*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60987 ***

SULIKKI

Kertomus pakanuuden viime ajoilta Hämeessä

Kirj.

J. A. B. [J. A. BERGMAN]





Hämeenlinnassa,
Boman & Karlssonin kustannuksella,
1902.




I


Oi selkeä, lämmin päivä toukokuun keskipaikoilla v. 1238. Lounais
Suomen rannikolle oli kokoontunut joukko hämäläisiä, osaksi kalastamaan
ja samalla meren raikasta ilmaa keuhkoihinsa vetelemään, sekä
nauttimaan tuon laajan vesikuvastimen moninaisista ilmiöistä, osaksi
myös tähystämään, näkyisikö selvällä meren selällä laivoja, jotka tähän
aikaan välittivät jotenkin vilkasta kauppaliikettä Visbyn ja Novgorodin
välillä. Pakanoiden kanssa paavi oli ankarasti kieltänyt kristityitä
kauppoja tekemästä, vaan siitä huolimatta gottlandilaiset usein
rikkoivat tuota käskyä vastaan. Onhan kielletty hedelmä Aadamin ajoista
asti viekotellut ihmisiä sitä maistamaan.

Rannalle kokoontuneet olivat pakanoita. Olihan tosin jo
kahdeksankymmentä vuotta umpeen kulunut siitä, kun kristinusko
oli Suomeen istutettu, vaan sen juurtumisesta etempänä kuin
Varsinais-Suomen rannikolla ei ollut paljon puhumista; sisämaassa
pakanuus vielä kukoisti. Ovathan suomalaiset kaikkina aikoina
sitkeästi säilyttäneet esi-isiltään perityt tapansa sekä uskontonsa ja
epäluulolla vastustelleet ulkoapäin tarjotuita n.s. etuja. Katolisen
kirkon tänaikainen ylipaimen Suomessa, tunnettu Tuomas piispa, ei
suinkaan ollut voimatoin eikä liioin arastellut menettelytapojensa
suhteen pakanoita vastaan; matkoiltaan sisämaihin palasi hän tosin
voittovirsiä veisauttaen, vaan melkein samoilla tunteilla kuin
vaillinaisesti varustettu ampiaispesän hajoittaja. Historialliset
aikakirjat todistavat kirkon aseman näihin aikoihin olleen vähemmän
kehuttavan ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa, jossa
viimemainitussa maallinenkin valta oli epävakavalla kannalla.
Pakanoiden sukuihin oli tosin kertynyt joitakuita kristityttäkin,
semmoisia, joiden uskonto oli enemmän tai vähemmän horjuva. Niin paljon
kuin mahdollista, pysyivät nuo kristityt kuitenkin erillään pakanoista,
joilta saivat kärsiä ivaa, jopa rääkkäystäkin. Nytkin he olivat jääneet
muka koteja vartioimaan, vaan oikeastaan saadakseen rauhassa oleskella
ja vapaasti uskontoaan harjoittaa.

Tuulen henkäykset alkoivat vähitellen värjytellä tyventä meren pintaa.
Miehet rannalla pitivät tuota hyvänä merkkinä siinä suhteessa,
että etelätuuli toisi muassaan jonkun purjehtijan, ehkäpä Halfdan
gottlantilaisen, heidän ystävänsä, joka, huolimatta paavin kiellosta,
uskalsi ruveta kauppoihin heidän kanssaan.

Vähän erillään muista, pari miestä loikui paaden kyljessä, puhellen
puoliääneen keskenään. Toisten silmäyksistä ja käytöksestä, kun
lähenivät noita kahta, voi huomata heidän nauttivan tavallista
suurempaa arvoa. Vanhempi heistä oli kuudenkymmenen korvissa. Tuuhea,
harmaa parta valui hänen rinnalleen; vakavat silmäykset herättivät
luottamusta, jota taas ei juuri voinut sanoa toisen, nuoremman
katseesta, jossa julmuus ja levottomuus ilmaantuivat. Mustaverinen hän
oli, roteva mies, vähän mustalaista muistuttava, ijältään puolivälissä
viidettäkymmentä. -- Edellinen, Tarmo niminen, oli jonkunlainen
kihlakunnan vanhin; jälkimmäinen loihtija. Tämä arvonimi sisälsi
pakanuuden aikana paljon. Ei kellään ollut suurempaa vaikutus-alaa kuin
loihtijalla; pakanuuden pappeja olivat semmoiset miehet ja vielä paljon
enemmän, he olivat myös lääkäreitä. Vaan ulottuipa heidän valtansa
peloittavalla voimalla tämän aistillisen maailman ulkopuolellekin.
Heidän lukujensa voimasta henkimaailman portit auki ponnahtivat ja
tautien sekä onnettomuuksien syyt riistettiin sieltä ilmi. Ja kun syyt
oli selville saatu, ei löytynyt sitä vajavuutta, jota ei poppa olisi
voinut täydentää.

Piispan vehkeistä olivat miehet jutelleet, -- kiitollinen aine tähän
aikaan. Tarmo häntä moitti hänen toimistaan ja siitä, että hän,
kenenkään täällä kaipaamatta, oli tullut muka tyrkyttämään uutta uskoa,
vaan kukatiesi missä muissa tarkoituksissa. Kammo taas nimitti Tuomasta
pikku paaviksi ja pirun käskynhaltijaksi, joka olisi salamurhan kautta
siirrettävä manalaan.

Kun Tuomasta oli kyllin muokattu, ruvettiin puhumaan kotoisista
oloista. Tarmo sanoi:

-- Aika lienee jo, että tyttäresi tulee miniäkseni. Ovathan maksuehdot
selvillä.

-- Mikäpäs estää? vastasi Kammo. -- Tyttäreni on kyllä valmis, arvelen.
Miehelään tytöt kyllä mielivät.

-- Tavallisesti. Vaikka enhän minä tunne Sulikin mielipiteitä. Onhan
poikani vähän ollut huomaavinaan, ettei tyttäresi häntä oikein arvossa
pidä; vaan kukapa nuorten tyttöjen elkeet tuntee.

-- Viitsitkö sinä, vanha mies, nuorten lörpötyksiä korviisi ottaa. He
kyllä sopivat keskenään, kunhan yhteen tulevat. Ole siitä huoletta!
Minä vahvistan heidän loukkunsa, satimensa, rysänsä, mertansa,
verkkonsa ja nuottansa, varjelen heidän jyvälaarinsa ja aumansa
hiiriltä, heidän naurismaansa madoilta, heidän karjansa metsänpedoilta,
lujitan heidät itsensä tarttuvia tauteja vastaan. Ja sitä paitsi enkö
voi saattaa hyvää naimisonnea taloon? Enkö voi sovittaa riitaiset
pariskunnat? Senhän kaikki tuntevat. Voinet siis olla huoleti.

Loihtija täten, luetellen osan ansioluetteloaan, sai Tarmon
levolliseksi. Tarmo sanoi: Tietysti ei onnettomuus voi heitä kohdata,
kun _sinä_ heitä siitä varjelet.

Olihan siinä laaja kelpoisuustodistus.

Miesten huomio, joka oli merelle tähän saakka suuntautunut, kääntyi
nyt maalle, josta kolme miestä näkyi lähestyvän rannalla olijoita.
Tulijat olivat pitemmän matkan takaa lähteneet tänne, Saimaan ja
Vuoksen seuduilta asti. Kontit selässä, sauvat kädessä he astuskelivat
ja tultuaan Tarmon ja Kammon läheisyyteen, heittivät kontit ja sauvat
maahan ja kättelivät. Kaksi koiraa oli miehillä muassa: iso, musta
Murre ja pieni, ruskea Kirre. Täydentääksemme tulokkaiden esiintymisen
tulee mainita, että miehillä oli joutset olkapäällä ja viinet kupeella
riippumassa.

Päähenkilö oli laiha, ruskeapartainen ja puhelias Tiera; hänen pulska
poikansa, 20-vuotias Sarmi sekä mustaverinen, vilkassilmäinen Antero
seurasivat häntä.

Kun Murre, joka rupesi Kammoa haukkumaan, saatuaan tältä potkun ja
Tieralta ankaran silmäniskun, oli lauhtunut ja häntä koipien välissä,
hiipinyt maata Tieran viereen, vieläkin silloin tällöin mulkoillen
Kammoon, kunnes vihdoin silmänsä ummisti, alkoivat miehet jutella
keskenään. Tiera tunsi Tarmon ja Kammon jo entuudesta; olivathan he
toisensa tavanneet sekä Hämeessä että Savossa ja Karjalassa; kuoharina
Kammo oli usein liikkunut maamme itäisissä osissa.

Idän miehet utelivat Tuomaan toimista viime aikoina; kertoivat myös
omista uskonnollisista oloistaan, arvellen, ettei Venäjän miehet ja
pojat niin äkäisiä olleet kuin Ruotsin. Tunnustettiin ja palveltiin
Neitsyt Mariaa ja Ukkoa vuorotellen eikä siitä sen enempää oltu puhetta
nostettu.

Kuulustelivat sitten Tarmo ja Kammo tuttavistaan idässä: elikö Rannan
Kauro Sarajalla vielä ja Jolkko Tiera ja Tuiretuisen Kojo Salmella? Ja
Kiikan Yrjö, peijakas, joka lauloi yökaudet?

-- Kah! Olihan se Rannan Kauro Manalan majoille muuttanut, muut
elivät. Ja kyllähän siellä vielä laulu eli kansan huulilla. Palattuaan
kauppamatkoiltaan, aina Vienan väljiltä vesiltä, tukka ja parta
kuurassa ja vatsa tyhjänä, miehet ensin söivät vatsansa täyteen
ja sitten toiset heittäysivät pitkäkseen, vaan Kojo ja Yrjö ne
alkoivat runoja purkaa suustansa ja karstaläjien yli, jotka päreistä
olivat permannolle tippuneet, saivat miehet kaalata aamuhämärissä
leposijoilleen.

-- Vakkueen juhla onko jo täällä vietetty? kysyi Tiera Tarmolta.

-- Sivuhan se jo on -- vastasi se, jolta kysyttiin. -- Vaan tuolla
metsänliepeessä näkyy vielä sen juhlan maininkia.

Meluten läheni parvi tyttöjä ja poikia. Naisten etupäässä kulki kaksi
kaunista tyttöä, toinen tummaverinen, säihkyvillä silmillä, toinen
vaaleatukkainen, kultakutrinen. Edellistä voi verrata helteiseen
kesäpäivään, jälkimäistä taas tyyneen kevätaamuun. Ja niinpä oli heidän
luonteittensakin laita. Hehkuva, haaveksiva oli Sulikki, Kammon tytär,
sitä paitsi piukkapäinen ja ylpeä sekä isänsä arvosta että omasta
ulkomuodostaan. Tyyni, vaatimaton oli taas Vieno, Tarmon suloinen tytär.

Poikien joukossa ansaitsee huomiomme Vuolamoinen, Tarmon poika. Hän
oli hiljainen, valkotukkainen nuorukainen, jonka vetiset silmät ja
eteenpäin suuntautunut nenän kärki eivät juuri kauneuden aistia
tyydyttäneet edes rahvaassakaan; tämän puutteen korvasi kuitenkin se
kohta, että hän oli ison talon poika ja moni äiti olisi mielellään
hänet vävykseen ottanut.

Tyttöjen, etenkin Sulikin, huomio kääntyi tuohon pulskaan karjalan
poikaan, Sarmiin, jonka veroista ei hämäläispoikien joukossa löytynyt.
Siinä oli poika sitä mallia, jota loihtijan tytär halusi!

-- Ruvetaampa arvottelemaan, sanoi muuan hämäläisistä. -- Karjalan
miehet ovat taitavia siinäkin suhteessa.

-- Niinpä tosiaankin, kuului toinen ääni. Tiera sanokoon ensin,
kyllähän jatketaan.

-- Liian helppoja ovat arvoitukseni, vastasi punapartainen Karjalan
mies.

-- Annahan kuulla jotakin, että alkuun päästään, sanoi Tarmo ja Tieran
suusta kuului: latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren
häntä?

-- Nauris, nauris! kuului monta ääntä yhtaikaa.

Muuan hämäläinen jatkoi: kuollehet kotihin tuotiin, varas puuhun
hirtettiin, tie kumohon kaadettiin?

-- Eiköhän liene kalat, nuotta ja venhe, hymähti Antero ja jatkoi:
kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä, mikäs se on?

-- Tunnetaanpa tuo: äiti, tytär ja tyttären lapsi.

Kammo nyt sanoi arvoituksen: isä pitkä, äiti väärä, tyttäret
lipinlapin, pojat yltä ympyriäiset? Vastaustapa ei ruvennutkaan
kuulumaan. Tiera mörähti: tuotapa en ole sattunut kuulemaan. Mitä se
merkitsee?

Tuli lähtö Hymylään, naurahti Tarmo. Itse menoa ei voitu toimittaa
tervan ja höyhenten ja kiehuvan vellin puutteessa, mutta laulettiin
kuitenkin Hymyläänmeno-runo.

Nuoret sitten lähtivät ulomma kisailemaan. Sulikki osasi aina asettaa
niin, että hän hyöri ja pyöri Sarmin läheisyydessä. Vuolamoinen, väänsi
suuta ja mursi päätä, nähdessään, mihin hänen lemmittynsä huomio oli
kääntynyt. Hän vapisi vihasta ja kun Sarmi meni vähän syrjempään,
hän astui hänen eteensä kalpeana ja kysyi kuinka hän uskalsi muiden
luvattuja luokseen viekotella.

Sarmi joutui aivan hämilleen ja kysyi, ketä tyttöä hän tarkoitti.

-- Vieläkö teeskentelet! Tietysti loihtijan tytärtä, Sulikkia,
tarkoitan.

-- Minusta hän saa rauhassa olla, vastasi Sarmi. Mutta Vieno, hänen
vertaistaan en ole vielä nähnyt ja --

-- No, hänet kyllä saat. Ainakaan ei minulla ole mitään asiaa vastaan.
Sinä näytät olevan oikea kunnon mies. Mutta Sulikki, se höyhenkenkä!
Kyllä puhun hänelle suuni puhtaaksi.

Ja niin hän teki. Sulikki vastusteli kyllä ja jo ennestään arveluttava
sopu heidän välillään supeni supenemistaan. Pojat ja tytöt ympärillä
alkoivat nauraa ja kuiskata keskenään; Vuolamoinen mulkoili heihin ja
Sulikki seisoi, vihasta punottavana, ääneti, sillä ei hän uskaltanut
Tarmon poikaa enemmän ärsyttää pelosta, että Kammo kuulisi riidasta.

Yleinen huomio suuntausi nyt toisaalle, merelle päin. Jo kotvasen aikaa
oli etelässä päin häämöittänyt laiva. Nyt se oli tullut aivan lähelle,
eikä epäilystäkään, ettei se ollut Gottlannista. Salko oli pystytetty
rannalle ja sen päähän oli sininen vaateriepu sidottu merkiksi, jonka
gottlantilainen laivuri kyllä ymmärsi. Laiva läheni maata ja laski
ankkuriin pari kivenheittoa rannasta. Hämäläiset riensivät venheillensä
ja kohta kolme venettä laski laivan laitaan ja hämäläisiä alkoi vilistä
laivan kannella.




II


Harosäärin, kädet takin taskuissa, seisoi laivuri Halfdan, harteva ja
tanakka mies, kuudenkymmenen korvissa. Öljytty sadetakki peitti hänen
päälakensa, hänen oikeaa poskeansa hieman pullisti vankka tupakkipuru.
Elävät, harmaansiniset, pienet silmät vilkuivat nopeasti oikealle ja
vasemmalle, kunnes hän huomasi Tarmon ja Kammon. Silloin tyytyväinen
hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän sanoi: Vaivaloinen on tänne tulo
ja onhan pyhä isä Roomassa kieltänyt kaupankäynnin pakanoiden kanssa.
Senpävuoksi olisin tuskin poikennut, ellei olisi sinulle, Kammo,
minulla tärkeää asiaa.

-- No, mikäs puuttuu? kysyi loihtija.

-- Sitä en ymmärrä; painajainenko lie tai joku muu. Yöllä herään
hiestyneenä, kuristumaisillani. Ja sitä on jo kokonaista kolme
kuukautta kestänyt. Enkä ole kellekään pahaa tehnyt. Rukoilen joka
päivä -- annan kirkolle osansa. --

Ivallinen hymy ilmestyi Kammon huulille.

-- Eivät ne temput tepsi, loihtija nyt selitti. Tauti on päällesi
pantu; joku pahansuopa ihminen sen on tehnyt.

-- Voithan minua auttaa, tietysti? kysyi Halfdan.

-- Enkö voisi? naurahti loihtija. Kyllä minä olen pahemmista pulmista
päästänyt. Et kai tänä iltana vielä aijo lähteä?

-- Pitäisihän tuulen länteen kääntyä, niin olisi hyvä huilu
Novgorodiin, sillä sinne matka vetää.

-- Huomenna on ainakin sopiva tuuli, Kammo julisti. Illalla käytän
sinua Matokorvessa. Siellä päästän sinut pulasta. No, mitäs
kauppatavaraa on muassasi? -- Riittää sitä meillekin ja kerma on maitoa
parempi.

-- Sen kyllä myönnän, että kelpaa päältä ottaa, vaan johan mainitsin
pyhän Isän kiellon.

-- Pyhä Isä ei kaupoistasi tiedä.

-- Oi, älä puhu niin! Hänellä on silmät ja korvat kaikkialla.
Onneton se, joka hänen käskyjänsä vastaan rikkoo. Semmoinen ei saisi
kunniallista hautaustakaan.

-- Ja jospa ei saisi! Ei raato kunniasta lukua pidä. Älä sinä tee
itseäsi tyhmemmäksi kuin olet. Et sinä usko omia puheitasi. --
Ruvetaampa nyt tavaroita katselemaan.

-- Vaan jos paluumatkalla -- alotti Halfdan.

-- Jäännöksiä! Etkö häpeä! Jos et heti vedä esiin aarteitasi, niin mene
matkoihisi; mutta tautisi ei parane, se pahenee, kun minä panen siihen
lisää.

-- Älä, Herran nimessä! No, minä lahjoitan kirkolle, ja luen kahta
vertaa enemmän Pater Noster'eita ja Ave Marioita. -- Täytynee siis
näyttää tavarani.

-- Näyttää ja myydä, sanoi Kammo. Hämäläiset olivat muassaan tuoneet
kimputtain oravan, näädän, ketun ja majavankin "rahoja", joita he
vaihtoivat saksan palttinaan, lasihelmiin, vaski- ja hopeasolkiin,
sekä etenkin suoloihin. Kaupan välittäjinä käytettiin kuitenkin jo
moniaita metalli-möhkäleitä, kuparista tai hopeasta, neliskulmaisia tai
suunnilleen ympyriäisiä.

-- On minulla toinenkin taudin kohtaus, jota pyydän sinua auttamaan.
Poikani lepää tuolla kojussani, kuumetta sairastaa ja houraa. Kai sinä
hänetkin helposti voit parantaa?

-- Siihen ei minun tarvitse kajota, loihtija vastasi. Viikon kuluttua
on poikasi paranemaan päin tai manalassa.

-- Niin kaiketi asian laita on, sanoi Halfdan, ellei hän apua saa
taitavalta. Mutta on minulla sekin pelko, että tauti on tarttuva ja
siinä tapauksessa minä ensinkin joudun taudin uhriksi.

-- Pelkäätkö kuolla? kysyi Kammo.

-- Kukapa tuota manalaan haluaa -- niin, minä tarkoitan ijankaikkiseen
elämään tai kuolemaan, varsinkin kun ei ole se loppukohta oikein
selvillä. -- Mutta lupaa nyt, Kammo, pitää poika täällä pari viikkoa,
kunnes Novgorodista palajan, niin kyllä sinun siitä erittäin palkitsen.

Loihtija vaipui ajatuksiinsa.

-- Voisi tapahtua, että se vastus, joka minulla olisi pojastasi, olisi
niin suuri, ettei sitä voisi palkitakaan.

-- Kuinka niin? Poika ei ole kovakourainen.

-- Vaikkapa. Mutta hän on _kristitty_ ja voisi tapahtua, että hän siitä
saisi kärsiä.

-- Jos sinä häntä puolustat, niin eivät muut uskalla häneen koskea.

-- Totta kyllä puhut, vaan --

-- Minä maksan mitä haluat. Onko tavaroitteni joukossa mitään
mieluista, niin ota mitä tahdot. Haluaisin tosiaankin saada jättää
pojan tänne senkin vuoksi, että hänen mielensä kääntäisit. Muuan
rikkaan talon tytär Visbyssä on häneen ihastunut, ja poika-tollo ei
älyä rahan suurta merkitystä, niinkuin hänen isänsä, Jumalalle kiitos
on älynnyt. Muuta pojan mieli ja jos hän tulee rikkaan talon vävyksi,
niin tulet sinäkin onnestamme osalliseksi. Sen sanoo Halfdan, joka ei
valehtele koskaan.

-- Tehnenkö viisaasti, vaan täytyneehän pyyntöösi myöntyä.

Ahnas oli Kammo ja perso omaisuuttaan kartuttamaan. Tyytyväisyys
loisti hänen silmistään, kun oli mielestään niin viisaasti menetellyt:
ensin muka vastaanpannut ja sitten vihdoin myöntynyt. Vaan hänen
heimolaisissaan tämmöinen taipuminen kristittyjen pyyntöjä noudattamaan
herätti salaista nurjamielisyyttä loihtijaa vastaan. Moniaiden silmissä
leimahti jotakin uhkaavaa, vaan sitä ei Sulikin isä joutunut huomaamaan.

