudellaan, joka
lumosi kaikki, vaikutusvallallaan, jota hän niin oikealla tavalla
osasi käyttää, salaperäisyydellään ja omaan persoonaansa nähden
osoittamallaan vaiteliaisuudella, joka lisäsi lapsen kunnioitusta
häntä kohtaan, hän saavutti Harryn täydellisen uskollisuuden ja olisi
sen epäilemättä säilyttänyt, elleivät häntä olisi kutsuneet muualle
suuremmat ja tärkeämmät suunnitelmat kuin pienen poikaparan ottaminen
veljeskuntaan.

Oltuaan muutamia kuukausia kodin rauhassa (mikäli heidän elämäänsä,
joka oli ainaista riitelyä, saattoi rauhaksi sanoa) jättivät lordi ja
lady maaseudun ja menivät Lontooseen ottaen rippi-isänsä mukaansa, ja
hänen pieni oppilaansa on tuskin milloinkaan vuodattanut katkerampia
kyyneleitä koko elämänsä aikana kuin useana yönä peräkkäin ensi kerran
erottuaan rakkaasta ystävästään, maatessaan yksinäisessä kamarissa,
joka oli sen huoneen vieressä, jota isä tavallisesti käytti. Harry
ja muutamat palvelijat jätettiin suuren talon ainoiksi asukkaiksi;
ja vaikka Harry uutterasti teki kaikki ne työt, jotka isä oli hänen
toimekseen antanut, jäi hänelle useita tunteja vapaaksi, ja hän luki
kirjastossa ja vaivasi pientä päätään niillä suurilla kirjoilla, jotka
hän sieltä löysi.

Jonkun ajan kuluttua pieni poika tottui paikan yksinäisyyteen ja
muisteli jälkeenpäin tätä elämänsä osaa aikana, joka ei ollut
onneton. Kun perhe oli Lontoossa, matkusti koko palveluskunta sinne
lukuunottamatta portinvartijaa -- joka sitäpaitsi oli oluenpanija,
puutarhuri ja puunhakkaaja -- sekä hänen vaimoaan ja lapsiaan.
Näillä oli asuntonsa portinvartijan tuvassa, jonka ovi johti linnan
pihalle; kappalaisen huoneen akkuna oli tasangolle päin; tämän huoneen
vieressä oli pieni kamari, jossa isä Holtilla oli kirjansa ja Harry
Esmondilla makuukomeronsa. Itäänpäin oleva linnan osa oli säästynyt
cromwellilaisten tykeiltä, joiden patteri oli läntiselle pihalle päin
olevalla kukkulalla; niinpä olikin tässä itäisessä osassa vain vähän
hävityksen merkkejä, lukuunottamatta kappelia, jonka Edward VI:n
aikuiset maalatut akkunat tasavaltalaiset olivat rikkoneet. Isä Holtin
aikana Harry Esmond toimi hänen tuttavallisena ja uskollisena pikku
palvelijanaan -- pudistellen hänen vaatteensa, järjestellen hänen
papilliset pukunsa, hakien hänelle vettä kaivosta kauan ennen päivän
sarastusta, valmiina juoksemaan mihin tahansa rakastetun pappinsa
palvelukseksi. Kun isä lähti pois, hän lukitsi yksityishuoneensa; mutta
huone, jossa kirjat olivat, jäi pienen Harryn käytettäväksi. Ellei
ota lukuun isä Holtin seuraa, oli poika ollut, yhtä yksinäinen lordi
Castlewoodin kotonakin ollessa.

Ranskalainen nero on sanonut, ettei kukaan ole sankari
kamaripalvelijansa silmissä, ja vähemmänkin terävät silmät kuin
varakreivittären pienellä paashilla oli, riittivät näkemään, että
ladyllä oli paljon ominaisuuksia, jotka eivät olleet millään tavoin
ylistettäviä huolimatta siitä, miten paljon mrs. Tusher häntä kehui
ja imarteli. Kun isä Holt ei ollut lähellä, hän, jonka vallassa tuo
aviopari täydelleen oli, riitelivät varakreivi ja varakreivitär,
solvaillen toisiaan, saattaen palvelijat nauramaan ja pelästyttäen
toimessaan olevan pikku paashin. Poika parka vapisi emäntänsä edessä,
joka nimitti häntä sadoin haukkumanimin ja joka ilman muuta läimäytteli
hänelle korvapuusteja ja viskasi hopeamaljan päin pojan kasvoja,
vaikka maljan varakreivittärelle vieminen päivällisen jälkeen kuului
pojan velvollisuuksiin. Lady on korvannut myöhemmin osoittamallaan
hyvyydellä tämän kovuuden, joka epäilemättä teki pojan lapsuuden
hyvin onnettomaksi. Olihan varakreivitär itsekin onneton siihen
aikaan, ihmisparka, ja hän vaati alamaisensa elämään samaa surullista
elämää. Luulen, että lordi pelkäsi häntä yhtä paljon kuin paashikin,
ja talon ainoa henkilö, joka hallitsi häntä, oli mr. Holt. Henry oli
aivan haltioissaan ilosta, kun isä aterioi pöydässä ja kun poika sai
tilaisuuden pujahtaa tämän seuraan ja lörpötellä tämän kanssa myöhemmin
tai lukea tai kävellä hänen kanssaan. Onneksi rouva varakreivitär
ei noussut ennenkuin puolipäivän aikaan. Taivas armahtakoon
kamaripalvelijatar raukkaa, jolle oli uskottu ladyn pukeminen! Olen
usein nähnyt tuon onnettoman tulevan punaisin silmin huoneesta,
jossa nuo pitkäveteiset ja salaperäiset kreivittären pukeutumismenot
suoritettiin, ja kuullut lautapelilaatikon kannen kolahtavan mrs.
Tusherin sormille, kun tämä pelasi huonosti tai kun peli kulki väärään
suuntaan.

Siunattu olkoon kuningas, joka otti käytäntöön kortit, ja piketin
ja cribbagen jalot keksijät, sillä nuo pelit veivät vähintään
kuusi tuntia, hänen armonsa päivästä, jonka ajan kuluessa hänen
perheensä hengitti vapaasti. Usein lady julistikin, että hän
ilman tätä ajanvietettä kuolisi. Toinen toisensa jälkeen hänen
alamaisensa vaihtuivat vartiossa, -- vaarallista oli olla hänen
armonsa vastapelaajana -- ja ottivat korttivelvollisuuden käsiinsä.
Mr. Holtilla oli tapana istua hänen kanssaan pikettiä pelaamassa
useita tunteja peräkkäin, jonka ajan varakreivitär käyttäytyi
soveliaasti; ja luulen, että tohtori Tusher olisi jättänyt pitäjäläisen
kuolinvuoteelleen, jos häntä olisi tultu kutsumaan Castlewoodiin
pelaamaan ratkaisevaa peliä emäntänsä kanssa. Joskus, kun he olivat
hyvissä väleissä, lordikin otti osaa peliin. Näiden toverien ohella
kreivittärellä oli uskollinen emäntä Tusher ja pari kolme seuranaista,
jotka Henry Esmond voi aikanaan muistaa. He eivät voineet kestää
tuota hienoa tointa kauankaan; toinen toisensa perään koetti ja
epäonnistui. Näillä ja taloudenhoitajalla ja pikku Henry Esmondilla
oli oma pelipöytänsä. Naisraukat! heidän elämänsä oli vielä paljon
kovaosaisempi kuin paashin. Hän oli jo sikeässä unessa kääriytyneenä
pieneen vuoteeseensa, kun he yhä istuivat hänen armonsa luona, lukien
hänet uneen _News Letterin_ ja _Grand Cyruksen_ avulla. Kreivitär sai
tavallisesti laatikoittain uusia näytelmiä Lontoosta, ja Harrya oli
kielletty selkäsaunan uhalla tutkimasta niitä. Pelkäänpä, että hän
ansaitsi tuon rangaistuksen tuhkatiheään ja saikin sen toisinaan. Isä
Holt antoi sen pari kolme kertaa yllättäessään nuoren huimapään tyynyn
alta Shadwellin tai Wycherleyn häijynilkisen hauskan huvinäytelmän.

Nämä olivat lordin lempilukemista mikäli hän yleensä luki. Mutta häntä
ei miellyttänyt lukeminen, eikä, kuten hänen pieni paashinsa luuli
huomanneensa, mikään työ suuressa määrin.

Nuoresta Harry Esmondista tuntui aina, että hänen isäntänsä kohteli
häntä lempeämmin silloin, kun ei hänen vaimonsa ollut saapuvilla, ja
toisinaan lordi Castlewood vei pojan pienelle metsästysretkellekin.
Lordi pelasi mielellään korttia ja lautapeliä hänen kanssaan,
-isäntänsä mielihyväksi poika, oppi pelit -- ja alkoi päivä päivältä
pitää hänestä enemmän, osoittaen erityistä suosiota, jos isä Holt
antoi hänestä hyvän lausunnon, taputtaen häntä päähän ja luvaten pitää
pojasta huolen. Lordi ei kuitenkaan osoittanut ladyn läsnäollessa
mitään sellaisia lempeyden merkkejä ja koetti kohdella poikaa
karkeasti, moittien häntä ankarasti pienistä virheistä, mitä hän
tavallaan pyysi anteeksi nuorelta Esmondilta heidän ollessaan kahden
kesken, sanoen että ellei hän olisi puhunut tylysti, olisi sen tehnyt
kreivitär ja ettei hänen kielensä ollut aivan yhtä ilkeä kuin hänen
ladynsä -- seikka, josta poika, niin nuori kuin hän olikin, oli
täydelleen selvillä.

Suuria valtiollisia tapahtumia sattui koko tämän ajan, mutta näihin
asioihin ei yksinkertainen nuori paashi kiinnittänyt mitään huomiota.
Mutta eräänä päivänä ajaessaan naapurikaupunkiin kreivittären vaunun
astinlaudalla vaunuissa oli kreivi, kreivitär ja isä Holt -- kokoontui
suuri kansanjoukko pilkaten ja ivaten vaunun ympärille huutaen:
"Eläkööt piispat!" "Alas paavi! pois paavi! Iisebel, Iisebel!" niin
että kreivi alkoi nauraa ja kreivittären silmät pyöriä vihasta, sillä
hän oli yhtä rohkea kuin naarasleijona eikä pelännyt mitään; kun taas
mr. Holt, kuten Esmond näki paikaltaan astimelta, nojautui taaksepäin
hätääntyneenä, huutaen kreivittärelle: "Jumalan tähden, madame, älkää
puhuko älkääkä katsoko akkunasta; istukaa hiljaa." Mutta varakreivitär
ei totellut tätä isän viisasta käskyä; hän työnsi päänsä vaunun
akkunasta ja kirkaisi kuskille: "Raivaa tiesi, Jaakko, noiden lurjusten
läpi ja käytä piiskaasi!"

Väkijoukko vastasi ulvovalla pilkkanaurulla ja uusilla: "Iisebel,
Iisebel" huudoilla. Lordi yhä vain yltyi nauramaan: hän oli
hidasverinen herra; mikään ei näyttänyt häntä yleensä kiihdyttävän,
vaikka olen nähnyt hänen kehoittavan ja huutavan koiriaan hyvin
reippaasti ja hänen kasvojensa (jotka tavallisesti olivat hyvin
keltaiset ja tyynet) käyvän aivan punaisiksi ja iloisiksi kiitäessämme
tasankoja jäniksen jälkeen ja nauravan ja kiroilevan ja hurraavan
kukkotaistelussa, josta urheilusta hän paljon piti. Ja nyt, kun
väki alkoi pilkata hänen vaimoaan, hän nauroi näyttäen hieman
vahingoniloiselta, aivan kuin olisi odottanut kilpailua ja ajatellut,
että varakreivitär ja väkijoukko olivat tasaväkisiä.

Jaakko-kuski pelkäsi varmaankin enemmän emäntäänsä kuin väkijoukkoa,
sillä hän käytti piiskaansa käskyn mukaan ja poika, joka ratsasti
ensimmäisen parivaljakon ohjaajana (varakreivitär kulki aina
kuusivaljakolla), löi suitsilla hartioihin erästä miestä, joka ojensi
kättään etumaisen hevosen ohjiin tarttuakseen.

Oli toripäivä, ja maalaisväki oli kaikki koossa siipikarjakoreineen,
munineen ja sen semmoisine tavaroineen. Tuskin valjakonratsastaja oli
lyönyt miestä, joka aikoi ottaa kiinni hänen hevosensa, kun suuri
kaalinkupu pyrähti kieppuen vaunuihin, aivan kuin suuri kanuunankuula,
ja kreivi alkoi yhä enemmän nauraa, sillä se löi kreivittäreltä viuhkan
kädestä ja maksahti päin isä Holtin vatsaa. Sitten seurasi porkkana- ja
perunakuuro.

"Taivaan tähden, olkaa hiljaa!" sanoi mr. Holt; "emme ole enää
kymmenenkään askeleen päässä 'Bellin' holvikäytävästä, jossa portti
voidaan sulkea meidän jälkeemme ja tämä _Canaille_ [roskajoukko] pitää
ulkopuolella."

Pieni paashi oli vaunun astimella, ja eräs mies väkijoukosta
heitti häntä perunalla, joka sattui häntä silmään, jolloin onneton
pikku raukka alkoi huutaa; mies, lihava, suuri kaupunkilainen
satulasepänsälli, nauroi. "Oh! senkin --keleen ulvova paavilaisäpärä",
hän sanoi ja kumartui ottamaan toista perunaa. Väkijoukko oli sillä
aikaa kokoontunut aivan hevosten ja majatalon oven väliin, ja vaunut
pysähtyivät kokonaan. Mylord hyppäsi vaunuista reippaasti kuin poika,
paashin puolella olevasta ovesta, kiskaisten pikku Henryn sen taakse ja
otti kiinni perunanheittäjän kauluksesta silmänräpäyksessä. Seuraavalla
hetkellä olivat konnan jalat ilmassa ja hän putosi tömähtäen
kivitykselle.

"Sinä kelvoton konna!" ärjyi lordi, "mokoma kirkuva roskajoukko! kuinka
te uskallatte ahdistaa lapsia ja loukata naisia? Yritäpä kertakaan
uudelleen noihin vaunuihin, sinä luikkija, siannahkainen rajasuutari,
niin Herra nähköön, lähetän miekkani lävitsesi!"

Muutamat väkijoukosta huusivat: "Hurraa, mylord!" sillä he tunsivat
hänet, ja satulasepän sälli oli tunnettu nyrkkisankari, melkein toista
vertaa isompi mies kuin mylord.

"Väistykää tieltä", huusi tämä (hän puhui korkealla, terävällä
äänellä, mutta tavattoman arvokkaasti). "Väistykää ja antakaa hänen
armonsa kreivittären vaunujen kulkea!" Miehet, jotka olivat vaunujen
ja "Bellin" portin välillä, todellakin väistyivät ja hevoset menivät
portista, ja mylord käveli niiden perästä hattu päässään.

Kun hän oli menemäisillään portista, josta vaunut olivat juuri
kulkeneet, alkoi toinen huuto, "pois paavin valta -- alas
katolilaiset!" Mylord kääntyi ja katsahti heihin vielä kerran.

"Jumala suojelkoon kuningasta!" huusi hän kaikin voimin. "Kuka uskaltaa
solvata kuninkaan uskontoa? Sinäkö, sinä kirottu virren vinkuja,
rajasuutari ja niin totta kuin olen tämän kreivikunnan viranomainen,
vangitsen sinut!" Mies vetäytyi pois ja mylord palasi takaisin
kaikella ajan arvokkuudella. Mutta kun pieni kiihko, jonka kohtaus
oli aiheuttanut, oli ohitse ja puna sammui mylordin kasvoilta, hän
vajosi tavalliseen velttouteensa ja leikki pienen koiransa kanssa ja
haukotteli, kun mylady puhutteli häntä.

Väkijoukko oli eräs niistä monituhatlukuisista joukoista, jotka
maleksivat maata siihen aikaan, vaatien niiden seitsemän piispan
vapauttamista, jotka juuri oli tuomittu ja joista pieni Henry
Esmond siihen aikaan tiesi tuskin mitään. Hextonissa oli käräjät ja
"Bellissä" suuri ylimystön kokous, ja mylordin palvelijoilla oli
yllään uudet, livreansa ja Harryllä pienoinen sininen hopeakoristeinen
puku, jota hän käytti juhlatilaisuuksissa. Ja ylimystö tuli ja
puhutteli mylordia, ja tuomari oli puettu punaiseen kaapuun näyttäen
hyvin mahtavalta henkilöltä, ja lausui erikoisia kohteliaisuuksia
mylordille ja myladylle, joka oli kovin mahtava. Harry muistaa, että
hänen laahustintaan kantoivat hänen seuranaisensa. "Bellin" suuressa
huoneessa oli iltahuvit ja tanssiaiset ja toiset kreivikunnan perheiden
nuoret herrat olivat sitä katsomassa niinkuin Harrykin. Eräs niistä
pilkkasi hänen mustaa silmäänsä, joka perunakuulasta oli ajetuksissa;
ja toinen nimitti häntä äpäräksi, jonka johdosta hän ja Harry joutuivat
nyrkkisille. Mylordin serkku, eversti Esmond Walcotesta, oli siellä ja
erotti nuo kaksi poikaa -- pitkä, vahvarakenteinen herra, jolla oli
sievät, hyvät kasvot. Poika ei tietänyt, miten läheisesti hän myöhemmin
oli liittyvä eversti Esmondiin ja miten paljosta hyvyydestä hän sai
olla tälle kiitollisuuden velassa.

Näiden kahden perheen välillä ei vallinnut hyvinkään lämmin rakkaus.
Myladylla ei ollut tapana sääliä eversti Esmondia hänestä puhuessaan,
syistä, joihin jo on viitattu, mutta joista Harry Esmondin, kovin
nuoren ikänsä vuoksi, ei voitu otaksua tietävän mitään.

Hyvin pian tämän jälkeen mylord ja mylady menivät Lontooseen isä Holtin
seurassa jättäen paashin kotiin. Pikku miehellä oli Castlewoodin suuri
linna kokonaan käytettävänään, tai hänellä ja taloudenhoitajalla
emäntä Worksopilla, yhteisenä. Tuo vanha nainen oli jokin perheen
etäinen sukulainen ja protestantti, mutta luja konservatiivi ja
kuningasmielinen, kuten kaikki Esmondit. Henry kävi koulua tohtori
Tusherin luona tämän ollessa kotona, mutta tohtorinkin aika oli hyvin
rajoitettua. Kaikkialla oli hyvin levotonta ja kiihkeätä, Castlewoodin
pienessä, hiljaisessa kylässäkin, jonne tuli eräs joukkio kaupungista.
Nämä olisivat rikkoneet Castlewoodin ikkunat, mutta kylän kansa ajoi
tiehensä heidät. Ottipa linnan puolustukseen osaa vanha Sievewrightkin,
tasavaltalainen seppä; sillä kreivitär, vaikka olikin katolilainen ja
vaikka hänellä oli paljon omituisia tapoja, oli lempeä vuokralaisia
kohtaan ja Castlewoodin linnassa oli aina yltäkyllin lihaa ja
vuodevaatteita ja lääkkeitä köyhille. Kuningaskunta vaihtoi omistajaa
kreivin ja kreivittären poissaollessa. Jaakko kuningas oli pakomatkalla
ja hollantilaiset tulossa; heistä ja Oranian prinssistä oli mrs.
Worksopin tapana kertoa kauhistuttavia kertomuksia joutilaalle pikku
paashille.

Poika rakasti suuren talon hiljaisuutta. Hänellä oli kaikki
näytelmäkirjat vapaasti luettavinaan, eikä isä Holt ollut häntä
kurittamassa, ja sadoittain lapsekkaita puuhia ja huvituksia sekä
ulkona että sisällä. Ne tekivät hänen olonsa hyvin hauskaksi.



V luku.

HALTIJAVÄKENI OVAT SALALIITOSSA KUNINGAS JAAKKO II:N
VALTAANPALAUTTAMISEKSI.

Poika makasi pienellä vuoteellaan voimatta nukahtaa ajatellessaan
muutamia ankeriaan koukkuja, jotka hän oli edellisenä iltana asettanut
jokeen ja odottaen hetkeä, jolloin portti aukeaisi ja hän ja hänen
toverinsa, John Lockwood, portinvartijan poika, voisivat mennä purolle
katsomaan, oliko heillä ollut onnea. Päivänkoittaessa Johnin piti
herättää hänet, mutta hänen oma intonsa tuohon urheiluun oli jo kauan
ollut hänen herättäjänään. Hän oli ollut valveilla niin kauan, että
hänestä tuntui siltä, ettei päivä koskaan tullut.

Kello oli neljän tienoissa, kun hän kuuli viereisen kamarin,
kappalaisen huoneen, oven aukeavan ja miehen yskivän käytävässä. Harry
hypähti vuoteeltaan ajatellen, että huoneessa varmasti oli rosvo,
tai kukaties toivoen sen olevan haamun, ja työntäen oman ovensa auki
hän näki edessään isän huoneen oven avoinna ja huoneen valaistuna ja
olennon seisovan sisäänkäytävällä sakean savun keskellä, joka tuli
huoneesta.

"Kuka siellä?" huudahti poika, joka oli rohkealuontoinen.

"_Silentium_" [Hiljaa], kuiskasi toinen; "minä täällä olen, poikaseni!"
ja kun tämä ojensi kättään, tunsi Harry hänet hyvin opettajakseen ja
ystäväkseen isä Holtiksi. Verho oli kappalaisen huoneessa pihallepäin
olevan akkunan edessä ja Harry näki, että savu syntyi suuresta
paperikasasta joka paloi hiilipannussa, kun hän saapui kappalaisen
huoneeseen. Suotuaan pikaisen tervehdyksensä ja siunauksensa pojalle,
joka oli ihastuksissaan saadessaan nähdä opettajansa, isä jatkoi
paperiensa polttamista, ottaen niitä kaapista, joka oli uunihyllyn
yläpuolella. Kaappia Harry ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Isä Holt nauroi nähdessään pojan huomion kokonaan, kiintyneen tähän
syvennykseen. "Se on oikein, Harry", sanoi hän; "uskollinen pikkuinen
heimolainen, tarkasta kaikkea äläkä sano mitään. Sinä olet uskollinen,
sen tiedän."

"Tiedän, että menisin hirteen teidän puolestanne", sanoi Harry.

"En tahdo päätäsi", sanoi isä taputtaen sitä lempeästi; "Sinun ei
tarvitse muuta kuin olla vaiti. Polttakaamme nämä paperit ja olkaamme
sanomatta kellekään mitään. Haluttaisiko sinua lukea niitä?"

Harry Esmond punastui ja painoi alas päänsä. Oli niin, että hän jo oli
ajattelematta katsonut edessään olevaa paperia; ja vaikka hän oli sen
nähnyt, hän ei voinut ymmärtää siitä sanaakaan, sillä kirjaimet olivat
varsin selviä, mutta aivan tarkoituksettomia. He polttivat paperit,
musertaen tuhan erääseen hiilipannuun, niin että niistä tuskin jäi
jälkeäkään.

Harry oli tottunut näkemään isä Holtin useammassa kuin yhdessä puvussa
-- ei ollut turvallista eikä vaaran arvoista paavin kirkonmiesten
käyttää oikeata pukuaan, eikä hän siis ollut vähääkään hämmästyksissään
siitä, että pappi nyt ilmaantui puettuna ratsastusasuun, suuriin
puhvelinahkaisiin saappaisiin ja sulkahattuun, joka oli yksinkertainen,
mutta sellainen, jota herrat käyttivät.

"Tiedät kaapin salaisuuden", hän sanoi nauraen; "ja sinun on
valmistuttava muihin salaisuuksiin", ja hän aukaisi -- ei salaista
kaappia tällä kertaa -- vaan vaatekammion, jonka hän tavallisesti
piti lukossa ja josta hän nyt otti kaksi tai kolme eriväristä pukua
ja tekotukkaa, muutamia hienotekoisia miekkoja (isä Holt oli innokas
miekkailutaidon harrastaja, ja kun hän oli kotona, harjoittivat hän ja
hänen oppilaansa joka päivä tätä urheilua, jossa pojasta tuli suuri
mestari), sotamiehen takin ja viitan sekä maamiehen puseron ja pani ne
tuohon suureen syvennykseen uunihyllyn päälle, josta paperit oli otettu.

"Elleivät he löydä tuota kaappia", hän sanoi, "eivät he löydä näitä;
jos he löytävät nämä, he eivät niistä saa mitään juttua kokoon, paitsi
että isä Holt on käyttänyt useampia kuin yhtä vaatekertaa. Niin tekevät
kaikki jesuiitat. Tiedäthän millaisia petkuttajia me olemme, Harry."

Harry oli hädissään siitä, että hänen ystävänsä aikoi heti jättää
hänet; "Mutta ei tiedä", sanoi pappi, "on hyvin todennäköistä, että
tulen takaisin mylordin kanssa muutaman päivän kuluttua. Luultavasti
meitä tullaan suvaitsemaan; ehkäpä meitä ei vainota. Mutta heidän
päähänsä varmaankin pälkähtää tulla vierailulle Castlewoodiin ennen
meidän palaamistamme. Ja koska minun puvussani kulkevia herrasmiehiä
epäillään, he voisivat nähdä hyväksi tutkia minun paperini, jotka
eivät koske ketään -- eivät ainakaan heitä." Ja tähän päivään asti
Harry Esmond, hänen oppilaansa, on pysynyt täydelleen tietämättömänä
siitä, koskivatko nuo kyseenalaiset paperit politiikkaa, vaiko tuon
salaperäisen seuran asioita, jonka jäsen isä Holt oli.

Muun osan tavaroistaan, pienen vaatevarastonsa ja muun, Holt jätti
koskemattomaksi hyllyilleen ja kaappiinsa ottaen sieltä kuitenkin
nauraen ja heittäen hiiliastiaan, jossa hän vain puoliksi poltti
ne, muutamia teologisia kirjoitelmia, joita hän oli kirjoittanut
englantilaisia pappeja vastaan. "Ja nyt", hän sanoi, "voi Harry poikani
todistaa puhtaalla tunnolla nähneensä minun polttavan latinalaisia
saarnoja viimeisen kerran täällä ollessani ennen Lontooseen
menemistäni; ja kohta on päivänkoitto ja minun on oltava poissa,
ennenkuin Lockwood liikkuu."

"Eikö Lockwood päästä sinua ulos, sir?" kysyi Harry. Holt nauroi;
hän ei milloinkaan ollut iloisempi ja hyväntuulisempi kuin ollessaan
täydessä toimessa tai vaarassa.

"Lockwood ei tiedä mitään minun täällä-olostani, huomaa se", hän sanoi;
"etkä sitä tietäisi sinäkään, pikku rasu, jos olisit nukkunut paremmin.
Sinun täytyy unohtaa, että olen ollut täällä, ja nyt, hyvästi. Sulje
ovi ja mene omaan huoneeseesi äläkä tule ulos ennenkuin -- odotahan,
miksi et voisi tietää yhtä salaisuutta lisäksi? Tiedän, ettet koskaan
petä minua."

Kappalaisen huoneessa oli kaksi akkunaa -- toinen pihalle päin, josta
oli näköala suoraan länteen suihkulähteelle, ja toinen, pieni akkuna,
joka oli vahvasti raudoitettu ja oli tasangolle päin linnan edustalla.
Tämä akkuna oli liian korkealla, jotta siihen olisi ylettynyt maasta,
mutta kiipeämällä tarjoilupöydälle, joka oli sen alla, isä Holt
näytti minulle kuinka akkunanalustaa painamalla koko lyijyn, lasin ja
rautatankojen muodostama kehys laskeutui allapäin olevaan syvennykseen,
josta se voitiin nostaa ja palauttaa tavalliseen paikkaansa
ulkopuolelta, sillä eräs rikkinäinen ruutu oli tarkoituksellisesti
avoinna, niin että käsi voi käyttää tuon koneiston vieteriä.

"Kun olen mennyt", sanoi isä Holt, "tulee sinun työntää paikoilleen
tarjoilupöytä, niin ettei kukaan voi kuvitella, että tätä tietä on
käytetty ulosmenoon; lukitse ovi ja pane avain -- mihin panisimmekaan
avaimen? -- pane se 'Chrysostomuksen' alle kirjahyllylle; ja jos joku
kysyy sitä, sano että minä pidän sitä siellä ja olen ilmoittanut
sinulle, mistä se on löydettävissä, jos sinulle tulee tarvis mennä
minun huoneeseeni. Tässä laskeutuminen on helppoa seinää pitkin alas
ojaan ja, siis vielä kerran, hyvästi, siksi kunnes taas tapaan sinut,
rakas poikani." Ja niin sanoen rohkea isä kiipesi pöydälle tavattoman
notkeasti ja reippaasti ja astui akkunalaudalle, nostaen taas esiin
rautatangon ja koko laitoksen toiselta puolelta ja jättäen Harry
Esmondille aikaa vain kurkottautua varpaisilleen ja suudella hänen
kättään ennenkuin akkunan pieli sulkeutui; rautatangot kiinnittäytyivät
yhtä lujina kuin konsanaan, kuten näytti, yläpuolella olevaan
kivikaareen. Kun isä Holt seuraavalla kerralla saapui Castlewoodiin,
tuli hän suuresta portista ratsain, eikä hän edes vihjannut
yksityistien olemassa olosta Harrylle muutoin kuin tarvitessaan
yksityislähettilästä sisäpuolelta, jossa tarkoituksessa hän epäilemättä
oli ohjannut nuoren oppilaansa tämän linnasta poistumistavan perille.

Esmond, vaikka olikin nuori, olisi mieluummin kuollut kuin pettänyt
ystävänsä ja opettajansa; tämän mr. Holt hyvin tiesi; sillä hän oli
koetellut poikaa enemmän kuin kerran panemalla kiusauksia hänen
tielleen, nähdäkseen, taipuisiko tämä niihin ja jälkeenpäin tunnustaisi
vai kestäisikö hän ne, niinkuin hän toisinaan teki, tai valehtelisiko,
jota hän ei koskaan tehnyt. Tässä suhteessa isä Holt opetti, ettei
salaisuuden säilyttäminen ollut valehtelemista, jota se ei missään
tapauksessa olekaan, vaikka vaitiolo onkin kiellon arvoinen, ja
siksi suora "ei" ei ole rikoksellinen oikeuden tai ystävän puolesta
tai vastauksena kysymykseen, joka on ennakkoluuloinen, vaan on
päinvastoin kiitettävä ja yhtä laillinen menettelytapa kuin toinenkin,
väärää vaatimusta vältettäessä. Jos esimerkiksi (sanoi hän), hyvältä
kansalaiselta, joka on nähnyt hänen majesteettinsa etsivän suojaa
puusta, kysyttäisiin: "Onko kuningas Kaarle tuossa tammessa?", niin ei
hänen velvollisuutensa olisi antaa myöntävää vastausta, -- tällöinhän
cromwellilaiset voisivat vangita kuninkaan ja surmata hänet, kuten
hänen isälleen tekivät -- vaan kielteinen, sillä hänen majesteettinsa
on salaisena tuossa puussa eivätkä häntä siis näe uskolliset silmät.
Kaiken tämän opetuksen samoin kuin kieli- ja tiedeopintojen alkeet
poika innolla ja kiitollisuudella otti vastaan opettajaltaan uskonnon
ja siveysopin ohella. Kun siis Holt oli mennyt ja kieltänyt Harrya
olemaan häntä näkemättä, oli niinkuin hän ei olisi käynytkään. Ja
pojalla oli tämä vastaus sujuvan valmiina, kun hän muutaman päivän
perästä joutui kuulusteltavaksi.

Oranian prinssi oli silloin Salisburyssa, kuten nuori Esmond sai
tietää nähdessään tohtori Tusherin parhaassa kauhtanassaan (vaikka
tiet olivat kuraiset eikä hänen koskaan tiedetty ratsastaessaan
käyttäneen silkkistä kauhtanaansa, vaan ainoastaan villakankaista,)
ja suuri oranssikokardi leveälierisessä hatussa ja Nahum, tohtorin
kanslia-apulainen oli samalla lailla koristettu. Tohtori käveli
edestakaisin pappilan edustalla, kun pikku Esmond hänet näki, ja Harry
kuuli hänen sanovan, että hän aikoi osoittaa kunnioitustaan hänen
korkeudelleen prinssille, kun hän nousi satulatyynylleen ja ratsasti
pois, Nahum takanaan. Kylän väellä oli niinikään oranssikokardit ja
Harryn ystävän sepän naurava tytär kiinnitti sellaisen Harrynkin
vanhaan hattuun, jonka koristeen tämä vihaisena repi pois, kun
kansa vaati häntä huutamaan: "Jumala suojelkoon Oranian prinssiä ja
protestanttista uskoa!" Mutta ihmiset vain nauroivat; kylässä pidettiin
pojasta, sillä hänen yksinäisyytensä herätti kaikkien sääliä, ja hän
tapasi siellä iloisen vastaanoton ja ystävällisiä kasvoja monessa
talossa. Isä Holtillakin oli siellä monta ystävää, sillä hänellä oli
tapana väitellä sepän kanssa teologiasta, milloinkaan kiivastumatta,
nauraen koko ajan miellyttävällä tavallaan, ja lisäksi hän paransi
sepän vilutaudista kiinanpulverilla, ja oli aina valmis suomaan lempeän
sanan, jos joku sitä kaipasi, niin että kylän asukasten mielestä oli
vahinko, että nuo kaksi olivat paavilaisia.

Rippi-isä ja Castlewoodin kappalainen sopivat keskenään erinomaisesti;
ensinmainittu olikin korkean sivistyksen saanut mies, ja toisen
velvollisuus taas oli olla sovussa kaikkien kanssa. Tohtori Tusherilla
ja hänen vaimollaan, kreivittären kamaripalvelijalla, oli poika, joka
oli pikku Esmondin ikäinen; ja näiden poikien välillä oli sellainen
ystävyys, jonka naapuruus, suvaitsevaisuus ja hyväluonteisuus melkein
varmasti aiheuttavat. Tom Tusher lähetettiin kuitenkin varhain
Lontooseen kouluun, jonne hänen isänsä vei hänet sekä nidoksen
saarnoja, Jaakko kuninkaan ensimmäisenä hallitusvuonna; ja Tom palasi
sittemmin useana vuotena vain kerran vuodessa Castlewoodiin kouluja
yliopistoaikoinaan. Näin ollen Tomilla oli vähemmän vaaraa siitä,
että rippi-isä, joka tuskin milloinkaan häntä näki, saastuttaisi
hänen uskonsa, kuin Harryllä, joka alinomaa oli kappalaisen seurassa;
mutta, sanoi tohtori vakavana, niin kauan kuin Harryn uskonto oli sama
kuin hänen majesteettinsa ja herra kreivin ja kreivittären, hän ei
tahtonut tätä häiritä eikä kiusata. Eikä hän millään muotoa tahtonut
väittää, ettei hänen majesteettinsa kirkko ollut syntynyt katolisesta
kirkosta; tällöin isä Holt tapasi nauraa ja sanoa, että Pyhä Kirkko yli
koko maailman ja jalojen marttyyrien joukko olivat tohtorille hyvin
kiitollisia tästä tunnustuksesta.

Tohtorin ollessa Salisburyssa tuli rakuunarykmentti, jonka miehistöllä
oli oranssinväriset koristenauhat, ja majoittautui Castlewoodin
kylään, ja muutamat niistä tulivat linnaankin, jonka he valtasivat,
rosvoamatta kuitenkaan mitään muuta kuin kanalan ja olutkellarin ja
vaatien ainoastaan, että saisivat tutkia linnan, hakeakseen papereita.
Ensimmäinen huone, jota he pyysivät nähdä, oli isä Holtin huone, jonka
avaimen Harry Esmond luovutti. Ja he aukaisivat laatikot ja hyllyt
ja käänsivät nurin paperit ja vaatteet, mutta eivät löytäneet mitään
muuta kuin hänen kirjansa ja vaatteensa ja papinviitat erikoisessa
laatikossa, ja löydöistään rakuunat pitivät lystiä Harry Esmondin
kauhuksi. Kysymyksiin, jotka heidän johtajansa teki Harrylle, vastasi
tämä, että isä Holt oli erittäin hyvä hänelle ja kovin oppinut mies
eikä varmaankaan olisi kertonut salaisuuksiaan hänelle, jos tällä
sellaisia oli. Tähän aikaan Harry oli noin yksitoistavuotias ja näytti
yhtä viattomalta kuin hänen ikäisensä pojat tavallisesti.

Perhe oli poissa enemmän kuin kuusi kuukautta ja palatessaan sen
jäsenet olivat mitä syvimmän masennuksen tilassa, sillä Jaakko kuningas
oli karkoitettu, Oranian prinssi oli valtaistuimella, ja kreivitär
pelkäsi mitä hirveimpien vainojen kohtaavan katolisen uskon tunnustajia
sanoen, ettei hän uskonut totuuden hiventäkään olevan niissä
suvaitsevaisuuden lupauksissa, joita tuo hollantilainen hirviö lateli,
eikä ainoassakaan sanassa, jonka tuo valapatto ilkimys sanoi. Kreivi
ja kreivitär olivat tavallaan vankeja omassa talossaan, sen antoi
kreivitär pienelle paashilleen tiedoksi; poikanen alkoi tähän aikaan
kehittyä ymmärtämään mitä hänen ympärillään tapahtui sekä jonkun verran
niiden henkilöiden luonteita, joiden läheisyydessä hän eli.

"Olemme vankeja", sanoi kreivitär, "vailla kahleita olemme vankeja.
Tulkoot siis; viekööt minut vankiloihinsa tai lyökööt pääni erilleen
tästä pienestä kaulaparasta" (ja hän pusersi sitä pitkillä sormillaan).
"Esmondien veri on aina juokseva uskollisena heidän kuninkaittensa
puolesta. Emme ole niinkuin Churchillit -- nuo Juudakset, jotka
suutelevat mestariaan ja pettävät hänet. Tiedämme miten on kärsittävä
ja miten on annettava anteeksi, kun kuninkaan asia on kyseessä"
(epäilemättä hänen armonsa viittasi tuohon tuhoisaan maitoviinin
ritarin paikan menetykseen, niinkuin hän teki kymmenkunnan kertaa
päivässä). "Tuokoon tuo Oranian tyranni vain piinapenkkinsä ja
hirvittävät hollantilaiset kidutusvehkeensä -- senkin peto! -- senkin
lurjus! Syljen hänelle ja uhittelen häntä! Iloisena lasken tämän pään
mestauspölkylle; iloisena seuraan lordiani mestauslavalle ja huudamme:
'Jumala Jaakko-kuningasta suojelkoon!' viimeisellä henkäyksellämme ja
hymyilemme mestaajalle." Ja hän kertoi paashilleen ainakin sata kertaa
yksityiskohdittain viimeisestä kerrasta, jolloin hän oli tavannut hänen
majesteettinsa.

"Heittäydyin valtiaani jalkain juureen", hän sanoi, "Salisburyssa.
Uhrasin itseni -- puolisoni -- linnani hänen asialleen." Varmaankin
hän muisti vanhoja aikoja, jolloin Isabella Esmond oli nuori ja
ihana; varmaankin hän muisti päivän, jolloin en minä ollut se, joka
polvistui -- ainakin hän puhui minulle äänellä, joka toi mieleeni
menneet ajat. "Niinpä vain!" sanoi hänen majesteettinsa, "teidän
tulisi mennä Oranian prinssin luo, jos olette jotain vailla". "Ei
sire", vastasin, "en tahdo polvistua vallananastajan edessä; Esmond,
joka olisi saattanut palvella teidän majesteettianne, ei koskaan
alistu olemaan petturin maitoviiniritarina. Kuninkaallinen pakolainen
hymyili onnettomuuksiensakin ylitsevuotavaisuudessa; hän yritti nostaa
minut maasta, lohduttaen minua. Puolisoni varakreivikään ei voinut
olla vihoissaan siitä ylevästä suudelmasta, jolla majesteetti minua
kunnioitti."

Valtiollisista vastoinkäymisistä oli seurauksena, että; kreivi ja
kreivitär tulivat paremmiksi ystäviksi kuin he koskaan olivat olleet
kihlausaikansa jälkeen. Herra kreivi oli osoittanut sekä lojaalisuutta
että rohkeutta silloin kun nämä olivat harvinaisia ominaisuuksia
kuninkaan ympärillä olevassa arassa joukossa; ja kiitokset, jotka hän
sai, kohottivat häntä suuresti hänen vaimonsa silmissä, ja kaiketi
myöskin hänen omissaan. Hän heräsi huolimattomasta ja laiskottelevasta
elämästä, jota oli viettänyt, ratsasteli alinomaa edestakaisin
keskustelemassa sen tai tämän kuninkaan ystävän kanssa -- joista
tehtävistä paashi ei tietysti paljoa tietänyt, tämä kun huomasi vain
hänen iloisuutensa ja muuttuneen käytöksensä.

Isä Holt tuli usein linnaan, mutta ei enää julkisesti toiminut
kappalaisena. Hän nouti ja vei aina vieraita, sota- ja kirkonmiehiä
(viimemainitut Harry tunsi, koska he tulivat kaikenlaisissa
valepuvuissa), saapui ja poistui yhtämittaa. Varakreivi teki pitkiä
retkiä ja ilmestyi odottamatta, käyttäen toisinaan samaa tietä, jota
isä Holt oli käyttänyt, vaikkei Harry voinutkaan tietää kuinka usein
tuo pieni, kappalaisen huoneessa oleva akkuna päästi sisälle tai ulos
lordin ja hänen ystävänsä. Hän piti uskollisesti isälle antamansa
lupauksen olla urkkimatta, ja jos hän keskiyöllä kuuli pieneen
huoneeseensa ihmisten liikettä viereisestä huoneesta, kääntyi hän
seinään päin ja hautasi uteliaisuutensa tyynyyn, kunnes nukahti. Hän ei
kuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että papin matkat tapahtuivat
tiheään, ja käsitti sadoista merkeistä, että jokin vakava, vaikkakin
salainen asia oli vaatinut tämän palveluksia. Mikä tämä oli, voidaan
varsin helposti arvata siitä, mitä pian tapahtui mylordille.

Vartioväkeä ei asetettu Castlewoodiin, kun lordi palasi, mutta kylässä
oli vartiosto ja joku heistä oli aina tasangolla, pitäen silmällä
suurta porttiamme ja niitä, jotka siitä menivät tai tulivat -- Lockwood
sanoi, että erittäinkin iltaisin jokaista henkilöä, joka tuli tai meni,
pitivät silmällä ulkopuolella olevat kenttävahdit. Onneksi meillä oli
portti, josta eivät heidän ylhäisyytensä tienneet mitään. Mylordin ja
isä Holtin täytyi tehdä alituiseen yöllisiä retkiä. Pari kertaa pikku
Harry toimi heidän lähettiläänään ja varovaisena pikku adjutanttinaan.
Hän muistaa, että hänen käskettiin mennä kylään onkineen, käydä
muutamissa määrätyissä taloissa, pyytää vettä juodakseen ja sanoa
isäntämiehelle: "Newburyssa olisi hevosmarkkinat ensi torstaina", ja
sitten viedä uutinen seuraavaan luettelossa olevaan taloon.

Hän ei silloin tietänyt, mitä tuo uutinen merkitsi tai mitä parhaillaan
tapahtui. Se kuitenkin selvyyden vuoksi voidaan selittää tässä. Kun
Oranian prinssi oli mennyt Irlantiin, jossa kuningas oli valmistunut
häntä kohtaamaan suurella sotajoukolla, päätettiin, että hänen
majesteettinsa puoluelaiset nousisivat suureen kapinaan tässä maassa,
ja kreivistä piti tulla kreivikuntamme sotajoukon päällikkö. Viime
aikoina hän oli ottanut paremmin johtaakseen asioita kuin ennen,
ja hänellä oli tuo uupumaton isä Holt apunaan ja rouva kreivitär
innokkaana kehoittajanaan; ja koska lordi Sark oli Towerissa vankina
ja Sir Wilmot Crawley, Queen's Crawleysta, oli mennyt Oranian prinssin
puolelle, tuli mylordista kreivikunnan huomattavin henkilö kuninkaan
puoluelaisista.

Oli järjestetty niin, että rykmentti skotlantilaista harmaaväkeä
ja rakuunoita, jotka silloin oli majoitettu Newburg'iin, jonakin
määrättynä päivänä julistautuisi kuninkaan miehiksi -- ja myöskin
aateliston, joka oli suosinut hänen majesteettinsa asiaa, oli määrä
vuokrata sineen ja liittolaisineen tulla Newburg'iin -- ja kaikkien
marssia hollantilaista Ginckelin johtamaa armeijaa vastaan Readingiin,
ja heidän kukistettuaan nämä sekä heidän kesyttömän pienen herransa
siellä Irlannissa, ajateltiin, että meidän puoluelaisemme voisivat
edetä itse Lontooseen ja kuninkaalle ennustettiin varmaa voittoa.

Kun näitä suuria asioita pohdittiin, häipyi lordista kokonaan hänen
velttoutensa ja hän näytti ruumiillisestikin virkistyvän; mylady
ei riidellyt hänen kanssaan. Isä Holt kulki aina kiireissään väliä
edestakaisin; ja pikku Harry olisi toivonut olevansa muutamaa tuumaa
pitempi, jotta olisi voinut paljastaa miekkansa tämän hyvän asian
puolesta.

Eräänä päivänä (varmaankin kesäkuussa 1690), kutsui lordi, puettuna
suureen ratsastustakkiin, jonka alta Harry saattoi nähdä kirkkaan
teräksisen rintasuojuksen, pikku Harryn luokseen, työnsi hiukset
pois lapsen otsalta ja suuteli häntä ja rukoili Jumalaa suojelemaan
häntä, ja hänen puheensa oli lempeämpää kuin milloinkaan ennen. Isä
Holt siunasi myöskin pojan. Ja sitten he jättivät jäähyväiset rouva
kreivittärelle, joka tuli huoneestaan nenäliina silmillään; hänen
seuranaisensa ja mrs. Tusher tukivat häntä. "Te menette -- menette
ratsastamaan", sanoi hän. "Voi, jospa minäkin voisin tulla! Mutta tässä
tilassani minulta on ratsastaminen kielletty."

"Suutelemme rouva markiisittaren kättä", sanoi isä Holt. "Jumala teitä
suojelkoon, mylord", sanoi lady astuen esiin ja syleillen mylordia
suurin elein. "Isä Holt, pyydän siunaustanne", ja hän kumartui sitä
saamaan, kun taas mrs. Tusher keikautti ylpeästi päätään.

Mr. Holt antoi saman siunauksen pienelle paashille, joka polvistui ja
piteli mylordin jalustinta, kun hän nousi ratsaille. Kaksi palvelijaa
antoi niinikään apuaan; ja sitten he ratsastivat kaikin Castlewoodin
portista.

Kun he menivät sillan yli, saattoi Harry nähdä punapukuisen upseerin
ratsastavan esiin, koskettavan hattuaan ja puhuttelevan mylordia.

Seurue pysähtyi ja joutui jonkinlaiseen keskusteluun tai väittelyyn,
joka pian päättyi, sillä mylord pani hevosensa nelistämään otettuaan
ensin hattunsa päästään ja kumarrettuaan upseerille, joka ratsasti
hänen vieressään askel askeleelta -- ja häntä seuraava sotamies jäi
jälkeen, ratsastaen mylordin kahden palvelijan seurassa. He nelistivät
tasangon yli ja jalavain taakse (lordi heilautti kädellään, niin Harry
luuli huomaavansa), ja niin he katosivat. Sinä iltana olimme kovin
peloissamme, sillä lypsyaikaan tuli paimenpoika ratsastaen yhdellä
ratsuistamme, jonka oli löytänyt ruohoa syömästä ulomman puistomuurin
luota.

Koko illan varakreivitär oli hyvin hiljaisella ja masentuneella
mielellä. Hän ei huomannut juuri kenessäkään mitään vikaa ja pelasi
korttia kuusi tuntia. Pieni paashi meni nukkumaan. Hän rukoili mylordin
ja hyvän asian puolesta, ennenkuin ummisti silmänsä.

Aamu alkoi jo sarastaa kun portinvartijan kello soi, ja vanha Lockwood
heräsi ja päästi sisään erään mylordin palvelijoista, joka aamulla oli
mennyt hänen mukaansa ja joka palasi surullisin sanomin. Upseeri, joka
oli ratsastanut mylordin luo, oli, kuten ilmeni, sanonut hänelle, että
hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa hänen ylhäisyydelleen, ettei tämä
ollut vanki, mutta silti tarkastuksenalainen, ja pyytää häntä olemaan
ratsastamatta kartanon ulkopuolelle sinä päivänä.

Mylord vastasi, että ratsastaminen teki hyvää hänen terveydelleen,
että, jos kapteeni näki hyväksi häntä seurata, sai tehdä mielensä
mukaan; ja silloin juuri lordi kumarsi ja he ratsastivat pois yhdessä.

Kun hän saapui Wanseyn lakeudelle, mylord aivan äkkiä pysähtyi ja
seurueen täytyi pysähtyä siinä teiden risteyksessä.

"Sir", hän sanoi upseerille, "mitä on neljä kahta vastaan. Oletteko
ystävällinen ja valitsette tuon tien ja jätätte minut kulkemaan omaani?"

"Teidän tienne on minun, mylord", sanoi upseeri.

"Siinä tapauksessa --" sanoi mylord. Mutta hänellä ei ollut aikaa
sanoa enempää; sillä upseeri veti esiin pistoolin ja näpsäytti sitä
mylordin edessä, mutta samalla hetkellä myös isä Holt paljasti
pistoolin ja ampui upseeria pään lävitse. Se oli tehty ja mies
kuolleena silmänräpäyksessä. Sotamies tuijotti upseeriinsa näyttäen
säikähtäneeltä hetkisen ja nelisti sitten pois henkensä edestä.

"Ampukaa, ampukaa!" huusi isä Holt, lähettäen toisen luodin sotamiehen
jälkeen; mutta nuo kaksi palvelijaa olivat liian säikähtäneitä
kyetäkseen käyttämään aseitaan, ja kun mylord käski heidän olemaan
asiaan puuttumatta, pääsi sotamies karkuun.

"Mr. Holt, _qui pensait à tout_" [joka ajatteli kaikkea], sanoi
Blaise, "astui ratsultaan, tutki kuolleen upseerin taskut, löytääkseen
papereita, antoi hänen rahansa meille kahdelle ja sanoi: 'Viini on
laskettu, m le Marquis', -- miksi hän sanoi markiisiksi herra kreiviä?
-- 'meidän on se juotava'."

"Tuon herraparan hevonen oli parempi kuin se, jolla minä ratsastin",
jatkoi Blaise. "Mr. Holt pyysi minua nousemaan sen selkään; ja niinpä
sivalsin Sukkajalkaa selkään piiskalla ja se juosta hölkötti kotiin.
Ratsastimme, eteenpäin Newburya kohti. Keskipäivän ajoissa kuulimme
ammuntaa. Kahden aikaan antaessamme hevosillemme juotavaa eräässä
majatalossa tuli luoksemme ratsastaja, joka sanoi: 'Kaikki on lopussa!
Skotlantilaiset antoivat julistuksen tuntia liian aikaisin -- kenraali
Ginckel hyökkäsi heidän kimppuunsa.' Koko asia oli menetetty.

"'Ja me olemme ampuneet upseerin virantoimituksessa ja antaneet hänen
käskyläisensä pujahtaa pakoon'", sanoi mylord.

"'Blaise', sanoi mr. Holt, kirjoittaen pari riviä muistikirjaansa
-- toisen myladylle ja toisen teille, nuoriherra Harry -- 'sinun on
mentävä takaisin Castlewoodiin ja vietävä nämä sinne' ja katsokaapa
nyt!"

Ja hän antoi Harrylle nuo kaksi paperia. Harry luki hänelle osoitetun
ja siinä oli ainoastaan: "Polta kaapissa olevat paperit; polta tämä. Et
tiedä mistään mitään." Harry luki tämän ja juoksi yläkertaan emäntänsä
huoneeseen, jossa tämän seuranainen nukkui lähellä ovea, sekä pani
tämän hakemaan kynttilän ja herättämään myladyn, jonka käsiin hän antoi
tuon paperin. Lady oli ihmeellinen nähtävyys yöasussaan. Harry ei
milloinkaan ollut nähnyt mitään sen veroista.

Niin pian kuin lady sai paperin käsiinsä, Harry palasi takaisin
kappalaisen huoneeseen, aukaisi tulisijan yllä olevan salakaapin,
poltti kaikki siellä olevat paperit, ja, kuten oli nähnyt papin
tekevän, otti erään arvoisan isän käsinkirjoitetun saarnakokoelman
ja poltti sen puoliksi hiiliastiassa. Kun paperit oli täydelleen
hävitetty, oli jo aamu valjennut. Harry juoksi takaisin emäntänsä luo.
Tämän seuranainen johdatti hänet taas kreivittären kamariin. Kreivitär
pyysi (aviovuoteensa verhojen takaa) poikaa käskemään valjastamaan
hevoset vaunujen eteen, sanoen aikovansa lähteä heti matkaan.

Mutta hänen armonsa pukeutumismenot olivat yhtä mahdottoman pitkät tänä
päivänä kuin muinakin, ja vaunut olivat olleet jo kauan odottamassa,
kun mylady pukeutui vielä. Ja juuri kun kreivitär astui huoneestaan
valmiina poistumaan, saapui nuori John Lockwood juoksujalkaa kylästä
tuoden sen sanoman, että eräs lakimies, kolme upseeria ja parikymmentä
sotamiestä marssi sieltä linnaa kohti. John oli vain kahden minuutin
verran heitä edellä ja tuskin hän vielä oli kunnolleen saanut
kerrotuksi sanottavansa, kun sotajoukko ratsasti pihallemme.



VI luku.

SALALIITON TULOS. THOMASIN, CASTLEWOODIN KOLMANNEN VARAKREIVIN KUOLEMA
JA KREIVITTÄREN VANGITSEMINEN.

Ensin mylady aikoi kuolla kuten Maria, Skotlannin kuningatar (jonka
kaltainen kaunotar hän kuvitteli olevansa), ja sivellen suonista laihaa
kaulaansa, hän sanoi: "He saavat nähdä, että Castlewoodin Isabel on
kohtalonsa tasalla." Hänen seuranaisensa Victoire neuvoi, että koskei
hän enää voinut paeta, oli hänelle kaikkein viisainta ottaa vastaan
sotamiehet aivan kuin hän ei epäilisi mitään ja että varakreivittären
omassa huoneessa oli paras odottaa niitä. Niinpä tämän musta
kiiltonahkainen matkalipas, jonka Harry oli viemäisillään vaunuihin,
vietiin takaisin hänen armonsa huoneeseen, jonne palvelija ja emäntä
vetäytyivät. Victoire tuli heti takaisin käskien paashin sanoa, että
rouva varakreivitär oli sairas ja vuoteen omana reumatismin vuoksi.

Tällä aikaa sotamiehet olivat saapuneet Castlewoodin linnaan; Harry
Esmond näki heidät seinäverhokamarin akkunasta. Portille asetettiin
pari vahtia, puolikymmentä miestä kävi talliin ja muutamat muut,
päällikkönsä ja erään mustapukuisen miehen johtamina, joka varmaankin
oli lakimies, menivät erään palvelijan neuvosta rappusille, jotka
johtivat siihen linnan osaan, jossa mylord ja lady asuivat.

Niinpä saapuivat kapteeni, sievännäköinen, ystävällinen mies, ja hänen
kanssaan asianajaja eteisen läpi seinäverhokamariin, jossa nyt ei ollut
ketään muita kuin nuori Harry Esmond, paashipoika.

"Sano emännällesi, pikku mies", sanoi kapteeni ystävällisesti, "että
meidän täytyy saada puhutella häntä."

"Minun emäntäni on sairaana vuoteessa", sanoi paashi.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyi kapteeni.

"Reumatismi", vastasi poika.

"Reumatismiko! Se on ikävä sairaus", jatkoi iloinen kapteeni; "ja
varmaankin vaunut ovat pihalla tohtorin hakemista varten?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Kuinka kauan hänen armonsa on sairastanut?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Koska mylord poistui?"

"Eilen illalla."

"Isä Holtin kanssako?"

"Mr. Holtin kanssa."

"Entä mitä tietä he matkustivat?" kysyi lakimies.

"En minä ollut heidän mukanaan", vastasi paashi.

"Meidän täytyy saada tavata lady Castlewood."

"Minulla on määräys, ettei kukaan mene hänen armonsa luo -- hän on
sairas", sanoi paashi, mutta samalla tuli Victoire kreivittären
huoneesta. "Hiljaa!" hän sanoi, ja muka tietämättä, että vieraita
oli lähellä. "Mitä melua täältä kuuluu?" hän kysyi. "Tämä herrako on
tohtori?"

"Pötyä! meidän täytyy saada tavata lady Castlewood", sanoi asianajaja
työntyen sisälle.

Hänen armonsa huoneen akkunaverhot oli laskettu alas, ja kamari oli
pimeä, ja kreivitär itse vuoteessa yömyssy päässään ja kohotettuna
tyynyjensä varaan. Hän oli kaamean näköinen, vaikka puna vielä olikin
hänen poskillaan; punamaalista hän ei halunnut luopua.

"Onko siellä tohtori?" hän kysyi.

"Tästä kujeilusta ei ole mitään hyötyä, rouva", sanoi kapteeni Westbury
(se oli hänen nimensä). "Minun velvollisuuteni on vangita Thomas,
Castlewoodin varakreivi, uskoton ylimys, Robert Tusher, Castlewoodin
kappalainen, ja Henry Holt, jolla on monta nimeä ja tuntomerkkiä,
jesuiittapappi, joka toimi täällä kappalaisena entisen kuninkaan aikana
ja on nyt sen salaliiton johtaja, joka oli syntymäisillään tässä
maassa heidän majesteettiensa kuningas Wilhelmin ja kuningatar Marian
valtaa vastaan; ja minut on määrätty etsimään tästä talosta salaliiton
papereita tai merkkejä. Teidän armonne suvainnee siis antaa minulle
avaimensa, ja parasta olisi, että kaikin tavoin auttaisitte meitä
tarkastuksessamme."

"Näettehän, sir, että minulla on reumatismi ja etten voi liikkua",
sanoi lady näyttäen tavattoman aavemaiselta istuessaan vuoteellaan,
jossa hän sentään oli antanut maalata poskensa ja panettanut uuden
myssyn päähänsä voidakseen esiintyä parhaassa valossaan, kun upseerit
tulivat.

"Otan itselleni vapauden asettaa vahdin tähän huoneeseen, jotta teidän
armollanne, jos haluaisitte nousta, on käsivarsi, johon nojata", sanoi
kapteeni Westbury. "Teidän seuranaisenne näyttää minulle, missä minun
on tehtävä tarkastuksia;" ja Madame Victoire, lörpötellen ranskan
ja englannin sotkuaan, aukaisi laatikon toisensa perästä kapteenin
tutkittavaksi; mutta Harry Esmond huomasi, että kapteeni teki työnsä
hyvin huolimattomasti, hymy kasvoillaan, aivan kuin hän olisi tehnyt
tutkimusta vain muodon vuoksi.

Erään kaapin edessä Victoire polvistui, kohotti käsivartensa
rukoilevaan asentoon ja huudahti läpitunkevan terävästi: "Non, jamais,
monsieur l'officier! Jamais! [Ei, ei koskaan, herra upseeri! Ei
koskaan!] Kuolen mieluummin kuin annan teidän nähdä tämän kaapin."

Mutta kapteeni Westbury tahtoi aukaista sen, hymy yhä kasvoillaan. Kun
komero aukaistiin, muuttui hymy iloiseksi naurun puuskaksi. Se sisälsi
-- ei salaliittoa koskevia papereita -- vaan myladyn tekotukkia,
ihovoiteita ja ihomaalipönttöjä; ja Victoire väitti, että miehet olivat
petoja; kapteeni puolestaan jatkoi yhä toimitustaan. Hän koputti kaapin
taustaa kuullakseen, oliko se ontto ja kun hän työnsi kätensä kaappiin,
huusi mylady vuoteelta äänellä, joka ei kuulostanut kovin sairaan
ääneltä: "Onko teidän toimenanne loukata naisia, samoinkuin vangita
herroja, kapteeni?"

"Nämä esineet ovat vaarallisia vain silloin, kun teidän armonne niitä
käyttää", sanoi kapteeni syvään kumartaen ja hymyillen pilkallisen
kohteliaasti. "En ole vielä löytänyt mitään valtiollista -- vain
sellaisia aseita, joilla kaunotar voi tappaa", hän sanoi osoittaen
miekankärjellään erästä tekotukkaa. "Meidän täytyy nyt tutkia talon
muita osia."

"Ettehän vain aio jättää tuota hylkyä samaan huoneeseen minun
kanssani?" huudahti mylady osoittaen sotamiestä.

"Mitäpä minä voin tehdä, rouva? Joku täytyy teidän saada silottamaan
tyynyänne ja antamaan teille lääkettä -- suokaa minun --"

"Sir!" kirkaisi mylady.

"Madame, jos olette liian sairas noustaksenne vuoteelta", sanoi
kapteeni silloin melkoisen ankarasti, "minun täytyy käskeä tänne neljä
miestäni nostamaan teidät siitä lakanoissanne. Minun täytyy, sanalla
sanoen, tutkia tämä vuode. Papereita voi olla piilotettuna vuoteeseen
yhtä hyvin kuin muuallekin, sen tiedämme varsin hyvin, ja --"

Nyt oli hänen armonsa vuoro kirkaista, sillä kapteeni, joka puserteli
nyrkeillään tyynyjä ja patjoja, saapui viimein "polttopisteeseen"
ja kiskaisi pois yhden tyynyistä sanoen: "Katsokaapa nyt! Enkö sitä
sanonut? Tässä on papereilla täytetty tyyny."

"Joku konna on meidät kavaltanut!" huudahti mylady istuutuen
vuoteelleen ja näyttäen, että hänellä oli täysi vaatetus yöpukunsa alla.

"Ja nyt teidän armonne epäilemättä voi liikkua; sallikaa minun tarjota
teille käteni noustaksenne. Teidän on matkustettava joltinenkin matka,
-- Hexton-linnaan asti tänä iltana. Tahdotteko vaununne? Seuranaisenne
seuraa teitä, jos haluatte -- ja tuo kiiltonahkalaatikko."

"Sir, te ette lyö lyötyä miestäkään", sanoi mylady arvokkaasti; "ettekö
siis voi armahtaa naista?"

"Teidän armonne on suvaittava nousta ja sallittava minun tutkia vuode",
sanoi kapteeni; "ei enää ole aikaa hukata kinastelemiseen."

Ja muitta mutkitta tuo vanha, laiha nainen nousi vuoteeltaan. Harry
Esmond muistaa elämänsä loppuun asti tuon olennon kirjosilkkipukuineen
ja valkoisine yövaippoineen, kultakelloisine punaisine sukkineen
ja valkoisine, punakorkoisine kenkineen istumassa vuoteellaan
ja nousemassa siitä. Matka-arkut olivat valmiiksi sullottuina
varakreivittären eteishuoneessa ja hevoset valmiiksi valjastettuina
tallissa; tästä kaikesta kapteeni näytti saaneen joltain taholta
tietoja; Esmond saattoi jälkeenpäin tehdä melko terävän arvauksen, kun
tohtori Tusher valitti, että kuningas Wilhelmin hallitus oli kohdellut
häntä huonosti huolimatta niistä palveluksista, joita hän oli sen
hyväksi tehnyt.

Ja tässä hän voi mainita, vaikka hän silloin olikin liian nuori
käsittääkseen kaiken mitä tapahtui, mitä ne paperit sisälsivät,
jotka kapteeni Westbury oli anastanut ja jotka oli siirretty
kiiltonahkalippaasta vuoteeseen upseerin saapuessa.

Niissä oli luettelo kreivikunnan aatelismiehistä isä Holtin
käsialalla -- herra Vapaamielien (kuningas Jaakon) ystävistä --
ja samanlainen paperi oli löydetty myös Sir John Fenwickin ja mr.
Coplestonin papereista; nämä molemmat kärsivät kuolemanrangaistuksen
osallisuudestaan tähän salaliittoon.

Niissä oli valtakirja, joka antoi Esmondin markiisin arvon lordi
Castlewoodille ja hänen miehisille perillisilleen; sekä julistus, joka
määräsi hänet kreivikunnan käskynhaltijaksi ja kenraalimajuriksi.
[Rouva varakreivittären kunnianhimona oli aina ollut saada tämä
markiisin arvo palautetuksi perheelle; kun hänen vanha naimaton
tätinsä, Barbara Topham, kultasepän tytär, kuoli näihin aikoihin
jättäen koko omaisuutensa lady Castlewoodille, niin kerrottiin, että
hänen armonsa lähetti melkein koko tuon omaisuuden kuningas Jaakolle,
mikä menettely siinä määrin ärsytti lordi Castlewoodin, että hän meni
kylän kirkkoon ja rauhoittui vasta markiisin arvosta, jonka hänen
karkoitettu majesteettinsa lähetti hänelle korvaukseksi niistä 15,000
punnasta, jotka hänen uskollinen alamaisensa hänelle lainasi.]

Siellä oli useita kirjeitä aatelistolta ja ylimystöltä; toisissa
kirjeissä tulkittiin tulisesti uskollisuutta kuningasta kohtaan, toiset
olivat epäröiviä; siellä oli myös kaksi eversti Francis Esmondia
koskevaa kirjettä (jotka olivat hyvin suotuisia hänelle), -- yksi isä
Holtilta, joka kuului: "Olen ollut tapaamassa mainittua everstiä hänen
talossaan Walcotessa, Wellsin lähellä, jonne hän on asettunut asumaan
kuninkaan lähdön jälkeen, ja kiihkeästi koetin häntä taivuttaa herra
Vapaamiehen asian puolelle, osoittaen hänelle ne suuret edut, joita
hänelle koituisi siitä, että asettuisi liikesuhteisiin tuon kauppiaan
kanssa, ja tarjoten hänelle suuria palkkioita, kuten olimme edeltäpäin
keskenämme sopineet. Mutta hän kieltäytyy: hän pitää herra Vapaamiestä
yhä liikkeen päällikkönä eikä tahdo milloinkaan olla liikesuhteissa
tämän vahingoksi eikä myöskään asettua liikesuhteisiin minkään
muun kauppaseuran kanssa, mutta katsoo velvollisuutensa päättyneen
silloin, kun herra Vapaamies poistui Englannista. Tämä eversti näyttää
välittävän enemmän vaimostaan ja vainukoiristaan kuin liikeasioistaan.
Hän kyseli minulta paljon nuoresta H. E:stä, 'tuosta äpärästä', kuten
hän häntä nimitti, epäillen varmaankin mylordin tarkoituksia hänen
suhteensa. Vahvistin hänen uskoaan tässä asiassa ja ilmoitin mitä
tiesin pojasta ja selitin meidän tarkoituksemme hänen suhteensa, mutta
Vapaamiehen suhteen hän oli taipumaton."

Toinen kirje oli eversti Esmondilta hänen sukulaisilleen; siinä
ilmoitettiin, että eräs kapteeni Holt on oli käynyt hänen luonaan
tarjoten hänelle suuria palkkioita, jos hän yhtyisi _tiedätte kehen,_
ja tämä oli maininnut, että Castlewoodin linnan isäntä oli osallisena
asiaan. Mutta omalta osaltaan hän oli katkaissut miekkansa, kun K.
jätti maan, eikä enää milloinkaan aikonut taistella tämän riidan
johdosta. O. P. oli ainakin mies, jolla oli jalo luonne, ja hänen
velvollisuutensa, ja jokaisen englantilaisen, hänen mielestään, oli
pitää maa rauhallisena ja ranskalaiset sieltä poissa; joten, sanalla
sanoen, hän ei tahtonut olla missään tekemisissä tuon suunnitelman
kanssa.

Näiden kahden kirjeen olemassaolosta sekä tyynyn sisällöstä eversti
Frank Esmond, josta tuli Castlewoodin kreivi, kertoi jälkeenpäin Henry
Esmondille ja onnitteli itseään hyvällä syyllä siitä, ettei ollut
liittynyt suunnitelmaan, joka osoittautui niin tuhoisaksi usealle
osanottajalleen. Mutta poika ei luonnollisesti tiennyt paljoa näistä
asioista niiden tapahtuessa hänen silmäinsä nähden, vaan oli ainoastaan
huomaavinaan, että hänen isännällään ja emännällään oli joitakin
huolia, jotka olivat aiheuttaneet toisen paon ja saattaneet kuningas
Wilhelmin upseerit pidättämään toisen.

Kun herrat olivat saaneet takavarikoiduksi paperit, eivät he näyttäneet
pitemmälti tarkastavan Castlewoodin linnaa kovinkaan innostuneesti. He
tutkivat isä Holtin huoneen, jonne heidät johdatti tämän oppilas, joka
näytti, kuten isä Holt oli käskenyt, paikan missä tämän huoneen avain
oli, aukaisi oven herroille ja johdatti heidät huoneeseen.

Kun herrat huomasivat puoliksi palaneet paperit hiiliastiassa, he
tutkivat ne kylläkin innokkaasti, ja heidän nuorta opastansa hieman
huvitti heidän ällistyksessä.

"Mitähän nämä ovat?" kysyi eräs.

"Ne on kirjoitettu vieraalla kielellä", sanoi asianajaja. "Mitä sinä
naurat, penikka?" lisäsi hän kääntyen, huomatessaan pojan hymyilevän.

"Isä Holt sanoi niiden olevan saarnoja", virkkoi Harry, "ja pyysi minua
polttamaanne", -- tämä olikin noihin papereihin nähden totta.

"Saarnojapa kylläkin -- kavallusta ne ovat, siitä lyön vaikka vetoa",
huudahti asianajaja.

"Herra nähköön! Se on hepreaa minulle", virkkoi kapteeni Westbury.
"Osaatko sinä lukea sen, poikanen?"

"Kyllä sir, vähäsen," sanoi Harry.

"Lue siis, ja lue englanniksi, sir, tai on leikki kaukana", sanoi
asianajaja. Ja Harry alkoi kääntää:

"Eivätkö omat kirjoittajanne ole sanoneet: 'Aatamin lapset näkevät nyt
vaivaa yhtä uutterasti kuin hän itse konsanaan hyvän ja pahan tiedon
puusta, puistellen sen oksia ja etsien hedelmiä, ja ovat suurimmaksi
osaksi välinpitämättömiä elämän puusta.' Oi, sinä sokea sukukunta! tämä
tiedon puu on se, johon käärme on sinut johdattanut", -- tässä pojan
oli pakko pysähtyä koska muu osa sivua oli tulen hiillyttämää, ja hän
kysyi asianajajalta: "Jatkanko minä, sir?"

Asianajaja sanoi: "Tämä poika on viisaampi kuin miltä hän näyttää;
kukapa tietää, ettei hän vain tee pilaa meistä?"

"Käsketään sisälle oppinut-Dick", huudahti kapteeni Westbury nauraen;
ja hän huusi akkunasta eräälle ratsusotilaalle: "Hei, Dick! tule tänne
selittelemään."

Ja lujarakenteinen sotamies, jolla oli nelitahoiset, iloiset kasvot,
tuli sisään kutsun saatuaan, tervehtien upseeriaan.

"Kerro meille, mitä tämä on, Dick", sanoi asianajaja --

"Minun nimeni on Steele, sir", sanoi sotamies. "Saatan olla Dick
ystävilleni, mutta en laske teidän puvussanne kulkevia herroja niiksi."

"No, siis Steele."

"Mr. Steele, sir, jos suvaitsette. Kun puhuttelette hänen
majesteettinsa henkivartiostoon kuuluvaa herraa, niin suvaitkaa olla
vähemmän tuttavallinen."

"Sitä en tiennyt, sir", sanoi asianajaja.

"Mitenkäpä te sen olisittekaan tiennyt! Ette varmaankaan ole tottuneet
tapaamaan herrasmiehiä", sanoi ratsumies.

"Ole lörpöttelemättä ja lue tuo paperipalanen", sanoi Westbury.
"Se on latinaa", sanoi Dick vilkaisten siihen ja tehden uudestaan
kunniaa upseerilleen, "ja se on eräästä mr. Cudworthin saarnasta;"
ja hän käänsi sanat melkein samalla tavalla kuin Henry Esmond oli ne
kääntänyt. "Sinäpä vasta olet nuori oppinut!" sanoi kapteeni pojalle.

"Olkaa varma, että hän tietää enemmän kuin kertoo", sanoi asianajaja.
"Luulenpa, että viskaamme hänet vaunuihin vanhan Isebelin viereen."

"Niin sentähden, että hän on kääntänyt palasen latinaa!" sanoi kapteeni
kovin iloisena.

"Menisin yhtä mielelläni sinne kuin mihin tahansa", sanoi Harry Esmond
yksinkertaisesti, "sillä ei kukaan välitä minusta."

Lapsen äänessä tai tässä hänen yksinäisyytensä määrittelyssä oli jotain
liikuttavaa, sillä kapteeni katsahti häneen lempeästi ja Steele-niminen
ratsusotilas laski hellästi kätensä pojan pään päälle ja sanoi muutamia
sanoja latinaksi.

"Mitä hän sanoi?" kysyi asianajaja.

"Herran tähden, kysykää Dickiltä itseltään", huudahti kapteeni Westbury.

"Sanoin, etten itsekään ollut vieras onnettomuudelle ja että olin
oppinut tukemaan onnettomia; se ei ole _teidän_ toimenne, herra
Pergamentti", sanoi ratsumies.

"Teidän näyttää olevan edullisinta jättää oppinut Dick rauhaan, mr.
Corbet", sanoi kapteeni. Ja Harry Esmond, jota aina liikuttivat
ystävälliset kasvot ja ystävällinen sana, tunsi olevansa hyvin
kiitollinen tälle hyväluontoiselle puolustajalleen.

Hevoset oli tällävälin valjastettu vaunujen eteen ja kreivitär
ja Victoire tulivat ulos ja heidät asetettiin ajoneuvoihin. Tämä
kamarinainen, joka riiteli Harry Esmondin kanssa päivät pitkät, joutui
vallan liikutuksen valtaan hänestä erotessaan, ja nimitti häntä
"enkeli-kullaksi" ja "lapsi-raukaksi" ja sadoilla muilla hyväilynimillä.

Kreivitär pyysi häntä, tarjoten hänelle laihan kätensä suudeltavaksi,
aina pysymään uskollisena Esmond-suvulle. "Jos onnettomuus tapahtuisi
mylordille", sanoi hän, "olen varma, että hänelle saadaan _seuraaja_
ja hän on antava sinulle suojeluksensa. _Nyt_ kun olen tässä tilassa
he eivät uskalla vuodattaa kostoaan minun ylitseni." Ja hän suuteli
kuvaa, joka oli hänen kaulassaan, kovin kiihkeästi, eikä Henry Esmond
vähääkään käsittänyt, mitä kreivitär tarkoitti, hän on jälkeenpäin
oppinut ymmärtämään, että kreivitär, vaikka olikin jo vanha, odotti
aina pyhimysten välityksen ja pyhäin jäännösten avulla saavansa
perillisen Esmondin arvolle.

Harry Esmond oli liian nuori ottaakseen osaa vehkeilyihin, joihin hänen
haltijaväkensä oli kietoutunut; ja miehet tekivätkin pojalle (joka oli
kooltaan pieni ja näytti ikäistään paljon nuoremmalta) vain muutamia
kysymyksiä; ja niihin kysymyksiin poika vastasi varsin varovaisesti
ja tekeytyi vielä tietämättömämmäksi kuin hän todellisuudessa oli;
hänen tutkijansa uskoivat häntä helposti. Hän ei maininnut sanaakaan
ikkunasta eikä tulisijan yläpuolella olevasta kaapista; ja nämä
salaisuudet säilyivät kokonaan hakijain silmiltä.

Niinpä asetettiin mylady vaunuihin ja lähetettiin Hextoniin mukanaan
seuranaisensa, asianajaja ja muutamia ratsusotilaita vaunujen
kummallakin puolella. Ja Harry jätettiin linnaan aivankuin ei hän
kuuluisi kenellekään, aivan yksinäiseksi maailmassa. Kapteeni ja joukko
sotamiehiä jäivät linnan haltijoiksi, ja sotamiehet, jotka olivat kovin
hyväluontoisia ja lempeitä, söivät herra varakreivin lammaspaistia ja
joivat hänen viiniään ja asettuivat mukaviin oloihin, -- mitenkäpäs
muuten he olisivat tehneet näin miellyttävässä ympäristössä.

Kapteenit söivät päivällisensä varakreivin seinäverhohuoneessa, ja
pikkuinen Harry luuli, että hänen velvollisuutensa oli palvella
kapteeni Westburyn takana, niinkuin hän oli palvellut varakreiviä hänen
istuessaan samalla istuimella.

Kreivittären lähdön jälkeen oppinut Dick otti Harry Esmondin erikoiseen
suosioonsa ja tutki häntä tieteissä ja puhui hänelle sekä ranskaa että
latinaa, joissa kielissä poika huomasi olevansa vielä suurempi mestari
kuin oppinut Dick; tämän hänen uusi ystävänsäkin kernaasti myönsi.
Kuultuaan, että poika oli ne oppinut eräältä jesuiitalta, jota ja
jonka hyvyyttä Harry ei milloinkaan väsynyt ylistämästä, hämmästytti
Dick poikaa, joka alkoi tulla pikkuviisaaksi niinkuin useat yksinään
kasvatetut lapset, osoittamalla suurta teologista tietoa selittäessään
näiden kahden kirkkokunnan erimielisyyksiä niin, että hänellä ja
Harryllä oli useita tunteja kestäviä väittelyjä, joissa poika joutui
tappiolle tämän tavattoman ratsusotilaan todistellessa. "En ole mikään
tavallinen sotamies", oli Dickin tapana sanoa; ja helppo olikin huomata
se hänen oppineisuudestaan, kasvatuksestaan ja useista sivistyksen
merkeistä, "Olen valtakunnan erään kaikkein vanhimman perheen jäsen;
ja olen saanut kasvatukseni kuuluisassa koulussa ja kuuluisassa
yliopistossa ja oppinut latinan ensi alkeet lähellä Smithfieldiä,
Lontoossa, siellä missä marttyyreitä kärvennettiin."

"Te hirtätte yhtä monta meidän marttyyriämme", keskeytti Harry; "ja
mitä kidutukseen tulee, niin isä Holt kertoi minulle, että eräs nuori
herra Edinburghista, kahdeksantoistavuotias ylioppilas Edinburghin
yliopistosta, hirtettiin vääräoppisena vielä viime vuonna, vaikka hän
teki peruutuksen ja juhlallisesti pyysi hairahduksiaan anteeksi."

"Totta on! on ollut liian paljon vainoa molemmin puolin, mutta te sen
opetitte."

"Ei, alun tekivät pakanat", huusi poika ja alkoi esimerkiksi luetella
kirkkonsa pyhimyksiä ensimmäisestä marttyyrista alkaen; -- tämän alla
tuli sammui; tuon kattilassa jäähtyi öljy; kolmatta pyhää päätä löi
mestaaja kolme kertaa eikä se eronnut ruumiista. "Näyttäkää meille
teidän kirkkonne marttyyrejä, joille sellaisia ihmeitä on tapahtunut!"

"Ei", sanoi ratsusotilas vakavana, "ensimmäisen kolmen vuosisadan
ihmeet kuuluvat minun kirkolleni yhtä hyvin kuin sinunkin, herra
paavilainen". Ja lisäsi sitten, kasvoillaan jotain hymyn tapaista ja
katsellen omituisesti Harrya: "Ja kuitenkin, pikkuinen saarnamies,
olenpa toisinaan ajatellut noista ihmeistä, ettei niistä ollut
paljon hyötyä, koska uhrin pää aina lopuksi putosi kolmannella tai
neljännellä iskulla, ja kattila, vaikkei se jonakuna päivänä kiehunut,
kiehui seuraavana. Olkoonpa miten tahansa, kirkko on meidän aikanamme
menettänyt lykkäyksien epäilyttävät edut. Rankkasade ei ole milloinkaan
ehkäissyt Ridleyn tulta eikä enkeli kääntänyt Campioniin kirveen
terää. Kidutuspenkki repi samalla tavalla Southwell-jesuiitan kuin
Sympson-protestantinkin jäsenet. Uskon puolesta kuolee kaikkialla
joukoittain ihmisiä varsin kernaasti. Olen lukenut monsieur Rycaut'n
'Turkin historiasta' tuhannesta Muhametin seuraajasta, jotka
taistelussa syöksyivät kuolemaan aivankuin olisivat syöksyneet
paratiisiin; ja Suuren Mogulin alusmaissa heittäytyy sadoittain ihmisiä
epäjumalain vaunujen alle joka vuosi, ja lesket polttavat itsensä
miestensä ruumiiden ääressä, kuten on hyvin tunnettua. Uskon puolesta
kuoleminen ei ole niinkään kovaosaista, herra Harry -- jokaisen kansan
yksilöt ovat sen tehneet -- sen mukaisesti eläminen on vaikeampaa, sen
tiedän omasta kokemuksestani", hän lisäsi huokaisten. "Ja voi!" jatkoi
hän, "en ole poika raukkani, tarpeeksi vahva vakuuttamaan sinulle
totuutta elämälläni -- vaikkakin uskoni puolesta kuoleminen antaisi
minulle suurimman ilon -- mutta minulla oli hyvä ystävä Magdalen
yliopistossa, Oxfordissa; toivon, että Joe Addison olisi täällä
käännyttämässä sinua ja sen hän tekisi nopeasti -- sillä luulenpa, että
hän on koko jesuiittakoulun veroinen, ja mikä vielä parempi, noudattaa
oppiaan elämässään. Sanat, joita mestarisi lainaili ja jotka kärsivät
marttyyrikuoleman hiiliastiassa", sanoi Dick hymyillen, "olivat tohtori
Cudworthin. Kun kuulin Cudworthin itsensä niitä käyttävän, ajattelin
valita mustan takin (mutta häpesin elämääni, näes, ja valitsin tämän
surullisen punaisen); olen usein ajatellut Joe Addisonia, -- tohtori
Cudworth sanoo: 'Hyvä omatunto on taivaan paras peili', ja ystäväni
kasvoilla on rauha, joka aina sitä heijastaa. Toivon, että saisit nähdä
hänet, Harry."

"Tekikö hän teille paljon hyvää?" kysyi poika yksinkertaisesti.

"Hän olisi voinut tehdä", -- vastasi toinen -- "ainakin hän opetti
minut näkemään ja ymmärtämään parempia asioita. Oma vikani on kaikki,
_deteriora sequi_." [Huonompien seuraaminen.]

"Te näytätte kovin hyvältä", sanoi poika.

"En ole sellainen miltä näytän, paha kyllä!" vastasi ratsusotilas. Ja
todellakin näytti siltä, että Dick parka oli sanonut totuuden; sillä
juuri sinä iltana, illallisen aikana yhteisessä ruokasalissa, jossa
ratsuväki aterioitsi ja kulutti suurimman osan päiviään pelaamalla
arpapeliä, polttamalla tupakkaa ja laulaa hoilottamalla ja kiroilemalla
Castlewoodin oluen ääressä, löysi Harry Esmond oppineen Dickin
murheellisessa juopumuksen tilassa. Hän sammalsi nikottaen suustaan
saarnan; ja hänen nauravat, toverinsa pyysivät häntä laulamaan hymnin,
jolloin Dick vannoi, että hän lävistäisi sen lurjuksen, joka solvasi
hänen uskontoaan, ja lähti hakemaan miekkaansa, joka riippui seinällä
ja kaatui miekkansa alle sanoen Harrylle, joka juoksi häntä auttamaan:
"Ohoo, pieni katolilainen, kunpa Joseph Addison olisi täällä!"

Vaikka kuninkaan henkivartioston ratsuväki oli pelkästään herrasmiehiä,
näyttivät toiset herrat Harry Esmondin mielestä tietämättömiltä ja
raaoilta tomppeleilta hyväluontoisen, oppineen korpraali Steelen ja
kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin rinnalla, jotka olivat aina
ystävällisiä pojalle. He viipyivät muutamia viikkoja tai kuukausia
majoitettuina Castlewoodiin, ja heiltä Harry sai tietää aika ajoittain
kuinka ladyä Hextonin linnassa kohdeltiin sekä yksityiskohtia hänen
vankina olostaan. Tunnettua on, että kuningas Wilhelm oli taipuisa
kohtelemaan hyvin lempeästi ylimystöä, joka pysyi uskollisena
vanhan kuninkaan asialle, eikä kukaan vallananastaja -- siksi hänen
vihamiehensä sanoivat häntä (vaikka nyt mielestäni hänellä oli oikeus
kruunuun) -- ole aiheuttanut vähemmän verenvuotoa. Vaarattomammille
naispuolisille salaliittolaisille hän asetti vakoilijoita ja telkesi
tyrmään toiset. Lady Castlewoodilla oli parhaat huoneet Hextonin
linnassa, ja vanginvartijan piha kävelytilana; ja vaikka hän yhtä
mittaa halusi päästä ulos mestattavaksi kuten Skotlannin Maria
kuningatar, ei kukaan koskaan ajatellut katkaista hänen vanhaa
maalattua päätään ruumiista eikä tehdä hänelle muuta kuin pitää hänet
taatusti lukkojen takana.

Ja tapahtui, että lady tapasi nyt onnettomuudessaan muutamia ystäviä,
joita hän menestyksensä päivinä oli pitänyt pahimpina vihamiehinään.
Eversti Francis Esmond varakreivin ja varakreivittären serkku, joka
oli nainut Winchesterin tuomiorovastin tyttären, ja kuningas Jaakon
maasta poistumisen jälkeen oli asunut Hextonin kaupungin läheisyydessä,
tuli, saatuaan tiedon sukulaisensa onnettomuudesta, katsomaan rouva
varakreivitärtä vankeuteen, tarjoten setänsä tyttärelle kaikenlaisia
ystävällisiä palveluksia, jotka olivat hänen vallassaan. Ja hän toi
vaimonsa ja pienen tyttärensä vankia katsomaan; lasta, joka oli
erinomaisen kaunis ja jolla oli paljon miellyttäviä tapoja, vanha
varakreivitär alkoi suuresti rakastaa, vaikka varakreivittären ja
lapsen äidin välillä tuskin oli enemmän rakkautta kuin ennenkään. On
muutamia loukkauksia, joita eivät naiset anna milloinkaan toisilleen
anteeksi; ja Madame Francis Esmond oli naidessaan varakreivittären
serkun tehnyt tuollaisen korvaamattoman vääryyden lady Castlewoodia
kohtaan. Mutta koska tämä nyt oli nöyryytetty ja onneton, saattoi
Madame Francis myöntää aselevon vihalleen ja saattoi, ainakin jonkun
aikaa, olla hyvä miehensä hylkäämälle rakastajattarelle. Niinpä
sallittiin pikku Beatrixin, Madamen tyttären, usein käydä vierailulla
vangitun varakreivittären luona, joka, mitä lapseen ja tämän isään
tulee, lievensi vihaansa tuota Castlewood-suvun haaraa kohtaan. Ja kun
eversti Esmondin kirjeet tulivat päivän valoon, kuten on mainittu, ja
kun hänen käytöksensä tuli kuninkaan neuvoston tietoon, pääsi eversti
parempiin suhteisiin vallitsevaan hallitukseen kuin hän oli milloinkaan
ollut; kaikki epäilykset hänen uskollisuuteensa nähden pyyhittiin
kokonaan pois ja siten hän kykeni paremmin hyödyttämään sukulaistaan
kuin muuten olisi voinut.

Ja nyt sattui tapaus, jonka avulla tämä lady sai vapautensa ja
Castlewoodin linna uuden omistajan ja isätön pieni Harry Esmond
uuden ja mitä lempeimmän suojelijan ja ystävän. Olipa se salaisuus
mikä tahansa, joka Harryn piti saada kuulla mylordilta, niin hän
ei sitä saanut häneltä tietää; sillä se ilta, jona isä Holt saapui
ja vei mylordin pois mukanaan, oli viimeinen, jolloin Harry näki
holhoojansa. Mitä varakreiville tapahtui voidaan tässä lyhyesti kertoa.
Haettuaan hevosensa lepopaikastaan ratsastivat varakreivi ja isä Holt
yhdessä Chalterisiin, jossa heillä oli joksikin ajaksi suojaa erään
kaupungissa asuvan isän rippilapsen luona; mutta koska heitä haettiin
kiivaasti ja koska palkkio jommankumman löytämisestä oli melkoinen,
katsottiin viisaaksi, että he eroaisivat, ja pappi lähti toisiin
piilopaikkoihin, jotka olivat hänen tiedossaan, kun taas varakreivi
matkasi Bristolin kautta Irlantiin, jossa Jaakko-kuninkaalla oli hovi
ja sotajoukko. Varakreivi oli vain pienenä lisänä siihen -- hänhän ei
tuonut muuta kuin miekkansa ja muutamia taskussaan olevia kolikoita --
mutta kuningas otti hänet vastaan lempeästi ja huomaavaisesti, hänen
köyhyydestään huolimatta, vahvisti hänen uuden markiisin arvonsa,
antoi hänelle rykmentin komennettavaksi ja lupasi lisäylennystä. Mutta
eivät arvonimet eivätkä ylennykset nyt enää hyödyttäneet häntä. Mylord
haavoittui Boynen kohtalokkaassa taistelussa, jolta taistelukentältä
paettuaan (paljon myöhemmin kuin hänen herransa oli hänelle antanut
siihen esimerkin) hän makasi jonkun aikaa piilossa rämeisessä
maaseutupaikassa Trimin kaupungin läheisyydessä, ja riutui ja kuoli
pikemminkin suoseuduissa saamansa katarrin ja kuumeen tähden kuin
vihollisen miekasta. Kepeät olkoot mullat Thomas Castlewoodin haudalla!
Sen, joka tämän kirjoittaa, on ajateltava häntä rakkaudella, vaikka
tämä herra teki hänelle kaksi onnetonta vääryyttä: toisen näistä hän
olisi varmaankin hyvittänyt, jos hänelle olisi elämää annettu, mutta
toinen oli yläpuolella hänen hyvitysvaltansa, vaikka onkin toivottavaa,
että suurempi synninpäästäjä kuin pappi on kreivin siitä vapauttanut.
Hän sai myös jonkinlaisen synninpäästön lohdutuksen, sillä eräs
Trimin pappi kirjoitti kirjeen varakreivittärelle ilmoittaen hänelle
onnettomuudesta.

Mutta niihin aikoihin kirjeet kulkivat hitaasti, ja pappimme
kirje viipyi kaksi kuukautta tai enemmänkin matkallaan Irlannista
Englantiin; ja kun se sinne saapui, ei se tavannut kreivitärtä omasta
kodistaan -- hän oli kuninkaan kartanossa Hexton-linnassa kirjeen
saapuessa Castlewoodiin, -- mutta siitä huolimatta sen aukaisi siellä
päällysmiehenä toimiva upseeri.

Harry Esmond muistaa hyvin tämän kirjeen saapumisen; Lockwood toi sen
sisälle kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin ollessa tasangolla
pelaamassa pallopeliä ja nuoren Esmondin katsellessa heidän urheiluaan
tai lukiessa kirjaansa lehtimajassa.

"Tässä on uutisia Frank Esmondille", sanoi kapteeni Westbury. "Henry,
oletko koskaan nähnyt eversti Esmondia?" Ja kapteeni Westbury katsoi
hyvin tutkivasti poikaan puhuessaan.

Henry sanoi nähneensä hänet vain kerran tämän ollessa Hextonissa siellä
pidetyissä tanssiaisissa.

"Sanoiko hän silloin mitään?"

"Hän sanoi sellaista, jonka toistamiseen minulla ei ole halua", vastasi
Harry. Sillä hän oli nyt kaksitoistavuotias: hän tiesi syntyperänsä
ja sen häpeän, eikä hän tuntenut rakkautta sitä miestä kohtaan, joka
todennäköisimmin oli tahrannut hänen äitinsä kunnian sekä hänen omansa.

"Rakastitko mylord Castlewoodia?"

"Harkitsen vastausta, kunnes tulen tuntemaan äitini, sir", vastasi
poika ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

"Lordi Castlewoodille on tapahtunut jotain," sanoi kapteeni
Westbury hyvin vakavalla äänellä, -- "jotain, jonka täytyy tapahtua
meille kaikille. Hän on kuollut Boynen luona saamastaan haavasta
taistellessaan kuningas Jaakon puolesta."

"Olen iloinen, että mylord taisteli oikean asian puolesta", sanoi poika.

"Oli parempi kohdata kuolema taistelutantereella miehen tavoin kuin
Towerin mäellä, kuten muutamien käy", jatkoi mr. Westbury. "Toivon,
että hän on tehnyt jonkun testamentin tai jollain tavalla turvannut
sinun elämäsi. Tässä kirjeessä sanotaan, että hän jättää _unicum filium
suum dilectissimum_ [rakkaan ainoan poikansa] ladynsä hoivaan. Toivon,
että hän on jättänyt sinulle muutakin kuin sen."

Harry vastasi, ettei hän tiennyt. Hän oli taivaan ja kohtalon käsissä:
mutta yksinäisempänä nyt, kuten hänestä tuntui, kuin hän oli vielä
koskaan elämässään ollut, ja sinä yönä maatessaan pienessä huoneessaan,
jossa hän yhä asui, poika ajatteli häpeän ja surun tuntein outoa ja
yksinäistä asemaansa: kuinka hänellä oli ja ei ollut isä ja nimetön
äiti, jonka kukaties oli saattanut perikatoon tuo samainen isä, jonka
Harry saattoi tunnustaa omakseen vain salaisesti ja punastuen ja jota
hän ei voinut rakastaa eikä kunnioittaa. Ja hän tuli sydämestään
sairaaksi ajatellessaan miten isä Holt, vieras ihminen, ja pari kolme
sotamiestä, joihin hän oli tutustunut viimeisenä kuutena viikkona,
olivat ainoat ystävät, jotka hänellä oli suuressa avarassa maailmassa,
jossa hän nyt oli aivan yksin. Pojan sydän oli täynnään rakkautta
ja hän ikävöitsi maatessaan siinä pimeydessä jotakuta, jolle voisi
sen antaa. Hän muistaa ja muistaa kuolinpäiväänsä asti, tuon pitkän
yön ajatukset ja kyyneleet ja tunnit, jotka surullisesti löivät
lyöntinsä sen kuluessa. Kuka hän oli ja mikä? Miksi täällä paremmin
kuin muualla? Minun on paras, ajatteli hän, mennä Trimin papin luo ja
tutkia mitä isäni sanoi hänelle kuolinvuoteellaan ripityksessä. Onko
koko maailmassa ketään lasta niin turvatonta kuin minä? Nousenkohan ja
lähden täältä ja pakenen Irlantiin? Näissä ajatuksissa poika kulutti
kyynelöiden tuon yön, kunnes viimein itki itsensä nukuksiin.

Seuraavana päivänä henkivartioston herrat, jotka olivat kuulleet mitä
hänelle oli tapahtunut, olivat tavallista ystävällisempiä lapselle,
erittäinkin hänen ystävänsä oppinut Dick, joka kertoi hänelle oman
isänsä kuolemasta, joka oli sattunut Dickin ollessa Dublinissa; Dick
ei ollut silloin ollut edes viisivuotias. "Se oli ensimmäinen surun
tunne", sanoi Dick, "jota koskaan olen tuntenut. Muistan menneeni
huoneeseen, jossa hänen ruumiinsa oli, ja äitini istui itkien sen
ääressä. Minulla oli pallopelin karttu kädessäni ja aloin lyödä arkkua
ja huutaa isää; silloin äitini otti minut käsivarsilleen ja kertoi
minulle kyynelten tulviessa, ettei isä saattanut minua kuulla eikä
enää milloinkaan leikkiä minun kanssani, sillä he aikoivat panna
hänet syvälle maahan, josta hän ei enää milloinkaan voinut tulla
meidän luoksemme. Ja tämä", sanoi Dick lempeästi, "on saattanut minut
säälimään kaikkia lapsia sen jälkeen ja sai minut rakastamaan sinua,
isätön, äiditön poika raukkani. Ja jos milloinkaan kaipaat ystävää,
tiedät, että sellainen on Richard Steele."

Harry Esmond kiitti häntä ja tunsi iloa. Mutta mitäpä korpraali Steele
saattoi tehdä hänen hyväkseen? Ottaa hänet vapaaksi jääneen hevosen
ratsastajaksi ja ratsuväen palvelijaksi? Vaikkei Harry Esmondin kilpi
ollutkaan tahraton, oli se kuitenkin jalo. Noiden kahden ystävän neuvo
oli, että Harryn oli jäätävä sinne missä oli odottamaan kohtaloaan;
niinpä Esmond jäi Castlewoodiin odottamaan suurella jännityksellä
kohtaloaan, -- muodostuipa se sitten miksi tahansa.



VII luku.

MINUT JÄTETÄÄN ORPONA CASTLEWOODIIN, MUTTA SAAN SIELLÄ MITÄ LEMPEIMPIÄ
SUOJELIJOITA.

Ajan, jonka sotamiehet oleskelivat Castlewoodissa, oli kelpo
oppinut Dick yksinäisen, pienen orpopojan Harry Esmondin ainainen
toveri; he lukivat yhdessä ja pelasivat pallopeliä yhdessä, ja kun
toiset ratsusotilaat tai heidän upseerinsa, jotka olivat maljainsa
ääressä karkeapuheisia (niinkuin senaikuinen tapa, oli, sillä eivät
miehet eivätkä naisetkaan silloin seuloneet sanojaan) keskustelivat
sopimattomasti rakkausasioistaan ja teikaroimisistaan lapsen kuullen,
lopetti Dick, joka näytti naurattavan koko komppaniaa, heidän
leikinlaskunsa mahtilauseilla _maxima debetur pueri reverentia_ [poikaa
on kohdeltava mitä kunnioittavimmin], tarjoutui kerran laahaamaan ulos
toisen ratsusotilaan, jota sanottiin Hylky-Tuomoksi, koska tämä tahtoi
tehdä Harry Esmondille ruokottoman kysymyksen.

Huomatessaan lapsen muka ikäisiään tunteellisemmaksi ja hänen
viisautensa suureksi ja kiitettäväksi, Dick uskoi Henrylle
salaisuutena, että hän rakasti erään viinikauppiaan tytärtä, joka asui
lähellä tullipihaa Westminsterissä ja jota Dick mainitsi Sacharissan
nimellä useissa kirjoittamissaan runoissa ja jota ilman hän ei
sanonut voivansa elää. Hän vakuutti tätä tuhannen kertaa päivässä,
vaikka Henry hymyili nähdessään, että tuolla rakkauden riuduttamalla
sulholla oli yhtä hyvä terveys ja ruokahalu kuin rykmentin kaikkein
eheäsydämisimmälläkin ratsusotilaalla; ja hän vannotti Harrya myös
pitämään salaisuuden, jonka valan poika juhlallisesti pitikin,
kunnes huomasi, että kaikki upseerit ja sotamiehet myöskin olivat
Dickin uskottuja ja saivat nauttia hänen runoistaan. Ja täytyykin
myöntää, että kun Dick huokaili Lontoossa olevaa Sacharissaansa, oli
hänellä lohdutusta maaseudullakin; sillä Castlewoodin kylästä tuli
tytönletukka, joka aina pesi hänen vaatteensa ja itki lohduttomasti
kuullessaan hänen lähteneen pois -- ja Dick lähti maksamatta edes tytön
laskua; sen suorittamisen Harry Esmond otti asiakseen antaen tytölle
hopearahan, jonka oppinut Dick oli antanut Harrylle hänestä erotessaan
syleillen häntä useita kertoja ja rukoillen hänelle menestystä, kun
Castlewoodin varusväki määrättiin muualle. Oppinut Dick sanoi, ettei
hän milloinkaan unohtaisi nuorta ystäväänsä eikä hän unohtanutkaan; ja
Henry oli surullinen, kun ystävälliset sotamiehet jättivät Castlewoodin
ja katseli huolehtien kohti tulevaisuutta (sillä huolet ja yksinäisyys
olivat tehneet hänet ikäisiänsä vakavammaksi), kohtaloon, joka häntä
odotti, kun linnan uusi lordi ja lady tulivat sinne asumaan. Hän
oli nyt elänyt yli kaksitoistavuotiaaksi, eikä hänellä ollut vielä
koskaan ollut ystävää, lukuunottamatta tätä rajua ratsumiestä ja isä
Holtia; ja hänellä oli herkkä ja rakastava sydän, heikkouteen asti
hellä, joka olisi mielellään kiintynyt johonkin eikä näyttänyt tulevan
levolliseksi, ennenkuin oli löytänyt ystävän, joka otti sen huostaansa.

Vaisto johti Henry Esmondin ihailemaan ja rakastamaan tuota suloista
olentoa, jonka kauneuden ja hyvyyden ihana näky oli niin häntä
liikuttanut, kun hän näki tämän ensi kertaa; se kasvoi pian hartaaksi
kiintymykseksi ja kiitollisuuden tunteeksi, joka täytti kokonaan pojan
nuoren sydämen. Henry oli tähän asti, isä Holtia lukuunottamatta,
kokenut vain vähän hyvyyttä, josta olisi tarvinnut olla kiitollinen.
_O Dea certe,_ ajatteli poika, muistaen nuo rivit Aeneaksesta, jota
isä Holt oli hänelle opettanut. Pojan mielestä jokaisessa tämän
ihanan olennon ilmeessä ja liikkeessä oli enkelimäistä lempeyttä ja
suloista myötätuntoa -- yhtä suloiselta hän näytti levätessään kuin
liikkeessä ollessaankin; hänen äänensä sointu, vaikka hän lausui mitä
vähäpätöisimpiä sanoja, antoi Harrylle iloa, joka oli melkein tuskan
tapaista. Ei voi sanoa rakkaudeksi sitä, mitä kaksitoistavuotias
poikanen, palkollista tuskin parempi, tunsi ylhäistä naista kohtaan,
joka oli hänen emäntänsä; se oli palvontaa. Saada katse häneltä, saada
toimitettavakseen hänen asiansa ja juosta sille, ennenkuin lady vielä
oli sen lausunut -- katsella, seurata, ihailla häntä -- se tuli nyt
pojan elämäntehtäväksi. Kuten on tavallista, hänen epäjumalallaan
oli omat epäjumalansa, eikä tämä koskaan ajatellut tai aavistanut
kääpiömäisen ihailijansa ihailua.

Kreivittärellä puolestaan oli kolme epäjumalaa: ensimmäisenä ja
ylimmäisenä, Juppiterinä ja yksinvaltiaana, hänen herransa, Harryn
isäntä, Castlewoodin hyvä varakreivi. Kaikki tämän toivomukset olivat
ladylle lakeja. Jos varakreivillä oli päänsärky, oli varakreivitär
sairas, jos varakreivi oli tyytymätön, vapisi varakreivitär. Jos
varakreivi laski leikkiä, nauroi varakreivitär ja oli ihastuksissaan.
Jos varakreivi meni metsästämään, oli kreivitär aina akkunassa
nähdäkseen tämän ratsastavan pois; hänen pieni poikansa ilakoi silloin
äitinsä käsivarrella; tai varakreivitär odotti hänen palaamistaan.
Hän laittoi varakreiville ruokia päivälliseksi, mausti hänen viininsä
ja valmisti juoman hänen maljaansa aamiaiseksi; hän piti talon
hiljaisena varakreivin nukkuessa tuolissaan ja odotti katsetta, kun hän
heräsi. Varakreivi ei itsekään ollut vähän ylpeä kauneudestaan, mutta
varakreivitär ihaili sitä. Varakreivitär riippui hänen käsivarressaan,
kun hän käveli pengermällä ja hänen kaksi, pientä kättään oli
puserrettuna varakreivin suuren käden ympärille. Varakreivittären
silmät eivät milloinkaan väsyneet katselemasta miehensä kasvoja ja
ihmettelemästä niiden täydellisyyttä. Ladyn pieni poika oli isänsä
poika, hänellä oli isänsä ulkonäkö ja kihara, ruskea tukka. Ladyn
tytär Beatrix oli isänsä tytär, ja hänellä oli tämän silmät -- oliko
maailmassa koskaan ollut niin kaunista silmäparia? Koko talo oli
järjestetty siten, että se tuottaisi kreiville mukavuutta ja huvia.
Varakreivitär piti siitä, että ympäristöllä asuva alempi aatelisto
tuli kunniatervehdykselle varakreivin luo, välittämättä milloinkaan
omasta osuudestaan ihmisten suosiosta. Niiden, jotka tahtoivat olla
hyvissä väleissä varakreivittären kanssa, tuli ihailla hänen miestään.
Välittämättä puvustaan varakreivitär kulutti pukunsa ryysyiseksi vain
siksi, että hänen miehensä siitä kerran piti; ja jos tämä toi hänelle
rintaneulan tai nauhakoristeen, hän piti niitä parempana puvustonsa
kaikkein arvokkaimpia esineitä.

Varakreivi meni Lontooseen joka vuosi kuudeksi viikoksi, ja koska
hänen perheensä oli liian köyhä esiintyäkseen hovissa arvokkaasti,
meni hän yksinään. Varakreivittären kasvot eivät ilmaisseet surua,
ennenkuin hänen miehensä oli kadonnut näkyvistä; ja mikä ilo hänen
palatessaan! Mitä valmistuksia tehtiinkään hänen paluunsa edellä!
Tuo rakastava olento piti hänen nojatuoliaan takan ääressä -- hän
huvitteli asettumalla siihen ja katselemalla sitä. Kukaan ei istunut
varakreivin paikalla pöydässä hänen poissaollessaan, mutta hänen
hopeinen juomamaljansa oli yhä paikoillaan kuten varakreivin saapuvilla
ollessakin.

Kaunista oli nähdä varakreivin poissaolon aikana tai niinä useina
aamuina, jolloin uni tai päänsärky pitivät häntä vuoteessa, tämän
ihanan nuoren Castlewoodin ladyn, pieni tyttärensä polvellaan ja hänen
palvelijansa kokoontuneina hänen ympärilleen, lukevan Englannin kirkon
aamurukousta. Esmond muistaa alati hänen ulkonäkönsä ja puheensa,
kun hän nöyrästi polvistui pyhän kirjan eteen auringon kimaltaessa
hänen kullanvärisellä tukallaan, kunnes se muodosti sädekehän hänen
ympärilleen. Tusina talon palvelijoita polvistui riviin vastapäätä
emäntäänsä. Jonkun aikaa Harry Esmond pysyi erillään näistä
mysterioista; mutta kun tohtori Tusher osoitti hänelle, että heidän
lukemansa rukoukset olivat kaikkien aikojen kirkon käyttämiä rukouksia,
ja kun pojan oma taipumus aina veti häntä niin lähelle emäntäänsä kuin
hän voi päästä, ja koska poika piti kaikkea, mitä tämä teki, ilman
muuta oikeana, tuli hän pian polvistumaan yhdessä muun talonväen kanssa
saliin kuunneltuaan ensin jonkun aikaa rukouksia eteishuoneesta, ja
muutamassa vuodessa varakreivitär oli hänet täydellisesti käännyttänyt.
Poika rakasti käännyttäjäänsä niin paljon, että olisi myöntynyt
kaikkeen, mitä tämä pyysi, eikä milloinkaan väsynyt kuuntelemaan tämän
lempeätä puhetta sekä yksinkertaisia selityksiä pyhästä kirjasta;
varakreivitär luki sitä hänelle äänellä, jonka suloista kehoitusta
ja lempeätä, vetoavaa ystävällisyyttä oli vaikeata vastustaa. Tämä
lempeä käännyttäminen ja läheisyys, jonka se aiheutti, yhdisti pojan
yhä kiinteämmin emäntäänsä. Tämä oli Harryn koko elämän onnellisin
aika, ja nuori äiti luki ja työskenteli ja leikki tyttärensä, poikansa
ja suojelemansa orpopojan kanssa ja he olivat lapsia yhdessä. Jos
lady katseli eteenpäin, -- ja kukapa rakastava vaimo ei sitä tekisi?
-- tulevaisuutta kohti, ei hänellä ollut mitään suunnitelmia, joista
Harry Esmond olisi syrjäytetty, ja tuhansia kertoja yhä uudelleen
poika intohimoisella ja rajulla tavallaan vannoi, ettei mikään voima
voisi erottaa häntä hänen emännästään ja pyysi vain, että jokin
sattuma sallisi hänen osoittaa uskollisuuttaan tätä kohtaan. Nyt,
elämänsä iltana, kun hän istuu hiljaisuudessa onnellisia ja vaihtelevia
tapauksia muistellen, voi hän katsoa olleensa uskollinen tuolle
varhaiselle valalleen. Sellainen elämä on niin yksinkertainen, että
vuodet voidaan selostaa muutamilla riveillä. Mutta harvojen ihmisten
elämänmatka on säädetty olemaan kokonaan onnea, ja tämä rauha, josta
puhuimme, oli pian päättyvä.

Kun Esmond kasvoi ja alkoi tehdä omintakeisia huomioita, hän löysi
pakostakin paljon lukemista ja ajattelemista sen rakkaan sukulaispiirin
ulkopuolelta, joka oli suonut hänen liittyä heihin. Hän luki enemmän
kirjoja kuin mitä heillä oli halu tutkia hänen kanssaan; oli yksinään
aivan heidän keskellään monta monituista kertaa ja kulutti öitä töissä,
jotka saattoivat olla joutavia, mutta sellaisia, joihin toiset eivät
voineet ottaa osaa. Hänen rakas emäntänsä ihaili hänen ajatuksiaan
tavallisella hellänkateellisella valppaudellaan; hän alkoi aavistella
aikaa, jolloin poika jättäisi kotipesänsä, ja kun poika kiihkeästi
sen kielsi, huokasi lady ainoastaan ja pudisti päätään. Ennenkuin
nuo elämän kohtalokkaat säädökset täyttyvät, ilmestyy aina salaisia
merkkejä ja varoittavia enteitä. Kaiken näyttäessä vielä tyyneltä
tajuamme jo myrskyn tulon. Ennenkuin nuo onnelliset päivät olivat
kuluneet, tunsi ainakin kaksi tuon kotoisen seurueen jäsentä, että ne
olivat loppumaisillaan, ja he olivat levottomia ja odottivat pilveä,
joka oli pimentävä heidän päivänsä.

Harryn oli helppo nähdä, että vaikka varakreivitär pysyttelikin
tottelevaisena ja ihailevana miestään kohtaan -- mylord alkoi
väsyä hiljaiseen elämäänsä ja tuli veltoksi ja sitten ärtyi niistä
lempeistä siteistä, joissa hänen vaimonsa olisi tahtonut häntä pitää.
Sanotaan jumaluuden kovasti rasittavan Tiibetin Suurta Laamaa ja
hänen haukottelevan alttarillaan, kun hänen pappinsa kumartuvat ja
palvovat häntä, ja aivan samoin myrtyy monen kotijumalan sydän siitä
kunnioituksesta, jolla hänen perhehurskastelijansa häntä ahdistavat
ja huokaa vapautta ja entistä elämäänsä ja toivoo pääsevänsä alas
korokkeelta, jossa hänen holhokkinsa tahtoisivat hänen aina istuvan,
heidän ihaillessaan häntä, uhratessaan hänelle kukkia ja hymyjä ja
suitsutusta ja imartelua. Niinpä alkoi kelpo lordi Castlewoodkin
väsyä muutaman vuoden naimisissa oltuaan. Kaikki ne korkealentoiset
ihailun puuskat ja hartaat palvomiset, joita hänen vaimonsa, hänen
ylipapittarensa, hänelle omisti, ensin nukuttivat varakreivin ja
myöhemmin ajoivat hänet kodin ulkopuolelle: sillä on myönnettävä, että
kreivi oli iloinen herra, jolla oli kovin vähän ylevää ja jumalaista
luonnetta, vaikka hänen rakastava vaimonsa yhä piti kiinni sen
palvomisesta; ja sitäpaitsi hänen oli maksettava rakkaudesta korvaus,
jota hänen luonteisensa henkilöt harvoin mielisuosiolla suorittavat
-- sanalla sanoen, joskin hänellä oli rakastava vaimo, tämä oli myös
hyvin mustasukkainen ja vaativainen. Sitten alkoi kreivi väsyä tähän
mustasukkaisuuteen; sitten hän irroittautui siitä; sitten alkoi
tietysti syntyä valituksia ja syytöksiä, sitten varmaankin parannuksen
lupauksia, joita ei täytetty, ja sitten nuhteluja, jotka eivät suinkaan
olleet miellyttävämpiä siksi, että ne olivat äänettömiä ja että vain
surulliset silmäykset ja kyyneleiset katseet niitä antoivat. Sitten
saapui aviopari tuohon toiseen asteeseen, joka ei ole tavaton naineiden
kesken, kun vaimo huomaa, ettei kuherruskuukausien jumala olekaan
mikään jumala, vaan ainoastaan pelkkä kuolevainen, kuten me muutkin;
ja silloin hän katsahtaa sydämeensä ja katso! _vacuae sedes et inania
arcana_ [valtaistuimet ovat tyhjinä ja salaperäinen kadonnut]. Ja nyt,
jos oletetaan, että naisellamme on terävä äly ja oma loistava järjen
juoksunsa ja että tuo ihmeellinen lumous ja hulluus, joka johti hänet
ihailemaan jumalana hyvin tavallista kuolevaista on hänestä poissa --
niin mitä seuraa? He elävät yhdessä ja aterioivat yhdessä ja sanovat
toisilleen "armaani" ja "kultaseni", kuten tähänkin asti, mutta mies on
oma itsensä ja nainen oma itsensä. Lemmen unelma on kadonnut, niinkuin
kaikki muukin elämässä katoaa -- niinkuin kukkaset ja raivonpuuskat ja
surut ja ilotkin katoavat.

Hyvin todennäköistä on, että lady Castlewood oli herennyt ihailemasta
puolisoaan jo kauan ennen kuin hän kohosi polvistuneesta asemastaan,
mutta hän ei antanut perheensä lopettaa miehensä ihailemista.
Tuomitaksemme varakreiviä oikein täytyy sanoa, ettei hän koskaan
vaatinut näitä palveluksia. Hän nauroi ja laski leikkiä ja joi
pullonsa tyhjäksi ja kirosi ollessaan vihainen -- senkin hän teki
vallan liian jokapäiväisesti, ylevyyttä tavoittelematta -- ja koetti
parhaansa mukaan hävittää sitä juhlallisuutta, jolla hänen vaimonsa
näki hyväksi hänet ympäröidä. Ja nuoren Esmondin puolelta ei tarvittu
suurtakaan mielikuvitusta huomaamaan, että hänen omat aivonsa olivat
hänen isäntänsä aivoja paremmat, eikä varakreivi koskaan omaksunutkaan
mitään ylemmyyttä poikaan eikä kehenkään alamaiseensa nähden, paitsi
ollessaan loukkaantunut, jolloin hän saattoi ilmaista mielentilansa
kiroilemalla kovin häikäilemättömästi; hän päinvastoin luullakseni,
hemmoitteli pilalle "pastori Harryn", kuten hän nuorta Esmondia
nimitti, ylistämällä alati tämän lahjakkuutta ja ihailemalla tämän
lapsen omistamaa tietovarastoa.

Saattaa näyttää kiittämättömältä, että se, joka on saanut satoja
suosionosoituksia isännältään, puhuu muuten kuin kunnioittavalla
tavalla vanhemmistaan; mutta tämän kirjoittajalla on omia jälkeläisiä,
jotka hän on kasvattanut mahdollisimman vähäisellä määrällä sitä
orjuutta, jota vanhemmat nykyaikana vaativat lapsiltaan (ja jonka
velvollisuusnaamion takaa usein väijyy välinpitämättömyys, ylenkatse ja
kapinallisuus); ja samoin kuin hän ei toivoisi lastenlastensa uskovan
ja kuvaavan häntä tuumaakaan pitemmäksi kuin miksi luonto on hänet
tehnyt, samoin hän tahtoo entisistä ystävistäänkin puhua ilman vihaa,
mutta totuuden mukaisesti vähentämättä tai piirtämättä mitään muistiin
ilkeämielisyydestä.

Siis niin kauan kuin maailma kulki eteenpäin lordi Castlewoodin
toivomusten mukaan, hän oli hyvällä tuulella; luonteeltaan
hän oli teeskentelemättömän eloisa ja mukavuutta harrastava,
pitäen leikinlaskusta, erittäinkin alamaistensa parissa, ja oli
ihastuksissaan, kun he naurulla palkitsivat hänet. Hän oli erinomainen
urheilija -- ampui maaliin ja lennosta, kesytti varsoja, ratsasti
kilparadalla, heitti kiekkoa, pelasi kaikkia pelejä erinomaisen
taitavasti. Eikä hän ainoastaan osannut kaikkea tätä vaan tiesi myöskin
osaavansa sen; niinpä häntä petettiin usein hevoskaupoissa, hän kun
uskotteli tuntevansa hevoset paremmin kuin yksikään hevoskauppias;
veijarit, jotka veivät hänen rahansa, panivat hänet pelaamaan
kuulapeliä ja biljardia, ja hän palasi joka kerta Lontoosta surullisen
paljon köyhempänä, kuin oli ollut mennessään; sen osoitti hänen
asiainsa tila sitten, kun se äkillinen onnettomuus tuli, joka hänen
elämänsä juoksun päätti.

Hän piti komeasta pukeutumisesta ja kulutti yhtä monta tuntia päivässä
pukeutumiseensa kuin konsanaan elähtänyt kaunotar. Kymmenesosa hänen
päivästään kului hampaiden harjaamiseen ja tukan voiteluun; hänen
tukkansa oli kiharainen ja ruskea, ja sitä hän ei halunnut peittää
peruukin alle, jommoista melkein jokainen siihen aikaan käytti. (Nyt on
meille palautettu tukkamme nautinto-oikeus, mutta sen ohella puuteri
ja hiusvoide. Koskahan nämä aikamme hirveät päänrasitukset poistetaan
ja koska suodaan miesten käyttää omia värejään, mustaa, punaista
tai harmaata sellaisina, jommoisiksi luonto on ne tehnyt)? Ja koska
varakreivi piti siitä, että hänen vaimonsa oli hyvin puettu, ei tämä
säästänyt vaivoja miellyttääkseen siinä asiassa miestään; varmaankin
olisi lady rasvannut hiuksensa tai leikannut ne poiskin miehensä
pyynnöstä.

Esmond kummasteli palvellessaan paashina lordia ja ladyä päivän
toisensa jälkeen, kun kuuli mylordin kertovan vieraille, joita saapui,
samoja meluisia kaskuja, joille ei hänen ladynsä lakannut hymyilemästä
tai painamasta päätään alas eikä tohtori Tusher purskahtamasta
nauruun sopivassa paikassa, tai huudahtamasta: "Hyi mylord;
muistakaa papillista virkaani!" samalla kuitenkin osoittaen niin
laimeata vastustusta, että se vain yllytti lordia yhä enemmän. Lordi
Castlewoodin kertomukset kohosivat asteettain ja tulivat väkevämmiksi,
päivällisoluen sekä sen jälkeen tyhjennetyn pullon perästä; mylady
pakeni aivan ensimmäisen, kirkon ja kuninkaan onneksi juodun maljan
jälkeen jättäen herrat juomaan muut maljat kahden kesken.

Ja koska Harry Esmond oli hänen paashinsa, vapautettiin hänetkin
velvollisuuksistaan samaan aikaan. "Mylord on elänyt armeijassa
sotamiesten seurassa", oli hänen tapana sanoa pojalle, "ja siellä
suvaitaan suuria vapauksia. Sinä olet saanut erilaisen kasvatuksen, ja
minä uskon, että nämä asiat muuttuvat sinun tullessasi vanhemmaksi, ei
niin, että lordissa, joka on kuningaskuntamme parhaita miehiä, olisi
mitään virhettä". Ja niin tosiaankin näytti varakreivitär uskovan.
Kummallista on, mitä kaikkea mies saattaa tehdä, ja nainen kuitenkin
yhä pitää häntä enkelinä.

Ja koska Esmond on ottanut totuuden tunnuslauseekseen, täytyy myös
myöntää tuohon toiseen enkeliin, hänen emäntäänsä katsoen, että
tällä oli luonteenvika, joka tärveli hänen täydellisyyttään. Vaikka
hän oli toista sukupuolta kohtaan täydellisen kärsivällinen ja
lempeä, hän oli omaansa nähden muuttumattoman mustasukkainen; ja
todisteeksi siitä, että hänellä oli tämä vika, voimme mainita, että
vaikka hän myönsi omikseen tuhannet virheet, joita hänellä ei ollut,
niin häntä ei milloinkaan voitu saada myöntämään tätä virhettä.
Mutta jos Castlewoodiin saapui kauneuden varjoakin tavoitteleva
nainen, oli varmaa, että lady keksi hänessä jonkun virheen; mylord
usein silloin nauroi iloisella tavallaan ja kiusoitteli häntä tästä
hänen siveellisestä heikkoudestaan. Sievät palvelijattaret tulivat
tarjoutumaan palvelukseen, mutta heitä ei milloinkaan huolittu
Castlewoodiin. Taloudenhoitajatar oli vanha; ladyn oma seuranainen oli
karso ja rokonarpinen; palvelijattaret ja keittäjä olivat tavallisia
maalaistyttöjä, joille lady Castlewood oli ystävällinen, jommoiseksi
hänen luonteensa hänet teki melkein jokaista kohtaan: mutta heti kun
hänen täytyi joutua tekemisiin kauniin naisen kanssa, hän oli kylmä,
luotaan työntävä ja ylenkatseellinen. Maaseudun vallasnaiset huomasivat
tämän vian; ja vaikka kaikki miehet häntä ihailivat, valittivat heidän
vaimonsa ja tyttärensä hänen kylmyyttään ja oikukkaita ilmeitään
ja sanoivat Castlewoodin olleen miellyttävämmän lady Isebelin,
leskivarakreivittären aikana kuin nykyään. Aniharvat olivat emäntäni
puolella. Vanha lady Blenkinsop Jointure, joka oli ollut hovissa
kuningas Jaakko I:n aikana, piti aina hänen puoltaan; ja samoin vanha
neiti Crookshank, piispa Crookshankin tytär, Hextonista, joka muutamien
muiden samanlaisten kanssa julisti emäntäni enkeliksi. Mutta kauniit
naiset eivät olleet sitä mieltä; ja maaseudun mielipide oli, että lordi
oli vaimonsa tohvelin alla ja että tämä hallitsi häntä.

Toinen tappelu, jonka Harry Esmond taisteli, tapahtuu hänen ollessaan
neljätoistavuotias. Bryan Hawkshaw, Sir John Hawkshaw'n poika
laverteli, että mylady oli mustasukkainen ja hallitsi lordia, ja
saattoi siten Harryn sellaiseen raivoon, että hän hyökkäsi pojan
kimppuun niin rajusti, että poika, joka oli häntä kahta vaotta vanhempi
ja paljon suurempi, joutui pahasti tappiolle tässä ottelussa, kunnes
sen keskeytti ruokasalista saapuva tohtori Tusher. Bryan Hawkshaw
nousi seisaalle, nenä verissä, ja oli perin hämmästynyt, niinkuin
moni vanhempikin mies olisi saattanut olla, moisesta raivoisasta
hyökkäyksestä.

"Sinä pikkuinen kerjäläis-äpärä", hän uhkaili; "tästä minä vielä tapan
sinut."

Ja siihen hän olikin tarpeeksi suuri.

"Äpärä taikka ei", sanoi toinen hammasta purren, "minulla on miekkapari
ja jos tahdot kohdata minut kuin mies miehen pengermällä tänä iltana --"

Ja tässä loppui nuorten mestarien keskustelu, koska tohtori juuri
saapui. Hyvin todennäköistä on, ettei Hawkshaw, vaikka hän olikin
suuri, välittänyt jatkaa taistelua mokoman raivoisan vastustajan kanssa.



VIII luku.

MENESTYSTÄ SEURAA HUONO ONNI.

Senjälkeen kun lady Mary Wortley Montagu toi istutusrokon kotimaahansa
Turkista (vaarallisena tapana ja hyödyttömänä vaaran kitaan
syöksymisenä pitävät sitä useat), luulen että isonrokon, -- tuon
maailman kauhean vitsauksen -- ankaruus on jossakin määrin lieventynyt
meidän osassamme maailmaa, ja muistan ajaltani sadoittain nuoria
ja kauniita ihmisiä, jotka on saatettu hautaan tai ovat nousseet
tyynyiltään hirvittävän arpisina ja muodottomina tämän taudin jälkeen.
Useat suloiset kasvot ovat jättäneet ruusunsa vuoteelle, jolle
tämä kammoittava ja hävittävä rutto heidät saattoi. Varhaisimmassa
nuoruudessani tämä surma saattoi tulla kylään ja hävittää puolet sen
asukkaista. Sen lähetessä, niinkuin voidaan käsittää, eivät yksinomaan
kauniit olleet huolissaan, vaan vahvimmatkin, ja ne, jotka vain voivat,
pakenivat. Eräänä päivänä vuonna 1694, minulla on hyvä syy muistaa se,
tuli tohtori Tusher juosten Castlewoodin linnaan, kauhistunein kasvoin,
sanoen, että tuo tauti oli ilmaantunut sepän talossa Castlewoodin
kylässä ja että eräs palvelijatar makasi siellä rokkosairaana.

Sepällä oli pajansa ja hevosenkenkämyymälän ohella oluttupa ja sitä
hoiti hänen vaimonsa, ja vieraat istuivat penkeillä ravintolan oven
edessä katsellen pajaa olutta juodessaan. Tässä ravintolassa oli kaunis
tyttö, jota miesväki nimitti Nancy Sievewrightiksi, rehevä, raikkaan
näköinen neitonen, jonka posket olivat punaiset kuin rautatammen marjat
paaluaidan yläpuolella puutarhassa ravintolan takana. Tähän aikaan
Harry Esmond oli kuusitoistavuotias poika, ja miten ollakaan, hänelle
sattui kävelyillään ja retkillään usein niin, että hän kohtasi Nancy
Sievewrightin kauniit kasvot. Ellei hänen tarvinnut pajassa mitään
laitattaa, meni hän juomaan olutta "Kolmeen linnaan" tai keksi jonkun
tekosyyn saadakseen nähdä Nancy-paran. Harry poloinen ei tarkoittanut
eikä ajatellut mitään pahaa, yhtä vähän kuin tyttökään; mutta totuus
on, että he aina kohtasivat toisensa -- niityllä tai puron luona tai
puutarhan paaluaidalla tai lähellä Castlewoodia. "Herranen aika, mr.
Henry" ja "Mitä kuuluu, Nancy?" lausuttiin monta monituista kertaa
viikossa. Hämmästyttävä on se magneettinen vetovoima, joka vetää
ihmiset yhteen niin kaukaa. Punastun ajatellessani Nancy parkaa
nyt, punaisine puseroineen ja iloisena, posket loistavan punaisina,
purjekankainen hame yllä, ja sitä, että keksin suunnitelmia ja punoin
ansoja ja laadin sydämessäni puheita, joita minulla harvoin oli
rohkeutta ilmaista ollessani tuon halvan lumoojattaren parissa, joka
lehmän lypsämistä lukuunottamatta ei tiennyt mitään, ja aukaisi mustat
silmänsä kummastuneesti, kun pidin hienoja puheita Wallerista tai
Ovidiuksesta. Nancy-parka! kaukaisen menneisyyden vuosien hämärästä
loistavat sinun rehelliset maalaiskasvosi, ja muistan ystävällisen
äänesi, kuin olisin sen eilen kuullut.

Kun tohtori Tusher toi uutisen, että rokko oli "Kolmessa-linnassa",
jonne eräs maankiertäjä kertoman mukaan oli tuon taudin tuonut,
oli Henry Esmondin ensi ajatus Nancy-paran varoittaminen ja sitten
häpeän tunne ja levottomuus Castlewoodin perheestä, johon hän pelkäsi
tuoneensa tartunnan; sillä totuus on, että mr. Harry oli istunut
eräässä kamarissa tunnin ajan sinä päivänä, ja Nancy Sievewright oli
ollut siellä pienen veljensä kanssa, joka oli valittanut päänsärkyä
ja makasi pökerryksissä itkien joko tuolilla takan ääressä tai Nancyn
sylissä tai minun sylissäni.

Pikkuinen lady Beatrix kirkaisi kuullessaan tohtorin uutiset ja
kreivi huudahti: "Jumala sinua varjelkoon!" Hän oli rohkea mies, eikä
pelännyt kuolemaa missään muussa muodossa kuin tässä. Hän oli hyvin
ylpeä punertavasta hipiästään ja vaaleasta tukastaan; mutta rokkoon
kuolemisen ajatus peloitti häntä enemmän kuin mikään muu. "Otamme
lapset ja ratsastamme huomenna Walcote'iin" -- se oli mylordin pieni
talo lähellä Winchesteria, ja sen hän oli perinyt äidiltään.

"Se on paras turva, jos tauti leviää", sanoi tohtori Tusher.
"On hirveätä ajatella, että se alkoi oluttuvasta. Puolet kylän
kansasta on käynyt tänään siellä tai pajassa, joka on aivan
sama. Kanslia-apulaiseni Nahum asui heidän luonaan. En voi mennä
kirjoituspöytäni ääreen tuon henkilön ollessa lähelläni. En _tahdo_
pitää tuota miestä lähelläni."

"Jos rokkoon kuoleva pitäjäläinen lähettäisi teitä hakemaan, niin
menisittekö?" kysyi mylady, katsahtaen käsityökehyksistään tyynillä
sinisilmillään.

"Herran tähden, minä en ainakaan menisi", ehätti mylord.

"Emme ole paavillisessa maassa, eikä sairas mies tarvitse
välttämättömäsi synninpäästöä ja viimeistä voitelua", vastasi
tohtori. "Totta kyllä, että ne ovat hänelle lohdutukseksi ja avuksi
silloin, kun ne ovat saatavissa ja jaettavissa hyvän toivossa. Mutta
milloin laumansa keskuudessa toimivan pitäjän papin elämä on hänen
seurakunnalleen suuriarvoinen, ei häntä pyydetä sitä panemaan alttiiksi
(ja sen ohella oman perheensä elämää, tulevaisuutta ja ajallista ja
vieläpä iankaikkistakin hyvinvointia) yhden ainoan henkilön hyväksi,
joka hyvin todennäköisesti ei edes ymmärrä sitä uskon sanomaa, jonka
pappi tuo, koska on kehittymätön ja myöskin taudin lamauttama tai
mielenvikaan saattama. Jos rouva varakreivitär tai herra varakreivi,
kunnioitettu hyvä ystäväni ja isäntäni, sattuisi saamaan --"

"Jumala armahtakoon!" huudahti lordi.

"Amen!" jatkoi tohtori Tusher. "Amen siihen rukoukseen, parahin
herrani! Teidän puolestanne antaisin oman elämäni", -- ja tohtorin
tulipunaisten kasvojen hätääntyneestä ilmeestä olisi voinut jo melkein
päättää, että tuota uhria tultiin vaatimaan heti.

Lasten rakastaminen ja niiden helliminen oli Henry Esmondissa
pikemminkin vaisto kuin ansio, vieläpä siinä määrin, että hän ajatteli
tavallaan häveten kiintymystään niihin ja herkkyyttä, johon se
hänet houkutteli; ja tänä päivänä ei poikaraukalla ollut sylissään
ollut ainoastaan nuori ystävänsä, karjakon veli, vaan hän oli myös
piirustanut kuvia ja kertonut satuja pienelle Frank Esmondille, joka
oli vallannut tämän paikan tuntia jälkeen päivällisen, eikä milloinkaan
väsynyt Henryn tarinoihin eikä hänen sotamiesten- ja hevostenkuviinsa.
Onni oli, ettei Beatrix sinä iltana asettunut tavalliselle paikallensa,
jonka hän tavallisesti iloisena valtasi, opettajansa polvelle. Sillä
Beatrix oli jo pitkät ajat ollut kateellinen jokaisesta hyväilystä,
joka annettiin hänen pikku veljelleen Frankille. Hän kiiti pois
äitinsäkin sylistä, jos näki Frankin siinä olleen ennen häntä; tämän
vuoksi lady Esmondin oli pakko peitellä rakkauttansa pieneen poikaansa
pienen tyttärensä saapuvilla ollessa ja hyväillä kumpaakin, kun he
olivat toisistaan erillään. Beatrix kalpeni ja punastui raivosta,
jos hän huomasi keskinäisen ymmärryksen tai rakkauden merkkejä
Frankin ja äitinsä välillä; ja hän istui syrjässä eikä puhunut koko
iltana, jos luuli pojalla olevan paremman hedelmän tai suuremman
leivoksen kuin hänen omansa, -- hän heitti pois koristenauhan, jos
näki veljelläkin olevan sellaisen; ja varhaisimmasta lapsuudestaan
alkaen hän lausui, istuen pienellä tuolillaan suuren takan ääressä
vastapäätä sitä nurkkaa, jossa lady Castlewood tavallisesti istui
koruompelunsa ääressä, lapsellisia ivapuheita suosiosta, jota
osoitettiin hänen veljelleen. Nämä, jos ne sanottiin lordi Castlewoodin
kuullen, huvittivat ja naurattivat häntä. Tavallisesti hän silloin
teeskenteli pitävänsä Frankista enemmän ja hyväili ja suuteli tätä ja
ulvoi naurusta Beatrixin mustasukkaisuudelle. Mutta totta on, ettei
mylord usein ollut näitä näytelmiä näkemässä eikä paljoa häirinnyt
sen tulisijan rauhallisuutta, jonka ääressä hänen vaimonsa vietti
monta pitkää iltaa. Mylord metsästeli päivät pitkät niin kauan
kuin vuodenaika sen salli; hän kävi katsomassa kaikkia maaseudun
kukkotaisteluita ja markkinoita ja ratsasti kaksikymmentä peninkulmaa
saadakseen nähdä painikilpailun tai kahden klovnin puhkaisevan
toistensa päät ottelussa; ja hänestä oli hauskempi istua kamarissa
juoden olutta ja punssia Pekkojen ja Paavojen kanssa kuin oleskella
vaimonsa vastaanottohuoneessa, jonne hän saapuessaan hyvinkin usein
toi verestävät silmät ja nikottelevan puheensävyn ja horjuvan kävelyn.
Talon ja sen omaisuuden hallitseminen, harvojen vuokralaisten ja kylän
köyhien vaaliminen ja talouden tilit olivat hänen vaimonsa hoidettavina
sekä tämän nuoren kirjurin Harry Esmondin. Mylord otti huostaansa
tallit, koirakopin ja kellarin -- jonka hän sekä täytti että tyhjensi.

Niinpä tapahtui sinä päivänä, jolloin Harry Esmond-paralla oli ollut
sekä sepän poika että päärin poika polvellaan, että pikku Beatrix, joka
mielellään tuli opettajansa luo kirjoineen ja kirjoitusvälineineen, oli
tällä kertaa kieltäytynyt, koska oli nähnyt paikan veljensä hallussa,
ja, onneksi itselleen, istuutunut huoneen kaukaisimpaan soppeen,
erilleen opettajastaan, leikkien omistamallaan lintukoiralla, johon hän
puuskittain saattoi kiihkeästi rakastua, ja puhutteli Harry Esmondia
olkansa ylitse samalla kuin oli hyväilevinään koiraa, sanoen, että Fido
rakasti häntä ja hän Fidoa eikä ketään muuta kuin Fidoa koko elämänsä
ajan.

Kun siis tuotiin uutinen, että "Kolmen-linnan" pieni poika oli
rokkosairaana, tunsi Harry Esmond säikähdyksen masennusta, ei niin
paljon itsensä kuin emäntänsä pojan tähden, jonka oli saattanut
vaaralle alttiiksi. Beatrix, joka oli kyllikseen murjottanut ja joka
aina, kun vieras ilmestyi, jo melkein lapsesta asti oli tehnyt siroja
temppuja vetääkseen tämän huomion puoleensa, aikoi veljensä nukkumaan
mentyä ottaa paikkansa Esmondin polvella; sillä hän ei pitänyt
tohtorista, vaikka tämä oli hänelle nöyrän kohtelias, koska tohtorilla
oli paksut saappaat ja likaiset kädet, kuten nenäkäs pikku neiti sanoi
ja koska hän vihasi katekismuksen lukemista.

Mutta kun hän lähestyi Esmondia huoneen nurkasta, jossa oli
murjottanut, vetäytyi tämä taaksepäin ja asetti suuren tuolin,
jolla istui, Beatrixin ja itsensä väliin sanoen ranskaksi lady
Castlewoodille, jonka kanssa nuorukainen oli paljon lueskellut ja jonka
tietoja hän oli tässä kielessä täydentänyt: "Madame, lapsi ei saa
lähestyä minua; minun on sanottava teille, että olin tänään sepän luona
ja että minulla oli hänen pieni poikansa sylissäni."

"Johon sen jälkeen otitte minun poikani", sanoi lady Castlewood
kovin vihaisena ja punastui. "Kiitän teitä, sir, että suotte hänelle
semmoista seuraa. Beatrix", hän sanoi englanninkielellä, "kiellän sinua
koskemasta mr. Esmondiin. Tule pois, lapsi -- tule huoneeseesi, tule
huoneeseesi. Toivotan herra pastorille hyvää yötä; ja te, sir, eikö
teidän olisi parempi mennä ystävienne luo oluttupaan?" Hänen silmänsä,
jotka tavallisesti olivat niin lempeät, lähettivät vihan salamoita
hänen puhuessaan ja hän kohotti päätään, joka tavallisesti oli alas
taivutettu, ruhtinattaren elein.

"Hei vain!" sanoi mylord, joka seisoi takan ääressä, -- hän oli juuri
siinä tilassa, johon hän tavallisesti tuli siihen aikaan illasta --
"hei vain! Rachel, mistä olet vihainen? Sivistyneet naiset eivät saisi
koskaan vihastua -- eihän, tohtori Tusher? Vaikka onhan hauskaa nähdä
Rachel vihaisena. Siunatkoon, lady Castlewood, näytätte perhanan
kauniilta vihaisena."

"Se johtuu siitä, mylord, että mr. Henry Esmond, joka ei saa aikaansa
mitenkään kulumaan luonamme ja joka ei pidä meidän seurastamme, on
ollut oluttuvassa, jossa hänellä on _muutamia ystäviä_."

Mylord virkkoi nauraen ja kiroten; "Sinä nuori kelmi, olet ollut Nancy
Sievewrightin luona. Hitto vie tuota nuorta tekopyhää, kuka olisi sitä
uskonut? Vakuutan, Tusher, että hän on ollut --"

"Tarpeeksi, mylord", sanoi lady; "älkää loukatko minua tällä puheella."

"Kunniasanallani", sanoi Harry raukka, itkuun purskahtamaisillaan
häpeästä ja nöyryytyksestä, "tuon nuoren henkilön kunnia on kokonaan
tahraton." "No niin tietysti, tietysti", sanoi mylord, nauraen ja
humaltuen yhä enemmän. "Hänen _kunniasanallaan,_ tohtori -- Nancy Sieve
--"

"Viekää Beatrix-neiti vuoteeseen", huudahti lady samalla hetkellä mrs.
Tuckerille, seuranaiselleen, joka toi hänen armonsa teen. "Asettakaa
hänet minun huoneeseeni -- ei, teidän huoneeseenne", hän lisäsi
nopeasti. "Mene lapsi, -- mene heti -- ei sanaakaan!" Ja Beatrix oli
niin hämmästyksissään tästä äkillisestä vallannäytteestä, sillä äiti
koroitti harvoin ääntään, että hän poistui huoneesta säikähtyneenä ja
pidättäytyi itkemästäkin, kunnes pääsi ovelle mrs. Tuckerin kanssa.

Tällä kertaa hänen äitinsä ei vähääkään välittänyt hänen
nyyhkyttämisestään, vaan jatkoi kiivasta puhettaan. "Mylord", hän
sanoi "tämä nuori mies -- teidän holhokkinne -- kertoi minulle juuri
ranskaksi -- hän häpesi puhua omaa kieltään -- että hän on ollut
oluttuvassa koko päivän, jossa hän on pitänyt sylissään tuota pientä
poloista, joka nyt on rokkosairaana. Ja hän tulee tuosta paikasta
löyhkäten kotiin -- niin juuri, löyhkäten -- ja ottaa häpeämättä
syliinsä minun poikani ja istahtaa minun viereeni, niin juuri _minun_
viereeni. Hän on voinut hyvinkin tappaa Frankin -- tappaa meidän
lapsemme. Miksi hänet tuotiin perhettämme häpäisemään? Miksi hän on
täällä? Antaa hänen mennä -- antaa hänen mennä, sanon minä, tänä
iltana, ettei hän enää saastuta tätä paikkaa."

Hän ei ollut milloinkaan vielä lausunut epäystävällistä sanaakaan Harry
Esmondille ja hänen ilkeät sanansa koskivat poikaparkaan, niin että
tämä oli muutamia minuutteja vallan surusta ja raivosta suunniltaan
saadessaan niin epäoikeutetun iskun sellaisesta kädestä. Tulipunaisesta
hän muuttui kalmankalpeaksi.

"En voi auttaa syntyperääni, rouva", hän sanoi, "enkä muitakaan
onnettomuuksiani. Ja mitä teidän poikaanne tulee, niin jos -- jos
minun läheisyyteni nyt saastuttaa häntä, niin ei aina ole niin ollut
laita. Hyvää yötä, mylord. Taivas palkitkoon teidän ja omaistenne
hyvyyden minulle! Olen kyllästyttänyt hänen armonsa hyvyyteen ja tahdon
poistua"; ja polvistuen Harry Esmond otti hyväntekijänsä karkean käden
ja suuteli sitä.

"Hän haluaa mennä oluttupaan -- antaa hänen mennä!" huudahti mylady.

"Piru vieköön minut, jos sen teen", sanoi mylord. "En luullut, että
voisit olla niin h--tin kiittämätön, Rachel."

Vastaukseksi tämä purskahti kyyneltulvaan ja poistui huoneesta
katsahtaen nopeasti Harry Esmondiin, kun mylord, välittämättä
kyynelistä ja vielä varsin hyväntuulisena, kohotti nuoren holhokkinsa
tämän polvistuneesta asemasta (sillä tuhannet hyvät työt olivat saaneet
pojan kunnioittamaan mylordia isänään) ja laski leveän kätensä Harry
Esmondin olalle.

"Semmoinen hän on aina ollut", virkkoi mylord; "vihjauskin naisesta
tekee hänet ihan hulluksi. Siitä syystä juuri rupesin ryyppäämään,
hitto vie -- en mistään muusta syystä; sillä eihän hän ainakaan voi
olla mustasukkainen oluttynnyrille eikä rommipullolle, vai mitä,
tohtori? Hitto vie, katsokaapa piikojamme -- katsokaapa vain talon
piikoja. Oletteko missään nähnyt semmoisia piikoja? Ette nyt ottaisi
vaimoa Castlewoodista, vai mitä, tohtori?" Ja mylord purskahti nauramaan.

Tohtori, joka oli kulmainsa alta katsellut lordi Castlewoodia, sanoi:
"Mutta leikki sikseen, mylord, en saata hengenmiehenä käsitellä tätä
ainetta leikillisesti enkä tämän seurakunnan sielunpaimenena ajatella
mitenkään muuten kuin surren sitä, että niin nuori lammas joutuu
harhateille."

"Sir", sanoi nuori Esmond puhjeten vihaisena puhumaan, "hän kertoi
minulle itse, että te itse olette kauhea äijä ja tarjouduitte
suutelemaan häntä maitohuoneessa."

"Häpeä, Henry", huudahti tohtori Tusher karahtaen punaiseksi kuin
kalkkunakukko mylordin ulvoessa naurusta. "Jos kuuntelet tyttöhylkiön
valheita --"

"Hän on yhtä kunniallinen kuin kuka hyvänsä Englannin naisista ja
minusta yhtä puhdas", huudahti Henry, "ja yhtä lempeä ja hyvä.
Hävetkää, kun solvaatte häntä."

"Kaukana olkoon se minusta että sen tekisin", huudahti tohtori.
"Taivas suokoon, että olen erehtynyt tuon tytön suhteen ja teidän
suhteenne, sir, jolla on totisesti _pikkuvanhan_ nerokkuutta; mutta
siitä ei nyt ole kysymys. On ilmennyt, että rokkoon sairastui pieni
poika 'Kolmesta-linnasta' ja että se oli hänessä teidän käydessänne
oluttuvassa _omissa_ tarkoituksissanne, ja että istuitte lapsi
sylissänne jonkun aikaa ja heti sen jälkeen nuoren lordin kanssa."
Tohtori koroitti ääntään puhuessaan ja katseli varakreivittäreen päin,
joka oli tullut takaisin ja näyttäen hyvin kalpealta piti nenäliinaa
kädessään.

"Kaikki aivan totta, sir", sanoi lady Esmond katsellen nuorta miestä.

"Nyt on pelättävissä, että hän on tuonut tartunnan mukanaan."

"Niin juuri -- oluttuvasta", sanoi mylady.

"Hitto vie, unohdin sen tarttuessani kaulukseesi, poika", huudahti
mylord peräytyen. "Pysy poissa, Harry poikaseni; ei kannata syöksyä
suden kitaan, tiedäthän sen."

Mylady katseli häntä hieman hämmästyneenä, meni heti Henry Esmondin
luo ja tarttui tämän käteen. "Pyydän sinulta anteeksi, Henry", hän
sanoi; "puhuin kovin epäystävällisesti. Minulla ei ole mitään oikeutta
sekaantua sinun -- sinun --"

Mylord kirosi. "Etkö saata jättää poikaa rauhaan, mylady?" Kreivitär
näytti hieman punaiselta ja puristi hiljaa pojan kättä hellittäessään
sen.

"Ei se enää hyödytä mitään, mylord", sanoi hän. "Frank oli Henryn
polvella, kun hän piirteli kuvia ja juoksi yhtämittaa Henryn luota
minun luokseni. Jos paha oli tullakseen, se on jo tullut."

"Ei ainakaan minuun nähden, hitto vie", huudahti mylord. "Olen
tupakoinut", ja hän sytytti piippunsa uudestaan hiilellä -- "ja se
estää tartuntaa, ja koska tauti on kylässä -- paha sen periköön!
-neuvoisin sinua lähtemään täältä. Menemme huomenna Walcote'iin,
rouvani."

"Minä en pelkää", sanoi mylady; "minuun se olisi voinut tulla lapsena.
Se alkoi meidän talossamme silloin; ja kun se oli neljässä sisaressani
kotona kaksi vuotta ennen avioliittoamme, säästyin minä siitä ja kaksi
armasta sisartani kuoli."

"Minä en tahdo heittäytyä vaaraan", sanoi mylord; "olen yhtä rohkea
kuin kuka mies tahansa, mutta tuota en voi kestää."

"Ota Beatrix mukaasi ja mene", sanoi mylady. "Meidän suhteemme on tuho
tehty; ja Tucker voi palvella meitä; hänessä on jo ennen ollut tuo
tauti."

"Sinä kyllä katsot, että valitset tarpeeksi rumia", sanoi mylord,
jolloin varakreivitär painoi alas päänsä ja näytti tyhmältä; ja
mylord kutsui Tusherin mukaansa tammikamariin polttamaan piippua.
Tohtori kumarsi syvään varakreivittärelle (tervehdyksissään hän aina
liioitteli) ja käveli pois narisevilla, nelitahoisilla varpaillaan
isäntänsä perästä.

Kun lady ja nuorukainen jäivät kahdenkesken, syntyi muutamien
minuuttien hiljaisuus, jonka kuluessa nuorukainen seisoi lieden ääressä
katsellen tyhjin katsein hiipuviin hiiliin, sillävälin kuin kreivitär
askaroitsi ompelutarpeittensa ja neulojensa parissa.

"Olen pahoillani", sanoi lady hetken hiljaisuuden jälkeen
kovalla, kuivalla äänellä -- "_toistan_ olevani pahoillani siitä,
että osoittauduin niin kiittämättömäksi ajatellessani poikani
turvallisuutta. En vähääkään tahtonut, että lähtisitte luotamme, sen
vakuutan, ellei teitä itseänne haluta lähteä. Mutta teidän täytyy
huomata, mr. Esmond, että teidän iässänne ja teidän pyrintöinenne on
mahdotonta teidän jatkuvasti pysyä samassa läheisessä suhteessa, jossa
olette olleet tähän perheeseen. Olette toivoneet yliopistoon menoa ja
luulen, että on parhaaksenne lähettää teidät sinne. En kiirehtinyt
tätä asiaa, sillä pidin teitä lapsena, kuten vuosiin nähden olettekin
-- aivan lapsi; enkä olisi milloinkaan ajatellut kohdella teitä toisin
ennenkuin -- ennenkuin nämä _asianhaarat_ tulivat päivän valoon. Ja
pyydän miestäni lähettämään teidät mahdollisimman pian; ja jatkan
Frankin opetusta niin hyvin kuin osaan; olen isälleni kiitollinen
pohjatiedoistani ja teille, olen vakuutettu, paljosta, mitä olette
minulle opettanut -- ja -- ja toivotan teille hyvää yötä, mr. Esmond."

Ja näin sanoen hän teki komean kumarruksen ja ottaen kynttilänsä
poistui seinäverhohuoneen ovesta, joka vei hänen huoneisiinsa. Esmond
seisoi lieden ääressä tuijottaen ilmeettömästi hänen jälkeensä.
Poika ei näyttänyt näkevänkään niin kauan kuin hän oli näkyvissä,
mutta sitten hänen kuvansa painui pojan mieleen ja pysyi aina
hänen muistiinsa syöpyneenä. Hän näki varakreivittären etenevän ja
vahakynttilän valaisevan hänen marmorisia kasvojaan, näki hänen
punahuultensa värisevän ja hänen kultaisen tukkansa kimmeltävän.
Esmond meni omaan huoneeseensa ja vuoteelleen, jossa hän yritti lukea,
kuten hänen tapansa oli, mutta hän ei vähääkään tiennyt, mitä hän
luki, ja muisti vasta jälkeenpäin kirjainten muodon (hän oli lukenut
Montaignen esseitä), ja päivän tapahtumat kulkivat hänen editseen --
se on, päivän viimeisen tunnin tapahtumat, sillä aamua ja karjapiikaa
hän ei ajatellut kertaakaan. Eikä hän päässyt uneen, ennenkuin
päivän koittaessa ja heräsi tuntien hirveätä päänsärkyä ja aivan
virkistymättömänä.

Hän oli varmasti tuonut mukanaan tartunnan "Kolmesta-linnasta",
ja pian häneen iski rokko, joka ei säästänyt linnaa enempää kuin
mökkipahastakaan.



IX luku.

MINUSSA ON ROKKO JA VALMISTAUDUN LÄHTEMÄÄN CASTLEWOODISTA.

Kun Harry Esmond sai sivuutetuksi taudin käännekohdan ja sai taas
terveytensä takaisin, kuuli hän, että pieni Frank Esmond oli myös
kärsinyt tuon taudin vaivat ja toipunut siitä ja että hänen äitinsä
varakreivitär oli vuoteessa sen vaivoissa; vielä muutamia muitakin
perheen jäseniä oli sairastunut. "On Jumalan sallimus, josta meidän
kaikkein on oltava kiitollisia", sanoi tohtori Tusher, "että mylady
ja hänen poikansa pelastuivat, kun kuolema vei mukanaan linnan
palvelijaparkoja", ja hän moitti Harryä siitä, että tämä kysyi
yksinkertaisella tavallaan: "Kummasta meidän pitäisi olla kiitollisia
-siitäkö, että palvelijat kuolivat, vai siitäkö, että vallasväki siitä
pelastui?" Myöskään ei Esmond voinut olla samaa mieltä, kun tohtori
innokkaasti vakuutti varakreivittärelle käydessään tämän luona hänen
toipuessaan, ettei tuo tauti ollut vähääkään vahingoittanut hänen
ulkomuotonsa viehkeyttä ja ettei se ollut käyttäytynyt niin karkeasti,
että olisi vioittanut Castlewoodin varakreivittären ihania piirteitä;
päinvastoin, huolimatta näistä hienoista puheista Harryn mielestä
kreivittären kauneus oli hyvin paljon vioittunut rokossa. Kun taudin
merkit häipyivät, ei hänen kasvoillaan totta kyllä ollut uurteita eikä
arpia (paitsi kenties yksi otsalla, vasemman silmän yläpuolella),
mutta hänen heleä värinsä ja raikas, hieno ihonsa oli kadonnut, hänen
silmänsä olivat menettäneet loistonsa, hänen tukkansa lähti ja hänen
kasvonsa näyttivät vanhemmilta. Oli aivan kuin karkea käsi olisi
pyyhkinyt pois suloisen kuvan herkän hienot värit ja tehnyt sen,
niinkuin nähdään taitamattomien maalaustenpuhdistajain tekevän, kylmän
värittömäksi. Myöskin on myönnettävä, että kreivittären nenä vuoden tai
pari taudin jälkeen oli ajetuksissa ja punaisempi.

Näiden pikkuasiain mainitsemisella ei olisi väliä muuten, mutta ne
vaikuttivat todellakin useampien henkilöjen elämään, kuten pikkuseikat
maailmassamme usein tekevät; täällä hyttynen useinkin näyttelee
suurempaa osaa kuin elefantti; ja myyränkolo, kuten kuningas Wilhelmin
historiasta tiedämme, voi kaataa kumoon kokonaisen kuningaskunnan.
Kun Tusher erikoisen kohteliaalla tavallaan (jota Harry Esmond aina
pilkkasi ja josta hän puhui ivallisesti) vannoi ja vakuutteli,
että rouva kreivittären kasvot eivät olleet vähääkään entisestään
rumentuneet, puuttui poika puheeseen ja sanoi: "Ne _ovat_ rumentuneet
ja emäntäni ei ole likimainkaan niin sievä kuin hän oli". Tälle
puheelle lady Castlewood parka hymyili surullisesti ja katsoi pieneen,
venetsialaiseen peiliinsä, joka hänelle varmaankin näytti, että se
mitä tuo tyhmä poika sanoi, oli hyvinkin totta, sillä hän kääntyi pois
peilistä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Näiden näkeminen sai Esmondissa aina aikaan jonkinlaisen säälin raivon,
ja nähdessään ne sen naisen kasvoilla, jota hän eniten rakasti, nuori
rikoksentekijä polvistui ja pyysi häneltä anteeksi sanoen olevansa
tyhmyri ja mielipuoli ja että hänen oli petomaista puhua sillä tavalla,
hänen, joka oli aiheuttanut ladyn taudin; ja tohtori Tusher sanoi
Henrylle, että karhu hän totisesti olikin ja karhuna pysyi, josta
puheesta nuori Esmond-parka tyhmistyi niin, ettei edes murissut.

"Hän on _minun_ karhuni enkä anna häntä rengastaa, tohtori", sanoi
mylady taputtaen ystävällisesti kätösellään pojan päätä, kun tämä yhä
oli polvistuneena ladyn jalkojen juuressa. "Kuinka sinun tukkasi onkaan
lähtenyt! Ja minun myös", lisäsi hän huoaten toistamiseen.

"Itseni tähden ei minua lainkaan huolestuttanut", sanoi varakreivitär
Harrylle pastorin poistuttua; "mutta _olenko_ minä hyvin paljon
muuttunut? Voi, voi! Pahoin pelkään, että se on liiankin totta."

"Madame, teillä on armaimmat, lempeimmät ja suloisimmat kasvot
maailmassa minun mielestäni", sanoi nuorukainen; ja niin hän ajatteli
ja ajattelee vieläkin.

"Ajatelleeko mylord niin, kun hän palaa?" kysyi lady huokaisten ja
heittäen uuden katseen venetsialaiseen peiliinsä. "Jos hän ajattelee
niinkuin sinäkin, sir, että minä olen hirveä -- niin, hirveä juuri sinä
sanoit -- niin hän lakkaa välittämästä minusta. Juuri siitä kaikki
miehet naisissa välittävät, meidän kauneuden hiukkasestamme. Miksi
hän valitsi minut sisarteni joukosta? Vain siksi. Me hallitsemme vain
päivän tai parisen; aivan varmaan Vasti tiesi, että Ester oli tuleva."

"Madame", sanoi mr. Esmond, "Ahasverus oli mahtava muhamettilainen, ja
vaihtaminen oli hänen maansa tapa ja hänen lakinsa mukaista."

"Te olette kaikki mahtavia muhamettilaisia siinä asiassa", sanoi rouva
varakreivitär, "tai olisitte, jos voisitte olla. Tule Frank, tule
lapseni. Olet terve, ylistetty olkoon taivas! Sinun kutrisi eivät
ole ohenneet tuon hirveän rokon tähden, eivätkä sinun kasvokultasi
arvettuneet, -- eihän enkelini?"

Frank alkoi huutaa ja nyyhkyttää ajatellessaan sellaista onnettomuutta.
Pojan varhaisimmasta iästä alkaen hänen äitinsä oli opettanut tätä
nuorta, herraa ihailemaan kauneuttaan ja maljat, jotka juotiin
kreivittären kauneuden kunniaksi, eivät aiheutuneet suuremmasta ihailun
tunteesta, kuin mitä nuori herra tunsi omaa kauneuttansa kohtaan.

Eräänä päivänä, kun hän oli itse toipumaisillaan kuumeestaan, pisti
jonkinmoinen häpeän tunne nuoren Esmondin rintaan, kun hän muisti,
ettei ollut kertaakaan koko sairautensa aikana suonut ajatustakaan
tuolle sepän tyttöraukalle, jonka punaisia poskia hän oli ollut niin
innostunut näkemään vain kuukausi sitten. Nancy-parka! Hänen poskensa
olivat saaneet ruusujen kohtalon ja olivat nyt kuihtuneet. Hän oli
sairastunut samana päivänä kuin Esmond. Hän ja hänen veljensä olivat
molemmat kuolleet rokkoon ja haudatut Castlewoodin marjakuusien
alle. Mitkään iloiset kasvot eivät nyt katsoneet puutarhasta eivätkä
ilostuttaneet vanhaa seppää hänen yksinäisen tulisijansa ääressä.
Esmond olisi mielellään suudellut Nancya hänen käärinliinoissaan
(kuten neito Priorin kauniissa runossa), mutta tämä lepäsi monen jalan
syvyydessä maan sisällä, kun Esmond ensi kerran tautinsa jälkeen astui
ulkoilmaan.

Tohtori Tusher toi uutiset tästä onnettomuudesta, josta Harry Esmondin
mieli teki tiedustella, vaikka hän ei uskaltanut. Tohtori sanoi, että
melkein koko kylä oli ollut ruton lyömä; seitsemäntoista henkeä oli
siihen kuollut, joiden joukossa hän mainitsi Nancy-paran ja hänen
pikku veljensä nimet. Myöskään hän ei jättänyt mainitsematta, miten
kiitollisia meidän eloon jääneiden tuli olla. Kun tämän miehen toimena
oli imartelu ja saarnojen pito, on myönnettävä, että hän oli siinä mitä
ahkerin ja teki päivät pitkät jompaakumpaa.

Niinpä Nancy oli mennyt; ja Harry Esmond punastui ajatellessaan,
ettei hän vuodattanut kyyneltäkään tälle, ja alkoi sepittää elegiaa
latinalaisin säkein tuon pienen maalaiskaunottaren kunniaksi. Hän pyysi
dryaadeja suremaan ja luonnottaria valittamaan hänen menettämistään.
Koska tytön isä täytti Vulcanuksen kutsumusta, sanoi Harry, että neito
oli varmasti kuin Venuksen tytär, vaikka Sievewrightin vaimo oli ilkeä
äkäpussi, kuten poika jälkeenpäin muisti kuulleensa. Hän oli surullisen
näköinen, mutta ei tosiaankaan tuntenut itseään surullisemmaksi kuin
mykkä hautajaisissa. Nämä miesten ja naisten ensimmäiset intohimot
syntyvät useimmiten ennen aikojaan ja kuolevat jo melkein ennen
syntymistään. Esmond muistaa viimeiseen elinpäiväänsä asti muutamia
niistä ontuvista säkeistä, joissa hänen muusansa valitti hänen sievää
neitoaan, ja häntä hävettää muistella miten huonoja nuo säkeet olivat
ja miten hyviksi hän niitä luuli; kuinka petollista hänen surunsa oli
ja kuinka hän kuitenkin oli siitä ylpeä. Erehdystä on aivan varmaan
puhua nuoruuden yksinkertaisuudesta. En luule, että ketkään ovat
teeskentelevämpiä ja käytöksessään toisiaan kohtaan teennäisempiä
kuin nuoret. He pettävät itseään ja toisiaan juonilla, jotka eivät
petä maailman miehiä; me alamme ymmärtää totuutta paremmin ja tulemme
yksinkertaisemmiksi vanhetessamme.

Kun rouva varakreivitär kuuli mikä kohtalo oli tullut Nancy-paran
osaksi, ei hän sanonut mitään niinkauan kuin Tusher oli saapuvilla;
mutta kun tämä oli poistunut, tarttui lady Harry Esmondin käteen ja
sanoi --:

"Harry, pyydän sinulta anteeksi noita julmia sanoja, joita käytin
sinä iltana, jolloin sinä sairastuit. Olen aivan tyrmistynyt tuon
olento-paran kohtalosta ja olen varma, ettei mitään sellaista ollut
tapahtunut mistä vihassani sinua syytin. Ja aivan ensimmäisenä päivänä,
jolloin menemme ulos, sinun on vietävä minut sepän luo katsomaan voinko
tehdä mitään tuon vanhan mies-raukan lohdutukseksi. Mies-raukka!
Kadottaa molemmat lapsensa! Mihin olisi minusta ilman omiani?"

Ja ensimmäisen kävelyretkensä sairautensa jälkeen mylady teki Esmondin
käsivarteen nojaten juuri sinne. Mutta hänen käyntinsä ei tuonut mitään
lohtua vanhalle isälle, eikä tämä näyttänyt mitään herkkyyden merkkejä
eikä keskustelun halua. "Herra antoi ja Herra otti", hän sanoi; ja
kyllä hän tiesi mikä Hänen palvelijansa velvollisuus oli. Häneltä
ei puuttunut mitään -- nyt vähemmän kuin ennen, koska oli vähemmän
ruokittavia. Hän toivotti rouva varakreivittärelle ja nuoriherra
Esmondille -- tämä oli kasvanut pitkäksi sairautensa aikana ja oli
saanut vain vähän jälkiä siitä -- hyvää päivää; ja näin sanoen ja
kumartaen synkkänä seppä asteli pajasta taloonsa jättäen kreivittären
jotenkin äänettömänä ja nolona ovelle. Seppä antoi pystyttää
kauniin kiven kahden lapsensa haudalle; kivi nähdään Castlewoodin
kirkkomaalla vielä nykyäänkin; ja ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut,
oli hänen omakin nimensä piirretty tuohon kiveen. Kuoleman, tuon
ylimmän hallitsijan, saapuessa pelästyy keimaileva nainen, eikä hänen
kateellisuutensa juuri mene tuon kolkon valtakunnan rajojen yli. Tuo
tunne on kokonaan maasta kotoisin ja häipyy kylmään sini-ilmaan meidän
ulottuviltamme.

Viimein kun kaikki vaara oli kokonaan ohitse, ilmoitettiin, että mylord
ja hänen tyttärensä aikoivat palata. Esmond muistaa hyvin tuon päivän.
Hänen emäntänsä varakreivitär oli suuren pelon vallassa. Ennenkuin
mylord tuli, meni hän huoneeseensa ja palasi sieltä punertunein poskin.
Hänen kohtalonsa oli ratkaisuaan lähellä. Hänen kauneutensa oli
kadonnut -- oliko hänen hallitusaikansa myöskin mennyt? Lyhyt hetkinen
oli sen ratkaiseva. Varakreivi saapui ratsullaan sillan yli -- hänet
saattoi nähdä suuresta akkunasta, hän oli punaisiin puettu ja ratsasti
tavallisella harmaalla hevosellaan -- ja hänen pieni tyttärensä
ratsasti hänen vierellään puettuna upeaan siniseen ratsastuspukuun
kiiltävällä, kastanjanruskealla hevosella. Varakreivitär nojasi suureen
uuninhyllyyn tuijottaen eteensä, toinen käsi sydämellään -- hän
näytti entistä kalpeammalta, kun hänellä oli nuo punaiset väripilkut
poskillaan. Hän pani nenäliinan silmilleen ja veti sen taas pois,
nauraen hysteerisesti -- nenäliina oli aivan punainen ihomaalista, kun
hän otti sen silmiltään. Hän juoksi uudestaan huoneeseensa ja tuli
takaisin kalpein kasvoin ja punaisin silmin -- taluttaen poikaansa
-- juuri kun herra varakreivi saapui nuoren Esmondin seuraamana,
joka oli mennyt ulos suojelijaansa vastaanottamaan ja pitämään hänen
jalustintaan, kun hän laskeutui ratsultaan. "Mitä, Harry-poika!" sanoi
varakreivi iloisesti, "näytät yhtä laihalta kuin vinttikoira. Rokko
ei ole sinun kauneuttasi lisännyt, eikä sinun osassasi taloa sitä ole
koskaan liiaksi ollutkaan -- ho -- ho!"

Ja hän nauroi ja hyppäsi maahan erinomaisen notkeasti, näyttäen
komealta ja punaiselta iloisine kasvoineen ja vaalean ruskeine
hiuksineen, kuin mikäkin henkivartijahusaari. Esmond polvistui
uudelleen niin pian kuin hänen isäntänsä oli astunut maahan, osoitti
kunnioitustaan ja meni sitten tervehtimään pientä Beatrixia ja
auttamaan häntä ratsulta.

"Hyi! miten sinä näytät keltaiselta!" sanoi tämä; "ja sinun poskissasi
on yksi, kaksi punaista reikää!" Se olikin aivan totta -- Harry
Esmondin karkeatekoisessa muodossa säilyivät läpi elämän tuon taudin
merkit.

Varakreivi nauroi taas kovin iloisena.

"Hitto vie!" hän sanoi käyttäen tavallisinta kirosanaansa, "pikku
villikissa näkee kaikki. Toissapäivänä hän näki leskikreivittären
ihomaalin ja kysyi miksi tämä käyttää tuota punaista ainetta -- etkö
vain kysynytkin, Trix? ja Towerin ja St. James-palatsin ja näytelmän --
ja prinssi Yrjön ja prinsessa Annan -- etkö nähnytkin, Trix?"

"He ovat molemmat hyvin lihavia ja haisevat konjakilta", sanoi lapsi.

Isä nauraa hohotti.

"Konjakiltako?" hän sanoi. "Ja mistä sen tiedät, neiti näsäviisas?"

"Siitä, että teidän ylhäisyytenne haisee konjakilta illallisen jälkeen,
jolloin syleilen teitä ennen maata menoa", sanoi nuori neiti, joka
todellakin oli niin näsäviisas kuin hänen isänsä oli sanonut, ja näytti
kauneimmalta pikku mustalaiselta, mitä ikinä on silmin nähty.

"Ja nyt kreivittären luo", sanoi mylord nousten portaita ja mennen
kirjokankaisen verhon taa, joka oli vastaanottohuoneen oven edessä.
Esmond muistaa tuon jalon ulkomuodon, sievän punaisen puvun verhoamana.
Viimeksi kuluneina kuukausina oli hän itse kasvanut pojasta mieheksi,
ja hänen vartalonsa mukana olivat hänen ajatuksensa kehittyneet ja
tulleet miehekkäiksi.

Mylady, jonka ilmeiden muutoksia Harry Esmond oli tottunut panemaan
merkille, hän kun huomasi ja tulkitsi huolestuneella rakkaudella ilon
tai huolen merkit, oli surullisen ja masentuneen näköinen useita
viikkoja varakreivin palaamisen jälkeen; tämän ajan kuluessa näytti
aivan kuin hän olisi hyväilyjen ja rukousten avulla koettanut saada
puolisoaan luopumaan jostain huonosta oikusta, joka tällä oli ja jota
tämä ei tahtonut hyljätä. Miehensä miellyttämisinnossa varakreivitär
käytti sadoittain niitä keinoja, jotka ennen olivat lumonneet hänen
miehensä, mutta jotka nyt tuntuivat kadottaneen tehonsa. Hänen laulunsa
eivät huvittaneet, ja hän keskeytti ne ja hillitsi lapsiaan varakreivin
saapuvilla ollessa. Varakreivi istui vaiteliaana päivällisellä, juoden
paljon, varakreivitär istui vastapäätä häntä katsoen salaa miestään,
äänettömänä hänkin. Varakreivittären äänettömyys vaivasi hänen miestään
yhtä paljon kuin hänen puheensakin, ja varakreivi saattoi ärtyisenä ja
kiroten kysyä vaimoltaan, miksi tämä oli vaiti ja näytti murjottavan;
tai hän karkeasti keskeytti varakreivittären puheen ja kielsi tätä
puhumasta joutavia. Näytti siltä, ettei mikään, mitä varakreivitär teki
tai sanoi, voinut miellyttää hänen miestään tämän palattua kotiin.

Kun perheen isäntä ja emäntä ovat keskenään riitaisia, asettuu talon
väki jommankumman puolelle. Harry Esmond pelkäsi niin suuresti
varakreiviä, että hän olisi juossut kokonaisen penikulman avojaloin
toimittaakseen hänen asiansa; mutta hänen kiintymyksensä lady Esmondiin
aiheutui niin suuresta kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteesta,
että hän joka päivä olisi antanut henkensä poistaakseen tältä jonkun
surun tai tehdäkseen tälle palveluksen, ja tämän kunnioituksen voima
ja suuruus johti hänet aavistamaan miten onnetonta hänen rakastetun
emäntänsä elämä oli ja että salainen suru painoi tätä, vaikka hän ei
itse koskaan puhunut huolistaan.

