*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61256 ***

TIIKERIEN PYYDYSTÄJÄ

Kirj.

Katteini Mayne Reid

Suomentanut --r --r





Tampereella,
Hj. Hagelbergin kustantama,
1889.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Tukala matka.


Eräänä edelläpuolenpäivänä lokakuussa v. 1810 näkyi yksinäinen mies
samoilevan noiden äärettömien lakeuksien poikki, jotka ulottuvat Vera
Crutz'in valtion rajoilta Oajacan valtion läpi. Mies oli ratsain ja
aseilla varustettu: mutta sekä hänen hevosenpa että aseensa eivät juuri
olleet soveliata jotakin vihollista kohdatessa, päälliseksi sellaisessa
maassa, jossa mielet juuri silloin olivat kuohuksissa ja jossa voi
joka silmänräpäys odottaa tapaavansa jonkun valtiollisen vastustajan
tahi jonkun noita rosvon viran ottaneita, joita Mejikossa tulvaili ja
jotka ryöstivät kaikilta ilman eroituksetta sekä piittaamatta, mihin
puolueesen nämä kuuluivat.

Tuon matkailijan ainoana aseena oli vanha, käyrä sapeli, mutta
näyttipä epäiltävältä, voisiko sitä vetää ulos rautatupestansa, joka
oli niin ruostunut, kuin jos se vuosikausia olisi maannut virran
pohjassa. Hevonen, jolla matkailija ratsasti, näkyi muinoin olleen
härkätaistelijan oma, jos sai päättää niistä monista arvista, joita
sen oli rinnassa ja kupeissa; vaan mitä hyviä ominaisuuksia sillä
muinoin lienee ollutkin, oli se nyt kurjimpia koneja, kuin nähdä
voi. Vaikka ratsastajansa kuinka olisi sitä kannustanut, oli, näet,
mahdotonta saada sitä parempaan kulkuun kuin hitaasen käyntiin, ja
tätä vitkallista kulkua se teki, nähtävästi malttamattoman omistajansa
suureksi kiusaksi.

Miehen pukuna oli jonkinlainen valkoisesta puuvilla-kankaasta tehty
nuttu ynnä öljymarjan karvaisesta nukkaverasta ommellut roimahousut.
Jalassaan oli hänellä vuohennahkaiset, lyhytvartiset saappaat, jotka
muka olivat olevinaan kartuaninahasta, ja palmupuun kuiduista tehty,
leveäreunainen hattu peitti hänen päätänsä. Olematta oikeastaan
kuluneita, näyttivät hänen vaatteensa kuitenkin jo kauan olleen
käytettyinä. Niiden leikkauksessa ja kutomisessa oli kuitenkin
jotakin, joka ilmaisi niiden omistajan kuuluvan korkeampaan kuin
talonpoikaissäätyyn.

Hän oli nuori, vähän yli kahdenkymmenen vuoden vaiheella, oleva
mies. Kasvonsa ilmaisivat lempeyttä, jota milt'ei olisi voinut pitää
typeryytenä, jos ei tätä viimeksimainittua luuloa olisi vastustanut
pari vilkasta, vaikka hiukan kuopurallaan olevata silmää.

Seutu, jota tuo nuori mies matkusti, oli omiansa herättämään pelkoa,
varsinkin yksinänsä olevassa ihmisessä. Joka haaralle levisi ääretön,
hedelmätöin lakeus, jonka ruskealla pinnalla kasvoi harvassa
kaktuskasveja ja joiden siimeksessä näkyi lyhyellä, kellertävällä
nurmella peitettyjä täpliä. Seutu oli sanomattoman yksitoikkoinen ja
synkkä. Nuo erillään olevat majat, joita pitkien välimatkojen päässä
tien vieressä, näkyi, olivat näiden asujamet hyljänneet. Tämä seikka
ynnä kuuman ilmanalan polttava aurinko, vesitilkankin puute sekä
kuoleman hiljaisuus, joka näillä autioilla aroilla vallitsi, herätti
alakuloisen tunteen, milt'eipä pelkoakin tuossa nuoressa ratsastajassa.

Siten jatkoi hän monta tuntia vitkallista matkaansa. Päivällisen
aika lähestyi, ja auringonsäteet, jotka lankesivat kohtisuoraan
pilvettömältä taivaalta, synnyttivät miltei sietämätöntä kuumuutta.
Tuuli; joka tähän saakka oli ilmaa viilistänyt, oli lakannut, puiden
näivettyneet lehdet riippuivat värähtämättä oksissa, ja hevonen, joka
yhä vaivaloisesti ryömi eteenpäin, näytti tulevan yhtä liikkumattomaksi
kuin lehdetkin.

Janon vaivaamana ja väsyneenä matkasta, jonka oli kulkenut, laskeusi
tuo nuori matkustaja vihdoinkin hevosen seljästä ja heitti ohjakset
hevosensa kaulalle. Hänen ei tarvinnut peljätä elukan väärinkäyttävän
sille täten annettua vapautta. Ei ollut vähintäkään vaaraa, että se
juoksisi tiehensä.

Jättäen hevosen omaan valtaansa, meni ratsastaja erään _nopali_-ryhmän
luokse, toivoen kentiesi siitä löytävänsä hedelmiä, joilla sammuttaisi
janonsa. Onni oli hänelle myötäinen, ja poimittuansa joitakuita
"intianiviikunoita," joiksi nopalipuun hedelmiä nimitetään, ja
poistettuansa niiden okaiset kuoret, onnistui hänen syömällä hyvän
joukon näiden imelähköä lihaa jokseenkin sammuttaa tuota ankarata
janoa, joka tähän saakka oli häntä vaivannut. Täten itseänsä
virkistettyään, nousi hän jälleen satulaan, jatkamaan keskeytettyä
matkaansa.