Kun vihdoin kaupanteko oli loppunut ja Kammo, sittenkuin muut olivat
menneet maihin, muutamasta laatikosta oli saanut valita itselleen
kimaltelevan miekan ja erittäin kauniin jousen, lähti hän Halfdania
johtamaan Matokorpeen, jossa soikulaisen kivikehän sisäpuolella
loitsutemput toimitettiin. Halfdan jäi seisomaan loihtijan eteen, joka
alussa hiljemmällä, vähitellen kiihtyneemmällä äänellä lausui:

    En mä tänne tullutkana
    Tieottani, taiottani,
    Ilman innotta isäni.
    Varuksitta vanhempani.
    Min' oon vyötty miesten vyöllä,
    Pantu miesten polkimella,
    Solmittu uroon solilla.
    Jos minun tuho tulevi,
    Jo silloin tuho tulevi,
    Ja tuho tuhannen miehen,
    Sa'an miehen miekallisen.
    Hiis on hirveä metsässä,
    Minä hiittä hirveämpi,
    Karkea emäkekarhu,
    Minä kahta karkeampi.
    Ei mua liioin linnat estä,
    Ai'at rautaiset aseta;
    Kiskon ma kiviset linnat,
    Portit auki pongahutan,
    Ratkon ai'at rautaisetkin,
    Teräksiset tieltä temmon.
    Liikkuos liha minussa,
    Halu miehen hartioissa,
    Nouse luontoni lujasti,
    Hartiani haikiasti
    Luonani lovehtimahan,
    Kanssani karehtimahan,
    Vastuksia voittamahan,
    Sotaisia sortamahan.
    Tule kalma kauhistava
    Tule tuskissa kovissa
    Tuekseni, turvakseni,
    Varakseni, voimakseni,
    Ukon luonto, eukon luonto,
    Luonto valtavanhempani
    Oman luontoni lisäksi,
    Ettäs hiidet himmeneisi,
    Maan kamalat kaippeneisi,
    Tullessa Jumalan, tunnin,
    Avun herran au'etessa.

Muuttunut oli Kammon muoto hänen lausuessaan nämät sanat. Hänen
silmänsä tuijottivat julmasti ja hänen suustaan valui vaahto, kunnes
hän keijahti maahan. Hän oli mennyt lovehen ja hänen henkensä nyt
matkusti manalassa taudin syitä etsimässä.

Ei ollut Halfdan aivan arkaluontoinen suinkaan; vaan tässä,
yksinäisyyden ja ylönluonnollisten henkien turvissa, tuntui olonsa
kaamealta. Hän rukoili anteeksi Jumalalta, kun oli luottanut
pakanallisen loihtijan apuun, vaan lohdutti samassa itseään sillä, että
semmoinen menettely ja katsantotapa tähän aikaan ei ollut ensinkään
harvinainen.

Hetken kuluttua loihtija heräsi lovesta ja nyt olivat taudin syyt
selville saatu. Veitsen kärjellä Kammo raapasi Halfdanin oikeaa
käsivartta, jotta verta rupesi vähän vuotamaan pieneen saviastiaan.
Tämän veren Kammo sitten loihti ja sekoitti siihen multaa ja vähän
tuhkaa, juottaen Halfdanille sekoituksen, jossa sitä ennen oli kastanut
kolme katajan tikkua. Nämä tikut Halfdanin piti tallettaa; jos joitakin
taudin jälkipuuskia vielä ilmestyisi, hän kaivaisi ikeniään yhdellä
tikulla, jonka sitten vasemman olkapäänsä takaa heittäisi menemään.

Miehet palasivat himmeässä kuutamossa rannikolle, jossa jo oltiin
levolle asetuttu.

Halfdan heräsi seuraavana aamuna raittiina, ei ollut painajainen häntä
ahdistellut. Iloissaan hän luki kymmenen Pater Nosteria ja yhtä monta
Ave Mariaa.

Einar, Halfdanin 19-vuotias poika, kannettiin sitten maihin ja
asetettiin kala-aittaan. Laivan ankkuri hinattiin ylös ja Halfdan lähti
laivallaan Novgorodia kohden purjehtimaan hyvällä vauhdilla, tuuli kun
oli kääntynyt melkein suoraan länteen.




III


Samana päivänä kun Halfdan lähti matkalle, saapui hämäläisten luo
Kammon äiti, Irja, lähes 70-vuotias akka, jonka muodossa vielä kajasti
nuoruuden päivien kauneus. -- Monta oli Irjalla aikoinaan ollut
kosijaa, vaan reipas Turnamo hänet; vihdoin sai. Vuosia he elivät
yhdessä, kaksi lasta heille syntyi ja elämä tuntui heistä, niinkuin
useimmista nuorista, varsin huvittavalta. Mutta eihän sitä pysyväistä
onnea ole ihmiselle suotu. Muutamana päivänä tuli joukko kristityitä
heidän kotiinsa, menettelivät itsevaltaisesti ja, kun Tarmo mieli
vastustelemaan, tappoivat hänen ja hänen vanhemman, nelivuotisen
poikansa. Nuoremman, Kammon, jättivät eloon. Tästä hetkestä vannoi
Irja ikuista vihaa kristityille ja valan hän kyllä oli parhaan kykynsä
mukaan koettanut täyttää. Kristittyjen ihmisrakkautta hän soimasi,
kutsuen heitä verikoiriksi ja oli erittäinkin koettanut kasvattaa
poikansa tuon uuden uskon leppymättömäksi vastustajaksi.

Tämän vuoksi Irja, kun sai selvän Kammon toimista Einarin suhteen,
ei suinkaan joutunut hyvälle päälle. Hän oli ainoa, joka loihtijalle
uskalsi totuuden sanoa ja Kammo häntä pelkäsikin enemmän kuin muita,
vaikka hän toisaalta oli tottunut luottamaan siihen, että emon
peloittavaisuus pääasiallisesti oli sanoissa eikä toimissa.

-- Oletko tosiaankin niin arvosi alentanut, että otat hoitaaksesi
kristittyä? kysyi Irja pojaltaan.

-- Gottlantilainen kippari maksaa minulle hyvästi ja olemmehan
tekemisissä kristittyjen kanssa omassakin maassamme ja yhä enemmän
tulemme heidän kanssa tekemisiin. En minä kristityitä kuitenkaan aio
ruveta puoltamaan ja raahin heitä tappaakin, jos asianhaarat niin
vaativat.

-- Ja kipparin myös paransit?

-- Hyvää maksua vastaan, tietysti.

-- Ukko ei anna itseään pilkata. Paljoa enemmän menetät kuin voitat
noiden vehkeittesi kautta. -- Jos isäsi eläisi, et uskaltaisi näin
menetellä.

-- Minä olen täysikasvuinen ja tiedän mitä teen. Parasta on, ett'et
sekaannu asioihini, emo, muutoin emme sovi saman kurkihirren alle
asumaan, puhui Kammo, joka häpesi ympärillä seisovia.

-- Vai siltäkö kuuluu! Kyllä minä raahin muuttaa. Ota kristityltä
luoksesi asumaan. Ne maksavat enemmän.

Äidin ja pojan ympärillä seisovat hämäläiset. Emon puolta he
ajatuksissaan pitivät, vaan eivät uskaltaneet sitä julkisesti osoittaa.

-- Lähdetään kalastamaan! sanoi Kammo hämäläisille, päästäkseen
ikävästä keskustelusta ja kohta miehiä meni veneitä lykkäämään vesille.
Vaan Irja istui, tirkistellen eteensä ja kertoi kertomistaan: muutoin
emme sovi saman kurkihirren alle asumaan. Mikä häpeä kuulla semmoista
omalta lapseltaan! Niitä sanoja hän vielä saa katua! Ja vielä tuokin
riivattu parkuu!

Houreissaan Einar huusi tavan takaa jotakin, vaan ei kukaan hänestä
huolta pitänyt.

Iltapäivällä miehet palasivat kalastusmatkaltaan. Kammo pyysi silloin
emoltaan anteeksi ajattelemattomat sanansa ja Irja katsoi viisaammaksi
olla antavinaan anteeksi, lupasipa vieläkin pysyä poikansa kodissa.
Seuraavana päivänä hän ja moniaat muut lähtivät asuinpaikoilleen
sisämaahan, vaan Kammo, Tarmo ja Karjalan miehet jäivät vielä
rantamaalle, samoin nuoriso.

Kolme päivää tämän jälkeen Einarin tauti alkoi kääntyä paremmaksi.
Hikoileminen ja levollinen uni osoittivat vaaran olevan ohitse. Vaan
vielä hän oli niin heikko, ett'ei moneen päivään pystynyt jaloilleen
astumaan.

Sarmin ja Vienon väli oli tullut mitä hellimmäksi, kun sitä vastoin
Vuolamoinen oli jotensakin tyytymätön Sulikin käytökseen.

Vihdoin alkoivat muutamat kiiruhtia kotiaan kotiaskareita toimimaan ja
eräänä aamuna lähdettiin sitten liikkeelle.

Tarmon ja Kammon talot eivät olleet kuin puolen peninkulman matkan
päässä toisistaan.

Leveänlainen polku johti kumpaankin.

Kun Irja näki Kammon ja Sulikin lähenevän, joku kolmas seurassaan, joka
vaivaloisesti astuskeli, niin veri kuohahti hänen suonissaan. Hän sitoi
huivin leukansa alle ja mietti lähteä matkoihinsa.

-- Mihin matka, emo? kysyi Kammo, aavistaen, ettei hänen emonsa ollut
hyvällä tuulella.

-- Luuletko, että minä aijon kristittyjen kanssa saman katon alla asua?
vastasi Irja.

-- Sitä ei sinun tarvitse tehdäkään.

-- No mihinkä aijot tuon hylyn asettaa?

-- Kyllä siitä huolen pidän. Aitassa tarkenee kyllä kesäaikana.

-- En aijo myös syödäkään kristittyjen kanssa samassa pöydässä.

-- Sitäkään ei sinun tarvitse tehdä. Sulikki kantakoon hänelle ruuan
aittaan. Oletko nyt tyytyväinen?

-- En.

-- Sitä melkein aavistin. Kuka voi sinulle mieliksi olla? Olenhan
koettanut mukaantua vaatimuksiisi, sekään ei auta.

-- Ei auta, kertoi Irja. Esi-isien henki ei asu sinussa ja sitä saan
ikäni murehtia. Olen kasvattanut sinut huolellisesti. Mikä onneton
kohtalo on lamaissut toimeni? Enkö ole Ukkoa uhreilla lepyttänyt?
Ja kuitenkin hän on nurjamielinen minulle, kun sallii minun kärsiä
tällaista!

Hiljaa nyyhkien vaipui vanhus rahille. Vaan Kammo heittihe pöydän
ääreen istumaan. Sitten nousi ja vei Einarin aittaan. Ei kuulunut
puhetta paljon loihtijan kodissa sinä päivänä, ja sekavilla tunteilla
kukin pani levolle, kun maatapanoaika oli käsissä. Nuorten keveämmällä
mielellä Sulikki ja Einar toivoivat valoisempaa tulevaisuutta, vaan
Irja ja Kammo eivät suuria toivoneet.

Seuraavana päivänä tuli kuitenkin jotakin vaihtelevaisuutta ikävyydelle
Kammon kodissa. Avunetsijöitä kävi toinen toisen perästä loihtijan
luona; mikä etsi paranemista taudista, mikä kadotettua tavaraa, mikä
lemmen nostamista j.m.s.

Viisi vuotta oli Kammo jo leskimiehenä oleskellut. Olipa vähän
miettinyt uudestaan naimisiin mennä, vaan itaruutensa häntä siitä esti,
ehkäpä myös pelko, että kotiolot tulisivat vielä tukalimmiksi, kuin jo
olivat.

Päivä päivältä Einarin voimat varttuivat. Ei hän juuri paljon
suomenkieltä osannut puhua, vaan päivä päivältä Sulikki häntä
totutti sitä kuulemaan ja hyväpäinen Einar alkoi jo suunnilleen
ymmärtää sitä, jopa puhuikin hiukan. Opettaminen ei ollut liioinkaan
vaikea, kun Sulikki taisi ruotsinkieltä jotakuinkin. Usein nuoret
ilvehtivät toistensa puheelle ja nauroivat ääneen, mikä aina herätti
tyytymättömyyttä Irjassa. Tämä toivoi sen päivän kohta koittavan,
jolloin gottlantilainen nuorukainen saisi palata, vaan sitä päivää
hän sai odottaa kauvemmin, kuin oli luullut, sillä Halfdan sairastui
kuumeeseen, päästyään Suomen lahden perukkaan ja se seikka viivytti
kolmella viikolla hänen palausmatkaansa, josta syystä hän kiroili
tuhmuuttaan, kun ei ole antanut Kammon vahvistuttaa häntä kuumetta
vastaan.

Muutamana iltana, kun kylpy oli valmis Kammolassa -- niin nimitettiin
loihtijan taloa -- vietiin Einar saunaan. Loihdevettä heitettiin
kiukaalle ja nuorukaista kylvetti itse Kammo vastalla, jonka varpuja
oli kolme iltaa peräkkäin taitettu päivänlaskun aikana korkeasta
koivusta. Lemmennostosanat loihtija luki ja rikas, korkeasukuinen
gottlantilainen nainen oli, johon Kammo, muka unissa saadun ilmestyksen
mukaan koetti taivuttaa nuorenmiehen mieltä. Einar kyllä kummasteli
loihtijan kaikkitietäväisyyttä, kun ei tullut arvanneeksi, miltä
suunnalta tuo luottamustoimi oli uskottu loihtijalle.

Muutamana aamuna Einar pyysi Kammolta jousen ja keihään, mennäkseen
metsään. Ehkäpä joku saalis olisi siellä tarjona. Meni loihtijalta
suu vähän nauruun, kun vastasi, ett'ei nyt ollut metsästysaika, vaan
syyspuoleen ja talvella varsinkin. Einar kuitenkin meni metsään, ottipa
kuitenkin aseet mukaansa, jos joku vaara uhkaisi siellä.

Syvissä ajatuksissa hän kulki kaitasta polkua, mietiskellen
kotiseuduillaan kuultuja satuja hohtavista auringon vaunuista, jotka
oli tehdyt Muspelin tulikipinöistä. Myös hänen mieleensä johtui Tor'in
seikkailut Geirrödin, Rungen'in ja Trymen kanssa. Ja luonnollisesti
Freja, rakkauden jumalatar, lennähti hänen mieleensä, kun hän muisteli,
kuinka Kammo oli häneen vitsoilla lempeä istuttanut. Ei hän kuitenkaan
ollut tuntenut mitään halua ruveta kosimaan gottlantilaista neitoa.

Mutta äkkiä hän kavahti, kun mesikämmen kahdella jalalla tuli häntä
vastaan. Ei hän kerennyt edes jousta jännittää, se putosi hänen
hervottomasta kädestään maahan. Keihäs hänellä jo oli kohotettu, vaan
samassa kontio alkoi sylipainin nuoren miehen kanssa ja tämä keijahti
kohta selälleen maahan.

Sattumus kuitenkin hänet siitä vaarasta pelasti. Kolme hämäläistä
sattui paikalle saapumaan ja heidän peitsiensä ja kirveittensä iskuista
metsän kuuluisa kuningas sai kuoliniskun.

Karhu oli kuitenkin repinyt Einarilta rinnasta vaatteet ja näkyviin oli
tullut hopearisti ristiinnaulitun kuvalla. Hämäläiset sattuivat olemaan
kristityille tällä hetkellä erittäin suutuksissaan.

-- Turhaanpa tässä nyt Otsoa rääkättiin. Se oli aivan oikeissa
hommissa, jupisi muuan hämäläinen.

-- Kaksi paistia tässä täytyy saada! sanoi toinen.

-- Hoi mies! Taidatko suomea? karjasi kolmas.

-- Vähän vain, vaikerteli Einar, jonka karhun kouristus ja uusi pelko
hengestään oli säikähyttänyt pahanpäiväisesti.

-- Sinun pitää kuolla, huudahti ensimäinen puhuja, kohottaen kirveensä.
-- Olet kristitty!

Einar yritti lähteä pakoon vaan äskeinen puhuja tarttui häneen ja
olisipa hän pian hengestään päässyt, ellei Sulikki olisi paikalle
saapunut. Hän oli muka menossa tervehtimään muutamaa tuttavaansa
ja samassa isänsä asioilla. Ei tie metsän kautta juuri oikaissut,
vaan loihtijan tytär aavisti, että hän siellä tapaisi Einarin, johon
hän oli alkanut mieltyä mieltymistään, ensinkin sääliväisyydestä ja
sääliväisyyshän on joskus hellimmänkin tunteen edelläkävijä.

-- Irti miehestä! huusi Sulikki hämäläiselle.

-- Hän on kristitty! vastasi tämä.

-- Vaikkapa, jatkoi loihtijan tytär. Hän on isäni suojeluksen alla.
Isäni aseet on hänellä; tunnettehan merkit.

Hämäläinen päästi vastenmielisesti Einarin.

-- Ei pitäisi Kammon kristityitä suojella, hän mutisi.

Miehet rupesivat siinä tuumailemaan; vaan Sulikki ja Einar lähtivät
kävelemään. Kun olivat asioillaan käyneet, he palasivat Kammolaan.
Kammolle kerrottiin sitte tuosta kummasta tapahtumasta. Irja istui
loukossa ja mutisi: Aivan niin. Kristityitähän Kammon suvun tulee
suojella!

Saman päivän iltana Sulikki ja Einar tapasivat toisensa pienoisen puron
varrella, jossa istahtivat päivän merkillisiä tapahtumia miettimään.

-- Henkeni olen nyt sinulle velkaa, alotti Einar. Millä sen maksan?

-- En maksun edestä sinua pelastanut, vastasi Sulikki.

-- Sinä olet minulle ollut niin ystävällinen, jatkoi Einar. Ikävä olisi
oloni täällä, ellet sinä olisi sitä sulostuttanut.

Sulikki katsoi lirisevää puroa.

-- Onhan se kummanlaista, hän sanoi, että jouduit meille.

-- Suomenkieltä oppimaan, lisäsi Einar.

-- Minä olen huono opettamaan, jatkoi Sulikki.

-- En olisi keltään muulta niin pian oppinut. Sointuva äänesi kaunistaa
puheesi ja ellen ymmärrä kaikkia sanojasi, ymmärrän silmiesi kieltä.

-- Puhunko minä silmillänikin? kysyi Sulikki, luoden silmänsä alaspäin.

Tämä naivinen kysymys oli kanssapuheen huippu. Einar kietoi
käsivartensa Sulikin niskan ympäri ja painoi muiskun hänen huulilleen.

Siinä he sitten istuivat hurmaantuneina, nauttien nuoruuden ensi lemmen
suloisuutta, heijastusta henkimailman autuaitten tunteista. Lännessä
laski aurinko, jättäen jälkeensä kultameren taivaalle. Silloin,
ikäänkuin unelmasta heräten, onnelliset kotia kohden läksivät astumaan.
Puhuttiinhan myös Vuolamoisen tuumista ja Sulikki sanoi ei huolivansa
hänestä. Nuoret miettivät paeta, jos väkinäistä menemistä Tarmolan
pojalle Kammo alkaisi vaatia. Mihin, siitä ei vielä päätetty. Tottahan
johonkin osattaisiin.

Kammo kysäsi muorilta kärtyisellä äänellä, mistä nyt tulivat, kun
saapuivat melkein yhtaikaa. Irja siihen tokasi:

-- Kai lienee Sulikki käynyt kristittyä pelastamassa.

Pari päivää tämän jälkeen Tarmo tuli Kammolle ilmoittamaan, että Vieno
nyt oli luvattu Sarmille ja että sopisi pitää jonkinmoiset kaksoishäät
Tarmolassa, koska Vuolamoinenkin alkoi ikävöidä kumppania.

Tähän ehdotukseen Kammo mielellään suostui ja olipa Irjakin kerran
samaa mieltä kuin hänen poikansa. Tyytyväisenä vanhat siis erosivat
toisistaan, päätettyään, että häät vietettäisiin viikon päästä. Mutta
nuoriin tuo ilmoitus tietysti vaikutti vähemmän hupaisesti, sillä,
vaikka olivatkin päättäneet paeta, niin oli outo tulevaisuus, vaarat ja
ehkäpä hengen menettäminen odotettavissa. Jokainen päivä lisäsi heille
levottomuutta, vaan lisäsi myös heidän hehkuvaa rakkauttaan.

Mihin oli paras paeta? Löytyikö paikkaa, josta ei tietäjän loihtutemput
voisi löytää ja paluuttaa? Tätä he enin pelkäsivät. Jos ei Kammo olisi
tietäjä, hätäkö silloin!

Päivä kului toisen perästä. Vastustamattomasti hetket kiitivät
eteenpäin. Eikö alkanut jo selvitä, mihin oli pelastuminen?

Päivänä jälkeen Tarmon käynnin Kammolassa yhdeksän miestä astui kujaa
tietäjän taloon. Niin montaa miestä ei yksityisesti vielä ollut tullut
Kammon puheille, ja tämä tirkisteli tulijoita kummastellen, mitähän
asiaa heillä olisi.

Miehet näyttivät olevan hämillään. Heidän joukossaan huomattiin myös
ne kolme, jotka olivat kristityille niin vihoissaan ja jotka olivat
Einarin karhun kynsistä pelastaneet.

-- Paljopa nyt tulee vieraita, sanoi Kammo, luoden tulijoihin tutkivan
silmäyksen. Kuuluuko erinomaisempia?