Jokainen, joka on kulkenut maailman läpi ja tarkastanut miesten
ja naisten luonteita, ymmärtää lady Castlewoodin aseman. Olen
tosin nähnyt muutamien ihmisten vievän mukanaan vanhuuteen asti
nuoruudenrakkautensa kukkeuden kuihtumatonna, ja tiedän mr. Thomas
Parrin eläneen sadan kuudenkymmenen vuoden vanhaksi. Mutta kaikesta
siitä huolimatta on seitsemänkymmentä ihmisten ikä ja harvat pääsevät
sen yli; ja varmaa on, että mies, joka nai vain yksinomaan _beaux
yeux'n_ [kauniiden silmien] tähden, kuten herra varakreivi teki,
katsoo oman osansa kontrahdista olevan loppuun suoritetun, kun nainen
lakkaa täyttämästä omaansa, eikä hänen rakkautensa elä hänen vaimonsa
kauneutta kauemmin. Tiedän kyllä, että useinkin on toisin; ja voin
muistaa kuten useimmat miehet omasta kokemuksestaan, useita koteja,
joissa varhaisvuosina sytytetty rakkauden pyhä lamppu ei ole koskaan
sammunut; mutta niinpä jää meille vielä mr. Parr ja samoin myös tuo
suuri markkinoilla näytetty jättiläinen, joka on kahdeksan jalkaa pitkä
-- poikkeuksia ihmisistä -- ja tuon mainitsemani kurjan lampun, joka
ensin valaisee aviokamaria, sammuttavat savupiipun tuhannet tuulet
ja vedot, tai sen tuikuttava valo sammuu itsekseen öljyn puutteesta.
Ja sitten -- sitten on Chloe pimeässä, täysin valveilla, ja Strephon
kuorsaa välinpitämättömänä, tai _vice versa,_ Strephon-parka on
nainut sydämettömän veikistelijän ja herää tuosta aviollisen onnen
mielettömästä harhanäystä, jonka piti kestää iankaikkisesti ja joka
on kadonnut niinkuin mikä muu uni tahansa. Molemmat ovat tehneet
yhteisen vuoteensa ja niinpä heidän on siis siinä maattava viimeiseen
päiväänsä, jolloin elämä päättyy ja he pääsevät nukkumaan erilleen.

Tähän aikaan nuori Esmond, jolla oli säkeiden sommittelukykyä, puki
muutamia Ovidiuksen epistoloita runomittaan ja vei ne emännälleen tämän
ihailtaviksi. Harry huomasi, että ne, jotka koskettelivat hyljättyjä
naisia, vaikuttivat tähän syvästi; ja kun Oenone huusi Pariksen jälkeen
ja Medea pyysi Jasonin palaamaan, huokasi Castlewoodin lady ja sanoi,
että hänen mielestään nuo osat säkeistä olivat parhaimmat. Hän olisi
varmaankin kaivanut esiin isänsä tuomiorovastin, jos siten olisi saanut
miehensä takaisin. Mutta hänen kaunis Jasoninsa oli mennyt, kuten
kauniit Jasonit tavallisesti menevät, eikä lumoojatarparalla ollut
yhtään taikakeinoa häntä luonaan pidättääkseen.

Mylord oli synkkä vain niin kauan kuin hänen vaimonsa huolestuneet
kasvot tai käytös näyttivät häntä nuhtelevan. Kun lady oli alkanut
hallita näitä ja ulkonaisesti näyttää iloista muotoa ja käytöstä,
palasi hänen miehensä hyväntuulisuus osaksi, eikä tämä enää kironnut
eikä hälissyt päivällispöydässä, vaan nauroikin toisinaan ja haukotteli
pidättymättömästi. Hän poistui usein kotoa ja kutsui sinne enemmän
seuraa kuin ennen, kuluttaen suurimman osan päivistään metsästysmailla
tai pullon ääressä kuten ennenkin, mutta se oli erona, ettei vaimo
enää niinkuin ennen saanut nähdä rakkauden valon sädehtivän miehensä
silmistä. Hän oli vaimonsa luona, mutta tuo liekki oli sammunut, eikä
tuo kerran tervetullut majakkatuli enää loistanut vastaan.

Mitä tunsikaan tämä vaimo, kun hänen oli pakko myöntää se totuus, josta
ennustava peili oli hänelle antanut liiankin todenperäisen varoituksen,
että nimittäin hänen kauneutensa keralla hänen hallituksensakin oli
päättynyt ja hänen rakkautensa päivät menneet. Mitä tekee merimies
myrskyssä kun mastot ja peräsin tuhoutuvat? Hän laatii varamastot ja
ohjaa parhaansa mukaan airoilla. Mitä tapahtuu, jos kattosi romahtaa
rajuilmalla? Kun ensimmäinen onnettomuuden humaus on ohitse, kömpii
alle jäänyt esiin, ryömii katsomaan, että lapset ovat turvassa ja panee
ne suojaan sateelta. Jos palatsi palaa poroksi, otetaan asunnoksi
riihi. Kenen ihmisen elämää ei kohtaa yksi tai useampi valtainen
hirmumyrsky, joka syöksee purjehtijan väylältä ja heittää karille,
mistä saa etsiä suojaa miten parhaiten taitaa?

Kun lady Castlewood huomasi, että hänen suuri laivansa oli uponnut,
hän alkoi parhaansa mukaan vahingon seurauksista toivuttuaan, panna
liikkeeseen pieniä onnen yrityksiä ja toivoa pieniä voittoja ja
ansioita, kuten pörssikauppias, joka, _indocilis pauperiem pati_
[tottumattomana kärsimään puutetta], kadotettuaan tuhansia kiinnittää
muutamat kultarahansa seuraavaan laivaan. Hän antoi kaikkensa
lapsilleen hemmoitellen heitä rajattomasti -- hänenlaisensa lempeä
luonne ei voinut hemmoittelemista välttää -- ja uhrasi kaikki
ajatuksensa heidän hyvinvointiinsa -- hän opiskeli kyetäkseen
heitä opettamaan; ja täydensi omia luonnonlahjojaan ja naisellista
sivistystään voidakseen lahjoittaa ne lapsilleen. Hyvän tekeminen
toisille on useimpien hyvien naisten elämää. Heidän hyvyytensä on
tavallaan ylitsevuotavainen ja heidän täytyy jakaa siitä jollekin
toiselle. Hän teki itsestään ranskan-, italian- ja latinankielen
etevän taitajan, -- hänen isänsä oli hänelle nuoruudessa antanut
näiden kielten alkeisopetuksen, mutta hän ei näyttänyt kykyjään
puolisolleen, varmaankin peläten että ne loukkaisivat tätä -- sillä
varakreivi ei ollut mikään kirjamies ja hän nyrpisti ylenkatseellisesti
suutaan oppineille naisille ja olisi ollut vihainen siitä, että
hänen vaimonsa saattoi kääntää latinalaista kirjaa, josta hän itse
tuskin ymmärsi kahta sanaa. Nuori Esmond oli apu- tai kotiopettaja,
hänen alaisensa tai ylempänsä, miten milloinkin sattui. Varakreivin
poissaolon aikana jatkuivat nämä koulupäivät keskeytymättä -- ja äiti
ja tytär oppivat hämmästyttävän nopeasti, viimemainittu vain oli
opinnoissaan peräti oikullinen. Pieneen lordiin nähden on myönnettävä,
että hän opinasioissa tuli isäänsä -- hän piti kivipalloista ja
leikeistä ja isosta ja pienestä hevosesta, jotka hänen isänsä hänelle
kasvatti ja joilla hän vei hänet metsästämään ja jotka olivat monin
verroin paremmat kuin Corderius ja Lily. Hän toimi kylän poikain
sotapäällikkönä ja piti pientä hovia heidän keskuudessaan ja ruoski
heitä ja hallitsi heitä hienon itsevaltiaan tavoin, mikä nauratti
hänen isäänsä, kun hän sen näki ja saattoi hänen äitinsä häntä
lempeästi varoittamaan. Kokilla oli poika, puunhakkaajalla kaksi, ja
portinvartijan iso poika sai häneltä korvapuusteja ja käskyjä. Tohtori
Tusher sanoi nuorta kreiviä urheahenkiseksi nuoreksi aatelismieheksi;
ja Harry Esmond, joka oli hänen opettajansa ja kahdeksan vuotta pientä
lordiaan vanhempi, sai ponnistella toisinaan ankarasti pitääkseen yllä
valtaansa kapinalliseen pieneen päällikköönsä ja sukulaiseensa.

Parisen vuotta sen jälkeen kun oli sattunut tuo onnettomuus, joka
oli ryöstänyt lady Castlewoodilta hiukan -- hyvin hiukan -- hänen
kauneuttaan ja hänen huolettoman puolisonsa sydämen (Jos totuus täytyy
kertoa, oli mylady huomannut sekä sen, että hänen hallituksensa oli
loppunut, että myös sen, että hänen seuraajansa oli määrätty; seuraaja
oli jonkun Drury Lanen teatterin neitokaisia; tämän oli varakreivi
valinnut ja tämän luona hän vieraili kaupungissa kahdeksan peninkulman
päässä -- _pudet haec opprobria dicere nobis_) [meitä ujostuttaa
kertoa näin häpeällisiä seikkoja], oli suuri muutos tapahtunut
hänen mielessään, joka, vain hänen itsensä tuntemien taistelujen
kautta -- hän ei ainakaan niistä kellekään koskaan maininnut eikä
niitä aavistanut se henkilö, joka aiheutti varakreivittärelle hänen
kärsimänsä tuskan -- oli kehittynyt sellaiseen tilaan, jota hän ei
vannaankaan olisi voinut kuvitella mahdolliseksi muutamia kuukausia
ennen kuin hänen onnettomuutensa alkoivat.

Hän oli siinä ajassa vanhentunut, kuten yleensä henkilöt, jotka
kärsivät suurta henkistä tuskaa, ja oppinut paljon sellaista mitä
ei milloinkaan ennen ollut aavistanut. Häntä opetti tuo säälimätön
opettaja, kova onni. Pari vuotta sitten hän oli lapsi, joka oli
toisten lapsosten äiti ja hänen lordinsa oli hänen jumalansa: tämän
sanat olivat olleet varakreivittären laki; lordin hymy oli ollut
varakreivittären päivänpaiste; varakreivin velttoja, jokapäiväisiä
puheenparsia varakreivitär oli kuunnellut innokkaana, aivan kuin ne
olisivat viisauden sanoja; kaikki varakreivin toivomukset ja oikut
hän oli täyttänyt orjamaisella hartaudella. Hän oli ollut varakreivin
ylin orja ja sokea palvoja. Muutamat naiset kestävät vielä enemmän, he
eivät alistu vain laiminlyöntiin, vaan myös uskottomuuteen; mutta tähän
tämän vaimon alistuvaisuus loppui. Hänen henkensä kapinoi ja kieltäytyi
tottelemasta. Hänen oli ensiksi kestettävä salaisesti suru siitä,
että kadotti ihailunsa esineen; sitten hän havaitsi jo, että hänen
palvomansa henkilö olikin vain kömpelö epäjumala; sitten hänen täytyi
hiljaisuudessa myöntää se totuus, että hän itse oli ylempi eikä hänen
itsevaltias herransa -- että hänellä oli ajatuksia, joita eivät tämän
aivot milloinkaan kyenneet hallitsemaan, että hän oli heistä kahdesta
lahjakkaampi -- aivan erillinen olento mylordista, vaikka olikin häneen
sidottu, ja tuomittu, kuten melkein kaikki ihmiset (lukuunottamatta
muutamia erittäin onnellisia), työskentelemään koko elämänsä yksinään.
Mylord istui tuolillaan nauraen nauruaan, lasketellen kompiaan, kasvot
viinistä hohtaen -- -- mylady istuimellaan häntä vastapäätä -- eikä
varakreivi koskaan aavistanut, että hänen ylempänsä oli siinä, tuossa
tyynessä, mukautuvassa naisessa, joka oli tavoiltaan kylmä ja joka
istui katse maahan luotuna. Kun varakreivi oli juovuspäissään hyvällä
tuulella, hän saattoi laskea leikkiä varakreivittären kylmyydestä ja
"hitto vie, nyt kun mylady on mennyt, siemaisemme toisen pullon", hän
saattoi sanoa. Hän ilmaisi varsin avomielisesti ajatuksensa, olivatpa
ne mitä tahansa. Mylordin sanoissa ja käytöksessä ei ollut mitään
salaperäistä. Hänen ihana Rosamondinsa ei asunut labyrintissä, kuten
Addisonin oopperan neito, vaan upeili maalatuin poskin ja humalaisin
seuruein maaseutukaupungissa. Jos lady Castlewoodilla olisi ollut
halu kostaa, olisi hän helpostikin löytänyt tien kilpailijattarensa
kotiin, ja jos mylady olisi tullut juomamalja ja tikari mukanaan, olisi
vihollinen työntänyt hänet takaisin Billingsgaten väen kuulasateella:
tuo ihana olento piti aina luonaan sellaista väkeä.

On jo sentään mainittu, että hänen hyväntekijänsä suloiset kasvot
eivät olleet kadottaneet hituistakaan viehättävyydestään Harry
Esmondin mielestä. Niillä oli aina mitä ystävällisimpiä ilmeitä ja
hymyjä hänelle -- hymyjä, jotka kenties eivät olleet yhtä iloisia
ja luonnollisia kuin ne, joita lady Castlewood oli ennen suonut,
kun hänelle, joka itse oli lapsi ja leikki lastensa kanssa, hänen
puolisonsa huvi ja auktoriteetti oli hänen ajatustensa keskipisteenä;
mutta hänen suruistaan ja huolistaan kehittyi -- luulen niin tapahtuvan
aina, kun nämä koettelemukset kohtaavat lempeätä sydäntä eivätkä ole
liian raskaita -- ajatuksia ja saavutuksia, joita ei milloinkaan
olisi syntynyt, elleivät hänen surunsa ja onnettomuutensa olisi niitä
synnyttäneet. Sattuma on tosiaankin melkein kaiken sen isä, mitä meissä
hyvää on. Aivan samoin kuin olemme nähneet vangin tottumattomien
sormien ja kömpelöjen työkalujen leikkaavan ja sommittelevan
mitä siroimpia pieniä veistoksia ja tekevän mitä ihmeellisimpiä
maanalaisia rakennustöitä ja kaivautuvan läpi muurattujen seinien ja
sahaavan rautatankoja ja kahleita, aivan samoin onnettomuus herättää
neuvokkuutta tai kestävyyttä tai lujuutta sydämissä, joissa ne
ominaisuudet eivät olisi koskaan heränneet, ellei sattuma olisi niille
antanut alkusysäystä.

"Epäilemättä vasta senjälkeen kun Jason hänet jätti", sanoi lady
Castlewood kerran hymyillen nuorelle Esmondille (joka luki hänelle
käännöstä eräistä Euripideen säkeistä), "Medeasta tuli oppinut nainen
ja suuri lumoojatar".

"Ja hän voi loihtia tähdet taivaalta", lisäsi nuori opettaja; "mutta
Jasonia hän ei enää voinut luokseen palauttaa".

"Mitä tarkoitat?" kysyi varakreivitär kovin vihaisena.

"En todellakaan tarkoita mitään", sanoi toinen, "paitsi mitä olen
kirjoista lukenut. Mitäpä tietäisinkään noista asioista? En ole nähnyt
muita naisia kuin teidät ja pikku Beatrixin ja papin vaimon ja entisen
emäntäni ja teidän armonne palvelijattaret täällä."

"Miehet, jotka kirjoittivat kirjasi", sanoi mylady, "Horatiuksesi
ja Ovidiuksesi ja Vergiliuksesi, ajattelivat kaikki, mikäli minä
heitä tunnen, pahaa meistä naisista; kaikki sankaritkin, joista he
kirjoittivat, kohtelivat meitä huonosti. Meidät on kasvatettu aina
olemaan orjina; ja meidän aikanammekin, koska te yhä olette ainoat
lainlaatijat, koettavat luullakseni saarnamme sanoa, että paras nainen
on se, joka kantaa herransa kahleet kaikkein viehättävimmin. Vahinko,
ettei kirkkomme hyväksy nunnaluostareita; Beatrix ja minä pakenisimme
sellaiseen ja viettäisimme siellä päivämme rauhassa poissa teidän
luotanne."

"Eikö siis luostarissa ole orjuutta?" kysäisi Esmond.

"Joskin naiset siellä ovat orjia, ei heitä ainakaan kukaan näe",
vastasi lady. "He eivät laahaudu kaduilla ja turuilla, joissa kansa
heitä pilkkaa; ja jos he kärsivät, kärsivät he salassa. Tuolla
saapuu mylord metsästämästä. Ota pois kirjat; mylord ei pidä niiden
näkemisestä. Opetustunnit ovat lopussa tältä päivältä, herra opettaja."
Ja kumartaen ja hymyillen hän taaskin lopetti tämänlaisen keskustelun.

Tosiaankin oli "herra opettajalla", kuten varakreivitär Esmondia
nimitti, tarpeeksi hommaa Castlewoodin linnassa. Hänellä oli kolme
oppilasta, varakreivitär ja hänen kaksi lastaan, joiden oppitunneilla
varakreivitär aina tahtoi olla läsnä, ja sen ohella hän kirjoitti
varakreivin kirjeet ja järjesti hänen tilinsä -- silloin kun sattui
nämä saamaan leväperäiseltä isännältään.

Oppilaista olivat nuo kaksi lapsosta laiskanpuoleisia; ja koska ei
mylady sallinut mitään kuritusta, jommoinen silloin oli käytännössä,
oppi mylordin poika vain sen, mitä halusi, ja se oli hyvin vähän; eikä
häntä elämänsä loppuun asti voitu saada kääntämään enemmän kuin kuusi
riviä Vergiliusta. Beatrix-neito leperteli ranskaa sievästi jo hyvin
varhaisella iällä ja lauloi suloisesti; mutta laulamaan hänet oli
opettanut äiti eikä Harry Esmond, joka vain vaivoin saattoi eroittaa
"Vihreähihaisen" "Lillibulleronista", vaikkei mikään huvi ollut hänelle
elämässä rakkaampi kuin näiden naisten laulun kuuleminen. Hän näkee
heidät nytkin (unohtaneeko hän heitä koskaan?) sellaisina kuin he
istuivat yhdessä kesäisinä iltoina -- kaksi kultatukkaa nuottivihon
ääressä -- lapsen pienoinen käsi sekä äidin käsi löivät tahtia äänten
rinnan noustessa ja laskiessa.

Mutta joskin lapset olivat välinpitämättömiä, oli ihmeellistä, miten
innostuneesti äiti oppi nuorelta opettajaltaan -- ja puolestaan opetti
tätä. Mitä onnellisin vaistomainen kyky oli tällä naisella -- kyky
käsittää kirjain salattua kauneutta ja peitettyä suloa, erittäinkin
runokirjain, samoinkuin hän kävelyretkillä saattoi keksiä niittykukkia
ja niistä tehdä kukkavihkoja, jommoisia ei mikään muu käsi olisi
kyennyt laatimaan. Hän oli kriitikko, ei järjen, vaan tunteiden
puolesta -- niiden kirjain, joita he yhdessä lukivat, suloisin
selittäjä; ja onnellisimmat hetket nuoren Esmondin elämässä olivat
varmaankin ne, jotka hän vietti tämän lempeän emäntänsä ja hänen
lastensa seurassa.

Nämä onnelliset päivät tulivat kuitenkin pian loppumaan, ja ne
päättyivät lady Castlewoodin omasta määräyksestä. Joulun aikaan
tapahtui, -- Harry Esmond oli silloin jo yli kuusitoistavuotias, --
että hänen vanha toverinsa, vastustajansa ja ystävänsä Tom Tusher
palasi koulustaan Lontoosta; tämä oli vaaleaverinen, rotevakasvuinen,
vankka nuorukainen ja juuri yliopistoon menossa saatuaan koulustaan
stipendin ja suosituksia kirkolliselle alalle. Tom Tusher ei enää
puhunut mistään muusta kuin Cambridgesta; ja pojat, jotka olivat
hyviä ystäviä, vertailivat innostuneina toistensa kirjallista
edistystä. Tom oli oppinut jonkunverran kreikan ja heprean kieltä,
lukuunottamatta latinaa, jossa hän oli varsin taitava, ja oli myös
antautunut matemaattisiin opintoihin isänsä johdolla, joka oli
mestari noissa tieteissä, joista Esmond ei tietänyt mitään. Hän ei
myöskään osannut kirjoittaa latinaa yhtä hyvin kuin Tom, vaikka hän
puhui sitä paremmin, koska häntä oli opettanut hänen rakas ystävänsä
jesuiitta-isä; tämän muistoa nuorukainen aina vaali mitä suurimmalla
rakkaudella, lukien hänen kirjojaan ja puhdistellen hänen miekkojaan
tuossa pienessä komerossa, jossa isä oli ne Esmondille näyttänyt
vierailuyönään; ja istuessaan usein iltamyöhällä kappalaisen huoneessa,
jossa poika asui kirjojensa, runojensa ja töherrystensä ääressä,
joiden parissa hän askarteli, hän katsahti akkunaan, toivoen, että
se aukeaisi ja päästäisi sisään tuon hyvän isän. Tämä oli tullut ja
mennyt unennäön lailla; ellei miekkoja ja kirjoja olisi ollut, olisi
Harry melkein voinut luulla isän olleen hänen mielikuvituksensa
tuotetta -- sekä kahta kirjettä, jotka olivat tulleet häneltä, toinen
ulkomailta, täynnään neuvoja ja rakkautta, toinen pian sen jälkeen
kun hänet oli konfirmeerannut Hextonin piispa, jossa kirjeessä isä
Holt valitti hänen luopumistaan. Mutta Harry Esmond tunsi itsensä nyt
niin varmaksi mielipiteistään ja omasta kasuistiikastaan, että hän
ajatteli kykenevänsä vastustamaan itseänsä isää uskonväittelyssä ja
mahdollisesti hänet kääntämäänkin.

Nuoren oppilaansa uskoa vahvistaakseen Esmondin lempeä emäntä
lähetti hakemaan kirjoja tuomiorovastin, hänen isänsä kirjastosta.
Tuomiorovasti oli huomattavalla tavalla ottanut osaa entisen kuninkaan
hallituksen aikana käytyihin uskonriitoihin ja oli nyt vanhan
taistelijan tavoin ripustanut seinälle väittelyaseet. Nämä hän otti
mielellään hyllyiltään nuoren Esmondin käytettäväksi ja hyödytti tätä
omilla mieskohtaisilla neuvoillaan ja opetuksillaan. Kovin suuria
kehoituksia ei tarvittu, ennenkuin poika jo uskoi rakastetun emäntänsä
tavalla. Ja hyvä, vanha, uskollisuuden valaa vannomaton tuomiorovasti
kiitti itseään käännytyksestä, josta todellisuudessa oli kiittäminen
paljon vienompaa ja ihanampaa houkuttelijaa.

Varakreivittären ystävällisten katseiden nähden (hyvin tavallisesti
varakreivin silmät olivat unen sulkemat) Esmond luki useita
nidoksia kuuluisien brittiläisten hengenmiesten teoksia edelliseltä
vuosisadalta, ja tunsi Waken ja Sheilockin sekä Stillingfeetin ja
Patrickin. Hänen emäntänsä ei milloinkaan väsynyt kuuntelemiseen tai
lukemiseen eikä sisällön seuraamiseen innokkain huomautuksin eikä
jättänyt tarkemmin tutkimatta niitä kohtia, joissa hänen mielensä
eniten liikkui tai jotka hänen älynsä piti kaikkein tärkeimpinä. Isänsä
tuomiorovastin kuoleman jälkeen tämä lady harrasti uskonnollista
kirjallisuutta sillä tavoin, että hänen oikeauskoinen isänsä ei
olisi milloinkaan myöntänyt sitä hyväksi; isän mielikirjailijat näet
vetosivat enemmän järkeen ja muinaisuuteen kuin lukijainsa tunteisiin
ja mielikuvitukseen; ja nyt piispa Taylorin teokset, jopa mr. Baxterin
ja mr. Lawn, itse asiassa saivat lady Castlewoodilta enemmän suosiota
kuin suurten englantilaisten oppineittemme ankarammat tuotteet.

Myöhemmin, yliopistossa ollessaan, Esmond alkoi uudelleen ajatusvaihdon
uskonnosta ja kehitti sitä parhaansa mukaan, sitten kun hänen
isäntäväkensä olivat päättäneet, että hänen oli valittava hengenmiehen
ura. Mutta vaikka hänen emäntänsä sydän veti tähän kutsumukseen, ei
Esmond sille koskaan suuresti halunnut. Sen yksinkertaisen hartauden
ja ensi innostuksen jälkeen, jonka hänen rakastettu jesuiittapappinsa
oli hänessä herättänyt, ei spekulatiivisella, teologialla ollut suurta
sijaa nuoren miehen mielessä. Kun hänen varhainen herkkä uskonsa
häirittiin ja hänen pyhimyksensä ja neitsyensä poistettiin hänen
jumalanpalveluksestaan jäädäkseen yhtä vähäarvoisiksi kuin Olympon
jumalolennot, muodostui hänen uskonsa, pikemminkin hyväksymiseksi kuin
innoksi; ja hän teki päätöksensä papinkauhtanan ja papinkauluksen
valitsemisesta elämäntehtäväkseen aivan samalla tavalla kuin joku
toinen mies haarniskan ja saappaiden valitsemisesta tai kassakirjojen
ääreen kiipeämisestä; hän teki sen myös enemmän tottelevaisuudesta
ja välttämättömyydestä kuin omasta valinnastaan. Yliopistoissa oli
mr. Esmondin aikana runsaasti sellaisia miehiä, jotka eivät ryhtyneet
kirkonmiehiksi sen paremmin kutsumuksesta kuin hänkään.

Kun Thomas Tusher oli mennyt, joutui nuori Esmond niin suuren
masennuksen ja levottomuuden valtaan, että vaikkei hän sitä valittanut,
hänen lempeä emäntänsä varmaan arvasi sen syyn, sillä pian jälkeenpäin
ei hän ainoastaan osoittanut, että oli ymmärtänyt Harryn synkkyyden
syyn, vaan kykeni myös parantamaan sen. Hänen tapansa oli täten
tarkastaa toisten huomaamatta niitä, joihin velvollisuus tai rakkaus
häntä sitoi, ja estää heidän suunnitelmansa tai käyttää niitä, milloin
ne olivat hänen vallassaan. Tämän naisen luonteen taipumuksena oli
ystävällisyyden osoituksien ajatteleminen ja salaisten lahjojen
antaminen ja hyvien töiden suunnittelu lähimmäisilleen. Sellaisen
hyvyyden yleensä otamme vastaan aivan kuin meille luonnostaan
tulevana; Mariat, jotka tuovat voidetta jaloillemme, saavat harvoin
kiitoksia. Muutamat meistä eivät edes koskaan tunne tätä alttiutta,
eikä se liikuta heitä kiitollisuuteen tai tunnustuksen antamiseen;
toiset muistavat sen vasta vuosia jälkeenpäin, kun ne ajat jo ovat
ohitse, jolloin nuo suloiset ystävyyden osoitukset meille tuhlattiin,
ja me tarjoamme takaisin velkamme korvaukseksi köyhän, myöhästyneen
kyynelpalkkion. Silloin palautuvat unohdetut rakkauden soinnut
mieleemme, ja ystävälliset katseet loistavat kirkkaina menneisyydestä
-- oi, niin säteilevän kirkkaina! -- oi, niin kaihottuina! -- koska
ne ovat saavuttamattomissa: niinkuin juhlamusiikki vankilan muurien
vierustalta -- tai auringonpaiste, joka loistaa ristikkojen taa: ne
ovat arvokkaita, koska ovat saavuttamattomia, -- kirkkaita, koska
nykyinen pimeys ja yksinäisyys, joista pääsemiseen ei ole mitään
keinoa, ovat niiden vastakohtana.

Kaikki se huomio siis, minkä lady Castlewood näytti Tom Tusherin
lähdettyä kiinnittävän Harry Esmondin synkkämielisyyteen, oli siinä,
että hän hänelle tavattomalla iloisuudella koetti karkoittaa pojan
synkkyyttä. Varakreivitär teki Henryn kolme oppilasta (joista hän itse
oli ensimmäinen) iloisemmiksi kuin he koskaan vielä olivat olleet ja
oppivaisemmiksi myös, ja kaikki he oppivat ja lukijat paljon enemmän
kuin tavallisesti. "Sillä kukapa tietää", sanoi kreivitär, "mitä
saattaa tapahtua, ja saammeko kauankaan pitää luonamme niin oppinutta
kotiopettajaa".

Frank Esmond sanoi, ettei hän puolestaan halunnut oppia enää enempää
ja että Harry-serkku sai sulkea kirjansa, koska vain halusi, jos
häntä halutti tulla kalastamaan; ja pikkuinen Beatrix huomautti, että
hän lähettäisi hakemaan Tom Tusheria ja _hän_ kyllä tulisi ilomielin
Castlewoodiin, jos Harry näki hyväksi mennä pois.

Eräänä päivänä tuli lähetti Winchesterista, tuoden kirjeen, jossa oli
suuri musta sinetti. Se oli tuomiorovastilta ja ilmoitti, että hänen
sisarensa oli kuollut ja jättänyt 2000 punnan suuruisen omaisuuden
jaettavaksi kuudelle veljentyttärelleen, tuomiorovastin tyttärille; ja
useita kertoja sen jälkeen on Harry Esmond muistanut ne punastelevat
kasvot ja innostuneet katseet, joilla hänen ystävällinen emäntänsä
häntä kunnioitti tämän tiedon saatuaan. Hän ei osoittanut mitään surua
sukulaisvainajansa vuoksi, josta hän ja hänen perheensä olivat olleet
useita vuosia erossa.

Kun varakreivi kuuli uutiset, ei hänkään näyttänyt murehtivan. "Raha
tulee olemaan hyvään tarpeeseen, voimme varustaa musiikkihuoneen ja
kellarin, joka alkaa tyhjentyä, sekä ostaa teidän annollenne vaunut ja
muutamia hevosia, jotka menettelevät ratsuhevosina tai vaunujen edessä.
Ja Beatrix, sinä saat klaveerin; ja Frank, sinä saat pienen hevosen
Hextonin markkinoilta ja sinä, Harry, saat viisi puntaa kirjojen
ostamiseen", sanoi varakreivi, joka oli antelias omiensa samoinkuin
toistenkin rahain suhteen. "Toivon, että tätisi kuolisi kerran
vuodessa, Rachel; voisit kuluttaa oman rahasi ja kaikkein sisartesikin."

"Minulla on vain yksi täti -- ja -- ja minä tarvitsen vahan muuhun,
mylord;" sanoi varakreivitär käyden kovin punaiseksi. "Tarvitset
muuhun, kultaseni! Mitäpä sinä tiedät rahasta?" huudahti kreivi.
"Ja mitä perhanaa se on, jota minä en sinulle antaisi, jos kerran
tarvitset?"

"Minä aion antaa tämän rahan, -- ettekö voi kuvitella niihin, mylord?"

Mylord käytti muuatta parhaista voimasanoistaan ilmaisemaan, ettei hän
tiennyt vähääkään mitä hänen vaimonsa tarkoitti.

"Tarkoitukseni on antaa se Harry Esmondille yliopistoon menoa varten.
Harry-serkku", sanoi kreivitär; "sinun ei tule viipyä enää tässä
ikävässä paikassa, vaan hanki itsellesi mainetta ja samalla meille,
Harry."

"Hitto vie, Harryn on varsin hyvä olla täällä", sanoi mylord näyttäen
hetkisen synkältä.

"Meneekö Harry pois? Ethän vain sano, että menet?" huudahtivat Frank ja
Beatrix samassa henkäyksessä.

"Mutta hän tulee takaisin ja tämä on aina oleva hänen kotinsa",
huudahti mylady, taivaallisen ystävällisyyden loistaessa hänen
sinisilmistään; "ja hänen oppilaansa tulevat aina häntä rakastamaan,
eikö niin?"

"Herra nähköön, Rachel, sinä olet hyvä nainen!" sanoi varakreivi,
tarttuen varakreivittären käteen, jolloin tämä punastui kovin ja
vetäytyi pois asettaen lapset eteensä. "Toivotan sinulle iloa, serkku",
hän jatkoi taputtaen Harry Esmondia sydämellisesti olalle. "En tahdo
olla onnesi esteenä. Mene Cambridge'iin, poikani; ja kun Tusher kuolee,
saat täältä papinviran, ellet silloin jo ole päässyt parempaan asemaan.
Me katamme ruokasalin ja ostamme hevoset jonain toisena vuonna. Annan
sinulle pienen hevosen tallistamme -- ota mikä hyvänsä, minun ratsuani
ja rautiota valakkaa ja vaunuhevosia lukuunottamatta, -- ja Jumala
sinua suojelkoon, poikani!"

"Ota punaisenruskea ruuna, Harry, se on hyvä. Isä sanoo, että se on
paras koko tallissa", sanoi pikku Frank käsiään taputtaen ja ilmaan
hypähtäen. "Mennäänpä katsomaan sitä talliin." Ja toinen ihastuksissaan
ja innoissaan oli samalla lähtemäisillään huoneesta matkaansa
järjestääkseen.

Varakreivitär Castlewood katsahti hänen jälkeensä surullisin, tutkivin
katsein. "Hän toivoo olevansa jo matkalla, mylord", sanoi hän
miehelleen.

Nuori mies palasi nolona takaisin. "Jäisin todellakin tänne ainiaaksi,
jos teidän armonne minua pyytäisi", sanoi hän.

"Ja olisit hyvin hullu, jos jäisit, serkku", sanoi mylord. "Vaiti,
vaiti poika. Mene näkemään maailmaa. Hulluttele kuten muutkin nuoret ja
ota paras minkä kohtalo sinulle varaa. Toivonpa, että olisin uudestaan
poika, että voisin mennä yliopistoon ja maistaa Trumpingtonin olutta."

"Meidän kotimme onkin ikävä", sanoi kreivitär hieman surunvoittoisuutta
ja satiiria äänessään -- "vanha synkkä talo, puoliksi raunioina ja
muu osa vain puoliksi kalustettuna; nainen ja kaksi lasta ovat huonoa
seuraa miehille, jotka ovat parempaan tottuneet. Olemme omiamme vain
teidän ylhäisyytenne palvelijattariksi ja välttämättömyyden pakosta
teidän huvinne ovat kodin ulkopuolella."

"Piru vieköön minut, Rachel, jos nyt tiedän, oletko tosissasi vai
etkö", sanoi mylord.

"Tosissaniko, mylord!" sanoi hänen vaimonsa seisoen yhä toisen lapsensa
ääressä. "Onkohan täällä paljonkaan syytä leikinlaskuun?" Ja hän teki
miehelleen upean kumarruksen ja luoden Harry Esmondiin ylvään katseen,
joka näytti sanovan: "Muista, että sinä ymmärrät minua, vaikkei hän
ymmärrä", poistui huoneesta lapsineen.

"Sen jälkeen kun hän pääsi tuon kirotun Hexton-asian perille", sanoi
mylord, -- "ja paha periköön ne, jotka sen hänelle kertoivat! -- ei hän
ole ollut sama ihminenkään kuin ennen. Hän, joka oli ennen nöyrä kuin
karjapiika, on nyt ylpeä kuin ruhtinatar", ihmetteli mylord. "Kuule
minun neuvoani, Harry Esmond, ja pysy erilläsi naisista. Senjälkeen
kun olen joutunut tekemisiin noiden luuskien kanssa, ne eivät ole
minulle tuottaneet muuta kuin inhoa. Minulla oli Tangerissa vaimo,
jonka kanssa minun olisi luullut voivan viettää rauhallista elämää,
sillä hän ei osannut sanaakaan kieltäni. Mutta hän yritti myrkyttää
minut, koska oli mustasukkainen eräälle juutalaistytölle. Sitten
tuo tätisi, sillä tätisi hän on -- Isabel-täti, olipa se kaunista
elämää, jota isäsi _hänen_ kanssaan vietti! Ja sitten tämä vaimoni.
Kun näin hänet ratsastamassa isänsä tuomiorovastin selän takana, hän
näytti sellaiselta lapselta -- ja se hän olikin, -- että kuudenpennyn
nukke olisi voinut häntä tyydyttää. Ja nyt näet mikä hän on -- kädet
ylös, ylevän tiukkaa, armoa ei hiukkaa, korkeata ja mahtavaa, eikä
keisarinnakaan voisi olla mahtavampi. Ojennapa meille malja, Harry
poikani. Oluttuoppi ja naukku aamutuimaan, sanoi isäntäiseni. Naukku
ja oluttuoppi iltapäivällä, sanoo kultaseni. Hitto vie, Pollykin pitää
oluttuopillisesta ja kruunaa sen konjakilla, kautta Juppiterin!"
Arvelenpa tosiaankin, että he joivat sen yhdessä; sillä mylord
sammalteli päivällisellä ja oli illallispöydässä iltasella aivan
puhumaton.

Kun Harry Esmondin lähtö oli päätetty, näytti siltä kuin myöskin lady
Castlewood iloitsisi hänen menettämisestään; sillä enemmän kuin kerran,
kun poika, varmaankin häpeissään omasta salaisesta poismenohalustaan
(mutta kuitenkin surun kalvamana ajatellessaan, että hänen täytyi
jättää ne, joilta oli saanut niin monta verrattoman kallista rakkauden
ja ystävyyden osoitusta), koetti osoittaa emännälleen kiitollisuuden
tunnettaan tätä kohtaan ja suruaan jättäessään ne, jotka niin olivat
suojanneet ja hoitaneet nimetöntä ja koditonta orpoa, keskeytti lady
Castlewood hänen rakkauden vakuutuksensa ja valituksensa eikä tahtonut
kuulla mistään surusta, vaan puheli vain tulevaisuudesta ja Harryn
maineesta ja edistyksestä elämässä. "Pieni lahjoituksemme suo sinulle
neljäksi vuodeksi gentlemannin elannon. Taivaan hoiva, oma älysi,
ahkeruutesi ja kunniantuntosi tehkööt muun puolestasi. Castlewood
on aina oleva kotisi, ja nämä lapset, joita sinä olet rakastanut ja
opettanut, eivät unohda rakastaa sinua. Ja Harry", hän sanoi (ja tämä
oli ainoa kerta, jolloin hän puhui kyynelsilmin ja värisevin äänin),
"luonnon säädöksen mukaan saattaa tapahtua, että minut kutsutaan pois
heidän luotaan ja heidän isänsä luota -- ja -- ja he tarvitsevat
uskollisia ystäviä ja suojelijoita. Lupaa minulle, että olet heille
uskollinen -- niinkuin -- niinkuin minä luulen olleeni sinulle -- ja
äidin rakastava rukous ja siunaus kulkevat myötäsi."

"Sen teen, Jumala minua auttakoon", sanoi Harry Esmond polvistuen ja
suudellen armaan emäntänsä kättä. "Jos nyt suotte, minun jäädä, teen
sen. Mitäpä siitä luonko itse oman urani tai kuoleeko äpäräparka yhtä
tuntemattomana kuin hän nyt on? Se on aivan varmaan tarpeeksi, että
minulla on teidän rakkautenne ja ystävällisyytenne; ja jos voin tehdä
teidät onnelliseksi, on siinä tarpeeksi suuri velvollisuus minulle."

"Onnelliseksi!" sanoi varakreivitär; "mutta minunhan pitäisi olla
onnellinen omistaessani lapseni ja --"

"En tarkoittanut onnelliseksi", sanoi Esmond (sillä hän tiesi mitä
varakreivittären elämä oli, vaikkei hän tästä milloinkaan puhunut
sanaakaan emäntänsä kanssa). "En tarkoita juuri onnea, mutta ainakin
huoletonta elämää. Suokaa minun jäädä ja tehdä työtä teidän hyväksenne
-- antakaa minun jäädä ja olla palvelijanne."

"Parasta on tosiaankin, että menet pois", sanoi varakreivitär nauraen
laskiessaan hetkiseksi kätensä pojan pään päälle. "Sinä et jää näin
ikävään paikkaan. Menet yliopistoon ja teet itsesi huomatuksi, kuten
nimellesi sopii. Siten voit minua paraiten miellyttää -- ja -- ja jos
lapseni sinua tarvitsevat tai jos minä sinua tarvitsen, tulet luoksemme
ja tiedän, että voimme luottaa sinuun."

"Taivas minut hyljätköön, ellette voi", sanoi Harry nousten seisaalleen.

"Ja ritarini kaipaa juuri tällä hetkellä lohikäärmettä voidakseen
taistella", sanoi varakreivitär nauraen -- joka puhe saattoi Harry
Esmondin säikähtämään ja punastumaan; sillä juuri se ajatus oli hänen
mielessään, että hän olisi onnellinen, jos tapahtuisi jotakin, jolla
hän voisi osoittaa alttiuttaan. Ja häntä miellytti suuresti, että hänen
emäntänsä oli häntä sanonut "ritarikseen;" ja monta monituista kertaa
palautti Esmond tämän mieleensä ja rukoili, että hän todella voisi olla
hänen uskollinen ritarinsa.

Varakreivittären akkunasta aukeni laaja näköala ympäristöön, ja siitä
saattoi nähdä Castlewoodin kylän takana olevat punaiset nummet ja kylän
ja linnan välillä olevan viheriän tasangon ja joen yli vievän vanhan
sillan. Kun Harry Esmond tähti Cambridge'iin, juoksi pikku Frank hänen
ratsunsa rinnalla sillalle saakka; ja siinä Harry pysäytti hetkiseksi
hevosensa ja katsahti takaisin taloon, jossa paras osa hänen elämästään
oli kulunut. Se aukeni hänen eteensä tuttuine harmaine torneineen, pari
huippua loisti auringossa ja pilarit ja pengermän vallit heittivät
suuria sinisiä varjoja ruohikkoon. Ja koko elämänsä sen jälkeen Harry
muisti, miten hän näki valkopukuisen emäntänsä akkunassa katsomassa
häntä, ja miten pienen Beatrixin kastanjan väriset kiharat olivat äidin
vieressä. Molemmat heiluttivat hänelle jäähyväisiksi, ja pikku Frank
nyyhkytti jättäessään hänet. Hän _tahtoi_ olla emäntänsä uskollinen
ritari, niin hän vannoi sydämessään; hän heilutti tälle jäähyväisiä
hatullaan. Kylän kansallakin oli hänelle sanottavana jäähyväiset.
Kaikki tiesivät, että nuori herra Harry oli yliopistoon menossa, ja
useimmilla heistä oli ystävällinen sana ja hyvänsuopa katse hänelle
antaa. En pysähdy selittelemään mitä vaiheita Harry alkoi kuvitella,
tai mitä elämää itselleen suunnitella, ennenkuin hän vielä oli
ratsastanut kolmea peninkulmaa kotoa. Hän ei ollut vielä lukenut
Monsieur Gallondin nerokkaita arabialaiskertomuksia; mutta varmasti on
muitakin henkilöitä, jotka rakentavat pilvilinnoja ja hautovat suuria
suunnitelmia ja potkaisevat ne taas maahan, kuin kelpo Alnaschar.



X luku.

MENEN CAMBRIDGE'IIN, MUTTA EN SAA SIELLÄ MITÄÄN HYVÄÄ AIKAAN.

Varakreivi, joka sanoi, että häntä haluttaisi uudelleen käydä
nuoruutensa tyyssijoilla, seurasi ystävällisesti Harry Esmondia hänen
ensimmäisellä matkallaan Cambridge'iin. Heidän tiensä kulki Lontoon
kautta, jossa herra varakreivi toivoi Harryn myös viipyvän muutamia
päiviä näyttääkseen hänelle kaupungin viehättävyyksiä, ennenkuin Harry
kävi käsiksi yliopisto-opintoihinsa; ja heidän täällä ollessaan Harryn
isäntä vei nuorukaisen leskivarakreivittären taloon Chelsea'hin,
Lontoon lähelle, koska Castlewoodin ystävällinen emäntä oli erityisesti
määrännyt, että sekä nuoren että vanhan herran oli käytävä siellä
kunnioittavalla vierailulla.

Hänen armonsa leskivarakreivitär asui kauniissa, uudessa talossa
Chelseassa; talon takana oli puutarha ja sen pääty oli joelle päin
-- aina iloinen ja virkistävä näky merimiesparvineen, huvilaivoineen
ja veneineen. Harry nauroi tuntiessaan vastaanottohuoneessa tuon
mielessäpysyvän, Sir Peter Lelyn vanhan maalauksen, jossa hänen isänsä
leski oli kuvattu metsästäjättäreksi, aseistettuna kultaisella jousella
ja nuolella ja verhottuna vain niillä vähäisillä vaatekaistaleilla,
joita kuningas Kaarlen aikuiset neitsyet näyttävät tottuneen käyttämään.

Rouva leskivarakreivitär oli jättänyt pois tämän metsästäjättärelle
ominaisen pukeutumistavan mennessään naimisiin. Mutta vaikka hän
nyt oli melkoisesti yli kuudenkymmenen, niin uskon, että hän luuli
muotokuvan ilmavan luonnottaren yhä helposti olevan tunnettavissa
siitä kunnioitettavasta henkilöstä, joka soi suosiollisen vastaanoton
Harrylle ja hänen isännälleen.

Nuoren miehen hän otti vastaan vielä suosiollisemmin kuin vanhemman,
sillä hän näki hyväksi keskustella ranskaksi, jossa varakreivi
Castlewood ei ollut mikään mestari, ja ilmaisi tyytyväisyytensä
huomatessaan, että mr. Esmond osasi puhua sujuvasti sitä kieltä. "Se
on ainoa, joka sopii säädyllisessä keskustelussa käytettäväksi",
hän alentui sanomaan, "ja on sopiva ylhäistä syntyperää oleville
henkilöille."

Mylord nauroi naissukulaisensa käytöstä jälkeenpäin, kun herrat
poistuivat. Hän sanoi hyvin muistavansa ajan, jolloin varakreivitär
osasi puhua englantia varsin sujuvasti, ja laski leikkiä iloiseen
tapaansa tappiostaan, kun oli menettänyt niin rakastettavan vaimon.

Rouva varakreivitär suvaitsi kysyä lordilta hänen vaimonsa ja lastensa
vointia. Varakreivitär oli kuullut, että lady Castlewoodissa oli ollut
rokko; hän toivoi, ettei se ollut niin _kovin_ paljon rumentanut tätä
kuin ihmiset sanoivat.

Tämä huomautus hänen vaimonsa taudista sai herra varakreivin
vavahtamaan ja punastumaan; mutta leskivarakreivitär puhuessaan tuon
nuoren naisen rumuudesta kääntyi peiliin ja tutki vanhaa ryppyistä
naamaansa siitä niin tyytyväisesti hymyillen, että hänen vieraillaan
oli täysi työ pidättäytyessään nauramasta päin hänen vanhoja kasvojaan.

Hän kysyi Harryltä, mille alalle tämä aikoi, ja kun varakreivi sanoi,
että poika aikoi kirkonmieheksi ottaakseen vastaan Castlewoodin
seurakunnan, kun vanha tohtori Tusher jätti sen avoimeksi, ei hän
näyttänyt osoittavan mitään suuttumusta saadessaan tietää, että
Harrystä oli tuleva Englannin kirkon pappi, olipa pikemminkin iloinen,
että nuorukaisella oli siten tulevaisuus selvänä. Hän pyysi mr.
Esmondia, ettei tämä unohtaisi saapua hänen luokseen aina kun hän
matkusti Lontoon läpi, menipä hän suosiollisuudessaan vielä niinkin
pitkälle, että lähetti hänelle kaksikymmentä guineata sisältävän
kukkaron ravintolaan ("Vinttikoiraan" Charing Crossiin), jossa lordi
asui; ja tämän tervetulleen lahjan ohella sukulaispojalleen hän lähetti
pienen nuken lahjaksi mylordin tyttärelle Beatrixille, joka näihin
aikoihin kasvoi ohi nukkeiän ja oli melkein yhtä pitkä kuin hänen
kunnioitettava sukulaisensakin.

Nähtyään kaupungin ja käytyään näytelmiä katsomassa ratsastivat
mylord Castlewood ja Esmond yhdessä Cambridge'iin, viettäen kaksi
hauskaa päivää matkalla. Ei oltu vielä keksitty noita nopeita uusia
kyytivaunuja, jotka toimittivat koko matkan Lontoon ja yliopiston
välillä yhdessä ainoassa päivässä. Mutta tie oli varsin miellyttävä ja
kyllin lyhyt Harry Esmondin mielestä, ja hän muistaa aina kiitollisena
sitä onnellista juhlapäivää, jonka hänen hyvä isäntänsä hänelle soi.

Mr. Esmond otettiin Cambridge'in Trinity College'iin, johon kuuluisaan
college'iin lordikin oli nuoruudessaan kuulunut. Tähän aikaan
oli tohtori Montague rehtorina ja otti vastaan herra varakreivin
erittäin kohteliaasti; samoin teki mr. Bridge, joka määrättiin Harryn
harjoitusmestariksi. Tom Tusher, joka kuului Emanuel College'iin ja oli
nyt nuorempi toisen vuoden ylioppilas, tuli palvelemaan varakreiviä
ja ottamaan Harryn suojelukseensa; ja kun tälle oli hankittu mukavat
huoneet, jotka olivat suurelle pihalle päin portin vieressä, lähellä
kuuluisan mr. Newtonin asuntoa, otti Harryn isäntä häneltä jäähyväiset
monin lempein sanoin ja siunauksin ja kehoitti tätä käyttäytymään
yliopistossa paremmin kuin mylord itse oli aikoinaan käyttäytynyt.

Näissä muistiinpanoissa on tarpeetonta pitemmälti selostaa Harry
Esmondin yliopistoelämän yksityiskohtia. Se oli samantapaista kuin
satojen muiden senaikuisten nuorten herrain elämä. Mutta hänellä
oli se onnettomuus, että hän oli muutamia vuosia vanhempi useita
ylioppilastovereitaan; ja häntä erotti tovereistaan, jotka olivat
häntä nuorempia ja reimaluontoisempia, hänen yksinäinen kasvatuksensa
ja asemansa elämässä sekä se surunvoittoisuus ja miettiväisyys, jotka
luonto oli hänelle perintönä antanut. Hänen harjoitusmestarinsa, joka
oli kumartanut maahan saakka, kun hän näytti mylordille yliopiston
ruohokenttiä, muutti käytöksensä heti, kun tuo aatelismies käänsi
selkänsä, ja oli -- ainakin Harryn mielestä -- äreä ja ilkeä. Aina
kun nuorukaiset kokoontuivat _greges'eihinsä_ salissa, Harry huomasi
olevansa yksin tuon suuren poikaparven keskellä. He nostivat kovan
naurunrähäkän, kun Harry pantiin lukemaan latinaa, jota hän luki
ulkomaalaisesta ääntäen, kuten hänelle oli opettanut hänen entinen
opettajansa jesuiitta-isä. Harjoitusmestari, mr. Bridge, teki hänestä
kernaasti käyttämiensä kömpelöjen kokkapuheiden esineen. Nuoren miehen
luonto kiihtyi, hänen turhamaisuuttaan oli loukattu; ja joksikin aikaa
hän sortui täällä yhtä yksinäiseksi kuin hän konsanaan oli ollut
Castlewoodissa, jonne hän kaihosi palata. Hänen syntyperänsä oli
hänelle häpeän aiheena, ja hän kuvitteli saaneensa osakseen tuhansia
halveksumisen osoituksia ja ilkkumisia nuorilta ja vanhoilta, jotka
epäilemättä olisivat kohdelleet häntä paremmin, jos hän itse olisi
kohdellut heitä avomielisemmin. Ja kun hän nyt, tyynempinä päivinä,
katsahtaa menneisyyteen, tähän elämänsä kohtaan, jota hän piti niin
onnettomana, hän näkee, että hänen oma ylpeytensä ja turhamaisuutensa
olivat melko suurena syynä niihin pettymyksiin, jotka hän laski toisten
pahansuopuuden syyksi. Maailma kohtelee hyväntahtoisesti hyväluontoisia
henkilöitä; ja jokainen synkkä maailmanmurjoma ihmisvihaaja, jonka olen
tuntenut, on itse suhtautunut väärällä tavalla ihmisiin. Tom Tusher
antoi Harrylle yllinkyllin hyviä neuvoja tässä suhteessa, sillä Tomilla
oli sekä hyvä järki että hyvä tahto; mutta mr. Harry näki hyväksi
kohdella vanhempaa ylioppilasta tarpeettoman ylenkatseellisesti ja
tyhmän ivallisesti eikä mitenkään tahtonut luopua hänelle rakkaiksi
käyneistä loukkauksista, joihin ei kukaan muu uskonut kuin hän itse.
Mitä kelpo tohtori Bridge'iin tulee, havaitsi tuo opettaja, tehtyään
muutamia älynkokeita oppilaansa suhteen, että tuo nuorempi mies oli
huono leikin esine ja että nauru usein lopuksi kohdistui häneen
itseensä. Tämä ei suinkaan tehnyt harjoitusmestaria ja oppilasta
paremmiksi ystäviksi, mutta siitä oli kuitenkin niin paljon hyötyä
Esmondille, että mr. Bridgen oli pakko jättää hänet rauhaan; ja
niin kauan kuin Harry piti saarnaharjoituksiaan ja täytti sen mitä
yliopistoharjoitukset häneltä vaativat, oli Bridge tyytyväinen, kun
ei nähnyt Harryn synkkää naamaa luokallaan, ja jätti hänet omaan
huoneeseensa lukemaan ja murjottamaan itsekseen.

Pari latinalaista ja englantilaista runoa, jotka julistettiin verraten
ansiokkaiksi, sekä eräs latinalainen puhe (sillä mr. Esmond osasi
paremmin kirjoittaa tuota kieltä kuin ääntää sitä) tuottivat hänelle
hieman mainetta sekä yliopiston auktoriteettien että nuorten miesten
joukossa, joiden kesken häntä alettiin arvioida suuremmaksikin kuin
hän todellisuudessa oli. Kun hän pari kertaa, oli voittanut heidän
yhteisen vihollisensa mr. Bridgen, rupesivat toiset turvautumaan
häneen ja katsomaan häneen heidän luokkansa esitaistelijana vanhempia
ylioppilaita vastaan. Ne pojista, jotka hän otti uskotuikseen, eivät
pitäneet häntä niin synkkänä ja ylpeänä kuin hänen ulkonäkönsä oli
maattanut uskomaan, ja Don Dismallo, joksi häntä sanottiin, tuli pian
hieman merkitsevämmäksi henkilöksi yliopistossaan, ja oli, niin hän
luulee, vanhempien ylioppilaiden mielestä vaarallinen otus.

Don Dismallo oli piintynyt nuori jakobiitti, kuten muutkin hänen
perheensä jäsenet; hän salli itselleen useita hullunkurisia
uskollisuuden ilmauksia ja kutsui nuoria ystäviä juomaan burgundiviiniä
ja tyhjentämään kuninkaan maljan Jaakko-kuninkaan syntymäpäivänä; hän
käytti mustaa pukua tämän kruunustaluopumispäivinä, paastosi kuningas
Wilhelmin kruunauksen vuosi juhlapäivänä ja suoritti tuhansittain
hupsuja ilveitä, joita ajatellessa häntä nyt hymyilyttää.

Nämä hulluttelut aiheuttivat paljon moitteita Tom Tusherin puolelta,
joka aina oli vallanpitäjäin ystävä, samoin kuin Esmond aina oli niitä
vastustavalla kannalla. Tom oli vapaamielinen, Esmond vanhoillinen.
Tom ei milloinkaan jäänyt pois luennolta, ja tervehti proctoria mitä
syvimmin kumarruksin. Ei käy ihmetteleminen, että hän huokasi Harryn
taipumattomuuden puolesta ja oli vihainen, kun toiset nauroivat
tälle. Ellei Harryllä olisi ollut herra varakreivin suojelusta,
olisi Tom epäilemättä katkaissut välinsä hänen kanssaan. Mutta kelpo
Tom ei milloinkaan hylännyt toveria niin kauan kuin tämä oli maan
mahtavien ystävä. Tämä ei ollut Tomin puolelta harkittua, vaan hänessä
oli luonnollinen taipumus siihen. Hänessä ei imarteleminen ollut
teennäistä, vaan se oli hänelle synnynnäinen tarve, sillä hän oli
luonteeltaan kovin hyvänsuopa, avulias ja orjaileva.

Harryllä oli hyvin runsaasti rahoja, sillä häntä avusti säännöllisesti
sekä hänen rakas emäntänsä Castlewoodista että Chelsean
leskivarakreivitär, joka antoi vuotuisesti lahjoituksensa ja kutsui
Esmondin Lontoon lähellä olevaan taloonsa joka jouluna. Mutta näistä
hyvistätöistä huolimatta Esmond oli aina köyhä, ja oli ihme, miten
pienellä isältään tulevalla apurahalla Tom Tusher saattoi hyvin
näytellä osaansa. Totta on, että Harry sekä kulutti, antoi että lainasi
rahaansa hyvin vapaasti, mitä Thomas ei milloinkaan tehnyt. Luulen,
että hän tässä suhteessa oli kuten kuuluisa Marlborough'n herttua, joka
saatuaan nuorena miehenä viidenkymmenen killingin rahalahjan joltain
hassulta nuorelta naiselta, joka rakastui hänen sievään ulkomuotoonsa,
näytti tuota rahaa Cadoganille useita vuosikymmeniä jälkeenpäin
piironginlaatikostaan, jossa se oli ollut siitä saakka kun hän oli
myynyt nuorukaisena kunniansa hankkiakseen sen. En tarkoita, että Tom
milloinkaan käytti somaa ulkomuotoaan näin edullisesti, sillä luonto ei
ollut lahjoittanut hänelle mitään erikoisia ulkonaisia viehättävyyksiä,
ja hän oli aina siveellisen käytöksen perikuva jättämättä koskaan
käyttämättä tilaisuutta parhaimman neuvonsa antamiseen nuoremmalle
toverilleen -- jonka neuvon antamisessa, ollaksemme oikeudenmukaisia,
hän oli hyvin aulis. Ei silti, ettei Tomkin ollut reima poika omalla
tavallaan. Hän piti leikkipuheesta, jos hänen onnistui se käsittää;
ja joi jalomielisesti osansa pullosta, jos toinen sen maksoi ja
erittäinkin, jos juomaveikkojen joukossa oli nuori lordi. Sellaisissa
tapauksissa ei koko yliopistossa ollut kovempaa juojaa kuin mr. Tusher;
ja mieltäylentävää oli nähdä hänen, parta juuri sileäksi ajettuna ja
korein kasvoin laulavan: "Amen!" varhaisessa jumalanpalveluksessa
aamulla. Lukemisessaan soi Harry-parka itselleen vapauden viiletellä
kaikkien yhdeksän muusan jälkeen, ja hyvin todennäköisesti hän ei
saanut heiltä keltään paljon suosiota; kun taas Tom Tusher, jolla oli
yhtä vähän taipumusta runouteen kuin kyntömiehellä, kosiskeli siitä
huolimatta itsepäisen kestävästi ja orjamaisen kuuliaisesti jumalaista
Kalliopea ja saavutti palkkioksi opistaan palkinnon ja jonkunverran
suosiota yliopistossa ja college'insa nuoremman opettajan viran. Tähän
aikaan elämässään mr. Esmond sai sen vähäisen oppineisuuden, josta hän
on koskaan voinut kerskata, ja kulutti hyvän osan päiväänsä ahmien
ahneesti kaikkia kirjoja, jotka käsiinsä sai. Tähän pintapuoliseen
tapaan hän tuli lukeneeksi enimpäin englantilaisten, ranskalaisten ja
italialaisten runoilijain teokset; ja samoin hän sai pintapuoliset
tiedot espanjankielestä, puhumattakaan vanhoista kielistä, joissa,
erittäinkin latinassa, hän oli melkoinen mestari.

Sitten, yliopistoelämänsä keskivaiheilla, hän alkoi lukea sitä
elämänuraa varten, johon mainen viisaus pikemminkin kuin taipumus
häntä veti, ja joutui pian päästään pyörälle teologisessa väittelyssä.
Opintojensa varrella (joita ei ohjannut se vakaumus ja harras
mieli, joita sellainen tutkiminen vaatii) havaitsi nuorukainen
itsensä jonkun kuukauden päättyessä roomalaiskatoliseksi ja aikoi jo
tunnustaa uskonsa; seuraavana kuukautena Chillingworthin vaikutuksesta
protestantiksi; ja kolmantena skeptikoksi Hobbesin ja Baylen
vaikutuksesta. Kelpo Tom Tusher sitä vastoin ei milloinkaan antanut
mielensä eksyä määrättyjen yliopillisten latujen ulkopuolelle, vaan
uskoi kolmekymmentäyhdeksän artikkelia, koko sydämestään ja olisi
vannoutunut ja allekirjoittanut nimensä toisiin kolmeenkymmeneen
yhdeksään täydellisen kuuliaisesti. Harryn itsepäisyys tässä asiassa
ja hänen häilyvät ajatuksensa ja keskustelunsa masensivat ja
loukkasivat hänen vanhempaa toveriaan niin että kehittyi kylmyys ja
vieraantuminen heidän välillään, joten he olivat enää tuskin muuta
kuin tuttavia, vaikka olivat olleet läheisiä ystäviä ensin tullessaan
yliopistoon. Yliopistossa politikoitiinkin; ja tässäkin asiassa nuo
kaksi nuorta miestä olivat erimielisiä. Tom julistautui, vaikka olikin
korkeakirkollinen, lujaksi kuningas Wilhelmin mieheksi, kun taas Harry
toi mukanaan yliopistoon perheensä tory-politiikan, johon hänen täytyi
lisätä Oliver Cromwellin vaarallinen ihaileminen. Tämän tai kuningas
Jaakon puolelle hän useinkin suvaitsi asettua väittelyissä, joita
nuorilla herroilla oli tapana pitää toistensa huoneissa; he väittelivät
kansan asemasta, kruunatuista ja eroitetuista kuninkaista ja joivat
menneitten ja nykyisten sankarien ja kaunottarien maljoja yliopiston
olutruukuista.

Täten Esmond joutui elämään hyvin paljon yksin yliopistossa-oloaikanaan
joko syntyperänsä tai luonteensa luonnollisen surunvoittoisuuden
tähden; sillä hänellä ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa tehdäkseen
itsensä huomatuksi yliopistoelämässä eikä hän välittänyt sekaantua
ylioppilasten huvitteluihin ja poikamaisiin iloihin; toverit kun
olivat suurimmaksi osaksi kahta tai kolmea vuotta häntä nuorempia.
Hän kuvitteli mielessään, että yhteisessä seurusteluhuoneessa hänen
college'insa pojat pilkkasivat häntä hänen syntyperänsä vuoksi, ja
pysyi tästä syystä erillään heidän seurastaan. Saattaa olla, että hän
sai aikaan tämän pahennuksen, jonka hän kuvitteli johtuvan muista,
omalla käytöksellään, sillä kun hän sitä arvostelee myöhempänä
elämänsä aikana, hän huomaa olleensa äreä ja ylenkatseellinen. Mutta
kuitenkin hän oli yhtä lempeän kiitollinen ystävällisyydestä kuin hän
oli herkkä tuntemaan pilkan ja vääryyden; ja vaikka hän tavallisesti
oli yksinäinen, oli hänellä sentään parisen hyvin lämmintä ystävää
senaikuisten toveriensa parissa.

Eräs näistä oli omituinen herrasmies, joka asui yliopistossa, vaikkei
hän ollut sen jäsen, ja opetti erästä taitoa, jota tuskin tunnetaan
nykyisessä tavallisessa yliopistokasvatuksessa. Tämä oli eräs
ranskalainen pakolaisupseeri, joka oli karkoitettu syntymämaastaan
siellä vallinneiden protestanttivainojen aikana, ja tuli Cambridge'iin,
jossa opetti miekkailutaitoa ja perusti asesalin. Vaikka hän ilmoitti
olevansa protestantti, väitettiin mr. Moreauta valepukuiseksi
jesuiitaksi; häntä olikin hyvin lämpimästi suositeltu tory-puolueelle,
joka oli voimakas siinä yliopistossa, ja todennäköisesti hän oli niitä
monia asiamiehiä, joita Jaakko-kuninkaalla oli tässä maassa. Esmond
havaitsi tämän herran keskustelun paljon enemmän makunsa mukaiseksi
kuin yliopiston oppineiden puheen seurusteluhuoneessa. Hän ei
milloinkaan väsynyt Moreaun kertomuksiin Turennen ja Condén sodista,
joihin tämä oli ottanut osaa; ja koska Harry oli tuntenut ranskankielen
lapsuudestaan asti ja taisi sitä paikassa, jossa aniharvat sitä
puhuivat, tuli hänen seuransa hyvin mieluisaksi vanhalle, urhealle
miekkailutaidon professorille, jonka mielioppilas hän oli; professori
tekikin mr. Esmondista melkoisen etevän mestarin _escrimen_ jalossa
taidossa.

Seuraavana lukukautena Esmondin piti suorittaa kandidaattitutkintonsa
ja sen jälkeen aikanaan omaksua papinkauhtana ja kaulus, joita hänen
lempeä emäntänsä halusi hänen käyttävän. Tom Tusher oli jo tähän
aikaan pappi ja college'insa jäsen; ja Harry tunsi hyvin mielellään
luovuttavansa oikeutensa Castlewoodin papinvirkaan Tomille, sillä hänen
oma kutsumuksensa tuskin oli saarnavirka. Mutta kun hän ennen kaikkia
muita asioita maailmassa oli sidottu rakkaaseen emäntäänsä ja tiesi,
että hänen kieltonsa tekisi tämän surulliseksi, päätti Harry olla
antamatta tälle mitään vihjausta haluttomuudestaan papilliseen virkaan;
ja tässä epätyydyttävässä mielentilassa hän läksi Castlewoodiin
viettämään viimeistä loma-aikaa, joka hänellä oli, ennenkuin hän antoi
vihkiä itsensä papiksi.



XI luku.

TULEN LOMA-AJAKSI CASTLEWOODIIN JA KEKSIN SIELLÄ SALAISEN PERHESURUN.

Tällä kolmannella pitkällä loma-ajallaan Esmond tuli, kuten
tavallisesti, Castlewoodiin, tuntien suloisen mielihyvän värähdyksen,
kun huomasi taas olevansa talossa, jossa oli viettänyt niin monta
vuotta, ja nähdessään emäntänsä lempeiden, tuttujen silmäin häntä
katselevan. Hän ja hänen lapsensa (joista erillään varakreivitär
harvoin kohtasi Harryn) tulivat häntä tervehtimään. Beatrix-neiti
oli kasvanut niin pitkäksi, ettei Harry oikein tietänyt saiko häntä
suudella vai ei; ja tyttö punastui ja vetäytyi pois, kun hän aikoi
antaa tämän tervehdyksen, vaikka hän sen otti ja pyysikin sitä heidän
ollessaan kahden kesken. Nuori lordi oli kasvanut ja alkoi kehittyä
isänsä muotoiseksi ulkonäöltään, vaikka hänellä oli äitinsä lempeät
silmät. Castlewoodin varakreivitär näytti myös aivan kuin kasvaneen
sen jälkeen kuin Harry oli hänet nähnyt -- oli komeammannäköinen,
vartaloltaan täyteläisempi, ja hänen kasvoillaan, jotka yhä olivat,
kuten aina, mitä lempeimmät, ja ystävällisimmät, oli käskevämpi ja
päättäväisempi ilme kuin niissä viattoman suloisissa piirteissä, joita
Harry niin kiitollisena muisti. Hänen äänensä sävy oli entistä paljon
syvempi ja surullisempi kun hän puhui ja otti vastaan Harryn. Se
vallan hämmästytti Esmondia, joka yllättyneenä katseli kreivittäreen
tämän puhuessa, jolloin tämä käänsi katseensa hänestä pois; eikä hän
enää sen jälkeen katsonut Esmondiin, milloin tämän katse oli häneen
kohdistettu. Jotain suruun ja salaisuuteen viittaavaa, joka täytti
Esmondin mielen epämääräisellä levottomuudella, tuntui olevan tuossa
matalassa, värisevässä äänessä ja ja katsovan noista kirkkaista,
surullisista silmistä. Hänen tervehdyksensä Esmondille oli niin kylmä,
että se melkein koski nuorukaiseen (joka olisi tahtonut polvistua ja
suudella hänen pukunsa lievettä, niin harras ja tulinen oli hänen
kunnioituksensa ja kiintymyksensä), ja tämä oli epävarma vastatessaan
kysymyksiin, joita varakreivitär, hänkin puolestaan epäröiden, alkoi
tehdä. Oliko hän onnellinen Cambridge'issa? Lukiko hän liian paljon?
Toivottavasti ei. Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja näytti erinomaisen
hyvinvoivalta.

"Hänellä on viikset!" huudahti nuori herra Esmond.

"Miksi hän ei käytä peruukkia, kuten lordi Mohun?" kysyi
Beatrix-neiti. "Mylord sanoo, ettei kukaan käytä omaa tukkaansa."

"Luullakseni sinun on otettava huostaasi vanha huoneesi", sanoi
varakreivitär. "Toivon, että taloudenhoitajatar on pannut sen kuntoon."

"Mutta äiti, sinähän olet itse ollut siellä kymmenen kertaa näinä
kolmena päivänä!" huudahti Frank.

"Ja hän leikkasi muutamia kukkia, jotka sinä olit istuttanut minun
puutarhaani -- muistatko, monta, monta vuotta sitten? -- kun olin aivan
pikkuinen tyttö", virkkoi miss Beatrix innostuneena. "Ja äiti asetti ne
sinun akkunallesi."

"Muistan sinun pitäneen ruusuista, kun tautisi jälkeen parannuit",
sanoi mylady käyden punaiseksi kuin ruusu. He veivät kaikki yhdessä
Harry Esmondin kamariinsa; lapset juoksivat edellä, Harry käveli
emäntänsä vieressä käsikädessä.

Huonetta oli monin tavoin koristettu ja kaunistettu häntä
vastaanottamaan. Kukat olivat akkunalla porsliinimaljakossa; ja
vuoteella oli hieno uusi vuodepeite, jonka kielikello Beatrix sanoi
äidin myös tehneen. Tuli räiskyi uunissa, vaikka oltiinkin kesäkuussa
-- varakreivitär oli sitä mieltä, että huone kaipasi lämmittämistä.
Kaikki oli tehty, että saataisiin hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi
ja tervetulleeksi. "Etkä tule enää olemaan paashi, vaan herra ja
sukulainen, ja saat kävellä isän ja äidin kanssa", sanoivat lapset.
Ja niin pian kuin hänen rakas emäntänsä ja lapset olivat jättäneet
hänet yksikseen, hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteensa viereen,
rakkaudesta ja kiitollisuudesta ylitsevuotavaisin sydämin, ja rukoili
siunausta niille, jotka olivat niin hyviä häntä kohtaan.

Lapset, jotka aina ovat talon juorukelloja, tutustuttivat hänet
pian talon ja perheen pikkuasioihin. Isä oli ollut Lontoossa kaksi
kertaa. Isä oli nykyään usein matkoilla. Isä oli vienyt Beatrixin
mukaansa Westlandsiin, jossa hän oli ollut pitempi kuin sir George
Harpersin toinen tytär, vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi. Isä
oli vienyt Beatrixin ja Frankin, molemmat, mukaansa Bellminsteriin,
jossa Frank oli voittanut lordi Bellminsterin pojan nyrkkitaistelussa
-- niin kertoi varakreivi nauraen Harrylle jälkeenpäin. Useat herrat
tulivat isän luona käymään, ja isä oli saanut uuden pelin Lontoosta,
ranskalaisen pelin, jota sanottiin biljardiksi -- Ranskan kuningas
pelasi sitä oikein hyvin; ja leski varakreivitär Castlewood oli
lähettänyt miss Beatrixille lahjan ja isällä oli uudet kääsit, joita
varten oli kaksi pientä hevosta, joita hän itse ajoi äidin vaunujen
vierellä, ja tohtori Tusher oli kiukkuinen ja oikea maanvaiva, eivätkä
he vähääkään pitäneet hänen opetuksestaan; eikä isä välittänyt heidän
opiskeluistaan, vaan nauroi, kun he olivat kirjojensa ääressä, mutta
äiti piti siitä, ja opetti heitä; "enkä luule, että isä pitää äidistä",
sanoi miss Beatrix silmät suurina. Hän oli tullut aivan lähelle
Harry Esmondia tämän pakinan kestäessä ja istui hänen polvellaan ja
oli tutkinut kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat ja kaikki hänen
jokapäiväisten kasvojensa hyvät ja huonot piirteet.

"Sinä et saa sanoa, ettei isä pidä äidistä", sanoi poika tämän
tunnustuksen kuullessaan. "Äiti ei ole koskaan niin sanonut. Ja äiti
kielsi sinua niin sanomasta, miss Beatrix."

Tämä oli epäilemättä syynä lady Castlewoodin silmien surullisuuteen
ja hänen äänensä valittaviin värähdyksiin. Kukapa ei tunne silmiä,
jotka kerran ovat olleet rakkauden valaisemia ja joissa ei tuo leikki
enää loista? -- sammuneita lamppuja, joita kerran huolella hoidettiin
ja hoivattiin? Jokaisella ihmisellä on sellaisia kotonaan. Sellaiset
muistuttajat saattavat upeimmat huoneemme näyttämään värittömiltä ja
surullisilta; sellaiset kasvot luovat varjon päivänpaisteeseemme.
Niinpä eivät rakastavien kesken vannotut valat ja taivaan
avuksihuutamiset ja papilliset menot ja harras usko ja niin hellä ja
uskollinen rakkaus, ettei se milloinkaan epäile iankaikkisuuttaan,
kykene ollenkaan tekemään rakkautta iäiseksi. Se kuolee kuulutuksista
ja papista huolimatta; olen usein ajatellut, että sille, olisi suotava
sairaskäynnit ja hautajaismenot ja viimeinen voitelu ja _abi in pace_
[mene rauhassa]. Sillä on vaiheensa, kuten kaikella kuolevaisella --
alkunsa, edistyksensä ja kuihtumisensa. Se puhkeaa nuppuun ja kukkii
auringonpaisteessa ja se kuihtuu ja kuolee. Strephon ja Chloe riutuvat
erillään ollessaan, yhtyvät riemuiten; ja pian kuulette että Chloe
itkee ja Strephon on katkaissut keppinsä Chloen selkään. Voiko sen
korjata niin, ettei siinä näy mitään halkeamia? Eivät kaikki Hymenin
papit yhteensä, eivät kaikki jumalien palvonnat voi sitä enää ehjäksi
saattaa!

Heräten unelmista, kirjoista ja yliopistollisen kunnian näyistä, joihin
hän oli ollut kaksi vuotta uponnut, Harry Esmond heti kotiin palattuaan
huomasi joutuneensa keskelle elämän todellista murhenäytelmää, joka
valtasi hänet ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kaikki, mitä
hänen opettajansa oli hänelle opettanut. Henkilöt, joita hän maailmassa
eniten rakasti ja joille hän oli enimmän velkaa, elivät onnettomina.
Naisista lempein ja paras kärsi huonoa kohtelua ja vuodatti salaa
kyyneleitä; mies, joka laiminlyömällä -- ei väkivaltaisuudella
-- teki hänet onnettomaksi, oli Harryn hyväntekijä ja isäntä.
Talossa, jossa tuon pyhän, sisimmän rakkauden liekin asemasta on
pohjimmaisena epäsopu, tulee koko perhe ulkokultaiseksi ja kukin
valehtelee lähimmäisilleen. Mies (tai ehkä vaimo) valehtelee, kun
vieraita tulee, ja kantaa sovun ja kohteliaisuuden hymyä kasvoillaan
vieraittensa aikana. Vaimo valehtelee (hänen asiansa onkin niin tehdä
ja hymyillä, olipa hän kuinka masennettu tahansa), nielee kyyneleensä
ja valehtelee herralleen ja mestarilleen -- valehtelee pyytäessään
pikku Jaakkoa kunnioittamaan rakasta isää -- valehtelee vakuuttaessaan
isoisälle olevansa täysin onnellinen. Palvelijat valehtelevat seisten
vakavakasvoisina herransa tuolin takana ja teeskennellen olevansa
tietämättömiä tuosta taistelusta; ja niin kulkee koko elämä aamusta
makuuaikaan asti, päivästä päivään, valheen merkeissä. Viisastelijat
sanovat sitä oikeaksi suhtautumiseksi moraaliin ja vetävät esimerkkeinä
esiin Bauciin ja Philemonin hyvän elämän.

Mylady siis ei puhunut suruistaan Harry Esmondille, mutta mylord
sensijaan ei ollut vähääkään vaitelias juovuspäissään, vaan
puhui hyvinkin avomielisesti kehoittaen karkealla tavallaan ja
hiomattomalla puhetavallaan Harrya varomaan kaikkia naisia, koska
he olivat pettureita, viekastelijoita ja uskottomia, ja hän
käytti muitakin päteviä määritelmiä heistä puhuessaan. Se olikin
senaikuinen tapa, täytyy myöntää; ja aikalaisistani huomiota
saavuttaneista kirjailijoista ei löydä ainoatakaan, Dick Steele-parkaa
lukuunottamatta, joka ei puhuisi naisesta kuin orjasta ja pilkaten
häntä kohtelisi sellaisena. Pope, Congreve, Addison ja Gay vetävät
jok'ainoa tätä nuottia, kukin heistä luonteensa ja kohteliaisuutensa
mukaan; ja äänekkäin ja häpeällisin heistä kaikista on solvauksissaan
tohtori Swift, joka puhui heistä ja kohteli heitä kaikkein pahimmin.

Paljon siitä riidasta ja vihasta, joka avioliitossa olevien kesken
syntyy, aiheutuu luullakseni miehen vihasta ja kapinoimisesta, kun
hän havaitsee, että hänen orjansa ja vuodetoverinsa, jonka on oltava
kaikkien hänen toivomustensa täyttäjä ja joka kirkossa on vannotettu
kunnioittamaan ja tottelemaan häntä, on häntä ylempi ja että _hänen,_
eikä vaimon, tulisi olla alamaisen asemassa. Ja juuri tässä luulen
piilleen syyn mylordin vihaan vaimoaan kohtaan. Kun hän jätti vaimonsa,
alkoi tämä ajatella omintakeisesti, eivätkä hänen ajatuksensa olleet
hänen miehelleen suosiollisia. Kun juhlavalaistuksen jälkeen rakkauden
lamppu, josta äsken puhuimme, on sammunut ja katselemme muotokuvaa
tavallisessa päivänvalossa, niin miltä töherrykseltä se näyttääkään!
Miten kömpelö muoto! Miten monien miesten ja vaimojen luulette
kokevan tämän? Ja vaikka naisesta on tuskallista olla koko elämänsä
ajaksi sidottuna hölmöön ja säädettynä rakastamaan ja kunnioittamaan
pölkkypäätä, niin se on miehelle itselleen varmaankin vielä pahempaa,
jos hänen hämärässä käsityksessään kangastaa tieto siitä, että tuo
hänen orjansa ja juhtansa todellisuudessa on häntä ylempi olento, että
vaimo, joka täyttää hänen käskynsä ja alistuu hänen mielensä mukaan,
on hänen herransa, että vaimo voi ajatella tuhansia asioita, jotka
eivät ole miehen samentuneiden aivojen saavutettavissa, ja että tuossa
päässä, joka on tyynyllä hänen vieressään, on tuhansia tunteita,
ajatusten ongelmoita, salaista halveksumista ja kapinamieltä, joiden
olemassaolon hän vain hämärästi käsittää, kun ne varkain pilkistävät
vaimon silmistä -- rakkauden aarteita, jotka ovat tuomitut häviämään,
kun ei ole yhtään kättä niitä poimimaan -- suloisia kuvitelmia ja
kauneuden ilmestyksiä, jotka kehittyisivät ja puhkeisivat kukkaan
-- terävä nero, joka loistaisi timantin lailla, jos se tuotaisiin
aurinkoon; ja tyranni, jonka vallassa ne ovat, musertaa kaikkien
näiden nuput, ajaa ne takaisin uumeniinsa kuten orjat vankeuteen ja
pimeyteen ja kiivailee ulkopuolella, että hänen vankinsa kapinoi ja
että hänen uskollisuudenvalan vannonut alamaisensa on tottelematon ja
uppiniskainen. Samoin oli tuo lamppu sammuksissa Castlewoodin linnassa,
ja varakreivi ja varakreivitär näkivät toisensa semmoisina kuin he
todellisuudessa olivat. Kun varakreivitär oli sairastunut ja hänen
kauneutensa oli senjälkeen vähentynyt, oli varakreivin lemmen hehku
vaimoaan kohtaan kadonnut; varakreivin itserakkaus ja uskottomuus oli
hävittänyt varakreivittären hupsun rakkauskuvitelman ja kunnioituksen.
Rakkauden! -- kukapa rakastaisi huonoa ja epämiellyttävää?
Kunnioituksen! -- kukapa kunnioittaisi alhaista ja aistillista? Eivät
kaikki avioliittovalat, jotka ovat vannotut kaikkien maailman pappien,
kardinaalien, lähetyssaarnaajain, multien ja rabbien edessä, voi sitoa
tuohon kauheaan liittoon. Tämä aviopari eli siis erillään; vaimo
onnellisena, kun hänen suotiin rakastaa ja vaalia lapsiaan (jotka
eivät milloinkaan hänen tahdostaan olleet poissa hänen luotaan), ja
kiitollisena, kun oli pelastanut tällaiset aarteet siitä haaksirikosta,
jossa paras osa hänen sydäntään hukkui.

Näillä pienokaisilla ei ollut ketään opettajaa, lukuunottamatta
äitiänsä ja tohtori Tusheria, joka tilapäisesti opetti uskontoa, ja
he olivat edistyneet paremmin kuin odottaa sopi opettajan johdossa,
joka oli niin hemmoitteleva ja rakastava kuin lady Castlewood.
Beatrix osasi laulaa ja tanssia kuin hengetär. Hänen laulunsa oli
hänen isälleen ihastus päivällisen jälkeen. Beatrix hallitsi taloa
pienin itsevaltiaan oikuin, joita hänen vanhempansa imartelivat ja
nauroivat. Hän oli jo kauan sitten oivaltanut kirkkaiden silmiensä
arvon ja piti mielistelyharjoituksia _in corpore vili_ [halvassa
seurapiirissä] maalaisten ja maalaisherrain parissa, kunnes saattoi
valmistautua valloittamaan maailmaa ja hienostoa. Hän lisäsi uuden
nauharuusukkeen pukuunsa Harry Esmondin kunniaksi, käytti silmiensä
viehätysvoimaa ja suuntasi nuoret hymynsä häneen; tämä kaikki huvitti
suuresti tuota nuorta miestä ja ilostutti hänen isäänsä, joka nauroi
äänekästä nauruaan ja yllytti tytärtään tämän tuhansiin ilveihin. Lady
Castlewood tarkkasi lasta vakavana ja surullisena. Tyttönen vastaili
ärtyisästi äidilleen, mutta vakuutteli innokkaasti rakkauttaan ja
lupasi parannusta; ja hän oli yhtä valmis itkemään (pienen, hänen oman
huimapäisyytensä aiheuttaman riidan jälkeen), kunnes oli voittanut
takaisin äitinsä suosion kuin uhatakseen lempeän rouvan mielenrauhaa
uusilla levottoman turhamaisuuden puuskilla. Äitinsä surullisia
katseita hän pakeni isänsä istuimelle ja puolihumalaiseen nauruun. Hän
yllytti jo näin toisen toista vastaan, ja tuo pikkuinen veijari oli
mielissään pikku ilkeyksistään, joiden tekotaidon hän jo niin aikaisin
osasi.

Castlewoodin nuorta perillistä hemmoittelivat piloille sekä isä että
äiti. Hän otti vastaan heidän hyväilynsä niinkuin miehet ja aivan
kuin ne olisivat olleet hänen oikeutensa. Hänellä oli haukkansa ja
lintukoiransa, pieni hevosensa ja vainukoiransa. Hän oli oppinut
ratsastamaan, juomaan ja ampumaan lennosta; hän otti esimerkkiä herra
isästään siinä, että hänellä oli pikkuinen hovinsa, kuten tulevalla
perijällä tulikin olla; hovin muodostivat metsästäjän ja puunhakkaajan
pojat. Jos pojalla oli päänsärky, oli hänen äitinsä yhtä säikähtänyt
kuin jos rutto olisi ollut talossa. Varakreivi nauroi ja laski leikkiä
jyrkkään tapaansa (tämä sattui uudenvuodenpäivän jälkeisenä päivänä,
päänsärky johtui liiallisesta herkkulihapiirakan syömisestä) ja
sanoi kiroten kuten tavallisesti: "Perhana vie, Harry Esmond, miten
vaimoni huolehtii poikani päänkivistyksestä. Hän oli ennen huolissaan
minustakin, poikaseni (ojennapa malja, Harry) ja pelästyksissään, jos
minulla oli päänsärky, ennen muinoin. Hän ei välitä minun päästäni
nyt. Semmoisia ne ovat -- naiset -- kaikki samaa maata, Harry, kaikki
pettureita sydämissään. Pidä kiinni yliopistosta -- pidä kiinni
punssista ja vanhasta oluesta -- äläkä koskaan katso naiseen, joka on
sievempi vanhaa kuonanaamaista siivoojamuijaa. Se on minun neuvoni."

Varakreivin tapana oli singahutella tämänluonteisia pilapuheita
vaimonsa ja lastensakin saapuvilla ollessa, aterioiden aikana
-- kömpelöitä, katkeria ivapuheita, jotka loukkasivat myladya
monta monituista kertaa, vaikka hän ei aina ollut kuulevinaan,
ja jotka silloin tällöin osuivat maaliinsa ja saivat uhriparan
peräytymään (kuten saattoi nähdä hänen punoittavista poskistaan ja
kyyneltyneistä silmistään), mutta toisinaan kiihoittivat hänet vihaan
ja vastustukseen, jolloin hän vastaukseksi näihin raskaisiin nuoliin
singahutti takaisin värisevän vastauksen. Pari ei ollut onnellinen,
eikä myöskään ollut onnellista olla heidän luonaan. Voi, että nuoruuden
rakkaus ja totuus päättyy tällaiseen katkeruuteen ja vararikkoon!
Mikään ihme ei ole nähdä nuoren parin rakastavan toisiaan -- mutta
nähdä vanhan parin rakastavan tosiaan, se on paras kaikista näyistä.
Harry Esmondista tuli molempien uskottu, -- toisin sanoen varakreivi
kertoi nuorukaiselle kaikki surunsa ja kärsimänsä vääryydet (jotka
olivat lordi Castlewoodin itsensä aiheuttamia), ja Harry arvasi
varakreivittären surut. Harryn rakkaus johti hänet helposti läpi
sen ulkokultaisuuden, jonka peitossa lady Castlewood näki hyväksi
tavallisesti kulkea, ja hän näki ladyn sydämeen koskevan, vaikka hänen
kasvonsa hymyilivät. Vaikea temppu naisen elämässä on tuon naamion
säilyttäminen, jota maailma vaatii heidän käyttämään. Mutta suurempaa
rikosta ei ole kuin että nainen osoittaa saavansa väärää kohtelua ja
olevansa onneton, vaikkapa niin olisikin. Maailma vaatii säälimättä
häntä näyttämään iloiselta; ja meidän naistemme, kuten Malabarin
vaimojen, on kuljettava hymyilevinä ja maalattuina uhratakseen itsensä
miestensä mukana, ja heidän sukulaisensa ovat kaikkein innokkaimpia
pakottamaan heitä velvollisuuttaan täyttämään ja hyvähuudoin ja
kiitoksin tukahuttamaan ja vaimentamaan heidän tuskanhuutonsa.

Niinpä Harry Esmond melkein huomaamattaan tutustui isäntänsä perheen
surulliseen salaisuuteen. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän ollut sitä
älynnyt, sillä hän ei voinut sitä silloin ymmärtää; mutta lukeminen
ja ajatteleminen ja ihmisten tutkiminen oli häntä vanhentanut, ja
erään elämän, joka todellisuudessa ei ollut milloinkaan ollut oikein
onnellinen, syvin suru paljastui hänelle, kun hänen täytyi pakostakin
ymmärtää ja sääliä surua, jota huojentamaan hän oli aivan voimaton.

On sanottu, ettei mylord koskaan tahtonut tehdä alamaisuusvalaansa
eikä ottaa vastaan paikkaansa Irlannin kuningaskunnan ylimyksenä --
Irlannissa hänellä olikin tiluksia vain nimeksi; ja hän kieltäytyi
vastaanottamasta Englannin päärin arvoa, jonka kuningas Wilhelmin
hallitus hänelle tarjosi lahjoakseen hänet uskollisuuteen.

Hän olisi saattanut vastaanottaa tämän, ja epäilemättä olisikin sen
tehnyt, ellei hänen vaimonsa olisi sitä innokkaasti vastustanut; mylady
hallitsi puolisonsa mielipiteitä paremmin kuin hänen käytöstään;
hän oli sydämellinen ja suoramielinen nainen, jolla oli vain yksi
uskon ja oikeuden ohje, eikä hän milloinkaan tahtonut hairahtua
uskollisuudestaan maanpaossa olevaa kuninkaallista perhettä kohtaan
tai tunnustaa muuta valtiasta kuin kuningas Jaakon. Ja vaikka hän
tyytyi tottelevaisuuteen vallassa olevaa hallitusta kohtaan, ei mikään
kiusaus voinut häntä pakottaa tunnustamaan Oranian prinssiä oikeaksi
hallitsijaksi; eikä hän sallinut miehensäkään tätä siksi tunnustaa.
Niinpä siis lordi Castlewood tuskin koko elinaikanansa vannoi
uskollisuuden valaansa, vaikka hänen kieltäytymisensä aiheuttikin
hänelle monta kärsimystä ja teki hänet synkäksi ja huonotuuliseksi.

Vallankumouksen jälkeisenä vuonna ja koko kuningas Wilhelmin
elinajan tiedetään punotun yhtämittaisia juonia karkoitetun perheen
valtaanpalauttamiseksi; mutta jos lordi Castlewood otti näihin
ollenkaan osaa, kuten on mahdollista, kesti sitä vain lyhyen ajan ja
silloin kuin Harry Esmond oli liian nuori tutustuakseen sellaisiin
tärkeisiin salaisuuksiin.

Vuonna 1695 suunniteltiin sir John Fenwickin, eversti Lowickin ja
muiden salaliitto; aiottiin asettua väijytykseen kuningas Wilhelmin
tullessa Hampton Courtista Lontooseen ja muodostettiin salainen
suunnitelma, johon suuri joukko aatelia ja ylhäisiä otti osaa. Silloin
ilmestyi isä Holt Castlewoodiin ja toi mukanaan nuoren ystävän, erään
herran, jota sekä mylord että isä, kuten oli helppo huomata, kohtelivat
tavattoman kunnioittavasti. Harry Esmond näki tämän herran ja tunsi ja
muisti hänet myöhemmin elämänsä varrella, kuten aikanaan osoitetaan. Ei
hänellä nykyisin myöskään ole epäilystä siitä, että herra varakreivi
oli jotenkin sekaantunut näihin toimiin, joissa kaikissa oli mukana
isä Holt, joka matkusteli sinne tänne monenmoisten eri nimien ja
valepukujen suojassa. Isän toveri kulki kapteeni Jamesin nimellä;
jälkeenpäin Harry Esmond näki tämän toisennäköisenä ja aivan eri
nimellä.

Seuraavana vuonna pantiin toimeen historiallinen Fenwick-salaliitto,
joka päättyi sir Johnin ja useiden muiden mestaukseen; salaliittolaiset
kärsivät miehekkäästi rangaistuksensa; heitä saattoi Tyburniin myladyn
isä, tuomiorovasti Armstrong, mr. Collier sekä muutamat muut vankat
uskollisuuden valaansa vannomattomat kirkonmiehet, jotka antoivat
heille synninpäästön hirsipuun juurella.

On tunnettua, että kun sir John tuli paljastetuksi, saatiin, selville
suuri joukko salaliittoon osallisien herrain nimiä, mutta silloin
prinssi jalomielisen viisaasti ja lempeästi poltti hänelle hankitun
luettelon salaliittolaisista ja sanoi, ettei hän halunnut tietää
asiasta sen enempää. Tämän jälkeen lordi Castlewood vannoi pyhän valan,
ettei hän milloinkaan, taivas häntä siihen auttakoon, enää ottaisi
osaa mihinkään toimenpiteeseen tuota urhoollista ja hyväsydämistä
miestä vastaan; ja samoin hän vastasi Holtille, kun tuo väsymätön
pappi kävi hänen luonaan ja olisi toivonut lordin ottavan osaa uuteen
salaliittoon. Tämän jälkeen mylord puhui aina kuningas Wilhelmistä
mitä viisaimpana, urhoollisimpana ja suurimpana miehenä -- mikä
tämä epäilemättä olikin. Mylady Esmond puolestaan sanoi, ettei hän
milloinkaan saattanut antaa kuninkaalle anteeksi ensiksikään sitä,
että tämä oli häätänyt appiukkonsa valtaistuimeltaan ja toiseksi
sitä, ettei tämä ollut uskollinen vaimolleen, prinsessa Marialle.
Luulen tosiaankin, että vaikka itse Nero nousisi haudastaan ja tulisi
Englannin kuninkaaksi ja hyväksi aviomieheksi, naiset antaisivat
hänelle synnit anteeksi. Varakreivi nauroi vaimonsa vastaväitteille --
tuollainen hyveen mittapuu ei hänestä oikein soveltunut.

Viimeinen neuvottelu, joka mr. Holtilla oli varakreivin kanssa,
tapahtui, kun Harry oli tullut kotiin yliopistosta viettämään
ensimmäistä loma-aikaansa (Harry näki entisen opettajansa vain puolen
tunnin ajan eikä puhunut mitään kahdenkesken tämän kanssa), ja
heidän keskustelunsa, mitä se sitten lienee ollutkin, saattoi herra
varakreivin kovin kiihdyksiin -- jopa siinä määrin, että hänen vaimonsa
ja nuori sukulaisensa Harry Esmond eivät saattaneet olla huomaamatta
hänen levottomuuttaan. Kun Holt oli mennyt, työnsi varakreivi Esmondin
luotaan ja kohteli häntä sitten taas mitä huomaavaisimmin. Hän karttoi
vaimonsa kysymyksiä ja katsoi lapsiinsa synkin ja huolestunein kasvoin
mutisten: "Lapsi parat -- lapsi parat!" tavalla, joka ei voinut olla
mitä suurimmassa määrin huolestuttamatta niitä, joiden elämänä oli
häntä palvella ja totella. Tämän synkkyyden tulkitsi jokainen, joka
piti silmällä lordi Castlewoodia, oman mielensä mukaan.

Varakreivitär sanoi naurahtaen julman katkerasti: "Varmaankin on tuo
olento Hextonissa ollut sairaana tai torunut häntä" (sillä varakreivin
hulluus mrs. Marwoodiin nähden tunnettiin liiankin hyvin). Nuori Esmond
pelkäsi varakreivin raha-asiain tilaa, jonka hän tunsi, ja että menot,
jotka aina olivat hänen tuloja suuremmat, olivat aiheuttaneet lordi
Castlewoodin levottomuuden.

Eräs niistä syistä, joiden vuoksi herra varakreivi oli ottanut nuoren
Esmondin erikoiseen suosioonsa, oli mitätön seikka, jota ei ole
mainittu; se oli eräs tapaturma, joka oli onneksi Henry Esmondille.
Vain muutamia kuukausia varakreivin Castlewoodiin tulon jälkeen
talvisaikaan, nuori kreivi, joka silloin oli pieni mekkopukuinen poika
juoksenteli huoneissa. Sattui sitten päivällisen jälkeen, että pikku
Frank oli isänsä seurassa, joka nukahti viininsä ääreen huolehtimatta
lapsesta, joka ryömi tulisijalle. Kaikeksi onneksi Esmondin emäntä
lähetti hänet poikaa hakemaan, juuri kun kekäle oli sytyttänyt tuleen
tuon kirkuvan pikku viikarin vaatteet. Esmond syöksyi esiin ja repi
puvun pois pienokaisen yltä, niin että hänen omat kätensä paloivat
pahemmin kuin lapsi, joka pikemmin pelästyi kuin sai vammoja tässä
tapaturmassa. Mutta sattuman varassa oli, että päättäväinen henkilö
juuri sillä hetkellä tuli huoneeseen, muuten varmaankin lapsi olisi
palanut kuoliaaksi, sillä varakreivi nukkui juotuaan hyvin raskaasti
eikä herännyt niin valppaana kuin tulee miehen, jonka on taisteltava
vaaraa vastaan.

Aina tämän jälkeen tuo isä puhui katumuksestaan ja nöyryydestään
soimaten itseään juopoksi tyhjäntoimittajaksi ja vakuutteli ihailevansa
Harry Esmondia, jotahan nimitti sankariksi vain siksi, että tämä
oli tehnyt hyvin pienen palveluksen. Varakreivi kohteli lempeästi
poikansa hengen pelastajaa ja Harrystä tuli aivan kuin perheen jäsen.
Hänen palohaavojaan hoiti mitä suurimmalla huolellisuudella hänen
lempeä emäntänsä, joka sanoi, että taivas oli lähettänyt tämän hänen
lastensa suojelijaksi ja että hän oli rakastava Harryä koko elämänsä
ajan. Ja tämän jälkeen Harry tuli perheensä ja rakkaan emäntänsä
uskoon. Hänen kääntymisensä johtui enemmän siitä suuresta rakkaudesta
ja lempeydestä, joka oli kehittynyt tässä pienessä perheessä kuin
tuomiorovasti Armstrongin kehoituksista (vaikka näillä olikin
häneen suuri vaikutusvoima). Uuden uskonsa tunnustajana hän on aina
senjälkeen pysynytkin. Mitä tulee tohtori Tusherin kehumisiin, että
hän muka oli tämän kääntymisen aiheuttaja -- niin halveksi mr. Esmond
jo näinä nuoruutensa päivinä tohtoria siinä määrin, että jos Tusher
olisi pyytänyt häntä jotain uskomaan (jota hän ei tehnytkään, eikä
milloinkaan sekaantunut koko asiaan), olisi Harry heti pannut asian
todenperäisyyden kyseenalaiseksi.

Mylady joi harvoin viiniä, mutta määrättyinä vuoden päivinä, kuten
syntymäpäivinä (Harry-paralla ei milloinkaan sellaista ollut) ja
vuosipäivinä hän maistoi vähäisen; ja tämä päivä, joulukuun 29:s, oli
sellainen. Tämän vuoden, siis 1696:n lopussa, oli ehkä neljätoista
päivää kulunut mr. Holtin viimeisestä vierailusta, kun lordi Castlewood
yhä hyvin synkkämielisenä istui pöydän ääressä -- silloin mylady pyysi
palvelijaa tuomaan hänelle lasin viiniä ja, katsellen mieheensä ja
hymyillen suloisinta hymyään sanoi: -- "Mylord, ettekö tekin täytä
lasianne ja salli minun esittää maljaa?"

"Mikä nyt on, Rachel?" sanoi tämä ojentaen tyhjän lasinsa täytettäväksi.

"On joulukuun 29:s päivä", sanoi mylady näyttäen hellän kiitolliselta,
"ja maljani on, Harryn malja -- Jumala siunatkoon häntä, joka pelasti
poikani hengen."

Mylord katsahti Harry Esmondiin tiukasti ja joi maljan; mutta
paukahutti sen pöytään heti ja huokaisten nousi ja poistui huoneesta.
Mikä oli vikana? Tiesimme kaikki, että jokin suuri suru vaivasi häntä.

Harry Esmond ei tietänyt, oliko lordi älykkäästi keinotellen rikastunut
vai oliko hän saanut lahjoituksia, joiden avulla hänen oli mahdollista
pitää suurempaa taloutta ja elää vähemmän säästeliäästi kuin tähän
asti; Castlewoodin talo vaati nyt paljon suurempia kustannuksia
kuin ensimmäisinä vuosina varakreivin tulon jälkeen. Talleissa oli
enemmän hevosia ja linnassa enemmän palvelijoita, ja paljon enemmän
vieraita tuli ja meni nyt kuin ennen, vaikka silloinkin oli ollut
vaikeata edes kaikkein ankarinta säästäväisyyttä noudattamalla pitää
taloa hänen ylhäisyytensä arvon mukaisessa asussa ja säilyttää tilat
velattomina. Ja suurta älykkäisyyttä ei tarvittu havaitsemaan, että
useat Castlewoodin uusista tuttavista eivät miellyttäneet sen emäntää;
ei silti, että hän koskaan olisi kohdellut heitä tai ketään kuolevaista
muuten kuin kohteliaasti, mutta he olivat henkilöitä, jotka eivät
saattaneet olla hänelle tervetulleita ja joiden seuraa niin hienostunut
ja varovainen nainen tuskin saattoi haluta, lapsilleen. Sinne saapui
juoppoja maalaisherroja joka taholta maaseutua; ne loilottivat
laulujaan varakreivittären akkunain alla ja joivat itsensä humalaan
varakreivin punssista ja oluesta. Tuli upseereja Hextonista; niiden
seurassa pikku lordimme, pantiin kuulemaan keskustelua ja juomaan
ja kiroamaan tavalla, joka sai tuon hienotunteisen ladyn vapisemaan
poikansa puolesta. Esmond koetti häntä lohduttaa sanomalla, että hän
tiesi yliopistokokemuksestaan, kuinka miehen täytyy ennemmin tai
myöhemmin matkallaan maailman läpi joutua tämänlaiseen seuraan ja
keskusteluun; ja ettei se haitannut mitään, jos kuuli sen kaksitoista
tai kaksikymmenvuotiaana, koska nuorukaiset, jotka kauimmin pysyivät
äitinsä hameen liepeissä ratkesivat useinkin rajuimmin hurjastelemaan.
Mutta tyttärestään lady Castlewood oli eniten huolissaan peläten
vaaraa, jonka hän luuli uhkaavan pikku Beatrixia isän hemmoittelun
vuoksi (täytyy myöntää, että mylord erittäinkin näiden onnettomien
kotoisten eripuraisuuksien jälkeen oli hillittömän kiivas puhuessaan
lapsille vihaisena ollessaan; samoin hän oli liian tuttavallinen,
ellemme sanoisi karkea, hyvällä tuulella ollessaan), ja seuraa, johon
huolimaton lordi lapsensa vei.

Castlewoodin lähitienoilla on Sarkin-linna, jossa markiisitar
Sark asui; tämän tiedettiin olleen kuningas Kaarle-vainajan
rakastajattarena; ja tähän taloon, jonne, totta kyllä, suuri osa
maalaisylimystöä meni, herra varakreivi tahtoi mennä, vieläpä viedä
pienen tyttärensä ja poikansa leikkimään talon lasten kanssa.
Lapsilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä tuo talo oli loistava ja
vastaanotto varsin ystävällinen. Mutta varakreivitär -- epäilemättä
varsin oikein -- arveli, että sellaisen äidin lapset, jommoinen tuo
huomattu lady Sark oli ollut, eivät voineet olla hyvää seuraa hänen
kahdelle lapselleen, ja ilmaisi ajatuksensa miehelleen. Tämän puhetapa
ei ollut todellakaan kaikkein lempeintä, milloin häntä vastusteltiin.
Sanalla sanoen tästä asiasta syntyi perheriita, kuten oli syntynyt
useista muista seikoista, eikä ladya pakotettu ainoastaan myöntymään
-- sillä miehen tahto oli laki, eikä lady lastensa nuoruuden tähden
voinut sanoa näille, mikä hänen vastenmielisyytensä syynä oli, eikä
mainita heille mitään muutakaan estettä -- vaan hän koki lisäksi sen
salaisen nöyryytyksen, että näki heidän palaavan ihastuneina uusiin
ystäviinsä, kuormitettuna heidän antamillaan lahjoilla ja palaen
halusta saada mennä takaisin sellaiseen riemujen tyyssijaan kuin Sarkin
linna oli. Vuosi vuodelta tuo seura kävi varakreivittären mielestä yhä
vaarallisemmaksi Beatrixille, joka lapsesta kasvoi naiseksi ja jonka
päivittäin lisääntyvä kauneus ja useat luonteenheikkoudet puhkesivat
esiin.

Harry Esmondin osana oli nähdä muuan vierailu, kun vanha lady Sark
tuli Castlewoodin ladyn luokse; lady Sark tuli juhlallisesti kuuden
kastanjanruskean hevosen vetämissä ajopeleissä, sinisin ohjaksin,
paashi kummallakin vaunun astimella, kuski oli edessä ja aseellisia
palvelijoita ratsastamassa hänen edellään ja jäljessään. Ja ellei olisi
ollut ikävää nähdä lady Castlewoodin kasvoja, olisi ollut huvittavaa
tarkastaa noiden kahden vihamiehen käytöstä -- nuoremman naisen kylmää
kärsivällisyyttä ja vanhemman horjumatonta hyväntuulisuutta. Lady Sark
ei huomannut mitään loukkausta mitä ikinä hänen kilpailijattarensa
tarkoittikin eikä lakannut hymyilemästä ja nauramasta ja imartelemasta
lapsia tai lausumasta kohteliaisuuksia jokaiselle miehelle, naiselle,
lapselle, jopa koirallekin tai tuolille ja pöydälle Castlewoodissa;
niin altis hän oli ihailemaan kaikkea siellä. Hän ylisti lapsia ja
toivoi -- kuten hänellä oli syytäkin -- että hänen oma perheensä
olisi yhtä hyvin kasvatettu kuin nuo keruubit. Hän ei ollut nähnyt
milloinkaan sellaista hipiää kuin Beatrix-kullan -- vaikka olihan tällä
oikeus siihen sekä isän että äidin puolelta -- lady Castlewoodin hipiä
olikin aivan ihmeteltävän raikas; ja lady Sark huokasi ajatellessaan,
ettei hän ollut syntynyt kauniiksi naiseksi. Ja hän huomautti Harry
Esmondille lumoavasti vielä vanhanakin hymyillen, että hän onnitteli
tätä viisaudesta, jonka lady sanoi lukevansa hänen silmistään ja
otsastaan, ja vannoi, ettei hän milloinkaan ottaisi _tätä_ vastaan
Sarkissa, ennenkuin hänen tyttärensä olivat poissa tieltä.



XII luku.

MYLORD MOHUN TULEE LUOKSEMME TUODEN MUKANAAN IKÄVYYKSIÄ.

Tämän vanhan ylimysnaisen seurueen myötä oli ratsastanut kaksi herraa
-- hänen poikansa, mylord Firebrace ja tämän ystävä, mylord Mohun
-- jotka molemmat Castlewoodin vieraanvarainen lordi erinomaisen
ystävällisesti otti vastaan. Mylord Firebrace oli vain heikkojärkinen
ja heikkojäseninen nuori aatelismies, pieni kasvultaan, heikko
käsityskyvyltään, mikäli voimme päättää hänen keskustelustaan nuoren
Esmondin kanssa; mutta toinen oli ulkomuodoltaan sievännäköinen
nuorukainen, jolla oli _bel air_ ja iloinen, rohkea, sotainen
ulkomuoto, ja joka oli sen aikuisen historian mukaan jo valloittanut
useita kaunottaria ja kunniamaljoja. Hän oli taistellut ja tehnyt
valloituksia sekä Ranskassa että Flanderissa. Hän oli ottanut osaa
useihin Badenin ruhtinaan Tonavanretkiin ja ollut näkemässä Wienin
pelastusta turkkilaisten käsistä. Ja hän puhui sotaisista urotöistään
miellyttävästi ja sotilaallisen miehekkäästi ja vapaasti, jolla hän
ihastutti kaikkia kuulijoitansa Castlewoodissa; siellä ei oltu totuttu
kohtaamaan niin miellyttävää seuratoveria.

Ensimmäisenä päivänä tämän jalon seurueen saapumisen jälkeen mylord ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan heidän poismenostaan ennen päivällistä
ja vei mukanaan herrat, huvittaakseen heitä, ja jätti vaimonsa vanhan
markiisittaren ja tämän tyttären seuraksi. Herrat tarkastivat talleja
ja mylord Mohun ylisteli hevosia, vaikka niiden näkeminen oli pieni
huvi; ja he kävelivät vanhan talon ja puistojen ympäri ja taistelivat
Oliverin aikaisen piirityksen uudelleen. He pelasivat rakettipelin
vanhalla pihalla ja mylord Castlewood voitti mylord Mohunin, joka sanoi
pitävänsä pallopelistä yli kaiken ja pian palaavansa Castlewoodin
kostamaan. Päivällisen jälkeen he heittivät kiekkoa ja joivat punssia
viheriällä pengermällä, ja erotessaan he olivat uskollisuudenvalan
tehneitä ystäviä; mylord suuteli tuota toista lordia, ennenkuin tämä
kiipesi ratsulleen julistaen hänet parhaaksi toveriksi, mitä oli
kohdannut pitkiin, pitkiin aikoihin. Aina iltamyöhään asti ei lordi
Castlewood, piippuaan poltellen, lakannut puhumasta Harry Esmondille
uudesta ystävästään; eikä lordi tosiaankaan herennyt hänestä puhumasta,
ennenkuin oli niin päissään, ettei enää kyennyt selvästi puhumaan.

Aamiaisella seuraavana päivänä uudistui sama puhe, ja kun mylady sanoi,
että lordi Mohunin ulkonäössä ja puhetavassa oli jotain vapaata, joka
ei ladyssä herättänyt luottamusta tähän, virkkoi hänen miehensä,
nauraen ja vannoen tavalliseen tapaansa, ettei hän milloinkaan ollut
pitänyt miehestä, naisesta eikä eläimestä, jolle ei varakreivitär aina
varmasti olisi tullut mustasukkaiseksi, ja että Mohun oli sievin mies
Englannissa ja että hän toivoi saavansa tätä tavata usein niin kauan
kuin tämä oli maaseudulla ja että hän aikoi ilmoittaa Mohunille mitä
rouva Tekokaino oli hänestä sanonut.

"Totta kyllä on", sanoi lady Castlewood, "että pidän hänen
keskustelustaan varsin paljon. Se on huvittavampaa kuin useimpien
tuntemieni henkilöiden. Myönnän, että pidin sitä liian vapaana; ei
siinä suhteessa mitä hän sanoi, vaan pikemminkin siinä, mitä hän tuntui
tarkoittavan."

"Pyh! teidän armonne ei tunne maailmaa", virkkoi hänen miehensä,
"ja olette aina ollut yhtä turhanaikainen kuin ollessanne
viisitoistavuotias neitonen."

"Ette havainnut minussa mitään vikaa, kun olin viisitoistavuotias
neitonen."

"Herranen aika, rouva, te olette käynyt liian vanhaksi ruvetaksenne
enää lasten esiliinoihin; tottakai minun on päätettävä minkälaiseen
seuraan vaimoni joutuu", sanoi mylord iskien nyrkkiä pöytään.

"En tosiaankaan, Francis, ole milloinkaan muuta ajatellutkaan",
vastasi varakreivitär nousten ja kumartaen hänelle; kumarruksessa oli
kuuliaisuutta, mutta myöskin uhkaa; niinkin myötämielinen katsoja kuin
Harry Esmond saattoi nähdä siitä, miten toivottomasti he olivat erossa
toisistaan -- mikä suuri erimielisyyden ja epäsovun kuilu oli heidän
välillään.

"Siunatkoon! Mohun on paras mies Englannissa ja minä kutsun hänet
tänne tuon naisen kiusallakin. Oletko milloinkaan nähnyt niin kylmää
röyhkeyttä kuin tuo, Harry? Noin hän kohtelee minua", hän jatkoi
vihan vallassa, ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun hän puristi
kätensä nyrkkiin ja jatkoi: "En ole ihminenkään omassa talossani. Minut
pantaisiin tuon papintyttären nöyräksi palvelijaksi. Kautta Juppiterin!
Tahtoisin kernaammin, että hän heittäisi ruuan silmilleni kuin ilkkuu
minulle tuolla tavoin. Hän häpäisee minua lastemme edessä kirotuilla
ilmeillään; ja puhuu varmasti Frankille ja Beatylle, että isä on hylky,
ja että heidän tulee halveksia minua."

"Todellakaan, todellakaan, sir, en ole koskaan kuullut hänen puhuvan
teistä sanaakaan muuten kuin kunnioittavasti", puuttui Harry Esmond
puheeseen.

"Et, piru vie! Kunpa hän edes puhuisi! mutta sitä hän ei tee. Hän
halveksii minua ja on vaiti. Hän pysyttelee minusta erillään aivan kuin
olisin ruttoinen. Voi turkinpippuri! kuinka hän kerran piti rutostaan.
Ja kun tulin kosimaan, niin olisitpa nähnyt neitosen punastuvan,
punastuvan aivan punaiseksi, herra nähköön, ilosta. No mitä luulet
hänen minulle sanoneen, Harry? Hän sanoi itse, kun tein hänelle pilaa
hänen hitonmoisista hymyilevistä punaposkistaan: 'Niin tehdään Saint
James-palatsissakin: Kohotan ylös punaisen lippuni, kun kuninkaani
tulee.' Hän näes, tarkoitti, että minä olin kuningas. Ja katsopas nyt
häntä, sir! Luulenpa, että hän olisi iloissaan, jos olisin kuollut; ja
kuollut olen ollutkin hänelle nämä viisi vuotta -- aina siitä lähtien
kun teissä kaikissa oli rokko; hän ei koskaan voinut antaa minulle
anteeksi, että lähdin pois."

"Vaikka se totisesti oli vaikeata, mylord, niin luulen emäntäni
antaneen sen anteeksi", sanoi Harry Esmond. "Ja muistakaa, miten
innokkaasti hän odotti teidän ylhäisyytenne paluuta ja kuinka
surullisena hän kääntyi pois, kun näki teidän kylmät katseenne."

"Hitto vie!" huudahti mylord, "olisiko minun pitänyt jäädä tänne ja
hankkia rokko itseeni? Mitä perhanan hyötyä siitä olisi ollut? Vaarassa
olen mies siinä missä kuka muu tahansa, mutta en mene tarpeettomaan
vaaraan -- ei ole pelkoakaan. Kiitoksia paljon tyhjästä. Ja -- ja sinä
nyökytät päätäsi ja tiedän varsin hyvin, Harry-pastori, mitä tarkoitat.
Oli tuo -- tuo toinen juttu, joka häntä suututti. Mutta eikö vaimo voi
koskaan antaa anteeksi miehelle, jonka jalka vähän luiskahtaa? Pidätkö
minua pyhimyksenä?"

"Tosiaankaan, sir, en pidä", myönsi Harry hymyillen.

"Sen ajan jälkeen vaimoni on ollut kylmä kuin Charing Grossin patsas.
Vakuutan, Henry, ettei hänessä ole hituistakaan anteeksiantavaisuutta.
Hänen kylmyytensä jäädyttää koko elämäni ja ajaa minut punssimaljan
ääreen tai ajelemaan ympäri maan. Lapseni eivät ole minun lapsiani,
vaan hänen, ollessamme yhdessä. Vain silloin, kun hän ei ole näkemässä
kirottuine kylmine katseineen, jotka lävistävät minut, tulevat he
luokseni ja ainoastaan silloin uskallan antaa heille edes suukonkaan;
ja siksi, Harry, vien heidät toisten koteihin hyväilläkseni heitä
siellä. Minut tappaa tuon ylpeän naisen hyveellisyyskin. Hyveellisyys!
Antakaa minulle hyveellisyyttä, joka voi antaa anteeksi; antakaa
minulle hyveellisyyttä, joka ei ajattele itsesäilytystä, vaan toisten
ihmisten onnelliseksi tekemistä. Piru vie, mitäpä haittaa arpi tai
pari, jos saa ne ystävää hädästä auttaessaan."

Ja mylord löi uudestaan nyrkkinsä pöytään ja otti pitkän siemauksen
juomamaljasta. Harry Esmond kuunteli häntä ihaillen ja ajatteli, miten
tämä uhrautuvaisuuden saarnaajaparka oli karannut pakoon rokkoa,
jonka hänen vaimonsa oli niin tyytyväisenä kestänyt ja joka tauti
oli ollut niin suurena eripuraisuuden aiheena kaikkien tämän perheen
jäsenten elämässä. "Miten hyvin ihmiset sentään saarnaavat", ajatteli
nuorukainen, "ja kukin on oman saarnansa valaisevana esimerkkinä!
Itsekullakin on oma kertomuksensa riidasta, vieläpä tosikertomuksensa,
ja molemmat ovat oikeassa tai väärässä, miten vain halutaan!" Harryn
sisimpään sydämeen koski niiden taistelujen ja tuskien näkeminen, jotka
repivät tämän hyvän, miehekkään ystävän ja suojelijan sydäntä.

"Aivan varmaan, sir", hän sanoi, "toivon Jumalan tähden, että emäntäni
voisi kuulla teidän puhuvan niinkuin minä olen kuullut; hän tietäisi
paljon sellaista, joka tekisi hänen elämänsä onnellisemmaksi, jos hän
sen saattaisi kuulla." Mutta mylord singautti ivaten manauksiaan. Hän
sanoi, että Harry-pastori oli hyvä, mutta että mitä naisiin tulee,
ne olivat kaikki samanlaisia -- kaikki pettureita ja sydämettömiä.
Niin heittää mies hienon maljakon maahan ja halveksii sitä, koska
se särkyy. Se saattaa olla nyt arvoton -- totta kyllä, mutta kenen
huostassa se oli ja kuka sen murskasi? Harry, joka olisi antanut
elämänsä tehdäkseen hyväntekijättärensä ja tämän puolison onnellisiksi,
ajatteli itsekseen nähdessään varakreivin mielentilan ja huomatessaan,
että tällä todellakin oli paljon rakkautta jäljellä sydämessään ja että
hän oli valmiina vaimonsa suosiolle, jos tämä siitä huolisi, eikö hän
saattaisi olla sovun välittäjänä näiden kahden henkilön välillä, joita
hän kunnioitti eniten koko maailmassa. Ja hän suunnitteli mielessään
miten hän ilmaisisi osan tästä emännälleen ja miten hän selittäisi
tälle, että hänen puolisonsa, Harryn järjen mukaan ainakin, yhä ihaili
ja rakastikin häntä.

Mutta hän huomasi aineen hyvin vaikeaksi käsitellä, kun hän mitä
vakavimmin yritti sitä esittää (sillä pitkäaikainen luottamus ja
uudistuneet rakkauden ja uskollisuuden näytteet olivat antaneet hänelle
perheessä eräänlaisen arvovallan, jonka hän omaksui aina kun hän taloon
palasi); hän laati puheen, jonka olisi luullut tehoavan, koska se lähti
aivan puhujan sydämestä ja yritti mitä lempeimmin viitata ihaillulle
emännälleen, että tämä teki miehelleen vääryyttä eikä tuntenut häntä ja
että koko perheen onni riippui ladyn mielenmuutoksesta.

Hän, joka tavallisesti oli tyyni ja mitä lempein ja hymyä ja altista
huomaavaisuutta uhkuva, punastui, kun nuori Esmond puhui siten, ja
nousi istuimeltaan luoden nuorukaiseen halveksumisen ja vihan katseen,
jonka laista tämä ei milloinkaan ennen muistanut häneltä saaneensa.
Mylady oli hetkisen aivan kuin toinen olento ja näytti suuttuneelta
ruhtinattarelta, jota vasalli on loukannut.

"Oletteko koskaan kuullut minun lausuvan moitteen sanaakaan
varakreivistä?" kysyi hän kiihkeästi kähisten ja polkien jalkaansa.

"En suinkaan", vastasi Esmond katsellen maahan.

"Oletteko te tullut luokseni hänen lähettiläänään, -- _te_?" jatkoi hän.

"Mieluummin kuin mitään muuta maan päällä haluaisin nähdä sovun teidän
välillänne", vastasi Harry, "ja ryhtyisin mihin lähettilästoimeen
tahansa siinä tarkoituksessa."

"_Te_ siis olette mylordin välittäjämies", jatkoi hän välittämättä
toisen puheesta. "Olette lähetetty kutsumaan minua takaisin orjuuteen
ja ilmoittamaan minulle, että mylordin suosio on armossa palautettu
hänen palvelijalleen? Hän on väsynyt Covent Gardeniin, eikö niin, koska
tulee kotiin ja haluaisi teurastuttaa juotetun vasikan?"

"Siihen on annettu jalo esimerkki", virkkoi Esmond.

"Niin kyllä, pojan suhteen; mutta mylord ei ole minun poikani. Hän
juuri työnsi minut luotansa. Hän juuri särki onnemme; ja nyt hän
pyytää minua sitä korjaamaan! Hän juuri näytti minulle itsensä
viimeinkin semmoisena kuin hän oli; hän ei ollut se, minä olin häntä
pitänyt. Hän tulee lasteni eteen tyhmänä ja viinistä humaltuneena;
hän jättää seurapiirimme liittyäkseen kapakkain ja huonojen paikkojen
vierailijoihin, -- hän menee kotoaan kaupunkiin ystäviensä luo,
ja kyllästyttyään niihin palaa tänne ja odottaa minun polvistuvan
ja ottavan hänet iloiten vastaan. Ja _teidät_ hän lähettää
kamariherrakseen! Mikä ylevä lähettilääntoimi! Monsieur, onnittelen
teitä uuden virkanne johdosta!"

"Se olisi ylevä lähettilästoimi, ja onnellinen toimi myöskin, jos
voisin yhdistää teidät ja mylordin", vastasi Esmond.

"Otaksun, että olette nyt toimenne täyttänyt, sir. Sievä toimi teidän
perille saatettavaksenne. En tiedä onko Cambridgen filosofianne
vai aika muuttanut teidän ajatuskantanne", jatkoi lady Castlewood
yhä ivalliseen sävyyn. "Varmaankin olette myöskin oppinut pitämään
juopottelemisesta ja nikottelemaan viinin ja punssin ääressä -- mikä on
teidän ylhäisyytenne lempijuoma? Varmaankin myös poikkeatte 'Ruusuun'
matkustaessanne Lontoon läpi, ja varmaan teillä on tuttavanne Covent
Gardenissa. Nöyrin palvelijanne, sir, sekä päämiehen että lähettilään,
sekä herran että -- että lakeijan."

"Taivaan tähden! madame", huudahti Harry, "mitä olen tehnyt, että noin
jo toisen kerran loukkaatte minua? Tahdotteko minun punastuvan siitä,
mistä ennen olin ylpeä, siitä, että elin teidän armoillanne? Suurin
iloni on palvella teitä (sen hyväksi antaisin henkeni), te tiedätte,
lähinnä suurin onneni on saada teiltä suosionosoitus. Mitä pahaa olen
teille tehnyt, kun minua näin haavoitatte, julma nainen?"

"Mitäkö pahaa?" sanoi hän, katsellen Esmondiin leimuavin silmin.

"No, eipä mitään, -- ei mitään mitä itse tietäisit, Harry, tai jota
voisit auttaa. Miksi toitkaan tänne rokon", hän lisäsi oltuaan hetken
vaiti, "Castlewoodin kylästä? Et voinut sille mitään, ethän? Kukapa
meistä tietää, minne kohtalo meidät vie? Mutta siihen asti olimme
kaikki onnellisia, Henry." Ja Harry poistui tästä keskustelusta
ajatellen yhä, että vieraantuminen hänen isäntänsä ja rakastetun
emäntänsä välillä oli parannettavissa ja että he molemmat tunsivat
suurta sydämen kiintymystä toisiinsa.

Kiintymys lordi Mohunin ja Castlewoodin välillä näytti yhä kasvavan,
niin kauan kuin edellinen viipyi maaseudulla, eikä ainakaan lordi
Castlewood milloinkaan näyttänyt onnelliselta ollessaan poissa uuden
toverinsa luota. He urheilivat yhdessä, joivat sekä pelasivat kiekkoa
ja tennistä. Mylord Castlewood saattoi mennä kolmeksi päiväksi Sarkiin
ja tuoda mukanaan lordi Mohunin Castlewoodiin, jossa lordi Mohun olikin
kaikille hyvin tervetullut sillä hänellä oli leikkipuheita tai uusi
huiman meluinen leikki lapsille, kaikki kaupungin uutiset lordille
ja musiikkia ja kohteliaisuuksia ja yllinkyllin _beau langage'a_
myladylle ja Harry Esmondille, joka ei milloinkaan väsynyt kuuntelemaan
tämän kertomuksia sotaretkistä ja elämästä Wienissä, Venetsiassa ja
Pariisissa, ja kuuluisista eurooppalaisista kaupungeista, joissa
hän oli käynyt sekä rauhan että sodan aikana. Ja hän lauloi myladyn
klaveerin ääressä ja pelasi korttia tai lautapeliä tai uutta
biljardipeliä mylordin kanssa (jonka hän aina voitti); hän oli aina
täysin iloinen ja hänen käytöksessään oli eräänlaista miehekästä suloa,
joka tosin paljasti hieman leirielämää ja Alsatiata, mutta jolla
kuitenkin oli viehätyksensä ja joka leimasi hänet gentlemanniksi. Ja
hänen käyttäytymisensä lady Castlewoodia kohtaan oli niin altista ja
kunnioittavaa, että tältä pian häipyivät ensimmäiset epämiellyttävät
tunteet, -- niin, rupesipa hän vielä ennen pitkää huolehtimaan hänen
henkisestä tilastaan ja toivomaan hänen parempaan kääntymistään
lainaten hänelle hengellisiä kirjoja, joita lordi lupasi kuuliaisena
tutkia. Mylord Mohun puhui ladyn kanssa parannuksen teosta ja
hiljaiseen elämään asettumisesta, hovista ja kaupungista poistumisesta
ja maapalstan ostamisesta lähistöltä; mutta kun nuo kaksi lordia olivat
burgundilaisviininsä ääressä päivällisen jälkeen kahdenkesken, oli
heidän puheensa kovin erilaista ja oli varsin vähän kysymystä lordi
Mohunin parempaan elämään kääntymisestä. Kun he pääsivät toiseen
pulloonsa, jätti Harry Esmond tavallisesti kahden kesken nämä jalot
juopottelijat, jotka, vaikka he, Herra paratkoon, puhuivatkin varsin
vapaasti hänen läsnäollessaan (hyvä Jumala, minkä kertomussarjan
Alsatiasta ja Kevät-puutarhasta, kapakoista ja pelihuoneista,
hovinaisista ja teatteridiivoista hän muistaakaan heidän hurskaasta
keskustelustaan!) -- vaikkakin he, kuten sanoin, keskustelivat Esmondin
läsnäollessa vapaasti, näyttivät he kuitenkin iloisilta, kun hän
poistui; ja sitten he joivat toisen pullon ja alkoivat sitten pelata
korttia ja sitten tuli mylord Mohun hänen armonsa vastaanottohuoneeseen
jättäen ilotoverinsa nukkumaan pois humalansa.

Sen aikuisten hienojen herrojen kunnianasiana oli menettää tai voittaa
huikeasti kilpa-ajoissa tai kortti- ja arpapelissä; eikä milloinkaan
voinut päättää näiden herrojen käytöksestä jälkeenpäin, kuka oli
voittanut ja kuka hävinnyt heidän pelissään. Ja kun mylady vihjasi
mylordille, että tämä pelasi enemmän kuin hyvä oli, työnsi tämä hänet
luotaan "pyh" sanalla ja vakuutti, ettei mikään ollut tasaväkisempää
kuin peli kahden gentlemannin välillä, jos he vain pitivät sitä yllä
tarpeeksi kauan. Ja siitä saa olla varma, että nämä pitivät sitä yllä
tarpeeksi kauan. Sen aikuinen maailmanmies kulutti usein neljänneksen
päivästään korttiensa ääressä ja toisen neljänneksen juomiseen;
olen tuntenut monta miellyttävää miestä, jotka saattoivat olla
nerokkaitakin, valmiita antamaan sattuvan vastauksen ja tuhattaitoisia
seuraelämän käänteissä, mutta jotka kovin hämmästyivät, jos heidän
täytyi kirjoittaa enemmän kuin oma nimensä.

Tuskin on ainoatakaan ajattelevaa miestä tai naista, joka ei voisi
katsella menneisiin elämänsä vaiheisiin ja muistaa jotain seikkaa, joka
tapahtuessaan on saattanut näyttää perin mitättömältä, mutta silti on
kääntänyt ja muuttanut koko hänen elämänsä juoksun. Niin on melkein
meidän kaikkien laita kuin Massillonin loistavan kuningas Wilhelmin
muotokuvan; jokin _grain de sable_ [hiekanjyvä] turmelee tai tuhoaa
meidät; ja niinpä myös kevyt, ilmaan singahutettu sana, vain pilalle
hemmotellun lapsosen luonteen oikku, tuotti kokonaisen musertavan
surujen taakan perheeseen, johon Harry Esmond kuului.

Tullessaan kotiin armaaseen Castlewoodiinsa kolmantena akateemisten
vaiheittensa vuonna yliopistosta (jossa hän nyt oli saavuttanut hieman
mainetta, koska hänen latinalainen runonsa Gloucesterin herttuan,
Tanskan Anna-prinsessan pojan, kuolemasta oli tuottanut hänelle
kunniamitalin ja johtanut hänet yliopistonerojen seuraan) havaitsi
Esmond pienen ystävänsä ja oppilaansa Beatrixin kasvaneen äitiään
pitemmäksi, hennoksi ja suloiseksi nuoreksi neidoksi, jonka posket
kertoivat terveydestä ja ruusuista, jonka silmät olivat kuin tähtien
tuike taivaan sinen takaa, jonka aaltoileva pronssinvärinen tukka
kiemurteli ihanimman nuoren otsan yllä, mitä ihmissilmä on koskaan
nähnyt, ja joka olennoltaan ja käytökseltään oli ylpeä ja kaunis,
sellainen kuin on tuo kuuluisa antiikkinen Diana-metsästäjättären
patsas. Yhdellä kertaa ylenkatseellinen, tulinen, hallitseva, silmin ja
nuolin, jotka iskevät ja tappavat; ja Harry katsoi ja ihmetteli tätä
nuorta olentoa ja vertasi häntä ajatuksissaan Artemikseen jousineen ja
nuolineen, jotka sinkoavat surmaa Nioben lapsiin. Toisin ajoin oli hän
kaino ja heltyvä kuin Luna, joka lempeästi paistaa Endymionille: tämä
suloinen olento, tämä loistava Phoebe, oli vielä nuori eikä vielä ollut
saavuttanut läheskään täyttä loistoaan, mutta oli jo kehittymäisillään
ja loisti. Nuori yliopistoherramme, pää täynnä runollisia mielikuvia,
sydän varmaankin sykähdellen määrittelemättömistä haluista, ihaili tätä
nousevaa nuorta jumaluutta ja katsoi häneen (vaikka vain kuin johonkin
"erikoiseen kirkkaaseen tähteen", joka oli kaukana hänen maastaan)
loppumattoman ihastuksen ja ihmettelyn katsein. Tyttö oli ollut
keimaileva melkein varhaisimmasta lapsuudestaan, kokeillut oikkujaan
ja mustasukkaisuuttaan, vallattomia elkeitään ja kaikkivoittavia
hyväilyjään kaikkiin, jotka tulivat hänen ulottuvilleen; hän pani
palvelijattaret riitelemään keskenään lastenkamarissa ja harjoitteli
silmiensä tehoa tallirenkiin ratsastaessaan tämän takana naisten
satulalla.

Hän oli isän ja äidin lemmikki ja kiusankappale. Hän punoi salaisia
juonia kummankin kanssa ja lahjoitti rakkautensa ja otti sen taas
takaisin, kiusasi heitä herkeämättä kyynelin, hymyin, suudelmin,
imarteluin; kun äiti oli vihainen, kuten usein sattui, juoksi hän
isänsä luo ja ahdisti tämän selän takaa uhriaan; kun molemmat olivat
häneen tyytymättömiä, luovutti hän hyväilynsä palvelijoille, tai
odotti, kunnes saavutti takaisin vanhempainsa suosion joko saamalla
heidät nauramaan ja ilostumaan, tai rauhoittaen heitä alistuvaisuudella
ja teennäisellä nöyryydellä. Hän oli _saevo laeta negotio_ [mieltynyt
julmiin tekoihin], niinkuin tuo huikenteleva jumalatar, jota Horatius
kuvaa ja jonka "pahanilkisestä ilosta" eräs meidän suuri runoilijamme
on kirjoittanut niin jalosti -- runoilija, joka, vaikka olikin kuuluisa
ja sankarillinen, ei ollut tarpeeksi vahva vastustamaan naisten
kiduttavia juonia.

Vain kolme vuotta sitten tuo lapsi, joka silloin oli vain
kymmenvuotias, oli ollut vähällä saada aikaan riidan Harry Esmondin
ja tämän toverin, hyväluontoisen, kylmäkiskoisen Thomas Tusherin
välille, joka ei koskaan omasta tahdostaan riidellyt kenenkään kanssa;
Miss Beatrix oli silloin ilmaissut tälle erään tyhmän pilan, jonka
Harry oli lausunut tästä (se oli mitä turhanaikaisin, mitättömin
leikkipuhe, vaikka se johtikin kaksi vanhaa ystävystä melkein
nyrkkitappeluun asti, ja luulen, että sellainen tappelu olisikin
suuresti miellyttänyt tyttöä); ja siitä päivästä Tom karttoi Beatrixia,
ja Beatrix kunnioitti Tomia ja hyvitteli tätä uupumattomiin aina, kun
he kohtasivat toisensa. Mutta Harry oli paljon helpompi lepyttää, koska
hän enemmän rakasti lasta; ja kun Beatrix teki ilkeyttä, käytti purevaa
puhetapaa tai aiheutti ystävilleen tuskaa, hän pujahti rikoksestaan,
ei myöntämällä sen tehneensä tai valittaen sitä, vaan julistamalla
itsensä syyttömäksi ja vakuuttaen syyttömyyttään niin herkeämättä ja
muka niin teeskentelemättömästi, että oli mahdotonta epäillä hänen
selityksiään. Lapsuudessaan hän teki vain pieniä ilkeyksiä; mutta hänen
voimansa tuli tuhoisammaksi, kun hän vanheni -- kuin kissanpoikasen,
joka ensin leikkii pallolla ja sitten syöksähtää linnun kimppuun ja
surmaa sen. Ei pidä luulla, että Harry Esmondilla oli kaikki tämä
kokemus jo varhaisella elämänsä asteella, jonka historiaa hän nyt
kirjoittaa; useat seikat, joista tässä huomautetaan, hän tuli tuntemaan
vasta myöhempinä päivinään. Melkein kaikki mitä Beatrix teki tai tuhosi
näytti hänestä silloin ja useita vuosia jälkeenpäinkin hyvältä, tai
ainakin puolustettavalta.

Tapahtui siis, että Harry Esmond tuli kotiin Castlewoodiin viimeiselle
loma-ajalleen. Hänellä oli hyviä toiveita päästä collegensa jäseneksi,
päätettyään lopultakin ohjata pyrintönsä siihen suuntaan. Oli
ensimmäinen vuosi nykyistä vuosisataa ja mr. Esmond (mikäli hän
tiesi syntymäaikaansa), oli silloin kaksikymmentäkaksivuotias. Hän
havaitsi entisen oppilaansa kehkeytyneen kaunottareksi, jota olemme
kuvailleet, ja lupaavan vielä enemmän. Hänen veljensä, mylordin
poika oli sievännäköinen, huimapäinen, urhea poika, jalomielinen
ja suoraluontoinen, kaikille hyvä, lukuunottamatta kai sisartaan,
jonka kanssa Frank oli sotajalalla (eikä syynä siihen ollut hän,
vaan Beatrix), -- ihaili äitiään, jonka ilo hän oli ja oli tämän
puolella niissä onnettomissa aviollisissa eripuraisuuksissa, jotka nyt
olivat taukoamattomia; Beatrix neito sitävastoin tietysti oli isänsä
puolella. Kun perheen päät joutuvat epäsopuun, lankee luonnostaan,
että heistä riippuvaiset tunnustavat jommankumman puolueen värejä;
ja keskusteluissa palvelijain salissa ja tallissa saattoi Harry,
jolla oli varhain kehittynyt huomiokyky, nähdä ketkä olivat mylordin
liittolaisia ja ketkä myladyn, ja päätellä miten heidän onnetonta
riitaansa pohdittiin. Lakeijamme istuvat oikeutta meitä tuomiten.
Mylordin juonet voivat olla miten salaisia tahansa, hänen palvelijansa
tietää ne; ja myladyn palvelijatar vie emäntänsä yksityisasiat
palvelijain juorumarkkinoille ja vaihtaa ne siellä toisten palvelijain
salaisuuksiin.



XIII luku.

MYLORD LÄHTEE LUOTAMME JA JÄTTÄÄ PAHAN JÄLKEENSÄ.

Mylord Mohun (jonka urotöistä ja maineesta muutamat yliopiston herrat
olivat antaneet vain huonoja tietoja) oli taas vieraana Castlewoodissa
ja nähtävästi läheisemmin liittynyt mylordiin kuin milloinkaan
ennen. Kerran keväällä nuo kaksi aatelismiestä olivat ratsastaneet
Cambridge'iin Newmarketista, jonne olivat menneet kilpa-ajoihin, ja
kunnioittaneet Harry Esmondia käymällä vierailulla hänen asunnossaan;
tohtori Montague, yliopiston rehtori, joka oli kohdellut Harrya
hieman ylenkatseellisesti, nähdessään tämän tuttavallisuuden noiden
suuruuksien kanssa ja että mylord Castlewood nauroi ja käveli käsi
Harryn olalla, lämpeni mr. Esmondille ja alistui olemaan erittäin
kohtelias tälle. Ja muutamia päiviä saapumisensa jälkeen Harry kertoi
nauraen tuon jutun lady Esmondille, huomauttaen miten outoa oli, että
miehet, jotka olivat opistaan kuuluisia ja ylistettyjä yli Euroopan,
kumartavat arvonimelle ja matelevat aatelismiehen edessä, olipa tämä
miten köyhä tahansa. Tämän kuullessaan Beatrix-neito keikahutti päänsä
pystyyn ja sanoi, että alhaista alkuperää olevien sopiikin kunnioittaa
ylempiään ja että papit yleensä tekeytyivät aivan liian ylpeäksi ja
että hän piti paljon lady Sarkin perheessä vallitsevasta tavasta, siliä
siellä kappalainen, vaikka hän piti vanukkaasta, kuten kaikki papit,
poistui aina ennen kermavanukkaan tarjoamista.

"Ja kun minusta tulee pappi", sanoi mr. Esmond, "niin etkö anna minulle
ollenkaan kermavanukasta, Beatrix?"

"Sinä -- sinä oletkin erilainen", vastasi Beatrix. "Sinä olet meidän
sukuamme."

"Minun isäni oli pappi, niinkuin sinä heitä kutsut", sanoi mylady.

"Mutta minunpa on Irlannin pääri", sanoi Beatrix-neito kohauttaen
päätään. "Tietäkööt ihmiset asemansa. Varmaankin tahdotte minun
polvillani ryömien pyytämään siunausta mr. Thomas Tusherilta, josta
juuri on tullut apulainen ja jonka äiti oli kamaripiika."

Ja hän poistui tulistuneena ja pää kenossa huoneesta.

Kun hän oli mennyt, näytti mylady niin surulliselta ja vakavalta,
että Harry kysyi hänen levottomuutensa syytä. Lady vastasi, ettei se
johtunut ainoastaan siitä, mitä Harry oli sanonut Newmarketista, vaan
myös siitä, että hän oli huomannut, huolekseen ja kauhukseen, että
mylordin, erittäinkin hänen tutustuttuaan lordi Mohuniin, oli uudelleen
vallannut pelihimo, jonka hän oli hylännyt avioliittonsa jälkeen.

"Mutta miehet lupaavat enemmän kuin kykenevät avioliitossa täyttämään",
sanoi mylady huokaisten, "Pelkään, että hän on menettänyt suuria
summia, ja omaisuutemme, joka aina on ollut pieni, hupenee tyhjiin
tässä huolettomassa irstailussa. Kuulin hänen olleen Lontoossa hyvin
hurjassa seurassa. Hänen paluunsa jälkeen on kirjeitä ja lakimiehiä
herkeämättä tullut ja mennyt; hänellä näyttää minusta olevan
taukoamaton huoli, vaikka hän peittää sen hullutteluun ja nauruun.
Katselin -- katselin oven takaa eilen illalla ja -- ja ennenkin",
sanoi mylady, "ja näin heidät korttien ääressä keskiyön jälkeen. Ei
mikään maatila kestä sitä tuhlausta, vielä vähemmin meidän, joka
hupenee niin, ettei pojalleni jää mitään, eikä Beatrix-paralleni
ollenkaan perintöosuutta."

"Toivon, että voisin teitä auttaa, rouva", sanoi Harry Esmond
huokaisten ja toivoen sitä hyödyttömästi ja tuhannetta kertaa
elämässään.

"Kukapa voi auttaa? Jumala yksin", sanoi lady Castlewood, "yksin
Jumala, jonka käsissä olemme." Ja niinhän onkin. Perheenhallituksesta
ja käytöksestään vaimoaan ja lapsiaan kohtaan -- alamaisiaan, joiden
yli hänen valtansa on rajaton -- on jokaisen, joka seuraa maailman
menoa, toisinaan vavisten ajateltava tulevaa tiliä. Sillä meidän
yhteiskunnassamme ei mikään laki ylety kotilieden kuninkaaseen. Hän
on omaisuuden ja onnen herra -- melkeinpä hengenkin. Hänellä on
vapaus rangaista, tehdä onnelliseksi tai onnettomaksi -- tuhota tai
kiduttaa. Hän voi vähitellen tappaa vaimon, eikä häntä siitä tutkita
eikä tuomita sen enempää kuin Turkin keisaria, joka keskiyöllä hukuttaa
orjansa. Hän saa tehdä lapsistaan yhtä hyvin orjia ja teeskentelijöitä
kuin ystäviä ja vapaita ihmisiä, hän saa nostattaa ne kapinaan ja
vihaan rakkauden luonnonlakia vastaan. Olen kuullut valtiomiesten ja
kahvilapolitikoitsijain sanomalehtiä lukiessaan raivoavan Ranskan
kuninkaan ja keisarin tyrannivaltaa vastaan, ja olen ihmetellyt heitä
(sillä hekin tavallaan ovat itsevaltiaita) heidän kotoisen hallintonsa
vuoksi, jossa kukin mies on itsevaltias. Kun itsekunkin pienen
hallituksen aikakirjat näytetään Ylimmäiselle Herralle, jonka alaisina
hallitsemme, paljastetaan perhetyrannien historioita, jotka ovat yhtä
julmia kuin Amurathin ja yhtä petomaisia kuin Neron ja yhtä hurjan
irstailevia kuin Kaarlen.

Jos Harry Esmondin isäntä hairahtui, tapahtui se viimemainitulla
tavalla, hän kun oli luonteeltaan pikemminkin mukavuutta rakastava kuin
julma, ja hänet olisi voitu palauttaa paljon parempiin tunteisiin,
jos hänelle olisi suotu aikaa muuttaa katumuksensa pysyväiseksi
parannukseksi.

Koska mylord ja hänen ystävänsä lordi Mohun olivat niin läheisiä
tovereita, suvaitsi Beatrix-neito olla kateellinen viimemainitulle, ja
nuo kaksi herraa huvittivat toisiaan usein nauraen karkeaan, rajuun
tapaansa lapsen vihanpuuskille ja vastenmielisyyden osoituksille.
"Kun tulet tarpeeksi vanhaksi, menet naimisiin lordi Mohunin kanssa",
oli Beatrixin isällä tapana sanoa, silloin tyttö nyrpisti nenäänsä
ja sanoi: "Mieluummin menisin naimisiin vaikka Tom Tusherin kanssa."
Ja koska lordi Mohun aina osoitti ääretöntä ritarillisuutta lady
Castlewoodia kohtaan, jota hän näytti suuresti ihailevan, vastasi
Beatrix eräänä päivänä tähän isänsä vanhaan leikkipuheeseen:
"Luullakseni mylord mieluummin naisi äidin kuin minut ja odottaa vain
sinun kuolemaasi kosiakseen häntä."

Tyttö sanoi nuo sanat kevyesti ja nenäkkäästi eräänä iltana ennen
illallista, kun perheseura oli kokoontunut suuren takkavalkean ääreen.
Nuo kaksi lordia, jotka olivat korttiensa ääressä, säpsähtivät
molemmat. Mylady kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan ja käski
Beatrix-neidon mennä omaan kamariinsa; silloin sanoi tyttö kaikkein
viattomimmin ilmein, kuten hänellä oli tapana: "En tosiaankaan
tarkoittanut mitään pahaa. Ihan varmaan äiti puhuu paljon enemmän Harry
Esmondin kuin isän kanssa; hän itkikin, kun Harry lähti pois eikä hän
milloinkaan itke, kun isä lähtee! Ja eilen illalla hän puhui lordi
Mohunin kanssa niin kauan, niinkauan, ja lähetti meidät pois huoneesta,
ja itki, kun me tulimme takaisin, ja --"

"Peijakas!" huusi lordi Castlewood, joka oli menettänyt kaiken
malttinsa. "Poistu huoneesta, sinä kyykäärme!" ja hän nousi kiivaasti
ja heitti pois korttinsa.

"Kysy lordi Mohunilta, mitä olen hänelle sanonut, Francis", sanoi
varakreivitär nousten pelästyneenä, mutta kuitenkin ulkomuodossaan ja
äänessään suurta ja liikuttavaa arvokkuutta ja vilpittömyyttä. "Tule
pois kanssani, Beatrix." Beatrix nousi myöskin; hän kyynelöi nyt.

"Äiti kulta, mitä olen tehnyt?" hän kysyi. "En tarkoittanut mitään
pahaa." Ja hän riippui kiinni äidissään ja pari poistui huoneesta
nyyhkyttäen yhdessä.

"Kerron sinulle mitä vaimosi minulle sanoi, Frank", huudahti mylord
Mohun. "Harry-pastori voi kuulla sen; ja taivaan nimessä, joka sana,
jonka sanon, on totta. Eilen illalla vaimosi pyysi minua kyyneleet
silmissä olemaan enää pelaamatta kanssasi arpa- ja korttipeliä; ja itse
parhaiten tiedät, oliko se, mitä hän pyysi, sinun omaksi hyväksesi."

"Oli tietenkin, Mohun", sanoi mylord kuivalla, kovalla äänellä. "Sinä
tietysti olet miesten esikuva, koko maailmahan tietää millainen pyhimys
olet."

Mylord Mohun oli eronnut vaimostaan ja hänellä oli ollut ratkaistavana
useita kunnianasioita, joissa naiset olivat olleet tavallisimpana syynä.

"En ole mikään pyhimys, mutta vaimosi on; ja saatan vastata teoistani,
kuten muiden on vastattava sanoistaan", vastasi mylord. Mohun.

"Herran tähden, mylord, se on teidän tehtävä", huusi toinen ponnahtaen
ylös.

"Meillä on ensin eräs toinen pieni tili päätettävänämme, mylord",
sanoi lordi Mohun, jolloin Harry Esmond säikähtäen seurauksia, joihin
tämä tuhoisa väittely johtaisi, puhkesi mitä kiivaimmin varoittamaan
isäntäänsä ja tämän vastustajaa. "Taivaan tähden!" hän sanoi, "aiotteko
te, mylord, vetää miekkanne ystäväänne vastaan omassa talossanne?
Voitteko epäillä naista, joka on puhdas kuin taivas, ja kuolisi tuhat
kertaa mieluummin kuin rikkoisi teitä vastaan? Saavatko kateellisen
lapsen mitättömät sanat viedä ystävykset riitaan? Eikö emäntäni ole
kehoittanut teidän ylhäisyyttänne lopettamaan yhteytenne lordi Mohunin
kanssa ja hylkäämään tavan, joka voi tuottaa perikadon perheellenne?
Olisihan mylord Mohun ilman sairastumistaan jo poistunut luotanne?"

"Siunatkoon, Frank, eihän mies, jonka varpaissa on nivelleini, voi
juoksennella toisten miesten vaimojen jäljessä", puhkesi mylord Mohun
puhumaan; hän oli todellakin siinä tilassa, ja naurahti ja katsoi
kapaloitua raajaansa niin koomillisesti, että toinenkin huitaisten
kädellään otsaansa joutui tuon tarttuvan hyväntuulisuuden valtaan
ja sanoi kiroten: "-- vie, Harry, uskonpa sinua", ja niin päättyi
tämä riita ja nuo kaksi herraa, jotka hetki sitten olivat seisoneet
paljastetuin miekoin käänsivät niiden päät alaspäin ja pudistivat
toistensa käsiä.

_Beati fiacifici_. "Mene ja hae vaimoni takaisin", sanoi Harryn isäntä.
Esmond poistui kovin iloisena, kun sai olla niin hyvän viestin viejänä.
Hän löysi tämän ovelta -- hän oli kuunnellut siinä, mutta vetäytyi
takaisin Harryn tullessa. Lady tarttui Harryn molempiin käsiin;
hänen omansa olivat kylmät kuin marmori. Hän näytti haluavan langeta
Harryn syliin. "Kiitoksia, ja Jumala sinua siunatkoon, rakas Harry,
veljeni!" hän sanoi. Hän suuteli Harryn kättä. Esmond tunsi sillä hänen
kyyneleensä ja johdatti hänet huoneeseen ja mylordin luokse, jolloin
lordi Castlewood, liikutuksen ja rakkauden valtaamana, jommoista ei
ollut useaan pitkään vuoteen näyttänyt, painoi vaimonsa sydämelleen ja
kumartui ja suuteli häntä ja pyysi häneltä anteeksi.

"Minun on jo aika mennä yöpuulle. Syön vellini vuoteessa", sanoi
lordi Mohun ja nilkutti pois koomillisesti Harry Esmondin käsivarteen
nojaten. "Kautta Yrjänän, tuo nainen on helmi!" sanoi hän; "ja vain
sika on häntä arvossa pitämättä! Oletteko nähnyt tuon raa'an, kieppuvan
appelsiinien myyjättären, jonka Esmond", -- mutta tässä keskeytti hänet
mr. Esmond sanoen, etteivät nämä olleet asioita, joita hänen tuli
tietää.

Mylordin kamariherra tuli palvelemaan isäntäänsä, joka tuskin oli
päässyt pukeutumisnuttuunsa ja yömyssyynsä, kun hänen luokseen tuli
vieras, jonka hänen isäntänsä tahtoi lähettää -- ja tämä ei ollut
kukaan muu kuin lady Castlewood itse, mukanaan paahdettua leipää ja
velli, jotka hänen miehensä käski hänen laittaa kuntoon ja omin käsin
viedä vieraalleen.

Lordi Castlewood seisoi katsellen vaimonsa jälkeen, kun tämä meni
asialle, ja kun lordi noin katsoi, ei Harry Esmond saattanut olla
tuijottamatta häneen, ja hän huomasi isäntänsä kasvoilla rakkauden,
surun ja huolen ilmeet, jotka hyvin suuresti liikuttivat ja hellyttivät
nuorukaista. Lordi Castlewoodin kädet vaipuivat alas hervottomina ja
hänen päänsä painui rintaa vasten ja viimein hän sanoi:

"Kuulitko mitä Mohun sanoi, pastori?"

"Ettäkö mylady on pyhimys?"

"Että on kaksi tiliä suoritettavana. Olen kulkenut harhaan nämä viisi
vuotta, Harry Esmond. Aina siitä lähtien kuin toit tuon kirotun rokon
tähän taloon, on kohtalo ajanut minua takaa; ja minun olisi ollut
parasta kuolla siihen eikä pelkurin lailla paeta sitä. Jätin Beatrixin
sukulaistensa luo ja menin Lontooseen ja jouduin varkaiden joukkoon,
Harry, ja lankesin takaisin kirottuihin kortteihin ja arpapeliin,
joihin en ollut koskenut naimisiinmenoni jälkeen -- niin, en sen
jälkeen, kuin kuuluin herttuan henkivartiostoon ja olin noiden villien
Mohockien parissa. Ja olen pelannut yhä huonommin ja joutunut yhä
syvemmälle siihen; ja nyt olen velkaa Mohunille kaksituhatta puntaa,
ja kun se on maksettu, en ole kerjäläistä paljoa parempi. En voi enää
katsoa poikaani silmiin, hän vihaa minua -- tiedän sen. Minä olen
tuhlannut Beatyn pienen osuuden; ja Herra tietää, mitä tapahtuu jos
elän. Parasta minun on kuolla ja pelastaa se osa maatilasta, joka on
lunastettavissa, pojalleni."

Mohun oli yhtä suuressa määrin Castlewoodin herra kuin itse linnan
omistajakin ja hänen hevosensa täyttivät tallit, joissa olikin tilaa
yllinkyllin paljon useammalle kuin Harry Esmondin köyhtynyt isäntä
saattoi pitää. Lordi Mohun oli saapunut ratsain palvelijainsa seurassa,
mutta kun hänen nivelleininsä ilmaantui, lähetti mylord hakemaan
Lontoosta kevyitä kääsejä, jotka hän omisti ja joita kuljetti pieni
parivaljakko; niillä saattoi ajaa, jos tiet vain olivat hyvät, yhtä
nopeasti kuin lappalaisen pulkalla. Kun nämä ajoneuvot saapuivat,
tahtoi lordi Mohun viedä lady Castlewoodin ajelemaan; hän tekikin
sen useita kertoja, ja nopea kulku huvitti suuresti hänen toveriaan,
joka piti tuosta vauhdista ja raikkaista tuulista lakeuksilla, jotka
ovat aivan Castlewoodin läheisyydessä ja levenevät sieltä merelle
päin. Koska tämä huvi miellytti suuresti ladyä, ja hänen miehensä,
puhumattakaan siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa vaimonsa
läheisestä kanssakäymisestä lordi Mohunin kanssa, kehoitti rouvaansa
tähän huvitteluun, -- aivankuin haluten suurella luottamuksellaan
korvata entisen epäluulon, jota mustasukkaisuudessaan oli osoittanut
-- huvittelihe lady Castlewood vapaasti tähän viattomaan tapaan, jota
hänen vieraansa puolestaan oli hänelle hyvin kärkäs suomaan. Ja lady
näytti käyvän pakottomammaksi lordi Mohunin seurassa ja yhä enemmän
pitävän hänen seurastaan jonkin uhrin vuoksi, jonka lordi halusi tehdä
tavotellakseen ladyn suosiota.

Koska Harry Esmond yhä näki nuo kaksi herraa yhtämittaa korttiensa
ääressä iltaisin, hän valitti eräänä päivänä emännälleen sitä, että
tämä hänen herransa tuhoisa hulluus yhä jatkui, ja kun he taas
näyttivät sopineen, pyysi hän emäntäänsä vaikuttamaan mieheensä niin
etteivät he enää pelaisi.

Mutta lady Castlewood vastasi, hymyillen viekkaasti ja ilosesti, että
hän pian aikoi puhua miehelleen ja että tämän ainakin muutamana iltana
vielä oli annettava jatkaa huviaan.

"Ette todellakaan tiedä, rouva", sanoi Harry, "mitä se teille maksaa,
ja helppoa on jokaisen katselijan, joka tuon pelin tuntee, nähdä, että
lordi Mohun on monin kerroin vahvempi vastustajaansa."

"Tiedän kyllä, että hän on", sanoi mylady yhä erinomaisen hilpeästi;
"hän ei ole vain maailman paras pelaaja, mutta myös jalomielisin
pelaaja."

"Rouva, rouva!" huudahti Esmond kiihtyneenä ja ärtyneenä, "kunniavelat
on ennemmin tai myöhemmin maksettava; ja herrani joutuu perikatoon, jos
hän jatkaa tätä menoa."

"Harry, kerronko sinulle salaisuuden?" vastasi mylady, yhä
ystävällisenä ja iloisena. "Francis ei joudu perikatoon, jos hän
jatkaa; hän pelastuu, jos hän jatkaa. Kadun, että olen puhunut pahaa
lordi Mohunista, kun hän oli täällä viime vuonna. Hän on hyvä ja
jalomielinen ja uskoni on, että voimme hänet johtaa paremmalle tielle.
Olen lainannut hänelle 'Tillotsonin' ja sinun lemmikkisi 'Piispa
Taylorin', ja hän sanoo olevansa hyvin liikutettu; ja katumuksensa
todisteeksi (tämä on salaisuuteni), mitä luulet hänen tekevän
Francikselle? Hän antaa Frank-paran voittaa taas rahansa takaisin. Hän
on jo voittanut viimeisinä neljänä iltana; ja mylord Mohun sanoo, ettei
hän tahdo olla Frank-paran ja armaiden lasteni loukkauskivenä."

"Ja mitä Jumalan nimessä annatte hänelle vastalahjaksi tästä
uhrista?" kysyi Esmond kauhistuneena, koska tunsi miehiä tarpeeksi,
ja erittäinkin tätä, ollakseen varma, ettei sellainen koulunkäynyt
irstailija antanut mitään ilmaiseksi. "Miten taivaan nimessä aiotte sen
hänelle korvata?"

"Korvata hänelle! Äidin siunauksin ja vaimon rukouksin!" huudahti
mylady puristaen kätensä yhteen. Harry Esmond ei tietänyt, nauraako
vaiko suuttua, vaiko rakastaa tätä hyvää emäntäänsä enemmän kuin
milloinkaan sen itsepintaisen viattomuuden vuoksi, jolla hän suhtautui
maailmanmiehen käytökseen, miehen, jonka suunnitelmat Harry osasi
paremmin tulkita. Hän kertoi ladylle varovaisesti, mutta saattaen
kuitenkin tarkoituksensa tälle täysin selväksi, mitä tiesi tämän
aatelismiehen entisestä elämästä ja käytöksestä -- toisista naisista,
joita vastaan hän oli punonut suunnitelmiaan ja jotka hän oli
valloittanut -- keskustelusta, jossa hän Harry, itse oli ollut lordi
Mohunin kanssa ja jossa lordi oli kerskaillut vapaa-aatteisuudestaan
ja moneen kertaan tunnustanut pitävänsä kaikkia naisia vapaasti
pyydystettävinä (siksi hänen ylhäisyytensä tätä sievää urheilua
määritteli) ja että he kaikki, poikkeuksetta, olivat voitettavissa.
Ja palkkioksi kehoituksistaan ja vastalauseistaan Harry sai vihan
puuskan lady Castlewoodilta, joka ei tahtonut kuulla hänen syytöksiään;
vastaukseksi sanoi lady, että Harry itse varmaan oli kovin kehno ja
turmeltunut olettaessaan pahoja suunnitelmia siellä, missä ladyn
mielestä sellaisia ei ollut. "Ja tämän palkan saavat välittäjät asiaan
sekaantumisestaan", ajatteli Harry itsekseen katkerasti; ja hänen
hämminkinsä ja mielipahansa vain suurentui, koskei hän saattanut
puhua mylord Castlewoodille itselleen tämänluontoisesta aineesta tai
yrittää neuvoa tai varoittaa häntä sellaisessa asiassa, joka oli niin
perin pyhä kuin tämän oma kunnia, jonka paras vartija mylord itse
luonnollisesti oli.

Mutta vaikka lady Castlewood ei tahtonut kuunnella nuoren holhokkinsa
neuvoa ja näytti vihaisena hylkäävän sen, kun se tarjottiin, huomasi
Harry iloiten, että tämä hyväksyi neuvon, jonka näytti hylkäävän: sillä
seuraavana päivänä hän valitti päänsärkyä, kun mylord Mohun olisi
vienyt hänet ajelemaan; ja seuraavana päivänä jatkui tuota päänsärkyä;
ja sitä seuraavana päivänä ehdotti lady nauraen iloisen huolettomasti,
että lapset tulisivat hänen paikalleen hänen ylhäisyytensä vaunuihin,
sillä heitä huvitti ajeleminen enemmän kuin mikään muu, eikä hän
tahtonut vallata kaikkia huveja itselleen. Mylord käytti lapsia
ajelulla varsin mielellään, vaikka saatankin vakuuttaa, että raivo ja
pettymys kuohui hänen sisässään; ei siksi, että hänen sydämensä olisi
ollut erittäin vakavasti kiintynyt vilpittömään lady Castlewoodiin,
vaan siksi että sellaisten miesten elämä on useinkin pelkkää
juonittelua, eivätkä he voi viettää päiväänsä ahdistamatta naista
paremmin kuin ketunpyytäjä voi olla urheiluaan vailla aamiaisen jälkeen.

Teennäisen huolettoman käytöksen alta huomasi Harry lordi Castlewoodin
tarkastavan vierastaan kovin tiukasti ja luuli näkevänsä isännässään
luulevaisuuden ja tukahutetun raivon merkkejä, jotka eivät ennustaneet
hyvää. Esmond tiesi, miten arka hänen isäntänsä oli kunnianasioissa, ja
piti häntä silmällä melkein kuin lääkäri potilastaan; hänestä tuntui,
että tämän sairaan tauti kehittyi hitaasti, vaikkei hän voinutkaan enää
heittää myrkkyä pois, sittenkun se oli sekoittunut hänen vereensä.
Shakespearen teoksista luemme (jonka kirjailijan tämän kirjoittaja
puolestaan arvioi paljon yläpuolelle Congreven, Drydenin, tai minkä
tahansa nykyisen aikamme neron), että kun mustasukkaisuus pääsee
valtaan, ei katkojuuret, valmiit eivätkä kaiken maailmankaan unijuomat
voi sitä lieventää tai parantaa.

Taudin oireet näyttivät, sanalla sanoen, niin peloittavilta tästä
nuoresta lääkäristä (joka todellakin, niin nuori kuin hän olikin, oli
tunnustellut kaikkien noiden armaiden sukulaistensa jalojen valtimojen
tykintää), että Harry katsoi velvollisuudekseen varoittaa lordi Mohunia
ja antaa hänelle tiedoksi, että hänen suunnitelmiaan epäiltiin ja
pidettiin silmällä. Niinpä eräänä päivänä, kun lordi Mohun melkoisen
äreätuulisena oli lähettänyt hakemaan lady Castlewoodia, joka oli
luvannut lähteä ajelemaan hänen kanssaan ja nyt kieltäytyi tulemasta,
Harry sanoi: "Mylord, olen teille kiitollinen jos te hyväntahtoisesti
suotte minulle paikan vierellänne; minulla on paljon teille sanottavaa
ja haluaisin puhua teille yksityisesti."

"Kunnioitatte minua suomalla minulle luottamuksenne, mr. Henry Esmond",
sanoi toinen kumartaen suurenmoisesti. Mylord oli aina hieno gentleman;
ja vaikka Esmond olikin nuori, oli hänen käytöksessään jotain, joka
osoitti, että hänkin oli gentleman ja ettei hän suvainnut kenenkään
käyttäytyvän liian vapaasti. Niinpä he lähtivät ulos ja kiipesivät
pieniin ajoneuvoihin, joiden edessä oli kaksi upeasti valjastettua
pientä kermanväristä hannoverilaista hevosta kuolaimiaan pureskellen.

"Mylord", sanoi Harry Esmond, kun he olivat päässeet ulommas, osoittaen
mylord Mohunin jalkaa, joka oli flanelleihin kääritty ja komeasti
asetettu tyynylle -- "mylord, olen lukenut lääketiedettä Cambridgessä."

"Niinkö, Harry-pastori", sanoi toinen; "ja aiotteko ottaa
lääketieteenkin diploomin ja parantaa yliopppilastoverinne --"

"Nivelleinistä", sanoi Harry keskeyttäen hänet ja katsoen häntä
tuikeasti silmiin. "Tiedän melko paljon nivelleinistä."

"Toivon, ettette koskaan saa sitä. Se on helvetinmoinen vaiva", sanoi
mylord, "ja sen kolotus on pirullista. Ah!" ja hän väänsi kasvonsa
surkeannäköisiksi aivankuin juuri tuntisi kolotuksen.

"Teidän ylhäisyytenne voisi paljon paremmin, jos ottaisitte pois koko
tuon käärevaatteen: se vain tulehduttaa varvasta", jatkoi Harry katsoen
miestä suoraan silmiin.

"Ahaa! vai tulehduttaa se varvasta?" kysäisi toinen viattomin ilmein.

"Ottaisitte pois tuon kääreen ja heittäisitte tuon tyhmän tohvelin
menemään ja käyttäisitte saapasta", jatkoi Harry.

"Suositteletteko minulle saappaita, mr. Esmond?" kysyi mylord.

"Niin juuri, saappaita ja kannuksia. Näin teidän ylhäisyytenne kolme
päivää sitten juoksevan käytävää alas varsin nopeasti", pitkitti
Harry. "Olen varma, että vellin nauttiminen iltaisin ei ole teidän
ylhäisyydestänne yhtä miellyttävää kuin punaviinin; ja sitäpaitsi se
pitää teidän ylhäisyytenne pään selvänä pelissä, kun taas isäntäni pää
on juomisesta hämmentynyt ja kiihtynyt."

"Piru vieköön, sir, ette kai rohkene sanoa, etten pelaa rehellisesti?"
huudahti mylord lyöden piiskalla hevosiaan, jotka alkoivat nelistää.

"Olette selväpäinen isäntäni ollessa juovuksissa", jatkoi Harry,
"teidän ylhäisyytenne voittaa isäntäni. Olen pitänyt teitä silmällä
nostaessani lukujeni välillä silmäni kirjoistani."

"Oikea nuori Argus", sanoi lordi Mohun, joka piti Harry Esmondista
-- ja jonka seurasta ja nerokkuudesta ja eräänlaisesta käytöksen
uljuudesta Harry myös suuresti, piti -- "nuori Argus! voitte katsoa
kaikilla sadalla silmällänne ja nähdä meidän pelaavan rehellisesti.
Olen menettänyt pelissä maatilan yhtenä iltana ja olen pelannut
paitanikin päältäni: olen pelannut peruukkinikin ja mennyt kotiin
yömyssy päässä. Mutta kukaan ei voi sanoa, että käytän häntä
hyödykseni muuten kuin pelin suoman hyödyn mukaan. Pelasin konnamaisen
arpapelihuijarin kanssa Alsatiassa hänen korvistaan ja voitin ne ja
minulla on toinen niistä asunnossani Bow Streetillä spriipullossa. Harry
Mohun pelaa kenen kanssa hyvänsä mistä hyvänsä -- on aina pelannut."

"Pelaatte hirveistä panoksista, mylord, isäntäni talossa", sanoi Harry,
"ja useampia pelejä kuin pannaan korteille."

"Mitä tarkoitatte, sir?" huudahti mylord, kääntyen ja punastuen.

"Tarkoitan", vastasi Harry ivalliseen sävyyn, "että nivelleininne on
parantunut, -- jos teillä sitä on koskaan ollutkaan."

"Sir!" huudahti mylord kiihtyen.

"Ja totta puhuaksemme uskon, ettei teidän ylhäisyydellänne ole enemmän
nivelleiniä kuin minullakaan. Joka tapauksessa ilmanvaihdos tekee
teille hyvää, mylord Mohun. Ja tarkoitan vilpittömästi, että teidän
olisi paras poistua Castlewoodista."

"Ja teidätkö määrättiin minulle tätä sanomaa tuomaan?", huudahti lordi
Mohun. "Frank Esmondko antoi teille tämän toimen?"

"Sitä ei ole antanut kukaan. Perheeni kunnia pani minut tähän toimeen."

"Ja oletteko valmis vastaamaan tästä?" huudahti toinen ruoskien
raivoisana hevosiaan.

"Aivan valmis, mylord. Teidän ylhäisyytenne kaataa ajoneuvot, jos
ruoskitte niin kiivaasti."

"Kautta Yrjänän, onpa teillä rohkea luonto!" huudahti mylord
purskahtaen nauramaan. "Luulenpa, että tuo helvetillinen _bolie de
fesuite_ -- jesuiitan hyökkäyskeino -- tekee teidät niin rohkeaksi",
hän lisäsi.

"Ei, vaan rauhan säilyttäminen perheessä, jota rakastan enin
maailmassa", vastasi Harry Esmond heltyen; "jalon hyväntekijäni
kunnia -- rakkaan emäntäni ja hänen lastensa onni. Olen heille velkaa
kaiken elämässä, mylord, ja panisin henkeni alttiiksi kenen puolesta
hyvänsä heistä. Mikä tuo teidät tänne häiritsemään tätä rauhallista
kotia? Mikä viivyttää teitä, kuukauden kuukauden jälkeen, maaseudulla?
Mikä panee teidät teeskentelemään sairautta ja keksimään tekosyitä
viivyttelyllenne? Sekö, että voittaisitte isäntä-parkani rahat? Olkaa
jalomielinen, mylord, ja säälikää hänen heikkouttaan hänen vaimonsa
ja lastensa vuoksi. Sekö, että voisitte leikkiä hyveellisen naisen
yksinkertaisella sydämellä? Voisitte yhtä hyvin hyökätä Toweria vastaan
paljain käsin. Mutta voitte tahrata hänen nimensä puhumalla siitä,
kevyesti tai yrittämällä sopimattomia -- enkä kiellä, että teidän
vallassanne on tehdä hänet onnettomaksi. Säästäkää näitä viattomia
ihmisiä ja poistukaa heidän luotaan."

"Herranen aika, uskonpa, että itse olette iskenyt silmänne tuohon
sievään puritaaniin, nuoriherra Harry", sanoi mylord nauraen
huoletonta, hyväntuulista naruaan ja aivankuin olisi kuunnellut
mielenkiinnolla nuoren miehen kiihkeätä pyyntöä. "Kuiskatkaa, Harry!
Rakastatteko häntä itse? Onko juoppolalli Frank Esmond joutunut kaiken
lihan tielle?"

"Mylord, mylord", huudahti Harry kasvot punaisina ja silmät kyynelissä;
"minulla ei ole milloinkaan ollut äitiä, mutta rakastan tätä naista
äitinäni. Jumaloin häntä kuin pyhäinpalvoja pyhimystä. Kun kuulen
hänen nimeänsä mainittavan kevyessä tarkoituksessa, tuntuu se minusta
pyhäinhäväisyltä. Rohkenisitteko ajatella omasta äidistänne niin tai
suvaita kenenkään hänestä siten puhuvan. Minulle on kauhistus ajatella,
että kukaan mies saattaa hänestä ajatella likaisesti. Rukoilen teitä,
vaadin teitä jättämään hänet. Onnettomuus on oleva tämän seurauksena."

"Onnettomuus, pyh!" sanoi mylord antaen piiskansivalluksen hevosille,
jotka tällä hetkellä -- sillä olimme päässeet lakeuksille -- alkoivat
nelistää niin, ettei mistään pidättämisestä ollut apua. Ohjakset
katkesivat lordi Mohunin käsissä ja pillastuneet hevoset kiitivät
hurjina eteenpäin, ajoneuvot vaappuivat edestakaisin ja ajajat
tarrautuivat niiden laitoihin kynsin hampain, kunnes he näkivät
edessään suuren rotkon, jossa kaatumista ei voinut välttää, silloin nuo
kaksi herraa hyppäsivät henkensä edestä, kumpikin omalta puoleltaan
kääseistä. Harry Esmond putosi nurmikkoon niin rajusti, että hän
hetkeksi pyörtyi; mutta jonkun ajan kuluttua hän kykeni nousemaan,
kovin pahoinvoipana ja vertavuotavin nenin, mutta ilman muuta vammaa.
Lordi Mohun ei ollut niin onnellinen; hän putosi päälleen erästä kiveä
vasten ja makasi nyt maassa, nähtävästi kuolleena.