TOINEN LUKU.

Arvoitus.


Kun tuo yksinäinen matkailija oli ratsastanut monta kilometriä, saapui
hän pieneen kylään. Täällä niinkuin muuallakin tien varrella huomasi
hän hämmästykseksensä huoneet autioiksi ja omistajainsa hylkäämiksi.
Ei yhtäkään elävätä olentoa ollut näkyvissä, eikä mitään ollut noissa
autioissa huoneissa, ei ruokaa nälän häätämiseksi eikä juomaa janon
sammuttamiseksi, ja ratsastaja jatkoi matkaansa.

-- Varsin kummallista, mutisi hän itseksensä, -- mitähän ihmettä tämä
täydellinen väen tyhjyys merkinnee?

Paitsi nuo autioksi jätetyt huoneet, herätti vielä eräs toinenkin
seikka hänen huomiotansa. Miltei joka majan luona, joiden ohitse hän
kulki, näki hän kanoteja ja ruuhia puiden oksissa riippuvan, monta
metriä korkealla. Koska tässä maanpaikassa ei ollut järveä eikä virtaa,
eipä pienintä puroistakaan, ei ollut kummaa, että tällainen näkö
herätti hänen ihmettelyänsä.

Parhaillansa kun ratsastaja mietti tätä arvoitusta, kuuli hän
takanansa äänen, joka hänessä herätti iloisen tunteen. Se oli hevosen
kavionkopsetta, joka ilmaisi jonkun ratsastajan häntä lähestyvän, ja
pian olikin ratsastaja matkailijan rinnalla.

-- Herran rauha! tervehti äskentullut, koskettaen hattuansa.

-- Herran rauha! vastasi toinen, tehden samanlaisen eleen.

Tuo äskentullut oli nuori, noin neljännellä- tahi viidennelläkolmatta
oleva mies, hiukan keskinkertaista pitempi, vaan luotu vartalolla,
joka ilmaisi sekä uljuutta että voimaa. Hänen kasvonsa piirteet olivat
säännölliset, silmänsä mustat sekä säkenöitsevät, viiksensä tuuheat
ja ylöspäin kierretyt, hipiänsä ahavoittunut. Kaikki nämä seikat
ilmaisivat hänen olevan toimellisen miehen, samalla kuin hänen voimakas
ja käskevä ryhtinsä todisti kiivaita kiihkoja sekä tuota kuumaa,
arapialaista verta, joka juoksee monen espanjalais-mejikolaisen perheen
suonissa.

Hänen hevosensa oli rautio, jolla oli ohuet raajat ja jäntevä vartalo,
joka myöskin oli alkuaan itämaista. Tuo helppous, millä ratsastajansa
sitä ohjasi ja miehen horjumatoin, uljas ryhti satulassa, ilmaisivat
hänen olevan mitä parhaimpia ratsastajia.

Pukunsa oli sekä kallisarvoinen että komea. Hänellä oli
valkaisemattomasta liinavaatteesta tehty nuttu, purpuranpunaisesta
silkkisametista tehdyt roimahousut, puhvelinnahkaiset
saappaat, varustetut pitkillä, välkkyvillä kannuksilla, sekä
vikunjankarva-kankaasta tehty hattu, kultanauhalla koristettu. Puvun
puolittain sotilaspuvun kaltaisuutta enensi vielä vyötäisillä olevasta
vyöstä nahkatupessa riippuva miekka ja satulanpukaan kiinnitetty
tuliluikku.

-- Ystäväni, lausui äskentullut ratsastaja hetken vaiettuansa ja luoden
silmänsä tuon toisen kurjaan nahkakoniin, -- sallikaatte minun kysyä,
aijotteko kauaksikin tuolla hevosella?

-- En, Jumalan kiitos, kuului vastaus -- ainoastaansa San
Salvador-nimiseen maakartanoon, johon, jos en erehdy, tuskin on
kolmeakymmentä kilometriä tästä.

-- San Salvador? Luulenpa joskus kuulleeni sellaisen nimen. Eikö
mainittu kartano ole erään Las Palmas-nimellisen maatilan läheisyydessä.

-- On, korkeintansa luullakseni kymmenen kilometriä siitä.

-- Ah, sittenpä meillä on sama matka, sanoi tuo kultanauhaisella
hatulla varustettu mies. -- Minä kuitenkin pelkään, hän jatkoi,
hilliten hevosensa intoa -- että me pian joudumme eroon. Teidän
hevosellanne ei näy olevan kiirettä.

Noita viimeisiä sanoja seurasi hymyily.

-- Aivan oikein, vastasi toinen myöskin hymyillen, -- ja monta
kertaa on minulla matkallani ollut syytä surkutella hyvän isäni
huononpuoleista säästäväisyyttä, kun hän ei antanut minulle oikeata
ratsuhevosta, vaan sen sijaan kurjan konin, joka onnellisesti on voinut
välttää kaikkien härkien sarvet Valladolidin sirkuksessa.

-- Ette kait tarkoita tulleenne koko matkaa Valladolidista tuolla
elukalla?

-- Tarkoitan sennor... mutta minä olenkin ollut kaksi kuukautta
matkalla.

-- Te olette olleet niin kohtelias, lausui vieras, puheen hetkeksi
tauottua, -- että olette sanoneet minulle olevanne Valladolidista.
Sallikaatte minun vastavuorostani sanoa teille, että olen Mejikosta,
ja että nimeni on Rafael Tres-Villas, sekä että olen katteini
kuningattaren rakunaväessä.

-- Ja minun nimeni, vastasi toinen on Kornelio Lantejas, sekä olen
oppilas Valladolidin yliopistossa.