-- Kuuluuhan yhtä ja toista, sanoi muuan karhuntappajista. Kristityt
ovat polttaneet riihemme, vieneet viljamme ja rääkänneet elukoitamme;
me tulemme kysymään mikä siihen mahtanee syynä olla.

-- Tietysti kristittyjen ilkeys. Sehän on hyvin yksinkertainen asia,
vastasi Kammo.

-- Olisikohan tuohon muitakin syitä? kysyi muuan.

-- Muita syitä siihen ei tarvitse etsiä, vastasi loihtija. Siinä on jo
kyllin syytä.

-- Mutta entäpä siihen löytyy muitakin syitä, sanoi muuan joukosta,
terävästi Kammoa katsellen.

-- Mitä tämä merkitsee? tiuskasi Kammo, jos muita syitä tiedätte, miksi
tulette niitä _minulta_ kysymään?

-- Tulemme niistä kanssasi puhumaan, äläkä siitä pahastu. Me uskomme
Ukon olevan meille närkästyneenä.

-- Lepyttäkää hänet sitte paremmilla uhreilla kuin tähän asti.

-- Me luulemme, että Ukko on tuskaantunut, kun ensimäinen miehemme
kristityitä auttaa, jopa suvaitsee heidät asuakin luonaan.

-- Semmoinenko oli asianne? huusi Kammo ja hänen muotonsa muuttui. Ulos
heti paikalla tai panen mahtini liikkeelle ja koirina sekä sikoina
saatte täältä kotiinne palata!

Äkkiä miehet siirtyivät ulos, paitsi kahta, jotka polvistuivat Kammon
eteen ja rukoilivat armoa ja anteeksiantamusta.

-- Ulos tekin! huusi tietäjä ja potkasi heitä. Kulmainsa alta
kurkistellen he vetäysivät takaperin ulos.

Irja, joka oli istunut loukossa, ihmetteli, kuinka Kammo noin kohtelee
siivoja ihmisiä.

-- Se ei koske sinuun. Minä tuskaannun kaikille.

-- Mutta kyllä he olivat oikeassa.

-- Tietysti, niinkuin sinäkin aina olet. Parasta on, että painat samaa
tietä kuin hekin!

-- Kyllä minä raahin lähteä, sanoi Irja ja rupesi kokoilemaan vasuun
vaatteitaan, joita ei paljoa ollut. Sitten hän hyvästiä jättämättä meni
ulos.

Pöydän päähän rahille istahti nyt Kammo ja alkoi miettiä.

-- Hiisikö nyt kaikki minua vastaan usuttaa? Eivät häpeä, eivätkä
pelkää! Minun täytyy näyttää jollakin voimallisella tavalla, että
Kammon kanssa on vaarallinen joutua riitaan. Ja emoni! En voi häntä
kärsiä enää. Menköön mihin tahtoo! Paleltukoon korpeen, jos ei saa
suojaa kenenkään luona! -- Hm... Ja siitä, että olen kristittyjen
kanssa vähän tekemisissä, syntyy tämmöinen melu! Kateutta se on
osaksi. En suinkaan minä aijo ruveta kristityitä suojelemaan. Tämä
yksityiskohta on poikkeus vain.

Kyllähän miehet nyt suuttuivat minulle. Vaan suuttukoot. Se ei sovi
että minua tullaan neuvomaan. _Loihtijaa_ neuvomaan!

Näin mietiskeli Kammo asemaansa. Nuoret sill'aikaa olivat asettuneet
ladon taa ruohokkoon, ja olipa heilläkin miettimistä, mihin mennä,
sillä mennä täytyi -- pois täältä ennenkuin häitä pidettäisiin. Tultiin
vihdoin siihen päätökseen, että _kristittyjen_ luona olisi varmin
suoja, koska ei Kammon mahti sinne ulettuisi. Vaan miten uskaltaa
mennä esim. Räntämäelle, piispan turviin? Piispa oli tuskaantunut
gottlantilaisille ja, kun kuulisi Einarin olevan gottlantilaisen
kipparin pojan, niin kyllä siitä tulisi aika mellakka. Vaan mitäpä
tuota oli pakko tunnustaakaan. Toinen kohta oli myös arveluttava: matka
sinne oli pitkä maitse ja meritse pääsy epätietoinen, riippuva siitä,
sattuisiko purjehtijaa sinne päin meneväksi juuri siihen aikaan.

Yöllä sen jälkeen kuin viimemainitut tapaukset tapahtuivat, nuoret
lähtivät karkuun. Meren rantaa kohden suuntasivat matkansa. Ja jo
seuraavana aamuna muuan kuutto lähti hämäläisten satamasta Turkuun.
Kuuton kuljettaja tunsi Sulikin Kammon tyttäreksi ja otti heidät
alukseensa, vaikk'ei nuorilla ollut mitään, jolla maksaa. Kuljettiinhan
paljon muinoin maksuttakin.




IV


Kun Kammola joutui, mitä sen asujamiin tulee, noin surkeaan tilaan,
niin näytti taas onnen päiväpaiste runsaimmassa mitassa valaisevan
Tarmolan talon väkeä. Kuin ruokittu kyhkyläinen astuskeli hymyssä suin
Tarmo, nähdessään joka suunnalla tyytyväisiä muotoja.

Naispalvelijat puuhasivat ja nauraa kitkuttivat hyörien askareissaan
edestakaisin. Vuolamoinen astuskeli pihan poikki kuin kukko, ajatellen,
kuinka parin päivän päästä Sulikki oli taipuva hänen tuumiinsa.
Tarmolan lihava emäntä, hyvätuulinen ja hymysuinen Kyllikki, liikkui
kattiloiden ja maitopulikoiden väliä, vankka avainkimppu kupeella,
punottaen ja puhisten. Sarmi ja Vieno istuivat portailla, vaipuneina
tulevaisuuden unelmiin, eivätkä juuri nähneet eivätkä kuulleet muita,
kuin toisiaan.

Kun Tarmo oli saanut Tieran tavata, he lähtivät Kammolaan tietäjän
kanssa tuumailemaan häiden vietosta ja pyytämään Kammoa lukemaan onnen
sanoja ja tekemään taikoja nuorten kunniaksi.

Saapuessaan Kammolaan, näkivät miehet Kammon seisovan kannuksen eli
noitarummun edessä, jota päristimellä eli arpavasaralla kosketteli,
jotta sen helyt kalahtelivat ja sen rumpukalvo kumahteli. Kiihkeästi
tietäjä luki loitsurunoja. Sitten hän hetken kuulosti. Mutta arpa ei
tuonut toisia sanomia, ääneti oli.

Kuullessaan miesten lähestyvän, Kammo viskasi kaunuksen syrjään ja
katsella murjotti tulijoihin.

-- Mitäs nyt tietäjä tiedustelee? kysyi vikkelä Tiera.

-- Semmoista, jota ei koskaan ole aavistanutkaan tarvitsevansa
tiedustella. Ajatelkaa, tyttäreni, tuo hattara, on karannut tuon
ruotsalaisen poikanulikan kanssa!

Tarmo vihelti, osoittaen suurta kummastustaan ja Tiera löi vasempaan
reiteensä kämmenellään ja sanoi: mitä minä kuulen! Hervotonna Kammo
vaipui kivelle, eteensä tirkistellen. Vaan äkkiä hän hypähti pystyyn,
kohotti oikean nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi: Kuule Ukko valani!
Hengellään he saavat vastata tästä äärettömästä häpeästäni, kunhan
heidät käsiini saan. Minä etsin heidät esiin vaikka vuoren sisästä, tai
maan alta, tai meren pohjasta.

-- Kylläpä tämä oli ikävä juttu. Ei tullutkaan kaksoishäistä mitään,
virkkoi Tarmo.

-- Kiitä onneasi sinä ja poikasi, ettei tuommoinen mera sukuumme
joutunut!

-- Ehkäpä niinkin. No, tulethan emosi kanssa häihin?

-- Emoni on mennyt teille tietämättömille! Minä olen yksinäinen mies
ja yksin tahdon olla. Älkää siis minua odottako. Minä en voisi kärsiä
ihmisten salaista ilkkumista. Oi, olenhan usein muille ilkkunut, ja nyt
saan itse kokea, miltä se tuntuu!

-- Koeta nyt tointua Kammo, sanoi leppeä Tarmo.

-- Minä kyllä hoidan itseni, virkkoi loihtija.

-- Minua ei tarvitse sääliä. En minäkään ole ketään säälinyt enkä aijo
sääliä.

Miehet läksivät pois. Pahalle päälle joutui Kammo heidän mentyään,
särki kaikenlaisia työkaluja, noitui ja kiljui, kunnes vihdoin
väsyneenä vaipui kentälle lyhyeen, levottomaan uneen.

Miesten saapuessa Tarmolan pihaan, Kyllikki heti huomasi heidän nolosta
ja miettivästä katsannostaan, että jotakin varsin merkillistä oli
tapahtunut.

-- Mikä miehiä riivaa? hän kysyi, kun Tarmo ja Tiera tulivat pihaan.

-- Et saanutkaan miniää taloon, sanoi Tarmo.

-- Eikö hän suostu? Uskottaako hän?

-- Sulikki on karannut sen ruotsalaisen pojan kanssa.

-- Kas raatoa! huudahti Vuolamoinen. Sittekin pääsi minusta.

-- Vai semmoinen se Sulikki olikin! sanoi Sarmi.

-- Hyvä, että hänestä aikonaan päästiin, jatkoi Kyllikki kädet
puuskassa. Ja ruotsalaisen kanssa! Kyllä Kammo nyt on suuttunut!

-- Hän on raivoissaan melkein, sanoi Tiera. Eikä noitarumpukaan vielä
ilmaissut, mihin ovat paenneet.

-- Kyllä heti pahaa aavistin, kun Kammo otti tuon poikanulikan
huostaansa, vaan kuka tietäjää uskaltaa neuvoa, jatkoi hän. Ja Irjakin
on karannut.

-- Irjakin karannut! kertoi Kyllikki. Onhan maailma kohta mullinmallin!
Mikä Irjalle tuli?

-- Ei Kammo sitä selittänyt. Vaan huononlainen on sopu ollut emon ja
pojan välillä.

-- Ukko olkoon kiitetty, että meidän perheessämme sopu ja onni on
voimassa, lopetti nyt Tarmo puheen. Nyt toimeen kukin! Huomenna häät
vietetään.

Idän taivaalla heloitti oikea hääpäiväaurinko selkeällä taivahalla.
Puut punalle paistoivat, salot siintivät sinelle sen purppuravalossa.
Lämmin liekkui lounahasta ja metsä meelle haiskahteli, ahovieret
viertehelle, kun Vieno astui portahille ja istahti ihailemaan ilopäivän
kauneutta. Ja kuitenkin, kaipauksen huokaus kohosi hänen rinnastaan.
Armas koti oli jätettävä ja uusiin oloihin oli tottuminen. Säälillä
hän myös ajatteli Kammolan surkeita oloja ja kuinka hänen lapsuutensa
tuttava ja ystävä Sulikki oli unhottanut velvollisuutensa. Olisihan
tietäjän tytär kauneudellaan häissä herättänyt huomiota, ollut
suotavana lisäkoristuksena. Ja huomiota hän nytkin herätti -- vaan
kuinka?

Leipämuruja ja suurimia oli nuorella tytöllä helmoissaan. Kanaparvi
läheni kaakottaen kaivattua ystäväänsä ja heidän johtajansa astuskeli
arvokkaasti, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle joukkueensa
seurassa, silloin tällöin noukkien vähän muruja, joita Vieno oli
pihalle heittänyt. Teistäkin minun pitää erota, huokasi Tarmon tytär
ja samassa kajahti häntä vastaan raitis kukkokiekaa. Nauruun vetäysi
nuoren tytön suu. Kyllikki meni nyt tyttärensä ohitse loppuvalmistuksia
toimimaan aittoihin ja kellareihin. Hellästi hän katseli rakasta
Vienoaan, toivoen toki, ettei tälle tulisi osaksi ne vastahakoisuudet,
joita kansanrunot niin runsaasti miniöille, jopa joskus vävyillekin,
osaksi panevat.

Päivä kului ja alkoi hääväkeä saapua Tarmolaan. Pirtin rahit olivat
kohta täynnä käskettyä väkeä; etehisessä ja sintsissä pysähtyivät
kuokkavieraat, joita jo tähän aikaan löytyi tämmöisissä tilaisuuksissa.

Isot olivat häät. Häränpaistia ei tietysti ollut sinnepäinkään kuin
Pohjolan häissä, joissa kohtuullinen sotajoukko olisi kyllänsä saanut
siitä otuksesta, jonka häntä häilyi Hämehessä ja jonka pää keikkui
Kemijoella, vaan kyllin löytyi ruokaa ja kotitekoista olutta vuoti
tynnyrin sisustat tyhjiksi.

Ja morsianta itketettiin ja lohdutettiin, opastettiin ja neuvottiin,
kuinka olla, miten eleä miehelässä. Sulhoa myös neuvottiin, kuinka
hänen tuli vaimoaan kohdella. Muuan vanha hämäläinen lausui Sarmille:

    Kuulesta, kun ma sanelen,
    Kuin sanelen, kuin puhelen
    Tästä liinalinnustasi,
    Saamastasi kanasta:
    Kiitä sulho onneasi
    Hyvän saaman saamastasi,
    Kun kiität, hyvinki kiitä,
    Hyvän sait, hyvän tapasit,
    Hyvän luojasi lupasi,
    Hyvän antoi armollinen.

Ja Tiera puhui Vienolle:

    "Ei suu suolle vieä,
    Ojavarrelle oteta.
    Vievät viljamättähältä,
    Vievät vielä viljemmälle,
    Ottavat oluttuvilta,
    Ottavat oluemmille.
    Onpa sulho suojanasi.
    Mies verevä vieressäsi;
    Et panna pahenemahan
    Paunahan paranemahan,
    Miehen kyntäjän kylelle,
    Leivän saajan leuvan alle."

Luemme kirjoissa ainakin ennen löytyneen n.s. hovinarreja, jotka
kokkapuheillaan ovat suhdanneet eli hillinneet herrojensa liian
valoisia ajatuksia ja siten varjostaneet ylönpalttista päiväpaistetta.
Vähän siihen tapaan oli meidänkin esi-isillämme muinoin tapana
lamauttaa ehkä liiallista hääiloa "lommaamalla" eli moittimalla
morsianta. Niinpä nyt Vieno sai kuulla seuraavan päinvastaisen
ansioluettelon, joka oikeastaan Sarmille suunnattiin:

    "Käkesit käkösen tu'oa,
    Kuletella kukkolinnun
    Tuo'a maalta maan parahan,
    Veeltä valkian valita;
    Puuttui konna koprihisi,
    Sammakko satimehesi;
    Saitp' on suolta suovariksen,
    Ai'alta ajoharakan,
    Korpin korpinotkelmalta,
    Pellolta pelotuslinnun,
    Mustan linnun mullokselta;
    Löysit nartun naurismaasta,
    Nirtun niintä kiskomasta;
    Narttu naukui, nirttu niukui
    Sulhon tullessa lähelle."

Vielä kesti häitä toisenkin päivän. Vasta kolmantena nuori pariskunta
alkoi lähtöä tehdä. Itkusilmin nuori vaimo sanoi hyvästit omaisilleen,
vieläpä talon elukoillekin ja vihdoin kotiseudun koivuille ja
katajille, kummuille ja kujille. Päätettiin, että Tarmolaiset talven
kuluessa tulisivat Vienoa uudessa kodissaan tervehtimään ja näin
kummallakin puolen lohdutettuina vihdoin erottiin.




V


Aurajokeen yhtyy vähän yläpuolella nykyistä Turkua lisäjoki, Vähäjoeksi
mainittu ja tämän vasemmalle rannalle, ei paljon yläpuolelle
yhtymispaikkaa, Räntämäen kirkko oli rakennettu. Räntämäelle oli
Nousiaisista piispanistuin siirretty ja edellisen kirkon läheisyydessä
Suomen piispa asui vv. 1229-1300. V. 1300 Turun tuomiokirkko valmistui.

Alapuolella yllämainittujen virtojen yhtymispaikkaa oli Koroisten
tilalla vähäinen kauppala, nykyisen Turun alku.

Melkein asumattomina olivat vielä tähän aikaan Auran rannat Räntämäeltä
joen suuhun, ellemme ota lukuun jotakuta isompaa rakennusta ja moniaita
kalastajamajoja. Vaan joen pinnalla vallitsi kuitenkin jotenkin vilkas
elämä. Aluksia liikkui edestakaisin ohitse samojen rantojen, joiden
välitse, nyt kiveen puettuina, Aura sameata vettänsä meren kohtuun
työntelee. Sitä miellyttävää näköalaa, joka nykyaikaan tarjoutuu
katsojalle Tähtivartion tai Samppalinnan kukkuloilta, ei siis näihin
aikoihin ollut ensinkään olemassa. -- Alastomina törröttivät Puolalan
ja Kakolan mäet.

Mutta paitsi tuomiokirkkoa ei myöskään linnaa, tuota toista
muistorikkainta paikkaa eli rakennusta vanhassa pääkaupungissamme,
tähän aikaan löytynyt olemassa. Linna valmistui vasta neljännellätoista
vuosisadalla, Birger Maunun pojan aikana. Jonkunlainen vartio siinä
kohdassa kuitenkin oli olemassa, n.s. "Skanssi" -- eroitettava
nykyaikaisesta kirkkomaasta -- jossa ritari Ragnar Ulfinpoika majaili
komentajana, jonkunlaisena voutina.

Muutamana myrskyisenä kesäpäivänä kulki siitä sivutse se kuutto, jossa
karkurimme nuoruuden tavallisella ajattelemattomuudella vaelsivat
kohden tulevaisuuden epävarmoja oloja. Kuuton kuljettaja laski Skanssin
sillan kupeeseen, jossa Ragnar Ulfinpoika, oikea viikingin perikuva,
pitkät kellertävät hiukset hartioille valuen, seisoi ihmetellen, miten
sen kokoinen alus tässä Herran ilmassa oli rohjennut aavaa merta
haistellakaan, sillä olihan saaristo suojannut suurimmista hyrskyistä.

Kuuton kuljettaja kehahti vähän alustaan, sanoi sitten luvanneensa
viedä nuoret piispan puheille. Ragnar arveli itsekseen, että kirkon
siunausta oltiin vailla ja toivoi ajatuksissaan menestystä nuorille,
sillä hän oli hyvänsuopa mies.

Monimutkaiset ovat ihmiskohtalot; eikä aavistanut sillalla seisoja,
minkälaisiin tekemisiin hän vielä oli joutuva niiden kanssa, jotka
olivat matkalla piispan taloon.

Vähäjoen rannassa noustiin maihin. Vaikka nuoret olivat monta kertaa
ruvenneet itseään valmistelemaan, miten ilmestyä piispan edessä, niin
nyt kaikki edeltäkäsin mietityt vastaukset piispan kysymyksiin olivat
aivan muistista kadonneet ja kumpikin pelkäsivät piispaa. Sulikki,
koska oli loihtijan tytär, sen miehen, joka oli niin monta kristittyä
rääkännyt ja Einar kun oli gottlantilaisen kipparin poika ja tunnettu
oli, ettei piispa tämmöistä salakauppiaan sukua suvainnut. Eivät he
ensinkään olisi paenneet piispan turviin, ellei heillä olisi ollut se
varma vakuutus, että siellä olisi ainoa pakopaikka, jonne ei Kammon
käsi ulottuisi. Oli heille mieleen johtunut valehdellakin piispalle
keitä olivat, vaan Einar piti piispaa miltei kaikkitietävänä ja siihen
luuloon kallistui Sulikkikin. Ja kummassakin eli se salainen toivo,
että, kun apua rukoilevina lähestyisivät piispaa, hän ei olisi ankara
heitä kohtaan.

Yksinkertainen oli piispan asunto. Kuistista tultiin etehiseen:
siitä meni ovi oikealle kädelle piispan asuinhuoneisiin. Piispan
etummainen huone oli melkein tyhjä huonekaluista, nurkassa Neitsyt
Maarian kuva, lapsi sylissä, puusta tehty ja valkaistu. Lattiat olivat
maalaamattomat, seinät valkaistut. Piispan varsinaisen asuinhuoneen
seinillä riippui kaunisrantuisia kankaita ja niitä vasten pari miekkaa
ja jousta. Nurkassa seisoi harppu, jota muuan kaniikeista soitti,
lauloipa myös heleällä äänellään siihen mukaan. Isohko pöytä nähtiin
myös ja pöydällä sakkipeli, johon piispa oli hyvin mieltynyt.

Pihassa odotti koko joukko väkeä saada puhutella piispaa, mikä missäkin
asiassa. Vihkiäisiä, lasten ristiäisiä, ruumisten siunaamisia anottiin
piispaa toimittamaan. Vaan ei tämä juuri kiirehtinyt kansan puheille.
Hän istui sakkipelin ääressä, kaniikki Marttinus seuranaan ja oli
vaipunut ajatuksiinsa, kun musta torni ja juoksija yhdessä ahdistivat
hänen valkoista kuningastaan, joka oli pelastettava, vaan miten?