Tämä onnettomuus tapahtui herrojen ollessa kotiin päin palaamassa --
ja mylord Castlewood kohtasi mennessään poikansa ja tyttärensä kanssa
ratsastamaan nuo parihevoset niiden nelistäessä ajopelit takanaan
ja katkonaiset ohjat jalkoihin sotkeutuneina; mylordin palvelijat
käännyttivät ja pysäyttivät ne. Nuori Frank havaitsi lordi Mohunin
punaisen takin ja seurue kiiruhti tuon onnettoman herran ja Esmondin
luo; Harry oli jo noussut maasta. Lordin suuri peruukki ja töyhtöniekka
hattu olivat pudonneet, ja otsassa olevasta haavasta oli vuotanut
runsaasti verta. Hän näytti olevan ja olikin jo ruumiina.

"Suuri Jumala! hän on kuollut!" sanoi mylord. "Jonkun on ratsastettava!
Hakekaa tohtori -- jääkää! Menen kotiin ja noudan tänne Tusherin; hän
tuntee kirurgiaa", ja mylord nelisti pois ja hänen poikansa hänen
jäljessään.

Tuskin he olivat poistuneet, kun Harry Esmond, joka juuri oli tullut
tajuihinsa, muisti mielessään samanlaisen onnettomuuden, jonka oli
nähnyt ratsastaessaan Newmarketista Cambridge'iin; ja reväisten
hihan mylordin takista Harry aukaisi kynäveitsellä suonen hänen
käsivarrestaan ja rauhoittui hetken kuluttua kokonaan nähdessään veren
vuotavan. Kesti lähes puoli tuntia, ennenkuin lordi tuli tajuihinsa;
sillävälin tohtori Tusher ja pikku Frank saapuivat ja huomasivat, ettei
mylord ollutkaan vainaja, niin kalman kalpea kuin olikin.

Hetken kuluttua, kun lordi kykeni sen kestämään, asettivat he hänet
rengin ratsulle ja antoivat toisen ratsun Esmondille; miehet kävelivät
molemmin puolin lordi Mohunia tukien häntä, milloin tarve vaati, ja
arvoisa tohtori Tusher heidän kanssaan. Pikkuinen Frank ja Harry
ratsastivat yhdessä antaen hevosen kävellä.

"Kun ratsastimme kotiin yhdessä", sanoi poika, "kohtasimme äidin, joka
käveli pengermällä tohtorin kanssa ja isä pelästytti häntä kertomalla,
että sinä olit kuollut --"

"Ettäkö minä olin kuollut?" hätäytyi Harry.

"Niin. Isä sanoi: 'nyt on Harry-parka saanut surmansa, kultaseni',
jolloin äiti kirkaisi kovasti, ja voi, Harry, hän kaatui ja minä
luulin, että hänkin kuoli. Enkä ole milloinkaan nähnyt isää semmoisella
tuulella. Hän kirosi voimakkaimmalla tavallaan ja tuli aivan kalpeaksi
ja sitten hän alkoi omituisesti nauraa ja käski tohtorin ottaa hänen
hevosensa ja minun seurata tohtoria; me poistuimme isän luota. Ja
kun katsoin takaisin, näin hänen valavan vettä suihkulähteestä äidin
päälle. Oi, miten äiti pelästyi!"

Miettien tätä omituista tapausta -- sillä mylord Mohunin nimi oli
myöskin Harry ja ystävykset sanoivat toisiaan usein Frankiksi
ja Harryksi -- ja kovin kiihtyneenä ja huolestuneena ratsasti
Esmond kotiin. Hänen rakas emäntänsä oli yhä pengermällä ja hänen
palvelijattarensa oi hänen luonaan, eikä mylord ollut enää siellä.
Sieltä johtivat rappuset ja pieni ovi tielle. Lordi Mohun ratsasti,
näyttäen kovin aavemaiselta, nenäliina pään ympärillä ja ilman hattuaan
ja peruukkiaan, joita renki kantoi; mutta hänen kohteliaisuutensa ei
hänestä luopunut ja hän kumarsi ylhäällä seisovalle ladylle.

"Taivaan kiitos, että pelastuitte!" sanoi tämä.

"Ja Harrykin on pelastunut, äiti", riemuitsi pikku Frank, -- "hurraa!"

Harry Esmond astui ratsulta ja juoksi emäntänsä luo ja samoin pieni
Frank, ja toinen rengeistä otti huostaansa nuo kaksi hevosta,
sillävälin kuin toinen, hattu ja peruukki kädessä, käveli mylordin
ratsun ääressä pääportille, joka oli puolen kilometrin päässä.

"Oi oma poikani! millaisen säikähdyksen oletkaan minulle tuottanut!"
sanoi lady Castlewood Harry Esmondin saapuessa hänen luokseen, hän
tervehti nuorukaista loistavine ilmeineen ja lempeätä tervetuloa
soivin äänin; ja hän oli niin hyvä, että suuteli nuorukaista (toisen
kerran lady häntä niin kunnioitti) ja kulki sisälle Harryn ja poikansa
välissä, pidellen kumpaakin kädestä.



XIV luku.

RATSASTAMME HÄNEN JÄLKEENSÄ LONTOOSEEN.

Levättyään muutamia päiviä lordi Mohun tointui vammastaan niin paljon,
että kykeni ilmoittamaan aikovansa lähteä seuraavana aamuna, jolloin
hän myös poistui Castlewoodista, päättäen matkustaa Lontooseen lyhyin
päivämatkoin ja levätä kaksi yötä tiellä. Hänen isäntänsä kohteli häntä
harkitun ja juhlallisen kohteliaasti, joka kokonaan poikkesi mylordin
tavallisesta, suorasta ja huolettomasta käytöksestä, mutta ei ollut
mitään syytä olettaa, että nuo kaksi lordia eivät eronneet ystävinä,
vaikka Harry Esmond huomasi, että herra varakreivi kohtasi vieraansa
vain muiden henkilöjen seurassa ja näytti välttävän hänen kanssaan
kahdenkesken jäämistä. Eikä hän myöskään saattanut ratsullaan lordi
Mohunia, kuten hänen oli tapana tehdä useimmille ystävilleen, joita
hän aina oli halukas lausumaan tervetulleeksi ja haluton päästämään
luotaan; hän vain tyytyi, kun lordi Mohunin hevosten ilmoitettiin
olevan valmiina ja niiden omistaja ilmaantui matkavalmiina jättääkseen
kohteliaimmat jäähyväisensä Castlewoodin naisille, seuraamaan lordi
Mohunia alakertaan hänen hevostensa luo ja kumartamaan ja toivottamaan
hänelle onnellista matkaa. "Tapaan sinut Lontoossa ennen pitkää,
Mohun", sanoi mylord hymyillen, "silloin teemme toistemme kanssa
lopulliset tilit."

"Älä huoli antaa niiden itseäsi vaivata, Frank", sanoi toinen
iloisesti ja kättään ojentaessaan hän näytti hieman hämmästyneen siitä
tylystä ja ylpeästä tavasta, jolla hänen isäntänsä otti vastaan hänen
erotervehdyksensä; ja niin hän ratsasti palvelijainsa seuraamana pois.

Harry Esmond oli tuota lähtöä näkemässä. Se oli hyvin erilainen kuin
mylordin tulo, jota varten oli tehty suuria valmistuksia (silloin
vanha talo pukeutui parhaaseen asuunsa vieraansa kunniaksi); ja
tänä päivänä kaikki olivat surullisia ja väkinäisiä, mikä täytti
mr. Esmondin mielen synkin entein ja surullisin, määrittelemättömin
huolin. Lordi Castlewood seisoi ovella katsellen vieraansa ja tämän
palvelijain jälkeen, kun nämä kulkivat ulomman portin kaaren alitse.
Sinne päästyään lordi Mohun vielä kerran kääntyi; herra varakreivi
kohotti hitaasti majavannahkalakkiaan ja kumarsi. Harryn mielestä
hänen kasvonsa olivat omituisen lyijynväriset. Hän kirosi ja potkaisi
koiriansa, jotka hypellen saapuivat hänen luokseen; sitten hän käveli
suihkulähteen luo pihan keskelle ja nojaten erääseen pylvääseen katsoi
altaaseen. Kun Esmond meni omaan huoneeseensa -- se oli entinen
kappalaisen huone pihan toisella puolella -- ja kääntyi mennäkseen
sisään matalasta ovesta, hän näki lady Castlewoodin katselevan
akkunaverhojen takaa suuresta vastaanottohuoneen akkunasta ylhäältä
mylordia, kun tämä tarkasti suihkulähdettä. Pihalla tuntui vallitsevan
omituinen hiljaisuus ja tuo näky pysyi kauan Esmondin muistossa:
Ylhäällä kirkas taivas, rakennuksen varastohuoneet ja aurinkokello
heittivät varjojaan kultaiseen, alhaalla olevaan _memento mori_
kirjoitukseen, kaksi koiraa, musta vinttikoira ja melkein valkoinen
lintukoira, toinen kuono aurinkoa kohti ja toinen nuuskien ruohoa ja
kiviä, ja mylord nojaten suihkulähteeseen, joka iloisesti pulputti.
On kummaa miten tuo näky ja tuon suihkulähteen ääni pysyvät muistiin
kiteytyneinä miehellä, joka on nähnyt satoja loiston ja vaarankin
näkyjä, joita ei ole säilyttänyt muistinsa kammioissa.

Lady Castlewood -- hän oli nauranut koko aamun ja ollut erittäin
iloinen ja vilkas miehensä ja tämän vieraan seurassa -- juoksi, niin
pian kuin nuo kaksi herraa yhdessä olivat poistuneet hänen huoneestaan,
Harryn luo; hänen olemuksensa oli nyt kokonaan muuttunut, ja kasvot ja
silmät huolekkaina hän sanoi: "Seuraa heitä, Harry: olen varma, että
jokin on hullusti." Ja siten joutui Esmond tämän ladyn määräyksestä
urkkijaksi, ja hän vetäytyi omaan kamariinsa suodakseen itselleen
aikaa, ja yritti vakavasti sepittää kertomusta, joka rauhoittaisi hänen
emäntäänsä; sillä hän ei voinut karkoittaa omaakaan huoltaan siitä,
että jotakin vakavaa oli odotettavissa noiden kahden herran suhteessa.

Ja nyt istui pieni Castlewoodin perhe useina päivinä pöydän ääressä
kuten ennenkin iltaisin; tämä huoli, vaikka olikin nimetön ja
näkymätön, oli siitä huolimatta alati ainakin kolmen henkilön mielessä
siellä. Mylord oli erinomaisen lempeä ja hyvä. Aina kun hän poistui
huoneesta, seurasivat hänen vaimonsa silmät häntä. Lordi kohteli
vaimoaan jollain tavoin surunvoittoisen kohteliaasti ja lempeästi,
mikä oli ihmeellistä hänenlaisen säädyttömän ja tavallisesti
karkeasti käyttäytyvän henkilön taholta. Hän nimitti vaimoaan tämän
ristimänimellä usein ja hellästi; hän oli kovin hyvä ja hellivä
lapsille, erittäinkin pojalle, jota hän ei rakastanut; ja vaikka
hän tavallisesti oli välinpitämätön kirkosta, meni hän sinne nyt ja
täytti kaikki velvollisuudet (kuunteli tohtori Tusherin saarnaakin)
ihmeellisen hartaasti.

"Hän kävelee huoneessaan koko yön; mikähän häntä vaivaa? Henry, ota
selville mikä se on", sanoi lady Castlewood vähän väliä nuorelle
holhokilleen. "Hän on lähettänyt kolme kirjettä Lontooseen", sanoi hän
eräänä toisena päivänä.

"Kirjeet rouva, olivat eräälle lakimiehelle", vastasi Harry, joka tiesi
näistä kirjeistä ja oli nähnyt osan niiden sisällöstä, joka koski
erästä uutta lainaa, jonka mylord otti; ja kun nuori mies pahoitteli
tätä isännälleen, sanoi mylord: "Hankin vain rahaa maksaakseni erään
vanhan kiinnitysvelan, josta täytyy päästä vapaaksi."

"Rahaan nähden ei lady Castlewood ollut vähimmässäkään määrässä
huolissaan. Harvat hellät naiset tuntevat rahahuolien tuskaa; tuskin
saattaa antaa naiselle suurempaa mielihyvää kuin pyytämällä hänen
panttaamaan timanttinsa rakastamansa miehen hyväksi; ja muistan
kuulleeni mr. Congreven sanoneen lordi Marlborough'sta, että syy, jonka
vuoksi mylordilla oli niin suuri menestys naisten parissa nuorana
miehenä, oli se, että hän otti heiltä rahaa. On harvoja miehiä, jotka
ryhtyvät siihen uhraukseen", sanoi mr. Congreve, joka tunsi osan
naissukua varsin hyvin.

Harry Esmondin loma oli juuri lopussa, ja kuten on sanottu, hän
valmistautui palaamaan yliopistoon viimeiseksi lukukaudekseen
suorittaakseen sen jälkeen tutkintonsa ja astuakseen kirkon
palvelukseen. Hän oli nyt lopullisesti päättänyt valita tämän
uran, tuntematta tosin sitä hartautta, joka sopii miehelle,
joka on astumaisillaan niin pyhään tehtävään, mutta maallisen
tyytymyksen hengessä hän katsoi parhaaksi tuon elämän uran ottamisen
kutsumuksekseen. Hänen syynsä tähän päätökseen oli, että hän oli
velkaa kaiken Castlewoodin perheelle ja että hän oli mieluummin
heidän läheisyydessään kuin missään muualla maailmassa; hän tahtoi
hyödyttää hyväntekijöitään, jotka palkkioksi soivat hänelle rajattoman
luottamuksen ja rakkauden; hän tahtoi kasvattaa perheen nuoren
perillisen ja toimia tämän opettajana; hän tahtoi jatkuvasti olla
rakkaan isäntänsä ja emäntänsä ystävä ja neuvonantaja. Molemmat he
iloisina sanoivatkin, että he aina pitivät häntä sellaisena; ja niin
hän päätti lohduttautua sillä, että oli rakastamilleen henkilöille
hyödyksi ja hylkäsi kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat, joita hänen
omassa rinnassaan saattoi kyteä. Hänen emäntänsä oli hänelle sanonut,
ettei hän sallisi Harryn poistua luotaan; ja tämän käsky oli Harryn
laki.

Lady Castlewoodin mieli huojentui suuresti tämän muistossasäilyvän
loma-ajan viimeisinä harvoina päivinä, kun mylord huolettomassa sävyssä
ilmoitti, että lordi Mohun oli mennyt Pariisiin ja aikoi tehdä pitkän
matkan ympäri Eurooppaa; ja vaikkei lordi Castlewoodin oma synkkyys
hälvennyt eikä hänen käytöksensä muuttunut, alkoi hänen vaimonsa
kuitenkin tämän huolen aiheen poistuttua hänen mielestään tulla
toivorikkaammaksi ja rauhallisemmaksi ja koki myös koko sydämellään ja
kaikin vallassaan olevin lohdutuskeinoin palauttaa mylordin iloisuutta
ja karkoittaa hänen synkkyyttänsä.

Synkkyytensä syyksi sanoi lordi itse sairauden; hän tahtoi tavata
lääkäriään; hän sanoi menevänsä Lontooseen kysyäkseen neuvoa tohtori
Cheyneltä. Sovittiin, että hänen ylhäisyytensä ja Harry Esmond
matkustaisivat Lontooseen asti yhdessä; ja maanantaiaamuna, lokakuun
11 päivänä vuonna 1700 he lähtivät ratsain matkaamaan Lontoota kohti.
Sunnuntaina, edellisenä päivänä, oli satanut rankasti, joten perhe ei
mennyt kirkkoon; ja illalla mylord luki päivän saarnan perheelleen
kovin kauniisti ja äänessään omituista suloa ja vakavuutta -- pitäen
erojaispuheen, ajatteli Harry, juhlallisimman mitä hän koskaan oli
kuullut. Ja ennenkuin he menivät omiin huoneisiinsa suuteli lordi ja
syleili vaimoaan ja lapsiaan, hellemmin kuin tavallisesti ja niin
juhlallisesti ja tunteellisesti, että he myöhempinä aikoina saivat
suurta lohtua tuon hetken muistelemisesta.

He ratsastivat pois seuraavana aamuna (jätettyään perheelle
yhtä hellät jäähyväiset kuin edellisenä iltanakin), olivat yötä
matkalla ja saapuivat Lontooseen illan suussa, ja mylord asettui
"Vaskitorveen" Cockpitiin, Whitehalliin, jota taloa sotilashenkilöt
hänen nuoruudessaan olivat käyttäneet ja johon lordi aina siitä pitäen
asettui Lontoossa käydessään.

Tunti mylordin saapumisen jälkeen (se osoitti, että hänen vierailunsa
oli edeltäpäin sovittu) tuli mylordin asianajaja Gray's Innistä; ja
arvellen, että hänen isäntänsä halusi olla kahden kesken asianajajan
kanssa, Esmond aikoi poistua heidän luotaan. Mutta mylord sanoi,
että hänen asiansa oli lyhyt, ja esitteli mr. Esmondin erityisesti
asianajajalle, joka oli ollut perheen palveluksessa entisen lordin
aikana ja joka ilmoitti, että hän määräyksen mukaan sinä päivänä itse
oli maksanut rahat mylord Mohunille tämän asunnossa Bow Streetillä ja
että lordi oli ilmaissut hämmästystä, koska ei ollut tavallista käyttää
lakimiehiä, kuten hän oli sanonut, sellaisiin toimiin säätyhenkilöiden
kesken, mutta että hän oli kuitenkin palauttanut mylordin velkakirjan,
jonka asianajaja luovutti asiakkaansa huostaan.

"Luulin, että lordi Mohun oli Pariisissa?" huudahti mr. Esmond, kovin
säikähtyneenä ja hätääntyneenä.

"Hän on minun kutsustani palannut", sanoi herra varakreivi. "Meillä on
keskenämme selvitettävänä lopputilejä."

"Taivas suokoon, että ne jo olisivat selvillä, sir", sanoi Esmond.

"Oh, aivan täydelleen", vastasi toinen katsellen tiukasti nuorukaiseen.
"Hän oli hieman ärtyinen tuon rahan suhteen, jonka kerroin menettäneeni
hänelle pelissä. Ja nyt on se maksettu ja olemme kuitit noista tileistä
ja kohtaamme taas hyvinä ystävinä."

"Mylord", huudahti Esmond, "olen varma, että petätte minua ja että
teidän ja lordi Mohunin välillä on riita."

"Riitako -- kaikkea vielä! Syömme illallista yhdessä juuri tänä iltana
ja juomme pullollisen. Jokainen mies, joka menettää sellaisen summan
kuin minä olen menettänyt, on huonolla tuulella. Mutta nyt on se
maksettu ja vihani on mennyt sen mukana."

"Missä syömme illallista, sir", kysyi Harry.

"_Me!_ Muutamat herrat suvaitkoot odottaa kunnes heidät kutsutaan",
sanoi herra varakreivi naurahtaen. "Menet Duke Streetille katsomaan mr.
Bettertonia. Pidät siitä kappaleesta, se on varma. Anna minun seurata
omia halujani; ja aamulla aterioimme yhdessä sellaisella ruokahalulla
kuin voimme, niinhän näytelmässä sanotaan."

"Jumalan tähden! mylord, en poistu luotanne tänä iltana", sanoi Harry
Esmond. "Luulen tuntevani riitanne aiheen. Vannon teille, ettei se ole
minkään arvoinen. Samana päivänä, jolloin tuo onnettomuus sattui lordi
Mohunille, keskustelin hänen kanssaan siitä. Olen varma, ettei asia
hänen puoleltaan ole ollut muuta kuin merkityksetöntä ritarillisuutta."

"Tiedät, ettei mitään muuta kuin merkityksetöntä kohteliaisuutta ole
ollut lordi Mohunin ja vaimoni välillä", sanoi mylord jylisevällä
äänellä -- "tiesit tämän etkä ilmoittanut minulle?"

"Tiesin siitä enemmän kuin rakas emäntäni itse, sir, -- tuhat kertaa
enemmän. Miten saattoikaan hän, joka oli viaton kuin lapsi, tietää,
mikä oli tuon roiston peitettyjen puheiden takana?"

"Roisto hän on, sen myöntänet, ja olisi riistänyt minulta vaimoni."

"Sir, vaimonne on puhdas kuin enkeli", huudahti nuori Esmond.

"Olenko sanallakaan häntä moittinut?" jylisi mylord. "Olenko
milloinkaan epäillyt hänen puhtauttaan? Se olisi ollut hänen viimeinen
elinpäivänsä, jona sen olisin tehnyt. Luuletko minun kuvittelevan,
että _hän_ joutuisi harhateille? Ei, siihen ei hänessä ole tarpeeksi
intohimoa. Hän ei voi tehdä syntiä eikä antaa anteeksi. Tunnen hänen
luonteensa. Ja nyt kun olen hänet menettänyt, taivas tietäköön,
rakastan häntä tuhat kertaa enemmän kuin milloinkaan ennen -- niin,
enemmän kuin silloin, kun hän oli nuori ja kaunis kuin enkeli --
kun hän hymyili minulle vanhan isänsä kodissa ja kun hänellä oli
tapana mennä piiloon minua odottamaan, kun tulin metsästämästä --
kun tapasin painaa pääni hänen pienelle polvelleen ja itkeä kuin
lapsi hänen sylissään ja vakuuttaa, että tekisin parannuksen, en enää
joisi enkä pelaisi enkä välittäisi naisista, -- enemmän kuin silloin,
kun kaikki hoviherrat juoksivat hänen perässään, -- kun hän, kautta
Yrjänän, näytti lapsensa kanssa ihanammalta kuin madonna kuningattaren
kappelissa. En ole hyvä niinkuin hän -- tiedän sen. Kukapa olisi --
taivas tietköön, kukapa olisi? Hän väsyi ja kyllästyi minuun, --
tiedän sen varsin hyvin. En osannut keskustella hänen kanssaan. Te
nerokkaat ja kirjalliset miehet voitte sen tehdä ja minä en voinut --
tunsin, etten voinut. Niinpä sinun ollessasi vain viisitoistavuotias
poikanen saatoin kuulla teidän kahden keskustelevan runoudestanne ja
kirjoistanne, kunnes jouduin sellaisen raivon, valtaan, että olin
valmis kuristamaan teidät. Mutta olit aina hyvä poika, Harry, ja
minä rakastin sinua -- tiedät, että sinua rakastin. Ja tunsin, ettei
vaimoni kuulunut minulle; eivätkä lapsetkaan kuulu. Ja sokaisin itseni
ja rupesin pelaamaan uhkapeliä ja join ja riivaannuin kaikenmoisiin
kirottuihin hulluuksiin pelkästä epätoivosta ja raivosta. Ja sitten
tulee tämä Mohun ja vaimoni pitää hänestä -- tiedän, että hän pitää
hänestä."

"Totisesti, sieluni autuuden kautta, olette väärässä, sir", huudahti
Esmond.

"Hän ottaa vastaan kirjeitä häneltä", huudahti mylord -- "katsopas
tätä, Harry", ja hän veti esiin paperin, jossa oli ruskea veritahra.
Se putosi lordilta sinä päivänä, jolloin hän ei kuollut. Muuan renki
löysi sen maasta ja antoi sen minulle. Tässä on koko sepustus niiden
kirotulla teatterisoperroksella: "Jumalainen Gloriana; -- Miksi
katsotte niin kylmästi orjaanne, joka teitä jumaloi? Ettekö vähääkään
sääli tuskia, joita olette nähnyt minun kärsivän? Ettekö suvaitse
antaa mitään vastausta kirjenippuihin, jotka ovat kirjoitetut omalla
sydänverelläni? Vaimoni on saanut useampiakin kirjeitä häneltä."

"Mutta hän ei ole vastannut ainoaankaan", huudahti Esmond.

"Se ei suinkaan ole Mohunin vika", sanoi mylord; "ja minä tahdon kostaa
hänelle -- niin totta kuin Jumala on taivaassa, sen teen."

"Yhden tai parin kevyen sananko tähden panette alttiiksi vaimonne
kunnian ja perheonnenne, mylord?" keskeytti Esmond rukoilevasti.

"Pyh! Vaimoni kunniasta ei tule kysymystä", sanoi mylord, "voimme
riidellä monenmoisista muista asioista. Jos elän, tulee tuo roisto
saamaan rangaistuksensa; jos kuolen, on perheelleni siitä vain
helpotusta: maailma on yhtä tuhlaajaa köyhempi; ja Frank saa parempia
opettajia kuin isänsä. Olen tehnyt päätökseni, Harry Esmond, ja
tapahtukoon mitä tahansa, olen sen puolesta rauhallinen. Jätän vaimoni
ja sinut lasteni holhoojiksi."

Nähdessään, että mylord oli päättänyt olla jättämättä tätä riitaa
ja etteivät mitkään kehoitukset saaneet häntä siitä luopumaan,
ajatteli Harry Esmond (joka silloin oli luonteeltaan tulisempi ja
rajumpi kuin nyt, kun huolet, ja syvät mietteet ja harmaat hiukset
ovat häntä tyynnyttäneet), että hänen velvollisuutensa oli pysyä
hyvän, jalomielisen isäntänsä vierellä, ja sanoi: "Mylord, jos olette
päättänyt sotaan ryhtyä, ette saa siihen lähteä yksin. Perheenne
velvollisuus on olla päämiehensä tukena; enkä antaisi anteeksi
itselleni enkä teillekään, ellette minua siihen pyytäisi, tai jos
olisin luotanne poissa vaaran hetkellä."

"Mutta Harry, poika parkani, sinähän olet kasvatettu papiksi", sanoi
mylord tarttuen Esmondin käteen kovin lempeästi, "ja olisi suuri
vahinko, että sinä sekaantuisit tähän juttuun."

"Mylord aikoi itsekin kerran ryhtyä kirkonmieheksi", vastasi Harry;
"eikä isänne papinarvo estänyt häntä taistelemasta keropäitä vastaan
Castlewoodissa. Teidän vihollisenne ovat minunkin vihollisiani,
sir. Osaan käytellä miekkaa, kuten olette nähnyt, melko hyvin, enkä
luule pelkääväni, kun se vedetään huotrastaan." Ja sitten selitti
Harry punastellen ja epäröiden (sillä asia oli arka, ja hän pelkäsi,
että hän sekaantumalla riitaan oli loukannut isäntäänsä), miten
hän itse oli vakavasti varoittanut lordi Mohunia ja ehdottanut
miekkojen mittelemistä tämän kanssa tarpeen vaatiessa. "Ja olisin
voittanut hänet, sir", sanoi Harry nauraen. "Hän ei milloinkaan
veisi puolustautua tuota _bottea_ [hyökkäystapaa] vastaan, jonka
toin Cambridgesta. Ruvetkaammepa puoleksi tunniksi harjoittelemaan
-- voin opettaa sen teidän ylhäisyydellenne. Se on maailman hienoin
hyökkäystapa. Jos ette voi sitä käyttää hyväksenne, on vastustajanne
miekka teidät lävistävä."

"Kautta Yrjänän, Harry, sinun tulisi olla perheen pää", sanoi mylord
synkkänä. "Olisit ollut parempi Castlewoodin lordi kuin minunlaiseni
juoppo laiskiainen", hän lisäsi, pyyhkäisten kädellään silmiänsä ja
katsahtaen sukulaiseensa lempein, hellin katsein.

"Ottakaamme takkimme pois ja pitäkäämme puolen tunnin harjoitus
ennen illansuuta", sanoi Harry kiitollisesti puserrettuaan isäntänsä
miehekästä kättä.

"Olet vasta pikkuinen pojan naskali", sanoi mylord iloisesti, "mutta
luulenpa totisesti, että pitäisit puolesi tuota miestä vastaan. Ei,
poikaseni", hän jatkoi, "en tahdo sinun juoniasi enkä pistotemppujasi;
minäkin osaan melko hyvin käyttää miekkaani ja tahdon taistella oman
riitani omalla tavallani."

"Mutta minä tulen todistajaksi nähdäkseni, että peli on rehellistä",
huudahti Harry.

"Niin, Jumala sinua siunatkoon, tule vain todistajaksi." "Koska
taistelu tapahtuu, sir?" kysyi Harry, sillä hän näki kaikesta, että
mylord oli järjestänyt koko asian yksityisesti edeltäpäin.

"Se on järjestetty näin: Lähetin pikalähetin Jack Westburyn luo sanoen
haluavani tavata häntä yksityisesti. Hän tietää tarkoituksen ja tulee
tänne hetimiten ja juo kanssani osan tuosta Espanjan viinistä. Sitten
menemme teatteriin Duke Streetille, jossa tapaamme Mohunin; ja sitten
menemme kaikki yhdessä illalliselle 'Ruusuun' tai 'Vinttikoiraan'.
Sitten pyydämme siellä kortteja ja varmaankin syntyy riita pelistä;
ja sitten -- Jumala meitä auttakoon -- poistuu maailmasta joko roisto
ja petturi tai kehno, arvoton miesparka, joka ei välitä siihen
jäädä. On parempi, että olen poissa, Hal; vaimoni tulee koko joukon
onnellisemmaksi, kun olen poissa", sanoi mylord päästäen huokauksen,
joka koski Harry Esmondin sydämeen niin, että häneltä pääsi nyyhkytys
isäntänsä kättä pidellessään.

"Tuo asia päätettiin Mohunin kanssa, ennenkuin hän lähti kotoa, --
Castlewoodista tarkoitan", jatkoi mylord. "Vein tuon kirjelipun hänelle
luettuani sen, ja syytin häntä roistomaisuudestaan; eikä hän voinut
kieltää, vakuutti vain, että vaimoni oli viaton."

"Ja niin hän onkin, mylord, taivaan nimessä, hän on!" huudahti Harry.

"Ei epäilystäkään siitä, ei epäilystäkään. Hyvä vaimo on aina viaton",
sanoi mylord. "Kun hän kuuli lordin kuolleen, hän pyörtyi epäilemättä
sattumalta."

"Mutta mylord, _minunkin_ nimeni on Harry", huudahti Esmond polttavan
punaisena. "Ilmoititte myladylle: 'Harry on saanut surmansa!'"

"Peijakkaan poika! Onko minun taisteltava sinunkin kanssasi", huudahti
mylord raivostuneena. "Aiotko sinä, sinä pikkuinen käärme, jota minun
lieteni on lämmittänyt, aiotko sinä pistää -- sinä? Ei, poikani, sinä
olet rehellinen poika, hyvä poika." (Ja tässä hänen vihansa muuttui
kyyneliksi, joita oli vielä surullisempi katsella.) "Olet rehellinen
poika, ja rakastan sinua; ja taivas tietää, että olen niin onneton,
etten välitä kenen miekka elämäni päättää. Kas tuossahan on Jack
Westbury! No, Jack! Tervetuloa, vanha veikko! Tämä on sukulaiseni Harry
Esmond."

"Joka kantoi teille maljanne Castlewoodissa, sir", sanoi Harry
kumartaen; ja nuo kolme herraa istuutuivat ja alkoivat tyhjentää
espanjan viinipulloa, joka oli heitä varten pöydälle asetettu.

"Harry on numero kolme", sanoi mylord. "Ei sinun tarvitse hänestä
välittää, Jack." Ja everstin ilmeistä näkyi, aivan kuin hän olisi
sanonut: "Eipä hän tosiaankaan näytä sen arvoiselta." Ja sitten mylord
selitti sellaista, mihin sitä ennen oli vain vihjaillut. Kun hän
riiteli mylord Mohunin kanssa, hän oli tälle velkaa tuhatkuusisataa
puntaa, jota lordi Mohun sanoi olevansa valmis odottamaan kunnes herra
varakreivi sen maksaisi. Mylord oli hankkinut nuo tuhatkuusisataa
puntaa ja lähettänyt ne lordi Mohunille sinä aamuna ja ennen kotoa
lähtöään järjestänyt asiansa ja oli nyt aivan valmis odottamaan riidan
tuloksia.

Vaunut tilattiin, kun olimme juoneet muutamia pulloja espanjan
viiniä, ja nuo kolme herraa läksivät sopimuksen mukaan Duke Streetin
teatteriin. Näyteltiin Wycherlyn kirjoittama "Rakkautta metsässä".

Harry Esmond on ajatellut aina sen jälkeen jonkinmoisella kauhulla
tuota näytelmää sekä mrs. Bracegirdlea, näyttelijätärtä, joka tuossa
huvinäytelmässä esiintyi tytön osassa. Hän oli paashin puvussa ja tuli
seisomaan herrojen eteen kuin nämä istuivat näyttämöllä ja katseli
olkansa yli viekkaasti mustalla silmäparillaan ja hymyili mylordille ja
kysyi, mikä vaivasi maalaisherroja ja oliko hän saanut pahoja uutisia
Bullockin markkinoilta?

Näytösten välillä menivät herrat näyttämön puolelle ja keskustelivat
vapaasti. Lordi Mohunin seurueeseen kuului kaksi henkilöä,
sotilaspukuinen kapteeni Macartney ja siniseen, samettiseen,
hopeakoristeiseen pukuun puettu herra, päässään vaalea peruukki ja
kaulassaan upea, venetsialainen pitsiröyhelö -- mylord Warwickin ja
Hollannin jaarli. Mylordilla oli käärö appelsiineja, joita hän söi
ja tarjosi näyttelijättärille laskien leikkiä näiden kanssa. Ja kun
mylord Mohun sanoi jotain karkeata, kääntyi mrs. Bracegirdle häneen
päin ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli siellä tekemistä ja olivatko
hän ja hänen ystävänsä tulleet surmaamaan jotain toista, kuten he
olivat tehneet Will Monntford-paralle? Mylordin synkkä naama tuli vielä
synkemmäksi tästä ivasta ja sai häijyn, pahaenteisen ilmeen. Ne, jotka
sen näkivät, muistivat sen ja puhuivat siitä jälkeenpäin.

Näytelmän päätyttyä nuo kaksi seuruetta yhtyivät yhdeksi, ja mylord
Castlewood ehdotti silloin, että he menisivät johonkin ravintolaan
illalliselle. Lockitin "Vinttikoira" Charing Crossilla valittiin
määräpaikaksi. Kaikki kuusi lähtivät yhdessä kävelemään sinne; nuo
kolme lordia kulkivat edeltä, lordi Mohunin kapteeni, eversti Westbury
ja Harry Esmond heidän perässään. Heidän kävellessään Westbury kertoi
Harry Esmondille hänen vanhasta ystävästään oppineesta Dickistä,
joka oli ylennyt henkivartioston kornetiksi ja oli kirjoittanut
kirjan nimeltä "Kristitty sankari" ja sai vaivansa palkkioksi koko
henkivartioston naurun, sillä tuo kristitty sankari rikkoi yhtämittaa
käskyjä, sanoi Westbury, ja oli jo taistellut pari kaksintaisteluakin.
Ja matalammalla äänellä Westbury kehoitti nuorta mr. Esmondia olemaan
ottamatta osaa esillä olevaan riitaan. "Yksi sekundantti riittää aivan
hyvin", sanoi eversti, "ja joko kapteeni tai lordi Warwick voisi
helposti poistua." Mutta Harry väitti vastaan; hän oli päättänyt pysyä
mukana loppuun asti. Hän oli punonut suunnitelman, jolla hän luuli
voivan estää herra varakreivin asiaan ryhtymästä.

He menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta
ja viiniä ja kortteja; ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat
juoda ja esittää maljoja ja näyttivät kovin ystävällisiltä niinkauan
kuin palvelijat olivat huoneessa.

Harry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä
puheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa
etusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin.
"Pyh!" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi
parhaaksi olla koettelematta tuota _botte de Jesnite'a_), -- "nuorten
yliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä panoksista. Olette liian
nuori."

"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?" puhkesi Harry puhumaan.
"Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?"

"Minäkö pelkäisin!" huudahti Mohun.

Mutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. "Pelaan kanssasi kymmenestä
moidoresta, Mohun", hän sanoi. --

"Sinä tyhmä poika, emme me pelaa täällä pikkupenneistä kuten te
Cambridgessa" Ja Harry, jolla ei ollut niin suurta summaa taskussaan
(sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina kovin tyyten kulutettu
ennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena ja raivoissaan siitä,
ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa lyödä pöytään.

"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun", sanoi lordi Mohunin kapteeni.

"Luulin että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia", sanoi Harry.

"Onkos niitä yliopistossa?" kysyi kapteeni.

"Siellä annetaan narreja selkään", kiihtyi Harry, "ja ruoskitaan
kerskailijoita ja heitetään penikat järveen."

"Silloinpa, totisesti, on muutama pelastunut hukkumasta", sanoi
kapteeni, joka oli irlantilainen; ja kaikki herrat rupesivat nauramaan
ja siten saivat Harry-paran vielä vihaisemmaksi.

Hetken kuluttua mylord Mohun sammutti kynttilän -- silloin toivat
tarjoilijat uusia pulloja ja laseja ja jäivät huoneeseen -- jolloin
herra varakreivi sanoi: "Piru sinut periköön, Mohun, miten kirotun
typerä oletkaan! Sytytä kynttilä, tarjoilija."

"Kirotun typerä on kirotun typerä sanantapa, mylord", kiivastui toinen.
"Kaupunkilaisherrat eivät käytä sellaisia sanoja --, tai pyytävät
anteeksi, jos sen tekevät."

"Minä olenkin maalaisherra", sanoi herra varakreivi.

"Näen sen käyttäytymisestänne", sanoi lordi Mohun. "Kukaan mies ei saa
sanoa minua kirotun typeräksi."

"Heitän nuo sanat vasten silmiänne, mylord", sanoi toinen; "lähetänkö
kortitkin samaa tietä?"

"Herrat, herrat! palvelijain nähdenkö?" huudahtivat eversti Westbury
ja mylord Warwick yhteen ääneen. Tarjoilijat poistuivat kiireesti
huoneesta. He kertoivat alhaalla oleville ihmisille yläkerrassa
syttyneestä riidasta.

"On jo tarpeeksi sanottu", sanoi eversti Westbury. "Kohtaavatko teidän
ylhäisyytenne toisensa huomenaamuna?"

"Peruuttaako mylord Castlewood sanansa?" kysyi Warwickin jaarli.

"Mylord Castlewood on oleva -- ensimmäinen", sanoi eversti Westbury.

"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa herrat, on käytetty
loukkaavaa puhetapaa -- hyvitystä on pyydetty ja se on evätty."

"Ja se on evätty", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä.
"Missä kohtaamme ja milloinka?"

"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen,
ei mikään aika ole niin hyvä kuin nykyhetki", sanoi mylord Mohun.
"Ottakaamme kantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin."

"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pari otetta?"
kysyi eversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.

"On kunniaksi minulle", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, "saada
kilpailla herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa."

"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?" kysyi
kapteeni.

"Ei, ei herrat! kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin", sanoi
Harryn isäntä. "Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney", ja hän puristi
Harryn kättä -- viimeistä edellisen kerran elämässään.

Ravintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra
varakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat
ihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut
ja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille
juomaan pullon lisää ennen maatamenoa.

Sitten tilattiin puolisen tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa
astuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester
Fieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standardravintolaa vastapäätä.
Oli keskiyö ja kaupunki oli jo käynyt levolle ja vain muutamien talojen
akkunoista näkyi valoja: mutta yö oli kyllin kirkas siihen onnettomaan
tarkoitukseen, jota varten riitaveikot tulivat, ja niin kävivät
kaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle torille; kantomiehet seisoivat
rautasuojuksen takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan voinut
kohtausta häiritä.

Kaikki mitä siellä tapahtui on tullut kaiken kansan tietoon ja
varoitukseksi muille julkaistu maamme aikakirjoissakin. Oltuaan
ottelussa vain muutamia minuutteja, niin Harry Esmond luuli (mutta
koska hän kamppaili oman vastustajansa miekkaa vastaan, joka vastustaja
oli kiivas, voi olla niin, ettei hän pitänyt kunnon laskua ajasta),
ilmaisi ulompana olevien kantajien huuto -- he polttivat piippujaan ja
nojasivat kentän tankoihin katsellessaan kentällä tapahtuvaa ottelua --
että jokin onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin pudottamaan
miekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen vihollisensa
haavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta nuori mies ei paljon välittänyt
haavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan
maassa.

Mylord Mohun oli hänen luonaan.

"Oletko pahasti loukkaantunut, Frank?" hän kysyi ontolla äänellä.

"Kuolema kai tästä tulee", vastasi mylord maasta.

"Ei, ei, ei niin", sanoi toinen; "ja kutsun Jumalan todistajaksi, Frank
Esmond, että olisin pyytänyt sinulta anteeksi, jos vain olisit antanut
minulle siihen tilaisuuden. Ensi -- ensi aiheena meidän riitaamme, ei
kukaan muu, sen vannon, ollut syynä kuin minä ja -- ja se että mylady
--"

"Vaiti!" sanoi varakreivi-parka, kohottautuen käsivartensa varaan
ja puhuen heikosti. "Riita aiheutui korteista -- noista kirotuista
korteista. Harry, poikani, oletko sinäkin haavoittunut? Jumala sinua
auttakoon! Rakastin sinua, Harry, ja sinun on suojattava pikku
Frankiani -- ja -- ja vie tämä pieni sydän vaimolleni."

Ja sitten rakas lordini tunnusteli pientä kultaista medaljonkia,
joka hänellä oli rinnallaan, ja niin tehdessään, hän kaatui maahan
tajuttomana.

Tästä säikähdyimme kaikki luullen hänen kuolleen; mutta Esmond
ja eversti Westbury käskivät kantajien tulla kentälle, ja niinpä
vietiin mylord erään mr. Aimesin, haavurin luo, joka piti kylpylää,
Long Acre'iin ja siellä herätettiin talon väki ja tämän riidan uhri
kannettiin sisään.

Herra varakreivi asetettiin vuoteelle ja haavuri, joka näytti sekä
ystävälliseltä että taitavalta, tarkasti hänen haavansa. Kun hän
oli hoitanut mylordia, sitoi hän Harry Esmondin käden (poika oli
myös verenhukasta pyörtynyt, talossa ja oli jonkun aikaa voinut olla
tiedotonna); kun nuori mies tuli tajuihinsa, hän kysyi kiihkeästi,
miten hänen rakas isäntänsä voi; silloin haavuri johdatti hänet
huoneeseen, jossa lordi Castlewood makasi; tämä oli jo lähettänyt
hakemaan pappia, ja halusi kiihkeästi, niin sanottiin, puhutella
sukulaistaan. Lordi makasi vuoteella kovin kalpeana ja kuolevan
näköisenä, ja hänen silmissään oli tuo kiinteä, entehikäs katse, joka
on kuoleman ennustaja; ja hän viittasi heikosti kädellään kaikkia muita
luotaan poistumaan ja huudahti: "Harry Esmond yksin", jolloin hänen
kätensä voimattomana vaipui peitteelle; Harry tuli esiin ja kumartui ja
suuteli sitä.

"Sinähän olet vähää vailla pappi, Harry", sanoi varakreivi
katkonaisesti, hymyillen heikosti ja tarttuen nuorukaisen käteen
kylmällä kädellään. "Ovatko kaikki menneet? Suo minun tehdä sinulle
kuolinvuodetunnustukseni."

Ja oli kuin pyhä kuolema olisi odottanut vuoteen jalkopäässä hänen
sanojensa peloittavana todistajana, kuolevan sieluparan hengähtäessä
ilmi viimeiset toivomuksensa perheeseensä nähden -- hän ilmoitti
nöyrästi katuvansa virheitään -- ja kristillistä suhtautumistaan
maailmaan, jonka oli jättämäisillään. Muutamat hänen kertomansa asiat
koskivat Harry Esmondia yhtä paljon kuin ne häntä hämmästyttivät. Ja
herra varakreivi, heikontuen ihan silmissä, oli näiden ihmeellisten
tunnustusten keskikohdalla, kun se kirkonmies, mr. Atterbury, jota hän
oli lähettänyt hakemaan, saapui paikalle.

Tämä herra ei vielä ollut saavuttanut mitään ylhäistä kirkollista
arvoa; hän oli vain St. Bride-kirkon saarnaaja, mutta veti koko
kaupungin sinne kauniilla saarnoillaan. Hän oli mylordin kummipoika,
ja mylord oli ollut hänen isänsä oppilas; hän oli Oxfordista käsin
vieraillut Castlewoodissa usean kerran, ja hänen neuvostaan luullakseni
lähetettiin Harry Esmond Cambridge'iin eikä Oxfordiin, josta paikasta
mr. Atterbury, vaikka olikin sen huomattu jäsen, puhui vain pahaa.

Sanan viejämme löysi tuon hyvän papin kirjojensa äärestä jo kello
viideltä aamulla, ja tämä seurasi miestä halukkaasti taloon, jossa
varakreivi-parkani makasi; Esmond hoivasi häntä ja sai kuulla hänen
viimeiset sanansa.

Kun mylord kuuli mr. Atterburyn saapumisesta, hän pyysi pusertaen
Esmondin kättä, saada olla kahdenkesken papin kanssa, ja Esmond jätti
heidät tuota juhlallista keskustelua varten. Varmaa on, että hänen omat
rukouksensa ja surunsa koskivat hänen kuolevaa hyväntekijäänsä. Mylord
oli sanonut hänelle sellaista, joka hämmensi nuorukaista -- ilmoittanut
hänelle erään salaisuuden, joka suuresti koski häntä. Kuultuaan sen
hänellä oli tosiaankin ollut hyvää syytä epäilykseen ja kauhuun,
henkiseen tuskaan samoinkuin päättäväisyyteenkin. Sillävälin kuin
keskustelu mr. Atterburyn ja hänen kuolevan parannuksentekijänsä kanssa
tapahtui sisemmässä huoneessa, riehui lordi Castlewoodin nuoren toverin
rinnassa järkyttävä, suuri sisäinen taistelu.

Tunnin kuluttua -- ehkä enemmänkin -- tuli mr. Atterbury huoneesta,
katsoen hyvin tutkivasti Esmondiin ja pitäen kädessään jotain paperia.

"Hän on Jumalan peljättävän tuomion partaalla", kuiskasi pappi. "Hän
on keventänyt sydämensä minulle. Hän antaa anteeksi ja uskoo ja
tekee parannuksen. Tuleeko se julkiseksi? Käskemmekö todistajan sitä
allekirjoittamaan?"

"Jumala tietää", nyyhkytti nuorukainen; "rakas lordini on tehnyt
minulle pelkkää hyvää koko elämänsä ajan."

Pappi asetti paperin Esmondin käteen. Tämä katsoi siihen. Se häälyi
hänen silmissään.

"Se on rippitunnustus", sanoi hän.

"Se riippuu teistä", vastasi mr. Atterbury.

Huoneessa oli tuli, jonka ääressä kuivattiin vaatteita kylpyhuoneita
varten, ja nurkassa oli kasa vaatteita kokonaan rakkaan lordini
veren värjäämänä. Esmond meni tulen ääreen ja heitti siihen tuon
paperin. Huoneessa oli suuri takka lasitetuista värillisistä tiilistä.
Miten hyvin muistammekaan sellaisina kauhunhetkinä näkemämme
pikkuseikat! -- kirjapahasen, jota olemme lukeneet suuressa surussa
-- viimeisen ruokalajin maun, ruokalajin, jonka olemme syöneet ennen
kaksintaistelua, tai jonkun tärkeän kohtauksen tai eron edellä.
Värilliset tiilit tuossa huonossa talossa oli karkea kuva, joka
kuvasi Jaakoppia karvaisine käsineen kavaltamassa Iisakilta Esaun
esikois-oikeutta. Palava paperi valaisi kuvaa.

"Se on vain rippitunnustus, mr. Atterbury", virkkoi nuorukainen. Hän
nojasi päätään uuninhyllyä vasten; kyyneltulva täytti hänen silmänsä.
Nyt vuotivat ensimmäiset kyyneleet senjälkeen kun hän oli saapunut
lordinsa ääreen pelästyneenä tästä haavoittumisesta sekä vielä enemmän
siitä, mitä kuoleva lordiparka oli hänelle kertonut, ja sen ajatuksen
masentamana, että hän tuli olemaan tämän kaksinkertaisen onnettomuuden
sanoman saattajana niille, joita enimmän rakasti.

"Menkäämme hänen luokseen", sanoi mr. Esmond. Ja he menivät viereiseen
huoneeseen, jossa tällä välin päivä oli alkanut sarastaa; se näytti
lordi-parkani kalpeat kasvot ja kiihkeän hartaasti anovat silmät,
joissa oli tuon lähenevän lopun peloittavan entehikäs katse. Haavuri
oli hänen luonaan. Hän meni huoneeseen, josta Atterbury saapui.
Varakreivi käänsi sammuvat silmänsä Esmondia kohti. Tämän oli vaikea
hengittää, kun hän kuuli isäntänsä kurkun korahtelevan.

"Herra varakreivi", sanoi mr. Atterbury, "mr. Esmond ei halua mitään
todistajaa ja on polttanut tuon paperin."

"Rakkain isäntäni!" sanoi Esmond polvistuen ja tarttuen lordin käteen
ja suudellen sitä.

Mylord nousi vuoteellaan ja kietoi käsivartensa Esmondin ympärille.
"Jumala siu -- siunatkoon --" hän sai vaivoin sanotuksi. Veri syöksähti
hänen suustaan ja tulvi nuorukaisen yli. Rakasta lordiani ei enää
ollut. Hän oli mennyt, siunaus huulillaan, rakkaus, katumus ja hyvyys
miehekkäässä sydämessään.

"_Benedicti benedicentes_", sanoi mr. Atterbury; ja nuorukainen
polvistuneena vuoteen ääreen huokaisi "amen."

"Kuka vie varakreivittärelle tämän sanoman?" oli mr. Esmondin seuraava
ajatus. Ja hän pyysi mr. Atterburyä viemään suruviestin Castlewoodiin.
Hän ei itse voinut viedä emännälleen noin hirveätä sanomaa. Kun mr.
Atterbury ystävällisesti myöntyi, kirjoitti Esmond kiireisen kirjelipun
muistikirjaansa mylordin palvelijalle, pyytäen tätä hankkimaan hevoset
mr. Atterburylle ja ratsastamaan hänen kanssaan ja lähettämään Esmondin
oman matkalaukun Gatehouse-vankilaan, jonne hän päätti mennä ja
antautua vangiksi.






II KIRJA




ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA



I luku.

OLEN VANKILASSA JA MINUA KÄYDÄÄN KATSOMASSA, MUTTA EI LOHDUTETA.

Ne, jotka ovat nähneet ennenaikaisen kuoleman kohtaavan kunnioittamiaan
ja rakastamiaan henkilöitä ja tietävät, miten hyödytön lohdutus on,
voivat kuvitella Harry Esmondin tuskaa hänen oltuaan tuon tuhoisan,
öisen murhenäytelmän osanottajana. Hän ei voinut, sen hän tunsi,
kohdata armasta emäntäänsä ja kertoa tälle mitä oli tapahtunut. Hän
oli kiitollinen kun hyvä Atterbury suostui viemään tuon suruviestin
ladylle; mutta surunsa ohella, jonka hän vankilaan vei mukanaan,
hänellä oli sydämessään sellaista, mikä salaisesti häntä ilahdutti ja
lohdutti.

Suuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut
sukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Jos hän sen paljastaisi,
niinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus vain
suuremman surun niille, joita hän maailmassa enin rakasti ja joilla jo
oli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja ahdinkoa
niille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisiin hellin rakkauden ja
kiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja
tahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniata? Ja minkä vuoksi? Pelkän
arvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella,
pojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli
ratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillävälin kuin poloinen lordi
ripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus
ja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät
puoliaan toisaalla. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa,
hänet valtasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet
silmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä hän oli kyennyt
tekemään.

"Kun omat veriheimolaiseni minut hylkäsivät", hän ajatteli, "ottivat
nämä armaat ystävät minut luokseen ja hoivasivat minua. Kun itse olin
nimetön orpo ja kaipasin suojelijaa, sain sen tuosta kunnon miehestä,
joka nyt oli mennyt Korkeimman tuomioistuimen eteen katuen sitä
vähäistä vääryyttä, minkä teki."

Ja tämän lohdullisen ajatuksen elähdyttämänä Esmond meni
ilmoittautumaan vankilaan, suudeltuaan hyväntekijänsä kylmiä huulia.

Kolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan,
(missä hän oli vuoteessa tuntien kovaa tuskaa haavassaan, joka oli
tulehtunut ja jota ankarasti särki) hänen harkitessaan noita ajatuksia
ja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja jotka sekä masensivat että
lohduttivat häntä, vartija tuli ilmoittamaan, että eräs vieras kysyi
häntä; ja vaikka Esmond ei voinut nähdä vieraan kasvoja, joita verhosi
musta huntu ja vaikka tämän vartalo samaten oli kaikkein synkimmässä
surupuvussa, hän tiesi kuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen
rakastettu emäntänsä.

Esmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska hän oli kovin heikko,
ja astui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän
takanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä
(sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja hän olisi
sulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin
monta hyvää työtä niin monena vuonna. Mutta lady Castlewood peräytyi
hänestä, työnsi kasvoiltaan huntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea
vasten, jonka vanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn
kasvot olivat kalmankalpeat, kuten Esmond saattoi hunnun alta nähdä,
ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin suloiset ja lempeät,
katsoivat nuorukaiseen nyt niin synkän surullisina ja vihaisina, että
se saattoi tämän, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä kohtelua
tältä henkilöltä, kääntämään pois katseensa ladyn kasvoista.

"Tämäkö, mr. Esmond", virkkoi hän, "on paikka, jossa teidät tapaan, ja
tähän olette siis minut saattanut!"

"Olette tullut minua onnettomuudessani lohduttamaan, rouva", sanoi
nuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi miten puhuttelisi ladyä, niin
ylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa, kun hän ladyä katseli.)

Lady lähestyi häntä hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten
katsellen nuorukaista mustien suruverhojensa takaa, pienet, valkoiset
kädet yhteen puserrettuina, vavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.

"Ette ole tullut minua nuhtelemaan", jatkoi nuorukainen hetken vaiti
oltuaan. "Suruni on kyllin suuri sellaisenaan."

"Ottakaa pois kätenne, -- älkää koskeko sillä minua!" huudahti lady.

"Katso, se on verinen!"

"Parasta olisi, että olisivat vuodattaneet kaiken vereni", virkkoi
Esmond, "jos te olette minulle tyly."

"Missä on mieheni?" keskeytti lady. "Anna minulle takaisin mieheni,
Henry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi,
joka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka
tarjoudut puolestamme kuolemaan -- sinä, jota hän rakasti ja johon
hän luotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin -- sinä, joka vannoit
rakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin -- niin, luotin
sinuun -- miksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt?
Miksi tulit luoksemme? Olet tuottanut meille vain surua ja huolta, --
ja katumusta, katkeraa katumusta -- korvaukseksi rakkaudestamme ja
hyvyydestämme. Olenko milloinkaan tehnyt sinulle vääryyttä, Henry?
Olit vain orpolapsi, kun näin sinut ensikerran -- kun sinut ensikerran
näki _hän,_ joka oli niin hyvä ja jalo ja luottava. Hän olisi tahtonut
lähettää sinut pois, mutta minä, tyhmä nainen, kehoitin häntä suomaan
sinun jäädä. Ja sinä teeskentelit rakastavasi meitä ja me uskoimme
sinuun. Sinä teit kotimme onnettomaksi, ja minä menetin puolisoni
sydämen ja menetin hänet sinun tähtesi -- menetin hänet -- menetin
nuoruuteni rakkauden. Jumaloin häntä, sinä tiedät, että häntä jumaloin
-- ja hän oli minulle muuttunut. Hän ei ollut enää entinen Francikseni,
-- rakas, rakas soturini. Hän rakasti minua, ennenkuin hän näki sinut,
ja minä rakastin häntä. Oi, Jumala on todistajani, kuinka minä häntä
rakastin! Miksi hän ei lähettänyt sinua luotamme pois? Syynä oli vain
hänen hyvyytensä, joka ei voinut minulta silloin mitään kieltää. Ja
vaikka sinä olit nuori -- niin, ja avuton ja hyljätty -- oli paha,
tunsin, että oli paha pitää sinua luonaan. Minä luin sen kasvoistasi
ja silmistäsi. Näin, että ne ennustivat meille pahaa -- ja se tuli;
tiesin, että se oli tuleva. Miksi sinä et kuollut silloin, kun olit
rokossa -- kun minä itse hoidin sinua etkä sinä tuntenut minua
houreissasi -- ja huusit minua vaikka olin siinä vierelläsi? Kaikki
mitä sittemmin on tapahtunut, oli oikea tuomio häijylle sydämelleni
-- minun häijylle, kateelliselle sydämelleni. Ah, minua on rangaistu
-- kauhealla tavalla rangaistu! Mieheni makaa verissään -- murhattuna
puolustaessaan minua, hyvä, hyvä, jalo herrani -- ja sinä olit hänen
luonaan ja sinä annoit hänen kuolla, Henry!"

Nämä sanat, jotka surunsa rajuudessa lausui henkilö, joka tavallisesti
oli tyyni ja joka harvoin puhui hymyilemättä lempeästi ja ääni
viehkeänä, alkoivat soida Esmondin korvissa, ja sanotaan hänen
toistaneen useita niistä kuumeessa, johon hän nyt joutui haavansa
sekä varmaankin mielenkuohun vuoksi, minkä sellaiset intohimoiset,
ansaitsemattomat moitteet hänessä aiheuttivat. Tuntui aivan kuin hänen
uhrauksensa ja rakkautensakin tähän naiseen ja hänen perheeseensä
muuttuisivat pahaksi ja moitittavaksi, aivan kuin hänen olonsa
heidän keskuudessaan todellakin olisi ollut surun aihe ja hänen
elämänsä jatkuminen tuottaisi vain surua ja katkeruutta heille.
Koska lady Castlewood puhui katkerasti, nopeasti ja kyynelittä,
ei nuorukainen puolustautunut eikä vastustanut sanallakaan, vaan
istui vankilavuoteensa jalkopäässä ja oli sitäkin suuremman tuskan
vallassa ajatellessaan, että juuri tuo hellä ja rakastettu käsi häntä
noin ilkeästi haavoitti ja että hän oli voimaton ladyn katkeraa
surua lieventämään ladyn sanat, kun hän puhui, koskivat nuorukaisen
jokaiseen muiston säikeeseen, ja koko hänen lapsuutensa ja varhaisimmat
nuorukaisvuotensa astuivat esiin hänen sisimmästään, sillävälin kun
hänen ladynsä, vielä eilen niin hellä ja lempeä -- tämä hyvä enkeli,
jota hän oli rakastanut ja jumaloinut -- seisoi hänen edessään,
ahdistaen häntä purevin kielin ja ilkein elein.

"Soisin, että olisin herrani sijassa", vaikeroi nuorukainen. "Ei
ollut minun vikani, etten minä kuollut, rouva. Mutta kohtalo on meitä
kaikkia väkevämpi ja tahtoi sen mitä on tapahtunut. Olisi ollut parempi
minulle, että olisin kuollut, kun minussa oli tuo tauti."

"Niin olisi, Henry", sanoi lady ja puhuessaan loi hän nuorukaiseen
katseen, joka samalla kertaa oli niin hellä ja niin surullinen,
että tämä kohottaen kätensä ilmaan hurjana peräytyi ja piilotti
päänsä vuodepeitteeseen. Kun hän kääntyi, hän loukkasi haavoittuneen
kätensä seinään, jolloin siteet luistivat paikoiltaan ja hän tunsi
veren uudelleen syöksyvän haavasta. Hän muistaa tunteneensa salaista
mielihyvää tuosta onnettomuudesta ja ajatelleensa: "Jos nyt kuolisin,
niin kuka surisi minua?"

Tämä verenvuoto tai suru ja epätoivo, joiden vallassa onneton
nuorukainen oli tuon onnettomuuden aikana, on varmaankin saanut
hänet pyörtymään pian sen jälkeen; sillä hänellä ei ole juuri mitään
muistoa siitä, mitä sitten tapahtui, paitsi että joku, varmaankin
hänen emäntänsä, tarttui hänen käteensä -- ja sitten hänen korvissaan
humisi, kun hän heräsi ja kaksi tai kolme vankilan asujainta oli hänen
vuoteensa ympärillä, jossa hän lepäsi käsivarrestaan vuotaneessa
verilammikossa.

Haavan sitoi nyt uudelleen vankilan haavuri, joka sattui olemaan
paikalla; ja johtajan vaimo ja palvelija, molemmat kelpo ihmisiä,
olivat potilaan luona. Esmond näki emäntänsä vielä huoneessa
herätessään horroksestaan, mutta hän poistui sanomatta sanaakaan;
johtajan vaimo kertoi sentään nuorukaiselle, että lady istui hänen
huoneessaan jonkun aikaa sen jälkeen ja ettei hän poistunut vankilasta,
ennenkuin sai kuulla, että Esmond näytti rupeavan toipumaan.

Useita päiviä jälkeenpäin, kun Esmond toipui kuumeesta, joka hänellä
oli ollut ja joka iski häneen tuona iltana melko voimakkaasti, toi
kelpo vartijan vaimo potilaalleen juuri pestyn ja silitetyn nenäliinan,
jonka kulmassa nuorukainen tunsi emäntänsä tutut nimikirjaimet ja
varakreivittären kruunun "Lady sitoi sen käsivartenne ympärille, kun
pyörryitte ja ennenkuin hän huusi apua", selitti vartijan vaimo. "Lady
parka! häneen koski kovasti miehensä kohtalo. Lordi on tänään haudattu
ja paljon ylimystön vaunuja saattoi häntä -- mylord Marlborough'n ja
mylord Sunderlandin ja henkivartioston upseerien; lordi palveli entisen
kuninkaan aikaan henkivartiostossa; ja mylady on kahden lapsensa kanssa
ollut kuninkaan luona Kensingtonissa ja pyytänyt kuninkaan apua lordi
Mohunia vastaan, joka on piiloutunut ja mylord Warwickin ja Hollannin
jaarlia vastaan, joka on valmis antautumaan kuulusteltavaksi."

Sellaiset olivat uutiset, joita höysti vakuutukset hänen omasta
ja hänen palvelijattarensa Mollyn rehellisyydestä; he eivät näet
milloinkaan olisi varastaneet muuatta joutavaa mr. Esmondin kultaista
kalvosinnappia, joka oli kateissa hänen pyörtymiskohtauksensa jälkeen
ja jonka vartijan vaimo toi holhokilleen. Nuorukaisen ajatukset
seurasivat ennenaikaiseen hautaan tuota jaloa henkilöä, tuota lempeätä
ystävää, tuota urheata herraa, sanassaan rehellistä ja ajatuksissaan
jalomielistä (jos hän teoissaan olikin heikko, mutta ovatko hänen
etevämpänsä häntä paljonkaan vahvempia?); hän oli antanut tälle leipää
ja suojan silloinkuin hänellä ei niitä ollut, kodin ja rakkautta
silloin kuin hän tarvitsi; jos hän olikin häneltä salannut erään
tärkeän salaisuuden, oli hän niin tehdessään vain tehnyt sellaista,
mitä ennen kuolemaansa katui -- vääryyden tosin, mutta sellaisen, jota
katumus seurasi ja jonka oli aiheuttanut melkein vastustamaton kiusaus.

Esmond otti käteensä nenäliinan, kun hoitajatar poistui luotaan ja
hyvin todennäköisesti suuteli sitä ja katseli sen nurkkaan kirjailtua
kiehkuraa. "Tuo kruunu on sinulle tuottanut tarpeeksi surua", ajatteli
hän, "rakas lady, joka olet niin hellä ja lempeä. Otanko sen sinulta
ja lapsiltasi? En, en milloinkaan! Pidä se ja käytä sitä, oma pikku
Frankini, kaunis poikaseni! Ellen voi itselleni nimeä luoda, voin
ainakin kuolla ilman tätä. Jonakuna päivänä, kun rakas emäntäni näkee
sydämeeni, saan hyvitykseni; ja ellei se tapahdu täältä eikä nyt,
niin ainakin siellä, minne kunnia ei meitä seuraa, vaan jossa rakkaus
iankaikkisesti hallitsee."

Tarpeetonta on tässä kertoa yksityiskohtia, koska ne on esitetty
lakimiesten tiedonannoissa, tai tuloksia siitä kuulustelusta,
joka seurasi mylord Castlewoodin surullista murhaa. Kahdesta
lordista, jotka olivat sekaantuneet tuohon surulliseen asiaan,
huomasivat toisen, mylord Warwickin ja Hollannin jaarlin, joka
oli toiminut eversti Westburyn vastustajana ja jota Westbury oli
haavoittanut, hänen päärinsä, joiden edessä häntä kuulusteltiin,
syyttömäksi, hovimarsalkka, lordi Somers toimi puheenjohtajana,
ja päämies, lordi Mohun, havaittiin syylliseksi miesmurhaan (josta
häntä myös syytettiin ja jota hän mitä vilpittömimmin katui),
vetosi pappeihinsa ja vapautettiin siis ilman mitään rangaistusta.
Murhatun aatelismiehen leski, niin meille vankilassa kerrottiin,
osoitti tavatonta itsepäisyyttä, ja, vaikka hänen täytyi odottaa
kymmenen vuotta ennenkuin hänen poikansa tuli tarpeeksi vanhaksi sen
täytäntöönpanemiseen, julisti lady kostavansa miehensä murhaajalle --
niin suuresti ja niin äkkiä oli suru, viha ja onnettomuus nähtävästi
hänet muuttaneet. Mutta ei onni, myötä- eikä vastoinkäyminen muuta
miehiä eikä naisia. Se vain kehittää heidän luonnettaan. Niinkuin
ihmisessä piilee tuhansia ajatuksia, joita hän ei tunne, ennenkuin
hän tarttuu kynään kirjoittaakseen, niin on sydänkin salaisuus sille
miehelle tai naiselle, joka sitä omassa rinnassaan kantaa. Koston,
toiminnan, intohimojen, hyvien ja pahojen tekojen siemenet ovat
ihmisen sisällä, salattuina ja aavistamattomina, kunnes sattuma ne
kutsuu esiin. Miehensä kuoleman johdosta näytti muutos tulevan lady
Castlewoodin koko käytökseen ja mieleen; mutta tästä tulemme puhumaan
oikealla ajallaan hetimmiten.

Lordeja tutkivat sitten heidän päärinsä Westminsterissä heidän
etuoikeutensa mukaan, ja heidät tuotiin Towerista valtion saattuein
ja huvilaivoin, ja luutnantit ja tapparamiehet saattoivat heitä;
mutta tuohon surulliseen taisteluun osaaottaneet alempisäätyiset
kuulusteltiin Newgatessä, niinkuin sopivaa oli. Ja koska heidät kaikki
havaittiin syyllisiksi, vetosivat myöskin he papistoon. Tuomio, kuten
kaikki tiedämme, on tällaisessa asiassa se, että syyllinen on vuoden
tai kuninkaan armahduksen viipymisajan vankilassa, ja hänen kättänsä
poltetaan tai siihen merkitään vain kylmällä raudalla tai jätetään
tämäkin rangaistus kokonaan hallitsijan armahduksen nojalla. Niinpä
huomasi Harry Esmond olevansa rikollinen ja vanki kaksikymmentäkaksi
vuotiaana. Nuo kaksi everstiä, hänen toverinsa, ottivat asian perin
kevyeltä kannalta. Kaksintaistelut kuuluivat heidän virkaansa eivätkä
he kunnian miehinä voineet kieltäytyä senlaatuisista kutsuista.

Mutta Harry Esmondiin nähden oli asia toinen. Hänen elämänsä oli
muuttunut sen miekanpistoksen kautta, joka lopetti hänen hyvän
isäntänsä elämän. Sillaikaa kun hän makasi vankilassa vanha tohtori
Tusher sairastui ja kuoli, ja lady Castlewood määräsi Thomas Tusherin
avoimeksi jääneeseen paikkaan, jonka täyttämisestä hän tuhansia kertoja
oli niin lempeästi puhunut Harry Esmondille: etteivät he milloinkaan
eroaisi, miten Harry kasvattaisi ladyn pojan, miten maalaispappina
oleminen, kuten pyhä George Herbert tai hurskas tohtori Ken olivat
tehneet, oli kaikkein onnellisin ja suurin elämäntehtävä, miten (jos
hän sitä itsepäisesti halusi, vaikka lady puolestaan mieluummin
hyväksyi kuningatar Elisabetin mielipiteen, ettei piispalla tulisi
olla vaimoa ja kun ei kerran piispalla, niin miksipä siis papillakaan)
hän etsisi hyvän vaimon Harry Esmondille; ja niin pohtivat he lieden
ääressä tuhansia kauniita tulevaisuussuunnitelmia lasten leikkiessä
ympäri salia. Kaikki nämä suunnitelmat olivat nyt tuhotut. Thomas
Tusher kirjoitti Esmondille vankilaan ilmoittaen, että hänen emäntänsä
oli antanut hänelle viran, jota hänen arvoisa isänsä oli niin monta
vuotta hoitanut, ettei lady niiden surullisten tapausten jälkeen,
jotka olivat sattuneet (joista Tom puhui kovin ylevällä kauhulla),
saattanut milloinkaan nähdä arvoisan Tusherin saarnatuolissa eikä
poikansa pöydässä miestä, joka oli syypää perheen isän kuolemaan, että
lady pyysi häntä sanomaan, että hän rukoili sukulaisensa katumisen ja
hänen maallisen onnensa puolesta ja että tämä sai vapaasti käyttää
ladyn apua kaikkiin niihin elämänsuunnitelmiin, joihin hän saattoi
ryhtyä, mutta ettei lady tällä puolen haudan enää halunnut häntä nähdä.
Ja omasta puolestaan Tusher lisäsi, hänkin soi nuoruutensa ystävälle
Harrylle rukouksensa ja suositteli hänelle vankilassa oloaikanaan
luettavaksi muutamia uskonnollisia teoksia, jotka pastori julisti kovin
terveellisiksi tuossa valitettavassa asemassaan oleville syntisille.

Ja tämä oli palkkio alttiista elämästä -- tämä vuosikausia kestäneen
rakkaan kanssakäymisen ja intohimoisen uskollisuuden loppu! Harry olisi
mielellään kuollut isäntänsä puolesta ja häntä pidettiin melkein hänen
murhaajanaan; lady ei tiennyt, miten paljon hän oli uhrannut emäntänsä
puolesta, ja kuitenkin työnsi hänet luotaan. Harry oli lahjoittanut
hänen perheelleen kaiken mitä heillä oli, ja lady puhui hänelle almujen
antamisesta aivankuin palkolliselle! Suru isäntänsä menettämisestä,
hänen oman nykyisen asemansa synkkyys ja epäilykset tulevaisuuden
suhteen -- kaikki unohtuivat tämän kauhistavan häväistyksen johdosta,
joka hänen täytyi kestää, nekin masensi tämä kidutus suuremmalla
voimallaan.

Hän kirjoitti mr. Tusherille vastauksen vankilastaan onnitellen
pastoria tämän saaman Castlewoodin papinviran johdosta. Sarkastisesti
hän kehoitti tätä askel askelelta seuraamaan ihailtavaa isäänsä, jonka
kauhtanan hän oli perinyt, ja kiitti ladyä hänen avuntarjouksistaan,
joita hän ei uskonut tarvitsevansa ja kehoitti ladyä muistamaan,
jos hänen päätöksensä joskus muuttuisi Harryn suhteen, että hän oli
valmis antamaan tälle todisteita uskollisuudesta, joka ei milloinkaan
ollut horjunut ja jota hänen perheensä ei milloinkaan olisi tullut
epäillä. "Ja ellemme enää kohtaa tässä maailmassa tai jos kohtaamme
vain kuin vieraat", jatkoi mr. Esmond, -- "tuomio, jonka julmuutta
ja vääryyttä en välitä valittaa -- tietää hän tämän jälkeen kuka oli
hänelle uskollinen ja oliko hänellä mitään syytä epäillä sukulaisensa
ja palvelijansa rakkautta ja alttiutta."

Tämän kirjeen lähettämisen jälkeen nuorukaisparan mieli oli vähän
rauhallisempi kuin se oli ollut sitä ennen. Isku oli annettu ja hän
oli sen kestänyt. Hänen julma jumalattarensa oli levittänyt siipensä
ja kiitänyt pois ja jättänyt hänet yksin ja ystävittä, mutta _virtute
sua_. Ja hänen täytyi horjumattomana kantaa sekä oikeudentuntonsa
että tieto kärsimästään vääryydestä, kunniansa ja onnettomuutensa.
Samoin kuin olen nähnyt miesten heräävän ja tarttuvan aseihin äkillisen
torventoitotuksen kuullessaan, samoin jännittyy myös miehekäs
mieli päättäväisyyteen tarpeen vaatiessa, kohtaa uhkaavan vaaran
horjumattomana, ja, olipa hän kukistettu tai kukistaja, katsoo sitä
aina suoraan silmiin. Oi, kukaan ei tiedä voimaansa eikä heikkouttaan,
ennenkuin sattuma osoittaa niiden arvon. Jos hänen elämässään on
ajatuksia ja tekoja, joiden muistoa mies häveten peräytyy, niin on
varmaan myös sellaisia, joiden omistamisesta ja muistamisesta hän voi
olla ylpeä -- anteeksi annettuja loukkauksia, kukistettuja kiusauksia
silloin tällöin -- ja kestävyyden voittamia vaikeuksia.

Nämä eläviä koskevat, ajatukset vaivasivat paljon suuremmassa
määrässä kuin suuri, katkera suru kuolleista Harry Esmondia hänen
ollessaan vankilassa tutkinnon jälkeen; mutta voidaan ymmärtää, ettei
hän voinut ottaa onnettomuustovereitaan tunteittensa uskotuksi, ja
toiset luulivat, että nuorukaista vaivasi katumus ja suru isäntänsä
menettämisestä. Tähän harhaluuloon hän suvaitsikin heidät jättää.
Toverina hän oli niin synkkä ja hiljainen, että nuo kaksi upseeria,
hänen kärsimystoverinsa, jättivät hänet suurimmaksi osaksi yksikseen;
hyvin todennäköisesti he eivät pitäneet siitä, mitä he hänestä
tiesivät; he lohduttautuivat arpapelillä, korteilla ja pullon
tyhjentämisellä ja kuluttivat oman vankeusaikansa omalla tavallaan.
Esmondista tuntui kuin hän olisi elänyt vuosia tuossa vankilassa ja
sieltä päästessään hän oli muuttunut ja vanhentunut. Muutamina elämän
aikoina elämme tunteissamme vuosia muutamissa viikoissa ja muistossamme
nuo ajat ovat kuin suuria aukkoja vanhan ja uuden elämän välillä. Ette
tiedä miten paljon kärsitte noissa ratkaisevissa sydänsairauksissa,
ennenkuin tauti on ohitse ja katseenne jälkeenpäin palaa siihen. Kun
aika on kulunut, on tuska ainakin siedettävä. Päivä kuluu, olipa tuska
suurempi tai pienempi ja yökin menee jotenkuten. Vasta aikojen kuluttua
huomaamme, millainen vaara on ollut -- niinkuin mies metsästäessään tai
ratsastaessaan tekee henkensä kaupoilla huimaavan hypyn ja myöhemmin
ihmettelee miten hän on kyennyt sen tekemään. Oi, te synkät surun ja
raivon kuukaudet! Hän, joka niitä muistelee, on nyt vanhus. Kauan
sitten hän on anteeksiantanut ja siunannut sen hellän käden, joka häntä
haavoitti; mutta haavan jälki säilyy ja haava on vain arpeutunut --
ei mikään aika, kyyneleet, hyväilyt eikä katumus saata tuota vammaa
pyyhkiä pois. Kankeaoppisia olemme suruun nähden _Reficimus rates
quassas_ [korjaamme rikkoutuneet laivat]: härnäämme tuota merta yhä
uudelleen ja uudelleen ja teemme uusia uhkayrityksiä. Esmond ajatteli
varhaista elämäänsä koetuskaudeksi ja tätä viimeistä koettelemustaan
miehuudenkokeeksi ennen elämään astumistaan -- niinkuin nuoret
intiaanit vaieten kestävät kidutuksia, ennenkuin astuvat soturin arvoon
heimonsa keskuudessa.

Mutta upseerit, jotka eivät tienneet surusta, joka jäyti heidän
nuorta vaiteliasta ystäväänsä ja, koska he olivat tottuneita
sellaisiin sattumiin, joissa toinen tai toinen heidän tovereistaan
päivittäin maksoi miekan lunnaita, eivät tietenkään ryhtyneet kovin
lohduttomasti valittamaan entisen asetoverinsa kohtaloa. Toinen
tarinoi rakkausseikkailuista tai sodasta tai huveista, joihin Frank
Esmond-parka oli ottanut osaa; toinen muisti miten erästä poliisia oli
puijattu tai kapakkakerskailijaa löylyytetty: sillävälin kuin mylordin
leskiparka istui hänen hautansa ääressä itkien häntä kuin todellista
pyhimystä ja tahratonta sankaria -- niin kertoivat vieraat, jotka
toivat uutisia lady Castlewoodista, ja Westburyn ja Macartneyn luona
olikin melkein koko kaupunki käynyt tervehdyksellä.

Kaksintaistelu, sen tuhoisa loppu ja siihen osaaottaneiden kahden
päärin ja kolmen alhaissäätyisen kuulustelu oli aiheuttanut mitä
suurimman kiihtymyksen kaupungissa. Lentolehtiset ja sanomalehdet
olivat täynnään tietoja heistä. Nuo kolme Newgatessa olevaa herraa
olivat melkein yhtä suuressa määrin vieraiden ahdistamat kuin Towerin
piispat tai maantierosvo ennen mestausta. Meidän suotiin kaikkien,
kuten on sanottu, asua johtajan talossa sekä ennen kuulustelua että
tuomion jälkeen, odottaessamme kuninkaan armahdusta. Tuon tuhoisan
riidan todellista syytä ei myöskään tunnettu, niin tarkkaan olivat
mylord ja nuo kaksi muuta henkilöä, jotka salaisuuden tunsivat, sen
säilyttäneet; jokainen kuvitteli, että kohtauksen oli aiheuttanut
uhkapelissä syntynyt väittely. Raittiin ilman ohella vangit saivat
maksua vastaan melkein kaikkea mitä halusivat. Pidettiin huolta, ettei
heitä sekoitettu tavallisiin rikoksentekijöihin, joiden ruokottomat
laulut ja naurunrähäkkä ja kiroukset saattoi kuulla heidän puoleltaan
vankilaa, jonne heidät ja onnettomat velkavangit oli huiskin haiskin
syösty tyrmään.



II luku.

VANKEUTENI PÄÄTTYY, VAIKEUTENI EIVÄT.

Niiden vieraiden joukossa, jotka tulivat katsomaan noita kahta
upseeria, oli eräs Harry Esmondin vanha tuttava, henkivartioston
herra, hän nimittäin, joka oli ollut niin hyvä Harrylle, kun kapteeni
Westburyn väki oli ollut Castlewoodiin majoitettuna enemmän kuin
seitsemän vuotta sitten. Oppinut Dick ei enää ollut sotamies Dick,
vaan Lucasin jalkaväen kapteeni Steele ja lordi Cuttsin, tuon kuningas
Wilhelmin kuuluisan upseerin, joka oli urhoollisin ja rakastetuin
mies Englannin armeijassa, kirjuri. Nuo kaksi iloista vankia olivat
olleet juomassa erään ystäväjoukon kera (sillä meidän kellarimme,
samoinkuin Newgaten vanginvartijankin, oli täpötäynnä burgundinviini-
ja samppanjakoreja, joita everstien ystävät lähettivät). Ja Harry,
joka ei ollenkaan halunnut heidän juomaansa eikä heidän keskusteluaan,
hän kun oli liian heikko terveydeltään edelliseen ja liian synkkä
mieleltään jälkimmäiseen, istui erillään pienessä huoneessaan lukien
kirjoja, joita hänellä oli. Eräänä iltana kun kelpo eversti Westbury
viinistä punaisena ja aina hyväntuulisena, kuten hän oli sekä humalassa
ollessaan että muulloinkin, tuli nauraen Harryn kamariin ja sanoi:
"Hei, nuori murjottaja! sinua on tullut eräs ystävä tapaamaan; hän
rukoilee kanssasi tai juo kanssasi tai juo ja rukoilee vuorotellen.
Dick, sinä kristitty sankari, tässä on Castlewoodin pikku tiedemies."

Dick saapui ja suuteli Esmondia molemmille poskille; nuorukainen tunsi,
että hyväilijä löyhkäsi vahvasti espanjan viiniltä.

"Mitä! tämäkö on se pikkuinen mies, joka puhui latinaa ja täytti
maljamme? Miten pitkäksi oletkaan kasvanut! Mutta olisinpa tuntenut
sinut missä hyvänsä. Ja olet siis muuttunut hylyksi ja tappelijaksi ja
tahdoit mitellä miekkoja Mohunin kanssa, eikö niin? Vakuutan Mohunin
sanoneen eilen henkivartioston päivällisillä, jossa meitä oli sievä
seura koolla, että tuo nuori mies halusi taistella hänen kanssaan ja
oli noista kahdesta miehestä etevämpi."

"Toivon, että olisin voinut sitä koetella ja sen toteennäyttää, mr.
Steele", virkkoi Esmond ajatellen hyväntekijävainajaansa, ja hänen
silmänsä kyyneltyivät.

Tuota yhtä ilkeätä kirjettä lukuunottamatta, jonka oli emännältään
saanut, ei mr. Esmond ollut kuullut hänestä mitään. Tämä näytti
menettelevän päätöksensä mukaan: eroavan hänestä ja kieltävän hänet.
Mutta miten ollakaan, nuorukainen sai hänestä tietoja, jotka mr.
Steele uskollisesti toi prinssin ja prinsessan hovista, jossa kelpo
kapteenimme oli ylennetty kamariherran virkaan. Kun hän oli saanut
vapautta velvollisuuksistaan siellä, kapteeni Steele tuli usein
lohduttamaan vankilassa olevia ystäviään. Epäilemättä pani iloinen
luonto ja ystävällisyys kaikkia kovaosaisia kohtaan hänet vierailujaan
tekemään, ja hyvä seura ja hyvä viini niitä pitkittämään.

"Tosiaankin", sanoi Westbury, "pikkuinen oppinut se ensiksi riidan
alkoi -- nyt sen muistankin -- Lockissa. Olen aina vihannut tuota
Mohunia. Mikä oli todellisena riidan syynä hänen ja Frank paran
välillä? Loisinpa vetoa, että se oli nainen."

"Riita johtui pelistä -- vakuutan, että se johtui pelistä", vastasi
Harry. "Lordiparkani menetti suuria summia ystävälleen Castlewoodissa.
He vaihtoivat katkeria sanoja; ja vaikka lordi Castlewood oli
lempein ja myöntyväisin elävistä olennoista, hän oli hyvin ylpeä, ja
siitä johtui tuo kohtaus, joka on meidät tänne saattanut", virkkoi
mr. Esmond, joka oli päättänyt olla koskaan tunnustamatta, että
kaksintaisteluun oli ollut mitään muuta syytä kuin kortit.

"En tahdo puhua pahaa aatelismiehestä", sanoi Westbury, "mutta jos
lordi Mohun olisi tavallinen henkilö, sanoisin, että oli vahinko, ettei
häntä hirtetty. Hän tunsi arpapelin ja naiset jo siihen aikaan, jolloin
muut pojat saavat koivurieskaa koulussa, hän oli yhtä huono mies
kuin vanhin irstailija jo vuosia ennen kuin oli lopettanut kasvunsa
ja käsitteli veristä miekkaa ja, florettia, ennenkuin oli kertaakaan
käyttänyt partaveistä. Hän se piti Will Mountford parkaa keskustelussa
sinä iltana, jolloin verinen Dick Hill hänet lävisti. Paha on oleva
hänen loppunsa, paha on tuon nuoren lordin loppu oleva, eikä mikään
loppu olekaan tarpeeksi paha hänelle", virkkoi kelpo mr. Westbury --
jonka ennustus kaksitoista vuotta myöhemmin toteutui sinä kohtalokkaana
päivänä, jolloin Mohun kaatui ja vei kuolemaan mukanaan erään Englannin
aatelismiesten urheimmista ja jaloimmista.

Mr. Steeleltä, joka toi sekä yleiset huhut että yksityistietojakin,
Esmond siis sai tietää onnettoman emäntänsä asioista. Steelen sydän
oli kovin herkästi syttyvä, ja juhlamenojen ohjaaja puhui rajattoman
ihailevaan sävyyn sekä leskestä (tuosta verrattoman ihanasta naisesta,
kuten hän sanoi) että hänen tyttärestään, joka kapteenin silmissä oli
vielä ihanampi. Vaikka kalpea leski, jota kapteeni Richard runollisessa
innostuksessaan vertasi kyynelöivään Niobeen -- Sigismundaan, --
itkevään Belvideraan, oli ihanin ja liikuttavin näky mitä hänen
silmänsä koskaan olivat nähneet tai jonka tähden hänen sydämensä oli
heltynyt, hänen kypsynyt täydellisyytensä ja kauneutensa oli kuitenkin
mitätöntä verrattuna niihin äärettömän ihaniin lupauksiin, jotka hyvä
kapteeni näki hänen tyttäressään. Tässä oli _mater pulchra filia
pulchrior_ [äiti kaunis, mutta tytär vielä kauniimpi]. Steele sepitti
sonetteja äidin ja tyttären kauneudelle ollessaan toimessaan prinssinsä
eteishuoneessa. Hän saattoi puhua heistä tuntikausia Harry Esmondille
eikä hän todellakaan olisi voinut valita toista aihetta, joka olisi
onnetonta nuorukaista enemmän huvittanut, nuorukaista, jonka sydän
nyt, kuten aina, oli näihin naisiin kiintynyt, ja joka oli kiitollinen
kaikille, jotka heitä rakastivat tai ylistivät tai toivoivat heille
hyvää.

Ei silti, että hänen uskollisuuttaan olisi korvannut mikään vastaava
ystävällisyys tai edes katumuksen näytekään hänen emäntänsä puolelta,
joka nyt oli muuttunut kovasydämiseksi kymmenvuotisen rakkauden ja
hyvien töiden jälkeen. Kun ei onneton nuori mies, Tusherin vastausta
lukuunottamatta, saanut mitään vastausta kirjeeseen, jonka oli
kirjoittanut, ja koska hän oli liian ylpeä kirjoittamaan enempää, hän
avasi sydämensä Steelelle, jota lempeämpää kuulijaa ja ystävällisempää
lähettilästä ei kukaan onneton mies olisi voinut löytää. Hän kuvaili
nuoruuttaan, uskollisuuttaan, altista rakkauttaan tuota perhettä
kohtaan, joka oli hänet kasvattanut ja harrasta kiintymystään sanoin,
jotka epäilemättä olivat liikuttavia, sillä ne tulivat suoraan
sydämestä ja saivat kelpo Dickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä.
Hän kuvaili miten hän oli saanut osakseen rakkautta ja miten hellästi
sitä palkinnut vielä eiliseen asti ja niitä tilanteita ja syitä, joiden
kautta tuo surullinen riita oli Esmondista tehnyt tuomitun vangin,
tehnyt leskeksi ja orvoiksi ne, joita hän enin elämässä rakasti.
Sanoin, jotka olisivat hyvinkin liikuttaneet kovasydämisempääkin miestä
kuin nuoren Esmondin uskottu oli -- sillä puhujan sydän oli puolittain
särkynyt, kun hän lausui nuo sanat -- hän kuvasi osan siitä mitä oli
tapahtunut sillä ainoalla surullisella tervehdyskäynnillä, jonka hänen
emäntänsä oli hänelle suonut, hän kertoi, miten lady oli jättänyt hänet
vihaisena ja melkein kiroten, lady, jonka sanat ja ajatukset siihen
saakka olivat olleet vain siunausta ja ystävällisyyttä, miten hän oli
syyttänyt häntä ja sanonut hänen vuodattaneen sen veren, jonka puolesta
hän iloisena olisi uhrannut omansa (mutta tässä suhteessa lordi Mohun
ja lordi Warwick ja kaikki kaksintaisteluun osaaottaneet herrat
samoinkuin yleinen mielipide -- kertoi Steele -- puolustivat onnetonta
nuorukaista), ja koko sydämestään hän itkien pyysi mr. Steeleä
ilmoittamaan emännälleen tämän sukulaisen onnettomasta tilasta ja että
tämä luopuisi siitä julmasta vihasta, jota oli hänelle osoittanut.
Puoliksi raivostuneena hänelle tehdyn vääryyden aiheuttamasta surusta
ja verraten sitä tuhansiin suloisiin entisen rakkauden ja luottamuksen
muistoihin, jotka tekivät hänen nykyisen onnettomuutensa sanomattoman
paljon katkerammaksi, kulutti miesparka useita ikäviä päiviä ja
unettomia öitä jonkinlaisessa voimattomassa epätoivossa raivoten
kovaa kohtaloaan vastaan. Kaikkein hellin käsi antoi hänelle iskun ja
kaikkein lempein ja säälivin olento vainosi häntä. "Olisin aivan yhtä
kernaasti", mietti nuorukainen, "julistautunut syylliseksi murhaan
ja kärsinyt, siitä muiden pahantekijäin tavoin kuin kestänyt tätä
kidutusta, johon emäntäni minut määrää."

Vaikka Esmondin kertomus ja hänen intohimoiset pyyntönsä ja
vastalauseensa saivat häntä kuulevan Dickin hartaasti itkemään, ei
niillä ollut mitään vaikutusta henkilöön, jota niiden tarkoituksena
oli liikuttaa. Esmondin lähettiläs palasi asialta, jonka toimittamisen
nuori herra parka oli hänelle uskonut, surullisin, tyhjin kaavoin
ja pudistaen päätään; hän selitti, ettei vangilla ollut toivomisen
varaa, ja tuskin tunsi kurja Newgaten rikoksellinen, joka oli määrätty
mestattavaksi ja odotti tuomionlykkäystä, itseään masentuneemmaksi kuin
mr. Esmond, joka oli viaton ja tuomittu.

Kuten oli sovittu vangin ja hänen asianajajansa välillä heidän
neuvotteluissaan, mr. Steele oli mennyt leskivarakreivittären taloon
Chelseahin, jossa jo olemme maininneet nuoren lesken ja orpojen olleen.
Hän oli tavannut siellä lady Castlewoodin ja puhunut tämän onnettoman
sukulaisen puolesta. "Ja luulenpa, poika parkani, että puhuin hyvin",
sanoi mr. Steele, "sillä kukapa ei puhuisi hyvin sellaisessa asiassa ja
niin kauniin tuomarin edessä? En nähnyt ihanaa Beatrixia, varmaan ei
hänen firenzeläinen kuuluisa kaimansa koskaan ole ollut puoliksikaan
niin kaunis; ainoastaan nuori kreivi oli huoneessa lordi Churchillin
seurassa, joka on lordi Marlborough'n vanhin poika. Mutta nämä nuoret
herrat poistuivat ja menivät puutarhaan; saatoin nähdä heidät akkunasta
ja he keihästelivät toisiaan leikkiturnajaisissa puukeihäillä (suru
koskettaa nuoriin keveästi ja muistan itse rummuttaneeni marssia oman
isäni ruumisarkkuun). Kreivitär katsoi akkunasta kahden poikasen
leikkiä ja sanoi: 'Tässä nyt näette, sir, että lapsia opetetaan
käyttämään kuolettavia aseita leluinaan ja tekemään murhasta urheilun';
ja puhuessaan hän näytti niin ihanalta ja seisoi siinä itse niin
surullisena ja ihanana esikuvana sille opille, jonka alhainen opettaja
olen, että ellen olisi omistanut pikkuista 'Kristitty sankari' kirjaani
(huomaan, Harry, ettet ole vielä sen lehtiäkään aukonut. Saarna on
hyvä, usko minua, vaikkei saarnaajan elämä olekaan sitä vastaava) --
vakuutan, että ellen olisi omistanut kirjaani lordi Cuttsille, olisin
pyytänyt lupaa panna kreivittären nimen etusivulle. Luulen, etten ole
milloinkaan nähnyt niin ihanata orvokinväriä kuin hänen silmäinsä
väri, Harry. Hänen ihonsa on vaaleanpunaisen ruusun väriä, hänellä on
täydellisesti kaartuva ranne ja pehmoinen käsi, enkä epäile --".

"Tulitteko kertomaan minulle myladyn pehmoisesta kädestä?" huomautti
mr. Esmond surullisesti.

"Surun murtama ihana olento näyttää minusta aina kaksinverroin
kauniimmalta kuin ennen", sanoi kapteeni parka, joka liiankin usein
oli siinä tilassa, että näki esineet kaksinkertaisina, ja alkoi
keskeytyksen jälkeen uudestaan punoa kertomuksensa lankaa. "Kun
ilmoitin asiani", kertoi mr. Steele, "ja kerroin emännällesi, minkä
koko maailma tietää ja minkä vastapuolue on kauniisti myöntänyt -- että
olit koettanut mennä noiden kahden lordin väliin ja ottaa isäntäsi
riidan omalle vastuullesi ja yleisen ylistyksen urhoollisuudestasi ja
lordi Mohunin erityisen tunnustuksen siitä, niin luulen, että leski
kuunteli jommoisellakin mielenkiinnolla ja hänen silmänsä -- en ole
milloinkaan nähnyt semmoista orvokinväriä, Harry -- katsoivat minuun
pari kertaa. Mutta puhuttuani hetken aikaa tästä asiasta hän päästi
äkkiä vaikeroivan huudon. 'Jumalan nimessä toivon, sir', sanoi hän,
'etten olisi milloinkaan kuullut tuota 'urhoollinen' sanaa, jota
käytätte, enkä tietänyt sen tarkoitusta. Mieheni voisi nyt olla tässä,
ellei sitä olisi ja kotini voisi olla onnellinen, poikaparallani voisi
olla isä. Se juuri, jota te herrat sanotte urhoollisuudeksi, tuli
kotiini ja johti mieheni miekkaan tarttumaan ja tappoi hänet. Teidän
ei tulisi lausua sitä sanaa kristitylle naiselle, sir, onnettomalle
orpojen leskiäidille, jonka koti oli onnellinen, kunnes maailma sinne
saapui -- paha, jumalaton maailma, joka vuodattaa viattomien veren ja
antaa syyllisten kulkea vapaina'."

"Kun surun murtama lady puhui tällä tavalla, sir", jatkoi mr. Steele,
"tuntui aivankuin viha olisi häntä kannustanut vielä enemmän kuin suru.
'Korvaustako?' hän jatkoi kiivaasti kasvot ja silmät hehkuvina. 'Mitä
korvausta antaa maailmanne leskelle hänen miehestään ja lapsille heidän
isänsä murhaajasta? Tuo hylky, joka teki tuon työn, ei ole saanut
mitään rangaistusta. Omatunto, mitä omaatuntoa on sillä, joka voi tulla
ystävänsä kotiin, kuiskailla valheita ja loukkauksia naiselle, joka
ei milloinkaan ole häntä loukannut ja upottaa miekkansa siihen hyvään
sydämeen, joka häneen luotti? Lordin -- lordi-hylyn, lordi-konnan,
lordi-murhaajan päärit tulevat koolle häntä tutkimaan ja he vapauttavat
hänet kaikesta parilla moitteen sanalla, ja lähettävät hänet uudestaan
maailmaan ahdistamaan naisia huonossa ja petollisessa tarkoituksessa
ja murhaamaan pahaa-aavistamattomat isäntänsä, jotka pitävät häntä
vieraanaan. Sinä päivänä, jolloin lordi-murhaaja (en tahdo koskaan
mainita hänen nimeään) päästettiin vapaaksi, mestattiin Tyburnissa
eräs nainen siksi, että hän oli varastanut eräästä puodista. Mutta
toinen mies voi ryöstää toiselta hänen elämänsä tai naiselta hänen
kunniansa eikä hänen tarvitse kärsiä mitään rangaistusta! Otan lapseni
ja juoksen valtaistuimen ääreen ja pyydän polvillani oikeata tuomiota,
ja kuningas hylkää pyyntöni. Kuningas! Minulle ei hän ole mikään
kuningas; ei hän tule koskaan olemaankaan. Hänkin ryösti valtaistuimen
isältään kuninkaalta -- oikealta kuninkaalta -- ja hän on päässyt
rangaistuksetta, niinkuin suuret pääsevät'."

"Ajattelin silloin puhua sinun puolestasi", jatkoi mr. Steele, "ja
puutuin puheeseen, sanoen: 'Yksi ainakin oli, madam, joka olisi pannut
oman rintansa miehenne ja lordi Mohunin miekan väliin. Teidän nuori
sukulaispoikanne, Harry Esmond, on kertonut minulle, että hän koetti
kääntää riidan itseänsä vastaan'."

"Oletteko tullut _hänen_ luotaan? kysyi kreivitär", (niin jatkoi mr.
Steele), "nousten seisomaan kovin ankarana ja arvokkaana. Luulin, että
prinsessa oli teidät lähettänyt. Tapasin mr. Esmondin vankilassa ja
heitin hänelle jäähyväiset. Hän toi onnettomuutta kotiini. Hänen ei
olisi tullut milloinkaan sinne saapua."

"Madam, madam, häntä ei teidän pidä syyttää, minä keskeytin", jatkoi
Steele.

"Syytänkö minä häntä, sir?" kysyi leski. "Jos hän on teidät lähettänyt,
niin sanokaa, että olen hakenut turvaa sieltä" -- hän puhui nyt hyvin
kalpeana ja ääni väristen -- "sieltä mistä kaikki, jotka pyytävät, sen
saavat; ja että Jumala vaatii minun eroamaan hänestä eikä enää häntä
tapaamaan. Kohtasimme vankilassa viimeisen kerran -- ainakin monien
vuosien ajaksi. Saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa, vuosien
perästä -- kun -- kun polvemme ja kyyneleemme ja katumuksemme ovat
muuttaneet syntiset sydämemme, sir, ja ansainneet meille anteeksiannon,
että kohtaamme uudelleen -- mutta ei nyt. Kaiken tämän jälkeen en
voisi kestää hänen näkemistään. Toivotan hänelle hyvää, sir, mutta
lausun hänelle myös jäähyväiset; ja jos hänellä on meitä kohtaan tuo
-- tuo kunnioitus, josta hän puhuu, kehoitan häntä sitä osoittamaan
tottelemalla minua tässä suhteessa."

"Tulen murtamaan tuon nuoren miehen sydämen, madam, viedessäni tämän
kovan tuomion", sanoi mr. Steele.

"Lady pudisti päätään", jatkoi lempeä oppinut ystäväni. "Nuorten
miesten sydämet, mr. Steele, eivät ole niin hauraita", sanoi hän.
"Mr. Esmond on löytävä toisia, -- toisia ystäviä. Tämän talon emäntä
on kovin myötämielinen entisen lordin pojalle", hän lisäsi punastuen,
"ja on luvannut minulle -- tarkoitan leskivarakreivittären luvanneen
minulle, että hän pitää huolen tuon nuoren miehen tulevaisuudesta.
Niin kauan kuin minä siinä asun tuon hirveän, hirveän teon jälkeen,
joka on tapahtunut, ei Castlewood milloinkaan saa olla hänen kotinsa
-- ei milloinkaan. Enkä halua, että hän kirjoittaa minulle -- ellei
-- ei -- en halua hänen milloinkaan kirjoittavan minulle enkä halua
häntä koskaan tavata. Sanokaa hänelle, jos haluatte, minun jäähyväis --
hiljaa! ei sanaakaan tästä tyttäreni kuullen."

"Tässä saapui ihana Beatrix joelta, posket terveyttä loistaen ja
näyttäen vielä entistään ihanammalta ja tuoreemmalta surupuvussaan."
Ja kreivitär sanoi:

"Beatrix, tämä on mr. Steele, hänen korkeutensa prinssin kamariherra.
Milloin ilmestyy uusi huvinäytelmänne, mr. Steele? -- Toivottavasti
ensi-illan aikoihin olet päässyt vankilan ulkopuolelle, Harry."

Tunteellinen kapteeni lopetti tämän surullisen jutun, sanoen: "_Filia
pulchriorin_ kauneus ajoi totisesti _pulchram matrem_ mielestäni; ja
kuitenkin tullessani jokea pitkin ja ajatellessani tuota paria, pääsi
kypsyneen naisen tyyni arvokkuus ja ääretön suloisuus etualalle, ja
arvioin hänet neitoa vieläkin jalommaksi!"

Vankiemme seura eleli perin mukavasti Newgatessa, ja he nauttivat
varsin toisenlaisia mukavuuksia kuin ne, jotka suotiin siellä
oleville kurjille onnettomille. (Nuorukaisen tunteettomuus heidän
onnettomuutensa, heidän vielä kolkompien ilojensa, heidän kiroustensa
ja solvauspuheittensa suhteen on senjälkeen herättänyt hänessä
jonkinmoista häpeäntunnetta, aivankuin osoittaen, miten itsekäs
hänen vankeutensa aikana hänen oma, erikoinen surunsa oli ja miten
kokonaan sen ajatteleminen hänet valtasi.) Jos nuo kolme herraa
elivät hyvin Newgaten vartijan hoivaamina, niin johtui se siitä,
että he maksoivat hyvin; eikä tosiaankaan kalleimman ravintolan
eikä upeimman kapakan maksukustannukset Lontoossa olisi kyennyt
muodostamaan pitempää laskua kuin isäntämme "Käsiraudan ravintolassa",
-- niinkuin eversti Westbury sitä nimitti. Kolme huonettamme oli
suoraan Newgaten portista -- toisessa kerroksessa. Huoneista oli
näköala Newgate Streetille Cheapsidea ja Paavalin kirkkoa kohti. Ja
meillä oli lupa kävellä katolla ja voimme sieltä nähdä Smithfieldin
ja sinitakkisten poikain koulun, puutarhat ja Cbartreux'n -- missä,
kuten Harry Esmond muistaa, oppinut Dick ja Harryn ystävä, Tom Tusher,
olivat saaneet kouluutuksensa. Harry ei mitenkään olisi voinut maksaa
osuuttaan huikean suureen laskuun, jonka isäntämme kerran viikossa toi
vierailleen, sillä hänellä oli taskussaan ainoastaan kolme hopearahaa
tuona tuhoisana iltana ennen kaksintaistelua, kun herrat olivat
korttiensa ääressä ja tarjoutuivat kaikki viisi pelaamaan; mutta hänen
vielä sairastaessaan Gatehousessa -- senjälkeen kuin lady Castlewood
oli vieraillut hänen luonaan siellä ja ennen hänen tutkintoaan --
saapui sinne eräs mies, jolla oli oranssinruskea, sininauhainen
takki (livrea, jota Esmondit aina käyttivät) ja toi mr. Esmondille
sinetöidyn käärön, jossa oli kaksikymmentä guineaa, ja kirjeen, jossa
ilmoitettiin, että hänelle oli hankittu asianajaja ja että hänelle
lähetettiin lisää rahaa aina kun hän sitä tarvitsi.

Kirje oli omituinen kirje oppineelta, sillä sitä hän oli tai siksi
hän itseään kutsui, Castlewoodin leskikreivittäreltä, ja oli
kirjoitettu omituisella, barbaarisella ranskalla, jota hän ja useat
muut senaikuiset hienot naiset -- esimerkiksi Portsmouthin armo --
käyttivät. Oikeinkirjoitus ei tosiaankaan senaikuisessa maailmassa
ollut yleinen taito, ja lordi Marlboroughin kirjeet osoittavat,
että hänellä, yhtenä monista, oli hyvin vähän vihiä tästä puolesta
kielioppiaan.

    "Mong Coussin", kirjoitti rouva leski varakreivitär, "je scay que
    vous vous êtes bravement batew et grièvement bléssay -- du costé
    de feu M. le Vicomte. M. le Compte de Varique ne se playt qua
    parlay de vous; M. de Moon aucy. Il di que vous avay voulew vous
    bastre avecque luy -- que vous estes plus fort que luy sur
    l'auscrimme -- quil'y a surtout certaine Botte que vous scavay
    quil n'a jammay sceu pariay: et que c'en eut été fay de luy
    sivouselug vous vous fussiay battews ansamb. Aincy ce pauv Vicompte
    est mort. Mort et peutayt -- Mon coussin, mon coussin! jay dans
    la tayste que vous n'estes quung pety Monst angcy que les Esmonds
    ong tousjours esté. La veuve est chaymoy. J'ay recuilly cet'pauve
    famme. Elle est furieuse cont vous, allans tous les jours chercher
    le Roy (d'icy) démandant à gran cri revanche pour son Mary. Elle
    ne veux voyre ni entende pariay de vous: pourtaut elle ne fay qu'en
    pariay milfoy par jour. Quand vous seray hor prison venay me voyre.
    J'auray soing de vous. Si cette petite Prude veut se défaire de
    song pety Monste (Hélas je craing quil ne soy trotar!) je m'en
    chargeray. J'ay encor quelqu interay et quelques escus de costay.

    "La Veuve se raccommode avec Milady Marlboro qui est tout puicante
    avecque la Reine Anne. Cet dam sentéraysent pour la petite prude;
    qui pourctant a un fi du mesme asge que vous savay.

    "En sortant de prisong venez icy. Je ne puy vous recevoir chaymoy
    à cause des méchansetés du monde, may pre du moy vous aurez
    logement.

                                   Isabelle Vicomtesse d'Esmond."

["Rakas Serkkuni", kirjoitti rouva leskikreivitär, "tiedän teidän
taistelleen urhoollisesti ja haavoittuneen vaikeasti -- Herra
Varakreivin luodista. Herra Kreivi Warwich ei puhele mistään muusta
kuin teistä; Herra Kreivi Mohun samaten. Hän sanoi teidän tahtoneen
taistella hänen kanssaan -- että olette häntä paljon vahvempi -- että
on olemassa eräs Kaksintaistelujuoni, josta ette olisi arvanneet hänen
koskaan osanneen panna vetoa, ja että hän tämän juuri teki nähdessään
teidän taistelevan niin raivoisasti. Siis on tämä Varakreivi parka
kuollut. Kuollut ja ehkä -- Serkkuseni! sirkkuseni! -- en voi ajatella
muuta kuin että te olette pieni Hirviö -- niinkuin kaikki Esmondit
ovat aina olleet. Leski on minun luonani. Olen ottanut tuon naisparan
hoivaani. Hän on raivoissaan teihin ja käy joka päivä pyrkimässä
Kuninkaan puheille (täältä jaloin) anoakseen julmaa kostoa Puolisonsa
surmaajalle. Hän ei tahdo nähdä teitä eikä kuulla puhuttavan teistä: ja
kuitenkin hän itse puhelee teistä tuhat kertaa päivässä. Kun pääsette
pois vankilasta, niin tulkaa minua tervehtimään. Minulla olisi teille
asiaa. Jos tämä pikku Hupsu lakkaa ajattelemasta pikku Hirviötään (minä
pelkään, ettei tämä sitä ansainnut!), niin pidän hänet aina luonani.
Minulla on vielä jonkin verran korkovaroja ja kolikoita siihen uhrata.]

["Vankeudesta päästyänne tulkaa tänne. En voi ottaa teitä vastaan omassa
talossani tämän maailman ilkeiden kielten pelosta, mutta täällä lähellä
hankin teille asunnon.]

["Isabelle, Esmondin varakreivitär."]

Markiisitar Esmondiksi mainitsi tämä lady toisinaan itseään sen
valtakirjan nojalla, jonka entinen kuningas Jaakko oli Harryn isälle
antanut; sellaisessa tapauksessa hän antoi jonkun ritarin vaimon
kantaa laahustintaan ja hänellä oli metallinen juomamalja kansineen ja
koristepeitteineen.

Samanikäinen kuin pieni Francis (jota tästälähtien tulemme tässä
nimittämäin Castlewoodin varakreiviksi) oli H.K.K. Walesin prinssi,
joka oli syntynyt samana vuonna ja kuukautena kuin Frank ja joka oli
juuri virallisesti julistettu Saint Germainissa Ison Britannian,
Ranskan ja Irlannin kuninkaaksi.



III luku.

OTAN KUNINGATTAREN PESTIN QUININ RYKMENTTIIN.

Mies, jolla oli oranssin ruskea livrea sinisin nauhoin ja rintapielin,
oli odottamassa kun Esmond saapui vankilasta ja otettuaan nuorukaisen
kevyen matkalaukun johti hänet pois hirveästä Newgatesta ja Fleet
Conduitin kautta Thames joelle, jossa he kutsuivat soutajan ja
matkasivat pitkin jokea Chelseahen. Esmondin mielestä aurinko
milloinkaan ollut paistanut niin kirkkaasti eikä ilma tuntunut niin
raittiilta ja virkistävältä. Temple Garden näytti hänestä heidän
ohi soutaessaan Eedenin yrttitarhalta; ja laiturien, telakkain
ja joen varrella olevien rakennusten ulkomuoto, Somerset Housen
ja Westminsterin (jossa loistava uusi silta oli juuri alulla),
Lambethtornin ja palatsin näkeminen, sekä tuo loistava Thamesin väylä,
joka kuhisi veneitä ja huvipursia, täytti hänen sydämensä mielihyvällä
ja ilolla -- niinkuin sellainen ihana näky helpostikin riemastutti
sitä, joka niin kauan oli ollut vankina ja joka oli hautonut niin
surullisia ajatuksia, jotka vielä enemmän olivat synkentäneet hänen
vankeusaikaansa. He soutivat viimein sievään Chelsean kylään, jossa
ylimystöllä on useita kauniita maataloja ja niin he saapuivat
leskivarakreivittären taloon -- hauskannäköiseen, uuteen taloon,
joka sijaitsi joelle päin olevassa talorivissä ja jonka takana oli
sievä puutarha. Talosta aukeni miellyttävä näköala sekä Surreyhin
että Kensingtoniin, jossa on tuo lordi Warwickin, Harryn vastustajan
vanhanaikuinen, ylväs palatsi.

Täällä leskivarakreivittären salongissa nuorukainen näki uudelleen
muutamia niistä kuvista, jotka olivat olleet Castlewoodissa, ja jotka
varakreivitär oli sieltä kuljettanut pois miehensä, Henryn isän,
kuoltua. Ylimmällä paikalla oli sir Peter Lelyn maalaama muotokuva
hänen armostaan neiti Isabella Esmondista Dianana keltaisessa silkissä,
jousi kädessä ja puolikuu otsalla, hyppivien koirien ympäröimänä.
Se oli maalattu siihen aikaan, jolloin kuninkaallisten Endymionien
sanottiin saaneen osakseen suosiota tältä metsästäjättäreltä; ja
koska jumalattaret ovat ikuisesti nuoria, ei tämäkään jumalatar
kuolinpäiväänsä asti, luullut koskaan vanhentuvansa, vaan vaati ihmisiä
uskomaan, että muotokuva yhä oli aivan hänen näköisensä.

Sitten kun kamaripalvelija, jolla sen ohella oli useita muitakin
toimia varakreivittären vaatimattomassa taloudessa, oli johdattanut
nuorukaisen huoneeseensa, suvaitsi tämä elähtänyt Diana-jumalatar
ilmestyä sopivan odotuksen jälkeen. Turkkilaiseen pukuun puettu
murjaani punaiset saappaat jalassa ja kaulassa hopeakaulus, johon
varakreivittären vaakuna oli kaiverrettu, saapui hänen edellään kantaen
hänen tyynyään; sitten tuli varakreivittären seuranainen; sitten pieni
pyykoiralauma haukkuen ja hyppien ankaran metsästäjättären edellä; ja
katso, sitten saapui itse varakreivitär "tuoksuja tulvien". Esmond
muistaa lapsuudestaan tuon voimakkaan myskin tuoksun, jota huokui
hänen emintimänsä, sillä siksi häntä voidaan sanoa. Niinkuin taivas
käy punaisemmaksi ja punaisemmaksi auringon laskun lähestyessä,
niin alkoivat leskivarakreivittärenkin posket hänen vanhetessaan
punoittaa yhä voimakkaammin. Hänen kasvonsa olivat koristetut
heleällä punamaalilla, joka näytti vielä helakammalta sen valkoisen
maalin vuoksi, jota oli käytetty sen vaikutusta lieventämään. Hän
käytti hiuskiharoita, jommoiset olivat olleet muodissa kuningas
Kaarlen aikaan; kuningas Vilhelmin aikaisilla naisilla oli sensijaan
hiuslaitteet, jotka olivat Cybelen tornin kaltaiset. Hänen silmänsä
loistivat tämän omituisen maalien, värien ja hiusvoidelaitteiden takaa.
Sellainen oli leskivarakreivitär, mr. Esmondin isän leski.

Henry kumarsi hänelle niin syvään kuin hänen arvonsa ja sukulaisuutensa
ansaitsivat ja lähestyi häntä mitä suurimmalla vakavuudella ja suuteli
taas tuota kättä, jonka vapisevilla nivelillä kimalteli joukko
sormuksia -- ja muisti menneet ajat, jolloin tuo vapiseva käsi sai
hänet vapisemaan. "Markiisitar", sanoi hän kumartaen ja polvistuen
toisen polvensa varaan, "onko minulla kunnia suudella kättä?" Sillä
sisäisen naurun ohella, naurun, jonka sellaisen omituisen vanhan
olennon näkeminen hyvin kykeni nuoressa miehessä aiheuttamaan, hän
tunsi hyvänsuopuutta ja veriheimolaisuuden tunnetta. Hän oli ollut
hänen isänsä vaimo ja oli hänen isoisänsä tytär. Hän oli kärsinyt
häntä menneinä aikoina ja oli nyt omalla tavallaan ystävällinen
häntä kohtaan. Ja kun nyt Esmondin mieli oli keventynyt eikä tuo
salainen häväistys enää häntä synkistyttänyt, hän oli onnellinen
tuntiessaan perhesiteitä ja omistaessaan niitä -- ja tunsi ehkä jonkun
verran salaista turhamaisuutta tekemässään uhrauksesta. Hän tiesi,
että hän, Esmond, todellisuudessa oli perheen pää, jota vain oma
jalomielisyytensä esti oikeuttaan käyttämästä.

Aina sen jälkeen kuin hän oli saanut tietää tuon salaisuuden
isäntä-paraltaan tämän kuolinvuoteella, hän oli tuntenut itsenäisyyttä,
jommoista ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja joka ei hänestä
milloinkaan sen jälkeen luopunut. Niinpä hän nimitti vanhaa tätiään
markiisittareksi, mutta teki sen sillä tavoin, kuin hän itse, joka tätä
niin puhutteli, olisi ollut Esmondin markiisi.

Lukiko lady nuoren miehen silmistä, jotka eivät enää ollenkaan
pelänneet hänen omiaan eikä niiden vanhuuden elähyttämää valtaa,
että nuorukainen tiesi tai ainakin aavisti oikean syntyperänsä?
Varakreivitär säpsähti hämmästyneenä hänen muuttuneen käytöksensä
johdosta; se olikin vallan erilaista käyttäytymistä kuin
cambridgelaisen ylioppilaan, joka oli vieraillut varakreivittären luona
kaksi vuotta sitten. Silloin oli Esmond lähtenyt varakreivittären luota
taskussaan viisi kultarahaa, jotka oli saanut kamaripalvelijan kädestä.
Varakreivitär katseli häntä silmät pyöreinä ja varmaankin hän vapisi
vähän enemmän kuin hänen tapansa oli ja sanoi:

"Tervetuloa, serkku!" pelästyneellä äänellä.

Nuorukaisen päätös, kuten ennen on mainittu, oli ollut aivan toinen
-- nimittäin kulkea elämän läpi aivan kuin hän ei olisi tiennyt
syntyperänsä salaisuutta, mutta nyt hän äkkiä aivan oikein päättikin
valita toisen menettelytavan. Hän pyysi, että varakreivittären
palvelijat poistuisivat huoneesta, ja kun he olivat jääneet
kahdenkesken, hän sanoi: "'Tervetuloa lanko', pitäisi kai vähintäinkin
sanoa, madame. Suurta vääryyttä on tehty minulle ja teille ja
äitiraukalleni, joka ei enää ole elävien joukossa'."

"Taivaan nimessä vakuutan, että minä olin siihen syytön", huudahti
varakreivitär antautuen heti. "Paha isäsi se --"

"Tuotti tämän häväistyksen perheellemme", täydensi mr. Esmond. "Tiedän
sen varsin hyvin. En tahdo enää häiritä. Ne, jotka ovat arvonimen
nykyisiä haltijoita ovat olleet rakkaimpia hyväntekijöitäni eivätkä
milloinkaan ole suoneet minulle pahaa. Entinen lordi, rakas isäntäni,
ei tiennyt totuutta ennenkuin muutamia kuukausia ennen kuolemaansa,
jolloin isä Holt ilmaisi hänelle tuon uutisen."

"Tuo hylky, hän kuuli sen rippitunnustuksessa! Hän kuuli sen
rippitunnustuksessa", huudahti leskivarakreivitär.

"Ei niin. Hän sai kuulla sen muuallakin eikä vain rippitunnustuksessa",
mr. Esmond vastasi. "Kun isäni haavoittui Boynen luona, hän kertoi
tuon totuuden ranskalaiselle papille, jonka talossa hän kuoli. Tämä
herra ei pitänyt sopivaisena tuon kertomuksen julkaisemista, ennenkuin
kohtasi isä Holtin Saint Omer'issa. Ja viimeksimainittu salasi sitä
omissa tarkoituksissaan, kunnes sai tietää elikö äitini vaiko ei. Hän
on jo vuosia sitten kuollut, kertoi isäntäparkani minulle kuoleman
kouristaessa hänen rintaansa, ja häntä en epäile. En edes tiedä,
voisinko toteennäyttää avioliiton olemassaolon. En sitä halua, vaikka
sen voisinkin. En halua tuottaa häpeätä nimellemme enkä surua niille,
joita rakastan, vaikka he kohtelisivat minua miten huonosti tahansa.
Isäni poika, madame, ei halua katkeroittaa sitä vääryyttä, jonka
isäni teille teki. Olkaa edelleenkin hänen leskensä ja suokaa minulle
ystävällisyytenne. Sitä vain teiltä pyydän; enkä milloinkaan enää puhu
tästä asiasta."

"Mais vous êtes un noble jeune homme!" [Te olette nuori aatelisherra]
virkkoi lady, puhuen ranskan kieltä, niinkuin oli hänen tapansa
ollessaan kiihtynyt.

"Noblesse oblige" [aateluus velvoittaa], sanoi mr. Esmond kumartaen
hänelle syvään. "Ne henkilöt, joille minä usein olen luvannut elämäni
kiitokseksi heidän rakkaudestaan, elävät. Tulisiko minusta nyt heidän
vihamiehensä riidelläkseni heiltä arvonimeä? Mitäpä siitä kenellä se
on? Se on yhä meidän perheemme hallussa."

"Mitä tuossa pienessä tekokainossa naisessa saattaa olla, jonka
vuoksi miesten täytyy niin hullaantua hänen suhteensa?" huudahti
leskivarakreivitär. "Hän oli täällä kokonaisen kuukauden vetoamassa
kuninkaaseen. Hän on sievä ja hyvin säilynyt, mutta hänellä ei ole
_bel air'iä_. Ja entisen majesteetin hovissa tuntuivat kaikki miehet
ihailevan häntä eikä hän ollut pientä vahanukkea kummempi. Nyt hän
tosin on parempi ja näyttää oman tyttärensä sisarelta, mutta mitä te
kaikki oikeastaan tarkoitatte hänen ylistämisellään? Mr. Steele, joka
oli Yrjö-prinssiä palvelemassa, kirjoitti hänestä runon nähdessään
hänen kahden lapsensa kanssa menevän Kensingtoniin, ja hän vakuuttaa,
käyttävänsä tuon naisen värejä ja toistaiseksi pukeutuvansa mustiin.
Mr. Congreve sanoo kirjoittavansa 'Surevan lesken', josta tulee parempi
kuin hänen 'Sureva morsiamensa'. Vaikka heidän miehensä riitelivät
ja taistelivat kaksintaistelunkin, silloin kuin tuo Churchill-hylky
luopui kuninkaasta (josta teosta hän olisi ansainnut hirttonuoran), on
lady Marlborough uudelleen hullaantunut tuohon pikkuiseen leskeen; hän
loukkasi minua omassa vastaanottohuoneessani sanomalla, ettei hän ollut
tullut katsomaan _vanhaa_ leskeä, vaan nuorta varakreivitärtä. Pienestä
Castlewoodista ja pienestä lordi Churchillista tulee varmaankin
vannoutuneita ystäviä ja he ovatkin jo antaneet toisiaan korville
pari kolme kertaa kuten veljekset ainakin. Ja tuo kehno nuori Mohun
sitten, hän piti tultuaan viimevuonna maalta, jossa oli keksinyt tuon
otuksen, melua koko talven hänestä sanoen, että hän oli sikain eteen
heitetty helmi, ja tappoi tyhmän Frank-paran. Koko riita aiheutui hänen
vaimostaan. Tiedän, että riita oli hänestä. Oliko hänen ja Mohunin
välillä mitään, lanko? Kerro nyt minulle, oliko siinä mitään? Itsestäsi
en pyydä sinua mitään selityksiä antamaan."

Mr. Esmond punastui. "Mylady on hurskas kuin taivaan pyhimys, madame",
hän huudahti.

"Eh! -- mon neveu. Useat pyhimykset pääsevät taivaaseen, vaikka heillä
ensin on ollutkin koko joukko katumista. Uskonpa, että olet samanlainen
kuin kaikki nuo muut hullut ja hurjasti rakastunut häneen."

"Rakastin ja kunnioitin häntä koko maailman nähden", vastasi Esmond.
"En sitä ensinkään häpeä."

"Ja hän on sulkenut sinulta ovensa -- antanut papinviran tuolle
inhoittavalle nuorelle pennulle, tuon inhoittavan vanhan karhun
pojalle, Tusherille, ja sanoo, ettei enää milloinkaan tahdo nähdä
sinua. Monsieur mon neveu, olemme kaikki samanlaisia. Kun olin nuori
nainen, vakuutan, että tuhansia kaksintaisteluja taisteltiin minun
tähteni. Ja kun Monsieur de Souchy-parka hukutti itsensä Bruggen
kanavaan siksi, että tanssin kreivi Springbockin kanssa, en kyennyt
pusertamaan esiin ainuttakaan kyyneltä, vaan tanssin kello viiteen
seuraavana aamuna. Kreivi -- ei, lordi Ormond soitti viulua ja hänen
majesteettinsa teki minulle sen kunnian, että tanssi koko yön kanssani.
-- Miten olet kasvanut! Sinulla on _bel air_. Olet tumma mies. Meidän
Esmondimme ovat kaikki tummia. Pienen tekokainon poika on vaalea
samoin kuin isänsäkin -- hän oli vaalea ja tyhmä. Olit inhoittava
pikku hylky kun ensin tulit Castlewoodiin -- olit pelkkinä silminä
kuin variksenpoika. Tarkoitimme tehdä sinusta papin. Tuo inhoittava
isä Holt -- miten hänellä oli tapana säikytellä minua kun olin sairas
Nyt minulla on mukava opettaja -- Abbe Douillette -- herttainen
mies! Pidämme pieniä paastoja aina perjantaisin. Kokkini on hurskas,
jumalinen mies. Tietysti sinäkin olet uskonasioissa oikealla tolalla.
Oranian prinssin sanotaan todellakin olevan kovin sairaana."

Tähän tapaan vanha varakreivitär sumeilematta leperteli mr. Esmondille,
joka kovin hämmästyi hänen nykyistä kielevyyttään verratessaan sitä
hänen ennen osoittamaansa ylpeään käytökseen. Mutta leskivarakreivitär
oli heti ottanut hänet suosioonsa eikä ainoastaan nähnyt hyväksi pitää
hänestä niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta pelkäsikin
häntä; ja nuorukainen huomasi nyt olevansa hänen parissaan nuorena
miehenä yhtä tuttavallinen kuin hän poikana oli ollut ujo ja hiljainen.
Leskivarakreivitär oli sanansa arvoinen hänen suhteensa. Hän esitteli
nuorukaisen seurapiirillensä, jota hänen luonaan kävi melko paljon --
kuningas Jaakon kannattajia tietysti -- ja hänen pelipöytiensä ääressä
punottiin äänekkäästi monenlaisia juonia. Hän esitteli mr. Esmondin
sukulaisenaan useille arvohenkilöille; hän varusti avokätisesti
nuorukaisen rahalla, jota nuorukainen ei epäröinyt häneltä vastaanottaa
ajatellessaan sukulaisuutta, jossa oli häneen ja uhrauksia, joita itse
teki tämän perheen puolesta. Mutta hän oli tehnyt mielessään päätöksen,
ettei enää pitemmältä kulkisi kenenkään naisen hameenliepeissä, ja
oli jo varmaankin suunnitellut mielessään, miten hän tekisi itsensä
huomatuksi ja miten loisi itselleen nimen, jonka hänen outo onnensa
oli häneltä kieltänyt. Hän tunsi olevansa tyytymätön entiseen,
hiljaiseen elämäänsä kirjojen parissa; katkerasti hän kapinoi sitä
orjuutta vastaan, johon oli nähnyt parhaaksi sulkea itsensä niiden
vuoksi, joiden kovuus häntä kohtaan saattoi hänen sydämensä verta
vuotamaan ja kiihkeästi hän halusi nähdä ihmisiä ja maailmaa. Tämä
kaikki sai hänet ajattelemaan sotilasammatin valintaa -- ainakin
haluamaan nähdä muutamia sotaretkiä -- ja hän kehoitti uutta emäntäänsä
hankkimaan hänelle jonkun rykmentin puvun, ja eräänä päivänä hän sai
kunnian havaita, että hänet oli määrätty vänrikiksi eversti Quinin
jalkaväkirykmentin irlantilaiseen osastoon.

Tuskin mr. Esmond oli ollut toimessaan kolmea viikkoakaan, kun tuo
onnettomuus kohtasi kuningas Wilhelmiä, onnettomuus, joka lopetti
suurimman, viisaimman, jaloimman ja armeliaimman hallitsijan, mitä
Englanti on koskaan tuntenut. Vastapuolueen tavaksi oli tullut parjata
tämän suuren ruhtinaan mainetta hänen elinaikanansa; mutta ilo, jota he
ja kaikki hänen vihamiehensä Euroopassa hänen kuollessaan osoittivat,
on todistuksena kauhusta, jota he häntä kohtaan tunsivat. Vaikka Esmond
oli nuori, oli hän tarpeeksi viisas (ja tarpeeksi ylevämielinenkin,
voidaan sanoa), inhotakseen sitä rietasta vahingoniloa, joka puhkesi
esiin kuningas Jaakon seuraajien kesken Lontoossa tämän mainehikkaan
ruhtinaan, tämän voittamattoman soturin, tämän viisaan ja tyynen
valtiomiehen, kuollessa. Uskollisuus karkoitetun kuninkaan perhettä
kohtaan, kuten on mainittu, oli perinnöllistä perheessä, johon Mr.
Esmond kuului. Hänen isänsä lesken kaikki toiveet, myötätunto, muisto
ja suunnitelmat olivat kuningas Jaakon puolella, ja hän oli todellakin
suulain salaliittolainen mikä koskaan on kuninkaan oikeuksia perille
ajanut tai hänen vastustajiaan solvannut quadrillepöydän ääressä tai
teekupin höysteeksi. Varakreivittären talossa vilisi kirkonmiehiä
sekä salapukuisina että tavallisissa puvuissaan, juorukelloja
St. Germainista, ja urkkijoita, jotka tiesivät viimeiset uutiset
Versaillesista, -- niin, vieläpä tarkalleen sen retkikunnan voiman
ja luvun, jonka Ranskan kuningas aikoi lähettää Dunkerquesta ja joka
oli nielaiseva kitaansa Oranian prinssin sekä hänen armeijansa ja
hovinsa. Kreivitär oli ottanut vastaan Berwickin herttuan, kun tämä
saapui Englantiin 1696. Hän säilytti lasia, josta herttua oli juonut,
vannoen, ettei hän milloinkaan sitä käyttäisi, ennenkuin joisi siitä
kuningas Jaakko III:n maljan hänen majesteettinsa palatessa. Hänellä
oli kuningattarelta saatuja muistoesineitä ja jäännöksiä pyhimyksestä,
joka, jos se mitä sanottiin oli totta, ei aina ollut varakreivittäreen
ja useihin muihinkaan nähden ollut mikään pyhimys. Varakreivitär
uskoi tämän pyhimyksen haudalla tapahtuneisiin ihmeisiin, ja hän
tiesi sadoittain taattuja kertomuksia ihmeparannuksista, joita tuon
kuningasvainajan rukousnauhat, hänen käyttämänsä mitalit, hänen
hiuskiehkuransa ja ties mitkä olivat aiheuttaneet. Esmond muistaa
joukon ihmeellisiä juttuja, jotka tuo nainen hänelle kertoi. Niinpä
parantui Autunin piispa taudista, jota hän oli potenut neljäkymmentä
vuotta, pidettyään messun kuninkaan sielun puolesta. Ja mr. Marais'n,
Avergnen haavurin, jonka molemmat jalat olivat halvatut, paransi
kuninkaan esirukous. Ja Philip Pitet, benediktiniläismunkki, jolla
oli tukehduttava yskä, etsi apua taivaasta kuninkaan ansioiden ja
välityksen avulla, ja kohta tunsi hän ylettömän hien pursuvan joka
taholta ruumistaan ja parantui täydellisesti. Ja sitten Lepervierin,
Saksi-Gothan herttuan tanssimestarin vaimo, parani täydelleen
reumatismista kuninkaan välityksellä, josta ihmeestä ei saattanut
olla vähintäkään epäilystä, sillä hänen haavurinsa ja tämän apulainen
ovat antaneet valallisen todistuksensa, etteivät he millään muotoa
avustaneet paranemista. Näitä juttuja, ja tuhansia muita samanlaisia
uskoi mr. Esmond sen verran kuin häntä halutti. Hänen sukulaisensa
suuremmalla uskollaan jaksoi sulattaa ne kaikki.

Englantilainen korkeakirkollinen puolue ei hyväksynyt näitä juttuja.
Mutta toisaalta heidän mielestään totuus ja kunnia sitoi heidät
karkoitetun kuninkaan puolelle, eikä karkoitetulla perheellä ollutkaan
yhtään lämpimämpää tukijaa kuin Castlewoodin lempeä lady, jonka talossa
Esmond oli kasvatettu. Lady vaikutti mieheensä hyvin paljon, varmaankin
enemmän kuin tiesikään mylord, joka ihaili vaimoaan suunnattomasti,
vaikka saattoikin olla hänelle uskoton. Sensijaan, että olisi nähnyt
omintakeisen ajattelemisen vaivan, mylord hyväksyi varsin mielellään
mielipiteet, jotka hänen vaimonsa hänelle antoi. Hänenlaiselleen
yksinkertaiselle ja uskonnolliselle luonteelle oli mahdotonta
alamaisuus muita hallitsijoita kohtaan kuin tuota ainokaista. Kuningas
Wilhelmin palveleminen hyödyn tähden olisi ollut hirveätä teeskentelyä
ja petosta. Ladyn puhdas tunto ei olisi voinut alistua siihen enempää
kuin varkauteen tai väärennykseen tai mihinkään muuhunkaan huonoon
tekoon. Lordi Castlewood olisi epäilemättä voitu voittaa, mutta hänen
vaimoaan ei koskaan; ja lordi alisti omantuntonsa ladynsä valtaan
tässä, samoinkuin useimmissa muissakin asioissa, ellei hän ollut
liian voittamattoman kiusauksen pauloissa. Ja hänen rakkaudestaan
ja kiitollisuudestaan, sekä hartaasta kiintymyksestä emäntäänsä,
kiintymyksestä, joka oli ominaista koko Esmondin nuoruudelle, johtui
että nuorukainen myöntyi tähän ja muihin uskonkappaleisiin, jotka hänen
hellä hyväntekijättärensä hänelle esitti. Jos lady olisi ollut whig,
olisi nuorukainenkin ollut; jos lady olisi ollut mr. Foxin seuraaja
ja kääntynyt kveekariksi, olisi nuorukainen epäilemättä julistanut
syntisiksi röyhelön ja peruukin ja kironnut miekat, nauhakoristeiset
takit ja kirjailukoristeiset sukat. Oppilaiden poikamaisissa
väittelyissä yliopistossa, jossa puolueet olivat kovin kiihkeitä, oli
Esmond huomattu Jaakon puoluelainen. Hän todennäköisesti valitsi yhtä
paljon turhamaisuudesta kuin sydämen kiintymyksestä perheensä puolueen.

Melkein koko maan papisto ja enemmän kuin puolet kansaa oli tällä
puolella. Kansamme on varmaankin maailman uskollisin kansa, ihailemme
kuninkaitamme ja olemme heille uskollisia vielä kauan senkin jälkeen
kuin he ovat lakanneet olemasta uskollisia meille. Kerrassaan,
ihmeellistä on jokaisen, joka katsahtaa taaksepäin Stuart-perheen
historiaan, ajatella, miten he potkaisivat kruununsa luotaan pois,
miten he työnsivät luotaan toisen onnen toisensa jälkeen, mitä
lojaalisuuden aarteita he tuhlasivat ja miten tuhoisan taipuvaisia
he olivat omaa perikatoaan täydellistämään, jos ketä kohtaan on oltu
uskollisia, oltiin heitä kohtaan; jos kukaan on laiminlyönyt hyvän
asemansa tekivät he sen; ja kaikista vihollisistaan he olivat itse
kaikkein tuhoisimmat.

Kun prinsessa Anna peri valtaistuimen oli rasitettu kansa varsin
onnellinen kyetessään äänekkäästi vaatimaan aselepoa näistä
sodista, riidoista ja salaliitoista ja hyväksymään kuninkaallisen
hallitsijattaren persoonan kautta sovinnon puolueiden kesken, joihin
maa oli hajaantunut. Toryt voivat häntä palvella kevein mielin; vaikka
kuningatar itse oli tory, edusti hän whigmielisen suunnan voittoa.
Englannin kansa, joka aina on pitänyt siitä, että heidän ruhtinaansa
ovat kiintyneitä omiin perheisiinsä, oli hyvillään ajatellessaan,
että heidän ruhtinattarensa oli omalle perheellensä uskollinen, ja
prinsessan hallituksen viimeiseen päivään ja tuntiin asti, ellei olisi
ollut sitä onnettomuutta, jonka Jaakko oli perinyt isältään yhdessä
heidän vaatimustensa kanssa Englannin kruunuun nähden, olisi kuningas
Jaakko III voinut painaa sen päähänsä. Mutta hän ei tiennyt, miten
tilaisuutta oli odotettava eikä myöskään, miten sitä oli käytettävä,
kun se oli hänelle tarjolla; hän oli uhkarohkea silloin, kun hänen
olisi tullut olla varovainen, ja varovainen silloin, kun hänen
olisi tullut kaikki uskaltaa. Ihminen tuntee jonkinmoista raivoa
kykenemättömyyttään kohtaan ajatellessaan surullista tarinaansa.
Kohtelevatko kohtalottaret kuninkaita erikoisemmin huolellisesti kuin
tavallisia ihmisiä? Ihminen on halukas niin kuvittelemaan ajatellessaan
tuon kuningassuvun historiaa, suvun, jonka puolesta uhrattiin niin
paljon uskollisuutta, niin paljon urhoollisuutta, niin paljon verta
epätoivoisesti ja hyödyttömästi.

Kuninkaan kuoltua julistivat torvea toitottavat airueet koko
kaupungissa Westminsteristä Ludgate Hilliin saakka prinsessa Annan
(leskivarakreivitär Chelseassa nimitti häntä ruman Anna Hyden
tyttäreksi) hallitsijaksi kansan äänekkäästi riemuitessa.

Seuraavalla viikolla nimitettiin lordi Marlborough Sukkanauhan
ritariksi ja hänen majesteettinsa sotavoimien ylipäälliköksi. Tämä
määräys yhä vain kiihoitti leskivarakreivittären raivoa, taikka,
kuten hän luuli, hänen uskollisuuttaan oikeata hallitsijaa kohtaan.
"Prinsessa on vain nukke tuon raivottaren käsissä, joka tulee
vierashuoneeseeni ja sinkoaa minulle solvauksen vasten kasvoja. Mitä
tapahtuneekaan vielä maalle, joka on annettu semmoisen naisen valtaan?"
virkkoi leskikreivitär. "Ja sitten tuo kaksinaamainen petturi, lordi
Marlborough, hän on pettänyt jok'ikisen miehen ja naisen, joiden
kanssa on joutunut tekemisiin, paitsi ei hirveätä vaimoaan, joka panee
hänet vapisemaan. Maamme on kokonaan mennyttä joutuessaan tuommoisten
hylkyjen kynsiin."

Tällä tavalla Esmondin vanha sukulainen tervehti uusia voimia. Mutta
jokin suosio ainakin kohtasi perhettä, joka sitä suuresti kaipasi,
näiden kuuluisuuksien ylennyksen kautta. Ennenkuin mr. Esmond jätti
Englannin elokuussa, -- hän oli silloin Portsmouthissa, jossa oli
astunut rykmenttiinsä ja harjoitteli kiivaasti musketin ja keihään
käyttötaitoa -- hän sai kuulla, että eräs Leimauskonttorin eläke oli
myönnetty hänen entiselle, rakastetulle emännälleen, ja että nuori
Beatrix-neito oli myöskin otettu hoviin. Niin paljon hyvää ainakin oli
leskiparan Lontoon vierailusta ollut -- hän ei saanut kostoa miehensä
vihamiehille, mutta sovinnon entisten ystävien karissa, jotka säälivät
ja näyttivät olevan taipuvaisia häntä palvelemaan. Esmondin vankeusajan
onnettomuustovereista oli eversti Westbury mennyt ylipäällikön mukana
Hollantiin, kapteeni Macartney oli Portsmouthissa jalkaväkirykmenttinsä
ja hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuan väen kanssa ja sanottiin
heidän olevan Espanjaan lähdössä; lordi Warwick oli palannut kotiinsa
-- ja lordi Mohun, sensijaan että häntä olisi rangaistu murhasta, joka
oli tuottanut niin paljon surua ja muutoksia Esmondin perheeseen,
oli mennyt lordi Macclesfieldin loistavan lähetystön seurassa
Hannoverin vaaliruhtinaan luo, vieden Sukkanauhan ritarin arvon hänen
korkeudelleen sekä kohteliaan kirjeen kuningattarelta.



IV luku.

ENTISEN KERTAAMISTA.

Niistä vilahtavista valonsäteistä, joita hänen katuvan, kuolevan
isäntäparkansa katkonainen kertomus heitti hänen elämäänsä, mr.
Esmond oli muun ohella saanut sen käsityksen, että hänen äitinsä
oli kauan sitten kuollut. Äitiään, joka oli ollut miehensä hylkäämä
ja häväisemä; ja hänen kunniaansa ei poika lainkaan voinut ottaa
lukuun joko ajaessaan perille tai hyljätessään omat oikeutetut
vaatimuksensa. Lordiparan kiireisestä tunnustuksesta ilmeni, että
hänet oli tutustettu asian todelliseen tilaan vasta kaksi vuotta
sitten, jolloin mr. Holt vieraili hänen luonaan ja olisi sekoittanut
hänet johonkin niistä monista salaliitoista, joiden avulla kuningas
Jaakon puolueen salaiset johtomiehet tässä maassa yrittivät alinomaa
tuhota Oranian prinssin hengen tai vallan -- salaliittoihin,
jotka olivat niin murhan kaltaisia, niin halpamaisia keinojensa
puolesta, niin halpamaisia tarkoituksiltaan, että kansamme on
varmaan menetellyt oikein luopuessaan kaikesta alamaisuudesta ja
uskollisuudesta tuota onnetonta kuningasperhettä kohtaan, joka ei
voinut oikeuttaan puoltaa muuten kuin sellaisen petoksen avulla --
sellaisen synkän juonittelun ja sellaisten huonojen asiamiesten
avulla. Kuningas Vilhelmiä vastaan punottiin juonia, jotka eivät
olleet sen kunniallisempia kuin salamurhaajain ja maantierosvojen
väijytykset. On nöyryyttävää ajatella, että suuri ruhtinas, suuren ja
pyhän vallan omistaja ja suuren asian ajaja on alentunut sellaiseen
alhaiseen murhaan ja kavallukseen kuin osoittaa tosiksi onnettoman
kuningas Jaakon oma valtakirja ja omakätinen allekirjoitus, jotka hän
antoi englantilaisille kannattajilleen. Se mitä hän ja he sanoivat
sotaan varustautumiseksi ei todellisuudessa ollut muuta kuin murhaan
yllyttämistä. Ja Oranian prinssi tunkeutui ylevämielisesti niiden
heikkojen salaliittoverkkojen läpi, joihin hänen vihollisensa koettivat
hänet kietoa. Näytti siltä kuin heidän raukkamaiset tikarinsa olisivat
särkyneet hänen horjumattoman päättäväisyytensä rautarintaan. Kuningas
Jaakon kuoltua kuningatar ja hänen väkensä St. Germainissä -- katolisia
pappeja ja naisia suurimmaksi osaksi -- jatkoivat juonitteluaan nuoren
prinssin Jaakko III:n hyväksi, joksi häntä Ranskassa nimitettiin ja
joksi hänen puolueensa häntä täällä nimitti, -- (tämä prinssi taikka
Chevalier de St. George, oli syntynyt samana vuonna kuin Esmondin
nuori oppilas Frank, varakreivin poika). Ja koska prinssin asioitten
johto oli katolisten pappien ja naisten käsissä, johdettiin niitä
niinkuin papit ja naiset johtavat -- viekkaasti, julmasti, heikosti
ja pahaa tarkoittaen. Jesuiittain historia on mielestäni mitä
terveellisin opetus. Maailman viekkaimpain, viisaimpain, uutterimpain
ja taitavimpain juonen punojain -- mutta aina tulee päivä jolloin
kiihoitetun kansan viha potkaisee heidän heikon rakennuksensa kumoon
ja ajaa raukkamaiset vihamiehensä pakoon. Swift on etevästi kuvannut
tuota juonittelun halua, tuota salakähmäisyyden, panettelun ja --
valehtelemisen rakkautta, joka on ominaista heikoille luonteille,
heikkojen hovien kuokkavieraille. Sellaisille on luonteenomaista
vihata ja kadehtia vahvoja ja suunnitella heidän häviötään; ja
salaliitto onnistuu erinomaisesti, ja kaikki ennustaa suuren uhrin
kukistumista, kunnes Gulliver eräänä päivänä herää, puistaa päältään
pienen vihollismatosen ja kävelee pois vahingoittumattomana. Ah! hyvin
voivat irlantilaiset soturit sanoa Boynen taistelun jälkeen: "Vaihtakaa
kanssamme kuninkaita ja me taistelemme kaiken uudestaan." Taistelu ei
totisesti ollutkaan tasaväkinen noiden kahden välillä. Heikko, pappien
ohjaama, naisten ohjaama mies, jolla oli niin mitättömiä liittolaisia
ja aseita kuin hänen oma kurja luonteensa oli neuvonut häntä
valitsemaan, kilpaili sankarin suunnitelmia, päällikkyyttä, viisautta
ja sydäntä vastaan.

Eräällä monista raukkamaisista retkistään -- sillä arvostellessani
niitä nyt, en voi niitä muuksi sanoa -- mr. Holt oli tullut mylordin
luo Castlewoodiin, ehdottaen jotain ratkaisevaa suunnitelmaa Oranian
prinssin tuhoamiseksi, suunnitelmaa, johon herra varakreivi, vaikka
olikin kuninkaalle uskollinen, oli vihaisesti kieltäytynyt liittymästä.
Mikäli mr. Esmond voi ymmärtää kreivin viimeisistä sanoista, Holt
oli tullut varakreivin luo kapinasuunnitelmineen sekä tarjoutunut
uusimaan varakreiville sen markiisin arvon, jonka kuningas Jaakko
oli lahjoittanut edelliselle varakreiville. Mutta kun varakreivi
suhtautui kielteisesti tähän lahjuslupaukseen, Holt uhkasi tykkänään
kumota, varakreivin oikeudet Castlewoodin tilukseen ja arvonimeen.
Vahvistaakseen tätä hämmästyttävää tietoa, josta Henry Esmondin isäntä
vasta silloin sai selvän, Holt saapui evästyksenään entisen lordin
Boynen taistelun jälkeen Trimissä, Irlannissa, antama kuolintunnustus.
Tämä tunnustus oli tehty sekä irlantilaiselle papille että eräälle
ranskalaiselle Holtin veljeskuntaan kuuluvalle kirkonmiehelle, joka
toimi kuningas Jaakon sotaväen keskuudessa. Holt näytti tai oli
näyttävinään, todistuksen, että entinen varakreivi Esmond oli vihitty
äitini kanssa Brysselin kaupungissa v. 1677, jolloin varakreivi,
silloinen Thomas Esmond, palveli englantilaisessa sotaväessä
Flanderissa. Holt sanoi, että hän voisi todistaa, että tämä Gertrude,
jonka hänen miehensä kauan sitten oli hyljännyt, vielä eli ja oli
tehnyt nunnanvalan vuonna 1685 Brysselissä; sinä vuonna Thomas Esmond
nai setänsä tyttären, Isabellan, jota nyt sanottiin Castlewoodin
leskivarakreivittäreksi. Ja jättäen varakreivin kahdeksitoista
tunniksi pohtimaan tätä hämmästyttävää uutista (niin kertoi kuoleva
lordiparka) Holt katosi papereineen samalla ihmeellisellä tavalla kuin
oli tullutkin. Esmond tiesi tavan varsin hyvin -- siitä akkunasta,
josta oli nähnyt isän poistuvan; mutta sen selittämisestä lordiparalle
ei olisi ollut mitään hyötyä; oli vain poimittava hänen hyytyviltä
huuliltaan sanat, joita hän hetken kuluttua ei enää kykenisi lausumaan.

Mutta ennenkuin nuo kaksitoista tuntia vielä olivat kuluneet, oli Holt
itse vangittu osallisuutensa vuoksi sir John Fenwickin salaliittoon,
ja ensiksi hänet suljettiin Hexton-linnaan, josta sitten siirrettiin
Toweriin. Hän jätti varakreiviraukan, jolla ei ollut mitään tietoa
noista paljastuksista, ainaiseen huoleen hänen paluustaan, jolloin
-- kuten lordi Castlewood vakuutti kutsuen Jumalan todistajakseen ja
kyyneleet sammuvissa silmissään -- hänen aikomuksensa oli ollut heti
antaa tiluksensa ja arvonimensä niiden oikealle omistajalle ja vetäytyä
perheineen omaan taloonsa Walcote'iin. "Ja Jumalan nimessä soisin,
että niin olisin tehnyt", sanoi lordiparka. "En nyt olisi tässä,
kuolettavasti haavoittuneena, kurjana, hukkaan joutuneena miehenä!"

Mylord odotti päivän toisensa perästä, mutta, kuten voidaan arvata, ei
mitään sanansaattajaa tullut; vasta kuukauden lopussa onnistui Holtin
lähettää hänelle eräs tiedonanto Towerista. Tiedonannosta ilmeni, että
varakreivi sai unohtaa kaiken mitä oli heidän välillään sanottu ja että
asiat saivat jäädä nykyiselleen.

"Minulla oli ankara kiusaus", lordiparka sanoi. "Jouduttuani tämän
kirotun Castlewoodin arvon omistajaksi, joka arvo ei milloinkaan ole
ollut minulle siunaukseksi, olen kuluttanut paljon enemmän kuin tuon
tiluksen, sekä perintötilukseni tulot yhteensä. Laskin kaikki varani
viimeiseen kolikkoon asti ja huomasin, etten milloinkaan voisi sinulle
velkaani maksaa, Henry poloiseni, jonka omaisuus oli minulla ollut
kaksitoista vuotta. Vaimoni ja lasteni olisi täytynyt poistua tuosta
talosta häväistyinä kerjäläisinä. Jumala tietää, että tuo talo on
ollut onneton koti minulle ja omilleni. Minä takerruin raukkamaisesti
tuohon lykkäykseen, jonka Holt minulle soi. Salasin totuuden Rachelilta
ja sinulta. Koetin voittaa rahaa Mohunilta ja vajosin yhä syvemmälle
velkoihin; uskalsin tuskin katsoa silmiisi, kun sinut kohtasin. Miekka
on riippunut pääni kohdalla nämä kaksi vuotta. Tunsin itseni totisesti
onnelliseksi, kun Mohunin miekanterä vajosi kylkeeni."

Kun Holt, jota vastaan ei mitään muuta voitu näyttää toteen kuin
että hän oli jesuiittapappi, jonka tiedettiin olevan kuningas Jaakon
puolella, oli ollut kymmenen kuukautta Towerissa, pantiin hänet
lähtevään laivaan kuningas Wilhelmin (joka kuitenkin lupasi hänelle
hirttonuoran, jos hän vielä joskus laskisi jalkansa Englannin
mantereelle) parantumattoman anteeksiantavaisuuden nojalla. Kun Esmond
itse oli vankina, hän ajatteli usein missä nuo paperit, jotka jesuiitta
oli näyttänyt hänen isännälleen ja jotka olivat niin suuriarvoiset
nuorukaiselle, saattaisivat olla. Niitä ei löydetty mr. Holtilta kun
hänet tutkittiin; sillä jos ne olisi löydetty, olisivat neuvoston
herrat saaneet ne käsiinsä ja tämä perhehistoria olisi jo kauan sitten
saatettu yleisön tietoon. Esmond ei kuitenkaan välittänyt hakea noita
papereita. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä -- hänen äitiparkansa oli
kuollut -- mitä hän siis välitti siitä, minkälaisia papereita oli
olemassa osoittamassa hänen oikeuttansa arvoon, jota hän oli päättänyt
olla itselleen vaatimatta ja jota hän sisimmässään oli vannonut,
olevansa milloinkaan riistämättä perheeltä, jota hän maailmassa
enimmän rakasti? Kenties hän ylpeili enemmän uhrauksestaan kuin
niistä arvoista, joista oli päättänyt luopua. Rakas nuori Francis,
Esmondin sukulainen, oli sitäpaitsi niinkauan kuin ei näitä arvokirjoja
ilmestynyt, Castlewoodin tiluksen ja arvonimen oikeutettu ja eittämätön
omistaja. Pelkkä jesuiitan suullinen vakuutus ei voinut kumota Frankin
omistusoikeutta; Esmond tunsi siis mielensä levolliseksi ajatellessaan,
että nuo paperit olivat kadoksissa ja että hänen armas emäntänsä ja
tämän poika olivat niiden kateissaoloajan Castlewoodin laillinen lady
ja lordi.

Mr. Esmond ratsasti pian vapautuksensa jälkeen Ealingin kylään, jossa
oli viettänyt varhaisimmat vuotensa tässä maassa, ottaakseen selville
olivatko hänen vanhat holhoojansa vielä elossa ja asuivatko he siellä.
Mutta ainoa jäännös, jonka hän löysi vanhasta M. Pastoureausta, oli
hautausmaalla oleva kivi; siitä ilmeni, että Athanasius Pastoureau,
Flanderista syntyisin, oli siihen haudattu kahdeksankymmenenseitsemän
vuotiaana. Vanhuksen tupa, jonka Esmond saattoi hyvin muistaa, sekä
puutarha -- jossa hän lapsuudessaan oli viettänyt useita hetkiä
leikissä ja haaveilussa ja saanut monta monituista selkäsaunaa yrmeältä
emintimältään -- olivat nyt aivan oudon perheen hallussa; ja Esmond
saattoi vaivoin saada kylästä tietää, mitä oli tullut Pastoureaun
leskestä ja lapsista. Pitäjän kanslia-apulainen -- tuo vanha mies oli
tuskin muuttunut niinä neljänätoistavuotena, jotka olivat kuluneet
Esmondin viime näkemästä -- muisti vielä vaimon. Kävi selville, että
emintimä oli varsin nopeasti lohduttautunut miehensä kuolemasta,
ottamalla uuden, itseään nuoremman miehen, joka tuhlasi hänen rahansa
ja kohteli huonosti häntä ja hänen lapsiaan. Tyttö kuoli, toinen
pojista otti soturinpestin ja toinen oli mennyt oppipojaksi. Vanha mr.
Rogers, kanslia-apulainen, sanoi kuulleensa, että mrs. Pastoureaukin
oli kuollut. Hän ja hänen miehensä olivat poistuneet Ealingista
seitsemän vuotta sitten; ja niinpä mr. Esmondin toiveet saada
tietoja vanhemmistaan tältä perheeltä raukenivat. Hän antoi vanhalle
kanslia-apulaiselle kultarahan tiedoistaan, hymyillen ajatellessaan
aikaa, jolloin hän ja hänen pienet leikkitoverinsa olivat pujahtaneet
pois kirkkomaalta tai piiloutuneet hautakivien taa tämän peloittavan
auktoriteetin saapuessa.

Kuka oli hänen äitinsä? Mikä oli ollut tämän nimi? Koska hän oli
kuollut? Esmondilla oli palava halu löytää joku, joka voisi vastata
näihin kysymyksiin, ja hän ajatteli esittää ne tädilleenkin,
varakreivittärelle, joka oli tietämättään omaksunut nimen, johon Henryn
äidillä oli oikeus. Mutta varakreivitär ei tietänyt mitään tai näki
hyväksi olla mitään tietämättä tästä aineesta, eikä mr. Esmond myöskään
voinut häntä paljon ahdistaa siitä puhumaan. Isä Holt oli ainoa
ihminen, joka voi häntä tässä suhteessa valistaa, ja Esmond tunsi, että
hänen täytyi odottaa, kunnes jokin sattuma tai uusi juoni vei hänet
vanhan ystävänsä tulille tai toi tuon uutteran ja väsymättömän olennon
taas takaisin Englantiin.

Vänrikin virka ja valmistelut, jotka olivat välttämättömiä sotaretkeä
varten, antoivat nuorelle herralle kohdakkoin muuta ajattelemista.
Hänen uusi emäntänsä kohteli häntä kovin ystävällisesti ja anteliaasti;
hän lupasi tehdä voitavansa ja käyttää rahaakin saadakseen Esmondille
nopeasti komppanian komennettavaksi; hän kehoitti nuorukaista
hankkimaan kauniit varustukset sekä pukuihin että aseihin nähden,
ja hän ihaili tätä iloisena, kun tämä ensikerran näyttäytyi
nauhakoristeisessa punaisessa takissaan, ja suvaitsi antaa nuorukaisen
suudella itseään tämän mielenkiintoisen virkaanastumisen tapahtuessa.
"Punainen", sanoi hän keikahuttaen pystyyn vanhan päänsä, "on aina
ollut meidän Esmondien väri." Ja niinpä varakreivitär käyttikin
sitä omilla poskillaan hyvin uskollisesti loppuunsa asti. Hän sanoi
tahtovansa, että nuorukainen pukeutui niinkuin tämän isän pojalle
sopi, ja hän maksoi iloisena tämän viiden punnan majavannahkalakin,
mustan kiharaperuukin ja hienot Hollannin liinapaidat sekä miekat ja
hopealla silatut pistoolit. Henry-parka ei vielä milloinkaan ollut
näyttänyt niin hienolta herralta. Hänen antelias emintimänsä täytti
myös hänen kukkaronsa kultarahoilla, joita kapteeni Steele ja muutamat
valitut ystävät auttoivat Henryä kuluttamaan eräässä huvitilaisuudessa,
jonka Dick oli järjestänyt, -- ja olisi maksanutkin, ellei olisi
havainnut itseään rahattomaksi kun lasku tuotiin ja tietänyt, että
"Sukkanauhassa", joka oli palatsin porttia vastapäätä Pall Mallissa, ei
isäntä enää olisi antanut hänelle luottoa.

Vanha varakreivitär näytti todellakin, jos hän ennen olikin tehnyt
Esmondille vääryyttä, olevan halukas korvaamaan sen nykyisellä
ystävällisyydellään. Hän hyväili Esmondia perinpohjaisesti heidän
erotessaan, itki ehtymättömästi, pyysi Esmondia kirjoittamaan joka
postilaivalle ja antoi tälle verrattoman pyhäinjäännöksen, jota
kehoitti kantamaan kaulassa -- erään mitalin, jonka oli siunannut
ties mikä paavi ja jota oli käyttänyt Jaakko-kuningasvainaja. Esmond
saapui siis rykmenttiinsä paremmissa varuksissa kuin mitä useimmat muut
nuoret upseerit kykenivät hankkimaan. Hän oli vanhempi useimpia ylempiä
tovereitaan ja hänellä oli lisäksi etu, joka oli vain aniharvoilla
armeijan herroista hänen aikanaan, -- joista herroista useatkaan eivät
osanneet paljon enempää kuin nimensä kirjoittaa -- se nimittäin,
että hän oli lukenut paljon sekä kotona että yliopistossa, käytteli
täydellisesti paria kolmea kieltä ja oli saanut lisäkasvatusta, jota
eivät anna kirjat eivätkä vuodet, mutta jonka muutamat ihmiset, saavat
onnettomuuden äärettömästä opetuksesta. Se on mahtava opettaja, sen
tietää moni miespoloinen, joka on torjunut kädellään sen viivotinta ja
nyyhkyttänyt läksyjensä ääressä sen peloittavan istuimen edessä.



V luku.

MENEN VIGO-LAHDEN RETKELLE, MAISTAN SUOLAVETTÄ JA HAISTAN RUUTIA.

Ensimmäinen retki, johon mr. Esmondilla oli kunnia ottaa osaa,
muistutti pikemminkin niitä hyökkäyksiä, joita hirveä kapteeni Avory
tai kapteeni Kidd pani toimeen, kuin kruunupäitten välistä sotaa, jota
johtivat arvoon ja kunniaan kohonneet kenraalit. Heinäkuun ensimmäisenä
päivänä 1702 purjehti suuri, sataviisikymmentä laivaa käsittävä
laivasto Spitheadistä amiraali Shovellin johdon alaisena; laivastossa
oli 12,000 sotilasta, joilla retkellään oli ylipäällikkönä hänen
korkeutensa Ormondin herttua. Näistä 12,000:ta sankarista yksi, joka
ei koskaan ennen ollut merellä ollut tai ei ainakaan muuta kuin kerran
lapsuudessaan, kun teki merimatkan Englantiin siitä tuntemattomasta
maasta, jossa oli syntynyt -- siis yksi noista 12,000:ta,
eversti Quinin jalkaväkirykmentin nuorempi vänrikki, oli perin
epäsankarillisessa ruumiillisen lamaannuksen tilassa muutamia tunteja
merelle lähdön jälkeen; ja vihollisen, jos se olisi hyökännyt laivaan,
olisi ollut tuiki helppoa nujertaa hänet. Portsmouthista ohjasimme
purtemme Plymouthiin ja otimme sieltä lisävarustuksia. Sivuutimme
Finisterren 31 päivänä heinäkuuta -- niin muistuttaa Esmondin
muistikirja -- ja elokuun 8 päivänä kuljimme Lissabonin vuorten ohi.
Tällävälin oli vänrikkimme käynyt rohkeaksi kuin amiraali ja viikkoa
myöhemmin hänellä oli onni joutua ensikertaa tuleen -- ja veteen
myöskin, kun hänen purtensa vajosi ranta-aallokkoon Toros-lahdella,
jossa väki astui maihin. Hänen uuden takkinsa perinpohjainen kastuminen
oli suurin ikävyys mikä nuorelle sotilaalle aiheutui tällä retkellä,
sillä espanjalaiset eivät tehneet mitään vastarintaa eivätkä olleet
tarpeeksi voimakkaitakaan.

Mutta sotaretki oli ainakin hauska ellei se ollutkaan kovin loistava.
Uusien maisemien, luonnonkauneuksien näkeminen sekä maalla että merellä
-- vilkas elämä, joka nyt ensi kertaa alkoi -- tempasi mukaansa nuoren
miehen innostuttaen häntä. Useat yllätykset ja laivalla toimiminen,
sotilaan velvollisuudet ja uudet tuttavuudet sekä asetoverien että
laivaston upseerien joukossa virkistivät häntä ja kiinnittivät hänen
mieltään herättäen sen eloon siitä itsekkäästä lamaannuksen tilasta,
johon hiljattain sattuneet onnettomuudet olivat hänet syösseet.
Hänestä tuntui aivankuin meri erottaisi hänet entisistä huolista, ja
hän tervehti keventynein mielin uutta elämän kautta, joka oli hänelle
koittamassa. Haavat paranevat nopeasti kahdenkolmattavuotisessa
sydämessä, joka päivä virkoaa uudet toiveet ja voima pursuu esiin
miehen uhallakin. Esmond oli varmaankin, ajatellessaan entistä
epätoivoaan ja synkkämielisyyttään ja miten parantumattomalta se oli
hänestä tuntunut hänen viruessaan vankilassa muutamia kuukausia sitten,
melkein pahoillaan sisimmässään, huomatessaan olevansa niin reippaalla
mielellä.

Parempi on nähdä omilla silmillään ihmisiä ja maita kuin lukea
kaikki maailman matkakirjat; ja ehtymättömin ilon ja riemun tuntein
nuorukainen havaitsikin todella olevansa suurella retkellään näkemässä
kansoja ja kaupunkeja, joista hän poikana oli lukenut. Hän näki
sodan ensi kertaa, -- sen prameuden ja loiston ja yksityisseikat,
vaikka ei nähnytkään paljon vaaraa. Hän näki todellisuudessa, omilla
silmillään noita espanjalaisia kavaljeereja, ja naisia, joita oli hänen
kuvitelmissaan kangastellut, kun hän luki Cervantesin kuolematonta
kertomusta, joka oli ollut nuorukaisena hänen joutohetkiensä nautinto.
Neljäkymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, jolloin mr. Esmond oli
noissa paikoissa, mutta ne pysyvät yhtä selvinä hänen muistissaan kuin
ne olivat sinä päivänä, jolloin hän ne nuorena miehenä ensi kerran
näki. Hänestä tuntui aivankuin surujen pilvi, joka oli hänet verhonnut
ja joka oli peittänyt hänen viimeiset elinvuotensa synkkyyteen, olisi
kirkastunut hänen onnellisen merimatkansa ja sotaretkensä aikana.
Hänen työkykynsä tuntui heräävän ja kasvavan iloisessa vapauden
tunnossa. Oliko hänen sydämensä salaisesti iloinen siitä, että oli
päässyt tuosta lempeästä, mutta alentavasta vankeudesta kotona? Oliko
se huonouden tunne, johon hänen kehnon syntyperänsä ajatus oli hänet
pakottanut, kadonnut samalla kuin paljastui se salaisuus, joka,
vaikka olikin salattava, riitti kuitenkin tarpeeksi ilostuttamaan ja
lohduttamaan häntä? Joka tapauksessa oli nuori soturi Esmond aivan
erilainen olento kuin tuo Castlewoodin ystävällisen perheen surullinen
holhokki ja Trinityn synkkä oppilas. Nuorukainen oli ollut tyytymätön
kohtaloonsa ja kutsumukseen, johon se hänet johti, ja ajatellut
salaisella vihalla, että papinkauhtana ja kaulus sekä se erittäin pyhä
toimi, johon hän oli päättänyt antautua, olivat todellisuudessa vain
orjuuden merkkejä, orjuuden, jota oli jatkuva koko hänen elinaikansa.
Sillä vaikka hän miten hyvänsä olisi tahtonut sitä itseltään peittää,
hän silti oli koko ajan tuntenut, että Castlewoodin kappalaisena
oleminen yhä olisi Castlewoodin käskyläisenä olemista ja että hänen
elämänsä oli oleva vain pitkä toivoton orjuus. Hän ei siis mitenkään
kadehtinut vanhan ystävänsä Tom Tusherin hyvää onnea (minä Tom
epäilemättä piti virkaansa). Vaikka hänen ystävänsä olisivat hänelle
tarjonnet piispanhiippaa ja Lambethin hallitusta pienen maalaispapin
viran asemasta, olisi hän tuntenut itsensä yhtä paljon orjuutetuksi
kummassakin, ja hän oli kovin onnellinen ja kiitollinen, kun sai olla
vapaana.

Urhoollisinta miestä, jonka koskaan olen tuntenut ja joka oli ollut
mukana useimmissa kuningas Wilhelmin sotatoimissa samoin kuin suuren
Marlborough'n herttuan sotaretkillä, ei keskuudessamme voitu koskaan
saada kertomaan mistään urotyöstään, paitsi että prinssi Eugene
kerran määräsi hänet kiipeämään puuhun vihollista vakoilemaan, jota
mestarinäytettä hän ei voinut suorittaa ratsusaappaiden vuoksi, jotka
hänellä oli jalassaan; ja toisena päivänä hän kertoi, että oli ollut
vähällä joutua vangiksi näiden saappaiden tähden, koska ne estivät
häntä pakenemasta. Tämän kirjoittaja on ottava esimerkkiä tästä
ylistettävästä pidättyväisyydestä eikä aio viipyä sotasaavutustensa
selostelussa, jotka saavutukset todellisuudessa eivät suuresti eronneet
tuhansien toisten herrain kokemuksista. Tämä mr. Esmondin ensimmäinen
sotaretki kesti vain muutamia päiviä, ja koska joukko sitä koskevia
kirjoja on kirjoitettu, voidaan se tässä selostella hyvin lyhyesti.

Kun laivastomme saapui niin pitkälle, että Cadizin saattoi nähdä,
lähetti päällikkömme valkolippuisen purren kahden upseerin kera
Cadizin kuvernöörin Don Scipio de Brancaccion luo viemään kirjettä
hänen korkeudeltaan herttualta, jossa kirjeessä tämä toivoi ja piti
suotavana, koska Don Scipio oli ennen palvellut itävaltalaisia
ranskalaisia vastaan, että hänen ylhäisyytensä julistautuisi
nyt Ranskan kuninkaan vastustajaksi ja Itävallan liittolaiseksi
kuningas Filipin ja kuningas Kaarlen välisessä sodassa. Mutta
hänen ylhäisyytensä Don Scipio laati vastauksen, jossa hän teki
tiettäväksi, että koska hän oli palvellut edellistä kuningastaan
kunnialla ja uskollisuudella, hän toivoi voivansa osoittaa myös
samaa lojaalisuutta ja rakkautta nykyistä hallitsijaansa, kuningas
Filip V:tä kohtaan. Sillä välin kuin tuota kirjettä laadittiin,
oli nuo kaksi upseeria viety katsomaan kaupunkia ja Alamedaa ja
teatteria, jossa härkätaistelut taistellaan, ja luostareita, joissa
Don Bartolomeus Murillon ihailtavat teokset saattoivat toisen heistä
suuren kummastuksen ja ihastuksen valtaan -- jommoista ihastusta hän
ei vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut -- tämän jumalaisen maalarin
taidetta kohtaan. Kun nämä nähtävyydet sitten olivat loppuneet ja
kun englantilaisille herroille oli tarjottu miellyttäviä virvokkeita
ja suklaata, saatettiin heidät takaisin veneeseensä monenmoisin
kohteliaisuudenosoituksin, ja he olivat tämän Englannin armeijan ainoat
upseerit, jotka silloin näkivät tuon kuuluisan kaupungin.

Ylipäällikkömme koetti toisen julistuksen vaikutusvoimaa
espanjalaisiin, antaen tietää, että olimme tulleet vain Espanjan ja
kuningas Kaarlen puolta pitämään ja ettemme itse puolestamme halunneet
tehdä mitään valloituksia tai muodostaa espanjalaisia siirtokuntia.
Mutta kaikki tämä kaunopuheliaisuus espanjalaisille näytti olevan
turhaa vaivaa. Andalusian ylipäällikkö ei halunnut ottaa puheitamme
varteen enempää kuin Cadizin kuvernöörikään. Ja vastaukseksi hänen
korkeutensa julistukseen laati Villadariasin markiisi toisen, jota
espanjantaitoiset pitivät noista kahdesta parempana; näihin kuului
myös Henry Esmond, jota hyvä jesuiitta oli menneinä aikoina opettanut
ja jolla nyt oli kunnia kääntää hänen korkeudelleen nämä vaarattomat
sota-asiakirjat. Donin loppulauselmassa oli kova pähkinä hänen
korkeudelleen ja samoin myös muille hänen majesteettinsa palveluksessa
oleville kenraaleille: Don teki tiettäväksi, "että hänellä ja
hänen neuvostollaan oli heidän esi-isäinsä antama jalo esimerkki
ohjeenaan, esi-isäin, jotka eivät milloinkaan olleet koettaneet yletä
vuodattamalla kuninkaittensa verta tai ahdistamalla heitä. 'Mori pro
patria' [kuolla isänmaan puolesta] oli hänen ohjeensa ja tämän herttua
voi myös ilmoittaa prinsessalle, joka hallitsi Englantia."

Olipa sotajoukko vihainen tästä vastauksesta tai ei, ainakin on
varmaa, että jokin saattoi sen raivostumaan. Kun näet väkemme ei
kyennyt valtaamaan Cadizia, se hyökkäsi Port St. Mariaan ja hävitti
sen, poltti kauppiaiden varastohuoneet, juopotteli siellä olevilla
kuuluisilla viineillä, hävitti ja ryösti hiljaiset talot ja luostarit
raunioiksi, murhasi ja teki pahempaakin. Mutta ainoa verenvuodatus,
johon mr. Esmond joutui tällä häpeällisellä sotaretkellä, oli se että
hän puolikeihäällä iski erästä englantilaista kenttävahtia, joka
yritti häväistä vapisevaa nunnaparkaa. Muuttuukohan hän vielä tässä
kaunottareksi tai prinsessaksi tai kukaties Esmondin äidiksi, jonka
tämä oli menettänyt ja jota tämä ei ollut koskaan nähnyt? Ah ei! se oli
vain läähättävä vanha vesitautinen nainen, jolla oli syylä nenässä.
Mutta koska Esmondille oli lapsuudessaan opetettu jonkun verran
roomalaiskatolista oppia, ei hän koskaan ole tuntenut sitä kohtaan
sellaista kauhua, jota muutamat protestantit osoittavat ja jota he
tuntuvat pitävän uskonkappaleenamme.