-- Noh, sennor don Kornelio, voitteko antaa minulle selityksen erääsen
arvoitukseen, joka on kaksi päivää pitänyt minua ymmällä ja josta en
ole voinut keltään muulta kysellä, siitä yksinkertaisesta syystä,
etten ole nähnyt elävätä sieluakaan, sittenkuin tulin tähän pahuuksen
maahaan. Miten selitätte te tämän täydellisen tyhjyyden: majat ja
kylät ilman asujamitta, ruuhet sekä kanotit riippuvina ales puista
seudussa, jossa voi ratsastaa viisikymmentä kilometriä, löytämättä
vesipisaratakaan?

-- En voi laisinkaan sitä selittää, sennor don Rafael, vastasi
ylioppilas; -- se on minuakin kummastuttanut, vieläpä enemmänkin: se on
herättänyt minussa suurta pelkoa.

-- Pelkoako? kertoi rakuunakatteini. -- Minkä vuoksi?

-- Niin, näettekö, sennor, minulla on tuo paha tapa, että pelkään
enemmän vaaroja, joita en käsitä, kuin niitä, jotka tiedän. Minä
pelkään kapinan levinneen tähänkin maakuntaan, vaikka minulle on
sanottu Oajacan olevan aivan rauhallisen. Luultavasti on väestö
jättänyt asumuksensa, välttääkseen joutumasta jonkun maata kiertelevän
kapinoitsijajoukon kynsiin.

-- Oh, lausui rakuunakatteini, ylönkatseellisesti nyykäyttäen päätänsä.
-- Köyhät raukat, kuten he, eivät tavallisesti pakene rosvoja.
Sitäpaitsi ei maanväestöllä olekaan mitään pelkäämistä niiltä,
jotka kapinalippua seuraavat. Kaikissa tapauksissa eivät venheet
ole riipustetut puihin, jotta niillä näitä aavoja hiekkalakeuksia
purjehdittaisiin. Ei, joku muu kuin kapinan pelko on pannut näiden
ihmisten pään pyörälle, vaikka en todellakaan voi arvata, mikä se on.

Pitkän hetken jatkoivat nuo molemmat miehet matkaansa vaitonaisina,
kumpikin miettien tuota omituista seikkaa, joka oli heidän
kummastustansa herättänyt ja jonka syytä ei kumpikaan osannut selittää.




KOLMAS LUKU.

Kaksi nälkäistä matkustajaa.


Rakuna rupesi ensiksi taasen puhetta jatkamaan.

-- Te, sennor don Kornelio, hän lausui -- te, joka tulette
Valladolidista, voitte kentiesi antaa minulle uudempia tietoja, kuin
mitä itse olen kuullut, Hidalgon ja hänen sotajoukkonsa retkistä.

-- Enpä paljon, kuten pelkään, vastasi ylioppilas; -- unhotattepa,
sennor, minun olleeni vanhan hevoseni hitauden takia kaksi kuukautta
matkalla. Valladolidista lähteissäni siellä yhtä vähän ajateltiin
kapinaa kuin uutta vedenpaisumustakaan. Kaiken, mitä siitä tiedän,
olen saanut kuulla kulkupuheiden kautta s.o. niin paljon kuin siitä
on uskallettu puhua pyhää inkvisitionia pelkäämättä. Sitäpaitsi, jos
saa uskoa Oajacan piispan kiertokirjettä, ei kapina tule saamaan hänen
hiippakunnassansa montakaan osallista.

-- Ja miksi ei? kysyi rakuunakatteini jonkinlaisella uljuudella, joka
ilmaisi, ettei kapina hänessä tulisi saamaan minkäänmoista vastustajaa.
-- Mitä syitä piispa mainitsee?

-- Mitäkö syitä? vastasi ylioppilas. -- Ainoastansa sen, että piispa
Bergosa y Jordan tulisi julistamaan heidät pannaan. Hän sitäpaitsi
vakuuttaa, että kaikki kapinoitsijat voi tuntea sarvistansa ja
pukinjaloistansa.

Sen sijaan että olisi nauranut tuon nuoren ylioppilaan
herkkäuskoisuudelle, pudisteli rakuuna tyytymättömän näköisenä päätänsä.

-- Niin, lausui hän ikäänkuin itseksensä, -- sillä tavalla pappimme
sotivat parjauksen ja viekkauden aseilla sekä panevat hurjan taikauskon
avulla kreolien päät pyörälle! Vai niin, sennor Lantejas, hän jatkoi,
kääntyen ylioppilaasen -- te ette tahdo liittyä kapinoitsijoihin
pelosta, että saisitte nuo pirulliset koristukset, joilla piispa on
uhannut?

-- Taivas minua semmoisista varjelkoon! -- Onhan se uskonkappale. Ja
kukapa sen paremmin tietäisi kuin tuo kunnianarvoinen Oajacan piispa?
Sitäpaitsi, jatkoi hän, nähdessään matkatoverinsa vihasta säihkyvän
silmäyksen, -- minä olen rauhallista mielenlaatua ja aijon mennä
hengelliseen säätyyn. Kumpaiseenko puolueesen tullenkin liittymään,
koetan ainoastansa rukouksillani hankkia sille voittoa. Kirkko kammoaa
verta.

Ylioppilaan lausuessa näitä sanoja loi rakuuna häneen syrjäsilmäyksen,
joka näytti ilmaisevan, että oli yhdentekevä, kumpaiseenko puolueesen
hän tulisi liittymään, koska ei kumpaisellakaan olisi suurta hyötyä
näin surkeasta sankarista.

-- Papiksi vihkimistäkö varten olette tulleet Oajacaan?