Piispan muoto synkistyi. Kuningattaren ja hevosen avulla hän olisi
voinut pelastaa kuninkaansa, vaan kun hän ei saanut käyttää kuin
toista niistä, niin oli tappio auttamaton. Pimeys pääsee valloilleen,
jupisi Tuomas. Hänen terävät silmänsä ja kimakka äänensä osoittivat,
että niiden omistaja sai usein taistella omaa lihaansa ja vertansa
vastaan. Tänne olen uskottu pakanamaailman rajamaille, piispa jatkoi
ja vastustajoita on minulla semmoisia, joille ihmisyys ja rehellisyys
ovat outoja käsitteitä. Mitä voi kristinusko muuta, kuin taantua
näillä mailla! Ruotsissa vallitsee sekamelska sekä hengellisissä että
maallisissa oloissa ja sieltä ei ole paljoa apua toivottavissa. Onpa
melkein yhdentekevä, kuuluuko tämä maa Ruotsin alle tai ei. Pyhän Isän
välittömän suojeluksen alle minä pyrin sitä asettamaan ja suokoon Herra
minulle siihen voimaa.

Muuan diakooni raoitti etuhuoneen ovea ja ilmoitti kansaa olevan koossa
odottamassa päästäkseen piispan puheille.

-- Minä tulen, vastasi Tuomas. Suo Jumala minulle malttia jaksaa
kuunnella heidän turhanpäiväisiä valituksiaan ja toimittaa pyhät
toimitukset Sinulle mieliksi, hän huokasi ja meni. Kantaen kastemaljaa,
Marttinus häntä seurasi.

Kokoontuneiden joukossa oli myös muuan hengen heikko, joka istui
ruohokolla maan päällä, nojaten selkänsä seinää vasten. Hän oli tullut
saamaan piispan siunausta, ennenkuin astui yli elämän kynnyksen tuonne
kaameaan ijankaikkisuuteen. Hänen luokseen piispa ensin kääntyi ja
puhui moniaita lohdutuksen sanoja. Sitten hän kastoi lapset ja kuunteli
kristittyjen valituksia pakanoiden ilkitöistä.

Tulipa vihdoin Einarin eteen.

-- Ken olet? kysyi Tuomas.

-- Muutamasta laivasta olen jätetty maihin pakanoiden sekaan. Kristitty
olen, enkä voinut enempää kärsiä pakanoiden kohtelua. Olen paennut
turviisi, pyhä isä.

Einar oli puhunut ruotsia. Piispa mietti hetkisen.

-- Ja sinä, tyttö? hän nyt kysyi Sulikilta.

-- Hämäläinen minä olen. Isäni tahtoo pakoittaa minut väkinäisiin
naimisiin. Pyydän turvaa luonasi.

-- Sen saat. Mutta sinun pitää siinä tapauksessa, jos et jo ole
kastettu -- niin, niin -- et ole -- tulla Pyhän kasteen kautta
osalliseksi Herran armosta.

Tämä vaatimus vähän hämmästytti Sulikkia.

-- Viikon päivät ensin tulet valmistettavaksi siihen, koska sinulla ei
ole aavistustakaan kristinopin pääkappaleista.

Puhuteltuaan moniaita vielä, piispa meni, kaniikkinsa seuraamana,
sisälle.

Piha alkoi tyhjetä ihmisistä. Einar ja Sulikki jäivät seisomaan sinne,
vihdoin menivät pirttiin, jonne olivat nähneet useiden menevän.
Pitempää aikaa empimättä selitti Sulikki Einarille olevansa taipuisa
uuteen uskoon. Hänen aikeensa oli nimittäin seurata gottlantilaista
nuorukaista tämän kotiin ja siellä tulla tunnustetuksi Einarin
vaimoksi, jota varmaan toivoi, kunhan oli kristityksi ruvennut.

Mutta piispa heittäysi, tultuaan huoneeseensa, vuoteelle levähtämään
ja Marttinus avasi Pietari Lombardilaisen "Sententiarum libri qvatuor"
jonka kopioimisen oli saanut tehtäväkseen. Hän alkoi kultarannuilla ja
ruusunpunaisilla viivoilla sekä pisteillä kuvailla käsikirjoituksen
otsakirjoituksia ja lauseiden tai eri kappalten alkukirjaimia, niinkuin
siihen aikaan oli tapa tehdä.

Unen vienoon oli piispa jo menemäisillään, kun äkkiä kavahti istualleen.

-- Makealta maistuisi uni, hän puhui, sillä se irroittaa ihmisen
maallisista huolista, vaan en tahdo päiväunella pilata yöuntani,
joka muutoinkin on huono. Ahkera olet, Martti! Levähdä nyt hetkisen.
Ymmärrätkö oikein tuon kirjan sisältöä?

-- En, pyhä isä; olen mielinyt kysyä sinulta selitystä, vaan en ole
rohjennut vaivata sinua ehkä tuhmilla kysymyksilläni.

-- Niinkö vähän luulet minulla kärsimystä olevan?

-- Aina on sinulla minua kohtaan ollut kärsimystä, vastasi Marttinus.

Nyt alettiin keskustella. Kohta vaellettiin skolastisuuden
sokkelolinnassa ja pohdittiin kysymykset, miksi Kristus on Jumalan
poika eikä Jumalan tytär ja pitikö Latsaruksen perillisten jättää
takaisin perittävä omaisuutensa, kun Latsarus herätettiin kuolleista,
vieläpä sekin kysymys, miksi ei ihmisellä ole sarvia päässä, j.n.e.

Puhuttiin sitten autuaitten ruumiista, jotka monivärisinä väikkyvät,
kun Isän autuus heitä valaisee. Ja silloin alkaa se sabbattipäivä, jota
ei ilta koskaan päätä.

Piispa käski Marttinuksen laulaa ja säestää harpulla se laulu, joka
kuvaili tuota autuaitten riemua ja Marttinus otti sopesta harpun ja
alkoi, sointuvalla äänellä laulaa:

    "Me receptet Sion illa,
    Sion David urbs tranqvilla,
    Cujus faber auctor lucis,
    Cujus portae signum crucis,
    Cujus muri lapis vivus,
    Cujus custos rex festivus,
    In hac urbe lux solennis,
    Ver aeternum, pax perennis.
    Urb coelestis, urbs beata,
    Supra petram collacata,
    Urbs in portu satis tuto,
    De longinqve te saluto,
    Te saluto, te suspiro,
    Te affecto, te reqviro!"

eli suomennettuina, suunnilleen näin:

Minut on vastaanottava Sion, Davidin tyven kaupunki, jonka rakensi
valon luoja, jonka portit ovat ristinmerkki, jonka portit ovat elävästä
kivestä, jonka vartijana on riemullinen kuningas. Siinä kaupungissa on
juhlallinen valo, ikuinen kevät, ainainen rauha.

2. Taivaallinen kaupunki, onnellinen kaupunki rakennettu kalliolle,
kaupunki turvallisessa satamassa, kaukaa sinua tervehdin, sinua
tervehdin, sinua ikävöin ja kaipaan, sinua etsin!

Ilta-aurinko loi pienen ristikkoikkunan läpi valonsa piispan kasvoille.
Läheisen kirkon kello alkoi iltarukoukseen soida. Piispa laski kätensä
ristiin ja Marttinus supisi, helmiä rukousnauhassaan siirrellen,
"Gloriat" ja "Ave Mariat."




VI


Pari päivää oli kulunut siitä, kun Einar ja Sulikki olivat piispan
taloon saapuneet. Oli kaunis kesäinen päivä ja aurinko oli jo yli
puolipäiväpiirin ehtinyt matkallaan poikki taivaankannen, kun
isonlainen, valkeaksi ja siniseksi maalattu venhe laski Vähäjoen
rantaan, pappilan kohdalla. Venheestä nousi ei vähemmän kuin seitsemän
henkeä, soutaja seitsemäs. Sattuipa piispa pihalle sillä hetkellä, ja
huomattuaan tulokkaat, hänen muotonsa kirkastui ja hän astui näitä
vastaan, kätteli heitä ja vei heidät siitä. Soutaja jäi pihalle
tietysti ja häneltä talonväki utelemaan, mitä vieraita nuo olivat, nuo
kolme tuntematonta. Sillä kolme tulokkaista olivat kyllin tutut: Ragnar
Ulfinpoika Skanssista ja hänen mukava eukkonsa, Kunigunda, sekä heidän
suopea tyttärensä Inkeri.

No, kyllähän soutaja toisen noista mustakauhtanoista tunsi; Ragnar
Ulfinpojan veli se mies oli. Mutta ne toiset kaksi, niistä ei hän
tiennyt selkoa tehdä.

Astukaamme nyt sisälle, niin saamme pian selon asiasta.

Ensinkin kääntyy huomiomme apotti Ambrosiukseen, joka tanskalaisesta
luostarista oli lähtenyt matkoille pohjoisemmille seuduille ja oltuaan
moniaita viikkoja Ruotsissa, nyt pistäysi Suomeenkin, koska oli tuttu
Tuomaalle niiltä ajoilta, jolloin molemmat olivat dominikaanimunkkeina
yhdessä asuneet. Samaan munkkikuntaan kuului myös Benedictus --
Ragnarin veli -- joka, nykyisin hänkin vierailtuaan Ruotsissa,
oikeastaan olosteli Gottlannissa, Roma nimisessä luostarissa, ei
kaukana Visbystä. Se kolmas tulokkaista, jota ei piispan talon väki
tuntenut, oli kuitenkin merkillisin kaikista. Päivettynyt vatukan
karvainen viitta hartioillaan, päässä ruskeankellertävä lakki, jota
riikinkukon sulka ja helmet koristelivat, näytti tämä vieras vähän
kummalliselta katsantonsakin puolesta. Hän oli tähdistä ennustaja,
nimeltä Sven Ingemarinpoika, joka kuljeskeli maat ja mantereet,
tarjoten taikauskoiselle yleisölle, maksua vastaan tietysti, tietojaan
kunkin tulevaisuudesta, jonka hän, asettaen kullekin horoskoopinsa, voi
tähdistä lukea.

Puolisaterian tulokkaat olivat jo syöneet, vaan illallisateriankin
käski piispa valmistaa vierailleen ja vieläpä hyvän. Päätettiin siirtyä
ulos, koska huoneissa olo lämpimänä aikana tuntui hiukan tukalalta.
Oli piispan asunnon vieressä sievä puutarha ja kohta istui koko seura
siellä. Benedictus, joka vilaukselta oli nähnyt pihalla Einarin, jonka
hän tunsi, veti tämänkin seuraan. Piispa, kuultuaan nuorukaisen olevan
gottlantilaisen kipparin pojan, katsoi aluksi vähän karsaasti Einaria,
vaan piti kuitenkin vääryytenä kostaa isäin pahoja tekoja lapsille ja
mieltyi vähitellen nuorukaisen käytökseen ja järkeviin vastauksiin.

Inkeri istui äitinsä vieressä eikä suuresti näkynyt mieltyneen
vanhempien puheisiin. Kunigundan kanssa hän nyt astui silmäilemään
kukkia, joita kasvoi tarhassa koko joukko. Benedictus kehoitti Einaria
menemään naisten seuraan ja tämä tietysti teki niinkuin käskettiin.
Nuoren tytön kauneus ja suloinen ääni sekä hopeanheleä nauru eivät
voineet olla herättämättä huomiota Einarissa. Keskustelu sujui
merkillisen elävästi näiden kukkien tutkijain kesken ja palattuaan
muiden joukkoon, he tunsivat itsensä ikäänkuin vanhoiksi tuttaviksi.

Piispa uteli tietoja Ruotsista ja sai kuulla Eerikki XI, liikanimellä
sammalkieli ja nilkku, palanneen viisivuotiselta pakomatkaltaan
Tanskaan ja Ruotsiin, sekä voittaneen pitkän Knuutin Sparsätran
tappelussa, jossa tämä kaatui.

Coelibatista eli pappien naimattomuudesta pakosta sitten tuli kysymys.
Ankara kieltolaki oli kohta odotettavissa tässä suhteessa, koska oli
huomattu perhehuolten lamauttavan pappien kirkollista intoa. Paljoko
siveellisyys siitä kiellosta oli edistyvä, sitä eivät pyhät miehet
ottaneet punnitakseen.

Puheen aine siirtyi sitten Ruotsin rajojen ulkopuolelle, mainioon
riitaan Gregorius IX:n ja Rietrikki II:n välillä.

-- Rietrikki, sanoi Ambrosius, toimii kuin Antikristus. Hän kirjoittaa
kirjan, jonka nimeksi julkeaa panna: "de tribus impostoribus",
(kolmesta petturista). Ne ovat: Mooses, Kristus, ja Mohamed. Hänen
paavillista pyhyyttään hän kutsuu farisealaiseksi, öljyllä voidelluksi
konnaksi!

-- Apokalypsin (Ilmestyskirjan) tapahtumista tuo riita muistuttaa,
frater carissime, virkkoi Tuomas.

-- Niin, niin, sanoi Benedictus, se suuri lohikäärme on irroillaan ja
ehkä maailman loppu on likempänä kuin aavistammekaan.

-- Kyllähän pyhä isä Roomassa vastaamaan kykenee, puhui taas Abmrosius
ja ajoi pois kärpäsen kaljulta päälaeltaan. Hän vertaa Rietrikkiä
siihen petoon, merestä nousevaan, josta ilmestyskirjan kolmannentoista
luvun kymmenen ensi värsyä puhuu.

-- Ja Rietrikki taas, jatkoi Benedictus, sanoo paavin olevan sen
villipedon, josta saman luvun yhdestoista värsy puhuu ja jonka luku,
kahdeksannentoista värsyn mukaan, on 666.

-- Siunaa ja varjele sitä jumalatonta! huusi Tuomas, lyöden yhteen
kämmenensä. Kun sivistyneissä maissa noin eletään, mitä voi odottaa
täällä, pimeyden perukoilla!

Kääntyen Sven Ingemarinpoikaan, piispa puheli: Mitä taivahan tähdet
tulevaisuudesta ennustavat?

-- Aspectus siderum ei ole edullinen tällä haavaa, vastasi Sven.
Jupiter ja Venus ovat in cadente domo, Mars ja Saturnus valloillaan.
Sotaa, väkivaltaa ja verenvuodatusta saamme odottaa.

-- Pahaa minäkin aavistan, sanoi piispa. Hengelläni saanen maksaa
yritykseni turhat vaivannäöt.

-- Minulla on elämän nestettä, joka on monen hengen säilyttänyt,
virkkoi hoksaava astroloogi. Haluatko, pyhä isä, ostaa sitä?

-- Minä luotan ainoastaan Jumalaan, vastasi Tuomas.

-- Tietysti, lisäsi Sven. -- Minä vaan tahdoin asiasta mainita. Kyllä
munkit ja papit sitä nestettä ovat ostaneet kosolta, luottanevatko
sitten Jumalaan.

Kiivasluontoinen Tuomas tuskin jaksoi hillitä mielensä ja suunsa. Vaan
arvoansa olisi alentanut ruveta sanakiistaan kuljeksivan seikkailijan
kanssa. Ja kukatiesi, voisi tuommoinen taikatempuillaan kostaakin.

Kanssapuhe päättyi tällä kertaa astroloogin lauseeseen. Lähdettiin
liikkeelle katselemaan ympäristöä. Naisetkin yhtyivät kävelyretkeen.
Ja sitten palattiin katon alle. Runsaasti oli ruokapöytä varustettu:
metsonpaistia, mantelilla ja ryydeillä maustettu, kotitekoista olutta
ja viiniä hopeamaljoissa sekä jälkiruokana vasta uunista tuotu ja
muotonsa sekä makunsa suhteen ylistettävä kakku.

Ragnar Ulfinpoika nautti ehkä enemmän kuin muut näistä herkuista;
maljoja kallisteltiin ahkerasti. Ambrosius päätti piispan
kehoituksesta, jäädä ystävänsä luo yöksi, muut vieraat lähtivät
iltahämärissä veneeseen ja Ragnar käski rannalle jääneet seuraavana
päivänä läsnäolollaan kunnioittamaan hänen matalaa majaansa.

Varsin rattoisasti oli ilta kulunut kaikkien mielestä. Ennenkuin
Einar levolle asettui, hän kertoi Sulikille illan vietosta ja Sulikki
arveli, että kun hänkin kristityksi tulee, niin saa hän istua ylhäisten
seurassa Einarinsa kanssa.

Seuraavana päivänä, kun puolisateria oli syöty, piispa, Ambrosius
ja Einar lähtivät pappilan veneellä virtaa alaspäin. Marttinus jäi
kotiin, tarpeen sattuessa tarjona olemaan. Kaipauksella Sulikki katsoi
ranta-aitan portailta, kun hänen lemmikkinsä taaskin vietiin häneltä.
Vaan huomenna varmaankaan ei enää tarvitsisi kaivata Einarinsa seuraa!

Skanssissa kului aika vielä hupaisemmin kuin piispan talossa. Einar
taaskin joutui olemaan kolmantena, vaan emäntä-toimet ehkäsivät hänen
läsnäoloaan illempana ja Inkeri ja Einar saivat siis viettää aikansa,
miten parhaiten voivat.

Useita ulkomaan otuksia oli Ragnar koonnut itselleen ja elätti
niitä korkean aitauksen sisäpuolella. Näiden elämäkertoja Inkeri,
mikäli tunsi, lateli Einarille, niin hullunkurisesti, että Halfdanin
poika vedet silmissä kuunteli nuoren neidon kuvaavia selityksiä. Ja
erinomaisella kyvyllä Inkeri matki otusten liikkeitä ja ääniä.

Sven Ingemarinpoika, joka oli liikkunut ympäristössä, ihmiskohtaloita
ennustelemassa, sekä terveyden ja onnen rohtoja myyskentelemässä,
saapui nyt vieraiden lisäksi. Hyvät kaupat lienee tehnyt, koska hänen
muotonsa osoitti tyytyväisyyttä.

Iloinen Inkeri tiedusteli astroloogilta tulevaisuuttaan. Sven kysyi
neidolta hänen syntymävuottaan, kuukautta, päivää jopa tuntiakin, johon
viime kysymykseen Kunigunda vastasi. Seuraavana päivänä lupasi tähtien
ennustaja antaa vastauksen, koska hän ei, vieraiden puhellessa voinut
häiritsemättä asettaa neidon horoskoopia.

Pyhät miehet ja Ragnar puhelivat kaikenlaisista asioista. Antoivatpa
Einaristakin lausuntonsa, että hän oli miellyttävä ja järkevä
nuorukainen, jonka tulevaisuus ei olisi hämäryyteen kätkeyvä, jos hän
esim. antautuisi hengelliselle toimialalle.

-- Ja siten sovittaisi isänsä tulevat kaupat, lisäsi piispa.

Aivan niin minäkin ajattelin, sanoi Benedictus, jonka hiukan
liehakoitseva luonne ylipäätään ajatteli aivan kuin mahtipontisetkin.

Ragnar Ulfinpoika, joka oli harras metsästäjä, kertoi miltei
uskomattomia tapauksia Tapiolan aloilta. Merimiehillä ja metsästäjillä
on, kuten tunnettu, vilkas mielikuvitus.

Kunigunda oli vierailleen valmistanut oikein kelpo illallisaterian.
Hispanian viiniä kallisti Ragnar pikareihin kerta toisensa perästä ja
kielet irtaantuivat maljojen ääressä. Yleinen oli vierasten mielipide,
jonka piispa lausui, kiittäen emäntää, tämmöisestä vieraanvaraisuudesta
täällä hyisessä Pohjolassa, joka sai huolten roudan sulamaan miesten
rinnoista.

Jo seuraavana päivänä täytyi vierasten lähteä laivassa, joka oli
ankkurissa Aurajoen suun edustalla; ei tahtonut kukaan seuranpettäjäksi
ruveta, vaikkei kaikilla ollut yhtä kiire kuin Ambrosiuksella.
Tukholmaan oli laiva menevä ja sen kautta Benedictus päätti palata
Gottlantiin, saadakseen olla Ambrosiuksen seurassa niin kauan kuin
mahdollista.

Jäähyväiset jätettyään, piispa ja Einar soutajansa kanssa, lähtivät
jokea ylöspäin kulkemaan. Kesäillan aurinko kultaili Skanssin ja
rannalla seisojat, jotka kaikenlaisilla merkeillä osoittivat tunteitaan
menijöille.

Ruotsiin meneväin käynnin merkitys oli suurempi kuin kukaan tällä
hetkellä voi aavistaakaan. Kenen kohtaloon se oikeastaan koski on
lukija kertomuksemme kuluessa kohta huomaava.

Seuraavana päivänä piispa ehdotteli Einarille, eikö hän haluaisi ruveta
hengellisen säädyn jäseneksi. Einar ei kuitenkaan sanonut voivansa
asiasta päättää isäänsä kuulustelematta ja asia jäi siten avonaiseksi
vastaiseksi.




VII


Kulkuyhteys piispan talon ja Skanssin välillä, joka ennen Ruotsista
käyneiden matkustajain tuloa oli ollut jotenkin vähäinen, elpyi
nyt varsin eläväksi; yksitoikkoinen elämä joen suussa vaati näet
vaihtelevaisuutta. Etenkin Einaria kaivattiin Ragnarin kodissa,
ja naisellisella kekseliäisyydellä Kunigunda ja Inkeri huomasivat
kaikenlaisia tilaisuuksia toimeenpanna, joissa Einarin läsnäolo oli
tarpeellinen. Venhematkoja, sekä jokea myöten, että saaristoon, tuohon
kauniiseen, joka Turun edustalla rehottaa, tapahtui useita kertoja.
Sattuivatpa ilmatkin olemaan erittäin suotuisia siihen aikaan.

Einar oli pyytänyt Sulikkiakin tulemaan myötä noille retkille, vaan
Sulikki ei tahtonut; mitähän typerää hämäläistyttöä hienojen joukossa
kaivataan, arveli Kammon tytär. Ehkäpä hän menettelisi tyhmästi ja
joutuisi pilan esineeksi. Sitä ei hän eikä Einarkaan halunneet kärsiä.