St. Marian tuhoamisen ja ryöstön jälkeen ja kun oli tehty hyökkäyksiä
vielä pariin linnoitukseen, koko sotajoukkomme lähti takaisin ja
ainakin lopetti retkensä loistavammin kuin oli sen alkanut. Amiraalimme
Rooke ja Hopson saarsivat, kuultuaan, että ranskalainen laivasto,
mukanaan suuria aarteita oli Vigo-lahdella, vihollisen sinne.
Sotaväki nousi maihin ja valloitti lahtea suojelevat linnoitukset,
kun Hopson ensin oli murtanut sulun _Torbay_laivallaan, jolloin
muut laivat, englantilaiset ja hollantilaiset, seurasivat häntä.
Kaksikymmentä laivaa poltettiin tai kaapattiin Redondillan satamassa
ja paljon enemmän ryöstöjä tehtiin kuin mistä koskaan vastattiin.
Miehet, jotka retkelle lähdettäessä olivat olleet köyhiä, olivat
sen jälkeen rikkaita; ja, että Vigo-retken upseerit olivat tulleet
kotiin taskut rahaa täynnä, siitä oli niin usein huomautettu, jotta
yleisesti tunnettu Jack Shafto, joka oli herättänyt niin suurta
huomiota Lontoon kahviloissa ja pelipöydissä ja ilmoittanut olleensa
sotilaana Vigo-retkellä, myönsi, juuri kun hänet aiottiin hirttää,
Bagshot Heathin olleen _hänen_ Vigonsa ja että hän oli puhunut La
Redondillasta vain kääntääkseen ihmisten silmät paikasta, jossa
saalis todellisuudessa oli. Ja olipa se Hounslow tai Vigo, mitä se
merkitsee? Viimemainittu oli huono juttu, vaikka mr. Addison lauloikin
sen ylistystä latinaksi. Tuon kelpo herran runotar piti silmällä
yleistä katsantokantaa, enkä luule sen runottaren nähneen paljon
mielenkiintoista hävinneiden puolella.

Mutta vaikkei Esmond puolestaan saanutkaan mitään osuutta tästä
tavattomasta saaliista, oli hänen kasvanut toimintahalunsa ja paikan
muutos, joka karkoitti paljon hänen aikaisempaa surumielisyyttään,
suuri palkkio tältä retkeltä. Ja hän oppi joka tapauksessa kantamaan
kohtalonsa tyytyväisenä. Hän palasi ruskettunein kasvoin ja varsin
päättäväisin mielin ja oli koonnut retkeltään, joka syksyn tullen
oli lopussa, -- syksyllä joukot olivat taas takaisin Englannissa, --
pienen miellyttävän tietoja huomiovaraston. Esmond sai sitten vapauden
(luovuttuaan virastaan kenraali Lumleyn kirjurina, joka kenraali oli
päässyt johtajantoimestaan, ja vastaanotettuaan kenraalilta monet
ystävälliset suosionosoitukset) lähteä Lontooseen. Siellä päätti
hän ottaa selvän voisiko hän ohjata onnensa purtta pitemmälle, ja
niinpä hän havaitsi taas olevansa tätinsä varakreivittären mukavissa
suojissa Chelseassa ja paremmin vanhan ladyn suosiossa kuin milloinkaan
ennen. Esmond ilostutti häntä lahjoittamalla hänelle kamman, viuhkan,
ja mustan vaipan, jommoisia Cadizin naiset käyttävät ja joiden
leskivarakreivitär vakuutti erinomaisesti pukevan hänenlaistaan
kaunotarta. Ja hän oli kovin liikutettu kuullessaan kertomuksen siitä
miten Esmond oli pelastanut nunnan eikä epäillyt ensinkään, että
hänen antamansa kuningas Jaakon pyhäin jäännös, jota Esmond aina
oli uskollisesti säilyttänyt pöytälaatikossaan, oli suojellut tätä
vaaroista ja kääntänyt toisaanne vihollisen luodit. Mylady piti juhlia
hänen kunniakseen, esitteli hänet vielä suuremmalle seurapiirille ja
edisti hänen suunnitelmiaan niin innokkaasti ja menestyksellisesti,
että hän lady Marlborough'n välityksellä sai Esmondille lupaan
oman komppaniankin. Tämä lady suvaitsi armollisesti vastaanottaa
muutamien satojen guineain arvoisen timantin, jonka mr. Esmond tätinsä
anteliaisuutta käyttäen kykeni lahjoittamaan; ja lady lupasi pitää
huolen Esmondin tulevaisuudesta. Esmond sai kunnian tilaisuuden
sattuessa näyttäytyä kuningattaren vastaanottohuoneessa ja käydä lordi
Marlborough'n aamuvastaanotoissa. Tuo mahtava mies otti vastaan nuoren
miehen aivan erikoisen suosiollisesti, Esmondin toverit vakuuttivat
niin, ja ilmoitti saaneensa mr. Esmondista mitä parhaimmat tiedot, mitä
tämän rohkeuteen ja kykyihin tulee, jolloin nuori herra kumarsi varsin
syvään ja ilmaisi haluavansa vain saada palvella maailman huomatuinta
päällikköä.

Samalla kuin Esmondin asiat edistyivät näin hyvin, sai hän osansa
myös huvista ja kävi toisten nuorten herrain kanssa kahviloissa,
teattereissa ja Mallissa. Hän paloi halusta saada kuulla rakkaasta
emännästään ja hänen perheestään: monta monituista kertaa hänen
ajatuksensa hellänä kiiti heidän luokseen kaupungin huvien ja ilojen
keskeltä. Ja usein kun hänen seurapiiriinsä kuulavat nuorukaiset
pitivät hauskaa ravintoloissa ja joivat maljoja (niinkuin sen aikuinen
tapa oli) viininsä ääressä, Esmond ajatteli kahta henkilöä -- kahta
kaunista naista, joita hän oli tottunut melkein jumaloimaan, ja
tyhjensi lasinsa huokaisten.

Tällä välin oli vanhempi varakreivitär taas väsynyt nuorempaan, ja
aina kun hän puhui mylordin leskestä, hän teki sen sanoin, jotka eivät
suinkaan olleet kohteliaita tälle ladyparalle; koska ei nuorempi
nainen enää tarvinnut vanhemman suojelusta, panetteli tämä häntä.
Useimmat perheriidat, joita olen elämässäni nähnyt, (lukuunottamatta
ollenkaan rahariitoja, jolloin kahden ja puolen pencen erimielisyys
johtaa useinkin mitä rakkaimmat sukulaiset riitaan ja vieraantumiseen)
johtuvat mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Jussi ja Tuomas, jotka
ovat saman perheen jälkeläisiä ja samanlaiseen onneen syntyneitä,
elävät erittäin sydämellisessä sovussa, ei vain siihen saakka kunnes
Jussi tekee vararikon, jolloin Tuomas poistuu hänen luotaan, vaan
siihen saakka, jolloin Tuomas alkaa odottamatta kohota hyvinvointiin;
tätä ei Jussi voi hänelle antaa anteeksi. Joka kymmenennessä
tapauksessa on vihainen ihminen, joka ei itse edisty, syypää epäsopuun
kahden ihmisen välillä. Jussin rouva, jonka varat sallivat vain
kantotuolin käytön, tulee sairaaksi katsellessaan Tuomaan rouvan uusia
kuusivaljakkovaunuja, itkee sisarensa oikkuisuutta ja yllyttää miehensä
veljeään vastaan. Tai voi tapahtua, että Jussi, joka näkee veljensä
kättelevän lordia (jonka kanssa Jussi itse kovin mielellään vaihtaisi
nuuskarasioita), menee kotiin ja kertoo vaimollensa pelkäävänsä
Tuomasparan menneen piloille ja että tämä on vain luikki, matelija ja
ratsain kulkeva kerjäläinen. Muistan, miten raivostuneita kahvilanerot
olivat Dick Steelelle, kun hän otti käytäntöön vaunut ja muutti
hienoon taloon Bloombury'iin. He alkoivat antaa hänelle anteeksi,
kun ulosottomiehet ryhtyivät häntä ahdistamaan ja haukkuivat mr.
Addisonia siitä, että hän oli myynyt Dickin maatalon. Ja kuitenkin oli
täyshoitolan Dick tai Dick puistossa neljän helavaljaissa olevan tamman
vetämänä aivan sama lempeä, hyväntahtoinen, ajattelematon, iloinen Dick
Steele. Ja siitä huolimatta oli mr. Addison aivan oikeassa ottaessaan
takaisin rahat, jotka olivat hänen, ja siinä, ettei hän luovuttanut
oikeudenmukaista saatavaansa Dickille tuhlattavaksi samppanjaan ja
viulunsoittoon, nauhakoristeisiin vaatteisiin, hienoihin huonekaluihin
ja juutalaisiin ja kristittyihin loisiin, miehiin ja naisiin, joita
kieppui hänen ympärillään. Samoin kuin Monsieur de Rochefoucauldin
kuuluisan maksimin mukaan "ystäviemme onnettomuuksissa on meille
jotain salaisesti miellyttävää", samoin on taas toiselta puolen heidän
myötäkäymisessään jotain epämiellyttävää. Jos miehen on itse vaikea
kantaa menestystään, niin on hänen ystäviensä vielä vaikeampaa kantaa
sitä hänen puolestaan. Vain muutamat heistä kestävät tavallisesti
tuossa koetuksessa: kovan onnen "arvokkaita hyviä puolia" taas on,
että se on suuri sovittaja; se palkitsee jollekin osoitetun hyvyyden
myötätunnolla, tekee voimattomaksi vihan ja saattaa entisen vihamiehen
unohtamaan vihansa ja ojentamaan kätensä kovan onnen kohtaamalle
entiselle ystävälle. Samassa sydämessä, samaa henkilöä kohtaan, on
yhtä hyvin sääliä ja rakkautta kuin kateuttakin. Kilpailu keskeytyy,
kun kilpailija kukistuu; ja minun mielipiteeni on, että meidän
olisi suhtauduttava sekä näihin miellyttäviin että epämiellyttäviin
inhimillisiin ominaisuuksiimme yhtä nöyrästi. Ne ovat sekä loogillisia
että luonnollisia; ja sekä meidän hyvyytemme että pahuutemme ovat
inhimillisiä.

Voitte siis joko antaa sen tuomion, että vanhempi Esmondin kahdesta
sukulaisladystä antoi anteeksi nuoremmalle, kunhan taisi olla
jonkunverran kadottanut viehkeyttään ja unohti, ainakin suurimmaksi
osaksi, tätä kohtaan kantamansa kaunan, kun ei sen esine enää
ollut onnen suosima eikä kadehdittava; tai voimme suopeammin sanoa
(mutta tulemme samoihin tuloksiin molemmissa tapauksissa) että
Isabella katui epäystävällisyyttään Rachelia kohtaan kun Rachel tuli
onnettomaksi, ja hän ryhtyi huolehtimaan kovaonnisesta leskestä ja
hänen lapsistaan tarjoten heille kotinsa suojan ja ystävyytensä. Ladyt
olivat erinomaisia ystäviä niin kauan kuin heikompi heistä tarvitsi
suojelijaa. Ennenkuin Esmond lähti ensimmäiselle sotaretkelleen,
hänen emäntänsä oli vielä ystävällisissä suhteissa (vaikka olikin
pieni vauvaparka ja nainen, jolla ei totisesti ollut mitään luonnetta
j.n.e.) vanhemman lady Castlewoodin kanssa ja miss Beatrix myönnettiin
kaunottareksi.

Mutta kuningatar Annan hallituksen ensimmäisen ja toisen vuoden
välisenä aikana oli muutos pahempaan päin tapahtunut noissa kahdessa
nuoremmassa ladyssä, ainakin mitä tulee vanhemman ladyn arvosteluun
heistä. Rachelilla, Castlewoodin varakreivittärellä, ei ollut sen
enemmän kauneutta kuin kuvatuksella ja miss Beatrix oli käynyt varsin
karkeaksi ja oli menettämäisillään kaiken kauneutensa. Pikkuinen lordi
Blandford (varakreivitär ei milloinkaan tahtonut sanoa häntä lordi
Blandfordiksi: hänen isänsä oli lordi Churchill -- kuningas, jonka hän
oli pettänyt, oli antanut hänelle lordi Churchillin arvon, ja hän oli
vieläkin lordi Churchill) saattoi kyllä hakkailla häntä, mutta tämän
äiti, tuo Sara'n Jennings-äkäpussi, ei milloinkaan taipuisi sellaiseen
mielettömyyteen. Lady Marlborough'n oli onnistunut saada hänet
hovinaiseksi prinsessalle, mutta tämä oli sitä vielä katuva. Franciksen
leski (hän oli vain mrs. Francis Esmond) oli vain juonitteleva,
teennäinen, sydämetön hempukka. Hän hemmoitteli piloille poikavekaransa
ja loppujen lopuksi varmasti vielä nai kappalaisensa.

"Mitä! Tusherinko?" huudahti mr. Esmond, omituisen kiihkeän tuskan ja
hämmästyksen valtaamana.

"Niin juuri -- Tusherin, kamaripiikani pojan, jolla on kaikki isänsä,
tuon mustiinpuetun lakeijan, ja hienostisivistyneen kamaripiikaäitinsä
ominaisuudet", huudahti mylady. "Mitä luulet voivan hempeämielisen
lesken, joka asustaa tuossa likaisessa Castlewoodin vankilassa, jossa
hän perinpohjin pilaa poikansa, tappaa köyhät rohdoillaan ja pitää
hartaushetkiä kahdesti päivässä eikä näe muita kuin kappalaisensa --
mitä luulet hänen voivan muuta tehdä, _mon cousin,_ kuin antaa tuon
hirveän papin, tuon hiuksenhalkojan, jolla on nuo innoittavat pienet
vihreät silmät, hakkailla itseään? Cela c'est vu, mon cousin. Kun vielä
tyttönä olin Castlewoodissa, rakastuivat kaikki kappalaiset minuun,
heillähän ei ole mitään muuta tekemistä."

Ja lady jatkoi puhettaan tähän tapaan, vaikka Esmondilla ei totisesti
ollut mitään käsitystä siitä, mitä tämä sen jälkeen sanoi, niin
kokonaan olivat tämän ensi sanat vallanneet hänen ajatuksensa. Olivatko
ne tosia? Ei kaikki, ei puoletkaan, ei kymmenesosakaan siitä, mitä tuo
jaaritteleva vanha vaimo sanoi, ollut totta. Saattoiko se olla totta?
Esmondin korva ei taipunut kuuntelemaan mitään muuta, vaikka hänen
holhoojansa lörpötteli tunnin ajan.

Muutamat kaupungin nuoret herrat, joihin Esmond oli tutustunut, olivat
luvanneet esitellä hänet tuolle näyttelijättäristä lumoavimmalle ja
naisista viehkeimmälle ja miellyttävimmälle, mrs. Bracegirdlelle,
hänelle, josta Harryn entinen vastustaja Mohun oli mitellyt miekkoja
muutamia vuosia ennen kuin lordiparka ja hän joutuivat riitaan.
Kuuluisa mr. Congreve oli ikuistanut suurella ihailullaan (johon
ei ollutkaan mitään vastaansanomista) tämän lumoavan olennon.
Hän näytteli Dick Steelen huvinäytelmissä. Ja lopulta -- vieläpä
kaksikymmentäneljä tuntia senkin jälkeen, kun oli hänet nähnyt --
mr. Esmond tunsi tai luuli olevansa yhtä hurjasti rakastunut tähän
ihanaan tummaan kaunottareen kuin tuhannet muutkin kaupungin nuoret
miehet olivat. Kun oli kerran hänet nähnyt, paloi halusta saada nähdä
hänet uudelleen; ja kun Esmondille tarjettiin ihastuttava etuoikeus
päästä hänen tuttavakseen, niin oli se sellainen ilo, että jo pelkkä
ajatuskin sytytti nuoren luutnantin sydämen tuleen. Nuorimies ei saata
viettää leirielämää toveriparvessa havaitsematta, että hänkin on
viisikolmattavuotias. Nuori mies ei saata tulla surun ja onnettomuuden
masentamaksi, olivatpa ne miten ankaroita tahansa, niin, ettei hän
jonakuna yönä alkaisi nukkua hyvin ja niin ettei hän jonakuna päivänä,
kun päivällisaika koittaa, tuntisi paistinhalua. Aika, nuoruus ja hyvä
terveys, uudet seudut ja toiminnan into ja sotaretki olivat melkoisesti
lieventäneet Esmondin surua, ja hänen toverinsa sanoivat, että Don
Dismallo ei enää ollutkaan Don Dismallo. Kun siis muodostettiin seurue
"Ruusussa" päivällistämistä varten, josta ravintolasta aiottiin
mennä teatteriin, tuntui Esmondia huvittavan yhtä paljon kuin jotain
toistakin saada nauttia osansa pullosta ja näytelmästä.

Miten olivatkaan vanhan tädin uutiset Tom Tusherista -- koko juttu
saattoi olla ilkeätä panetteluakin -- aiheuttaneet niin omituisen ja
odottamattoman kiihkon Tomin entisessä leikkitoverissa? Eikö Esmond
ollut tuhansia kertoja vannonut mielessään, että Castlewoodin lady,
joka kerran oli kohdellut häntä niin suurella hyvyydellä ja sitten
niin ilkeästi oli jättänyt hänet -- eikö hän ollut vannonut, ettei hän
nyt eikä koskaan enää hänestä välittäisi? Eivätkö hänen ylpeytensä ja
oikeudentuntonsa jo kauan sitten olleet auttaneet häntä parantamaan
tuon hylkäämisen aiheuttamaa tuskaa? Ja tunsiko hän nyt enää edes
tuskaakaan? Niin, eikö hän juuri viime yönä, kävellessään niittyjen ja
peltojen poikki Pall Mallista Chelsea'hen, ollut sepittänyt muutamia
runosäkeitä, ylistäen Bracegirdlen ruskeita silmiä ja julistaen ne
tuhannen kertaa kauniimmiksi kuin kirkkaimmat sinisilmät, mitkä koskaan
ovat haikailleet mauttoman vaalean kaunottaren kulmain alla? Mutta
Tom Tusher! Tom Tusher, kamaripiian poika, kohottaisi pienet silmänsä
emäntäänsä? Tom Tusherko uskaltaisi ajatella Castlewoodin leskeä? Viha
ja ylenkatse täytti Harryn sydämen jo pelkästä ajatuksestakin. Sen
perheen kunnia, jonka pää hän oli, asetti hänen velvollisuudekseen
niin kauhean liiton estämisen ja mokoman nousukkaan ojentamisen, joka
uskalsi ajatella sellaista loukkausta heidän perhettään kohtaan.
On kyllä totta, että mr. Esmond usein ylpeili tasavaltaisilla
mielipiteillään. Hän saattoi muistaa hienoja puheita, joita hän oli
pitänyt yliopistossa ja muuallakin, puheita, joiden tekstinä oli ollut
kunto eikä synty. Mutta että Tom Tusher anastaisi jalon Castlewoodin
arvon -- hyi! Se oli yhtä inhoittavaa kuin että kuningas Hamletin
leski heitti surupukunsa Claudiuksen tähden. Esmond nauroi kaikille
leskille, kaikille vaimoille, kaikille naisille. Ja jos heidät aiottiin
kuuluttaa juuri sinä sunnuntaina Walcoten kirkossa, kuten oli hyvin
todennäköistä, vannoi Esmond, että hän olisi paikalla huutamassa ei!
koko seurakunnan kuullen ja antaisi sulhasen vielä yksityisestikin
omassa nahassaan tuntea hänen kostoansa.

Mr. Esmond käski siis, sensijaan että olisi mennyt sinä iltana
päivälliselle "Ruusuun", palvelijansa pakkaamaan matkalaukun ja
hankkimaan hänelle hevoset; ja hän oli jo Farnhamissa, joka on
puolitiessä Walcote'iin mennessä, kolmenkymmenen englannin penikulman
päässä kaupungista, ennenkuin hänen toverinsa vielä olivat päässeet
käsiksi ateriaansa näytelmän jälkeen. Hän kielsi palvelijaansa
ilmoittamasta rouva leskivarakreivittären talossa tästä retkestä, jolle
hän oli lähdössä; ja koska Chelsea oli kaukana Lontoosta ja tiet olivat
huonot ja maantierosvojen vallassa, ja koska Esmondilla oli usein
tapana ollessaan huvittelevien toverien parissa yöpyä jonkun ystävän
asuntoon kaupungissa, ei ollut pelkoa, että hänen poissaolonsa tekisi
hänen vanhan tätinsä levottomaksi. Tuota vanhaa rouvaa ei tosiaankaan
mikään ihastuttanut enemmän kuin kuvitelma, että _mon cousin,_ tuo
parantumaton nuori syntipukki, oli kaupungilla löylyttämässä vartijaa
tai jossain muussa yltiöpäisyydessä. Silloin kun varakreivitär ei ollut
hartauskirjojensa ääressä, hän piti Etheridgeä ja Sedleyä kelvollisena
lukemisena. Hän tunsi tuhansia koreita juttuja Rochesterista, Harry
Jermynistä ja Hamiltonista; ja jos Esmond vain olisi voinut karata
jonkun kaupunkilaisrouvan kanssa, olen varma, että varakreivitär olisi
pantannut timanttinsa (paras niistä oli annettu Chaillot'n ladyllemme)
maksaakseen Esmondin aikaansaamat vahingot.

Mylordin pieni talo Walcotessa -- jossa hän oli asunut ennenkuin otti
vastaan arvonsa ja Castlewoodin tilukset -- on noin penikulman päässä
Winchesteristä. Hänen leskensä oli palannut Walcote'iin mylordin
kuoleman jälkeen, koska se oli aina ollut hänelle rakas paikka; siellä
hän oli viettänyt varhaisimmat ja onnellisimmat nuoruusvuotensa.
Ja se oli hauskempi kuin Castlewood, joka oli liian suuri hänen
pienille tuloilleen; Walcote soi hänelle samalla hänen isänsä, entisen
tuomiorovastin suojeluksen. Nuori varakreivi sai vuoden kouluutuksen
siellä olevassa kuuluisassa yliopistossa ja mr. Tusher toimi hänen
kotiopettajanaan. Sen verran tietoja mr. Esmond oli heistä saanut viime
vuoden kuluessa vanhalta varakreivittäreltä, oman isänsä leskeltä.
Nuorelta varakreivittäreltä, hän ei ollut saanut sanaakaan.

Kaksi tai kolme kertaa hyväntekijänsä elinaikana Esmond oli ollut
Walcotessa. Ja nyt, levähdettyään vain muutamia tunteja tien varrella
olevassa majatalossa, hän oli taas noussut jo kauan ennen päivän
koittoa ja kulki niin nopeasti, että saapui Walcote'iin jo kello
kahdelta päivällä. Hän ratsasti kylän toiseen päähän ja nousi siellä
ratsultaan ja lähetti miehen mr. Tusherin luo ilmoittamaan, että eräs
Lontoosta tullut herra halusi puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä
asiasta. Lähetti tuli takaisin tuoden sen sanoman, että tohtori oli
mennyt kaupunkiin ja oli luultavasti tuomiokirkossa tapahtuvassa
jumalanpalveluksessa. Rouva varakreivitär oli myös siellä; hän kävi
ihan joka päivä hartaustilaisuuksissa tuomiokirkossa.

Esmondin käyttämät ratsut olivat Winchesterin majatalon. Esmond
nousi uudestaan ratsulleen ja ratsasti takaisin "George'iin". Sieltä
hän käveli, jättäen nurisevan palvelijansa viimeinkin onnellisena
päivällisen ääreen, suoraan tuomiokirkkoon. Urut soivat -- talvinen
päivä alkoi jo hämärtää -- kun hän katuholvin alitse astui tuomiokirkon
pihalle ja ohjasi askeleensa tuohon vanhaan, juhlalliseen rakennukseen.



VI luku.

JOULUKUUN 29:S PÄIVÄ.

Tuomiokirkossa oli tuskin kahtakymmentäkään henkeä lukuunottamatta
tuomiorovastia ja muutamia hänen apulaisiaan ja nuoria ja vanhoja
kuorolaulajia, jotka suorittivat kauniin iltarukouksen. Mutta
virantoimittajana oli myöskin mr. Tusher ja hän luki saarnatuolista
virallisella äänellä, suuri, musta peruukki päässä; ja penkkirivissä
istui Esmondin armas emäntä, yhä musta leskenmyssy päässään, sekä hänen
poikansa, joka oli kovin paljon kasvanut. Hän oli varsin jalonnäköinen
nuorukainen, jolla oli äitinsä silmät ja isänsä kihara ruskea tukka;
kiharat lankesivat hänen _point de Venise_ kaulukselleen -- kaunis
kuva, jommoisen Van Dyck olisi voinut maalata. Rigaud'n muotokuva
herra varakreivistä, joka muotokuva myöhemmin Pariisissa maalattiin,
on vain kuin ranskalainen käännös hänen miehekkäistä, vilpittömistä
englantilaisista kasvoistaan. Aina kun hän kohotti katseensa, loisti
hänen silmistään kaksi safiirisädettä, jommoisia en minkään maalarin
paletin luule kykenevän loihtimaan esiin. Mutta tänä päivänä ei ollut
paljon tilaisuutta nähdä tuota nuoren lordin olemuksen erikoista
kauneutta. Hän piti silmänsä suurimmaksi osaksi suljettuina, ja kun
virsi tuntui käyvän pitkäksi, hän nukahti.

Mutta kun musiikki loppui, heräsi lordi ja katseli ympärilleen ja kun
hänen silmänsä osuivat mr. Esmondiin, joka istui häntä vastapäätä ja
katsoi kovin hellästi ja surullisesti näihin kahteen henkilöön, jotka
olivat omistaneet niin suuren osan hänen sydämestään niin monena
vuonna, hätkähti lordi Castlewood ja veti äitiään hihasta (lady ei
ollut juuri ollenkaan kohottanut kasvojaan kirjasta). Lordi sanoi:
"Katso äiti!" niin äänekkäästi, että Esmond saattoi sen kuulla kirkon
toiseen päähän ja vanha tuomiorovasti juhlalliselle istuimelleen.
Lady Castlewood kohotti katsettaan hetkiseksi niinkuin hänen poikansa
oli pyytänyt ja nosti sitten sormeaan varoittavasti Frankille. Esmond
tunsi kasvojensa kokonaan punastuvan ja sydämensä tykyttävän, kun tuo
armas lady jälleen katsahti häneen. Rukousten loppuosa suoritettiin
nopeasti. Mr. Esmond ei sitä kuullut eikä hyvin todennäköisesti
hänen emäntänsäkään, jonka päähine painui kiinteämmin peittämään
hänen kasvojaan; hän ei ollenkaan enää kohottanut päätään, ennenkuin
jumalanpalvelus oli ohitse ja siunaus luettu, ja tuomiorovasti ja häntä
saattavat hengenmiehet olivat poistuneet sisempään kappeliin.

Nuori Castlewood alkoi hypellä penkkien yli ennenkuin papit vielä
olivat kadonneet näkyvistä ja juoksi Esmondin luo ja syleili häntä
innokkaasti. "Rakas, rakas Harry-veikko!" sanoi hän, "oletko tullut
takaisin? Oletko ollut sodassa? Otathan minut mukaasi kun menet
uudestaan? Miksi et kirjoittanut meille? Tule äidin luokse"!

Mr. Esmond ei kyennyt sanomaan juuri muuta kuin: "Jumala sinua
siunatkoon, poikaseni!" sillä hänen mielensä oli kovin liikutettu ja
kiitollinen tästä nuorukaisen ystävällisyydestä. Ja yhtä suuresti kuin
häntä liikutti Frankin näkeminen, yhtä suuresti häntä peloitti toinen
kohtaus, joka nyt tuli tapahtumaan, sillä hän ei tiennyt, hylkäisikö
leski hänet, kuten hän niin ilkeästi oli tehnyt vuosi sitten.

"Oli ystävällistä, että tulit takaisin luoksemme, Henry", sanoi lady
Esmond. "Minä ajattelinkin, että sinä tulisit."

"Me luimme lehdestä, että laivasto saapui Portsmouthiin. Miksi et
tullut luoksemme Portsmouthista?" kysyi Frank, tai herra varakreivi,
joksi häntä nyt on nimitettävä.

Esmond oli hänkin ajatellut samaa. Hän olisi antanut vaikka toisen
silmänsä, jotta olisi saanut taas nähdä armaita ystäviään. Mutta kun
hän oli luullut emäntänsä kieltäneen häneltä pääsyn kotiinsa, oli hän
totellut tätä ja pysytellyt poissa.

"Teidän oli vain käskettävä saadaksenne minut tänne", vastasi Esmond.

Lady ojensi hänelle kätensä, pienen, sievän kätensä; siinä oli
ainoastaan hänen vihkimäsormuksensa. Riita oli kokonaan haihtunut
heidän väliltään. Surun ja eron vuosi oli mennyt. Milloinkaan eivät
he olleet todella olleet erotetut. Lady ei ollut koskaan ollut
kokonaan poissa Esmondin mielestä. Niin, ei ainuttakaan kertaa. Ei,
ei vankilassakaan, ei leirissä, ei rannikolla vihollisen tulessa eikä
merellä, jylhän keskiyön tähtien alla; ei silloin kun hän katseli
majesteetillista päivänkoittoa, eikä pöydän ääressä, kun hän istui
juomingeissa ystävien seurassa tai teatterissa, jossa hän kuvitteli
että toiset silmät olivat ladyn silmiä kirkkaammat. Kirkkaampia silmiä
saattaa kyllä olla, ja kauniimpia kasvoja, mutta missään ei niin
armaita. Mikään ääni ei ole niin suloinen kuin hänen rakkaan emäntänsä,
joka oli ollut hänelle hänen nuoruutensa sisar, äiti, jumalatar: Nyt
ei hän enää ollut jumalatar, sillä Esmond tunsi hänen heikot puolensa
ja oli nyt ajatusten, kärsimysten ja kokemuksien puolesta emäntäänsä
vanhempi. Mutta Esmond rakasti häntä nyt enemmän naisena kuin koskaan
oli häntä jumalattarena ihaillut. Missä piilee se salaisuus ja mikä se
on, joka tekee erään pikkuisen käden kaikkia muita armaammaksi? Kukapa
voi tuon salaisuuden paljastaa? Tässä oli lady, poikansa vieressään,
hänen armas poikansa. Tässä hän oli, itkevänä ja onnellisena. Hän otti
Esmondin käden molempiin omiinsa; Esmond tunsi hänen kyyneleensä. Se
oli sovinnon hurmiota. "Tuossa tulee Hiuksenhalkoja", sanoi Frank.
"Tusher saapuu."

Tusher saapui tosiaankin samassa, narisuttaen korkeita korkojaan. Mr
Tom oli riistänyt päältään messupaitansa ja saapui nyt papinviittaan
puettuna suuri musta peruukki päässä. Miten oli Harry Esmond hetkeäkään
saattanut olla mustasukkainen tälle henkilölle?

"Ojennapa meille kätesi, Tom Tusher", sanoi hän. Kappalainen teki
hänelle kovin syvän ja arvokkaan kumarruksen. "On ihastuttavaa saada
kohdata kapteeni Esmond", sanoi hän. "Mylord ja minä olemme lukeneet
_Reddas incolumem precor'in_ [älkää antako hänen haavoittua] ja ihan
varmaan sovitimme sen teihin. Palaatte Gadeen laakerien voittajana. Kun
minä kuulin teidän lähdöstänne tuolle retkelle, niin toivoin olevani
toinen Septimius. Herra varakreivi, muistattehan mylord, _Septimi,
Gades aditure mecum_?" [Septimius, lähdetkö minun kanssani Gadekseen?]

"On eräs maankolkka, jota rakastan enemmän kuin Gadesta, Tusher",
virkkoi mr. Esmond. "Se on se paikka, jossa pastorilla on pappilansa ja
jossa vietimme varhaisimmat vuotemme."

"Niin, talo, josta minulla on niin paljon pyhiä muistoja", virkkoi
mr. Tusher (ja Harry muisti miten Tomin isä löylyytti häntä siellä)
-- "talo, joka on kunnioitetun isäntäni ja kaikkein korkeasti
kunnioitetuimman emäntäni talon läheisyydessä, on aina oleva rakas
asuinsijani. Mutta rouva, kirkonpalvelija odottaa saadakseen sulkea
portit teidän armonne jälkeen."

"Ja Harry tulee kotiin illalliselle. Hurraa! Hurraa!" huudahti
mylord. "Äiti, juoksenko kotiin ja pyydän Beatrixin pukemaan ylleen
arvonauhansa? Beatrix on hovinainen, Harry. Sellainen ylväs villikissa
hän on!"

"Sydämesi ei ole koskaan ollut kirkkoon kiintynyt, Harry", sanoi leski
suloisella, matalalla äänellään, kun he yhdessä kävelivät kotiin päin.
(Tuntui siltä kuin eivät he koskaan olisikaan olleet erossa ja taas
kuin he olisivat olleet loppumattomia aikoja toisistaan kaukana).
"Olen aina miettinyt, ettei sinulla ollut mitään kutsumusta siihen ja
että oli sääli sulkea sinut pois maailmasta. Sinä olisit tuskitellut
ja riutunut Castlewoodissa; ja parempi on, että luot itsellesi nimen.
Niin usein sanoin armaalle lordilleni. Kuinka hän minua rakasti! Mylord
juuri tahtoi, että jäisit luoksemme."

"En pyytänyt muuta kuin saada aina olla lähellänne", vastasi mr. Esmond.

"Mutta parasta oli sinun mennä, Harry. Kun ei maailma voi rauhaa
antaa, niin tiedät, mistä sinun tulee sitä etsiä; mutta sen, jolla on
sinun vahva mielikuvituksesi ja palavat halusi, on koeteltava maailmaa
ensin, ennenkuin hän väsyy siihen. Ei saattanut ajatellakaan -- tai
jos niin kerran tehtiin, niin johtui se vain minun itserakkaudestani
-- että sinä jäisit maalaisherran kappalaiseksi ja pienen pojan
kasvattajaksi. Sinä serkku, olet Esmondien sukua, joka nuoruudessa on
aina ollut hurjaa. Katsopa Francistä: Hän on vain viisitoistavuotias
ja tuskin saatan pitää häntä pesässä. Hänen puheensa on pelkkää sotaa
ja huvittelemista ja hän toivoo pääsevänsä seuraavalle sotaretkelle.
Varmaankin hän ja nuori lordi Churchill menevät sinne yhdessä. Lordi
Marlborough on ollut hyvä meille. Sinähän tiedät, miten ystävällisiä
he olivat minulle onnettomuudessani. Ja niin oli myös sinun -- sinun
isäsi leski. Kukaan ei tiedä, miten hyvä maailma on, ennenkuin surut
koettelevat meitä. Lady Marlborough'n hyvyyden ansiota on, että
Beatrixilla on paikkansa hovissa ja Frankista pitää huolta prinsessan
kamariherra. Ja leski varakreivitär, isäsi leski, on luvannut avustaa
sinua, eikö totta?"

Esmond vastasi myöntävästi. Mitä nykyisyyteen tulee, niin lady
Castlewood oli kovin hyvä hänelle. "Ja jos ladyn mieli muuttuisi",
hän lisäsi iloisesti, "niinkuin naisten mielet muuttuvat, niin olen
tarpeeksi vahva kantamaan oman taakkani ja luomaan oman tieni. Hyvin
todennäköistä on, ettei se tapahdu miekan avulla -- tuhansilla on
suuremmat kyvyt kuin minulla siihen -- mutta on useita mahdollisuuksia,
joissa kyvykäs, kasvatuksen saanut nuori mies voi edistyä maailmassa!"
Esmond oli jo tosiaankin löytänyt suosijoita armeijassa, vieläpä
henkilöitä, jotka erittäin hyvin kykenivät tekemään hänelle
palveluksia. Hän kertoi emännälleen tästä onnen suosiollisuudesta. He
kävelivät, aivankuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa, hitaasti,
harmaan hämärän hiipuessa heidän ympärillään.

"Ja nyt alamme lähestyä kotia", jatkoi lady. "Tiesin, että sinä
tulisit, Harry, vaikka -- vaikkapa vain antamaan minulle anteeksi että
olin puhunut tylysti tuon kauhean, kauhean onnettomuuden jälkeen.
Silloin, sinut tavatessani, olin puoliksi mielettömänä surusta. Nyt
tiedän -- minulle on kerrottu -- tuo hylkykin, jonka nimeä en voi
milloinkaan mainita, on niin sanonut: sinä koetit estää riitaa ja
halusit kohdistaa sen itseesi, lapsiparka. Mutta Jumalan tahto oli,
että minua rangaistiin ja että rakas lordini kaatui."

"Hän antoi minulle siunauksensa kuolinvuoteellaan", virkkoi Esmond.
"Jumalan olkoon kiitos siitä perinnöstä!"

"Amen, amen, rakas Henry", sanoi lady, pusertaen Esmondin kättä. "Olen
saanut sen tietää. St Briden mr. Atterbury, joka oli hänen luonaan,
on kertonut minulle. Ja minä kiitin myös Jumalaa ja muistin sen
rukouksissani aina sen jälkeen."

"Jos olisitte sen minulle pikemmin kertoneet, olisitte säästänyt
minulta monta katkerata yötä", virkkoi Esmond.

"Tiedän sen, tiedän sen", vastasi lady niin suloisen nöyrästi, että
Esmond alkoi katua, että hän oli ollenkaan tohtinut nuhdella ladyä.
"Minä tiedän, miten paha sydämeni on ollut; ja minäkin olen kärsinyt,
rakkaani. Mitä tunnustin mr. Atterburylle -- minun ei tule kertoa
enempää. Hän -- minä lupasin, etten kirjoittasi sinulle ja etten tulisi
luoksesi ja parempihan olikin, kun nyt kerran olimme eronneet, että
olimme erossa. Mutta minä tiesin, että sinä tulisit takaisin, sen
myönnän. Eihän se ole kenenkään vika. Ja tänään Henry, kun virressä
laulettiin tuota kohtaa: 'Herra palautti Sionin vangit, niin me olimme
kuin unta näkeväiset' niin minä ajattelin: juuri niin kuin unta
näkeväiset -- kuin unta näkeväiset. Ja sitten jatkui virsi: 'Ne, jotka
kyynelin kylvävät, ilolla niittää saavat; matkansa käyvät itkien ja
siemenen kalliin kylvävät. He riemulla palaavat jälleen ja lyhteensä
he tuovat.' minä kohotin katseeni kirjasta ja näin sinut. En ollut
vähääkään hämmästynyt nähdessäni sinut. Minä tiesin, että sinä tulisit,
armaani, ja minä näin auringon kullan kehystävän päätäsi."

Lady hymyili melkein oudosti kehottaessaan katseensa Esmondiin. Kuu oli
tällävälin noussut ja kimalteli kirkkaana pakkastaivaalla. Nyt vasta
Esmond saattoi oikein selvästi nähdä ladyn suloiset, huolen uurtamat
kasvot.

"Tiedätkö mikä päivä nyt on?" jatkoi tämä. "Nyt on joulukuun 29
päivä -- on sinun syntymäpäiväsi. Mutta viime vuonna emme juhlineet
sitä maljoin -- ei, ei! Mylord oli kylmänä ja Frank-poikani oli myös
kuolemaisillaan. Minun aivoni olivat kuumehoureissa, eikä meillä ollut
viiniä. Mutta nyt -- nyt olet sinä palannut ja tuonut lyhteet mukanasi,
poikaseni." Lady purskahti rajusti itkemään puhuessaan; hän nauroi
ja nyyhkytti vasten nuoren miehen rintaa, toistaen kiihkeästi: "Olet
tuonut lyhteesi mukanasi -- lyhteesi mukanasi."

Esmond oli toisinaan tuntenut, kun hän laivankannelta sydänyöllä
katsahti yläpuolellaan oleviin rajattomiin tähtiavaruuksiin, hartaan
kummastuksen hurmiota tuon loppumattoman kirkkauden ja kauneuden
nähdessään; -- melkein samalla tavalla nyt tämän puhtaan rakkauden
syvyys (joka nyt ensi kerran paljastui hänelle) kokonaan valtasi hänet
ja täytti hänen sydämensä hartaalla kiitollisuudella. Armollinen
Jumala, mikä oli hän, heikko ja ystävätön olento, jotta sellainen
rakkaus niin suurena annettiin hänelle? Ei ollut hän turhaan elänyt,
ei ollut hän turhaan elänyt, -- kova ja kiittämätön hän olisi ollut,
jos niin ajattelisi, -- jolle sellainen aarre annetaan. Mitä muuta
kuin itsekästä turhamaisuutta on kunnianhimo siihen verrattuna? Mitä
on rikkaus, mitä kuuluisuus? Mitäpä ne hyödyttävät vuoden perästä, kun
toiset nimet kantavat kauemmaksi kuin sinun nimesi, kun makaat mullan
alle peitettynä niiden merkityksettömien arvonimien parissa, jotka
ovat arkkuusi kaiverretut? Vain todellinen rakkaus elää jälkeesi --
seuraa muistoasi salaisin siunauksin -- tai menee edelläsi ja puhuu
puolestasi. _Non omnis moriar_ -- jos kuolenkin, niin elän kuitenkin
yhdessä tai useammassa lempeässä sydämessä, eikä elämäni ole hukkaan
mennyttä eikä toivotonta, jos pyhä edelläni mennyt sielu yhä minua
rakastaa ja rukoilee puolestani.

"Jos -- jos niin on, rakas lady", virkkoi mr. Esmond, "niin miksi
koskaan teitä jättäisin? Jos Jumala on minulle antanut tämän suuren
lahjan -- ja niinkuin nyt tiedän, rakkaan emäntäni sydän seuraa minua,
olipa hän lähelläni tai poissa luotani -- niin suokaa siis minun saada
tuo siunaus lähelleni älkääkä koskaan erottako minua siitä, ennenkuin
kuolema meidät erottaa. Tulkaa -- jättäkää tämä Eurooppa, tämä paikka,
jolla on niin paljon surullisia muistoja teille. Alkakaamme uusi elämä
uudessa maailmassa. Hyvä lordini puhui usein lähtevänsä katsomaan
virginialaisia tiluksia, jotka kuningas Kaarle antoi meille -- antoi
hänen esi-isälleen. Frank luovuttaa kyllä sen meille. Kukaan ihminen
ei siellä kysy, onko nimessäni tahraa eikä tiedustele metsiltä minun
arvonimeäni."

"Ja lapseni -- ja velvollisuuteni -- ja hyvä isäni, Henry?" puhkesi
lady puhumaan. "Hänellä ei ole muita kuin minä nyt, sillä sisareni
poistuu pian hänen luotaan ja vanhus jää yksin. Hän on mukautunut
oloihin uuden kuningattaren astuttua johtoon. Ja täällä Winchesterissä,
missä häntä rakastetaan, ovat ihmiset saaneet hänelle kirkon. Kun
lapseni jättävät hänet, jään minä hänen luokseen. En voi seurata
lapsiani suureen maailmaan, minne heidän matkansa määrä on -- se
peloittaa minua. He tulevat sieltä minua katsomaan ja sinäkin
tulet toisinaan, Henry, -- niin, toisinaan, kuten nytkin, pyhänä
adventtiaikana, kun olen sinut nähnyt ja taas siunannut sinut."

"Jättäisin kaiken seuratakseni teitä", virkkoi mr. Esmond, "ja ettekö
siis tekin, rakas lady, voi olla yhtä altis minulle?"

"Vaiti, poika!" sanoi lady, puhuen äidin suloisin, surullisin äänin
ja ilmein. "Maailma on vasta alussa sinulle. Mutta minä taas olen
ollut niin heikko ja syntinen, että minun täytyy siitä luopua ja
rukoilla sovitusta, rakas Henry. Jos meillä olisi nyt niinkuin ennen
luostareita -- ja useat kirkkomme papit haluaisivat niitä -- niin olen
usein miettinyt, että vetäytyisin sellaiseen ja viettäisin elämäni
armoa anoen. Mutta minä rakastaisin sinua yhä -- niin, ei ole mitään
syntiä rakkaudessa, jommoinen minun on nyt. Ja rakas lordini voi
taivaassa nähdä sydämeeni ja tietää ne kyyneleet, jotka ovat pesseet
pois syntini. Ja nyt -- nyt velvollisuuteni vaatii minua olemaan täällä
lasteni luona niinkauan kuin he minua tarvitsevat, sekä myös vanhan
isäparkani luona --"

"Eikä siis minun luonani", sanoi Henry.

"Vaiti!" sanoi lady taas ja kohotti kätensä nuoren mielien huulille.
"Olen ollut sinun sairaanhoitajasi. Et voinut nähdä minua, Henry, kun
olit rokossa ja kun minä tulin ja istuin vierelläsi. Ah! minä rukoilin,
että saisin kuolla; mutta se olisi ollut syntistä, Henry. Oh, on
kauheata mennä takaisin tuohon aikaan! Se on nyt ohitse ja mennyttä, ja
se on minulle annettu anteeksi. Kun taas minua tarvitset, niin tulen
vaikka miten kaukaa. Kun sydämesi on haavoitettu, niin tule minun
luokseni, rakkaani. Ole vaiti, anna minun sanoa kaikki! Sinä et ole
koskaan rakastanut minua, Henry kulta -- niin, et nytkään. Ja siitä
olen minä kiittänyt Taivasta. Minulla oli tapana pitää sinua silmällä
ja tiesin tuhansista merkeistä, että niin oli. Muistatko, miten iloinen
olit yliopistoon menosta? Minä juuri sinut lähetin. Olen sen kertonut
isälleni ja mr. Atterburylle myös, kun keskustelin hänen kanssaan
Lontoossa. Ja he antoivat minulle molemmat synninpäästön -- molemmat
-- ja he ovat hurskaita miehiä, joilla on valta sitoa ja päästää. Ja
he antoivat minulle anteeksi, samoinkuin rakas lordini antoi minulle
anteeksi, ennenkuin hän meni taivaaseen."

"Kaikki enkelit eivät varmaankaan ole taivaassa", sanoi mr. Esmond.
Ja niinkuin veli painaa sisaren sydämelleen ja niinkuin äiti vaipuu
poikansa rinnalle, niin oli Esmondin rakastettu emäntä hetkisen hänen
lähellään ja siunasi häntä.



VII luku.

MINUT OTETAAN ILOISESTI VASTAAN WALCOTESSA.

Kun he saapuivat Walcotessa olevaan taloon, olivat huoneet valaistut
iloisesti. Illallispöytä oli katettu tammisaliin; anteeksianto ja
rakkaus näytti odottavan palaavaa tuhlaajapoikaa. Muutamia tuttuja
palvelijain kasvoja näkyi tähystelemässä rappusilla -- vanha
taloudenhoitajatar oli siellä ja nuori Lockwood Castlewoodista mylordin
oranssi- ja sinivärisessä livreassa. Esmondin rakas emäntä pusersi
hänen kättään kun he astuivat eteissaliin. Ladyn silmät säteilivät
kuvaamattoman rakkaasti. "Tervetuloa", sanoi hän kohottaessaan
katseensa ja työntäessään taaksepäin vaaleita kiharoitaan ja mustaa
päähinettään. Silloinen hymy väreili hänen kasvoillaan. Harry ajatteli,
ettei hän ollut milloinkaan nähnyt ladyä niin lumoavana. Hänen
kasvojaan kirkasti ilo, joka oli kauneutta valtavampi. Hän tarttui
poikansa käteen -- tämä seisoi eteisessä äitiään odottamassa -- mutta
ei hellittänyt Esmondin käsivarresta.

"Tervetuloa, Harry", toisti nuori lordi hänen perässään. "Olemme kaikki
kokoontuneet sitä sanomaan. Tässä on vanha Pincot -- eikö hän olekin
käynyt sieväksi?" Ja Pincot, joka oli entistään vanhempi eikä suinkaan
sievempi, niiasi kapteenille, joksi hän Esmondia nimitti ja kehoitti
mylordia "herkeämään jo".

"Ja tässä on Jack Lockwood. Hänestä tulee vielä kuuluisa krenatööri,
ja niin tulee minustakin. Kirjoittaudumme molemmat sinun miehiksesi,
serkku. Ja heti kun tulen seitsentoistavuotiseksi, menen sotaväkeen --
kaikki herrat menevät sotaväkeen. Mutta katso kuka saapuu -- ho, ho!"
lordi purskahti nauramaan. "Itse mrs. Trix uuden nauhan somistamana.
Tiesin, että hän ottaisi uuden käytäntöön heti kun sai kuulla, että
kapteeni tulee illalliselle."

Tämä iloinen keskustelu tapahtui Walcoten eteissalissa. Sen keskellä on
portaat, jotka johtavat avonaiseen käytävään, jossa ovat makuuhuoneihin
johtavat ovet; ja yhdestä näistä saapui Beatrix-neiti vahakynttilä
kädessään; se kirkasti hänen olemustaan ja valo lankesi punaiselle
nauhalle ja maailman kaikkein loistavimmalle valkoiselle kaulalle.

Esmond oli jättänyt lapsen ja tapasi naisen, joka oli kasvanut
tavallista kokoa pitemmäksi ja saavuttanut niin huikaisevan täydellisen
kauneuden, että Esmondin silmät helposti saattoivat ilmaista
kummastusta ja ihastusta häntä katsellessaan. Hänen silmissään oli niin
loistava ja sulattava kirkkaus, että olen nähnyt kokonaisen seurueen
seuraavan häntä aivankuin vastustamattomasta lumouksesta. Ja sinä
iltana, jolloin suuri herttuamme oli teatterissa Ramillies'n taistelun
jälkeen, kaikki katsoivat Beatrixia eikä herttuata (Beatrix sattui
juuri saapumaan teatterin toiselta puolelta). Hän oli tumma kaunotar
-- tai hänen silmänsä, tukkansa ja kulmakarvansa ja silmäripsensä
olivat tummat; hänen tukkansa kiemurteli runsaina laineina ja valui
hänen hartioilleen. Ja hänen ihonsa oli niin huikaisevan valkoinen
kuin lumi auringonpaisteessa, paitsi poskia, jotka olivat raikkaan
punaiset, ja huulia, jotka olivat vielä syvempää punaa. Hänen
suunsa ja leukansa sanottiin olevan liian suuret ja täyteläiset,
ja ehkä ne olisivatkin olleet marmoriin valetulle jumalattarelle,
mutta eivät naiselle, jonka silmät olivat tulta, ja jonka katse oli
rakkautta ja jonka ääni oli suloisinta hiljaista laulua ja jonka
vartalo oli täydellistä tasasuhtaisuutta, terveyttä, päättäväisyyttä,
toimeliaisuutta, naiselle, jonka jalka laskeutui maahan niin varmana ja
joustavana ja jonka liikkeet, olivatpa ne nopeita tai hitaita, olivat
aina täydellistynyttä suloa -- nopealiikkeinen kuin ilmatar, ylväs
kuin kuningatar, -- hetkisen heltynyt, hetkisen hallitseva, hetkisen
sarkastinen. Hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, joka ei olisi ollut
kaunis. Kun tämän kirjoittaja ajattelee häntä, tuntee hän itsensä
jälleen nuoreksi ja muistaa ihanteensa.

Niin hän saapui kantaen laahustintaan toisella sirolla, pyöreällä
käsivarrellaan ja kynttilää edessään, sipsuttaen portaita alas Esmondia
tervehtimään.

"Hän on koristautunut punaisilla sukillaan ja valkeilla kengillään",
sanoi mylord, yhä nauraen. "Ohhoo, hieno neitsykäiseni! näinkö asetat
paulasi kapteenille?" Beatrix lähestyi, hymyillen ihanasti Esmondille,
joka ei saattanut katsoa mihinkään muualle kuin hänen silmiinsä.
Beatrix astui esiin ojentaen päätään aivankuin haluaisi, että Esmond
suutelisi häntä, niinkuin tämä oli tehnyt Beatrixin lapsena ollessa.

"Seis", sanoi hän, "olen kasvanut liian isoksi jo! Tervetuloa,
Harry-serkku!" ja hän teki Esmondille ylvään kumarruksen, taipuen
melkein maahan asti mitä siroimmassa kaarroksessa ja katsellen koko
ajan Esmondiin silmät loistavina ja suu hymyten. Rakkaus tuntui
säteilevän hänestä. Harry katseli häntä sellaisen ihastuksen vallassa,
jollaista Milton on kuvaillut ensimmäisen kerran rakastuneen tuntevan.

"N'est -- ce pas?" sanoi mylady matalalla, suloisella äänellä, yhä
riippuen Harryn käsivarressa.

Esmond kääntyi ja säpsähti ja punastui kohdatessaan emäntänsä kirkkaat
silmät. Hän oli unohtanut tämän, vaipuessaan ihailemaan _filia
pulchrior'ia_.

"Oikea jalka esiin, varpaat taivutukseen, kas niin. Ja niiaa nyt
ja näytä punaiset sukkasi, Trix. Niissä on hopeakaistat, Harry.
Leskivarakreivitär on ne lähettänyt. Beatrix meni panemaan niitä
jalkaansa", virkkoi mylord. "Ole vaiti, sinä tyhmä lapsi", virkkoi
neiti, vaientaen veljensä suudelmin. Ja sitten täytyi hänen tulla
ja suudella äitiään katsellen koko ajan Harrya äitinsä olan yli. Ja
vaikkei hän suudellut Esmondia, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja
otti sen jälkeen toisen tämän käsistä omiinsa ja sanoi: "Oi Harry,
olemme niin, _niin_ iloisia, kun tulit."

"Meillä on metsäkurppia illalliseksi", sanoi mylord. "Hurraa! saarna
toi kovan nälän." "Ja nyt on joulukuun 29 päivä ja meidän Harry on
tullut kotiin."

"Hurraa, Pincot-eukkoseni!" sanoi mylord taas; ja armaan ladyn huulet
näyttivät liikkuvan aivankuin rukouksessa. Hän tahtoi, että Harry
veisi Beatrixin illallishuoneeseen ja meni itse nuoren varakreivin
johdattamana. Ja tähän seurueeseen liittyi pian myös Tom Tusher, jonka
ainakin neljä tästä viisihenkisestä seurueesta toivoi olevan poissa.
Ja pois hän menikin heti kun jälkiruoan tarjoilu alkoi. Ja sitten
kertoi Harry suuren, räiskyvän takkavalkean ääressä hänen emäntänsä tai
suloisen Beatrixin täyttäissä hänen maljaansa tarinan sotaretkestään;
ja vietti ihanimman illan mitä elämänsä mittaan oli kokenut. Aurinko
oli jo kauan ennen häntä ylhäällä, niin syvä, suloinen ja virkistävä
oli hänen unensa ollut. Hän heräsi aivankuin enkelit olisivat
vartioineet hänen vuoteensa ääressä koko yön. Ja varmaan olikin eräs,
joka oli yhtä puhdas ja rakastava kuin enkeli, siunannut hänen untaan
rukouksillaan.

Seuraavana aamuna kappalainen luki rukoukset Walcoten pienelle
perheelle, niinkuin oli tapana. Esmond ajatteli, ettei Beatrix-neiti
paljonkaan kuunnellut Tusherin kehoituksia. Koko hartaushetken ajan
harhailivat hänen silmänsä joka taholla -- ainakin aina, kun Esmond
kohotti katseensa ja heidän silmänsä yhtyivät. Varmaankaan ei myös
Esmond kovin tarkkaavaisesti kuunnellut herra pastoria. "Tämä olisi
voinut olla minun elämäni", ajatteli hän; "tämä olisi voinut olla minun
velvollisuutenani aina vanhuuteen asti. No niin, mutta eikö olisi
ihanaa olla näiden rakkaiden ystävien luona eriämättä heistä koskaan?
Niin, kunnes -- kunnes kohtalon määräämä rakastaja tulee ja vie pois
kauniin Beatrixin", ja Harry-paralta jäi kuulematta parhain osa Tom
Tusherin esitystä, joka saattoi olla hyvin oppinutta ja kaunopuheista,
ajatellessaan rakastajaa, joka hälvensi mielestä papin.

Beatrix oli koko rukousten ajan polvistuneena ihan Harry Esmondin
edessä. Punaiset sukat oli vaihdettu harmaisiin ja kengät mustun,
joissa hänen jalkansa näyttivät aivan yhtäkauniilta. Kaikki kevään
ruusut eivät olisi kyenneet kilpailemaan hänen ihonsa raikkauden
kanssa, ja Esmond ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään
hänen silmiensä aurinkoisen loiston veroista. Rouva varakreivitär
näytti väsyneeltä aivankuin valvomisesta, ja hänen kasvonsa olivat
kalpeat.

Beatrix-neiti huomasi nämä sairauden oireet äidissään ja pahoitteli
sitä. "Olen vanha nainen", sanoi mylady ystävällisesti hymyillen; "en
saata toivoa, että näyttäisin yhtä nuorelta kuin sinä, kultaseni".

"Hän ei voi koskaan näyttää yhtä hyvältä kuin sinä, äiti, vaikka hän
eläisi satavuotiseksi", virkkoi mylord ottaen äitiään vyötäisiltä ja
suudellen hänen kättään.

"Näytänkö minä kovin ilkeältä, serkku?" kysäisi Beatrix kääntyen
kokonaan Esmondiin päin ja tuoden kauniit kasvonsa niin lähelle tämän
leukaa, että hieno, tuoksuava tukka kosketti siihen. Puhuessaan asetti
hän sormennenänsä Esmondin hihalle ja Esmond asetti toisen kätensä
hänen kädelleen.

"Olen kuin peilisi", sanoi hän, "eikä se voi sinua imarrella."

"Hän tarkoittaa, että sinä katselet häntä aina, kultaseni", sanoi
Beatrixin äiti viekkaasti. Silloin Beatrix juoksi pois Esmondin luota
ja kiiti äitinsä luo ja suuteli tätä, sulkien myladyn suun kauniilla
kädellään.

"Harrya on myös hyvin hauska katsella", sanoi mylady, katsellen
lempeillä silmillään nuoreen mieheen.

"Jos on hauska nähdä onnellisia kasvoja", Harry sanoi, "niin näette
sellaiset. Mylady sanoi 'amen' huokaisten. Ja Harry ajatteli, että
lordivainajan muisto heräsi ja painoi hänet taas takaisin suruun, sillä
hymy kaikkosi ladyn kasvoilta ja niille palasi surullinen ilme."

"Totisesti, Harry, olet hieno poika punaisessa, hopeakoristeisessa
puvussa ja mustassa peruukissa!" huudahti mylord. "Äiti, olen väsynyt
omaan tukkaani. Koska saan peruukin? Mistä sait pitsikauluksesi, Harry?"

"Se on leskivarakreivittären pitsejä", vastasi Harry; "hän antoi
minulle tämän ja muita hienouksia."

"Leskivarakreivitär ei olekaan paha nainen", jatkoi mylord.

"Hän ei ole niin -- niin punainen kuin miksi hän on maalattu", virkkoi
neiti Beatrix.

Hänen veljensä purskahti nauramaan. "Kerron hänelle, että sinä sanoit
niin, totisesti Trix, sen minä teen!" huudahti hän.

"Hän tietää kyllä, ettei sinulla olisi ollut järkeä sitä sanoa,
mylord", virkkoi Beatrix-neiti.

"Emme riitele ensimmäisenä päivänä Harryn ollessa täällä, emmehän
äiti?" sanoi nuori lordi. "Saadaanpas nähdä pääsemmekö riitelemättä
uuteen vuoteen. Mutta otahan nyt vähän tätä joulupiirakkaa! Ja tuossapa
tuodaan haarikka -- ei, Pincot tuo teetä."

"Mitä kapteeni suvaitsee?" kysäisi Beatrix-neiti.

"Kuules Harry", jatkoi mylord, "minä näytän sinulle hevosiani aamiaisen
jälkeen; ja tänäiltana lähdemme linnustamaan ja maanantaina on
kukkotaistelu Winchesterissä -- pidätkö kukkotaisteluista, Harry? --
Sussexin ja Hampshiren herrain välillä kymmenestä punnasta taistelua
kohti ja viisikymmentä puntaa maksetaan häviöstä kahdenkymmenen yhden
kukon kilpailtua."

"Mitä sinä, Beatrix teet, huvittaaksesi sukulaistamme?" kysäisi mylady.

"Minä kuuntelen häntä", vastasi Beatrix. "Olen varma, että hänellä
on sadoittain meille kerrottavia juttuja. Ja minä kadehdin jo
espanjalaisia naisia. Oliko se kaunis nunna, jonka sinä Cadizissa
pelastit sotamiesten kynsistä? Palvelijasi kertoi siitä eilen illalla
kyökissä ja mrs. Betty kertoi sen minulle tänä aamuna kammatessaan
minua. Ja palvelijasi sanoo, että sinä olet varmaankin rakastunut,
sillä istuit laivankannella koko yön ja töhersit runoja päivät pitkät
muistikirjaasi." Harry ajatteli, että vaikka hän eilen oli ollut vailla
aihetta runoilleen, niin hän tänään oli sen löytänyt ja etteivät kaikki
runoilijain Lindamirat ja Ardeliat yhteensä olleet puoliksikaan niin
kauniita kuin tämä nuori olento. Mutta hän ei sitä sanonut, vaari sen
teki eräs toinen hänen puolestaan.

Sittenkun ateria oli ohitse ja nuoret olivat menneet, hänen armas
emäntänsä alkoi keskustella Esmondin kanssa lapsistaan ja heidän
luonteistaan sekä toiveistaan ja suruistaan heihin molempiin nähden.
"Mutta minä en pelkää heidän puolestaan vielä", hän sanoi, "kun he
ovat kotona äitinsä pesässä. Minua peloittaa heidän maailmaan menonsa,
maailmaan, jonne en minä kykene heitä seuraamaan. Beatrix ottaa
vastaan toimensa ensi vuonna. Olet kai kuullut erään huhun lordi --
lordi Blandfordista. Mutta he olivat molemmat vain lapsia ja se on
merkityksetöntä jaaritusta. Tiedän, ettei tämä sukulaisrouva koskaan
antaisi poikansa solmia avioliittoa niin köyhän kanssa kuin Beatriximme
on. Euroopassa on tuskin ruhtinatartakaan, jota tuo lady pitäisi
tarpeeksi hyvänä pojalleen ja omalle kunnianhimolleen."

"Euroopassa ei ole ainoatakaan ruhtinatarta, jota voisi verrata
Beatrixiin", virkkoi Esmond.

"Kauneudessako? Niin, kenties ei siinä", vastasi mylady. "Hän on
kaikkia muita kauniimpi, eikö totta? Siinä ei minua petä äidin
puolueellisuus. Pidin sinua silmällä, kun Beatrix tuli alas rappusia
ja luin sen kasvoistasi. Me katselemme silloin kuin ette luule meidän
katsovan ja näemme paremminkin kuin luulettekaan, rakas Harry. Ja
juuri nyt, kun tuli puhe runoistasi -- kirjoitit kauniita säkeitä, kun
olit vain poikanen -- niin ajattelit Beatrixin olevan sievän aiheen
runoiluun, etkö ajatellutkin, Harry?" (Herramme kykeni ainoastaan
punastumaan vastaukseksi). "Ja hän onkin; ja sinä et ole ensimmäinen,
jonka hänen kauniit kasvonsa ovat vanginneet. Se on nopeasti tehty.
Sellainen kirkas silmäpari kuin hänen oppii varsin nopeasti tuntemaan
voimansa ja käyttää sitä hyvin aikaisin." Ja katsellen nuorukaiseen
tutkivasti omillaan, suloinen leski poistui hänen luotaan.

Ja niin se on -- kirkkaan silmäparin kymmenen katsetta riittää
valloittamaan nuoren miehen, tekemään hänet orjaksi ja sytyttämään
hänen sydämessään tulen ja vieläpä saa hänet unohtamaankin. Ne
huikaisevat hänet, niin että menneisyys tulee hänelle heti hämäräksi,
ja hän arvioi tuon silmäparin niin arvokkaaksi, että hän antaisi koko
elämänsä voidakseen omistaa sen. Mitäpä onkaan parhaiden ystäväin
hellä rakkaus tämän aarteen rinnalla? Onko muisto yhtä väkevä
kuin toivova odotus? Onko nautinto yhtä voimakas kuin nälkä? Onko
kiitollisuus yhtä väkevä kuin kaipuu? Olen katsellut kuninkaallisia
jalokiviä Euroopan aarreaitoissa ja ajatellut miten niistä on käyty
sotia. Mogul-hallitsijat panivat viralta ja kuristivat ihmisiä niiden
tähden tai he keinottelivat niillä, miljoonat kurottautuivat niitä
ostamaan ja rohkeimmat menettivät elämänsä kaivaessaan esiin noita
pieniä kimaltelevia leluja, joita en pidä sen arvokkaampina kuin
hattuninappia. Samoin on myös muita loistavia hempuja (jotka myös ovat
kiteytynyttä vettä), joista ihmiset ovat aina tappaneet toisiaan ja
riidelleet keskenään ihmissuvun alusta asti, hempuja, joiden kimallus
ei kestä kuin muutaman vuosikymmenisen. Missä ovat nyt ne jalokivet,
jotka loistivat Kleopatran otsalla tai säteilivät ihanan Helenan
kulmilla?

Toisena Esmondin Walcote'iin tulon jälkeisenä päivänä sai Tom Tusher
luvan mennä lomalle ja hän läksi kaikkein parhaimmassa kauhtanassaan
ja papinkauluksessaan kosimaan sitä nuorta naista, jonka pastori
halusi naida. Se ei ollut mikään varakreivin leski, kuten ilmeni,
vaan erään oluenpanijan leski Southamptonista. Hänellä oli muutaman
tuhannen punnan myötäjäiset. Kelpo Tomin sydän oli niin erinomaisen
kurin alainen, ettei itse Venuskaan olisi milloinkaan ilman
myötäjäisiä saanut sitä lemmessä loimuamaan. Niinpä hän ratsasti pois
hidaskulkuisella valakallaan tavoittelemaan juurevia rakkaitaan. Hän
jätti Esmondin tämän armaan emännän ja hänen tyttärensä seuraan ja
toverikseen Esmond sai nuoren lordin, joka oli ihastuksissaan sekä
siitä, että sai tavata vanhan ystävän, kuin myös siitä, että sai
syrjäyttää opettajansa ja latinalaiset kirjansa.

Poika puhui asioista ja ihmisistä ja myös paljon itsestään,
avomieliseen, teeskentelemättömään tapaansa. Helppoa oli havaita,
että hän ja hänen sisarensa pitivät puolensa hellää äitiä vastaan,
eikä ollut vaikeata huomata, että Frank oli äitinsä lemmikki ja
suosikki, vaikka he usein riitelivät ja vaikka hyvä lady väitti
rakastavansa molempia lapsiaan yhtä paljon. Lordi hallitsi koko
taloa (lukuunottamatta kuitenkaan kapinallista Beatrixia) aivan
yhtä yksinvaltaisesti nyt kuin ollessaan lapsi ja johtaessaan kylän
poikia sotilasleikeissä ja kärkkäästi ruoskiessaan heitä, niinkuin
mikäkin ankara korpraali. Tom Tusher puolestaan kohteli nuorta lordia
niin kohteliaasti ja huomaavaisesti kuin aina arvohenkilöitä olipa
tämän koko tai ikä mikä tahansa. Tätä nuorukaista tosiaankin olikin
mahdotonta olla rakastamatta, niin avomieliset ja miellyttävät
olivat hänen tapansa, hänen kauneutensa, hänen iloisuutensa, hänen
naurunsa helinä ja hänen äänensä suloinen soitto. Minne ikänä hän
meni, siellä hän lumosi ja hallitsi. Luulenpa hänen vanhan isoisänsä,
tuomiorovastin ja jäykän, vanhan taloudenhoitajan, mrs. Pincotin,
olleen yhtä suuressa määrin hänen orjiaan kuin hänen äitinsäkin
oli. Esmond puolestaan havaitsi myös pian joutuneensa eräänlaisen
lumouksen valtaan, jonka poika loi, ja olevansa tuon lumouksen orja
kuten muutkin perheen jäsenet. Ilo, joka hänelle koitui jo Frankin
seurasta ja keskustelustakin, oli suurempi kuin hän koskaan on tuntenut
kenenkään muun miehen seurassa, olipa tämä keskustelussaan miten
miellyttävä tahansa tai nerokkuudestaan kuuluisa. Hänen läsnäolonsa
toi auringonpaistetta huoneeseen; hänen naurunsa, hänen lörpöttelynsä,
hänen jalo kauneutensa ja muotonsa iloisuus ilostutti ja lumosi
kuvaamattoman suuresti. Kun hän sai kuulla pienemmästäkin kurjuudesta
painuivat hänen kätensä heti kukkaroa tavoittelemaan ja hän halusi aina
antaa myötätuntonsa ja apunsa. Tapa, jolla naiset häntä rakastivat
ja hemmoittelivat kun hän pari vuotta jälkeenpäin, vielä poikasena,
tuli suureen maailmaan ja hullutukset, joita he tekivät hänen vuokseen
(niinkuin hänkin heidän vuokseen) toi mieleen Rochesterin vaiheet,
ja hänen voittonsa olivat Grammontin menestyksiä suuremmat. Hänen
velkojansakin rakastivat häntä ja mitä kovasydämisimmät koronkiskurit
sekä myös muutamat kauniin sukupuolen taipumattomat veikistelijät eivät
saattaneet häneltä mitään kieltää. Hän ei ollut vähääkään älykkäämpi
kuin kuka tahansa muu mies, mutta sen, mitä hän sanoi, hän toi ilmi
sen näköisenä, että ei kukaan muu olisi voinut sitä niin sanoa eikä
näyttää sennäköiseltä. Olen nähnyt naisten huvinäytelmään mennessään
parveilevan hänen ympärillään Brysselissä teatterin eteisessä.
Ja kun hän istui näyttämöllä, katselivat useammat henkilöt häntä
kuin näyttelijöitä, pitäen silmällä hänen liikkeitään. Ja muistan
Ramillies'ssa, kun hän haavoittui ja kaatui, miten iso, jykevä,
punatukkainen skotlantilainen vääpeli heitti piilukeihäänsä maahan,
purskahti itkemään kuin nainen, riuhtaisi hänet käsivarsilleen
aivankuin hän olisi ollut pieni lapsi ja kantoi hänet pois tulesta.
Tämä veli ja sisar olivat kaunein pari mitä koskaan on nähty, mutta
heitä sai harvoin nähdä yhdessä sitten kun Frank lensi pois emon
pesästä.

Kun he istuivat päivällisellä kaksi päivää Esmondin saapumisen jälkeen
(oli vuoden viimeinen päivä) päivänä, joka oli niin onnellinen Harry
Esmondille, että sen nauttiminen veti vertaa kaikelle sille tuskalle,
minkä hän oli kestänyt ja nyt unhottanut, nuori lordi täytti maljan
ja pyysi Harrya täyttämään toisen ja joi sisarensa maljan, onnitellen
häntä markiisittaren nimellä.

"Markiisitarko!" virkkoi Harry kummastuneena, sillä hän tunsi jo sekä
uteliaisuutta että mustasukkaisuutta.

"Järjettömyyksiä, mylord", virkkoi Beatrix päätään kohauttaen. Rouva
varakreivitär kohotti hetkiseksi katseensa Esmondiin ja loi sitten
silmänsä maahan.

"Markiisitar Blandford", sanoi Frank. "Vai et sinä tiedä -- eikö
Punamaali-lohikäärme ole sinulle kertonut?" (Mylordilla oli tapana
mainita Chelsean leskivarakreivitärtä tällä ja useilla muillakin
nimillä.) "Blandford on saanut kiharan Trix-neidin hiuksista."
Herttuatar tapasi poikansa polvistuneena Trix-neidin edessä ja antoi
hänelle korvapuusteja ja sanoi, että "tohtori Haren on annettava
hänelle vitsaa."

"Toivon, että mr. Tusherkin antaisi vitsaa sinulle", virkkoi Beatrix.

Mylady sanoi ainoastaan: "Minä toivon, ettet kerro mitään tällaisia
tyhmiä juttuja muualla kuin kotona, Francis."

"Sanani takeeksi sen totuudesta", jatkoi Frank. "Katsos äiti, miten
Harry murjottaa ja miten Beatrix punastuu yhtä punaiseksi kuin
hopeakaistoilla koristetut sukkansa."

"Meidän lienee parasta jättää herrat viinin ja oman seuransa varaan",
sanoi miss Beatrix, ja hän nousi kuin nuori kuningatar ja ravisti
kahisevat, aaltoilevat verhonsa ympärilleen ja poistui huoneesta
äitinsä seuraamana.

Lady Castlewood katsahti uudestaan Esmondiin kumartuessaan suutelemaan
Frankia. "Älä kerro noita tyhmiä juttuja, lapsi", hän sanoi. "Älä
myöskään juo paljon viiniä, sir. Harry ei ole milloinkaan pitänyt
viinin juomisesta." Ja ladykin poistui; hänellä oli yllään musta
surupukunsa. Hän katsahti takaisin Esmondiin lempeä ilme kauniilla
kasvoillaan.

"Se on totista totta", virkkoi Frank siemaisten viiniä lordin elein.
"Mitä pidät tästä Lissabonin viinistä -- väärentämätöntä Collaresta?
Se on parempaa kuin päihdyttävä portviini. Saimme sitä eräässä
espanjalaisessa laivassa, joka saapui Vigosta viime vuonna. Äitini
osti sitä Southamptonista laivan ollessa siellä -- se oli 'Ruusu',
kapteenina Hawkins."

"Niin, minä tulin kotiin siinä laivassa", virkkoi Harry.

"Se toi siis kotiin hyvän pojan ja hyvää viiniä", virkkoi mylord.
"Totisesti, Harry, toivon, ettei sinulla olisi tuota kirottua puutetta
kilvessäsi."

"Ja miksi ei siinä saisi olla puutteellisuutta", kysäisi toinen.

"No ajatteles, että minä menisin sotaan ja saisin surmani -- kaikki
herrat menevät sotaan -- kuka silloin pitää huolen naisväestämme?
Trix ei mitenkään jää kotiin; äiti on rakastunut sinuun -- niin, minä
uskon, että äiti on rakastunut sinuun. Hän ylisti sinua aina ja puhui
sinusta yhtämittaa. Ja kun hän meni Southamptoniin laivaa katsomaan,
keksin koko jutun. Mutta huomaathan, että se on mahdotonta. Me olemme
Englannin vanhinta sukua; saavuimme Englantiin Wilhelm Valloittajan
mukana. Me olimme tosin vain parooneja -- mutta mitä se haittaa. Se
oli olosuhteiden pakko -- Jaakko ensimmäinen pakoitti siihen isoisän
isän. Mutta me olemme arvonimien yläpuolella; me vanhat englantilaiset
ylimykset emme niitä kaipaa. Kuningatar voi tehdä herttuan koska
haluaa. No esimerkiksi Blaudfordin isä, herttua Churchill ja herttuatar
Jennings, mitä he ovat, Harry? Hitto vie, sir, mitä he ovat,
nostaakseen nenäänsä meidän edessämme? Missä olivat he silloin, kun
esi-isämme ratsasti kuningas Henrikin rinnalla Agincourtin taistelussa
ja täytti Ranskan kuninkaan maljan Poitiersin taistelun jälkeen? Kautta
Yrjänän, sir, miksi ei Blandford naisi Beatrixia? Jumal'auta, hän
_nai_ Beatrixin tai muuten minä puutun asiaan. Me menemme avioliittoon
Englannin parhaiden sukujen kanssa, ei muiden kuin Englannin parhaan
suvun. Sinä olet Esmond, ja ethän voi korjata syntymääsi, poikaseni.
Mutta otetaanpas uusi pullo esiin! Mitä, eikö enää? Olen juonut kolme
neljännestä tästä itse. Vietin monta monituista yötä isäni kanssa.
Seisoit hänen vierellään miehen lailla, Harry; seisoit sukusi tukena.
Sinä et voi auttaa onnettomuuttasi, tietäähän sen -- ei kukaan ihminen
voi."

Vanhempi herroista ilmoitti lähtevänsä emäntänsä teepöytään.
Nuorukainen alkoi posket punaisina ja ääntään koroittaen laulaa jotain
laulunpätkää ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua Esmond kuuli hänen
kutsuvan koiriaan ja yllyttävän niitä puheillaan ja lukemattomat hänen
liikkeensä ja ilmeensä, äänen vivahteet ja käynti toivat Esmondin
mieleen lordivainajan, Frankin isän.

Ja niin kului vuoden viimeinen ilta. Perhe erkani paljon ennen
keskiyötä, epäilemättä koska lady Castlewood muisti edellisiä
uudenvuodenaattoja, jolloin onnenmaljoja juotiin ja nauru raikui hänen
seurassaan, jolle vuodet, mennyt, nykyinen ja tuleva, olisivat kuin
yksi ainut. Hän ei siis välittänyt istua lastensa seurassa ja kuunnella
tuomiokirkon kellojen ilmoittavan vuoden 1703:n syntymistä. Esmond
kuuli kellojen kumahtelun istuessaan omassa kamarissaan, haaveillessaan
siellä olevan hiipuvan takkavalkean ääressä; ja hän kuunteli kellojen
viimeisiä ääniä katsellessaan akkunastaan kaupunkia kohti, ja
tuomiokirkon suuret, harmaat tornit kohosivat sumuista taivasta vasten
ja ylhäällä tuikkivat kirkkaat tähdet.

Näiden loistavien taivaankappalten näkeminen pani hänet ajattelemaan
toisia valomeriä. "Ja hänen silmänsä ovat siis jo kokeilleet tehoaan",
ajatteli Esmond, "mutta keneen? -- kuka voi sen minulle kertoa?"
Onni oli, että hänen serkkunsa oli lähellä, ja Esmond tiesi, ettei
hänen olisi vaikea saada selville Beatrix-neidin tarinaa pojan
yksinkertaisista puheista.



VIII luku.

PERHEPAKINAA.

Mitä Harry ihaili ja mikä hänet lumosi tuossa kauniissa sukulaispojassa
-- sillä miksi olisi hän tuota lumousta vastustanut -- oli se tyyni
käskevyys, jonka nuori lordi omaksui, aivankuin käskeminen olisi
hänen eittämätön oikeutensa ja koko maailman (joka oli arvossa häntä
alempana) tulisi kumartaa varakreivi Castlewoodia.

"Minä tunnen asemani, Harry", sanoi hän. "Minä en ole ylpeä --
Winchesterin yliopiston pojat väittävät minua ylpeäksi; mutta ylpeä
minä en ole. Minä olen vain varakreivi Francis James Castlewood
Irlannin aatelistossa. Olisin saattanut olla -- tiedätkö sitä? --
Esmondin markiisi ja jaarli Francis James Englannin ylimystössä.
Mutta lordivainaja kieltäytyi arvonimestä, jonka hänelle tarjosi
minun kummini, entinen Majesteetti. Sinun tulee se tietää -- olet
meidän perhettämme, katsos -- minkä sinä sille voit, ettei kilpesi
ole täydellinen, Harry kulta. Mutta siitä huolimatta kuulut erääseen
Englannin parhaaseen sukuun. Ja sinä seisoit isäni vierellä ja Luoja
auta, minä seison sinun vierelläsi! Sinä et tule koskaan olemaan
ystävää vailla, Harry, niinkauan kuin Francis James varakreivi
Castlewoodilla on killinkikään. Nyt on vuosi 1703 ja minä tulen
täysikäiseksi vuonna 1709. Minä menen takaisin Castlewoodiin; tulen
aina asumaan Castlewoodissa. Minä korjaan täydelleen tuon talon.
Minun omaisuuteni on siihen mennessä lisääntynyt ihan riittävästi.
Varakreivivainaja käytti väärin minun omaisuuttani ja jätti sen
perin huonoon tilaan. Äitini elää säästävästi, kuten näet ja pitää
minua niin, ettei se juuri sovellu näiden valtakuntain päärille.
Minullahan on vain pari hevosta, opettaja ja mies, joka samalla on
sekä kamaripalvelija että tallirenki. Mutta kun tulen täysi-ikäiseksi,
niin pannaan nämä asiat tolalleen, Harry. Talomme on oleva sellainen
kuin sen tulee olla. Ja sinä tulet aina Castlewoodissa käymään,
eikö totta? Sinulle on aina varattuna kaksi linnan pihalta johtavaa
huonetta. Ja jos joku halveksuu sinua, hitto heidät periköön, silloin
varokoot _minua!_ Minä nain aikaisin -- todennäköisesti on Trix jo
siihen mennessä oleva herttuatar. Tykinkuulahan voi pyyhkäistä hänen
ylhäisyytensä minä päivänä tahansa, tietäähän sen."

"Kuinka?" kysäisi Harry.

"Vaiti, poikaseni!" virkkoi mylord. "Olet meidän perhettämme --
olet uskollinen meille, kautta Yrjänän, ja minä siis kerron sinulle
kaikki. Blandford on naiva hänet -- tai --" ja tässä asetti kreivi
pienen kätensä miekkansa kahvalle -- "ymmärrät loput. Blandford tietää
kumpi meistä kahdesta on parempi aseenkäyttäjä. Minä voin hänet
kukistaa floretin tai keihään tai miekan tai tikarin käytössä, jos
häntä haluttaa kokeilla. Olen häntä koetellut, Harry, ja hän tietää,
totisesti, että minä en ole mikään leikinkappale."

"Mutta et tarkoita", virkkoi Harry, salaten nauruansa vaikka ei
kummastustaan, "että voit miekalla pakottaa lordi Blandfordin,
kuningaskuntamme ensimmäisen miehen pojan, naimaan sisaresi?"

"Tarkoitan, että olemme serkkuja äidin puolelta, vaikka eihän siinä ole
mitään ylpeilemistä. Tarkoitan, että Esmond on Churchillin arvoinen.
Ja kun kuningas palaa, on Esmondin markiisin sisar oleva minkä tahansa
kuningaskuntamme aatelismiehen tyttären vertainen. Koko Englannissa
on vain kaksi markiisia: William Herbert, Powisin markiisi ja Francis
James, Esmondin markiisi. Ja kuule, Harry -- tee nyt vala, ettet
milloinkaan puhu tästä. Anna minulle kunniasanasi gentlemannina, sillä
sinä _olet_ gentlemanni, vaikka oletkin --"

"No, anna kuulua, anna kuulua!" virkkoi Harry hieman kärsimättömänä.

"No, kun siis äitimme varakreivivainajaa kohdanneen onnettomuuden
jälkeen meni meidän kanssamme Lontooseen pyytämään oikean tuomion
täytäntöön panoa teille kaikille, (mitä Mohuniin tulee, tahdon hänen
verensä yhtä varmaan kuin nimeni on varakreivi Francis Esmond) niin
me menimme asumaan serkkumme, lady Marlborough'n luo, jonka kanssa
olimme olleet riidoissa kauan aikaa. Mutta onnettomuuden tullessa hän
seisoi sukunsa tukena. Ja niin teki myös leskivarakreivitär ja niin
teit sinäkin. No niin, sir, sillävälin siis kun äitini oli vetoamassa
edesmenneeseen Oranian prinssiin -- en tahdo koskaan sanoa häntä
kuninkaaksi -- ja sillävälin kuin sinä olit vankilassa, me asuimme
lordi Marlborough'n talossa. Lordi ei joutunut olemaan kotonaan, hän
kun oli sotaväen mukana Hollannissa. Ja silloin -- mutta kuule, Harry,
ethän sitten kerro?"

Harry vannoi uudestaan pitävänsä asian salassa.

"No niin, pidimme kaikella tavalla hauskaa, kuten ymmärrät. Ja
herttuattarella oli tapana suudella minua ja niin tekivät myös hänen
tyttärensä ja Blandford rakastui niin turkasesti Trixiin ja Trix piti
hänestä. Ja eräänä päivänä Blandford -- hän suuteli Beatrixia oven
takana -- niin hän teki -- ja herttuatar sai hänet kiinni siitä ja
silloin häh antoi semmoisen läimäyksen sekä Trixin että Blandfordin
korville -- olisitpa vain nähnyt! Ja sitten hän sanoi, että meidän
on heti poistuttava ja solvasi äitiä, joka muka oli perillä asiasta;
mutta eihän hän koko aikana jaksanut ajatella muuta kuin isää. Ja niin
tulimme sieltä Walcote'iin -- Blandford oli pantu arestiin eikä hänen
annettu tavata Trixiä. Mutta minä pääsin pujahtamaan hänen luokseen.
Minä kiipesin vesiränniä pitkin ylös ja pääsin sisään akkunasta, jonka
ääressä hän itki."

"Markiisi", sanoin minä, sitten kun hän oli aukaissut akkunan ja
auttanut minut sisään, "te tiedätte, että minä kannan miekkaa; minä
katsos olin vienyt sen mukanani."

"Oi, varakreivi", sanoi hän -- "oi, rakas Frank!" ja hän heittäytyi
käsivarsilleni ja alkoi itkeä ja huutaa: "Minä rakastan Beatrix-neitiä
niin, että minä kuolen, jos en saa häntä omakseni."

"Rakas Blandford", sanoin minä, "olet kovin nuori ajattelemaan
naimista." Sillä hän oli vain viisitoistavuotias ja sen ikäinen
nuorimies tuskin voi sitä ajatella.

"Mutta minä odotan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hän vain huolii
minusta", sanoi hän. "Minä en mene koskaan naimisiin -- en, en, en,
muiden kuin hänen kanssaan, en, en ruhtinattarenkaan kanssa, vaikka
muut puuhaisivat sitä miten paljon tahansa. Jos Beatrix odottaa minua,
niin hänen Blandfordinsa vannoo olevansa uskollinen. Ja hän kirjoitti
lapun, -- hän ei kirjoittanut sitä oikein sillä hän kirjoitti olen
valmis _vereläni alekirioittaman,_ joka, kuten tiedät, Harry, ei ole
oikein -- ja vannoi, ettei hän naisi ketään muuta kuin jalosukuisen
neidin Gertrude Beatrix Esmondin, rakkaimman ystävänsä, Francis
Jamesin, Esmondin neljännen varakreivin, ainoan sisaren. Ja niin annoin
minä hänelle medaljongin, jossa oli Beatrixin hiuksia."

"Jossako oli Beatrixin hiuksia?" huudahti Esmond.

"Niin. Trix antoi sen minulle herttuattaren kanssa riideltyämme
juuri sinä päivänä. Mutta aivan varmaan en minä sitä tarvinnut; minä
annoin siis sen Blandfordille, ja me suutelimme toisiamme erotessamme
ja sanoimme: hyvästi veli! Ja minä laskeuduin takaisin vesiränniä
myöten ja lähdimme kotiin vielä sinä iltana. Sitten hän meni King's
College'iin Cambridge'iin, ja minä menen myös pian Cambridge'iin. Ja
jos ei hän pysy sanassaan (hän on kirjoittanut vain kerran), niin hän
tietää, että minä kannan miekkaa, Harry. Tule, menkäämme katsomaan
kukkotaistelua Winchesteriin."

"Mutta olenpa varma", hän jatkoi hetken kuluttua, "ettei Trixin sydän
murru hänen tähtensä. Herra nähköön! missä ikänä hän vain miehen näkee,
siellä hän alkaa koetella silmiensä voimaa häneen. Ja nuori sir Wilmot
Crawley Queen's Crawley'sta ja Anthony Henley Alresfordista mittelivät
miekkoja hänen tähtensä Winchesterin kokouksessa kuukausi sitten."

Sinä yönä ei Harryn uni ollut läheskään niin virkistävä eikä suloinen
kuin se oli ollut kahtena ensimmäisenä iltana hänen saapumisensa
jälkeen Walcotiin. "Nuo kirkkaat silmät ovat siis jo loistaneet
toiselle", hän ajatteli, "ja nuo sievät huulet tai ainakin posket ovat
jo alkaneet sen työn, jota varten ne luotiin. Tässä on tyttö, joka
ei vielä ole kuuttatoista täyttänyt ja eräs nuori herra huokailee jo
hänen hiuskiharansa ääressä ja kaksi maalaisherraa on jo valmiina
katkaisemaan toistensa kaulat saadakseen kunnian tanssia hänen
kanssaan. Mikä narri olenkaan, vaivatessani itseäni tällä intohimolla
ja kärventäessäni siipiäni tällä tyhmällä tulella! Siipiänikö? --
miksi ei yhtä hyvin kainalosauvoja? Meidän välillämme on kyllä
vain kahdeksan vuoden ikäero, mutta tosielämässä minä olen häntä
kolmekymmentä vuotta vanhempi. Miten saattaisin koskaan toivoa voivani
miellyttää hiomattomilla tavoillani ja järeillä kasvoillani niin
suloista olentoa? Kuuntelisiko hän milloinkaan, vaikka vakuuttaisin
omistavani miten paljon tahansa ansiota ja luoneeni itselleni nimen.
Hänen siis täytyy tulla rouva markiisittareksi ja minun täytyy
jäädä nimettömäksi äpäräksi. Oi isäntäni, isäntäni!" (Esmond alkoi
lohduttoman surullisesti ajatella valaa, jonka oli tehnyt kuolevalle
lordiparalleen). "Oi emäntäni, armain ja lempein, oletko tyytyväinen
uhriin, jonka orporaukka tekee puolestasi, hän, jota rakastat ja joka
rakastaa sinua niin suuresti?"

Sitten tuli kiusaus rajumpana. "Sana vain", ajatteli Harry, "pieni
selitys, ja kaikki tämä muuttuisi; mutta ei, minä olen vannonut
hyväntekijäni kuolinvuoteen ääressä. Hänen ja hänen omaistensa vuoksi,
menneiden päivien siunaavan rakkauden ja ystävällisyyden vuoksi annoin
hänelle lupaukseni; ja vanhurskas Jumala antakoon minulle voimaa
pysymään sanassani!"

Seuraavana, päivänä hänen armas emäntänsä huomasi, mitä hänen
mielessään liikkui vaikka Esmond ei antanut mitään merkkiä siitä, vaan
koetti olla tavallista iloisempi ja hauskempi, kun hän aamiaisella
kohtasi ystävänsä. Lady, jonka kirkkaat silmät huomasivat Esmondin
jokaisen sielunliikkeen, näki että jokin vaivasi häntä, sillä hän
katsoi Esmondiin huolestuneesti useamman kerran aamiaisen aikana, ja
kun tämä sen jälkeen meni huoneeseensa, seurasi lady häntä sinne hetken
perästä ja koputti hänen ovelleen.

Koko asia selvisi varmaankin ladylle heti, kun hän astui huoneeseen,
sillä hän keksi nuoren herran matkalaukkuaan täyttämässä. Esmond oli
panemassa toimeen päätöstä, johon hän edellisenä iltana oli tullut,
että nopeasti pakenisi tätä kiusausta.

Lady sulki oven hyvin huolellisesti ja nojasi sitten siihen kovin
kalpeana, kädet ristissä edessään, katsellen nuoreen mieheen, joka oli
polvistuneena matkalaukkunsa ääressä. "Niinkö pian sinä menet?" hän
sanoi.

Esmond nousi seisomaan ja kenties punastui, kun hänet noin yllätettiin
ikäänkuin itse teossa, ja tarttui toiseen ladyn somista pikku käsistä
-- se oli se, jossa oli hänen vihkimäsormuksensa -- ja suuteli sitä.

"Kaikkein parasta on niin, armahin lady", hän sanoi.

"Minä tiesin jo aamiaisella, että sinä menisit. Minä -- minä luulin
ensin, että viipyisit. Mitä on tapahtunut? Miksi et voi kauemmin viipyä
luonamme? Mitä on Frank sinulle kertonut -- puhelitte keskenänne
myöhään viime yönä?"

"Chelseasta myönnettiin minulle vain kolmen päivän loma", Esmond
vastasi niin iloisesti kuin hän kykeni. "Tätini -- hän antaa minun
sanoa itseään tädiksi -- on nyt emäntäni! Häntä saan kiittää
upseerinarvostani ja koreasta takistani. Hän on ottanut minut
kultaiseen suosioonsa; ja uuden kenraalini pitäisi tulla Chelsea'hen
päivälliselle huomenna -- kenraali Lumley'n. Hän on määrännyt minut
adjutantikseen ja minun pitää saada kunnia palvella häntä. Kas, tässä
on kirje leskivarakreivittäreltä. Posti toi sen eilen illalla, mutta
minulla ei ollut halua puhua siitä, sillä pelkäsin, että viimeinen,
hauska yhdessä olomme häiriintyisi."

Mylady vilkaisi kirjeeseen ja laski sen sitten kädestään hieman
ylenkatseellisen hymyn päilyessä hänen kasvoillaan. "Sen lukeminen ei
ole tarpeen", hän sanoi. (Hyvä olikin, ettei hän sitä tehnyt, sillä
Chelsean viesti, joka oli leskikreivitärparan tavallista ranskalaista
sekamelskaa, myönsi Esmondille pitemmän loman kuin hän oli sanonut.
'Je vous donne', kirjoitti jalo rouva, 'oui jour, pour vous fatigay
parfaictement de vos parens fatigans') -- "kirjeen lukeminen ei ole
tarpeen", hän sanoi. "Mitä Frank sinulle kertoi viime yönä?"

"Hän ei kertonut minulle paljonkaan sellaista mitä en olisi tiennyt",
Esmond vastasi. "Mutta olen ajatellut sitä vähäistä ja tämä on tulos:
minulla ei ole mitään oikeutta nimeen, jota kannan, hyvä lady, ja
vain teidän kärsivällisyytenne ansiota on, että saan sitä kantaa. Jos
hetkisen ajattelinkin sellaista, mikä varmaan on liikkunut teidänkin
mielessänne --"

"Niin, se on liikkunut, Harry", virkkoi lady. "Olen sitä ajatellut ja
ajattelen yhä. Ja minä nimittäisin mieluummin pojakseni sinua kuin
ylhäisintä Euroopan ruhtinaista -- juuri niin, kuin ylhäisintä Euroopan
ruhtinaista. Sillä kukapa heistä on niin hyvä ja niin urhea ja kuka
rakastaisi äitiään niinkuin sinä rakastat? Mutta on esteitä, joita äiti
ei voi mainita."

"Minä tunnen ne", sanoi mr. Esmond, keskeyttäen hymyllään ladyn puheen.
"Tiedän, että esteenä ovat sir Wilmot Crawley Queen's Crawleystä ja
mr. Anthony Henley Grangesta ja Mylord Blandfordin markiisi, joka
tuntuu olevan suosittu kosija. Pyydätte vain minua kantamaan rouva
markiisittaren värejä ja tanssimaan hänen häissään."

"Oi, Harry, Harry, mikään näistä hullutuksista ei minua peloita",
lady Castlewood huudahti. "Lordi Churchill on vain lapsi ja hänen
haaveilunsa Beatrixista oli vain poikamaista hullutusta. Hänen
vanhempansa näkisivät hänet mieluummin haudassa kuin avioliitossa
alempiarvoisen kanssa. Ja luuletko, että minulla on halua ryhtyä
tavoittelemaan miestä Francis Esmondin tyttärelle, tai että alistuisin
työntämään tyttäreni tuohon ylpeään perheeseen, missä hän vain
aiheuttaisi riidan pojan ja vanhempien välille ja tulisi kohdelluksi
alempiarvoisena. Semmoinen matalamielisyys on minusta inhoittavaa.
Beatrix halveksisi sitä. Oi Harry, vika ei ole sinussa vaan
Beatrixissa. Minä tunnen teidät molemmat ja rakastan teitä: tarvitseeko
minun sitä rakkautta nyt hävetä? Ei, ei koskaan, ja sinäkö, rakas
Harry, olisit ansioton! Minä vapisen Beatrix-parkani vuoksi -- jonka
itsepäisyys peloittaa minua. Hänen mustasukkaista luonnettaan (minun
sanotaan myös olleen mustasukkaisen, mutta Jumalan kiitos, olen nyt
parantunut tuosta synnistä) ja turhamaisuuttaan eivät mitkään sanani
eivätkä rukoukseni voi parantaa -- vain kärsimykset, vain kokemus ja
perästäpäin tuleva katumus. Oi Henry, hän ei tee onnelliseksi sitä
miestä, joka häntä rakastaa. Poistu täältä poikani, jätä hänet. Rakasta
meitä aina ja ajattele meitä ystävällisesti. Ja minuun nähden tiedät
rakkaani, että näiden seinien sisäpuolella on kaikki se, mitä minä
maailmassa rakastan."

Havaitsiko Esmond myöhemmässä elämässään tosiksi ne sanat, jotka hänen
hellä emäntänsä surullisella mielellä lausui? Esmondia varoitettiin;
mutta varmaan ovat myös muut ennen häntä ja hänen jälkeensä saaneet
varoituksia, ja hänkin hyötyi siitä saman verran kuin useat muut.

Nuori varakreivi oli kovin suruissaan kun hän sai kuulla, ettei Harry
voinut tulla hänen kanssaan kukkotaisteluun, koska tämän täytyi mennä
Lontooseen. Mutta varmaankin mylord tunsi itsensä lohdutetuksi, kun
Hampshiren kukot voittivat kilpailun ja hän sai nähdä jok'ainoan
taistelun ja soveliaasti pöyhkeillä hävinneille Sussexin herroille.

Kun Esmond ratsasti kaupunkia kohti, tuli hänen palvelijansa hänen
rinnalleen ja kertoi nauraen, että miss Beatrix oli ottanut, esiin
uuden puvun ja siniset sukat esiintyäkseen päivällispöydässä niissä
ja että hän oli tullut raivoihinsa ja antanut palvelijattarelleen
korvapuustin saatuaan kuulla, että Esmond oli lähdössä pois. Miss
Beatrixin palvelijatar, mies kertoi, tuli palvelijain saliin itkien ja
poski yhä lyönnistä punaisena. Mutta Esmond käski jyrkästi palvelijansa
vetäytymään taakseen ja vaikenemaan ja ratsasti eteenpäin pää täynnä
ajatuksia -- muutamia surullisia ja muutamia sanomattoman armaita ja
mieluisia.

Hänen emäntänsä, josta hän oli ollut vuoden erossa, oli taas hänen
rakas emäntänsä. Perhe, josta hän oli ollut erotettu ja jota hän
mitä hellimmällä kiintymyksellä rakasti, oli taas hänen perheensä.
Beatrixin kauneus, jos se hänelle säteili, säteili ystävällisesti,
ja hän suhtautui siihen samanlaisella ihastuksella kuin nähdessään
hymyävien madonnain kauniita muotokuvia Cadizin luostarissa, kun hän
oli lippuineen siellä lähetystoimissa. Vaikeata on sanoa minkälaisin
tuntein Esmond suhtautui emäntäänsä. Hänen kohtaamisensa oli tuottanut
onnea eikä eroaminen tuottanut mitään suurta tuskaa. Pojan hellyys,
rakkaus, joka oli sekä kunnioitusta että huolenpitoa, täytti Esmondin
mielen, kun hän ladyä ajatteli. Ja Esmond rukoilee, että se pyhä tuli
aina palaisi, olipa hän ladyä lähellä tai etäällä hänestä, siitä
hetkestä tähän ja tästä hetkestä kuolemaan ja sen jälkeiseen aikaan.



IX luku.

OTAN OSAA 1704:N SOTARETKEEN.

Sitten mr. Esmond ratsasti Lontooseen ja jos leskivarakreivitär olikin
ollut vihainen tämän pikaisesta lähdöstä, niin hän nyt oli tavattoman
iloinen tämän nopeasta palaamisesta.

Esmond meni heti kunniavierailulle uuden kenraalinsa, Lumleyn luo,
joka otti hänet suosiollisesti vastaan. Hän oli tuntenut Esmondin
isän ja hän oli myös, niinkuin häntä huvitti sanoa, saanut mitä
parhaimmat tiedot mr. Esmondista upseerilta, jonka adjutanttina tämä
oli ollut Vigo-retkellä. Mr. Esmond oli kuluneena talvena kirjoitettu
luutnantiksi brigaadipäällikkö Webbin jalkaväkirykmenttiin, joka
silloin oli päällikköineen Flanderissa. Mutta koska Esmond nyt
kiinnitettiin mr. Lumleyn seurueeseen, ei hän liittynyt omaan
rykmenttiinsä ennen kuin vuoden perästä, palattuaan Blenheimin
sotaretkeltä, joka taisteltiin seuraavana vuonna. Se sotaretki alkoi
hyvin aikaisin. Meidän väkemme marssivat leireistään, kun talvi
tuskin vielä oli kulunut, ja sijoittuivat Bonnin kaupunkiin Reinin
varrella, herttuan toimiessa ylipäällikkönä. Hänen ylhäisyytensä
liittyi armeijaan kovin syvän surun painostamana; hänellä oli suruharso
hihassaan ja koko hänen perheensä oli surussa. Ja sama postilaiva,
joka toi ylipäällikön, toi myös kirjeitä sotaväelle, joka oli saapunut
määräpaikkaan ennen ylipäällikköä; kirjeiden joukossa oli myös
Esmondille tämän rakkaalta emännältä, ja se kirje oli Esmondista hyvin
mielenkiintoinen.

Nuori markiisi Blandford, hänen ylhäisyytensä poika, joka oli otettu
oppilaaksi King's College'iin Cambridge'issa, (nuori varakreivi oli
myös ollut Cambridge'issa Trinity College'issa ja mr. Tusher oli hänen
ohjaajanaan) oli saanut rokon ja oli kuusitoistavuotiaana kuollut. Niin
olivat Frank-paran suunnitelmat sisarensa ylenemisestä tuhoutuneet ja
tuo viaton lapsellinen intohimo tukahtunut alkuunsa.

Lady olisi suonut Esmondin palaavan -- ainakin viittasivat hänen
kirjeensä siihen. Mutta vihollisen edessä oltaessa oli tämä mahdotonta
ja nuori mies oli vaatimattomalta osaltaan mukana piirityksessä, jota
ei tarvitse tässä kuvailla, ja hänellä oli onni päästä siitä ilman
minkäänlaista vammaa ja juoda päällikkönsä malja, kun vihollinen
oli antautunut. Hän oli yhtä mittaa sotapalveluksessa tämän vuoden
eikä ajatellut pyytää lomaa kuten muutamat hänen vähemmän onnelliset
ystävänsä tekivät; nämä hukkuivat tuossa hirmumyrskyssä, joka sattui
marraskuun loppupuolella, myrskyssä "mi yllä Britannian raivoon sai",
(kuten mr. Addison siitä lauloi) ja jossa kymmeniä parhaita laivojamme
ja 15,000 merisotilastamme hukkui.

Sanottiin, että herttuamme oli ihan murtunut onnettomuudesta, joka
oli kohdannut hänen perhettään; mutta hänen vihollisensa havaitsivat,
että hän kykeni heidät kukistamaan sekä myös hallitsemaan suruansa.
Vaikka tämän suuren päällikön toimenpiteet olivat olleet onnellisia
menneenä vuonna, voitti ne kuitenkin täydellisesti hänen ylväs
voittonsa seuraavalla sotaretkellä. Korkea ylipäällikkö meni
Englantiin Bonnin taistelun jälkeen, ja armeijamme vetäytyi takaisin
Hollantiin, jossa hänen ylhäisyytensä uudelleen järjesti joukot
huhtikuussa vuonna 1704 saavuttuaan Harwichista ja astuttuaan maihin
Maesland Sluyissa. Sieltä hänen ylhäisyytensä saapui heti Haagiin,
jossa hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläät, johtavat upseerit ja
muita huomattavia henkilöitä. Mitä suurimpia kunnianosoituksia tuli
joka paikassa hänen ylhäisyytensä osaksi -- Haagissa, Utrechtissa,
Ruremondeasa ja Maestrichtissa. Kansalliset viranomaiset tulivat
vastaanottamaan hänen vaunujaan, hänen saapumistaan tervehdittiin
tykeillä, komeita valtaistuintelttoja pystytettiin hänelle sinne,
missä hän viipyi ja juhlatilaisuuksia valmistettiin niille lukuisille
herroille, jotka kulkivat hänen seurueessaan. Hänen ylhäisyytensä
tarkasti uudelleen paikallisen ylipäällikön joukot Liegen ja
Maestrichtin välillä, sekä sen jälkeen englantilaiset voimat, jotka
olivat kenraali Churchillin johdon alaisina lähellä Bois-le-Ducia.
Ryhdyttiin kaikkiin valmistuksiin pitkää marssia varten, ja armeija
sai suureksi ylpeydekseen kuulla, että ylipäällikön tarkoitus oli
siirtää sota Alankomaista muualle ja marssia Mosel-joen vartta myöten.
Ennenkuin jätimme Maestrichtissa olevan leirimme, saimme kuulla, että
ranskalaisetkin retkeilivät marski Villeroyn johdolla Moselia, kohti.

Toukokuun loppupuolella saapui armeijamme Koblenziin. Ja seuraavana
päivänä hänen ylhäisyytensä ja kenraalit, jotka seurasivat häntä,
menivät vierailulle Trierin vaaliruhtinaan luokse hänen linnaansa
Ehrenbreitsteiniin, ja sillävälin kuin herttuata huvitettiin suuressa
juhlassa, jonka vaaliruhtinas oli järjestänyt, kulkivat ratsuväki ja
rakuunat Reinin yli. Kaikki oli vielä uutuuden viehätystä, juhlimista
ja loistoa -- suuren ja kunniakkaan armeijan ylväs marssi ystävällisen
maan läpi ja varmaan myös läpi ihanampani paikkojen niitä koskaan olen
nähnyt.

Jalkaväkemme ja tykistö, jotka seurasivat ratsuväkeä mahdollisimman
nopeasti, meni Reinin ylitse Ehrenbreitsteinin alapuolelta ja
eteni siten Casteliin, Mainzia vastapäätä, jossa kaupungissa hänen
ylhäisyyttään päälliköineen ja saattueineen maihinnousupaikassa
odottivat vaaliruhtinaan vaunut; ne veivät heidät vaaliruhtinaan
palatsiin kanuunain jylistessä; ja niin juhlittiin herttuata taas
suurenmoisesti. Gidlingen Baijerissa oli määrätty armeijan yhteiseksi
kokoontumispaikaksi, ja sinne kulkivat nyt eri teitä englantilaisten,
hollantilaisten ja tanskalaisten koko voimat ja saksalaiset apujoukot.
Jalkaväki ja tykistö kulki Neckarin yli Heidelbergin kohdalta kenraali
Churchillin johdon alaisena; ja Esmondilla oli tilaisuus nähdä tuo
kaupunki ja linna, jotka kerran olivat olleet niin kuuluisat ja kauniit
(vaikka ranskalaiset olivat ne Turennen johtamina saartaneet ja
tuhonneet viime sodassa); hän sai nähdä paikan, jossa hänen isoisänsä
oli palvellut kaunista ja onnetonta Pfalzin vaaliruhtinatarta,
ensimmäisen Kaarle-kuninkaan sisarta.

Mindelsheimissä tuli kuuluisa Savoijin prinssi vierailulle
ylipäällikkömme luo, ja kaikki me tunkeilimme innostuneina esiin
saadaksemme edes vilaukselta nähdä tuon loistavan ja pelottoman
soturin. Sotaväkemme asetettiin kunniatervehdystä tekemään prinssin
eteen, jota huvitti osoittaa ihailuaan tätä jaloa englantilaista
armeijaa kohtaan. Viimein saimme viholliset näkyviimme Dillingenin
ja Lawingenin välillä, ja näiden kahden armeijan välissä oli Brentz.
Vaaliruhtinas, joka päätteli, että Donauworth olisi hänen ylhäisyytensä
hyökkäyspaikka, lähetti suuren osaston parhaita joukkojaan kreivi
Darcosin avuksi, joka oli asettunut lähellä olevaan Schellenbergin
kaupunkiin. Sinne oli tehty mahtavia vallihautoja ja tuhansia
työsotilaita oli asetettu vahvistamaan asemaa.

Heinäkuun toisena päivänä herttua teki hyökkäyksen tätä asemaa
vastaan, ja tuskin tarvinnee mainita minkälainen menestys meillä oli.
Herttualla oli edetessään kuusituhatta englantilaista ja hollantilaista
jalkamiestä, kolmekymmentä eskadroonaa ratsuväkeä ja kolme rykmenttiä
keisarillisia kyrassiereja. Hän kulki joen yli ratsuväen etupäässä.
Vaikka väkemme hyökkäsi verrattoman rohkeasti ja raivoisasti --
syöksyen ihan vihollisen tykkejä vasten ja saaden surmansa sen
varuksien edessä -- työnnettiin meidät useita kertoja takaisin emmekä
me olisi aikeessamme onnistuneet, elleivät Badenin prinssin johtamat
keisarilliset olisi tulleet apuun, jolloin vihollinen ei kyennyt meitä
vastustamaan. Me ahdistimme sen juoksuhautoihin tehden siellä hirveätä
surmantyötä, ja niin ihan Tonavalle asti, jossa suuri osa vihollisen
joukkoja, seuraten päällikköjensä, kreivi Darcosin ja itsensä
vaaliruhtinaan esimerkkiä, koetti pelastautua uimalla. Armeijamme
marssi Donauworthiin, jonka baijerilaiset olivat tyhjentäneet ja jossa
vaaliruhtinaan sanottiin aikoneen antaa meille lämmin vastaanotto
polttamalla meidät vuoteisiimme -- sillä talojen alla olevien
kellarien, kun me otimme ne huostaamme, havaittiin olevan olkia täynnä.
Mutta vaikka soihdut yhä olivat siellä, niin olivat soihdunkantajat
livistäneet tiehensä. Kaupunkilaiset saivat talonsa pelastetuiksi
ja ylipäällikkömme otti haltuunsa vihollisen ruoka- ja ampumavarat
varastohuoneista, puodeista ja makasiineista. Viisi päivää myöhemmin
laulettiin suuri "Te Deum" prinssi Ludwigin armeijassa, ja meidän
armeijassamme pidettiin hartaan juhlallinen kiitospäivä; Savoijin
prinssin onnittelut saapuivat hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle
päivän uskonnollisten juhlamenojen aikana ja tuntuivat aivankuin
lopettavan ne "amenella".

Ja nyt, saatuaan ensin nähdä sotaisen retken ystävällisen maan läpi
sekä usean saksalaisen hovin komeuden ja niissä toimeenpannut juhlat,
ankaran kamppailun tulisen taistelun kilvoituksessa sekä voiton
riemun, mr. Esmond sai nähdä toisen osan sotatoimista -- väkemme
saapumisen vihollisen alueelle, jossa se kohdisti kaikkeen ympärillään
olevaan miekan ja tulen; hän sai nähdä poltettuja maatiluksia,
tallattuja viljavainioita, kirkuvia naisia, teurastettuja poikia ja
isiä ja humalaisia sotamiehiä, jotka kiroilivat ja pitivät juominkeja
kyynelten, kauhun ja murhan keskellä. Miksi ylevä Historian Runotar,
joka niin kernaasti kuvailee sankarien urhoollisuutta ja taistelun
ihanuutta, jättää pois nämä tapaukset, jotka ovat niin raakoja,
inhoittavia ja alhaisia ja jotka kuitenkin muodostavat moninverroin
suurimman osan sodan murhenäytelmästä? Te Englannin gentlemannit,
jotka saatte elää mukavasti kotona ja ylpeilette voittolauluista,
joissa päällikköjämme ylistetään, te sievät immet, jotka lennätte
hypellen alakertaan kuullessanne huilun ja rummun äänen ja hurraatte
brittiläisille krenatööreille -- oletteko ottaneet lukuun, että
nämä seikat ovat olleet tekijöinä siinä voitossa, jota te ihailette
ja muodostaneet osan teidän hellimienne sankarien toimista?
Ylipäälliköllämme, jota Englanti ja koko Eurooppa, lukuunottamatta
ainoastaan ranskalaisia, melkein jumaloi, oli sen verran jumalallista
olennossaan, että hän oli aivan tunteeton voiton, vaaran tai tappion
tullen. Hän oli tunteeton kaikkein suurimman vastuksen ja kaikkein
tavallisimman juhlallisuuden edessä; hän oli tunteeton sadantuhannen
taisteluriviin asettuneen miehen ja palavan majansa eteen surmatun
talonpojan edessä. Hän oli tunteeton juopuneiden saksalaisten
aatelisherrain juominkeja katsellessaan ja itsevaltiaan hovissa, ja
tehdessään pöytänsä ääressä leirimajassaan suunnitelmiaan ja vihollisen
patterien edessä, jotka syöksivät kidoistaan tulta ja turmaa ja
kasasivat ruumiita hänen ympärilleen, -- hän oli aivan tyyni, kylmä,
päättävä niinkuin kohtalo. Hän teki kavalluksen ja hovikumarruksen,
hän kertoi niin mustan valheen kuin Styx-virta yhtä kevyesti kuin hän
sanoi kohteliaisuuden tai puhui ilmasta. Hän otti rakastajattaren ja
hylkäsi hänet, hän petti hyväntekijänsä ja auttoi häntä ja olisi hänet
surmannut aina vain yhtä tyynesti ja tuntien yhtä vähän katumusta kuin
Klotho kehrätessään lankaansa tai Lakhesis katkaistessaan sen. Olen
kuullut Savoijin prinssin upseerien sanovan, että prinssi taistelun
tuoksinassa tuli eräänlaisen sotaisen raivon valtaan; hänen silmänsä
loistivat ja hän syöksyi raivoissaan joka taholle. Hän huusi kirouksia
ja rohkaisusanoja ja huusi ja kehoitti verisiä sotakoiriaan eteenpäin,
ollen itse aina ensimmäisenä hyökkääjistä. Herttuamme oli yhtä tyyni
tykin suun edessä kuin vierashuoneen oven edessäkin. Hän ei varmaankaan
olisi voinut olla se suuri mies, joka hän oli, jos hänellä olisi ollut
sydäntä rakkauteen tai vihaan tai sääliin tai pelkoon tai katumukseen
tai kaihoon. Hän ajoi perille mitä rohkeimman urotyön tai syvimmän
älyn kokeen aivan samoin kuin hän suoritti kaikkein kehnoimman teon
mihin ihminen kykenee -- valhetteli ja petti rakastavan naisen ja
ryösti köyhältä kerjäläiseltä puolipennyä samanlaisella hirveällä
tyyneydellä ja yhtä hyvin kyeten luonteemme sekä korkeimpiin että
matalamielisimpiin tekoihin.

Hänen ominaisuutensa tunnettiin varsin hyvin armeijassa, jossa oli
kaikkien puolueitten jäseniä ja paljon viekkautta ja neroa; mutta
hän omisti niin täysin kaikkien luottamuksen maailman ensimmäisenä
sotapäällikkönä, ja usko ja ihailu hänen ihmeellistä älyään ja
menestystään kohtaan oli niin suuri, että juuri ne ihmiset, joilta hän
surullisen kuuluisasti petkutti palkan ja päälliköt, joita hän käytti
hyväkseen ja loukkasi; -- (sillä hän käytti hyväkseen kaikkia ihmisiä,
pieniä ja suuria, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä), käytti heitä
samalla lailla välikappaleinaan ja otti heiltä jotain, joko jonkun
ominaisuuden tai aineellista omaisuutta -- hän otti sotilaan veren
tai jalokivikoristeisen päähineen tai kuninkaalta satatuhattakruunua
rahaa tai osan nälkäänäkevän kenttävahdin kolmesta kuparipennistä;
tai hän saattoi ottaa, ollessaan nuori, suudelman naiselta sekä
kultaiset ketjut tämän kaulalta, sillä hän otti kaiken mitä voi sekä
naisilta että miehiltä. Ja hänessä oli, niinkuin olen jo sanonut, sen
verran jumalaista, että hän saattoi nähdä sankarin saavan surmansa
tai varpusen kuolevan tuntien samanverran myötätuntoa kumpaakin
kohtaan. Ei niin, ettei hänellä olisi ollut kyyneliä: hän saattoi aina
tilata esiin tämän varatoimenpiteen oikealla hetkellä; hän voi varata
mielinmäärin kyyneleitä ja hymyjä aina kun tarve vaati tämän halvan
rovon käyttämistä. Hän saattoi madella kengänkiilloittajan edessä aivan
samoin kuin hän imarteli ministeriä tai itsevaltiasta; hän saattoi olla
ylpeä, nöyrä, uhkaava, katuva, hän saattoi itkeä ja pusertaa kättänne
-- tai antaa iskun, kun näki tilaisuuden soveliaaksi -- mutta siitä
huolimatta ne, jotka sotaväessä tunsivat hänet parhaiten ja olivat
enimmän kärsineet hänen tähtensä, ihailivat häntä kaikkein enimmän; ja
kun hän ratsasti rivien mukana taisteluun tai tilaisuuden sattuessa
nelisti rohkaisemaan pataljoonaa, joka horjui vihollisen hyökkäyksen
tai tykkitulen edessä, niin heikonneet miehet ja upseerit saivat uutta
voimaa, kun he näkivät hänen kasvojensa ylevän tyyneyden ja tunsivat,
että hänen tahtonsa teki heidät vastustamattomiksi.

Blenheimin suuren voiton jälkeen oli sotaväen innostus herttuata
kohtaan -- hänen katkerimpien yksityisten vihamiestensäkin --
jonkinlaista raivoa; niin, juuri ne upseerit, jotka sydämissään
häntä kirosivat, olivat kaikkein raivoisimpia hänelle hurraamaan.
Kukapa voisi kieltäytyä palkitsemasta ihailullaan sellaista voittoa
ja sellaista voittajaa? Ei ainakaan tämän kirjoittaja. Ihminen voi
väittää olevansa miten suuri filosofi tahansa, mutta sen, joka taisteli
sinä päivänä, täytyy tuntea rintansa ylpeydestä paisuvan, kun hän sen
muistaa.

Ranskalaisten oikea siipi oli asetettu lähelle Blenheimin kylää Tonavan
varrelle, jossa marski Tallardin asemat olivat; heidän rintamansa
saattoi ulottua noin neljä tai viisi kilometriä Lutzingenin edustalle
ja ylös metsäistä harjannetta, jonka reunalle oli Savoijin prinssiä
vastaan asetettu neljäkymmentä vihollisen ratsuväkiosastoa.

Siellä oli eräs kylä, jonka ranskalaiset olivat polttaneet, koska metsä
tosiasiassa oli parempi suoja ja helpompi varjella kuin mikään kylä.

Näiden kahden kylän ja ranskalaisten rintaman edessä juoksi pieni
puro, joka ei ollut enempää kuin kaksi jalkaa leveä, rämeikön lävitse
(joka ilman kuumuuden vuoksi oli suurimmaksi osaksi kuivanut), ja tämä
puro oli ainoa mikä erotti näitä kahta armeijaa. Meidän armeijamme oli
tullut ja järjestäytynyt taisteluriviin ranskalaisten edessä kello
kuudelta aamulla, niin että he saattoivat hyvin nähdä rintamamme. Koko
tämä suuri tasanko mustanaan kuhisi sotaväkeä jo tunteja ennenkuin
pommitus alkoi. Kummallakin puolella kesti tätä kuulasadetta useita
tunteja; ranskalaiset tykit olivat heidän rintamansa edessä ja tekivät
erittäinkin meidän ratsuväkemme joukossa tuhoisaa jälkeä, sekä myös
oikean siipemme keisarillisissa joukoissa, joita johti Savoijin
prinssi. Hän ei kyennyt etenemään tykistöineen eikä joukkoineenkaan,
kun maa hänen edessään oli ojien ja suoaukeamain peitossa ja perin
vaikeata kulkutietä tykistölle.

Keskipäivä oli mennyt, kun alkoi vasemman siipemme hyökkäys, jota
lordi Cutts, Englannin armeijan urhoollisin ja rakastetuin upseeri
johti. Ja nyt nuori adjutanttimme sai sotakokemuksensa täydellisiksi.
Nähtyään kaksi suurta sotajoukkoa vastakkain taisteluvalmiina ja
saatuaan kunnian ratsastaa määräysten viejänä rintaman toisesta
päästä toiseen, hän joutui osalliseksi varsin tavallisesta sotaisesta
kunniasta ja sai iskun päähänsä useiden satojen muiden urhoollisten
poikain lailla jo melkein tämän kuuluisan Blenheimin päivän alkaessa.
Vähän puolipäivän jälkeen, kun järjestäytyminen hyökkäystä varten oli
suuren ajanhukan ja monien vaikeuksien jälkeen saatu toimitetuksi,
marssi osasto englantilaisia ja hessiläisiä kenraalimajuri Wilkes'in
johtaessa linjamme ulointa vasenta siipeä Blenheimiä kohti, edeten
kovin urheasti vihollisen ankaran tykkitulen alaisina; heidän tykkinsä
olivat paremmissa asemissa ja lukuisammat kuin meidän; kenraalimajuri
kulki jalkaisin upseereineen osastonsa etunenässä, marssien avopäin
pelkäämättömänä aivan vihollisen eteen, joka sinkosi surmantulta
tykeistään ja musketeistaan. Meikäläisiä oli neuvottu olemaan
vastaamatta tuleen muuten kuin pistimin ja pajunetein saavuttuamme
ranskalaisten paaluvarustuksille asti. Näille johti nyt Wilkes kulkunsa
vaarasta välittämättä ja iski miekkansa paaluvarustukseen, ennenkuin
meikäläiset vielä ehtivät hyökätä sille. Samassa ammuttiin hänet
ynnä hänen everstinsä, majurinsa ja useat upseerinsa, ja joukkomme,
joka riemuiten ja hurraten suurenmoisen päättävästi ja urhoollisesti
eteni, pysäytti kuitenkin se surmantuli, joka sinkosi esiin vihollisen
varuksien takaa, ja sitten hyökkäsi meitä vastaan raivoisasti
sivulta Blenheimistä saapunut ranskalainen ratsuväki, kaataen paljon
miehiämme. Vihollinen teki kolme raivoisaa ja epätoivoista hyökkäystä
jalkaväkeämme vastaan ja työnsi meidät takaisin; niinpä olivatkin
jalkaväkiosastomme aivan muserretut ja peräytyivät nyt ryömien pienen
puron poikki, jonka yli niin päättäväisinä olimme tunti sitten tulleet,
ja koko ajan seurasi meitä ranskalainen ratsuväki, surmaten ja hakaten
meitä maahan.

Mutta nyt teki hyökkääjiä kohti raivoisan vastahyökkäyksen Esmondin
päällikkö, kenraali Lumley, jonka ratsuosastojen takana pakeneva
jalkaväki sai suojaa ja pääsi uudelleen järjestäytymään, sillävälin
kuin Lumley työnsi takaisin ranskalaisen ratsuväen ja hyökkäsi
Blenheimin kylään sekä paaluaitausta vasten, jonka luona Wilkes sekä
useita satoja muita urhoollisia englantilaisia virui surmanröykkiöinä.
Mr. Esmond menetti tietoisuutensa tämän hetken jälkeen, eikä tiedä
siis tästä kuuluisasta voitostakaan mitään; sillä luoti kaatoi
hänen hevosensa ja nuori herramme meni ratsunsa mukana, kaatuen
huumaantuneena ja musertuneena sen alle. Hän ei tiedä miten pitkän
ajan kuluttua hän tuli tajuihinsa, ja samassa hän menikin uudestaan
tainnoksiin tuskasta ja verenhukasta. Hän muistaa tunteneensa näiden
hetkien kuluessa jonkinlaisen hämärän tunteen siitä, että ihmisiä
valitteli hänen ympärillään, hän muistaa omistaneensa muutamia rajuja
katkonaisia ajatuksia hänelle, jolla nyt oli niin suuri osa hänen
sydäntään ja ajatuksen siitä, että tähän olivat nyt hänen elämänsä,
toivonsa ja onnettomuutensa päättyneet. Kun hän heräsi, hän tunsi
äärettömän tuskan viiltävän ruumistaan. Hänen rintakilpensä oli otettu
pois ja hänen palvelijansa piteli hänen päätään ylhäällä, -- tuo hyvä
ja uskollinen Hampshiren poika [Emäntäni lähetti minulle Walcotesta
John Lockwoodin ennenkuin lähdin tälle sotaretkelle, ja tämä on aina
siitä pitäen ollut luonani. -- H.E.] itki katkerasti isäntänsä ääressä,
jonka hän oli löytänyt ja luullut kuolleeksi. Ja eräs haavuri tutki
olkapäässä olevaa haavaa, jonka Esmond varmaankin sai samalla hetkellä
kuin hänen hevosensa ammuttiin ja kaatui hänen päälleen. Taistelu oli
nyt ohitse tällä kohdalla kenttää ja kylä oli englantilaisten hallussa.
Sen urhoolliset puolustajat olivat vankeja tai he olivat paenneet tai
useat heistä olivat myös hukkuneet läheisiin Tonavan vesiin. Esmondin
elämä olisi epäilemättä päättynyt ja samoin myös tämä kertomus,
ellei kelpo Lockwood niin uskollisesti olisi etsinyt isäntäänsä.
Ruumiidenryöstäjät olivat jo liikkeellä toimessaan kaatuneiden
viruessa taistelukentällä, ja Jack oli opettanut yhtä näistä
ylimyksistä muskettinsa varrella, kun tämä oli ollut kähveltämässä
Esmondilta hänen hattuansa ja peruukkiansa ja kukkaroansa sekä hienoja
leskivarakreivittären antamia hopeakoristeisia pistooleja. Hän oli
juuri ollut kopeloimassa Esmondin taskuja löytääkseen lisäaarteita, kun
Jack Lockwood saapui ja lopetti tämän konnan riemun.

Blenheimiin oli perustettu sairaaloita haavoittuneitamme varten, ja
siellä makasi nyt Esmond useampia viikkoja, ollen hyvin suuressa
hengenvaarassa. Haava, josta hän kärsi, ei ollut kovin suuri,
ja lääkäri oli ottanut kuulan pois samalla paikalla missä nuori
herramme oli sen saanut; mutta seuraavana päivänä hänen sairaalassa
maatessaan häneen nousi kuume ja vähällä oli, ettei se tehnyt hänestä
loppua. Jack Lockwood kertoi, että hän oli sekapäisenä puhunut mitä
hurjimmalla tavalla ja nimittänyt itseään Esmondin markiisiksi ja
ottanut kiinni yhden apulaislääkäreistä, jota oli tullut hänen
haavojaan hoitamaan, vakuuttaen tämän olevan Madame Beatrixin ja että
hän tekisi tästä herttuattaren, jos tämä vain antaisi myöntymyksensä.
Näissä mielettömissä kuvitelmissa ja _vana somniassa_ Esmond kulutti
päiviä sillävälin kuin armeija lauloi "Te Deumia" voiton johdosta
ja sillävälin kuin ne kuuluisat juhlat pantiin toimeen, joissa
herttuaamme, josta nyt oli tehty saksalainen prinssi, huvittivat
Rooman kuningas ja hänen aatelistonsa. Herttua meni Englantiin
Berliinin ja Hannoverin kautta ja Esmond jäi osattomaksi juhlista,
jotka pidettiin noissa kaupungeissa ja jotka hänen päällikkönsä vietti
muiden yliupseerien seurassa. Kun Esmond kykeni liikkumaan, päätyi hän
kotiin Württembergin herttuan kaupungin Stuttgartin kautta, käyden
uudelleen Heidelbergissa, josta hän meni Mannheimiin; sieltä hän teki
pitkäveteisen mutta vaivattoman vesimatkan alas Rein-jokea, ja hän
olisi pitänyt tätä matkaa varsin miellyttävänä ja kauniina, ellei hänen
sydämensä olisi kaihonnut kotiin ja näkemään jotain, joka oli vielä
monta kertaa kauniimpaa ja miellyttävämpää.

Melkein yhtä kirkkaina ja iloisina kuin hänen rakastettunsa silmät
loistivat valot Harwichissa, kun postilaivamme saapui Hollannista.
Monta tuntia ei kestänyt ennenkuin hän, Esmond, oli Lontoossa,
sen voin vakuuttaa ja hänet otti avosylin vastaan Chelsean vanha
leskivarakreivitär, joka vakuutti, puhuen ranskan- ja englanninkielten
sekaista sotkuaan, että Esmondilla oli _air noble_, että tämän kalpeus
puki tätä ja että tämä oli Amadis, joka ansaitsi Glorianan. Ja tuli
ja leimaus, suuri oli Esmondin ilo kun hän sai kuulla, että hänen
rakastettunsa oli tullut hovinaiseksi ja oli nyt hänen majesteettinsa
luona. Vaikka Esmond oli käskenyt Jack Lockwoodin hankkia hevoset,
koska heillä oli aikomus ratsastaa Winchesteriin sinä iltana, peruutti
hän edellisen käskyn ja tilasi hevoset heti, kun sai kuulla nämä
uutiset. Hänellä ei ollut enää mitään asiaa Hampshireen; kaikki
hänen toivonsa ja kaihonsa kohdistuivat muutamien penikulmien päähän
sieltä, Kensingtonin puiston aitauksen sisäpuolelle. Harry-poloinen ei
ollut milloinkaan ennen katsonut peiliin niin hartaasti, ottaakseen
selville, oliko hänellä _bel air_ ja pukiko hänen kalpeutensa häntä
tosiaankin. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon vaivaa
peruukkinsa kiharoista, röyhelöjensä hienoudesta ja kaularöyhelöstään
kuin nyt, ennenkuin mr. Amadis ilmestyi Madame Glorianan eteen. Oliko
ranskalaisten rintamatuli puoleksikaan niin surmaatuottava kuin ne
surmannuolet, joita hänen armonsa silmät sinkosivat? Ah seitsemän
taivaan riemut, miten ne olivat ihanat!

Ja niinkuin kuu kalpenee taivaalla melkein näkymättömäksi loistavan
aamuauringon valossa, niin ajatteli Esmondkin, varmaankin punastuen,
eräitä toisia suloisia, kalpeita kasvoja, surullisia ja väsyneitä,
jotka katosivat näkyvistä suloisine lempeine ilmeineen. Ne tuntuivat
luovan sellaisen viimeisen katseen; jommoisen Eurydice olisi voinut
luoda kaihotessaan rakastajaansa, kun Kohtalo ja Pluto ryöstivät hänet
ja hän astui varjojen maahan.



X luku.

VANHA TARINA NARRISTA JA NAISESTA.

Huvittelemishalun, mikäli sitä Esmondilla oli (eikä hän pitänyt
_desipere in loco'sta_ [kuvittelemisesta yhdessä paikassa] sen enempää
eikä vähempää kuin useimmat muutkaan hänen ikäisensä nuoret miehet)
hän voinut mitä suurenmoisimmin tyydyttää, vieläpä parhaassa seurassa
mitä kaupunki tarjosi. Kun armeija matkusti sotaleireihinsä ulkomaille,
saivat ne upseerit, joilla oli vaikutusvaltaa tai rahaa, helposti
lomaa ja havaitsivat, että heidän oli paljon mukavampi kuluttaa
aikaansa Pall Mallissa ja Hyde Parkissa kuin viettää talvea varustusten
suojassa vanhoissa Flanderin kaupungeissa, joihin englantilaiset
sotajoukot olivat kokoontuneet. Purret ja postilaivat kulkivat joka
päivä hollantilaisten ja flaamilaisten satamain ja Harwichin välillä;
sieltä Lontooseen johtavat tiet ja suuret majatalot olivat tulvillaan
sotaherroja; kaupungin ravintolat ja kapakat kuhisivat punatakkeja; ja
suuren herttuamme vastaanotot St. James'issa olivat yhtä tungokseen
asti täynnä kuin ne olivat olleet Gentissä ja Brysselissä, joissa
me olimme kohdelleet häntä kuin valtiasta ja hän meitä hallitsijan
ylevin ja juhlallisin elein. Vaikka Esmond oli määrätty luutnantiksi
siihen jalkaväkirykmenttiin, jonka eversti oli tuo mainehikas upseeri,
brigaadipäällikkö John Webb, ei hän ollut liittynyt tuohon rykmenttiin
eikä tullut esitellyksi sen oivalliselle päällikölle siitä huolimatta,
että he olivat olleet yhteisellä sotaretkellä ja ottaneet osaa samaan
taisteluun. Sillä kun Esmond oli adjutanttina kenraali Lumleylla,
joka johti ratsuväkiosastoa, ja koska sotaväki marssi määräpaikkaan
Tonavalle eri tietä, ei Esmond vielä ollut kohdannut päällikköään
eikä tulevia sotatovereitaan. Mutta Lontoossa, Golden Squaressa,
jossa kenraalimajuri Webb asui, sai kapteeni Esmond kunnian ensi
kerran tavata ystävänsä, isäntänsä ja tulevan sotapäällikkönsä. Ne,
jotka muistavat tämän komean ja hienosti sivistyneen herran, voivat
varmaankin myös muistaa hänessä sen ominaisuuden, josta hän ei
luullakseni ollutkaan vähän ylpeä, että hän nimittäin oli armeijamme
kaunein mies. Eräs runoilija, joka kirjoitti ikävän runosikermän
Oudenarden taistelusta kolme vuotta myöhemmin, sanoo, kuvaillessaan
Webbiä: --

    "Nyt jalo Webb taas johtaa joukkoaan,
    se näky kaikki viepi mukanaan,
    edellä muiden kenraal' ratsullaan
    kuin ylväs Mars jo päätyy kahakkaan;
    ah armo taivaan suojaks' sankarin
    sen sorjan Pariin, uljaan Hektorin!"

Mr. Webb piti näitä säkeitä aivan yhtä hyvinä kuin mr. Addisonin
kirjoittamaa runoelmaa Blenheimin taistelusta, ja Hektorina olo _à
la mode de Paris_ olikin tämän urhean gentlemannin kunnianhimona.
Vaikeata olisi ollut koko meidän armeijastamme tai niiden upeain
hoviherrain ja Maison du Royn kavaljeerien joukosta, jotka Vendômen ja
Villeroyn alaisina taistelivat meitä vastaan, löytää upseeria, joka
olisi ollut taitavampi sotilas tai täydellisempi gentlemanni taikka
joko urhoollisempi tai ulkomuodoltaan kauniimpi. Ja jos mr. Webb uskoi
sen, mitä maailma hänestä sanoi, ja jos hän oli syvästi vakuutettu
eittämättömästä nerokkuudestaan, kauneudestaan ja urhoollisuudestaan,
niin kelläpä olisi oikeutta ryhtyä hänen kanssaan riitelemään? Tämä
hänen itsetyytyväisyytensä piti häntä yleensä hyvällä tuulella, mistä
hänen ystävänsä ja ne, jotka olivat hänestä riippuvaisia, osasivat
hyötyä.

Hän polveutui hyvin vanhasta wiltshireläisestä suvusta, jota hän
kunnioitti yli kaikkien sukujen maailmassa. Hän kykeni näyttämään
sukunsa polveutumisen kuningas Edward I:n ajoilta asti, ja hänen
ensimmäinen esi-isänsä Roaldus de Richmond ratsasti Wilhelm
Valloittajan rinnalla Hastingsin tantereella. "Olimme aatelismiehiä,
Esmond", hän tapasi sanoa, "jo silloin kun Churchillit olivat
tallirenkejä." Hän oli kovin pitkä mies ja oli tanssikengissään kuusi
jalkaa kolme tuumaa pitkä (suurissa saappaissaan ja korkeassa vaaleassa
peruukissaan hattuineen ja töyhtöineen hän oli ainakin kahdeksan jalkaa
pitkä). "Minä olen pitempi kuin Churchill", hän tapasi sanoa tarkastaen
itseään kuvastimessa, "ja olen rakenteeltani täydellisempi; ja jos
eivät naiset pidä minusta, jolla ei ole luomaa nenässä niin enpä minä
totisesti voi sitä auttaa ja Churchill vie minusta voiton siinä."
Hän vertailikin itseään alinomaa herttuaan ja pyysi aina ystäviään
vertailemaan heitä. Ja kun hän puhui näin avomieliseen tapaan, niinkuin
hän maljansa ääressä teki, nauroivat juomaveikot ja yllyttivät häntä,
ystävät olivat pahoillaan, juonittelijat ja imartelijat kannustivat
häntä jatkamaan, ja juorukellot kuljettivat nämä jutut päämajaan ja
niin lisäsivät sitä kaunaa, mikä jo oli olemassa suuren ylipäällikön ja
erään kykenevimmän ja urhoollisimman kenraalin välillä mitä hänellä oli
koskaan ollut.

Kenraalin katkeruus herttuaa kohtaan oli niin silmiinpistävä, että sen
huomasi jo, kun ensikertaa joutui puolentunnin ajaksi keskustelemaan
kenraali Webbin kanssa. Ja hänen vaimonsa, joka ihaili kenraaliaan
ja piti häntä sata kertaa pitempänä, kauniimpana ja urhoollisempana
kuin miksi lahjojaan tuhlaava luonto oli hänet tehnyt, vihasi suurta
herttuaa sellaisella itsepintaisuudella, jommoista uskollisten vaimojen
sopiikin tuntea miestensä vihamiehiä kohtaan. Ei niin, että herttua
olisi vielä ollut vihamies; mr. Webb oli lausunut päälliköstään
tuhansia moitteita, jotka tämä oli antanut anteeksi; ja ylipäällikkö,
jonka vakoojat olivat joka paikassa, oli kuullut ainakin tuhannen
seikkaa lisäksi, asioita, joita Webb ei ollut koskaan sanonutkaan.
Mutta tälle suurelle miehelle ei anteeksiantaminen tuottanut mitään
vaivaa, ja hän sieti loukkauksen ja hyväntyön yhtä helposti.

Jos joku lapsistani ottaa vaivakseen lukea nämä esi-isänsä
muistiinpanot, niin en soisi hänen arvostelevan suurta herttuata
sen mukaan, mitä hänen aikalaisensa ovat hänestä kirjoittaneet.
[Tämä kappale Esmondin muistiinpanoissa on kirjoitettu lehdelle,
joka on jälkeenpäin liitetty käsikirjoituskirjaan ja on päivätty
1744, varmaankin siis sen jälkeen kuin hän oli kuullut herttuattaren
kuolemasta.] Ketään ihmistä ei ole niin äärettömästi ylistetty eikä
parjattu kuin tätä suurta valtiomiestä ja soturia; ja totisesti ei myös
kukaan ihminen ole koskaan ansainnut suurempaa ylistystä eikä pahempaa
moitetta. Jos tämän kirjoittaja yhtyy viimemainittuun puolueeseen, niin
hyvin todennäköisesti on hänen yksityinen, mieskohtaisesti tuntemansa
loukkaus syynä hänen vihaansa.

Kun Esmond näyttäytyi ylipäällikön vastaanotossa, ei hänen
ylhäisyytensä voinut hituistakaan muistaa kenraali Lumleyn adjutanttia;
ja vaikka hän tunsi Esmondin perheen aivan hyvin, koska hän oli
ollut sotaretkellä molempien lordien (lordi Franciksen ja varakreivi
Esmondin isän) kanssa Flanderissa ja Yorkin herttuan vartioväessä, niin
Marlborough'n herttua, joka oli ystävällinen ja avulias niinsanotuille
laillisille varakreivi Castlewoodin edustajille, ei kiinnittänyt mitään
huomiota luutnanttiparkaan, joka kantoi heidän nimeään. Ystävällinen
sana tai tunnustus tai yksi ainoa hyväksyvä katse olisi voinut muuttaa
Esmondin mielipiteen tuosta suuresta miehestä, ja kukapa tietää,
eiköhän siinä tapauksessa sen satiirin sijasta, jota hänen kynänsä
ei voi olla kirjoittamatta, alhainen historiankirjoittajamme olisi
valinnut ylistelevien osaa? Meidän on vain muutettava katsantokantaamme
ja suurikin teko näyttää katalalta; sen mukaan kuin käännämme
perspektiivilasia, näyttää jättiläinen kääpiöltä. Saatatte kyllä
kuvailla, mutta kuka voi todistaa, onko näkönne selvä tai ei taikka
tiedonantokeinonne tarkat? Jos tuo suuri mies olisi sanonut sanankaan
tälle vähäiselle (hänhän olisi astunut ulos kullatuista vaunuistaankin
puistamaan rääsyisen, haavojen uuvuttaman Lasaruksen kättä, jos hän
vain luuli, että Lasaruksesta olisi hänelle jotain hyötyä) olisi
Esmond epäilemättä taistellut hänen puolestaan kynällä ja miekalla
koko voimallaan; mutta lordi-leijona ei kaivannut herra hiiren apua
tällä hetkellä, ja niinpä Muscipulus meni pois ja alkoi nakertaa
puolustusaseita.

Näin sai siis nuori herra, jota hänen perheensä ja epäilemättä myös
hän itse piti täydellisenä sankarina, kokea, ettei päivän suuri
sankari kiinnittänyt häneen sen enemmän huomiota kuin armeijansa
pienimpään rumpaliin. Chelsean leskivarakreivitär oli raivoissaan
tästä perheensä laiminlyönnistä ja hän kävi kovan taistelun lady
Marlborough'ta vastaan (joksi lady Castlewood itsepintaisesti nimitti
herttuatarta). Herttuatar oli nyt kuningattaren ylihovimestaritar ja
kuningaskuntamme suurimpia henkilöitä, samoinkuin hänen puolisonsa oli
koko Euroopan; ja näiden kahden ladyn taistelu tapahtui kuningattaren
vastaanottohuoneessa.

Vastaukseksi tätini kiihkeisiin valituksiin virkkoi herttuatar
vihaisesti, että hän oli tehnyt parhaansa Esmondin laillisen sukuhaaran
hyväksi ja ettei voitu odottaa, että hän pitäisi huolen tuon perheen
äpäräsikiöistä.

"Äpäristäkö?" virkkoi varakreivitär raivoissaan. "Churchillien joukossa
on äpäröitä, niinkuin teidän armonne tietää, ja Berwickin herttuasta
pidetään varsin hyvää huolta."

"Madame", virkkoi herttuatar, "tiedätte kyllä kenen syy on, ettei
sellaisia herttuoita ole myöskin Esmondin suvussa ja miten erään
tunnetun ladyn pienoinen suunnitelma raukesi tyhjiin."

Esmondin ystävä Dick Steele, joka oli suorittamassa palveluksiaan
prinssille, kuuli ladyjen väittelyn hovissa. "Ja luulenpa totisesti,
Harry", virkkoi Dick, "että sinun sukulaisesi hävisi ottelussa."

Dick ei voinut pitää juttua omana tietonaan; ennen iltaa tiedettiin
se jo kaikissa kahviloissa. Se oli painettuna eräässä "News
Letters" julkaisussa, ennenkuin kuukausi oli loppuun kulunut, ja
hänen ylhäisyytensä M-rlb-r-gh'n herttuattaren vastaus eräälle
paavinuskoiselle hovinaiselle, joka kerran oli entisen K-J-kon
suosikki, oli painettuna useissa paikoissa huomautuksen ohella, jossa
selitettiin, että herttuatar ei ollut suonut itselleen hetkenkään
lepoa, kun tämän perheen pää hiljattain sai surmansa onnettomassa
kaksintaistelussa, ennenkuin sai eläkkeen orvoksi jääneille
perillisille ja leskelle hänen majesteettinsa apurahastosta. Tämä riita
ei suinkaan edistänyt Esmondin ylennystä ja pani hänet tosiaankin niin
häpeämään itseään, ettei hän uskaltanut uudelleen näyttää kasvojaan
ylipäällikön vastaanotoissa.

Niiden kahdeksantoista kuukauden kuluessa, jotka olivat kuluneet siitä
kuin Esmond oli nähnyt rakasta emäntäänsä, oli tämän hyvä isä, vanha
tuomiorovasti, jättänyt tämän elämän, viimeiseen asti periaatteilleen
uskollisena ja kehoittaen perhettään aina muistamaan, että
kuningattaren veli, kuningas Jaakko III, oli oikea hallitsija. Hänen
loppunsa oli kovin mieltä ylentävä, niinkuin hänen tyttärensä kertoi
Esmondille; hänen tytärtään ei suinkaan hämmästyttänyt vähän kun hän
tuomiorovastin kuoleman jälkeen (tuomiorovasti oli aina elänyt hyvin
vaatimattomasti) havaitsi, että hänen isänsä oli jättänyt jälkeensä
sievoisen 3000 punnan erän ja testamentannut sen myladylle.

Tällä pikku omaisuudella kykeni lady Castlewood, sitten kun hänen
tyttärensä palvelus hovissa alkoi, menemään Lontooseen, jossa hän
järjesti pienen, aistikkaan kodin hovin läheisyyteen Kensingtoniin ja
toi lapsensa sinne mukanaan; ja täällä tapasi Esmond nyt ystävänsä.

Nuoren lordin yliopistoelämä oli päättynyt jotenkin äkkinäisesti.
Kelpo Tusher, hänen opettajansa, oli havainnut nuoren herran aivan
hillittömäksi. Mylord haaskasi elämänsä kaikenlaisiin kujeisiin
ja yltyi, niinkuin kotona kasvatetut pojat tekevät, satoihin
poikamaisiin hullutuksiin. Niin siis tohtori Bentleyn, Trinityn uuden
harjoitusmestarin mielestä oli soveliasta kirjoittaa varakreivitär
Castlewoodille, mylordin äidille, ja pyytää häntä ottamaan pois nuori
aatelismies yliopistosta, jossa hän kieltäytyi oppimasta ja jossa hän
yltiöpäisellä esimerkillään sai vain pahaa aikaan. Uskonpa tosiaankin,
että lordi oli vähällä saada aikaan tulipalon Nevil's Courtissa, tuossa
kauniissa uudessa yliopistomme nelikulmiossa, jonka Sir Cristopher
Wren oli hiljattain rakentanut. Mylord töyttäsi nurin erään proctorin
palvelijoista, joka aikoi vangita hänet joissakin yökujeissa; hän piti
päivälliskemut Walesin prinssin syntymäpäivänä, joka oli kahden viikon
kuluttua hänen omasta syntymäpäivästään ja ne kaksikymmentä nuorta
herraa, jotka olivat läsnä, päätyivät kadulle viininsä juotuaan. He
olivat juoneet maljoja kuningas Jaakon terveydeksi avonaisten akkunain
ääressä ja laulaneet kavaljeerilauluja ja huutaneet: "Jumala kuningasta
suojelkoon!" suurella pihalla, niin että harjoitusmestari oli
sydänyöllä tullut asunnostaan ja hajoittanut tuon kapinallisen seurueen.

Tämä oli mylordin kujeitten kukkura, ja kun pastori Thomas Tusher,
jalosukuisen lordin varakreivi Castlewoodin perhepappi, huomasi, ettei
hänen rukouksistaan ja saarnoistaan ollut mitään maallista hyötyä
lordille, hän hylkäsi holhoojan velvollisuutensa ja meni ja nai tuon
oluenpanijan lesken Southamptonista ja vei hänet ja hänen rahansa
virkataloonsa Castlewoodiin.

Mylady ei voinut olla pojalleen vihainen siitä, että tämä oli juonut
kuningas Jaakon maljan, koska hän itse oli lojaalinen tory niinkuin
kaikki Castlewoodin perheen jäsenet olivat, ja tyytyi huokaisemaan,
tietäen varmaankin, ettei hänen kieltonsa ollenkaan vaimentaisi nuoren
lordin halua sotaiseen elämään. Lady olisi halunnut poikansa liittyvän
samaan rykmenttiin, jossa Esmond oli, sillä hän toivoi, että Harry
holhoaisi ja neuvoisi itsepäistä nuorta sukulaistaan; mutta nuori lordi
ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin vartioväestä, ja hänelle
hankittiin siis toimi Ormondin herttuan rykmentistä. Esmond sai siis
tietää, kun hän palasi Saksasta Blenheimin taistelun jälkeen, että
mylord oli vänrikki ja palkkaa nauttiva upseeri.

Huomio, jota kumpikin lady Castlewoodin lapsista herätti esiintyessään
seurapiireissä, oli tavaton; ja koko kaupunki alkoi pian laulaa
heidän ylistystään; niin kaunista paria, sanottiin, ei oltu koskaan
nähty. Nuoren hovineidin maljoja juotiin joka pöydässä ja kaikissa
ravintoloissa; ja nuoren lordin muhkeutta ihailtiin vielä enemmän kuin
hänen sisarensa kauneutta. Satoja lauluja kirjoitettiin tästä parista;
ja niinkuin senaikuinen tapa oli, ylistettiin nuorta lordia näissä
anakreonlauluissa yhtä lämpimästi kuin Batyllusta. Voin vakuuttaa, että
hän otti vastaan hyvin kiitollisena kaupungin mielipiteen hänestä, ja
tyytyi vilpittömyydellä ja lumoavalla iloisuudella, joka hänessä aina
ilmeni, ajattelemaan todella olevansa Lontoon kaunein mies.

Vaikka ei vanhaa Chelsean varakreivitärtä koskaan voitu saada
myöntämään, että miss Beatrix olikaan kaunotar (jota kielteistä
mielipidettä, kuten voidaan käsittää, suuri joukko naisia kannatti
hänen kerallaan), hän kuitenkin, heti kun sai nähdä nuoren
Castlewoodin, myönsi rakastuneensa häneen. Ja kun Harry Esmond, taas
palasi Chelseahen, hän huomasi, että hänet oli kokonaan syrjäyttänyt
varakreivittären suosiosta nuorempi sukulaisensa. Kuninkaan
maljanjuomiskuje Cambridgessä olisi ainakin voittanut hänen sydämensä,
vakuutti varakreivitär, ellei mikään muu olisi sitä tehnyt. "Miten
saattaa tuo armas poika olla niin kaunis?" kysyi hän. "Hän ei ole sitä
perinyt isältään -- eikä tietenkään myös äidiltään. Miten on hän voinut
saada niin jalot käyttäytymistavat ja niin täydellisen _bel airin?_
Tuo maalaistunut Walcoten leski ei olisi koskaan voinut hänelle sitä
opettaa." Esmondilla oli omat mielipiteensä maalaistuneesta Walcoten
leskestä, jonka käyttäytymisessä oli tyyntä suloutta ja lämmintä
ystävällisyyttä, mikä oli Esmondista aina tuntunut hyvän kasvatuksen
täydellistymiseltä, vaikka ei hän ylittänytkään väitellä tästä tätinsä
kanssa. Mutta hän voi olla yhtä mieltä useimpien ylistyksien suhteen,
joita hurmaantunut vanha leskivarakreivitär uhrasi varakreiville, koska
ei Esmond koskaan ollut nähnyt mielenkiintoisempaa eikä lumoavampaa
gentlemannia. Castlewoodilla ei ollut yhtä suuressa määrin älykkyyttä
kuin iloisuutta. "Tuon nuorukaisen ulkomuoto on kaikkea hyvää", oli
mr. Steelen tapa sanoa; "ja hänen naurunsa tekee keskustelun yhtä
miellyttäväksi kuin kymmenen mr. Congreven älynleimausta. Istuisin
aivan yhtä kernaasti pullon ääressä hänen kanssaan kuin mr. Addisonin,
ja mieluummin kuuntelen hänen puhettaan kuin Nicolinia. Onko mies
vielä koskaan ennen ollut niin suloisella tavalla humalainen kuin
mylord Castlewood? Antaisin mitä tahansa, että pysyisin tasapainossa
viinini jälkeen" (vaikka totisesti Dick kesti osansa varsin huokeasti,
ja juotavaa sai olla paljonkin) "niinkuin tämä verraton nuori mies.
Kun hän on selväpäinen, on hän ihastuttava, ja kun hän on päissään,
on hän aivan vastustamaton." Ja viitaten lemmikkiinsä, Shakespeareen
(joka oli aivan kokonaan vanhanaikainen, kunnes Steele hänet jälleen
toi muotiin), Dick vertasi lordi Castlewoodia Prinssi Henrikkiin ja
huvikseen risti Esmondin Pistooliksi.

Ylihovimestaritarta, Englannin korkeinta ladyä kuningattaren jälkeen
tai ennenkin hänen majesteettiaan, niinkuin maailma sanoi, ei koskaan
voitu saada sanomaan ainoatakaan ystävällistä sanaa Beatrixille, jonka
hän oli toimittanut hovinaiseksi, mutta tämän veljen hän otti heti
suosioonsa. Kun nuori Castlewood uudessa univormussaan ja näyttäen
sadun prinssiltä meni kohteliaisuusvierailulle herttuattaren luo,
katseli tämä hetkisen vaiteliaana punastelevaa ja hämillään olevaa
nuorta miestä edessään, sitten alkoi lady nyyhkyttää ja suuteli lordia
tyttärensä ja seurueensa nähden. "Hän oli poikani ystävä", sanoi
hän nyyhkytystensä lomassa. "Minun Blandfordini olisi voinut olla
kuin hän." Ja jokainen näki tämän herttuattaren suosionosoituksen
jälkeen, että nuoren lordin edistys oli taattu, ja ihmiset parveilivat
suosikin ympärillä, joka tuli turhamaisemmaksi ja vallattomammaksi ja
iloisemmaksi kuin koskaan ennen.

Sillävälin teki Beatrix-neiti valloituksia omalla puolellaan; ja näiden
valloitusten joukossa oli eräs herraparka, johon hänen nuoret silmänsä
olivat singonneet nuolen kaksi vuotta sitten ja joka ei koskaan ollut
täysin toipunut tästä haavasta. Hän tiesi kyllä, miten toivotonta sille
taholle suunnattu rakkaus oli, ja oli nauttinut parasta, vaikkakin
halpaa, _remedium amorista_ [rakkauden parannuskeino] paetessaan
nopeasti lumoojatarta ja olemalla kauan poissa hänen luotaan. Ja
koska Esmond ei ollut saanut vaarallista tartuntaa aivan heti, toipui
hän pian tästä vaivasta, ja jos se hänellä vielä oli, niin ei hän
sitä tietänyt ja hän kantoi sen helposti. Mutta kun hän palasi
kotiin Blenheimin taistelun jälkeen, oli tuo nuori kuusitoistavuotias
neitonen, joka kaksi vuotta sitten oli näyttänyt kauneimmalta oliolta
mihin hän koskaan oli silmiään kohdistanut, nyt saavuttanut kauneuden
täyden kypsyyden ja täydellisyyden, sellaisen, että se heti otti
lumoihinsa poikaparan, joka jo oli ollut hänen lumojaan paossa. Silloin
oli Esmond nähnyt häntä vain kaksi päivää ja paennut. Nyt hän näki
hänet päivä päivältä, ja kun Beatrix oli hovissa, vartosi Esmond häntä;
kun hän oli kotona, liittyi Esmond perheseuraan. Jos Beatrix lähti
ajelemaan, ratsasti Esmond hänen äitinsä vaunujen jälessä; kun Beatrix
näyttäytyi teatterissa, valitsi Esmond aition hänen läheisyydestään tai
permantopaikan, josta sai katsella häntä; kun hän meni kirkkoon, oli
siellä varmaan Esmondkin, vaikka ei hän mahtanutkaan kuunnella saarnaa,
ja oli valmis auttamaan Beatrixia istuimelleen, jos tämä suvaitsi ottaa
vastaan Esmondin palvelukset ja valita hänet siitä nuorukaisjoukosta,
joka aina oli hänen ympärillään. Kun Beatrix meni pois, seuraten
hänen majesteettiaan Hampton Courtiin, lankesi pimeys Lontoon yli.
Jumalani, minkälaisia öitä Esmond onkaan viettänyt ajatellen häntä,
runoillen hänestä, puhuen hänestä! Hänen ystävänsä Dick Steele
kosiskeli tähän aikaan tuota nuorta naista, mrs. Scurlockia, jonka
hän nai; tällä ladyllä oli asunto Kensington Squaressa aivan lähellä
lady Castlewoodin taloa. Dick ja Harry, jotka olivat samalla asialla,
tapasivat yhtämittaa toisensa Kensingtonissa. He retkeilivät alinomaa
sen ympärillä tai kävelivät synkkinä sieltä tai kiiruhtivat innoissaan
sinne. He tyhjensivät lukemattomia pulloja "Kuninkaan aseissa", ja
kumpikin puhui rakkaudestaan ja antoi toisen puhua ehdolla, että
tämä saisi omalla vuorollaan olla kuulijana. Tästä muodostui heidän
välilleen läheinen ystävyys, vaikka he lienevätkin muiden ystäviensä
mielestä olleet sietämättömiä. Esmondin runot "Gloriana klaverin
ääressä," "Glorianan kukkavihko" ja "Gloriana hovissa" ilmestyivät
sinä vuonna _Observatorissa_. -- Oletteko koskaan lukenut niitä? Niitä
pidettiin kauniina runoina ja muutamat luulivat niitä mr. Priorin
tuotteiksi.

Tämä intohimo ei jäänyt huomaamatta -- kuinka se olisi voinutkaan
jäädä? -- Esmondin emännän kirkkailta silmiltä. Esmond kertoi hänelle
kaikki: mitä ei mies tekisi ollessaan hurjana rakkaudesta? Mihinkä
kataluuteen ei hän alentuisikaan? Mitä tuskia ei hän panisi toisia
kärsimään voidakseen huojentaa itsekästä sydäntään? Päivä päivältä
haki Esmond rakkaan emäntänsä ja valoi mielettömiä toivoja, rukouksia,
ihastuksenpuuskia ja ylistyksiä hänen korvaansa. Tämä kuunteli,
hymyili, lohdutteli väsymättömällä säälillä ja suloudella. Esmond
oli vanhin hänen lapsistaan, niin häntä huvitti sanoa; ja mitä tulee
hänen ystävällisyyteensä, niin kukapa koskaan olisi hakenut tai hakisi
muuta siltä, joka oli lempeyden ja säälin enkeli? Sen jälkeen mitä on
sanottu, on melkein tarpeetonta lisätä, että Esmond-paran kosinta oli
menestyksetöntä. Mitäpä saattoi nimetön, rahaton luutnantti tehdä,
kun maan suurimpia oli tantereella? Esmond ei koskaan edes ajatellut
pyytää lupaa saada toivoa niin paljon yläpuolelle mahdollisuuksiensa
kuin tiesi tavoiteltavansa olevan ja kulutti mieletöntä, hyödytöntä
elämäänsä arvottomaan huokailemiseen ja voimattomaan kaihoon.
Minkälaisia raivon öitä, minkälaisia kidutuksen päiviä, intohimoisen,
täyttämättömän kaihon päiviä, sairaaksi tekevän mustasukkaisuuden
päiviä, hän voikaan muistaa! Beatrix ei ajatellut häntä enempää kuin
lakeijaa, joka seurasi hänen kantotuoliaan. Esmondin tuskat eivät
liikuttaneet häntä vähimmässäkään määrässä; Esmondin ihastuksen puuskat
pikemminkin kyllästyttivät häntä; hän ei välittänyt Esmondin rimoista
enempää kuin Chaucerin, joka oli kuollut monta sataa vuotta sitten.
Beatrix ei vihannut häntä; Beatrix pikemminkin halveksi häntä ja juuri
ja juuri sieti häntä.

Eräänä päivänä, puhuttuaan Beatrixin äidille, armaalle, lempeälle,
alttiille emännälleen -- useita tunteja -- koko päivän pitkän --
ja loihdittuaan esiin intohimonsa hehkun, epätoivonsa ja raivonsa,
palattuaan yhä uudestaan ja uudestaan samaan aineeseen kävellessään
edestakaisin huoneessa hän repi pöydällä olevat kukat murusiksi,
taivutti ja mursi palasiksi lakan kirjoitustelineiltä ja teki satoja
mielettömiä tekoja intohimonsa hurjuudessa. Viimein, kun Esmond
näki emäntänsä aivan kalvenneen ja väsyneen vain pelkästä säälistä,
emäntänsä, joka katseli hänen kuumeista tuskaansa ainakin sadannetta
kertaa, hän tarttui hattuunsa ja poistui. Kun hän pääsi Kensington
Squarelle, valtasi hänet katumuksen tunne ajatellessaan sitä rasittavaa
tuskaa, jota hän oli tuottanut rakkaimmalle ja lempeimmälle ystävälle
mitä miehellä on koskaan ollut. Hän palasi taloon, jossa palvelija yhä
seisoi avonaisella ovella, juoksi portaat ja löysi emäntänsä siinä,
mihin oli hänet jättänyt, akkunakomerossa; siinä hän katseli peltojen
yli Chelseahen päin. Hän nauroi ja kuivasi samalla kyyneleet, jotka
päilyivät hänen lempeissä silmissään. Esmond polvistui ja painoi päänsä
hänen syliinsä. Ladyllä oli kädessään vaaleanpunaisen kukan varsi,
jonka teriön Esmond oli repinyt. "Oi, antakaa minulle anteeksi, te
armain ja lempein", virkkoi Esmond; "minä olen helvetissä ja te olette
enkeli, joka tuo minulle vesipisaran."

"Minä olen äitisi ja sinä olet minun poikani ja minä rakastan sinua
aina", virkkoi lady, levittäen kätensä hänen ylitseen; ja Esmond
poistui lohdutettuna ja nöyryytettynä mieleltään, ajatellessaan sitä
hämmästyttävää ja muuttumatonta rakkautta ja lempeyttä, joilla tämä
suloinen lady aina siunasi ja palkitsi häntä.



XI luku.

KUULUISA MR JOSEPH ADDISON.

Kamariherroilla oli aina oma pöytänsä Kensington-palatsissa ja
henkivartioston herroilla aina upea päivällinen St. James-palatsissa,
ja kummassakin näistä ravintoloista Esmond sai vapaasti syödä
päivällistä. Dick Steele piti enemmän henkivartioston ruokapöydästä
kuin omasta kamariherrojen pöydästään, koska jälkimmäisessä oli
vähemmän viiniä ja enemmän juhlallisuutta. Ja Esmond vietti siellä
useita hauskoja iltoja ystävänsä seurassa ja auttoi ainakin sata
kertaa Dickin kantotuoliinsa. Jos viinissä kerran on totuutta, kuten
vanha sananlasku vakuuttaa, niin mikä herttainen luonne Dickillä
onkaan ollut! Sikäli kuin hän imi sisäänsä viiniä, hän alkoi pursua
ystävällisyyttä. Hänen keskustelunsa ei ollut yhtä suuressa määrässä
nerokasta kuin se oli viehättävää. Hän ei koskaan sanonut sanaakaan,
joka olisi voinut ketään suututtaa, ja tuli sitä hyväntahtoisemmaksi
kuta enemmän hän humaltui. Useat pilkkakirveet pitivät ivanesineenään
miesparkaa, kun hän oli humalassa, ja valitsivat hänet satiirinsa
maalitauluksi. Mutta Dickin olemuksessa oli hyvyyttä ja eräänlaista
suloista, pirteätä mielikuvituksen leikkiä, joka Esmondista tuntui
moninverroin lumoavammalta kuin mikään terävämpien älyniekkojen
kerkeinkään puhe, kun he singauttelivat koreita, sattuvia vastauksiaan
ja teennäisen vakavia mietelmiään. Minusta Steele pikemminkin sädehti
kuin loisti. Nuo kuuluisat kahviloiden _beaux-esprits_ [kompasepät]
(esimerkiksi mr. William Congreve, silloin kuin hänen nivelleininsä
ja ylemmyytensä sallivat hänen liittyä meihin) tekivät paljon
loistavan sattuvia huomautuksia -- toisinaan puolisen tusinaa illassa
-- mutta heidänkin niinkuin tarkka-ampujain, jotka ovat ampuneet
panoksensa, oli pakko vetäytyä suojaan siksi, kunnes saivat aseensa
uudelleen ladatuiksi, ja odottaa, kunnes saivat uuden tilaisuuden
otella vihollista vastaan; Dick sensijaan ei koskaan ajatellut, että
hänen juomaveikkonsa olisi ollut maalitaulu -- vain ystävä, jonka
kättä tuli pusertaa. Miesparalla oli uskottuinaan puolet kaupunkia;
jokainen tiesi hänen rakkaudestaan ja veloistaan, hänen velkojistaan
ja hänen rakastettunsa kovasydämisyydestä. Kun Esmond ensi kerran tuli
kaupunkiin, oli kelpo Dick seitsemänteen taivaaseen asti ihastunut
siihen nuoreen naiseen, länsi-intialaiseen perijättäreen, jonka hän
nai. Muutaman vuoden perästä tämä rouva kuoli ja omaisuus oli melkein
kaikki kulutettu ja kelpo leskemme oli yhtä kiihkeä pyydystämään uutta
kauneuden esikuvaa kuin jos ei hän koskaan olisi kosinut eikä nainut
eikä haudannut edellistä.

Poistuttuaan henkivartioston ruokapöydän äärestä eräänä aurinkoisena
iltapäivänä, kun Dickillä sattui olemaan selvä hetki, suuntasivat
hän ja hänen ystävänsä kulkunsa Germain-katua alas; silloin Dick
hellitti äkkiä ystävänsä käsivarresta ja juoksi erään herran luo,
joka tuijotti pienoiseen kirjaan kirjakaupan akkunassa lähellä St.
James-kirkkoa. Tämä oli vaalea, suuri mies, jolla oli nuuskanvärinen
puku ja yksinkertainen miekka vyöllä; hän oli hyvin vakava ja melkein
ryysyisessä asussa -- ainakin jos häntä vertasi kapteeni Steeleen, joka
mielellään koristi iloisen, pyylevän olemuksensa kaikkein hienoimpiin
vaatteisiin ja loisti punaisessa sotilaspuvussa ja kultanauhoissa.
Kapteeni syöksyi siis tähystäjän luo kirjakaupan edessä, otti hänet
syliinsä ja syleili häntä lämpimästi ja olisi häntä suudellutkin --
sillä Dick hyväili ja suuteli ystäviään aina; mutta toinen vetäytyi
takaisin punastus kalpeilla kasvoillaan, näyttäen hylkäävän tämän
julkisen todisteen Steelen ystävyydestä.

"Armahin Joe, missä olet piileskellyt tämän loppumattoman ajan?"
huudahti kapteeni, yhä pidellen molempia ystävänsä käsiä; "olen
riutunut sinua ikävöiden nämä kaksi viikkoa."

"Kaksi viikkoa ei ole loppumaton aika, Dick", virkkoi toinen iloisena.
(Hänellä oli vaaleansiniset hyvin kirkkaat silmät ja täydellisen
säännölliset kasvot aivan kuin väritetyllä patsaalla.) "Minä olen
piileksinyt -- voitko ajatella missä?"

"Mitä! ethän vain meren takana, armahin Joe?" sanoi Steele näyttäen
kovin pelästyneeltä. "Tiedäthän, että minä olen aina -- --"

"Ei", virkkoi hänen ystävänsä keskeyttäen hänet hymyillen; "emme ole
vielä päässeet sellaisiin umpipohjukkoihin, Dick. Minä olen piillyt,
sir, eräässä paikassa, jossa eivät ihmiset koskaan ajattele kohtaavansa
minua -- omassa asunnossani, jonne nyt menen polttamaan piipullisen ja
juomaan lasin espanjanviiniä. Liittyykö teidän ylhäisyytenne seuraani?"

"Tule tänne, Harry Esmond", huusi Dick. "Olet kuullut minun
puhuvan yhä uudestaan ja uudestaan armaimmasta Joe-ystävästäni,
suojelusenkelistäni."

"Enkä tosiaankaan ole oppinut vain sinulta ihailemaan mr. Addisonia",
virkkoi Esmond kumartaen. "Me pidimme hyvästä runoudesta Cambridgessä
samoin kuin Oxfordissakin; ja minä osaan ulkoa muutamia runojanne,
vaikka olenkin pukenut ylleni punaisen takin. 'O qui canoro blandius
Orpheo vocale ducis carmen' [Oi kuinka sinä johdat ihanaa laulua
suloisemmin kuin laulukas Orpheus]; jatkanko, sir?" sanoi mr. Esmond,
joka tosiaankin oli lukenut ja ihaili mr. Addisonin viehättäviä
latinalaisia runoja, sillä kaikki senaikuiset oppineet tunsivat ne ja
ihailivat niitä.

"Tämä on kapteeni Esmond, joka oli Blenheimin retkellä", sanoi Steele.

"Luutnantti Esmond", virkkoi toinen syvään kumartaen, "mr. Addisonin
palvelukseksi."

"Minä olen kuullut teistä", virkkoi mr. Addison hymyillen.
Koko kaupunkihan olikin kuullut tuon onnettoman jutun Esmondin
varakreivitär-tädistä ja herttuattaresta. "Aioimme mennä George'iin
tyhjentämään pullon ennen näytännön alkamista", sanoi Steele; "etkö
liity meihin, Joe?" Mr. Addison sanoi, että hänen oma asuntonsa oli
aivan lähellä ja että hän oli vielä tarpeeksi rikas tarjotakseen hyvän
pullon viiniä ystävilleen; ja hän kutsui nuo kaksi herraa asuntoonsa
Haymarketille, jonne myös menimme.

"Emäntäni antaa minulle luottoa", sanoi Addison hymyillen, "kun hän
näkee kahden näin hienon herran nousevan minun rappusiani." Ja hän
otti vieraansa kohteliaasti vastaan huoneessaan, joka oli varsin
köyhännäköinen; mutta mikään maamme ylimys ei olisi voinut ottaa
vieraitaan vastaan viehkeämmällä ja täydellisemmällä sulolla kuin tämä
herra. Niukka päivällinen, jonka muodosti lihapala ja pennyn leipä,
odotti vuokralaista. "Viinini on parempaa kuin ruokani", sanoi mr.
Addison: "lordi Halifax lähetti minulle burgundilaiseni." Ja hän asetti
pullon ja lasit ystäviensä eteen ja söi yksinkertaisen päivällisensä
muutamissa minuuteissa, ja sitten kävivät nuo kolme viiniin käsiksi.
"Näettehän", virkkoi mr. Addison, viitaten kirjoituspöydälleen, jossa
oli Höchstedtin sotatoimia kuvaava kartta ja muutamia sanoma- ja
lentolehtiä, jotka koskivat tuota taistelua, "että minäkin aherran
teidän asioissanne, kapteeni. Minut on katsokaas pyydetty runolliseksi
avustajaksi ja minä kirjoitan runoa tuosta sotaretkestä."

Niinpä siis Esmond isäntänsä kehoituksesta kertoi tälle sen mitä tiesi
tuosta kuuluisasta sotaretkestä, piirusti joen pöydälle _aliquo mero_
[jollakin väkevällä] ja näytti muutamien piipunpalasien avulla vasemman
siiven etenemisen, jonka mukana hän oli toiminut.