-- En, vastasi Lantejas, -- minulla on tänne tykönänsä toisenlaista
asiaa. Olen tullut tänne isäni käskystä, jonka veli on tuon ison San
Salvator-nimisen maatilan omistaja. Minun tulee muistuttaa setääni,
että hän on leski, rikas sekä lapsetoin, ja että hänellä on puoli
tusinaa veljenpoikia autettavana. Sellaista asiaa minulla on San
Salvadoriin. Mitäpä sille voin? Arvoisa isäni rakastaa liiaksikin tämän
elämän hyvyyksiä, ja minun on täytynyt tehdä noin tuhannen kilometrin
matka, tiedustelemaan sukulaisemme mielialaa meitä kohtaan.

-- Ja samalla ottamaan selkoa hänen omaisuutensa arvosta?

-- Oh, mitä siihen tulee, tiedämme täydellisesti, minkä arvoinen se on,
vaikk'ei yksikään meistä ole siellä ollut.

Tämän vastauksen jälkeen, joka tuotti enemmän kunniata hänen päällensä
kuin sydämellensä, hän jatkoi:

-- Noh, niin, voinpa huoleti sanoa, ettei veljenpoika koskaan ole
tullut setänsä luokse niin nälkäisenä, kuin minä olen tekevä. Tuon
kaikkien majojen ja kylien, joiden ohi olen kulkenut, selittämättömän
tyhjyyden ja sen tarkkuuden vuoksi, jolla omistajat ovat vieneet
mukanansa pienimmän kananpoikaisenkin, ei ole koko maassa ainoata
suttakaan, joka olisi minua nälkäisempi.

Rakunakatteini oli yhtä pahassa pulassa. Kaksi päivää oli hän
matkustanut, näkemättä elävätä sieluakaan. Hänen hevosensa oli tosin
haukannut vähän ruohoa tienvierestä, mutta itsellensä ei hän ollut
voinut hankkia muuta ruokaa, kuin moniaita metsähedelmiä ja marjoja.

Katteini kertoi nyt vuorostaan uudelle matkatoverillensa, että hänen
isänsä, eräs espanjalainen herrasmies, oli varakuningas Iturrigarayn
vangittua vetäytynyt Del Valle-nimiseen maakartanoonsa, johon
katteini nyt aikoi mennä häntä tervehtimään. Hän ei tuntenut tuota
mainittua maakartanoa, koska hän ei ollut siellä oleskellut, paitsi
varhaisimmassa lapsuudessansa, mutta hän tiesi sen olevan jo mainitun
Las Palmas-nimisen maakartanon läheisyydessä. Ollen vähemmän puhelias
kuin don Kornelio, ei hän ilmaissut tälle muuta syytä matkaansa, vaikka
semmoinenkin oli, ja joka oli hänestä paljoa hauskempi kuin lapsuutensa
kodin jälleen näkeminen.

Aurinko läheni jo taivaanrantaa, ja molempien ratsastajain varjot
kuvautuivat pitkinä pölyisellä tiellä, samalla kun nuo punaset
"kardinali"-linnut sekä papukaijat olivat alkaneet iltalaulunsa.

Jano, joka noita kumpaakin matkustajaa rasitti vielä enemmän kuin
nälkä, kiihtyi yhä, ja vähän väliä loi katteini malttamattomia
silmäyksiä toverinsa hevoseen. Hän ei voinut olla huomaamatta tuon
eläinraukan veden puutteesta yhä hiljentävän käyntiänsä.

-- Sennor don Kornelio, lausui rakuna pitkän ajan vaijettuansa, --
oletteko koskaan lukeneet haaksirikoista, joissa eloon jääneet raukat,
välttääksensä nälkään kuolemista, ovat heittäneet arpaa, kuka joutuisi
toisten syötäväksi.

-- Ah, olen kylläkin, vastasi Lantejas hiukan vapisevalla äänellä; --
mutta minä toivon, ettemme tule pakoitetuksi tähän vastenmieliseen
hätäkeinoon.

-- Tosiaankin, vastasi rakuuna vakavan näköisenä, -- tunneinpa itseni
niin nälkäiseksi, että voisin syödä heimolaisenikin... vaikkapa hän
olisi rikaskin ja minä hänen perillisensä, kuten te setänne, San
Salvadorin isännän!

-- Mutta emmehän olekaan merellä, sennor, tahi venheessä, josta ei ole
mitään poispääsemisen mahdollisuutta.

Ylioppilas näytti, tätä lausuessaan ja luoden silmäyksen heidän
edessänsä olevaan erämaahan, saaneen uuden aatteen, ja innolla, joka
ilmaisi hänen levottomuuttansa, hän jatkoi:

-- Mitä minuun tulee, nelistäisin minä, jos istuisin noin vankan ja
virman hevosen seljässä, kuin teidän on, suorastansa San Salvadorin
maakartanoon ja lähettäisin sieltä apua jälkeenijättämälleni
matkatoverille.

-- Senkö neuvon minulle todellakin annatte?

-- Sen, enkä voi keksiä yhtäkään parempata.

-- Hyvä! sanoi rakuunakatteini. -- Minä noudatan sitä, sillä, totta
puhuen, minä tunnen jonkinmoista malttamattomuutta pääsemään perille.

Näin lausuen ojensi don Rafael kätensä ylioppilaalle.

-- Sennor Lantejas, hän lausui, -- me eroamme ystävinä. Toivokaamme,
ettemme koskaan kohtaisi toisiamme vihollisina. Kukapa voi
kuitenkaan tietää tulevaisuutta? Te näytätte olevan taipuvainen
vastenmielisyydellä katselemaan tätä yritystä kolmesata-vuotisessa
orjuudessa olleen maan vapauttamiseksi. Minä puolestani tullen kentiesi
tarjoamaan käteni ja, jos vaaditaan, henkenikin, auttaakseni sitä
jälleen voittamaan vapautensa. Hyvästi! Avun lähettämistä teille en
tule unohtamaan.