Ja kuitenkin Sulikki odotti, että Einar kehoittaisi häntä mukaan
tulemaan, oikein sydämmestään kehoittaisi. Tuo puhe typerästä
hämäläistytöstä oli vaan koetus, tahdottaisiinko häntä todellakin
mukaan. Ja ensi kerran nyt katkera tunnevaltasi Sulikin, kun huomasi,
että hänettäkin Einar näkyi hyvin viihtyvän noilla matkoillaan.

Piispa katsoi Sulikin kypsyneen otettavaksi pyhän kasteen liiton
yhdistykseen. Ja Sulikissa heräsi salainen toivo, että kun hänkin
kristityksi julistettaisiin, niin hän kelpaisi kristittyjen seuraan,
ehkäpä häntä sinne etsittäisiinkin. Siispä hän kastatti itsensä.

Mutta vaikka uusi uskonto nyt tuli hänen omaksensa, niin ei hänen
käytöksensä ja puheensa tuosta suuresti muuttuneet. Rahvaan tytär hän
oli sittenkin ja se vaistomainen eroitus, joka aina on ollut n.s.
säätyhenkilöiden ja alhaisempain välillä, piti Sulikkia erillään
Ragnarin perheestä, vaikka Einar, jonka hellä vaikka heikko sydän,
oli ruvennut säälimään Kammon tyttären asemaa, pari kertaa oli vienyt
Sulikin muassaan noille huviretkille. Itsekin hän huomasi ja myönsi
että mitään sopusointua Sulikin ja Inkerin välillä ei voinut syntyä.
Toisen kerran palattuaan noilta retkiltä, Sulikki itki ja vakuutti ei
sen koommin haluavansa noiden ylpeäin ihmisten kanssa seurustella.

-- He eivät ole ylpeitä, Einar vakuutti, kun oppisit heidät oikein
tuntemaan.

-- Niin sinulle he kyllä ovat kohteliaita, liiankin, näyttää. Kulje
sinä siellä, jos katsot sitä sopivaksi; minä en heidän ylönkatsettaan
tai sääliään voi kärsiä.

Moniaita päiviä Einar nyt oli käymättä Skanssissa. Vaan muutamana
päivänä Ragnar kävi kirkolla asioilla ja esitti Einarille naistensa
toiveen, että tämä tulisi purjehdusretkelle merellepäin, Einar päätti
suostua pyyntöön ja Ragnar lupasi tulla, asiat toimitettuaan, häntä
noutamaan.

Ilmoitettuaan Sulikille aikomuksestaan, tämä närkästyi ja rupesi
Einaria soimaamaan.

-- Ensin olet minut tänne houkutellut ja saattanut riitaiseksi sukuni
kanssa, joka ei minulle anteeksi anna, koska karkasin kristityn kanssa.
Toiseksi olen ruvennut kristityksi, jonka sukuni vielä vähemmän
anteeksi antaa ja kiitokseksi kaikesta tästä ja siitä, että hengestäsi
olet minulle kiitollisuuden velassa, alat sinä seurustella ihmisten
kanssa, jotka olivat sinulle ventovieraita ja joiden seuraan en
ainakaan minä näy sopivan.

-- Oletko mustasukkainen? En ole sanallakaan tai muutoin osoittanut
mitään tuolle neidolle, jota et näy suvaitsevan, vastasi Einar.

-- Uskoa sinua!

-- Ole sitten uskomatta! Et liioin arvoa pane minuun, kun et usko
sanojani. Minä voin kyllä pysyä, erilläni sinusta, etten sinua
loukkaisi. Annanhan minä sinun mennä minne haluat. Samanlaisen edun
vaadin minäkin itselleni, enkä tahdo olla holhouksen alaisena.

-- Holhouksen alaisena! kertoi Sulikki. Semmoisiksiko ovat tunteesi
muuttuneet? Olihan aika, eikä kauan sitten, kun halusit alinomaa olla
luonani!

-- Olihan semmoinenkin aika -- Vaan ajan pitkään sekin kyllästyttää.
Vaihtelevaisuutta ihminen vaatii ja viisaampi on myöntää se kun
kieltää, sillä kiellosta seuraa usein ikävyyksiä.

Sulikki, joka joka hetki pelkäsi Ragnarin palaavan, päätti muuttaa
käytöksensä.

-- Jos olen mielesi katkeroittanut, niin anna anteeksi! Äärettömästi
rakastan sinua, en tahdo sinua menettää. Ja minä tunnen, että
seurusteleminen tuon neidon kanssa on meille kumpaisellekin turmioksi.
Älä mene luotani! Kun ensi kerran maltat mielesi, niin kyllä sitte
vastakin maltat.

Ragnar näkyi jo etäällä.

-- Etkö ymmärrä -- vastasi Einar -- se on miehen arvolle alentavaa, kun
ei saa mennä minne tahtoo? Kun Ragnar kysyisi: miksi et seuraa minua,
mitä vastaisin?

-- Minulle ei sovi; niin sanoisit. Ja jos hän pahastuisi, sen parempi.
Eivät vasta sinua kärttäisi.

-- No, oletko valmis? kuului Ragnarin ääni.

-- Valmis olen, vastasi empimättä Einar ja seurasi kysyjää.

Sulikki seisoi liikkumatonna. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja
hänen silmänsä tuijottivat menijöihin, kunnes olivat lykänneet venheen
vesille.

Silloin hän vaipui ruohokolle, repi tukkaansa ja raapi sormensa
veriseksi vasten isoa kiveä, jonka ääreen oli istunut.

-- Unohdettu! hän huudahti. Mikä ääretön typeryys luottaa tuohon
kuljeksijaan, joka minut niin helposti viekotteli! Sukuni hylky olen.

-- Kannattaakohan enää elääkään, kun kaikki toiveeni ovat loppuneet?
Pianhan tästä kurjasta elämästä pääseekin, jos haluttaa...!

-- Ja jättää nuo kahden nauttimaan luvatonta liittoaan? En, en! Kostaa
tahdon!

Hän vaipui ajatuksiinsa, kyynärpäät polvia ja kädet otsaa vasten.
Pitkän ajan hän istui siinä. Lapsuuden suruttomat päivät ja nuoruuden
pettyneet toiveet johtuivat hänen mieleensä. Vaan lopuksi koston
ajatukset valtasivat hänen järkensä. Einari oli pari päivää sitten
käynyt muutaman keski-ikäisen miehen luona, joka vaimonsa ja kahden
lapsensa kanssa asui pienoisessa mökissä puolen neljänneksen päässä
piispan talosta ja pyytänyt häneltä lainaksi jousen ja nuolia,
koettaakseen muka, vieläkö hän saisi metsänotuksen keijahtamaan, koska
hän todellakin oli tarkka ampuja:

Tämän jousen Sulikki nyt, kenenkään huomaamatta, otti.

Tehtyään teon jota mietti, aikoi hän pötkiä pakoon Auran rannoilta
sisämaahan ja jos hätä tulisi, vaikkapa lopettaa päivänsä. Vaan ensin
kostaa!

Jousen Sulikki otti käteensä ja lähti sitten Auran rantaa
astuskelemaan. Kohta hän kuitenkin pysähtyi ja alkoi miettiä, kumpaako
hän enemmän vihasi, Einaria vaiko tuota riivattua naista. Ja hän tuli
siihen päätökseen, että hän vihasi kumpaakin sydämmensä syvyydestä.
Mutta hän ymmärsi, että ainoastaan toiselle heistä hän ehtisi kostaa.

Kummalle siis? Moitittava, jopa halpa oli Einar ja kuitenkin suloinen
tunne hellitti Sulikin mieltä hänen ajatellessa tuota nuorukaista,
jonka seurassa hän oli lempensä kevättä nauttinut. Kaiketikin tuo
vieras nainen oli tenhovoimalla lumonnut gottlantilaisen, mietti
Sulikki, joka oli hyvinkin taikauskoinen. Ja hänen päätöksensä
selviytyi: Einar oli Inkeristä irki riistettävä.

Kakolan mäellä kasvoi pienoinen männikkö. Sitä läheni Sulikki ja päätti
sieltä pitää silmällä, josko nuoret, joita hän etsi, tulisivat näkyviin
jossakin sopivassa paikassa.

Kovin hän kummastui, kun muutaman isomman puun juurella näki nuo
kaksi, joita hän etsi, istuvan, selin häneen. Heidän puhettaan Sulikki
pysähtyen alkoi kuunnella. Ruotsia he puhuivat, vaan Sulikki sitä
jotakuinkin ymmärsi ja huomasi myös kohta, että heidän välinsä oli
selvillä.

-- Uusi elämä on minulle alkanut sittenkun tulin tänne, alotti Einar,
katsoen suloista tyttöä silmiin.

-- Sinä puhut mitä aion sanoa, vastasi toinen. Oi Einar, kuinka olen
onnellinen! Isä ja emo sinua kaipaavat, jos päivänkään olet käymättä
meillä. Ja itsestäni en tarvitse mainitakaan. Jo odottaessani sinua,
vedet ja mantereet kirkastuvat silmissäni, ajatuksissani, miltei
kuin unissa, hoen nimeäsi ja kun tulet, niin mikä riemu, ja samassa
kuitenkin mikä suru, että menetän sinut taas! Vaan kerran se hetki
tulee, jolloin Einarini ei enää pääse Inkeristään.

-- Sitä hetkeä ei tule -- kähisi Sulikki männyn suojassa.

-- Sinulla on kaunis ääni, Einar, sanoi Inkeri, autuaallisesti
hymyillen, katsellessaan gottlantilaista nuorukaista. Laula, niin saan
äänesi suloutta nauttia!

Einar lauloi laulun, joka suomeksi oli suunnilleen näin kuuluva:

    Lempi sa voimakas,
    Tunteitten ruhtinas,
    Jo ompi vallassas
    Sydämmeni.
    Entiset muistoni
    Kalpenit, muotosi
    Kun minun eteeni
    Ilmausi.

    Oi kuinka rakastan
    Sinua ainian,
    Koko mun sieluni
    On luonasi.
    Varhain jo aamulla
    Oot ajatuksissa,
    Päivä kun päättyvi,
    Unissani.

    Joskipa luotasi
    Menen ma hetkeksi,
    Tiedät sa kuitenkin
    Palaavani.
    Kunnes sun vihdoin saan
    Omistaa, ainiaan,
    Ei muu kuin kuolema
    Meit' eroita!

Sulikki oli rakastavien takaa vetäynyt, kaartaen heitä, Inkeriä
vastapäätä, koska Einar oli noussut seisoalleen ja asettunut
lemmikkinsä eteen ja siis kääntänyt selkänsä Sulikille. Sulikki
viritti jousen, laski nuolen jäntimen eteen, tähtäsi vakavasti, ja kun
laulun viime sanat olivat Einarin suusta päässeet, oli nuoli tunkeunut
suloisen Inkerin rintaan.

Puoleksi tukehtunut huuto pääsi Ragnarin tyttären huulilta. Hän painoi
kätensä rintaa vasten ja vaipui maahan.

Einar ei ensin voinut älytä, mitä oli tapahtunut, luuli lemmikkinsä
pyörtyneen. Vaan kohta hän näki verta rupeavan vuotamaan rinnasta. Veri
punasi valkoisen puvun rinnan kohdalta.

Taivaan nimessä! huudahti Einar, katsellen ympärilleen. Hän huomasi
Sulikin, joka uudestaan oli jännittänyt jousen ja laskenut nuolen uraan.

-- Onneton, sinäkö tämän teit? hän huusi.

-- Minä sen tein ja kiitä onneasi, sinä kunnoton, jos pääset sinäkään
täältä hengissä pois.

-- Oma henkesi on kysymyksessä, huusi Einar. Väkijoukolla sinua takaa
ajetaan ja kuolemallasi saat maksaa tämän ilkityön.

Einar polvistui, kuiskasi helliä sanoja ruohokolla lepäävälle, vaan
tämän suu oli ainaiseksi tauonnut puhumasta. Epätoivon vimmassa
nuorukainen nyt astui Sulikkia kohden, joka oli tullut lähemmäksi.

-- Ammu minutkin! hän huusi loihtijan tyttärelle.

Samassa kajahti etäältä huuto: ohoj! Missä olette?

Ääni oli Ragnarin. Sulikki, kuultuaan huudon, kääntyi heti juoksemaan
pakoon. Hädissään hän pudotti jousen ja samassa Einarkin ikäänkuin
huumauksestaan heräsi ja syöksyi Sulikkia takaa ajamaan. Vaan Kammon
tytär oli erittäin nopeajalkainen ja kohta Einar palasi turhalta
takaa-ajo matkaltaan juuri samassa kuin Ragnar saapui paikalle, jossa
onnettomuus oli tapahtunut.

Siinä näki nyt Ragnar Ulfinpoika tyttärensä kalpeana lepäävän maassa.
Hän seisoi kuin patsas ensin, sitten hän heittäysi polvilleen
tyttärensä ruumiin viereen.

-- Inkeri, armas lapseni, vastaa! Turhaan hän vastausta odotti. -- Hän
nousi, hänen huulensa alkoivat väristä ja kiljahtaen kuin metsän peto,
hän tarttui Einaria kauluksesta, ja pudisti häntä.

-- Kerro, miten tämä teko on tapahtunut, kerro -- ja heti, hän
kähisevällä äänellä huusi.

-- Minä olen syytön, soperti Einar.

-- Minä kysyn, miten on tämmöinen teko voinut tapahtua sinun
läsnäollessasi? Minulla on syytä ajatella yhtä ja toista semmoisesta
ritarista, joka ei voi naista suojella. Katkerasti kadun, että uskoin
tyttäreni semmoisen seuraan. -- Haa! Sinä kalpenet! Kerro ja puhdista
itsesi tai -- kautta sieluni autuuden, -- tämä käsi sinut murskaksi
ruhjoo.

-- Salamurhaajan nuoli hänet tappoi, vastasi Einar.

Salamurhaajan! kertoi Ragnar. -- Kuinka voin sitä uskoa? Tyttärelläni
ei ollut ketään vihamiestä.

Ragnar huomasi maassa jousen. Hänen muotonsa synkistyi ja hän loi
Einariin ankaran silmäyksen.

-- Sinä tällä jousella olet ampunut, karjasi Ragnar.

Jousen omistaja, joka samassa sattui kulkemaan ohi, matkalla Skanssiin,
kuuli sanat ja poikkesi katsomaan.

-- Minun jouseni! Pari päivää sitten hän sen minulta lainasi mennäkseen
metsästämään.

-- Minä olen, kautta sieluni autuuden, syytöin, huudahti Einar. Ragnar
otti vastatulleen miehen avukseen ja Einar talutettiin Skanssiin, ja
vastaväitteistään huolimatta, pukattiin pimeään, kosteaan holviin,
jonka oven Ragnar sulki.

Sitten hankittiin paarit, joilla murhatun neidon ruumis kannettiin
kotiinsa.

Vaikea oli Ragnarin ilmoittaa asia Kunigundalle. Tämä rupesi surkeasti
huutamaan, heittäysi rakkaan lapsensa ruumiin yli eikä häntä siitä
ensinkään tahdottu saada erilleen. -- Ja kun hän kuuli, että Einar
tämän julman teon oli tehnyt, meni onneton äiti tainnoksiin, päästen
siten ainakin hetkeksi kauheista vaivoistaan.




VIII


Kun ensi hämmästys kuolleen neidon vanhemmissa tyyntyi, alkoi
Kunigundassa syntyä epäilys, tokko se olisi mahdollista, että Einar,
tuo suora, miellyttävä nuorukainen, joka niin oli ihaillut Inkeriä,
olisi tuommoisen konnantyön tehnyt. Ei ollut Inkeri ollut tuittupäinen,
eikä ivallinen, että hän olisi voinut Einaria suututtaa. Ja kuitenkin
niin hellä on tuommoinen suhde, että vähäinenkin loukkaus voi pahoittaa
katkerimmalla tavalla. -- Ragnar taas puolestaan uskoi Einarin
syypääksi, ainakin siksi, kunnes toisin asia todistettaisiin, kuin
minkä hän ymmärsi. Einar oli jousen lainannut ja kuka muu kuin hän
olisi sitä, häneltä lupaa kysymättä, käyttänyt. Sehän oli päivän selvä
asia...

Viidentenä päivänä tämän jälkeen Inkerin ruumis kannettiin huoneesta,
jossa se oli "hankittu" ulos. Virsi laulettiin pihassa ja Einar oli
itkusta pakahtumaisillaan, kuullessaan surusävelten kajahtelevan hänen
armahaiselleen jäähyvästiksi. Arkku kannettiin isoimpaan venheeseen,
mikä rannassa löytyi ja hiljalleen lipui se virtaa ylöspäin, kahden
miehen soutamana. Ragnar ja Kunigunda istuivat synkkinä rakastetun
lapsensa ruumisarkun ääressä, lapsen joka ani harvoin oli heille mitään
huolta, saatikka surua tuottanut. He saivat kokea, kuinka kalliimmat
maalliset siteet väkivaltaisesti irroitetaan, ei jumalien kateudesta,
niinkuin vanhat arvelivat, vaan sen yhden ainoan Jumalan ensimmäisessä
käskyssä julistetun päätöksen mukaan.

Piispa oli näihin aikoihin ollut vuoteen omana; muutoin hän olisi
käynyt onnettomain vanhempain luona, heitä lohduttamassa. Nyt hän
kuitenkin oli jalkeilla ja oli luvannut siunata ruumiin.

Räntämäen kirkonrantaan laskettiin venhe, jossa oli kuljetettu koko
seudun rakastaman neidon maalliset jäännökset viimeiseen lepokammioonsa.

Vähäinen kirkkomaa kirkon ympärillä oli väkeä täynnä. Arkku kannettiin
ensin kirkkoon jossa piispa, kaniikein ja munkkein etupäässä, siunasi
ruumiin, jonka jälkeen seuraava latinankielinen kuorolaulu veisattiin:

    "Dum me mori est necesse,
    Noli mihi tunc, deesse,
    Tuere me et libera;
    Quum me jubes emigrare,
    Jesu care, tunc appare,
    O amator amplectende,
    Temet ipsum tunc ostende
    In cruce salutifera."

Suomeksi näin kuuluva:

Kun minun täytyy kuolla, älä silloin ole minusta kaukana. Suojele ja
vapauta minua! Koska käsket minun muuttaa pois, ilmesty silloin, rakas
Jesus, syleiltävä armahani, pelastusta tuottavassa ristissä.

Arkku sitten kannettiin ulos kirkosta ja laskettiin hautaan. Tähän
aikaan haudattiin säätyhenkilöiden ruumiita kirkon lattian alle, vaan
Ragnar oli tahtonut, että hänen lemmikkinsä saisi levätä taivasalla,
luonnon avonaisessa helmassa.

Piispa ei jaksanut peijaisiin mennä, joita samoinkuin muitakin pitoja,
muinoin vietettiin paljon perusteellisemmasti kuin nyt. Vaan hän käski
surevat vanhemmat kamariinsa. Tämäkin näennäisesti niin syyttömästi
heitä kohdannut onnettomuus, hän sanoi, oli sulaa armoa vain. Lyhyt
oli neidon kuolon tuska ollut ja nyt hän oli koroitettu autuaitten
majoihin, johtaakseen sinne vanhempainsa ajatuksia, että vihdoin hekin,
täältä surujen sumuista päästyään, saisivat ikuisesti Inkerinsä kanssa
iloita.

Piispa sanoi myös heidän erehtyneensä, kun Einaria olivat murhasta
epäilleet, jopa vanginneetkin. Piispan talosta lähtiessään ei
Einarilla ollut jousta, sen voi kaksi ihmistä todistaa. Ja toiseksi
tuota hämäläistyttöä ei oltu murhan jälkeen nähty näillä seuduin.
Arvattavasti hän, jota kaikki olivat vähän kammoneet ja joka viime
päivinä oli ollut varsin eriskummallinen, oli salaa jousen ottanut
ja ehkäpä mustasukkaisuudesta, -- pappilan väki oli yhtä ja toista
huomannut Einarin ja Sulikin keskinäisestä suhteesta -- ilkityön tehnyt.

Tämä kaikki kuului varsin uskottavalta, ja kotiin tultuaan, Ragnar
heti avasi oven siihen holviin, jossa Einar, hiirten ja sisiliskojen
seurassa, oli viettänyt elämänsä synkimmät hetket, syleili häntä,
pyytäen anteeksi ankaruutensa ja vei hänet peijaisia viettämään.

Kun vieraat olivat menneet, Ragnar heti toimitti kuusi ratsastajaa
hämäläistyttöä takaa ajamaan. Teitä ei ollut sanottavasti, kun vähän
edemmäksi Räntämäeltä tultiin. Silloin hevoset olivat jätettävät
johonkin suojapaikkaan ja oli edelleen jalkapatikassa kulkeminen
tiheissä metsissä karjanpolkuja pitkin. Ragnarille oli Einar
ilmoittanut, kenen tytär Sulikki oli ja missä päin hänen kotinsa oli,
vaan myöskin epäilynsä, tokko neitonen kotiinsa uskalsi yrittääkään,
kun oli riitaantunut isänsä kanssa. Kyselemällä kuitenkin voi toivoa
saada jotakin vihiä murhaajan olopaikasta. Ragnar ja Einar lähtivät
myös retkelle, hekin aseissa niinkuin muut. Ei sitä tyttöä hyvä hosu,
jos hänen kynsiini saan, vakuutti Ragnar.