Muutamia arkkeja tuota runoelmaa oli jo pöydällä meidän pullojemme
ja lasiemme vieressä ja kun Dick oli yllinkyllin virkistänyt itseään
viimemainittujen sisällöllä, otti hän esiin käsikirjoitusarkit, jotka
olivat kirjoitetut kirjailijan omalla hennolla, kauniilla käsialalla
melkein ilman ainoatakaan mustetahraa tai korjausta, ja alkoi lukea
niitä komeasti korostaen ja sulavasti. Runon pysähdyspaikoissa vaikeni
innostunut lukija ja singautteli myrskyisiä ylistyksiä.

Esmond hymyili Addisonin ystävän innostukselle. "Olet saksalaisten
porvarien ja Moselin ruhtinaiden kaltainen", sanoi hän; "kun armeijamme
saapui johonkin pysähdyspaikkaan, lähettivät he aina lähetystön
onnittelemaan päällikköä ja laukaisivat valleiltaan tervehdyslaukauksen
kaikilla aseillaan."

"Ja joivat sen jälkeen suuren päällikön maljan, eikö totta?" virkkoi
kapteeni Steele täyttäen iloisena lasin -- hän ei koskaan hidastellut
antamasta sillä tavalla tunnustustaan ansiokkaalle ystävälle.

"Ja herttua, koska tahdotte minun näyttelevän hänen ylhäisyytensä
osaa", virkkoi mr. Addison hymyillen ja melkein punastuen, "joi
puolestaan näiden ystäviensä maljan. Kaikkein lempeämielisin Covent
Gardenin vaaliruhtinas, minä juon teidän korkeutenne maljan", ja hän
täytti itselleen lasin. Joseph ei tarvinnut sen enempää kuin Dickkään
kehoituksia senkaltaiseen huviin. Mutta viini ei tuntunut koskaan
hämmentävän mr. Addisonin aivoja -- se vain höllensi hänen kieltään;
kapteeni Steelen pää ja keskustelu menettivät sensijaan kokonaan
tasapainonsa yhdestä ainoasta pullosta.

Olivatpa säkeet minkälaisia tahansa, ja totta puhuaksemme havaitsi mr.
Esmond muutamain niistä olevan kovin keskinkertaisia, niin ei Dickin
ihailu päämiestään kohtaan koskaan laimennut, ja joka rivillä, jonka
Addisonin kynä oli kirjoittanut, keksi Steele mestarinäytteen. Kun
Dick pääsi runoelman siihen osaan, jossa laulaja kuvaa yhtä miedosti,
kuin jos hän selostaisi oopperatanssia tai vaaratonta idyllistä
keppitaistelua maalaismarkkinoilla, tuota veristä ja armotonta
sotaretkemme osaa, jonka muistaessaan jokaisen mukana olleen soturin
_täytyy_ häpeästä sairastua -- kun meidät määrättiin ryöstämään ja
hävittämään vaaliruhtinaan maa, jolloin murhapoltot, surmaaminen ja
rikokset hävittivät suuren osan hänen valtakuntaansa -- kun Dick pääsi
säkeisiin: --

    "Nyt miekkaan, tuleen tarttuu sotilaat,
    kun kosto rinnan sytti, raiskaa maat;
    tuhannet viljapellot tuli syö
    tuhannet kodit liekki maahan lyö.
    Taa synkän korven lampaat kiiruhtaa,
    suruisin äänin karja valittaa,
    vavisten herrat samaan suojaan saa
    ja lasten huudot ilmaan kajahtaa.
    Sen suruun vaipuin kuulee sotamies,
    mut käskyn oikein täyttäneensä ties.
    Myös sääli täyttää syömen päällikön
    mi jalosti niin johti rynnäkön",

niin siihen mennessä olivat viini ja ystävyys saattaneet Dick-paran
aivan höperöksi ja hän kirkui viimeisen säkeen sellaisella lempeydellä,
että se sai toisen hänen kuulijoistaan nauramaan.

"Minä ihailen teidän runoilijain erikoisoikeuksia", sanoi Esmond mr.
Addisonille. (Dick halusi, luettuaan kaikki säkeet, mennä pois, ja
hän tahtoi suudella molempia rakkaita ystäviään ennen lähtöään ja
hoiperteli sitten pois, peruukki silmille valahtaneena.) "Ihailen
taidettanne: sotaretkemme murhat toimitetaan sotamusiikin tahtiin
niinkuin taistelu oopperassa ja neitoset kirkuvat soinnukkaasti
urheitten krenatööriemme marssiessa heidän kyliinsä. Tiedättekö
minkälainen näky se oli?" -- (tähän mennessä oli viini ehkä alkanut
lämmittää mr. Esmondinkin aivoja) -- "ja mitä voittoa te ikuistatte?
Tiedättekö minkälaisia häpeän ja kauhun näytelmiä pantiin toimeen,
näytelmiä, joiden kestäessä nerokas ylipäällikkömme valvoi asiain
kulkua niin tyynenä kuin hän ei olisi edes kuulunutkaan meidän
taivaankappaleellemme? Puhutte 'kuuntelevasta soturista, joka suruun
vaipuu' ja 'päälliköstä, joka säälii', mutta minä uskon ettei päällikkö
välittänyt sen enemmän määkivistä lampaista kuin lasten huudoistakaan,
ja useat meidän roistoistamme murhasivatkin niitä molempia yhtä
tyynesti. Minä häpesin ammattiani, kun näin toimeenpantavan noita
kauhuntöitä, jotka joka mies joutui näkemään. Muovaatte hiotuissa
säkeissänne ylvään, autereisen kuvan voitosta: vakuutan teille, että se
on raaka, väärennetty, villi epäjumala, hirveä, verinen ja barbaarinen.
Ne juhlamenot, jotka sen edessä suoritetaan, ovat mieltäjärkyttäviä
ajatella. Teidän suurten runoilijain tulisi osoittaa se sellaiseksi
kuin se on: julmaksi ja hirveäksi eikä kauniiksi ja ylvääksi. Ah, sir,
jos te olisitte ollut tuolla sotaretkellä, niin uskokaa pois, ette
koskaan olisi laulaneet siitä noin."

Tämän pienen tunteenpurkauksen kestäessä kuunteli mr. Addison poltellen
pitkää piippuaan hymyillen kovin tyynesti. "Mitä haluaisitte", sanoi
hän. "Meidän hienostuneena aikanamme ja taiteen lakienkin mukaan on
mahdotonta, että Runotar kuvailisi kidutuksia tai likaisi kätensä
sodan kauhuja maalailemalla. Ne mieluimmin vain osoitetaan kuin
kuvaillaan, samoin kuin kreikkalaisissa murhenäytelmissä, jotka varmaan
olette lukenut (ja missään ei voikaan olla loistavampia runouden
näytteitä), Agamemnon kaatuu tai Medean lapset surmataan näyttämön
ulkopuolella -- ja kuoro valtaa näyttämön ja laulaa tapahtumasta
pateettisen soiton säestämänä. Jotain tällaista, parahin herrani,
minäkin yritän vaatimattomalla tavallani: minä koetan kirjoittaa
ylistysrunon enkä satiiria. Jos laulaisin niinkuin te haluaisitte
minun tekevän, repisi kaupunkimme väestö runoilijan kappaleiksi ja
polttaisi sitten hänen kirjansa tavallisen pyövelin avulla. Ettekö
käytä tupakkaa? Kaikista kasveista, joita maan päällä kasvaa, on tuo
nikotiininen varmasti kaikkein rauhoittavinta ja terveellisintä. Meidän
täytyy maalata suuri herttuamme", jatkoi mr. Addison, "ei mieheksi,
jolla on heikkoutensa niinkuin meillä toisillakin, niinkuin hänellä
epäilemättä onkin, vaan sankariksi. Teidän nöyrä palvelijanne ratsastaa
pegasoksellaan voitossa eikä sodassa. Me yliopistorunoilijat kuljemme,
kuten tiedätte, kovin kevyttä laukkaa. Ikimuistoisista ajoista on
runoilijan tehtäviin kuulunut ikuistaa runoissa sankaritekoja ja
laulaa niistä teoista, joita te sodankävijät saatte aikaan. Minun
täytyy seurata taiteen sääntöjä ja tämänlaisen runoelman tulee olla
kokoonpanoltaan sopusointuista ja majesteetillista, ei kotoista eikä
jokapäiväistä totuutta liiaksi lähentelevää. _Si parva licet:_ jos
Vergilius saattoi loihtia esiin jumalaisen Augustuksen, niin saattaa
arvottomampi runoilija Isiksen rannoilta juhlia voittoa ja voittajaa,
jonka voitoissa jokaisella brittiläisellä on osansa ja jonka kunnia ja
nerokkuus tulee osaksi jokaisen kansalaisensa kunniaksi. Milloinka,
Henrikkiemme ja Edwardiemme päivien jälkeen, on ollut niin suurenmoista
aseiden mestarinäytettä kuin se, jolta te itse olette tuoneet
kunniamerkkejä? Jos minun vallassani on laulaa tuo laulu ansiokkaasti,
teen sen ja olen kiitollinen runottarelleni. Jos runoilijana
epäonnistun, niin ainakin osoitan brittiläisenä uskollisuuttani ja
heitän ilmaan hattuni ja hurraan voittajalle: --

    "Rheni pacator et Istri,
    Omnis in hoc uno variis discordia cessit
    Ordinibus; laetatur eques, plauditque senator
    Votaque patricio certant plebeia favori."

[Reinin ja Isterin rauhoittaja, kaikki joukkojen eripuraisuus lakkasi
tämän yhden ilmestyessä; iloitsee ritari, rahvaan onnentoivotukset
hänelle ja ylimysten suosio kilpailevat keskenään.]

"Mutta sotatantereella oli yhtä urhoollisia miehiä", virkkoi mr.
Esmond (jota ei koskaan voitu saada pitämään Marlborough'n herttuasta
eikä unohtamaan niitä juttuja, joita hän oli lapsuudessaan kuullut
suuren päällikön itserakkaudesta ja petoksista). -- "Blenheimissa
oli yhtä hyviä miehiä kuin ylipäällikkö, miehiä, joita eivät ritarit
eivätkä senaattorit ylistäneet eivätkä plebeijien tai patriisien äänet
suosineet ja jotka nyt lepäävät unohdettuina siellä multamöhkäleiden
alla. Missä on runoilija, joka heistä laulaisi?"

"Laulaa Hadekseen lähetettyjen sankarien urheista sieluista!" virkkoi
mr. Addison hymyillen. "Tahtoisitteko ikuistaa ne kaikki? Jos minulla
lienee mitään sanansijaa sellaisessa ihailtavassa teoksessa, niin on
laivaluettelo Homerossa aina tuntunut minusta hieman pitkäveteiseltä:
mikä olisi runoelma ollutkaan, jos oletamme, että kirjailija olisi
selostanut kapteenien ja luutnanttien nimet, arvon ja järjestyksen?
Suuren miehen suurimpia ominaisuuksia on menestys: se on tulos kaikesta
muusta; suuressa miehessä salattu voima pakottaa itselleen jumalten
suosion ja tekee onnen alamaisekseen. Yli kaikkien muiden lahjojen
ihailen sitä suuressa Marlborough'ssa. Mitä on urhoollisuus? Kuka
hyvänsä on urhoollinen. Mutta voitokkuudessa, sellaisessa kuin hänen,
on minusta jotain jumalaista. Tilaisuuden ilmetessä loistaa päällikön
suuri sielu ja Jumala ilmaiseikse. Itse kuolemakin kunnioittaa häntä
ja kulkee hänen sivutseen kaataessaan toisia. Sota ja verilöylyt
väistyvät hänen tieltään tuhotakseen taistelukentällä toisia osia,
samalla tavalla kuin Hektor väistyi jumalaista Akillesta. Sanotte,
ettei hän tuntenut mitään sääliä: Sitä eivät tunne jumalatkaan, jotka
ovat sen yläpuolella ja ovat yli-inhimillisiä. Heikontuva taistelu saa
voimia hänen näkemisestään; ja missä ikänä hän ratsastaa, siellä voitto
kallistuu hänen puolelleen."

Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun mr. Esmond uudelleen vieraili
runoilija-ystävänsä luona, havaitsi hän tämän ajatuksen, joka
oli innokkaan keskustelun synnyttämä, tulleen parannetuksi ja
muovatuksi noihin kuuluisiin säkeihin, jotka todellisuudessa ovat
"Sotaretki"-runoelman jaloimmat. Kun nuo kaksi herraa istuivat
keskusteluun kiintyneinä -- mr. Addison lohduttautui totuttuun tapaansa
piipullaan -- tuli pieni palvelijatar, joka odotti hänen huoneustonsa
edessä, opastaen erästä herraa, jolla oli hienot röyhelöiset vaatteet;
tämä oli nähtävästi joku huomattavuus hovista tai hän tuli jonkun
suuruuden vastaanotoista. Hoviherra yski hieman piipun savuun
joutuessaan ja katseli uteliaasti ympäri huonetta, joka olikin varsin
köyhännäköinen samoinkuin sen omistajakin kuluneessa nuuskan värisessä
pinnissään ja sideperuukissaan.

"No miten edistyy magnum opus [suuri työ], mr. Addison?" virkkoi
hoviherra, kun hänen katseensa osui papereihin, jotka olivat pöydällä.

"Olimme juuri sitä pohtimassa", vastasi Addison (suurimmalla
hovimiehellä maassamme ei olisi voinut olla loistavampaa
kohteliaisuutta eikä suurempaa arvokkuutta käyttäytymisessä). "Tässä
pöydällä", sanoi hän, "on suunnitelma: _hac ibat Simois_ [tässä juoksee
Simois] tässä virtasi pieni Nebel-joki; _hic est Sigeia tellus_ [tässä
on Sigeia], tässä ovat Tallardin leirit tämän piipunkopan vieressä;
heidän hyökätessään oli kapteeni Esmond paikalla. Minulla on kunnia
esitellä hänet mr. Boylelle; mr. Esmond kuvailikin juuri _aliquo
proelia mixta mero_ [taistelun vaiheita väkeviä käytellen] kun te
saavuitte." Nuo kaksi herraa olivatkin olleet siihen kiintyneitä
vieraan saapuessa. Ja Addison valitteli, hymyillen tapansa mukaan,
johtaessaan puheen mr. Webbiin, Esmondin rykmentin everstiin (joka
sillä kerralla johti erästä brigaadia ja kunnostautui erinomaisesti),
ettei hän voinut koskaan löytää sopivaa loppusointua Webbille, muussa
tapauksessa olisi brigaadipäällikkö kyllä saanut sijan runoilijan
säkeissä. "Ja mitä teihin tulee, niin olettehan vain luutnantti", sanoi
Addison, "ja runotar ei voi vaivautua mainitsemaan ketään herraa, joka
on rykmentinpäällikköä alempi."

Mr. Boyle paloi halusta saada kuulla ja sanoi pääministerin ja lordi
Halifaxin olevan yhtä halukkaita siihen; ja Addison alkoi punastellen
lukea säkeitään, ja olen varma siitä, että hän tunsi niiden heikot
puolet yhtä hyvin kuin kaikkein kriitillisin kuulijakin. Kun hän pääsi
riveihin, jotka kuvailevat enkeliä: --

    "mi masennettuun joukkoon kiihkon toi
    ja taistoon empivähän raivon loi,"

hän luki eloisasti, katsellen Esmondiin aivankuin sanoakseen: "tiedät,
mistä tuo vertaus tuli -- meidän puheestamme ja burgundilaispullostamme
toissapäivänä."

Runoilijan kaksi kuulijaa valtasi innostus, ja he osoittivat suosiota
kaikin voimin. Hoviherra hypähti seisaalle suuren ihastuksen vallassa.
"Ei sanaakaan enää, parahin sir", sanoi hän. "Uskokaa minun haltuuni
nuo paperit; minä puolustan niitä hengelläni. Antakaa minun lukea
ne kokonaan pääministerille, jota minun on määrä tavata puolen
tunnen kuluttua. Uskallan luvata, ettei runoelma menetä mitään minun
lukemanani; ja sitten sir, saammepa nähdä onko lordi Halifaxilla oikeus
valittaa, ettei hänen ystävänsä eläkettä enää makseta." Ja ilman
pitempiä mutkia otti röyhelöpukuinen hoviherra käsikirjoituspakan,
asetti sen pitsiröyhelön kehystämällä kädellään povelleen sydämensä
kohdalle, teki vapaalla kädellään kaikkein siroimman kaaren hatullaan
ja hymyili ja kumarsi itsensä ulos huoneesta, jättäen pomanderin lemun
jälkeensä.

"Eikö kamari näytä perin pimeältä", virkkoi mr. Addison tarkastellen
sitä, "tuon armollisen lähettilään loistavan ilmestymisen ja
poistumisen jälkeen? Hänhän valaisi koko huoneen. Teidän punainen
pukunne, mr. Esmond, kestää minkä valon tahansa; mutta tämä minun
kulunut vanha takkini, miten perin kuluneelta se näyttikään tuossa
upeassa loistossa! Mahtavatko ne nyt tehdä jotain minun hyväkseni",
jatkoi hän. "Kun tulin Oxfordista maailmaan, lupasivat suosijani
minulle suuria; ja nyt näette mihin heidän lupauksensa ovat minut
vieneet -- asuntoon, jonne saa kiivetä kahdet porrassarjat ja jossa
tarjotaan kuuden pennyn päivällinen. Otaksun, että tämä viimeinen
lupaus on yhtä hyvä kuin edellisetkin. Onni hylkii minua, kuten se
veikistelijä on tehnyt koko ajan näinä seitsemänä vuotena! Puhallan
sen luutun luotani pois", sanoi hän hymyillen ja puhaltaen savupilven
piipustaan. "Köyhyydessä ei ole mitään niin kovaa, Esmond, ettei
sitä voisi kestää; riippuvaisessa asemassakaan ei ole niin suurta
koettelemusta, ettei kunniallinen mies voisi sitä kantaa. Saavuin
maailmaan Alma Materin helmasta hänen ylistystensä kannustamana
ja ajatellen, että minulla olisi merkitystä maailmassa niillä
ominaisuuksilla ja opilla, jotka olivat minulle yliopistossa luoneet
merkitsevän nimen. Maailma on valtameri ja Isis ja Charwell ovat vain
pieniä vesipisaroita, joihin ei meri kiinnitä mitään huomiota. Minun
maineeni päättyi penikulman päähän Maudlin Towerista; ja kukaan ei
kiinnittänyt minuun huomiotaan, mutta niinä opin ainakin kestämään
kovan onnen iloisella mielellä. Dick-ystäväni on kunnostautunut
maailmassa ja on jo kauan sitten siinä kilpailussa sivuuttanut minut.
Mitä merkitsee pieni nimi tai pieni omaisuus? Ei ole mitään kohtaloa,
jota ei filosofi voisi kestää. En ole oppineena jäänyt tuntemattomaksi
ja kuitenkin olen pakoitettu elämään karhuntaluttajana ja opettamalla
poikia lukemaan. Mitäpä sitten? Sellainen elämä ei ole hauskaa,
mutta se on siedettävää. Jos tämä yritykseni nyt epäonnistuisi,
niin palaan takaisin Oxfordiin; ja jonakuna päivänä, kun te olette
kenraali, kohtaatte minut papinkauhtanaan ja kaulukseen pukeutuneena
apulaisena ja minä lausun teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi majaani
maaseudulla ja tarjoan tuopin pennyn olutta. Köyhyys ei ole kovinta
eikä se ole elämän onnettomin osa", virkkoi mr. Addison, puistellen
tuhkan piipustaan. "Katsokaa, piippuni on loppuun poltettu. Otammeko
esiin vielä toisen pullon? Minulla on vielä muutamia sitä oikeata
lajia tuolla kaapissa. Eikö enää? -- Lähdetäänpä ulos ja käväistään
Mallissa tai pistäydytään vaikka teatterissa katsomassa Dickin uutta
huvinäytelmää. Se ei ole mikään neronleimaus; mutta Dick on hyvä poika,
vaikk'ei hän voikaan sytyttää Thamesia palamaan."

Kuukauden kuluttua tästä päivästä mr. Addisonin arpa oli voittanut
tavattoman voiton elämän arpajaisissa. Koko kaupunki oli hullaantunut
hänen runoelmaansa: "Sotaretkeen", jota Dick Steele valoi suustaan
jokaisessa kahvilassa Whitehallissa ja Covent Gardenissa. Temple Barin
toisella puolella asuvat nerot tervehtivät heti Addisonia suurimpana
runoilijana mitä maailma oli vuosisatoihin nähnyt; ihmiset hurrasivat
Marlborough'lle ja Addisonille; ja mikä vielä enemmän, voimassa
oleva puolue piti huolen ansiokkaasta runoilijasta ja mr. Addison
sai määräyksen myyntiveron komissariaatin paikkaan, jonka kuuluisa
mr. Locke jätti avoimeksi. Hän kohosi tästä virasta toisiin arvoihin
ja kunniapaikkoihin, eikä hänen edistyksensä tästä lähtien elämänsä
loppuun juuri ollenkaan keskeytynyt. Mutta minä luulen hänen olleen
melkein onnellisemman vinttikamarissaan Haymarketilla kuin hän koskaan
oli upeassa palatsissaan Kensingtonissa ja uskon, ettei se onnetar,
jonka hän vaimonsa, kreivittären, hahmossa voitti, ollut muuta kuin
äkäpussi ja sisunpurkaja.

Vaikka kaupunki oli hauska, niin se oli vain synkkä paikka mr. Esmondin
mielestä, olipa hänen lumoojattarensa sitten siellä tai sieltä poissa,
ja hän oli iloinen kun hänen kenraalinsa ilmoitti hänelle lähtevänsä
takaisin armeijaosastoonsa, joka oli viettänyt talven Bois-le-Duc'issa.
Esmondin hyvä emäntä jätti hänelle jäähyväiset iloisin kasvoin; Esmond
tiesi, että hänellä aina oli tämän siunaus minne ikinä onni hänet
johtikin. Mistress Beatrix oli kotoa poissa hänen majesteettinsa luona
Hampton Courtissa, ja hän suuteli hentoja sormenpäitään Esmondille
jäähyväisiksi, kun tämä ratsasti sinne hyvästelemään. Beatrix otti
vastaan sukulaisensa eräässä odotushuoneessa, jossa lisäksi oli
puolitusinaa muita hovinaisia, joten Esmondin korkealentoiset puheet,
jos hän oli sellaisia aikonut pitää (ja se on hyvin todennäköistä),
olivat mahdottomia. Beatrix ilmoitti ystävilleen serkkunsa lähtevän
sotaan, aivan yhtä huolettomasti kuin hän olisi sanonut Esmondin
menevän juomaan suklaata. Esmond tiedusteli kasvot hieman synkkinä,
oliko Beatrixilla mitään määräyksiä sotaväelle, ja tämä suvaitsi
sanoa, että hän halusi hartiahuivin Mechlinpitsiä. Beatrix kumarsi
Esmondille viehkeästi vastaukseksi tämän surulliseen kumarrukseen.
Hän kujeili sormenpäitänsä suutelemalla akkunasta, jonka ääressä hän
seisoi nauraen toisten naisten kanssa ja sattui näkemään Esmondin kun
tämä suuntasi tiensä "Lelu"-ravintolaan. Tällä kertaa ei Chelsean
leskivarakreivitär ollut surullinen erotessaan hänestä. "_Mon cher,
vous êtes triste comme un sermon_" [Rakkaani, te olette surullinen
kuin nuhdesaarna], suvaitsi hän sanoa Esmondille: siinä tilassa, jossa
tämä oli, eivät herrat todellakaan missään tapauksessa ole huvittavia
tovereita, ja sitäpaitsi tuo huikenteleva vanha vaimo oli löytänyt
paljon rakastettavamman suosikin ja oli aivan hurmaantunut armaaseen
henkivartioston luutnanttiinsa. Frank jäi vielä joksikin aikaa kotiin
eikä liittynyt armeijaan ennen kuin myöhemmin hänen ylhäisyytensä
ylipäällikön seurueessa. Hänen armas äitinsä pani Esmondin lupaamaan,
viimeisenä päivänä ennen tämän lähtöä, kun nuo kolme söivät päivällistä
yhdessä, että Esmond suojelisi hänen poikaansa ja kehoitti Frankia
ottamaan esimerkikseen serkkunsa, joka oli lojaalinen gentlemanni ja
urhoollinen soturi, kuten lady suvaitsi sanoa; ja heidän erotessaan ei
lady osoittanut pienintäkään horjumisen tai heikkouden merkkiä, vaikka,
Jumala tietää, tuo hellä sydän oli varsin huolissaan toisista, vaikka
hän niin lujana kestikin oman tuskansa.

Esmondin kenraali lähti matkalle Harwichista. Suurenmoista oli
nähdä mr. Webbin punaiseen pukeutuneena laivan kannelta heiluttavan
hattuaan laivan lähtiessä rannasta, rannalla olevien tykkien ampuessa
kunnialaukauksia. Henry ei uudestaan nähnyt varakreiviään ennen kuin
kolmen kuukauden perästä Bois-le-Duc'issa, kun hänen ylhäisyytensä
herttua saapui ottamaan johdon käsiinsä, ja Frank toi silloin uutisia
kotoa: miten hän oli syönyt illallista sen ja sen näyttelijättären
kanssa ja väsynyt toiseen; miten hän oli kilpailussa voittanut mr.
St. Johnin sekä heidän istuessaan pullon ääressä että Haymarketin
näyttelijättären mrs. Mountfordin suosiossa (viisikymmenvuotisen
veteraanilumoojattaren, johon nuori syntipukki kuvitteli olevansa
rakastunut); miten hänen sisarensa aina teki kujeitaan ja oli
hyljännyt nuoren paroonin vanhan jaarlin tähden. "Minä en voi ymmärtää
Beatrixia", virkkoi lordi; "hän ei välitä meistä, kenestäkään -- hän
ajattelee vain itseään; hän ei ole milloinkaan onnellinen, ellei saa
riidellä. Mutta mitä tulee äitiin -- minun äitini, Henry, on enkeli."
Henry koetti vakuuttaa nuorelle miehelle miten välttämätöntä oli tehdä
voitavansa tuon enkelin ilahuttamiseksi, -- ei siis sopinut juoda
liikaa, ei tehdä velkoja, ei juosta sievien flaamilaistyttöjen jäljessä
ja niin edespäin, niinkuin vanhemman miehen sopi puhua nuorukaiselle.
"Mutta siunatkoon", virkkoi poika, "minä voin tehdä mitä haluan ja
minä tiedän että hän rakastaa minua siitä huolimatta"; ja niin hän
siis tekikin mitä halusi. Kaikki hemmoittelivat häntä ja hänen vakava
sukulaisensa yhtä paljon kuin muutkin.



XII luku.

SAAN OMAN KOMPPANIAN VUODEN 1706:N SOTAKETKELLÄ.

Ensimmäisen kerran joutui nuori lordini vihollisen tuleen
helluntaipäivänä, tuona kuuluisana 23 p:nä toukokuuta v. 1706;
kohtasimme vihollisen taistelujärjestykseen asettuneena ylängölle
pienen Gheet-joen taakse, jossa heidän linjansa ulottuivat kolmen
penikulman alalle tai pitemmällekin; vihollisella oli vasemmalla
puolellaan Anderkirkin eli Autre-eglisen kylä ja oikealla puolellaan
Ramillies, joka on antanut nimen eräälle loistavimmista ja
tuhoisimmista taistelupäivistä, mitä historia koskaan on kirjoihinsa
merkinnyt.

Täällä kohtasi herttuamme taas vanhan vihollisensa Blenheimin ajoilta,
Baijerin vaaliruhtinaan, sekä marski Villeroy'n, josta Savoijin
prinssi oli saanut kuuluisan Chiarin voiton. Kukapa englantilainen
tai ranskalainen ei tuntisi tuon päivän tuloksia? Vaikka vihollinen
oli valinnut asemansa ja vaikka sillä oli suurempi miesluku kuin
englantilaisilla ja lisäksi vielä nuo oivalliset espanjalaiset ja
baijerilaiset joukot sekä koko Maison-du-Roy, maailman loistavin
ratsuväki -- niin tämän suurenmoisen Villeroy'n armeijan hävitti
yhdessä tunnissa (ja huolimatta Ranskan kuninkaallisten tavattomasta
urhoollisuudesta, kuninkaallisten, jotka tekivät hyökkäyksen linjamme
keskustaa vastaan ja mursivat sen) joukko, joka oli marssinut
kaksitoista tuntia. Voitto oli mitä suurimmassa määrässä ylipäällikön
rohkeuden ja nerokkuuden ansiota. Kun hän oli vihollisen läheisyydessä,
hän näytti tosiaankin voiton jumalalta.

Luulen johtuneen enemmän vakaumuksesta kuin valtioviisaudesta, vaikka
hänen valtioviisautensa varmaan olikin maailman varovaisinta, että
suuri herttua aina puhui voitoistaan tavattoman vaatimattomasti ja
ikäänkuin nämä hämmästyttävät saavutukset eivät olisi olleet hänen
ihailtavan älynsä ja rohkeutensa tuloksia, vaan aivankuin hän olisi
ollut määrätty kohtalokkaaksi välikappaleeksi sallimuksen käsiin,
sallimuksen, joka ehdottomasti halusi vihollisen kukistumista.
Ennen sotatoimiaan hän aina antoi pitää juhlalliset kirkonmenot ja
ilmoitti horjumattoman uskonsa olevan, että kuningattaren aseet
olivat siunatut ja voittomme varma. Kaikki kirjeet, jotka hän on
kirjoittanut taistelujen jälkeen, osoittavat hartautta pikemminkin kuin
riemua. Eipä hän lukenut saavutuksia, joista olen kuullut mitättömien
upseerien ja sotamiesten kerskailevan anteeksiannettavan turhamaisesti,
ollenkaan oman urhoollisuutensa tai taitonsa ansioksi, vaan taivaan
suojelevan hoivan, jota hän aina näytti pitävän meidän erikoisena
liittolaisenamme. Ja armeijamme alkoi uskoa niin ja vihollinenkin oppi
ajattelemaan siten; sillä emme koskaan käyneet taisteluun uskomatta
täydellisesti, että se päättyisi voittoon, eivätkä ranskalaiset
Blenheimin saavutuksen sekä tuon hämmästyttävän Ramillies'n voiton
jälkeen koskaan kohdanneet meitä tuntematta, että leikki oli
menetetty jo ennenkuin se alettiinkaan ja että ylipäällikkömme
onnetar oli vastustamaton. Täällä, samoinkuin Blenheimissäkin,
ammuttiin herttuan ratsu ja hetken aikaa luultiin hänenkin kuolleen.
Kun hän kiipesi toisen, Binfield-nimisen ratsun selkään, ammuttiin
hänen ylitallimestariltaan, joka oli polvistunut pitämään hänen
ylhäisyytensä jalustinta, pää irti ruumiista kanuunankuulalla. Eräs
ranskalainen kuninkaallisiin kuuluva aatelismies, joka oli vankinamme,
kertoi kirjoittajalle, että kun heidän hevosensa sekoittuivat meidän
hevosiimme kuninkaallisten hyökkäyksen aikana, eräs irlantilainen
upseeri heikäläisistä tunsi ruhtinasherttuan ja huutaen: "Marlborough,
Marlborough" laukaisi pistoolinsa herttuata kohti _à bout portant_
[aivan läheltä] ja että lukuisia muitakin karbiineja ja pistooleja
laukaistiin häntä kohti. Yksikään niistä ei osunut häneen: hän
ratsasti ranskalaisten kyrassierien lävitse miekka kädessä ja aivan
vahingoittumattomana, tyynenä ja hymyilevänä, kokosi saksalaisen
ratsuväen, joka horjui vihollisen edessä, ja toi nämä ja kaksikymmentä
eskadroonaa orkneylaisia takaisin ranskalaisia vastaan ja ajoi
heidät joen yli ja johti taas itse hyökkäystä ja lannisti sen ainoan
vaarallisen liikkeen, minkä ranskalaiset sinä päivänä tekivät.

Kenraalimajuri Webb johti rintamamme vasenta siipeä, ja nyt sai
hänen oma rykmenttinsä nauttia rakastetun päällikkönsä johtoa. Tässä
tilaisuudessa ei hän eikä hänen rykmenttinsäkään pettänyt entisiä
urhoollisuusominaisuuksiaan. Multa Esmond oli kovin huolestunut
rakkaasta lordistaan, koska hän ei ollut nähnyt tätä kuin kerran
koko päivänä tämän tuodessa erästä määräystä ylipäälliköltä mr.
Webbille. Kun ratsuväkemme, hyökättyään vihollisen oikeaa siipeä
vasten Overkirkin luona, oli saattanut sen täydelliseen sekasortoon,
ryhdyttiin kauttaaltaan etenemään ja koko meidän rintamamme lähti
liikkeelle ja kulki pienen joen ja suon poikki ylänkömaalle, johon
ranskalaiset olivat asettuneet ja hurrasi edetessään ja vihollisen
perääntyessä. Hyökkäyksemme oli enemmän kunniata kuin vaaraa tuottava,
sillä ranskalaiset pataljoonat eivät ainoassakaan tapauksessa
odottaneet päästäkseen vaihtamaan keihään tai pajunetin pistoja
meikäläisten kanssa ja tykkimiehet pakenivat aseittensa äärestä, jotka
joutuivat meidän rintamamme taa meidän edetessämme ja ranskalaisten
perääntyessä.

Ensin oli heidän perääntymisensä aivan järjestettyä, mutta sitten
muodostui se pakokauhuksi, ja tästä paniikista oli seurauksena hirveä
ranskalaisten teurastus, niin että kuusikymmentuhantinen armeija
kokonaan murskattiin ja tuhottiin muutamien tuntien kuluessa. Oli
aivan kuin hirmumyrsky olisi ottanut valtaansa lujan ja lukuisan
laivaston, pannut sen kokonaan tuuliajolle, murskannut, hukuttanut
ja tuhonnut sen: _afflavit Deus, et dissipati sunt_ [Jumala puhalsi,
ja ne tuhoutuivat]. Ranskalainen Flanderin armeija oli mennyttä;
heidän tykistönsä, heidän sotalippunsa, aarteensa, muonavarastansa ja
ampumatavaransa olivat kaikki jääneet heidän paetessaan; nuo raukat
olivat paenneet ilman keittokattiloitaankin, joita ranskalainen
ratsuväki käyttää yhtä suuressa määrin suojuksinaan kuin sulttaanin
janitsaarit ja joiden ympärille he kokoontuvat vielä enemmän kuin
liljojensa ympärille.

Takaa-ajo ja hirveä verilöyly, joka siitä johtui, (sillä sodassa on
aina, olipa se miten loistava tahansa, ryöstöjen, julmuuksien ja
humalaisen sekasorron kehno leima) ulottui kauas Ramillies'n kenttien
ulkopuolelle.

Kelpo Lockwood, Esmondin palvelija, halusi varmaankin itse olla
ryöstäjien mukana ja saada osansa saaliista, sillä kun taistelu oli
lopussa ja joukot saapuivat yöleiriinsä ja kapteeni pyysi Lockwoodia
hankkimaan ratsun, kysyi tämä kovin surullisen näköisenä tahtoiko hänen
armonsa hänen seuraavan mukanaan; mutta hänen armonsa käski hänen vain
mennä omille asioilleen ja Jack keikkui pois varsin ihastuneena niin
pian kuin näki isäntänsä ratsun selässä. Esmond suuntasi kulkunsa,
tosin ei vaaroitta ja vaikeuksitta, hänen ylhäisyytensä päämajaan
ja etsi pian adjutanttien kortteerit, jotka olivat erään maatalon
ulkorakennuksissa. Siellä useat näistä herroista istuivat illallisella
juoden ja laulaen. Jos Esmond olikin tuntenut pojastaan huolta,
huojentui se huoli heti. Muuan näistä herroista lauloi jotain laulua
nuotilla, jota sekä mr. Farquhar että mr. Gay olivat käyttäneet
ihailtavissa huvinäytelmissään ja joka oli hyvin suosittu senaikuisessa
armeijassa. Laulun jälkeen säesti kuoro: "ah mäkien yllä niin kaukana"
ja Esmond kuuli Frankin raikkaan äänen aivan kuin kohoavan yli muiden
nuorten miesten äänien -- hänen äänensä, jolla aina oli eräänlainen
koruton, kuvaamaton voima itsessään ja joka saikin mr. Esmondin silmät
täyttymään kyynelistä nyt, kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, kun lapsi
oli turvassa ja yhä eli nauraakseen ja laulaakseen.

Kun laulu oli loppunut, saapui Esmond huoneeseen, jossa hän tunsi
useita läsnäolevia herroja. Siellä istui myöskin nuori lordi, joka oli
riisunut panssarinsa; hänen liivinsä olivat auki, kasvot hehkuivat,
pitkä keltainen tukka solui hänen hartioilleen ja hän joi toisten
mukana ja oli nuorin, iloisin ja kaunein läsnäolevista. Heti kun hän
näki Esmondin hän löi pöytään lasinsa ja juoksi ystävänsä luo ja
kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja syleili häntä. Esmondin ääni
vapisi ilosta, kun hän tervehti nuorukaista, hän oli juuri ajatellut
seisoessaan pihalla heleän kirkkaassa kuutamossa: "Suuri Jumala!
Mikä surman näky onkaan penikulman päässä täältä, sadat ja tuhannet
ovat saaneet seistä vaaran edessä tänään! Ja täällä laulavat nämä
nuorukaiset maljojensa ääressä, ja sama kuu, joka valaisee tuon kauhun
kentän tuolla, heittää varsin todennäköisesti valonsa myös Walcote'iin
myladyn istuessa ajatellen poikaansa, joka on sodassa." Kun Esmond nyt
syleili nuorta oppilastaan, tapahtui se hyvin hartain ja kiitollisin
mielin, ja hän tunsi melkein isällistä iloa saadessaan nähdä tämän.

Lordin kaulassa oli juovikkaalla nauhalla varustettu tähti, joka oli
tehty pienistä briljanteista ja saattoi olla sadan kruunun arvoinen.
"Katso", sanoi hän, "eikö tämä olekin sievoinen lahja äidille?"

"Kuka antoi sinulle tuon kunniamerkin?" kysäisi Harry tehden herroille
sotilaallisen tervehdyksen; "voititko sinä sen taistelussa?"

"Minä voitin sen miekallani ja keihäälläni", huudahti toinen. "Eräällä
muskettisoturilla oli se kaulassaan -- sellainen suuri muskettisoturi,
yhtä suuri kuin kenraali Webb. Minä huusin hänelle että hän antautuisi
ja että hän saisi asunnon minun luotani. Hän kutsui minua _petit
polisson'iksi_ [nulikaksi] ja laukaisi pistoolinsa minua kohti ja
lähetti sen sitten kiroten päätäni kohti. Ratsastin hänen luokseen,
sir, syöksin miekkani suoraan hänen käsivartensa alle ja taitoin sen
tuon konnan ruumiiseen. Löysin kukkaron hänen pistoolikotelostaan, ja
kukkarossa oli kuusikymmentäviisi louista sekä käärö rakkauskirjeitä
ja pullo unkarinvettä. _Vive la guerre!_ [Eläköön sota!] kas tässä se
kymppi, jonka minulle lainasit. Olisi hauskaa saada taistella joka
päivä", ja lordi veteli pieniä viiksiään ja käski erästä palvelijaa
tuomaan kapteeni Esmondille illallista.

Harry kävi siihen käsiksi erinomaisella ruokahalulla; hän ei
ollut maistanut mitään kahteenkymmeneen tuntiin, ei sitten päivän
sarastuksen. Herra lapsenlapsi, joka tätä luet, etsitkö taistelujen
ja piiritysten historiaa? Mene ja hae ne sopivista kirjoista; tämä on
vain tarina isoisästäsi ja hänen perheestään. Paljon ihanampaa kuin
voitto oli hänestä se, että tuo päivä oli kulunut ja hänen rakas nuori
Castlewoodinsa loukkaantumattomana, vaikka kyllä voitonkin suhteen voi
sanoa _meminisse juvat_ [on hauska muistella].

Ja jos te hyvä herra, haluaisitte tietää, mitenkä eräs rauhallinen
jalkaväen kapteeni, uuttera ja yksinäisyyttä harrastava
kaksikymmenkahdeksan tai -yhdeksän vuotias nuorimies, joka ei paljoa
välittänyt niistä iloista, joihin hänen toverinsa ottivat osaa ja jonka
ei koskaan tiedetty kadottaneen sydäntään missään leirikaupungissa --
jos teitä haluttaisi tietää, miksi sellainen mies tunsi niin suurta
hellyyttä ja miksi niin hellästi vaali kahdeksantoista vuoden vanhaa
poikaa, niin odottakaa, ystäväkulta, kunnes itse olette rakastunut
koulutoverinne sisareen, ja saattepa nähdä mitä tunnette toverianne
kohtaan. Esmondin kenraali ja hänen ylhäisyytensä prinssiherttua
olivat varsin huomattavasti erimielisiä ja todennäköistä oli, ettei
ensinmainitun ystävyys kyennyt auttamaan eteenpäin ketään, jonka
palveluksista Webb puhui suopeasti, vaan paljon uskottavampaa oli, että
sellainen suositus vain vahingoittaisi asianomaista suuren ylipäällikön
suosiossa, niin vakuutti sotaväki. Siitä huolimatta oli mr. Esmondilla
onni saada hyvin edullinen maininta kenraalimajuri Webbin raportissa
taistelun jälkeen, ja koska Webbin rykmentin majuri ja kaksi kapteenia
oli saanut surmansa Ramillies'n taistelussa sai Esmond, joka oli
toinen luutnanteista, hänen komppaniansa, ja hänellä oli seuraavalla
sotaretkellä kunnia palvella kapteeni Esmondina.

Mylord meni kotiin talven tullen, mutta Esmondia peloitti seurata
häntä. Hänen armas emäntänsä kirjoitti hänelle useampia kirjeitä,
kiittäen häntä, niinkuin vain äidit osaavat kiittää, siitä, että Esmond
oli pitänyt hänen pojastaan huolta ja suojellut tätä ja ylistellen
Esmondin omia ansioita, paljon enemmän kuin olisi ansainnut -- sillä
hän ei tehnyt velvollisuuksiaan sen paremmin kuin joku muukaan
upseeri -- ja puhuen toisinaan, vaikka arasti ja varovaisesti,
Beatrixista. Kotoa saapui uutisia ainakin puolestakymmenestä hienosta
naimiskaupasta, joita tuon kauniin hovineidon piti tehdä. Hän oli
kihloissa jonkun jaarlin kanssa, vakuuttivat St. James'ista tulleet
herrat, ja sitten hän hylkäsi tämän erään herttuan tähden, joka
vuorostaan oli vetäytynyt pois. Tämä Helena saattoi hyvinkin voittaa
jaarlin tai herttuan, sillä Esmond tiesi, ettei hän koskaan vaihtaisi
itseään köyhään kapteeniin. Beatrixin käytös, se oli selvää, ei
kyennyt tyydyttämään hänen äitiään, joka harvoin mainitsi häntä, tai
ehkä lempeä lady ajatteli, että oli parasta olla mitään mainitsematta
ja jättää haava ajan hoiviin. Joka tapauksessa Henryn oli parasta
olla poissa tuon tuhoisan olennon luota, joka aina sai hänet niin
onnettomaksi; ja niin hän ei ensinkään pyytänyt lomaa mennäkseen
kotiin, vaan jäi rykmenttinsä luo, joka oli leiriytynyt Brysseliin.
Se kaupunki joutui meidän käsiimme, kun Ramillies'n voitto ajoi
ranskalaiset Flanderista pois.



XIII luku.

KOHTAAN FLANDERISSA VANHAN TUTTAVAN JA LÖYDÄN SIELTÄ ÄITINI HAUDAN JA
OMAN KEHTONI.

Kun Esmond eräänä päivänä oli P. Gudulen kirkossa Brysselissä ja ihaili
rakennuksen antiikkista loistoa (hän oli aina tuntenut suurta hellyyttä
ja kunnioitusta katolista kirkkoa kohtaan, jota oli yhtä julmasti
vainottu Englannissa kuin se itse koskaan menestyksensä päivinä oli
vainonnut toisia), hän näki sivualttarille polvistuneena viheriään
univormuun puetun upseerin, joka oli vaipunut hartaaseen rukoukseen.
Jokin tuttu piirre polvistuvan miehen vartalossa ja asennossa vaikutti
kapteeni Esmondiin jo ennen kuin hän näki upseerin kasvot. Kun tämä
nousi seisomaan ja pisti taskuunsa pienen mustan messukirjan, jommoisia
katoliset papit käyttävät, näki Esmond kasvot, jotka olivat niin
samanlaiset kuin hänen lapsuusaikansa ystävän ja opettajan, isä Holtin,
että hän päästi huuliltaan hämmästyksen huudon ja läheni askeleen
herraa, joka suuntasi askeleensa kirkosta pois. Saksalainen upseeri
näytti myös hämmästyneeltä nähdessään Esmondin, ja hänen kasvonsa,
jotka olivat kalpeat, kävivät äkkiä punaisiksi. Tästä tunnusmerkistä
tiesi englantilainen, ettei hän ollut erehtynyt, ja vaikka toinen ei
pysähtynyt, vaan päinvastoin käveli kovin nopeasti ovea kohti, otti
Esmond hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa vielä kerran, kun
upseeri vihkivettä ottaessaan kääntyi koneellisesti alttariin päin,
kumartaakseen sille, ennenkuin poistui pyhästä huoneesta.

"Isä!" virkkoi Esmond englanninkielellä.

"Vaiti! En ymmärrä. En puhu englanninkieltä", sanoi toinen latinaksi.

Esmond hymyili tälle hämmennyksen merkille ja vastasi samalla kielellä:
"Tuntisin isän missä puvussa tahansa, olipa se musta tai valkea, olipa
hän parraton tai parrakas", sillä tämä itävaltalainen upseeri oli
puettu aivan sotaiseen tapaan ja hänellä oli yhtä sotaiset viikset kuin
millä Pandourilla tahansa.

Isä nauroi. Olimme tähän mennessä päässeet kirkon rappusille ja
kuljimme kerjäläistungoksen läpi, joka tavallisesti kokoontuu siihen
kaupitsemaan pieniä koruja tai ruikuttamaan saadakseen almuja. "Sinä
puhut latinaa, Harry Esmond", sanoi hän, "englantilaiseen tapaan; sinä
olet hylännyt sen vanhan puhtaan roomalaiskielen, jonka kerran tunsit."
Hänen sävynsä oli kovin vilpitöntä ja ystävällistä -- sama lempeä
ääni kuin viisitoista vuotta sitten; puhuessaan hän ojensi Esmondille
kätensä.

"Ja toiset taas ovat muuttaneet pukunsakin, isäseni", virkkoi Esmond,
katsellen ystävänsä sotaista asua.

"Vaiti! Olen kapteeni von Holtz Baijerin vaaliruhtinaan palveluksessa
ja eräällä lähetystoimella hänen ylhäisyytensä Savoijin prinssin luo.
Tiedän jo menneiltä ajoilta, että sinä voit säilyttää salaisuuden."

"Kapteeni von Holtz", virkkoi Esmond, "olen teidän nöyrin palvelijanne."

"Ja sinä olet myös vaihtanut takkia", jatkoi toinen iloiseen tapaansa.
"Olen kuullut sinusta Cambridgessa oloajaltasi ja sen jälkeenkin
-- meillä on ystäviä joka paikassa -- ja minulle on kerrottu, että
Cambridgen mr. Esmond oli yhtä hyvä miekkailija kuin hän oli huono
teologi."

"Niinkö", ajatteli Esmond, "minun entinen miekkailunopettajani oli siis
jesuiitta, kuten sanottiinkin."

"Olet ehkä oikeassa", virkkoi isä, lukien hänen ajatuksensa aivan kuin
entisaikaan. "Olit vähällä kuolla Höchstedtissä vasempaan kylkeen
saamastasi haavasta. Sitä ennen olit Vigossa Ormondin herttuan
adjutanttina. Toissapäivänä sait oman komppanian Ramillies'n taistelun
jälkeen. Sinun kenraalisi ja prinssiherttua eivät ole ystäviä.
Kenraalisi on Lydiard Tregozen Webb Yorkin kreivikunnasta ja hän on
lordi St. Johnin sukulainen. Sinun serkkusi, Monsieur de Castlewood
teki ensimmäisen sotaretkensä tänä vuonna vartioston palveluksessa.
Niin, minä tiedän muutamia asioita, kuten näet."

Kapteeni Esmond nauroi vuorostaan. "Teillä on todellakin ihmeellinen
tiedonlahja", sanoi hän. Eräs mr. Holtin heikkouksia, hän kun tiesi
enemmän kirjoista ja ihmisistä kuin kenties kukaan muu Esmondin
tapaama henkilö. Niinpä hän oli joka asiassa, jotka hän tässä julisti
tietävänsä, melkein oikeassa, vaikka ei aivan. Esmondin haava oli ohut
oikeassa kyljessä eikä vasemmassa; hänen ensimmäinen kenraalinsa oli
kenraali Lumley. Mr. Webb oli syntyisin Wiltshiresta eikä Yorkshirestä
j.n.e. Esmond ei pitänyt sopivana oikaista entisen opettajansa pieniä
virheitä, mutta ne auttoivat häntä isän luonteen tuntemisessa; ja hän
hymyili ajatellessaan, että tämä oli hänen oraakkelinsa menneiltä
ajoilta, mutta nyt ei tuo oraakkeli enää ollut erehtymätön eikä
jumalainen.

"Niin", jatkoi isä Holt tai kapteeni von Holtz, "mieheksi, joka ei
kahdeksaan vuoteen ole ollut Englannissa, minä tiedän mitä tapahtuu
Lontoossa varsin hyvin. Vanha tuomiorovasti, lady Castlewoodin isä, on
kuollut. Tiedätkö, että vastarintaa tekevät piispat tahtoivat koroittaa
hänet Southamptonin piispaksi ja että Collier on Thetfordin piispa
samanlaisen painostuksen johdosta? Anna-prinsessalla on nivelleini ja
hän syö liian paljon. Kun kuningas palaa takaisin, tulee Collierista
varmasti arkkipiispa."

"Amen!" virkkoi Esmond nauraen; "ja toivon, etten silloin enää kohtaa
teidän pyhyyttänne saappaissa, vaan punaisissa sukissa Whitehallissa."

"Olit aina meidän kanssamme -- minä tiedän sen; kuulin siitä, kun olit
Cambridgessa. Niin oli lordivainajakin ja niin on nuori varakreivikin."

"Ja niin oli isäni ennen minua", virkkoi Esmond, katsellen toista
tyynesti; tämän tutkimattomat harmaat silmät eivät kuitenkaan
osoittaneet vähintäkään ymmärryksen oiretta. Miten hyvin Henry muisti
ne ja niiden katseen; variksenvarpaat vain olivat alkaneet vyyhteillä
niiden ympärille -- vanhuuden merkkejä, ajan, joka oli asettautunut
sinne.

Esmondin kasvot eivät ilmaisseet enemmän hänen tarkoitustaan kuin
isänkään kasvot. Kummallakin niistä saattoi olla mitä heikoin
ymmärryksen välähdys, aivan kuin pajunetin välähdys väijytyksestä;
mutta kumpikin puoli perääntyi, kun kaikki jälleen pimeni ympärillä.

"Ja te, _mon capitaine_ [herra kapteeni] missä te olette ollut?" kysyi
Esmond, kääntäen keskustelun pois tältä vaaralliselta alalta, johon ei
kumpikaan halunnut kiintyä.

"Minä olen voinut olla Pekingissä", vastasi isä, "tai Paraguayssa --
kukapa tietää missä? Nyt olen kapteeni von Holtz hänen korkeutensa
vaaliruhtinaan palveluksessa ja olen tullut neuvottelemaan vankien
vaihdosta Savoijin prinssin kanssa."

Hyvin tunnettua oli, että useat armeijamme upseereista olivat
suopeamielisiä St. Germainissa oleskelevaa nuorta kuningasta
kohtaan, jonka oikeus Englannin valtaistuimeen oli eittämätön.
Moninverroin suurempi osa Englannin kansaa oli pitänyt parempana
hänen nousuaan valtaistuimelle kuin mitättömän saksalaisen ruhtinaan
valtiaaksi valitsemista, ruhtinaan, jonka julmuudesta, ahneudesta,
talonpoikaisesta käytöksestä ja vastenmielisistä muukalaisista tavoista
oli tuhansia juttuja liikkeellä. Meidän englantilaista ylpeyttämme
loukkasi ajatus, että kurja yläsaksalainen herttua, jonka tulot
eivät olleet kymmentä osaakaan useiden muinaiseen englantilaiseen
aateliin kuuluvien ruhtinaiden tuloista, mies, joka ei osannut puhua
sanaakaan kieltämme ja jonka me kernaasti kuvailimme jonkinlaiseksi
saksalaiseksi talonpojaksi, joka söi traaniöljyä ja hapankaalia ja
jolla oli seurue naikkosia jossain riihessä, tulisi hallitsemaan
maailman ylpeintä ja hienostuneinta kansaa. Alistuisimmeko me,
tuon suuren monarkian voittajat, sellaiseen halpaan hallitukseen?
Mitäpä liikutti tuon hannoverilaisen protestanttisuus meitä? Olihan
surullisen kuuluisaa (meille oli kerrottu ja meidät oli saatu
uskomaan niin), että yhtä tämän protestanttisen sankarin tyttäristä
kasvatettiin toistaiseksi ilman mitään uskontoa, jotta hänet voisi
muovata luterilaiseksi tai roomalaiskatoliseksi aina sen mukaan,
minkälaisen puolison hänen vanhempansa hänelle löytäisivät? Tällaisia
juttuja (josta suuri osa oli perin ilkeitä ja solvaavia) leviteltiin
sadoittain armeijan ruokapöydissä. Tuskin oli ainoatakaan vänrikkiä,
joka ei olisi sellaisia kuullut tai ottanut niihin osaa; ja jokainen
tiesi tai oli tietävinään, että itsellään ylipäälliköllä oli suhteita
sukulaiseensa Berwickin herttuaan (Jumalankiitos, että englantilainen
meidät löylyytti Almanzan luona) ja että hänen ylhäisyytensä oli
mitä halukkain palauttamaan valtaan hyväntekijänsä kuningassuvun ja
korvaamaan entisen kavalluksensa.

Varmaa on ainakin, ettei yksikään herttuan armeijaan kuuluva upseeri
menettänyt ylipäällikkönsä suosiota siksi, että oli ollut tai
julistanut olevansa uskollinen maanpaossa _olevalle_ kuningasperheelle.
Kun Chevalier de St. George [Pyhän Yrjön ritari], joksi Englannin
kuningas itseään nimitti, tuli ranskalaiseen kuningassukuun kuuluvien
herttuain seurassa, liittyäkseen Vendômen johtamaan ranskalaiseen
armeijaan, näkivät sadat meikäläiset hänet ja hurrasivat hänelle.
Ja sanoimme kaikki, että hän oli isänsä kaltainen, isänsä, joka
katsellessaan La Hoguen luona ranskalaisen ja meikäläisen laivaston
välistä taistelua, oli syntymämaansa puolella taistelun ajan. Mutta
Chevalier tiesi kuitenkin samoinkuin kaikki muutkin, että olivatpa
sotajoukkomme ja heidän ylipäällikkönsä miten suopeamielisiä
tahansa prinssille mieskohtaisesti, niin ei se vihollista vastaan
käydessä tullut kysymykseen. Missä herra herttua vain kohtasikin
ranskalaisen armeijan, siellä hän taisteli ja kukisti sen, kuten hän
teki Oudenardessa, kaksi vuotta Ramillies'n jälkeen; siellä hänen
ylhäisyytensä saavutti toisen suuren voittonsa ja jalo nuori prinssi,
joka hyökkäsi urhoollisesti yhdessä loistavan Maison-du-Royn kanssa,
lähetti sotatoimien tauottua onnittelijat voittajien luo.

Tässä taistelussa, jossa meidän puolellamme taisteleva nuori Hannoverin
vaaliruhtinas _osoitti_ suurta urhoollisuutta, kenraali Webb osoitti
suurenmoista taitavuutta ja levollisuutta ja taisteli urheasti kuin
tavallinen sotilas. Esmondin hyvä onni suosi häntä taaskin. Hän pääsi
ilman mitään vammaa, vaikka enemmän kuin kolmasosa hänen rykmenttiään
sai surmansa. Hänellä oli kunnia tulla taas suosiollisesti mainituksi
päällikkönsä raportissa ja hänet koroitettiin majurin arvoon. Mutta
tarpeetonta on puhua tämän taistelun kulusta, koska se on selostettu
kaikissa lehdissä ja koska siitä on puhuttu kaikissa maamme kylissä.
Palatkaamme siis kirjoittajan yksityisasioihin, joita hän nyt, vanhalla
iällään ja kaukana sieltä, kertoo jälkeläisilleen. Ennen Oudenarden
taistelua, sen jälkeen kuin Esmond oli sattumalta kohdannut kapteeni
von Goltzin Brysselissä, jesuiittakapteeni ja Webbin jalkaväen
kapteeni joutuivat yli vuoden ajan olemaan kovin paljon yhdessä.
Esmondin ei tarvinnut nähdä vaivaa saadakseen selville (isä ei sitä
häneltä salannutkaan, koska hän jo entisajoilta oli varma oppilaansa
luotettavuudesta), että vankien välittäjä oli St. Germainista lähetetty
asiamies, ja että hän toimitti perille tietoja meidän ja ranskalaisten
leirissä olevien suurten henkilöiden välillä. "Minun toimeni", sanoi
hän -- "ilmoitan sen sinulle sekä siitä syystä, että luotan sinuun,
kuin myöskin siksi, että terävät silmäsi ovat sen jo paljastaneet,
-- on olla välittäjänä Englannin kuninkaan ja hänen täällä olevien
alamaistensa välillä, jotka ovat sotimassa Ranskan kuningasta vastaan.
Mitä teihin ja ranskalaisiin tulee, niin eivät kaikki maailman
jesuiitat yhteensä estä teitä tappelemasta: tapellaan vain, herrat;
'Pyhä Yrjänä Englantiin', sanon minä -- ja sinä tiedät kuka niin sanoo,
olipa hän missä tahansa."

Luulen, että isä Holt tavallaan halusi komeilla salaperäisyydellään,
ja hän ilmestyi ja katosi leiristämme yhtä äkkiä kuin hän entisaikaan
tapasi saapua ja kadota Castlewoodissa. Hänellä oli passeja molempia
armeijoita varten ja hän tuntui tietävän (mutta epätarkasti, niinkuin
kuului hyvän isän kaikkitietäväisyyteen) yhtä hyvin mitä tapahtui
kummassakin leirissä. Eräänä päivänä hän toi Esmondille uutisia
suuresta juhlasta, mikä vietettiin ranskalaisten leirissä, Monsieur
de Rohanin illallisista. Kekkereissä oli pelattu ja soitettu viulua
ja sitten oli tanssittu ja sitten oli ollut naamiohuvit: Kuningas
meni sinne marski Villars'in omissa ajoneuvoissa. Eräänä toisena
päivänä toi isä tiedon hänen majesteettinsa vilutaudista: kuningasta
ei ollut taudinpuuska kohdannut enää kymmeneen päivään ja häntä voi
sanoa terveeksi. Tähän aikaan kapteeni Holtz teki matkan Lontooseen,
niin innostunut hän oli vankeja vaihtamaan. Tältä matkalta palattuaan
hän alkoi tulla avomielisemmäksi Esmondille, ja koska he kohtasivat
toisiaan usein, niin tilaisuuden sattuessa hän ilmaisi luottamustaan
kertomalla ne asiat, jotka on tässä kaikki yhteen mittaan esitetty.

Syy tähän lisääntyneeseen luottamukseen oli tämä: saavuttuaan
Lontooseen oli Esmondin tädin, leskivarakreivittären entinen rippi-isä
vieraillut ladyn luona Chelseassa ja saanut häneltä siellä tietää,
että kapteeni Esmond tunsi perheensä salaisuuden ja oli päättänyt,
ettei koskaan saattaisi sitä julkisuuteen. Tämä tieto koroitti Esmondia
vanhan opettajansa silmissä (niin suvaitsi Holt sanoa), ja hän ihaili
Henryä suuresti tämän kieltäymyksen vuoksi.

"Castlewoodin perhe on tehnyt paljon enemmän minun hyväkseni kuin omani
on koskaan tehnyt", virkkoi Esmond. "Antaisin elämäni heidän edestään.
Miksi siis nurkuisin siitä ainoasta hyvästä, joka minulla on valta
antaa heille." Hyvän isän silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän kuuli
tämän, vaikka selitys Esmondin mielestä olikin kovin yksinkertainen.
Isä syleili Esmondia ja puhkesi monenmoisiin ihastuksen huutoihin. Hän
sanoi Esmondilla olevan _noble coeur_ [jalo sydän] ja että hän oli
ylpeä tästä ja rakasti tätä oppilaanaan ja ystävänään. Nyt, enemmän
kuin milloinkaan ennen, hän katui, että oli kadottanut oppilaansa
ja että hänen oli ollut pakko jättää tämä niinä varhaisina vuosina,
jolloin hänellä olisi voinut olla vaikutusta tähän ja jolloin hän olisi
voinut saattaa tämän ainoan oikean kirkon yhteyteen, sen kirkon, johon
isä kuului. Ja hän olisi kirjoittanut hänet jaloimpaan sotajoukkoon,
niihin ihminen on koskaan liittyivät -- hän tarkoitti omaa
jesuiittaseuraansa, jonka jäseniin (kuten hän sanoi) kuuluu suurimmat
sankarit, mitä maailma on koskaan tuntenut -- sotureita, jotka ovat
kyllin rohkeita uskaltamaan kaikki, kohtaamaan mitä vaikeuksia tahansa,
kuolemaan minkä kuoleman tahansa, sotureita, jotka ovat saavuttaneet
tuhannen kertaa loistavampia voittoja kuin suurinkaan sotapäällikkö,
sotureita, jotka ovat nöyrästi polvistuneina tuoneet kansakuntia pyhän
sotalippunsa, ristin juureen, sotureita, jotka ovat saavuttaneet
kunniakehiä ja arvomerkkejä, verrattoman paljon kirkkaampia kuin ne,
jotka annetaan kaikkein uljaimmillekaan maallisille voittajille --
ikuisen valkeuden kruunuja ja istuimia taivaan ihanuuksissa.

Esmond oli kovin kiitollinen ystävänsä hyvistä mielipiteistä, vaikka
hän ei voinutkaan yhtyä jesuiitta isän uskonkiihkoon. "Minäkin olen
ajatellut tuota asiaa, hyvä isä", virkkoi hän, ja hän tarttui isän
käteen, "ajatellut sen itsenäisesti, niinkuin kaikkien ihmisten tulee
tehdä, ja koetan tehdä oikein ja omalla tavallani luotan taivaaseen
yhtä hartaasti kuin te teette omallanne. Jos lapsena olisin saanut
olla kuusi kuukautta kauemmin seurassanne, niin en olisi sen parempaa,
halunnut. Itkin tyynyäni vasten Castlewoodissa, kun ajattelin teitä;
ja minusta olisi voinut tulla veljeskuntanne jäsen, ja kukapa tietää",
lisäsi Esmond hymyillen, "ehkä täysi pappi, jolla on viikset ja
baijerilainen univormu."

"Poikani", virkkoi isä Holt punastuen, "uskonnon ja uskollisuuden
palveluksessa ovat kaikki puvut sopivia."

"Niin kyllä", huomautti Esmond, "kaikki puvut ovat soveliaita, sanotte
te; ja minä sanon siihen, että kaikki univormutkin ovat hyviä, sekä
mustat että punaiset -- sekä musta että valkoinen kokardi -- sekä
nauhakoristeinen hattu että joku leveälierinen, jonka alla on munkin
tonsuuri. En voi uskoa, että P. Francis Xaver kulki viittansa päällä
meren yli tai että hän herätti kuolleita; koetin kerran ja melkeinpä
uskoinkin, mutta nyt en voi. Suokaa minun tehdä oikein ja omalla
tavallani toivoa parasta."

Esmond halusi vaimentaa hyvän isän teologista puhetta ja onnistui
siinä; ja isä huokasi oppilaansa voittamattoman tietämättömyyden
tähden, mutta ei kuitenkaan lakannut hänestä pitämästä ja antoi hänelle
kaiken luottamuksensa -- toisin sanoen, hän antoi sen siinä määrin kuin
pappi voi -- enemmän kuin useimmat tekevät, sillä hän oli luonnostaan
puhelias ja liiankin halukas puhumaan.

Holtin ystävyys antoi kapteeni Esmondille rohkeutta kysyä (mitä hän oli
kauan halunnut tietää ja mitä ei kukaan voinut hänelle sanoa) muutamia
seikkoja äitiraukastaan, jonka kuva usein oli kajastanut hänelle hänen
unelmissaan ja jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän kertoi Holtille
ne seikat, jotka jo on selostettu tämän tarinan ensimmäisessä osassa
-- kertoi siitä lupauksesta, jonka oli antanut kuolevalle lordilleen
ja tuon kuolevan ystävänsä tunnustuksesta -- ja hän kehoitti Holtia
kertomaan hänelle mitä tiesi siitä naisparasta, jonka luota hänet oli
otettu.

"Hän oli juuri tästä kaupungista", virkkoi Holt, ja hän vei Esmondin
katsomaan sitä katua, jonka varrella hänen äitinsä isä oli asunut ja
jossa Holt arveli hänen äitinsä syntyneen. "V. 1676, kun isäsi, kapteeni
Thomas Esmond tuli tänne kuningasvainajan seurueessa (kuningas oli
silloin Yorkin herttua ja hänet oli häpeällisellä tavalla karkoitettu
tänne), hän tutustui äitiisi, ahdisteli häntä ja vietteli hänet. Isäsi
on useissa myöhemmissä keskusteluissaan kertonut minulle -- tunsin
silloin velvollisuuteni olevan pitää ne salassa -- että äitisi oli
kovin siveä ja lempeä nainen ja joka suhteessa kaikkein rakastavin ja
uskollisin olento. Isäsi nimitti itseään kapteeni Thomas'iksi, koska
hänellä oli hyvä syy hävetä käytöskään äitiäsi kohtaan, ja hän on
puhunut minulle usein siitä vilpittömällä katumuksella ja maininnut
suurella hellyydellä äitisi monenmoisia rakastettavia ominaisuuksia.
Hän myönsi kohdelleensa äitiäsi kovin huonosti ja eläneensä siihen
aikaan kelvottomasti, pelanneensa ja hurjailleensa. Äitisi tuli
raskaaksi, ja kun hänen vanhempansa pääsivät asian perille, he
kirosivat hänet, vaikka äitisi ei koskaan moittinutkaan onnettomuutensa
ja perikatonsa aiheuttajaa muuten kuin valuvilla kyyneleillään ja
surullisella ulkomuodollaan.

"Thomas Esmond -- kapteeni Thomas, joksi häntä sanottiin -- sekaantui
erääseen peliriitaan, ja riidasta seurasi kaksintaistelu sekä niin
ankara haava, että luultiin (hänen lääkärinsä vakuutti niin) hänen
kuolevan. Kun hän piti kuolemaansa varmana ja joutui katumuksen
valtaan, hän lähetti hakemaan erästä juuri tuon samaisen P. Gudulen
kirkon, jossa sinut kohtasin, pappia, ja vielä samana päivänä kun hän
ensin oli nöyrtynyt meidän kirkkomme oppiin, hänet vihittiin äitisi
kanssa muutamia viikkoja ennen kuin sinä synnyit. Herra varakreivi
Castlewoodin (Esmondin markiisin kuningas Jaakon valtakirjan nojalla,
jonka minä itse vein isällesi), kastoi P. Gudulen kirkossa sama
apulaispappi, joka vihki vanhempasi; sinä sait kasteessa nimen Henry
Thomas, E. Thomasin, englantilaisen upseerin, ja Gertrude Maes'in
poika. Näet siis, että kuulut meille syntymästäsi alkaen ja käsität
miksi en kastanut sinua, kun sinusta Castlewoodissa tuli minun armas
oppilaani.

"Sinun isäsi haava sai suotuisan käänteen -- hänen omatuntonsa keventyi
varmaankin hänen meneteltyään oikein -- ja lääkärien hämmästykseksi hän
parantui. Mutta kun terveys palasi, palasi hänen ilkeä luonteensakin.
Hän kyllästyi tyttöparkaan, jonka hän oli syössyt perikatoon. Ja kun
hän sai hiukan raha-avustusta sedältään, vanhalta herra varakreiviltä,
joka silloin oli Englannissa, teeskenteli hän liikeasioita, lupasi pian
palata, poistui, eikä enää sen koommin nähnyt äitiäsi.

"Hän tunnusti minulle, ensin ripissä, mutta myöhemmin myös
keskustelussa tätisi, vaimonsa kanssa, -- muuten en olisi koskaan
voinut paljastaa sitä, mitä nyt sinulle kerron, -- että hän Lontooseen
tultuaan kirjoitti valheellisen tunnustuksen Gertrude Maes-paralle
-- Gertrude Esmondille -- ilmoittaen, että hänet oli Englannissa
vihitty avioliittoon jo ennenkuin hän oli liittynyt äitiisi. Hän
ilmoitti, ettei hänen nimensä ollut Thomas; että hän oli juuri lähdössä
Euroopasta Virginiassa oleville tiluksille, jossa suvullasi tosiaankin
oli maa-alue, jonka se oli saanut kuningas Kaarle I:ltä. Hän lähetti
äidillesi rahaa, -- puolet viimeisestä sadasta guineasta, joka hänellä
oli -- rukoili tämän anteeksiantoa ja sanoi jäähyväisensä.

"Gertrude-parka ei milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nämä kirjeessä
olevat tiedot voisivat olla petollisia, kuten isäsi muu käytös häntä
kohtaan. Mutta vaikka eräs nuori mies hänen omaa säätyään, mies, joka
tunsi hänen vaiheensa ja josta äitisi oli pitänyt, ennenkuin hän oli
nähnyt sen englantilaisen herran, josta oli koitunut kaikkien hänen
onnettomuuksiensa aihe, tarjoutui naimaan äitisi ja ottamaan sinut
lapsekseen aivan kuin olisit ollut hänen omansa, ja antamaan sinulle
nimensä, niin hylkäsi äitisi tarjouksen. Tämä kielto suututti kovin
hänen isäänsä, joka oli ottanut hänet kotiin. Hän ei milloinkaan enää
saanut pitää päätään pystyssä siellä, ja hän oli lankeemuksensa jälkeen
ainaisen huonon kohtelun alaisena. Kun siis muutamat hurskaat rouvat,
jotka olivat hänen tuttaviaan, tarjoutuivat maksamaan pienen eläkkeen
hänelle, meni hän luostariin, ja sinut annettiin hoidettavaksi. Sen
nuoren miehen, joka olisi ottanut sinut lapsekseen, sisar oli se
henkilö, joka sinut otti hoivaansa. Äitisi ja tämä henkilö olivat
serkuksia. Tämä nainen oli juuri menettänyt, oman lapsensa, jonka
sijaan sinä tulit, koska oma äitisi oli liian sairas ja heikko antamaan
sinulle ravintoa. Ja pian rakastui hoitajasi sinuun niin suuresti, että
hän nurisi jo sitäkin, että sinua käytettiin luostarissa, jossa äitisi
oli ja jossa nunnat hyväilivät pientä lasta, koska he säälivät ja
rakastivat sen onnetonta äitiä. Äitisi vakaantui kutsumuksessaan joka
päivä, ja kahden vuoden kuluttua otettiin hänet juhlallisesti luostarin
sisareksi.

"Hoitajasi kotiväki oli ranskalaisia silkinkutojia ja he palasivatkin
Arras'hin Ranskan Flanderiin hiukan ennen kuin äitisi teki
nunnanvalansa ja he veivät sinut mukanaan; silloin olit kolmen vuoden
vanha lapsi. Se oli kaupunki -- Ranskan kuninkaan äskeisiä voimakkaita
toimenpiteitä puuttui vielä -- joka oli täynnä protestantteja, ja
täällä hoitajasi isä, vanha Pastoureau, hän, jonka kanssa myöhemmin
asuit Ealingissa, omaksui reformeeratun opin, saastuttaen samalla
koko perheensä uskon. Heidät karkoitti sieltä kaikkein autuaimman
majesteetin julistus, ja he tulivat Lontooseen ja asettivat
kangaspuunsa käyntiin Spittlefieldissä. Tuo vanha mies toi hiukan rahaa
mukanaan ja jatkoi liikettään, mutta hyvin köyhällä tavalla. Hän oli
leskimies. Tähän mennessä oli hänen tyttärensä, leski hänkin, hoitanut
hänen talouttaan, ja vanha mies harjoitti yhdessä poikansa kanssa
ammattiaan. Sillä välin oli isäsi julkisesti tunnustanut kääntymyksensä
juuri ennen Kaarlekuninkaan kuolemaa (joka vainaja oli melkein
samallainen kääntymyksentekijä), sopinut varakreivi Castlewoodin kanssa
ja nainut, kuten tiedät, hänen tyttärensä.

"Tapahtui sitten, että nuorempi Pastoureau kohtasi vanhan kilpailijansa
mennessään näyttämään brokaadinpalasta Ludgate Hilliin kauppiaalle,
joka oli kiinnittänyt hänet töihinsä; tämä tuli jostain tien varrella
olevasta ravintolasta. Pastoureau tunsi heti isäsi, tarttui hänen
kaulukseensa ja soimasi häntä konnaksi, joka oli vietellyt hänen
rakastettunsa ja myöhemmin hyljännyt tämän ja tämän pojan. Mr. Thomas
Esmondkin tunsi Pastoureaun heti ja kehoitti tätä tyyntymään eikä
kokoamaan joukkoa heidän ympärilleen; hän pyysi tätä ravintolaan,
josta hän itse oli juuri tullut ja lupasi antaa tälle selityksen
kaikesta. Pastoureau meni sinne ja kuuli isännän antavan ovenvartijalle
määräyksen viedä kapteeni Thomas johonkin huoneeseen. Isääsi mainittiin
tuttavallisesti ristimänimeltään ravintoloissa, joissa hän kävi,
eivätkä ne ravintolat totta puhuen olleet kaikkein hyvämaineisimpia.

"Minun pitää kertoa sinulle, että kapteeni Thomas, tahi myöhemmin herra
varakreivi, ei koskaan ollut vailla selityksiä ja saattoi liehitellä
itsensä naisen tai velkojan suosioon sulavasti ja samalla niin
yksinkertaisen sävyisenä, että moni hänen velkojansa on antanut pettää
itsensä. Hänen juttunsa tulivat tavallisesti sitä uskottavammiksi
mitä pitemmälle kertoja edistyi. Hän liitti todistuksen todistukseen
ihmeellisellä nokkeluudella ja johdonmukaisuudella. Tarvittiin,
lukuunottamatta sinun olemassaoloasi, kovin pitkää tuttavuutta isäsi
kanssa, jos mieli tietää milloin lordi val -- puhui totta tahi ei.

"Hän kertoi minulle katkeran katumuksen vallassa ollessaan sairaana
-- sillä kuolemanpelko pani hänet aina katumaan -- ja naurun
remahduksin, ollessaan terve, sillä lordilla oli kovin suuri huumorin
lahja, miten hän oli puolessa tunnissa ja ennenkuin pullo oli vielä
pohjaan juotu, täydelleen saanut petkutetuksi Pastoureau-paran. Hän
myönsi myös vietelleensä äitisi, sitä hän ei voinut auttaa. Hän oli
valmis mitä vuolaimmin vuodattamaan kyyneleitä, ja hän vuodatti
niitä loppumattomasti sulattaakseen herkkäuskoisen kuulijansa. Hän
itki äitisi kohtaloa vielä enemmän kuin Pastoureau, joka hänkin
itki sydämensä pohjasta, miesparka, kuten lordi minulle kertoi. Hän
vannoi kunniansa kautta, että hän oli kaksi kertaa lähettänyt rahaa
Brysseliin, ja mainitsi sen kauppiaan nimen, jonka luona kirje odotti
Gertrude-parkaa. Lordi ei edes tiennyt oliko Gertrudella lasta vai
ei eikä sitäkään elikö hän vai oliko kuollut. Mutta hän sai helposti
tietää nämä asiat kelpo Pastoureaulta. Kun lordi sai kuulla, että
äitisi oli luostarissa, ilmoitti hän, että hän aikoi itsekin lopettaa
päivänsä sellaisessa, jos hän jäisi eloon vaimonsa jälkeen, jota hän
vihasi ja jonka tämän ilkeä isä oli pakottanut hänet naimaan. Ja kun
hänelle kerrottiin, että Gertruden poika eli ja oli Lontoossa, 'niin
minä säpsähdin', virkkoi lordi. 'Minun vaimoni oli juuri silloin, hitto
soi, joutumaisillaan lapsivuoteeseen, ja minä ajattelin, että jos tuo
vanha visukinttu, minun appiukkoni, alkaisi kitsastella, niin olisi
tässä hyvä tilaisuus säikytellä häntä'.

"Hän ilmaisi syvimmän kiitollisuutensa Pastoureaun perheelle siitä,
että nämä olivat hoitaneet lasta -- sinä olit jo lähes kuusivuotias,
-- ja Pastoureau sanoi karkeasti lordille, kun tämä ehdotti, että
heti lähdettäisiin lapsikultaa katsomaan, etteivät he milloinkaan
halunneet nähdä lordin pahaenteisiä kasvoja huoneittensa sisällä ja
että hän voi saada pojan, vaikka he kaikki olivat kovin pahoillaan,
jos menettäisivät hänet. Heidän sopi ottaa lordilta rahaa, koska he
olivat kovin köyhiä, jos hän antaisi sitä, tai he kasvattivat hänet
Jumalan avulla, niinkuin he olivat tähänkin asti tehneet, ilman hänen
avustustaankin. Lordi myöntyi tähän heti ja sanoi huokaisten: 'Niin
kyllä, on parasta, että armas lapsi jää ystävien luo, jotka ovat olleet
niin ihailtavan hyviä hänelle.' Puhuessaan minulle jälkeenpäin hän
ylisti ja ihaili vilpittömästi tuon kutojan käytöstä ja luontevuutta
ja myönsi, että ranskalainen oli kelpo mies ja hän itse, Jumala häntä
armahtakoon, surkea roisto."

"Isäsi", jatkoi mr. Holt, "oli antelias rahoihinsa nähden, kun hänellä
sattui niitä olemaan; ja koska hän juuri sinä päivänä oli saanut
jonkun summan sedältään, hän antoi kutojalle kymmenen kultarahaa kovin
avokätisesti ja lupasi tälle lisäavustusta. Hän kirjoitti Pastoureaun
nimen ja asunnon muistikirjaansa ja kun Pastoureau puolestaan
tiedusteli hänen osoitettaan, ilmoitti hän, aina valmiina, olevansa
kapteeni Thomas, ja osoitteensa olevan, New Lodge, Penzance, Cornwall.
Hän ilmoitti viipyvänsä Lontoossa vain muutamia päiviä vaimonsa
omaisuutta koskevien asiain vuoksi. Hän sanoi vaimoansa oikuttelijaksi,
vaikka tämä muuten olikin hyväluontoinen nainen. Hän ilmoitti isänsä
olevan Cornwallilaisen maalaisherran, jonka terveys oli kovin heikko
ja jonka kuollessa hän toivoi saavansa sievoisen summan, jolloin hän
lupasi avokätisesti palkita lapsensa ihailtavan hoitajan ja pitää
huolen pojastaan. 'Ja jumaliste, sir', sanoi hän minulle, omituisella,
nauravalla tavallaan, 'tilasin vähän juuri samanmallista brokaadia
kuin se, jota miehellä oli mukanaan, ja lahjoitin sen vaimolleni
aamupuvuksi, jotta hän voisi siinä puvussa ottaa vastaan vieraita, kun
hän toipui lapsivuoteesta saatuaan pienen poikamme.'

"Sinun pieni eläkkeesi maksettiin varsin säännöllisesti; ja kun
isästäsi tuli varakreivi Castlewood setänsä testamentin perusteella,
sain minä toimekseni vaalia sinua ja minun kehoituksestani tuotiin
sinut kotiin. Sinun kasvatusäitisi oli kuollut. Hänen isänsä tutustui
erääseen naiseen ja nai tämän; uusi vaimo riiteli kovasti miehensä
pojan kanssa. Tuo uskollinen sielu matkusti takaisin Brysseliin
saadakseen olla lähellä sitä naista, jota hän rakasti, ja hän kuolikin
muutamia kuukausia ennen äitiäsi. Tahdotko nähdä äitisi ristin
luostarin hautausmaalla? Johtaja on minun entinen rippilapseni ja hän
muistaa yhä sisar Marie Magdaleenaa suurella rakkaudella."

Esmond saapui tälle paikalle eräänä valoisana kevätiltana ja näki
tuhansien ristien joukossa, joiden varjot päilyivät ruohopeitteisten
hautojen yllä, sen, joka oli merkkinä hänen äitinsä leposijasta. Useat
muut niistä ihmisraukoista, jotka siellä lepäsivät, olivat valinneet
sen saman nimen, jolla suru oli hänet uudestaan ristinnyt, ja joka
nimi tuntui vienosti vihjaavan heidän rakkautta ja surua täynnä
oleviin vaiheisiinsa yksilöinä. Hän kuvitteli äitiään kyynelöiden
polvistuneena pimeässä sen ristin juurelle, jonka alle hänen huolensa
olivat haudatut. Esmond polvistui myöskin ja rukoili oman rukouksensa.
Hän ei tuntenut yhtä suuressa määrin surua kuin hartautta (sillä hän
ei muistanut ollenkaan äitiään), ja hän tunsi sääliä ajatellessaan
niitä tuskia, joita tuon lempeän olennon oli täytynyt elinaikanaan
kärsiä. Tälle ristille hän oli surunsa tuonut; tähän taivaalliseen
ylkään hän oli vaihtanut puolison, joka oli häntä tavoitellut, sen
petturin, joka oli hänet hyljännyt. Tuhansia sellaisia hautakumpuja oli
hänen ympärillään ja lempeät tuhatkaunot kohosivat mullasta niille, ja
kullakin haudalla oli ristinsä ja _requiescat_-kirjoituksensa. Eräs
mustiinverhoutunut nunna oli polvistunut läheisyyteen erään uinuvan
sisaren leposijan ääreen, ja vuode oli niin hiljan tehty, että kevät
ei ollut vielä ehtinyt kutoa peitettä sille. Hautausmaan muurien takaa
näkyi maailma ja elämä vilaukselta ja kaupungin tornit ja päädyt.
Vastapäätä olevalta katolta lensi lintu ja laskeutui ensin eräälle
ristille ja sitten ruohikolle sen juurelle: sieltä se pian lensi pois
lehti suussaan. Sitten kuului luostarikirkosta lähellä olevien sisarten
ylistyslaulu. Toiset olivat jo kauan sitten täyttäneet sen paikan, joka
Maria Magdaleena-paralla kerran siellä oli; he polvistuivat nyt samassa
penkissä ja kuulivat samoja hymnejä ja rukouksia, jotka olivat suoneet
lohtua äitivainajan särjetylle sydämelle. Levätköön hän rauhassa --
levätköön hän rauhassa; ja niin myös mekin, kun meidän taistelumme ja
vaivamme ovat päättyneet! Mutta maa on Herran niinkuin taivaskin; me
olemme Hänen omiaan sekä täällä että siellä. Minä taitoin pienen kukan
hänen kummultaan ja suutelin sitä ja menin omille teilleni niinkuin
lintu, joka juuri oli laskeutunut ristille viereeni, taas takaisin
maailmaan. Kuoleman tyyni tyyssija, ikuisen rauhan syvänne, jota eivät
myrskyt eivätkä vaivat tapaa! Minusta tuntui kuin ihmisestä, joka on
kävellyt meren pohjalla ja kulkenut haaksirikkoisten luiden seassa.



XIV luku.

VUOSIEN 1707:N JA 1708:N SOTARETKET.

Koko sen jälkeisenä vuonna, jona Ramillies'n kunniakas taistelu
taisteltiin, ei meidän armeijamme tehnyt yhtään tärkeätä liikettä kovin
useiden upseeriemme mielipahaksi, he kun saivat olla toimettomina
Flanderissa. Upseerit sanoivat, että hänen ylhäisyytensä ylipäällikkö
oli saanut tarpeeksi sodasta ja halusi nyt vain rahaa sekä nauttia
viidentuhannen punnan vuotuisesta eläkkeestään ja upeasta palatsistaan,
jota par'aikaa rakennettiin Woodstockiin. Ja hänen ylhäisyydellään
olikin tarpeeksi tointa tänä vuonna tapellessaan kotoisia vihamiehiänsä
vastaan. Siellä alettiin kuiskailla, että herttuan tähti oli alenemassa
ja että herttuatar menetti vaikutuksensa kuningattareen, joka soi
kuninkaallista suosiotaan kuuluisalle mrs. Marshamille sekä mrs.
Marshamin nöyrälle palvelijalle mr. Harleylle. Punoessaan juonia heidän
juoniaan vastaan herttua kulutti suuren osan aikaansa. Mr. Harley
saatiin pois virastostaan, niin pitkälle pääsi hänen ylhäisyytensä
voittajana. Mutta hänen majesteettinsa oli, koska hänet oli vasten
tahtoaan saatu vakuutetuksi, yhä siinä vakaumuksessa, jossa runoilija
vakuuttaa ihmisten olevan kun heidät on vastahakoisesti saatu
muuttamaan käsitystään, ja ennenpitkää mr. Harley sai tilaisuuden
kostaa.

Sillä välin ei taistelu edistynyt ensinkään Marlborough'n urheitten
luutnanttien mielen mukaan. Meillä ei ollut koko vuoden 1707 aikana,
vaikka ranskalaiset olivat aivan nenämme edessä, minkäänlaista
tappelua. Berwickin urhea herttua kukisti kokonaan armeijan Espanjassa
Almanzan luona; ja me Webbin rykmenttiläiset, joita juuri tuo nuori
herttua oli johtanut ennen isänsä virasta luopumista, olimme hieman
ylpeitä ajatellessamme, että meidän everstimme juuri oli saavuttanut
tämän voiton. "Luulenpa, että jos minä olisin ollut Galwayn paikalla
ja jos minulla olisi ollut jalkaväkeni", virkkoi kenraalimme, "emme
olisi laskeneet aseitamme edes vanhan everstimme edessä, kuten Galway
teki." Ja Webbin upseerit vannoivat, että jos meillä olisi ollut Webb
päällikkönä, niin ei meitä ainakaan olisi otettu vangiksi. Rakas vanha
kenraalimme puhui varomattomasti itsestään ja muista; urhoollisempaa
tai loisteliaampaa soturia kuin hän ii ollut koskaan elänyt; mutta
hän toitotti kelvollista sotatorveaan melkein kovemmin kuin hänen
asemassaan olevan päällikön sopi, ja vaikka hän olikin mahtava urho,
heilutti hän sentään suurta miekkaansa ja riehui liian raivoisasti
armeijan edessä.

Salaperäinen mr. Holtz lähti jollekin salaiselle retkelle vuoden 1708
alkupuoliskolla; hän oli kovin voittoisalla mielellä ja ilmoitti
Esmondille, että jotain ihmeellistä oli juuri tapahtumaisillaan. Tämä
salaisuus paljastui, kun ystäväni palasi armeijaan, olemukseltaan
mitä surullisimpana ja masentuneimpana, ja ilmoitti että se suuri,
jota hän oli tavoitellut, oli täydellisesti epäonnistunut. Hän
oli todellakin ollut tuon kovaonnisen Chevalier de St. Georgen
retkikunnan mukana, jonka Ranskan kuningas laivaston ja armeijan
tukemana lähetti Dunkerquesta ja jonka tarkoituksena oli saartaa ja
valloittaa Skotlanti. Mutta se kehno tuuli, joka aina vastusti kaikkia
suunnitelmia, joihin prinssi ryhtyi, ehkäisi Chevalierin saartamasta
Skotlantia, kuten tunnemme, ja puhalsi Monsieur von Holtz-paran taas
leiriimme takaisin suunnittelemaan ja ennustelemaan ja vakoilemaan
kuten tavallisesti. Chevalier (eli Englannin kuningas, jona muutamat
meistä häntä pitivät) päätyi Dunkerquesta Ranskan armeijan luo
suunnittelemaan hyökkäystä meitä vastaan. Burgundian herttualla oli
tänä vuonna johto käsissään ja hänellä oli mukanaan Berryn herttua
ja apunaan tässä taistelussa kuuluisa marski Vendôme sekä Matignonin
herttua. Holtz, joka tiesi kaiken mitä tapahtui Flanderissa ja
Ranskassa (ja varmaankin myös kummassakin Intiassa) selitti, että
vuotena 1708 tultaisiin sotimaan enemmän kuin edellisenä vuonna ja että
päälliköllämme oli syitä, jotka pitivät häntä sotatoimista poissa.
Esmondin päällikkö, joka tunnettiin nurisijaksi ja suuren herttuan
sisukkaaksi epäilijäksi, ja sadat muut upseerit hänen kanssaan, eivät
empineet selittää, että nämä yksityissyyt tulivat herttualle Ranskan
kuninkaan antamien kruunun rahojen muodossa ja että kuningas lahjoi
päällikön estääkseen sotaa. Meidän riveissämme oli yllinkyllin miehiä,
asiain tonkijoita, joita mr. Webb kuunteli liiankin halukkaasti; nämä
tiesivät täsmälleen ne summat, jotka herttua sai ja miten paljon
lankesi Cadoganin osalle ja mikä oli tarkalleen se summa, jonka tohtori
Hare sai.

Ja se menestys, jolla ranskalaiset alkoivat vuoden 1708 taistelun,
puolestaan vahvistaa näitä kavallustietoja, jotka olivat jokaisen
huulilla. Kenraalimme antoi vihollisen kulkea meidän ja Ghentin
kaupungin välille eikä tehnyt hyökkäystä vaikka sotajoukot olivat
vastakkain neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan. Ghent valloitettiin
ja samana päivänä Monsieur de la Mothe valtasi Bryggen, ja nämä
kaksi suurta kaupunkia olivat joutuneet ranskalaisten käsiin heidän
ampumatta laukaustakaan. Muutamia päiviä myöhemmin la Mothe hyökkäsi
Plashendallin linnoitusta vastaan. Alettiin jo uskoa, että koko
espanjalainen Flanderi ja Brabant joutuisivat ranskalaisille, kun
prinssi Eugène saapui Moselista, ja silloin loppui tuo kaksimielinen
temppuilu.

Savoijin prinssi merkitsi aina saapumisensa armeijaan pitämällä suuret
juhlat (herttua pani toimeen juhlia vain harvoin ja ne olivat köyhiä).
Muistan kenraalimme palanneen tältä päivälliseltä kahden ylipäällikön
seurassa; hänen päänsä oli silloin hiukan viinin samentama, jota
juomaa itävaltalainen päällikkö antoi paljon avokätisemmin kuin
englantilainen. "Nyt", sanoi kenraali iskien nyrkkinsä kiroten pöytään,
"on hänen pakko taistella, ja kun hänet siihen pakotetaan, niin, hitto
soi, ei kukaan mies Euroopassa voi pitää puoliaan Jack Churchillia
vastaan." Viikon kuluttua oli Oudenarden taistelu taisteltu, ja
silloin, vihasivatpa he toisiaan miten paljon tahansa, Esmondin
kenraalin ja ylipäällikön oli pakko ihailla toisiaan, niin loistava oli
kummankin urhoollisuus sinä päivänä.

Brigaadi, jota kenraalimajuri Webb johti, sai niin kovia iskuja,
että ne vetivät vertoja kaikille, joita siinä taistelussa annettiin,
taistelussa, jossa mr. Esmondilla oli kunnia palvella komppanian
päällikkönä omassa rykmentissään ja oman päällikkönsä kenraalimajurin
johdon alaisena. Ja hänen hyvä onnensa soi hänen johtaa rykmentin
taistelusta sen päällikkönä, koska neljä vanhempaa, häntä ylempää
upseeria oli kuollut suunnattomassa teurastuksessa, joka sinä päivänä
tapahtui. Minusta on mieluisaa ajatella, että Jack Haythorn, joka
ivaili minua äpäräksi ja Webbin loiseksi, niinkuin häntä huvitti
sanoa, kätteli minua sydämellisesti ennenkuin taistelu alkoi. Kolme
päivää sitä ennen Brace-parka, everstiluutnanttimme, oli saanut
kuulla vanhemman veljensä kuolleen ja itse perineensä paroonin arvon
Norfolkissa sekä neljäntuhannen punnan vuotuiset tulot.

Kohtalo, joka oli säilyttänyt häntä vioittumattomana kymmenissä
taisteluissa, riisti hänet juuri silloin kuin maailma olisi ollut
elämisen arvoinen, ja hän meni sinä päivänä taisteluun vakuuttaen
tietävänsä, että onni oli kääntyvä häntä vastaan. Majuri oli juuri
liittynyt rykmenttiimme -- hän oli lordi Marlborough'n miehiä ja
lähetettiin joukkoomme meidän upseeriemme mielipahaksi, vakoilemaan
meitä kuten sanottiin. En tiedä oliko se totta enkä myöskään, kuka vei
meidän pöytälavertelumme päämajaan, mutta Webbin rykmentin samoinkuin
sen päällikönkin tiedettiin olevan ylipäällikön mustassa kirjassa. "Ja
kun ei hän uskaltanut musertaa sitä kotona", vanha urhea päällikkömme
tapasi sanoa, "niin hän oli päättänyt hävittää sen vihollisen avulla";
siten pantiin siis majuri Proudfood-parka vaaralliseen virkaan.

Esmondin rakas varakreivi, joka palveli herttuan adjutanttina, sai
haavan ja kunniamaininnan _Gazettessa,_ ja kenraali mainitsi myös
kapteeni Esmondin, suosikkinsa, nimen ylennystä varten tiedonannossaan.
Esmondin sydän alkoi tykyttää, kun hän ajatteli, että eräät silmät
kotona, maailman kirkkain silmäpari, saattaisi lukea sen sivun, jolla
hänen vaatimattomia palveluksiaan selostettiin. Mutta Esmond oli
päättänyt pysyä jyrkästi poissa niiden vaaralliselta vaikutukselta
ja antaisi ajan ja poissaolon voittaa sen intohimon, joka hänessä
yhä piili. Kun hän oli poissa Beatrixin luota ei se vaivannut häntä,
mutta Esmond oli varma siitä, että jos hän palaisi kotiin, puhkeaisi
hänen kuumeensa uudestaan, ja hän karttoi Walcotea kuten Lincolnshiren
mies karttaa suomailleen menoa, missä hän tietää vilutaudin itseään
odottavan.

Meidän, jotka sotaväessä kuuluimme englantilaiseen puolueeseen ja
jotka olimme taipuvaisia ivailemaan kaikkea, mikä tuli Hannoverista,
ja pitämään vain hiukan tolvanoita ja villi-ihmisiä parempina
vaaliruhtinaan hovia ja perhettä, oli kuitenkin pakko myöntää, että
nuori vaaliruhtinas Oudenarden päivänä, vaikka hän silloin oli
ensimmäisellä sotaretkellään, osoitti tottuneen soturin voimaa ja
rohkeutta. Tässä tilaisuudessa oli vaaliruhtinaalla parempi onni kuin
Englannin kuninkaalla, joka serkkuineen oli vihollisen leirissä.
Hänen oli pakko paeta heidän kanssaan tuon päivän päättyessä häpeään.
Vaikka heillä oli maailman täydellisimmät sotapäälliköt edessään ja
omalla puolellaan ihailtava ylipäällikkö, näkivät he hyväksi hyljätä
neuvot ja ryhtyä ottelemaan päällikköjemme kanssa, ja tämä ottelu
päättynyt heidän sotaväkensä perinpohjaiseen tuhoon, ellei olisi ollut
Vendômen herttuan suurta taitoa ja urhoollisuutta. Hän korvasi, mikäli
urheus ja äly voivat, ne onnettomuudet, jotka olivat johtuneet hänen
sukulaistensa, kuningassuvun laillisten prinssien, kalastelemisesta ja
hullutuksista.

"Jos Berwickin herttua vain olisi ollut armeijassa, olisi päivän
kohtalo ollut peräti toinen", muuta ei mr. von Holtz-parka voinut
sanoa. "Ja silloinpa olisit saanut nähdä, että Almanzan sankari kykenee
mittelemään miekkoja Blenheimin voittajan kanssa."

Vankien vaihtoa koskeva asia pitkittyi aina, ja se oli ainakin se
näennäinen asia, joka piti mr. Holtzia alati liikkeessä ranskalaisten
ja liittoutuneiden rintaman välillä, vakuutan, että hänet kerran
oli vähällä vakoojana hirtättää kenraalimajuri Wayne, mutta silloin
ylipäällikön erikoismääräys vapautti hänet ja lähetytti päämajaan.
Hän tuli ja meni, ja missä ikänä hän oli, niin häntä suosi aina jokin
korkea vaikkakin salainen suojelija. Hän toimitti lähetinvirkaa
Berwickin herttuan ja tämän sedän, meidän herttuamme välillä. Hän
näytti tuntevan yhtä hyvin mitä tapahtui prinssin leirissä kuin
meidän leirissämmekin. Hän toimitti Englannin kuninkaan onnittelut
muutamille upseereistamme, ja muiden ohella saivat Webbin rykmentin
herrat sen kunnianosoituksen urheutensa johdosta tuona suurena päivänä.
Ja Wynendaelin taistelun jälkeen, kun kenraalimme oli kiihdyksissä
ylipäällikön laiminlyönnistä, ilmoitti isä tietävänsä, miten Ranskan
armeijan päälliköt suhtautuivat tuohon sotatoimeen, ja että se
saavutus, mikä Wynendaelin metsän edustalla voitettiin, oli tie, jota
myöten liittoutuneet valloittivat Lillen.

"Ah!" virkkoi Holtz (ja muutamat olivat kovin halukkaita kuuntelemaan
häntä), "jos vain kuningas saisi omansa, niin miten muuttuisikaan
asiain meno. Hänen majesteettinsa maanpaollakin on se etu, että hän
kykenee puolueettomasti arvostelemaan Englantia ja pätevästi arvioimaan
kaikki huomattavat miehet. Hänen sisarensa on aina yhden tai toisen
ahneen suosikin johdettavana, suosikin, jonka silmillä hän näkee ja
jonka imartelulle tai palvelijoille hän uhraa kaikki. Luuletko, että
hänen majesteettinsa kuningas, joka tuntee Englannin niin hyvin, löisi
laimin sellaisen miehen kuin kenraali Webbin? Webbin tulisi olla
ylähuoneessa lordi Lydiardina. Vihollinen ja koko Eurooppa tuntevat
hänen ansionsa; juuri tuota mainetta eivät muutamat suuruudet, jotka
vihaavat kaikkea tasa-arvoisuutta ja riippumattomuutta, voi milloinkaan
antaa anteeksi." Tarkoitus oli, että nämä keskustelut toimitettaisiin
mr. Webbin tietoon. Hän ottikin ne kovin iloisena vastaan, sillä
vaikka hänen palveluksensa olivatkin suuriarvoiset, niin ei kukaan
voinut arvioida niitä suuremmiksi kuin John Richmond Webb itse. Ja
koska eripuraisuus hänen ja Marlborough'n välillä oli silmiinpistävä,
alkoivat herttuan vihamiehet sekä sotaväessä että kotona imarrella
Webbiä ja yllyttää häntä kaikkivoipaa ja vallitsevaa ylipäällikköä
vastaan. Ja pian Oudenarden voiton jälkeen tarjoutui kenraali Webbille
kunniakas tilaisuus, jota tuo urhea soturi ei lyönyt laimin ja
jonka avulla hänellä oli tilaisuus lisätä suunnattomasti mainettaan
kotimaassa.

Oudenarden taistelun jälkeen, ja kuten sanottiin, vasten Marlborough'n
neuvoja, Savoijin prinssi asettui Lillen, ranskalaisen Flanderin
pääkaupungin edustalle, ja alkoi sitä piirittää. Tämä piiritys on
aikamme kuuluisin, melkeinpä yhtä kuuluisa kuin itse Troijan piiritys,
uroteoista, joita sekä hyökkääjät että puolustajat tekivät. Savoijin
prinssin viha Ranskan kuningasta kohtaan oli raivoisaa persoonallista
vihaa. Se oli aivan erilaista kuin suuren englantilaisen päällikkömme
tyyni viha; häntä ei kiihdyttänyt sotaottelu enemmän kuin biljardipeli
ja hän syöksyi eteenpäin ratsuosastojensa kanssa ja työnsi punaiset
pataljoonansa joka paikkaan yhtä tyynesti kuin hän olisi tehnyt
lyönnin biljardipelissä tai karambolagin biljardipalloilla. Kun leikki
loppui (ja hän pelasi sen niin, että hän saattoi olla varma voitosta)
ei pienintäkään kaunaa vastapuoluetta kohtaan jäänyt kytemään tämän
täydellisen taktiikkamestarin rintaan. Mutta sensijaan oli Savoijin
prinssin ja ranskalaisten välillä _guerre à mort_ [vimmattu taistelu].
Kun prinssi jollakin suunnalla työnnettiin pois, kuten hänelle viime
vuonna tehtiin Toulonissa, teki hän taas uuden hyökkäyksen johonkin
toiseen ranskalaiseen varustukseen syösten siihen sammumattoman
raivonsa. Kun prinssi saapui armeijaamme, syttyivät sodan kytevät
liekit ilmituleen ja alkoivat loimuten palaa. Kylmäkiskoiset
alankomaiset liittolaisemme pantiin hyökkäämään nopeassa tahdissa
-- tyyni päällikkömme pakotettiin toimintaan. Jo prinssi yksinään
oli kokonainen armeija ranskalaisia vastaan; hänen suunnattoman,
sammumattoman vihansa voima tarttui satoihin tuhansiin miehiin.
Keisarin kenraali kosti verisesti sen ylenkatseen, jolla Ranskan
kuningas oli kohdellut tuota tulista pikkuista Savoijin apottia.
Sen ohella, että Eugene itse oli uljas ja kuuluisa ja yli kaikkien
rohkea ja horjumaton ja kykeni kilvoittelemaan melkein parhaimpienkin
kanssa niistä kuuluisista sotureista, jotka olivat Ranskan kuninkaan
sotavoimien johtajina, hänellä oli ase, jonka vertaista ei Ranskassa
voitu löytää sen jälkeen kuin Sasbachin kanuunankuula kaatoi jalon
Turennen. Prinssi kykeni heittämään Marlborough'n ranskalaisia vastaan
ja musertamaan ne aivankuin vuorella, jonka alle heidän vahvimpain
päällikköjensä kaiken yhteenkootun voiman täytyi musertua.

Englantilainen herttua ei ottanut paljon osaa Lillen suureen
piiritykseen, jota kaupunkia keisarin päällikkö ahdisti koko voimallaan
ja ripeydellään, muuten kuin suojaamalla piirittäjäin rintamat
Burgundin herttuan armeijalta. Tämän ja keisarillisten välillä oli
herttuamme asema. Kerran, kun prinssi Eugene oli haavoittunut,
asettui herttuamme hänen ylhäisyytensä paikalle juoksuhautoihin,
mutta piirittäjinä toimivat keisarilliset emmekä me. Eräs Webbin ja
Rantzaun johtama osasto lähetettiin Artois'hin ja Picardie'hin tekemään
kaikkein surullisinta ja hirveintä palvelusta, mitä mr. Esmond sotaisen
elämänsä aikana joutui näkemään. Puolustajilta jääneiden alueiden
onnettomista kaupungeista oli nuoret miehet riistetty ranskalaiseen
armeijaan, jonka väkeä tyydyttämätön sota vuosi vuodelta nieli; ne
olivat jääneet, meidän armoillemme, ja meille oli annettu käsky olla
armoa osoittamatta. Me tapasimme paikkoja, joissa oli varusväkenä
invaliideja, lapsia ja naisia. Vaikka he olivat köyhiä, joiksi
tämän onnettoman sodan kustannukset olivat heidät saattaneet, oli
meidän toimeksemme annettu ryöstää näiltä nälkään nääntymäisillään
olevilta raukoilta -- riistää ruoka heidän aitoistaan ja repiä ryysyt
heidän yltään. Meidät oli lähetetty ryöstö- ja murharetkelle; meidän
sotamiehemme tekivät tekoja, joita ajatellessaan kelpo mies punastuu.
Palatessamme toimme paljon rahaa ja muonatavaroita herttuan leiriin;
meitä ei ollut kukaan vastustanut, mutta kuka uskaltaa kertoa siitä,
minkälaisen murhaamisen ja väkivaltaisuuden, raa'an julmuuden,
häväistyksen ja solvausten avulla tuo halpamainen saalis oli ryöstetty
sodan viattomilta ja onnettomilta uhreilta?

Liittolaisvallat eivät olleet sillä aikaa paljon edistyneet, vaikka
sotatoimia Lillen edustalla oli johdettu urhoollisesti, ja kun me
palasimme Marlborough'n herttuan leiriin, niin sanottiin, ettei
piiritystä milloinkaan voitu saattaa tyydyttävään tulokseen ja että
Savoijin prinssin oli pakko luopua siitä. Lordi Marlborough ilmoitti
peittelemättä tämän mielipahakseen. Ne, jotka häntä epäilivät, ja
mr. Esmond myöntää itse kuuluneensa niihin, vihjasivat siihen, että
herttualla oli omat syynsä siihen, ettei Lilleä saanut valloittaa ja
että hän oli saanut siitä palkkion Ranskan kuninkaalta. Jos asia oli
niin -- ja niin minä uskon -- niin kenraali Webbillä oli nyt huomattava
tilaisuus tyydyttää vihaansa ylipäällikköä kohtaan -- tilaisuus tehdä
tyhjäksi se häpeällinen ahneus, joka oli kuuluisan herttuan huonoimpia
ja huomattavimpia ominaisuuksia, ja samalla osoittaa omaa täydellistä
taitoaan sotapäällikkönä. Ja kun harkitsen, että herttualle todella
tarjottiin muutamia miljoonia kruunuja, jos Lillen piirityksestä
luovuttaisiin, että keisarillinen armeija sen edustalla oli ilman
ruoka- ja ampumatarpeita ja sen olisi täytynyt siirtyä pois, ellei
se olisi saanut muonavarastoja, että retkikunnan saapuminen, jonka
tarkoituksena oli avustaa piiritystä, oli tarkalleen ranskalaisten
tiedossa, ja että se sotavoima, joka suojasi sen saapumista, oli
häpeällisen kykenemätön vastarintaan ja ainakin kuusi kertaa heikompi
kreivi de la Mothen armeijaa, joka oli lähetetty sieppaamaan
apuretkikuntaa, ja kun on varmaa, että Berwickin herttua, de la
Mothen ylipäällikkö, oli keskeytymättömässä kirjevaihdossa setänsä,
englantilaisen ylipäällikön kanssa -- niin uskon totisesti, että lordi
Marlborough'n tarkoituksena oli ehkäistä muonavarojen, joita Savoijin
prinssi välttämättömästi tarvitsi, koskaan saapumasta hänen korkeutensa
luo ja että herttuan tarkoituksena oli uhrata se pieni armeija, jonka
piti suojata tätä retkikuntaa, ja kavaltaa se, niinkuin hän oli
kavaltanut Tollemachen Brestin luona -- niinkuin hän oli pettänyt
kaikki ystävät, mitä hänellä oli ollut -- edistääkseen omia ahneita ja
kunnianhimoisia suunnitelmiaan. Ellei sitä ihmeellistä voittoa olisi
ollut, voittoa, jonka Esmondin kenraali saavutti kuusi tai seitsemän
kertaa omaa joukkoaan suuremmasta armeijasta, olisi Lillen piiritys
ollut jätettävä; ja tulee muistaa, että urhoollista pientä armeijaamme
johti kenraali, jota Marlborough vihasi, ja että tämä tunsi raivoa
voittajaa kohtaan ja koetti myöhemmin mitä häikäilemättömimmällä ja
häpeämättömimmällä vääryydellä riistää häneltä hänen voittonsa ansion.



XV luku.

KENRAALI WEBB VOITTAA WYNENDAELIN TAISTELUN.

Lillen sekä piirittäjät että piiritetyt suorittivat muutamia
loistavimpia urotöitä mitkä koskaan ovat mitään sotaa kaunistaneet.
Ranskalaisten puolella -- jotka olivat tavattoman urhoollisia, vei
marski Boufflers'in taito ja urhoollisuus melkein voiton Savoijin
prinssin samoista ominaisuuksista -- voidaan mainita herrojen de
Luxembourgin ja Tournefortin rohkea teko; nämä herrat toivat ratsuja
rakuunajoukon avulla kaupunkiin ruutia, josta piiritetyillä oli kova
puute; jokainen sotamies toi selässään pussin, jossa oli neljäkymmentä
naulaa ruutia. Tämän vaarallisen tavaran kuljetukseen he olivat
vallanneet meidän ratsujamme; he joutuivat heitä vastaan lähetetyn
jalkaväen tuleen, ja vaikka puolet miehistä räjähti ilmaan heidän
ratsastaessaan tällä vaarallisella asialla, pääsi osa miehistöstä
kuitenkin kaupunkiin mukanaan avustus, jota varusväki siellä niin
kipeästi kaipasi. Eräs ranskalainen upseeri, monsieur du Bois teki myös
yhtä rohkean teon ja se onnistin täydellisesti. Herttuan suuri armeija
oli asettunut Helchiniin ja oli piirittäjiä suojaamassa, mutta kun M.
de Vendômen täytyi saada tietoja kaupungissa vallitsevasta tilanteessa,
teki kapteeni du Bois kuuluisan urotyönsä -- hän ei ainoastaan
kulkenut piiritysketjujen lävitse vaan ui vielä sen jälkeen seitsemän
vallihaudan ja ojan yli ja tuli takaisin samaa tietä uiden kirjeet
suussaan.

Näissä kirjeissä Monsieur de Boufflers ilmoitti, että hän voi vielä
pitää puoliaan lokakuuhun asti, ja että jos yksi liittolaisvaltain
apuretkikunnista vain voitaisiin kaapata, täytyisi näiden luopua koko
piirityksestä.

Sellaista apuretkikuntaa, kuin jo on mainittu, valmisteltiin par'aikaa
Ostendessa, ja se oli lähdössä piiritykseen; ja syyskuun 27 p:nä me
-- ja samoin ranskalaiset -- saimme kuulla, että se oli tulossa.
Siihen kuului 700 kuormavaunua, jotka sisälsivät kaikenlaisia muona-
ja ampumavaroja ja niitä seurasi Ostendesta 2,000 jalkamiestä ja 300
ratsusotilasta. Samaan aikaan M. de la Mothe poistui Bryggestä mukanaan
kolmekymmentäviisi pataljoonaa jalkaväkeä ja yli kuudenkymmenen
eskadroonan ratsusotilaita sekä neljäkymmentä tykkiä, katkaistakseen
tien apuretkikunnalta.

Sillä välin kenraalimajuri Webb oli luonut itselleen Turout'ssa
asevoiman, johon kuului kaksikymmentä pataljoonaa jalkaväkeä ja kolme
eskadroonaa rakuunoita, ja sieltä hän lähti suojaamaan apuretkikuntaa
ja ahdistamaan de la Mothea; ja hänen taitavan johtonsa alaisina
saavuimme Turout'n suurelle tasangolle ja Wynendaelin pienen linnan ja
metsän edustalle, jonka taitse apuretkikunta marssi.

Niin pian kuin edelle päässeet miehemme saivat vihollisen näkyviinsä,
ne pysäytettiin paikkaan, missä metsä oli heidän takanaan, ja muu
osa sotavoimiamme koottiin paikalle mahdollisimman pian; pieni
ratsuvoimamme tuotiin etualalle tasangon aukeamalle "huvittamaan
vihollista", kuten kenraalimme sanoi. Kun M. de la Mothe saapui, tapasi
hän meidät asettuneina kahteen taisteluriviin metsän eteen, ja hän
muodosti oman armeijansa taistelukuntoon meitä vastapäätä kahdeksaan
riviin, joista neljässä etummaisessa oli jalkaväkeä; rakuunat ja
ratsuväki taustalla.

Ranskalaiset alkoivat taistelun kuten tavallista, kuulasateella,
jota kesti kolme tuntia. Sen jälkeen he tekivät hyökkäyksensä
edeten kahdeksassa rivissä, joista neljässä oli jalkaväkeä ja
neljässä ratsuväkeä, metsään, johon me, liittolaisvaltain väki,
olimme asettuneet. Heidän jalkaväkensä käyttäytyi kehnosti; heidät
määrättiin tekemään pajunettihyökkäys, mutta sen sijaan he alkoivat
tulen ja hajaantuivat ja pakenivat melkein meidän ensimmäisestä
vastahyökkäyksestämme. Heidän ratsuväkensä käyttäytyi paremmin. Jo sen
avulla, joka voima olikin kolme tai neljä kertaa niin suuri kuin meidän
koko voimamme, olisi Monsieur de la Mothe voinut voittaa; mutta vain
kaksi meidän pataljoonaamme joutui hiukan epäjärjestykseen, ja nämä
järjestyivät pian uudestaan, eivätkä ranskalaisen ratsuväen uudistetut
hyökkäykset kyenneet siirtämään joukkojamme tuumaakaan asemastaan
metsässä, johon kenraalimme oli sen sijoittanut.

Hyökättyään kaksi tuntia ranskalaiset perääntyivät illansuussa kokonaan
muserrettuina. Vihollinen oli yhä kolme kertaa meitä vahvempi koko
sen mieshukan jälkeenkin, jonka me olimme sille aiheuttaneet, eikä
siis voitu olettaa, että meidän päällikkömme kykenisi ahdistamaan
M. de la Mothea, tai tekemään juuri muuta kuin pitämään puoliaan
metsän laidassa, josta ranskalainen turhaan oli yrittänyt työntää
meitä pois. De la Mothe vetäytyi neljänkymmenen tykkinsä taa. Siellä
hänen ratsuväkensä suojasi niitä paremmin kuin se oli kyennyt
meitä vahingoittamaan, ja sillä välin apuretkikunta, joka merkitsi
enemmän kuin koko meidän pieni sotavoimamme ja jonka turvallisuuden
takeeksi me olisimme uhranneet viimeisen miehemme, marssi ohi täysin
vahingoittumattomana sotatoimiemme kestäessä ja saapui iloisesti
piirittävien leiriin Lillen edustalle.

Kenraalimajuri Cadogan, herttuan ylimajoitusmestari, ja hänen ja
Webbin välillä ei ollut liiaksi rakkautta -- seurasi retkikuntaa ja
yhtyi Webbiin muutaman sadan ratsusotilaan kanssa juuri kuin taistelu
oli lopussa ja vihollinen täydessä perääntymistilassa. Hän tarjoutui
avuliaana kylläkin hyökkäämään hevosineen ranskalaisten kimppuun
näiden perääntyessä. Mutta hänen väkensä oli liian pieni kyetäkseen
aiheuttamaan mitään vahinkoa ranskalaisille, ja mr. Webb, joka johti
taistelua Cadogania vanhempana upseerina, ajatteli, että oli tarpeeksi
jo siinä, että pysyttiin asemissa huolimatta vihollisesta, joka
vieläkin olisi kyennyt meidät musertamaan, jos olisimme ryhtyneet sen
kanssa tekemisiin avonaisella paikalla, ja siinä, että oli toimitettu
turvallinen kulkuväylä apuretkikunnalle. Ratsumiehet, jotka Cadogan oli
tuonut, eivät siis käyttäneet miekkaansa, vaan lannistivat ainoastaan
uljaalla ulkonäöllään kaiken halun, mitä ranskalaisilla saattoi olla
hyökkäyksensä uudistamiseen. Ja kun ei mitään hyökkäystä tullut,
vetäytyi kenraali Cadogan pois ratsuosastonsa kanssa, koska hän oli
matkalla päämajaan ja nuo kaksi kenraalia hyvästelivät toisiansa
jäykästi.

"Hän ehtii Roncq'iin hyvään aikaan nuollakseen herra herttuan
ruokakupit illallisen jälkeen", virkkoi mr. Webb.

Meidän miehemme lepäsivät Wynendaelin metsissä sen yön ja kenraalimme
söi illallisensa siellä olevassa pienessä linnassa.

"Jos minä olisin Cadogan, niin saisin päärin arvon tämänpäiväisestä
työstäni", sanoi kenraali Webb, "ja sinä Harry saisit rykmentin.
Sinut on mainittu viimeisessä kahdessa taistelussa; ensimmäisessä
olit vähällä kuolla. Minä mainitsen sinut pikasanomassani hänen
ylhäisyydelleen ylipäällikölle ja suosittelen sinua Dick Harwood-paran
tyhjäksijääneeseen majurin paikkaan. Olisiko sinulla mitenkään antaa
sata guineaa Cardonnelille? Pudota ne hänen käteensä huomenna, kun
menet päämajaan minun tiedonantoani viemään."

Tässä tiedonannossaan kenraalimajuri ystävällisesti mainitsi kapteeni
Esmondin nimen erikoisen suosiollisesti. Ja seuraavana päivänä Esmond
vei pikasanoman päämajaan, eikä hän suinkaan ollut vähän ihastunut, kun
sai palatessaan tuoda hänen ylhäisyytensä sihteeriltä kirjeen, joka
oli osoitettu kenraaliluutnantti Webbille. Hollantilainen upseeri,
jonka oli lähettänyt kreivi Nassau Woudenbourg, kenttämarsalkka
Auverquerque'in poika, toi myös onnittelukirjeen päällikölleen, joka
oli kovin urhoollisesti ja taidokkaasti avustanut mr. Webbia toisena
päällikkönä tuossa taistelussa.

Esmond antoi pikasanomansa kumartaen syvään, kasvot hymyillen, ja
puhutteli mr. Webbia kenraaliluutnantiksi antaessaan hänelle sen.
Herrat hänen ympärillään -- kenraali ratsasti seurueineen Meniniin
johtavaa tietä kun Esmond hänet kohtasi -- hurrasivat ja hän kiitti
heitä ja aukaisi pikasanoman kasvot hieman kiihtyneinä, uteliaina.

Hän heitti kirjeen raivostuneena maahan saapastaan vasten luettuaan
sen. "Se ei ole edes kirjoitettu hänen käsialallaan. Lue se, Esmond."
Ja Esmond luki sen: --

"Hyvä herra, -- mr. Cadogan on juuri saapunut, ja hän on tutustuttanut
minut siihen menestykselliseen sotatoimintaan, jonka eilen illalla
suorititte Wynendaelin luona sitä sotajoukkoa vastaan, jota johti
M. de la Mothe; menestys on pääasiallisesti laskettava Teidän hyvän
käytöksenne ja päättäväisyytenne ansioksi. Voitte olla vakuutettu,
että teen Teille oikeutta kotona ja että iloitsen, kun voin joka
tilaisuudessa antaa tunnustukseni palvelukselle, jonka Te olette tehnyt
suojellessanne tämän apuretkikunnan saapumista. -- Teidän j.n.e. M."

"Kaksi tuon kirotun Cardonnelin kirjoittamaa riviä, ei sen enempää,
siitä, että on valloittanut Lillen -- siitä, että on kukistanut viisi
kertaa meitä suuremman joukon -- sellaisesta taistelusta, että se on
yhtä loistava kuin parhain niistä, mitä hän koskaan on taistellut",
sanoi mr. Webb-parka. "Kenraaliluutnantti! Se ei ole hänen ansiotaan.
Minä olin vanhin kenraalimajuri. Perhana, uskonpa totisesti, että hän
olisi ollut iloisempi, jos olisin hävinnyt."

Hollantilaiselle upseerille lähetetty kirje oli ranskankielinen ja se
oli pitempi ja kohteliaampi kuin mr. Webbin kirje.

"Ja tämä on se mies", virkkoi Webb, "joka hukkuu kultaan, mies,
jolla on yllinkyllin meidän hankkimiamme arvonimiä ja kunniamerkkejä
ja joka nureksii kun hänen täytyy suoda ainoakaan kiitoksen rivi
asetoverilleen! Eikö hän vielä ole saanut kyllikseen? Emmekö me
taistele, jotta hän saisi kieritellä kullassa? No niin, no niin,
odottakaapa _Gazettea,_ herrat. Kuningatar ja isänmaa tekevät meille
oikeutta, kun hänen ylhäisyytensä sen meiltä kieltää." Urhoollisen
soturin silmissä oli raivon kyyneleitä, kun hän puhui, ja hän
pyyhkäisi ne hansikkaallaan kasvoiltaan. Hän puisti nyrkkiään ilmassa.
"Jumaliste!" sanoi hän, "tiedänpä, mitä minä ottaisin mieluummin kuin
päärin arvon!"

"No mitä se olisi, sir?" kysäisi joku.

"Minä ottaisin mieluummin neljännestunnin Jack Churchillin seurassa
sievällä vihreällä tasangolla ja vain miekkaparin paitojemme välille --"

"Sir!" keskeytti joku.

"Sanokaa hänelle se! Tiedän, että aiotte juuri sitä. Tiedän että kaikki
ne jutut, jotka kaikkien yliupseerien suusta livahtavat, toimitetaan
hänen tietoonsa. En sano, ettei hän olisi urhoollinen. Tulimmainen
vie, hän on ihan tarpeeksi urhoollinen; mutta me varromme _Gazettea,_
herrat. Eläköön kuningatar! Kuningatar tekee meille oikeutta."

Emme saaneet _Gazettea_ ennenkuin kuukauden perästä, jolloin
kenraalillani ja hänen upseereillaan oli kunnia syödä päivällistä
prinssi Eugenen seurassa Lillessä -- hänen korkeutensa suvaitsi sanoa,
että me olimme tuoneet ruokavarat ja että meidän siis tuli ottaa
osaa kemuihin. Ne olivat suuret kemut. Marlborough'n herttua istui
hänen korkeutensa oikealla puolella ja hänen vasemmalla puolellaan
marski de Boufflers, joka niin urhoollisesti oli puolustanut tuota
kaupunkia. Kummankin armeijan ylimmät upseerit olivat saapuvilla. Ja
voin vakuuttaa, että Esmondin kenraali oli suurenmoinen sinä päivänä.
Hänen kookas, jalo olemuksensa ja miehekäs kauneutensa tekivät hänet
joka paikassa huomatuksi. Hän kantoi ensimmäistä kertaa Jalomielisyyden
ritarimerkkiä, jonka Preussin kuningas oli lähettänyt hänelle hänen
voittonsa johdosta. Hänen korkeutensa Savoijin prinssi ehdotti
maljan Wynendaelin voittajalle. Herttua joi sen hieman väkinäisesti
hymyillen. Adjutantit olivat saapuvilla; ja Henry Esmond ja hänen
rakas nuori lordinsa olivat yhdessä, niinkuin he koettivat aina olla
kun velvollisuudet sen sallivat. He istuivat sitä pöytää vastapäätä,
jonka ääressä kenraalit olivat, ja voivat nähdä kaiken mitä tapahtui
varsin hyvin. Frank nauroi herttuan synkkää naamaa: Wynendaelin asia ja
ylipäällikön käytös Webbiä kohtaan oli ollut koko armeijan keskustelun
aiheena. Kun Savoijin prinssi puhui ja ehdotti maljan: "Le vainqueur
de Wynendael, son armée et sa victoire", ja lisäsi, "qui nous font
diner à Lille aujourd'huy" [Vynendaelin voittaja, hänen armeijansa ja
voittonsa, joiden ansiota on, että saamme tänään syödä päivällistä
Lillessä], kajahti äänekäs hurraa läpi salin; sillä mr. Webbin
urhoollisuus, jalomielisyys ja vieläpä hänen luonteensa heikkoudetkin
tekivät hänet armeijassa rakastetuksi.

"Kuin Hektor sorja, kuin Paris uljas!" kuiskasi Frank Castlewood.
"Venus, vanhahko Venus-rouva, ei voisi kieltää häneltä omenaa.
Seisaallesi, Henry! Katso, me juomme Wynendaelin armeijan maljan.
Ramillies ei ole mitään sen rinnalla. Hurraa, hurraa!"

Juri tällä hetkellä, sitten kun kenraalimme oli vastannut, joku toi
saliin kappaleen englantilaista _Gazette_-lehteä ja kuljetti sitä
kädestä käteen ympäri pöytää. Upseerit olivat varsin halukkaita
sitä lukemaan; äidit ja sisaret kotona ovat varmaankin tunteneet
sydäntään kouristavan lukiessaan sitä. Tuskin ilmestyi kuuden vuoden
aikana ainoatakaan _Gazetten_ numeroa, joka ei olisi kertonut jostain
sankarikuolemasta tai loistavasta urotyöstä.

"Tässä se on: Wynendaelin taistelu, -- tässä on teistä, kenraali",
sanoi Frank, siepaten käteensä tuon pienen, tahraisen lehden,
jonka lukemisesta soturit niin paljon pitävät, ja Frank hypähti
meidän penkkimme yli ja meni sinne missä istui kenraali Webb, joka
tunsi hänet ja oli monta monituista kertaa nähnyt pöytänsä ääressä
hänen hymyilevät, sievät kasvonsa, joista piti jokainen, joka ne
näki. Kenraalit suurine peruukkeineen tekivät hänelle tietä. Frank
ojensi lehden kenraali Dolman jäykän takin yli vastapäätä istuvalle
kenraalillemme.

Hän palasi hypellen ja punastellen tekoaan. "Ajattelin, että hän
pitäisi siitä, Henry", kuiskasi nuorukainen. "Eikö minustakin ollut
hauskaa lukea nimeni Ramillies'n jälkeen _London Gazetessa_. --
Varakreivi Castlewood, joka palvelee vapaaehtoisena, -- mutta varjele,
mitä tuolla tapahtuu?"

Mr. Webb, joka luki _Gazettea,_ näytti kovin omituiselta. Hän heitti
lehden pöydälle ja syöksähti seisaalleen ja alkoi puhua: "Suvaitsisiko
teidän ylhäisyytenne?"

Silloin hypähti hänen ylhäisyytensä Marlborough'n herttua myös
seisaalleen. "Parahin kenraali Webb, jokin erehdys on tapahtunut."

"Teidän ylhäisyytenne olisi parasta oikaista se", virkkoi mr. Webb,
ojentaen lehteä; mutta hän oli liian kaukana hänen ylhäisyydestään
prinssiherttuasta, joka sitäpaitsi istui korkeammalla kuin kenraali
(hän istui Savoijin prinssin, Hannoverin vaaliruhtinaan ja Preussin ja
Tanskan lähettilästen kanssa kunniakatoksen alla) eikä Webb voinut
ulottua häneen asti, vaikka hän olikin pitkä.

"Odottakaapa", virkkoi hän hymähtäen, aivan kuin olisi saanut uuden
ajatuksen; ja sitten hän veti miekkansa esiin ja pisti lehden sen
kärkeen ja sanoi erittäin kohteliaasti: "Suotakoon minun ojentaa se
teidän ylhäisyydellenne."

Herttua näytti kovin synkältä. "Ottakaa se", sanoi hän
ylitallimestarilleen, joka palveli hänen takanaan.

Kenraaliluutnantti kumarsi kovin syvään ja meni lopettamaan lasiaan.
_Gazette,_ jossa Cardonnel, herttuan kirjuri, selosti Wrynendaelin
voittoa, mainitsi Webbin nimen, mutta antoi kaiken kiitoksen
taistelusta herttuan suosikille, Cadoganille.

Tämä kenraali Webbin omituinen käytös sai aikaan paljon puhetta, hän
kun oli melkein vetäissyt miekkansa ylipäällikköä vastaan, mutta kun
kenraalin vihan ensi puuska oli mennyt, hän hallitsi sitä täydellisesti
ulkonaisesti ja hänen käytöksensä suututti sen jälkeen hänen
mielihyväkseen vielä enemmän ylipäällikköä kuin mitä hän olisi voinut
aiheuttaa millään julkisella vihanosoituksella.

Palattuaan leiriinsä ja neuvoteltuaan pääneuvonantajansa, mr. Esmondin
kanssa, joka nautti päällikkönsä täydellistä luottamusta ja jota hän
kohteli ystävänään ja melkeinpä poikanaan, mr. Webb kirjoitti kirjeen
hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle; tässä kirjeessä hän sanoi: --

"Teidän ylhäisyydellänne täytyy olla tieto siitä, että _London
Gazetten_ kirjoitus, jossa teidän ylhäisyytenne sihteeri, mr.
Cardonnel, on maininnut kenraalimajuri Cadoganin upseerina, joka johti
äskeistä Wynendaelin taistelua, ehdottomasti aiheutti kaikkea muuta
kuin mielihyvää päällikölle, joka johti tuota taistelua.

"Teidän ylhäisyytenne täytyy tietää, ettei mr. Cadogan edes ollut
läsnä tuossa taistelussa, vaikka hän saapuikin ratsueskadroonan kanssa
sen päättyessä ja alistui ylemmän upseerin käskettäväksi. Ja koska
tuloksena Wynendaelin taistelusta, missä kenraaliluutnantti Webbillä
oli onni olla päällikkönä, oli Lillen valloitus, Brysselin pelastus,
jonka vihollinen jo oli saartanut, suurten kaupunkien Ghentin ja
Brüggen takaisin voittaminen, mitkä kaupungit vihollinen (kaupungin
muurien sisällä tehdyn kavalluksen avulla) oli saanut edellisenä
vuonna valtaansa, ei mr. Webb voi luovuttaa sellaisen menestyksen
ja palveluksen kunniaa mr. Cadoganille eikä kenellekään muullekaan
henkilölle.

"Heti kun tämän vuoden sotatoimet ovat lopussa, on kenraaliluutnantti
Webb pyytävä lupaa poistua armeijasta ottaakseen uudelleen paikkansa
parlamentissa; hän huomauttaa hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle,
että hän sieltä tulee vetoamaan asiassaan alahuoneeseen, isänmaahan ja
hänen majesteettiinsa kuningattareen."

Innokkaasti haluten oikaista tuon _Gazetten_ väärän tiedonannon, jonka
oli kirjoittanut hänen ylhäisyytensä kirjuri, mr. Cardonnel, mr. Webb,
joka ei voinut tavoittaa hänen ylhäisyyttään ylipäällikköä, koska
heidän välillään istui herroja, asetti lehden, joka sisälsi tuon väärän
tiedonannon, miekkansa kärkeen, niin että se nopeammin saapuisi hänen
ylhäisyytensä Marlborough'n herttuan käsiin, joka epäilemättä halusi
tehdä jokaiselle armeijansa upseerille oikeutta.

"Mr. Webb tietää velvollisuutensa liian hyvin voidakseen ajatella
ylemmän upseerin käskyjen vastustamista tai miekkansa käyttöä
sodassa muita kuin hänen majesteettinsa vihollisia vastaan. Hän anoo
nöyrimmästi lupaa saada palata Englantiin kohta kun sotatoimet sen
sallivat ja saada viedä mukanaan Englantiin rykmentistään kapteeni
Esmond, joka toimi hänen adjutanttinaan ja oli saapuvilla koko tuon
taistelun ajan ja merkitsi kellonsa avulla ajan, jolloin mr. Cadogan
saapui taistelun tauotessa."

Ylipäällikkö ei voinut muuta kuin antaa myöntymyksensä ja hänen
täytyi myös pitää hyvänään Webbin kirje, vaikka se oli sepitetty mitä
loukkaavimpaan muotoon. Puolet armeijaa uskoi, että Ghentin ja Brüggen
kaupungit oli kavallettu viholliselle, ja se olikin muutamille meidän
armeijassamme päivänselvää. Ylipäällikkö ei olisi vapauttanut Lilleä,
jos hän olisi kyennyt toisin menettelemään ja hän ei olisi taistellut
sinä vuonna, ellei Savoijin prinssi olisi häntä siihen pakottanut.
Kun taistelu kerran alkoi, taisteli lordi Marlborough oman maineensa
puolesta siten, ettei kukaan maailmassa koskaan ole taistellut
paremmin, eikä mikään mainen lahja voinut estää häntä löylyttämästä
vihollista.

[Isoisämme viha lordi Marlborough'ta kohtaan ilmenee läpi kaiken näiden
hänen taisteluselostustensa. Hänellä oli aina se vakaumus, että herttua
oli suurin petturi ja soturi, josta historia on koskaan kertonut, ja
hän väitti, että tämä otti lahjuksia joka puolelta sodan kuluessa.
Herra markiisilla (voimme tässä häntä sanoa siksi, vaikkei hän koskaan
käyttänyt muuta arvonimeä kuin eversti Esmond) oli tapana kertoa useita
juttuja, joita hän ei ole liittänyt näihin muistiinpanoihinsa. Ne hän
sai tietää jesuiittaystävältään, joka ei aina ollut asioista täysin
selvillä ja joka vakuutti, että Marlborough odotti kahden miljoonan
kruunun lahjusta ennen Ramillies'n taistelua.]

[Ja meille lapsille tapasi isoisämme kertoa, että kun hänet esitettiin
herttualle, oli tämä kääntänyt selkänsä isoisälleni ja sanonut
herttuattarelle, joka sen kertoi Chelsean leskivarakreivittärelle, joka
taas myöhemmin kertoi sen eversti Esmondille: -- "Tom Esmondin äpärä
on ollut vastaanotossani; hänellä on isähylkynsä hännystelijäilme",
-- arvostelu, jota ei isoisäni koskaan antanut anteeksi. Hän oli
yhtä uskollinen vastenmielisyydessään kuin kiintymyksessäänkin,
ja erittäin suopea Webbiä kohtaan, jonka puolta hän piti tuota
kuuluisampaa päällikköä vastaan. Meillä on kenraali Webbin muotokuva
nyt Castlewoodissa, Virginiassa.]

Mutta alemmat päälliköt ryhtyivät asiaa pohtimaan; ja puolet armeijasta
olisi voinut joutua keskenään käsikähmään, ellei riitaa olisi
lopetettu. Kenraali Cadogan lähetti kenraali Webbille viittauksen, että
hän oli valmis, jos Webb sitä halusi, kohtaamaan tämän. Tämä oli kutsu,
jommoisen hyvä vanha päällikkömme oli aina liiankin valmis hyväksymään,
ja vain suurilla ponnistuksilla saimme me kenraalin vastaamaan,
ettei hänellä ollut mitään riitaa mr. Cadoganin kanssa, joka oli
käyttäytynyt varsin urhoollisesti, vaan ainoastaan niiden päämajassa
olevien henkilöjen kanssa, jotka olivat valehdelleet häntä vastaan. Mr.
Cardonnel tarjosi korvausta kenraali Webbille. Mr. Webb vastasi, että
hänellä oli keppi mr. Cardonnelin ojentamiseksi ja että ainoa hyvitys,
mitä hän tältä pyysi, oli sellainen, jota hän todennäköisesti ei saisi
-- nimittäin totuus. Meidän Webbin esikuntaan kuuluvat upseerimme
ja ne, jotka kuuluivat kenraalimme lähimpään seurueeseen, olivat
valmiita antamaan iskuja; ja tästä aiheutui se ainoa kaksintaistelu,
johon mr. Esmond päämiehenä koskaan on ottanut osaa, ja se johtui
kostonhimoisesta halusta pyyhkiä pois eräs vanha loukkaus.

Mylord Mohun, jolla oli komennettavana osasto lordi Macclesfieldin
ratsuväkirykmentistä, kuului herttuan väkeen tällä sotaretkellä. Hän
oli tähän mennessä joutunut mitä huonoimpaan maineeseen, hän oli
kärsinyt erään toisenkin tuhoisan kaksintaistelun Espanjassa; hän oli
nainut ja hyljännyt vaimonsa; hän oli uhkapeluri, hylkiö ja irstailija.
Hän liittyi armeijaan juuri ennen Oudenarden taistelua; ja kuten Esmond
pelkäsi, alkoi Frank Castlewood, heti kun hän kuuli tämän saapumisesta,
etsiä tätä surmatakseen hänet. Haava, jonka varakreivi sai Oudenarden
luona, esti heitä kohtaamasta toisiaan. Mutta haava oli jo melkein
parantunut ja Esmond vapisi joka päivä pelätessään, että jokin sattuma
veisi nuorukaisen ja tämän tunnetun murhamiehen yhteen. He kohtasivat
toisensa Handysiden rykmentin ruokapöydässä Lillessä; päällikkönä
toimiva upseeri ei tiennyt mitään näiden kahden aatelismiehen välillä
vallitsevasta riidasta.

Esmond ei ollut nähnyt Mohunin ilkeitä, kauniita kasvoja yhdeksään
vuoteen, ei sen jälkeen kuin he olivat kohdanneet tuona surman
yönä Leicester Fieldissä. Hänen kasvonsa olivat nyt rikoksen ja
intohimon halventamat; niissä oli sen miehen huolestunut katse, jonka
omallatunnolla on kolme kuolemaa ja kukapa tietää miten monta peitettyä
häpeätä ja himoa ja rikosta. Mohun teki liioittelevan syvän kumarruksen
ja vetäytyi pois, kun isäntämme esitteli vieraat toisilleen. Frank
Castlewood ei ollut häntä tuntenut sitä ennen, niin muuttunut oli mies.
Mohun tunsi pojan varsin hyvin.

Oli omituista katsella noita kahta -- erittäinkin nuorukaista, jonka
kasvot kävivät punaisiksi, kun hän kuuli toisen vihatun nimen; Frank
virkkoi huonolla ranskankielellään ja urhealla poikamaisella äänellään:
"Minä olen jo kauan halunnut tavata lordi Mohunia." Toinen vain kumarsi
ja vetäytyi pois hänen luotaan. Tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän
mainittava, ettei hän halunnut mitään riitaa nuorukaisen kanssa.

Esmond asettui heidän väliinsä pöydässä. "Hitto soi", sanoi Frank,
"miksi menet toisen paikalle, henkilön, joka on sinua ylempi arvossa?
Mylord Mohunin tulee olla minun jälestäni. Minä tahdon istua lordi
Mohunin vieressä."

Esmond kuiskasi lordi Mohunille, että Frank oli haavoittunut
sääreen Oudenardessa, ja hän kehoitti Mohunia pysymään vaiteliaana.
Ja vaiteliaana tämä pysyikin jonkun aikaa, välittämättä niistä
monenmoisista ilkkumisista, joita nuori Castlewood häneen kohdisti,
ennenkuin useiden maljojen jälkeen, jolloin lordi Mohun alkoi humaltua.

"Ettekö poistuisi, mylord?" kysäisi mr. Esmond häneltä ja rukoili häntä
poistumaan pöydästä.

"En jumaliste", vastasi lordi Mohun. "Minä en poistu kenenkään miehen
tähden." Hän oli nyt jo kokonaan viinin kiihoittama.

Keskustelu kääntyi eilispäivän asioihin. Webb oli tarjoutunut
taistelemaan ylipäällikön kanssa; Webbiä oli loukattu; Webb oli
armeijamme urhoollisin, kaunein, turhamaisin mies. Lordi Mohun ei
tietänyt, että Esmond oli Webbin adjutantti. Hän alkoi kertoa jotain
juttuja kenraaliamme vastaan, joita juttuja Esmondin toisella puolella
istuva nuori Castlewood vastusti.

"Tällaista minä en voi pitemmälti suvaita", virkkoi lordi Mohun.

"Enkä minäkään, mylord", virkkoi Esmond, hypähtäen seisomaan. "Juttu,
jonka lordi Mohun on kertonut kenraali Webbistä on valetta, herrat, --
valetta, toistan sen"; ja kumartaen syvään lordi Mohunille, virkkamatta
sanaakaan lisää, Esmond nousi ja poistui huoneesta. Tämmöinen oli
varsin yleistä sen ajan soturien keskuudessa. Talon takana oli puutarha
ja koko seura lähti heti sinne; ja kaksi minuuttia sen jälkeen kuin
Esmond oli lausunut sanansa, olivat noiden kahden herran takit
poissa ja heidän taisteluehtonsa sovitut. Jos kapteeni Esmond olisi
lähettänyt Mohunin pois maailmasta, niinkuin hän olisi voinut tehdä,
olisi eräs roisto saanut rangaistuksensa ja hänen muut roistontyönsä
olisivat estyneet. Mutta mikä on ihminen rankaisemaan toista ihmistä?
Vakuutan kunniani kautta, että ainoa ajatukseni oli estää lordi Mohunia
tekemästä pahaa Frankille; ja tämän kaksintaistelun tuloksena oli, että
lordi muutaman iskun jälkeen meni kotiin saatuaan haavan, joka esti
häntä liikuttamasta oikeata käsivarttaan kolmeen kuukauteen.

"Oi Henry, miksi et tappanut tuota roistoa?" kysyi nuori Castlewood.
"Minä en voi kävellä ilman kainalosauvaa, mutta olisin voinut kohdata
hänet ratsain miekka ja pistooli kädessä." Mutta Henry Esmond sanoi:
"Parempi on, ettei ole kenenkään henkeä omallatunnollaan, ei edes
tuon roistonkaan." Ja koska tämä asia, joka ei ollut kestänyt kolmea
minuuttiakaan, oli lopussa, menivät herrat takaisin viininsä ääreen
ja lordi Mohun asuntoonsa, jossa hänet yllätti kuume. Tauti olisi
estänyt paljon pahaa, jos se olisi ollut tappava. Ja pian tämän
kaksintaistelun jälkeen Henry Esmond ja hänen kenraalinsa poistuivat
leiristä mennäkseen Lontooseen. Sinne oli jonkinlainen maine kulkenut
kapteenin edeltä, sillä Chelsean lady Castlewood otti hänet vastaan
kuin voittajasankarin. Hän piti suuret päivälliset mr. Webbille; näillä
päivällisillä oli kenraalin tuoli koristettu laakeriseppeleillä ja
lady esitti Esmondin maljan puheessa, johon hyvä kenraalini suvaitsi
suosiollisesti antaa hartaimman todistuksensa. Ja lady hommasi
vähintäinkin neljäkymmentä vaunullista väkeä hurraamaan kenraalillemme,
kun tämä tuli alahuoneesta sinä päivänä, jolloin hän oli saanut
parlamentin kiitokset toiminnastaan. Kansa hurrasi ja ylisti häntä yhtä
paljon kuin hienostokin: oli ylevätä nähdä hänen heiluttavan hattuaan
ja kumartelevan ja asettavan kätensä Jalomielisyyden ritarimerkille,
minkä hän oli saanut. Hän esitteli mr. Esmondin mr. St. Johnille ja
kunnianarvoisalle herra Robert Harleylle, kun hän tuli alahuoneesta
heidän välissään. Hän suvaitsi tehdä monenmoisia imartelevia
huomautuksia mr. Esmondin käytöksestä näiden kolmen sotaretken aikana.

Mr. St. John (jolla oli miellyttävämpi käytös kuin kellään miehellä
mitä koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta kuitenkaan verratonta nuorta
Frank Castlewoodia) sanoi jo ennen kuulleensa mr. Esmondista kapteeni
Steeleltä, sekä myös siitä, että tämä oli auttanut mr. Addisonia hänen
kuuluisan runoelmansa "Sotaretken" kirjoittamisessa.

"Tämä runoelma on aivan yhtä suuri saavutus kuin itse Blenheimin
voitto", virkkoi mr. Harley, joka oli kuuluisa kirja-arvostelija ja
-suosija; ja niin se kyllä saattaa olla, vaikka minä puolestani olen
sitä mieltä, että siinä on kaksikymmentä kaunista säettä, mutta kaikki
muu keskinkertaista, ja että mr. Addisonin hymni on tuhannen muun
samankaltaisen runoelman arvoinen.

Koko kaupunki oli vihoissaan herttuan kohtuuttomasta käytöksestä
kenraali Webbiä kohtaan ja osoitti suosiotaan sille julkiselle
kiitokselle, minkä alahuone antoi kenraalille hänen voittonsa johdosta
Wynendaelin luona. On varmaa, että Tillen valloitus oli seurauksena
tuosta onnellisesta saavutuksesta, ja samalla myös nöyryytettiin
Ranskan vanhaa kuningasta, jonka sanottiin kärsineen enemmän tämän
suuren kaupungin menetyksestä kuin mistään edellisistä voitoista, joita
meidän joukkomme olivat heistä saaneet. Ja luulen, ettei vähäisenä
syynä mr. Webbin voitonriemuun ollut se ajatus, että Marlborough'n oli
täytynyt pettyä erään suuren lahjuksen suhteen, jonka Ranskan kuningas
oli hänelle luvannut, jos piirityksestä luovuttaisiin. Herttuan
vihamiehet mainitsivat sen rahasummankin, mikä oli hänelle tarjottu. Ja
kelpo mr. Webb nauroi makeasti, kun hän ajatteli, että oli löylyttänyt,
ei ainoastaan ranskalaisia mutta itse Marlborough'takin sekä siepannut
eräältä apuretkikunnalta kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jotka olivat
matkalla ylipäällikön täyttymättömiin taskuihin. Kun kenraali Webbin
rouva meni kuningattaren vastaanottohuoneeseen, parveilivat kaikki
torypuolueen naiset hänen ympärilleen onnittelemaan ja muodostivat
hänelle suuremman saattueen kuin itse Marlborough'n herttuattarella
oli. Kenraalille pitivät juhlia kaikki torypuolueen johtomiehet, jotka
kehuivat häntä herttuan veroiseksi sotataidossa. Ja he käyttivät
varmaankin tuota kelvollista soturia vain välikappaleenaan, kun hän
luuli, että he antoivat tunnustuksensa hänen ansioilleen päällikkönä.
Kun kenraalin adjutantti ja suosikkiupseeri mr. Esmond saapui ottamaan
osaa päällikkönsä maineeseen ja esitettiin hänen majesteetilleen,
koroitettiin hänet everstiluutnantin arvoon kiitollisen päällikkönsä
pyynnöstä.

Voimme olla varmat siitä, että oli eräs perhe, jossa kaikki se
menestys, mikä tuli Esmondin osaksi, aiheutti niin vilpitöntä ylpeyttä
ja iloa, että hän omasta puolestaan oli kiitollinen, kun voi tehdä
heidät niin onnellisiksi. Näille hyville ystäville tuntuivat Blenheim
ja Oudenarde olevan vain sodan pikkuseikkoja ja Wynendael sen kruunaava
voitto. Esmondin emäntä ei koskaan väsynyt kuuntelemaan selostuksia
tuosta taistelusta, ja luulen kenraali Webbin rouvan tulleen
mustasukkaiseksi hänelle, sillä kenraali oli aina vain Kensingtonissa
ja puhui tuosta viehättävästä asiasta. Ja mitä hänen adjutanttiinsa
tulee, niin vaikka Esmondin luonnollista turhamaisuutta epäilemättä
ilahdutti se vähäinen maineenosuus, minkä hänen hyvä onnensa oli
hänelle voittanut, oli sillä merkitystä hänelle ennen kaikkea siksi
(hän voi niin sanoa nyt, kun hän jo kauan sitten on tuon tunteen
voittanut) että se miellytti hänen emäntäänsä, ja varsinkin siksi, että
Beatrix antoi sille arvoa.

Ja koskaan taas ei vanha nainen koko Englannissa ole ollut ihastuneempi
eikä suosiollisempi kuin Chelsean vanha leskivarakreivitär. Esmond
asui ladyn talossa, jossa palvelijat oli neuvottu pitämään häntä
isäntänään. Hän kehoitti Esmondia pitämään huveja, joiden kustannukset
lady otti suorittaakseen ja hän oli ihastuksissaan, kun Esmondin
vieraat poistuivat puolihumalaisina vaunuihinsa. Ladyn täytyi saada
Esmondin muotokuva maalatuksi ja niinpä hänet maalasikin mr. Jervis;
Esmondilla oli muotokuvassa punainen takkinsa ja hän hymyili pommille,
joka räjähti muotokuvan kulmassa. Lady vakuutti, ettei hän koskaan
kuolisi rauhallisena, ellei Esmond tekisi loistavaa naimiskauppaa,
ja hän toi yhtämittaa Chelsea'hen nuoria ladyjä, joilla oli sievät
kasvot ja sievät omaisuudet, jotta eversti saisi valita. Esmond hymyili
ajatellessaan, miten ajat olivat muuttuneet samalla kuin hän itsekin,
sekä lapsuuden aikaansa isänsä eläessä, jolloin hän oli seisonut
vapisevana paashina ladyn vaununastimella. Ainoa virhe, jonka lady
hänessä havaitsi oli, että hän oli raittiimpi kuin Esmondin sopi
olla eikä kannatuttanut itseään vuoteeseen kamaripalvelijallaan eikä
menettänyt sydäntään millekään kaunottarelle, olipa tämä St Jamesista
tai Covent Gardenista.

Mitä merkitsee uskollisuus rakkaudessa ja mistä se johtuu? Se on eräs
mielentila, johon miehet joutuvat, ja riippuu miehestä enemmän kuin
naisesta. Me rakastamme rakastuneena olemista, se on totuus. Ellemme
olisi kohdanneet Hannaa, olisimme kohdanneet Katrin ja ihailleet
häntä. Me tiedämme, etteivät meidän rakastettumme ole sen parempia
kuin useat muutkaan naiset, eivätkä kauniimpiakaan, eivätkä viisaampia
eivätkä nerokkaampia. Näiden syiden vuoksi emme rakasta naista, emmekä
tietääkseni minkään erikoisen avun tai sulon vuoksi. Voisimmekin aivan
yhtä hyvin vaatia, että nainen olisi maailman pisin nainen, kuten
Shropshiren jättiläisnainen [siten ei _nainen rakasta:_ eversti E. on
myöntänyt olleensa hullaantunut vielä _useihin muihinkin naisiin_. --
R.], kuin että hän olisi minkään muun avun esikuva ennenkuin aloimme
häntä rakastaa. Esmondin rakastetulla oli tuhansia virheitä lumojensa
ohella. Esmond tunsi nuo molemmat puolet hänessä erinomaisen hyvin!
Hän oli itsevaltainen, hän oli kevytmielinen, hän oli pikainen, hän
oli petollinen, hän ei tuntenut kunnioitusta mitään kohtaan; hän oli
kaikessa kauneudessaankin, äitinsä vastakohta, tämä kun oli mitä
helläluonteisin ja epäitsekkäin nainen. Niin, aivan ensi hetkestä,
silloin kun Esmond näki Beatrixin Walcoten rappusilla, hän tunsi
rakastavansa Beatrixia. Parempia naisia saattoi olla: hän halusi
omistaa tämän. Hän ei välittänyt kenestäkään muusta. Siksikö, että
Beatrix oli ylevän kaunis? Vaikka hän olikin kaunis, oli Esmond kuullut
ihmisten monta monituista kertaa sanovan heidän ollessaan saapuvilla,
että Beatrixin äiti näytti yhtä nuorelta ja oli noista kahdesta
kauniimpi. Miksi värisi Beatrixin ääni Esmondin korvissa niin kummasti?
Hän ei osannut laulaa läheskään niin hyvin kuin Nicolini tai mrs. Tofts
-- ei, hänhän lauloi epäpuhtaasti -- ja kuitenkin kuunteli Esmond
mieluummin häntä kuin Pyhää Ceciliaa. Hänellä ei ollut sen raikkaampi
hipiä kuin mrs. Steelellä (Dickin vaimolla, jonka tämä nyt oli
voittanut itselleen ja joka hallitsi Dick-parkaa kovin peloittavalla
valtikalla) ja kuitenkin huikaisi hänen muotonsa Esmondin; Esmond
saattoi sulkea silmänsä ja kuitenkin huikaisi hänet hänen mielessään
väikkyvä kuva. Beatrix oli puheessaan loistava ja vilkas, mutta hän ei
sentään ollut niin verrattoman nerokas kuin hänen äitinsä, joka hyvällä
tuulella ollessaan keskusteli tavattoman henkevästi; ja kuitenkin oli
Esmondin suurin ilo saada kuunnella Beatrixia ja olla hänen seurassaan.
Päivät kuluivat näiden naisten seurassa niin että Esmond tuskin tiesi
miten. Esmond ilmoitti heille avomielisesti kaikki sydänsalaisuutensa,
ja sitä ei hän koskaan voinut tehdä missään muussa seurassa, missä
häntä tavallisesti pidettiinkin ärtyisenä tai kopeana tai hiljaisena.
Tämä seura [ja niin oli hänenkin seuransa heille monta monituista
kertaa suloisempaa, sillä missäpä olisi ollut hänen vertaistaan? --
R.] oli hänelle ihastuttavampi kuin suurimpienkaan älyniekkojen seura.
Suokoon taivas hänelle anteeksi ne valheet, jotka hän lateli Chelsean
leski varakreivittärelle saadakseen tekosyyn Kensingtoniin menemistä
varten, kaikki ne tykistökonttoriin olevat asiat mitkä hän keksi, ne
matkat, jotka hän teki muka haastatellakseen kenraaliaan, ne hovit
ja valtiomiesten vastaanotot, joissa hän _ei_ käynyt ja joista hän
kertoi, -- kellä oli ollut uusi puku sunnuntaina St. Jamesissa tai
kuningattaren syntymäpäivänä, miten monta vaunua täytti kadun mr.
Harleyn vastaanotossa, miten monta pulloa hänellä toissa yönä oli
ollut kunnia tyhjentää mr. St. Johnin seurassa "Kaakaopuussa" tai mr.
Walpolen ja mr. Steelen kera "Sukkanauhassa".

Mistress Beatrix Esmond oli ollut monta monituista kertaa
tekemäisillään loistavan naimiskaupan, niin sanoivat hovijuorut; mutta
Esmond puolestaan ei koskaan halunnut uskoa juttuja, joita puhuttiin
häntä vastaan, ja Esmond palasi, oltuaan kolme vuotta poissa hänen
luotaan, vaikka ei kenties juuri yhtä hurjasti rakastuneena kuin hän
oli ollut, niin kuitenkin kaihoten vain yksin häntä -- yhä toivoen,
polvistuen, sydän kädessään tarjona nuorelle ladylle. Olimme nyt
päässeet vuoteen 1709. Beatrix oli lähes kaksikymmentäkaksi vuotias, ja
hän oli ollut kolme vuotta hovissa eikä hänellä vielä ollut miestä.

"Se ei johdu siitä, ettei häntä olisi kosittu", virkkoi lady
Castlewood, joka näki kuten tavallisesti Esmondin sisimmät ajatukset
tarkkanäköisyydellä, minkä rakkaus antaa. "Mutta hän ei halua tehdä
huonoa naimiskauppaa, Henry; hän ei halua naida niinkuin hänen minä
tahtoisin naivan; sille henkilölle, jota minä mielelläni sanoisin
pojakseni -- ja Henry Esmond tietää, kuka se on -- teen parhaan
palveluksen sillä, etten aja hänen asiaansa. Beatrix on niin
itsepäinen, että hän varmaan vastustaisi sitä, mihin minä häntä
kehoittaisin. Mies, joka hänet nai, ei ole onnellinen hänen kanssaan,
ellei hän ole joku suuruus, joka voi koroittaa hänet mahtavaan
asemaan. Beatrix pitää enemmän ihailusta kuin rakkaudesta, ja kaikkea
muuta mieluisampaa on hänestä käskeminen. Miksi puhuu äiti näin
lapsestaan? Sinäkin olet minun poikani, Henry. Sinun tulee tietää
totuus sisarestasi. Luulin, että voisit parantua intohimostasi",
lisäsi lady lempeästi. "Tiedäthän, että toiset ihmiset voivat parantua
tuosta hullutuksesta. Mutta näen, että sinä olet yhä yhtä hurmaantunut
kuin ennenkin. Kun luimme sinun nimesi _Gazettesta,_ rukoilin sinun
puolestasi, poikaparkani. Poikaparka tosiaankin! Sinähän alat käydä
vakavaksi vanhaksi herraksi ja minä olen jo vanha vaimo. Beatrix
pitää kyllä paljon sinun kuuluisuudestasi ja hän pitää myös sinusta
itsestäsi. Hän sanoo, että sinussa on neroa ja tulta ja että olet hyvin
kasvatettu ja luonnollisempi kuin hovin hienot herrat. Mutta tämä ei
riitä. Hän haluaa itselleen ylipäällikön eikä mitään everstiä. Jos joku
herttua kosisi häntä, hylkäisi hän jaarlin, jolle jo oli lupautunut.
Tämän olen sinulle jo ennenkin sanonut. En ymmärrä miksi tyttöparkani
on niin maallinen mieleltään."

"Niin", virkkoi Esmond, "mies ei voi enempää kuin antaa parhaimpansa
ja kaikkensa. Sen minä hänelle tarjoan. Vakuutan, että välitin siitä
vähäisestä kunniasta, minkä olen voittanut, vain siksi, että luulin sen
miellyttävän Beatrixia. Mitäpä minä välittäisin everstin tai kenraalin
arvosta? Onko tosiaankaan sillä, mitkä meidän tyhmät arvomme nykyään
ovat, mitään merkitystä muutamain vuosikymmenien kuluttua? Minä vain
halusin saada hieman mainetta, jotta hän käyttäisi sitä koristeena
hatussaan, jos minulla olisi jotain parempaa, niin koristaisin hänet
sillä. Jos hän haluaisi elämäni, antaisin sen hänelle. Jos hän menee
naimisiin jonkun toisen kanssa, niin Jumala suojelkoon sitä miestä,
sanon minä. Minä en kerskaile enkä valita. Uskollisuuteni saattaa olla
vain hullutusta, mutta niin vain ajattelen. En voi sitä auttaa. Minä
rakastan häntä. Te olette tuhat kertaa parempi, -- olette lempein,
ihanin, armain naisista. Minä näen kyllä, armas lady, kaikki Beatrixin
virheet yhtä hyvin kuin tekin. Mutta hän on kohtaloni. Häntä en voi
välttää. En kuole, jollen häntä saa. Luulenpa, etten olisi yhtään sen
onnellisempi, jos hänet itselleni voittaisinkin. Que voulez-vous?
sanoisi Chelsean lady. Je t'aime." [Joka tapauksessa rakastan häntä.]

"Minä toivon, että hän ottaisi sinut", sanoi Harryn lempeä emäntä
ojentaen hänelle kätensä. Esmond suuteli kaunista kättä (se oli sievin
kuopikas pikku kätönen maailmassa, ja lady Castlewood näytti ainakin
kymmentä vuotta nuoremmalta, vaikka hän oli jo melkein neljänkymmenen
vuoden vanha). Esmond suuteli kaunista kättä eikä hellittänyt siitä kun
he jatkoivat puhettaan.

"Niin", sanoi hän, "kallistaako hän minulle korvaansa? Hän tietää mitä
sanomista minulla on. Olinpa kaukana tai lähellä, hän tietää, että
olen hänen orjansa. Saattaa olla, että olen myynyt itseni ilmaiseksi.
No niin, se on ainakin hinta, jonka itse haluan. Joko en ole minkään
arvoinen tai olen kaiken arvoinen."

"Minusta sinä olet sellainen aarre", suvaitsi Esmondin emäntä sanoa,
"että naisen, jolla on sinun rakkautesi, ei tulisi vaihtaa sitä
kuningaskuntaankaan. Minä olen maalla kasvatettu nainen enkä voi
muuta sanoa kuin että kaupunkilainen kunnianhimo näyttää minusta
kehnolta. Minä en ole koskaan tuntenut pelonsekaista kunnioitusta
herttuattaren arvoa enkä hepeniä kohtaan tai pelännyt", hän lisäsi
viekkaasti nauraen, "mitään muuta kuin hänen luonnettaan. Minulle
puhutaan hovinaisista, jotka riutuvat siksi, että kuningatar katsoo
heihin kylmästi, ja suurista aatelismiehistä, jotka antaisivat toisen
raajoistaan saadakseen pitää sukkanauhan ritarimerkkiä toisessa.
Tämä maailmanmielisyys, jota minä en voi käsittää, on synnynnäistä
Beatrixissa, joka jo ensimmäisenä hovipalveluspäivänään oli täydellinen
hovinainen. Olemme aivan kuin sisaria ja jotenkin on hän vanhempi
sisar. Hän vakuuttaa minulle, että minulla on matala käsitys.
Naurahdan siihen ja sanon, että hän ihailee kuusivaljakkoa. Minä en
voi järkeillä hänestä hänen kunnianhimoaan. Se on hänelle luontaista
samoinkuin minulle on hiljaisen elämän rakkaus ja välinpitämättömyys
arvoa ja rikkaatta kohtaan. Mitä ne merkitsevät, Harry, ja miten kauan
ne kestävät? Meidän kotimme ei ole täällä." Hän hymyili puhuessaan
ja näytti enkeliltä, joka oli vain vierailulla maan päällä. "Meidän
kotimme on siellä, missä oikeamieliset ovat ja minne eivät meidän
syntimme ja surumme seuraa meitä." Isäni tapasi moittia minua ja
sanoa, että olin liian toivehikas taivaan suhteen. Mutta minä en
voi luonteelleni mitään ja käyn itsepintaiseksi samalla kuin käyn
vanhaksi vaimoksi; ja koska minä rakastan lapsiani niin suuresti, niin
varmaan rakastaa Isämme meitä tuhansia, tuhansia kertoja suuremmalla
rakkaudella. Kyllä me varmaan kohtaamme toisemme siellä ja olemme
onnellisia. Niin, sinä -- ja minun lapseni ja rakas lordini. Tiedätkö
Harry, hänen kuolemansa jälkeen minusta on aina tuntunut kuin olisin
taas voittanut hänen rakkautensa ja kuin ei meitä enää mikään
erottaisi. Kenties hän on täällä nyt, Harry -- minä luulen, että
hän on. Olen varma, että hän on saanut anteeksi -- mr. Atterburykin
antoi hänelle synninpäästön ja hän kuoli anteeksi antavana. Oi miten
jalo sydän hänellä oli! Miten hän oli jalomielinen! Minä olin vain
viisitoistavuotias ja lapsi, kun hän nai minut. Miten hyvä hän oli
alentuessaan ottamaan minut. Hän oli aina hyvä köyhille ja nöyrille.
Lady vaikeni, mutta sitten kohosi hänen kasveilleen pian omituinen
ilme, aivan kuin hänen silmänsä katsoisivat taivaaseen ja näkisivät
siellä mylordin, ja hän hymyili naurahtaen vienosti. "Minä iloitsen,
kun näen teidät, sir", sanoi hän; "kun te tulette, tuntuu kuin ette
milloinkaan olisikaan poissa." Hänen sanansa saattaa kyllä jäljentää ja
muistaa, mutta miten voi kuvailla hänen suloisen äänensä vivahteita,
suloisempia kuin musiikki!

Nuori lordi ei tullut kotiin sotaretken päätyttyä ja kirjoitti, että
sotilasvelvollisuudet pidättivät häntä Brysselissä. Mutta minä uskon,
että hän oli kiintynyt piirittämään erästä ladyä, joka kuului madame
de Soissonsin, Savoijin prinssin äidin, seurueeseen. Mr. Esmond ei
tietenkään ajatellut sopivaksi selostaa lady Castlewoodille nuoren
syntipukin puuhia; hän ei myöskään ollut maininnut sanaakaan lordi
Mohunin kanssa tapahtuneesta asiasta, koska hän tiesi miten katkerasti
hänen emäntänsä vihasi tuon miehen nimeä. Frank ei kuluttanut paljoa
aikaa eikä rahaa kynään ja musteeseen, ja kun Harry saapui kotiin
päällikkönsä kanssa, kirjoitti Frank äidilleen vain kaksi riviä,
ilmoittaen, että haava hänen sääressään oli jo melkein parantunut ja
että hänen jo ennen mainitsemansa velvollisuus piti häntä Brysselissä
ja että Harry-serkku kertoi kaikki uutiset.

Mutta koska mylord tiesi, miten lady Castlewood aina ihastui, kun
hän sai kirjeen tuon kuuluisan joulukuun 29 päivän johdosta, hän
kirjoitti tälle Brysselistä pitkän ja sisältörikkaan kirjeen, ja siinä
hän varmaankin kuvaili Mohunin kanssa tapahtunutta kaksintaistelua;
sillä kun mr. Esmond eräänä päivänä uuden vuoden ollessa alulla tuli
tervehtimään emäntäänsä, tulivat hänen ihmeekseen sekä lady että
hänen tyttärensä häntä suutelemaan ja heidän jälkeensä myös Chelsean
leskivarakreivitär, sillä kantoi tuolin kuljettaja juuri oli tuonut
ladyn kylästään peltojen poikki Kensingtoniin. Kun siis nuo kaksi
Castlewoodin ladyä olivat näin Esmondia kunnioittaneet, astui leskiä
varakreivitär kovin juhlallisena esiin kuningas Jaakon aikaisen suuren,
korkean hiuslaitteen somistamana, jota hän ei milloinkaan jättänyt,
ja sanoi: "Harry-serkku, koko meidän perheemme on kokoontunut, ja me
kiitämme teitä, serkku, jalosta käytöksestänne perheemme päämiestä
kohtaan." Ja viitaten rusoittavaan poskeensa hän antoi Esmondin tietää,
että tätä odotti ihana nautinto saada suudella sitä. Kun hän oli
suudellut yhtä poskea, käänsi lady hänelle toisen. "Harry-serkku",
sanoivat molemmat nuoremmista naisista yhteen ääneen, "me kiitämme
sinua jalosta käytöksestäsi"; ja Harry alkoi käsittää, että juorut
Lillessä tapahtuneesta kaksintaistelusta olivat tulleet näiden
hänen sukulaistensa korviin. Hän oli onnellinen, kun he kaikki näin
tervehtivät häntä perheensä jäsenenä.

Ruokasalin pöydät olivat katetut suurta kestitystä varten ja ladyt
olivat juhlapuvuissa -- Chelsean varakreivitär oli kaikkein upeimmassa
vieraspuvussaan, varakreivitär Castlewood oli poistanut mustan pukunsa,
ja hän näytti ihastuttavan kauniilta ja onnelliselta, ja hovineiti oli
puettu sillä loistolla, mikä hänet luontaisesti erotti muista, ja hänen
kauniilla povellaan oli tuo ranskalaisen upseerin tähti, minkä Frank
oli lähettänyt kotiin Ramillies'n taistelun jälkeen.

"Näet, että vietämme juhlaa", sanoi hän, katsahtaen tyytyväisesti
tähteen; "ja olemme siis ripustaneet kunniamerkkimme rinnoillemme. Eikö
äiti näytä lumoavalta? Minä olen hänet pukenut." Esmondin hyvä emäntä,
joka punasteli, kun Esmond häneen katsoi, näytti sekä vartalonsa että
hipiänsä puolesta kauniine hiuksineen ja komeine muodinmukaisine
pukuineen kaksikymmenvuotiaalta tytöltä.

Pöydällä oli hieno miekka, jossa oli punainen samettinen huotra ja
kaunis siselöity hopeakahva, jossa miekan kannikkeena riippui sininen
koristenauha. "Mikä tämä on?" kysäisi kapteeni ja meni katsomaan tuota
kaunista esinettä.

Miss Beatrix saapui sen ääreen. "Polvistu", virkkoi hän, "tällä lyömme
me sinut ritariksemme", -- ja hän heilutti miekkaa Esmondin pään
päällä. "Chelsean varakreivitär lady on antanut tämän miekan ja minä
annoin nauhan ja äiti on neulonut siihen tuon ripsun."

"Aseta miekka hänen vyölleen, Beatrix", sanoi hänen äitinsä. "Sinä
olet meidän ritarimme, Harry, -- meidän uskollinen ritarimme. Äiti
kiittää sinua ja rukoilee puolestasi, koska olet puolustanut hänen
poikaansa, rakas, rakas ystäväni." Hän ei kyennyt jatkamaan; ja
leskivarakreivitärkin oli liikutettu, sillä joukko itsepintaisia
kyyneleitä teki surullisia uurteita noille ryppyisille vanhoille
ruusuille, joita Esmondin oli juuri suotu suudella.

"Me saimme kirjeen Frank-kullalta", sanoi lady Castlewood, "sillävälin
kun sinä olit katsomassa hyvää ystävääsi kapteeni Steeleä Hamptonissa,
kolme päivää sitten. Frank kertoi meille kaikki mitä sinä olet tehnyt
ja miten jalosti olit asettunut hänen ja tuon -- tuon roiston väliin."

"Ja tänä päivänä otan minä sinut lapsekseni", sanoi leskivarakreivitär,
"ja sinun vuoksesi, poikani Esmond, toivon, että olisin rikkaampi",
lisäsi hän tehden liikkeen kädellään; ja kun Esmond kuuliaisena
polvistui ladyn eteen, loi lady silmänsä kattoon (jossa oli kullatussa
kynttiläkruunussa kaksitoista vahakynttilää, sillä odotettiin paljon
vieraita) ja rukoili siltä taholta siunausta vast'ikään otetulle
pojalleen.

"Rakas Frank", sanoi toinen varakreivitär, "miten paljon hän pitää
sota-alasta! Hän tutkii nyt linnoitusasioita kovin uutterasti. Kunpa
hän olisi täällä! Ensi vuonna vietämme hänen täysi-ikäiseksi tuloaan
Castlewoodissa."

"Jos vain sotaretki sen sallii", virkkoi mr. Esmond. "Minä en
milloinkaan pelkää, kun hän on sinun seurassasi", sanoi Frankin äiti.
"Olen varma, että Henry-poika aina pitää hänen puoltaan."

"Mutta ennen ensi vuotta tulee rauha, me tiedämme sen varmasti",
huudahti hovineiti. "Lordi Marlborough saa eron ja tuolta hirveältä
herttuattarelta riistetään paikka. Hänen majesteettinsa ei enää halua
puhua hänelle. Näitkö hänet Bushyssa, Harry? Hän on raivoissaan ja
hän harhailee puistossa kuin naarasleijona ja repii ihmisiltä silmät
päästä."

"Ja prinsessa Anna lähettää hakemaan erästä", sanoi Chelsean lady
ottaen esiin mitalinsa ja suudellen sitä.

"Näitkö kuninkaan Oudenardessa, Harry?" kysyi hänen emäntänsä. Hän oli
jyrkkä Jaakon puoluelainen ja hänen olisi ollut yhtä mahdotonta kieltää
kuninkaansa kuin kieltää Jumalansa.

"Minä näin ainoastaan Hannoverin nuoren prinssin", vastasi Harry.
"Chevalier de St. George --"

"Kuningas, sir, kuningas", virkkoivat molemmat rouvat ja neiti Beatrix;
ja Beatrix taputti kauniita käsiään ja huusi "Vive le Roy!" [Eläköön
kuningas!]

Samalla kuului jyrisevää koputusta, joka melkein oli kaataa talon ovet.
Kello oli kolme ja vieraat saapuivat; ja hetken kuluttua ilmoitti
palvelija kapteeni Steelen ja hänen rouvansa.