Tätä sanoessaan puristi upseeri lämpimästi ylioppilaan kylmiä, laihoja
sormia, hellitti hevosensa ohjaksia, joka ei tarvinnut kannustamista,
ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pölypilveen.

-- Jumalan kiitos! lausui Lantejas, hengittäen jälleen vapaasti. --
Luulenpa todellakin, että tuo nälkäinen ihmissyöjä olisi voinut minut
niellä! Mitä siihen tulee, että minä tappelutantereella rupeaisin
tätä Goliathia tahi ketään muuta vastaan taistelemaan, siitä ei ole
suurta pelkoa. Eipä paholainen kaikkine sarvinensakaan saisi _minua_
sotamieheksi, ei kapinan _eduksi_ eikä sitä _vastaankaan_.

Ja ylioppilas jatkoi yksinäistä matkaansa, mielissään, että oli
välttänyt luulemansa vaaran.

Juuri yön tullessa saapui hän paikkaan, jossa kaksi tahi kolme majaa
oli tien varrella. Samoinkuin muut, olivat nämäkin autiot. Nämä
nähdessään seisahtui kuitenkin tuo vanha hevonen ja vastusti jyrkästi
edemmäksi kulkemista. Ratsastajansa, joka myöskin oli väsynyt, päätti
siis viipyä majojen luona, kunnes tuo rakuunakatteinin lupaama apu
ehtisi saapua.

Yhden majan edessä kasvoi kaksi pitkää tamarindi-puuta, joiden väliin
oli kiinnitetty makuuverkko noin kolme metriä maasta korkealle. Se oli
tilava ja näkyi kutsuvan väsynyttä matkustajaa levolle, ikäänkuin se
olisi siihen juuri häntä varten asetettu.

Koska kuumuus vielä oli tukahduttava, päätti hän noudattaa tuota
kutsua, ollen menemättä mihinkään majaan, riisui hevoseltansa satulan
ja laski hevosensa menemään minne tahansa sekä kiipesi tamarindipuuta
myöten makuuverkkoon. Oikaisten itsensä tähän, makasi hän hetken aikaa,
tarkasti kuunnellen ja toivoen kuulevansa jotakin ääntä, joka kentiesi
voisi ilmaista tuon odotetun avun tulemista.

Oli sysimusta yö. Koko luonto oli mennyt levolle, ja syvä hiljaisuus
vallitsi ympäristössä.

Ylioppilaan yhä kuunnellessa, kuuli hän omituisia, salaperäisiä ääniä.
Kuului alituista jytyä ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinää tahi
myrskyisen meren meuruamista. Säikähtyneenä tästä selittämättömästä
äänestä, joka oli tulevalta myrskyltä varoittavan äänen kaltainen,
makasi hän hetken valveillansa; mutta vihdoin väsymys hänet voitti, ja
hän vaipui sikeään uneen.




NELJÄS LUKU.

Musta ja punanen.


Samana ehtoona, noin tunti auringonlaskun edellä, tuli kaksi miestä
kävellen erään pienen, maakunnassa juoksevan virran varrella, lähellä
sitä majaryhmää, johon ylioppilas oli pysähtynyt, ja noiden majojen
sekä Las Palmas-nimisen maakartanon puolivälillä.

Toinen näistä miehistä oli intiani, jota todisti hänen vaskenruskea
ihonsa ja omituinen pukunsa, jona oli harmaa, mustajuovainen
villapaita; lyhyvillä hihoilla, joista näkyi pari vankkoja, jänteviä,
mitä tummimman vasken karvaisia käsivarsia. Hänen paitansa oli
kiedottu vyötäisille paksulla nahkavyöllä, ja paidan alapuolelta näkyi
punaisenruskeat, lampaannahasta tehdyt roimahousut, jotka ulottuivat
ainoastansa polviin saakka. Tästä jalkoihin asti, joita verhosi
punasenruskeat kengät, olivat intianin sääret paljaina. Päässään
oli hänellä kaislahattu, jonka alta roikkui kaksi pitkää, mustaa
palmikkoa, yksi kummallekin poskelle, ja ulottuivat aina kyynärvarsiin
saakka. Toisella olallansa kantoi intiani lyhyttä, paksua, jokseenkin
ruostunutta pyssyä, samalla kun pitkä _machetè_ (puoleksi sapeli,
puoleksi veitsi) oli pistetty vyönsä alle.

Hänen toverinsa oli neekeri, jonka vaatteet tuskin olivat muuta
kuin repaleita. Muutoin ei hänessä ollut mitään huomattavaa, paitsi
hämmästyneen herkkäuskoisuuden näkö, kun hän kuunteli, mitä intianilla
oli sanomista. Vähän väliä näyttivät hänen kasvonsa huonosti salattua
pelkoa.

Punanen mies, jonka kantapäillä tuo musta seurasi, meni pitkin rantaa
sellaiselle kohdalle, missä se oli metsätöin ja matala. Hän piti
vartaloansa hiukan eteenpäin kumarruksissa ja silmänsä maahan luotuina.
Äkkiä hän pysähtyi.

-- Katsokaapas! lausui hän, kääntyen neekeriin ja osoittaen maahan. --
Sanoinhan teille puolessa tunnissa löytäväni niiden jäljet. Kas tuossa!

Intianin ääni ilmoitti voittoriemua; mutta eipä tähän iloon laisinkaan
hänen toverinsa yhtynyt, joka pelästyneen näköisenä maata tähysteli.
Mitä hän siinä näki, olikin omiansa levottomuuden herättämiseksi.
Pehmeään saveen oli painunut kymmenittäin eri suuria, tuon
verenhimoisen jaguarin, espanjalaisen Amerikan tiikerin, jälkiä.