Me luovumme nyt hetkeksi takaa ajajista ja siirrymme Kammon onnettoman
tyttären seuraan, tuonne metsälammin partaalle, johon hän hetkeksi on
vaipunut lepäämään. Janonsa oli hän tyydyttänyt, vaan nälkä ja väsymys
ja omantunnon vaivat painoivat raskaasti pakenevaa. Tavatonta sielun
jännitystä seurasi nyt syvä alakuloisuus.

Näinkö siis hänen kohtalonsa oli muodostunut, näinkö hänen nuoruutensa
unelmat toteutuneet? Hänen sulhonsa oli häneen kyllästynyt, hänestä
luopunut, hänet pettänyt. Hänen isänsä häntä vihasi jo kyllin
ennestään; kun nyt saisi kuulla hänen tulleen kastetuksi -- ja
murhaajaksi -- mitä silloin oli isän puolelta odotettavissa? Ragnar
tietysti ajaisi häntä takaa miesjoukolla ja joko heti tai kidutusten
jälkeen hän oli henkensä menettävä.

Eikö siis selvintä päättää päivänsä, ennenkuin muut sen päättävät.
Kimaltelihan tuolla niin ystävällisesti ilta-auringon valossa
metsälampi.

Kolkko oli olo Tuonelassa, sen oli Sulikki kuullut. Vaan ei ainakaan
tukalampi kuin elossa oleminen siinä asemassa, johon loihtijan tytär
oli joutunut.

Nälkäkin alkoi käydä sietämättömäksi. Eikä ihmisasuntoja löytynyt
likimailla.

Keski-ikäinen mies kulki vihdoin ohitse sen paikan, jossa Sulikki
oleskeli. Kontti oli miehellä selässä eikä kontissa ollut muuta kuin
kuivaa leipää ja suolakalaa.

Kammon tytär läheni miestä, sanoi olevansa nälkään nääntymäisillään
ja sai puolen leipää ja vähän suolakalaa. Ei ollut koskaan ruoka niin
makealle maistunut Sulikin suussa.

Mies tiedusteli, mitä nainen noin yksin korvessa oleskeli ja Sulikki
tähän vastasi tulleensa niin pahoin kohdelluksi kristittyjen luona.

Tultiin pienoisen hökkelin luo.

Tässä asuu vaimoni, kahden lapsen kanssa, sanoi mies.

-- Suo minun olla yötä mökissäsi, pyysi Sulikki. Huomen aamulla varhain
lähden taas astumaan.

-- Mihin asti aijot vaeltaa? kysyi mies.

-- Hämeen sisämaihin, vastasi Sulikki. Siellä on minulla sukulaisia.

Ei hän halunnut ilmaista, kenen tytär oli. Miehen vaimo, punatukkainen,
kierosilmäinen, kurkisti ovelta vierasta.

-- Mikä kuleksija on muassasi? kysyi hän äreästi mieheltään.

-- Muuan kotiinsa palaava tyttö, joka pyytää yösijaa.

-- Yösijaa! Kaikkia narttuja vedät muassasi! Lienet jo vuokrasta
edeltäkäsin sopinut. Sinä tiedät etten suvaitse muita naisia
seurassasi, heillä on haureus mielessä ja tekokauniit sanat kielellä.
Kovasta onnestaan he puhuvat ja sinä, tyhmä heitä uskot! Se on aina
ollut tapasi ja vikasi!

-- Vaan emme kai yön selkään voi matkustajaa taipaleelle ajaa? uskalsi
mies kysästä.

-- Miks' emme? Tässä ei ole mikään väsyneitten kestikievari. Anna sinä
neitosen jatkaa!

-- Siinä tapauksessa häntä seuraan Apajalle asti, vastasi mies, joka
hoksasi, mitä piti vastata.

-- Sitä vielä tarvittaisiin! Kyllä kai tuon hattaran sitte täytyy antaa
olla yötä. Vaan heti aamulla liikkeelle, mutisi eukko.

-- Niin aijonkin, vastasi Sulikki kopeasti.

Seuraavana aamuna hän lähti. Kuuli mennessään avioparin olevan täydessä
riidassa.

-- On tuokin jonkunlaista elämää, Sulikki ajatteli.

Virkistyneillä voimilla hän astuskeli eteenpäin. Kummissaan hän oli,
kun ei takaa ajajia kuulunut eikä näkynyt. Ei hän voinut aavistaakaan,
että juuri silläkin hetkellä Einar oli kosteassa holvissa, vankina,
syytöksen alaisena murhasta, johon oli syytön.

Päiväsydännä, kun aurinko paahtoi, lepäsi Sulikki. Muutamassa mökissä
hän sai ruokaa. Illalla hän oli saapunut toisen mökin luo, jossa asui
vanha akka. Tältä Kammon tytär rukoili yösijaa.

-- Oletko pakana tai kristitty? akka kysäsi.

-- Kyllähän olen kastettu, vastasi toinen, joka itsekseen arveli, oliko
edullisempi esiintyä Ristin Kiesuksen vaiko Ukon tunnustajana.

-- Astu sitte kattoni alle.

Olihan Sulikin mielestä moni pakana suopeampi käytökseltään kuin tuokin
uuden uskon tunnustaja. Vaan mitäpä tuosta. Pääasia oli saada yösijaa.

-- Minua peloittaa yksinäisyys ja kuitenkaan en suvaitse ihmisiä.
Heidän petollisuudestaan olen kyllin saanut. Sinä olet nuori ja viaton,
etkä tuommoista ymmärrä.

Hetken vanhus tirkisteli eteensä. Sitten hän, haparoiden harmajaa
tukkaansa, haukotteli ja loi silmänsä Sulikkiin.

-- Et sinäkään ole rumimpia tyttöjä. Lienetkö jo miesten lepoa
häirinnyt. Mutta minä varoitan sinua, älä usko heitä! Pettureita he
ovat!

Sulikki katsoi kummastuen akkaa.

-- Minulla oli sulhanen, jatkoi vanhus, siitä on jo monta vuotta,
silloin olin nuori ja lienenpä kauniskin ollut, niin kuulin sanottavan.
Mutta tulipa toinen nainen tielleni. Häneen sulhaseni mieltyi. Minä
koin kärsiä, vaan ajan pitkään en jaksanut.

-- Ja miten kävi? kysyi elävästi Sulikki.

-- Tuo kirves tuolla loukossa tietää, miten kävi kerran, kun nuo kaksi
kuhertivat ojan partaalla, minä tulin hiipien heidän takansa ja toinen
heistä ei enään noussut paikaltaan.

-- Kumpi? Sulikki melkein huudahti.

-- Vieläkö kysyt! -- Sulhaseni tietysti.

-- Etkö naista pitänytkään syyllisenä?

-- Tietysti pidin. Vaan mieheltä vaadin enemmän kuin naiselta
tuommoisissa asioissa.

-- Oletko paljon tekoasi katunut? Sulikki kysyi.

-- Mitäpä sitä olisin katunut! Olinhan täydellä järjellä teon tehnyt.
-- Mutta kuitenkin minua vähän pelottaa yksinäisyys. Murhattu sulhaseni
on unissa ilmestynyt eteeni kahdesti. Ensikerralla hän sanoi: kun
kolmannen kerran tulen, ole valmis minua seuraamaan vainajien
valtakuntaan. Kolme yötä sitten hän tuli toisen kerran. Enkä voine
häntä estää kolmatta kertaa tulemasta.

Vanhus vaikeni.

-- Onnellinen sinä, jolla ei ole tuommoisia muistoja, hän hetken päästä
jatkoi.

Kielellä pyöri jo Sulikin vastaus. Vaan ei hän ilmaissut salaisuuttaan.

-- Syö tyttö, akka sanoi. Tuolla pöydällä on leipää ja silakkaa. Ja
tuolla tuopissa on tilkka piimää.

Sulikki söi melkein ahmimalla.

-- Pannaan sitte levolle -- vanhus jatkoi. Minä nukun tuossa uunin
kupeella, jossa on lämmin. Sinä levähdä permannolla.

Jo varhain aamulla Sulikki heräsi. Levottomuus hänet pakoitti
matkalle. Muutoin hän olisi mielellään viipynyt vanhuksen luona, jonka
elämänkohtalot olivat niin hänen omiensa kaltaiset.

Ennenkuin lähti, kysyi Sulikki akalta:

-- Eikö sinua ole tuosta asiasta takaa ajettu ja rangaistuksella uhattu.

-- Ensin kyllä. Vaan nyt ei kukaan tiedä ollenkaan. Minua pidetään
puoli hulluna ja pitäkööt, saanhan rauhassa olla. Pienet lapset minua
pelkäävät, kun heitä tietysti on peloitettu. Niin -- rauhassa saisin
olla, kun vaan ei tuo kolmas kerta olisi odotettavissa.

Sulikki kiitti vieraanvaraisuudesta ja lähti matkalle.

Taaskin päivän kuljettuaan, hän turhaan etsi elävien asuntoa. Oli toki
lämmin ilma ja vanhan ladon sisällä, jonka aukon hän pönkkäsi, voi hän
viettää yönsä. Vaan huono oli uni. Metsänpetojen ääniä kuului aivan
läheltä. Käväsipä mesikämmen nuuskimassa ladon aukon kohtaa, lieneekö
ihmisen liha sieltä tuntunut otson sieramiin tuoksahtavan?

Pian toki päättyi kesäyö. Idän rannalla rehoitti päivän pyörä,
säteillen valoa ja lämpöä maaemon ylitse. Juhlapukuun oli korpikin
pukeunut kesän kultaisen ajaksi ja kaiken tämän ihanuuden keskellä
vaelsi onneton ihmisolento, kovan onnen lapsi, elämää inhoten ja
kuitenkin kuolemaa kammoksuen.

Jätämme hänet nyt matkalleen, kertoaksemme tärkeistä tapauksista, jotka
kolme vuorokautta ennemmin olivat Sulikin kotitienoilla tapahtuneet.




IX.


Lähellä Kammolaa sijaitsee kunnahalla uhrilehto. Haltijan kuvan edessä
oli arina, jonka yli riippui kahloista kattila. Siinä uhrilihat
keitettiin. Pyhässä puussa riippui nyljettyjen uhrieläinten nahkoja.

Täällä oli Kammo, tyttärensä karattua, monet monituiset kerrat uhrannut
ja Ukolta tiedustellut, mihin hänen tyttärensä oli joutunut. Mutta
merkit olivat ristiriitaisia; toisen kerran toista, toisen kerran
toista ilmoittivat. -- Huhu näistä loihtijan turhista kokeista levisi
kansaan ja lisäsi sitä epäluottamusta, joka jo oli syntynyt Kammoa
vastaan.

Apeaksi oli loihtijan mieli näiden vastusten kautta käynyt.
Emostaankaan ei hän ollut mitään kuullut.

Hämäläiset häntä eivät säälineet, niinkuin lukija hyvin ymmärtää.
Kaiken tämän oli Kammo ruotsalaisia suosimalla ansainnut. Kammo tunsi
kyllä itsessään, millä kannalla hänen ja hämäläisten väli oli ja päätti
pitää varansa. Eihän tuo elämä juuri kovin huvittavalta tuntunut, mutta
kuitenkin Kammo, niinkuin moni onneton, ennen halusi elää kuin kuolla,
vaikkapa harmiksikin kansalaisilleen.

Poutailmoja oli kestänyt monta viikkoa. Kammoa käskettiin rukoilla
Ukkoa, vihmomaan vettä taivahasta nääntyville viljavainioille ja
niityille. Avopäin, polvillaan Kammo hikoili ja pohti. Mutta ei ollut
seuraus parempi, kuin Baalin papeilla muinoin. Eikä ollut mitään
Eliasta olemassa. Että pouta oli haitaksi kristityillekin, samoinkuin
pakanoille, sitä eivät hämäläiset ajatelleet; pitivät vaan Ukkoa
loukkaantuneena, etenkin heidän tietäjälleen.

Muuan kulkutauti liikkui myös tähän aikaan ja alkoi tappaa ihmisiä.
Yhtä vähän siihenkään apua löydettiin, vaikka uhrattiin ja rukoiltiin.
Ja Kammon niskoille tämäkin vitsaus sysättiin.

Olipa hämäläisillä jonkunlainen lohdutus, kun kolme kristittyä, ukko
sekä tyttö ja poika heidän käsiinsä joutui. Ehkäpä Ukko näistä uhreista
mieltyisi. Uhrilehdon syrjään ladottiin puita rovioksi ja sen päälle
onnettomat sidottuina sysättiin. Rovio sitten sytytettiin. Ukko rukoili
Jumalaa, kun liekit hänen sivujaan sivelivät ja Kammo rukoili taivahan
Ukkoa poistamaan kulkutautia ja poutaa. Nuoret roviolla huusivat ja
koettivat riistää itsensä irti, joka pojalle onnistuikin; vaan kun oli
maahan vierähtänyt, ei kerinnyt ylös, ennenkuin hämäläisen kirves oli
hänen kallonsa halkaissut.

Mutta kummallisesti kovakorvainen oli Ukko. Yhä edelleen kulkutauti
tappoi ihmisiä, yhä edelleen päivä paahtoi pilvettömältä taivaalta.
Nääntymäisillään oli kasvikunta ja katovuosi tiedossa. Kaikkeen tähän
täytyi löytyä joku syy. Ja mikä muu voi tähän syynä olla, kuin se, että
kelvoton oli tietäjä ja uhraaja. Ei Ukko semmoisesta huolinut.

Olisi ehkä kyllin ollut siinä, että hän virastaan poistettaisiin.
Vaan vielä asteen edemmäksi kohosi hämäläisten epäluulo ja se yksi
aste oli varsin vaarallinen. Syntyi se ajatus hämäläisissä, että
Kammo, närkästyksissä kun oli, häijyyksillään rukoili Ukolta vastuksia
kansalaisilleen. Olihan tuo otaksuminen varsin luonnollinen. Kenen
aivoissa se keksintö ensin kypsyi, siitä ei ollut tietoa, vaan
yleisesti se hyväksyttiin. Ja nyt ei ollut kyllin siinä, että Kammo
virastaan erotettaisiin; häneltä oli riistettävä mahdollisuus voida
kääntää Ukon suosio hämäläisistä.

Hän oli siis pakotettava julkisesti tunnustamaan rikoksensa ja
uudestaan rukoilemaan Ukolta suosiota ja apua tai -- poistumaan
elävitten joukosta.

Kuusimiehinen lähetystö saapui Kammohan tietäjälle näitä vaatimuksia
julistamaan.

Loihtija seisoi pajassaan, viikatetta valmistelemassa. Puolikasvanut
poika liehtoi ja Kammo nosti juuri tulikuuman raudan ahjosta alasimelle
ja alkoi sitä vasaralla kalkutella, kun miehet ilmaantuivat pajan
ovelle. Säkenet ympäri sinkoilivat. Tulokkaita Kammo ensin ei ollut
huomaavinaan. Vihdoin muuan heisiä rykäsi, sylkäsi ja sanoi kalkutusten
tauotessa, kun rauta taas ahjoon työnnettiin.

-- Kiire on pajamiehellä.

-- Kiire on, toisti loihtija.

-- Joutuuko pajamies meitä kuulemaan hiukan? Olisihan sitä vähän
asiaa, jatkoi äsken puhunut, niistäen nenänsä päivettyneeseen puseron
liepeeseen.

-- Menkää pihalle odottamaan, kunnes tämän työn käsistäni saan, vastasi
tietäjä.

-- Ylpeä olet! mutisivat hämäläiset ja poistuivat ovelta. Muuan arveli:
hän pelkää.

-- Nyt Kauron Jaska noutaa pirtistä Kammon kirveen ja peitsen! sanoi
muuan hämäläinen.

-- Ja hänen jousensa lisäsi toinen.

-- Kauron Jaska hyökkäsi pirttiin ja tuli kohta takaisin, kantaen
sylissään nuo aseet.

-- Juokse meille suoraa päätä ja visko nuo uuniin, jossa valkea juuri
loimottaa, sanoi muuan. Kauron Jaska lähti kiireesti Kammolasta.

Naama noessa ja hikiherneet otsassa, tuli hetken päästä Kammo ulos
pajasta.

-- Mitäs miehille kuuluu? hän kysyi.

-- Vähän lisiä entisiin, alotti muuan. Koska vastoinkäymiset meitä yhä
ahdistavat, niin uskomme, että _sinä_ olet niihin syypää.

-- Vai niin. -- Mutta jos erehdytte?

-- Me emme erehdy. Tunnusta, että olet meille vastoinkäymistä Ukolta
rukoillut.

-- Oletteko järjeltänne? tiuskasi Kammo. Viskata tuommoisia syytöksiä.
Hävetkää!

-- Me vaadimme, että meidän kuullen ja määräysten mukaan, tulet Ukolta
sadetta ja kulkutaudin ehkäisemistä rukoilemaan, oikein polvillasi ja
paljain päin rukoilemaan sekä salaisia kostosanojasi peruuttamaan.

-- Näinkö tässä maassa nyt ruvetaan elämään?

-- Näin. Ja joka ei mukaannu, syyttäköön itseänsä.

-- Tuommoista puhetta en ole ennen kuullut.

Ettekö älyä, mitä voin teille tehdä?

Hämillään hämäläiset katselivat tietäjää, jonka uhkaava muoto ei hyvää
ennustanut.

Hän oli noussut portaille. Kätensä hän ojensi hämäläisiä vastaan,
hänen silmänsä tuijottivat eteensä ja kauheita lauseita tulvasi hänen
huuliltaan. Muuan hämäläisistä alkoi peräytyä takaperin ja eipä
kauvaakaan, kun kaikki kuusi miestä poistuivat pihasta takaperin.

-- _Toisen_ kerran hän meidät karkoitti, sanoi muuan, eikäpä uskalla
hänen vihojaan vastaanottaa. Vaan kun _kolmannen_ kerran tulemme, niin
on voitto meidän.

-- Voitto on meidän, kertoivat muut.

-- Pelkureita ovat raukat! huudahti Kammo. Minäkö heidän hullunkurisiin
tuumiinsa suostuisin! En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana.

Hän vaipui mietteisiinsä.

-- He ovat äissään eikä ole minulla hyvää odotettavissa. Selvintä on,
että poistun näiltä mailta. Huomenna lähden liikkeelle ja luovun näiltä
seuduilta, jossa näin tukalat olot vallitsevat. Kykyni minun kyllä
muuallakin elättää.

Hän meni pirttiin ja istui pöydän ääreen syömään leipää ja suolakalaa.
Piimää päälle ryyppäsi.

Sattuipa seinää vastapäätä silmäilemään. Ei näkynyt kirvestä
puunaulassa, eikä sen vieressä myöskään peistä eikä jousta.

-- P--le! kirosi Kammo. Ne mitättömät ovat varastaneet aseeni. Sen
vuoksi olivat niin kopeat.

-- Mutta onpa minulla vielä pajassa aseita jonkunlaisia. Pihdeilläni
niistän heiltä nenät ja moukarilla kolistelen heidän kallojaan.

Hän nousi, mennäkseen pajaan. Portaille tultuaan, hän suojasi kädellään
silmiään, nähden tanhuan päässä ihmisolennon hitaasti lähenevän.
Katselee, katselee, niin jopa tuntee tulijan omaksi tyttärekseen!

Hän muisti kaiken sen harmin ja häpeän, jonka oli Sulikin kautta saanut
kärsiä. Katkerat sanat olivat hänen huuliltaan lähtemäisillään, kun
hänen tyttärensä laihtuneena, kalpeana, kyynelsilmin seisahtuu hänen
eteensä, ja tuskin kuuluvalla äänellä kuiskasi:

-- Isä, anna anteeksi onnettomalle tyttärellesi!

-- Kenen on syy onnettomuuteesi? sanoi synkästi Kammo.

-- Oma on syyni. Mutta älä hylkää minua! Suojele minua! Minua ajetaan
takaa. Minä olen murhaaja!

-- Murhaaja! -- _Hänen_ siis tapoit, joka sinut vietteli?

-- En häntä, vaan naisen, joka hänet minusta houkutteli.

-- Kristityn naisen?

-- Kristityn. Turun linnanpäällikön tyttären.

-- Ja tuon kaksinkertaisen naisviettelijän jätit eloon? Miksi?

-- Siksi, että -- -- että vieläkin häntä rakastan. Kyllä häntä inhosin
sydämeni syvyydestä, niinkauvan kuin se nainen eli. Mutta jälestäpäin
taas en voinut unhottaa uskotonta, jonka varmaankin tytön vanhemmatkin
suurella kohteliaisuudellaan viekottelivat.

-- Höperö nainen! Kuinka uskallat vielä tuommoista puhua?

-- Höperö olen; sen ymmärrän.

-- Tiedätkös: olen vannonut tappaa sinut, niinkuin myös
gottlandilaisen, jos jommankumman käsiini saan.

-- Ota henkeni, jos tahdot! Muutoin sen muut ottavat.

Kammo seisoi kalpeana, katsellen kalpeaa lastansa. Kova taistelu riehui
hänen rinnassaan.

Vihdoin hänen sydämensä heltyi. Eihän Ukkokaan minusta lukua pidä,
mitäpä minäkään valastani, mutisi hän. Sitten puhui lapselleen:

-- Astu sisälle, lapseni, kotisi katon alle. Kammon sydän, niinkuin
jokaisen ihmisen, kaipasi olentoa, jolle voi huolensa uskoa ja jolta
voi lohdutusta saada. -- Varmaankin sinun on nälkä.

-- Kova nälkä minun on, sanoi Sulikki.

Kammo meni äkkiä aittaan, otti sieltä sian ja lampaan lihaa,
rieskaleipää, voita ja maitoa.