Kapteeni ja mrs. Steele, jotka olivat ensimmäiset saapujat, olivat
ajaneet Kensingtoniin maatilukseltaan Hampton Wickissä olevasta
Majasta. "Emme tulleet Bloomsbury Squarelta olevasta talostamme",
antoi mrs. Steele rouvien tietää. Harry oli juuri samana aamuna
ratsastanut Hamptonista ja jättänyt tuon pariskunnan sotatilaan. Sillä
huoneesta, jossa hän nukkui, hän saattoi illoin ja aamuin kuulla sen
kotiripityksen, jota mrs. Steele antoi Dick-paralle.

Illalla ei se suuresti surettanut rikollista; Dick oli humalassa, ja
kun hän oli siinä tilassa, eivät mitkään nuhteet voineet, häiritä
hänen hyvää tuultaan; mr. Esmond kuuli hänen mairittelevan ja
puhuvan pehmeään tapaan jommoiseen punssi ja punaviini aiheuttavat,
rakastetulle Prue-rouvalleen, kehoittaen tätä muistamaan että
_viedeisessä huodeessa oli kuopaddava ufsheeri,_ joka saattoi kuulla
kaiken. Siitä huolimatta jatkoi Prue-rouva meluamistaan, nimittäen
Dickiä humalaiseksi hylyksi, ja sen keskeytti vasta kapteenin
kuorsaaminen.

Aamulla onneton uhri heräsi päänkivistykseen ja tajuntaan ja yöllinen
vuoropuhelu uudistettiin. "Miksi tuot kotiisi kapteeneja päivälliselle,
kun ei talossa ole ainuttakaan guineaa? Miten kykenen tarjoamaan
päivällisiä, kun et jätä minulle kolikkoakaan? Miten voin mennä
kummittelemaan Kensingtoniin keltaisessa satiinipuvussani koko tuon
hienon seuran eteen? Minulla ei ole mitään sopivaa ylleni pantavaa,
ei minulla koskaan ole", ja niin jatkui kinailu. Kun keskustelu alkoi
käydä liian arkaluontoiseksi keskeytti mr. Esmond niistämällä nenäänsä
niin kovaa kuin suinkin voi, ja se merkkitoitotus palautti rauhan.
Mutta Dick oli herttainen, vaikka hänen vaimonsa olikin epämiellyttävä,
ja Dickin ilahuttamishalusta johtui, että Castlewoodin ladyt, jotka
eivät olleet pieniä tekijöitä hienossa maailmassa, kutsuivat luokseen
mrs. Steelen.

Kapteenin ja hänen rouvansa ohella tuli lukuisasti huomattavia
vieraita, ja Chelsean lady oli lähettänyt lakeijansa ja livreiansa
avustamaan Kensingtonin vaatimatonta palveluskuntaa. Vieraiden
joukossa oli kenraaliluutnantti Webb, Harryn hyvä päämies, jonka
leskivarakreivitär otti huostaansa ja joka loisti sametissa ja
kultanauhoissa. Ja siellä oli Harryn uusi tuttava, kunnianarvoisa
herra Henry St. John, kenraalin sukulainen, joka oli ihastunut
lady Castlewoodiin vielä enemmän kuin tämän tyttäreen. Siellä oli
kuningaskuntamme suurimpia aatelismiehiä, skotlantilainen herttua
Hamilton, jolle juuri oli annettu Brandonin herttuan arvo Englannissa.
Siellä oli myös kaksi muuta jalosukuista lordia torypuolueesta,
lordi Ashburnham ja eräs toinen, jonka olen unohtanut. Ja naisista
puhuakseni siellä oli hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuatar ja hänen
tyttärensä lady Mary ja lady Betty, joista edellinen oli miss Beatrixin
virkatoveri kuningattaren hovinaisena.

"Kylläpä on suuri toryseurue!" kuiskasi kapteeni Steele Esmondille, kun
ennen päivällistä olimme kokoontuneet saliin. Tosiaankin oli koko seura
Steeleä lukuunottamatta sitä puoluetta.

Mr. St. John osoitti erikoista kohteliaisuutta mrs. Steelelle ja
lumosi tämän niin, että rouva sanoi toivovansa, että Steelekin olisi
torypuoluelainen.

"Tai ettekö haluaisi, että minä olisin whig?" kysyi mr. St. John.
"Kyllä te, rouva, voitte kääntää miehen miksi tahansa?"

"Jos mr. St. John joskus tulee Bloomsbury Square'iin, niin kyllä opetan
teille sen, mitä tiedän", sanoi mrs. Steele luoden kaunoiset silmänsä
maahan. "Tunnetteko te Bloomsbury Squarea?"

"Tunnenko Mallia? Tunnenko Oopperaa? Bloomsburyhan on itse
muodin keskus", virkkoi mr. St. John. "Se on _rus in urbe_
[maaseutukaupungissa]. Siellä on puistoja, jotka ulottuvat Hampsteadiin
asti, ja joka puolella palatseja -- Southampton House ja Montague
House."

"Ja siellä te ilkimykset taistelette kaksintaisteluja!" huudahti mrs.
Steele.

"Joiden aiheena ovat naiset", virkkoi hänen huvittajansa. "Onko
Dick hyvä miekankäyttäjä, rouva? Miten ihastuttava Tatler onkaan!
Me kaikki tunsimme teidän kuvanne 49:ssä numerossa, ja siitä saakka
kuin sen luin, olen kuollakseni halunnut tutustua teihin. 'Suotakoon
Aspasialle ensimmäinen sija rakkauden sulosarjassa.' Eikö siinä luvussa
ollut niin? 'Tässä hienosti sivistyneessä naisessa on rakkaus pysyvä
ilmiö, vaikka se ei koskaan ole tarkoituksellista. Mutta vaikka hänen
olemuksessaan on paljon enemmän lempeätä pyyntöä kuin käskemistä,
merkitsee hänen näkemisensä heti luopumista huonosta käytöksestä ja
häntä rakastaminen on jaloa kasvatusta.'"

"Ah, tosiaankin!" sanoi mrs. Steele, joka ei näyttänyt ymmärtävän
sanaakaan siitä, mitä tuo herra sanoi.

"Kukapa saattaisi jäädä jalostamattomaksi sellaisen rakastajattaren
alaisena?" jatkoi mr. St. John yhä ritarillisena kumartaen.

"Rakastajattaren! Hyvänen aika, sir", huudahti kapteenin rouva. "Jos
tarkoitatte minua, sir, niin tietäkää, että olen kapteenin vaimo."

"Kyllä me sen kaikki tiedämme", vastasi mr. St. John, pysytellen
yhä kovin vakavana; ja Steele keskeytti heidät sanoen: "Minä en
kirjoittanut sitä lehteä mrs. Steelestä -- vaikka hän totisesti
ansaitsee kaikki ne kohteliaisuudet, joita kykenen hänelle osoittamaan
-- vaan lady Elizabeth Hastingsista."

"Ja minä kun olen aina luullut, että se oli mr. Congreven kirjoittama",
huudahti mr. St. John, osoittaen, että hän tiesi enemmän tuosta
aineesta kuin hän tahtoi mr. Steelelle näyttää sekä senkin, kuka oli se
aihe, jota mr. Bickerstaffe edusti.

"Tom Boxer sanoi kyllä niin _Observator_ lehdessään Mutta Tomin
oraakkeli erehtyy usein", huudahti Steele.

"Mr. Boxer ja mieheni olivat kerran ystäviä ja kun kapteeni oli
kuumesairaana ei kukaan olisi voinut olla ystävällisempi kuin mr.
Boxer, joka tapasi tulla hänen vuoteensa ääreen joka päivä, ja hän
se toikin tohtori Arbuthnot'in, joka paransi mieheni", kuiskasi mrs.
Steele.

"Niinkö, rouva! Miten perin mielenkiintoista", virkkoi mr. St. John.

"Mutta kun kapteenin viimeinen näytelmä ilmestyi, ei mr. Boxer
kiinnittänyt siihen mitään huomiota -- tiedättehän, että hän on mr.
Congreven miehiä eikä anna koskaan sanaakaan toiselle puolueelle -- ja
se suututti kovin miestäni."

"Vai on mr. Boxer mr. Congreven miehiä!" virkkoi mr. St. John.

"Mr. Congrevella on vallan tarpeeksi omintakeista neroa", virkkoi mr.
Steele. "Kukaan ei ole koskaan kuullut minun kadehtivan häneltä tai
keltään muultakaan heidän osaansa."

"Olen kuullut, että mr. Addison on yhtä kuuluisa älyniekkana kuin
runoilijanakin", sanoi mr. St. John. "Onko se totta, että teidän
_Tatler_-lehdessänne, mr. Steele, on hänenkin käsialaansa?"

"Käsittelipä hän ylevää tai leikillistä ainetta, niin ei kukaan voi
hänelle vetää vertoja", huomautti Steele.

"Pötyä, Dick, tuo sinun Addisonisi!" sanoi hänen vaimonsa -- "semmoinen
herra, joka on niin kopea ja pitää nyt nokkaansa niin pystyssä. Toivon,
että arvoisa lady ajattelee kuten minäkin. Minä en voi kärsiä noita
kovin vaaleita miehiä, joilla on valkoiset silmäripset -- tumma mies on
minun makuuni." (Kaikki pöydän ääressä olevat tummat miehet osoittivat
suosiotaan ja kumarsivat mrs. Steelelle tämän kohteliaisuuden
johdosta). "Ja mitä tähän mr. Addisonian tulee", jatkoi lady, "niin hän
tulee toisinaan päivälliselle kapteenin luo, mutta ei sano halaistua
sanaakaan minulle. Ja sitten he menevät yläkertaan, humalaisina
molemmat, juomaan teetä. Kyllä minä muistan mr. Addisonin, kun hänellä
oli vain yksi takki, ja siinäkin oli paikka kyynärpäässä."

"Niinkö tosiaankin -- paikka kyynärpäässä? Se on mielenkiintoista",
sanoi mr. St John. "On suloista kuulla toisesta kirjailijasta toisen
kirjailijan suloiselta vaimolta."

"Niin, kyllä minä voisin kertoa teille miten paljon hyvänsä
niistä", jatkoi liukaskielinen rouva. "Mutta mitä luulette
kapteenin nyt keksineen? -- Pienen kyssäselkäisen olennon --
pienen peukaloispahaisen, jota hän sanoo runoilijaksi -- pienen
paavilaiskakaran."

"Sh, täällä huoneessa on niitä kaksi", kuiskasi hänen toverinsa.

"Niin, minä kutsun häntä paavilaiseksi, koska hänen nimensä on
'Pope'", virkkoi lady. "Minä vain lasken leikkiä siten. Ja tämä
pieni kääpiöolento on kirjoittanut paimenrunoelman -- semmoisista
paimenpojista ja -- tytöistä, tiedättehän."

"Paimenella tulee olla jotain käyrää", huomautti emäntäni nauraen
toiselta puolelta pöytää; siihen tokaisi mrs. Steele: "Minä en tiedä,
mutta kapteeni toi kotiimme tämän kumman pikku olion, kun olin
lapsivuoteessa saatuani ensimmäisen poikani, ja oli ihan jumalan
onni, ettei hän ollut tullut ennen. Ja Dick piti suurta melua hänen
_nerollisuudestaan,_ ja piti alinomaa suurta hälinää kaikennäköisestä
hölynpölystä."

"Mistä _Tatler_-julkaisusta pidätte enin, mrs. Steele?" kysäisi mr. St.
John.

"Minä en ole lukenutkaan muuta kuin yhden, ja se on kaikki paljasta
roskaa, sir", vastasi rouva. "Se on sellaista pötyä Bickerstaffista
ja Distaffista ja Quarterstaffista. Mutta kapteenihan jatkaa yhä
burgundilaisen nauttimista -- minä tiedän, että hän humaltuu ennenkuin
lopettaa -- kapteeni Steele!"

"Juon silmäisi maljan, kultaseni", vastasi kapteeni joka näytti pitävän
vaimoaan ihastuttavana ja ottavan täydestä kaikki ne satiiriset
kohteliaisuudet, joita mr. St. John hänen vaimolleen lateli.

Koko tämän ajan oli hovineiti ponnistellut saadakseen mr. Esmondin
puhumaan ja epäilemättä hän piti tätä ikävänä otuksena. Sillä jostakin
erehdyksestä johtui, että juuri kun Esmond aikoi kiiruhtaa tyhjäksi
jääneeseen paikkaan, hän joutui kauaksi Beatrixin istuimesta; Beatrix
istui lordi Hamiltonin ja lordi Ashburnhamin välissä ja kohautti
hurmaavia valkeita olkapäitään ja loi serkkuunsa katseen aivankuin
sanoakseen: "Sääli minua". Herttua ja hänen nuori vierustoverinsa
joutuivat pian hyvin vilkkaaseen yksityiseen keskusteluun. Miss
Beatrix ei voinut olla käyttämättä silmiensä viehätysvoimaa paremmin
kuin aurinko voi estyä paistamasta ja polttamasta niitä, joihin se
paistaa. Ensimmäisen ruokalajin tarjoilun päätyttyä tuntui päivällinen
Esmondista pitkäveteiseltä; liemen tarjoilun alettua luuli hän
heidän olleen jo tuntikausia pöydän ääressä; ja kun käytiin käsiksi
jälkiruokiin ja hyytelöihin, ajatteli hän, etteivät ne koskaan loppuisi.

Viimein nousivat naiset, ja Beatrix loi viehättävän katseen
herttuaansa, kun he vetäytyivät pois. Uusi pullo ja laseja tuotiin ja
juotiin maljoja. Mr. St. John pyysi hänen ylhäisyyttään Hamiltonin
herttuaa ja toisia juomaan hänen ylhäisyytensä Brandonin herttuan
terveydeksi. Toinen lordi esitti kenraali Webbin maljan "ja saakoon hän
aseman, jonka maailman urhoollisin upseeri ansaitsee". Mr. Webb kiitti
vieraita, onnitteli adjutanttiaan ja taisteli taas uudestaan kuuluisan
taistelunsa.

"Il est fatiguant", kuiskasi mr. St. John, "avec sa trompete de
Wynendael." [Hän väsyttää Vynendaelin-toitotuksellaan.]

Kapteeni Steele, joka ei ollut meidän puolellamme, ehdotti lojaalisesti
Marlborough'n herttuan, aikamme suurimman sotapäällikön maljan.

"Juon suurimman sotapäällikön maljan koko sydämelläni", sanoi mr.
Webb; "sitä hänen ominaisuuttaan vastaan ei ole mitään muistuttamista.
Minä tyhjennän maljan sotapäällikölle enkä herttualle, mr. Steele." Ja
jäykkä vanha herra tyhjensi lasinsa; tähän vastasi Dick siten, että
täytti ja tyhjensi kaksi viinilasia, toisen sotapäällikön ja toisen
herttuan kunniaksi.

Ja nyt hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua nousi silmät
säteilevinä (olimme kaikki juoneet melko vapaasti) ja ehdotti maljan
rakastettavalle, verrattomalle miss Beatrix Esmondille. Joimme sen
kaikki eläköönhuudoin ja kovin innostuneina, erittäinkin lordi
Ashburnham.

"Ikävää, että jo ennestään on olemassa Hamiltonin herttuatar"; kuiskasi
St. John, joka joi enemmän viiniä ja oli kuitenkin tasaisempi kuin
useimmat muut; ja me menimme vierashuoneeseen, jossa naiset olivat teen
ääressä. Meidän täytyi jättää Dick-parka yksin ruokapöydän ääreen,
jossa hän tavoitteli säkeitä "Sotaretkestä", missä suurin runoilija
oli ikuistanut maailman suurimman sotapäällikön. Ja Harry Esmond löysi
hänet puolentunnin kuluttua vielä kehittyneemmässä humaluuden tilassa
itkemässä Tom Boxerin petollisuutta.

Harry-paralle oli vierashuone aivan pimeä huolimatta upeasta
valaistuksesta. Beatrix tuskin puhutteli häntä. Kun herttua poistui,
alkoi hän viehätellä lähinnä ylhäisintä ja kiehtoi nuorta lordi
Ashburnhamia kaikella silmiensä tulella ja älynsä viehätyskeinoilla.
Suurin osa seuraa asettui korttien ääreen; ja mr. St. John, haukoteltua
vasten naamaa mrs. Steelelle, jota hän ei enää halunnut viehättää ja
keskusteltuaan loistavimpaan, vilkkaimpaan tapaansa lady Castlewoodin
kanssa, jonka hän julisti kauniiksi sekä paljon korkeamman kauneuden
omaajaksi kuin tämän tyttären, heitti jäähyväiset ja poistui.
Jäljelle jääneet vieraat seurasivat nopeasti häntä, viimeiseksi
lordi Ashburnham, joka lähetti tulisia katseita hymyilevään nuoreen
viettelijättäreen, joka oli loihtinut lumoihinsa muitakin sydämiä.

Mr. Esmond piti läheisenä sukulaisena epäilemättä sopivana viipyä muita
kauemmin talossa; hän viipyi vielä kun vaunut olivat vierineet pois --
kun hänen tätinsä leski varakreivittären kantotuoli ja soihdunkantaja
olivat hälvenneet pimeyteen Chelsea'hen päin ja kun kaupunkilaiset,
jotka olivat tulleet ihmettelemään tavatonta kantotuolien, vaunujen,
lakeijain ja soihdunkantajani paljoutta, olivat menneet vuoteisiinsa.
Onneton miesparka viipyi vielä hiukan aikaa nähdäkseen, soisiko
tyttö hänelle hymyn tai lohduttavan jäähyväissanan. Mutta Beatrixin
aamuinen innostus oli joko kokonaan häipynyt tai häntä huvitti
olla toisenlaisella tuulella. Hän alkoi laskea leikkiä lady Bettyn
huolimattomasta pukeutumisesta ja matki sivistymätöntä mrs. Steeleä;
ja sitten hän pani pienen kätensä suulleen ja haukotteli, sytytti
vahakynttilän ja kohautti olkapäitään ja teki mr. Esmondille viehkeän
kumarruksen poistuen huoneesta.

"Päivä alkoi niin hyvin, Henry, että olisin toivonut sen loppuvan
paremmin", se oli ainoa lohdutus, minkä Esmond-paran lempeä emäntä
kykeni hänelle antamaan; ja kun Esmond käveli pimeässä yksinään kotiin,
tunsi hän sydämessään katkeraa tuskaa ja ajatteli mikein kapinoiden
sitä uhria, minkä hän oli tehnyt. "Beatrix ottaisi minut", ajatteli
hän, "jos minulla vain olisi arvo, jonka voisin hänelle antaa. Kun en
vain olisi antanut tuota lupausta hänen isälleen, saisin arvoni ja
rakastettuni myöskin."

Luulenpa, että miehen turhamaisuus on väkevämpi kuin mikään muu
intohimo hänessä, sillä nytkin punastun, kun muistan noiden
kaukaisten päivien nöyryytyksiä, joiden muisto yhä kirveltää, vaikka
tyhjiin rauenneen lemmen hehku on häipynyt jo useita vuosikymmeniä
sitten. Kun kirjoittajan jälkeläiset tulevat lukemaan tätä hänen
muistokokoelmaansa, niin ovatkohan he kokeneet elämässään samanlaisen
häviön ja häpeän? Lienevätkö he koskaan polvistuneet naisen eteen,
naisen, joka on kuunnellut heitä ja leikkinyt heidän kanssaan ja
nauranut heille -- naisen, joka viitaten heille mairitellen ja
hyväillen, myöntymys säteillen silmistään, on puijannut heidät
polvilleen ja kääntänyt heille selkänsä ja poistunut. Kaikki tämä häpeä
täytyi mr. Esmondin kestää. Ja hän alistui ja kapinoi, mutta palasi
taas pian ryömien saadakseen lisää samanlaista.

Tämän juhlan jälkeen vierivät nuoren lordi Ashburnhamin vaunut
yhtämittaa Kensington Square'iin ja sieltä pois; hänen äitinsä tuli
vierailulle Esmondin emännän luokse. Ja saattoi olla varma siitä, että
tapasi tuon nuoren herran joka viikko uudessa puvussa sekä kaiken
sen loiston koristamana, minkä hänen räätälinsä tai korukauppiaansa
kykeni hänelle hankkimaan, jokaisessa kaupungin tilaisuudessa,
missä vain hovineitimme oli. Lordi oli uupumattoman kohtelias mr.
Esmondille -- pyysi häntä päivälliselle ja tarjosi hänelle ratsuhevosia
ja antoi hänelle tuhansia outoja osoituksia kunnioituksestaan ja
hyvänsuopaisuudestaan. Sitten, eräänä iltana kahvilassa, jonne lordi
tuli aika lailla höpertyneenä ja kiihtyneenä juomisesta, hän syöksähti
mr. Esmondin luokse ja huudahti: "Onnitelkaa minua, paras everstini;
olen miehistä onnellisin."

"Miehistä onnellisin ei kaipaa parhaan everstin onnitteluja", virkkoi
Esmond. "Mikä on tämän autuaallisen onnen aihe?"

"Ettekö ole kuullut?" kysyi lordi. "Ettekö tiedä? Minä luulin, että
siellä kerrotaan teille kaikki: Jumalainen Beatrix on luvannut tulla
omakseni."

"Mitä!" huudahti mr. Esmond, joka oli viettänyt onnellisen hetken
Beatrixin seurassa juuri sinä aamuna -- oli kirjoittanut hänelle
säkeitä, joita hän oli laulanut klaverin ääressä.

"Niin", sanoi lordi, "minä odotin häntä tänään. Minä näin teidän
kävelevän Knightsbridge'iin päin, kun ajoin sinne vaunuissani. Hän
näytti niin ihanalta ja puhui niin lempeästi, että en voinut olla
polvistumatta ja -- ja -- minä olen totisesti maailman onnellisin
mies. Olen kovin nuori, mutta hän vakuuttaa, että minä vanhenen. Ja
tiedättehän, että tulen täysi-ikäiseksi neljän kuukauden kuluttua,
ja iän ero meidän välillämme on kovin pieni. Olen _niin_ onnellinen.
Tahtoisin tarjota vierailleni jotain. Ottakaamme pullo -- tai vaikkapa
tusina -- ja juokaamme Englannin suloisimman naisen malja."

Esmond jätti nuoren lordin tyhjentelemään maljoja ja harhaili
Kensingtoniin kysymään, oliko uutinen totta. Se oli liiankin totta:
hänen emäntänsä surullinen, säälivä ulkomuoto ilmaisi hänelle kaikki.
Ja sitten kertoi lady mitä yksityiskohtia hän siitä tiesi ja miten
nuori lordi oli esittänyt kosintansa puoli tuntia Esmondin poistumisen
jälkeen sinä aamuna ja juuri siinä huoneessa, missä vielä oli
klaverilla laulu, jonka Esmond oli kirjoittanut ja jonka he olivat
yhdessä laulaneet.






III KIRJA.




KUVAA MR. ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.



I luku.

TAISTELUNI JA VAIVANI PÄÄTTYVÄT.

Kuumeinen halu voittaa jonkun verran mainetta, halu, mikä Esmondia oli
kannustanut, häipyi nyt, kun hän jo oli saavuttanut osan siitä, mitä
oli toivonut ja kun hänen kunnianhimonsa suuri vaikutin oli poissa.
Hänen halunsa soturin kunniaan johtui toivosta, että se koroittaisi
häntä Beatrixin silmissä. Aateluuden ja rikkauden jälkeen se oli ainoa
arvolaji, jota Beatrix piti arvossa. Se oli panos, minkä saattoi
helpoimmin sekä voittaa että hävitä. Sillä lakimiehen ura on kovin
pitkä peli ja vaatii koko elämän harjoittamiseensa, ja kirjailijana tai
hengenmiehenä huomatuksi tuleminen ei olisi vähääkään auttanut poloisen
herran pyrkimyksiä. Hänellä ei siis ollut muuta osaa ehdolla kuin
punatakin osa, ja niinpä hän näytteli sitä. Ja tästä todellakin johtui
hänen nopea edistyksensä, hän kun pani itsensä vaaralle alttiiksi
enemmän kuin useimmat miehet ja uskalsi enemmän voittaakseen enemmän.
Onko hän ainoa mies, joka on asettanut elämänsä panosta vastaan,
joka ehkä ei ole voittamisen arvoinen? Toinen uskaltaa elämänsä (ja
toisinaan myös kunniansa) rahapinkkaa tai metriä sinistä ritarinauhaa
vastaan tai istuinta vastaan parlamentissa; ja toiset taas tekevät sen
nauttien ja kiihtyen itse urheilusta -- kuten tekee metsästäjäjoukko,
josta kukin koettaa huutaa ja nelistää kovemmin kuin toiset likaisen
ketun hännässä, ketun, joka on oleva etummaisen onnellisen voittajan
palkinto.

Kun eversti Esmond sai kuulla tämän uutisen Beatrixin kihlauksesta,
alistui hän kohtaloonsa ja päätti luopua miekastaan, joka ei nyt
enää voisi voittaa hänelle mitään, mistä hän välitti; ja tällaisella
synkällä mielellä hän päätti erota rykmentistään. Tämä ihastutti
suuresti kapteenia, joka oli häntä lähinnä arvossa ja joka sattui
olemaan varakas nuori herra; hän maksoi ihastuneena mr. Esmondille
tuhannen guineaa Esmondin majurin arvosta Webbin rykmentissä ja sai
kuulan päähänsä seuraavassa taistelussa. Esmond ei varmaankaan olisi
ollut pahoillaan, jos hän olisi joutunut saamaan saman kohtalon. Hän
oli nyt enemmän Ritari Murhemuoto kuin hän oli milloinkaan ennen
ollut. Hänen surullisuutensa teki hänet varmaankin aivan inhoittavaksi
hänen leiriystävilleen, jotka yleensä pitävät iloisesta veikosta ja
pilkkaavat synkkää soturia, joka aina vain huokailee kotona olevan
Dulcinean vuoksi.

Molemmat Castlewoodin ladyt hyväksyivät mr. Esmondin luopumisen
sotaväestä; ja Esmondin kelpo kenraali hyväksyi hänen eroamishalunsa
ja avusti häntä tämän toimenpiteen ratkaisussa, joka toi sievoisen
summan Esmondin taskuun. Mutta kun ylipäällikkö palasi kotiin ja
hänen oli pakko vasten tahtoaankin määrätä kenraaliluutnantti Webb
erään Flanderissa olevan armeijamme divisionan johtoon, pyysi
kenraaliluutnantti eversti Esmondia niin hartaasti adjutantikseen
ja sotakirjurikseen, ettei Esmond voinut antaa kieltoa hyvälle
päämiehelleen, ja hän asettui uudestaan paikkaansa. Mitkä ainaiset
tuskat ja pelot [Mitkä tosiaankin? Psalmi 91: 2, 3, 7. -- R.E.] ja
huolet raastivatkaan vaimojen ja äitien sydämiä noina kauhun päivinä,
jolloin jokainen _Gazette_ toi surman ja sodan sanomia ja jolloin
aina, vaikka äskeinen mielen jännitys olikin häipynyt ja rakastettu
säästynyt, kuitenkin jäi kytemään ajatus, että vielä voitiin taistella
taistelu, josta seuraava Flanderin kirje toisi tietoja. Siten noiden
lempeitten olentoparkain täytyi kärsiä ja vavista koko sodan ajan.
Miten suurta pelkoa Esmondin emäntä mahtoikin tuntea (ja tuon naisista
helläsydämisimmän on täytynyt tuntea niiden katkeruutta molempien
poikiensa vuoksi, niin hän heitä nimitti), niin ei hän milloinkaan
antanut sen ilmetä olennossaan, vaan hän peitti huolensa samaten kuin
hän peitti laupeudentyönsä ja hartautensa. Vain sattumalta joutui
Esmond näkemään ollessaan kävelyretkellä Kensingtonissa, emäntänsä
tulevan siellä olevasta köyhästä majasta, ja Esmond sai kuulla, että
tällä oli kokonainen joukko köyhiä holhokkeja, joiden luona hän kävi
ja joita hän lohdutti heidän sairaudessaan ja köyhyydessään ja jotka
joka päivä siunasivat häntä. Lady otti osaa aamujumalanpalvelukseen
joka päivä (vaikka hän erittäinkin sunnuntaisin järjesti ja edisti
iloisuutta ja viatonta leikkiä pienessä perhepiirissään). Ja
muistiinpanoista, joita hän näihin aikoihin on erääseen päiväkirjaansa
tehnyt, sekä uskonnollisista, kirjoitelmista, mitkä ovat laaditut
suloisen koruttomassa innostuksessa, ilmenee miten hellä sydän hänellä
oli, miten nöyrä ja hurskas mieli, mitä huolia hän kärsi vaiteliaana ja
miten hartaan luottavaisena hän jätti ne, joita hän rakasti, kuolon ja
elon kaikkivoivan Jakajan hoivaan.

Chelsean varakreivitär, Esmondin uusi emintimä, oli nyt tullut
ikään, jossa pelko toista puoluetta kohtaan ei suuresti häiritse
lepoa. Hän piti valteista enemmän kuin useimmista muista asioista
maan päällä. Hän oli kyllä horjumaton omassa uskossaan, mutta hänen
katkeruutensa ei silti enää ollut kovinkaan polttava meidän uskoamme
kohtaan. Hänellä oli kovin hyväluontoinen, myöntyväinen ranskalainen
rippi-isä, jonka nimi oli monsieur Gauthier. Hän oli maailmanmies ja
saattoi ryhtyä kortinlyöntiin tuomiorovasti Atterburyn kanssa, joka
oli Chelsean varakreivittären naapuri, ja samoin oli rippi-isä hyvissä
väleissä koko korkeakirkollisen puolueen kanssa. Epäilemättä monsieur
Gauthier tiesi, mikä asema olisi kuulunut Esmondille, sillä hän oli
kirjevaihdossa Holtin kanssa ja kohteli aina eversti Esmondia erikoisen
kunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta eversti ja apotti eivät,
syystä kyllä, milloinkaan keskustelleet tästä asiasta, ja niin he
pysyivät erittäin hyvinä ystävinä.

Kaikki Chelsean varakreivittären kestivieraat olivat toryja ja
korkeakirkollisia. Madame Beatrix oli yhtä touhuissaan kuninkaasta kuin
hänen vanhempi sukulaisensakin: hän kantoi kuninkaan kuvaa sydämellään;
hänellä oli kiehkura kuninkaan hiuksia; hän vakuutti, että kuningas oli
ruhtinaista sorretuin, urhoollisin, kyvykkäin, onnettomin ja kaunein.
Steele, joka oli riidoissa kovin useitten tory-ystäviensä kanssa, ei
kuitenkaan milloinkaan Esmondin kanssa, sanoi tavallisesti Esmondille,
että tämän sukulaisen talo oli torypuolueen juonittelijain pesäpaikka,
että Gauthier oli vakoilija, että Atterbury oli vakoilija ja että
kirjeitä alinomaa lähti siitä talosta kuningattarelle St. Germain'iin.
Tähän Esmond nauraen vastasi, että armeijassa vakuutettiin myöskin
Marlborough'n herttuan olevan vakoojan ja että tämä oli yhtä paljon
kirjevaihdossa kuningasperheen kanssa kuin paras jesuiitta. Ja niin
oli Esmond, ottamatta kovin innostuneena osaa yleiseen väittelyyn,
liittynyt lujasti perheensä jäseniin. Hänestä oli selvää, että kuningas
Jaakko III oli eittämättömästi Englannin oikea kuningas ja että oli
parempi saada hänet kuin joku muukalainen meitä hallitsemaan hänen
sisarensa kuoltua. Kukaan ei enää ihaillut kuningas Wilhelmiä --
sankaria ja valloittajaa, miehistä urhoollisinta, oikeudenmukaisinta
ja viisainta. Sillä hän valloitti maamme miekalla ja piti sen
hallussaan ja hallitsi sitä aivan samalla oikeudella kuin sitä oli
pitänyt hallussaan suuri Cromwell, joka oli oikea ja suuri hallitsija,
mutta että muukalainen, itsevaltias saksalainen ruhtinas, joka
sattumalta polveutui kuningas Jaakko I:stä, oli ottava haltuunsa tämän
valtakunnan, tuntui mr. Esmondista hirveältä vääryydeltä -- ainakin
oli jokaisella englantilaisella oikeus panna vastalauseensa, ja ennen
muita englantilaisella ruhtinaalla, laillisella perillisellä. Ketäpä
elinvoimaista miestä ei innostaisi sellainen asia? Kukapa kelpo mies,
jolla oli tarjona sellainen kruunu, ei taistelisi sen puolesta? Mutta
tuo kilpailu oli kohtalokasta. Tuo ruhtinas oli itse itseään vastaan
vihollisena, jota hän ei voinut voittaa. Vaikka hänellä oli miekka,
ei hän koskaan uskaltanut vetää sitä esiin. Hän antoi tilaisuuksien
liukua käsistään istuessaan oopperatyttöjen sylissä tai nyyhkyttäessään
pappien jaloissa anteeksiantoa rukoillen; ja hänelle uhrattu sankarien
veri ja kelpo sydämien rakkaus, horjumattomuus, rohkeus ja uskollisuus
menivät hukkaan.

Mutta palatkaamme Chelsean ladyn luo. Kun hänen poikansa Esmond
ilmoitti hänen armolleen aikovansa lähteä seuraavalle sotaretkelle,
hyvästeli tämä hänet vallan hilpeästi ja istuutui pelaamaan pikettiä
kamarineitinsä kanssa, ennenkuin Esmond kunnolla ennätti poistua
huoneesta ollessaan viimeisellä vierailullaan. "Kolme panosta
kuningasta vastaan", olivat viimeiset sanat, jotka Esmond kuuli hänen
lausuvan; tuolta hyvältä ladyltä oli elämän peli melkein lopussa,
ja kolme kuukautta myöhemmin hän joutuikin vuoteelle, jossa elämä
hänestä tuskattomasti sammui, niin kirjoitti abbe Gauthier Esmondille,
joka silloin oli kenraalinsa kanssa Ranskan rajalla. Lady Castlewood
oli hänen luonaan hänen kuollessaan ja hän oli myös kirjoittanut
Esmondille. Mutta varmaankin ovat nämä kirjeet joutuneet kaapparin
saaliiksi postilaivasta, koska Esmond ei saanut tietää mitään niiden
sisällöstä, ennen kuin hän palasi Englantiin. Lady Esmond oli
testamentannut koko omaisuutensa eversti Esmondille "korvaukseksi
tälle tehdystä vääryydestä", niin oli kirjoitettu jälkisäädökseen.
Mutta hänen omaisuutensa ei ollut suuri, ei koskaan ollut ollutkaan,
ja kelpo varakreivitär oli, viisaasti kyllä, käyttänyt suurimman osan
siitä rahasta, minkä omisti, vuotuiseen elinkorkoon, joka loppui
hänen kuollessaan. Mutta Chelseassa oli kuitenkin jäljellä talo ja
kalusto, hopeat ja muotokuvat sekä eräs rahamäärä ladyn kauppiaan,
sir Josiah Childin huostassa, summa, joka kokonaisuudessaan antoi
lähes kolmensadan punnan vuotuiset korot. Niinpä havaitsi mr. Esmond
olevansa, joskaan ei rikas, niin ainakin turvattu elinajakseen.
Siellä olivat myös nuo kuuluisat timantit, joiden oli huhuiltu olevan
satumaisten summien arvoiset, mutta kultaseppä ilmoitti, että niillä
saisi vain neljätuhatta puntaa. Nämä timantit eversti Esmond kuitenkin
talletti, sillä hänellä oli niille erikoinen tarkoitus; mutta Chelsean
talo, kalusto, tavarat y.m. lukuunottamatta muutamia esineitä, jotka
hän pidätti itselleen, myytiin hänen määräyksestään ja näin karttunut
summa sijoitettiin valtion obligatsioneihin, jotka tuottivat hänelle jo
mainitun kolmensadan punnan vuotuisen tulon.

Hän teki jälkisäädöksen, koska hänellä nyt oli omaisuutta, ja lähetti
sen Englantiin. Armeijamme oli nyt vihollisen, läheisyydessä ja suurta
taistelua odotettiin joka päivä. Tiedettiin, että ylipäällikkö oli
epäsuosiossa ja että kotona olevat puolueet olivat hänen kiihkeitä
vastustajiaan; ei ollut ainoatakaan panosta, jota ei tämä suuri ja
päättäväinen peluri olisi pannut alttiiksi palauttaakseen menestyksensä
aina kun hänen asemansa näytti epätoivoisimmalta. Frank Castlewood
oli eversti Esmondin lähettyvillä, sillä Esmondin kenraali oli
mielellään ottanut tuon nuoren aatelismiehen esikuntaansa. Hänen
linnoitusopiskelunsa Brysselissä olivat silloin jo päättyneet. Se
linna, jota hän oli piirittänyt, oli luullakseni antautunut, ja lordi
ei ollut ainoastaan marssinut hulmuavin lipuin sinne vaan oli marssinut
poiskin. Hän tapasi kertoa poikamaisista kujeistaan herttaisen
veikeästi ja hän oli armeijamme viehättävin nuori syntipukki.

Tarpeetonta on sanoa, että eversti Esmond oli testamentannut koko
pienen omaisuutensa tälle pojalle. Eversti oli täysin vakuutettu siitä,
että seuraava taistelu lopettaisi hänen elämänsä; hän tuntui väsyneensä
aurinkoon ja oli valmis sanomaan sille ja maalle jäähyväiset. Frank
ei halunnut kuunnella toverinsa synkkiä ennustuksia, vaan vakuutteli,
että he viettäisivät hänen syntymäpäiväänsä sinä syksynä Castlewoodissa
sodan tauottua. Hän oli kuullut kotona tapahtuneesta kihlauksesta. "Jos
prinssi Eugene menee Lontooseen", virkkoi Frank, "ja Trix saa hänet
käsiinsä, niin hän hylkää Ashburnhamin prinssin tähden. Kuuleppas,
hänellä oli tapana liehitellä Marlborough'n herttuata, kun hän oli
vasta neljätoistavuotias, ja iskeä silmää pikku Blandford-paralle.
Minä en vain häntä naisi, Harry, -- en, vaikka hänen silmänsä olisivat
puolta suuremmat. Minua haluttaa huvitella. Kolmen tulevan vuoden
kuluessa aion nauttia kaikkia mahdollisia iloja. Sitten nain jonkun
hiljaisen, vakavan, kainon ja järkevän varakreivittären, metsästelen ja
sijoittaudun Castlewoodiin. Minä voin samalla edustaa koko kreivikuntaa
-- ei, turkanen, _sinä_ edustat kreivikuntaa. Sinulla on sukumme
lahjakkuus. Jumalan tähden, rakas Harry poikani, sinulla on terävin
pää ja hellin sydän koko armeijassa, kaikkihan sen myöntävät. Ja
mikäpä estäisi sinua menemästä Alahuoneeseen ja tulemasta ministeriksi
ja saamasta päärin arvoa ja muuta hyvää, sittenkuin kuningatar
kuolee ja kuningas palaa? _Sinutko_ ammuttaisiin ensi taistelussa?
Tuhannen burgundipulloa siitä, että et saa naarmuakaan! Mohunin
haava on parantunut. Hän on nykyjään aina korpraali Johnin seurassa.
Näyttäköönpä vain inhottavan naamansa niin minä syljen hänelle vasten
silmiä! Minä sain opetusta isä -- kapteeni Holtilta Brysselissä.
Se vasta mies on! Hän tietää kaiken." Esmond pyysi Frankia olemaan
varuillaan -- isä Holtin tieto oli vaarallista; Esmond ei näet vielä
tietänyt miten pitkälle isä oli mennyt nuoren oppilaansa ohjauksessa.

Sekä ranskalaiset että englantilaiset sanomalehtimiehet ja
kirjailijat ovat antaneet riittäviä selostuksia Blarignies'n eli
Malplaquet'n verisestä taistelusta, joka oli viimeinen ja vaikein
niistä voitoista, mitkä suuri Marlborough'n herttua saavutti. Tähän
hirveään kamppailuun otti osaa lähes kaksisataaviisikymmentä tuhatta
miestä, joista enemmän kuin kolmekymmentä tuhatta sai surmansa tai
haavoittui. (Liittoutuneet menettivät kaksi kertaa niin paljon omia
miehiään kuin he surmasivat ranskalaisia, jotka he voittivat). Hyvin
todennäköisesti tämä tavaton teurastus aiheutui siitä, että luottamus
suurta päällikköä kohtaan horjui kotimaassa ja hän aikoi palauttaa sen
voiton avulla. Jos sellaiset vaikuttimet saivat Marlborough'n herttuan
yrittämään niin tavatonta panosta ja panivat hänet epätoivoissaan
uhraamaan kolmekymmentä tuhatta miestä, jotta hän vielä kerran voisi
loistaa jossain _Gazettessa_ ja hiukan kauemmin säilyttää paikkansa
ja eläkkeensä, niin sattuma teki tyhjäksi tuon kauhean ja itsekkään
suunnitelman. Voitto ostettiin hinnasta, jota ei mikään kansa, olipa
se miten kunnianhimoinen tahansa, vapaaehtoisesti uhraa voitolle.
Ranskalaisten urhoollisuus oli aivan yhtä ihmeellinen kuin heidän
ahdistajiensakin sankarillinen voima. Me valloitimme paljon heidän
lippujaan ja joitakuita tykkejä, mutta meiltä jäi kaksikymmentä
tuhatta maailman urhoollisinta soturia juoksuhautojen peittämälle
rintamalinjalle, josta vihollinen häädettiin. Se perääntyi kovin
hyvässä järjestyksessä. Pakokauhun taika, joka oli ranskalaisia
kiusannut koko Höchstedtin onnettomuuden jälkeisen ajan näytti
menettäneen tehonsa; ja koska ranskalaiset nyt taistelivat oman
maansa kynnyksellä, he osoittivat sankarillisuuden elävöittämää
vastustuskykyä, jommoista emme milloinkaan olleet kokeneet koko heidän
kiihkeän sotansa aikana, jos tämä taistelu olisi saanut onnellisemman
ratkaisun, olisi voittaja ehkä saanut sen palkkion, jonka vuoksi hän
sen taisteli. Mutta näin ollen (ja niin juuri pitikin olla) suuttui
herttuan vastapuolue Englannissa tästä hirveästä mieshukasta ja
vaati jyrkemmin kuin koskaan päällikön kutsumista pois, koska hänen
intohimoisuutensa ja epätoivonsa voivat ajaa hänet vieläkin pitemmälle.
Vakuutan, että tämän verisen Malplaquet'n päivän jälkeen sekä
hollantilaisten leirissä että omassamme ja juuri niiden rykmenttien
ja päälliköiden joukossa, joiden urhoollisuus oli huomattavin tuon
hirveän verilöylyn kestäessä, yleinen mielipide oli sotaa vastaan.
Ranskalaiset työnnettiin omalle rajalleen ja kaikki heidän Flanderissa
tekemänsä valloitukset ja sotasaaliinsa takavarikoitiin. Savoijin
prinssistä, johon ylipäällikkömme omista syistään liittyi läheisemmin
kuin milloinkaan ennen, tiedettiin, että häntä kannusti vanhaa Ranskan
kuningasta vastaan valtiollisen kaunan ohella mieskohtainen viha.
Tuo keisarillinen ylipäällikkö ei milloinkaan voinut unohtaa sitä
halveksumista, jota Ludvig oli osoittanut apotti de Savoielle; ja
kaikkein autuaimman majesteetin nöyryytyksestä ja häviöstä sai pyhä
Rooman keisarikin tilinsä. Mutta mitä merkitsivät nämä riidat meille,
Englannin ja Hollannin vapaille kansalaisille? Ranskan monarkki
oli kaikesta huolimatta vielä, itsevaltaisenakin, eurooppalaisen
sivistyksen päämies, joka vanhuudessaan ja onnettomuuksissaan oli
vielä kunnioitettavampi kuin loistavimman menestyksensä aikoina.
Hänen vastustajansa taas oli puolibarbarinen tyranni murhaavine
kroatialais- ja pandori-laumoineen, jotka muodostivat puolet hänen
armeijastaan ja täyttivät leirimme omituisine olemuksineen ja olivat
parrakkaita kuin heidän naapurinsa, uskottomat turkkilaiset, ja toivat
kristittyjen sodankäyntiin pakanallisia ryöstämis-, elostelu- ja
murhaamistapojaan. Miksi tuli Englannin ja Ranskan parhaitten veren
vuotaa, jotta näiden ryövärien pyhä roomalainen ja apostolinen henki
voisi kostaa kristitylle kuninkaalle? Ja tämän päämäärän edestä me
taistelimme, ja jokaisessa kylässä ja perheessä Englannissa surtiin
rakastettujen poikien ja isien, menetystä. Sotilaspöytiemmekään ääressä
emme tohtineet puhua toisillemme Malplaquet'sta, niin kauheita olivat
ne aukot, joita armeijaamme olivat jättäneet tuon verisen päivän tykit.
Sydäntäsärkevää oli upseerin, jolla oli sydän rinnassa, paraatipäivänä
taistelun jälkeen katsella rintamalinjojaan ja huomata satojen
toverien poistuneen -- sekä alhaisten että ylhäisten, -- heidän, jotka
vielä eilen voimaa ja iloa uhkuen olivat kokoontuneet rääsyisten
ja mustuneiden lippujemme ympärille. Missä olivat ystävämme? Kun
mahtava herttua tarkasti meitä ratsastaen linjojamme pitkin hienoine,
keikailevine adjutantti- ja kenraaliseurueineen ja pysähtyi siellä
täällä kiittelemään jotain upseeria ominaisella rakastettavalla hymyllä
ja kumarruksilla, joita hänen ylhäisyytensä aina tuhlaili, hurrasi
hänelle tuskin, kukaan, vaikka Cadogan kiroili ratsastaessaan pitkin
rivejä: "Paha teidät periköön, miksi ette hurraa?" Mutta miehillä ei
ollut luontoa hurrata; kukaan heistä ei voinut olla ajattelematta:
"Missä on toverini? -- missä on veljeni, joka taisteli vierelläni,
missä on rakas kapteenini, joka minua johti eilen?" Se oli surullisin
paraati, minkä koskaan olen nähnyt, ja "Te Deum", jota pappimme
lauloivat, oli mitä synkin ja murheellisin satiiri.

Esmondin kenraali sai lisätä yhden niihin moniin kunniamerkkeihin,
mitkä hän lukuisissa taisteluissa oli saanut, ja haavoittui
selkäpiihin. Tämä saattoi hänet vuoteenomaksi, ja vakuutan hänen
lohdutuksekseen tuskissaan maatessaan sorvailleen ylipäällikköä.
"Korpraali John pitää aivan yhtä paljon minusta", hän saattoi sanoa,
"kuin kuningas David piti kenraali Uriasta ja siksi hän aina määrää
minulle vaarallisimman paikan." Hän oli kuolinpäiväänsä asti siinä
vakaumuksessa, että herttua oli halunnut hänen häviävän Wynendaelin
luona ja että tämä siinä tarkoituksessa lähetti hänet niin vähin
voimin ja toivoi hänen saavan surmansa. Esmond ja Frank Castlewood
pelastuivat kumpikin vahingoittumattomina, vaikka se divisioona, jota
kenraalimme johti, kärsi vieläkin enemmän kuin kaikki toiset, se kun
sai kestää sekä vihollisen raivoisaa tykkitulta -- se oli taukoamatonta
ja tehokasta -- että kuuluisan Maison du Roy'n kiivaita, yhtämittaa
uudistuvia hyökkäyksiä. Ne meidän täytyi vähän väliä torjua ja
työntää takaisin luotisateella ja piikkiaidoilla sekä neljään riviin
asettuneilla muskettisotureillamme ja keihäsmiehillämme. Sanotaan
Englannin kuninkaan tehneen vähintäinkin kaksitoista hyökkäystä sinä
päivänä yhdessä Ranskan kuninkaallisten kanssa. Esmondin entinen
rykmentti, kenraali Webbin jalkaväki, palveli siinä divisioonassa, jota
Esmond everstinä komensi. Kenraali Webb oli kolme kertaa jalkaväen
muodostaman neliön keskellä ja johti tulta hyökkääviin ranskalaisiin;
ja kun taistelu oli lopussa, lähetti hänen ylhäisyytensä Berwickin
herttua onnittelunsa entiselle rykmentilleen ja heidän everstilleen
heidän taistelussa osoittamansa urheuden johdosta.

Me juhlimme lordi Castlewoodin täysi-ikäiseksi tuloa ja joimme hänen
maljojaan syyskuun 25 p:nä, jolloin armeija oli Monsin edustalla.
Täällä ei onni suosinut eversti Esmondia yhtä suuresti kuin se oli
suosinut paljon vaarallisemmissa otteluissa. Häntä haavoitti kuulan
sirpale juuri yläpuolelle sen paikan, missä hänen entinen haavansa
oli Tämä sai vanhan haavan aukenemaan ja siitä taas johtui kuumetta,
verensylkyä ja muita ilkeitä oireita; hän oli sanalla sanoen ihan
surman suulla. Hänen serkkunsa, tuo kelpo poika, vaali vanhempaa
toveriaan erinomaisen hellästi ja huolellisesti siihen saakka kuin
lääkärit julistivat vaaran olevan ohi. Silloin Frank poistui, vietti
talven Brysselissä ja piiritteli epäilemättä jotain muuta linnaa
siellä. Hyvin harvat nuorukaiset olisivat luopuneet huveistaan
niin pitkäksi aikaa ja niin mielellään kuin Frank; hänen hupaisa
puheensa ilostutti useita tuskallisia ja uuvuttavia päiviä Esmondin
sairastaessa. Frankin luultiin yhä olevan sukulaisensa vuoteen ääressä
kuukausi sen jälkeen kuin hän oli sen jättänyt, sillä kotoa tuli
hänen äidiltään kirjeitä, joissa ylenmäärin kiiteltiin nuorta herraa
siitä, että oli hoitanut vanhempaa veljeään (niin hellällä nimellä
suvaitsi Esmondin emäntä nyt mainita tätä); ja Esmond puolestaan
ei kiirehtinyt hänen luuloaan oikaisemaan tuon kelpo nuorukaisen
lähdettyä viettämään joululomaansa. Esmondista oli aivan yhtä hupaisaa
leposohvaltaan seurata tuon nuoren miehen iloa siitä, että sai olla
vapaana, kuin havaita hänen yksinkertaisia ponnistuksiaan salata
mielihyväänsä poispääsemisestään. Elämässämme on päiviä, jolloin
samppanjapullo kabaretissa ja punaposkinen toveri sitä jakamassa
ovat liian voimakkaita kiusauksia leimalle nuorelle miehelle. En
aio ruveta siveyssaarnaajaksi enkä huutaa: "hyi!" Jo aikoja sitten
olen tiennyt, miten vanhat miehet opettavat ja miten nuoret miehet
käyttäytyvät ja että patriarkoillakin on ollut heikot hetkensä,
kauan ennenkuin isä Noak kaatui löydettyään viinipensaan. Frank
siis poistui huvittelemaan Brysseliin, missä pääkaupungissa useat
armeijamme nuorukaiset vakuuttivat löytävänsä monin verroin enemmän
huvittelumahdollisuuksia kuin itse Lontoossa. Ja mr. Harry Esmond jäi
sairastelemaan ja kirjoitti etevän näytelmän, minkä hänen emäntänsä
julisti verrattomaksi; sitä näyteltiinkin seuraavana vuonna kokonaista
kolme iltaa peräkkäin.

Kun hän näin virui hoidellen itseään, ilmestyi kaikkialla oleva
mr. Holt taas ja jäi koko kuukaudeksi Monsiin, missä hän voitti
mr. Esmondin kuninkaan puolelle (sitä puolta oli Esmondin perhe
aina pitänyt) ja yritteli vielä uudestaan kehittää väittelyä heidän
uskontojensa pohjalle ja palauttaa Esmondin siihen uskoon, mihin hänet
lapsena oli kastettu. Holt oli sekä taitava että oppinut järkeilijä
ja hän kuvaili oman uskontonsa ja Englannin kirkon opin sellaisella
tavalla, että niiden, jotka hyväksyivät hänen perustelunsa, oli
totisesti hyväksyttävä hänen ratkaisunsakin. Hän viittasi Esmondin
heikkoon terveyteen, uuteen elämään ja niin edespäin; hän kuvaili
liioitellen niitä äärettömiä etuja, joita sairaalle miehelle
oli koituva -- etuja, joita ei Englannin kirkko voinut kieltää
roomalaiskatolisella kirkolla olevan -- ja mitenkä se voisikaan, kun
itse oli siitä kirkosta johtunut ja vain haarautuma siitä? Mutta mr.
Esmond vastasi, että hänen uskontonsa oli hänen isänmaansa uskonto, ja
että hän tahtoi olla uskollinen sille: muut saivat hänen puolestaan
palvella ja perustella toisenlaisia uskonnollisia pääkappaleita
sekä Roomassa että Augsburgissa. Mutta jos hyvä isä tarkoitti,
että Esmondin tuli liittyä roomalaiskatoliseen uskoon pahojen
seurausten välttämiseksi ja että koko Englanti saattoi joutua pannaan
vääräoppisuudesta, niin suostui Esmond puolestaan kovin mielellään
kärsimään sen mahdollisen rangaistuksen miljoonain maalaistensa kanssa,
jotka olivat samaan uskontoon kasvatetut ja yhdessä eräiden maailman
jalompain, rehellisimpäin, puhtaimpain, viisaimpain, hurskaimpain ja
oppineimpain miesten ja naisten kanssa.

Isä saattoi paljon helpommin voittaa mr. Esmondin puolelleen
poliittisissa asioissa, sillä Esmond oli jo ennen tullut samaan
ratkaisuun, vaikka ehkä eri tietä. Tri Sacheverel ja Englannin
korkeakirkollinen puolue, jotka pitivät suurta ääntä Jumalan säätämästä
oikeudesta, voivat hyvin pitää kantansa. Jos Richard Cromwell ja hänen
isänsä häntä ennen olisivat tulleet kruunatuiksi ja voidelluiksi (ja
piispoja olisi kyllä ollut siihenkin), niin olisi heillä mr. Esmondin
mielestä ollut Jumalan säätämää oikeutta juuri saman verran kuin
jollain Plantagenetilla tai Tudorilla tai Stuartilla. Mutta koska
kansan tahto eittämättömästi oli perinnöllisen kuninkaan puolella, niin
Esmond piti St. Germain'issa olevaa Englannin kuningasta parempana ja
soveliaampana kuin saksalaista prinssiä Herrenhausenista; jos tämä
kuningas taas ei olisi tyydyttänyt kansaa, voitiin kyllä löytää joku
muu englantilainen mies hänen tilalleen. Ja niinpä oli Esmond valmis
huutamaan: "Eläköön Jaakko-kuningas", sittenkuin kuningatar Anna oli
mennyt sitä tietä, jota kuninkaiden ja tavallisten ihmisten täytyy
mennä, vaikka Esmond ei ollutkaan erikoisen innostuksen haltioittama
eikä palvonut tuota hirveätä sukuluetteloa, jota torypuoluelaiset
sanoivat Jumalan säätämäksi.

"Minä pelkään, eversti, että ette sydämessänne ole tasavaltalaista
parempi", virkkoi pappi huokaisten.

"Minä olen englantilainen", vastasi Harry, "ja minä näen isänmaani
oikeassa valossa. Kansan tahto on kirkon ja kuninkaan puolella, mutta
vain Englannin kirkon ja englantilaisen kuninkaan; siinä syy, miksi en
kannata uskontoanne, vaikka kyllä kuningastanne."

Vaikka ranskalaiset häviävätkin Malplaquet'n taistelun, niin he
kuitenkin olivat ylpeitä siitä päivästä, ja voittajat olivat puolestaan
mieleltään masentuneita; ja vihollisemme kokosi suuremman armeijan
kuin milloinkaan ennen ja teki tavattomia valmistuksia uutta taistelua
varten. Marski Berwick oli ranskalaisten apuna sinä vuonna; me saimme
kuulla, että marski Villars poti vielä haavaansa, mutta että hän halusi
panna herttuamme koetukselle ja vakuutti taistelevansa kanssamme
vaunuistaan. Nuori Castlewood riensi takaisin Brysselistä heti, kun
hän sai kuulla taistelun olevan tulossa. Chevalier St. Georgen tulo
ilmoitettiin toukokuun vaiheilla. "Tämä on kuninkaan kolmas taistelu
ja samoin minunkin", kertaili Frank mielissään. Frank oli palannut
kiihkeämpänä Jaakon puoluelaisena kuin milloinkaan ennen, ja Esmond
epäili, että jotkut sievät brysseliläiset salaliittolaiset olivat
valaneet nuorukaiseen sekaisen innostuksen. Hän myönsikin saaneensa
sanoman kuningattarelta, Beatrixin kummilta, joka oli antanut Frankin
sisarelle oman nimensä vuotta ennen Frankin ja tämän hallitsijan
syntymistä.

Niin suuresti kuin marski Villarsia haluttikin taistella, niin ei herra
herttua näyttänyt suovan hänelle sitä iloa. Viime vuonna oli hänen
ylhäisyytensä ollut kaikessa whigien ja hannoverilaisten puolella;
mutta kun herttua Englannissa käydessään havaitsi isänmaansa kylmenneen
hänelle ja kansan saaneen korkeakirkollisen lojaalisuuden puuskan, hän
palasikin armeijansa luo hannoverilaisille kylmenneenä, keisarillisiin
nähden varovaisena ja erittäin säyseänä ja kohteliaana Chevalier de St.
Georgea kohtaan. Varmaa on, että sanansaattajia ja kirjeitä yhtämittaa
kulki hänen ylhäisyytensä ja tämän toisessa leirissä olevan urhean
sukulaisen, Berwickin herttuan välillä. Kenenkään mieltymyksenilmaukset
eivät olleet otollisempia kuin hänen ylhäisyytensä, eikä kukaan
lausunut jalommin kunnioitustaan tahi kiintymystään. Hän vakuutti
Monsieur de Torcylle, niin kertoi mr. St. John kirjoittajalle,
mielellään antavansa paloitella ruumiinsa maanpaossa olevan
kuningattaren ja tämän perheen puolesta, ja enemmänkin, luulenpa hänen
sinä vuonna luovuttaneen osinkona kaikkein arvokkaimman osan itseään
-- rahansa, -- jotka hän lähetti kuninkaallisille maanpakolaisille.
Mr. Tunstal, joka oli prinssin palveluksessa, kävi pari kolme kertaa
leirissämme. Ranskalaiset olivat leiriytyneet Arlieu'hon Arrasin
seuduille. Eräs pieni joki, jota muistaakseni nimitettiin Canihe'ksi
(minä kirjoitan tätä kaukana kirjoista ja Euroopasta ja siinä ainoassa
kartassa, joka kirjoittajalla on näistä nuoruutensa tienoista ei
ole tätä pikku virtaa), erotti meidän etujoukkomme vihollisesta.
Näiden kahden armeijan vahdit puhelivat keskenään joen poikki, mikäli
kykenivät toisiaan ymmärtämään; ja jos eivät he ymmärtäneet toisiaan,
he virnistelivät ja ojensivat konjakkipullonsa tai tupakkakukkaronsa
toisilleen. Kun eversti Esmond eräänä ihanana kesäkuun päivänä
ratsasteli erään upseerin kanssa, joka tarkasteli ulkovarustuksia
(eversti Esmond ratsasteli saadakseen raitista ilmaa, sillä hän oli
liian heikko sotapalvelukseen), he saapuivat tälle joelle; siellä oli
juuri joukko englantilaisia ja skotlantilaisia koolla pakinoimassa
toisella puolella olevan säyseän vihollisen kanssa.

Esmondia huvitti erittäinkin erään pitkän miehen puhe, miehen, jolla
oli kiharat, punaiset viikset ja siniset silmät ja joka oli kaksitoista
tuumaa pitempi tummia pikku toverejaan ranskalaisten puolella. Kun
eversti häneltä kysyi, hän teki kunniaa ja sanoi kuuluvansa "Royal
Cravat'eihin".

Kun hän äänsi sanat "Royal Cravat", Esmond tiesi heti, että se mies
oli alussa käytellyt kieltään Liffeyn eikä Loiren rantamilla; ja
sotilasparka, -- hän oli ehkä karkulainen -- ei halunnutkaan syventyä
ranskalaiseen keskusteluun, sillä hän pelkäsi onnettoman irlantilaisen
ääntämisensä paljastuvan. Hän näki parhaaksi tehdä vain muutamia
ranskalaisia huomautuksia, jotka hän luuli hyvin osaavansa, ja hänen
salaamisyrityksensä olivat sanomattoman huvittavia. Mr. Esmond
vihelteli "Lillibulleroa", mikä sai irlantilaisen silmät kiilumaan;
sitten hän heitti tälle taalarin rahan, jolloin poikaparka virkahti:
"Jumala siu--, tuota, Dieu benisse votre honor" [Jumala siunatkoon
Teidän Ylhäisyyttänne]; jos hän olisi ollut meidän puolellamme, olisi
se auttamattomasti vienyt hänet sotatuomarin käsiin.

Tämän pakinan kestäessä ilmestyi ranskalaisten puolelle jokea
pienen matkan päähän meistä kolme ratsastavaa upseeria ja sitten he
pysähtyivät aivan kuin katsoakseen meitä, ja yksi heistä poistui
toisten luota ja ratsasti aivan lähelle meitä, jotka olimme virran
toisella puolella.

"Katsokaa, katsokaa", virkkoi kuninkaallinen kovin kiihtyneenä, "pas
lui, se on hän, mutta ei hän tuolla, l'autre", ja hän osoitti kauempana
olevaa upseeria, joka ratsasti pähkinänruskealla hevosella; aurinko
kimalteli tämän panssarilla, johon oli kiinnitetty leveä sininen nauha.

"Viekää mr. Hamiltonin alamaisin tervehdys mylord Marlborough'lle --
herra herttualle", sanoi herra englanninkielellä; ja huomattuaan, että
ei seura ollut vihamielistä, hän lisäsi hymyillen: "Tuolla, herrat,
on eräs teidän ystävänne; hän käskee minun sanomaan, että hän tapasi
muutamia teistä syyskuun 11 päivänä viime vuonna."

Tämän herran puhuessa ratsastivat nuo kaksi muuta upseeriakin meihin
päin ja tulivat hekin aivan lähelle. Me tiesimme heti kuka toinen
oli. Se oli kuningas, silloin kaksikymmentäkaksi vuotias, pitkä ja
hoikka, silmät ruskeat ja syvät, ja niiden ilme pysyi surullisena,
vaikka hänen huulensa hymyilivätkin. Me paljastimme päämme ja teimme
hänelle kunniaa. Kukaan mies ei olisi voinut nähdä häntä ensi kertaa
tuntematta liikutusta, tuota niin suuren maineen ja kovanonnen nuorta
perillistä. Mr. Esmondista prinssi oli suuresti nuoren Castlewoodin
kaltainen, hän kun oli samanikäinen ja samanlainen vartaloltaan.
Chevalier de St. George vastasi tervehdykseemme ja katsoi meihin
tutkivasti. Tyhjäntoimittajatkin hurrasivat meidän puolellamme. Mutta
pitkä irlantilainen soturi juoksi prinssin jalustimen ääreen ja
polvistui ja suuteli tämän saapasta ja ulisi ja näytti latelevan satoja
onnentoivotuksia ja siunauksia. Prinssi käski adjutanttinsa antaa
miehelle rahaa; ja kun seurue oli meille kunniaa tehden ratsastanut
pois, niin irlantilainen sylki siunaukseksi kultarahaa, jonka oli
saanut ja hoiperteli pois pannen rahan kukkaroonsa ja pyöritellen
porkkananvärisiä viiksiään.

Upseeri, jonka seurassa Esmond oli, tuo samainen pikku kapteeni
Handysiden rykmentistä, mr. Sterne, joka oli neuvonut menemään
puutarhaan Lillessä kun Esmond ja lordi Mohun järjestivät asiansa, oli
myös irlantilainen ja urhoollisin pikku mies, joka koskaan on miekkaa
kantanut. "Tulimmainen", virkkoi Roger Sterne, "tuo pitkä mies puhui
niin kauniisti ranskaa, etten olisi tiennyt häntä ulkomaalaiseksi,
jollei hän olisi alkanut mölytä, sillä vain irlantilaisvasikka
voi sellaisen melun nostaa." Ja Roger teki toisenkin yhtä karkean
huomautuksen, jossa oli järkeä ja mielettömyyttä sekaisin. "Jos tuo
nuori herra", hän virkkoi, "vain tulisi ja ratsastaisi meidän leiriimme
eikä Villarsin, ja heittäisi hattunsa ilmaan ja sanoisi: 'Tässä olen
minä, kuningas, kuka seuraa minua?' Niin, Herra armahda, Esmond,
koko armeija nousisi ja veisi hänet takaisin Englantiin ja antaisi
Villarsille selkään ja valloittaisi Pariisin mennessään."

Pian tiedettiin koko leirissämme uutinen prinssin vierailusta,
ja miehiämme meni suurin joukoin joelle toivoen saavansa nähdä
hänet. Majuri Hamilton, jonka kanssa olimme puhuneet, lähetti erään
torvensoittajan mukana muutamia hopearahoja upseereillemme. Mr.
Esmondkin sai yhden näistä; ja se mitali sekä palkka, jommoisen
prinsseiltä useimmiten saa, olivat ainoat korvaukset, mitkä Esmond on
saanut kuninkaalliselta henkilöltä, jota hän ei yrittänytkään kauan
tämän jälkeen palvella.

Esmond poistui armeijasta melkein heti tämän jälkeen ja seurasi
kenraaliaan kotiin, sillä häntä oli neuvottu matkustamaan hyvän sään
aikana ja kehoitettu pysymään kokonaan poissa sodasta. Mutta hän
sai kuulla armeijasta Frank Castlewoodin tehneen itsensä kaikkein
huomatuimmaksi niistä lukuisista, jotka tulvivat tapaamaan Chevalier
de St. Georgea: herra varakreivi oli ratsastanut avopäin tuon pienen
virran poikki prinssin luo, astunut ratsultaan ja polvistunut prinssin
eteen uskollisuutensa merkiksi. Muutamat sanoivat prinssin lyöneen
hänet ritariksikin, mutta lordi epäsi sen, vaikka hän myönsikin muun
osan jutusta todeksi, ja virkkoi: "Olin ennen ollut korpraali Johnin"
-- siksi hän nimitti herttuata -- "suosiota vailla, mutta nyt herttua
varoitti minua tekemästä sellaisia hullutuksia ja hymyili minulle
lempeästi aina sen jälkeen."

"-- Ja hän oli niin hyvä minulle", kirjoitti Frank, "että tahdoin sanoa
hyvän sanan Harry-pojankin puolesta; mutta kun mainitsin nimesi, näytti
herttua synkältä kuin ukkospilvi ja vastasi, ettei hän ollut koskaan
kuullutkaan nimeäsi."



II luku.

MENEN KOTIIN JA KOSKETAN VANHAA KIELTÄ.

Poistuttuaan Monsista ja armeijasta, mr. Esmond sai odotellessaan
postilaivaa Ostendessa nuorelta serkultaan Castlewoodilta Brysselistä
kirjeen, joka sisälsi eräitä tietoja, jotka Frank pyysi Esmondin
viemään Lontooseen ja jotka huolestuttivat tätä suuresti.

Tuo nuori syntipukki, joka oli yhdenkolmattavuotias, oli nainut
mademoiselle de Wertheimin, kreivi de Wertheimin, keisarin kamariherran
ja Alankomaiden kuvernöörin virkamiehen tyttären. Jälkikirjoituksena
nuoriherra kirjoitti: "Clotilda on _minusta_ vanhempi, ja se voidaan
lukea hänelle viaksi; mutta minä olen siksi vanha hylky, ettei iän ero:
haittaa, ja minä olen päättänyt tehdä parannuksen. Meidät vihki P.
Gudulen kirkossa isä Holt. Clotilda on koko sydämestään oikean asian
puolella, ja jokainen huutaa täällä _Vif-le-Roy_ [Eläköön kuningas!]
ja varmaan siihen äitikin yhtyy ja Trix myös. Ilmoita nämä uutiset
heille hellävaroen; ja kerro mr. Finchille, asiamiehelleni, että hänen
tulee kiristää ihmisiltä heidän vuokransa tahi lähettää minulle ainakin
_maksut_. Clotilda laulaa ja soittaa spinettiä _nätisti_. Hän on
vaalea kaunotar. Jos tulee poika niin sinä tulet kummiksi. Minä luovun
armeijasta, sillä minä olen saanut _kylliksi tappelusta_ ja mylord
herttua antaa minulle _suosituksensa_. Minä vietän talven täällä ja
viivyn ainakin niin kauan kun Clo joutuu lapsivuoteeseen. Minä sanon
häntä Clo-muijaksi, mutta sitä ei saa toiset. Hän on etevin nainen
Brysselissä -- osaa maalata, soittaa, runoilla ja on tavaton keittäjä
ja jälkiruokain laittaja. Minä asuin kreivin luona ja siten tulin
hänet tuntemaan. Hänen veljiään, kreivejä, on neljä. Yksi on apotti --
ja kolme palvelee prinssin armeijassa. Heillä on vireillä oikeusasia
äärettömän perinnön saannista, mutta nyt ovat he _köyhiintyneitä_.
Ilmoita tämä äidille, joka kuuntelee mitä vain _sinulta_. Kirjoita
ja käske Finchin kirjoittaa _kiiruusti_. Hostel de l'Aigle Noire,
Bruxelles, Flanders."

Niin oli Frank siis nainut roomalaiskatolisen naisen ja he odottivat
perillistä; tällaiset tiedot täytyi mr. Esmondin viedä emännälleen
Lontooseen. Se oli vaikea lähettilästoimi, ja eversti tunsikin suurta
levottomuutta pääkaupunkia lähetessään.

Hän saapui majataloonsa myöhään ja lähetti heti Kensingtoniin
sanansaattajan ilmoittamaan, että hän on tullut ja käy heitä
tervehtimässä seuraavana aamuna. Sanansaattaja toi uutisia, että hovi
oli Windsorissa ja että ihana Beatrix oli kotoa poissa täyttämässä
velvollisuuksiansa hovissa. Vain Esmondin emäntä oli jäänyt taloonsa
Kensingtoniin; hän näyttäytyi hovissa vain kerran vuodessa. Beatrix oli
täydelleen tuon pikku talon emäntä ja valtias, sillä hän kutsui vieraat
ja suosi osaltaan kaikkia mahdollisia kaupungin huveja ja iloja; mutta
hänen äitinsä kulki omaa tietään, korutonta ja yksinäistä, vaikka hän
tahtoikin olla tuon nuoren ladyn suojelija ja vanhempi sisar.

Heti kun Esmond oli pukeutunut (ja hän oli ollut jalkeilla paljon ennen
kaupunkilaisia), hän tilasi vaunut mennäkseen Kensingtoniin ja saapui
sinne niin varhain, että hän kohtasi hyvän emäntänsä aamurukouksista
palaamassa. Tällä oli rukouskirja kädessä, sillä hän ei koskaan,
niinkuin muut, antanut palvelijan sitä kantaa; siitä Esmond helposti
voi päättää, missä hän oli ollut. Esmond käski ajajan pysäyttää, ja
hän hypähti maahan, kun lady katsoi häneen päin. Ladyllä oli päässään
leskenmyssynsä kuten tavallisesti ja hän kalpeni nähdessään Esmondin.
Esmondin voimat aivankuin palautuivat, kun hän tunsi tuon lempeän
pienen käden lähellä sydäntään. He saapuivat pian hänen armonsa talon
ovelle ja astuivat huoneisiin.

Lady tarttui surullisesti hymyillen Esmondin käteen ja suuteli sitä.

"Miten sairas sinä oletkaan ollut! Niin kovin heikolta sinä näytät,
rakas Henry!" sanoi hän.

Eversti olikin totta kyllä kuin haamu, sanotaan vain, etteivät haamut
näytä oikein onnellisilta. Sellaiseksi tunsi Esmond itsensä aina kun
hän poissaoltuaan palasi ladyn luo, niin, tosiaankin aina kun hän
katsahti hänen suloisiin lempeisiin kasvoihinsa.

"Olen palannut, jotta omaiseni hoitaisivat minua", vastasi Esmond. "Jos
ei Frank olisi minua haavoittumiseni jälkeen hoitanut, olisin ehkä
mennyttä miestä."

"Frank-parka, tuo hyvä Frank", virkkoi hänen äitinsä. "Tahdottehan aina
olla hänelle ystävällinen, mylord", jatkoi hän. "Tuo lapsiparka ei
koskaan tiennyt tekevänsä teille vääryyttä."

"Mylord!" huudahti eversti Esmond. "Mitä tarkoitatte, hyvä lady?"

"Minä en ole mikään lady", vastasi tämä; "olen Rachel Esmond, Francis
Esmondin leski, mylord. Minä en kärsi tuota arvonimeä. Kunpa emme
koskaan olisi ottaneet sitä häneltä, jonka se nyt on. Mutta me teimme
kaiken, mikä oli vallassamme, Henry, -- me teimme kaiken, mikä oli
vallassamme; ja mylord ja minä -- tarkoitan --"

"Kuka kertoi teille tämän, armahin lady?" kysäisi eversti.

"Ettekö saanut kirjettä, jonka teille kirjoitin. Kirjoitin teille
Monsiin heti, kun olin tuon asian kuullut", vastasi lady Esmond.

"Kuka sen kertoi?" kysyi eversti Esmond taas; ja sitten kertoi hänen
emäntänsä hänelle, että leskivarakreivitär oli lähettänyt hakemaan
häntä kuolinvuoteelleen ja testamenttinaan kertonut hänelle tämän
synkän salaisuuden. "Leskivarakreivitär menetteli kovin ilkeästi",
virkkoi lady Esmond, "kun salasi sen minulta, vaikka tiesi sen niin
kauan." 'Rachel-serkku', virkkoi tämä, -- ja Esmondin emäntä ei
kertoessaan voinut olla hymyilemättä, -- 'Rachel-serkku', huudahti
leskivarakreivitär, 'olen lähettänyt sinua hakemaan, kun tohtorit
vakuuttavat, että tämä punatauti voi lopettaa minut minä päivänä
tahansa, ja minun täytyy saada pois tunnoltani se suuri taakka,
joka sitä on painanut. Sinä olet aina ollut avuton olento ja
suureen kunniaan kokonaan sopimaton ja siksi ei se, mitä minulla on
sanottavana, pahoita sinua suuresti. Sinun tulee tietää, Rachel-serkku,
että olen testamentannut taloni, hopeani, huonekaluni, kolmetuhatta
puntaa rahaa ja timanttini, jotka kunnioitettu vainaja, pyhimys ja
hallitsijani, kuningas Jaakko minulle lahjoitti, herra varakreivi
Castlewoodille.' "Minunko Frankilleni?" kysyi lady Castlewood. "Minä
olin toivonut --"

"Varakreivi Castlewoodille, kultaseni; hän on varakreivi Castlewood
ja Shandonin parooni Esmond, Irlannin kuningaskunnassa sekä Esmondin
jaarli ja markiisi kuningas Jaakko II:n valtakirjan nojalla, joka on
annettu puolisolleni, markiisivainajalle -- sillä minä olen markiisitar
Esmond Jumalan ja ihmisten edessä."

"Ja ettekö ole jättänyt Harry-poloiselle mitään, hyvä markiisitar?"
kysyi lady Castlewood (hän on myöhemmin kertonut minulle koko tapauksen
rauhalliseen, ylevään tapaansa -- mikä hänellä oli viehättävämpi kuin
kenelläkään naisella -- ja minä kerron sen tässä kokonaisuudessaan
jotta tulee sekin tehtyä). "Ja ettekö ole jättänyt Harry poloiselle
mitään?" tiedusti hyvä ladyni ("sillä tiedäthän, Henry", virkkoi tämä
suloisesti hymyillen, "minä olen aina säälinyt Esauta -- ja minä olen
melkein hänen puolellaan -- vaikka isä kovin koettikin vahvistaa minua
toiseen suuntaan").

"Harry-poloiselle!" virkkoi vanha lady. "Sinä haluat siis että
jättäisin jotain Harry-poloiselle -- hi-hi! -- ojennapa minulle
rohtoni, serkku. No niin, kultaseni, koska haluat: Harry-poloisen
saavan omaisuutta, niin tiedä siis, että vuodesta 1691, viikkoa jälkeen
Boynen taistelun, jossa Oranian prinssi sai voiton kuninkaallisesta
hallitsijastaan ja isästään -- rikos, josta hän nyt saa kärsiä
liekeissä -- (hushts-hushts!) on Henry Esmond ollut Esmondin markiisi
ja Castlewoodin jaarli Britanniassa ja Shandonin parooni ja varakreivi
Castlewood Irlannissa sekä vapaaherra; ja hänen vanhinta poikaansa
tullaan nöyrimmästi nimittämään Castlewoodin jaarliksi -- hi-hi! Mitä
ajattelet siitä, kultaseni?"

"Armollinen taivas! Miten kauan olette tämän tietänyt?" huudahti
toinen lady (ajatellen varmaankin, että vanha markiisitar oli alkanut
hourailla).

"Minun mieheni oli ennen kääntymistään kurja hylky", jatkoi kuoleva
katumuksentekijä. "Alankomaissa ollessaan hän vietteli erään kankurin
tyttären ja pahensi rikostaan naimalla tämän. Ja sitten hän palasi
tähän maahan ja nai minut -- tyttö-raukan -- niin juuri, viattoman
nuoren tyttö-raukan", ("vaikka, kuten tiedät Harry, hän oli yli
neljänkymmenen mennessään naimisiin; ja mitä hänen viattomuuteensa
tulee --") -- "No niin", jatkoi kuoleva, "en tiennyt mitään mylordin
pahuudesta kolmeen vuoteen avioliittomme jälkeen; ja pienen
poikaparkamme hautauksen jälkeen annoin vihkiä meidät uudestaan,
kultaseni -- isä Holt vihki minut uudestaan Castlewoodin kappelissa
heti, kun sain kuulla tuon naisen kuolleen. Kun minä sitten olin
kovin heikkona sairaana erään toisen surullisen pettymyksen johdosta,
tuo pappi tuli ilmoittamaan minulle, että mylordilla oli ollut poika
ennen avioliittoamme ja että lapsi oli Englannissa hoidettavana; ja
minä annoin luvan tuoda tuon mukulan kotiimme, ja kylläpä se olikin
omituinen pikkuinen surumielinen lapsi, kun se tuotiin."

"Me aioimme tehdä hänestä katolisen papin, ja siihen häntä
kasvatettiinkin, kunnes sinä, ilkeä nainen, johdit hänet harhaan. Ja
minulla oli taas toiveita antaa perillinen lordilleni, kun kuninkaan
asiat kutsuivat hänet luotani pois ja hän kuoli taistellen uljaasti
Boynen vesien luona.

"Minä ajattelin, että jollei toivoni perillisestä täyttyisi, --
minulla ei ollut mitään syytä rakastaa miestäsi, kultaseni, sillä
hän oli hyljännyt minut mitä häpeällisimmällä tavalla -- niin tulee
kyllä sopiva aika, jolloin voi julistaa kutojan pienen pojan oikeaksi
perilliseksi. Mutta minut kuljetettiin vankilaan, jossa miehesi oli
niin ystävällinen minulle -- hän kehoitti kaikkia ystäviään toimimaan
vapauteni hyväksi ja käytti koko vaikutusvaltansa puolestani -- että
minä lepyin, kun vielä rippi-isänikin neuvoi minua pysymään vaiteliaana
ja selitti, että kuninkaan asialle oli eduksi, että perheemme arvonimi
jäi sinun miehellesi, varakreivivainajalle, se kun sai hänet aina
uskollisena ajamaan kuninkaan asiaa. Ja se onkin totta, sillä vuotta
ennen miehesi kuolemaa, kun hän aikoi ottaa paikan Oranian prinssin
hallituksessa, mr. Holt meni hänen luokseen ja kertoi hänelle millä
kannalla asiat olivat sekä kehoitti häntä kokoamaan suuren summan rahaa
hänen majesteetilleen ja kiinnitti hänet oikean asian puolelle niin
täydellisesti, että olimme varmoja hänen tuestaan, jos koska tahansa
ajateltaisiin viisaaksi hyökätä vallananastajan kimppuun. Sitten tuli
hänen äkillinen kuolemansa ja me aioimme paljastaa totuuden. Mutta
katsottiin kuninkaan asialle parhaaksi, että arvonimi vielä jäisi
nuoremmalle sukuhaaralle; eikä olekaan minkäänlaista uhria, jota ei
Castlewood tekisi sen asian puolesta, kultaseni.

"Eversti Esmond puolestaan tiesi jo kyllä totuuden. Ja sitten,
Harry", virkkoi emäntäni, "hän kertoi minulle sen, mitä oli tapahtunut
rakkaan lordini kuolinvuoteella. Hän ei halua tuota arvonimeä,
vaikka se hänelle kuuluu. Mutta omaatuntoani rauhoittaa, kun sinä
tiedät totuuden, kultaseni. Onhan sinun poikasi laillinen varakreivi
Castlewood, niin kauan kuin ei hänen serkkunsa vaadi häneltä arvoaan."

Tällainen oli leskivarakreivittären tunnustus. Lady Castlewood
kertoi tuomiorovasti Atterburynkin tienneen sen -- ja sen Esmond
hyvin tietääkin; tuomiorovasti oli se pappi, jonka lordivainaja oli
noudattanut kuolinvuoteelleen, -- ja kun lady Castlewood heti olisi
kirjoittanut pojalleen ja selittänyt tälle totuuden, tuomiorovasti
neuvoi häntä ensin kirjoittamaan eversti Esmondille -- asia tuli
alistaa Esmondin ratkaistavaksi ja siihen ratkaisuun oli koko perheen
tyytyminen.

"Ja epäileekö rakas ladyni mikä se on?" kysäisi eversti.

"Perheemme päämiehestä se riippuu, sinusta, Harry."

"Se ratkaistiin kaksitoista vuotta sitten rakkaan lordini vuoteen
ääressä", virkkoi eversti Esmond. "Lasten ei tule tietää mitään tästä.
Frankin ja hänen perillistensä tulee kantaa meidän nimeämme. Se onkin
hänen oikeudenmukaisesti. Minulla ei ole mitään todistusta isäni
ja äitini avioliitosta, mutta lordi-parka kertoi kuolinvuoteellaan
minulle, että isä Holt oli tuonut sellaisen todistuksen Castlewoodiin.
Minä en halunnut sitä hakea ulkomailla ollessani. Menin katsomaan
poloisen äitini hautaa hänen luostariinsa. Mitäpä se enää hänelle
merkitsee? Pelkän minun vakuutukseni perustuksella ei mikään
tuomioistuin maan päällä riistäisi herra varakreiviltä hänen arvoaan
minun hyväkseni. Minä olen perheen päämies, rakas lady; mutta Frank
olkoon yhä varakreivi Castlewood. Ja mieluimmin kuin ahdistelen häntä,
rupean vaikka munkiksi tahi katoan Amerikkaan."

Kun hän näin puhui armaalle emännälleen, jonka puolesta hän mielellään
olisi antanut elämänsäkin ja milloin tahansa uhrannut kaikkensa,
lankesi tuo hellä olento polvilleen hänen eteensä ylivoimaisen
rakkauden ja kiitollisuuden valtaamana; Esmond heltyi kokonaan,
ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja kiitollisuudesta, kun hän
ajatteli, että Jumala oli antanut hänelle voimaa osoittaa rakkauttaan
ladyä kohtaan ja todistaa sen jollain pienellä uhrilla. Ihanin voima,
mikä ihmiselle on annettu, on totisesti se, että hän voi antaa
jotain tahi tehdä onnelliseksi ne, joita rakastaa. Ja voisiko mitään
rikkautta ja arvonimeä tahi kunnianhimon ja turhamaisuuden täyttymistä
verrata siihen iloon, jota hän tunsi kyetessään osoittamaan hiukan
ystävällisyyttä parhaimmille ja armaimmille ystävilleen?

"Rakas pyhimys", virkkoi hän, "te puhtahin olento, jolla on ollut niin
paljon kärsimyksiä ja joka olette siunannut yksinäistä orpopoloista
sellaisella rakkauden aarteella! Minun tulisi polvistua eikä
teidän, minun tulee olla kiitollinen siitä, että voin tehdä teidät
onnellisiksi. Onko minun elämälläni muuta tarkoitusta? Kiitetty olkoon
Jumala siitä, että voin teitä palvella! Luuletteko koko maailmassa
olevan mitään iloa, jota voisi verratakaan siihen?"

"Anna minun olla", sanoi lady haltioissaan Esmondille, joka aikoi
nostaa hänet maasta. "Anna minun polvistua -- ja -- ja -- jumaloida
sinua."

Kaikki asiat, joita Esmond ajoi, ratkaistiin tietenkin empimättä
hänen edukseen sellaisen puolueellisen tuomarin edessä, jommoinen
Esmondin rakas emäntä myönsi olevansa; niinpä saattoikin hän
vaikeuksitta ilmoittaa ladylle tuotavakseen annetut uutiset hänen
poikansa avioliitosta ulkomaalaisen naisen kanssa, siitä huolimatta
että tämä nainen oli katolilainen. Lady Castlewoodia ei milloinkaan
saatu ajattelemaan niin huonoa siitä uskonnosta kuin muutamat muut
englantilaiset siitä ajattelivat; hän oli sitä mieltä, että meidän
kirkkomme eittämättömästi oli lähtenyt roomalaiskatolisesta kirkosta
ja että roomalaiskatolinen kirkko oli yksi päärungoista, johon
auttamattomasti oli paljon erehdyksiä ympätty (hän oli naiseksi
tavattoman perehtynyt tämänlaiseen väittelyyn, sillä tyttönä ollessaan
hän oli toiminut isänsä tuomiorovastivainajan kirjurina ja kirjoittanut
useita tuomiorovastin saarnoja tämän sanelun jälkeen). Ja jos Frank
oli nähnyt parhaaksi naida naisen, joka kuului etelä-eurooppalaiseen
uskontoon -- lady nimitti siten roomalaiskatolista oppia, -- niin
se ei häntä mitenkään estänyt ottamasta tätä miniäkseen; niinpä hän
kirjoitti uudelle tyttärelleen kovin soman ja liikuttavan kirjeen (niin
ajatteli Esmond, joka tutustui sen sisältöön ennen lähettämistä),
jossa ainoa, mikä vivahti moitteeseen, oli lempeä vastalause siitä,
ettei hänen poikansa ollut kirjoittanut hänelle itselleen ja pyytänyt
rakastavan äidin siunausta aikomaansa askeleeseen. "Castlewood tietää
varsin hyvin", hän kirjoitti pojalleen, "ettei hän ole milloinkaan
kieltänyt tältä mitään, minkä antaminen on ollut hänen vallassaan;
mitenkä hän siis vastustaisi avioliittoa, joka, kuten lady uskoi, oli
luova tämän onnen ja pitävä tämän poissa hullutuksista, jotka olivat
häntä kovin huolestuttaneet." Ja lady kehoitti poikaansa pian tulemaan
Englantiin ja asettumaan asumaan omalle sukutilalleen Castlewoodiin
("se on hänen sukutilansa", virkkoi lady eversti Esmondille, "mutta
hänen talonsa se on vain niin kauan kuin sinun pitkämielisyyttäsi
kestää") ja ottamaan huostaansa ladyn tilit tiluksienhoidosta
lordin kymmenvuotisen alaikäisyyden aikana. Huolellisuudella ja
säästäväisyydellä oli lady saanut tilan asiat paremmalle kannalle kuin
ne koskaan olivat olleet parlamentin sotien jälkeen, ja mylord oli
nyt sievoisten pikku tulojen herra; nyt eivät velat niitä nielleet,
niinkuin hänen isänsä aikana, jolloin kaikki oli häviön partaalla.
"Pelastaessani poikani omaisuutta", virkkoi lady, "luulen menettäneeni
suuren osan vaikutusvaltaani häneen." Ja niin olikin; hänen armonsa
tytär valitteli äidin tekevän kaiken Frankin, eikä mitään hänen
hyväkseen; myöskin Frank itse oli tyytymätön siihen vaatimattomuuteen
ja yksinkertaisuuteen, jossa lady Walcotessa eli; siellä Frank oli
kasvatettu enemmän köyhän papinpojan lailla kuin aatelismiehen, jonka
tuli maailmassa herättää huomiota. Varmaankin juuri tämä erehdys hänen
varhaisessa kasvatuksessaan teki hänet niin huvin haluiseksi sitten
kun hän saattoi menetellä mielensä mukaan; hän ei ole ensimmäinen
nuorukainen, jonka naisten liian hellä huolenpito on pilannut. Mikään
kehitys ei ole lapsille, olivatpa ne suuria tai pieniä, hyödyllisempää
kuin heitä joka arvossa tahi ominaisuuksissa etevämpien seura;
sellaisessa seurassa heistä katoaa kokonaan tuo pöyhkeilevä luulo
omasta tärkeydestään, luulo, minkä kodin helmassa oleskelevat ihmiset
tavallisesti saavat.

Kun tuhlari lähettää luettelon veloistaan ystävilleen, niin ei hän
milloinkaan ilmoita kaikkea; vaan varmastikin tuo lurjus salaa jonkun
tavattoman huikean laskun, jota hän ei uskalla tunnustaa. Samoin oli
myös Frank-poloisellakin kovin raskas uutinen ilmoitettavana äidilleen,
uutinen, jota hän ei uskaltanut esittää ensimmäisessä tunnustuksessaan.
Esmondilla oli erinäisiä aavistuksia, kun hän sai Frankin kirjeen ja
kuuli, kenen käsiin poika oli langennut, mutta nämä aavistukset hän
joka tapauksessa salasi, sillä hän ei halunnut vaivata emäntäänsä
huolilla, mitkä saattoivat olla aiheettomia.

Mutta ensimmäinen Brysselistä tuleva posti Frankin saatua äitinsä
kirjeen toi yhteisen selostuksen häneltä ja hänen vaimoltaan,
joka ei kirjoittanut virheettömämmin kuin hänen nuori huimapää
puolisonsakaan; kirje uhkui kiitollisuutta, rakkautta ja kuuliaisuutta
leskivarakreivitärtä kohtaan, joksi lady-parkaa nyt nimitettiin. Tämän
kirjeen ohella (se luettiin perheneuvottelussa, johon ottivat osaa
varakreivitär, neiti Beatrix ja näiden muistiinpanojen kirjoittaja;
hovineiti sanoi ja nuo toiset pitivät kirjettä mauttomana) tuli eversti
Esmondille yksityinen kirje Frank-poloiselta; tämä kirje antoi uuden
surullisen tehtävän everstille sopivan tilaisuuden tullen; hänen tuli
ilmoittaa, että Frank oli nähnyt soveliaaksi "mr. Holtin kehoituksesta
ja Clotildansa vaikutuksesta ja Taivaan pyhimysten siunaamana (kuten
lordi juhlallisesti sanoi), muuttaa uskontoa päästäkseen sen kirkon
helmaan, jonka helmaan hänen hallitsijansa, useat hänen perheensä
jäsenistä ja suurin osa sivistynyttä maailmaa kuului." Ja lordi
lisäsi jälkikirjoituksenkin, jonka innoittavan hengen Esmond hyvin
tunsi, sillä siinä oli aivan väärentämätön jesuiittakoulun leima ja
se poikkesi niin kokonaan Frank-poloisen tavallisesta ajatus- ja
kirjoitustavasta; siinä hän muistutti Esmondia siitä, että tämäkin
syntymästään kuului siihen kirkkoon sekä lupasi rukoilla pyhimyksiä
(tosiaankin arvaamaton etu!) äitinsä ja sisarensa kääntymisen puolesta.

Vaikka Esmond olisi halunnutkin säilyttää tämän salaisuuden, niin
ei hän voinut; sillä parin päivän perästä siitä kuin hän oli saanut
tämän kirjeen, oli _Post-Boyssa_ sekä muissa julkaisuissa Brysselistä
kirjoitus, jossa ilmoitettiin, että "nuori irlantilainen lordi,
varakreivi C-stlew-d, joka juuri on tullut täysi-ikäiseksi ja joka
viimeisissä taisteluissa on palvellut kovin ansiokkaasti hänen
ylhäisyytensä Marlboroughn herttuan adjutanttina, on kääntynyt
roomalaiskatoliseen uskoon Brysselissä ja kulkenut juhlakulkueessa
avojaloin, vahakynttilä kädessään." Surullisen kuuluisan mr. Holtin,
joka viimeisen hallitsijan aikana oli toiminut Jaakon puoluelaisten
asiamiehenä ja jonka kuningas Wilhelm useita kertoja oli armahtanut,
sanottiin _Post-Boyssa_ aiheuttaneen tämän kääntymyksen.

Lady Castlewood oli näistä uutisista yhtä masentunut kuin Beatrix
oli niistä vihainen. "Niinpä ei Castlewood siis enää ole meidän
kotimme, äiti", virkkoi hän. "Frankin vierasmaalainen vaimo tuo sinne
rippi-isänsä ja päivällispöydässä tarjotaan sammakoita ja kaikki
Tusherin ja isoisäni saarnat ovat veljeltäni menneet hukkaan. Useinhan
vakuutinkin, että tapat hänet katekismuksella ja että hän muuttuu
pahaksi heti, kun hän vapautuu äidin ohjausnuorista. Niin, äiti, sinä
et halunnut uskoa, että tuo nuori syntipukki vain kujeili kanssasi
ja ettei tuo kelmi, Tusher, ollut sopiva hänen ohjaajakseen. Oh,
nuo papit, minä vihaan niitä kaikkia!" virkkoi neiti Beatrix lyöden
kätensä yhteen. "Samoja he ovat, jos he pukeutuvat solkikenkiin ja
messukasukkoihin tahi ovat parrakkaita ja avojalkaisia. Eräskin hirveä
irlantilaishylky ei milloinkaan sunnuntaisin pysy hovista poissa ja
lavertelee siellä minulle kohteliaisuuksiaan, inhoittava mies; ja jos
haluat tietää mitä papit ovat, tulee sinun nähdä hänen käytöksensä ja
kuulla hänen arvostelevan omaa kutsumustaan. Kaikki he ovat yhtä maata,
olivatpa piispoja tai Buddhan pappeja tai intialaisia fakiireja. He
pyrkivät hallitsemaan ja peloittavat meitä tulevaisella valtakunnalla;
ja julkisuudessa he kantavat hurskasta naamaa ja odottavat, että
me polvistuisimme ja pyytäisimme heidän siunaustaan; ja he punovat
juonia ja kietovat pauloihinsa ja panettelevat ja juoruavat pahemmin
kuin paatunein hovimies tai ilkein eukko. Minä kuulin tämän mr.
Swiftin eräänä päivänä ivailevan hänen ylhäisyytensä Marlboroughn
herttuan rohkeutta. Mokomakin Dublinin tolvana! hän uskaltaa sanoa
sellaista hänen ylhäisyydestään siksi, ettei tämä ole suosiossa. Ja
irlantilainen soittaa suutaan toivoen, että hänen majesteettinsa
saisi sen kuulla sekä hyvitelläkseen ja imarrellakseen mrs. Mashamia.
Sanotaan Hannoverin vaaliruhtinaalla olevan tusina rakastajattaria
hovissaan Herrenhausenissa; ja jos hänestä tulee meidän kuninkaamme,
niin vakuutan, että piispat ja mr. Swift, joka myös pyrkii siihen
virkaan, mielistelevät ja imartelevat heitä. Voi noita pappeja synkkine
naamoineen! Minä olen kyllästynyt heidän kirjainten seulomiseensa
ja kaapujensa kahinaan. Minä haluaisin päästä maahan, missä niitä
ei olisi, tahi kääntyä kveekariksi ja siten päästä heistä. Sen minä
tekisin, mutta heidän vaatepartensa ei ole pukeva ja minun vartaloni on
vallan liian kaunis peitettäväksi. Eikö totta, serkku?" Ja hän vilkaisi
ensin itseensä ja sitten kuvastimeen, joka vilpittömästi julisti
hänelle, että ei kauniimpia kasvoja eikä vartaloa oltu milloinkaan
nähty.

"Minä tein tuon hyökkäyksen pappeja vastaan", sanoi Beatrix
jälkeenpäin, "haihduttaakseni armaan äiti-raukan huolia Frankin
suhteen. Frank on yhtä turhamainen kuin tyttö, serkku. Sanotaan tyttöjä
turhamaisiksi! Mitä _me_ olemme teidän rinnallanne? Oli helppo huomata,
että ensimmäinen nainen tai ensimmäinen messupuku tekisi Frankista
narrin -- pidän katolisia pappeja ja naisia yhtä vaarallisina hänelle.
Me punomme aina salaliittoja; me emme ole vastuunalaisia niistä
valheista, joita latelemme; aina me imartelemme tai mielistelemme tai
uhkaamme; ja aina saamme aikaan pahaa, eversti Esmond -- ota sanani
varteen, sillä minä tunnen maailmaa, sir, ja minun on luotava oma
tieni siinä. Minä näen aivan selvästi, miten Frankin avioliitto oikein
järjestettiin. Kreivi, meidän appemme, on aina kahviloissa ja kotoa
poissa. Kreivitär, äitimme, on aina keittiössä päivällisvalmistuksia
johtamassa. Sisaremme kreivitär on spinettinsä ääressä. Kun mylord
tulee ilmoittamaan sotaan lähdöstään, ihana Clotilda purskahtaa
itkuun ja pyörtyy, kas näin; lordi ottaa hänet syliinsä -- ei serkku,
pysy vain kauniisti paikallasi -- hän itkee lordin olkaa vasten ja
lordi sanoo: 'Oi jumalainen, ihailtu, armas Clotildani, onko sinun
ikävä minusta erota?' 'Oi, oma Francisconi', virkkoi tämä, 'oi minun
lordini.' Ja samassa äiti ja joukko nuorempia veljiä, joilla on viikset
ja pitkät miekat, tulee keittiöstä, jossa he ovat syöneet leipää
ja sipulia. Ota sanani varteen, kaikki tuon naisen sukulaiset ovat
Castlewoodissa kolme kuukautta hänen saapumisensa jälkeen -- vanha
kreivi ja kreivitär ja nuoret kreivit ja kaikki pikku kreivittäret,
hänen sisarensa. Kreivit! joka ainut noista hylyistä kehuu olevansa
kreivi. Guiscard, joka surmasi mr. Harveyn, sanoi olevansa kreivi; minä
luulen, että hän oli parturi. Kaikki ranskalaiset ovat joko partureita
-- tyhmyyksiä, älä väitä vastaan -- tanssimestareita tai katolisia
pappeja." Siten liverteli Beatrix loppumattomiin.

"Kuka on _sinua_ opettanut tanssimaan, Beatrix-serkku?" kysäisi eversti.

Beatrix lauloi menuetin säveltä, teki syvän niiauksen ja suoristautui
sitten ojentaen eteenpäin maailman sievintä pikku jalkaa. Hänen
äitinsä saapui Beatrixin ollessa tässä asennossa; mylady oli ollut
rukouskammiossaan, sillä häneen oli vaikuttanut Frank-poloisen
kääntymys kovin raskaasti. Tuo huimapää tyttö juoksi äitinsä luo,
kietoi käsivartensa tämän vyötärölle, suuteli häntä ja koetti saada
tämän tanssimaan, sanoen: "Älä ole hupsu, sinä hyvä pikku äiti, äläkä
itke sitä, että Frank on kääntynyt katolilaiseksi. Mikä näky hän onkaan
ollut valkoinen lakana ympärillään ja kynttilä, kädessään kävellessään
juhlakulkueessa avojaloin." Ja Beatrix potkaisi jaloistaan pienet
kenkänsä -- mitä ihmeellisimmät pikku kengät, joissa oli ihmeelliset
korkeat punaiset korot -- Esmondin katse osui toiseen, kun se putosi
aivan hänen viereensä -- ja otti mitä hullunkurisimman ilmeen ja marssi
edestakaisin huoneessa pitäen Esmondin keppiä vahakynttilänä. Vaikka
lady Castlewood olikin surun vallassa, ei hän saattanut olla nauramatta
ja Esmond puolestaan katseli tyttöä ihailulla, jota tämän ihanan
olennon näkeminen hänessä aina herätti: hän ei ollut koskaan nähnyt
ketään naista niin ylvästä, säihkyvää ja kaunista.

Marssinsa lopetettuaan Beatrix ojensi jalkansa kenkää varten. Ja
eversti kumartui sitä auttamaan. "Jos sinä rupeat paaviksi, niin minä
käännyn katolilaiseksi", virkkoi hän; ja Hänen Pyhyytensä antoi hänelle
luvan suudella pientä sukan peittämää jalkaa, ennenkuin hän pani siihen
kengän.

Äiti alkoi liikutella jalkojaan tämän toimenpiteen, kestäessä, ja
Beatrix, jonka kirkkailta silmiltä ei voinut mitään salata, huomasi
tuon pienen kärsimättömyyden merkin. Hän juoksi syleilemään äitiään ja
huudahti kuten tavallisesti: "Oi, sinä hupsu pikku äiti! Sinun jalkasi
ovat ihan yhtä sievät kuin minunkin", sanoi hän. "Niin ne ovat, serkku,
vaikka hän peittää ne; mutta suutarimme kyllä voi ilmoittaa sinulle,
että hän tekee meille molemmille samalla lestillä."

"Sinä olet minua pitempi, armaani", sanoi hänen äitinsä ja hänen
suloiset kasvonsa kävivät kauttaaltaan punaisiksi, -- "ja -- ja
kättäsi, kultaseni, serkkusi haluaa, eikä jalkaasi"; lady sanoi tämän
hermostuneesti nauraen; siinä naurussa oli enemmän kyyneliä kuin
iloa ja lady painoi päänsä tyttärensä siroa olkaa vasten niin, että
se kokonaan peittyi. He muodostivat yhdessä kovin kauniin kuvan ja
näyttivät sisarusparilta -- tuo suloinen, yksinkertainen kypsyneempi
nainen näytti nuoremmalta kuin hän oli ja hänen tyttärensä, joskaan hän
ei näyttänyt tätä vanhemmalta, näytti jotenkin sentään käskevän sävynsä
ja lumoavan käytöksensä puolesta -- ne tekivät hänet muita naisia
huomatummaksi -- äitiään arvokkaammalta ja tämän suojelijalta.

"Mutta voi!" huudahti emäntäni, toipuen tästä kohtauksesta ja
saaden tavallisen surullisen ilmeensä: "on häpeä, että me nauramme
ja iloitsemme päivänä, jolloin meidän tulisi polvistua ja rukoilla
anteeksi."

"Miksi meidän tulisi rukoilla anteeksiantamusta?" kysäisi nenäkäs
miss Beatrix -- "vain siksikö, että Frank on saanut päähänsä paastota
perjantaisin ja palvella pyhäin kuvia? Tiedäthän, äiti, että jos
olisit syntynyt katolilaisena, niin olisit myös pysynyt katolilaisena
kuolinpäivääsi asti. Se on kuninkaan ja muutamain kaikkein parhaimpain
uskonto. Minä puolestani en tunne pienintäkään kaunaa sitä kohtaan, ja
minun mielestäni ei kuningatar Elisabeth ollut hituistakaan parempi
kuningatar Mariaa."

"Ole vaiti, Beatrix, älä leiki pyhillä asioilla ja muista ketkä ovat
vanhempasi!" huudahti lady. Beatrix järjesteli nauharuusukkeitaan ja
oikoi laskoksiaan ja teki monenmoisia harmittavan herttaisia liikkeitä
peilin ääressä. Se tyttö ei ainakaan ollut ulkokultainen. Häntä ei
koskaan siihen aikaan voitu saada ajattelemaan muuta kuin maailmaa ja
omaa kauneuttaan; hänellä ei tuntunut olevan enemmän hartaudentuntoa
kuin muutamilla ihmisillä on musikaalisuutta, he kun eivät kykene
erottamaan laulua toisesta. Esmond huomasi tämän vian hänessä samoin
kuin hän huomasi paljon muitakin. Beatrix Esmondista tulisi huono
vaimo, hän ajatteli, jokaiselle, joka on ruhtinasta alempi arvoltaan.
Hän oli syntynyt loistamaan suurissa juhlissa ja koristamaan palatseja
ja käskemään kaikkialla -- johtamaani valtiollisia juonitteluja tai
koristamaan kuningattaren saattuetta. Mutta köyhän miehen lasten
sukkien parsiminen kodikkaan pöydän ääressä ei ollut sopivaista työtä
hänelle tai ainakin se oli sellaista, jota yrittämään hän ei olisi
vaivautunut. Hän oli ruhtinatar, vaikka hänellä tuskin oli penninkään
omaisuutta; ja eräs hänen alamaisistaan -- totisesti arvottomin ja
rakastunein hylky, joka koskaan on ryöminyt naisen edessä -- oli tämä
onneton herra, joka kahlehti järkensä, arvostelukykynsä, vapautensa,
kätensä ja jalkansa ja alistui hänen valtaansa.

Ja kukapa ei tietäisi miten armottomasti naiset sortavat, kun he
saavat hallita? Ja kukapa ei tietäisi miten hyödytöntä neuvominen
on? Voisin antaa hyviä neuvoja jälkeläisilleni, mutta tiedän, että
he kulkevat omaa tietään välittämättä isoisänsä opetuksista. Mies
saa oman kokemuksensa naisista eikä välitä kenenkään puheista; eikä
se nuori mies, joka niistä välittää, tosiaankaan ole penninkään
arvoinen; Minähän se rakastan tuota naista eikä vanha isoäitini,
joka minua neuvoo; minähän olen arvioinut sen, jonka haluan omistaa,
ja minä tiedän, minkä hinnan haluan siitä maksaa. Teille se saattaa
olla arvoton, mutta minulle se on koko elämä. Jos Esmondilla olisi
ollut Suuren Mogulin kruunu ja kaikki hänen timanttinsa tai kaikki
Marlboroughn herttuan rahat tai kaikki Vigon luona uponnut kulta, hän
olisi antanut ne kaikki tästä naisesta. Pitäkää vain häntä narrina:
narri on hallitsijakin, joka antaa puolet vallastaan pienestä kyyhkysen
munan kokoisesta kristallista, jota sanotaan timantiksi; samoin rikas
aatelismies, joka menee vaaraan ja kuolemaan ja kuluttaa puolet
elämästään ja kaiken rahansa, juonitellessaan sinistä ritarinauhaa;
samoin on hollantilainen kauppias, jonka on tiedetty maksaneen
kymmenentuhatta kruunua yhdestä tulppaanista. Kaikilla meillä on joku
erikoinen palkkio, jota pidämme arvossa ja jonka vuoksi jokainen
elinvoimainen mies uskaltaisi elämänsä. Joku saattaa pyrkiä suureen
kuuluisuuteen oppineisuudellaan; toinen haluaa olla muodinmäärääjä ja
kaupungin ihailema; toinen taas haluaa suorittaa suuren taideteoksen
tai kaunokirjallisen luomistyön ja kulkea kuolemattomuuteen sitä
tietä; toisella taas on eräänä elämänsä ikäkautena pyrkimyksenä ja
tarkoitusperänä nainen.

Esmond voi muistaa useita keskusteluja, joita hänellä oli lähimpien
ystäviensä kanssa ollessaan tämän intohimon lumoissa; nämä kiusasivat
tavallisesti Ritari Murhemuotoamme hänen kiintymyksensä johdosta
Beatrixiin, sillä hän ei yrittänytkään salata tätä tunnetta. Ja hän
käytti tavallisesti seuraavanlaatuisia vastauksia ystäviensä ivailuun.
"Olkoon, että olen narri", virkkoi hän; "ja en ole teitä parempi, mutta
ette tekään ole minua parempia. Teilläkin on omat tyhmyytenne, joiden
hyväksi uurastatte, suokaa siis minun pitää omani. Mitä imarteluja
kumarrut sinä, mr. St. John, kuiskaamaan erään kuningattaren suosikin
korvaan? Mitä uuvuttavia öitä ei maailman laiskin mies kestäisi ja
hylkäisi pulloaan ja parhaita toverejaan, hylkäisi Lais'in helmaa,
jossa hän mielellään haukottelisi, valmistaakseen puheen, joka on
pelkkää valhetta ja jossa imarrellaan kolmeasataa tyhmää maalaisherraa
Alahuoneessa ja yritetään saada humalaiset hurraamaan 'Lokakuun
kerhossa'. Kuinka useita päiviä saatatkaan viettää tärisevissä
vaunuissasi (mr. Esmond ratsasti usein, erittäinkin myöhempinä
aikoina, tuon ministerin kanssa Windsoriin) kuinka monia tunteja
saatatkaan seisoa luuvaloisilla jaloillasi -- sinä, maailman ylpein
mies, joka et ole kumartunut Jumalan eteen sen jälkeen kuin olit poika
ja siinä asennossa kuiskailet, imarrellen, melkeinpä ihaillenkin
tyhmälle naiselle, joka usein on sekapäinen liian paljosta lihan
syömisestä ja juomisesta, silloin kun herra ministeri saapuu hänen
vastaanottoonsa. Jos minun pyyteeni on turhamaista, niin on myös sinun
yhtäläistä sitä." Silloin alkaa ministeri niin ylitsevuotavaisen
kaunopuheliaisuuden tulvan, että ei tämä kynä kykene enää sitä
jäljentämään; hän puolustelee kunnianhimoista suunnitelmaansa ja
osoittaa sen suuren hyödyn, minkä hän tekee, isänmaalleen päästyään
sen tunnustetuksi päämieheksi. Hän tukee mielipidettään muutamilla
sopivilla kreikkalaisilta ja roomalaisilta auktoriteeteilta lainatuilla
lauselmilla (senlaatuista oppia hän melkein kerskaillen käytti) ja
rehentelee ylimielisesti niillä keinoilla ja halpamaisuuksilla, joilla
hän saa narrit itseään seuraamaan, lahjoo tai vaientaa vastustajat,
käännyttää epäilijät ja saa vihamiehet kunnioituksesta pelästymään.

"Minä olen Diogenes", virkkoi Esmond naurahtaen, "joka pääsee
ajelulle Aleksanterin vaunuissa. Minulla ei ole laisinkaan halua
voittaa Dareiosta eikä kesyttää Bukefalosta. Minä en halua sitä,
mitä te haluatte: suurta nimeä tai korkeata asemaa -- niiden
saaminen ei tuottaisi minulle minkäänlaista iloa. Minua ei pidätä
niitä tavoittelemasta hyve vaan maku; ja minä tiedän että se, mitä
minä haluan, on yhtä turhamaista kuin sekin, mitä saadaksenne te
ponnistelette. Älkää moittiko minua turhamaiseksi, jos sallitte sen
itsellenne; naurakaamme mieluummin niille ja itsellemme ja toisillemme."

"Jos lumoojasi pysyy taipumattomana", virkkoi St. John, "niin hän
saattaa pitää sinua kaksikymmentä vuotta itseään piirittämässä ja
antautuu sitten, kun tulet seitsenkymmenvuotiaaksi ja hän itse kelpaisi
isoäidiksi. Minä en väitä, ettei naisen pyydysteleminen olisi yhtä
miellyttävää huvia kuin muunlaatuinenkin metsästys", lisäsi hän,
"mutta minä olen puolestani huomannut, ettei se otus juokse tarpeeksi
pitkälle. Ne antautuvat liian helposti -- sen vian olen minä niissä
havainnut."

"Se riista, jota sinä pyydystelet, on tottunut joutumaan kiinni ja
kaatumaan", virkkoi mr. Esmond.

"Mutta Dulcinea del Toboso lienee sentään verraton?" ilkamoi toinen.
"No niin, kelpo Harry, hyökkäile sinä vain tuulimyllyjä vastaan,
kenties et ole muita hullumpi", lisäsi St. John huokaisten.



III luku.

ERÄS LUKU "SPECTATORISTA".

Kärsineekö kukaan nuori herra jälkeläisistäni lemmentuskaa lukiessaan
näitä vanhan isoisänsä muistiinpanoja? Sille löytyy eräs nöyryyttävä
parannuskeino, mutta se on helppo ja sopii juuri tuolle taudille, --
tulee koettaa _paikan muutosta_. Esmond poistui rakastettunsa luota ja
parantui useita kertoja; hän palasi uudestaan Beatrixin luo ja sai taas
heti tuon kuumeen. Esmond vakuutti itselleen, että hän voisi poistua
tämän luota ja unohtaa tämän ainiaaksi -- ja siten hän kykeni hyvin
vaimentamaan tuon kiihkon ja kaihon, joka häntä kalvoi hänen ollessaan
Beatrixin luona; mutta heti kun hän palasi, alkoi hänen tuskansa taas
uudestaan. Hän oli tosiaankin naurettava ja säälittävä olento, sillä
sääliäkään ei riittänyt enää muilta kuin hänen armaalta emännältään,
lady Castlewoodilta, jonka hellään huostaan hän uskoi kaikki surulliset
salaisuutensa ja joka ei koskaan väsynyt häntä kuulemaan eikä puhumaan
hänen hyväkseen.

Toisinaan luuli Esmond itsellään olevan toivoa. Sitten häntä alkoi
epätoivo kalvaa rakastettunsa hulluttelun tai liehittelyn johdosta.
Oli päiviä, jolloin he olivat kuin veli ja sisar tai parhaimmat
ystävät -- Beatrix oli yksinkertainen, hellä ja viehättävä ja
Esmond oli sanomattoman onnellinen hänen ystävällisyydestään. Mutta
yht'äkkiä muuttui taas kaikki. Joko oli Esmond liian tunkeileva ja
vihjasi rakkauteensa, jolloin Beatrix heti torjui hänet ja loukkasi
hänen turhamaisuuttaan; tai oli Esmond mustasukkainen, syystä kyllä,
jollekin uudelle ihailijalle tai jollekin rikkaalle vasta kaupunkiin
saapuneelle herralle, jolle tämä parantumaton kiemailija asetteli
pyydyksiään. Kun Esmond pani vastalauseensa virkkoi pieni kapinoitsija:
"Kuka sinä olet? Minä kuljen omaa tietäni, hyvä herra, ja se tie
vie aviomiehen luo; sillä tiellä minä en kaipaa _sinua_. Minä olen
parempia varten, eversti, parempia varten -- kuuletko sen? Saattaisit
kelvata, jos sinulla olisi maatilus ja jos olisit nuorempi. Mitä,
sanot olevasi minua vain kahdeksan vuotta vanhempi! pyh! Sinä olet
sata vuotta vanhempi. Sinä olet kovin, kovin vanha Murhemuoto, ja minä
tekisin sinut onnettomaksi; se olisikin ainoa lohdutus, mikä minulla
olisi, jos menisin kanssasi naimisiin. Mutta sinulle ei jää tarpeeksi
rahaa pitää kissaakaan siistinä, kun olet maksanut miespalvelijasi
ja taloudenhoitajasi laskut. Luuletko sinä, että minä haluan asua
vuokrahuoneistossa ja kääntää nuorasta lampaanpaistia sillä välin kuin
teidän armonne hoitaa lasta? Lorua! Miksi et saanut päästäsi pois tuota
hulluutta sodassa ollessasi? Olet palannut surullisempana ja synkempänä
kuin milloinkaan. Sinä ja äiti sovitte hyvin yhteen. Voisitte näytellä
Darbya ja Joania ja pelata knorria elämänne loppuun saakka."

"Sinä sentään myönnät maailmanmielisyytesi, Trix-poloinen", virkkoi
hänen äitinsä.

"Maailmanmielisyyteni! Niin, sievä rouvaseni, luuletteko minun olevan
lastenkamarissa, missä mörköjä pelätään? Maailmanmielisyyteni, niinkö;
ja mitä pahaa, rouva, on siinä, että haluan elää mukavasti? Kun sinä
olet poissa, rakkahin olento, tai kun minä olen sinuun väsynyt ja olen
juossut pois, niin minne menen? Menenkö lasten ylihoitajattareksi
paavinuskoiselle kälylleni ja vien lapsia raittiiseen ilmaan ja
kuritan niitä ja panen ne nukkumaan, kun ne ovat pahoja? Rupeanko
Castlewoodin ylimmäiseksi palvelijattareksi joutuakseni Tom Tusherin
kanssa naimisiin? _Merci_ [Kiitoksia] Minä olen ollut ihan tarpeeksi
kauan Frankin nöyrin palvelija. Miksi en ole mies? Minulla on kymmenen
kertaa niin paljon järkeä kuin Frankilla, ja jos minä olisin saanut
kantaa -- no, no, ei teidän armonne tarvitse peljätä -- jos minä olisin
saanut kantaa miekkaa ja pitää peruukkia tämän vaipan ja vaateparren
asemasta, minkä luonto on minulle määrännyt (vaikka se on kylläkin
sievä, -- serkku Esmond, sinä menet huomenna pörssiin ja hankit ihan
samanlaista nauhaa kuin nämä ruusukkeet, kuuletko sir?) niin minä
olisin tehnyt nimemme huomatuksi. Myöskin Murhemuoto tässä olisi tehnyt
nimestämme jotain, jos hän olisi sitä edustanut. Lordi Murhemuoto
olisi ollut erinomainen. Niin, sinulla on siro käytös ja sinusta
olisi tullut kovin täsmällinen ja juhlallinen puhuja." Ja nyt alkoi
Beatrix matkia Esmondin käyttäytymistä ja puhetapaa tälle itselleen
niin hassunkurisesta että hänen emäntänsä purskahti nauruun ja Esmond
huomasi itsekin, että tuossa leikillisen ilkeässä jäljittelyssä oli
jotain yhdenlaisuutta.

"Niin", virkkoi Beatrix, "minä juhlallisesti vakuutan, myönnän ja
tunnustan, että tarvitsen hyvän miehen. Mitäpä pahaa siinä olisi?
Minun kasvoni ovat omaisuuteni. Kuka haluaa? -- ostakaa, ostakaa,
ostakaa! Minä en osaa tehdä työtä enkä kehrätä, mutta minä osaan pelata
kahtakymmentäkolmea korttipeliä. Minä osaan tanssia kaikkein uusimmat
tanssit ja metsästää peuraa ja luulenpa osaavan ampua lennosta. Minä
osaan puhua yhtä ilkeästi kuin joku muukin minun ikäiseni nainen
ja minä tunnen tarpeeksi monta juttua huvittaakseni oikullista
puolisoa ainakin tuhat yksi yötä. Minulla on hyvä maku pukeutumiseen,
timantteihin, uhkapeliin ja vanhaan porsliiniin nähden. Minä pidän
sokeriluumuista, marines-pitsistä (se, jota minulle toit, serkku, on
oikein somaa), oopperasta ja kaikesta, mikä on hyödytöntä ja kallista.
Minulla on marakatti ja pieni murjaanipoika -- Pompey, sir, mene ja
tarjoa suklaata eversti Murhemuodolle -- ja papukaija ja pyykoira ja
minun täytyy saada mies. Kuuletko, Cupido?"

"Juu, missis!" virkkoi Pompey, pieni virnistelevä neekeri, jonka
lordi Peterborow oli Beatrixille antanut ja jolla oli paratiisilintu
turbaanissaan ja kaulus, jossa oli hänen emäntänsä nimi.

"Juu, missis!" virkkoi Beatrix lasta matkien. "Ja jos ei mies tule,
täytyy Pompeyn mennä hakemaan."

Ja virnistelevä. Pompey poistui suklaatarjottimineen, ja miss Beatrix
juoksi äitinsä luo ja lopetti vallattoman jaarituksensa tavalliseen
tapaansa suudelmalla. Ei ollut ihme, että hänen hellä tuomarinsa antoi
hänelle anteeksi sellaisen hyvityksen saatuaan.

Kun Esmond palasi kotiin, oli hänen terveytensä yhä heikko; hän
vuokrasi, huoneiston lähellä emäntänsä taloa Kensingtonista. Hän kykeni
ottamaan vastaan muutamia vieraita -- vieläpä sellaisia, joista hän
enin piti. Mr. Addison ja mr. Steele kunnioittivat häntä molemmat
vierailullaan ja tyhjensivät lukemattomia laseja hyvää punaviiniä
hänen asunnossaan, sillä välin kuin heidän isäntänsä haavansa tähden
sai tyytyä terveysjuomaan ja velliin. Nämä herrat olivat whigeja ja
Marlborough'n herttuan suuria ihailijoita, joten Esmond oli kokonaan
toista puoluetta. Mutta heidän erilaiset valtiolliset katsantokantansa
eivät estäneet herroja soveltumasta yhteen muissa asioissa, ja eräänä
iltana kun Esmondin hyvä vanha suojelija, kenraaliluutnantti Webb astui
keppeineen ja kainalosauvoineen everstin asuntoon (joka oli kauniilla
paikalla Knightsbridgen varrella Lontoon ja Kensingtonin välissä
vastapäätä puutarhoja) he myönsivät, että kenraaliluutnantti oli jalo
ja urhoollinen soturi ja että häntä oli kohdeltu väärin Wynendaelin
asiassa. Mutta kyllä kenraali nyt piti puolensa puheessa; ja jos mr.
Addisonilla vain olisi ollut halua kirjoittaa Wynendaelin taistelusta
runo, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus kuulla selostus siitä satoja
kertoja.

Koska mr. Esmondin nyt täytyi alistua hiljaisuuteen, hän lohduttautui
kirjallisuudella ja sepitti näytelmän, josta minulla nyt on kuiskaajan
jäljennös sinetöitynä ja nimi lapulla varustettuna pähkinäpuisen
kirjoituspöytäni laatikossa; nimilipussa on kirjoitus: "Uskollinen
narri, näytelmä, jonka hänen majesteettinsa palvelijat esittivät" Se
oli kovin sentimentaalinen kappale, ja mr. Steele, jolla oli enemmän
kuin mr. Addisonilla taipumusta sentimentaalisuuteen, ihaili näytelmää,
kun taas Addison melkein ivaili sitä, vaikka hän myönsikin sen siellä
täällä sisältävän muutamia kauniita kohtia. Addison julkaisi siihen
aikaani oman _Cato-näytelmänsä_ ja sen loisto sammutti kokonaan
Esmondin arvottoman kynttilän; Esmondin nimeä ei koskaan pantukaan
näytelmäkappaleeseen, joka julkaistiin aivan kuin jonkun huomattavan
henkilön tekeleenä. Vain yhdeksän kappaletta meni kaupaksi, vaikka
suuri kriitikko mr. Dennis sitä kehuikin ja sanoi sen olevan kovin
ansiokkaan teoksen; ja eversti Esmond poltatti eräänä päivänä
raivoissaan koko painoksen palvelijallaan Jack Lockwoodilla.

Koko tämä näytelmä ivasi purevasti erästä nuorta naista. Kappaleen
juoni oli aivan uusi. Siinä esiintyi nuori nainen, jolla oli kovin
paljon kosijoita ja joka valitsi nenäkkään hupsun päärin, näytelmän
sankarin asemesta, (mutta mr. Wilks, Uskollinen narri, esitti
mielestäni huonosti sankaria) joka yhä jäi hänen ihailijakseen.
Viidennessä näytöksessä Teraminta huomaa Eugenion (Usk. narrin)
ansiot ja alkaa liian myöhään rakastaa häntä. Eugenio näet ilmoittaa
antaneensa kätensä ja maatiluksensa Rosarialle, maalaisimmelle, joka
on kaikkien hyveiden kaunistama. Mutta täytyy myöntää, että yleisö
haukotteli koko näytelmän ajan ja että se kolmantena iltana hävisi
kokonaan, niin että jäljelle jäi vain kuutisen henkilöä sen suruja
seuraamaan. Esmond ja nuo kaksi ladyä tulivat ensi-iltaan ja Beatrix
nukahti; hänen äitinsä taas, joka ei ollut käynyt teatterissa kuningas
Jaakko II:n ajan jälkeen, piti näytelmää, joskaan ei juuri loistavana,
kovin kehuttavana moraalinsa puolesta.

Mr. Esmond siis kirjoitteli ja hän kyhäsikin kokoon joutilaisuudessaan
aika paljon sekä runomittaista että suorasanaista. Kun hän oli
tyytymätön Beatrixin käytökseen, sepusteli hän satiireja mielensä
kevennykseksi. Kun häntä kiusasi naisten uskottomuus, laati hän
runosikermän, missä hän ylenkatseellisesti kohteli koko naissukupuolta.
Ollessaan eräänä päivänä tällaisella päällä hän teki pienen pilan,
johon (vaitiolon lupauksella) hän sai ystävänsä Dick Steelen itseään
auttamaan. Hän laati lehtisen ja antoi Steelen latojan painaa sen ihan
Steelen lehden malliin sekä asetti emäntänsä aamiaispöytään seuraavan
sepustuksen:

    "SPECTATOR.

    "N:o 341. Tiistaina, huhtikuun 1 pnä 1712.

    _Mutato nomine de te Fabula narratur_. -- Horatius.
    _Sa itse arvaa oppi tarun tään_. -- Creech.

    "Jocasta tunnetaan oppineena naisena ja muodinmäärääjänä ja
    hän on hovimme ja maamme rakastettavimpia olentoja. Hän on
    kotona kahtena aamuna viikossa ja kaikki nerot ja muutamat
    Lontoon kaunottarista parveilevat hänen vastaanottoihinsa. Kun
    hän matkustaa Tunbridgeen tai Bathiin ratsastaa ihailijaseurue
    hänen kanssaan koko matkan. Ja Lontoon kavaljeerien ohella on
    hänellä ihailijajoukko noissa virkistyspaikoissakin, sillä
    Sussexin ja Somersetin hienosto saapuu hänen teekutsuihinsa
    toivoen, että hän nyökkäisi heille istuimeltaan. Niinpä on siis
    Jocastan tuttavapiiri kovin suuri. Erään hyvän kynänkäyttäjän
    toimena onkin hänen vastaanottokirjansa hoito; vahva palvelija
    on palkattu kantamaan sitä: ja pitäisi olla vieläkin terävämpi
    muisti kuin on Jocastalla, jotta pysyisi selvillä kaikkien hänen
    rakkaitten ystäviensä nimistä.

    "Joko Epsom lähteellä tahi Tunbridgessä (sillä tästä tärkeästä
    asiasta ei Jocasta ole varma) hänen armonsa tutustui ilokseen
    erääseen nuoreen herraan, jonka keskustelu oli niin hupaista ja
    käytös niin rakastettavaa että Jocasta kutsui tämän miellyttävän
    nuoren keikarin vierailulle luokseen, jos tämä joskus tulisi
    Lontooseen. Siellä oli Jocastan talo Spring Gardenissa oleva
    hänelle avoinna. Vaikka tuo herra oli viehättävä ja epäilemättä
    sievännäköinen, niin on Jocastalla kuitenkin niin suuri rykmentti
    samanlaisia alati ympärillään, ettei ole mikään ihme, jos hänen
    huomionsa tulee tasattua heidän keskensä. Ja täytyy siis myöntää,
    vaikka tämä herra teki melkoisen vaikutuksen häneen ja liikutti
    hänen sydäntään vähintäinkin kaksikymmentäkolme minuuttia, että
    Jocasta oli unohtanut hänen nimensä. Hän oli tumma ja saattaa
    olla kahdeksankolmatta vuotias. Hänen pukunsa on koruton,
    vaikkakin kallisarvoinen. Hänellä on otsassa vasemman silmän
    yläpuolella luomi, sininen nauha kepissä ja miekassa eikä hän
    peitä tukkaansa peruukilla.

    "Jocasta tunsi itsensä kovin imarrelluksi, kun hän näki
    ihailijansa (sillä hän ei voi hetkeäkään epäillä, että eivät
    kaikki, jotka hänet näkevät, ihailisi häntä) penkissä vastapäätä
    itseään St. Jamesin kirkossa viime sunnuntaina. Ja se, miten hän
    näytti nukahtavan saarnan aikana -- vaikka hän todennäköisesti
    pitkien silmäripsensä takaa heitti kunnioittavan kaihoavia
    katseita Jocastaa kohti suuresti liikutti ja huvitti Jocastaa.
    Kirkosta tullessa raivasi herra tien hänen kantotuolinsa luo
    ja teki komean kumarruksen, kun Jocasta istui siihen. Jocasta
    näki herran jälkeenpäin hovissa, missä tämä osoitti mitä
    hienostuneinta käytöstä, mutta kukaan Jocastan tutuista ei
    tiennyt tämän nimeä. Seuraavana iltana herra oli teatterissa,
    missä lady sivuaitiossa istuen näki hänet.

    "Koko näytelmän ajan vaivasi lady aivojaan muistaakseen herran
    nimen, joten hän ei kuullut sanaakaan kappaleesta; ja kun lady
    ilokseen vielä kerran kohtasi tämän teatterin eteisessä, kiiruhti
    hän herran luo ja kehoitti tätä muistamaan, että hänellä oli
    vastaanotto kaksi kertaa viikossa ja että hän halusi nähdä tämän
    Spring Gardenissa.

    "Herra saapui tiistaina kallisarvoisessa puvussa, joka todisti
    sekä räätälin että kantajan erinomaista aistia; ja vaikka meitä
    oli kokonainen liuta viehättävän Jocastan ympärillä, henkilöitä,
    jotka kuvittelivat tuntevansa joka naaman kaupungissa, ei
    yksikään, kun Jocasta kiihkeästi uteli, voinut ilmoittaa herran
    nimeä; Jocasta sinkautteii tiedustelujaan oikeaan ja vasempaan,
    kun herra astui huoneeseen kumartaen niin että se olisi
    kaunistanut herttuata.

    "Jocasta otti vastaan tervehdyksen niiaten ja hymyillen niin kuin
    vain tuo lady taitaa. Hän niiasi kaihoavana aivankuin sanoakseen:
    'Viimeinkin olette tullut. Teitä minä olen ikävöinyt.' Ja sitten
    hän viimeistelee uhrinsa surmaavalla katseella, joka sanoo: 'Oi,
    Philander! Silmät on minulla vain sinua varten.' Camilla osaa
    ehkä yhtä kauniisti niiata ja Thalestris voi ehkä näyttää melkein
    yhtä viehättävältä; mutta tuo katse ja niiaus yhdessä kuuluvat
    kaikista Englannin kaunottarista vain yksin Jocastalle.

    "Tervetuloa Lontooseen, sir", virkkoi hän. "Teistä huomaa
    hyvin, että tulette maalta." Hän olisi sanonut Epsomista tai
    Tunbridgestä, jos hän olisi tarkalleen muistanut kummassa
    paikassa hän oli kohdannut tuon vieraan, mutta ah, hänhän oli
    unohtanut.

    "Herra kertoi olleensa kaupungissa vain kolme päivää ja yhtenä
    syynä hänen tuloonsa oli ollut halu osoittaa kunnioitustaan
    Jocastalle.

    "Jocasta sanoi, että terveysvesi ei ollut tehnyt häneen
    sanottavampaa vaikutusta.

    "Terveysvedet ovat sairaita varten", selitti herra, "ja nuoret
    ja kauniit menevät vain saadakseen veden loistamaan. Ja kun
    pappi luki saarnaa sunnuntaina", lisäsi hän, "ajattelin minä,
    että teidän armonne on kuin enkeli, joka saapuu lammikolle";
    hyväksymisen mutinalla tervehdittiin tätä huomautusta. Manilio,
    joka on nerokas silloin kun ei hän ole korttien ääressä, oli niin
    kiihtynyt, että hän toisti tuon lauseen.

    "Jocasta oli enkeli, joka saapui lammikolle, mutta kumpaan
    Bethesdaan? Jocasta joutui yhä enemmän ja enemmän ymmälle ja
    näytti kuten tavallisesti viattomammalta ja yksinkertaisemmalta
    mitä viekkaammat hänen tarkoituksensa olivat.

    "Me keskustelimme", virkkoi hän, "eri nimien kirjoitustavasta
    teidän tullessanne. On niin paljon mutkikkaita nimiä."

    "Sellainen lumoojatar kuin teidän armonne tuntee kaikkien
    salaisuuksien avaimen", virkkoi herra.

    "Miten te tavaatte nimenne?" kysäisi Jocasta, tullen viimein
    asiaan; sillä tämä pirteä keskustelu oli kestänyt paljon kauemmin
    kuin tässä osoitetaan; sitä oli jatkunut ainakin kolmen teekupin
    juontiajan.

    "'Oh, madame', virkkoi herra, 'minä kirjoitan nimeni v:llä.' Ja
    herra laski kuppinsa pöydälle ja teki taas komean kumarruksen ja
    poistui huoneesta.

    "Jocasta ei tämän pettymyksen jälkeen ja muukalaisen hävittyä ole
    saanut rahtuakaan unta. Kun hänelle koituu jotain mieliharmia,
    sairastuu hän aina varmasti ja joutuu huonolle tuulelle; ja
    me, hänen palvelijansa kärsimme, kuten on tavallista, niin
    kauan kuin kuningattaremme pysyy vihaisena. Voitteko Te, mr.
    Spectator, joka tiedätte kaiken, auttaa meitä selittämään
    hänelle tämän arvoituksen ja antamaan meille mielenrauhan? Me
    olemme nähneet Jocastan luettelossa mr. Bertyn, mr. Smithin,
    mr. Piken ja mr. Tylerin -- jotka saattavat olla mr. Bertie,
    mr. Smyth, mr. Pyke ja mr. Tiler yhtähyvin. Jocasta on sanonut
    irti vastaanottokirjansa hoitajan, miespoloisen, jolla on paljon
    lapsia. Lukekaa tämä arvoitus, hyvä mr. Shortiace, iloksi
    ihailijallenne --

                                               Oidipokselle."


    "Kahvila 'Vaskitorvi', Whitehall.

    "Mr. Spectator!

    "Minä olen kovin vähän perehtynyt tähän kaupunkiin, vaikka
    olenkin saanut yliopistosivistystä ja vaikka olen kuluttanut
    muutamia vuosia palvellen isänmaatani ulkomailla, missä minun
    nimeni tunnetaan paremmin kuin kahviloissa ja St. Jamesissa.

    "Kaksi vuotta sitten setäni kuoli ja jätti minulle sievoisen
    maatiluksen Kentin kreivikunnassa; ja kun viime kesänä suruaikani
    jälkeen olin Tunbridge Wellsissa -- ja totuushan täytyy ilmaista
    -- etsiskellen nuorta neitoa, joka sopisi jakamaan suuren
    kelttiläisen taloni yksinäisyyttä kanssani ja olisi ystävällinen
    alustalaisilleni (joille nainen voi tehdä paljon enemmän hyvää
    kuin hyväntahtoisinkaan mies), minua viehätti suuresti eräs nuori
    nainen Lontoosta; häntä ihailivat kaikki Tunbridgessa. Kaikki
    tuntevat Saccharissan kauneuden, ja luulenpa, mr. Spectator,
    ettei kukaan sen paremmin kuin hän itse.

    "Muistikirjani ilmoittaa minulle, että tanssin illatsuissa
    hänen kanssaan kokonaista kaksikymmentä seitsemän kertaa. Minä
    soitatin hänelle kahdesti viuluja. Minä pääsin monta kertaa hänen
    asuntoonsa ja hän otti minut vastaan erikoisen huomaavaisesti, ja
    hetken aikaa olin minä täydelleen hänen orjansa. Vasta sitten,
    kun tein huomioita terveyslähteelle kokoontuneen seurueen
    puheista ja kun olin läheltä tutkinut erästä, jolle kerran
    ajattelin tehdä pyhimmän kysymyksen, minkä mies voi naiselle
    tehdä, tulin huomanneeksi miten sopimaton hän oli maalaisherran
    vaimoksi; tämä ihana olento oli vain sydämetön, kevytmielinen
    kiemailija; hän leikki lemmellä, johon ei koskaan ajatellutkaan
    vastata, ja hän olikin kykenemätön sitä tekemään. Sellaiset
    naiset haluavat ihailua, rakkaus ei heitä liikuta. Minä en voi
    ajatella kurjempaa olentoa kuin tämä lady on oleva kun hän tulee
    vanhaksi ja hänen kauneutensa katoaa ja hänen ihailijansa ovat
    hänet jättäneet ja kun ei hänellä ole ystäviä eikä uskontoa
    lohtunaan.

    "Kun liikeasiat veivät minut Lontooseen, menin viime sunnuntaina
    St. Jamesin kirkkoon ja siellä, minua vastapäätä, istui
    kaunottareni Tunbridgen terveyslähteiltä Hänen käytöksensä oli
    koko jumalanpalveluksen ajan niin kiusallista, väsyttävää ja
    mieletöntä -- hän leikki viuhkallaan ja tirkisteli silmillään
    minua niin sopimattomasti, että minun oli pakko sulkea silmäni
    saadakseni hänet uskomaan, etten minä häntä nähnyt; ja aina kun
    minä aukaisin silmäni, minä näin hänen silmänsä (ne ovat kovin
    kirkkaat) yhä minuun kiintyneinä. Minä tapasin hänet myöhemmin
    hovissa ja teatterissa: siellä hän ei saanut rauhaa ennenkuin
    raivasi tien väkijoukon lävitse ja puhutteli minua ja kutsui
    minut vastaanottoonsa, joita hän pitää talossaan lähellä Ch-r-ng
    Cr-ssia.

    "Koska olin luvannut käydä hänen luonaan, pidin tietysti sanani
    ja tapasin tuon nuoren lesken kuuden korttipöydän keskeltä
    ihailijajoukon ympäröimänä. Tein kauneimman kumarrukseni ja menin
    hänen luokseen; omituisen kysyvästä ilmeestä hänen kasvoillaan
    huomasin, vaikka lady koetti peittää hämminkiään, että hän oli
    unohtanut nimeni.

    "Hänen puheensa, vaikka se olikin viekasta, sai minut
    vakuutetuksi siitä, että olin arvannut oikein. Hän käänsi
    keskustelun mitä naurettavimmin nimien kirjoittamistapaan;
    ja minä vastasin hänelle kaikkein naurettavimmilla ja
    inhoittavimmilla kohteliaisuuksilla, mitä osasin hänelle ladella.
    Yksi, jossa vertasin häntä lammikolle saapuvaan enkeliin, taisi
    mennä vähän liian pitkälle; en olisi sitä käyttänytkään, mutta
    sain siihen aiheen toisesta viime sunnuntain tekstistä, jonka me
    molemmat kuulimme, ja täytyihän minun hänelle vastata.

    "Sitten hän teki kysymyksen, jonka tiesin itseäni odottavan,
    ja tiedusteli miten kirjoitan nimeni. "Rouva", vastasin minä
    pyörähtäen korollani, "minä kirjoitan sen y:llä." Sitten poistuin
    hänen luotaan, ihmetellen kaupunkilaisten kevytmielisyyttä, he
    kun niin helposti unohtavat ja tulevat ystäviksi, ja päätin hakea
    toisaalta toveria uskolliselle lukijallenne,

                                            Cymon Wyldoats'ille."

    "Te, mr. Spectator, tunnette oikean nimeni, missä ei ensinkään
    ole y-kirjainta. Mutta jos lady, jota olen nimittänyt
    Saccharissaksi, ihmettelee, miksi en enää saavu hänen
    teekutsuihinsa, niin ilmoitan hänelle tässä kunnioittaen syyn."

Ylläoleva on vertaus, jonka kirjoittaja nyt selittää. Jocasta ei ollut
kukaan muu kuin miss Esmond, hänen majesteettinsa hovinainen. Hän oli
kertonut mr. Esmondille tämän pienen jutun siitä, miten hän oli jossain
tavannut erään herran ja unohtanut tämän nimen; silloin herra, jolla
ei ollut sellaisia pahoja tarkoituksia kuin "Cymonilla" ylläolevassa
jutussa, antoi juuri samanlaisen vastauksen kuin ylläoleva; ja me
olimme kaikki huvitettuja ajatellessamme, miten vähän pikkuinen miss
Jocasta-Beatrix oli hyötynyt juonestaan ja varovaisuudestaan.

"Cymon" taas oli tarkoitettu edustamaan teidän ja Beatrixin nöyrintä
palvelijaa, tämän selityksen ja koko sepustuksen kirjoittajaa, jonka
sepustuksen me olimme painaneet _Spectatorin_ paperille mr. Steelen
painossa aivan samalla tavalla kuin nuo kuuluisat lehtiset painettiin;
oikean lehden asemesta pantiin sitten tämä lehti aamiaispöydälle.
Mss. Jocasta, joka oli kovin henkevä, ei voinut elää, ellei hän
saanut _Spectatoria_. teensä yhteydessä; tämän valhe_Spectatorin_
tarkoituksena oli vakuuttaa tuolle nuorelle naiselle, että hän itse oli
kiemailija ja että "Cymon" oli kunniantuntoinen ja päättävä mies, joka
näki kaikki hänen virheensä ja oli päättänyt iäksi katkaista kahleensa.

Sillä vaikka ihan tarpeeksi jo on sanottu tästä rakkausasiasta,
-- ainakin tarpeeksi osoittamaan kirjoittajan jälkeläisille miten
yksinkertainen rakastunut narri heidän vanha isoisänsä oli, hän, joka
haluaisi heidän pitävän itseään kovin viisaana vanhana herrana -- niin
ei kuitenkaan vielä ole kerrottu läheskään kaikkea, mikä koskee tätä
asiaa; jos Esmond olisi lehdessään suonut sille niin paljon tilaa
kuin se otti hänen ajastaan, niin hän väsyttäisi vallan näännyksiin
sukulaisensa, ja hänellä olisi semmoinen hullutusten, tyhmyyksien,
ilojen ja tuskain päiväkirja, jommoista ei kukaan edes vähänkin
turhamainen mies halua jättää jälkeensä.

Sillä jos Beatrix hänelle nauroi tai rohkaisi häntä, jos hymyili tai
oli kylmä ja soi hymynsä toiselle (vaikka Beatrix oli maailmanlapsi ja
kunnianhimoinen ja kova ja huoleton, jommoiseksi hovielämä sekä sadat
ihailijat, jotka tulivat hänen luokseen ja jättivät hänet, näyttivät
hänet muuttavan), niin ei Esmond kuitenkaan milloinkaan, vaikka hän
olisi kuinka koettanut, voinut saada Beatrixia mielestään. Esmond
ajatteli häntä, aina, sekä kotona että kotoa poissa ollessaan. Jos
Esmond näki nimensä _Gazettessa_ tai sai sodassa vältetyksi tykin
kuulan tahi jonkun suuremman vaaran, kuten hänelle usein tapahtui,
hän ajatteli heti kun oli voittanut kunniaa tai välttänyt vaaran:
"Mitä Beatrix siitä sanoo? Tuottaako tämä arvonimi tahi hengenvaara
hänelle sellaista liikutusta taikka tuskaa, että hän tuntee suurempaa
kiintymystä minuun?" Esmond ei voinut olla tuntematta tätä uskollista
intohimoa sen enempää kuin hän voi estää silmiään näkemästä -- kumpikin
tuntui olevan hänelle luonteenomaista; ja vaikka Esmond tunsi hänen
kaikki virheensä yhtä hyvin kuin hänen pahimmat solvaajansa, ja ymmärsi
mikä tyhmyys avioliitto olisi sellaisen naisen kanssa, se liitto ei
koskaan olisi voinut tuottaa hänelle viikkoa pitempää onnea, niin
siitä huolimatta tällä Kirkellä oli lumousvoima, josta ei harhautunut
miespoloisemme voinut vapautua, ja Esmond olikin paljon pitemmän
aikaa kuin Odysseus (toinen keski-ikäinen upseeri, joka oli paljon
matkustellut ja ollut sodassa vieraalla maalla) tämän lumoojattaren
taikojen lumoama ja sokaisema. Poistuako hänen luotaan? Esmond ei
voinut poistua hänen luotaan -- kuten "Cymon" kertomuksessamme teki
petolliselle ystävälleen -- sen enempää kuin hän voi menettää eilisen
tajunsa. Beatrixin oli vain ojennettava kätensä ja Esmond oli palaava
miten kaukaa tahansa; jos Beatrix vain olisi sanonut hyljänneensä
jonkun ihailijoistaan, olisi tuo hurmaantunut poloinen varmasti alkanut
juosta hänen äitinsä talossa toivoen pääsevänsä hänen kosijainsa
luetteloon, vaikka miespoloinen tiesikin, että hänet seuraavalla
viikolla voitiin hyljätä. Jos Esmond hulluttelussaan olikin Odysseuksen
kaltainen, niin oli myös Beatrix Penelopen kaltainen siinä, että
hänellä oli kosijajoukko ja että hän päivä päivältä ja yö yöltä purki
sen lumon kankaan ja kiemailun verkon, joilla hän kiehtoi ja huvitti
heitä.

Osa Beatrixin kiemailua saattoi aiheutua hänen oleskelustaan hovissa,
missä kaunis hovineito oli se valo, jonka ympärille tuhansia
kavaljeereja leijaili; siellä hänellä oli aina ihailijapiiri
ympärillään; nämä tunkeilivat kuuntelemaan hänen sukkeluuksiaan yhtä
paljon kuin ihailemaan hänen kauneuttaan, ja hovissa hän puhui ja sai
itse kuulla paljon roskaa, jommoista ei koskaan olisi voinut luulla
Rachel Castlewoodin tyttären huulien lausuneen tai korvien kuulleen.
Kun hovinaiset ja -herrat suorittivat palveluksiaan Windsorissa tai
Hamptonissa, tekivät he ratsastusretkiä yhdessä -- miss Beatrix,
puettuna ratsumiehen takkiin ja päähineeseen, ratsasti etummaisena
hirvikoirien jäljessä ja kiiti nuolena puistoaitojen yli parvi nuoria
miehiä kintereillään. Joskin englantilaiset ladyt olivat tähän aikaan
maalla maailman puhtaimpia ja kainoimpia naisia, niin englantilaiset
kaupunkilais- ja hovinaiset soivat itselleen sensijaan puheessa ja
käytöksessä vapauksia, jotka eivät olleet siveitä eivätkä puhtaita;
ja muutamat heistä ottivat vapauksia, joita ne, jotka enin naissukua
rakastavat, eivät milloinkaan sille myöntäisi. Sukuni herrat,
jotka seuraavat jälkiäni (sillä en kehoita sukuni naisia tekemään
senlaatuisia tutkimuksia), voivat mr. Congreven ja tri Swiftin sekä
eräiden muiden teoksista saada käsityksen aikamme keskustelusta ja
tavoista.

Englannin kaunein nainen v. 1712, jolloin Esmond palasi isänmaahansa,
oli korkeasukuinen, vaikka totta kyllä varaton, älykäs ja hurmaava
Beatrix Esmond, nyt kuudenkolmatta vuotias ja yhä Beatrix Esmond.
Sadoista ihailijoistaan hän ei ollut valinnut ainoatakaan puolisokseen,
ja ne, jotka häntä olivat kosineet, hän oli hyljännyt ja vielä useammat
olivat luopuneet hänestä. Hänen aikanaan oli jo melkein kymmenen
vuoden kuluessa joka vuosi tullut kaunotarsato ja tosi _aviomiehet_
olivat sen leikanneet -- käyttääksemme maanviljelysvertausta -- ja jo
kauan sitten kauniisti korjanneet. Hänen omat ikätoverinsa olivat jo
vakavia äitejä; tytöt, joilla ei ollut hituistakaan hänen sulojaan
eikä hänen älyään, olivat tehneet hyviä naimiskauppoja ja vaativat
nyt etuoikeuksia naimattomalta naiselta, joka vielä hiljattain oli
tehnyt heidät naurunalaiseksi ja loistanut heidät varjoon. Nuo nuoret
kaunottaret alkoivat pitää Beatrixia vanhanapiikana ja ilkkuivat
hänelle ja nimittivät häntä Kaarle II:n aikalaiseksi ja tiedustelivat
eikö hänen kuvaansa ollut Hampton Courtin muotokuvakokoelmassa? Mutta
Beatrix hallitsi yhä ainakin yhden miehen sydämessä ylväämpänä kaikkia
noita pikku neitejä, jotka olivat nuorten miesten maljojen esineinä, ja
Esmondin silmissä hän oli aina täydellisen ihana ja nuori.

Kukapa tietää miten monet olivat vähällä saada onnen omistaa hänet tai
pikemminkin onnistuivat välttämään tämän sireenin paulat? Ihmeellistä
on ajatella, että hänen äitinsä oli maailman puhtain ja yksinkertaisin
nainen ja että tämä tyttö oli hänestä syntynyt. Minä luulen tosiaankin,
että emäntäni, joka ei sanonut ainoatakaan kovaa sanaa lapsilleen (hän
teki sen vain yhdelle henkilölle pari kolme kertaa) oli liian hellä
ja tyrkytti liiaksi äidillistä hoivaansa; sillä sekä hänen poikansa
että hänen tyttärensä lensivät pois varhain, eikä heitä koskaan ensi
lentonsa jälkeen saatu kokonaan palaamaan pesään hellän äidin syliin.
Lady Castlewood ei tuntenut tyttärensä elämää eikä tämän tosiajatuksia
ja kenties niin olikin parempi. Miten olisi hän voinut käsittää mitä
tapahtui kuningattaren odotushuoneissa tai hovipöytien ääressä? Miss
Beatrix vaati omaa päätösvaltaansa niin taipumattomasti, että hänen
äitinsä pian myöntyi. Tuolla hovineidillä olivat omat ajoneuvonsa
ja hän lähti ja palasi kotiin milloin halusi: hänen äitinsä oli
yhtä voimaton häntä vastustamaan kuin johtamaan tai käskemään tai
kehoittamaan häntä.

Beatrix oli, mikäli Esmond tietää, ollut kihloissa pari kolme kertaa.
Kun Esmond matkusti Englannista, oli hänet juuri luvattu lordi
Ashburnhamille; ja katso, kun hän palasi, oli lordi juuri nainut lady
Mary Butlerin, Ormondin herttuan tyttären ja lordin hienot talot ja
kahdentoistatuhannen punnan vuotuiset tulot, joiden tähden Beatrix oli
häntä halunnut, eivät enää olleet Beatrixin vallassa. Esmond ei voinut
Beatrixille puhua mitään tämän liiton purkautumisesta; ja kun hän sitä
emännältään tiedusteli, lady Castlewood ei voinut sanoa muuta kuin:
"Älä puhu minulle siitä, Harry. Minä en voi sinulle sanoa kuinka tai
miksi he erosivat ja minua peloittaa sitä tiedustella. Olen jo ennen
sinulle sanonut, että voin sanoa kovin vähän hyvää Beatrix-poloisesta,
vaikka ottaakin lukuun hänen hyvyytensä ja älynsä ja jalomielisyytensä
ja vieläpä hänenlaisensa loistavan luonteenlaadunkin, ja minä ajattelen
kauhulla avioliittoa, jonka hän tulee solmimaan. Hänen mielensä on
ainoastaan kiintynyt maalliseen loistoon ja hän haluaa jotain suurta;
ja kun hän tämän saavuttaa, väsyy hän siihen kuten kaikkeen muuhunkin.
Taivas varjelkoon hänen puolisoaan, kuka hän sitten tuleekin olemaan!
Mylord Ashburnham oli mitä oivallisin nuori mies, lempeä ja kuitenkin
miehekäs, ja hänellä oli jalot luonteenominaisuudet, niin minulle on
kerrottu ja minä olen myöskin itse siitä vähästä minkä olen hänen
kanssaan keskustellut, saanut saman käsityksen; ja lempeä ja kestävä on
hänen täytynyt, olla kaiken sen perusteella mitä hänen täytyi kestää.
Mutta viimein lordi jätti hänet jonkun Beatrixin mahdottoman oikun tai
itsevaltaisuuden tähden; ja nyt on lordi nainut nuoren naisen, joka
tekee hänet tuhansia kertoja onnellisemmaksi kuin tyttöparkani koskaan
olisi voinut tehdä."

Mikä ikänä lienee aiheuttanut tuon kihlauksen purkautumisen (minä
kuulin koko häväistysjutun, mutta en viitsi tässä kertoa tuota pitkää
ja ala-arvoista kahvilalorua) niin siitä juoruttiin joka tapauksessa
kovin paljon; ja mr. Esmond oli läsnä, kun mylord saapui kuningattaren
syntymäpäiville morsiamensa kanssa, jolle Beatrix kosti siten, että
näytti niin ylhäiseltä ja rakastettavalta, että tuo kaino, masentunut
nuori lady ei voinut näyttäytyä hänen vieressään, ja lordi Ashburnham,
joka omista syistään karttoi Beatrixia, vetäytyi pois kovin nolona
ja kovin varhain. Nyt oli hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua,
jonka Esmond ennenkin oli nähnyt hänen seurassaan, aina miss
Beatrixin kintereillä. Hän oli Euroopan loistavimpia herroja, joka oli
hienostunut kirjojen, matkustelun ja parhaan seurapiirin pitkäaikaisen
hionnan avulla; hän oli huomattu valtiomies, joka oli toiminut
lähettiläänä kuningas Wilhelmin aikana, ja hän oli skotlantilaisen
parlamentin etevä puhuja; sieltä käsin hän oli johtanut puoluetta,
joka vastusti unionihallitusta; ja vaikka hän nyt oli viiden- tai
kuudenviidettä vuotias, niin oli tuo korkeassa asemassa oleva henkilö
niin hienostunut älyltään ja niin suosittu, että hän olisi voinut
pyytää minkä eurooppalaisen ruhtinattaren kättä tahansa.

"Haluaisitko herttuan serkuksesi?" kysäisi herra ministeri St. John
ranskaksi kuiskaten eversti Esmondilta; "leski näyttää lohduttautuvan."

Mutta palatkaamme pieneen _Spectator_-lehtiseemme ja keskusteluun,
jonka se aiheutti. Miss Beatrix oli ensin aivan "lyöty" (kuten
siihen aikaan sanottiin) eikä "haistanut" jutun tekijää. Esmond
oli tosiaankin parhaansa mukaan koettanut jäljitellä Steelen
kirjoitustapaa (toisen _Spectatorin_ toimittajan suorasanaista tyyliä
on luullakseni mahdotonta jäljitellä) ja Dick, joka oli miehistä
laiskin ja hyväluontoisin olisi antanut tuon palasen tulla lehteensä
ja tulla ikuistutetuksi omana tekeleenään, mutta Esmond ei halunnut
lähettää maailmaan niin huonossa valossa rakastamansa naisen nimeä.
Beatrix osoitti halveksumistaan lukiessaan; ja eversti Esmond katseli
tarkkaavasti hänen kasvojaan lukemisen aikana.

"Miten tyhmäksi ystäväsi mr. Steele alkaa tulla!" huudahti miss
Beatrix. "Epsom ja Tunbridge! Saako hän koskaan tarpeekseen Epsomista
ja Tunbridgesta ja kavaljeereista kirkossa ja Jocastasta ja
Lindamirasta? Miksi hän ei sano naisia Nellyksi ja Bettyksi, jotka
nimet heidän kumminsa kasteessa heille antoivat?"

"Beatrix, Beatrix!" virkkoi hänen äitinsä, "puhu vakavasti vakavista
asioista."

"Äiti luulee varmaankin kirkkokatekismuksen tulleen taivaasta", virkkoi
Beatrix naurahtaen, "ja että jokin piispa toi sen vuorelta. Oi miten
hirveästi minä vaivasin päätäni sillä! Mutta äiti, minullahan oli
katolilainen kummitäti; miksi annoitte minulle sellaisen?"

"Minä annoin sinulle kuningattaren nimen", vastasi hänen äitinsä
punastuen. "Ja se on kovin sievä nimi", virkkoi eräs toinen.

Beatrix jatkoi lukemistaan: "Minä kirjoitan nimeni y:llä -- sinä senkin
lurjus", virkkoi hän kääntyen eversti Esmondiin -- "sinä olet kertonut
minun juttuni mr. Steelelle -- tai ei; -- sinä olet kirjoittanut koko
lehden itse saattaaksesi minut naurunalaiseksi. Häpeä toki, sir!"

Esmond tunsi itsensä pikemminkin pelästyneeksi ja sanoi totuuden, joka
kuitenkin oli pelkkää valhetta. "Minä en totisesti", virkkoi hän, "ole
edes lukenut tämän aamuista _Spectatoria_." Sitä hän ei ollutkaan tehnyt,
sillä tuo lehti ei ollut _Spectator,_ vaan ainoastaan valhelehti, joka
oli asetettu sen tilalle.

Beatrix jatkoi lukemistaan ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun
hän luki. "Ei", virkkoi hän, "sinä et ole voinut kirjoittaa tätä.
Mr. Steele sen on tehnyt humalassa ollessaan, pelätessään hirveätä,
sivistymätöntä vaimoaan. Kun näen naisen saavan jonkin suunnattoman
kohteliaisuuden tai luen kiihkeän ylistyslaulun naishyveistä, niin
olen aina varma siitä, että kapteeni ja hänen parempi puolensa ovat
riitaantuneet edellisenä iltana ja että kapteeni on tuotu kotiin
humalaisena tai että hänet on löydetty --"

"Beatrix!" huudahti lady Castlewood.

"No äiti! Älä huuda ennenkuin loukkaannut. Minä en aio sanoa mitään
sopimatonta. Minä koetan tuottaa sinulle mahdollisimman vähän
mielipahaa, sinä soma, hyvä äiti. Niin, ja sinun pikku Trixisi on paha
pikku Trix ja hän jättää tekemättä kaiken sen, mikä hänen tulisi tehdä
ja tekee kaikkea sellaista, mitä hänen ei tulisi tehdä, ja siinä on --
no niin, minä en jatka. Niin, kyllä minä jatkan, ellet suutele minua."
Ja tämän sanottuaan pani nuori lady syrjään lehden ja juoksi äitinsä
luo ja hyväili tätä monenmoisin menoin ja sanoi Esmondille niin selvään
kuin silmät soivat puhua: "Etkö _sinäkin_ haluaisi leikkiä samaa
hauskaa leikkiä."

"Kyllä, minä tekisin sen kovin mielelläni, neiti", virkkoi Esmond.

"Mitä sinä tekisit?" kysyi miss Beatrix.

"Sen mitä tarkoitit kun katsoit minuun niin kiehtovana" vastasi Esmond.

"Mistä olisi Henry mielissään, kultaseni?" kysäisi hänen äitinsä, tuo
hyvä olento, joka ajatteli aina vain sitä mistä me pitäisimme ja miten
hän voisi meitä ilahduttaa.

Tyttö juoksi hänen luokseen. "Oh, sinä tyhmä, hyvä äiti", virkkoi hän
suudellen tätä uudestaan, "tästä Harry pitäisi", ja hän purskahti
raikuvaan nauruun ja lady Castlewood punastui yhtä kainosti kuin
kuusitoistavuotias neitonen.

"Katsopas häntä, Harry", kuiskasi Beatrix juosten Esmondin luo ja
puhuen suloisella, matalalla äänellä. "Eikö tuo punastus pue häntä?
Eikö hän ole soma? Hän näyttää minua nuoremmalta ja on varmaan satoja
miljoonia kertoja parempi."

Esmondin hyvä emäntä poistui huoneesta ja vei punastuksensa mukanaan.

"Jos me hovinaiset voisimme kasvattaa semmoisia ruusuja", jatkoi
Beatrix naurahtaen, "niin tekisimme mitä tahansa säilyttääksemme ne. Me
leikkaisimme niiden varret ja panisimme ne suolaveteen. Mutta sellaiset
kukat eivät kuki Hampton Courtissa eivätkä Windsorissa, Henry." Hän
pysähtyi hetkiseksi ja hymy hävisi hänen vaihtelevilta kasvoiltaan ja
antoi tilaa uhkaavalle kyyneltulvalle. "Oi, miten hän on hyvä, Harry!"
jatkoi Beatrix. "Oi, mikä pyhimys hän on! Hänen hyvyytensä peloittaa
minua. Minä en sovi elämään hänen kanssaan. Minä luulen, että voisin
olla parempi, jollei hän olisi niin täydellinen. Hänellä on elämässään
ollut suuri suru ja suuri salaisuus ja hän on sitä katunut. Se ei ole
voinut johtua isän kuolemasta -- siitä äiti puhuu vapaasti; ja äiti ei
ole voinut rakastaa isää kovin paljoa -- vaikka kukapa tietää mitä ja
miksi me naiset rakastamme?"

"Mitä ja miksi tosiaankin!" virkkoi mr. Esmond.

"Kukaan ei tiedä", jatkoi Beatrix, ottamatta tätä keskeytystä
huomioon muuten kuin katseella, "mitä elämää äiti elää. Hän on
ollut aamurukouksissa jo tänä aamuna. Hän viettää useita tunteja
rukouskammiossaan; jos nyt seuraisit häntä sinne, tapaisit hänet
rukoilemasta. Hän vaalii seutumme köyhiä -- noita hirveitä, likaisia
köyhiä. Hän kuuntelee kappalaisen saarnat päästä päähän -- oi noita
pitkäveteisiä saarnoja! Ja sinä ymmärrät: _on a beau dire_ [sanottakoon
mitä tahansa]; mutta vaikka hänenlaisensa ihmiset ovat hyviä, eivät
he koskaan sovi yhteen meidän suurmaailman ihmisten kanssa. Tuntuu
aina siltä kuin olisi joku kolmas läsnä, silloinkin kun minä ja äiti
olemme kahdenkesken. Hän ei voi olla aivan avomielinen miniälle, hän,
joka aina ajattelee tulevaista maailmaa ja suojelusenkeliään, joka
ehkä onkin hänen seurassaan. Oi, Harry, minä olen niin mustasukkainen
tuolle suojelusenkelille"; tässä miss Beatrix keskeytti puheensa.
"Minä tiedän, että se on väärin; mutta äidin elämä on kokonaan
taivasta varten ja minun kokonaan -- maailmaa varten. Me emme koskaan
voi olla oikeita ystäviä. Ja sitten äiti välittää enemmän Frankin
pikkusormestakin kuin minusta -- minä tiedän sen; ja hän rakastaa
sinua, sir, ihan liian paljon ja se saa minut vihaamaan sinua. Minä
tahtoisin hänet kokonaan itselleni, mutta hän ei tahdo. Kun olin
lapsi, hän rakasti isää (oh, miten hän saattoikaan rakastaa häntä?
Voin muistaa isän hyvänä ja kauniina, mutta hän oli niin tyhmä,
eikä hän kyennyt puhumaan juotuaan viiniä); senjälkeen hän rakasti
Frankia, ja nyt ovat taivas ja papit hänen tilallaan. Kuinka minä
olisin häntä rakastanut! Jo lapsena jouduin raivoihini, jos luulin
hänen rakastavan muita kuin minua; mutta hän rakasti teitä kaikkia
enemmän -- kaikkia, minä tiedän sen. Ja nyt hän puhuu uskonnon
siunatusta lohdusta. Rakas olento! hän luulee olevansa onnellisempi,
kun hän uskoo, kuten hänen täytyykin uskoa, että me kaikki olemme
pahoja ja kurjia syntisiä ja että tämä maailma hyville ihmisille on
vain _pied-à-terre_ [levähdyspaikka], jossa he viipyvät vain yhden
yön, niinkuin mekin Walcotesta tullessamme viivymme yön synkässä,
epämukavassa Hounslow-kievarissa leväten noilla kauheilla vuoteilla --
oh, muistatko noita kauheita vuoteita? -- ja vaunut tulevat ja vievät
heidät seuraavana aamuna taivaaseen."

"Älä lörpöttele, Beatrix!" virkkoi mr. Esmond.

"Lörpöttele --! Sinäkin Henry olet teeskentelijä vakavine ilmeinesi ja
äreine naamoinesi. Kaikki me olemme teeskentelijöitä. Voi kuitenkin!
Me olemme kaikki niin yksin, niin yksin, niin yksin!" virkkoi
Beatrix-parka, ja hänen ihanasta povestaan kohosi huokaus.

"Minä olen kirjoittanut joka rivin tuosta lehdestä, ystäväiseni",
virkkoi mr. Esmond. "Sinä, Beatrix, et ole niin maailmanmielinen kuin
luulet olevasi ja sinä olet parempi kuin me luulemme sinun olevan. Sitä
hyvää, mikä meissä on, me epäilemme, ja onnen, joka on kädessämme, me
heitämme pois. Sinun kunnianhimosi kannustimena on loistava avioliitto
ja komea koti -- ja miksi? Sinä väsyt niihin saatuasi ne etkä ole sen
onnellisempi, jos vaunuissasi on kruunu --"

"Kuin jos ratsastaisit Lubinin selän takana markkinoille", virkkoi
Beatrix. "Paljon kiitoksia, Lubin!"

"Minä olen tosiaankin synkkä paimen", vastasi Esmond, punastuen,
"ja minä tarvitsen nymfin, joka kokoaa vuoteeni ja keittää minulle
vesivelliä. No niin, kyllä Jack Lockwood voi sen tehdä. Hän kantoi
minut hartioillaan tykkientulesta ja hoiti minua sairaana ollessani
hellemmin kuin ehkä rakkaus milloinkaan -- vain hyvän palkan ja
vaatteitteni ja matkalaukkuni sisällyksen toivosta. Miten kauan Jaakob
palveli Raakelin vuoksi?"

"Äidinkö vuoksi?" kysyi Beatrix. "Haluaako teidän kunnianarvoisuutenne
äitiä, jotta minulla olisi onni sanoa teitä isäksi?"

Esmond punastui taas. "Minä puhuin siitä Raakelista, jota eräs
paimen kosi viisituhatta vuotta sitten; silloin paimenet olivat
elinvoimaisempia kuin nykyjään. Ja minä tarkoitin, että kun sinut ensi
kerran näin eromme jälkeen -- olit silloin vain lapsi --"

"Ja panin jalkaani parhaat sukkani kiehtoakseni sinut, minä muistan,
sir --"

"Minun sydämeni, semmoisena kuin se oli, on ollut sinun siitä lähtien,
enkä välittänyt kenestäkään muusta naisesta. Se vähäinen maine, minkä
olen itselleni hankkinut, oli tarkoitettu vain sinua miellyttämään; se
ei tosiaankaan ole paljon, ja luulen, että sadat narrit armeijassamme
ovat ansainneet ja saaneet juuri yhtä paljon. Oliko synkän, vanhan
Castlewoodin ilmassa jotain, joka teki meidät kaikki synkiksi ja
tyytymättömiksi ja yksinäisiksi sen kuluneen vanhan katon alla?
Yksinäisiä me kaikki olimme, vaikka olisimme olleet yhdessäkin, ja
vaikka näytimme toisiimme liittyneiltä, niin tuntui kuitenkin kuin
kullakin olisi omat suunnitelmansa, kun istuimme pöydän ääressä."

"Tuo rakas, synkkä vanha koti!" huudahti Beatrix. -- "Äidillä ei
koskaan ole ollut voimaa palata sinne sen jälkeen kuin sieltä lähdimme
kun -- olkoonpa siitä miten monta vuotta tahansa." Ja Beatrix
pudisti kiharansa otsaltaan ja katsahti siron olkansa yli mahtavana,
kuvastimeen aivankuin sanoakseen: "Aika, minä en pelkää sinua."

"Niin", virkkoi Esmond, joka, kuten Beatrix myönsikin, osasi usein
lukea hänen ajatuksiaan. "Sinä voit vielä katsoa kuvastimeen ja se
totuus, minkä se sinulle sanoo, tuottaa sinulle vain iloa. Mutta
arvaapa nyt, mitä minä mietin! Minä olen ajatellut pyytää Frankilta
itselleni Virginian tilusta, jonka kuningas Kaarle antoi isoisällemme.
(Beatrix teki mahtavan kumarruksen, aivankuin sanoakseen: 'Meidän
isoisällemme tosiaankin! Paljon kiitoksia, herra äpärä!') Niin,
minä tiedän, että sinä ajattelet kilpeni tahraa ja sitähän minäkin
ajattelen. Tässä maassa ei mies voi sitä puhdistaa -- paitsi jollei hän
kanna sitä kuninkaan vaakunan suojassa, mikä on kovin kunnioitettava
puku; minä siis aion vetäytyä noille eteläisille tiluksille, missä
rakennan itselleni intiaanimajan metsiin, ja jos tulen seurankipeäksi,
voin ottaa itselleni intiaanivaimon toveriksi. Me lähetämme teidän
armollenne turkiksia talveksi, ja kun te tulette vanhaksi, pidämme
teidät tupakassa. Minä en ole tarpeeksi vikkelä tai tarpeeksi suuri
roisto -- kumpikohan lienen -- Vanhassa Maailmassa elääkseni. Ehkä
luon itselleni aseman Uudessa, joka ei ole niin täynnä, ja pystytän
perheen siellä. Kun sinä itse olet äiti ja ylhäinen lady, niin kenties
lähetän sinulle jonakuna päivänä tiluksiltani pienen barbaarin, joka on
puoliksi Esmond ja puoliksi Mohock-intiaani; ja sinä olet hänelle hyvä
hänen isänsä tähden, joka joka tapauksessa oli sinun sukulaisesi ja
jota sinä pikkuisen rakastit."

"Mitä hullutuksia sinä puhut, Harry!" virkkoi miss Beatrix tuijottaen
silmät suurina.

"Se on totista totta", virkkoi Esmond. Ja tuo suunnitelma oli
tosiaankin kovin usein kangastellut hänen mielessään viime aikoina
ja erittäinkin hänen kotiin paluunsa jälkeen, jolloin hän näki miten
toivotonta ja hänelle itselleen alentavaa hänen intohimonsa oli.
"Niin", virkkoi hän sitten, "minä olen koettanut jo kuutisen kertaa,
ja minä voin kestää sinun luotasi poissaolon vallan hyvin, mutta sinun
luonasi oleminen on sietämätöntä (miss Beatrix teki jälleen syvän
kumarruksen) ja minä menen. Minulla on tarpeeksi rahaa kirvesten ja
pyssyjen ostoon miehilleni ja helmien ja kankaiden ostoon villeille; ja
minä menen heidän luokseen elämään."

"_Mon ami_" [Ystäväni], virkkoi Beatrix varsin lempeästi ja tarttui
Esmondin käteen kovin säälivän näköisenä. "Sinä et voi ajatella,
että meidän asemassamme mikään enempi kuin nykyinen ystävyytemme on
mahdollista. Sinä olet vanhempi veljemme; sellaisena me sinua pidämme
ja säälimme sinun onnettomuuttasi, mutta emme sinua senvuoksi moiti.
Niin, sinä olisit tarpeeksi vanha ja vakava meidän isäksemme. Minä
olen aina pitänyt sinua satavuotiaana, Harry, juhlallisen naamasi ja
vakavuutesi vuoksi. Minä tunnen sisaren tunteita sinua kohtaan enkä
muuta voi. Eikö se riitä, sir?" Ja Beatrix toi kasvonsa aivan lähelle
Esmondin kasvoja -- kuka tietää missä tarkoituksessa?