-- Ei ole kulunut puolta tuntiakaan siitä, kun ne täällä ovat olleet,
jatkoi intiani. -- Katsokaas, huudahti hän, osoittaen virtaa. -- Ne
ovat olleet tässä juomassa tuskin kymmenen minuuttia sitten; vesi on
vieläkin sameriaista!

-- Menkäämme täältä, esitteli neekeri, jonka musta naama oli
tuhkanharmaa pelosta. Eihän meidän täällä pysähtymisestämme ole mitään
hyötyä. Näettekös, tässä on monta ja eri suuriakin jälkiä! Jumala meitä
armahtakoon! Tästä lienee koko tiikerilauma kulkenut.

-- Oh, te liioittelette, lausui intiani ivallisesti nauraen. --
Lukekaamme ne, hän jatkoi, kumartuen katselemaan jälkiä, -- yks, kaks,
kolme, neljä... yksi koiras, yksi naaras ja sen kaksi pentua. Peijakas!
Mikä näky tiikerin pyydystäjälle!

-- Niin, kyllä niin, myönsi neekeri epäröiden.

-- Mutta, jatkoi toinen, -- emme voi niitä tänään etsiä. Meillä on
tärkeämpiäkin asioita toimitettavana.

-- Eiköhän olisi parempi, jos jättäisimme sen, josta olette puhuneet,
huomiseksi, ja että nyt palajaisimme kartanoon? Olen tosin kovin
utelias näkemään niitä ihmeitä, joita olette luvanneet minulle näyttää,
mutta...

-- Kuinka, huudahti intiani.-- Lykätäkkö huomiseen? Mahdotointa. Uutta
tilaisuutta ei tule ennen kuukauden kuluttua, ja silloin me olemme
kaukana täältä. Ei, ei, Claro, hän jatkoi, -- sen täytyy tänään,
vieläpä tällä hetkelläkin, tapahtua. Istahtakaamme siis.

Ja noudattaen teolla sanojansa, laskeutui intiani nurmelle, jolloin
neekerinkin, vaikka ei olisi tahtonutkaan, täytyi noudattaa hänen
esimerkkiänsä. Mutta tuo muutos heidän asemassaan ei ehkäissyt Claron
pelkoa, ja hän katseli hätäisenä ympärillensä joka haaralle, ikäänkuin
hän olisi odottanut jaguarein milloin tahansa hyökkäävän heidän
kimppuunsa.

Intiani huomasi hänen levottomuutensa ja koetti häntä tyynnyttää.

-- Teillä, toverini, ei ole mitään pelkäämistä, hän sanoi. Tiikereillä
on koko virta juotavana, eikä ole luultava, että ne tänne palajaisivat.

-- Mutta ne voivat olla nälissään, vastasi Claro, -- ja minä olen
kuullut niiden pitävän enemmän mustista miehistä, kuten minäkin olen,
kuin valkosesta tahi intianista.

-- Ha, ha, ha! nauroi hänen toverinsa. Älkää itseänne sillä imarrelko.
Eipä ole, miesparka, koko valtiossa ainoatakaan tiikeriä, joka olisi
kylliksi typerä pitämään sitkeätä sekä mustaa luurankoa, kuten teitä,
nuoren varsan tahi vasikan lihaa parempana, jota ne voivat saada,
milloin vaan haluavat. Ha, ha, ha! Jospa jaguarit vaan kuulisivat
teidän sananne, nauraisivat ne itsensä kuoliaaksi.

Se seikka, että intiani puhui näin tyynesti jaguareista, on helposti
selvitettävissä, sillä juuri näiden petojen pyydystämisestä hän
elikin. Hän oli, näet, tiikerin surmaaja, erityinen luokka miehiä,
joiden ainoana työnä on näiden petojen vainoaminen ja tappaminen,
jotka kuumassa ilman vyöhykkeessä olevissa Amerikan osissa tuhoavat
suurten maatiluksien hevosia ja nautoja. Näiden petojen joukosta tekee
jaguari suuremmat tuhot, ja koska tätä eläintä, kuten jo mainittiin,
espanjalaisessa Amerikassa nimitetään tiikeriksi, on äskenmainittu
miesluokka saanut _tiikerin pyydystäjän_ nimen. Moni suuremmista
tiluksista pitää palveluksessaan yhden tahi useamman näitä pyydystäjiä,
ja se intiani, jonka lukijoillemme olemme esitelleet, oli Del
Valle-nimisen kartanon tiikerin pyydystäjä.

-- Ah! huudahti hän raivoisan voittoriemun äänellä. -- Ei tiikerit
eivätkä ihmisetkään rankaisematta pilkkaa Costalia. Mitä näihin
tiikereihin tulee, jatkoi hän hetken vaijettuansa -- olkoot ne tänä
yönä rauhassa. Ei mitään menetetä vaikka aamuunkin odotamme. Minä voin
pian päästä niiden jäljille taasen, ja se tiikeri, jonka tyyssijan
minä tiedän, on kuoleman oma. Tänä yönä meillä on muutakin tehtävää.
Nyt syntyy uusi kuu ja silloin näyttäikse veden neito hajatukkinensa
koskipaikoissa ja erämaiden järvien pienalla.

-- Veden neitoko hajatukkinensa?

-- Niin, hän, joka kullankaivajoille osoittaa runsaimmat kultasuonet ja
sukeltajoille helmet, jotka kimaltelevat näkinkengissä suurten merien
pohjalla.

-- Mutta kuka teille tuota on sanonut? kysyi Claro epäilevän näköisenä.