-- Voi isä miksi en minä saanut mennä? sanoi Sulikki. _Minun_ vuokseni
vaivaat itseäsi!

-- Minä nyt palvelen sinua, vastasi Kammo. Syö lapseni; on toki
Kammolassa ruan apua. Ehkäpä viime aterian isäsi täällä sinulle tarjoo.

-- Viime aterian! kertoi säikähtäen Sulikki. Emmeköhän vielä
huomennakin ole elossa ja seuraavat päivät?

-- Kyllä kaiketi. Vaan olen aikonut lähteä huomispäivänä näiltä
tienoilta pois. En sovi hämäläisten kanssa täällä.

-- Lähdetäänpä vaan! Mutta mihinpäin?

-- Olisihan rantamaille syytä mennä? Kunpa olisi Räntä -- niin eihän
sinnepäin sovi sinun vuoksi -- no kyllähän johonkin osataan. Pääasia
on, että täältä erotaan. Satakoon Ukko sitten rautaisia rakeita
hämäläisten päälle! Ne konnat sen hyvin ansaitsevat, sillä hävyttömästi
ovat minua kohdelleet. Syyttävät minua siitä, että olen heidän ylitse
vastoinkäymisiä rukoillut Ukolta. Sitä en ole ennen tehnyt, vaan nyt
sen teen.

Hän lakkasi puhumasta, soperrellen sitte epäselviä herjaussanoja.

-- Nyt laskemme levolle, hän sitte sanoi tyttärelleen. Ja huomenna pois
täältä, huonojen seasta!

Heittäytyi vuoteelle pitkäkseen, haukotellen. Haiskahtipa sateelta ilma
äsken, hän jupisi.

-- Jokohan Ukko viimein lauhtuisi ja vettä taivosesta vihmoisi?

-- Kuule, isä sanoi Sulikki. Miten talosi käy? Jätätkö sen autioksi?
Hämäläiset sen kyllä silloin hävittävät.

-- Piirrän hiilillä viisikaunan oveen, niin eivät uskalla taloon
koskea. Ja Tarmolassa käymme mennessämme, hänen haltuunsa uskon taloni.
Tarmo on ainoa oikea ihminen noiden mitättömien seassa. -- Niin, ikävä
oli, ettet ruvennut hänen miniäkseen. Vaan mitäpä tuosta nyt enään,
huokasi tietäjä.

Sulikkikin kallisti päänsä levolle ja kohta hän nukkui sikeästi, moneen
yöhön kun ei ollut oikeaa unta saanut.

Yö saattoi olla puolivälissä, kun hämäläisjoukkue astua tallusteli
kujaa pitkin Kammolaan. Äänettöminä miehet tulivat pihaan, astuivat
moniaat portaille ja pönkkäsivät ulko-oven lujaan. Pienet luukut
seinissä myös koetettiin saada pajuvitsoilla kiinnitetyksi. Eivät
miehet aavistaneet, että tietäjän tytärkin oli kotiinsa saapunut.

Lastuja ja tuohta, jopa rohtimiakin, oli vakoissa tuotu Kammolaan.
Mitä niillä aiottiin tehdä, sen lukija kyllä arvaa. Pirtin alle niitä
koetettiin tukkia, minkä mahtui. Ja sitten sytytettiin.

Kuivat olivat sytyt, kuivat myös sytytettävät. Ei aikaakaan, savu alkoi
kohota Kammolan pirtin seinämiä ylöspäin ja rakennuksen kehä alkoi
sieltä täältä kimallella tulen vallassa.

Kammo hypähti pystyyn vuoteeltaan. Pirtti oli savua täynnä. Sikeästi
nukkunut Sulikki myös heräsi ja alkoi huutaa.

Tietäjä kirosi nyt, kun oli ajattelemattomasta jäänyt aseitta yöksi.
Olisipa edes rautakangen vajasta kaapannut. Nyt hän seisoi sulin käsin
-- unohutti noutaa, kun tyttärensä tapasi.

-- Me olemme hukassa! hän huudahti, koettaen ulko-ovea rynnistää. Se
oli turhaa.

Ukkosen majesteetillinen ääni nyt alkoi avaruuksia kajahutella ja
salamat alkoivat leimuta. Moniviikkoinen helle puhkesi rankkasateeseen.
Kun se oli tauonnut, silloin onnettomain hätähuudotkin olivat vaienneet.

-- Hetipä Ukko hellitti, kun Kammo henkensä heitti, tuumailivat
hämäläiset hyvillään.

Seuraavana iltana Irja Kammolan raunioille saapui, kun oli tapauksesta
tiedon saanut. Kammon ja Sulikin ruumiit etsittiin ja löydettiin ja
kahden palkkalaisen avulla ne maahan kätkettiin. Irja seisoi äänetönnä
sukunsa jäännösten edessä. Ei kyyneltä kohonnut hänen silmiinsä.
Vihdoin hän supisi: niin käy niiden, jotka eivät vanhempiensa tahtoa
noudata! Sen sanottua hän kääntyi menemään, eikä niillä tienoin
vanhusta sen jälkeen näkynyt.




X


Kun pitkällinen pouta Etelä Suomessa vihdoin hellitti, seurasi parin
viikon kuluessa alinomaisia sateita.

Muutamana tuulisena ja sateisena kesäpäivänä Ragnar Ulfinpoika, joka
viikko takaperin oli palannut miehineen Sulikkia takaa ajamasta,
kuultuaan hämäläistytön ja hänen isänsä surkeasta kuolemasta, seisoi
Skanssin laiturilla ja silmäili vyöryviä aaltoja, joita kuitenkin
lukuisat saaret Aurajoen edustalla supistivat, verraten niihin,
jotka Itämeren selillä toisiaan takaa ajoivat. Merta oli Ragnar aina
rakastanut ja etenkin hän nautti muistoistaan lakkapäiden laineiden
vallassa, kun näki jonkun aluksen keikkuvan kuin lastun aalloilla,
vihurin vinkuessa mastojen köysissä ja hyrskyjen roikuessa yli
laivankannen.

Näkyipä nytkin alus lähenevän Aurajoen suuta. Hyvä oli vauhti tulijalla
eikä aikaakaan, niin purjeet luiskahtivat mastoista alas ja taitavasti
laiva laskettiin Skanssin laituriin.

Pitkään Ragnar silmäili laivuria, joka nousi aluksesta hänen
puheilleen, vaan outo oli mies, tuntematon. Lukija hänet kuitenkin jo
on nähnyt kun hän, öljytty sadelakki päässä, teki kauppoja hämäläisten
kanssa. Siitä ajasta hän oli laihtunut, koska itämatkallaan oli
sairastunut kuumetautiin ja maannut moniaita viikkoja.

Ragnar käski tulijan astua katon alle ja sanottuaan moniaita sanoja
laivamiehilleen, Halfdan nousi maihin.

-- Olen paluumatkalla Novgorodista, alotti gottlantilainen kippari
enkä tänne asiatta olisi poikennut, koska kaupanhaluni on loppunut. --
Tulin vaan noutamaan poikani, joka kuuluu tänne tulleen, tiedottani,
tahdottani, muutaman tyttöhattaran seurassa, pakanatytön sitäpaitsi.
Sen sain kuulla hämäläisiltä, joiden haltuun jätin pojan Novgorodiin
mennessäni, koska poika kuumetta sairasti ja olisi ehkä koko laivaväen
saastuttanut taudillaan. Lieneekö täällä semmoista poikaa näkynyt?
Einar on hänen nimensä.

-- Kyllähän täällä semmoinen poika on nähty, vastasi Ragnar ja kaiketi
hän par'aikaa piispan talossa oleskelee.

-- Tunnet hänet ehkä?

-- Tunnen.

-- Miltä poika tuntuu? Älä ujostele sanoa ajatuksiasi suoraan! Näet,
etten hänen tekojaan kaunistele, sillä hän on minulle huolia tuottanut
jos jonkinlaisia.

-- Minä hänestä pidin paljon.

-- Hoo! Merkillistä! Sinä lienet ollut hyvin vähän tekemisissä Einarin
kanssa?

-- Enpä niinkään vähän. Kyllä hän oleskeli meillä hyvinkin usein, mutta
--

-- Mutta? --

-- Ei hän täällä nyt enää niin usein käy.

-- Kas niin! Tietysti hän menetteli tuhmasti.

-- Ei ensinkään, mutta hän oli joutumaisillaan sukulaisekseni.

-- Sukulaiseksesi! Onko poika riivattu? No, kyllästyikö tyttäresi
häneen tai hän tyttäreesi?

-- Ei kumpaakaan. Kuolema tuli väliin.

-- Se olikin parasta.

-- Raaka olet, kuulen puheestasi. Mistä tiedät, mikä maailmassa on
parasta? Oliko se meillekin parasta menettää rakas ainoa lapsemme?

-- Älä minua väärin ymmärrä! Minä tarkoitin, että oli meille
vanhemmille parasta, ettei heistä pariskuntaa tullut.

-- Tiedätkö sinä, minkälainen heidän onnensa olisi tullut olemaan?

-- Tiedänpä jokseenkin! Se, joka karkaa pakanatytön kanssa, ei olisi
liian persoiltava ollut sinulle vävyksi. Mutta sitä paitsi tulee poika
naimaan Gottlannista. -- Niin, älä ällisty! Kyllä hänellä sielläkin on
morsian.

-- Kuinka voit noin... Mutta en ymmärrä! Ja olihan hän niin Inkeriin
mieltynyt.

-- Hän mieltyy kyllä muihin paitsi siihen, jonka hänen täytyy naida.

-- Pitääkö hänen siis vasten tahtoaan ottaa gottlantilainen neitonen?

-- Hänen pitää noudattaa isänsä tahtoa. -- Rikkaimman kauppiaan tytär
Visbyssä!

-- Vai niin! Ja luulet siis, että siitä tulee onnellinen liitto.

-- Kunhan toisiinsa tottuvat, niin hätäkö elää kun on tavaraa
yltäkyllin.

-- Sokea isä! Oletpa oikea mammonan orja!

-- Niinkuin ei kukin ihminen kullalle kumarteleisi! Rikkaus mahtia
tuottaa. Luulisipa miehen sinun ijässäsi sitä ymmärtävän.

-- En sitä ymmärrä ja toivon, etten koskaan sitä tulekaan ymmärtämään.

-- Se onkin onni, jatkoi Halfdan, etteivät kaikki sitä ymmärrä. Sillä
silloin syntyisi yleinen tappelu.

-- Ja sen tappelun jälestä kai kaikki olisivat onnelliset? lisäsi
ivaten Ragnar.

-- Jää hyvästi! Emme ymmärrä toisiamme -- emmekä koskaan tulisikaan
ymmärtämään.

-- Sen vuoksi olikin ehkä parasta, ettei meistä tullut sukulaisia. --
Herran haltuun!

-- Itsepäinen mies, jupisi mennessään Halfdan.

-- Oikea merikarhu! supisi Ragnar. Halfdan lähetti nyt muutaman
laivamiehistä pyytämään venhettä lainaan Ragnarilta. Niin oli kippari
kyllästynyt häneen, ettei enää halunnut häntä puhutellakaan.

Venhe luvattiin ja soutajan otti Halfdan miehistään, asettui itse
perään ja kevyesti lipui vene vastavirtaa ylöspäin. Ei kulunut paljon
aikaa, ennenkuin oltiin Räntämäen kirkkorannassa. Piispan pakinoille
ei Halfdanilla ollut juuri halua joutua. Tiesi, mitä tuo mustakauhtana
voisi sanoa hänelle, jos jollakin tavalla olisi saanut vihiä hänen
kaupoistaan hämäläisten kanssa!

Mutta eipä sattunut paremmin, kuin että Tuomas piispa juuri seisoi
pappilan venherannassa renkinsä kanssa neuvottelemassa, miten piispan
venhettä korjattaisiin.

-- Onko minulle asiaa? kysyi Tuomas lyhyesti.

-- Tulin hakemaan täältä nuorta miestä, joka on ollut täällä jonkun
ajan. Einar on hänen nimensä.

-- Kyllä hän täällä on. Oletko hänelle sukua?

-- Hän on minun poikani.

-- Einar on miellyttävä poika. Ei hän kuitenkaan ulkomuodoltaan sinuun
vivahda.

Halfdan ei katsonut voivansa tähän sanoa mitään erityistä. Tulihan
vaan ajattelemaan, että ihmiset tässä osassa maanpiiriä eivät ainakaan
liioitelleet kohteliaisuudessa häntä kohtaan.

-- Mistä olet? jatkoi Tuomas. Ja mikä ammattisi?

-- Gottlannista. Laivuri olen.

-- Hm! -- Kaiketikin kuljet merimatkoilla kaupan teossa hyvin monissa
paikoin?

-- Kyllä -- jokseenkin monessa.

-- Ja olet hämäläistenkin kanssa kauppoja tehnyt?

-- Onko sitä kukaan minusta sanonut?

-- Minä tiedän, että olet kauppoja heidän kanssansa tehnyt.

-- Miksi sitte kysyt? -- Koska tiedät, en tahdo kieltää olleeni hiukan
tekemisissä heidän kanssaan. Vaan en suinkaan ole ainoa.

-- Tiedät semmoisen kaupan kielletyksi.

-- Olen kyllä kuullut jotakin semmoista puhuttavan.

-- Pyhä isä Roomassa on sen rangaistuksen uhalla kieltänyt, jonka
rangaistuksen lievin muoto on sakot.

-- Niin, kyllä se lienee niin.

-- Niin se on! karjasi Tuomas vihasta vapisten. Ja sinä olet muka
kristitty, nimeksi ainakin; etkö ajattele, mitä se merkitsee, että
rikkoa pyhää kirkkoa vastaan. Auttamalla pakanoita sinä estät pyhän
uskomme levenemistä.

-- Sitä en ole tarkoittanut, aloitti Halfdan.

-- Tietysti sinä olet tarkoittanut kartuttaa varojasi, keskeytti
Tuomas ja sitten synnin helmoissa nauttia saaliistasi. Tuommoisilla
tuppisaksoilla ei ole aavistustakaan korkeammista riennoista. Vatsa on
sinunkin jumalasi, sen tuomion naamasi julistaa.

Tämmöinen kohtelu alkoi Halfdanin luonnolle käydä, sillä ei hänkään
ollut noita lauhkeita luonteita, jotka kärsivät äreyttä muutoin kuin
hyvin rajoitetussa muodossa.

-- En tiedä mihin määrin minun tässä pitää nuhteitasi sietää, sanoi
gottlantilainen, vaan sen toki ymmärrän, että olen Ruotsin valtakunnan
alamainen ja sen lakien alle alistuva, niinkuin itsekin lienet.

Veri kohosi piispan poskiin, tätä puhetta kuunnellessa.

-- Vai niskoittelemaan aiot ruveta! Mutta siitä ei tule mitään! Pyhä
kirkko hallitsee kaikki kansakunnat maan päällä, sen alle kuuluvat
kuninkaat ja ruhtinaat, ja joka kirkon lakia vasten rikkoo, hänet
kirkko, eikä maallinen hallitus, tuomitsee.

-- Olkoon se asia miten tahdot, mutta minä otan poikani täältä ja
lähden pois.

-- Kun ensin olet rangaistuksesi kärsinyt ja sakot kirkolle suorittanut.

-- Tavarani olen matkoillani myynyt, millä siis maksan?

-- Älä mutkittele! Sinä saat piirtää nimesi velkakirjan alle
vierastenmiesten läsnä ollessa; kyllä minä sitten sakot perin.
Synninpäästön saat täällä kirkossa, kun ensin tunnustat rikoksesi
ja anteeksi anot minun kauttani pyhältä kirkolta. Seuraa minua niin
kirjoitetaan ensin velkakirja.

Sydämessänsä Halfdan toivoi piispan siihen paikkaan, johon vuohet
joutuvat viimeisen tuomion jälkeen. Vaan mitäpä auttoi tässä muu kuin
mukaantuminen.

Velkakirjan alle hän siis piirsi nimensä ja todistajat sitten hänen
nimensä jälkeen panivat puumerkkinsä piispan kirjoittamien nimiensä
alle.

Mentiin sitten kirkkoon, jossa Halfdan alttarin edessä polvillaan
tunnusti rikoksensa, vannoi ei vasta rupeavansa kauppoihin pakanoiden
kanssa ja pyysi anteeksi pyhältä kirkolta piispan kautta, joka sitten
luki synninpäästösanat.

-- Nyt saat poikasi tavata ja mennä täältä milloin haluat, sanoi Tuomas.

Synkästi Halfdan katseli piispaa eikä hiiskunut sanaakaan.

Jätettyään jäähyväiset piispalle ja muille Einar seurasi isäänsä
venheeseen, joka lykättiin vesille.

Einar tuskin oli istahtanut venheeseen, ennenkuin Halfdan läimähytti
häntä korvalliselle.

-- Kunnoton sikiö! hän huusi. Miksi karkasit Kammon luota tänne, jossa
nyt olen saanut hävetä ja taipua vaikka minkälaisiin nöyryytyksiin!
Tyttären viekottelit mukanasi tietäjältä ja tänne tultuasi hänet
hylkäsit ja ihastuit tuon joensuun vahdin tyttäreen! Kyllä sinusta ei
ole paljon toivoa minulla! Vaan tiedä se, että kun Gottlantiin tullaan,
niin häät minä toimitan ja sinun täytyy ottaa gottlantilainen kauppiaan
tytär. Lupaatko, tai varo selkääsi!

-- Lupaan, sanoi Einar, joka tiesi, että hänet paha perisi, jos hän
vastusteleisi.

-- Ja tuo lemmon piispa kirjoitti 5 naulaa hopeaa ja 12 vahakynttilää.
Vaan kyllä ne sakot takaisin pinnistän juuri hämäläisiltä. Koettakoonpa
toisen kerran saada minut kynsiinsä. Kyllä minä luuni korjaan siltä
mieheltä. Ja sinutta, poika parka, ei hän nytkään olisi minua
puheilleen saanut, se on totinen tosi.

Skanssin rannassa mentiin laivaan. Einar pyysi hyvästille päästä
Ragnarin ja Kuningundan luo, vaan Halfdan tiuskasi: -- Ei ensinkään!

Tuuli oli kääntynyt niin, että oli puolittain myötäinen menijöille,
jotka vihdoin onnellisesti saapuivat Visbyhyn. Ei viipynyt kauan, niin
häät vietettiin ja Einar joutui avioliittoon, joka ensi viikkoina oli
kutakuinkin suloinen, vaan kohta muuttui varsin tukalaksi. Sai Einar
kyllin kuulla kuka rahat taloon oli tuonut, sai myös kuulla, miten
oli Pohjolassa elellyt, sillä huhut siitä olivat pian Gottlantiinkin
levinneet.

Niinpä siis Sulikin kärsimykset tulivat kyllin kostetuiksi ja mittansa
Einar sai kärsiä, vaikkakin monet monituiset kerrat oli katunut
käytöstään tietäjän tytärtä vastaan.




XI


Vaikka olemmekin nyt saapuneet kertomuksemme juonen päähän, tahdomme
vielä luoda loppukatsauksen päähenkilöiden kohtaloihin, muuttautuen
kymmenen vuotta eteenpäin ajassa. Tuomas piispa, voimakas ja
järkevä, oli elämänsä parhaat voimat uhrannut taistelussa sitkeitä
hämäläisiä vastaan. Vaan kun vanhuuden ja sanotaanpa myös omantunnon
vaivat alkoivat häntä liioin rasittaa, hän paavilta pyysi ja sai
eron virastaan ja sitten hän niinkuin usea, jonka maine valoineen,
varjoineen, säilyy historian lehdillä, jäi muistelemaan menneitä,
myötäkäymisen ja pettyneiden toiveiden aikoja ja hallituksen tai
kansan lopputilitystapaa tämmöisissä tapauksissa. Hän ei viihtynyt
pettyneitten toiveittensa muistotantereilla, vaan päätti etsiä
lauhkeampaa ilmanalaa. Ja kun Benedictus Gottlannista, käydessään
piispan ja veljensä Ragnar Ulfinpojan luona, oli mainittua saarta
erittäin mukavaksi olopaikaksi kehunut, päätti Tuomas muuttaa sinne.
Muutamana syyspäivänä hän lähti matkalle, kävi Skanssissa jättämässä
hyvästi Ragnarille ja Kunigundalle, joiden elämästä valonsäde
oli poistunut ja jotka nyt murtuneella mielellä elämänsä loppua
kärsivällisesti odottivat, ja saapui vihdoin onnellisesti siihen
saareen, jota itämeren silmäksi on mainittu.

Lauhkea ilmanala kasvattaa saarella pähkinäpuut tammen
kokoisiksi. Mustasta silkkiäispuusta saadaan kypsiä hedelmiä, jopa
viiniköynnöksestäkin melkein vuosittain. Kun lisäämme, että saaren ja
etusijassa Visbyn asukkaat harjoittivat erittäin laajaa kaupankäyntiä
näinä aikoina ja olivat tunnetut rikkaudestaan ja että kirkoille ja
luostareille jotakin liikeni tuosta varallisuudesta, niin ymmärrämme,
että piispan entinen asuinpaikka, hyinen Pohjola, oli jotenkin
takapajulla verraten saareen, jossa Halfdan ja Einar asuivat. Mutta
eipä tuokaan muutos piispan elinaikaa paljon pidentänyt. Riutuneita
ruumiin voimia on helpompi parantaa kuin murtunutta mielialaa.