"Se on liikaakin", virkkoi Esmond kääntyen toisaalle. "Minä en voi
kestää tätä elämää ja minä jätän sen. Mutta luultavasti minä kuitenkin
viivyn niin kauan, että sinä olet naimisissa ja sitten minä lastaan
laivan ja annan sille nimen Beatrix ja sanon teille kaikille --"

Tässä palvelija sysäsi oven auki ja ilmoitti hänen ylhäisyytensä
Hamiltonin herttuan; ja Esmond peräytyi päästäen huuliltaan jotain
manauksen tapaista, kun tuo aatelismies saapui näyttäen loistavalta
tähtineen ja vihreine ritarinauhoineen. Hän soi mr. Esmondille juuri
yhtä armollisen kumarruksen kuin hän olisi suonut lakeijalle, joka
toi hänelle istuimen tai otti hänen hattunsa, ja istuutui Beatrixin
viereen, kun eversti poistui huoneesta hirtehisen ilme kasvoillaan.

Esmondin emäntä oli vastakkaisessa huoneessa alhaalla, kun tämä saapui
alakertaan. Lady kohtasi usein Esmondin, kun tämä saapui Beatrixin
luota, ja hän viittasi Esmondin huoneeseen.

"Onko hän kertonut sinulle, Harry?" kysyi lady Castlewood.

"Hän on ollut kovin avomielinen -- kovin avomielinen", vastasi Esmond.

"Mutta -- mutta sen, mitä tulee tapahtumaan?"

"Mitä tulee tapahtumaan?" virkkoi Esmond tykyttäviä sydämin.

"Hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua on kosinut Beatrixia", virkkoi
mylady. "Hän teki tarjouksensa eilen. He menevät naimisiin heti kun
suruaika on lopussa; ja sinä olet kuullut, että hänen ylhäisyytensä
on määrätty lähettilääksi Pariisiin ja lähettilään rouva menee hänen
mukanaan."



IV luku.

BEATRIXIN UUSI KOSIJA.

Gentlemanni, jonka Beatrix oli valinnut, oli totta kyllä kaksikymmentä
vuotta vanhempi everstiä, jota Beatrix oli moittinut liian vanhaksi;
mutta Esmond oli vain nimetön seikkailija ja tämä toinen Skotlannin
arvokkain herttua, jolla oli oikeuksia vieläkin korkeampaan arvonimeen.
Hänen ylhäisyydellään Hamiltonin herttualla oli kaikki jalosukuiselle
miehelle kuuluvat ansiot ja hänellä oli ollut aikaa tehdä sivistyksensä
täydelliseksi, sillä hän oli lähes viisikymmenvuotias, kun miss
Beatrix valitsi hänet sulhasekseen. Hamiltonin herttua, silloinen
Arranin jaarli, oli saanut kasvatuksensa Skotlannin kuuluisassa
Glasgowin yliopistossa, ja Lontooseen tultuaan hänestä tuli Kaarle II:n
suuri suosikki; kuningas teki hänestä uskotuimman ritarinsa ja määräsi
hänet myöhemmin lähettilääksi Ranskan kuninkaan luo, jonka alaisena
jaarli palveli hänen majesteettinsa adjutanttina kahdella sotaretkellä;
hän oli Englannista poissa tässä toimessaan, kun kuningas Kaarle kuoli.

Kuningas Jaakko jatkoi lordin ylentämistä -- lordista tehtiin Puvuston
yliritari ja kuninkaallisen ratsurykmentin eversti; ja lordi liittyi
läheisesti kuningas Jaakkoon ja hän oli niitä harvoja, jotka eivät
koskaan poistuneet tuon onnettoman monarkin luota, ennenkuin hän lähti
Englannista; ja silloin -- nimittäin v. 1688 -- lordi myöskin tuli
eversti Francis Esmondin ystäväksi, jota ystävyyttä aina vähemmässä tai
suuremmassa määrin on ylläpidetty näiden kahden perheen välillä.

Jaarli ihaili aina suuresti kuningas Wilhelmiä, mutta hän ei koskaan
voinut antaa tälle uskollisuudenvalaansa; jaarli otti osaa useihin
suuren kuningasvainajan hallitessa tehtyihin salaliittoihin, mitkä aina
päättyivät salaliittoa laisten tappioon, mutta tavallisesti kuningas
jalomielisyydessään antoi heille anteeksi. Lordi Arran oli kahdesti
vankina Towerissa kuningas Wilhelmin hallitessa. Hänelle tarjottiin
vapaus, jos hän antaisi lupauksen olla toimimatta kuningas Wilhelmia
vastaan. Silloin lordi virkkoi rohkeasti, että hän ei halunnut antaa
sanaansa, koska "hän oli varma, ettei hän voinut sitä pitää"; siitä
huolimatta hänet vapautettiin molemmilla kerroilla ilman minkäänlaista
kuulustelua, ja kuningas kantoi tälle jalolle vihamiehelleen niin
vähän kaunaa, että kun lordin äiti, Hamiltonin herttuatar, puolisonsa
kuollessa vapaaehtoisesti kieltäytyi oikeuksistaan, tehtiin jaarlista
Loossa v. 1690 kirjoitetun valtakirjan nojalla Hamiltonin herttua,
Clydesdalen markiisi ja Arranin jaarli, jolloin edellinen ylennys
vahvistettiin. Hänen ylhäisyytensä vannoi edustajavalan ja otti
istuimen Skotlannin parlamentissa v. 1700; hän tuli siellä kuuluisaksi
isänmaallisuudestaan ja kaunopuheliaisuudestaan, erittäinkin
unionilaista johtuneissa väittelyissä. Tätä lakia herttua Hamilton
vastusti koko mahdillaan, vaikka hän ei mennytkään niin pitkälle kuin
skotlantilainen ylimystö, joka vastusti sitä asevoimin. Sanotaan hänen
yht'äkkiä luopuneen vastustuksestaan ja sen johtuneen kuninkaalta St.
Germainista saapuneista kirjeistä; alamaisuusvalansa nojalla kuningas
kielsi häntä vastustamasta sisartaan kuningatarta tässä asiassa; ja
herttua, joka aina koetti auttaa kuningasta palaamaan kuningaskuntaansa
saamalla sovinnon aikaan hänen majesteettinsa ja kuningatar Annan
välille, ja kun hän kaikessa vastusti kuninkaan saapumista asevoimin
ja ranskalaisin joukoin, luopui vastustuksestaan ja pysyi Skotlannista
poissa sen ajan, jolloin Chevalier de St. Georgen Dunckerquesta lähtöä
suunniteltiin, ja vietti aikaansa Englannissa suurella tiluksellaan
Staffordshiressä.

Kun whigit v. 1710 saivat potkut, alkoi kuningatar osoittaa hänen
ylhäisyydelleen suosiotaan mitä suurimmassa määrässä. Lordista tehtiin
Brandonin herttua ja Duttonin parooni Englannissa. Kun kuningas Jaakko
II jo oli antanut hänelle Ohdakeritarimerkin, hänen ylhäisyytensä
ylennettiin nyt Sukkanauhan ritariksi -- joka oli niin suuri ja
loistava kunnianosoitus, ettei yksikään alamainen vielä ennen ollut
kantanut noita molempia kunniamerkkejä. Kun tästä poikkeuksesta
huomautettiin hänen majesteetilleen, suvaitsi tämä sanoa: "Sellaisella
alamaisella kuin Hamiltonin herttualla on ensimmäinen oikeus kaikkiin
kunnianosoituksiin, joita kruunattu pää voi antaa. Tämän jälkeen kannan
itsekin molempia ritarimerkkejä."

Windsorissa lokakuussa 1712 pidetyissä juhlallisuuksissa herttua ja
muut ritarit, joihin myös kuului valtiovarainministeri, Oxfordin ja
Mortimerin vastanimitetty jaarli, lyötiin ritareiksi; ja muutamia
päiviä jälkeenpäin määrättiin hänen ylhäisyytensä ylimääräiseksi
lähettilääksi Ranskaan ja hänen ajoneuvonsa, hopea-astiansa ja
livreansa, mitkä olivat kaikkein ylellisintä lajia, tilattiin sekä
hänen ylhäisyydelleen lähettiläälle että hänen ylhäisyydelleen
lähettilään rouvalle, jonka tuli häntä seurata. Beatrixin vaakuna oli
jo asetettu vaunuihin ja hänen veljensä piti kiiruhtaa määrätyksi
päiväksi kotiin luovuttamaan hänet sulhaselle.

Lordi oli leskimies, sillä v. 1698 hän oli nainut Elisabethin,
lordi Gerardin tyttären, ja avioliitto toi suuria kiinteimistöjä
Hamilton-suvulle; ja nämä kiinteimistöt aiheuttivat osaksi sen riidan,
josta herttuan kuolema johtui.

Ei ole olemassa tuskaa, jota ei voisi kestää, hampaan menetyksestä aina
rakastetun menetykseen asti. Pelko on paljon julmempaa kuin varmuus; ja
me turrutamme itsemme tuota pahaa kärsimään, kun emme voi sitä auttaa,
tai poistamme kiusankappaleen ja pureskelemme kannikkaamme toisella
leukapielellä. Eversti Esmond tunsi varmaankin mielensä keventyneen,
kun herttuallinen kuusivaljakko tuli ja pyyhkäisi hänen lumoojansa
pois hänen tavoiteltavistaan ja asetti tämän korkeampaan ilmapiiriin.
Samoin kuin olette nähneet nymfin oopperakoneistoni avulla nousevan
pilviin sen kappaleen lopussa, jossa Mars, Baccus ja Apollo ja koko
Olympon jumalseurue ovat koolla, ja visertävän viimeistä lauluaan
jumalattarena, samoin luulen myös meidän kaikkien kohdelleen jumalaista
Beatrixia erikoisen kunnioittavasti, kun tämä tavaton ylennys tapahtui
Esmondin perheessä -- tuo nenäkäs pikku kaunotar kantoi päätään
mahtavasti kenossa ja omaksui erinäisen koskemattomuuden sävyn, jolle
kaikki hänen ystävänsä mielihyvällä kumarsivat.

Eräs eversti Esmondin vanhoista armeija-ystävistä, kelpo Tom Trett,
joka oli myynyt komppaniansa, nainut ja alkanut harjoittaa kauppaa
Lontoossa, oli pitkän aikaa lohduttoman synkkämielinen, vaikka
hän asui kauniissa talossa joen rannalla ja näytti tekevän suuria
kauppoja. Viimein huomasi Esmond ystävänsä nimen _Gazettessa_
vararikon yhteydessä; ja viikko tämän jälkeen ilmestyi vararikkoinen
mr. Esmondin asuntoon ilosta loistavin kasvoin ja yhtä hyväntuulisena
ja huolettomana kuin silloin, kun hän oli purjehtinut kymmenen
vuotta aikaisemmin Southamptonista Vigo-retkelle. "Tämä vararikko",
virkkoi Tom, "on uhkaavana riippunut pääni päällä kolme vuotta.
Se ajatus on riistänyt minulta unen; olen katsahtanut Polly-paran
kasvoja viereisellä tyynyllä ja sitten pöydällä olevaa partaveistäni
ja ajatellut lopettaa itseni ja antaa suruilleni matkapassin. Mutta
nyt olemme tehneet vararikon; Tom Trett maksaa niin monta shillinkiä
punnasta kuin hän saa irti; hänen vaimollaan on Fulhamissa pieni
mökki ja tämän omaisuus on erotettu pesästä. Nyt en minä pelkää
kaupunginvoutia enkä velkojaa ja viimeiset kuusi yötä olen nukkunut
rauhallisesti." Niinpä kelpo Tom siis kyyristäytyi hyveriekaleittensa
sekaan ja nukahti, kun Fortuna puisteli siipiään ja lensi hänen luotaan.

Esmond ei maininnut ystävälleen Tomille, miten tarkoin tämä kertomus
sopi Esmondiin itseensä; mutta hän nauroi sille ja käytti sitä
hyväkseen, ja koska hän jo oli päättänyt tilinsä tässä rakkausasiassa,
niin hän päätti näyttää iloista naamaa tehtyään vararikon. Beatrix oli
ehkä hieman loukkaantunut hänen iloisuudestaan. "Näinkö sinä, sir, otat
vastaan ilmoituksen onnettomuudestasi", virkkoi hän; "hymyillenkö sinä
tulet minun eteeni aivankuin olisit iloinen, että olet päässyt minusta."

Esmond ei tahtonut luopua hyvästä tuulestaan, vaan kertoi hänelle
tuon jutun Tom Trettistä ja tämän vararikosta. "Minä olen kuroitellut
muurilla olevia viinirypäleitä", virkkoi hän; "ja menetin
kärsivällisyyteni kun en ylettynyt niihin; oliko se mikään ihme? Nyt ne
ovat poissa ja toisen omia -- nöyrintä palvelijaasi pitempi mies on ne
saanut." Ja eversti teki serkulleen syvän kumarruksen.

"Pitempi mies, serkku Esmond!" virkkoi Beatrix. "Reima mies olisi
kiivennyt muurille ja anastanut ne. Rohkea mies olisi taistellut niistä
eikä suu auki töllistellyt niitä."

"Herttuan ei tarvitse muuta kuin suu auki töllistellä ja ne putoavat
hänen suuhunsa", virkkoi Esmond ja teki taas syvän kumarruksen.

"Niin, sir", virkkoi Beatrix, "herttua _on_ pitempi mies; kuin
sinä. Ja miksi en olisi kiitollinen sellaiselle miehelle kuin hänen
ylhäisyytensä, joka antaa minulle sydämensä ja suuren nimensä? Hän
kunnioittaa minua suurella lahjalla. Minä tiedän, että se on vain
sopimus meidän välillämme -- ja minä hyväksyn sen ja teen kaikkeni
suorittaakseni oman osani siitä. Huokailemisesta ja kuhertelusta ei
tule mitään hänen ylhäisyytensä, iässä olevan aatelismiehen ja tytön
välillä, jolla on kovin vähän sellaista hempeyttä luonteessaan. Miksi
en myöntäisi, että olen kunnianhimoinen, Harry Esmond? Ja jos ei
kunnianhimo ole miehessä synti, niin miksi ei myös nainen saa himoita
kunniaa? Tahdon olla avomielinen sinulle, Harry ja sanoa, että jos et
olisi ryöminyt polvillasi ja ollut niin nöyrä, niin olisi sinulla ollut
parempi menestys minuun nähden. Minunlaiseni nainen, serkku, voitetaan
urhoollisuudella eikä huokauksilla ja surullisella naamalla. Koko ajan,
kun sinä palvelet minua ja laulat minulle ylistyslauluja, minä tiedän
hyvin, että en ole jumalatar ja väsyn tuohon suitsutukseen. Niin olisit
sinäkin väsynyt jumalattareesi -- sitten kun häntä olisi sanottu mrs.
Esmondiksi ja hän olisi tullut vihaiseksi siksi, että ei hänellä ole
tarpeeksi neularahaa ja että hänen täytyy aina kulkea vanhassa puvussa.
Niin serkku, jumalatar, jolla on aamumyssy päässä ja jonka itse täytyy
keittää miehensä velli, lakkaa olemasta jumalainen, se on varma.
Minä olisin ollut oikukas ja riitainen ja maailman kaikista ylpeistä
olioista mr. Esmond on kaikkein ylpein, saanhan sen hänelle sanoa. Sinä
et milloinkaan kiivastu, mutta minä luulen, ettet sinä myöskään voi
milloinkaan antaa anteeksi. Jos sinä olisit ollut suuri mies, niin ehkä
olisit ollut iloinenkin. Mutta kun et sinä ole mikään, sir, niin olet
liian suuri mies minulle; minä pelkään sinua, serkku -- siinä se on. Ja
niinä en halua palvella sinua jumalana, ja sinä taas et ole onnellinen
muiden kuin sellaisen naisen kanssa, joka sen tekee. Niin, kun minä
olisin tullut omaksesi, olisit vihan puuskaan jouduttuasi jonakuna yönä
pannut tyynyn suuni eteen ja tukehuttanut minut samoin kuin se musta
mies tekee naiselle siinä näytelmässä, joka on sinun lempikappaleitasi.
Mikä sen naikkosen nimi taas onkaan? -- Desdemona. Sen sinä olisit
tehnyt, sinä pikkuinen musta Othello!"

"Niin luulen minäkin, Beatrix", vastasi eversti.

"Mutta sellaista loppua en minä tahdo. Minä tahdon elää sadan vuoden
vanhaksi ja olla kymmenessä tuhannessa juhlassa ja tanssiaisissa ja
pelata korttia joka ilta elämässäni vuoteen kahdeksaantoistasataan
asti. Ja minä tahdon olla joka paikassa ensimmäinen, sir; ja minä
pidän imarteluista ja kohteliaisuuksista, ja niitä en saa sinulta;
ja minä haluan nauraa, sir, ja haluaisinpa tietää kuka voisi nauraa
_sinun_ synkälle naamallesi? Ja minä pidän kuusivaljakosta ja
kahdeksanvaljakosta ja timanteista, ja minä tahdon uuden puvun joka
viikko ja pidän siitä, että ihmiset sanovat: 'tuo on herttuatar
-- miten somalta hänen armonsa näyttää -- tehkää tietä madame
l'Ambassadrice d'Angleterre'lle [Englannin lähettilään rouvalle] --
kutsukaa hänen armonsa palvelijoita' -- sellaisesta minä pidän. Mutta
sinä taas tahdot naisen tuomaan tohvelisi ja yömyssysi ja istumaan
jalkaisi juuressa ja huutamaan 'O caro! O bravo!' kun sinä luet
Shakespeare'iäsi ja Miltoniasi ja muuta hölynpölyä. Äiti olisi sopinut
sinun vaimoksesi, jos sinä olisit ollut vähän vanhempi; vaikka kyllä
sinä silti näytät kymmenen vuotta häntä vanhemmalta -- niin näytät,
sinä synkkänaamainen, sinipartainen pikku äijä. Te olisitte yhdessä
istuneet kuten Darby ja Joan ja imarrelleet toisianne ja nokkineet ja
kuherrelleet kuin vanha kyyhkyspari orrella. Minä tarvitsen siipeni ja
tahdon niitä käyttää, sir." Ja Beatrix levitti kauniit käsivartensa
aivankuin hän tosiaankin olisi voinut lentää niinkuin kaunis 'Gawrie',
johon sadun mies oli rakastunut.

"Ja mitä sanoo sinun Peter Wilkensisi lennostasi?" kysäisi Esmond, joka
ei milloinkaan ihaillut tätä ihanaa olentoa enemmän kuin silloin, kun
tämä vastusti häntä ja nauroi hänelle.

"Herttuatar tietää hyvin asemansa", vastasi Beatrix naurahtaen.
"Minullahan onkin jo valmiina poika, joka jo on kolmekymmenvuotias
(mylord Arran) ja neljä tytärtä. Kylläpä ne riitelevät ja ovat
vihaisia, kun minä valtaan pöydän pään. Mutta minä en anna heidän
olla vihaisia enempää kuin kuukauden; sen jälkeen he tulevat kaikki
minua rakastamaan, lordi Arran myös sekä kaikki hänen ylhäisyytensä
skotlantilaiset vasallit ja alamaiset Skotlannin ylängöiltä. Minä
olen sen päättänyt, ja kun minä saan jotain päähäni, niin minä ajan
sen myös läpi. Hänen ylhäisyytensä on Euroopan arvokkain herra ja
minä koetan tehdä hänet onnelliseksi; ja kun kuningas tulee takaisin,
niin voit olla varma minun suojeluksestani, serkku Esmond -- sillä
kuningas tahtoo tulla takaisin ja tulee varmasti ja minä tuon hänet
Versailles'sta vaikkapa, krinoliinini alla."

"Minä toivon, että asemasi tekee sinut onnelliseksi, Beatrix", virkkoi
Esmond huokaisten. "Ja tahdothan sinä yhä olla Beatrix, kunnes sinusta
tulee hänen armonsa herttuatar? Sitten teen teidän armollenne kaikkein
syvimmän kumarrukseni."

"Nämä huokaukset ja iva ovat tarpeettomia, serkku", sanoi Beatrix.
"Minä otan vastaan herttuan suuren hyvyyden kiitollisena -- niin,
kiitollisena juuri, ja minä kannan hänen arvoaan soveliaasti. Minä
en väitä, että hän on liikuttanut sydäntäni; mutta olen hänelle
kiitollinen, kuuliainen ja ihaileva. Sen enempää en ole hänelle
luvannutkaan, ja siihen hänen jalo sydämensä tyytyy. Olen kertonut
hänelle kaiken -- vieläpä tuosta miespoloisestakin, jonka kanssa olin
kihloissa ja jota en voinut rakastaa; ja olin iloinen kun sain antaa
tälle takaisin lupauksensa, ja hypähdin ilosta kun tämä vapautti minut
lupauksestani. Minä olen kahdenkymmenenviiden vuoden vanha --"

"Kahdenkymmenenkuuden, ystäväiseni", virkkoi Esmond.

"Kahdenkymmenenviiden, sir, -- minä haluan olla kahdenkymmenenviiden;
ja kahdeksaan vuoteen ei ainutkaan mies ole sytyttänyt sydäntäni; niin,
sinä teit sen kerran, Harry, vähäksi aikaa, kun tulit kotiin Lillen
taistelun jälkeen ja olit taistellut tuon Mohun-murhaajan kanssa ja
pelastanut Frankin hengen. Minä luulin, että voisin sinusta pitää;
ja äiti rukoili minua polvillaan ja minä rakastin -- yhden päivän.
Mutta sitten tuo vanha jää hyydytti minut, Henry, ja minä aloin taas
pelätä sinua ja surumielisyyttäsi; ja minä olin iloinen, kun menit
pois, ja menin kihloihin lordi Ashburnhamin kanssa, jotta ei minun
enää tarvitsisi kuulla sinusta -- siinä syy. Sinä olet jotenkin liian
hyvä minulle. Minä en voisi tehdä sinua onnelliseksi ja sydämeni
särkyisi, kun koettaisin sinua rakastaa enkä voisi. Mutta jos olisit
minua pyytänyt silloin kun annoin sinulle miekan, niin sinä olisit
minut saanut, sir; ja nyt olisimme molemmat onnettomia. Minä puhuin
tuon tyhmän lordin kanssa koko illan vain kiusatakseni sinua ja äitiä,
ja onnistuinhan kai siinä? Miten avomielisesti voimmekaan puhua näistä
asioista. Tuntuu kuin siitä olisi tuhannen vuotta, ja vaikka istumme
tässä aivan samassa huoneessa, meidän välillämme on suuri muuri. Rakas,
hyvä, uskollinen, synkkä vanha serkkuni! Nyt voin sinusta pitää ja
ihaillakin sinua, sir, ja sanoa, että sinä olet urhoollinen ja kovin
hyvä ja kovin vilpitön ja kovin hieno herra huolimatta -- huolimatta
pienestä syntymäonnettomuudestasi", virkkoi Beatrix heilutellen
viekasta päätään.

"Ja nyt, sir", virkkoi Beatrix niiaten, "emme saa enää puhua muulloin
kuin äidin läsnäollessa tai kun herttua on luonamme, sillä hän ei pidä
sinusta hituistakaan ja on yhtä mustasukkainen kuin se musta mies
lempinäytelmässäsi."

Vaikka juuri näiden sanojen ystävällisyys haavoitti mr. Esmondia
kaikkein kipeimmin, ei hän antanut loukkauksen ilmetä olennossaan
(kuten Beatrix myöhemmin myönsi), vaan hän virkkoi hilliten itseään
täydellisesti ja rauhallisesti hymyillen: "Tämä haastattelu, ystäväni,
ei saa vielä loppua, ennenkuin olen sanonut viimeisen sanani. Kas,
tuolla tulee äitisi (hän saapuikin tässä suloinen huolestunut ilmeensä
kasvoillaan, ja Esmond meni ja suuteli hänen kättään kunnioittavasti).
Armas ladyni voi myös kuulla viimeiset sanani, jotka eivät ole mitään
salaisuuksia ja jotka ovat ainoastaan jäähyväissiunauksia, joita seuraa
morsiuslahja eräältä vanhalta herralta, joka on holhoojasi -- sillä
minusta tuntuu kuin olisin koko perheen holhooja ja kovin, kovin vanha
mies, joka sopisi teidän kaikkien isoisäksi, -- ja sellaisena pyydän
antaa hänen armolleen herttuattarelle morsiuslahjani. Morsiuslahjani
ovat ne timantit, jotka isäni leski minulle testamenttasi. Aioin
antaa ne Beatrixille vuosi sitten; mutta ne ovat kyllin kelvolliset
herttuattarellekin, vaikka eivät olekaan kyllin kirkkaat maailman
kauneimmalle naiselle." Ja Esmond otti taskustaan lippaan, jossa
jalokivet olivat ja ojensi ne serkulleen.

Beatrix huudahti ihastuksesta, sillä nuo jalokivet olivat tosiaankin
kovin kauniit ja kallisarvoiset; ja seuraavassa tuokiossa oli kaulakoru
siinä, missä Belindan risti on mr. Popen ihailtavassa runoelmassa,
ja kimalteli Englannin kaikkein valkeimmalla ja jalomuotoisimmalla
kaulalla.

Tyttö joutui niin suuren ihastuksen valtaan, kun hän sai nämä korut,
että hän ensin juoksi kuvastimen ääreen ja tutki niiden tehoa tuolla
ihanalla kaulalla ja juoksi juuri takaisin käsivarret ojennettuina,
sillä Beatrix nähtävästi aikoi maksaa serkulleen palkkion, minkä tämä
epäilemättä olisi mielellään ottanut hänen ruusuisilta huuliltaan,
mutta samassa aukeni ovi ja hänen ylhäisyytensä sulhanen ilmoitettiin.

Herttua katsoi kovin vihaisesti mr. Esmondiin, jolle hän kyllä teki
kovin syvän kumarruksen ja suuteli molempain ladyjen kättä mitä
mutkikkaimmin menoin. Hän oli tullut kantotuolissaan lähellä olevasta
palatsista ja kantoi Sukkanauhan- ja Ohdakeritarikunnan merkkejään.

"Katsokaa, mylord herttua", virkkoi Beatrix mennen hänen luokseen ja
näyttäen hänelle rinnallaan olevat timantit.

"Timantteja", virkkoi hänen ylhäisyytensä. "Hm! ne ovat sieviä."

"Ne ovat minun morsiuslahjani", virkkoi Beatrix.

"Hänen majesteetiltaanko?" kysäisi herttua. "Kuningatar on kovin hyvä."

"Serkultani Henryltä -- meidän Henry-serkultamme!" huudahtivat molemmat
ladyt yht'aikaa.

"Minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa. Luulin, ettei lordi
Castlewoodilla ollut veljeä ja ettei teidän armonne puolellakaan ollut
miespuolisia sukulaisia."

"Meidän serkultamme, eversti Henry Esmondilta, mylord", virkkoi Beatrix
ja tarttui urheasti everstin käteen -- "jonka isämme jätti meidän
holhoojaksemme ja joka satoja kertoja on osoittanut rakkauttaan ja
ystävyyttään perhettämme kohtaan."

"Hamiltonin herttuatar ei ota vastaan timantteja muilta kuin
puolisoltaan, madame", virkkoi herttua; "saanko pyytää teitä
palauttamaan nämä mr. Esmondille?"

"Beatrix Esmond saa ottaa lahjan sukulaiseltamme ja hyväntekijältämme,
herra herttua", virkkoi lady Castlewood kovin arvokkaasti. "Hän on
vielä minun tyttäreni ja jo hänen äitinsä hyväksyy lahjan, niin ei
kellään muulla ole oikeutta sekaantua asiaan."

"Sukulaiselta ja hyväntekijältä!" virkkoi herttua. "Minä en tiedä siitä
sukulaisesta enkä halua, että vaimoni hyväntekijänä olisi --"

"Mylord!" virkkoi eversti Esmond.

"Minä en ole täällä kinailemassa", virkkoi hänen ylhäisyytensä, "minä
sanon teille kerta kaikkiaan, että teidän vierailunne tähän taloon
ovat liian tiheitä ja että minä en halua mitään lahjoja Hamiltonin
herttuattarelle herroilta, jotka kantavat nimeä, johon heillä ei ole
minkäänlaista oikeutta."

"Mylord", keskeytti lady Castlewood, "mr. Esmondilla on kaikista
maailman miehistä siihen nimeen suurin oikeus, ja se nimi on yhtä vanha
ja yhtä kunniallinen kuin teidän ylhäisyytennekin."

Herttua hymyili ja näytti luulevan, että lady Castlewood oli tullut
hulluksi.

"Kun minä sanon häntä hyväntekijäksi", virkkoi emäntäni, "niin juuri se
hän onkin meille ollut -- kaikista hyväntekijöistä jaloin, uskollisin,
urhoollisin ja kultaisin. Hän koetti pelastaa puolisoni hengen Mohunin
aseelta. Hän pelasti poikani hengen ja puolusti häntä tuota roistoa
vastaan. Eivätkö ne ole hyviä töitä?"

"Minä pyydän anteeksi eversti Esmondilta", virkkoi herttua jos
mahdollista entistään vihaisempana. "Minä en tahdo sanoa sanaakaan,
joka loukkaisi häntä ja minä kiitän häntä hyvyydestään teidän armonne
perhettä kohtaan. Lordi Mohun ja minä olemme kuten tiedätte avioliiton
kautta sukulaisia, -- vaikka ei meitä toisiimme yhdistä veri eikä
ystävyys; mutta minun täytyy toistaa se, niitä jo sanoin, että vaimoni
ei voi ottaa vastaan lahjoja eversti Esmondilta."

"Minun tyttäreni saa ottaa lahjoja perheemme päämieheltä; minun
tyttäreni saa kiitollisena ottaa vastaan isänsä, äitinsä ja veljensä
rakkaimman ystävän antimia ja olla kiitollinen vielä yhdestä hyvästä
työstä niiden tuhansien lisäksi, uhrausten, jotka hän on hyväksemme
tehnyt", huudahti lady Castlewood. "Mitä merkitsee jalokivinauha
verrattuna siihen rakkauteen, jota hän on meille osoittanut -- armain
suojelijamme ja hyväntekijämme? Emme saa kiittää häntä vain Frankin
hengestä, vaan kaikesta, mitä omistamme -- kaikesta, _kaikesta_",
virkkoi emäntäni kasvojen puna tummenneena ja ääni väristen. "Se
arvonimi, jota kannamme, on hänen, jos hän vain tahtoo. Juuri meillä
ei ole mitään oikeutta nimeemme, vaan hänellä, joka on liian suuri
sitä kantamaan. Hän uhrasi nimensä kuolevan lordini vuoteen ääressä
-- uhrasi sen orpolapsilleni; hän hylkäsi arvon ja kunnian, koska hän
rakasti meitä niin jalosti. Hänen isänsä oli ennen häntä varakreivi
Castlewood ja markiisi Esmond ja hän on isänsä laillinen poika ja
oikea perillinen ja me olemme vain hänen jalon lahjansa saajia, ja hän
on päämies suvussa, joka on aivan yhtä vanha kuin teidänkin sukunne.
Ja kun hän haluaa luopua nimestään minun lapsieni hyväksi, niin me
rakastamme häntä ja kunnioitamme ja siunaamme häntä, kantakoon hän
mitä nimeä tahansa!" -- Ja nyt tuo hellä ja rakastava olento olisi
taas polvistunut Esmondin eteen, mutta Esmond esti hänet siitä; ja
Beatrix juoksi kalpeana äitinsä luokse ja syleili tätä ja huudahti
pelästyneenä: "Äiti, mitä tämä merkitsee?"

"Tämä on perhesalaisuus, herra herttua", virkkoi eversti Esmond.
"Beatrix-parka ei ole tiennyt siitä mitään ja hänen armonsakin tuli
sen tietämään vasta vuosi sitten. Ja minulla on aivan yhtä hyvä oikeus
luopua arvonimestäni kuin teidän ylhäisyytenne äidillä oli luovuttaa
arvonimensä teille."

"Minä olisin kyllä kertonut kaiken herttua Hamiltonille", virkkoi
emäntäni, "jos teidän ylhäisyytenne olisi pyytänyt tyttäreni kättä
minulta eikä Beatrixilta. Minä olisin yksityisesti puhunut teidän
kanssanne juuri tänään, mylord jolleivät teidän sananne olisi
aiheuttaneet tätä odottamatonta selitystä. Ja onhan sopivaa, että
Beatrix sen nyt myös kuulee ja tietää, kuten tahtoisin koko maailman
tietävän, mitä me olemme velkaa sukulaisellemme ja suojelijallemme."

Ja sitten lady Castlewood kertoi liikuttavasti, pitäen tyttärensä
kädestä kiinni ja puhuen paremmin hänelle kuin herttualle, sen, minkä
te jo tiedätte -- ylistäen taivaisiin asti sukulaisensa käytöstä. Mr.
Esmond puolestaan perusteli niitä syitä, jotka hänestä olivat riittäviä
osoittamaan miten paljon parempi oli, että ei nykyistä omistajaa
syrjäytetty ja että hän itse edelleenkin jäi eversti Esmondiksi.

"Ja Esmondin markiisiksi, mylord", virkkoi herttua syvään kumartaen.
"Saanko pyytää teidän ylhäisyydeltänne anteeksi sanoja, jotka lausuin
tietämättömyydessä, ja pyydän teitä suomaan minulle ystävyytenne.
Teidän sukulaisuutenne, sir, on kunnia, vaikka kantaisitte mitä nimeä
tahansa" (niin hänen ylhäisyytensä suvaitsi sanoa); "ja vastalahjana
siitä ylväästä lahjasta, jonka annatte vaimolleni, sukulaisellenne,
voitte vaatia mitä palveluksia tahansa, jotka ovat James Douglasin
vallassa. En saa koskaan rauhaa, jollen edes jollain lailla saa korvata
teille velkaani; ja ehkäpä se ennen pitkää onkin minun vallassani sen
toimen avulla, minkä hänen majesteettinsa on minulle uskonut", virkkoi
herttua. "Minä pidän suurena suosionosoituksena, mylord, jos eversti
Esmond luovuttaa minulle morsiameni."

"Ja jos hän jo edeltäpäin haluaa tavallisen palkkion, niin olkoon
hyvä", virkkoi Beatrix ja tuli Esmondin luokse; ja kun Esmond suuteli
häntä, Beatrix kuiskasi: "Oi, miksi en ennen tuntenut sinua."

Tästä suudelmasta kävi herttua kiihtyneeksi ja levottomaksi, mutta hän
ei sanonut mitään. Beatrix kumarsi hänelle ylpeästi ja nuo kaksi ladyä
poistuivat yhdessä huoneesta.

"Koska teidän ylhäisyytenne lähtee Pariisiin?" kysäisi eversti Esmond.

"Niin pian häiden jälkeen kuin mahdollista", vastasi herttua. "Se
on määrätty joulukuun ensi päiväksi, ei voida olla sen nopeampia.
Ajoneuvoja ei voida saada pikemmin kuntoon. Kuningattaren tarkoituksena
on saada lähetystö mahdollisimman loistavaksi ja minulla itselläni
taas on lakiasioita järjestettävinä. Tuo pahaenteinen Mohun on taas
tullut tai on tulossa Lontooseen. Meillä on vireillä lakiasia lordi
Gerard-vainajan omaisuudesta ja Mohun on kutsunut minut itseään
tapaamaan."



V luku.

MOHUN ESIINTYY VIIMEISEN KERRAN TÄSSÄ HISTORIASSA.

Mr. Esmondilla oli herttua Hamiltonin ohella, joka niin ystävällisesti
oli luvannut suojelustaan ja suosiotaan tälle, muitakin suuria ystäviä,
joilla nyt oli valtaa ja jotka sekä kykenivät että halusivat häntä
auttaa; ja sellaisten liittolaisten avulla hän saattoi ajatella
edistyvänsä yhtä nopeasti siviilielämässä kotimaassa kuin hän oli
edistynyt ulkomaillakin. Hänen ylhäisyytensä oli niin ylevämielinen,
että hän tarjoutui ottamaan mr. Esmondin kirjurikseen lähetystöönsä
Pariisiin, mutta tähän tarjoukseensa hän epäilemättä toivoi saavansa
kiellon; Esmond ei voinutkaan ajatella seuraavansa rakastettuansa
kauemmaksi kuin kirkon ovelle vihkimisen jälkeen, ja hän hylkäsi siis
tuon tarjouksen, jonka hänen jalomielinen kilpailijansa teki hänelle.

Muut vallassa olevat herrat soivat viljalti ainakin kohteliaisuuksia ja
lupauksia eversti Esmondille. Mr. Harley, josta nyt oli tehty Oxfordin
ja Mortimerin lordi ja Sukkanauhan ritari samana päivänä kuin herttua
Hamiltonistakin, lähetti everstille ilmoituksen, että hänelle pian
tarjottaisiin istuinta parlamentissa; ja mr. St. John antoi everstille
paljon imartelevia ylenemistoiveita sitten kun tästä tulisi edustaja.
Esmondin ystävät olivat kaikki menestyneet hyvin; ja kaikkein parhaiten
ja loistavimmin oli menestynyt hänen rakas vanha päällikkönsä, kenraali
Webb, joka nyt oli määrätty maavoimain kenraaliluutnantiksi ja jonka
erikoisen kunnioittavasti ottivat vastaan ministeristö, kuningatar ja
ulkona olevat ihmiset, jotka hurrasivat tuolle päällikölle aina, kun
he näkivät hänet vaunuistaan menossa parlamenttiin tai kuningattaren
vastaanottoon tahi nilkuttavan jalkaisin vaunuihinsa St. Stephensistä
mainehikkaan keppinsä ja kainalosauvansa varassa; ja ihmiset osoittivat
hänelle suosiotaan yhtä äänekkäästi kuin konsanaan Marlborough'lle.

Tuo suuri herttua oli häväisty perinpohjin, ja kelpo Webb laski
kaikkien hänen onnettomuuksiensa alkaneen Wynendaelista ja vakuutteli,
että Kohtalotar oli oikein palkinnut tuon petturin. Herttuatar Sarah
oli hänkin joutunut perikatoon: hänen oli ollut pakko luovuttaa
avaimensa ja paikkansa ja eläkkeensä. "Aiai!" virkkoi Webb, "hän olisi
avaimillaan lukinnut kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jos olisin
saanut kuulan päähäni, mutta minäpä ehkäisin tuon apuretkikunnan
Wynendaelissa." Vihamiehemme Cardonnel oli ajettu pois Alahuoneesta
(yhdessä mr. Walpolen kanssa) jouduttuaan kiinni yleisten varojen
väärinkäyttämisestä. Cadogan menetti arvonimensä ja paikkansa
Towerin luutnanttina. Marlborough'n tyttäret luopuivat paikoistaan
uskottuina hovineiteinä, ja herttua Marlborough'n lankeemus oli niin
täydellinen, että hänen vävynsä, lordi Bridgewaterin, täytyi jättää
asuntonsa St. Jamesissa ja häneltä lopetettiin pieni eläkkeensä
ylihovitallimestarina. Mutta luulen, että Marlborough'n syvin lankeemus
oli se, että hän lähetti kysymään kenraali Webbiltä milloin tämä soisi
hänelle vastaanoton, hän joka oli komentanut tuota vaappumatonta vanhaa
kenraalia ja loukannut ja ivaillut tätä, Marlborough, joka oli antanut
Webbin virua odotushuoneessaan ja joka ei Webbin urotyön jälkeen
viitsinyt edes kirjoittaa tälle omakätistä kirjettä. Kansa halusi nyt
yhtä kiihkeästi rauhaa kuin se koskaan oli halunnut sotaa. Savoijin
prinssi tuli Englantiin, kuningatar otti hänet vastaan ja hän sai
mainehikkaan kunniamiekan ja koetti kaikin keinoin koota whigpuoluetta,
jotta se toisi Englantiin Hannoverin nuoren vaaliruhtinaan -- hän
koetti tehdä kaikkensa pitkittääkseen sotaa ja edistääkseen tuon
prinssin niin leppymättömästi vihaaman vanhan hallitsijan perikatoa.
Mutta kansa oli väsynyt sotaan -- niin täydellisesti väsynyt, ettei
häviömme Denainin luona voinut herättää meissä mitään vihaa, vaikka
sellainen häviö kaksi vuotta aikaisemmin olisi saanut koko Englannin
raivon valtaan. Helppoa oli havaita, ettei suuri Marlborough nyt ollut
armeijan johdossa. Eugenen täytyi raivoissaan peräytyä ja luopua
uneksimastaan loistavasta kostosta. Turhaan sanoi herttuan puolue
Englannissa: "Annammeko me häväistä aseitamme? Emmekö lähetä takaisin
sitä ainoata esitaistelijaa, joka voisi hyvittää kunniamme?" Kansa oli
saanut tarpeekseen taistelusta ja pilkka tai kehoitukset eivät enää
voineet brittejämme kiihoittaa.

Täytyy myöntää, että mr. St. John valtiomieheksi, joka aina puhui
vapaudesta ja jolla aina oli suurimmat filosofiset maksimit huulillaan,
menetteli toisinaan enemmän turkkilaisen kuin kreikkalaisen filosofin
tavoin, ja hän menetteli häpeällisesti ainakin yhtä onnetonta
ihmisluokkaa vastaan -- kynänkäyttäjiä vastaan, ja sellainen
mielivaltaisuus oli hieman tavatonta miehessä, joka julisti niin
suuresti kunnioittavansa heidän kutsumustaan. Tähän aikaan oli kynäsota
kovin kiivasta. Hallituksen puolue oli siinä voiton puolella, suuri
yleisö oli sillä puolella, ja se puolue olisi voinut olla armeliaskin.
Oli luonnollista, että oppositsioni oli jyrkkää ja suurläänistä;
muutamat ottivat siihen osaa sydämensä pohjasta ja ihailivat herttua
Marlborough'n tavatonta lahjakkuutta ja valittivat häväistystä, mikä
maailman suurimman sotapäällikön täytyi kestää; toiset patriootit
taas sai vatsa valittamaan, ja sellaiset miehet huusivat, koska he
olivat köyhiä ja saivat palkan huutamisestaan. Näille ei mr. St. John,
Bolingbroken lordi, osoittanut vähintäkään armoa, vaan heitätti heitä
joukon vankilaan tai häpeäpaaluun osoittamatta hiventäkään sääliä.

Mr. Esmond oli nyt muuttunut asemiehestä kynämieheksi, mutta hän oli
turvallisemmalla puolella kuin se, jolle yllämainitut miehet uskalsivat
vapautensa ja luottonsa. Meidän puolellamme, voimakkaammalla, ei ollut
mitään vaaraa; ja sitäpaitsi lohdutteli mr. Esmond itseään sillä
imartelevalla ajatuksella, että hän ainakin kirjoitti kuin gentlemanni
milloin hänen ei onnistunutkaan esiintyä nerona.

Sen aikuisista kuuluisista neroista, jotka ovat tehneet kuningatar
Annan hallitusajan mainehikkaaksi ja joiden teokset tuleviin
aikoihin säilyvät kaikille englantilaisille, näki mr. Esmond useita,
mutta pääasiallisesti vain yleisissä paikoissa, sillä hän ei ollut
kenenkään heidän läheisempi ystävä lukuunottamatta kelpo Dick
Steeleä ja Addisonia, jotka kuitenkin luopuivat Esmondista, kun
hänestä tuli piintynyt tory ja kun hän joutui läheisiin väleihin
tuon puolueen johtajien kanssa. Addison valitsi itselleen vain
muutamia ystäviä, ja hän oli harvoin avomielinen muulloin kuin heidän
seurassaan. Julkisuuden miehistä oli vaikeata löytää suorempaa ja
omantunnontarkempaa miestä kuin hän, jonka keskustelu oli niin
monipuolista, välitöntä ja miellyttävää. Nyt myöhemmällä iälläni
kirjoittaessani tätä myönnän Addisonin politiikan olleen oikean, ja jos
minun aikani palaisi, olisin Englannissa whig enkä tory; mutta miehiä,
jotka omaksuvat jonkun puolueen politiikassa, sitovat siihen useimmiten
enemmän ihmiset kuin periaatteet.

Ystävällisyys tai muu vähäpätöinen seikka panee miehen seuraamaan
jompaakumpaa lippua, ja hän marssii sen alla sodan loppuun saakka.
Marlborough oli loukannut Esmondin päällikköä ja tämä vihasi
Marlborough'ta, ja Esmond taisteli päällikkönsä puolesta tämän
riidoissa. Kun Webb tuli Lontooseen, Marlborough'n vihamiehet
käyttivät häntä aseenaan (ja hän olikin puhdasta terästä, tuo
kunnon päällikkö); eikä hänen adjutanttinsa, mr. Esmond, ollut
uskoton eikä arvoton puoluelainen. Ihmeellistä on täällä vieraalla
maalla ja maassa, joka vain nimellisesti on riippuvainen (sillä en
mitenkään saata uskoa, että Pohjois-Amerikan Siirtokunnat voivat
jäädä pienen saarivaltakunnan alusmaiksi edes kahdeksikymmeneksi
vuodeksi), muistaa, miten Englannin kansa antautui yhden tai toisen
aristokraattisen puolueen johdettavaksi ja otti milloin Hannoverista,
milloin Ranskasta kuninkaan, miten vain puolueet kehoittivat. Ja kun
toryt, lokakuun kerhon herrat, korkeakirkolliset papit, jotka pitivät
Englannin kirkon puolta, aikoivat valita katolisen kuninkaan, jonka
puolesta, useat näiden puolueiden skotlantilaiset ja englantilaiset
johtomiehet ihailtavalla uskollisuudella ja hartaudella panivat
henkensä alttiiksi, niin heidät johtivat siihen miehet, joilla ei,
surullista kyllä, ollut mitään uskontoa, vaan jotka käyttivät uskontoa
kuten muitakin mielipiteitään omien pyyteittänsä edistämiseksi. Ja
toisen puolueen, whigien, jotka hekin julistivat uskonnollisuuttaan
ja vapaamielisyyttään, oli pakko hakea Hollannista tai Hannoverista
hallitsija, jonka ympärille he voisivat kokoontua. Tuo osa Englannin
historiaa on omituinen kompromissien sarja -- periaatekompromisseja,
puoluekompromisseja, uskontokompromisseja! Englannin vapauden ja
itsenäisyyden rakastajat alistivat omattuntonsa uskonnollisissa
kysymyksissä parlamenttisäädöksen alaisiksi; he eivät voineet ratkaista
vapauttaan lähettämättä Celle'een tai Haagiin hakemaan kuningasta, joka
heitä johtaisi, eivätkä he voineet löytää maailman ylpeimmän kansan
joukosta hallitsijakseen miestä, joka puhuisi heidän omaa kieltään ja
ymmärtäisi heidän lakejaan. Toryja korkeakirkolliset patriootit olivat
valmiit kuolemaan katolisen suvun puolesta, hallitsijasuvun, joka
oli myynyt meidät ranskalaisille. Mahtavat whigpuolueen aateliset,
piintyneet tasavaltalaiset niskottelijat, jotka maankavalluksesta
olivat katkaisseet Kaarle Stuartin pään, ottivat kernaasti kuninkaan,
joka oli perinyt arvonimensä kuninkaalliselta isoäidiltään, jonka pään
taas oli katkaissut kuningatar Elisabetin mestauskirves. Ja meidän
ylpeä englantilainen aatelimme lähetti hakemaan itselleen kuningasta
pikkuruisesta saksalaisesta kaupungista hallitsemaan Lontooseen, ja
meidän pappimme suutelivat hänen hollantilaisten rakastajattariensa
rumia käsiä pitämättä sitä minään häpeänä. Englannissa tehdään aina
jyrkät puolue-erot samoin kuin peritään talokin kaikkine rasituksineen,
velkoineen, vanhoine epämukavuuksineen, vieläpä raunioineenkin; vain
korjaillaan, mutta ei milloinkaan rakenneta uudestaan. Viitsimmekö me
Uuden Maailman ihmiset enää nimellisestikään alistua tähän vanhaan
brittiläiseen taikauskoon? Ajan merkit panevat minut ajattelemaan, että
ennen pitkää välitämme yhtä vähän kuningas Yrjöstä ja maallisista ja
hengellisistä herroistamme kuin kuningas Knut Suuresta tai druideista.

Tämä luku alkoi neroista, ja olemme harhailleet kovin kauaksi heistä,
huomauttaa tyttärenpoikani varmaankin. Miellyttävimmät neroista, jotka
tunsin, olivat tohtorit Garth ja Arbuthnot sekä mr. Gay, "Trivian"
kirjoittaja, parhain ja viehättävin mies, joka koskaan on sukkeluudelle
nauranut tai pulloa aukonut. Näin myös mr. Priorin, ja hän oli kuin
saviastia, joka ui vaskiastiain joukossa virtaa alas ja joka koko
matkan, syystä kyllä, pelkäsi murskaantuvansa. Minä tapasin hänet sekä
Lontoossa että Pariisissa, missä hän jätteli surullisia jäähyväisiä
Shrewsburyn herttualle, sillä hänellä ei ollut voimaa ylläpitää arvoa,
minkä hänen eittämätön nerokkuutensa ja luonnonlahjansa olivat hänelle
voittaneet, ja hän kirjoitteli mairittelevia kirjeitä ministeri St.
Johnille ja ajatteli hopeitansa ja virkaansa ja pelkäsi miten hänen
kävisi, jos hänen puolueensa häviäisi, Näin kuuluisan mr. Congreven
lukemattomia kertoja "Buttonissa" ja hän oli loistava raunio; hän oli
kovin ylellisesti puettu ja osoitti urheata naamaa onnettomuuksistaan
huolimatta, vaikka hän oli luuvaloinen ja melkein sokea.

Suuri mr. Pope (jonka ihmeellistä neroa ihaillessani jään sanoja
vaille) oli vain hento nuorukainen tähän aikaan ja näyttäytyi harvoin
ravintoloissa. Sen aikuisissa teatterissa ja kahviloissa kävijöiden
parvessa oli sadoittain älyniekkoja ja mukavia miehiä -- miehiä, joita
_nunc perscribere longum est_ [kuvaaminen tässä veisi pitkälle].
Luulen, että sellaisista miehistä sain nähdä kaikkein loistavimman
näytteen vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun tein viimeisen
matkani Englantiin ja tapasin nuoren Harry Fieldingin, jonka isä
oli se Fielding, joka yhdessä meidän kanssamme oli ollut sodassa
Espanjassa ja myöhemmin Flanderissa; veikeydessä ja sukkeluudessa
nuori Fielding tuntui voittavan kaikki muut. Kuuluisasta tohtori
Swiftista voin sanoa vain _vidi tantum_ [sain ainoastaan nähdä]. Hän
oli Lontoossa koko tämän ajan kuningattaren kuolemaan asti ja hän kävi
sadoissa ravintoloissa, joissa hänet vain näin, mutta en seurustellut
hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan jäänyt pois hovista sunnuntaina
ja siellä oli hänet pari kertaa etempää näytetty isoisällenne. Hän
olisi kyllä kernaasti tutustunut minuun, jos olisin ollut joku suuren
arvonimen tai ritarimerkin omistaja. Hovissa ei tohtori nähnyt muita
kuin kaikkein suurimmat. Valtiovarainhoitaja ja St. John nimittivät
häntä tavallisesti Jonathaniksi ja palkitsivat hänet huonosti
siitä, mitä he hänellä teettivät. Tohtori Swift kirjoitti heidän
häväistyskirjoituksensa, taisteli heidän vihollisiaan vastaan, ruoski
ja kerskaili heidän palveluksessaan, ja varmaa on, että hän teki sen
erikoisen taitavasti ja sisukkaasti. Sanotaan hänen nyt menettäneen
järkensä ja unohtaneen kärsimänsä vääryydet ja vihansa ihmissukua
vastaan. Minä puolestani olen aina pitänyt häntä ja Marlborough'ta sen
ajan suurimpina miehinä. Olen lukenut Swiftin kirjat (kukapa ei niitä
tuntisi?) vilpoisissa metsissämme täällä, ja kun häntä ajattelen,
tuntuu hän jättiläiseltä verrattuna minuun -- yksinäiseltä, sortuneelta
Prometheukselta, joka valittaa, kun kotka häntä laatelee. Minä näin
Prometheuksen; mutta kun ensi kerran jouduin tuon jättiläisen kanssa
puheisiin, astui tämä kantotuolistaan "Siipikarjakahvilaan". Hän oli
tullut sinne humalainen irlantilainen palvelija airueenaan, joka
ilmoitti hänet huutamalla hänen kunnianarvoisuutensa nimen, sillä välin
kuin hänen isäntänsä yhä kitsasteli kantomiehelle maksaessaan. Tästä
mr. Swiftista en pitänyt, ja kuulin monenmoisia juttuja siitä miten hän
kohteli miehiä ja kiusasi naisia. Hän osasi imarrella suuria yhtä hyvin
kuin hän osasi kiusata heikkoja; ja koska mr. Esmond siihen aikaan oli
nuorempi ja tulisempi kuin nyt, niin hän oli päättänyt olla pakenematta
tämän lohikäärmeen hampaita ja tulta, jos hän joskus tämän kohtaisi.

Ihmisillä on monenmoisia vaikuttimia, jotka heitä elämässä johtavat, ja
sadat erilaiset syyt vievät heitä epätoivoisiin tai suuriin tekoihin.
Esmondilla oli eräs toveri, eräs pikkuinen irlantilainen kelpo
luutnantti Handysiden rykmentistä. Tämä joutui niin suureen velkaan
leirikapakoitsijalle, että hän aikoen kosiskella miehen tytärtä, aikoen
siten maksaa velkansa; ja velkaansa ja naista paeten hän hyökkäsi
Malplaquet'n taistelussa niin epätoivoisesti ranskalaisten linjoja
vastaan, että hän sai oman komppanian ja ylennettiin kapteeniksi,
mutta hänen täytyi kuitenkin naida ravintoloitsijan tytär, joka toi
Roger-poloiselle huomenlahjana kuitin tämän veloista hänen isälleen.
Laskua ja avioliittoa paeten hän juoksi vihollisen pistimiä vastaan
ja kun eivät nämä häntä tappaneet, työnnettiin hänet takaisin toiseen
pahaan. Samassa taistelussa taisteli suuri herttuamme, ei ranskalaisia,
vaan Englannin torypuoluetta vastaan; eikä hän pannut alttiiksi omaa
ja sotajoukon henkeä isänmaansa, vaan palkkojensa ja virkojensa ja
tuon ainoan henkilön, jota hän maan päällä pelkäsi, Englannissa olevan
vaimonsa puolesta. Olen tutkinut komppaniani miehiä (uusia joukkoja
maalaispoikia liittyi sodan aikana armeijaamme yhtämittaa, vaihtaen
auran miekkaan) ja sain selville, että puolet lippumme alla kulkevista
oli sinne saanut nainen; erään oli hänen rakastettunsa hyljännyt ja
hän otti epätoivoissaan sotilaspestin; toinen taas oli hyljännyt tytön
ja pakeni tätä leirille, mistä ei laki häntä saanut käsiinsä. Miksi
kertoisimme sellaisia yksityiskohtia? Mitäpä muuta voisivat Aatamin ja
Eevan pojat kuin jatkaa sitä rakkauden ja kärsimysten sarjaa, minkä
heidän isänsä ja äitinsä alkoivat? Oi tyttärenpoikani! Minulta alkaa
olla lopussa se osa elämäkertaani, jossa tein tuttavuutta Englannin
ja Euroopan suurmaailman ihmisten kanssa; minun vuoteni ovat jo
menneet ohi heprealaisen runoilijan määrän, ja minä vakuutan sinulle,
että kaikki huoleni -- ja totisesti myös ilonikin -- ovat johtuneet
naisesta, ja niin on sinunkin käyvä, kun aikasi tulee. Nainen teki
minusta sotilaan ja nainen myöhemmin pani minut punomaan juonia; Minä
luulen, että olisin laittanut hänelle vaikka vaatteita, jos hän vain
olisi minua kehoitellut siihen; kaiken, mikä oli vallassani, minä
olisin antanut hänelle. Eikö joka miehellä ole omassa mitassaan ollut
Omfaleaansa ja Delilaansa? Minun viettelijäni kiehtoi minut Thamesin
rantamilla rakkaassa vanhassa Englannissa; sinä saatat löytää omasi
Rappahannocin ääriltä.

Tuota naista, miellyttääkseni siis koetin herättää huomiota sotilaana
ja myöhemmin älyniekkana ja poliitikkona; erästä toista miellyttääkseni
olisin kantanut mustaa papin kaapua ja kaulusta, ja niin olisi
tapahtunutkin, jollei korkeampi kohtalo olisi tullut väliin ja tuhonnut
tuota suunnitelmaa. Ja luulen totisesti, että maailma on samanlainen
kuin kapteeni Esmondin komppania, josta äsken puhuin; ja jos eteenne
paljastettaisiin joka miehen elämänvaiheet, niin näkisitte naisen häntä
estelevän tai viivyttelevän hänen kulkuaan tai pysähdyttävän hänet,
tai näkisitte naisen rohkaisevan tai kiihoittavan häntä tai viittaavan
hänelle vaunuistaan niin että mies menee hänen luokseen ja jättää
kilpajuoksun sikseen; tai nainen tuo hänelle omenan ja sanoo: "syö",
tai hankkii hänelle tikarin ja kuiskaa: "Tapa! tuossa on Duncan ja
kruunu ja sopiva tilaisuus."

Isoisänne taisteli paremmalla menestyksellä poliitikkona kuin
älyniekkana; ja hän kykeni tekemään hyviä palveluksia sille asialle,
jonka palvelukseen hän uhrautui, sekä mr. St. Johnille ja hänen
puolueelleen, koska hänellä päällikkönsä loukkausten ohella oli omaa
yksityistä vihan aihetta suurta sotavoimia johtavaa herttuata vastaan
ja koska hän tunsi sota-asiat paremmin kuin useimmat kirjailijat,
jotka eivät olleet käyneet "Wills"'in piipun tulta kauempana. Mutta
hän halveksi solvailevaa kirjoitustapaa, johon muutamat torypuolueen
kirjoittajat alentuivat; esimerkiksi tohtori Swift, joka suvaitsi
epäillä herttua Marlborough'n rohkeutta ja hänen ylhäisyytensä
etevyyttä sota-asioissa. Esmondin julkaisujen arvoa ei alentanut
sekään, että hän toivoi niillä olevan menestystä (vaikka ne eivät
voineet loukata herttua Marlborough'ta läheskään niin paljon
yleisön silmissä kuin Swiftin solvailevat hyökkäykset, jotka olivat
tarkoituksellisesti laaditut mustaamaan ja alentamaan herttuata) sillä
mr. Esmond oli ne kirjoittanut avomielisesti ja vilpittömästi ja hän
tunnusti ne mielellään omikseen; Esmond ei enää kuulunut armeijaan,
mutta hän ei koskaan hyökkäillyt Marlborough'n tavatonta rohkeutta ja
etevyyttä vastaan, vaan ainoastaan hänen itserakkauttaan ja ahneuttaan.

Erään kerran Esmond oli kirjoittanut palasen torypuolueen lehteen,
jonka nimi oli _Post-Boy_ (kirjeen Bouchainista, josta kaupunki puhui
kokonaista kaksi päivää, kunnes eräs italialainen laulaja antoi uutta
keskusteluaihetta), ja kun hänellä oli asiaa liikekeskukseen, mistä
Beatrix taisi haluta hansikasparin tai viuhkan, niin Esmond meni
oikomaan kirjoitustaan ja istui painohuoneessa, kun kuuluisa tohtori
Swift saapui, mukanaan irlantilainen palvelijansa, joka tavallisesti
kulki hänen kantotuolinsa edessä ja huusi isäntänsä nimen kovin
arvokkaasti.

Mr. Esmond odotteli myös latojaa, jonka vaimo oli mennyt tätä kapakasta
hakemaan, ja piirusteli odotellessaan ratsusotilaan kuvaa latojan
vaimon likaiselle, somalle pikku pojalle, jonka vaimo oli jättänyt
kotiin.

"Te olette nähtävästi _Post-Boyn_ julkaisija, sir?" virkkoi tohtori
narisevalla äänellä Irlannin murteella; ja hän katsahti everstiin
tiheitten kulmakarvainsa alta kovin kirkkaalla sinisellä silmäparilla.
Hänen hipiänsä oli samea, vartalonsa lihava ja hänellä oli kaksi
leukaa. Hänellä oli yllään kulunut papinkauhtana ja mustan peruukkinsa
päällä kulunut hattu, ja hän veti esiin suuren kultakellon, johon hän
vihaisena katsahti.

"Minä olen vain avustaja, tohtori Swift", virkkoi Esmond, pitäen yhä
pikku poikaa sylissään. Hän istui selkä akkunassa kiinni, joten ei
tohtori voinut nähdä häntä.

"Kuka teille sanoi, että minä olen tohtori Swift?" kysyi tohtori,
katsoen everstiin ylpeänä.

"Teidän kunnianarvoisuutenne palvelija huusi nimenne", virkkoi eversti.
"Minä päättelin, että olette tuoneet hänet Irlannista."

"Pyydän kysyä, sir, mikä oikeus teillä on päätellä onko minun
palvelijani tullut Irlannista vai ei? Minä tahdon puhua johtajanne, mr.
Leachin kanssa. Laputtakaa häntä hakemaan."

"Missä on isäsi, Tommy?" kysäisi eversti lapselta, likaiselta pikku
raukalta, jolla oli mekko yllä.

Vastauksen asemesta alkoi lapsi itkeä; tohtorin tulo oli epäilemättä
pelästyttänyt pahasen.

"Lähettäkää tuo kirkuva mukula omiin oloihinsa ja tehkää mitä käskin,
sir", virkkoi tohtori.

"Minun täytyy ensin lopettaa Tommyn kuva", virkkoi eversti nauraen.
"Kas niin, Tommy, tahdotko parrakkaan tai parrattoman Pandourin?"

"Pajjakkaan", virkkoi Tommy, kovin innostuneena kuvaan.

"Kuka piru te olette, sir?" huudahti tohtori; "oletteko te latojan
apulainen vai mikä?"

"Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse herättää henkiin pirua
kysyäkseen kuka minä olen", virkkoi eversti Esmond. "Oletko koskaan
kuullut tohtori Faustista, pikku Tommy? tai isä Baconista, joka keksi
ruudin ja pani Thamesin tuleen?"

Mr. Swift kävi ihan punaiseksi, melkein sinipunaiseksi. "En tahtonut
loukata, sir", virkkoi hän.

"Loukkasitte tahtomattannekin", virkkoi toinen yrmeästi.

"Kuka te olette, sir? Tiedättekö te, kuka minä olen, sir? Te kuulutte
tuohon Grub Streetin töhertäjälaumaan, jota ystäväni ministeri on
ahdistellut. Miten te uskallatte, sir, puhutella minua näin?" huudahti
tohtori raivostuneena.

"Minä pyydän teidän kunnianarvoisillenne suosiollista anteeksiantoa,
jos olen teidän kunnianarvoisuuttanne loukannut", virkkoi Esmond kovin
nöyränä. "Teen mitä tahansa mieluimmin kuin menen tutkintotuomarin
eteen tai häpeäpaaluun. Mutta mrs. Leach, latojan vaimo, pyysi minun
pitämään huolta Tommystä sillä aikaa kuin hän hakee kapakasta miestään,
ja minä en tohdi jättää lasta, sillä se voi polttaa itsensä takassa;
mutta jos teidän kunnianarvoisuutenne kaitsee häntä --"

"Minäkö ottaisin tuon pikku pedon!" virkkoi tohtori peräytyen. "Minä
olen teitä parempien palveluksessa, mies. Sanokaa mr. Leachille, että
kun hän tekee tohtori Swiftin kanssa sopimuksen, niin hänen on parasta
pitää se -- kuuletteko? Ja käyttäkää kieltänne kunnioittavammin, kun
puhuttelette minun laistani miestä."

"Minä olen vain entinen sotilas", virkkoi eversti, "ja kyllä minä olen
nähnyt parempia päiviä, vaikka nyt olenkin joutunut kirjoittelemaan.
Minkäpä kukaan kohtalolleen voi, sir?"

"Te olette nähtävästi se mies, josta mr. Leach on minulle puhunut.
Olkaa hyvä ja puhukaa säyseästi, kun teitä puhutellaan, ja käskekää
Leachin tänä iltana kello kymmeneltä saapua asuntooni Bury Streetille
ja tuoda lehdet mukanaan. Ja kun te toiste minut tapaatte, tunnette te
minut ja olette kohtelias, mr. Kemp."

Kemp-poloinen, joka sodan alkaessa oli ollut luutnantti oli joutunut
vastoinkäymisiin ja oli _Post-Boyn_ avustaja sai nyt palkkaa kelpo mr.
Leachilta eikä kuningattarelta. Esmond oli nähnyt tämän herran ja hän
oli kyvykäs, ahkera ja kunnollinen mies, joka uurasti elättääkseen
suuren perheensä ja valvoi monta pitkää talviyötä, torjuakseen
sudet oveltaan. Ja mr. St. John, jolla oli aina vapaus huulillaan,
oli juuri lähettänyt joukon vastapuolueen kynäilijöitä vankeuteen
ja vieläpä yhden häpeäpaaluunkin siitä, mitä ministeri nimitti
häväistyskirjoituksiksi, vaikka ne häväistyskirjoitukset eivät olleet
puoliksikaan niin alhaisia kuin meidän puolueemme kirjoitukset. Tästä
julmuudesta oli Esmond moittinut ministeriä, joka vain nauroi ja
sanoi, että ne roistot olivat saaneet ansaitun palkkansa; sitten hän
kertoi Esmondille erään Swiftin sukkeluuden asiasta. Kun St. John
kerran aikoi armahtaa erään miespoloisen, joka ryöstöstä oli tuomittu
kuolemaan, niin tämä irlantilainen ihan esti ministerin tekemästä tätä
hyvää työtä ja kerskailikin vielä, että hän oli hirtättänyt miehen;
ja vaikka tohtori olikin suuri nero ja loistavan lahjakas, ei Esmond
voinut hänestä ollenkaan pitää eikä halunnut koskaan tutustua häneen.
Tohtori saapui uutterasti kylläkin joka sunnuntai hoviin, missä eversti
harvoin kävi, vaikka hän tunsikin sinne suurta vetovoimaa erään hänen
majesteettinsa kauniin hovineidon tähden, ja se määräävä sävy minkä
Swift omaksui, välittämättä maamiehistään, jotka hän hyvin tunsi,
hänen kovaääninen puheensa, joka saattoi olla sekä loukkaavaa että
orjailevaa, vieläpä hänen lämmin ystävyytensä valtiovarainhoitajan ja
ministeri St. Johnin kanssa, jotka hyväksyivät hänen kaikki oikkunsa
ja sanoivat häntä Jonathaniksi, kiusasi varmasti useita henkilöitä,
joihin ylpeä pappi ei kiinnittänyt mitään huomiota turhamaisuutensa ja
menestyksensä päivinä.

Kolme päivää marraskuun 15 päivän jälkeen 1712 (sitä päivämäärää
Esmond ei voi unohtaa) eversti meni kenraalinsa päivälliskutsuihin,
joissa tilaisuuksissa hän tavallisesti istui pöydän alapäässä; niinpä
hän sodan aikanakin oli lukemattomia kertoja istunut kenraalin sekä
työ- että ruokapöydän päässä. Nyt oli suuret juhlakutsut ja tarjoilu
oli upeata; vanha kelpo herra halusi kestitä loistavasti ystäviään;
vieraisiin kuuluivat: hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua, joka oli
saanut kenraalin arvon armeijassa, varakreivi, lordi Bolingbroke,
hänen majesteettinsa valtiosihteeri, sekä lordi Orkney, joka oli ollut
yhdessä meidän kanssamme sodassa. Herttua Hamilton, vaatevaraston
yliritari, jonka kunniaksi juhla oli järjestetty, kun hänen matkansa
lähettilääksi Ranskaan alkoi lähestyä, oli kello kahdelta, vain tuntia
ennen päivällistä, lähettänyt kenraali Webbille anteeksipyynnön; vain
kaikkein kiireellisin asia, sanoi herttua, voi hänet estää juomasta
erojaismaljaa kenraali Webbin terveydeksi. Hänen poissaolonsa tuotti
suuren pettymyksen Esmondin vanhalle päällikölle, joka lisäksi kärsi
kovin haavoistaan, ja vaikka seura olikin arvohenkilöistä kokoonpantu,
niin mieliala oli synkänpuoleinen. Viimein saapui St. John ja toi
ystävänsä mukanaan. "Minun pöydässäni on varmasti aina tilaa tohtori
Swiftille", virkkoi vanha kenraalini kohteliaasti kumartaen.

Mr. Esmond meni tohtorin luo ja kumarsi hymyillen. "Minä ilmoitin
tohtorin asian latojalle", virkkoi hän; "toivottavasti hän ajoissa toi
teidän asuntoonne nuo paperit." Leach-parka oli palannut heti tohtorin
poistuttua humalaisena kotiinsa, jonne hänen taloudellinen vaimonsa
hänet toi, ja hän oli puhellut sekanaisesti serkku Swiftista, vaikka ei
mr. Esmond tietenkään vihjaillut tähän sukulaisuuteen. Tohtori rypisti
silmiään, punastui ja joutui kovin hämilleen eikä virkkanut montakaan
sanaa koko päivällisillä. Kovin pieni kivi saattaa toisinaan kaataa
nämä neron Goliatit, ja niin joutui Swiftkin toisinaan häviölle, jos
hän sattui reiman miehen otteeseen. Hän istui synkkänä paikalleen ja
sekoitti vettä viiniin, jota toiset runsaasti käyttivät, ja puhui
tuskin sanaakaan.

Keskustelu koski päiväntapahtumia tai pikemminkin ihmisiä kuin
tapahtumia; puhuttiin lady Marlborough'n raivosta, miten hänen
tyttärensä vanhoissa vaatteissa ja yömyssyt päässä katselivat
akkunoistaan ja näkivät seurapiirin menevän kuningattaren
vastaanottoihin; hovimarsalkan kauhusta, kun Savoijin prinssi
esitettiin hänen majesteetilleen palmikkoperuukissa, vaikka ei vielä
ennen yksikään mies, jolla ei olisi ollut täyttä peruukkia, ollut
saanut suudella kuningattaren kättä; puhuttiin mohawk-intiaaneista ja
ilkitöistä, joita he tekivät hyökätessään kaupunkeihin, rääkätessään
ja murhatessaan. Joku kertoi, että Mohunin pahaenteiset kasvot taas
edellisenä iltana oli nähty teatterissa ja että Macartney ja Meredith
olivat olleet hänen kanssaan. Seuramme, vaikka se oli tarkoitettu
iloiseksi juhlaksi, oli juomasta ja keskustelusta huolimatta synkkä
kuin hautajaisjoukko. Kaikki keskusteluaiheet tuntuivat häipyvän
yleiseen synkkyyteen. Ormondin herttua poistui, kun keskustelu johtui
äskeiseen Denainin taisteluun, jonka olimme hävinneet. Esmondin
kenraaliinkin koski tämän taistelun mainitseminen, sillä hänen
toverinsa Wynendaelin retkeltä, Nassau-Woudenbourgin kreivi, oli siellä
kaatunut. Mr. Swift suuttui, kun Esmond häntä kiusoitteli, että hän
ei juo viiniä, ja otti hattunsa naulasta ja poistui viitaten lordi
Bolingbrokea mukaansa; mutta tämä kehoitti tohtoria käyttämään hänen
vaunujaan ja säästämään ajurinmaksun -- hänen täytyi keskustella
eversti Esmondin kanssa; kun muu osa seuraa vetäytyi korttiensa ääreen,
jäi hän Esmondin kanssa hämärään keskustelemaan.

Bolingbroke puhui aina kerkeästi juotuaan paljon. Siinä tilassa
saivat hänen vihollisensa hänet puhumaan kaikenlaisia salaisuuksia;
naisiakin käytettiin häntä urkkimaan ja merkitsemään muistiin hänen
sanojaan. Olen kuullut, että lordi Stair kolme vuotta myöhemmin, kun
valtiosihteeri pakeni Ranskaan ja rupesi pretendentin ministeriksi,
sai kaikki tarvitsemansa tiedot siten, että hän otti naisurkkijoita
vakoilemaan St. Johnia tämän ollessa humalassa. Nyt hän puhui
avomielisesti: "Jonathan ei tiedä mitään tästä hommasta, vaikka hän
tosin epäilee. Ja kautta Yrjänän, Webbista tulee arkkipiispa ja
Jonathanista tulee -- ei -- hitto vie -- Jonathan saa vallan kernaasti
arkkipiispan istuimen Jaakolta, minä takaan sen. Herttua Hamiltonilla
on koko asiain johto käsissään", jatkoi sihteeri. "Meillä on sellaista,
mikä pakottaa Marlborough'n pysymään erillään, ja parin viikon päästä
hän poistuu Lontoosta. Priorilla on omissa asioissaan hoitamista; hän
poistui luotani tänä aamuna. Ja kuulepa, Harry, jos kohtalo veisi
meiltä ylevän, rakastetun ja mitä luuvaloisimman ja täydellisimmän
kuningattaremme ja uskon puoltajan, niin meidän kaunis asiamme
voittaisi. _A la sante de la bonne cause!_ [hyvän asian menestykseksi!]
Kaikki hyvä tulee Ranskasta. Viini tulee Ranskasta; tyhjentäkäämme uusi
malja kauniin asiamme menestykseksi!" Me joimme sen yhdessä.

"Luuletko kauniin asiamme kääntyvän protestantiksi?" kysäisi mr. Esmond.

"Ei hitossa", virkkoi toinen; "hän puoltaa meidän uskoamme kuten hänen
velvollisuutensa on, mutta hän ei siltä luovu omastaan. Urospeura ja
pantteri saavat ajaa samoissa vaunuissa, kautta Jupiterin! Vanhurskaus
ja rauha suutelevat toisiaan ja me saamme tänne isä Massillonin
kävelemään Paavalin kirkon holvikaarrokseen tohtori Sacheverelin
rinnalle; lisää viiniä; juokaamme hyvän asian malja polvillamme --
hitto vie, juokaamme se polvillamme!" Hän oli aivan hämmentynyt ja
kiihtynyt viinistä.

"Mutta jos kaunis asia möisi meidät ranskalaisille kuten hänen isänsä
ja setänsä häntä ennen?" virkkoi Esmond, jolla aina oli synkät
ennakkoluulonsa.

"Möisi meidät ranskalaisille", kertasi Bolingbroke; "pelkääkö yksikään
englantilainen herrasmies sitä? Sinä, joka olet nähnyt Blenheimin ja
Ramillies'n pelkäät ranskalaisia? Meidän molempain esi-isät, kuten
myös urhean vanhan Webbin tuolla, ovat sadoissa taisteluissa otelleet
ranskalaisten kanssa, ja meidän lapsemme ovat valmiit tekemään saman.
Kuka se taas tahtoi enemmän englantilaisia rintamalle? Serkkuni
Westmorelandko? Möisi meidät ranskalaisille, pyh!"

"Hänen setänsä teki sen", virkkoi Esmond.

"Ja miten kävi hänen isoisänsä?" keskeytti St. John täyttäen taas
maljansa. "Minä juon Englannin suurimman hallitsijan maljan, juon sen
englantilaisen maljan, joka teki Englannista kuningaskunnan. Meidän
suuri kuninkaamme tuli Huntingdonista eikä Hannoverista; meidän isämme
eivät hakeneet hollantilaista hallitsijakseen. Tulkoon kuningas ja me
pidämme hänet ja näytämme hänelle Whitehallin. Jos hän on kavaltaja,
niin täällä on oikea paikka tutkia häntä. Ja onhan meillä yhtä suuria
miehiä kuin milloinkaan aikaisemmin on ollut. Täällä on miehiä, jotka
eivät pelkää vaaraa missään muodossa. Petturi! isänmaan kavallusta!
peloittavatko sellaiset sanat meitä? Ovatko kaikki Oliverin miehet
kuolleita tai hänen mainehikas nimensä unohdettu viidessäkymmenessä
vuodessa? Eikö ole enää hänen vertaisiaan miehiä, yhtä suuria -- niin,
yhtä suuria? Eläköön kuningas! ja jos kuningaskunta epäonnistuu niin
eläköön Brittein tasavalta!"

St. John täytti taas maljan, kohotti sen ilmaan ja tyhjensi kiivaasti,
juuri kun kuului nopeasti lähestyvää pyörien kolinaa ja ajoneuvot
pysähtyivät ovemme eteen, ja mr. Swift astui eteiseen kiireisen
koputuksen ja pienen odotuksen perästä ja juoksi yläkertaan siihen
huoneeseen, jossa olimme, kasvoillaan kovin huolestunut ilme. St.
John aikoi juuri viinin kiihoittamana lausua jonkun hurjan sitaatin
Macbethistä, mutta Swift esti hänet.

"Lopettakaa Jumalan tähden juontinne, mylord", virkkoi hän. "Minulla on
kauheita uutisia."

"Onko kuningatar kuollut?" kysyi St. John tarttuen kiivaasti vesilasiin.

"Ei, Hamiltonin herttua on kuollut. Tunti sitten murhasivat Mohun
ja Macartney hänet. He riitaantuivat tänä aamuna eivätkä antaneet
herttualle aikaa edes kirjeen kirjoittamiseen. Herttua etsi muutamia
ystäviään, ja nyt hän on kuollut; ja samoin myös Mohun, tuo verinen
roisto, joka hänet tappoi. He taistelivat Hyde-puistossa juuri ennen
auringonlaskua; herttua surmasi Mohunin ja Macartney tuli ja lävisti
herttuan miekallaan, ja nyt on se koira paennut. Minulla on teidän
vaununne alhaalla. Lähettäkää maan joka äärelle tieto ja ottakaa kiinni
se roisto; menkäämme herttuan taloon ja katsokaamme onko hänessä enää
elonmerkkejä."

"Oi Beatrix, Beatrix", ajatteli Esmond, "niin päättyi tyttö poloisen
kunnianhimo."



VI luku.

BEATRIX-PARKA.

Esmondia ei ollut tarvinnut kehoittaa pysymään erillään Beatrixista;
kohtalo oli heidät täydellisesti erottanut. Beatrix-poloinen oli
samalla kuin hän oli lupautunut herttualle, omaksunut herttuattaren
tahi valitun kuningattaren majesteetillisen sävyn, ja hän piti itseään
pyhänä ja erotettuna meistä tavallisista ihmisistä. Hänen äitinsä
ja serkkunsa alistuivat hänen oikkuihinsa; viimemainittu teki sen
ehkä ivaten ja lausuili tavallisia pilojaan Beatrixin ja itsensä
turhamaisuudesta. Tässä tytössä oli erikoinen viehätys, jonka lumoa
eivät eversti Esmond eikä hänen hellä emäntänsä voineet vastustaa.
Huolimatta hänen virheistään ja ylpeydestään ja itsepäisyydestään
heidän täytyi rakastaa Beatrixia; niinpä voitte siis pitää heitä tuon
loistavan olennon hovin kahtena pääimartelijana.

Kuka ei elämänsä matkalla olisi kokenut sellaista lumoa ja palvonut
toista tai toista epäjumalaa? Vuosia sen jälkeen, kun tämä intohimo
oli kuollut ja haudattu tuhansien muiden maallisten huolien ja
pyyteiden kanssa, voi hän, joka sen tunsi, herättää sen henkiin ja
ihailla melkein yhtä hellästi kuin nuoruudessaan tuota rakastettavaa,
majesteetillista olentoa. Minä herätän tuon kauniin olennon muistojen
mailta ja rakastan häntä yhä, tai paremminkin pitäisi minun sanoa,
että sellainen menneisyys on miehelle aina nykyisyyttä; kun sellaisen
intohimon on kerran tuntenut, muodostuu siitä osa hänen olemustaan eikä
hän voi siitä eritä; siitä muodostuu osa uutta ihmistä, samoin kuin
ihmiseen vaikuttavat aina jälkeenpäin suuri usko tai suuri vakaumus,
runouden syvä tajuaminen tai uskonnollinen herääminen -- aivan samoin
kuin se haava, jonka minä Blenheimin luona sain ja josta minulla
on arpi, on tullut osaksi itseäni ja vaikuttanut koko ruumiiseeni,
vieläpä jälkeenpäin henkiseen kehitykseenikin, vaikka neljäkymmentä
vuotta sitten sen sain ja siitä paranin. Erota ja unohtaako! Kuka
uskollinen sydän voisi sen tehdä? Suuret aatteemme, suuret rakkautemme,
elämämme totuudet jäävät ainiaaksi omiksemme. Emme voi niitä erottaa
tietoisuudestamme, ne seuraavat meitä kaikkialle, ja ne ovat pyhiä ja
kuolemattomia.

Vieden muassaan tämän onnettomuuden kauheat uutiset, jotka itkevät
palvelijat herttuan omalla ovella vahvistivat, mr. Esmond ajoi kotiin
päin niin kiivaasti kuin hänen hitaat vaununsa kykenivät hänet viemään
ja pohti koko ajan mielessään, miten hän voisi ilmoittaa tämän asian
sille henkilölle, johon se enimmän koski; ja jos ihmisen turhamaisuus
tarvitsee satiiria, niin tuo naispoloinen antoi aihetta siihen siinä
seurassa ja toimessa, jossa Esmond hänet tapasi. Beatrixin vaunut
olivat tätä ennen päivittäin vierineet säkkikaupasta korukauppaan ja
kultasepästä pitsimyymälöihin. Hänellä oli erinomainen maku tai ainakin
oli rakastunut sulhanen sanonut niin ja antanut hänelle täyden vallan
kaikkiin ostoksiin, pöytäkalustoihin, huonekaluihin ja ajoneuvoihin
nähden, joilla hänen ylhäisyytensä lähettiläs oli halunnut koristaa
loistavaa lähetystointaan. Beatrixin täytyi saada Kneller maalaamaan
muotokuvansa, sillä eihän herttuatar ole täydellinen ilman muotokuvaa;
ja Kneller laatikin jalon luoman, sovittipa siihen vielä eräälle
tyynylle kruununkin, jota Beatrixin piti saada kantaa. Beatrix vakuutti
kantavansa kruunua vasta kuningas Jaakko III:n kruunausjuhlissa;
kellekään ruhtinattarelle maassamme ei kärpännahka ole paremmin
sopinut. Esmond näki eteishuoneen olevan täpötäynnä muotikauppiaita,
korukauppiaita ja nöyriä kultaseppiä jalokivineen, rasioilleen ja
lippaineen; siellä oli silkkikauppiaita seinäverhojen, samettien
ja brokaadikankaiden ympäröimänä. Valittu herttuatar neuvotteli
erään kuuluisan hopeasepän kanssa Exeter Changesta; tämä oli tuonut
suuren siselöidyn tarjottimen, minkä kauneutta hän juuri selitteli,
kun eversti Esmond saapui. "Tule, serkku, ihailemaan tämän sievän
esineen aistikkuutta", virkkoi Beatrix. Siinä lepäsivät Mars ja Venus
kultaisessa lehtimajassa; kultainen Cupido kantoi pois sodanjumalan
kypäriä, toinen hänen miekkaansa, kolmas hänen suurta kilpeään,
johon meidän vaakunamme viereen piti kaivertaa hänen ylhäisyytensä
Hamiltonin herttuan vaakuna; ja neljäs polvistui lepäävän jumalattaren
viereen käsissään herttuallinen kruunu. Jumala armahda! Kun mr.
Esmond uudestaan näki tuon tarjottimen, olivat vaakunat vaihdetut,
herttuallinen kruunu oli vaihtunut varakreivin kruunuun: Siitä tuli
tuon taloudellisen kultasepän oman tyttären huomenlahjoja, kun tämä
kaksi vuotta myöhemmin meni naimisiin varakreivi Squanderfieldin kanssa.

"Eikö olekin kaunis?" virkkoi Beatrix tutkien sitä, ja hän alkoi
selittää Cupidojen somaa suloa ja uupuneen, lepäävän Marsin
taiteellisia muotoja. Esmond tunsi tuskaa, kun hän ajatteli huoneessaan
surmattuna makaavaa soturia, jonka palvelijat ja lapset itkivät hänen
ääressään ja tätä hymyilevää olentoa, joka tuntui koristelevan itseään
morsiameksi kuolinvuoteelle. "Se on kaunis kevytmielisyyden tuote",
virkkoi Esmond katsellen surullisesti tuota ihanaa olentoa; huoneessa
oli soihtuja, jotka valaisivat sen säihkyvää haltijatarta. Beatrix otti
kultaisen tarjottimen ihanille käsivarsilleen.

"Kevytmielisyyttä", virkkoi hän vihaisesti. "Se mikä, sinussa on
kevytmielisyyttä, on minussa säädyllisyyttä. Te pyydätte siitä
juutalaisen hintaa, mr. Graves; mutta minä tahdon sen kuitenkin, vaikka
vain mr. Esmondin kiusalla."

"Oi Beatrix, pane se pois!" virkkoi mr Esmond. "Herodias, sinä et tiedä
mitä sinä kokoat pääsi päälle."

Beatrixilta putosi tarjotin kilahtaen ja kultaseppä juoksi hädissään
nostamaan pudonneen aarteensa. Beatrix huomasi Esmondin kalpean,
kauhistuneen ulkomuodon ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kuin
merkkitulet hädässä. "Mitä on tapahtunut, Henry?" kysyi hän juosten
Esmondin luo ja tarttuen tämän molempiin käsiin. "Mitä sinä tarkoitat
kalpeilla kasvoillasi ja synkillä sanoillasi?"

"Tule pois, tule pois!" virkkoi Esmond, johtaen häntä. Beatrix
turvautui pelästyksessään Esmondiin ja Esmond painoi häntä sydäntään
vasten ja pyysi säikähtäneen kultasepän poistumaan huoneesta. Mies meni
viereiseen huoneeseen tuijottaen hämmästyneenä ja hyväillen arvokasta
aarrettaan.

"Oi Beatrix, sisareni!" virkkoi Esmond, pitäen yhä käsivarsillaan tuota
kalpeata ja pelästynyttä olentoa; "kaikista naisista maan päällä olet
sinä rohkein; valmistaudu sitä nyt osoittamaan, sillä sinun täytyy
kestää kauhea koettelemus."

Beatrix juoksi pois ystävän luota, joka olisi häntä tukenut. "Onko
herttua jättänyt minut?" kysyi hän. "Me riitelimme tänä aamuna --
hän oli kovin surullinen ja minä suututin hänet, mutta hän ei ole
uskaltanut, hän ei ole uskaltanut!" Beatrixin puhuessa tulvi polttava
puna yli hänen kasvojensa ja povensa. Esmond näki sen peilistä, jonka
vieressä Beatrix seisoi painellen pakahtuvaa sydäntään nyrkkiin
puserretuin käsin.

"Hän on jättänyt sinut", virkkoi Esmond, ihmetellen, että Beatrixin
kasvot paljastivat enemmän vihaa kuin surua.

"Ja hän elää", huudahti Beatrix, "ja sinä tuot minulle tämän sanoman!
Hän on jättänyt minut ja sinä et ole uskaltanut kostaa. Sinä, joka
sanot olevasi perheemme esitaistelija, olet antanut minun kärsiä tämän
loukkauksen! Missä on Castlewood? Minä menen veljeni luokse."

"Herttua ei ole elossa, Beatrix", virkkoi Esmond.

Beatrix katsoi hurjana serkkuunsa ja kaatui seinää vasten aivankuin
häntä olisi ammutti rintaan. "Ja sinä tulet tänne ja -- ja -- sinäkö
tapoit hänet?"

"Ei, Jumalan kiitos!" vastasi hänen serkkunsa; "tuon jalon miehen veri
ei tahraa minun miekkaani. Viimeiseen hetkeensä asti oli hän uskollinen
sinulle, Beatrix Esmond. Kevytmielinen ja ilkeä nainen! polvistu ja
kiitä Kaikkivaltiasta, joka antaa elämän ja kuoleman ja ojentaa ylpeän,
kiitä siitä, että jalo Hamilton kuoli uskollisena sinulle -- ainakaan
ei sinun riitasi eikä ylpeytesi eikä kurja kevytmielisyytesi ajaneet
häntä kohtaloonsa. Hänet tappoi se verinen miekka, joka jo on juonut
oman isäsi verta. Oi nainen, oi sisar! etkö voi tuoda muita surijoita
kuin kostosi ja kevytmielisyytesi sille synkälle tanterelle, missä
kaksi ruumista lepää -- sillä murhaajakin sai surmansa siltä mieheltä,
jonka surmasi? Jumala sinua auttakoon ja armahtakoon, Beatrix,
niinkuin Hän tuo tämän kauhean rangaistuksen kovalle ja kapinalliselle
sydämellesi."

Esmond oli tuskin lakannut puhumasta, kun hänen emäntänsä tuli sisään.
Keskustelu Esmondin ja Beatrixin välillä oli kestänyt vain muutamia
minuutteja, ja sillä ajalla oli Esmondin palvelija toimittanut nuo
synkät uutiset koko perheen tietoon. Turhuuden markkinain väki, joka
odotti ulkopuolella, kokosi kimpsunsa ja pakeni kauhuissaan. Lempeä
lady Castlewood oli yläkerrassa keskustellut tuomiorovasti Atterburyn,
tuon hurskaan olennon rippi-isän kanssa; ja tuomiorovasti saapui nyt
hänen mukanaan kuten lääkäri, joka saapuu sairasvuoteelle. Beatrixin
äiti katsahti Esmondiin ja juoksi tyttärensä luokse kasvot kalpeina
ja sydän ja syli avoinna, kokonaan säälin ja hellyyden valtaamana.
Mutta Beatrix vältti hänet, ja hän torjui myös luotaan hengellisen
lääkärin parannukset. "Minä voin parhaiten omassa huoneessani
yksinäisyydessä", virkkoi hän. Hänen silmänsä olivat ihan kuivat ja
vain kerran Esmond näkikin tuon surun niitä kostuttavan. Beatrix
ojensi Esmondille poistuessaan kylmän kätensä. "Kiitoksia paljon,
veli", virkkoi hän matalalla äänellä ja yksinkertaisuudella, joka oli
liikuttavampaa kuin kyyneleet; "kaikki, mitä sinä olet sanonut, on
totta ja ystävällistä ja minä menen ja rukoilen armoa." Toiset jäivät
huoneeseen ja selostivat uudestaan tuon hirveän tapahtuman. Se näytti
koskevan tohtori Atterbury'iin vielä enemmän kuin toisiin. Mohunin,
hänen miehensä murhaajan kuolema oli emännästäni vieläkin kauheampaa
kuin herttuan onneton loppu. Esmond selosti kokonaisuudessaan ne
yksityisseikat, mitkä hän tunsi tuosta riidasta, sekä sen syyn. Nuo
kaksi aatelismiestä olivat kauan olleet riidassa lordi Gerardin
omaisuudesta, sillä herttua ja lordi Mohun olivat naineet hänen
tyttärensä. He olivat sopimuksesta kohdanneet toisensa lakimiehen luona
Lincolns-Inn-Fieldsissä; he vaihtoivat kiivaita sanoja, ja vaikka ne
tuntuivat kovin joutavilta niistä, jotka ne kuulivat, niin sitä eivät
ne olleet miehille, joita pitkäaikainen viha kiihoitti toisiaan vastaan
Mohun kysyi herttualta, missä hän voisi kohdata hänen ylhäisyytensä
ystäviä, ja tunnin sisällä hän oli lähettänyt omat ystävänsä
järjestämään tätä tuhoisaa kaksintaistelua. Se järjestettiin niin
tulisella kiireellä ja se aiheutui niin vähäpätöisestä asiasta, että
kaikki siihen aikaan arvelivat erään puolueen halunneen poistaa lordi
Hamiltonin elävien kirjoista ja näiden kolmen surullisen kuuluisan
mellastajan toimineen sen puolueen asiamiehinä. Taistelijoita oli kolme
kummallakin puolella samoin kuin tuossa kaksitoista vuotta aikaisemmin
tapahtuneessa murhenäytelmässä, joka jo on selostettu, ja jossa Mohun
teki toisen murhansa, he tekivät kiivaan hyökkäyksen ja ottelivat
tulisesti tekemättä mitään tavallisia temppuja, eivätkä edes lyöneet
yhteen miekkojaan ja pistivät kiihkeästi toisiaan, jolloin kumpikin sai
useita haavoja. Mohun oli saanut kuolettavan haavan, ja herttua viipyi
hänen vierellään; silloin tuli Macartney ja sysäsi miekkansa herttuan
ruumiiseen, ja se isku tappoi herttuan. Eversti Macartney kielsi tämän,
mutta koko kuningaskunnan kauhu ja viha oli niin suuri, että hän ei
olisi voinut välttää rangaistusta, mutta hän pakeni Englannista eikä
palannut koskaan sinne.

Mikä oli tosisyy herttua Hamiltonin kuolemaan -- mitätön riita vain,
joka helposti olisi voitu sovittaa sellaisen alhaisen, huonon ja
jumalattoman roiston kanssa, jonka edelliset rikokset ja toistuvat
murhat olivat yhä paaduttaneet, joten niin mainehikas ja ruhtinaallista
sukua oleva mies kuin herttua olisi halveksunut tahrata miekkaansa
sellaisen konnan verellä. Mutta herttua oli niin kiivas ja ne, jotka
toivoivat hänen kuolemaansa tiesivät, että herttua oli yhtä rohkea
kuin armeliaskin, hän kun ei koskaan päästänyt ihmistä luotaan ilman
apua; ja hän kuoli Mohunin ja niiden kahden muun murhaajan, jotka oli
pantu häntä ahdistamaan, uhrina. Kuningattaren Pariisin lähettiläs
kuoli -- Stuartin perheen uskollinen ja altis palvelija, joka itse
oli skotlantilainen ruhtinas, hän, jonka piti viedä kuningatar Annan
viesti ja katumuksen ilmaus oman vilpittömän rakkautensa ja miljoonien
maalaistensa hyvien toivomusten ohella kuningattaren maanpaossa
olevalle veljelle, kuninkaalle.

Se puolue, johon lordi Mohun kuului, sai nauttia hänen palveluksensa
hedelmät ja vapautui samalla sellaisesta roistosta. Mohun ja Meredith
ja Macartney olivat herttua Marlborough'n miehiä; ja vain vuotta tätä
ennen nuo kaksi everstiä olivat olleet syytteessä juotuaan maljoja
torypuolueen tuhoksi. Marlborough oli nyt whig ja hannoverilaismielinen
ja halusi sotaa yhtä kiihkeästi kuin prinssi Eugenekin. En väitä, että
Marlborough olisi järjestänyt herttua Hamiltonin kuoleman; sanon vain,
että Marlborough'n puolue hyötyi siitä ja että saatiin kolme veristä
välikappaletta toimeenpanemaan tuota murhaa.

Kun Esmond ja tuomiorovasti kävelivät Kensingtonista keskustellen tästä
murhenäytelmästä, olivat katuhuutajat jo ulkona ja huusivat ympäri
kaupunkia täydellistä, todellista ja kauheata tietoa lordi Mohunin ja
herttua Hamiltonin surmasta kaksintaistelussa. Eräs heistä oli tullut
Kensingtoniin ja huuteli siinä kaupungin osassa kovin aikaisin aamulla
kun Esmond meni ohitse. Esmond hääsi miehen ihan Beatrixin akkunan
alta, joka oli aukaistu. Aurinko paistoi, vaikka olikin marraskuu;
Esmond näki torikärryjen vierivän Lontooseen, palatsivahtien vaihtuvan,
työmiesten kiiruhtavan työmaalleen puutarhoihin. Kensingtonin
ja kaupungin välissä -- kulkukauppiaiden ja toriväen täyttävän
ilman huudoillaan. Maailma alkoi taas askareensa, vaikka herttuat
makasivat surmattuina ja ladyt surivat heitä ja vaikka kuninkaat
kaiken todennäköisyyden mukaan menettivät otollisen hetkensä. Niin
vaihtelevat yö ja päivä ja huomen koittaa eikä meidän sijamme tunne
meitä enää. Esmond ajatteli pikaviestinviejää, joka Pohjoista tietä
pitkin nelisti ilmoittamaan hänelle, joka eilen oli Arranin lordi,
että hän tänään on Hamiltonin herttua; hän ajatteli tuhansia suuria
suunnitelmia, toiveita, pyyteitä, jotka vielä eilen elivät eräässä
urheassa sydämessä, joka muutamia tunteja sitten sykki, mutta joka nyt
oli pieni, hiljentynyt tomumaja.



VII luku.

KERRAN VIELÄ KÄYN CASTLEWOODISSA.

Näin olivat siis Beatrixin kunnianhimoiset toiveet tuhoutuneet
kolmannen kerran ja hänellä oli syytä uskoa, että erikoinen pahansuopa
kohtalo vaani ja ahdisti häntä ja repi voiton hänen käsistään juuri
silloin, kun se näytti olevan hänen omansa ja jätti hänelle palkaksi
vain raivon ja surun. Mitä vihan tai surun tunteita Beatrixilla olikin
(ja pelkään ensinmainitun tunteen vaivanneen hänen sydäntään enimmän)
niin ei hän halunnut uskottua, kuten helläluontoisemmat ihmiset
olisivat tehneet sellaisen onnettomuuden sattuessa; hänen äitinsä ja
sukulaisensa tiesivät, että Beatrix hylkäsi heidän säälinsä ja että
sen tarjoaminen vain pahentaisi sitä tuhoisaa haavaa, minkä kohtalo
oli antanut. Tiesimme, että Beatrixin ylpeys oli saanut nöyryytyksen
ja rangaistuksen tämän odottamattoman ja kauhean iskun kautta;
Beatrix ei halunnut meidän selityksiämme osoittamaan tämän tapahtuman
surullista opetusta. Hänen äitinsä voi antaa ainoastaan rukouksensa
ja hänen serkkunsa uskollisen ystävyytensä ja kärsivällisyytensä
tuolle onnettomalle, murretulle olennolle; ja vain vihjauksin ja
muutamin sanoin, jotka hän kuukausia jälkeenpäin lausui, osoitti
Beatrix ymmärtävänsä heidän hiljaisen säälinsä, ja hän oli puolestaan
salaisesti kiitollinen siitä, että he pysyivät erillään. Hovissa
sanoivat ihmiset, että hänen käytöksessään oli sellaista, mikä
työnsi pois pilkan ja toisten osanoton -- hän oli yläpuolella heidän
myötätuntonsa ja säälinsä ja näytteli osaansa tuossa surullisessa
murhenäytelmässä ylevästi ja rohkeasti; niinpä täytyi niidenkin, jotka
häntä vähimmän rakastivat, häntä ihailla. Me, jotka näimme hänet hänen
onnettomuutensa jälkeen, emme voineet olla kunnioittamatta hänen
kukistumatonta rohkeuttansa ja majesteetillistä tyyneyttään, joilla
hän kantoi surunsa. "Minä näkisin hänet mieluimmin kyynelissä kuin
ylpeänä", virkkoi hänen äitinsä, joka oli tottunut kantamaan surunsa
aivan eri tavalla ja ottamaan sen vastaan Jumalan koettelemuksena,
hartaan alistuvaisena ja kärsivällisenä. Mutta Beatrixin luonne
oli erilainen kuin hänen hellän äitinsä; Beatrix tuntui kantavan
surunsa ja kestävän sen, eikä hän antanut (en usko, että hän teki
sitä yksinäisyydessäkään, kun hän oli omassa huoneessaan) sen saada
itseltään tunnustusta ainoallakaan nöyryytyksen kyyneleellä tai
tuskan huudahduksella. Ystävät ja sukuni lapset, jotka seuraatte
jälkiäni, miten kestätte te koettelemuksenne? Tunnen yhden, joka
rukoilee, että Jumala antaisi teille enemmän rakkautta kuin ylpeyttä
ja että Kaikkinäkevän silmä löytäisi teidät nöyrien joukosta. Mutta
silti tulee meidän tuomita ylpeitäkin laupiaasti. Muutamat on luonto
muovaillut kunnianhimoon ja valtaan, samoinkuin se toisia on muovaillut
tottelevaisiksi ja nöyrän alistuvaisiksi: leopardi on luonteensa orja
samoinkuin lammaskin, ja se toimii leopardilain mukaan; leopardi ei voi
mitään kauneudelleen, rohkeudelleen eikä pahuudelleen tai ainoallekaan
täplälle kiiltävässä turkissaan, eikä valloitushalulleen, joka sitä
kiihoittaa, eikä luodille, joka sen surmaa.

Whigit valtasi nyt, syystä kyllä, suuri pelko, että kuningatar hylkäisi
heidän hannoverilaisen ruhtinaansa, johon tätä sitoivat valat ja
liitot, ja kutsuisi veljensä, jonka luonto oli tähän liittänyt vielä
vahvemmin kuin velvollisuuden sitein; silloin Savoijin prinssi ja
rohkeimmat whigpuoluelaiset aikoivat tuoda Englantiin nuoren Cambridgen
herttuan huolimatta kuningattaren ja hänen alamaistensa vastalauseista,
sillä he selittivät, että vaaliruhtinaalla, englantilaisella päärillä
ja prinssillä, joka sukunsa pää miehenä oli Englannin kruunun
perillinen, oli oikeus istua parlamentissa, jonka jäsen hän oli, ja
asua maassa, jota hän kerran vielä oli hallitseva. Vain kuningattaren
ja hänen liittolaistensa mitä jyrkin vastalause ja kuninkaallisen
koston uhka, jos tätä suunnitelmaa yhä ajettaisiin perille, esti sen
täytäntöönpanon.

Samoin vaativat rohkeimmat meidän puoluelaisemme omaa prinssiään
Englantiin. Hän oli Jumalan säätämän oikeuden mukaan eittämätön
perijä; hänen puolellaan oli enemmän kuin puolet kansasta ja melkein
koko pappissääty ja Englannin ja Skotlannin ylimystö; ja kukapa
olisi Englannissa uskaltanut häiritä prinssiä, jos hän olisi tullut
keskuuteemme ja antautunut brittiläisten jalomielisyyden, kunniantunnon
ja vieraanvaraisuuden varaan, prinssiä, joka oli aivan syytön siihen
rikokseen, josta hänen isäänsä oli rangaistu -- prinssiä, joka oli
urhoollinen, nuori, kaunis ja onneton? Englantilaiset, joilla oli
tulta suonissaan, olisivat vastustaneet kuolemaansa asti hyökkääjää,
jolla oli ranskalainen sotajoukko tukenaan, ja ajaneet hänet takaisin
sinne, mistä hän tuli; mutta yksinäinen prinssi, jolla oli vain oikeus
tukenaan ja joka luotti kansansa uskollisuuteen, selittivät monet
hänen ystävistään, sai olla varma ystävällisestä vastaanotosta tai
ainakin turvallisuudestaan, jos hän tulisi keskuuteemme. Koskaan ei
hänen sisarensa kuningattaren tai kansan, hänen alamaistensa, käsi
ollut nouseva häntä vahingoittamaan. Mutta kuningatar oli luonteeltaan
arka, ja niillä hänen ministereistään, jotka olivat myötämielisiä, oli
omat syynsä epäröidä. Mutta rohkeimmilla ja kelvollisimmillä niistä
miehistä, joilla oli sydämellään tuon mainehikkaan nuoren pakolaisen
asia, ei ollut mitään omia suunnitelmia tai pyyteitä, mitkä olisivat
estäneet heitä ajamasta oikeaa asiaa, ja he olivat valmiita uskaltamaan
kaiken saadakseen lausua prinssin tervetulleeksi ja suojella tätä, jos
hän vain tulisi englantilaisena.

St. John ja mr. Harley lausuivat molemmat yllin kyllin ystävällisiä
sanoja prinssin liittolaisille, antoivat prinssille loppumattomasti
lupauksia avustaan tulevaisuudessa, mutta vihjauksia ja lupauksia
enempää heiltä ei voitu saada; muutamat prinssin ystävistä olivatkin
toiminnassaan paljon rohkeampia ja tehokkaampia ja avomielisempiä.
Muutamien tällaisten kanssa mr. Esmond ryhtyi toimimaan vuosi jälkeen
herttua Hamiltonin onnettoman kuoleman, joka oli riistänyt prinssiltä
rohkeimman liittolaisensa Englannissa; näistä on muutamia vielä elossa
ja eräiden näiden nimiä mr. Esmondilla ei ole oikeutta mainita.
Eräs näistä ystävistä, jonka nimi Esmondilla on lupa mainita, sillä
tuota urheata piispaa ei voi enää maanpako eikä kidutus tavoittaa,
oli tuomiorovasti Atterbury; ja hänelle ja parille muulle paljasti
eversti oman suunnitelmansa, joka, jos prinssi tuki sitä jommoisellakin
päättäväisyydellä, ei voinut olla saattamatta heidän hartaimpia
toivomuksiaan täytäntöön.

Nuori lordi varakreivi Castlewood ei ollut tullut Englantiin juhlimaan
täysi-ikäisyyttään, ja hän oli nyt ollut useita vuosia sieltä
poissa. Sinä vuonna, jolloin hänen sisarensa piti mennä naimisiin ja
herttua Hamilton kuoli, esti mylordin Brysselistä lähdön se, että
hänen vaimonsa joutui lapsivuoteeseen. Lempeä Clotilda ei voinut
kestää miehensä poissaoloa -- varmaankin hän epäili tuon nuoren
syntipukin kapinoivan, kun tämä vapautuisi hänen ohjausnuoristaan
-- ja piti tämän luonaan hoitelemassa lasta ja höystämässä juoruja.
Frankin alistuvaisuus naisvaltaan toi Beatrixille monta makeaa
naurua. Hänen äitinsä olisi mennyt Clotildan luo, kun tämän aika
tuli, mutta anoppia tarvittiin nyt toisaalla, sillä Beatrix-paran
avioliittovalmistukset olivat jo alkaneet. Muutamia kuukausia tuon
Hyde Parkissa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen vetäytyivät emäntäni
ja hänen tyttärensä Castlewoodiin, missä mylordin piti yhtyä heihin.
Mutta totta puhuaksemme ei heidän hiljainen taloutensa ollut lordin
makuun. Lordi saatiin tulemaan Walcote'iin vain kerran ensimmäisen
sotaretkensä jälkeen, ja silloinkin tuo nuori huimapää vietti enemmän
kuin puolet ajastaan Lontoossa; siellä hän ei esiintynyt omalla
nimellään ja arvollaan hovissa ja julkisuudessa, vaan kävi teattereissa
ja kapakoissa ja seurusteli mitä huonoimpien ihmisten parissa kapteeni
Esmondin nimellä (se saattoi hänen viattoman sukulaisensa monta kertaa
ikävyyksiin). Niinpä oli Frank Castlewood siis pysynyt Englannista
poissa monenmoisten tekosyiden nojalla, etsiessään kaikenlaisia huveja
siksi, kunnes hän joutui laillisen huvituksen, avioliiton helmaan, ja
niin eivät häntä tunteneet muut kuin armeijan herrat, joiden kanssa
hän oli suorittanut sotapalvelusta ulkomailla. Hänen äitinsä hellään
sydämeen koski tämä pitkäaikainen poissaolo. Henry Esmond ei voinut
muuta kuin lohdutella ladyä tämän luonnollisessa mielipahassa ja etsiä
syitä serkkunsa huikentelevaisuuteen.

Syksyllä 1713 aikoi lordi Castlewood palata kotimaahansa. Hänen
ensimmäinen lapsensa oli ollut tytär; Clotildan odotettiin ilahuttavan
lordia toisella lapsella; ja tuo hurskas nuori mies ajatteli, että jos
hän toisi vaimonsa esi-isäinsä kotiin ja rukoilisi Castlewoodin Pyhää
Filipiä ja ties mitä kaikkea, niin Jumala voitaisiin saada antamaan
hänelle tällä kertaa poika, jonka tuloa odottava äitikin kovin toivoi.

Kauan hierottu rauha oli julistettu tänä vuonna maaliskuun lopussa ja
Ranska oli meille avoinna. Juuri kun Frankin äiti oli saanut kaiken
valmiiksi lordi Castlewoodin vastaanottoa varten ja odotti kiihkeästi
poikaansa, koitui odottavalle ladylle taas pettymys eversti Esmondin
tähden ja hänen täytyi taas tukahduttaa sydämensä armahin toive.

Esmond ratsasti Castlewoodiin. Hän ei ollut nähnyt sen vanhoja harmaita
torneja ja muistossa säilyviä metsiä lähes neljääntoista vuoteen;
silloin olivat he ratsastaneet sieltä mylordin kanssa, jolle hänen
emäntänsä, vierellään nuoret lapsensa, oli liehuttanut jäähyväisiä.
Mitä ikuisuuksia tuntui siitä olevan! mitä toiminnan, intohimon,
huolen, rakkauden, toivon ja onnettomuuden vuosia! Nyt olivat lapset
täysikasvuisia ja heillä oli omat tarinansa. Esmondista puolestaan
tuntui kuin hän olisi sadan vuoden vanha. Vain hänen hyvä emäntänsä
ei näyttänyt muuttuneen; hän oli samannäköinen ja lausui Esmondin
tervetulleeksi juuri niinkuin ennen. Holvipihalla lirisi suihkulähde
tuttua musiikkiaan, vanha sali huonekaluineen, leikkauksilla koristettu
tuoli, jota lordivainaja oli käyttänyt, ja samainen ruukkukin, josta
hän oli juonut, olivat kuin ennenkin. Esmondin emäntä tiesi, että
tämä mielellään nukkui siinä pienessä huoneessa, joka oli ollut hänen
huostassaan; se oli järjestetty häntä varten ja vieressä olevaan
kappalaisen huoneeseen oli asetettu keto-orvokkeja ja tuoksuvia yrttejä.

Vuodattaen kyyneleitä, jotka eivät johtuneet epämielekkyydestä,
nöyrästi rukoillen kuoleman ja elämän, menestyksen ja vastoinkäymisen
kaikkivaltiasta Jakajaa, mr. Esmond vietti osan ensimmäistä yötä
Castlewoodissa ja makasi hereillä useita tunteja kellon naksuttaessa
(miten hyvin hän muistikaan sen äänen) ja katseli taaksepäin ajan
virtaa, niinkuin kaikki ihmiset, jotka uudestaan käyvät lapsuutensa
kodissa, ja näki kaukaisella rantamalla synkän, pikkuisen, surumielisen
pojan, jonka lordi vielä eli -- hänen emäntänsä oli vielä vain tyttö
ja tämän lapset ilakoivat tämän ympärillä. Kun hän vuosia sitten oli
poikana maannut tällä samaisella vuoteella, hän oli pyhästi luvannut
olevansa ladylle uskollinen ja koskaan unohtamatta tämän suurta
hyvyyttä, senjälkeen kuin lady oli siunannut hänet ja sanonut häntä
ritarikseen. Oliko hän pitänyt tuon hellän, lapsellisen lupauksensa?
Oli, Jumalan kasvojen edessä, oli, ylistetty olkoon Jumala! Hänen
elämänsä oli kuulunut ladylle! Hänen verensä, hänen menestyksensä,
hänen nimensä, hänen koko sydämensä oli aina senjälkeen ollut hänen ja
hänen lastensa. Koko yön hän uneksui uudestaan vaiheitaan poikana ja
heräsi vähä väliä; hän melkein luuli kuulevansa isä Holtin kutsuvan
itseään viereisestä huoneesta ja hän luuli tämän saapuvan ja poistuvan
tuon salaperäisen akkunan kautta.

Esmond nousi ennen päivänkoittoa; hän meni viereiseen huoneeseen, missä
ilma oli raskasta kukkien tuoksusta; hän katsoi hiilipannuun, missä
asiapaperit oli poltettu, ja vanhaan hyllyyn, missä isä Holtin kirjat
ja paperit oli säilytetty; sitten hän koetti, vieläkö saisi akkunan
laskeutumaan painamalla vieteriä. Vieteriin ei oltu koskettu moniin
vuosiin, mutta viimein se taipui ja koko akkunalaitos putosi alas.
Esmond nosti sen ja se luisui takaisin kehyksiinsä: kukaan ei ollut
siitä kulkenut sen jälkeen kuin isä Holt käytti sitä kuusitoista vuotta
sitten.

Sitten aukaisi Esmond korkean kaapin, joka oli uunihyllyn puukehyksen
yläpuolella; kaappiin olisi mahtunut vaikka mies, ja mr. Holt oli
siinä säilyttänyt monenmoista salaperäistä omaisuuttaan. Esmond muisti
nuo kaksi miekkaa aivankuin hän yhä olisi ollut poika, ja hän otti ne
kaapista ja pyyhki ne omituisen liikuttavan uteliaisuuden vallassa.
Siellä oli myöskin asiapaperikäärö, minkä Holt varmaankin oli sinne
jättänyt viimeisellä vierailullaan varakreivin eläessä, juuri sinä
päivänä, jolloin Holt oli vangittu ja viety Hexhamin linnaan. Esmond
ei häikäillyt tutkimasta näitä asiapapereita, ja hän löysi kuningas
Wilhelmin aikuisia salaliittopapereita -- siellä oli Chairnockin
ja Perkinsin, sir John Fenwickin ja sir John Friendin, Rookwoodin
ja Lodwickin, lordien Montgomeryn ja Yarmouthin nimet, sillä he
olivat kaikki ottaneet osaa salaliittoihin vallananastajia vastaan;
siellä oli myös kirje Berwickin herttualta sekä eräs toinen kirje
kuninkaalta St. Germainista; kirjeessä kuningas tarjoutui antamaan
uskolliselle ja rakastetulle varakreivi Francis Castlewoodille
Esmondin jaarlin ja markiisin arvonimet, mitkä oli annettu hänen
neljäntenä hallitusvuotenaan kuninkaallisella takuulla varakreivi
Thomas Castlewoodille sekä tämän miespuolisille perillisille,
joiden puutteessa arvonimi ja sääty siirtyisivät edellä mainitulle
Francikselle.

Tämä oli se paperi, josta lordivainaja oli puhunut, ja jonka Holt
näytti tälle samana päivänä kuin hänet vangittiin ja johon hänen viikon
sisällä oli pitänyt antaa vastaus. Panin nämä asiapaperit kiireesti
salakomeroon, josta olin ne ottanut, sillä minut keskeytti ovelta
kuuluva kevyt koputus: Sieltä saapui lempeä emäntäni, kasvot rakkautta
ja ystävällisyyttä uhkuen. Hänkin oli epäilemättä viettänyt yönsä
valvoen, mutta kumpikaan ei toiseltaan tiedustellut, miten he olivat
nuo tunnit kuluttaneet. On muutamia asioita, jotka ymmärrämme ilman
sanoja ja jotka tiedämme vaikka ne tapahtuvat katseemme ulottuman
ulkopuolella. Tämä hellä lady on kertonut minulle, että molempina
päivinä, kun haavoituin ulkomailla, hän tiesi sen. Kuka tietää, miten
suuri valta myötätunnolla on ja miten oikein rakkaus osaa ennustaa?
"Minä katsoin huoneeseesi", virkkoi lady vain; "vuode oli tyhjä, tuo
pikkuinen vanha vuode! Minä tiesin löytäväni sinut täältä." Ja tuo
hyvä olento suuteli Esmondia hellästi ja punastui vienosti, siunaus
katseessaan.

He astuivat ulos käsi kädessä läpi vanhan holvipihan ja pengermälle,
missä ruoho kimalteli kasteesta, ja ylhäällä vihreissä metsissä
lauloivat linnut kauniita liverryksiään punastuvan aamuauringon alla.
Miten hyvin kaikki olikaan säilynyt muistossa! Linnan vanhat tornit
ja pylväät, jotka loivat varjojaan itään päin, purppurahohteiset
heijastukset vihreillä rinteillä, aurinkokellon sirot koristukset
ja leikkaukset, metsien kattamat ylängöt, ihana keltainen tasanko
iloisine viljalaihoineen ja peltoineen ja kirkas joki, joka juoksi
sen lävitse sen takana olevia ylväitä vuoria kohti -- kaikki nämä
aukenivat silmiemme eteen yhdessä tuhansien kauniiden nuoruutemme
muistojen kanssa, kauniiden ja surullisten, mutta ne olivat meille
yhtä todellisia ja eloisia kuin tuo ihana ja aina mielessä säilyvä
maisema, jonka silmämme taas näkivät. Emme unohda mitään. Muisto uinuu
vain, mutta herää uudestaan: ajattelen usein miten on käyvä sitten,
kun nukumme vaimein kuoleman uneen, jolloin Herättäjä herättää meidät
iankaikkisuuteen ja menneisyys kulkee ohitsemme yhdessä ainoassa
tajunnan hetkisessä henkiin heränneenä kuten sielukin.

Talonväki ei herännyt vielä muutamaan tuntiin (oli heinäkuu ja päivä
oli juuri koittanut); täällä siis Esmond uskoi emännälleen sen asian,
minkä hän oli ottanut suorittaakseen, ja selitti, mikä osa Frankin
tuli siinä suorittaa. Esmond tiesi voivansa uskoa mitä tahansa ladylle
ja että tuo rakas olento kuolisi mieluummin kuin paljastaisi sen; ja
hän pyysi ladyä pitämään tuon asian salassa kaikilta ja selosti sen
kokonaisuudessaan emännälleen (lady oli yhtä vankka pikkuinen lojalisti
kuin kuka tahansa kuningaskunnassamme), ja Esmond oli tosiaankin
varma, että kaikki hänen suunnitelmansa saivat ladyn hyväksymisen
ja myötätunnon. Lady oli peräti puolueellinen arvostelussaan, hän
kun sanoi, että ei hän ollut vielä ennen nähnyt niin suurenmoista
suunnitelmaa eikä vielä milloinkaan ollut hänen mielestään ollut niin
altista ritaria sen toimeenpanijana. Heidän neuvotteluunsa saattoi
kulua noin pari tuntia. Beatrix saapui heidän luokseen juuri, kun
heidän keskustelunsa päättyi; hänen kaunis kookas vartalonsa oli
verhottu surupukuun (jota hän koko ajan viimevuotisen onnettomuutensa
jälkeen oli vaatimattomasti käyttänyt), jonka taustana oli viheriä
pengermä ja joka heitti varjojaan hänen eteensä ruohikolle.

Beatrix hymyili ja teki meille komean kumarruksen ja nimitti meitä
"nuoreksi pariksi". Hän oli vanhempi, kalpeampi ja ylevämpi kuin
vuosi sitten; hänen äitinsä näytti häntä nuoremmalta. Lady Castlewood
kertoi Esmondille, että Beatrix ei ollut kertaakaan puhunut surustaan
eikä viitannut muuten, kuin parilla hiljaisella sanalla toiveittensa
tuhoutumiseen.

Kun Beatrix palasi Castlewoodiin, alkoi hän käydä kaikissa mökeissä
ja sairaiden luona. Hän perusti lastenkoulun ja opetti muutamille
heistä laulua. Meillä oli hyvä vanhat urut Castlewoodin kirkossa, ja
Beatrix soitti niitä ihailtavan hyvin ja meidän kirkkomusiikkimme tuli
tunnetuksi pitkien matkojen päässä, ja ihmiset tulivat varmaankin
yhtä paljon katsomaan ihanaa soittajaa kuin kuulemaan hänen
soittoaan. Pastori Tusher ja hänen vaimonsa asuivat pappilassa; mutta
tämän vaimo ei ollut tuonut Tomille lapsia, joita olisi kelvannut
näytellä vihamiehille. Kelpo Tom piti huolen, että ei tullut paljon
semmoisia; hänen suurilierinen papinhattunsa kohosi nöyrästi hänen
päästään kaikkien edessä. Hän tuhlaili kovin kumarruksiaan ja
kohteliaisuuksiaan. Hän käyttäytyi Esmondia kohtaan niinkuin eversti
olisi ollut ylipäällikkö. Hän söi päivällistä Castlewoodissa sinä
päivänä, joka oli sunnuntai, ja vain ankarain kehoitusten jälkeen hänet
saatiin jäämään jälkiruokaan asti. Hän valitti lordi Castlewoodin
kääntymistä, mutta joi lordin maljan kovin hartaana; ja tuntia
aikaisemmin kirkossa sai everstin nukkumaan pidettyään kovin pitkän,
oppineen ja virkistävän saarnan.

Esmondin kotonaoloa kesti vain kaksi päivää, sillä asia, jota hän ajoi,
kutsui häntä ja vei hänet pois Englannista. Hän näki Beatrixin ennen
lähtöään vain kerran yksin, ja silloin tämä kutsui häntä luokseen
pitkästä seinäverhokamarista, missä Esmond ja hänen emäntänsä istuivat
niinkuin menneinä aikoinakin, viereiseen kamariin, joka oli ollut
varakreivitär Isabelin makuuhuoneena; Esmond muisti vallan hyvin,
miten vanha lady istui vuoteellaan yöpukimissaan sinä aamuna, jolloin
ratsuväen osasto tuli häntä vangitsemaan. Englannin kaunein nainen
makasi nyt sillä vuoteella; vuoteen suuret kirjaillut verhot olivat
tuskin haalistuneet siitä, kun Esmond ne viimeksi näki.

Siellä seisoi nyt Beatrix mustassa puvussaan ja piti lipasta kädessään.
Se oli sama, jonka Esmond oli antanut hänelle morsiuslahjana; siihen
oli leimattu kruunu, jota tuo toiveissaan pettynyt tyttö ei saanut
koskaan kantaa, ja siinä olivat jalokivet, jotka Esmond oli perinyt
tädiltään.

"Parasta on, että sinä otat mukaasi nämä, Harry", virkkoi hän; "nyt
minä en enää tarvitse timantteja." Beatrixin tyynessä, matalassa
äänessä ei ollut liikutuksen merkkiäkään. Hänen ihana kätensä, joka
ei yhtään vapissut, ojensi mustaa shagrininahkalipasta. Esmond näki,
että hänellä oli siinä musta samettinen rannerengas, jossa oli herttuan
emaljikuva: herttua oli sen antanut Beatrixille vain kolme päivää ennen
kuolemaansa.

Esmond sanoi, että jalokivet eivät enää olleet hänen ja koetti naurulla
estää tämän lahjan palautuksen. "Mitäpä minä niillä tekisin?" virkkoi
hän. "Prinssi Eugenea ei tutuistakaan kaunistanut hänen hatussaan
oleva timanttisilmukka, eikä se tee minunkaan keltaista naamaani
kauniimmaksi."

"Sinä annat ne vaimollesi, serkku", virkkoi Beatrix. "Sinun vaimollasi,
serkku, on ihana hipiä ja vartalo."

"Beatrix", puhkesi Esmond kiihkeästi puhumaan, sillä vanha tuli syttyi
taas, niinkuin se ajoittain leimahti, "tahdothan sinä käyttää noita
koruja häissäsi? Sinä kuiskasit kerran, ettet tuntenut minua. -- Nyt
sinä tunnet minut paremmin; sinä tiedät, mitä minä olen kaihonnut, mitä
huokaillut, mitä uhrannut kymmenen vuoden aikana!"

"Tahdotteko palkkion uskollisuudestanne, mylord", virkkoi Beatrix;
"sellainen _preux chevalier_ [uljas ritari] tahtoo tulla palkituksi;
hyi, hyi, serkku!"

Esmond alkoi taas puhua: "Jos minä teen jotain, joka on sinulle
sydämen asia, jotain, joka on meistä molemmista arvokasta, jotain,
joka luo minulle nimen, millä sinua koristaa, niin huolitko sen? Sinä
sanoit, että minulla kerran oli toivoa; onko mahdotonta herättää sitä
uudestaan henkiin? Älä puista päätäsi, vaan kuule minua -- sano, että
kuuntelet minua vuoden perästä. Jos minä palaan luoksesi ja tuon
sinulle mainetta, niin välitätkö sinä siitä? Jos minä teen sellaista,
mitä sinä enin haluat -- mitä hän, joka on kuollut, halusi enin -- niin
taivuttaako se sinut?"

"Mitä se on, Henry", virkkoi Beatrix, ja hänen kasvonsa kirkastuivat;
"mitä sinä tarkoitat?"

"Älä kysele mitään", virkkoi Esmond, "odota vain ja anna minulle aikaa.
Jos minä tuon jotain, jota sinä haluat, jotain, jota olen kuullut
sinun tuhansia kertoja rukoilevan, niin etkö suo mitään palkkiota
sille, joka sinulle on sen palveluksen tehnyt? Pane pois nuo korut --
pidä ne; et minun häissäni etkä omissasi, mutta minä lupaan pyhästi,
että tulee päivä, jolloin kodissasi juhlitaan -- jos tehtäväni vain
on ihmisen vallassa, -- ja silloin sinä kannat noita koruja ylpeänä.
Minä en nyt sano enempää. Pidä nämä sanat salaisina ja pane tuo lipas
talteen siksi, kunnes muistutan sinua molemmista. Minä pyydän sinua nyt
ainoastaan odottamaan ja muistamaan."

"Matkustatko sinä ulkomaille?" virkkoi Beatrix liikutuksen vallassa.

"Kyllä, huomenna", vastasi Esmond.

"Lothringiinko, serkku?" virkkoi Beatrix asettaen kätensä Esmondin
käsivarrelle: se oli se käsi, jossa hänellä oli herttuan rannerengas.
"Kuule, Harry", jatkoi hän äänellä, jossa oli enemmän haltioitumista
kuin Beatrix tavallisesti osoitti. "Kuule viimeinen sanani. Minä
rakastan sinua, minä ihailen sinua; kuka ei sitä tekisi tultuaan
tuntemaan sellaisen rakkauden, jommoista sinä olet meille kaikille
osoittanut? Mutta minä luulen, että minulla ei ole sydäntä -- en
ainakaan ole tullut tuntemaan miestä, joka voisi sytyttää sen; jos
olisin hänet löytänyt, niin ryysyissä olisin häntä seurannut, vaikka
hän olisi ollut vain tavallinen sotilas, tai purjehtinut hänen kanssaan
meriä niinkuin joku noista merirosvoista, joista sinä meille luit,
kun olimme lapsia. Minä tekisin mitä hyvänsä sellaisen miehen tähden,
kärsisin mitä tahansa hänen tähtensä; mutta häntä en ole löytänyt. Sinä
olit aina liian orjamainen voittaaksesi sydämeni; ei mylord herttuakaan
kyennyt sitä liikuttamaan. En olisi ollut onnellinen, jos olisin mennyt
hänen kanssaan naimisiin. Tiesin sen kolme kuukautta kihlauksemme
jälkeen -- mutta olin liian turhamainen purkamaan sitä. Oi, Harry!
Minä itkin pari kertaa, mutta en itkenyt häntä, vaan vuodatin raivon
kyyneliä siksi, etten voinut surra häntä. Minä kauhistuin, kun huomasin
iloitsevani hänen kuolemastaan. Ja jos minut yhdistettäisiin sinuun,
niin tuntisin samaa orjuutusta ja samaa vapautumiskaihoa. Me olisimme
molemmat onnettomia, ja sinä olisit vielä onnettomampi, sinä, joka
olet yhtä mustasukkainen luonteeltasi kuin herttuakin. Minä koetin
häntä rakastaa, oi, kuinka minä koetin; teeskentelin iloisuutta kun hän
saapui, alistuin kuuntelemaan häntä, kun hän oli luonani, ja kokeilin
vaimon osassa, koska luulin, että minun oli näyteltävä sitä elämäni
loppuun saakka. Mutta kyllästyin tuohon liittoon puolessa tunnissa,
mitä siis, jos se olisi kestänyt koko elinajan? Minun ajatukseni
liitelivät muualla kun hän puhui, ja minä ajattelin: voi jospa tuo mies
hellittäisi kädestäni ja nousisi jalkaini juuresta! Minä tunsin hänen
ylevät ja jalot luonteenominaisuutensa, jotka olivat tuhansia kertoja
ylevämmät ja jalommat kuin minun, ja niin ovat myös sinun, serkku --
miljoonan miljoonaa kertaa jalommat, se on varmaa. Mutta en valinnut
häntä jalon luonteensa vuoksi; valitsin hänet saadakseni loistaa
maailmassa; ja menetin sen. Menetin sen, enkä sure herttuata; ajattelin
usein kun kuuntelin herttuan helliä valoja ja tulisia sanoja: Oi, jos
otan tämän miehen ja kohtaan _sen toisen,_ niin vihaan häntä ja jätän
hänet. Minä en ole hyvä, Harry; äitini on lempeä ja hyvä kuin enkeli.
On ihmeellistä, että hänellä on sellainen lapsi. Hän on heikko, mutta
hän kuolisi mieluummin kuin menettelisi rikollisesti; minä olen häntä
vahvempi, mutta voisin uhkamielisyydestä tehdä sen. Minä en välitä
siitä, mitä papit sanovat pitkäveteisissä saarnoissaan; näin heitä
hovissa yhtä huonoina ja arvottomina kuin huonoin nainen siellä. Oi,
minua inhoittaa ja väsyttää maailma. Vain yhtä asiaa odotan, ja kun se
on suoritettu, niin omaksun Frankin ja sinun äitiraukkasi uskonnon ja
menen luostariin ja kuolen samoin kuin äitisi. Kannanko silloin noita
timantteja? -- Sanotaan nunnien käyttävän kauneimpia koristuksiaan sinä
päivänä, jolloin he tekevät nunnanvalan. Minä panen nämä talteen kuten
pyysit. Jumalan haltuun, serkku! Äiti kävelee viereisessä huoneessa ja
vaivaa pikkuista päätään saadakseen selville, mitä me olemme puhuneet.
Hän on mustasukkainen -- sellaisia ovat kaikki naiset. Minä luulen
toisinaan, että se on ainoa naisellinen ominaisuus, mikä minulla on."

"Jumalan haltuun! Jumalan haltuun, serkku!" Veljen etuoikeudella
Beatrix antoi Esmondin suudella poskeaan. Poski oli kylmä kuin marmori.

Esmondin emäntä ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä,
kun he palasivat huoneeseen, missä hän oli. Lady oli kouluuttanut
itsensä näyttämään ihan tutkimattomalta, milloin hän vain halusi.
Muiden naisellisten ominaisuuksiensa ohella hän omasi myös täydellisen
teeskentelytaidon.

Esmond ratsasti Castlewoodista pois ajamaan perille sitä tehtävää,
jonka hän oli ottanut suorittaakseen ja jota hän oli päättänyt
kuolemaan asti tukea; ja kyllä hänen mielentilansa olikin sellainen,
että hän kaipasi jotain ulkonaista kiihoitusta vastapainoksi sille
sisäiselle, kalvavalle tuskalle, jota hän kärsi.



VIII luku.

MATKUSTAN RANSKAAN JA TUON KOTIIN ERÄÄN RIGAUD'N MAALAAMAN MUOTOKUVAN.

Mr. Esmondin mielestä ei ollut soveliasta ottaa jäähyväisiä hovissa
eikä ilmoittaa koko Pal Mallin hienostolle ja kahviloille, että
hän aikoi poistua Englannista, vaan hän katsoi parhaaksi poistua
mahdollisimman salaa. Hän hankki itselleen tohtori Atterburyn
välityksellä passin erään ranskalaisen nimellä; tohtori Atterbury teki
hänelle tämän palveluksen ja hankki siihen vielä lordi Bolingbroken
viraston sinetinkin turvautumatta sihteeriin mieskohtaisesti. Esmond
otti Lockwoodin, uskollisen palvelijansa, mukaansa Castlewoodiin ja
jätti tämän sinne; hän pani ennen Lontoosta poistumistaan liikkeelle
jutun, että hän oli sairas ja että hän oli mennyt Hampshire'iin
maalaisilmaa hengittämään, ja sitten hän poistui mahdollisimman
hiljaisesti suorittamaan tehtäväänsä.

Koska Frank Castlewoodin apu oli välttämätön mr. Esmondin
suunnitelmalle, niin hän kävi ensin Brysselissä (hän meni sinne
Antwerpenin kautta, missä herttua Marlborough oli maanpaossa);
ja Brysselissä kohtasi Harry rakkaan nuoren Benedictinsä, tuon
aviomiehen, joka näytti ottavan surulliselta kannalta aviolliset
kahleensa ja esteli Clotildaa kietomasta itsepäisiä hyväileviä
kahleitaan hänen kaulansa ympärille. Eversti Esmondia ei esitelty
Clotildalle, vaan monsieur Simon, Royal Cravateihin kuuluva herra,
esitettiin (Esmond muisti tuon kunnon irlantilaisen rykmentin nimen,
irlantilaisen, jonka hän oli nähnyt kun hän Malplaquet'n taistelun
jälkeen ensi kerran näki nuoren kuninkaan); niinpä monsieur Simon
esitettiin varakreivitär Castlewoodille, o.s. kreivitär Wertheim,
lukuisille kreiveille, lady Clotildan pitkille veljille, hänen
isälleen kamariherralle sekä tämän vaimolle, Frankin anopille, joka
oli kookas, majesteetillisen pyylevä henkilö, niinkuin äidin sopikin
olla sellaisessa krenatöörikomppaniassa, minkä hänen sotaiset poikansa
muodostivat. Koko suku asui vapaasti siinä pienessä Brysselin lähellä
olevassa linnassa, minkä Frank oli ostanut -- he ratsastivat hänen
hevosillaan, joivat hänen viinejään, ja elivät mukavasti poikaparan
kustannuksella. Mr. Esmond oli aina säilyttänyt täydellisen taidon
ranskankielessä, joka oli hänen äidinkielensä; ja jos tämä perhe
(joka puhui ranskaa erikoisella flaamilaisella murteella) havaitsikin
jotain puutteellista mr. Simonin ääntämisessä, niin se voitiin
laskea mr Simonin pitkäaikaisen Englannissaolon viaksi, hän kun oli
mennyt siellä naimisiin ja ollut siellä koko ajan senjälkeen kuin
hän joutui Blenheimin taistelussa vangiksi. Hänen tekaisemansa juttu
oli erinomaisen etevä. Siellä eivät sitä epäilleet muut kuin kelpo
Frank, joka ihastui suuresti serkkunsa suunnitelmaan kun hän tutustui
siihen; ja ainahan hän tosiaankin ihaili eversti Esmondia hellällä
uskollisuudella ja piti serkkuaan viisaimpana ja parhaimpana kaikkia
serkkuja ja miehiä. Frank otti osaa suunnitelmaani sieluilleen ja
ruumiineen ja oli vielä ihastuneempi siihen siksi, että se vei hänet
Pariisiin pois lankojensa, appi-isänsä ja anoppinsa likettyviltä, sillä
näiden huolenpito kyllästytti häntä.

Olen jo maininnut, että Castlewood oli syntynyt samana vuonna kuin
nuori Walesin prinssi; käytökseltään, kooltaan ja vartaloltaan hän
muistutti paljon prinssiä; ja senjälkeen kuin hän jo mainitussa
tilaisuudessa oli nähnyt Chevalier de St. Georgen, hän oli kovin
ylpeä, että hän oli niin mainehikkaan henkilön näköinen; tätä
yhdennäköisyyttään hän koetti lisätä kaikin keinoin, mitkä olivat hänen
vallassaan, ja käytti vaaleanruskeita peruukkeja, jommoisia prinssikin
käytti, ja nauhakoristeita, jotka olivat prinssin väriä, ja kaikkea
samanlaista.

Tämä yhdennäköisyys oli juuri se seikka, jolle mr. Esmond oli
rakentanut suunnitelmansa; kun hän oli saanut Frankin innostuksen
ja vaitiololupauksen, hän poistui tämän luota ja jatkoi matkaansa
voidakseen tavata niitä muita henkilöitä, joista hänen menestyksensä
riippui. Se paikka, mihin mr. Simon sitten matkusti, oli Bar
Lothringissa; sinne saapui kauppiaamme mukanaan lähetys kaksilevyisiä
hienoja kankaita, arvokkaita Malines-pitsejä ja kirjeitä siellä
olevalle liiketuttavalle.

Haluttaisiko teitä tietää, mitä teki onnettomuudestaan kuuluisa
prinssi, kuningassuvun jälkeläinen, suvun, joka tuntui olevan tuomittu
kuten Tantaluksen suku vanhalla ajalla -- haluttaisiko teitä tietää,
mitä hän teki, kun lähettiläs, joka saapui hänen luokseen vaarojen ja
vaikeuksien läpi, näki hänet ensi kerran? Nuori kuningas, flanellitakki
yllään, pelasi tennistä seurueeseensa kuuluvien herrain kanssa ja
huuteli palloa hakiessaan ja kiroili kuin paatunein alamaisistaan.
Seuraavan kerran näki mr. Esmond hänet silloin, kun monsieur Simon
vei käärön pitsejä mrs. Oglethorpe'ille -- siihen aikaan hän oli
prinssin vastaanottohuone ja sellaiselle halvalle ovelle täytyi
ilmaisten koputtaa päästäkseen hänen majesteettinsa puheille.
Vastaanotto myönnettiin minulle. Lähettiläs tapasi kuninkaan ja tämän
rakastajattaren yhdessä; pari pelasi korttia ja hänen majesteettinsa
oli humalassa. Tuo kuningas välitti enemmän kolmesta valtista kuin
kolmesta kuningaskunnasta; ja kymmenkunta lasia ratafiaa sai hänet
unohtamaan kaikki surunsa ja onnettomuutensa, isänsä kruunun ja
isoisänsä pään.

Mr. Esmond ei silloin paljastanut suunnitelmiaan prinssille. Hänen
majesteettinsa olisi tuskin saattanut häntä kuunnella siinä tilassa,
ja Esmond epäili, voisiko kuningas, joka joi niin paljon, säilyttää
salaisuutta sekaisessa päässään ja olisiko käsi, joka vapisi niin,
tarpeeksi vahva tarttumaan kruunuun. Mutta viimein Esmond kuitenkin,
keskusteltuaan prinssin neuvonantajain kanssa, joiden joukossa oli
useita gentlemanneja, kunnollisia ja uskollisia miehiä, paljasti
suunnitelmansa yksityisneuvottelussa kuninkaalle ja tosimajesteetille
Oglethorpe'ille. Prinssi oli erittäin mieltynyt suunnitelmaan; se
oli helppo ja rohkea ja hänen huolettoman huvittelunhalunsa ja
elinvoimaisen nuoren luonteensa mukainen. Aamulla, kun hän oli
nukkunut pois humalansa, hän oli kovin iloinen, eloisa ja miellyttävä.
Hänen käytöksessään oli tavaton viehkeyden viehätys ja lempeä
yksinkertaisuus; ja ollaksemme oikeudenmukaisia tulee meidän myöntää,
että myös majesteetti Oglethorpe oli hyvä, älykäs ja päättäväinen
liittolainen; hän antoi prinssille hyviä neuvoja, joita tämä oli liian
heikko seuraamaan, ja hän rakasti prinssiä uskollisuudella, jonka
prinssi palkitsi varsin kuninkaallisella kiittämättömyydellä.

Eversti Esmondilla oli omat aavistuksensa tästä suunnitelmasta, jos
se joskus täyttyisi, ja tavalliset synkät epäluulonsa siitä hyödystä,
mikä maalle koituisi, jos juoppo nuori hallitsija palautettaisiin
valtaistuimelle; niinpä eversti sai jäähyväisaudienssinsa, ja hiljainen
monsieur Simon poistui. Joka tapauksessa tuo Barin nuorukainen oli yhtä
hyvä kuin tuo vanhempi pretendentti Hannoverissa; jos asiat saivat
kaikkein pahimman käänteen, niin voitiin englantilaista hoidella
yhtä hyvin kuin saksalaistakin. Monsieur Simon ratsasti tuon pitkän
matkan Nantesista Pariisiin ja näki tuon kuuluisan kaupungin varkain
ja vakoilijan tavalla, joka hän tosiaankin oli; siellä on varmaan
enemmän loistoa ja kurjuutta, enemmän ryysyjä ja pitsejä, enemmän
likaa ja kultausta kuin missään muussa kaupungissa maan päällä. Täällä
hän joutui tekemisiin kuninkaan parhaan ystävän, tämän velipuolen,
kuuluisan Bervickin herttuan kanssa. Esmond tunsi hänet nyt siksi
vieraaksi, joka oli käynyt Castlewoodissa lähes kaksikymmentä vuotta
sitten. Hänen ylhäisyytensä tuli avomieliseksi Esmondia kohtaan, kun
hän havaitsi, että Esmond kuului Webbin urheaan rykmenttiin, jonka
päällikkö hänen ylhäisyytensä oli kerran ollut. Berwick oli tosiaankin
Stuartin asian ase ja kilpi: hänen kilvessään ei ollut muuta tahraa
kuin se, minkä Marlborough'n sisar oli hänelle jättänyt. Jos Berwick
olisi ollut isänsä perillinen, olisi Jaakko III varmasti istunut
Englannin valtaistuimella. Berwick uskalsi, kesti, osasi tarvittaessa
lyödä, puhua ja vaieta. Ehkä hänellä ei ollut erikoista tulta ja
nerokkuutta, (huonommilla miehillä oli niitä) mutta näitä paitsi
hänellä oli muutamia kaikkein parhaita johtajaominaisuuksia. Hänen
ylhäisyytensä tunsi Esmondin isän ja tämän tarinan, ja hän vihjasi
siihen sillä tavalla, että Esmond alkoi uskoa herttuan tuntevan hänen
vaiheensa yksityisseikkoja myöten. Mutta Esmondia ei haluttanut
keskustella tästä asiasta, eikä herttua häntä vaatinutkaan siihen.
Mr. Esmond virkkoi: "Kyllä minä vielä saan arvonimeni, jos vain
suurempiarvoiset saavat omansa ensin."

Esmondin käsitystä siitä, että Berwickin herttua tiesi Esmondin
aseman, tuki eräs tapahtuma: kun eversti meni kunniatervehdykselle
St. Germainiin, niin hänen majesteettinsa kuningatar puhutteli häntä
kerran markiisinarvonimellä. Esmond vei kuningattarelle kunnioittavat
tervehdykset tämän kummityttäreltä ja eräältä ladyltä, jolle hänen
majesteettinsa myötäkäymisensä päivinä oli ollut ystävällinen.
Kuningatar muisti hyvin Rachel Esmondin; hän oli kuullut lordi
Castlewoodin kääntymyksestä ja oli hyvillään siitä, mitä Taivas oli
tehnyt lordin hyväksi. Hän tiesi, että muutkin sen perheen jäsenet
olivat kuuluneet ainoan oikean kirkon helmaan. "Teidän isänne ja
äitinne, monsieur le marquis, kuuluivat siihen", virkkoi hänen
majesteettinsa (tuon ainoan kerran hän käytti tuota arvonimeä).
Monsieur Simon kumarsi kovin syvään ja sanoi, että hän omien
vanhempiensa sijaan oli löytänyt toiset vanhemmat, jotka olivat
opettaneet hänelle toisin, mutta että näillä molemmilla oli vain
yksi kuningas. Silloin hänen majesteettinsa suvaitsi antaa hänelle
mitalin, minkä paavi oli siunannut ja mikä oli huomattu kovin
tehokkaaksi hänenlaisissaan tapauksissa; ja kuningatar lupasi rukoilla
Esmondin ja tämän perheen kääntymisen puolesta. Sen tuo hurskas lady
epäilemättä tekikin, mutta eversti Esmondin täytyy sanoa, että tuo
mitali ja nuo rukoukset eivät hänen tietääkseen ole tähän hetkeen asti,
kahdenkymmenen seitsemän vuoden kuluttua, mitenkään vaikuttaneet hänen
uskonnolliseen vakaumukseensa.

Versailles'n loiston kauppias monsieur Simon näki vain alhaisena ja
kaukaisena katsojana; hän näki vanhan kuninkaan vain kerran kun tämä
meni syöttämään toutaimiaan; hän ei pyytänytkään tulla esitetyksi hänen
majesteettinsa hovissa.

Tällä välin oli herra varakreivi Castlewood saapunut Pariisiin,
missä, kuten Lontoon lehdet pian ilmoittivat, hänen rouvansa joutui
lapsivuoteeseen ja synnytti pojan, perillisen. Pitkän aikaa tämän
jälkeen oli Clotilda kovin heikko ja lääkärit kielsivät häntä,
matkustamasta; muuten oli yleisesti tunnettua, että varakreivi
Castlewood aikoi pian palata Englantiin ja ottaa haltuunsa sukutilansa
ja asettua sinne.

Lordi Castlewood antoi Pariisissa ollessaan kuuluisan ranskalaisen
maalarin monsieur Rigaud'n maalata muotokuvansa lahjaksi äidilleen
Lontooseen; ja tämän monsieur Simon vei mukanaan, kun hän palasi siihen
kaupunkiin; sinne hän saapui toukokuun vaiheilla vuonna 1714, ja pian
sen jälkeen lady Castlewood ja hänen tyttärensä ja heidän sukulaisensa,
eversti Esmond, joka koko tämän ajan oli ollut Castlewoodissa,
palasivat myös Lontooseen, lady taloonsa Kensingtoniin ja mr.
Esmond asuntoonsa Knightsbridge'iin, joka oli lähempänä kaupunkia,
ja pian eversti ilmestyi taas kaikkiin julkisiin paikkoihin, sillä
hänen terveytensä oli suuresti parantunut hänen pitkän maaseudulla
oleskelunsa aikana.

Kauneissa, kullatuissa kehyksissä oleva mylordin kuva ripustettiin
kunniapaikalle ladyn vastaanottohuoneeseen. Lordi oli maalattu
punaisessa henkivartioston kapteenin univormussaan, vaaleanruskea
peruukki päässä, takin alla panssari, sinisin nauhakoristein ja
brysselinpitsiröyhelöin. Useat ladyn ystävistä ihailivat maalausta
suunnattomasti ja parveilivat sitä katsomaan. Piispa Atterbury,
mr. Lesly, hyvä vanha mr. Collier ja muutkin pappissäädyn miehet
olivat ihastuneita siihen, ja useat kaikkein hienoimmat tutkivat
ja kiittelivät sitä; mutta täytyy myöntää, että kun tohtori Tosher
sattui tulemaan Lontooseen ja näki kuvan (se oli tavallisesti verholla
peitetty, mutta sinä päivänä sattui Beatrix katselemaan sitä tohtorin
saapuessa), Castlewoodin kappalainen vakuutti, että hän ei voinut nähdä
tässä maalauksessa mitään entisen oppilaansa näköisyyttä, paitsi ehkä
pikkuisen leuassa ja peruukissa. Mutta me selitimme hänelle kaikki,
että hän ei ollut nähnyt Frankia ainakaan viiteen vuoteen ja että hän
ei ymmärtänyt kuvaamataiteita enempää kuin kyntömies ja että hän oli
erehtynyt; ja hän lähti kotiin vakuutettuna siitä, että muotokuva
oli täydelleen lordin näköinen. Mutta kun taas eversti Esmond näytti
muotokuvaa lordi Bolingbrokelle, joka toisinaan kunnioitti ladyä
vierailullaan, niin tämä purskahti nauramaan ja kysyi, mitä hitonpeliä
eversti piti. Esmond myönsi ilman muuta, että muotokuva ei ollut
varakreivi Castlewoodista ja kehoitti valtiosihteeriä kunniasanallaan
säilyttämään salaisuuden; hän kertoi, että talon ladyt olivat
innokkaita Jaakon-puoluelaisia, mikä hyvin tunnettiin, ja hän tunnusti,
että muotokuva oli Chevalier de St. Georgen kuva.

Seikka on se, että kun mr. Simon eräänä päivänä odotti lordi
Castlewoodia monsieur Rigaud'n luona, missä lordi istui mallina
muotokuvaansa varten, hän näytti suuresti ihastuneen erääseen
muotokuvaan, mikä esitti prinssiä ja mistä vain pää oli valmis, ja
osti sen maalarilta sadalla kruunulla. Taiteilija selitti, että se
oli tarkoitettu mrs. Oglethope'ille, prinssin rakastajattarelle,
mutta kun tuo nuori lady poistui Pariisista, oli hän jättänyt työn
taiteilijalle; ja kun lordin kuva valmistui vei eversti Esmond, alias
monsieur Simon, tämänkin kuvan kotiin ja jäljensi univormun ja muut
koristeet lordin kuvasta täydentääkseen Rigaud'n puutteellisen kankaan
-- eversti oli koko elinaikansa harjoitellut maalausta ja hän innostui
siihen erittäinkin pitkän oleskelunsa aikana Flanderin kaupungeissa,
joissa hän joutui van Dyckin ja Rubensin mestaritöiden keskuuteen.
Tyttärenpojallani on nyt tuo muotokuva sellaisenaan Virginiassa.

Kesäkuun alkaessa saapuivat miss Beatrix Esmond ja rouva varakreivitär,
hänen äitinsä, Castlewoodista; Beatrix alkoi taas hovipalveluksensa,
minkä herttua Hamiltonin surullinen kuolema oli keskeyttänyt.
Hän siis astui taas toimeensa hänen majesteettinsa seurueessa ja
hovineitien pöydässä; hän oli aina mrs. Mashamin, ylimmän hovirouvan
suosikki, ja tuo suosio johtui ehkä osaksi ladyn katkeruudesta
herttuatar Marlborough'ta kohtaan, jota Beatrix ei rakastanut sen
enemmän kuin tämän kilpailijatarkaan. Hoviherrat, muiden muassa lordi
Bolingbroke, myönsivät, että tuo nuori lady oli palannut kauniimpana
kuin milloinkaan ennen ja että vakava ja surullinen sävy, mikä hänen
kasvoillaan nyt hänen tahtomattaankin asusti, sopi hänelle paremmin
kuin hänen entinen hymynsä ja viehkeytensä.

Kaikki Kensington Squaren pienen talouden palvelijat oli vaihdettu.
Vanha vouti, joka oli palvellut perheessä kokonaista kaksikymmentäviisi
vuotta lasten syntymisen jälkeen lähetettiin Irlantiin tarkastamaan
lordin siellä olevaa taloa; taloudenhoitaja, joka oli ollut ladyn
palveluksessa ja lasten seuralaisena niin kauan kuin voi muistaa,
lähetettiin vastahakoisena Walcote'iin pitämään huolta kartanon
maalaamisesta ja korjaamisesta, sillä leskivarakreivitär aikoi
sijoittua sinne tulevaisuudessa ja luovuttaa Castlewoodin miniälleen,
jota joka päivä voitiin odottaa Ranskasta. Eräs toinen palvelijatar,
joka varakreivittärellä oli, poistettiin myös -- hän sai rahapalkkion
-- sillä tekosyyllä, että ladyn täytyi vähentää palvelijakuntaansa;
niin ei lopulta jäänyt koko talouteen yhtään henkilöä, joka oli
kuulunut siihen silloin, kun nuori lordi Castlewood vielä oli kotona.

Oli välttämätöntä suunnitelmalle, jota eversti Esmond ajoi,
ja panokselle, jonka hän uskalsi, että salaisuus uskottaisiin
mahdollisimman harvoille henkilöille. Perheemme ulkopuolella tunsi sen
vain kolme tai neljä henkilöä, ja ihmeellisesti he säilyttivät tuon
salaisuuden.

Kymmenentenä päivänä kesäkuuta 1714 mr. Priorin sanantuojan mukana tuli
Pariisista kirje, herra varakreivi Castlewoodilta hänen äidilleen;
siinä lordi ilmoitti olleensa kevytmielinen raha-asioissa; hän sanoi
häpeävänsä ilmoittaa, että hän oli menettänyt rahaa pelissä ja muissa
huvituksissa ja että hänen nyt, sensijaan että olisi tänä vuonna
pitänyt Castlewoodissa suuria juhlia, kuten hän oli toivonut, täytyi
elää mahdollisimman yksinkertaisesti ja koettaa kaikessa säästää.
Siihen asti oli Frank-poloisen kirjeessä joka sana totta, eikä voinut
epäillä, että hän ja hänen pitkät lankonsa olivat kuluttaneet enemmän
kuin heidän olisi sopinut ja käyttäneet tulot Castlewoodin tiluksista,
joita hellä äiti niin huolellisesti oli hoitanut ja parantanut
holhousaikanaan.

Hänen Clotildansa, jatkoi Castlewood, oli vielä heikko, ja lääkärit
arvelivat, että hänen synnytyksensä tapahtuisi parhaiten Pariisissa.
Hän tuli siis ilman ladyään ja oli oleva äitinsä talossa kesäkuun 17
tai 18 päivän tienoilla, sillä hän aikoi heti ratsastaa Pariisista ja
tuoda vain yhden palvelijan mukanaan; ja hän pyysi, että lakimiehet
Gray's Innistä kutsuttaisiin tileineen hänen luokseen ja että
Castlewoodin vouti myös saapuisi tileineen, niin että hän voisi
nopeasti järjestää asiansa heidän kanssaan ja saisi kokoon tarvittavan
rahamäärän ja voisi palata varakreivittärensä luo siksi kuin tämä
joutui lapsivuoteeseen. Sitten lordi ilmoitti muutamia uutisia
kaupungista, missä hän oli, ja lähetti terveisensä sukulaisille, ja
niin päättyi kirje. Se tuli yleisen postin mukana ja epäilemättä
ranskalaiset ja englantilaiset viranomaiset jäljensivät sen, ja
saivatkin sen kernaasti tehdä.

Kaksi päivää myöhemmin saapui toinen kirje Ranskan yleisessä postissa,
yhtä julkisesti kuin edellinenkin; tämä kirje antoi ensin tietoja
ranskalaisista hovitavoista ja päättyi sitten seuraaviin lauseisiin,
joissa ei kukaan, joka ei tuntenut avainta, olisi voinut keksiä mitään
salaisuutta: --

"(Kuningas ottaa) lääkettä torstaisin. Hänen majesteettinsa voi
paremmin kuin hän viimeaikoihin on voinut, vaikka hän kärsiikin
huonosta ruuansulatuksesta liian kovan ruokahalunsa tähden. Madame
Maintenon voi yhä hyvin. St. Cyrissä on näytelty eräs monsieur Racinen
näytelmä. Shrewsburyn herttua ja mr. Prior, meidän lähettiläämme, ja
koko täällä oleva Englannin aateli oli saapuvilla sitä näyteltäessä.
Sanotaan (varakreivi Castlewoodin passin) kielletyn häneltä, sillä
lordilta velkoo eräs kultaseppä oikeudellista tietä Vaisselle
pöytäkaluston ja helmikaulanauhan hintaa, mitkä korut lordi on antanut
Comedie Francaise'in näyttelijättärelle mademoiselle Meruelille. On
surullista, että sellaiset uutiset kulkevat maailmalle (matkustaen
Englantiin) meidän nuoresta aatelistostamme täällä. Mademoiselle Meruel
on lähetetty Fort l'Evesque'iin; sanotaan, että hän ei ole tilannut
vain pöytäkalustoa, vaan myös huonekalut ja vaunut ja hevosia (tuon
lordin nimellä), josta hulluttelusta ei onneton varakreivitär tiedä
mitään.

"(Hänen majesteettinsa tulee olemaan) kahdeksankymmenen kahdeksan
vuoden vanha ensi syntymäpäivänään. Hovi valmistautuu viettämään sitä
suurella juhlalla. Mr. Prior on suruissaan siitä, että Englannista on
kieltäydytty lähettämästä hänelle pöytähopeaansa. Kaikki ihailivat
täällä herra varakreivin muotokuvaa ja sanoivat sen olevan Rigaud'n
mestariluoman. Oletteko te nähnyt sen? Se on (lady Castlewoodin talossa
Kensington Squaressa). Minä luulen, että ei mikään englantilainen
maalari kykenisi luomaan sellaista teosta.

"Meidän ystäväparkamme apotti on ollut Bastillessa, mutta hänet on
nyt siirretty Conciergerie'hin (missä hänen ystävänsä voivat häntä
tavata. Heidän tulee kysyä) voisiko hän saada armahduksen tuomioonsa.
Toivokaamme, että tuo mieshylky on vankilassa katunut.

"(Lordi Castlewoodia) on huvittanut sovittaa tuo pöytäkalustojuttu, ja
hän matkustaa Englantiin.

"Eikö tämä ole ikävä kirje? Minulla on hitonmoinen päänsärky, sillä
minä olen yöllä juopotellut Matin ja muutamien toisten kanssa ja olen,
humalassa ja raittiina, iäti sinun --"

Lukuunottamatta niitä muutamia sanoja, mitkä olen tässä pannut
sulkumerkkien sisään, oli koko tämä kirje joutavaa lörpötystä, vaikka
kirjeen sisältö olikin niin tärkeä kuin kirjeen sisältö vain voi olla.
Se ilmoitti niille, joilla oli avain, että: _Kuningas ottaa varakreivi
Castlewoodin passin matkustaen Englantiin tuon lordin nimellä. Hänen
majesteettinsa on oleva lady Castlewoodin talossa Kensington Squaressa,
missä hänen ystävänsä voivat häntä tavata. Heidän tulee kysyä lordi
Castlewoodia_. Tämä kirje on saattanut kulkea mr. Priorin ja noiden
meidän uusien liittolaistemme, ranskalaisten silmien editse sanomatta
heille mitään. Lontoossa oleville henkilöille oli sen sisältö selvä,
ja he jotka lukevat muistiinpanojani sadan vuoden päästä tästä, saavat
siitä tiedon asiasta, johon eversti Esmond viimeaikoina oli antautunut.
Hän aikoi hiljaisuudessa ja nopeasti tehdä sen, jonka hyväksi toiset
juonittelivat ja jonka hyväksi Jaakon-puoluelaiset punoivat kömpelöitä
juonia; hän aikoi yksin toimittaa sen, mistä puolueen johtomiehet
Englannissa vain puhuivat -- tuoda Walesin prinssin maahan julkisesti
kaikkein nähden ihan Bolingbroken silmien editse, vaikka seinillä oli
tuon valtiosihteerin allekirjoittamia ilmoituksia, joissa luvattiin
viidensadan punnan palkkio hänen kiinniottamisestaan: se oli panos,
jonka pelaaminen ja voittaminen tarjosi nautintoa vaikka kenelle
uhkarohkealle uskalikolle. Panoksen menettäminen saattoi tuottaa
raskaan rangaistuksen, mutta koko perheemme halusi panna sen alttiiksi,
kun oli niin suurenmoinen tilaisuus voittaa peli.

Oikeastaanhan sitä ei tulisi sanoa peliksi lukuunottamatta ehkä
pääpelaajaa, joka ei ollut sen enemmän tai vähemmän epäröivä kuin
useimmat julkisuuden miehet, joihin Esmond tutustui siihen aikaan.
(Onko Englannissa koskaan julkisuuden miestä, joka kokonaan uskoo
puolueeseensa? Onko siellä ainuttakaan, joka ei taistelisi sen
puolesta, vaikka hän kuinka epäilisi?). Nuori Frank oli valmis
taistelemaan ajattelematta paljoa. Hän oli Jaakon-puoluelainen, kuten
hänen isänsäkin ennen häntä; kaikki Esmondit olivat rojalisteja.
Jos hänelle vain olisi sanottu sanakaan, olisi hän huutanut:
"Eläköön Jaakko-kuningas!" palatsivahdin edessä tai kukkaissalon
ympärillä Strandissa. Ja naisille, kuten on tavallista, se ei ollut
puoluekysymys, vaan uskon kysymys -- heidän uskonsa oli intohimo;
sekä Esmondin emäntä että tämän tytär olisivat iloisina kuolleet
sen puolesta. Olen usein nauranut puhuessani kuningas Wilhelmin
hallituksesta ja sanonut, että lady Castlewood tuntui minusta
pettyneen, kun ei kuningas vainonnut perhettämme enemmän; ja ne, jotka
tuntevat naisten luonteita, voivat itse kuvitella (mitä ei tässä
tarvitse selostaa) sen ilon, millä nämä noviisit ottivat vastaan
ihmeen, kun se heille julistettiin, sen innon, millä he odottivat sen
täyttymistä, sen kunnioituksen, millä he kohtelivat lähettiä, joka
selosti heille tuon salaisen totuuden, jonka silloin vain muutamat
tunsivat, mutta jonka pian tuli paljastua koko maailmalle. Naisten
luottamuksella ei tosiaankaan ole mitään rajoja. Katsokaa Arriaa,
joka palvoo humalaista mieshölmöä, vaikka tämä kurittaa häntä;
katsokaa Corneliaa, joka äidinsydämessään palvoo kuin jalokiveä
hupsua poikaansa. Minä tiedän naisen, joka on suositellut lääkkeeksi
kiinakuorta ja myöhemmin tohtori Berkeleyn tervavettä, aivankuin
niiden nieleminen olisi uskonkappale ja niistä kieltäytyminen Jumalan
häpäisemistä.

Palattuaan Ranskasta eversti Esmond asettui pienen kiinteän salaliiton
johtoon. Esmond tiesi, ettei kuolema tai kidutus voisi horjuttaa siihen
kuuluvien uskollisuutta. Kun Esmond selosti suunnitelmaansa kuninkaan
tuomiseksi huomautti vanhempi lady, että Jumalan edessä täytyi
valtaanpalauttaminen laskea Castlewoodin perheen ja sen päämiehen
ansioksi; ja hän palveli ja rakasti Esmondia jos mahdollista vielä
enemmän kuin ennen. Lady ei hetkeäkään epäillyt Esmondin suunnitelman
onnistumista, jonka epäileminen hänestä olisi ollut hartauden puutetta.
Ja kun Beatrix tutustui suunnitelmaan ja yhtyi siihen, niinkuin hän
koko sydämestään teki, soi hän Esmondille yhden läpitunkevia, kirkkaita
katseitaan. "Oi, Harry", virkkoi hän, "miksi et sinä ole perheemme
päämies? Sinä olet ainoa, joka voisit sitä koroittaa. Miksi annat
tuolle tyhmälle pojalle arvonimen ja kunnian? Mutta niin on maailmassa
-- ne palkitaan, jotka eivät sitä ansaitse tai siitä välitä. Minä
toivon, että voisin antaa sinulle _sinun_ tyhmän palkintosi, serkku,
mutta en voi. Minä olen koettanut enkä voi." Ja hän poistui, puistellen
surullisesti päätään; mutta Esmondista on aina tuntunut, että Beatrixin
kiintymys ja kunnioitus häntä kohtaan lisääntyi moninverroin sitten kun
tämä tuli tietämään, mitä Esmond kykeni toimimaan ja kestämään, mitä
suorittamaan ja mitä uhraamaan.



IX luku.

MUOTOKUVAN MALLI TULEE ENGLANTIIN.

Perheessämme ilmoitettiin, että lordi Castlewood saapuu seurassaan
ranskalainen herra, joka toimi lordin sihteerinä. Ranskalainen oli
roomalaiskatolinen ja hyvästä perheestä, vaikka hän nyt olikin joutunut
alhaiseen toimeen; hän halusi syödä ateriansa omassa huoneessaan eikä
yhdessä talon palvelijain kanssa. Varakreivitär luovutti tyttärensä
huoneen vieressä olevan makuuhuoneensa, ja kun hänellä oli sen vieressä
suuri mukava rukouskammio, asetettiin siihen vuode näennäisesti
monsieur Baptistelle; mutta tarpeetonta on sanoa, että kun huoneiden
ovet lukittiin, ja nuo kaksi vierasta vetäytyivät niihin, tuli nuoresta
varakreivistä vain palvelija sille mainehikkaalle prinssille, joka oli
hänen vieraansa, ja hän luovutti kernaasti mukavamman ja ilmavamman
huoneen ja vuoteen herralleen. Madame Beatrix vetäytyi myös yläkertaan,
sillä hänen huoneensa oli muutettu mylordin seurusteluhuoneeksi.
Beatrix teeskenteli palvelijain nähden vastahakoisuutta, jotta
petos menestyisi paremmin, ja oli katkera, kun hänen täytyi lähteä
huoneestaan mylordin tähden.

Valmistukset eivät totisesti olleet vähäpätöisiä, eikä ollut vähäinen
se odotuksen kiihko, mikä sai Castlewoodin lempeitten ladyjen sydämet
sykkimään ennen niiden henkilöjen saapumista, joiden piti juuri
kunnioittaa heidän taloaan. Kamari oli koristettu kukilla; vuoteessa
oli kaikkein hienoimmat liinavaatteet, ja nuo kaksi ladyä halusivat sen
itse laittaa ja polvistuivat vuoteen ääreen ja suutelivat hursteja,
kunnioittaen kudosta, minkä tuli verhota kuninkaan pyhää olemusta.
Pesukalusto oli hopeaa ja kristallia; kirjoituspöydälle oli asetettu
"Eikon Basiliké" kirja; marttyyrinä kuolleen kuninkaan muotokuva
riippui aina uunihyllyn yläpuolella, ja sen alla oli poloisen lordi
Castlewoodin miekka ja pieni kuva eli muistoesine, jonka leski tahtoi
aina pitää silmäinsä edessä herätessään ja jota kehysti hänen lordinsa
ja hänen kahden lapsensa hiuksista tehty koriste. Uskonnolliset
hartauskirjansa hän vei mukanaan siihen yläkerran huoneeseen, minkä
hän oli valinnut itselleen, koska ne olivat kaikki Englannin kirkon
oppia. Ladyt näyttivät Esmondille ne mieluisat valmistukset, mitkä
he olivat tehneet, kun he saivat kaiken valmiiksi. Juuri silloin
polvistui Beatrix ja suuteli liinaisia lakanoita. Mutta hänen äitinsä,
lady Castlewood, kumarsi ovella samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt
alttarin edessä kirkkoon saapuessaan, ja hän myönsi pitävänsä huonetta
tavallaan pyhänä.

Palvelijain huoneessa ei väki hetkeäkään olettanut, että näitä
valmistuksia tehtiin ketään muuta, kuin nuorta varakreiviä, talon
herraa varten, jota hänen hellä äitinsä ei ollut niin moneen vuoteen
nähnyt. Molemmat ladyt olivat täydellisiä talousihmisiä ja he olivat
mitä taitavimpia sokerileivosten, hajuvesien y.m. valmistajia ja he
pitivät keittiön huolellisen valvontansa alaisena. Esmondin mielestä
tapettiin niin monta juottovasikkaa, että niillä olisi voitu ravita
kokonainen tuhlaajapoikain joukko, ja hän nauroi, tullessaan käymään
ladyjen luona sinä päivänä, jolloin vieraiden piti saapua, ja
nähdessään kaksi paria Englannin kauneimpia ja pyöreimpiä käsivarsia
(lady Castlewood herätti huomiota käsivarsiensa kauneudella),
jauhoissa yläpuolelle kyynärpäiden heidän valmistaessaan taikinaa
ja pyörittäessään kaulinpuita taloudenhoitajan huoneessa. Vieraan
ei pitänyt saapua ennenkuin illallisaikaan ja mylordin piti syödä
ateriansa mieluimmin omassa huoneessaan. Voitte olla varma siitä, että
talon kirkkaimmat hopeat oli asetettu sinne, ja voitte ymmärtää, miksi
ladyt tahtoivat yksin palvella perheen nuorta päämiestä.

Eversti Esmond ratsasti kiireesti Rochesteriin ja odotti siellä
kuningasta samassa kaupungissa, missä tämän isä oli viimeisen kerran
laskenut jalkansa Englannin rannikolle. Siellä oli eräästä majatalosta
hankittu huone lordi Castlewoodille ja hänen palvelijalleen; ja eversti
Esmond osasi niin hyvin sovittaa ratsastuksensa, että hän oli tuskin
ollut puolta tuntia paikalla, ja katseli juuri portaalta pihalle, kun
kaksi matkustajaa ratsasti portista sisään, ja eversti juoksi pihalle
ja syleili rakasta nuorta lordiaan seuraavassa hetkessä.

Lordin toveri, joka näytteli palvelijan osaa, astui ratsultaan ja
aikoi pitää varakreivin jalustinta, mutta eversti Esmond kutsui omaa
palvelijaansa, joka oli holvipihalla ja käski tämän ottaa hevoset ja
maksaa pojalle, joka oli kuljettanut ratsullaan postia näiden kahden
matkustajan mukana, ja huusi ylpeästi lordin toverille ranskaksi ja
näytti olevan pahoillaan, että lordin palvelija oli ranskalainen,
joka ei tuntenut maan rahaa eikä tapoja. "Minun palvelijani pitää
huolen hevosista, Baptiste", virkkoi eversti Esmond. "Ymmärrätkö sinä
englanninkieltä?" "Kovin vehen." "No niin, seuraa lordia ja palvele
häntä päivällisellä hänen omassa huoneessaan." Isäntä ja hänen väkensä
toivat vähän ajan perästä päivällistä. Oli onni että he kolistelivat ja
hälisivät käytävässä, sillä muuten olisivat he nähneet eversti Esmondin
polvillaan lordi Castlewoodin palvelijan edessä, sillä eversti toivotti
hänen majesteettinsa tervetulleeksi valtakuntaamme ja suuteli kuninkaan
kättä. Isännälle selitimme, että ranskalainen palvelee herraansa; ja
Esmondin palvelija määrättiin vartioimaan käytävässä oven ulkopuolella.
Prinssi söi hyvällä ruokahalulla ja nauroi ja puhui kovin iloisesti ja
pyysi kohteliaasti kahta toveriaan istumaan kanssaan pöytään. Hän oli
paremmalla tuulella kuin Frank Castlewood-parka, jonka Esmond luuli
olevan murheissaan siitä, että tämän oli täytynyt erota jumalaisesta
Clotildastaan; mutta kun prinssi päivällisen jälkeen halusi ottaa
pienen ruokalevon ja vetäytyi sisempään huoneeseen, missä oli vuode,
Frank-poloisen surun aihe paljastui ja tuo uskollinen nuorukainen
purskahti itkuun ja antoi monenmoisin rakkauden, ystävyyden ja
nöyryyden ilmauksin sukulaisensa tietää, että hän tunsi salaisuuden
sekä uhraukset, mitkä eversti Esmond oli tehnyt hänen hyväkseen.

Mr. Esmond oli pyytänyt emäntäänsä salaamaan tuon asian pojaltaan,
koska hän ei havainnut mitään hyvää siinä, että Frank saisi sen
selville. Prinssi oli kertonut poikaparalle kaiken, kun he ratsastivat
Doverista. "Olisin aivan yhtä kernaasti antanut ampua itseni, serkku",
virkkoi Frank. "Minä tiesin, että sinä olit kaikista miehistä paras ja
urhein ja jaloin", (niin jatkoi haltioitunut nuorukainen) "mutta en
olisi mitenkään luullut, että saisin olla sinulle kiitollinen kaikesta,
ja tuon velvoituksen paino tuntuu minusta ylivoimaiselta."