-- Esi-isäni... Zapotekit, vastasi Costal juhlallisella äänellä; -- ja
eivätkö _he_ sitä tietäisi? He ovat oppineet nämät asiat Tlalok'ilta
ja Matlakuets'ilta... ne olivat yhtäsuuria jumalia kuin valko-ihoisten
Kristuskin. Miksi hän...

-- Älä puhu niin kovaa! keskeytti häntä Claro, äänellä, joka ilmaisi
peljästymistä. -- Ristittyjen papeilla on korvat kaikkialla. He
voisivat sanoa sitä Jumalan pilkkaamiseksi ja... peijakas vieköön!
inkvistioni on yhtä vaarallinen musta- kuin valko-ihoisillekin!

Inkvisitioni-sana näkyi valtavasti vaikuttaneen intianiin, sillä hän
hiljensi äänensä jatkaessaan:

-- Esi-isäni ovat meille sanoneet, ettei veden neito milloinkaan
näyttäikse yhdelle. Pitää olla kaksi... kaksi rohkeaksi tunnettua
miestä, sillä jumalaiset usein suuttuvat, jos niitä herätetään, ja
silloin on niiden viha hirmuinen. Koska täytyy olla kaksi miestä,
tarvitsen minä välttämättömästi toisenkin. Tahdotteko tulla toverikseni?

-- Hym! äännähti Claro. -- Voinpa kerskata, etten pelkää ihmistä,
vaikk'en voi sanoa samaa tiikeristä. Mitä teidän veden neitoonne tulee,
näkyy se olevan ihko paholainen...

-- Ihminen, tiikeri tahi paholainen lausui Costal, -- kaikki ovat yhtä.
Kuka niistä piittaa, jos on rohkea sydän... varsinkin kun rohkeuden
palkintona on kylläksi kultaa tekemään köyhästä intianista ylhäisen
herran?

-- Ja neekeristäkin?

-- Totta kait.

-- Mutta, jatkoi Claro surullisella äänellä, -- kulta ei meitä
kumpaakaan hyödyttäisi. Neekeri tahi intiani, kumpikin olemme orjia, ja
isäntämme sen pian meiltä ottaisi.

-- Totta kyllä, mitä sanotte; mutta, Claro, ettekö ole kuulleet erään
pohjoisissa olevan papin saarnanneen kaikkien rotujen vapauttamisesta
ja kaikkein yhdenvertaisuudesta!

-- En, vastasi neekeri -- siitä en ole kuullut niitäkään.

-- Noh, kuulkaa sitten, että se päivä on käsissä, jona intiani tulee
yhdenvertaiseksi valkoihoisen kanssa, kreoli espanjalaisen kanssa, ja
jolloin intiani, semmoinen kuin minäkin olen, voi tulla kumpaisenkin
herraksi.

Zapotekein jälkeläinen lausui nämä sanat voitosta riemuitsevan äänellä.

-- Niin, hän jatkoi, -- meidän entinen mahtavuutemme päivä on
jälleen koittava. Siinäpä syy, miksi niin haluan kultaa kerätä.
Tähän asti en ole huolinut sitä etsiä, koska se, kuten sanotte,
pian orjaparan käsistä riistettäisi. Nyt, kun pääsen vapaaksi, ovat
olosuhteet muuttuneet, ja minä tarvitsen kultaa esi-isiemme komeuden
uudistamiseksi.

Claro ei voinut olla heittämättä kummastelevaa silmäystä toveriinsa.
Tuo raaka arvollisuus, joka näyttäytyi tiikerin pyydystäjän kasvoissa,
häntä hämmästytti samoinkuin se korskea tapa, jolla tämä, La Palman
kartanon palvelija, puhui kansansa entisen loiston uudistamisesta.

Hänen silmäyksensä samoinkuin sen merkityskin eivät jääneet intianilta
huomaamatta.

-- Kuulkaapa, Claro-ystäväni, hän jatkoi, tehden käsivarrellansa
ilmassa kiekuran, -- niin pitkältä kuin ratsastaja voi ehtiä auringon
nousun ja laskun välillä... pohjoisista etelään, idästä länteen...
ei ole maatilkkaakaan, jota minun esi-isäni, nuo muinoisen Zapotekan
hallitsijat, eivät olisi omistaneet. Ennenkuin valkoihoisten miesten
laivat tulivat meidän rantamillemme, olivat he koko tämän maan
hallitsijoina... merestä mereen. Tuhansia sotilaita seurasivat heidän
lippuansa ja kokoontuivat linnunsulalla koristetun sotavaakunansa
ympärille. Meressä olivat helmisimpsukka-luodot heidän, ja maalla
kultakaivokset. Tuo keltainen metalli kiilsi heidän vaatteissansa sekä
aseissansa tahi vieläpä koristi heidän jalassansa olevata sandaaliakin.
Heillä oli sitä niin runsaasti, että tuskin tiesivät, mitä sillä
tekisivät.

Intiani olisi voinut jatkaa sangen kauan toverinsa keskeyttämättä Tämä
oli mykkänä hämmästyksestä samoinkuin jonkinlaisesta vaistomaisesta
kunnioituksesta, jonka kumppaninsa sanat hänessä herätti. Luultavasti
ei neekeri milloinkaan ollut kuullut voimallisen ja sivistyneen kansan
tässä maassa ennen espanjalaisten tuloa asuneen. Kaikissa tapauksissa
ei hän milloinkaan ollut aavistanut sen miehen, joka tämän tiedon
hänelle oli antanut, tämän puoleksi pakanallisen, puoleksi kristityn
tiikerin pyydystäjän, olevan Tehuantepekin muinoisten hallitsijaan
jälkeläisiä.