Tuli aika, jolloin Tuomas vaipui kuolinvuoteelle. Hän asui
Rooma-nimisessä luostarissa, jossa Benedictus, entinen tuttavamme,
häntä hoiti. -- Marttinus ei ollut piispaa seurannut tämän nykyiseen
olopaikkaan, mutta hiljakkoin hän oli saanut käskyn piammiten saapua
sairaan piispan puheille.

Joka päivä Tuomas kääntelihe levottomasti ja kysyi, eikö Marttia
jo näkyisi. Ja Benedictus, joka kateudella kuuli tuon ikävöivän
kysymyksen, vastasi välinpitämättömästi kieltäen.

Moniaana aamuna piispa oli tavallista kärttyisämpi. Itsekseen hän
puoliääneen puheli:

-- Koetan joka päivä valmistautua suureen majanmuuttoon, mutta
mielessäni asuu katkeruus. -- Tämmöinenkö on palkka toimestani? Täällä
itaruuden ja rahanhimon pesässä, eroitettuna henkisistä riennoista,
saan nyt kituen odottaa viime hetkeäni -- Benedictus!

Hän, jonka nimen Tuomas mainitsi, lähestyi vuodetta.

-- Eikö kuulu mitään Martista?

-- Ei, vastasi Benedictus. Kai hän tulee, kun ehtii.

-- Hänen täytyy ehtiä. Pitääkö vielä luonnonlakien minulle kiusaa
tekemän?

-- Mitähän paavi oikeastaan ajattelee? hän puheli itsekseen. Kyllä hän
on saanut kuulla kaikki. -- Se kidutus! Ja ne asiakirjat! -- Vaan minun
täytyi!

Levotonna hän heittäysi edestakaisin. Sitten hän loi silmänsä
Benedictus'een.

-- Hän on onnellinen, koska hän on tyytyväinen, mutisi piispa. Leipä ja
uni, siinä on onni useille! Mutta minulle leipä ei maistu ja unta en
saa nauttia kuin levotonta, hetkittäin.

-- Minua väsyttää, hän jatkoi nyt ääneen. Tahdon vähän nukahtaa. Mene
katsomaan Benedictus, eikö Marttia ala näkyä.

Benedictus meni ja piispa kääntyi oikealle kyljelleen.

Luostarin ohitse kulki ajotie. Halfdan sattui siitä juuri kulkemaan,
kun Benedictus tuli piispan luota.

-- No, kuinka ukon laita on? kysyi Halfdan.

-- Eiköhän kohta loppua tehne, vastasi toinen.

-- Niin, menköön nyt tulevaan elämään; mutta sinne hän ei aarteitaan
voi mukaansa ottaa.

-- Mitenkä niin ynseästi puhut?

-- Minä en hänelle anteeksi anna, hän kiskoi minulta suuret sakot
mielinmäärin, voimatta todistaa minun mitään rikkoneen, otaksui vaan.
Mutta kylläpä hänkin nyt tulee sakotetuksi ja siitä olen oikein hyvällä
tuulella.

Nyykäyttäen päätään jatkoi Halfdan matkaansa.

Käytyään virkaveljiään puhuttelemassa, piispan, hänen mielestään
arveluttavasta terveydentilasta, Benedictus palasi Tuomaan luo. Tämä
edelleen lepäsi oikealla kyljellään. Munkki läheni vuodetta -- puhui
moniaita sanoja -- ei kuulunut vastausta.

Kuolon uneen oli piispa vaipunut. Satamaan oli levoton laivuri saapunut
elämän myrskyiseltä mereltä.

Neljän päivän kuluttua nähtiin ruumis-saatto lähtevän luostarista
Visbyn kaupungin mutkaisia katuja Pyhän Maarian 11:sta sataluvulla
rakennettuun kirkkoon, joka vieläkin on Visbyn tuomiokirkkona. Väkeä
oli kokoontunut katujen syrjiin ja risteyksiin katsomaan surusaattoa.
Kirkkoon pääsivät ainoastaan mahtavimmat perheet, joihin tietysti
Halfdaninkin perhe kuului.

Latinan kielellä muuan arkkidiakoni selitti vainajan elämänvaiheet ja
ansiot. Puheen ymmärsi ainoastaan hengellinen sääty. Mutta kuorolaulu
se paremmin tajuttiin.

-- Oi kuinka ylevää! Kuiskasi Konkordia, Halfdanin vaimo, naapurilleen.
Se muistuttaa siitä taivaan ihanuudesta, johon pyhä mies nyt on
päässyt. Ja Halfdan ajatteli: pappien pusseja on hän sakoilla ja
ylöskannoilla pullistuttanut ja siitä nyt munkit ja papit häntä
ylistävät.

Mutta Einar muisteli, noita säveliä kuullessaan, onnellisia ja katkeria
hetkiään Aurajoen varrella ja huokasi syvään. Hänen pienisilmäinen,
punanenäinen ja pikkusieluinen vaimonsa, tirkisteli erään
saksalaisrouvan kallisarvoista päällysvaatetta ja laski ajatuksissaan,
montako kyynärää hänelle olisi tarpeen ja mitä puku mahtaisi tulla
maksamaan. Hän päätti heti kirkon ulkopuolella ottaa lähempiä tietoja
rouvalta.

Juhlamenot päättyivät ja ruumisarkku kannettiin pois välinpitämättömän
väkijoukon läpi. Ja hyvin harva Suomessa tiesi, että oli kuollut ja
haudattu se mies, joka, erään runoilijamme lauseen mukaan, "kylvi
tuulta ja niitti myrskyä".




XII


    Se soittaa vieläkin kanneltaan --
    Sit' usein lasna ma kuulin --
    Ja vanhoja Väinön laulujaan
    Se laulavi partahuulin;
    Ja urhot astuvat kumpuin yöstä
    Ja kertovat muinaiskansan työstä
    Ja neuvovat polvea nousevaa --
    Oi Karjala, muistojen maa!

                     _Genetz, Karjala_.

Ei kaukana niiltä seuduilta, jossa "Imatran innot" huutaen etsivät
vertaistaan, asui, isänsä maata viljellen ja halliten, Sarmi ja hänen
vaimonsa Vieno, jotka lukija vielä kertomuksemme alusta muistanee.
Sinne siirrymme nyt muutamana talvi-iltapäivänä, kun pakkanen nurkissa
paukkuu ja laskeva aurinko kultailee kuusien ja honkien kuuraan
pukeutuneet oksat hyvästijättövalollaan.

Tilavassa pirtissä istuu kolme naispaikkalaista, kukin rukkiansa
kehräten, Vaaleanverinen, pulska Vieno istuu kangaspuitten ääressä
kultakangasta helskytellen. Ei ole ikä häntä paljon pilannut,
muuttumattomat ominaisuudet: tyyni, ystävällinen katsanto, suloiset
silmät ja lumoova hymy huulilla olivat jäljellä. Lähellä häntä istui
Kyllikki, Tarmolan vanha emäntä, sukkaa kutoen ja lattialla melusi
kolme lasta. Viisivuotias Kommi oli ajelevinaan komureessä jonka eteen
vanha keltainen kissa oli valjastettu; kolmivuotias Katri riuhtoi
korvista mustaa koiraa, joka väliin älähti ja silmäili minkäkokoinen
ja ikäinen hänen rääkkääjänsä oli, malttoi sitten mielensä ja kärsi.
Toisella vuodella oleva Anterus harjoitteli tulevaisen olemisensa
pääehtoa: pysymistä kahdella jalalla. Hän kellahti usein lattialle,
ulvahti, ulvahti ja alkoi uudestaan koettaa.

Ovi aukeni ja kultakutrinen, punaposkinen Kyllikki, isoäidin kaima
ja kultasilmä ryntäsi sisään, suoraan mummon syliin. Häntä seurasi
kintereillä yhdeksän vuotias Sarmi, lapsista vanhin.

-- Kutti, kutti! Etpä saanut minua kiinni! huusi Kyllikki asettaen
kymmenen sormea suoraviivaan nenänpäästä ulospäin, viisi yhtäälle,
viisi toisaalle.

-- En tahtonutkaan! Sarmi kopeasti vastasi. Kyllä kai olisin saanut!

-- Kyllä Sarmi sinun kiinni saa! vakuutti keltaisen kissan ajaja.

Mutta Kyllikin isoäiti puheli Vienolle:

-- Kauvanpa miehet viipyvät karhun ajossa. Saa nähdä saavatko saalista.

-- Olen jo levoton vastasi Vieno. Näin unta, viikko sitten, että Sarmi
lähti kotoaan eikä palannutkaan.

Tämän sanottua Vieno taas alkoi kutoa. -- Hetkinen kului, niin jopa
Tarmolan vanha emäntä keskeytti äänettömyyden.

-- Kuulenko oikein? Laulua, melua, jalkojen kopinaa kujalta korviini
kaikuu, hän sanoi.

Vienon silmät leimahtivat.

-- He tulevat! Oi kuinka hauskaa! Pirtin ovi riuhdottiin auki ja
kuusi miestä astui sisään, kantaen hakopaareilla otsoa, oikein isoa
mesikämmentä, Tarmo ja Tiera etupäässä astuivat, Sarmi ja Vuolamoinen
keskellä, kaksi palkkalaista jäljestä. Naapurista oli vaimoväkeä ja
poikanulikoita tunkenut porstuaan ja yrittivät pirttiinkin. Kantajat
lauloivat:

    Pois on poiat porstuasta,
    Piiat pihtipuolisesta,
    Uron tullessa tupahan,
    Astuessa aimo miehen.

Kotiväkikin siirtyi pirtistä kiireesti toimimaan juhlallista
illallisateriaa väsyneille miehille.

Pirtin peräpenkille paiskattiin otus. Tiera rupesi nylkemään metsän
kuningasta ja lauloi:

    Elä otso tuosta huoli,
    Eläkä pane pahaksi,
    Jos tulevi turkin tunti,
    Karvojen katsanto-aika,
    Ei tuhota turkkiasi,
    Karvojasi ei katsota,
    Herjojen hetaleluksi,
    Vaivaisien vaattehiksi.

Lihat palottiin ja vietiin kattiloihin keitettäviksi. Isolle pöydälle
sitten ladottiin ruokia juomia ylöllisesti ja istuttiin aterialle.
Tiera lauloi:

    Kummun ukko, kultarinta,
    Tapion talon isäntä,
    Metsolan metinen vaimo,
    Metsän ehtoisa emäntä,
    Mies puhas, Tapion poika,
    Mies puhas, punakypärä,
    Tellervo, Tapion neiti,
    Kanssa muu Tapion kansa,
    Tule nyt häihin härkösesi,
    Pitkävillasi pitoihin.
    Nyt on kyllin kystä syö'ä,
    Kyllin syö'ä, kyllin juo'a,
    Kyllin itsensä piteä,
    Kyllin antoa kylälle.

Istuttiin siinä sitten illemmaksi. Vaimoväki siirtyi levolle, mutta
miehet rähisivät aamunkoittoon asti. Tarmo, selvin mies joukosta,
nousi vihdoin ja meni maata, sivumennen huomauttaen, että eipä olekaan
kymmenenkuntaan vuoteen hänellä ollut näin rattoisaa iltaa.

Sarmilassa kävi ajan takaa muuan vanha nuorimies, nimeltä Kaapro.
Hänen kanssaan Vuolamoinen, Vienon veli, tuli erittäin hyvin toimeen.
Vuolamoinenkin oli jotensakin itserakas, vaan Kaapro ei siinä suhteessa
löytänyt vertojaan. Hän luuli kaikkien tyttöjen, jopa naineidenkin,
olevan häneen aivan ihastuneita ensi katsannolla. Keskenään nämä veikot
sitten kehuivat vastustamattomuudestaan tässä suhteessa.

Toisessakin suhteessa he olivat hengen heimolaisia nimittäin hevosia
arvostellessa ja ajaessa. Se oli heidän hupaisinta ajan viettoaan.

Kaikeksi onnettomuudeksi tuommoiset luonteet pian riitaantuvat, kun
heidän etunsa vähänkään tulevat ristiriitaan keskenään.

Kaapro oli jo ennestään silmällä pitänyt erästä varakasta vanhaa
piikaa, vaan päättämättömyydessään jättänyt kosimisen kesken, niinkuin
hänen tapansa oli. Mutta kun Vuolamoinen huomionsa käänsi samaan
neitoseen, niin Kaapro ensin ei muka ollut huomaavinaan asiata, vaan
kun pelkäsi toden olevan tarkoituksena, hän närkästyi, ja soimasi
muiden läsnäollessa Vuolamoista. Tämä, ollen vankan hämäläistalon
tuleva hallitsija ja arvossapidetyn isänsä poika ei suvainnut
tuollaista kohtelua vaan vaati Kaapron tappeluun.

Tuota kaksintaistelua oli kokoontunut katsomaan kylän nuoriso, ei
ainoastaan miehenpuoliset, vaan vieläpä naisetkin tahtoivat nähdä,
miten heidän ihailijansa ottelivat. Kaapro kerskasi pian masentavansa
tuon hämäläisen kauriin ja Vuolamoinen ei sanonut pelkäävänsä
karjalaista karjua.

Hän, jonka vuoksi taistelu tapahtui, oli asettunut kivelle istumaan
taistelevien ääreen.

Punaisissa ja sinisissä vaatteissaan hän näytti hiukan suruttomalta ja
seurasi suurella tarkkuudella taistelun vaiheita.

Sylipainia siinä ensin pantiin. Kellahti Kaapro vihdoin seljälleen.
Vaan kohta hän oli pystyyn kavahtanut ja antoi iskun vastustajansa
nenälle niin, että veri sieramista purskahti. Tuskasta ja hävystä
vimmastuen Vuolamoinen ryntäsi Kaaproa kohden, vaan sai samalla toisen
iskun oikeaan ohimoonsa ja vaipui tunnotonna tantereelle. Taistelu
tietysti oli päättynyt ja kylmällä vedellä Vuolamoisen päätä valeltiin,
kunnes hän virkosi ja palasi Sarmilaan. Kaikki hänen sukulaisensa
häpesivät kovin ja seuraavana päivänä Tarmolan väki lähti paluumatkalle
kotia.




XIII


Talvea seurasi kevät ja lämmin kesä ja silloin hämäläisten sitkeä
vastarinta kristinuskoa vastaan johti Suomeen Birger Jaarlin
laivastoineen.

Ei ollutkaan nyt hämäläisillä leikinteko edessä. Suuremmassa vaarassa
kuin koskaan ennen oli heidän uskontonsa ja vanha vapautensa. Kun
kuulivat ja näkivät, minkälainen laivasto oli hämäläisten satamaan
saapunut, he ensin epäilivät, tokko vastustus olisi ensinkään
mahdollinen. Neuvoteltiin ja kyseltiin vanhalta Irjaltakin hänen
mielipidettään. Hän tietysti kehoitti vastukseen.

Ei kuitenkaan mitään päätaistelua saatu toimeen. Pienemmissä kahakoissa
hämäläisten vastarinta murrettiin.

Voitetuille sitten tyrkytettiin uusi uskonto tai kuolema, tai
poikkeustapauksissa vankeus.

Viimemainittu kohtalo tuli Irjankin osaksi. Niin vanhaa ei haluttu
hengiltä ottaa, vaikka ei tosin suuria toiveita ollut siitä, että
itsepäinen loihtijan emo mukaantuisi uskoaan muuttamaan.

Irja itki harmissaan, muistellen entistä mahtavuuttaan ja niitä
aikoja, jolloin vielä Väinön henki eli kansassa vireänä, jolloin
runot kaikuivat hartaammin ja useammin kuin nykyisen kansan huulilta,
jolloin Ahti oli innostaan auliimpi ja suopea, Mielikki alinomaa
antipaidoissaan ilmestyi metsästäjille ja johti heitä oikeille
poluille. -- Ne ajat olivat olleet ja menneet.

Lapsuuden suruttomia päiviä hän myös ajatteli ja ensimäisen rakkauden
heräämistä rinnassaan ja jumaloidun miehensä ennenaikaista, surullista,
loppua. Ja valuivat hänen silmistään veet, "herneaarta hereämmät."

Hänen koppinsa ovi aukeni ja auringon valo tulvasi sisään. -- Ja
auringon valon ympäröimänä seisoi ovessa keski-ikäinen mies, munkin
puvussa, joka oli tullut vanhusta lohduttamaan ja uuteen uskoon
taivuttamaan.

Irja tuijotti tulleeseen, niinkuin ylönluonnolliseen ilmestykseen.
Olihan ovessa seisoja kristitty ja olisihan ollut odotettavissa, että
vihan leimu olisi vanhuksen silmissä ilmestynyt. Vaan päinvastoin
autuaallisin hymy valaisi hänen muotonsa ja hän katsoi vierasta, katsoi
kauan ja ikäänkuin haltioissaan.

Hengellinen mies, tuosta kummastuneena, kun oli kuullut vanhuksen
olevan paatuneimpia pakanoita, rohkeni astua peremmäksi ja istua
pienoisen arkun kannelle.

Yhä vaan Irja häneen katsoi. Vanhuksen huulet vapisivat ja sopersivat
jotakin.

-- Minä olen tullut, alotti vihdoin vastatullut, tarjoomaan sinulle
ainoaa, autuuttavaa uskoa ja pelastamaan sinua ijankaikkisesta
kadotuksesta.

Huonoa suomenkieltä hän puhui, vaan Irja kuitenkin ymmärsi puheen
sisällön.

-- Paljon olen saanut tuon uskosi vuoksi kärsiä, vastasi Irja.
Heimolaiseni ovat kristityt rääkänneet, mieheni ja yhden lapseni he
ovat tappaneet. Mitä minä semmoisesta uskosta! Vanha uskontomme on
rehellinen, uusi uskonto on kavala.

-- Sinä puhut kuin sokea maailmasta, jota hän ei koskaan ole
nähnyt, ja vieläpä ankaramminkin, sillä sokea ei moiti Jumalaa ja
hänen luomakuntaansa. Mutta koska et ole valmistunut, huomaan,
vastaanottamaan ainoaa, autuuttavaa uskoa, niin jätän sinut vielä
yksinäisyydessä miettimään tilaasi.

-- Minä voin kuolla milloin tahansa ja ehkä en saa enää sinua
puhutella. Ja vaikka en vielä suvaitse uutta uskoa, niin en voi sinusta
erota.

Munkki katsoi vanhusta pitkään ja luuli hänen olevan houreissa.

-- Minä olen aivan selvällä järjellä, lisäsi Irja. Mutta entiset
muistot valtaavat vastustamattomasti sieluni. Tiedä, että olet aivan
miesvainajani näköinen siihen aikaan, kun tulin hänet tuntemaan.
Astuntasi, silmäniskusi ja puheesi sointu -- oi mitä muistoja ne
herättävät entisistä, onnellisista oloista!

-- Tämä on taivaallisen isän kummallista kaitsemista, sanoi vieras.
Aivan selvästi Hän käyttää minua välikappaleena, saadakseen sinut
taipumaan kristinuskoon.

-- Minun täytyy myöntää, että viisas on semmoinen Jumala, sillä ei
mikään muu keino voisi kovaa sydäntäni järkyttää. -- Mutta en vielä ole
suostunut.

-- Minä menen nyt ja tulen huomenna.

-- Tule vielä tänä iltana. Eihän sitä tiedä milloin elämäni lanka
katkeaa.

-- Munkki nousi ja meni. Irjan silmät häntä seurasivat.

-- Kummallista, vanhus mutisi. Mikä minulle on tullut? Olenhan kuin
rakkauden houreissa ja kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Ja mitä
merkitsee tämä kaikki? Varmaankin se on auringon viime vilaus vuorten
huipuilla, ennenkuin pimeys peittää maat ja mantereet. Onko tämä sen
kristityn Jumalan tointa. Niin -- kautta Tuonen joen pyörteiden -- en
ole koskaan Ukon huomannut tämmöisiä ihmetöitä tekevän!

Syvissä ajatuksissa lepäsi vanhus, ajatellen itsekseen, että hän
tulee vielä tänään. Ja uusi ihastus valtasi vanhuksen mielen, kun
hän sai taas nähdä nuo suloiset silmät, tuon lumoavan katseen, nuo
heleät sanat, jotka muuttivat uuden uskon perusopit hänen korvissaan
kuulumaan aivan erilaisilta kuin koskaan ennen. Vaatiihan valistunutkin
inhimillinen luonne jotakin näkyväistä uskonnollisten käsitteiden
tueksi, saatikka valistumaton.

Siinä lepäsi Irja ja kuunteli tuota vanhaa ja kuitenkin vanhentumatonta
oppia taivaallisesta Isästä, joka sulasta armosta, säälien syntiin
langennutta ihmiskuntaa, antoi ainoan poikansa uhriksi maailman
synneille. Ja niinkuin kevään routa ja jää sulaa vähitellen auringon
karttuvan lämmön vastustamattomasta voimasta, niin nyt tuon vanhan
pakanankin sielu ei voinut sotia uusia tunteita vastaan, jotka
vuodatettiin hänen sieluunsa kuin kukkaset kesäiselle kedolle.

Useat päivät ja viikot vierivät ohitse. Tyyneenä vaan heikkona makasi
Irja vuoteellaan. Hänen ruumiinsa oli murtunut, hänen sielunsa
muuttunut.

Joka päivä istui munkki hänen luonaan ja koittipa vihdoin viimeinen
elinpäivä vanhukselle. Tyyneenä ja iloisena hän nyt odotti tulevaa
elämää, kun oli kastattanut itsensä. -- Yhä harvempaan hänen rintansa
kohosi ja kun hän viimeisen henkäyksensä veti, piti hän munkkia kädestä
ja hänen silmänsä olivat hänen kääntymisensä maalliseen matkaansaajaan
suunnatut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60987 ***