"Minä olen sinun isäsi sijainen", virkkoi mr. Esmond ystävällisesti,
"ja tottahan isä voi luovuttaa arvonsa pojalleen. Minä hylkään
arvottoman kruunun ja luovutan sinulle Brentfordin kuningaskunnan.
Olet hupsu kun itket: sinä olet paljon pitempi ja kauniimpi varakreivi
kuin minä olisin koskaan voinut olla." Mutta Esmond ei voinut hetkeen
saada tuota hellää poikaa, joka siunaili ja vastusteli, nauroi ja
puhui hajanaisia sanoja intohimoisen tunteen vallassa, yhtymään
leikinlaskuunsa; hän tahtoi polvistua Esmondin eteen ja suudella tämän
kättä; hän pyysi ja kehoitti Esmondia vaatimaan itseltään jotain --
anomaan, että Castlewood antaisi oman elämänsä tai riistäisi sen
joltain toiselta tämän puolesta -- mitä tahansa, mikä osoittaisi hänen
olevan kiitollisen siitä jalomielisyydestä, jota Esmond oli hänelle
osoittanut.

"Kuningas nauroi", virkkoi Frank osoittaen sinne, missä nukkuja oli, ja
puhuen matalalla äänellä. "Minusta ei hänen olisi sopinut nauraa, kun
hän kertoi minulle tuon asian. Kun ratsastimme Doverista keskustellen
ranskaksi, hän puhui sinusta ja siitä, miten tulit hänen luokseen
Bariin. Hän sanoi sinua 'le grand serieux'ksi' [suuri vakavuus],
Kreikan don Bellianis'iksi ja vaikka miksi, ja hän matki sinun
käyttäytymistäsi" (tässä Castlewood nauroi itsekin) -- "ja hän teki sen
oikein hyvin. Hän näyttää nauravan kaikelle. Hän ei ole kuninkaallinen;
jotenkin tuntuu minusta, Harry, että sinä sopisit kuninkaaksi. Hän ei
näytä ajattelevan mistä panoksesta me kaikki pelaamme. Canterburyssä
hän olisi pysähtynyt ja juossut kapakkatytön perästä, jos en minä olisi
kehoitellut häntä jatkamaan matkaa. Hänellä on Chaillot'ssa talo, jonne
hän tavallisesti piiloittaa itsensä viikoksi kuningattarelta, ja siellä
hän pitää kaikenlaista huonoa seuraa", virkkoi Frank vakavan näköisenä.
"Sinä voit hymyillä, mutta minä en enää ole sama hurja nuorukainen,
joka olin; en, en ole, minua on opetettu parempaan", virkkoi Castlewood
hartaana tehden ristinmerkin rintaansa.

"Sinä olet minun rakas, urhea poikani", virkkoi eversti Esmond
liikutettuna nuoren miehen yksinkertaisuudesta; "ja Castlewoodissa on
aina oleva jalo herra niin kauan kuin Frankini on siellä."

Intohimoinen nuorukainen aikoi taas polvistua ja ilmaisi rajusti
kiitollisuuttaan, mutta me kuulimme viereisestä huoneesta ylhäisen
nukkujan, joka juuri heräsi, huudahtavan: "Eh, La-Fleur, un verre
d'eau!" [hoi, La-Fleur, lasi vettä!] Hänen majesteettinsa astui
huoneeseen haukotellen. "Surma periköön teidän englantilaisen oluenne!"
virkkoi hän. "Se on niin väkevää, että on mennyt minulle päähän."

Se oli samaa kuin kannustus hevosillemme, ja me ratsastimme kovin
nopeasti Lontooseen ja saavuimme illansuussa Kensingtoniin. Mr.
Esmondin palvelija jäi Rochesteriin pitämään huolta väsyneistä
hevosista, sillä olimme varanneet virkeitä hevosia tien varrelle. Ja
nelistäessään prinssin rinnalla eversti selitti Walesin prinssille,
mitkä hänen toimenpiteensä olivat olleet ja keitä ne ystävät olivat,
jotka tunsivat hänen matkansa; ja näihin Esmond kehoitti prinssin
luottamaan; hän kehoitti prinssiä ennen kaikkea kokonaan salaamaan
itsensä siksi, kunnes koittaisi päivä, jolloin hänen kuninkaallisen
korkeutensa tuli esiintyä. Lontoo kuhisi prinssin puoluelaisia;
siellä oli lukemattomia, jotka pitivät yllä kirjeenvaihtoa St.
Germainiin; sekä tunnettuja että salaisia, ylhäisiä ja alhaisia, Jaakon
puoluelaisia oli hovissa ja kuningattaren lähimmässä seurapiirissä,
oli parlamenttimiehiä, kirkonmiehiä ja kaupungin liikemiehiä.
Prinssillä oli lukemattomia ystäviä sotaväessä, kuningattaren
neuvostossa, ja valtion virkamiehissä. Siitä pienestä joukosta, joka
oli suunnitellut tuon rohkean panoksen -- joka oli tuonut kuningattaren
veljen isänmaahansa -- tuntui kaikkein tärkeimmältä, että prinssin
saapuminen pysyisi salassa siksi, kunnes oikea aika koitti; silloin
hänen läsnäolonsa oli hämmästyttävä sekä ystäviä että vihamiehiä;
ja viimemainitut olivat olevat niin valmistumattomia ja hajallaan
olevia, että heillä ei olisi tilaisuutta hyökätä. Me pelkäsimme enemmän
prinssin ystäviä kuin hänen vihamiehiään. Ne valheet ja juorut, joita
Jaakon puolueen asiamiehet olivat Lontoosta lähettäneet St. Germaaniin,
olivat tehneet sanomattoman vaurion prinssin asialle ja johtaneet tämän
surkeasti harhaan; ja erittäinkin näistä halusivat henkilöt, jotka
ottivat osaa kyseessä olevaan yritykseen suojella sen päätekijää.
[Suunnitelman osanottajat olivat piispa Atterbury, jota hänen nimensä
mainitseminen ei enää voi vahingoittaa ja joka oli kovin toimelias
ja uskollinen nonkonformistipappi, eräs lady, joka oli hovissa mitä
korkeimmassa suosiossa ja jolle Beatrix Esmond välitti tietoja, ja
kaksi korkea-arvoista aatelismiestä sekä eräs Alahuoneen jäsen, joka
otti osaa useampaan juonitteluun Stuartperheen hyväksi.]

Seurue saapui illansuussa Lontooseen ja jätti hevosensa
kyydinvaihtopaikkaan vastapäätä Westminsteriä; sitten heidät
kuljetettiin joen yli, ja toisella puolella odottivat lady Esmondin
vaunut. Tunnin kuluessa olimme me kaikki Kensingtonissa, ja talon
emäntä sai ilon, mitä hänen sydämensä oli niin monta vuotta kaihonnut
-- hän sai taas syleillä poikaansa, joka puolestaan kaikessa
vaihemielisyydessäänkin aina säilytti mitä hellimmän kiintymyksen
äitiinsä.

Lady ei pidättäytynyt tästä tunteen ilmauksesta, vaikka palvelijat
olivatkin läsnä ja vaikka lordi Castlewoodin palvelija seisoi
eteissalissa. Esmondin täytyi kuiskata tälle ranskaksi, että hän
ottaisi hatun päästään. Monsieur Baptiste löi laimin osaansa alinomaa
käsittämättömän kevytmielisesti; useamman kerran heidän ratsastaessaan
Lontooseen olivat muukalaisen pienet huomautukset, kevyet sanat ja
mielipiteet, jotka osoittivat mitä suurinta tietämättömyyttä sen
maan suhteen, jota prinssi tuli hallitsemaan, loukanneet niitä kahta
herraa, jotka muodostivat hänen seurueensa. Ja kumpikaan ei voinut olla
salaisesti itselleen myöntämättä, että he olisivat halunneet hänen
käytöksensä toisenlaiseksi ja että se nauru ja keveys, ettemme sanoisi
hillittömyys, mikä oli luonteenomaista prinssin keskustelulle, ei
sopinut niin suurelle ruhtinaalle eikä niin juhlalliseen tilanteeseen.
Mutta silti hän kyllä osasi oikeaan aikaan käyttäytyä pontevasti
ja arvokkaastikin. Hän oli ollut erittäin urhea sodassa, sen me
kaikki tiesimme. Esmond oli nähnyt jäljennöksen kirjeestä, minkä
prinssi oli omakätisesti kirjoittanut, kun hänen Englannissa olevat
ystävänsä pyysivät häntä luopumaan uskonnostaan, ja hän ihaili sitä
miehekästä ja ylevää vastausta, millä prinssi kieltäytyi myöntymästä
tuohon kiusaukseen. Monsieur Baptiste otti hatun päästään ja punastui
muistutuksesta, minkä eversti Esmond uskalsi hänelle antaa ja sanoi:
-- "Tenez, elle est jolie, la petite mère. Foi de Chevalier! elle est
charmante; mais l'autre, qui est cette nymphe, cet astre qui brille,
cette Diane qui descend sur nous?" [Siinä on oikein sievä pikku
äiti. Hän on totta totisesti kaunis; mutta kuka on tuo sulotar, tuo
sädehtivä tähti, tuo Diana, joka astuu luoksemme.] Ja hän hämmästyi
ja astui eteenpäin, kun Beatrix tuli portaita alas. Beatrix oli ensi
kertaa surunsa jälkeen kotona värillisessä puvussa; hänellä oli
kaulallaan timantit, mitkä Esmond oli hänelle antanut; he olivat
sopineet keskenään, että Beatrix käyttäisi näitä koruja sinä päivänä,
jolloin kuningas saapuisi; ja Beatrix oli kuin kuningatar, säteilevän
viehättävä ja kauneudessaan ylväs ja majesteetillinen.

Castlewoodkin hämmästyi hänen kauneuttaan ja loistoaan. Hän peräytyi ja
tuijotti sisareensa aivan kuin ei hän ennen olisi tietänyt (tuskinpa
hän olikaan tiennyt) miten täydellisen ihana Beatrix oli, ja minusta
Castlewood punastui syleillessään tätä. Prinssi ei voinut luoda
katsettaan Beatrixista; hän unohti kokonaan palvelijan osansa, vaikka
häntä oli siihen kouluutettu ja vaikka pieni, kevyt matkalaukku oli
varustettu juuri sitä varten, että hän kantaisi sitä. Prinssi tunkeutui
varakreivin eteen. Oli onni, että palvelijain silmät olivat toisaalla,
sillä muuten he olisivat nähneet, että ei hän ollut mikään palvelija,
tai ainakin, että hän sellaiseksi oli kovin röyhkeä ja julkea.

Eversti Esmondin täytyi taas huutaa: "Baptiste, pidä huolta
matkalaukusta", kovalla, käskevällä äänellä; se huomautus sai
huikentelevaisen nuoren miehen puremaan hammasta, ja niiden välistä
kuului jotain suuresti kirousta muistuttavaa, ja sitten hän heitti
neuvojaansa nopean katseen joka ei ollut kovinkaan hyvänsuopa. Mutta
hän otti pienen matkalaukun hartioilleen, koska häntä oli muistutettu,
ja vei sen yläkertaan, minne Esmond johti hänelle tietä palvelijan
kera, jolla oli sytytetyt vahakynttilät kädessä. Prinssi heitti
synkkänä taakkansa makuuhuoneeseen. "Prinssin, joka haluaa kantaa
kruunua, täytyy kantaa naamiota", virkkoi mr. Esmond ranskaksi.

"Ah, peste! [hitto!] Minä ymmärrän nyt", virkkoi Monsieur Baptiste
jatkaen keskustelua ranskaksi. "Suuri Vakavuus on vakavasti --"

"-- huolissaan Monsieur Baptisten vuoksi", keskeytti eversti. Esmond ei
pitänyt siitä sävystä, millä prinssi puhui naisista, eikä siitä, miten
hän heitä katseli.

Makuuhuone sekä ne kaksi huonetta, jotka olivat sen yhteydessä,
rukouskammio ja se huone, jota nyt nimitettiin mylordin
seurusteluhuoneeksi, olivat jo valaistut ja odottivat vierastaan; ja
sinne oli katettu mylordin illallinen. Hetkistä myöhemmin tulivat
lordi Castlewood ja hänen äitinsä ja sisarensa yläkertaan, ja heti kun
palvelijat olivat poistuneet, ottivat Castlewood ja Esmond oman osansa
ja nuo kaksi ladyä polvistuivat prinssin eteen, joka suosiollisesti
antoi heille kummallekin kätensä. Hän esitti osaansa ruhtinaana paljon
luonnollisemmin kuin palvelijana, jossa osassa hän juuri oli kokeillut,
ja hän nosti heidät molemmat maasta, käytöksessään suurta jaloutta ja
hyväntahtoisuutta.

"Rouva", virkkoi hän, "minun äitini on kiittävä teidän armoanne hänen
pojalleen osoittamastanne vieraanvaraisuudesta. Tietäkää, neiti", hän
kääntyi Beatrixiin päin, "että minä en voi nähdä noin suurta kauneutta
sellaisessa asennossa. Te petätte Monsieur Baptisten, jos polvistutte
hänen eteensä; sopii paremmin, että hän polvistuu teidän eteenne."

Beatrixin silmistä säteili valo -- tarpeeksi kirkas liekki sytyttämään
intohimon vaikka kenen rinnassa. -- Oli aikoja, jolloin tämä olento oli
niin kaunis, että hän oli sellainen kuin Venus saattaisi olla, kun hän
paljastaa itsensä jumalattarena kirkkauden leimahduksessa. Sellainen
hän oli nyt -- säihkyvä, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen
kirkkaus. Intohimoinen kiihtymys ja kateellinen tuska viilti Esmondin
rintaa, kun hän huomasi katseen, jonka Beatrix soi prinssille; ja
vasten tahtoaan hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi huoneen poikki
Castlewoodiin, jonka silmät vastasivat hänen hälyytysmerkkiinsä ja
olivat myös valppaina. Prinssi soi alamaisilleen muutaman minuutin
audienssin ja sitten nuo kaksi ladyä ja eversti Esmond poistuivat
huoneesta. Lady Castlewood pusersi hänen kättään, kun he astuivat
portaita alas, ja nuo kolme menivät alakerran huoneisiin, niissä
he odottivat siksi, kunnes matkustajat ylhäällä olivat tarpeeksi
virkistyneitä ja valmiita aterioitsemaan.

Esmond katsahti Beatrixiin, jonka kauniilla kaulalla jalokivet
kimaltelivat. "Minä olen pitänyt sanani", virkkoi hän. "Ja minä omani",
virkkoi Beatrix katsellen timantteihinsa.

"Jos minä olisin Mogul-keisari", virkkoi eversti, "saisit sinä kaiken,
mikä Golcondasta kaivetaan esiin."

"Nämä ovat monin verroin liian hyvät minulle", virkkoi Beatrix painaen
päänsä kauniille rinnalleen -- "ja niin olette te kaikki -- kaikki." Ja
sitten hän taas yhdessä tuokiossa kohotti päänsä, ja kun hän huokasi,
saivat hänen silmänsä tuon surumielisen ja tutkimattoman ilmeen, jota
oli aina mahdoton selittää.

Kun illallisaika joutui, mikä meille ilmoitettiin ylhäältä kuuluvalla
koputuksella, menivät eversti Esmond ja nuo kaksi ladyä ylempään
huoneeseen, missä prinssi jo oli ja hänen vierellään nuori varakreivi,
joka oli juuri samanikäinen ja kokoinen ja kasvonpiirteiltäänkin hyvin
prinssin näköinen, vaikka Frank oli kauniimpi. Prinssi istuutui ja
pyysi naisia istuutumaan. Herrat jäivät seisomaan. Pöytä oli tosiaankin
katettu vain kolmelle. "Kumpi teistä asettuu tuohon?" kysäisi prinssi.

"Perheemme päämies", virkkoi lady Castlewood ja tarttui poikansa
käteen: ja hän käänsi katseensa Esmondiin ja kumarsi ja hänen äänensä
värisi kovasti: "Esmondin markiisi saa kunnian palvella kuningasta."

"Minulla on kunnia palvella hänen kuninkaallista korkeuttaan", virkkoi
eversti Esmond täyttäen maljan viinillä; ja hän ojensi sen kuninkaalle
polvillaan niinkuin senaikuinen tapa oli.

"Minä juon emäntäni ja hänen perheensä maljan", virkkoi prinssi
tyytymättömän näköisenä; mutta pilvi hälveni heti hänen kasvoiltaan ja
hän puhui naisille eloisaan, hälisevään tapaan, eikä häntä ensinkään
häirinnyt mr. Esmondin kateellinen muoto, joka totisesti oli kovin
synkkä.

Kun tuli aika sanoa jäähyväiset, mr. Esmond samosi kotiinpäin
asuntoonsa, ja sinä iltana hän kohtasi mr. Addisonin tiellä matkalla
Fulhamissa olevaan huvilaansa, ja kuu valaisi tämän kauniita, tyyniä
kasvoja. "Mitä kuuluu, veikko?" virkkoi Addison nauraen. "Minä luulin
maantierosvon lähenevän pimeässä, ja katso, tulikin vanha ystävä.
Voimme kätellä pimeässä, eversti; se on parempi kuin tappeleminen
päivänvalossa. Miksi riitelisimme, vaikka minä olen whig ja sinä
tory? Käänny ja kävele kanssani Fulhamiin missä satakieli yhä laulaa
puutarhassa ja missä eräässä luolassa, jonka tunnen, on jäähdytetty
pullo; sinä voit juoda pretendenttisi maljan ja minä tyhjennän maljani
omaan tapaani. Jottako olisin saanut tarpeekseni hyvää juomaa?
-- ei, en milloinkaan. Sana tarpeeksi ei milloinkaan sovi yhteen
hyvään viiniin. Etkö tule? Tule jonain toisena päivänä, tule pian.
Sinä tiedät, että minä muistan _Simoism_ ja _Sigeia tellus'in_ ja
_proelia mixta mero -- mixta mero'n_" [viinininnoittamat taistelut --
viinininnoittamat] toisti Addison, äänessään kovin vieno _merumin_
[viinin] sävy, ja hän käveli vähän matkaa takaisin Esmondin kanssa
pyytäen Esmondia muistamaan, että hän aina oli tämän ystävä ja että
hän oli tälle kiitollinen tämän avusta "Sotaretki"-runoelmaan. Ja oli
selvää, että herra alivaltiosihteeri olisi tullut sisään ja tyhjentänyt
toisen pullon eversti Esmondin asunnossa, jos tämä olisi häntä
kehoittanut; mutta Esmond ei ollut iloisella tuulella, ja noudattamatta
vieraanvaraisuutta hän toivotti ystävälleen hyvää yötä ovellaan.

"Minä olen tehnyt tuon teon", ajatteli Esmond unettomana katsellen
ulos pimeään yöhön; "prinssi on täällä ja minä olen hänet tuonut; hän
ja Beatrix nukkuvat nyt saman katon alla. Ketä minä aioin palvella,
kun toin hänet? Tahdoinko palvella prinssiä? Tahdoinko palvella
Henry Esmondia? Eikö minun olisi ollut parempi liittyä miehekkääseen
Addisonin puolueeseen, joka ivaa tuota vanhaa oppia Jumalan säätämästä
oikeudesta ja julistaa rohkeasti, että parlamentti ja kansa pyhittävät
hallitsijan, eivätkä piispat tai sukuluettelot eikä öljyt ja
kruunaukset?" Nuoren prinssin kiihkeä katse, joka vaani jokaista
Beatrixin liikettä, kummitteli Esmondin mielessä ja vaivasi häntä.
Prinssin olento ilmestyi Esmondille hänen kuumeisissa unissaan useita
kertoja sinä yönä. Esmond toivoi tekemättömäksi sen työn, minkä tähden
hän oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän ei ollut ensimmäinen, joka on
katunut omia töitään tai aiheuttanut oman tuhonsa. Tuhonsako? Tuliko
hänen kirjoittaa tuo sana vanhuudessaan? Ei, pikemminkin tulee hänen
Jumalan edessä polvistuen olla kiitollinen siitä, mitä hän silloin piti
onnettomuutenaan ja mikä on aiheuttanut hänen elämänsä kaiken myöhemmän
onnen.

Esmondin palvelija, kelpo John Lockwood, oli palvellut isäntäänsä
ja tämän perhettä koko elämänsä, ja eversti tiesi, että hän voisi
vastata Johnin uskollisuudesta aivan kuin omastaan. John palasi
hevosineen Rochesterista aikaisin seuraavana aamuna, ja eversti selitti
hänelle, että kun hän meni Kensingtoniin, missä hän sai olla vapaana
palvelijan huoneessa ja missä hän kosiskeli miss Beatrixin neitsyttä,
hänen ei tullut tehdä mitään kysymyksiä eikä osoittaa hämmästymistä,
vaan vakuuttaa voimakkaasti, että se nuori herra, jonka hän siellä
oli näkevä punaisessa takissa, oli herra varakreivi Castlewood ja
että tämän seuralainen harmaassa takissa oli ranskalainen monsieur
Baptiste. Hänen tuli kertoa ystävilleen keittiössä juttuja, joita hän
muisti herra varakreivin lapsuudesta Castlewoodissa -- miten vallaton
poika tämä oli, miten lordi tapasi harjoitella Jackia sotamieheksi ja
pehmittää hänen selkänahkaansa aikaan, jolloin tämä ei itse vielä ollut
soturi; niin tuli hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi herra varakreivin
varhaisemmista vaiheista. Jackin käsitykset kuvaamataiteesta eivät
olleet juuri kehittyneet hänen oleskellessaan Flanderissa isäntänsä
kanssa; ja hänet oli helposti saatu uskomaan, ennenkuin nuori lordi
palasi, että tuo Pariisista tuotu kuva, mikä nyt oli lady Castlewoodin
vierashuoneessa, oli täydelleen tämän pojan, nuoren lordin näköinen.
Ja kun kaikki palvelijat useita kertoja olivat nähneet tuon kuvan ja
nähneet vain vilaukselta nuo kaksi vierasta heidän saapumisiltanaan,
ei heillä ollut mitään syytä epäillä muotokuvan oikeaperäisyyttä; ja
kun he seuraavana päivänä näkivät muotokuvan mallin puettuna juuri
samalla tavalla kuin muotokuvassa, sama peruukki päässä ja samanlaiset
nauhakoristeet ja henkivartioston univormu, niin he luonnollisesti
puhuttelivat, tuota herraa varakreivi Castlewoodiksi, rouva
varakreivittären pojaksi.

Edellisen illan sihteeri oli nyt varakreivi; varakreivillä oli
sihteerin harmaa takki; ja John Lockwoodia neuvottiin vihjaisemaan
alakerran seurapiirille, että kun mylord oli katolilainen ja kovin
harras uskonnoltaan, ei hänen seuralaisensa voinut olla kukaan muu
kuin hänen rippi-isänsä Brysselistä; niinpä ei ollut mikään ihme, jos
hän söi ateriansa mylordin seurassa. Frankia neuvottiin vielä puhumaan
englantia muukalaiseen tapaan, ja Frank suoritti sen tehtävän melko
hyvin ja tämä varoitus oli sitäkin tarpeellisempi, kun prinssi ei
puhunut kieltämme syntyperäisen englantilaisen tavoin; ja John Lockwood
nauroi alakerrassa olevan väen kanssa miten mylord, oltuaan viisi
vuotta ulkomailla, toisinaan unohti oman kielensä ja puhui sitä kuin
ranskalainen. "Minä takaan", virkkoi hän, "että hänen ylhäisyytensä
pian saa takaisin oikean kielikantansa englantilaisen oluen ja
häränpaistin mukana"; ja jos olemme puolueettomia uutta lordia kohtaan,
täytyy myöntää, että hän kävi halukkaasti käsiksi olueen ja häränlihaan.

Prinssi joi niin paljon ja oli juotuaan puheessaan niin meluava
ja säädytön, että Esmond usein vapisi hänen puolestaan. Hänen
ateriansa tarjottiin mikäli mahdollista hänen omassa huoneessaan,
vaikka hän usein ilmestyi lady Castlewoodin seurusteluhuoneeseen ja
vierashuoneeseen ja nimitti Beatrixia "sisareksi" ja ladyä "äidiksi"
tai "rouvaksi" palvelijain kuullen. Ja koska prinssi näki hyväksi
käyttäytyä kokonaan veljen ja pojan tavalla, hän suuteli toisinaan
Beatrixia ja lady Castlewoodia vapaudella, josta ei hänen sihteerinsä
pitänyt ja joka sai eversti Esmondin suunniltaan raivosta.

Vieraat eivät olleet viipyneet kolmeakaan päivää talossa, kun
John Lockwood-poloinen tuli murheellisin muodoin isäntänsä luo ja
sanoi: "Mylord -- tuo herra -- on veikistellyt miss Lucylle (Johnin
rakastetulle) ja antanut hänelle rahaa ja suukon." Minä pelkään, että
eversti Esmondin mieli huojentui vähän, kun hän kuuli, että tämä
palveleva kaunotar oli prinssin valittu. Hänen kuninkaallisen makunsa
tiedettiin kallistuvan siihen suuntaan ja niin oli aina myöhemminkin.
Erään mitä mainehikkaimman suvun, mitä suurimman valtakunnan ja
Euroopan suurimpien onnettomuuksien perijä tyytyi usein laskemaan
syntynsä arvon ja surunsa ranskalaisen alhaisen kamaripiian jalkojen
juureen ja jälkeenpäin katumaan (sillä hän oli hurskas) tuhkapannusta
otetussa tuhkassa. Sellaisten kuolevaisten vuoksi kärsivät kansakunnat,
puolueet taistelevat ja soturit sotivat ja uhraavat verensä. Vuosi
jälkeenpäin uhrasivat urheat miehet elämänsä, Nithsdale pakeni ja
Derwentwater virui mestauspölkyllä, sillä välin kuin tuo kevytmielinen,
kiittämätön olento, jonka puolesta he panivat alttiiksi ja menettivät
kaiken, juopotteli rakastajatarhaareminsa kanssa _petite maison'issaan_
Chaillot'ssa.

Esmondin täytyi, hän punastui kun täytyi sellaista asiaa toimittaa,
mennä prinssin luo ja ilmoittaa varoittavasti, että se tyttö, jota
hänen korkeutensa lahjoi, oli John Lockwoodin morsian, kunnollisen
ja tarmokkaan miehen, joka oli palvellut kuudella sotaretkellä eikä
peljännyt mitään ja joka tiesi, että se henkilö, joka nimitti itseään
lordi Castlewoodiksi, ei ollut hänen nuori herransa; ja eversti
kehoitti prinssiä ajattelemaan, mitkä seuraukset yhdenkin miehen
mustasukkaisuudesta saattaisi koitua, ja ajattelemaan niitä muita
suunnitelmia, joita hänellä nyt oli ja jotka olivat paljon tärkeämpiä
kuin kamarineitsyen vietteleminen ja urhoollisen miehen nöyryyttäminen.

Mr. Esmond sai kymmenen päivän kuluessa ehkä yhtä monta kertaa
varoittaa tuota nuorta kuninkaallista seikkailijaa milloin mistäkin
hillittömyydestä tai vapaudesta. Prinssi otti vastaan nämä moitteet
kovin kärsivällisesti lukuunottamatta tätä Lockwood-paran asiaa;
silloin hän oli purskahtavinaan nauramaan ja virkkoi: "Mitä!
_soubrette_ [kamarineiti] on juorunnut _amoureux'lle_ [rakastaja],
ja Crispin on vihainen ja Crispin on palvellut ja Crispin on ollut
korpraali, eikö totta? Sanokaa hänelle, että korvaamme hänen
urhoollisuutensa ritarinauhalla ja palkitsemme hänen uskollisuutensa."

Eversti Esmond koetti esittää muitakin pyyntöjä, mutta prinssi polki
kopeasti jalkaa ja huusi: "Assez, milord; je m'ennuge à la prêche
[lopettakaa hyvä herra, saarna ikävystyttää minua]. Minä en ole
tullut Lontooseen saarnoja kuulemaan." Ja jälkeenpäin hän valitti
Castlewoodille, että: "le petit jaune, le noir Colonel, le marquis
Misanthrope" [pieni keltanokka eversti, markiisi Ihmisvihaaja] --
näillä leikillisillä nimillä suvaitsi hänen kuninkaallinen korkeutensa
mainita eversti Esmondia -- näännytti hänet mahtavilla ilmeillään ja
siveyssaarnoillaan.

Rochesterin piispa ja ne muut herrat, jotka olivat olleet mukana
hommaamassa prinssiä maahamme, kävivät hänen kuninkaallisen
korkeutensa luona ja kysyivät aina Kensingtoniin saapuessaan lordi
Castlewoodia, ja silloin johdatettiin heidät julkisesti hänen
kuninkaallisen korkeutensa luo, joka näytteli varakreivin osaa ja
otti heidät vastaan lady Castlewoodin vierashuoneessa alakerrassa
tai ylhäällä omassa huoneessaan. Kaikki pyysivät häntä poistumaan
talosta mahdollisimman vähän ja odottamaan siellä, kunnes hänelle
annettiin merkki esiintyä. Ladyt huvittivat häntä korttipelillä,
jonka ääressä prinssi vietti useita tunteja joka päivä ja ilta.
Sen lisäksi hän kulutti useita tunteja juomiseen; ja sen ajan hän
lörpötteli ja keskusteli kovin hauskasti, erittäinkin jos eversti
oli poissa, sillä tämän läsnäolo näytti aina peloittavan häntä;
ja "Colonel Noir"-parka piti tuota vihjausta käskynä ja näytti
harvoin synkkää naamaansa tämän ylhäisen nuoren vangin huvitellessa.
Lukuunottamatta niitä muutamia henkilöitä, joista ovenvartijalla
oli luettelo, kieltäytyi lordi Castlewood vastaanottamasta perheen
ystäviä, jotka saapuivat häntä tervehtimään. Se haava, minkä hän oli
saanut, oli taas auennut hänen ratsastusmatkallaan, niin ilmoitettiin
seurapiirille ja palvelijoille. Ja tohtori A [on melkein selvää,
että se tohtori, josta rakas isäni puhuu, oli kuuluisa tohtori
Arbuthnot. -- R.E.W.], hänen lääkärinsä (en mainitse hänen nimeään,
mutta hän oli kuningattaren henkilääkäri, skotlantilaista syntyperää
ja herätti huomiota hyvyydellään ja nerokkuudellaan) määräsi, että
hänen tuli pysyä aivan hiljaa, kunnes haava parani. Tämä herra,
joka oli puolueemme toimeliaimpia ja vaikutusvaltaisimpia ja ne
muutamat, joista jo on puhuttu, vain tiesivät koko salaisuuden; ja se
säilytettiin niin suurella uskollisuudella, ja juttu, jonka tekaisimme,
oli niin yksinkertainen ja luonnollinen, että ei ollut paljastuksen
pelkoakaan, ellei ota lukuun prinssin omaa sopimatonta käytöstä ja
seikkailunhaluista huikentelevaisuutta, joita hänen oli kovin vaikeata
hillitä. Lady Castlewoodin käytöksestä ja parista vihjauksesta, mitkä
hän antoi, oli helppo havaita -- vaikka hän pysyi asiasta melkein
vaiteliaana -- kuinka syvä hänen pettymyksensä oli, kun hän huomasi
sen sankarin, jota hän koko elämänsä oli halunnut palvella -- ja jonka
valtaanpalauttaminen oli muodostanut melkein pyhimmän osan hänen
rukouksessaan -- vain tavalliseksi ihmiseksi, joka ei edes ollut hyvä.
Lady oli arvellut, että vastoinkäyminen oli prinssiä kasvattanut; mutta
se opettaja oli pikemminkin tehnyt hänet kovaksi kuin nöyräksi. Hänen
hartautensa, mikä oli todellista, ei estänyt häntä mistään synnistä,
minkä, hän halusi tehdä. Prinssin keskustelu osoitti iloisuutta,
kevytmielisyyttä, vieläpä riittävästi älyäkin; mutta hänen tekonsa ja
puheensa ilmaisivat huikentelevaisuutta, jonka hän oli saanut niiltä
irstailta hurskastelijoilta, joiden parissa hänet oli kasvatettu, ja
joka kauhistutti sitä yksinkertaista ja puhdasta englantilaista ladyä,
jonka vieraana hän oli. Esmond ilmaisi Beatrixille mielipiteensä
prinssistä aivan avomielisesti, ja hän sai myös tämän veljen antamaan
varoituksensa. Beatrix oli aivan samaa mieltä. Prinssi oli Beatrixin
mielestä kovin kevytmielinen -- kevytmielinen ja huoleton; hän ei
voinut huomata tämän ulkonäössäkään sitä kauneutta, mistä eversti
Esmond oli puhunut. Prinssillä oli huonot hampaat ja hän katsoi
kummallisesti kieroon. Kuinka me saatoimme väittää, ettei hän katsonut
kieroon? Hänen silmänsä olivat kauniit, mutta ne olivat epäilemättä
karsaat. Beatrix kujeili hänen kanssaan pöydässä tavattoman älykkäästi;
hän puhui prinssistä aina kuin poikasesta; hän oli kiintyneempi
Esmondiin kuin koskaan ennen, ylisteli tätä veljelleen, ylisteli
tätä prinssille, kun hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi
ivailla everstiä, ja piti lämpimästi tämän puolta. "Ja jos ei teidän
majesteettinne anna hänelle Sukkanauhaa, joka oli hänen isällään,
sitten kun Esmondin markiisi tulee teidän majesteettinne hoviin,
hirttäydyn minä omiin sukkanauhoihini tai itken silmät päästäni."
"Mieluimmin kuin menetämme ne", virkkoi prinssi, "teemme hänestä
arkkipiispan ja henkivartioston everstin." (Frank Castlewood kertoi
minulle tästä keskustelusta, mikä oli tapahtunut aterioidessa.)

"Niin", huudahti Beatrix nauraen erikoisella tavalla -- luulen
kuulevani sen nytkin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuulen tuota
suloista musiikkia -- "niin, hänestä tulee Esmondin arkkipiispa ja
Canterburyn markiisi."

"Ja mikä haluaa teidän armonne olla?" kysyi prinssi; "teidän on vain
valittava paikkanne."

"Minä haluan olla hänen majesteettinsa kuningas Jaakko III:n
kuningattaren hovineitien äiti -- eläköön kuningas!" Ja Beatrix teki
hänelle komean niiauksen ja joi hänen kunniakseen osan viiniä maljasta.

"Prinssi tarttui kiivaasti maljaan ja joi sen viimeiseen tippaan",
virkkoi Castlewood; "ja minun äitini näytti kovin huolestuneelta, nousi
pöydästä ja pyysi, että hänen suotaisiin poistua. Kauhea pelko minulla
olisi Beatrixista, jollei hän olisi äitini tytär, Henry", jatkoi Frank.
"Minä toivon -- minä toivon, että tämä asia olisi jo lopussa. Sinä olet
minua vanhempi ja viisaampi ja parempi, ja minä saan kiittää sinua
kaikesta, ja kuolisin sinun puolestasi -- kautta Yrjänän, sen tekisin;
mutta minä toivon, että tämä olisi lopussa."

Kumpikaan meistä ei tuntunut viettäneen rauhallista yötä; kauheat
epäilykset ja painajaiset ahdistivat Esmondin sielua. Hänen tekonsa
oli ollut yksityisen kunnianhimon pyydettä, rohkea panos itsekästä
päämäärää varten -- hän tiesi sen. Mitäpä hän sisimmässään välitti
siitä, kuka oli kuninkaana? Eikö hänen myötätuntonsa ja salainen
vakaumuksensa olleet toisella puolella -- kansan, parlamentin ja
Vapauden puolella? Ja tässä hän nyt oli ja ajoi prinssin asiaa,
prinssin, joka tuskin oli kuullut sanaa vapaus, hänen, jota
pitivät välikappaleenaan katoliset papit ja vallanhimoiset naiset.
Ihmisvihaajamme ei tullut paremmalle tuulelle kuultuaan tuon jutun,
ja hänen surulliset kasvonsa kävivät entistäänkin synkemmiksi ja
kateellisemmiksi.



X luku.

VIERAANAMME KENSINGTONISSA ON HYVIN HUOMATTAVA HENKILÖ.

Jos joku johtolanka löydettäisiin kuningatar Annan hallitusajan
lopussa vallinneisiin synkkiin juonitteluihin, tahi jos joku
historiankirjoittaja tuntisi halua seurata sitä, niin luulisin käyvän
selväksi, että yhdelläkään kuningattaren ympärillä olevista suurista
henkilöistä ei ollut politiikassaan määrättyä kantaa joka olisi ollut
vapaa siitä yksityisestä ja itsekkäästä pyyteestä, jota itsekukin
heistä ajoi: St. John palveli St. Johnia, Harley palveli Oxfordia,
Marlborough palveli John Churchillia aina; ja sen mukaan mitä etuja
he voivat saada St. Germainista tai Hannoverista, he lähettivät sinne
alamaisuuden tarjouksia siellä oleville prinsseille tai kavalsivat
toisen toiselle. Heidän mielestään oli toinen asia ja toinen hallitsija
yhtä hyvä kuin toinenkin, jos he hänen alamaisinaan voivat saada
parhaan paikan. Ja heillä oli kullakin kuten Lockitilla ja Peachumilla,
Newgaten päämiehillä "Konnan oopperassa", jonka mr. Gay myöhemmin
kirjoitti, toisiaan vastaan kädessään asiapapereita ja todistuksia
isänmaankavalluksesta, jotka todistukset olisivat vieneet toisen
hirteen, mutta kumpikaan heistä ei tohtinut käyttää asettaan, sillä
he pelkäsivät sitä, mitä toinen kantoi taskussaan. Ajatelkaa suurta
Marlborough'ta -- koko maailman huomatuinta henkilöä, ruhtinaiden
voittajaa, joka oli voitokkaasti marssinut Saksan, Flanderin ja Ranskan
poikki, joka oli laatinut lakeja ulkomaiden hallitsijoille ja jota
Englannissa oli palveltu kuin jumalaa -- miten hänen täytyi hiipiä pois
Englannista ja miten hänen luottonsa, arvonsa ja virkansa riistettiin
häneltä; hänen armeijassa olevat ystävänsä sortuivat ja joutuivat
perikatoon; ja hän pakoili Harley'a yhtä halpana ja voimattomana kuin
köyhä velallinen viranomaista, joka tuo haastetta. Eräs paperi, jonka
Harley sai haltuunsa ja joka eittämättömästi osoitti, että herttua
ajoi Stuart-perheen asiaa, oli se ase, jolla valtio varainhoitaja
ajoi Marlborough'n Englannista. Hän pakeni Antwerpeniin ja alkoi
heti juonitella toisella puolella ja palasi Englantiin, kuten kaikki
tiedämme, whigina ja hannoverilaisena.

Vaikka valtiovarainhoitaja erotti armeijasta ja valtion
virkamiehistöstä joka miehen, jonka tiedettiin olleen herttuan ystävä,
ja antoi avoimeksi jääneet paikat torypuolueeseen kuuluville, niin
siitä huolimatta pelasi hänkin kaksinaista peliä Hannoverin ja St.
Germainin välillä, ja hän odotti vain kuningattaren kuolemaa tullakseen
valtion päämieheksi ja antaakseen kruunun jommallekummalle perheelle,
kumpi vain hänet paremmin lahjoi tai kumpaa kansa vaati. Harleyn
päämääränä oli, olipa kuningas kuka tahansa, hallita tätä; ja siinä
tarkoituksessa hän anasti edellisen kuuluisan suosikin paikan ja
halvensi sen sodan saavutuksia, jotka olivat tehneet Marlborough'n
nimen niin mainehikkaaksi; eikä hän halveksinut enempää kuin hänen
suuri kukistunut kilpailijansakaan kaikkein alhaisimpia keinoja,
imarteluja tahi uhkauksia, jos ne vain vahvistivat hänen valtaansa.
Jos suurin satiirikko, mitä maailma on milloinkaan tuntenut, olisi
kirjoittanut Harley'a vastaan eikä hänen puolestaan, niin minkä
historian hän olisi jättänyt jälkeensä kuningatar Annan viimeisistä
hallitusvuosista! Mutta Swiftillä, joka ylenkatsoi koko ihmissukua,
eikä vähimmin itseään, oli se uskollisen puoluetoverin ansio, että
hän rakasti niitä johtomiehiä, jotka kohtelivat häntä hyvin, hän
pysyi urheasti Harleyn vierellä tämän kukistuessakin, niinkuin hän
urhoollisesti oli tukenut tätä tämän myötäkäymisen päivinä.

Suuri St. John, joka oli verrattoman paljon loistavampi, mahtavampi,
kaunopuheisempi ja hienommin sivistynyt kuin hänen kilpailijansa,
saattoi olla ihan yhtä itserakas kuin Oxford ja osasi näytellä
kaksinaista osaa yhtä taitavasti kuin kaksinainen ja notkea
Marlborough. Hän, joka aina puhui vapaudesta, ei karttanut
vastustajiensa vainoamista ja häpeäpaaluun panoa sen enempää kuin jos
hän olisi ollut Pää-Inkvisiittori Lissabonissa. Tämä arvoisa patriootti
ryömi polvillaan sekä Hannoverissa että St. Germainissa; vaikka hän
oli surullisen kuuluisa siitä, ettei hänellä ollut mitään uskontoa,
niin hän joi maljoja kirkon ja kuningattaren kunniaksi yhtä rohkeasti
kuin tyhmä Sacheverel, jota hän käytti välikappaleenaan ja jolle hän
nauroi; ja pyyteitään palvellakseen ja kukistaakseen vihamiehensä hän
juonitteli, imarteli, kerskaili, mairitteli ja leperteli hovisuosikille
ja hiipi hovin takakäytävää yhtä hiljaa kuin Oxford, joka oli vallannut
Marlborough'n paikan ja jonka paikan hän itse valtasi. Juuri tähän
aikaan tapahtui lordi Oxfordin kukistuminen, aikaan, mihin minä nyt
historiassani olen päässyt. Hän oli nyt joutunut valtansa viimeisiin
päiviin, ja se asiamies, jota hän käytti kukistamaan Blenheimin
voittajaa, koetti nyt kukistaa tuota voittajan voittajaa ja ojentaa
valtiosauvaa Bolingbrokelle, joka sitä oli hartaasti halunnut.

Sen asian varalta, jota valmistettiin, tuotiin kaikki Ranskan
palveluksessa olevat irlantilaiset rykmentit Boulogneen Picardie'hin,
jotta Berwickin herttua tarpeen tullen voisi ne viedä kanaalin poikki
-- sillä he eivät enää olleet Ranskan sotureita, vaan Englannin ja
Irlannin kuninkaan Jaakko III:n alamaisia. Suuren, uskollisen joukon
skotlantilaisia -- vaikka Skotlannissa tiedettiin myös olevan mitä
toimeliaimman, päättäväisimmän ja urhoollisimman whigpuolueen, joka oli
erinomaisesti ja tarmokkaasti järjestetty ja kasvatettu -- tiedettiin
horjumattomasti olevan kuninkaansa puolella. Kovin suuri joukko
torypapistoa, aatelistoa ja ylimystöä oli maanpaossa olevan prinssin
julkisia puoluelaisia; ja puolueettomain voitiin otaksua äänestävän
kuningas Yrjöä tai kuningas Jaakkoa, kumpi vain sai enemmän kannatusta.
Kuningatar Anna, erittäinkin viimeisinä aikoinaan, kallistui oman
sukunsa puolelle. Nyt oli prinssi Lontoossa, kivenheiton päässä
sisarensa palatsista; pääministerin asema oli niin horjuva, että
heikon naisenkin sysäys olisi voinut saada hänet sortumaan; ja hänen
seuraajaansa, Bolingbrokeen, nähden tiedämme kumman puolella hänen
valtansa ja loistava kaunopuheisuutensa olisivat olleet sinä päivänä,
jolloin kuningatar olisi ilmestynyt julkisesti neuvostonsa eteen ja
sanonut: "Tämä, lordit, on veljeni; tässä on isäni perillinen ja hän on
oleva seuraajani."

Kuningattarella oli koko edellisen vuoden ollut alituisia, toistuvia
sairauskohtauksia, kuumetta ja horrostiloja; ja yhtämittaa olivat
kaikki hänen seuralaisensa arvelleet hänen kuolevan. Hannoverin
vaaliruhtinas oli halunnut lähettää poikansa, Cambridgen herttuan,
kunniatervehdykselle tämän serkun, kuningattaren luo, kuten
vaaliruhtinas sanoi, -- mutta oikeastaan olemaan paikalla, kun
kuolema lopetti kuningattaren vaiheet. Hänen majesteettinsa, jota
varmaankin peloitti saada sellainen _memento mori_ kuninkaallisten
silmäinsä eteen, oli vihaisesti kieltänyt nuorta prinssiä tulemasta
Englantiin. Hän joko tahtoi pitää tilaisuuden vapaana veljelleen, tai
ei kansa, jota hän hallitsi, tahtonut tehdä ratkaisua whigpuolueen
ehdokkaasta ennenkuin oli sopinut ehdoista tämän kanssa. Kuningatarta
oli varmaankin äärettömästi heikontanut ja ärsyttänyt hänen kuullensa
neuvostopöydän ääressä riitelevät ministerit ja epäilemättä myös
omantunnonkolkutukset, hänen ministeriensä ahdistelut ja alituinen
rettelöiminen ja kiihoitus hänen ympärillään. Hänen voimansa loppuivat
näiden alituisten mielenkiihoitusten vuoksi ja päivästä päivään
arveltiin hänen huoltensa saavan nopean lopun. Hänen majesteettinsa
sairastui juuri ennenkuin varakreivi Castlewood ja hänen toverinsa
tulivat Ranskasta. Pyhän Antoniuksen tuli kalvoi kuninkaallisia sääriä.
Ei pidetty siis mitään kiirettä esittää hovissa nuorta lordia tahi
sitä henkilöä, joka kulki hänen nimellään; ja kun herra varakreivin
haava sopivasti aukeni, täytyi hänen mukavasti jäädä kamariinsa,
kunnes koitti aika, jolloin hänen lääkärinsä salli hänen taivuttaa
polvensa kuningattaren eteen. Heinäkuun alussa tuo vaikutusvaltainen
lady, jonka kanssa meidän puolueemme on mainittu olleen yhteydessä,
tuli usein Kensingtoniin tapaamaan ystäväänsä hovineitiä ja herra
varakreiviä (joko todellista tahi oletettua), joka makasi sairaana lady
Castlewoodin talossa.

Heinäkuun 27 päivänä kyseessä oleva lady, joka oli mitä läheisimmässä
kanssakäymisessä kuningattaren kanssa, tuli kantotuolissaan lähellä
olevasta palatsista ja toi pienelle seuralle Kensington Square'iin
mitä tärkeimpiä tietoja. Lopullinen isku oli annettu ja Oxfordin ja
Mortimerin lordi ei enää ollut valtiovarainhoitaja. Pääministerin
sauvaa ei kuitenkaan vielä oltu annettu kellekään seuraajalle, vaikka
lordi Bolingbroke epäilemättä sen oli saava. Ja nyt oli aika koittanut,
vakuutteli kuningattaren Abigail, ja nyt tuli lordi Castlewood esittää
hallitsijalle.

Sen tapahtuman jälkeen, jonka lordi Castlewood oli nähnyt ja jonka hän
oli kertonut serkulleen -- tämä oli viettänyt mitä kurjimman yön vihan
ja mustasukkaisuuden vaivoissa pohtiessaan uudelleen tuota tapausta,
tulivat ne kolme henkilöä, jotka luonto oli määrännyt Beatrixin
suojelijoiksi, aivan samanlaiseen ratkaisuun: Beatrix oli poistettava
tuon miehen läheisyydestä, miehen, jonka aikomukset ilmenivät liiankin
selvästi ja joka ei empinyt niitä perille ajaessaan sen enempää kuin
hänen isänsä oli tehnyt. Minä luulen, että Esmondin emäntä, tämän
poika ja eversti Esmond olivat kaikki salaisesti harkinneet tätä
asiaa mielessään: sillä kun Frank häikäilemättä alkoi puhua: "Minusta
Beatrixin tulisi olla missä tahansa mieluimmin kuin täällä", virkkoi
lady Castlewood: "Kiitoksia, Frank; niin olen minäkin ajatellut." Ja
mr. Esmond, vaikka hän huomautti ainoastaan, että hänen asiansa ei
ollut puhua, osoitti selvään olemuksensa iloisuudella, miten mieluisa
tuo ehdotus hänestä oli.

"Huomaa hyvin, että sinä olet kanssamme samaa mieltä, Henry", virkkoi
varakreivitär vivahdus katkeraa ivaa äänessään. "Beatrixin on parasta
olla tästä kodista poissa, niinkauan kuin vieraamme viipyy; ja hänen
tulisi heti poistua Lontoosta, kun tämän aamuinen asia on suoritettu."

"Mikä tämän aamuinen asia?" kysäsi eversti Esmond, sillä hän ei tiennyt
mitä oli järjestetty, vaikka asiaa, mikä prinssin tuomisen jälkeen oli
kaikkein tärkein -- jotta nimittäin kuningatar tunnustaisi hänet --
juuri suoritetuin sillä hetkellä, kun me kolme keskustelimme yhdessä.

Se hovirouva, johon suunnitelmamme nojautui ja joka oli sen
pääasiamies, sekä hovihenkilääkäri ja Rochesterin piispa, jotka
olivat toiseksi kaikkein tärkeimmät suunnitelmamme osanottajista,
olivat pitäneet useita neuvotteluja talossamme Kensingtonissa ja
muuallakin ja pohtineet, mitkä keinot olisivat parhaita nuoren
seikkailijan esittämiseksi hänen sisarelleen kuningattarelle. Sen
yksinkertaisen ja helpon suunnitelman, jota eversti Esmond oli
ehdottanut, olivat kaikki puolueemme jäsenet hyväksyneet; ja se oli,
että jonain erikoisena päivänä, jolloin ei hovissa ollut kovin monta
henkilöä, prinssi ilmestyisi sinne lordi Castlewoodina ja hänen siellä
palveleva sisarensa tervehtisi häntä ja tuo toinen lady johtaisi hänet
kuningattaren yksityishuoneeseen. Ja riippuen hänen majesteettinsa
terveydestä ja mielentilasta ja niistä asianhaaroista, mitkä vierailu
saattaisi aiheuttaa, tuli jättää läsnäolevien ja prinssin itsensä
päätettäväksi, oliko hänen ilmoitettava, että hän oli kuningattaren
veli vaiko Beatrix Esmondin veli, joka suuteli tämän kuninkaallista
kättä. Ja kun tämä suunnitelma oli järjestetty, odotimme me kaikki
kovin huolestuneina toimeenpanon päivää ja merkinantoa.

Kaksi aamua tuon illallisen jälkeen, heinäkuun 27 päivänä, kun
Rochesterin piispa söi aamiaista lady Castlewoodin ja tämän perheen
seurassa ja kun aamiainen oli tuskin lopussa, vierivät tohtori
A:n vaunut talomme edustalle Kensingtoniin, ja tohtori ilmestyi
siellä olevien keskuuteen virkistäen synkänpuoleista seuraamme;
sillä äiti ja tytär olivat aamulla riidelleet tuon illallispöydässä
sattuneen tapahtuman johdosta ja ehkä myös muistakin, jälkeisenä
päivänä tapahtuneista seikoista. Beatrixin ylpeä luonne ei kärsinyt
moitteita keltään ylemmältä, vielä vähemmän äidiltään, tuolta kaikkein
lempeimmältä olennolta, jota tyttö pikemminkin käski kuin totteli.
Ja kun Beatrix tunsi olevansa väärässä ja että hän tuhansilla
liehittelyillä (joita hän ei voinut olla käyttämättä jokaiselle
miehelle, joka joutui hänen läheisyyteensä yhtä vähän kuin aurinko voi
olla luomatta säteitään suuriin ja pieniin) oli kiihoittanut prinssin
vaarallista ihailua ja houkutellut tämän sitä ilmaisemaan, niin hän
kävi yhä itsepäisemmäksi ja julkeammaksi, kuta varmempi hän oli
syyllisyydestään.

Tähän seuraan saapui siis tohtori, mutta prinssi ei ollut mukana
vaan tälle tarjottiin suklaata makuuhuoneessaan, niissä tämä
loikoili myöhään, nukkuen päästään viinihöyryjä, ja hän karkoitti
heti hämmästyttävillä ja perin tärkeillä uutisilla sen yksityisen,
toisarvoisen mielipahan, joka Castlewoodin perhettä kiusasi.

Hän kysyi vierasta. Vieras oli omassa huoneessaan Hän kehoitti
_Monsieur Baptistea_ menemään heti isäntänsä; luo, ja hän pyysi, että
_herra varakreivi Castlewood_ heti pukisi univormun ylleen ja tulisi
ajelemaan tohtorin vaunuissa, jotka odottivat oven edessä.

Sitten hän ilmoitti madame Beatrixille, mikä tämän osa tuli olemaan
tuossa näytelmässä. "Puolen tunnin perästä" virkkoi hän, "ovat hänen
majesteettinsa ja tämän suosikkilady hengittämässä raitista ilmaa
Seetrikäytävällä uuden juhlahuoneen takana. Hänen majesteettinsa saapuu
puutarhakantotuolissaan, ja madame Beatrix Esmond ja _tämän veli, herra
varakreivi Castlewood,_ kävelevät yksityisessä puistossa -- tässä
on lady Mashamin avain -- ja odottamatta he yhtyvät kuninkaalliseen
seurueeseen. Mies, joka kuljettaa kantotuolia, vetäytyy pois ja jättää
kuningattaren, suosikin ja hovineidin veljineen yhteen. Miss Beatrix
esittää veljensä ja sitten! -- ja sitten rukoilee herra piispa,
että tuo kohtaus päättyisi onnellisesti, ja hänen skotlantilainen
apulaisensa sanoo: amen! Kiiruhtakaa, ottakaa päähineenne, neiti
Beatrix. Miksi ei hänen majesteettinsa tule huoneestaan? Toista
tällaista tilaisuutta ei varmaankaan ilmaannu useaan kuukauteen."

Kuningas oli uninen ja laiska ja leväperäisyytensä vuoksi häh
olikin vähällä menettää tuon tilaisuuden. Sillä kuningatar oli
juuri lähtemäisillään puutarhasta, kun seuramme saapui sinne.
Tohtori, piispa, hovineiti ja hänen veljensä poistuivat siis yhdessä
henkilääkärin vaunuilla, ja he olivat ehkä olleet noin puoli tuntia
poissa, kun eversti Esmond saapui Kensington Square'iin.

Tieto asiasta, jolle Beatrix oli mennyt, haihdutti tietenkin kaiken
mustasukkaisuuden eversti Esmondin mielestä. Puolen tunnin kuluttua
saapuivat vaunut takaisin. Piispa astui niistä ensin ja tarjosi
käsivartensa Beatrixille, joka sitten astui niistä. Piispa nousi
takaisin vaunuihin ja hovineiti saapui taloon yksinään. Me katselimme
kaikki häntä yläkerran akkunasta ja koetimme lukea hänen kasvoistaan
mikä oli ollut tuloksena kohtauksesta, jolta hän palasi.

Beatrix tuli vierashuoneeseen kovin kalpeana ja vavisten; hän pyysi
lasin vettä, kun hänen äitinsä kiiruhti hänen luokseen, ja juotuaan sen
ja pantuaan pois päähineensä hän alkoi puhua: "Voimme, kaikki toivoa
parasta", virkkoi hän. "tapaaminen on aiheuttanut kuningattarelle
hermokohtauksen. Hänen majesteettinsa oli kantotuolissaan
Seetrikäytävällä ja hänen seurassaan oli vain lady -- kun me saavuimme
yksityisportista puutarhan länsipuolelta ja aloimme kävellä häneen
päin tohtori seurassamme. He odottivat sivukäytävällä pensaitten
takana, kun me kuljimme kantotuolia kohti. Sydämeni tykytti niin, että
saatoin tuskin puhua, mutta prinssi kuiskasi: 'Rohkeutta, Beatrix', ja
kulki eteenpäin varmoin askelin. Hänen kasvoilleen oli kohonnut puna,
mutta hän ei pelännyt vaaraa. Hän, joka taisteli niin urhoollisesti
Malplaquet'n luona, ei pelkää mitään." Esmond ja Castlewood katsahtivat
toisiinsa kuultuaan tämän kohteliaisuuden, sillä kumpikaan ei pitänyt
siitä.

"Prinssi paljasti päänsä", jatkoi Beatrix, "ja minä näin kuningattaren
kääntyvän lady Mashamiin päin aivan kuin tiedustellen, keitä nämä kaksi
olivat. Hänen majesteettinsa näytti kovin kalpealta ja sairaalta ja
sitten hänen poskensa alkoivat punottaa. Suosikki antoi meille merkin
lähestyä, ja minä menin heidän luokseen johtaen kädestä prinssiä, aivan
kantotuolin viereen. 'Teidän majesteettinne antaa herra varakreivin
suudella kättään', sanoi hänen suosikkinsa; ja kuningatar ojensi
kätensä, jota prinssi suuteli taipuen polvensa varaan, hän, jonka ei
tulisi polvistua kenenkään kuolevaisen eteen, olipa tämä mies tai
nainen."

"'Te olette ollut kauan Englannista poissa, mylord', virkkoi
kuningatar. 'Miksi ette ole ollut täällä hoivaamassa äitiänne ja
sisartanne?'

"'Minä olen tullut jäämään nyt, madame, jos kuningatar niin haluaa',
virkkoi prinssi kumartaen taas syvään.

"'Te olette ottanut vierasmaalaisen vaimon, mylord, ja vieraan
uskonnon. Eikö Englannin kirkon oppi ollut tarpeeksi hyvä teille?'

"'Kun omaksun isäini uskon', vastasi prinssi, 'en rakasta äitiäni
vähemmän enkä palvele teidän majesteettianne vähemmän uskollisesti.'"

"Tässä", virkkoi Beatrix, "antoi suosikki minulle kädellään viittauksen
vetäytyä pois (ja sen minä teinkin, vaikka paloin halusta saada
kuulla mitä sanottiin) ja kuiskasi jotain kuningattarelle; se sai
hänen majesteettinsa säikähtämään ja kiivaasti mutisemaan muutamia
sanoja prinssiin kääntyneenä ja tarttumaan kantotuolin selkänojaan.
Prinssi tuli yhä lähemmäksi. Hän alkoi puhua kovin nopeasti. Minä
erotin sanat: 'Isä -- siunaus, anteeksianto'; ja sitten, vähän ajan
perästä, lankesi prinssi polvilleen, otti rinnaltaan erään paperin,
mikä hänellä oli siellä ja ojensi sen kuningattarelle, joka heti kun
hän näki sen, kohotti ylös käsivartensa ja kirkaisi ja veti pois
prinssiltä lähempänä olevan kätensä, jota tämä aikoi suudella. Prinssi
jatkoi puhettaan ja teki kovin vilkkaita liikkeitä, löi toisinaan
käsiään rintaansa ja levitti toisinaan aivan kuin sanoakseen: Tässä
olen minä, veljesi, sinun vallassasi. Lady Masham juoksi kantotuolin
toiselle puolelle ja polvistui hänkin ja puhui kovin tarmokkaasti.
Hän tarttui omalla puolellaan olevaan kuningattaren käteen ja kohotti
maasta paperin, minkä hänen majesteettinsa oli antanut pudota.
Prinssi nousi ja puhui vielä jotain aivankuin hän aikoisi poistua;
toisella puolella suosikki kehoitteli emäntäänsä, ja sitten hän juoksi
prinssin luo ja toi tämän taas takaisin ihan kantotuolin viereen. Taas
prinssi polvistui ja tarttui kuningattaren käteen, jota kuningatar
ei vetänyt pois; ja prinssi suuteli sitä satoja kertoja ja mylady
puhui koko ajan nyyhkyttäen ja rukoillen kantotuolin ääressä. Sillä
välin istui kuningatar pökertyneen näköisenä ja rutisteli paperia
toisella kädellään prinssin hyväillessä toista. Sitten hän yht'äkkiä
kirkaisi terävästi useamman kerran ja sai kovan hysteerisen nauruja
itkukohtauksen. 'Riittää, riittää, herra, tällä kertaa', kuulin lady
Mashamin sanovan; ja kantomies, joka oli vetäytynyt juhlasalin taa,
palasi huutojen hätyyttämänä. 'Hakekaa kiireesti apua', virkkoi
lady Masham; ja minä juoksin tohtorin luo, joka heti tuli luoksemme
Rochesterin piispan kanssa. Lady Masham kuiskasi prinssille, että
hän voi toivoa kaikkein parasta ja olla huomenna valmiina; ja nyt
on prinssi mennyt Rochesterin piispan taloon kohtaamaan muutamia
ystäviään. Ja nyt on tuo suuri panos uskallettu", virkkoi Beatrix
langeten polvilleen ja ristien kätensä. "Jumala kuningasta suojelkoon!
Jumala kuningasta suojelkoon!"

Kun Beatrixin tarina oli kerrottu ja kun tuo nuori lady oli hieman
tyyntynyt ja me olimme tiedustelleet häneltä prinssiä, joka oli
poistunut piispa Atterburyn kanssa, ja saaneet kuulla, että hän
luultavasti viipyisi poissa koko päivän; katsahdimme me Beatrixin kolme
sukulaista toisiimme saatuamme tämän tiedon: Oli selvää, että samat
ajatukset risteilivät kaikkien mielessä.

Mutta kuka aloittaisi asian? Monsieur Baptiste -- se on, Frank
Castlewood -- kävi kovin punaiseksi ja katsahti Esmondiin. Eversti puri
huuliaan ja taisi rummuttaa peräytymismarssia akkunaan. Lady Castlewood
selosti Beatrixille ne uutiset, joiden me tiesimme kaikkea muuta kuin
miellyttävän häntä.

"Me iloitsemme", virkkoi hän tarttuen tyttärensä käteen ja puhuen
lempeällä äänellä, "että tuo vieras on poissa."

Beatrix vetäytyi heti pois ja katsahti meihin kaikkiin kolmeen kuin
vaaraa aavistaen. "Miksi olette iloisia?" kysäisi hän ja hänen povensa
alkoi aaltoilla. "Niinkö pian te olette väsyneet häneen?"

"Yksi meistä on mielestämme vallan hitonmoisesti liian ihastunut
häneen", huudahti Frank Castlewood.

"Ja kuka se on -- tekö, mylord? Vai äitikö, joka on mustasukkainen,
kun prinssi juo maljani? Vaiko perheemme päämies (tässä hän kääntyi
mahtavana eversti Esmondiin päin), joka viime aikoina on nähnyt hyväksi
pitää saarnoja prinssille!"

"Me emme väitä, että olet liian vapaa hänen majesteettinsa kanssa --"

"Paljon kiitoksia, rouva", virkkoi Beatrix keikahuttaen päätään ja
niiaten.

Mutta hänen äitinsä jatkoi kovin tyynenä ja arvokkaana "-- Me emme
ainakaan ole niin sanoneet, vaikka voisimme sen tehdä, jos äiti ehkä
voi sanoa sellaista omalle tyttärelleen -- isäsi tyttärelle."

"_Eh? mon père_" [Ohoo, minun isäni], keskeytti Beatrix, "ei ollut
parempi kuin muidenkaan isät." Ja hän katsahti taas everstiin.

Me kauhistuimme kaikki, kun hän lausui nuo muutamat ranskalaiset sanat.
Hän jäljitteli täydellisesti ulkomaalaisen vieraamme käytöstä.

"Kuukausi sitten et ollut oppinut puhumaan ranskaa, Beatrix, etkä
puhumaan pahaa isästäsi", virkkoi hänen äitinsä surullisesti.

Beatrix huomasi varmaankin kompastuksen, minkä hän kiihtymyksessään
oli tehnyt, sillä hänen kasvonsa kävivät polttavan punaisiksi. "Minä
olen oppinut kunnioittamaan kuningasta", virkkoi hän vastahakoisena;
"ja olisi parempi, että eivät muutkaan epäilisi hänen majesteettiaan
eivätkä minua."

"Jos kunnioittaisit äitiäsi hiukan enemmän, Trix", virkkoi Frank, "niin
ei se sinua hiukkaakaan haittaisi".

"Minä en ole mikään lapsi", virkkoi Beatrix kääntyen häneen päin.
"Me olemme tulleet toimeen kovin hyvin nämä viisi vuotta ilman sinun
neuvojasi ja esimerkkejäsi, enkä minä niitä nytkään halua. Miksi ei
perheen päämies puhu?" jatkoi hän; "hänhän täällä kaikki hallitsee.
Eikö hänen ylhäisyytensä suo meille saarnaa nyt, kun hänen rippi-isänsä
on lopettanut virren veisuun?" Prinssi oli käyttänyt eversti Esmondista
melkein samoja sanoja, joita tuo häikäilemätön tyttö vihassaan toisti.

"Te osoittaudutte kovin hyväksi oppilaaksi, neiti", virkkoi eversti
Esmond; ja emäntäänsä kääntyen: "Käyttikö vieraanne näitä sanoja teidän
armonne kuullen vain suvaitsiko hän lausua Beatrixille yksityisesti
mielipiteensä minun väsyttävästä saarnaamisestani."

"Oletko tavannut häntä yksin?" huudahti mylord syöksähtäen seisomaan ja
kiroten. "Jumaliste, oletko tavannut häntä yksin?"

"Jos hän olisi täällä, niin te ette uskaltaisi minua näin loukata --
ei, te ette uskaltaisi!" huudahti Frankin sisar. "Pitäkää kirosana
vaimoanne varten, mylord. Täällä me emme ole tottuneet sellaisiin
sanoihin. Siihen asti kuin te tulitte vallitsi äidin ja minun välillä
ystävyys;, ja minä rakastin häntä silloin, kun ette hänestä välittänyt,
kun olitte vuosia poissa hevosienne ja rakastajattarienne ja katolisen
vaimonne luona."

"-- vie", virkkoi mylord päästäen taas huuliltaan kirouksen. "Clotilda
on enkeli! Kuinka sinä uskallat sanoa sanaakaan Clotildaa vastaan?"

Eversti Esmond ei voinut olla hymyilemättä, kun hän huomasi miten
helposti Frankin hyökkäys torjuttiin tuolla syötillä. "Mielestäni ei
nyt ole kysymys Clotildasta", virkkoi Mr. Esmond hieman pilkallisesti;
"lady Clotilda on pitkien matkojen päässä Pariisissa ja valmistaa
lapsen vaatteita. Nyt on kysymys lordi Castlewoodin sisaresta eikä
hänen vaimostaan."

"Hän ei ole lordi Castlewood", virkkoi Beatrix, "ja hän tietää, ettei
hän ole. Hän on eversti Francis Esmondin poika, ei sen enempää, ja hän
käyttää väärää arvonimeä ja elää toisen kustannuksella, ja hän tietää
sen." Tämä oli toinen raju hyökkäys piiritettyä linnapoloista vastaan,
mutta nopea pelastus tuli toisaalta. "Pyydän toistamiseen anteeksi",
virkkoi Esmond. "Jos ei minun oikeuksistani ole mitään todistuksia,
niin ei minulla ole mitään oikeuksia. Jos ei isäni tunnustanut ketään
perillistä, oli sinun isäsi hänen laillinen seuraajansa, ja lordi
Castlewoodilla on yhtä hyvä oikeus arvoonsa ja tilukseensa kuin kellään
miehellä Englannissa. Mutta se ei taas ole kyseessä oleva asia,
niinkuin hyvin tiedätte. Palatkaamme siis asiaan, koska sinä haluat
minun siihen sekaantuvan. Ja minun vilpitön mielipiteeni on, että se
talo, missä prinssi, joka ei kunnioita ketään naista, oleskelee päivät
pitkät, ei sovi nuoren naimattoman ladyn asunnoksi ja että sinun olisi
parempi olla maalla kuin täällä. Prinssi on täällä suurta päämäärää
varten, josta ei minkään mielettömyyden tulisi häntä estää; kun sinä
siis tänä aamuna olet jalosti täyttänyt osasi, Beatrix, sinun tulisi
vähäksi aikaa poistua näyttämöltä ja jättää se näytelmän toisten
henkilöjen varaan."

Kun eversti, erittäin tyynenä ja kohteliaana, jommoisena hän aina
toivoo esiintyneensä naisille, seisoi hänen emäntänsä hänen vierellään
pöydän toisella puolella ja Frank seisoi toisella puolella piirittäen
Beatrix-parkaa, joka oli sen takana; tuntui aivankuin me lähestyessämme
sulkisimme häneltä tien.

[Rakas isäni sanoo aivan oikein, että hänen käytöksensä naisia kohtaan
aina oli tasaisen kohteliasta. Hän kohteli minua lapsuudestani asti
äärettömän lempeästi aivankuin olisin ollut pikkuinen lady. En voi
muistaa (vaikka annoin siihen usein aihetta) kuulleeni häneltä koskaan
karkeata sanaa. Eikä hän kohdellut vähemmän harkitusti ja lempeästi
tiluksemme alhaisimpiakaan neekerinaisia. Hän ei ollut läheinen muiden
kuin äitini kanssa, ja oli suloista nähdä miten tuo luottamus säilyi
heidän välillään ihan viime hetkiin asti. Kaikki hänen alustalaisensa
olivat hartaan kuuliaisia hänelle; ja äitini ja koko talo kilvoitteli
aina häntä miellyttääkseen, ja heitä ihan kauhistutti jollain tavalla
loukata häntä. Hän oli mitä nöyrin mies, tästä huolimatta, mitä
vaatimattomin, mitä helpoimmin tyydytetty. Ja mr. Benson, meidän
pastorimme Castlewoodista, hän, joka oli isäni luona tämän viime
hetkellä, sanoi aina: "En tiedä, mikä eversti Esmondin oppi oli, mutta
hän eli ja kuoli kuin harras kristitty." -- R.E.W.]

Kun Beatrix kaksi kertaa oli tehnyt hyökkäyksen ja joutunut
peräytymään, koetti hän nyt, kuten olin odottanutkin, naisten _ultima
ratiota_ [viimeinen keino] ja turvautui kyyneliin. Hänen kauniit
silmänsä täyttyivät kyynelistä. En ole koskaan voinut kestää hänessä
enkä kenessäkään naisessa tuota tuskan ilmaisua. "Minä olen yksin",
nyyhkytti hän, "teitä on kolme minua vastassa -- veljeni, äitini ja
sinä. Mitä minä olen tehnyt, kun te puhutte ja katsotte minuun noin
epäystävällisesti? Onko minun vikani, että prinssi, kuten te sanoitte,
ihailee minua? Minäkö hänet tänne toin? Teinkö minä muuta kuin sen,
mitä pyysitte, kun olin hänelle ystävällinen? Ettekö te sanoneet
minulle, että meidän velvollisuutemme oli kuolla hänen puolestaan? Etkö
sinä, äiti, opettanut minua aamuin ja illoin rukoilemaan kuninkaan
puolesta, ennenkuin edes rukoilimme omasta puolestamme? Mitä sinä
minusta tahdot, serkku -- sillä sinä olet minua vastaan tähdätyn
salaliiton johtaja, minä tiedän sen, sir, ja että äitini ja veljeni
tekevät vain sen, mitä sinä pyysit -- minne sinä tahtoisit minun
menevän?"

"Minä tahtoisin ainoastaan poistaa prinssiltä vaarallisen kiusauksen",
virkkoi Esmond vakavasti. "Taivas varjelkoon minua sanomasta, että
sinä myöntyisit; minä tahtoisin vain vapauttaa hänet siitä. Sinun
kunniasi ei tarvitse mitään kaitsijaa, Jumalan kiitos, mutta prinssin
julkeus tarvitsee sen. Arvonsa kautta hän on niin paljon yläpuolella
kaikkia naisia, että ei voi olla muuta kuin rikollista, kun hän heitä
tavoittelee. Me tahtoisimme varjella perheemme armaimman ja ihanimman
tuon loukkauksen vaaralta ja siksi me toivoisimme sinun menevän, hyvä
Beatrix."

"Harry puhuu kuin kirjasta", virkkoi Frank, käyttäen erästä
kirouksistaan, "ja -- vie, joka sana, minkä hän sanoo, on totta.
Sinä et voi mitään sille, että olet kaunis, Trix, ja vielä vähemmän
voi prinssi olla sinua tavoittelematta. Minä neuvon sinua välttämään
vaaraa; sillä taivaan tähden, jos prinssi aikoisi kujeilla kanssasi,
niin olkoonpa hän vaikka kuningas tai siksi tuleva, lukisimme Harry
Esmond ja minä hänelle tuomion."

"Eikö kaksi sellaista esitaistelijaa riitä kaitsijoiksi minulle?" kysyi
Beatrix hieman surullisesti; "on varmaa, ettei minulle voi tapahtua
mitään pahaa, kun te kaksi vartioitte."

"Enhän minäkään sitä pelkää, Beatrix", virkkoi eversti Esmond, "eikä
prinssi yrittäisikään, jos hän meidät tuntisi."

"Mutta tunteeko hän teidät"? huomautti lady Castlewood tyynesti.
"Hän tulee maasta, missä ei naiselle pidetä minään häpeänä, jos
kuninkaat heitä tavoittelevat. Lähtekäämme, rakas Beatrix! Menisimmekö
Walcote'iin vai Castlewoodiin? Parempi on, että olemme kaupungista
poissa; ja kun prinssi on tunnustettu hallitsijaksi ja esitaistelijamme
ovat palauttaneet hänet valtaistuimelle ja hän oleskelee omassa
linnassaan St. Jamesissa tai Windsorissa, voimme palata tänne omaan
asuntoomme. Oletteko te samaa mieltä, Harry ja Frank?"

Voin vakuuttaa, että Frank ja Harry olivat samaa mieltä.

"Me lähdemme siis", virkkoi Beatrix kalveten hiukan. "Tänä iltana
pitäisi lady Mashamin ilmoittaa minulle, miten hänen majesteettinsa
kuningatar voi ja huomenna --"

"Minusta meidän olisi paras lähteä tänään, armaani", virkkoi lady
Castlewood. "Me voisimme mennä vaunuissa ja viettää yön Hounslowissa ja
huomenna saapuisimme Castlewoodiin. Kello on nyt kaksitoista; serkku,
käske heti hankkimaan vaunut."

"Hävetkää!" huudahti Beatrix kyynelien ja nöyryytyksen kiihdyttämänä.
"Te häpäisette minua julmalla varovaisuudellanne. Oma äitini
ensimmäisenä epäilee minua ja tahtoo toimia vanginvartijana ja viedä
minut pois. Minä en lähde kanssasi, äiti; minä en lähde kenenkään
vankina. Jos tahtoisin pettää, niin luuletteko, ettei minulla olisi
keinoja johtaa teidät harhaan? Oma perheeni epäilee minua. Kun ne,
joiden enin tulisi minua rakastaa, epäilevät minua, on parasta
poistua heidän luotaan. Minä menen, mutta menen yksin: vaikkapa
sitten Castlewoodiin. Siellä olen ollut kyllin onneton ja kyllin
yksinäinen; menen siis takaisin sinne, mutta säästäkää minulta ainakin
se nöyryytys, että asetatte onnettomuuteeni vartijan, sillä sellaista
koettelemusta en voi kestää. Minä menen, koska tahdotte, mutta minä
menen yksin tai en ollenkaan. Te kolme voitte jäädä iloitsemaan
onnettomuudestani; ja minä kestän sen niinkuin olen ennenkin kestänyt.
Menköön ylinvangitsijani tilaamaan vaunuja, joiden tulee viedä minut
pois. Minä kiitän sinua, Henry Esmond, osanotostasi tähän salaliittoon.
Koko elämäni ajan sinua kiitän ja muistelen sinua; ja sinä veli ja sinä
äiti, miten olen osoittava kiitollisuuttani teille siitä, että niin
huolellisesti olette suojelleet kunniaani?"

Beatrix poistui huoneesta kuin keisarinna ja heitti uhmaavia silmäyksiä
meihin jokaiseen, ja jätti meidät taistelun voittajiksi; mutta me
olimme hämillämme ja melkein häpesimme voittoamme. Tuntui tosiaankin
kovalta ja ilkeältä, että me kolme olimme liittoutuneet karkoittamaan
ja nöyryyttämään tuota ihanaa olentoa. Me katsahdimme toisiimme
vaiteliaina; tämä ei ollut meidän monista teoistamme tuona onnettomana
aikana ensimmäinen, jonka teon me sitten, kun se oli tehty, toivoimme
tekemättömäksi. Me sovimme siitä, että Beatrix poistuisi yksin, ja
puhelimme keskenämme varkain ja kuiskaillen, kuten henkilöt, jotka
tekevät sellaista, mikä heitä itseään hävettää.

Keskustelustamme oli ehkä kulunut puoli tuntia, kun Beatrix palasi,
ja hänen olemuksessaan oli sama ylenkatseellinen sävy, mikä hänellä
oli, kun hän lähti luotamme. Beatrixilla oli shagrininahkainen lipas
kädessään. Esmond tiesi, että siinä olivat ne jalokivet, mitkä
hän oli antanut Beatrixille lahjaksi silloin kun tämä oli herttua
Hamiltonin morsian ja joita Beatrix oli niin komeasti käyttänyt tuona
pahaenteisenä prinssin saapumisiltana. "Minä olen tuonut takaisin",
virkkoi hän, "Esmondin markiisille sen lahjan, minkä hän suvaitsi
minulle antaa aikana, jolloin hän luotti minuun enemmän kuin nyt.
En milloinkaan enää ota vastaan etuja tai ystävällisyyttä Henry
Esmondilta; ja palautan nämä perhetimantit, jotka kuuluivat erään
kuninkaan rakastajattarelle, sille herralle, joka luuli, että minusta
tulisi toinen sellainen. Oletteko jo toimittanut vaununvahtivirkanne,
herra markiisi? Lähetättekö lakeijanne pitämään huolta, että en minä
karkaa?" Me olimme oikeassa, mutta hän oli käytöksellään saattanut
meidät kaikki väärään: Me olimme voittajia, mutta päivän kunnia tuntui
olevan tuon sorretun tyttöpoloisen.

Tuo onneton lipas, joka sisälsi jalokivet, oli ensin koristettu
paroonin kruunulla, kun Beatrix oli kihloissa sen nuoren herran
kanssa, josta hän erosi; ja myöhemmin oli lippaan kanteen kaiverrettu
herttuattaren kullattu kruunu, jota ei sallimus myöskään suonut
Beatrix raukan kantaa. Lady Castlewood aukaisi koneellisesti laatikon,
ajatellen tuskin mitä hän teki, ja katso, jalokivien, Esmondin lahjan
ohella oli laatikossa herttuavainajan emaljoitu pienoiskuva, jonka
Beatrix surupukunsa mukana oli asettanut syrjään, kun kuningas tuli
taloon, ja jonka tuo huolimaton olentoparka varmaankin oli unohtanut.

"Jätätkö sinä tämänkin, Beatrix?" kysäisi hänen äitinsä ottaen
pienoiskuvan lippaasta ja osoittaen julmuutta, jommoista hänessä ei
usein ilmennyt; mutta on hetkiä, jolloin naisista lempeimmätkin ovat
julmia, ja on voitonriemua, jota eivät enkelitkään voi tukahuttaa.
[Tämä huomautus osoittaa, miten väärin ja ylenkatseellisesti
parhaimmatkin miehet toisinaan arvostelevat naissukua. Lady
Castlewoodilla ei ollut pienintäkään aikomusta osoittaa vahingoniloaan
tyttärelleen, vaan hän osoitti ainoastaan velvollisuuden tunteesta
Beatrixille tämän valitettavan erheen. -- R.E.]

Kun lady Castlewood oli antanut tämän pistoksen, kauhistui hän itse sen
vaikutusta. Se meni suoraan Beatrix-poloisen sydämeen. Hän punastui ja
vei nenäliinan silmiensä eteen; sitten hän suuteli muotokuvaa ja pani
sen povelleen. "Minä olin unohtanut sen", virkkoi hän; "virheeni sai
minut unohtamaan suruni; äitini on muistuttanut minua molemmista. Jää
hyvästi, äiti! Minä luulen, etten voi koskaan antaa sinulle anteeksi;
meidän välillämme on särkynyt jotain, jota eivät kyyneleet eivätkä
vuodet kykene korjaamaan. Olen aina sanonut, että olin yksin; sinä et
koskaan rakastanut minua, et koskaan -- ja olit minulle kateellinen
siitä asti, kuin istuin isäni polvella. Minä siis poistun -- mitä
pikemmin sitä parempi; minä en voi enää kestää teidän seuraanne."

"Mene, lapsi", virkkoi hänen äitinsä kovin ankarana -- "mene ja taivuta
ylpeät polvesi pyytämään anteeksiantoa; mene ja rukoile yksinäisyydessä
nöyryyttä ja katumusta. Sinun moitteesi eivät tuota minulle surua, vaan
sen tekee sinun kova sydämesi, Beatrix-poloiseni. Hellyttäköön Jumala
sen ja opettakoon Hän sinut kerran vielä äitiäsi ymmärtämään."

Jos emäntäni oli julma, niin ei häntä ainakaan milloinkaan saatu sitä
myöntämään. Ladyn ylpeys voitti Beatrixinkin ylpeyden; ja jos tuolla
tyttöraukalla oli ylpeä luonne, niin minä pahoin pelkään, että hän oli
sen perinyt äidiltään.



XI luku.

VIERAAMME POISTUU LUOTAMME, KOSKA EMME OLE OLLEET TARPEEKSI
VIERAANVARAISIA.

Beatrixin lähtö tapahtui tunnin kuluessa, ja hänen neitsyensä meni
hänen mukanaan postivaunuissa, ja ajurin istuimelle asettui asestettu
palvelija tien vaarojen varalta. Esmond ja Frank aikoivat saattaa
vaunuja, mutta Beatrix kieltäytyi vihaisesti heidän seurastaan, ja
niinpä toinen palvelija lähetettiin seuraamaan vaunuja ja häntä
kiellettiin poistumasta niiden luota, ennenkuin ne seuraavana päivänä
olivat sivuuttaneet Hounslow Heathin. Kun nämä kaksi muodostivat koko
lady Castlewoodin miespalvelijakunnan, tuli Esmondin uskollinen John
Lockwood palvelemaan tämän emäntää näiden poissaoloaikana, vaikka hän
kernaammin olisikin saattanut rakastettuaan, neitsyt Lucya, kun tämä
matkusti maalle.

Mieliala oli synkkä ja äänetön aterian aikana. Tuntui kuin pimeys
kattaisi talon, kun Beatrixin iloiset kasvot oli sieltä poistettu.
Iltapäivällä saapui kuningattaren suosikilta viesti, joka hiukan
huojensi apeaa mieltämme. "Kuningatar on ollut kovin järkytetty",
sanottiin kirjelipussa; "hän voi nyt paremmin ja kaikki päättyy hyvin.
Olkoon _lordi Castlewood_ valmiina sen varalta, että lähetämme häntä
noutamaan."

Illan suussa saapui toinen kirjelippu: "Neuvostossa on ollut
kiihkeä ottelu. Valtiovarainhoitaja on murtanut sauvansa, ja hän on
kukistunut niin, ettei hän enää milloinkaan nouse; ketään seuraajaa
ei ole määrätty. Lordi B:llä -- on suuret whig-kutsut tänä iltana
Golden Squaressa. Jos hän horjuu, ovat kuitenkin toiset uskollisia.
Kuningattarella ei ole enää kohtauksia, mutta hän on vuoteen omana, ja
hän on rauhallisempi. Olkaa valmiina aamulla, silloin toivon kaiken
käyvän hyvin."

Prinssi saapui kotiin pian sen jälkeen kuin tämän viestin tuoja oli
poistunut talosta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli piispan
juomista tullut sellaiseen kuntoon, että ei hänen kanssaan tärkeistä
asioista keskustelemisesta olisi ollut mitään hyötyä. Hänet autettiin
kuninkaalliseen vuoteeseensa; hän nimitti Castlewoodia tuttavallisesti
tämän omalla nimellä; hän unohti kokonaan näytellä sitä osaa, josta
hänen kruununsa ja turvallisuutensa riippui. Oli onni, että lady
Castlewoodin palvelijat olivat poissa ja että hänen puheensa kuulivat
vain ne, jotka eivät halunneet häntä pettää. Hän tiedusteli jumalaista
Beatrixia kuninkaallisesti nikottaen. Hänet saatiin helposti vuoteelle
ja pian hän oli vaipunut sikeään uneen ja unohdukseen, jommoisella
Bakkus palkitsee palvelijansa. Me toivoimme, että Beatrix olisi ollut
näkemässä hänet humalassa. Pahoittelimme ehkä, että Beatrix oli poissa.

Kensington Squaren seurueesta oli eräs kyllin hupsu ratsastaakseen
sinä iltana Hounslowiin _coram latronibus_ [ryöväreistä huolimatta]
ja majataloon, jota perheemme tavallisesti käytti matkustaessaan
Lontoota edemmäksi. Esmond pyysi, että majatalon isäntä ei ilmoittaisi
neiti Beatrixille hänen tuloaan, ja hänelle suotiin julma tyydytys
saada kävellä sen huoneen oven sivuitse, jonka takana Beatrix nukkui
neitsyensä kanssa, ja aamulla varhain nähdä hänen vaunujensa lähtevän
liikkeelle. Esmond näki Beatrixin hymyilevän ja antavan rahaa miehelle,
joka oli määrätty ratsastamaan vaunujen takana Bagshotiin asti. Beatrix
näytti erottavan toisen palvelijan saattueestaan, koska tie oli vapaa
ja toinen palvelija oli aseistettu; ja tämä palvelija heitti nuorelle
emännälleen hyvästit kumarrellen moneen kertaan ja meni ja tilasi
pullon olutta keittiöstä ja palasi palvelustoverinsa, Jussikuskin, ja
hevosiensa kanssa takaisin Lontooseen.

Nuo kaksi arvon ukkelia eivät vielä olleet kulkeneet penikulmaakaan
Hounslowin sivu, kun he uudestaan pysähtyivät juomaan, ja täällä
he säikähtivät, kun näkivät eversti Esmondin ratsastavan ohitse.
Vastaukseksi eversti Esmondin ankaraan kysymykseen selitti mies,
että hänen nuori emäntänsä oli lähettänyt vain tervehdyksensä, vain
sen eikä mitään muuta viestiä. Hän oli viettänyt yönsä hyvin ja oli
ehtivä illansuussa Castlewoodiin. Everstillä ei ollut aikaa pitempiin
puheisiin ja hän ratsasti nopeasti Lontooseen, missä hänellä oli kovin
tärkeitä asioita ajettavana, kuten lukijani varsin hyvin tietää. Hänen
mieltään kevensi sanomattomasti se ajatus, että Beatrix ajoi pois
vaarasta. Hänen ratsunsa saapui Kensington Square'iin (kelpo Pilkku
tunsi tien sinne varsin hyvin) ennenkuin edellisen illan juopunut
vieras vielä oli herännyt ja päässyt kohmelostaan.

Edellisen illan suuri tapahtuma tunnettiin koko kaupungissa varhain
seuraavana päivänä. Neuvostohuoneessa oli kuningattaren läsnäollessa
tapahtunut ankara yhteentörmäys, ja kaikilla kahviloilla oli oma
selostuksensa tuosta riidasta. Herra piispa toi nuo uutiset varhain
aamulla Kensington Square'iin, missä hän odotteli kuninkaallisen
herransa heräämistä yläkerrassa ja ilmoitti luottavaisena, että
vieraamme julistettaisiin Walesin prinssiksi ja kruunun perilliseksi,
ennenkuin päivä oli mennyt mailleen. Piispalla oli edellisenä päivänä
ollut vieraanaan muutamia mitä vaikutusvaltaisimpia herroja tuosta
oikeasta brittiläisestä puolueesta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa
oli lumonnut ne kaikki, sekä skotlantilaiset että englantilaiset,
sekä katoliset että valtionkirkonmiehet. "Kokouksessamme oli
kveekareitakin", virkkoi piispa; "ja jos tuo muukalainen joikin
hieman liikaa brittiläistä punssia ja olutta, niin kyllä hän pian
tottuu paremmin noihin juomiin ja lordi Castlewoodin", virkkoi piispa
naurahtaen, "täytyy kärsiä se ilkeä syytös, että hän kerran elämässään
on ollut hieman humalassa. Hän joi ihanan sisarenne maljan lukemattomia
kertoja ja me nauroimme sille kaikki", virkkoi piispa, "sillä ihailimme
niin suurta veljen rakkautta. -- Missä on tuo lumoava luonnotar ja
miksi hän ei somista teidän armonne teepöytää kirkkailla silmillään?"

Lady vastasi yksikantaan, että Beatrix sinä aamuna ei ollut kotona.
Herra piispalla oli liian paljon puuhaa tärkeiden asiain vuoksi
vaivatakseen päätään kenenkään ladyn läsnäololla tai poissaololla,
olipa tämä miten kaunis tahansa.

Olimme yhä pöydän ääressä, kun tohtori A -- saapui palatsista kovin
huolestuneen näköisenä. Ne mielenjärkytykset, mitkä kuningattarella
edellisenä päivänä oli ollut, olivat aiheuttaneet kovin vakavia
seurauksia; tohtoria oli haettu ja hän oli määrännyt kuningattarelle
suoneniskentää. Long Acren haavuri oli haettu iskemään kuningattarelta
suonta, ja hänen majesteettinsa oli nyt rauhallisempi ja hengitti
kevyemmin. Mikä sai meidät säpsähtämään, kun kuulimme mr. Aymen nimen?
"_Il faut être aimable pour être aimé_" [Jos tahtoo saada rakkautta,
tulee olla rakastettava.], virkkoi iloinen tohtori. Esmond veti häntä
hihasta ja pyysi häntä vaikenemaan. Aymen taloon oli rakas lordi
Castlewood. Frankin isä, viety kuolemaan tuhoisan kaksintaistelun
jälkeen.

Kuningattaren luokse ei ainakaan sinä päivänä voinut mennä vierailulle;
ja kun yläkerrassa oleva vieraamme antoi merkin, että hän oli hereillä,
menivät tohtori, piispa ja eversti Esmond prinssin aamuvastaanottoon
ja toivat hänelle sekä iloisia että epäilyttäviä uutisia. Tohtorin
täytyi pian poistua, mutta hän lupasi antaa prinssille yhtämittaa
tietoja siitä, mitä tapahtui läheisessä palatsissa. Sekä hän että
piispa antoivat sen neuvon, että prinssi heti, kun kuningattaren tauti
saisi suotuisan käänteen, vietäisiin hänen vuoteensa ääreen, neuvosto
kutsuttaisiin koolle, Kensingtonin ja St. Jamesin henkivartiostot,
joihin kahteen rykmenttiin saattoi täydellisesti luottaa, sekä yksi,
josta tiedettiin, ettei se ollut vastahakoinen, julistaisivat prinssin
oikeaksi perilliseksi ja sen tekisi myös kuningatar neuvostonsa lordien
edessä ja määräisi hänet valtaistuimen perijäksi.

Sinä päivänä viettivät prinssi ja Rochesterin piispa, eversti
Esmond sihteerinään, useita tunteja lukittujen ovien takana
laatien julistuksia ja kehoituksia maaseudulle, skotlantilaisille,
pappissäädylle, Lontoon ja Englannin kansalaisille; näissä ilmoitettiin
kolmen valtakunnan maanpakolaisperijän saapuneen, ja niihin liitettiin
se tunnustus, missä hänen sisarensa tunnusti hänet valtaistuimen
oikeaksi perijäksi. Taattiin täydellinen suoja vapauksille, joita
kirkko ja kansa voivat pyytää. Piispa saattoi vastata kovin useiden
pappien uskollisuudesta, ja nämä kehoittivat puolestaan seurakuntaansa
ja virkaveljiään tunnustamaan tulevan hallitsijan pyhän oikeuden ja
puhdistamaan maan kapinasynnistä.

Näiden asiapaperien laadinnan aikana saapui palatsista useampia
sanansaattajia, ja nämä viestit koskivat siellä sairastavan korkean
potilaan vointia. Keskipäivällä hän voi hieman paremmin; illalla
hän meni taas tajuttomaksi ja houraili. Yöllä tohtori A -- oli
taas luonamme ja toi vähän suotuisampia tietoja; mitään äkillistä
vaaraa ei ainakaan pelätty. Viimeisen kahden vuoden aikana oli hänen
majesteetillaan ollut useampia samanlaisia, mutta vielä vaikeampia
taudinpuuskia.

Tähän mennessä olimme laatineet puolisenkymmentä julistusta (kysyttiin
suurta varovaisuutta, jotta saatiin laadituksi ne muotoon, mikä ei
loukannut mitään puoluetta eikä tuottanut mielipahaa whigeille eikä
dissentereillekään); ja nuori prinssi, joka pitkän työpäivän aikana
tosiaankin oli osoittanut sekä kykyä ymmärtää saamiaan neuvoja että
käytännöllistä älyä ja taitoa muovaillessaan lauseita, mitkä oli
julaistava hänen allekirjoittaminaan, osoitti myös hyväntahtoisuutta ja
harkitsevaisuutta, mitkä tulisi panna hänen ansiopuolelleen.

"Jos nämä paperit joutuisivat väärään paikkaan", virkkoi hän, "tai
jos suunnitelmamme sattuisi epäonnistumaan, veisi mylord Esmondin
käsiala hänet paikkaan, mistä minä kaikin mokomin tahtoisin varjella
häntä; ja niinpä luvallanne jäljennän nämä asiapaperit itse, vaikka ei
oikeinkirjoitus olekaan vahvimpia puoliani; ja jos ne löydetään, ei
niistä joudu kiinni muut kuin se henkilö, jota ne enin koskevat"; ja
sitten prinssi, ensin huolellisesti jäljennettyään julistukset, poltti
ne, mitkä olivat kirjoitetut eversti Esmondin käsialalla. "Ja nyt, ja
nyt herrat", virkkoi hän, "menkäämme illalliselle ja juokaamme malja
naisten seurassa. Mylord Esmond, te olette luonamme illallisella tänä
iltana; viime aikoihin olette suonut meille liian vähän seuraanne."

Prinssin ateriat tarjottiin tavallisesti siinä huoneessa, joka oli
ollut Beatrixin makuuhuone ja sen huoneen vieressä, missä prinssi
nukkui; ja hänen kestitsijöittensä velvollisuudentuntoisena tapana oli
odottaa, kunnes heidän kuninkaallinen vieraansa pyysi heidän ottamaan
paikkansa pöydässä; sitten vasta he istuutuivat aterioimaan. Kuten
arvaatte, olivat tänä iltana vain Frank Castlewood ja hänen äitinsä
odottamassa, kun illallinen ilmoitettiin, ja he ottivat vastaan
prinssin, joka oli viettänyt koko päivän omassa huoneessaan, missä
piispa oli toiminut hänen pääministerinään ja eversti Esmondilla oli
ollut hänen neuvostonsa sihteerin virka.

Prinssin muoto ei suinkaan osoittanut mielihyvää, kun hän katsahti
siihen pieneen seurueeseen, joka oli kokoontunut häntä odottamaan,
eikä kuten tavallista nähnyt Beatrixin iloisten kasvojen loistavan
vastaansa. Hän tiedusteli lady Castlewoodilta, missä hänen eilinen,
ihana esittelijättärensä oli. Lady loi vain silmänsä alas ja sanoi
tyynesti, ettei Beatrix voinut ottaa osaa illalliseen sinä iltana,
eikä hänessä ilmennyt pienintäkään hämmennyksen merkkiä, mutta
sensijaan Castlewood punastui eikä Esmondkaan ollut vähemmän hämillään.
Luulen naisilla olevan vaistomaisen teeskentelytaidon; he tietävät
luonnostaan, miten he voivat peittää tunteitaan paljon paremmin kuin
täydellisimmätkään hoviherrat. Eivätkö useat heistä kuluta parasta
osaa elämästään tunteittensa salaamiseen, tyranniensa imartelemiseen,
peittäen hellillä hymyillä ja teennäisellä iloisuudella epäilyksensä
tai surunsa ja pelkonsa?

Vieraamme nieleksi illallisensa kovin synkkänä; vasta toisen pullon
jälkeen alkoi hänen korkeutensa ilostua; kun lady Castlewood pyysi
lupaa poistua, lähetti kuningas Beatrixille viestin, että hän toivoi
tämän saapuvan seuraavana päivänä päivälliselle, ja sitten hän alkoi
juoda ja jälkeenpäin puhua, sillä olihan puheenaihetta yllinkyllin.

Seuraavana päivänä ilmoitti tiedonantajamme Kensingtoniin, että
kuningatar voi hiukan paremmin ja oli ollut tunnin jalkeilla, vaikka
hän ei ollut vielä tarpeeksi voimissaan ottaakseen vastaan vieraita.

Päivällispöytään oli katettu vain yhtä varten, hänen kuninkaallista
korkeuttaan, ja vain nuo kaksi herraa palvelivat häntä. Meillä
oli aamulla ollut neuvottelu lady Castlewoodin kanssa, ja siinä
oli päätetty, että jos hänen korkeutensa tekisi muita kysymyksiä
Beatrixista, niin hän saisi vastauksen perheen herroilta.

Prinssi näytti kiihtyneeltä ja levottomalta ja loi yhtämittaa katseensa
oveen kuin odottaen jonkun saapuvan. Kukaan ei sentään tullut,
lukuunottamatta kelpo John Lockwoodia, joka koputti ja toi ruokalajin,
minkä sisällä olijat häneltä ottivat, (ateriat olivat aina järjestetyt
siten; ja minä luulen keittiöneuvoston tulleen siihen käsitykseen, että
nuori lordi oli tuonut mukanaan katolisen papin, joka oli käännyttänyt
meidät kaikki katolisiksi ja että katoliset olivat samanlaisia kuin
juutalaiset, jotka söivät yhdessä, eivätkä halunneet syödä ateriaansa
kristittyjen nähden).

Prinssi koetti peittää mielipahaansa -- siihen aikaan hän oli perin
kömpelö teeskentelytaidossa, ja kun hän oli huonolla tuulella, oli
hänen vaikea pitää tyyntä ulkomuotoa, -- ja kun hän oli muutamia
kertoja kovin nolosti yritellyt pakinoida iloisesti, hän joutui
piankin itse asiaan ja virkkoi niin rauhallisena kuin vain taisi lordi
Castlewoodille, että hän toivoi ja pyysi, että lordin äiti ja sisar
ottaisivat osaa illalliseen sinä iltana. Kun aika tuntui hänestä
pitkäveteiseltä eikä hän saanut liikkua ulkona, niin eikö miss Beatrix
pitäisi hänelle seuraa korttipelissä?

Silloin lordi Castlewood katsahti Esmondiin ja saatuaan tältä merkin,
hän ilmoitti hänen kuninkaalliselle korkeudelleen [Lontoossa me
nimitimme prinssiä aina kuninkaalliseksi korkeudeksi, vaikka naiset
itsepäisesti sanoivatkin häntä kuninkaaksi], että hänen sisarensa
Beatrix ei ollut Kensingtonissa ja että hänen perheensä oli nähnyt
parhaaksi, että hän poistui kaupungista.

"Ei ole Kensingtonissa!" virkkoi prinssi. "Onko hän sairas? Eilen
hän oli terve; miksi hän poistui kaupungista? Tapahtuiko se teidän
määräyksestänne vai eversti Esmondinko, joka näyttää olevan tämän talon
isäntä?"

"Ei tämän talon, sir", virkkoi Frank kovin ylevästi, "vaan ainoastaan
maalla olevan sukutilamme, jonka hän on meille antanut. Tämä on äitini
talo ja Walcote on isäni talo; ja markiisi Esmond tietää, että hänen on
vain huomautettava palauttaakseni hänelle omaisuutensa."

"Markiisi Esmond! -- markiisi Esmond", virkkoi prinssi tyhjentäen
maljansa, "sekaantuu liian paljon minun asioihini ja ottaa liian suuria
vapauksia minulle tekemänsä palveluksen vuoksi. Jos haluatte, että
Beatrix myöntyy teidän kosintaanne siten, mylord, että te suljette
hänet vankeuteen, niin tietäkää, että ei naista sillä tavalla voiteta."

"Minä en tiennyt, sir, että olin puhunut teidän kuninkaalliselle
korkeudellenne kosineeni neiti Beatrixia."

"Pyh, pyh, monsieur! Meidän ei tarvitse olla taikureita huomataksemme
sen. Se paljastuu joka hetki. Te olette mustasukkainen, mylord,
ja tuo hovineiti ei voi luoda katsettaankaan toisiin, kun te jo
alatte murjottaa. Teidän menettelynne, monsieur, on arvotonta --
se ei ole kohteliasta -- se on, on lâche, niin juuri, lâche" [veltto,
huolimaton], (prinssi puhui kovin nopeasti ranskaksi ja joka lauseella
sai kiihtymys hänessä enemmän valtaa). "Minä tulen taloonne. Minä
uskallan elämäni, minä vietän aikani _ennui'ssa_ [ikävä], minä
antaudun teidän uskollisuutenne varaan; minulla ei ole muuta seuraa
kuin teidän ylhäisyytenne saarnat tai tuon ihailtavan nuoren ladyn
keskustelu; ja te riistätte hänet minulta ja te, te olette rauhallisia.
_Merci, monsieur!_ [kiitoksia, herra!] Minä kiitän teitä, kun minulle
ilmaantuu mahdollisuuksia; minä tiedän miten palkitsen hieman nenäkkään
palveluksen, mylord -- hieman nenäkkään palveluksen. Kuluneen
kuukauden aikana on teidän holhoojan ilmeenne kiusannut minua vallan
sanomattomasti. Te muka tarjoatte minulle kruunun ja käskette minun
ottamaan sen polvillani kuin kuningas Juhana -- niinkö? Minä tunnen
historian, monsieur, ja nauran tyytymättömille parooneille. Minä
ihailen neitiä ja te lähetätte hänet vankilaanne; minä saavun taloonne
ja te epäilette minua. Minä poistun täältä, monsieur, vielä tänä
iltana poistun täältä. Minulla on muita ystäviä, jotka ovat kyllin
uskollisia epäilläkseen minua. Jos minulla on Sukkanauhoja antaa, niin
annan niitä aatelismiehille, jotka eivät ole niin valmiit ajattelemaan
pahaa. Tuokaa minulle vaunut ja antakaa minun poistua tästä
paikasta tai antakaa ihanan Beatrixin palata. Minä en halua teidän
vieraanvaraisuuttanne tuon ihanan olennon kustannuksella riistämällä
häneltä vapauden."

Tätä kiihkeätä puhetta prinssi säesti nopein liikkein jommoisia
ranskalaiset käyttävät, ja hän puhui sen kansan kieltä -- ja hän
harppaili edestakaisin pitkin lattiata hehkuvin kasvoin ja kädet
vihasta vavisten. Hän oli kovin hento ja heikko toistuvan sairauden
ja ainaisen hurjastelun vuoksi. Sekä Castlewood että Esmond olisivat
voineet musertaa hänet polvensa päällä ja puolen minuutin ottelussa
tehdä hänestä lopun; ja tässä hän nyt loukkasi meitä molempia eikä
paljon yritellytkään peittää meiltä kahdelta joiden kunniaa se enimmän
koski, sitä intohimoa, jota hän tunsi perheemme nuorta ladyä kohtaan.
Lordi Castlewood vastasi prinssin sanatulvaan kovin ylevästi ja
yksinkertaisesti.

"Sir", virkkoi hän, "teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee
unohtaa, että toiset teidän asianne edestä panevat alttiiksi elämänsä.
Kovin harvat englantilaiset, Jumalan kiitos, tahtoisivat vahingoittaa
teidän pyhää olemustanne mutta monikaan heistä ei haikailisi käydä
meihin käsiksi. Meidän henkemme on teidän ja kaikki mikä on meidän,
lukuunottamatta kunniaamme."

"Kunniaa! pyh, sir, kuka on aikonut teidän kunniaanne loukata?" kysyi
prinssi ärtyneenä.

"Me pyydämme, ettei teidän kuninkaallinen korkeutenne koskaan
aikoisikaan sitä vahingoittaa", virkkoi lordi Castlewood syvään
kumartaen. Koska ilta oli kuuma, olivat akkunat avoinna sekä puistoon
että kadulle päin. Eversti Esmond kuuli suljetun oven läpi vartijan
huutavan tuntia rakennuksen vastakkaisella puolella. Hän aukaisi
oven, joka johti prinssin huoneeseen. Martin, se palvelija, joka oli
ratsastanut Beatrixin kanssa Hounslowiin, poistui paraikaa huoneesta,
kun Esmond sinne saapui; ja kun palvelija oli mennyt, huusi vartija
taas virttään: "Kello on kymmenen lyönyt ja on tähtikirkas ilta";
Esmond virkkoi prinssille matalalla äänellä: "Teidän kuninkaallinen
korkeutenne kuulee tuon huudon?"

"_Apres, monsieur_?" [Entä sitten?] virkkoi prinssi.

"Minun tarvitsee vain viitata hänelle akkunasta ja lähettää hänet
viidenkymmenen metrin päähän saadakseni hänet tänne vartioston kanssa
-- ja luovuttaakseni hänelle sen henkilön, joka nimittää itseään
Jaakko III:ksi ja jonka vangitsemisesta parlamentti, on luvannut 500
punnan palkinnon, kuten teidän kuninkaallinen korkeutenne näki, kun
ratsastimme Rochesterista. Minun ei tarvitse muuta kuin tehdä tuo
ilmoitus ja sen minä Jumalan kautta, joka minut on luonut, tekisinkin,
jos luulisin, että prinssi ei kunniansa vuoksi lakkaisi tahraamasta
meidän kunniaamme. Mutta Englannin ensimmäinen gentlemanni tietää
velvollisuutensa liian hyvin unohtaakseen itsensä alhaisimpain parissa
tai pannakseen kruununsa vaaraan häpeällisen teon vuoksi."

"Onko teidän ylhäisyydellänne mitään sanomista", kysyi prinssi kääntyen
Frank Castlewoodiin päin vihasta ihan kalpeana, "mitään uhkauksia tai
loukkauksia, joilla teitä haluttaisi lopettaa tämän miellyttävän illan
huvit?"

"Minä yhdyn perheemme päämieheen", virkkoi Castlewood kumartaen
vakavana. "Mihin aikaan meillä on kunnia palvella prinssiä aamulla?"

"Te voitte palvella Rochesterin piispaa varhain; te pyydätte häntä
tuomaan vaununsa tänne ja valmistamaan minulle huoneen omassa talossaan
tai jossain turvallisessa paikassa. Kuningas on kauniisti palkitseva
teidät, olkaa siitä varmat, kaikesta, mitä te olette tehneet hänen
hyväkseen. Minä toivotan teille hyvää yötä ja menen nukkumaan, jollei
markiisi Esmond suvaitse kutsua virkaveljeään, yövartijaa, jossa
tapauksessa minun täytyy viettää yö Kensingtonin vartiostossa. Voikaa
hyvin; olkaa varmat, että muistan teitä! Lordi Castlewood, voin tänä
iltana mennä vuoteeseen ilman kamaripalvelijan apua." Ja prinssi
lähetti meidät pois kumartaen ilkeästi ja lukitsi puhuessaan oven, joka
johti ruokailuhuoneeseen, sekä myös sen, josta me poistuimme. Se johti
siihen pieneen kamariin, joka oli Frank Castlewoodin eli _Monsieur
Baptisten_ huostassa ja josta Martin oli saapunut, kun eversti Esmond
vähän aikaa sitten näki hänet siinä huoneessa.

Varhain seuraavana aamuna saapui piispa ja hän sulkeutui vähäksi aikaa
herransa kanssa tämän huoneeseen, missä prinssi neuvonantajalleen
paljasti sen vääryyden, mitä hän oman selityksensä mukaan oli
saanut kärsiä Esmond perheen herroilta. Arvoisa kirkkoruhtinas tuli
neuvottelusta kovin tyytyväisen näköisenä. Hän oli kovin aloitekykyinen
mies sekä mitä taatuimmin uskollinen, ja hän oli älykäs ja omasi neroa
ja monia hyviä ominaisuuksia; mutta hän oli kärkäs moittimaan ja mitä
kateellisin luonteeltaan eikä voinut olla riemuitsematta minkään
suosikin sortumisesta; ja hän oli vasten tahtoaankin mielissään, kun
hän kuuli, että Esmondin ministeristön aika oli lopussa.

"Minä olen tyynnyttänyt vieraanne", virkkoi hän tullessaan noiden
kahden herran ja lady Castlewoodin luo, jolle myös oli hiukan
selostettu edelliseniltaista väittelyä. (Me annoimme ladylle sellaisen
selityksen, että prinssi suuttui vain siksi, että epäilimme hänen
tarkoituksiaan Beatrixin suhteen ja että hän poistui, koska olimme
epäilleet hänen kunniaansa). "Mutta luulenpa, kun otamme kaiken lukuun,
että on parempi, että prinssi poistuu tästä talosta; ja sitten, lady
Castlewood", virkkoi piispa, "voi kaunis Beatrix palata."

"Hänellä on yhtä hyvä koti Castlewoodissa", virkkoi lady, "siksi kunnes
kaikki on selvillä."

"Sinä saat arvonimesi, Esmond, minä lupaan sen", virkkoi hyvä piispa
puhuen kuin pääministeri. "Prinssi on suhtautunut mitä jaloimmin teidän
pieneen eilisiltaiseen erimielisyyteenne, ja minä vakuutan, että hän
on kuunnellut minun saarnaani yhtä hyvin kuin eräiden toistenkin
saarnoja", virkkoi tohtori kujeilevasti. "Hänellä on kovin ylevät ja
jalot luonteenominaisuudet, vaikka hän onkin naisiin nähden heikko,
mikä on ominaista hänen suvulleen, ja se heikkoushan on tunnettu
lukemattomissa suosituissa hallitsijoissa kuningas Davidista lähtien."

"Mylord, mylord", huudahti lady Esmond, "minua kauhistaa, että te
arvostelette noin keveästi sellaista käytöstä sukupuoltamme kohtaan, ja
sitä, mitä te sanotte heikkoudeksi, sanon minä valitettavasti synniksi."

"Syntiähän se onkin, hyvä ystävä", virkkoi piispa kohauttaen
olkapäätään ja nuuskaten, "mutta ajatelkaapa minkälainen syntinen
kuningas Salomon oli, vieläpä siitä huolimatta, että hänellä oli
tuhannen vaimoa."

"Riittää jo, mylord", virkkoi lady Castlewood punastuen kauniisti, ja
hän poistui huoneesta hyvin arvokkaana.

Pian saapui sinne prinssi hymy kasvoillaan, ja jos hän oli
loukkaantunut meihin edellisenä iltana, niin ei hän sitä ainakaan nyt
osoittanut. Hän tarjosi meille kummallekin kätensä kovin kohteliaasti.
"Jos kaikki piispanne saarnaavat yhtä hyvin kuin tohtori Atterbury",
virkkoi hän, "niin en tiedä, herrat, kuinka minun käy. Puhuin kovin
ajattelemattomasti, mylordit, eilen illalla ja pyydän anteeksi teiltä
molemmilta. Mutta en saa enää jäädä", virkkoi hän, "aiheuttamaan
loukkauksia hyville ystäville ja pidättämään kauniita tyttöjä kotoaan
poissa. Herra piispa on löytänyt minulle turvallisen paikan tässä
aivan lähellä apulaisen talossa; häneen piispa voi luottaa, ja hänen
vaimonsa on niin ruma, että siellä ei ole mitään vaaraa. Me poistumme
tuohon uuteen asuntoomme; minä jätän hyvästit ja kiitän teitä osakseni
tulleista lukemattomista ystävyydenosoituksista. Missä on emäntäni,
että voin jättää hänelle jäähyväiset, jotta pian voisin ottaa hänet
vastaan omassa talossani, missä ystävilläni ei tule olemaan mitään
syytä riidellä kanssani."

Pian saapui lady Castlewood ja punastui kovin suloisesti ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä, kun prinssi armollisesti hyvästeli häntä.
Hän näytti niin viehättävältä ja nuorelta, että tohtori ei voinut
kujeilevaan tapaansa olla puhumatta hänen kauneudestaan prinssille,
jonka kohteliaisuus sai hänet taas punastumaan ja näyttämään vieläkin
viehättävämmältä.



XII luku.

SUURI SUUNNITELMA JA KUKA SEN TEKI TYHJÄKSI.

Samoin kuin salamusteella kirjoitetut kirjaimet paljastuvat
jouduttuaan tulen kuumuuteen ja häviävät uudestaan ja jättävät paperin
valkoiseksi heti kun se jäähtyy, samoin myös satojen korkea-arvoisten,
prinssiä tukevain miesten nimet, jotka olivat kirjoitetut
meidän yksityisluetteloihimme, olisivat näkyneet kyllä suuressa
salaliittoluettelossa, jos luettelomme olisi joutunut päivänvaloon.
Miten suuret kansanjoukot olisivat tunkeutuneet esiin ja antaneet
nimensä ja vakuuttaneet uskollisuuttaan, sitten kun vaara oli ohitse.
Mitkä lukemattomat whigit, jotka nyt ovat korkeassa asemassa, ja tuon
kaikkivaltiaan pääministerin välikappaleita, silloin halveksivat mr.
Walpolea. Jos koskaan kilpailu on voitettu harvojen miehekkyyden ja
päättäväisyyden avulla vaaran hetkellä, jos se koskaan on menetetty
niiden kavalluksen ja heikkouden tähden, joilla oli kortit käsissään
ja jotka olisivat voineet niillä pelata, tapahtui se siinä paljon
merkitsevässä pelissä, joka pelattiin seuraavan kolmen päivän kuluessa
ja jossa maailman jaloin kruunu oli panoksena.

Lordi Bolingbroken käytöksestä voivat ne, jotka olivat meidän nyt
johtamamme suunnitelman takana, nähdä varsin hyvin, että hän ei ollut
luotettava. Jos meidän prinssimme sai enemmistön kannatuksen, oli
lordin armollisin tarkoitus äänestää häntä; jos hannoverilainen puolue
toi maahan hallitsijansa, niin kuka olisi ollut valmiimpi lankeamaan
polvilleen ja huutamaan: "Eläköön kuningas Yrjö'"? Ja hän petti
molemmat prinssit, mutta aivan sopimattomaan aikaan. Kun hänen olisi
tullut voimakkaasti liittyä kuningas Jaakkoon, hän epäröi ja liehitteli
whigeja; ja kun hän oli alentunut antamaan mitä liioittelevimpia
ystävyyden lupauksia, joita vaaliruhtinas syystä halveksi, hän osoitti
heidän ylenkatseensa oikeutuksen pakenemalla, turvautuen luopiona
palvelemaan St. Germainia, juuri silloin kuin hänen olisi tullut pysyä
sieltä erillään. Ja siinäkin hovissa halveksittiin häntä, samoin kuin
sitä ennen olivat tehneet ne miehekkäät ja päättäväiset miehet, jotka
olivat luoneet vaaliruhtinaan vallan Englannissa. Hän oli kirjoittanut
oman nimensä jokaiseen petossyytökseen, jonka hänen vihamiehensä olivat
häntä vastaan tehneet, ja kuningas ja vallantavoittelija voivat
kumpikin näyttää St. Johnin omakätisiä, sinetöityjä todistuksia tämän
kavalluksista.

Ystävämme pitivät tarkkaa huolta hänen toimenpiteistään, samoinkuin
myös rohkean ja rehellisen whigpuolueen, joka ei toimiaan
peitellytkään. He tahtoivat tuoda maahan vaaliruhtinaan ja käyttivät
kaikkia vallassaan olevia keinoja päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt oli
lordi Marlborough heidän toimissaan. Kun toryt olivat karkoittaneet
hänet vallasta, oli se vienyt tuon suuren päällikön heti whigien
puolelle. Me kuulimme, että hän oli tulossa Antwerpenistä; ja hän
saapui tosiaankin kuningattaren kuolinpäivänä Englannin mantereelle.
Suuri osa armeijaa oli aina mainehikkaan johtajansa puolella, ja
armeijassa olevat torytkin olivat vihaisia siitä epäoikeutetusta
vainosta, jota whig-upseerien täytyi kärsiä. Näiden johtajat olivat
Lontoossa ja heitä johti eräs maailman rohkeimmista miehistä,
skotlantilainen Argylen herttua, jonka kunniallinen ja urhea toiminta
seuraavana päivänä saattoi tämän seikkailun ansaitsemaansa loppuun: hän
auttoi nykyisen kuningassuvun Englannin valtaistuimelle.

Sillä välin syntyi suuria erimielisyyksiä niiden neuvonantajien kesken,
jotka ympäröivät prinssiämme, siitä, mitä suunnitelmaa prinssin tuli
noudattaa. Hänen hovissa oleva naislähettiläänsä, joka kuvitteli
huomaavansa joitakin parannuksen oireita kuningattaressa, kehoitti
odottamaan muutamia päiviä tai ehkä vain tunteja, kunnes prinssi
voitaisiin viedä kuningattaren vuoteen ääreen ja hän tunnustaa tämän
perilliseksi. Mr. Esmond tahtoi, että prinssi marssisi sinne muutamien
ratsuvartiojoukkojen saattamana ja esittäisi itsensä julkisesti
neuvostolle. Koko heinäkuun 29-30 päivän välisen yön oli eversti
viettänyt sotilassäätyyn kuuluvain herrain parissa, joita tässä on
tarpeetonta nimitellä; ehkä riittää, kun sanon, että useilla heistä oli
tavattoman korkea arvo armeijassa ja että erittäinkin yksi heistä oli
eräs kenraali, joka saatuaan kuulla Marlborough'n olevan tulossa toisen
puolueen miehenä, heilutteli kainalosauvaansa päänsä päällä ja hurrasi
mielissään, toivoen saavansa marssia tätä löylyttämään. Kolmesta
valtiosihteeristä tiesimme yhden olevan liittolaisemme. Towerin
päällikkö oli puolellamme; ne kaksi komppaniaa, mitkä oli sijoitettu
Kensingtonin kasarmiin, olivat varmoja, ja saimme hyvin nopeita ja
tarkkoja tietoja kaikesta mitä tapahtui palatsissa.

Keskipäivällä heinäkuun 30 päivänä tuli prinssin ystäville viesti,
että valtioneuvostolla oli istunto Kensington-palatsissa ja että
siellä olivat koolla heidän ylhäisyytensä Ormond ja Shrewsbury,
Canterburyn arkkipiispa ja nuo kolme valtiosihteeriä. Tuntia myöhemmin
tuotiin kiireellinen tieto, että nuo kaksi suurta whig-herttuaa,
Argyle ja Somerset, olivat kutsumatta tunkeutuneet neuvostohuoneeseen
ja asettuneet istumaan pöydän ääreen. Kun istunto oli lopussa, oli
koko seurue mennyt kuningattaren huoneeseen, missä tämä makasi kovin
heikkona, mutta vielä tajuissaan; ja lordit olivat suositelleet
hänen ylhäisyyttään herttua Shrewsburya sopivimmaksi henkilöksi
valtiovarainhoitajan avoimeen paikkaan: hänen majesteettinsa antoi
Shrewsburylle valtiovarainhoitajan sauvan, kuten kaikki tiedämme. "Ja
nyt", kirjoitti tiedonantajani hovista, "_nyt tai ei koskaan on oikea
aika_."

Tosiaankin oli nyt, jos koskaan, oikea aika. Huolimatta
whig-herttuoista oli meidän puolellamme yhä suurin osa neuvostoa; ja
Esmond, jolle tuo viesti oli tuotu (viestinlähettäjämme hovissa ei
tietänyt, että prinssi oli poistunut asunnostaan Kensington Squaresta)
sekä hänen urhea nuori adjutanttinsa, Frank Castlewood, pukeutuivat
sotisopaan ja ottivat lyhyet jäähyväiset armaalta ladyltään, joka
syleili ja siunasi heitä kumpaakin ja meni huoneeseensa rukoilemaan,
että se suuri asia, joka nyt oli odotettavissa, saisi onnellisen
päätöksen.

Castlewood kiiruhti kasarmiin varoittamaan vartioston kapteenia
ja sitten hän meni "Kuninkaan Vaakunan" kapakkaan Kensingtoniin,
jonne meidän ystävämme olivat kokoontuneet; he olivat tulleet
kaksi- ja kolmehenkisissä seurueissa, joko ratsain tai vaunuissa,
ja olivat kokoontuneet yläkerran kamariin, missä heitä oli
kaikkiaan viisikymmentäkolme; heidän palvelijansa, joita myös oli
neuvottu tuomaan aseita, olivat alhaalla kapakan puutarhassa,
missä heille tarjottiin juomia. Tästä puutarhasta johtaa pikkuinen
portti palatsitielle, ja oli järjestetty niin, että sekä herrat
että palvelijat kulkisivat siitä saatuaan merkin ja sen henkilön
ilmestyttyä, jota kaikki odottivat. Meidän seurassamme oli kuuluisa
upseeri, hän oli sotavoimien ylipäällikön jälkeen korkein arvoltaan,
hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua; hän oli ollut neuvoston
istunnossa. Hänen seurassaan oli kaksi muuta kenraaliluutnanttia,
yhdeksän kenraalimajuria ja brigaadipäällikköä, seitsemän everstiä,
yksitoista parlamentin pääriä ja kaksikymmentäyksi Alahuoneen jäsentä.
Sekä palatsin sisä- että ulkopuolella oleva vartiosto oli meidän
puolellamme, kuningatar oli meidän puolellamme, samoin neuvosto
(lukuunottamatta kahta whig-herttuaa, joiden olisi täytynyt taipua):
päivä oli meidän, ja tykyttävin sydämin kulki Esmond nopeasti
Kensington Malliin, missä hän edellisenä iltana oli eronnut prinssistä.
Kolmeen yöhön ei eversti ollut mennyt vuoteeseen; viimeisen yön
hän oli käyttänyt prinssin ystävien kokoamiseen, sillä suurimmalla
osalla hänen ystäviään ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä
toimenpiteestä, joka nyt oli joutunut ratkaisuun, ennenkuin heille
ilmoitettiin, että prinssi oli mieskohtaisesti paikalla ja että heitä
tarvittiin loppuotteluun. Edellisen yön oli herramme, joka epäili hänen
kuninkaallista korkeuttaan ja pelkäsi, että hän petkuttaisi meitä ja
karkaisi pakolaiskaunottarensa perästä, jos totuus on ilmaistava,
viettänyt "Vinttikoira" kapakassa, vastapäätä lady Castlewoodin taloa
Kensingtonissa, silmät talon oveen luotuina, että ei prinssi pääsisi
siitä pujahtamaan. Sitä edellisen yön hän oli viettänyt ratsusaappaat
jalassa "Kruunu" majatalossa Hounslowissa, missä hänen tietenkin koko
yön piti olla valppaana, jotta edes vilahdukselta saisi aamulla nähdä
Beatrixin. Ja kohtalo oli määrännyt niin, että hänen piti ratsastaa ja
valvoa vielä neljäskin yö, ennenkuin hänen tehtävänsä päättyi.

Hän juoksi apulaisen taloon Kensington Malliin ja kysyi mr. Batesia,
millä nimellä prinssi nyt kulki. Apulaisen vaimo sanoi, että mr. Bates
oli anivarhain aamulla poistunut ratsusaappaat jalassa ja ilmoittanut
menevänsä Rochesterin piispan taloon Chelsea'hin. Mutta piispa itse
oli ollut Kensingtonissa kaksi tuntia sitten hakemassa mr. Batesia ja
palannut vaunuillaan omaan taloonsa saatuaan kuulla, että tuo herra oli
mennyt sinne häntä tapaamaan.

Tämä poissaolo oli mitä epäsuotuisinta, sillä tunninkin viivytys
saattoi maksaa kuningaskunnan. Kun ei Esmondilla ollut muuta neuvona,
hän kiiruhti "Kuninkaan Vaakunaan" ja ilmoitti siellä koolla oleville
herroille, että mr. George (siellä nimitimme me prinssiä sillä nimellä)
ei ollut kotona, mutta että Esmond meni häntä hakemaan; ja hän otti
erään kenraalin vaunut, mitkä sattuivat siellä olemaan ja ajoi
maaseudun läpi Chelsea'hin, siellä olevaan piispantaloon.

Portinvartija sanoi, että kaksi herraa oli hänen ylhäisyytensä luona,
ja Esmond juoksi tämän vahdin ohi piispan työhuoneen lukitun oven
eteen, jota hän kolkutti, ja päästettiin pian sisään. Piispan vieraista
oli toinen pappistoveri ja toinen apotti G --.

"Missä on mr. George?" virkkoi mr. Esmond; "nyt on oikea aika." Piispa
näytti pelästyneeltä. "Minä menin hänen asuntoonsa", virkkoi hän,
"minulle sanottiin, että hän on tullut tänne; palasin niin nopeasti
kuin vaunut kykenivät minut tuomaan, eikä hän ollut täällä käynytkään."

Eversti Esmond päästi kirouksen -- hän ei voinut muuta sanoa heidän
kunnianarvoisuuksilleen -- ja juoksi taas rappusia alas ja pyysi kuskia,
joka oli vanha ystävä ja sotatoveri, ajamaan kuin jos hän hyökkäisi
isäntänsä kanssa ranskalaisia vastaan Wynendaelissa, ja puolessa
tunnissa he olivat uudestaan Kensingtonissa.

Esmond meni taas apulaisen taloon. Mr. Bates ei ollut palannut.
Everstin täytyi tyhjin toimin palata "Kuninkaan Vaakunassa" olevien
herrojen luo, jotka tällä välin olivat käyneet kovin kärsimättömiksi.

Kun kapakan akkunasta katselee puutarhamuurin yli saattaa nähdä
Kensington-palatsin edessä olevan tasangon, palatsin portin (jonka
edessä ministerien vaunut olivat) ja kasarmirakennuksen. Katsellessamme
tästä akkunasta ja keskustellessamme synkästi, kuulimme hetken
päästä torvien toitotusta, ja muutamat meistä juoksivat eteisen
akkunaan, josta on näköala Kensington High Streetille, ja me näimme
ratsuväkirykmentin saapuvan.

"Se on Ormondin henkivartioväki", virkkoi eräs.

"Ei, Jumalan tähden, se on Argylen vanha rykmentti", virkkoi kenraalini
ja löi maahan kainalosauvallaan.

Se olikin Argylen rykmentti, joka oli tuotu Westminsteristä ja joka
vaihtui Kensingtoniin sen rykmentin paikalle, johon me voimme luottaa.

"Oi Harry!" virkkoi eräs siellä olevista kenraaleista, "sinä synnyit
onnettoman tähden alla. Minä alan luulla, että ei ole mitään herra
Yrjänää eikä herra Lohikäärmettäkään. Enhän minä välitä päärin arvosta,
-- meidän nimemme on niin vanha ja kuuluisa, että pelkkä lordi
Lydiardin arvonimi ei minulle mitään merkitsisi, -- mutta sinähän
lupasit minulle tilaisuuden taistella Marlborough'ta vastaan."

Meidän keskustellessamme, saapui Castlewood huoneeseen kiusaantuneen
näköisenä.

"Mitä uutisia, Frank?" kysyi eversti. "Tuleeko mr. George vihdoinkin?"

"Paha hänet periköön, katsohan!" virkkoi Castlewood ojentaen erästä
paperia. "Minä löysin sen tuon kirjan välistä -- tuon, mikä se taas
onkaan, 'Eikum Basilikum'. Tuo Martin hylky pani sen sinne; hän sanoi,
että hänen nuori emäntänsä käski hänen niin tehdä. Se oli osoitettu
minulle, mutta se oli tarkoitettu prinssille, minä tiedän sen, ja minä
mursin sinetin ja lu'in sen."

Koko upseeriseura tuntui liukuvan olemattomiin Esmondin silmissä, kun
hän luki tuon paperin. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan: "Beatrix
Esmond on lähetetty vankeuteen Castlewoodiin, missä hän rukoilee
onnellisempien päivien koittoa."

"Voitko arvata, missä prinssi on?" kysyi Castlewood. "Kyllä", vastasi
eversti Esmond. Hän tiesi varsin hyvin. Vaistomme sanoivat meille,
minne tuo petturi oli paennut.

Esmondilla oli voimaa hajoittaa seura ja sanoa: "Herrat, minä
pelkään pahoin, että ei mr. George tule olemaan tänään täällä.
Jotain on tapahtunut -- ja -- ja minä pelkään kovin, että hänelle
tapahtuu jokin vahinko, joka estää hänen tulonsa. Kun olette saaneet
päivällisryyppynne, on parasta maksaa lasku ja mennä kotiin. Siellä,
missä ei ole pelaajaa, ei voi olla peliäkään."

Muutamat herroista poistuivat virkkamatta sanaakaan; toiset menivät
kohteliaina tiedustelemaan hänen majesteettinsa terveydentilaa. Pieni
armeijamme häipyi pimeyteen, josta se oli nostettu; kirjoituksia
ja julistuksia ei oltu käytetty ketään kehoittamaan. Vain harvoja
upseereja ja parlamentin jäseniä oli yöllä kutsuttu aamiaiselle
"Kuninkaan Vaakunaan" Kensingtoniin; ja nyt he olivat pyytäneet
laskunsa ja poistuneet.



XIII luku.

ELOKUUN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ 1714.

"Tietääkö emäntäni tästä?" kysyi Esmond Frankilta kun he kulkivat
kotiin päin.

"Äitini löysi kirjeen tuon kirjan välistä pukeutumispöydältä. Hän on
kirjoittanut sen ennen kotoa lähtöään", virkkoi Frank. "Äiti kohtasi
Beatrixin rappukäytävässä käsi oven kahvassa, juuri sisään menossa, ja
sitten hän ei enää poistunut Beatrixin luota, ennenkuin tämä lähti.
Prinssi ei tiennyt sitä sieltä hakea, eikä Martinilla ollut tilaisuutta
häntä opastaa. Minä luulen, että ei tuo hirtehinen tarkoittanut mitään
pahaa, vaikka olin vähällä hänet tappaa; hän luuli tuovansa kirjeen
Beatrixin veljelle."

Frank ei lausunut minulle ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että olin
tuonut tuon roiston keskuuteemme. Kun kolkutimme ovelle, kysyin minä:
"Koska ovat hevoset valmiina?" Frank viittasi kepillään; ne kääntyivät
kadulle par'aikaa.

Me menimme taloon ja heitimme jäähyväiset emännällemme. Hän oli kauhean
mielenliikutuksen vallassa, ja piispa, jonka seurasta hän niin paljon
piti, oli hänen luonaan.

"Tekö hänelle ilmoititte, mylord", virkkoi Esmond, "että Beatrix on
Castlewoodissa?"

Piispa punastui ja tapaili sanoja. "Niin", virkkoi hän, "minä --"
"Teitte hyvän palveluksen tuolle roistolle", virkkoi mr. Esmond
kiivaasti, "ja hän on menettänyt kruunun sen johdosta, mitä te hänelle
sanoitte."

Emäntäni kävi kalmankalpeaksi. "Henry, Henry", virkkoi hän, "älä tapa
häntä!"

"Vielä ei kaikki ole menetetty", virkkoi Esmond, "kenties hän ei ole
mennyt Castlewoodiin. Jumala suokoon, että ei olisi liian myöhäistä."
Piispa aikoi lausua muutamia banaaleja puheenparsia uskollisuudesta
ja hallitsijan persoonan pyhyydestä. Mutta Esmond käski ankarasti
hänen vaikenemaan, polttamaan kaikki asiapaperit ja pitämään huolta
lady Castlewoodista; ja viiden minuutin kuluessa olivat hän ja Frank
satulassa, John Lockwood takanaan, ja he ratsastivat Castlewoodia kohti
huimaa vauhtia.

Kun olimme juuri päässeet Altoniin, niin kukapa meitä kohtasikaan;
tosiaankin, Castlewoodin portinvartija, vanha Lockwood, Johnin isä,
joka käveli Hextonin pikavaunujen sivulla; ne viipyivät aina yön
Altonissa. Lockwood sanoi, että hänen nuori emäntänsä oli saapunut
kotiin keskiviikkoiltana, ja tänäaamuna, perjantaina, hän oli
lähettänyt Lockwoodin viemään erästä kirjettä myladylle Kensingtoniin,
sanoen kirjeen olevan kovin tärkeän.

Me otimme itsellemme aukaisemisvapauden, ja sillä välin tuijotti
Lockwood ihmeissään ja huudahteli "Herra siunatkoon" ja "kuka sitä
olisi uskonut", kun hän näki nuoren lordinsa, jota hän ei ollut nähnyt
seitsemään vuoteen.

Beatrixin kirje ei sisältänyt lainkaan mitään tärkeitä uutisia. Se
oli kirjoitettu leikilliseen sävyyn ja hän näytti ottavan vankeutensa
kevyeltä kannalta. Hän tiedusteli, saisiko hän luvan käydä Mrs.
Tusherin luona tai kävellä holvipihan muurin ulkopuolella. Hän antoi
tietoja riikinkukoista ja peuran vasikasta, mikä hänellä siellä oli.
Hän pyysi äitiään lähettämään hänelle erinäisiä pukuja ja koristeita
vanhan Lockwoodin mukana. Hän lähetti tervehdyksensä eräälle
henkilölle, jos eräät toiset henkilöt soivat hänelle sen vapauden;
miten hän nyt, kun hän ei voinut pelata korttia tämän kanssa, toivoi
tämän lukevan kirjoja kuten tohtori Atterburyn saarnoja ja "Eikon
Basilike'ta" -- hän aikoi itsekin lukea hyviä kirjoja. Hän arveli soman
äitinsä mielellään kuulevan, ettei hän itkenyt silmiään pilalle.

"Keitä on talossa paitsi teitä, Lockwood?" kysyi eversti.

"Siellä on pesijätär ja sisäkkö ja neiti Beatrixin palvelijatar ja tuo
palvelija Lontoosta, eikä muita; ja se mies nukkuu minun tuvassani,
palvelijattarista erillään", virkkoi vanha Lockwood.

Esmond sysäsi lyijykynällä rivin kirjeeseen ja antoi sen miehelle ja
pyysi tämän viemään paperin emännälleen. Me tiesimme, miksi Beatrix
äkkiä oli tullut niin velvollisuudentuntoiseksi ja miksi hän puhui
"Eikon Basilike'sta". Hän kirjoitti tämän kirjeen johtaakseen prinssin
jäljille ja saadakseen portinvartijan pois tieltä.

"Nyt on kaunis kuutamoilta meidän jatkaa matkaamme", virkkoi Esmond.
"Frank, me voimme saapua Castlewoodiin vielä ajoissa." Koko matkan he
tiedustelivat majataloissa, mihin aikaan pitkä nuori herra, jolla oli
harmaa puku ja vaalean ruskea peruukki -- mikä oli juuri samanvärinen
kuin mylordin -- oli kulkenut ohi. Hän oli lähtenyt matkalle kello
kuudelta sinä aamuna ja me kolmelta iltapäivällä. Hän ratsasti melkein
yhtä nopeasti kuin mekin; hän oli seitsemän tuntia meistä edellä yhä,
kun saavuimme viimeiseen majataloon.

Ratsastimme Castlewoodin lakeuden poikki ennen päivänkoittoa.
Sivuutimme juuri sen paikan, missä vaunut neljätoista vuotta sitten
kaatuivat ja missä Mohun oli virunut. Kylä ei vielä ollut hereillä eikä
pajasta näkynyt tulta, kun ratsastimme sen sivu ja ohi jalavain, joissa
peltovarikset olivat yhä yöpuullaan, ja ohi kirkon ja sillan yli.
Sillan luona astuimme ratsuiltamme ja kävelimme portille.

"Jos hän on turvassa", virkkoi kelpo Frank vavisten ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelistä, "niin minä lahjoitan hopeapatsaan pyhälle
neitsyelle!" Hän aikoi käyttää suurta rautaista kolkutinta tammiseen
porttiin, mutta Esmond pysäytti serkkunsa käden. Hänellä oli omat
pelkonsa, toivomuksensa, epätoivonsa ja surunsa; mutta hän ei
sanallakaan niistä maininnut toverilleen tai osoittanut millään tavalla
mielenliikutustaan.

Hän meni ja koputti portinvartijan tuvan pikku akkunaan hiljaa mutta
toistuvasti, kunnes mies tuli ristikkojen eteen.

"Kuka siellä?" virkkoi mies, katsellen ulos; se oli palvelija
Kensingtonista.

"Lordi Castlewood ja eversti Esmond", vastasimme alhaalta. "Avatkaa
portti ja päästäkää meidät sisään nostamatta melua."

"Mylord Castlewoodko?" kysyi mies. "Mylord Castlewood on täällä omassa
vuoteessaan."

"Aukaise, paha sinut periköön", virkkoi Castlewood kiroten.

"Minä en aukaise kenellekään", virkkoi mies ja sulki lasiakkunan, kun
Frank veti pistoolin esiin. Hän olisi ampunut portinvartijaa, mutta
Esmond tarttui taas hänen käteensä.

"Semmoiseen suureen taloon kuin tämä on useampia sisäänpääsykeinoja",
virkkoi hän. Frank murisi, että läntinen portti oli puolen penikulman
päässä. "Mutta minä tiedän tien, mikä ei ole sadankaan yardin
päässä", virkkoi mr. Esmond; ja hän johti sukulaistaan muurin vartta
pitkin pensaitten poikki, jotka nyt olivat alkaneet versoa entisessä
vallihaudassa, ja niin he saapuivat pilarin ääreen, minkä vieressä
oli se pieni akkuna, joka oli isä Holtin yksityisovi. Esmond kiipesi
vaivoitta akkunalaudalle, rikkoi ruudun, joka oli korjattu ja kosketti
sisäpuolella olevaa jousta; ja nuo kaksi herraa menivät sisään sitä
tietä, kävellen niin hiljaa kuin taisivat; niin he menivät läpi
käytävän holvipihalle, jonka yllä päivänkoitto rusoitti ja jossa
suihkulähde hiljaisuudessa lirisi.

He kiiruhtivat heti portinvartijan tupaan, missä tuo mies ei ollut
sulkenut holvipihalle johtavaa ovea; ja pistooli kädessä he yllättivät
tuon pelästyneen lurjuksen ja käskivät hänen pysymään hiljaa. Sitten
he kysyivät häneltä (Esmondin pää vaipui ja hän oli puhuessaan vähällä
kaatua), koska lordi Castlewood oli saapunut. Mies vastasi, että
edellisenä iltana noin kahdeksan ajoissa. "Ja mitä tapahtui sitten?"
Lordi oli syönyt illallista sisarensa kanssa. "Palvelitteko te?"
Kyllä, sekä hän että myladyn palvelijatar olivat palvelleet. Toiset
palvelijat valmistivat illallisen; mutta talossa ei ollut viiniä, ja he
voivat antaa lordille vain maitoa ja siitä hän nurisi; ja -- ja Madame
Beatrix piti Lucy-neitsyen aina luonaan huoneessa. Ja kun hovipihan
toisella puolella oli rippi-isän huoneessa vuode, oli lady järjestänyt
niin, että mylord nukkui siellä. Madame Beatrix oli tullut alakertaan,
naureskellen palvelijattarien kanssa, ja teljennyt itsensä sinne; ja
mylord oli viipynyt hetken aikaa ja puhunut, hänelle oven läpi ja
lady oli nauranut hänelle. Ja sitten lordi käveli holvipihalla hetken
aikaa; ja lady oli näyttäytynyt uudestaan yläkerran akkunassa ja mylord
pyysi häntä tulemaan alas kävelemään alakerran huoneeseen. Mutta hän
ei halunnut ja nauroi uudestaan lordille ja sulki akkunan. Ja sitten
mylord sanoi jotain, joka kuulosti kiroukselta, mutta se oli vierasta
kieltä, ja hän meni rippi-isän huoneeseen nukkumaan.

"Siinäkö kaikki?" "Kaikki", vakuutti mies kunniansa nimessä -- kaikki
niin totta kuin hän uskoi autuuteensa, nimessä -- "Odottakaahan, yksi
seikka jäi vielä sanomatta. Mylord suuteli saapuessaan ja muutaman
kerran illallisen aikana sisartaan, kuten oli luonnollista. Ja lady
suuteli häntä." Tämä sai Esmondin vihasta puremaan hammasta, ja hän oli
vähällä kuristaa sen hämmästyneen ilkimyksen, joka puhui; Castlewood
sensijaan esteli serkkuaan ja sai kovan naurukohtauksen.

"Jos sinua huvittaa se", virkkoi Esmond ranskaksi, "että sisaresi
vaihtaa suudelmia vieraan kanssa, niin pelkään, että Beatrix-poloinen
antaa sinulle yllinkyllin ilonaihetta." Esmond ajatteli synkkänä, miten
Hamilton ja Ashburnham olivat ennen olleet noiden ruusujen omistajia,
joista nuoren prinssin huulet nyt nauttivat. Häntä inhoitti tuo ajatus.
Beatrixin poski oli saastutettu, hänen kauneutensa tahrattu; häpeä ja
kunnia oli tullut sen ja Esmondin välille. Rakkaus oli sammunut hänen
sydämestään. Jos Beatrix rakkautensa ohella olisi tarjonnut Esmondille
kruunun, niin olisivat ne molemmat Esmondin mielestä häntä halventaneet.

Mutta tämä viha Beatrixia kohtaan ei vähentänyt everstin
vihamielisyyttä sitä miestä kohtaan, joka oli ollut pahan aiheena,
joskaan ei sen syynä. Frank istuutui kivipenkille holvipihalle ja
nukahti samassa; sillävälin kulki Esmond edestakaisin pihalla, pohtien
mitä oli tapahtuva. Mitä merkitsi se, miten paljon tai miten vähän oli
tapahtunut prinssin ja tuon uskottoman tyttöpoloisen välillä. He olivat
ehkä saapuneet ajoissa pelastamaan Beatrixin, mutta häntä itseään he
eivät voineet pelastaa. Eikö hän ollut yllyttänyt nuorta prinssiä
tulemaan luokseen -- houkutellut palvelijoita, poistanut toisia heistä,
jotta hän voisi olla kanssakäymisessä prinssin kanssa? Petollinen sydän
hänen rinnassaan oli antautunut, vaikka itse linnoitus oli suojattu; ja
tämän voittamiseksi oli Esmond antanut elämänsä taistelun ja alttiin
palvontansa -- antanut siitä, minkä Beatrix oli valmis antamaan
herttuan kruunun lunnaiksi tai prinssin silmäniskusta.

Kun Esmond oli ajatellut ajatuksensa loppuun, hän ravisti
Frank-poloisen hereille; Frank nousi haukotellen ja sanoi uneksuneensa
Clotildasta. "Sinun pitää neuvoa minulle", virkkoi Esmond, "mitä
minun on tehtävä."

"Minä olen ajatellut, että tuota konnaa on voitu neuvoa kertomaan tämä
juttu ja että se voi olla kokonaan silkkaa valhetta. Jos niin on,
voimme saada siihen selvyyden siltä herralta, joka nukkuu tuolla.
Katso, onko ovi, joka johtaa myladyn huoneisiin" (niin nimitimme talon
luoteisessa kulmassa olevia huoneita) -- "katso, onko ovi lukittu,
kuten hän sanoi." Me koetimme; se oli tosiaankin sisäpuolelta teljetty,
kuten lakeija oli sanonut.

"Se on voitu aukaista ja myöhemmin sulkea", virkkoi Esmond-poloinen;
"sukumme kantaäiti laski esi-isämme sisään sitä tietä."

"Mitä teet, Harry, jos -- jos se, mitä tuo mies sanoi, osoittautuisi
valheeksi?" Nuori mies katsoi pelästyneenä ja levottomana serkkuunsa;
tämän kasvoilla ei tosiaankaan ollut mikään iloinen ilme.

"Menkäämme ensin katsomaan, miten nuo jutut sopivat yhteen", virkkoi
Esmond; ja hän meni käytävään ja aukaisi entisen oman huoneensa oven.
Kynttilä paloi yhä, ja prinssi nukkui pukeutuneena vuoteellaan. Esmond
ei välittänytkään varoa pitämästä melua. Prinssi nousi istualleen
vuoteessaan, kun hän näki kaksi miestä huoneessaan. "Qui est là?" [Kuka
siellä?] virkkoi hän ottaen pistoolin tyynynsä alta.

"Esmondin markiisi", virkkoi eversti, "joka on tullut lausumaan
hänen majesteettinsa tervetulleeksi sukutilalleen Castlewoodiin ja
ilmoittamaan mitä Lontoossa on tapahtunut. Kuninkaan määräyksiä
seuraten vietin toissa yön, poistuttuani teidän majesteettinne luota,
palvellen kuninkaan ystäviä. On surullista, että hänen majesteettinsa
halu nähdä maaseutua ja vierailla meidän halvassa talossamme on
aiheuttanut kuninkaan salaisen poistumisen Lontoosta eilen, jolloin
ilmaantui tilaisuus, joka kaiken inhimillisen luulon mukaan ei enää
ilmaannu; ja jos ei kuningas olisi suvainnut ratsastaa Castlewoodiin,
olisi Walesin prinssi voinut nukkua St. James-palatsissa."

"Surma periköön! herrat", virkkoi prinssi ja hypähti vuoteeltaan, jolla
hän vaatteet yllä makasi, "tohtori oli luonani eilen aamulla ja hän
vakuutti minulle, oltuaan sisareni sairasvuoteen ääressä koko yön, että
minä en voinut toivoa saada tavata kuningatarta."

"Olisi käynyt toisin", virkkoi Esmond kumartaen uudestaan, "sillä tähän
mennessä on kuningatar saattanut kuolla tohtorista huolimatta. Neuvosto
kokoontui, uusi valtiovarainhoitaja valittiin ja sotaväki oli altis
palvelemaan kuninkaan asiaa; ja viisikymmentä uskollista herraa, jotka
kantavat valtakuntamme suurimpia nimiä, oli kokoontunut seuraamaan
Walesin prinssiä, joka olisi ollut valtaistuimen tunnustettu perijä
tahi hallitsija nyt, jos ei teidän majesteettinne olisi suvainnut
lähteä hengittämään raitista ilmaa. Me olimme valmiita; vain yksi
henkilö oli meille uskoton, teidän majesteettinne armollinen --"

"_Morbleu,_ Monsieur [Hitto vieköön, herra], suotte minulle ihan
liikaa majesteettia", virkkoi prinssi, joka nyt oli noussut ja näytti
odottavan, että jompikumpi meistä ryhtyisi auttamaan hänen ylleen
takkia. Kumpikaan ei liikahtanut.

"Me varomme", virkkoi Esmond, "usein enää sillä loukkaamasta."

"Mitä te tarkoitatte, mylord?" virkkoi prinssi ja mutisi jotain
_guet-apens'istä_ [väsymys], mutta Esmond kuuli sen.

"Se loukku, sir, ei ollut meidän virittämämme", virkkoi hän; "me emme
kutsuneet teitä tänne. Me tulimme kostamaan emmekä suunnittelemaan
perheemme häpäisemistä."

"Häpäisemistä! _Morbleu,_ mitään häpäisemistä ei ole tapahtunut",
virkkoi prinssi, jonka kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; "vain vähän
viatonta leikkiä."

"Joka oli tarkoitettu päättymään vakavasti." "Minä vakuutan", alkoi
prinssi kiihkeästi puhua, "gentlemannin kunniasanalla vakuutan,
mylordit --"

"Että me saavuimme ajoissa. Mitään rikollista ei ole tapahtunut,
Frank", virkkoi eversti Esmond kääntyen nuoreen Castlewoodiin, joka
tämän keskustelun ajan seisoi ovella. "Katsohan! tässä on paperi, johon
hänen majesteettinsa on suvainnut alkaa muutamia runoja Beatrixin
kunniaksi tahi häpäisemiseksi. Tässä on 'Madame' ja 'Flamme', 'Cruelle'
ja 'Rebelle' ja 'Amour' ja 'Jour' kirjoitettuna kuninkaallisella
käsialalla ja oikeinkirjoituksella. Jos armollinen rakastaja olisi
ollut onnellinen, ei hän olisi kuluttanut aikaansa huokailemiseen."
Esmond loi tosiaankin puhuessaan silmänsä pöytään päin ja huomasi
paperin, johon prinssi oli töhertänyt rakkausrunoa, jonka piti
ratkaisevasti vaikuttaa hänen lumoojaansa aamulla.

"Sir", virkkoi prinssi hurjana vihasta (tähän mennessä hän oli
auttamatta saanut ylleen kuninkaallisen takkinsa), "olenko minä tullut
tänne kuulemaan loukkauksia?"

"Te olette tullut niitä antamaan, suvaitkoon teidän majesteettinne
tietää", virkkoi eversti kovin syvään kumartaen; "ja perheemme herrat
ovat tulleet teitä kiittämään".

"_Malediction_!" [Kirous!] virkkoi nuori mies ja kyyneleet tulvivat
hänen silmiinsä avuttomasta raivosta ja nöyryytyksestä. "Mitä te
minusta tahdotte, herrat?"

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee käydä viereiseen huoneeseen",
virkkoi Esmond pysyen koko ajan kovin arvokkaana, "niin minulla on
siellä muutamia asiapapereita, jotka mielelläni luovuttaisin teille, ja
teidän luvallanne menen edeltä"; ja Esmond tarttui vahakynttilään ja
meni prinssin edeltä kovin juhlallisena pieneen rippi-isän huoneeseen,
minkä läpi juuri olimme saapuneet taloon. "Tarjoa istuin hänen
majesteetilleen, Frank", virkkoi eversti toverilleen, joka ihmetteli
tätä näytelmää melkein yhtä paljon ja oli siitä yhtä hämmästynyt kuin
sen toinenkin katselija. Sitten eversti meni uunihyllyn yläpuolella
olevalle salakaapille ja aukaisi sen ja veti sieltä esiin papereita,
mitkä niin kauan olivat siellä olleet.

"Tässä, jos teidän majesteettinne suvaitsee", virkkoi hän, "on
markiisin valtakirja, jonka teidän kuninkaallinen isänne on lähettänyt
tänne St. Germainista varakreivi Castlewoodille, isälleni; tässä on
kirjallinen, vahvistettu todistus isäni ja äitini avioliitosta sekä
minun syntymä- ja kastetodistukseni: Minut kastettiin siihen uskoon,
josta teidän autuas isänne koko elämänsä ajan antoi niin loistavan
esikuvan. Tässä ovat arvokirjani, hyvä Frank, ja näin minä niille teen:
Tässä menevät kaste- ja vihkimätodistus ja tässä markiisinarvo ja
korkeanomakätinen nimikirjoitus, jolla edeltäjänne suvaitsi sukuamme
kunnioittaa." Ja puhuessaan poltti Esmond nuo paperit hiilipannussa.
"Suvaitsettehan muistaa, sir", jatkoi hän, "että meidän sukumme
uskollisuus teidän sukuanne kohtaan on sen johtanut häviöön, että
isoisäni kulutti omaisuutensa ja uhrasi verensä ja poikansa elämän
teidän palveluksessanne ja että rakkaan lordini isoisä (sillä nyt olet
sinä, Frank, lordi sekä oikeuden että arvonimen perusteella) kuoli
saman asian puolesta, että sukulaispoloiseni, isäni toinen vaimo,
uhrattuaan kunniansa teidän kurjalle valapattoiselle suvullenne,
lähetti koko omaisuutensa kuninkaalle ja sai palkkioksi tuon loistavan
arvonimen, joka nyt on tuhkana, ja tämän verrattoman sinisen
ritarinauhan. Minä heitän tämän teidän jalkojenne juureen ja poljen
sitä; minä vedän esiin tämän miekan ja murran sen ja kiellän teidät; ja
jos te olisitte pannut täytäntöön suunnittelemanne rikoksen, niin minä,
Herra armahda, olisin lävistänyt sillä teidän sydämenne, enkä olisi
teitä armahtanut sen enempää kuin isänne armahti Monmouthia. Frank
tekee samoin, teethän sinä, serkku?"

Frank, joka tajuttomin ilmein oli katsellut asiapapereja kun
ne liekehtivät vanhassa hiilipannussa, veti esiin miekkansa ja
katkaisi sen ja painoi alas päänsä. "Minä yhdyn serkkuuni", virkkoi
hän pusertaen Esmondin kättä. "Olkoon hän markiisi tahi ei, niin
-- vie, minä olen hänen kanssaan aina. Minä pyydän anteeksi teidän
majesteetiltanne, että kiroan, sillä minä -- sillä minä -- liityn
Hannoverin vaaliruhtinaaseen. Se on kokonaan teidän majesteettinne
oma syy. Tähän mennessä on kuningatar kaiken todennäköisyyden mukaan
kuollut; ja te olisitte voinut olla kuningas, jollette olisi lähtenyt
hulluttelemaan Trixin perästä."

"Näin menetän kruunun", virkkoi nuori prinssi kohoten seisaalleen ja
puhuen innokkaaseen tapaansa ranskaa, "menetän maailman ihanimman
naisen, menetän kahden sellaisen sydämen uskollisuuden kuin teidän --
eikö se, mylordit, ole kyllin suuri nöyryytys? -- Markiisi, jos minä
polvistun, niin annatteko minulle anteeksi? -- Ei, sitä en voi tehdä,
mutta minä voin tarjota teille hyvitystä, kunniallista hyvitystä,
gentlemannien hyvitystä. Olkaa suosiollinen ja ristikää miekkanne minun
miekkani kanssa: Miekkanne on poikki -- katsokaapa, tuolla asesäiliössä
on kaksi"; ja prinssi otti ne kiihkeästi kuin poika ja ojensi ne
Esmondille. "Oi, teettehän sen? _Merci,_ monsieur, _merci_!" [Kiitos,
herra, kiitos!]

Kovin liikutettuna tästä suuresta kohteliaisuuden osoituksesta ja
vääryyden katumuksesta eversti Esmond kumarsi niin syvään, että
hän melkein suuteli sitä armollista nuorta kättä, joka soi hänelle
sellaisen kunnian, ja asettui vaiteliaana asentoon. Miekat olivat
tuskin yhtyneet, kun Castlewood löi Esmondin miekan ylös oman miekkansa
terällä, jonka hän oli murtanut läheltä kärkeä, ja eversti peräytyi
askeleen, painoi maahan miekkansa kärjen ja kumarsi jälleen kovin
syvään ja julisti itsensä täysin hyvitetyksi.

"_Eh hien_, Vicomte!" virkkoi prinssi, joka oli poika, vieläpä
ranskalainen poika, "_il ne nous reste qu'une chose à faire_." [No niin,
varakreivi, vain yksi seikka on meiltä vielä tekemättä.] Hän asetti
miekkansa pöydälle ja molemmat kätensä rinnoilleen. "Vielä tulee meidän
tehdä yksi asia", virkkoi hän; "arvaatteko, mikä se on?" Hän levitti
käsivartensa -- "_Embrassons nous_!" [Sylkekäämme!]

Tämä keskustelu oli tuskin päättynyt, kun Beatrix saapui huoneeseen.
Mitä hän tuli sieltä hakemaan? Hän säpsähti ja kalpeni, kun näki
veljensä ja serkkunsa, paljastetut miekat, murretut miekan terät ja
paperit, mitkä yhä hehkuivat hiilipannussa.

"Lumoava Beatrix", virkkoi prinssi kovin kauniisti punastuen,
"nämä herrat ovat tulleet ratsain Lontoosta, missä sisareni makaa
toivottomasti sairaana ja missä hänen seuraajaansa kysellään.
Suokaa minulle anteeksi eilisiltainen kepposeni. Olin ollut niin
kauan vankina, että otin itselleni tilaisuuden ratsastusretkeen, ja
luonnollisesti toi ratsuni minut teidän luoksenne. Tapasin teidät
kuningattarena pienessä hovissanne, missä suvaitsitte osoittaa
minulle vieraanvaraisuutta. Lausukaa kunnioittavat tervehdykseni
hovineideillenne. Kun te nukuitte, huokailin minä teidän kamarinne
akkunan alla ja sitten päädyin omaan huoneeseeni etsimään lepoa. Siellä
nämä herrat hyväntahtoisesti herättivät minut. -- Niin, milords, sillä
onhan onnellinen päivä se, joka suo prinssin tutustua, vaikkapa se
maksaisi miten paljon tahansa hänen itserakkaudelleen, sellaiseen
jaloon sydämeen kuin on markiisi Esmondin. -- Mademoiselle, saammeko me
poistua kaupunkiin teidän vaunuissanne? Minä näin ne vaunusuojassa, ja
markiisiparka on varmaan nääntymäisillään väsymyksestä."

"Suvaitseeko kuningas syödä aamiaista ennen poistumistaan?" muuta ei
Beatrix voinut sanoa. Ruusut olivat kuihtuneet hänen poskiltaan; hänen
silmänsä tuijottivat läpitunkevina; hän näytti suorastaan vanhalta. Hän
tuli Esmondin luo ja sähähti muutamia sanoja. "Jollen sinua ennenkään
rakastanut, serkku", virkkoi hän, "niin voit kuvitella, kuinka sinua
nyt rakastan!" Jos sanat olisivat voineet antaa surmaniskuja, olisihan
epäilemättä tappanut Esmondin; Beatrix katsoi tähän kuin hän olisi
voinut sen tehdä.

Mutta hänen purevat sanansa eivät haavoittaneet mr. Esmondia; tämän
sydän oli liian kova. Kun hän katsahti Beatrixiin, ihmetteli hän,
että hän milloinkaan oli voinut tätä rakastaa. Hänen kymmenvuotinen
rakkautensa oli sammunut; se kaatui kuoliaana maahan Kensingtonin
kapakassa, jonne Frank oli tuonut hänelle "Eikon Basiliken" sisällä
olleen kirjelapun. Prinssi punastui ja kumarsi syvään, kun Beatrix loi
häneen katseensa ja poistui huoneesta. En ole milloinkaan sen päivän
jälkeen nähnyt Beatrixia.

Kohta senjälkeen tuotiin hevoset ja valjastettiin vaunujen eteen.
Mylord ajoi ulkoistuimella; ja Esmond puolestaan oli niin väsynyt,
että hän oli tuskin päässyt vaunuihin kun hän nukahti, eikä herännyt
ennenkuin iltamyöhällä, kun vaunut saapuivat Altoniin.

Kun ajoimme "Kello" majataloon, saapuivat sinne piispan vaakunalla
koristetut vaunut, ja vanha ystävämme Lockwood istui kuskin vieressä.
Mylady Castlewood ja piispa olivat vaunuissa. Lady parkaisi hiljaa,
kun hän näki meidät. Nuo molemmat vaunut saapuivat majataloon melkein
yht'aikaa ja isäntä ja hänen väkensä tulivat ulos lyhdyt kädessä
vieraita vastaanottamaan.

Syöksähdimme vaunuistamme heti kun näimme armaan ladyn ja ennen
kaikkea tohtorin kauhtanassaan. Mitä uutisia he toivat? Oliko vielä
tilaisuutta? Oliko kuningatar elossa? Nämä kysymykset tehtiin
kiihkeästi sillävälin kuin isäntä seisoi odottamassa jalojen
vieraittensa edessä kumartaakseen heille, kun he nousivat rappusia.

"Onko Beatrix pelastettu?" kuiskasi lady Castlewood kiihtyneenä
Esmondille.

"Kaikki on hyvin, Jumalan kiitos!" virkkoi Esmond, ja tuo hellä lady
tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä ja nimitti häntä pelastajakseen
ja parhaaksi ystäväkseen. _Hän_ ei ajatellut kuningattaria ja kruunuja.

Piispan uutiset olivat rauhoittavia; ainakaan ei kaikki vielä ollut
menetetty; kuningatar hengitti vielä tai oli hengissä, kun he kuusi
tuntia sitten poistuivat Lontoosta. ("Lady Castlewood vaati tulemaan",
selitti tohtori.) Argyle oli haalinut rykmenttejä Portsmouthista ja
lähettänyt muualta hakemaan lisää. Whigit olivat valppaina, surma
heidät periköön, (en ole varma, ettei piispa kironnut puhuessaan),
ja niin olivat meikäläisetkin. Ja kaikki voitaisiin pelastaa,
jos vain prinssi ajoissa ehti Lontooseen. Tilasimme heti hevoset
jatkaaksemme matkaamme Lontooseen. Emme ollenkaan nousseet masentuneen
Boniface-poloisen rappuja, vaan menimme uudestaan vaunuihimme --
prinssi ja hänen pääministerinsä toisiin, Esmond toisiin, ja hänellä
oli vain armas emäntänsä toverinaan.

Castlewood nelisti edeltäpäin ratsain kokoamaan prinssin ystäviä ja
ilmoittamaan heille hänen saapumisestaan. Me matkustimme läpi yön,
ja Esmond selosteli emännälleen viimeisen vuorokauden tapahtumia --
Castlewoodin ja hänen ratsastusretkensä ja prinssin jalomielisen
käytöksen ja heidän sovintonsa. Yö tuntui varsin lyhyeltä ja tähtien
valaisemat hetket kuluivat rauhallisesti niin suloisessa seurassa.

Niin edistyi matkamme, ja piispan vaunut kulkivat edeltä; kärsittyämme
muutamia viivytyksiä hevosten hankinnassa me saavuimme Hammersmithiin
noin neljän ajoissa sunnuntaiaamuna, elokuun ensimmäisenä päivänä,
ja puoli tuntia sen jälkeen, kun oli jo selvä päivä, me ajoimme lady
Warwickin talon ohitse ja niin viiletimme Kensingtonin katua alas.

Vaikka oli aikaista, oli kaduilla hälinää ja ihmisiä kulki
edestakaisin. Erittäinkin palatsiin johtavan portin ympärillä, missä
henkivartiosto oli, oli suuri kansantungos. Meidän edellämme kulkevat
vaunut pysähtyivät, ja piispan kuski meni tiedustelemaan mitä tuo
tungos merkitsi.

Hetken kuluttua saapui portista -- ratsuhenkivartiosto torvineen ja
airutjoukko sotisovassa. Torvet toitottivat ja yliairut astui esiin ja
julisti _Yrjön_ Jumalan armosta Ison Britannian, Ranskan ja Irlannin
kuninkaaksi, uskon puoltajaksi. Ja kansa hurrasi: "Eläköön kuningas!"

Sen väkijoukon keskuudessa, joka hurrasi ja heilutteli hattujaan,
sattui katseeni eräisiin surullisiin kasvoihin; olin koko ikäni ne
tuntenut ja nähnyt monenlaisten valepukujen kehystäminä. Se oli
tosiaankin mr. Holt, joka oli pujahtanut Englantiin näkemään oikean
asian voittoa; ja nyt hän näki vihamiestensä voittavan ja kuuli
Englannin kansan äänekkäät suosionosoitukset. Tuo miespoloinen oli
unohtanut hurrata tai paljastaa päänsä, kunnes hänen lähimmäisensä
väkijoukossa huomauttivat hänen uskollisuuden puutteestaan ja
kiroilivat, että hän oli valepukuinen jesuiitta; silloin hän
surullisena paljasti päänsä ja alkoi hurrata. Hän oli varmaan
miehistä onnettomin; hän ei milloinkaan pelannut häviämättä, eikä
hän milloinkaan ottanut osaa salaliittoon, jota ei olisi kukistettu.
Tämän jälkeen tapasin hänet Flanderissa; sieltä hän meni Roomaan
veljeskuntansa päämajaan; ja hän ilmaantui tosiaankin keskuuteemme
Amerikkaan, kovin vanhentuneena, mutta yhäti yhtä uutterana ja
toivehikkaana. Luullakseni hän siellä otti sotakirveen ja pani
jalkoihinsa mokkasiinit ja kulki lähetyssaarnaajana intiaanien
keskuudessa huopapeite pukunaan ja sotamaalia kasvoillaan. Nyt hän
lepää haudattuna naapuripiirikunnassamme Marylandissa, multakerros
peitteenään ja risti yllään; niiden alla tuo levoton henki on saanut
iankaikkisen rauhan.

Kuningas Yrjön torventoitotuksen mukana häipyivät kaikki tuon heikon
ja hupsun nuoren vallantavoittelijan turhat toiveet; ja vakuutan,
että se musiikki päätti minunkin elämäni murhenäytelmän. Se onni,
joka sen jälkeen on sitä seppelöinyt, on sanoin selittämätön; se on
luonteeltaan pyhä ja salainen eikä siitä voi puhua, vaikka sydän onkin
aina kiitollisuutta tulvillaan, muille, paitsi Jumalalle ja yhdelle
ainokaiselle -- yhdelle rakastavalle olennolle, uskollisimmalle,
lempeimmälle ja puhtaimmalle vaimolle, jonka koskaan on mies saanut
elämänsä siunaukseksi. Kun ajattelen sitä ääretöntä onnea, mikä minua
odotti, ja sitä syvää ja valtavaa rakkautta, joka niin monen vuoden
ajan on minua siunannut, niin minut valtaa ihmetys ja kiitollisuus
sellaisen lahjan edessä -- niin, olen kiitollinen, että olen saanut
sydämen, mikä kykenee tuntemaan ja käsittämään sen lahjan äärettömän
kauneuden ja arvon, jonka Jumala on minulle antanut. Totta on,
että rakkaus kaikki voittaa; se on äärettömän paljon yläpuolella
kunnianhimon, se on arvokkaampi kuin rikkaus, jalompi kuin arvonimi.
Se, joka ei sitä tajua, ei tunne elämää; hän, joka ei ole siitä
iloinnut, ei ole tuntenut ihmissydämen korkeinta onnen mahdollisuutta.
Vaimoni nimeen sisältyy minulle toivojeni täyttymys ja korkein onni.
Sellaisen rakkauden omaaminen on siunaus, johon verrattuna kaikki
mainen ilo on arvotonta. Milloin vain ajattelen häntä, ylistän Jumalaa.

Brysselissä, jonne olimme vetäytyneet suunnitelmamme tuhoutumisen
jälkeen -- sillä whig-ystävämme neuvoivat meitä pysyttelemään syrjässä
-- minulle suotiin elämäni suuri onni, kun armaasta emännästäni
tuli vaimoni. Me olimme niin tottuneet läheiseen ystävyyteen ja
luottamukseen ja olimme eläneet niin kauan ja läheisinä yhdessä, että
olisimme voineet elää samalla tavalla edelleenkin, ajattelematta
kiinteämpää sidettä. Mutta asianhaarat johtivat siihen tapahtumaan,
mikä niin tavattoman paljon lisäsi sekä minun että hänen onneaan (siitä
kiitän nöyrästi Jumalaa), vaikka meille tapahtuikin onnettomuus,
ja punastun ajatellessani, että sellaisia on ennenkin tapahtunut
perheessämme. En käsitä mikä kunnianhimon hurma valtasi tuon kauniin ja
itsepäisen naisen, jonka nimi on täyttänyt niin useita näistä lehdistä
ja jolle minä olin osoittanut kymmenen vuoden ajan niin altista
uskollisuutta ja rakkautta, mutta tuon päivän jälkeen Castlewoodissa,
jolloin pelastimme hänet, hän piti itsepäisesti koko perhettään
vihamiehinään ja luopui meistä ja meni Ranskaan; minua innoittaa
kertoa, mikä hänen kohtalokseen tuli. Armaan emäntäni pojankaan talo
ei ollut koti hänelle; Frank-poloinen oli heikko, kuten ehkä koko
sukumme on ollut, ja hän oli naisten johdettavissa. Hänen omaisensa
olivat julkeita ja pelkäsivät hänen äitinsä vaikutusta häneen, sillä
he pelkäsivät, että Frank tekisi peruutuksen ja kieltäisi sen uskon,
johon hän heidän houkuttelemanaan oli alistunut. Heidän uskontojensa
erilaisuus erotti toisistaan pojan ja äidin. Rakkahin emäntäni
tunsi olevansa erotettu lapsistaan ja yksin maailmassa -- yksin,
lukuunottamatta yhtä aina uskollista palvelijaa, jonka uskollisuuteen,
ylistetty olkoon Jumala, hän saattoi luottaa. Kun tapasin armaan
emäntäni eräänä päivänä itkemästä erään alentavan toran jälkeen;
Frankin vaimo ja tämän äiti olivat näet hänelle torailleet (sillä tuo
poikaparka oli pantu naimaan koko se saksalainen perhe, johon hän oli
yhdistynyt), niin kehoitin häntä uskomaan itsensä sen, joka Jumalan
avulla ei koskaan luopuisi hänestä, huolenpitoon ja rakkauteen. Ja
silloin tuo lempeä lady, joka oli syksyssään yhtä kaunis ja yhtä puhdas
kuin immet keväimessään, myöntyi kunnioittavaan pyyntööni lemmestä
punastuen, "silmät täynnä hellää antaumusta", ja lupasi jakaa kanssani
kotini. Ilmaiskoot ne viimeiset sanat, mitkä kirjoitan, kiitollisuuteni
hänelle, ja siunatkoot ne häntä, joka siunasi kotini.

Mr. Addison sai hyvyydessään aikaan sen, että ei ollut mitään
vainon vaaraa eikä mitään esteitä meidän Englantiin palaamisemme
suhteen; ja poikani Frankin urhoollisuus Skotlannissa johti hänet
sovintoon kuningas Yrjön hallituksen kanssa. Mutta me kaksi emme enää
halunneet elää Englannissa; ja Frank luovutti meille muodollisesti ja
mielihyvällä sen tiluksen, jolla nyt asumme, kaukana Euroopasta ja sen
huolista, Potomacin kauniilla rantamilla; sinne olemme rakentaneet
uuden Castlewoodin, ja ajattelemme kiitollisin mielin entistä kotiamme.
Meidän Atlannin takaisessa maassamme on eräs vuodenaika, vuoden tyynin
ja ihanin, jota me sanomme intiaanikesäksi. Huomautan usein, että
elämäni syksy muistuttaa tuota iloista ja tyyntä vuodenaikaa, ja minä
olen kiitollinen sen levosta ja suloisesta päivänpaisteesta. Jumala
on siunannut meitä lapsella, jota kumpikin vanhemmista rakastaa,
nähdessään toisensa kuvan hänessä. Meidän jalokivemme ovat muutetut
auroiksi ja kirveiksi tiluksiamme varten, ja neekereiksi, joiden
luulisi olevan onnellisimmat ja iloisimmat koko tässä maassa: Ja ainoa
koru, joka vaimostani on arvokas ja josta hän ei ole koskaan luopunut,
on se kultanappi minkä hän otti hihastani sinä päivänä, jona hän kävi
minua katsomassa vankilassa ja jota hän aina sen jälkeen kantoi, kuten
hän minulle kertoi, maailman hellimmällä sydämellä.








End of the Project Gutenberg EBook of Henry Esmondin historia, by 
William Makepeace Thackeray

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60508 ***