Costal, annettuansa nämä tiedot heimolaistensa muinoisesta
loistosta, joissa tiedonannoissa, huolimatta hänen kerskailevasta
lausuntotavastansa, kuitenkin oli paljon totta, vaipui sitten ihko
äänettömäksi.




VIIDES LUKU.

Jaguarin ajo.


Aurinko läheni vähitellen taivaanrantaa, kun korkeaääninen,
pitkäveteinen ulvonta, ensiksi kimakkana, mutta sitten loppuen käheään
kiljuntaan, tuli kumpaisenkin seikkailijan korviin eräästä vähän matkaa
alempana olevasta saniaispensastosta.

-- Jesus Maria! huudahti neekeri, kavahtaen seisovallensa. -- Tiikeri
on täällä.

-- Noh, entä sitten? lausui Costal, joka ei ollut noussut jaloillensa
eikä vähääkään liikahtanut.

-- Tiikeri! kertoi neekeri säikähdyksissään

-- Tiikeri! Te erehdytte, sanoi Costal.

-- Suokoon Jumala, että niin olisi, vastasi neekeri, saaden toivon
kipinän, että hän, mitä tuohon ääneen tulee, olisi erehtynyt.

-- Te erehdytte mitä niiden lukuun tulee, vastasi Costal tyynesti.
-- Siellä ei ole _yksi_, vaan _neljä_ tiikeriä, jos näiden pennutkin
otetaan lukuun.

Neekerin kasvot, kuullessansa millä tavalla hän oli erehtynyt, tulivat
pelästyneen näköisiksi, ja hän oli juoksemaisillaan pois kartanoon.

-- Varokaa itseänne, sanoi intiani, silminnähtävästi huvitettuna
toverinsa pelosta. -- Minä luulen todellakin tiikerien haluavan
neekerin lihaa.

-- Peijakas! äskenhän sanoitte juuri päinvastoin.

-- Noh, kentiesi minä tässä kohden erehdyn; mutta varmaan tiedän
tiikeriparin, koiraksen ja naaraksen ei yksissä ollessa tällä tavoin
kiljuvan. On siis varsin luultavaa, että ne tällä hetkellä ovat
erillänsä, ja että te, jos nyt menisitte kartanoon, tulisitte vaaraan
joutua niiden keskelle.

-- Taivas minua sellaisesta varjelkoon, mutisi neekeri.

-- Noh, sittenpä onkin viisainta, että jäätte tähän, missä olette...
miehen luokse, joka ei vähintäkään pidä lukua tiikereistä.

Neekeri epäili, ei oikein tietäen, minkä päätöksen hän tekisi. Tässä
silmänräpäyksessä kuului kuitenkin uusi kiljunta vastakkaiselta
taholta, joka hänelle todisti tiikerin pyydystäjän totta puhuneen.

-- Pedot etsivät jotakin syödäksensä, lausui Costal, -- siinäpä syy,
miksi ne toisiansa huutelevat. -- Ja nyt, hän ivaten jatkoi, -- jos
teillä vielä on halua, niin lähtekää kartanoon.

Neekeri oli kuitenkin jo luopunut kaikista sellaisista aikeista,
kuullessaan yhden tiikerin kiljuvan kartanolta päin. Sen sijaan hän
vetäysi lähemmäksi järkähtämätöntä toveriansa, joka ei edes ollut
viitsinyt tarttua nurmella vieressään olevaan tuliluikkuunsakaan.

-- Hyh! mutisi intiani itseksensä, -- tämä neekeri tuskin onkaan
tarpeeksi rohkea minun aikomuksiini. Minun täytyy odottaa, kunnes
tapaan hiukka uskaliaamman. Sitten noudattaen jälleen ajatuksiensa
juoksua, jonka jaguarin kiljunta oli keskeyttänyt, hän ääneensä
jatkoi: -- Missä on se punanen mies, missä se musta, joka ei tahtoisi
kohottaa käsivarttansa tätä urhollista pappia auttaakseen... häntä,
joka on noussut sortajia vastaan... kaikkein zapotekein, kreolein ja
aztekein sortajia. Eivätkö nämä espanjalaiset ole olleet tiikerejäkin
verenhimoisempia?

-- _Heitä_, keskeytti Claro, en laisinkaan pelkäisi.

-- Hauskaa kuulla, toverini. Huomenna luovumme isännästämme, don
Mariano de Silvasta. Hän hankkikoon toisen tiikerin pyydystäjän; me
lähdemme liittymään lännessä oleviin kapinoitsijoihin.

Intiani ei vielä ollut puhunut loppuunkaan, ennenkuin uutta
kiljumista jaguareilta kuului, ikäänkuin tiikerin pyydystäjän maltin
koettelemiseksi. Se kuului vieläkin äreämmän vitkallisena ja tuli
samalta taholta kuin edellisellä kerrallakin s.o. virran reunalta,
hiukka ylempänä sitä paikkaa, jossa molemmat miehet istuivat.

-- Tehuantepekin kaikkein sielujen nimessä! huudahti Costal, ja
silmänsä säkenöivät vastustamattomasta metsästysinnosta, -- tätä ei
ihmisen maltti kestä. Minä tulen opettamaan näitä räysääjiä, etteivät
puhu niin korkealla äänellä asioistansa. Kas niin, Claro! hän jatkoi,
hypähtäen seisovallensa. -- Nyt saatte nähdä tiikerin lähempää kuin
tähän asti.

-- Peijakas! huudahti neekeri. -- Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän minulla
ole mitään asetta, enkä voi siis olla teille miksikään avuksi.

-- Kuulkaahan, Claro! lausui intiani, ollen vastaamatta toverinsa
sanoihin. -- Se joka viimeksi kiljui, on koiras. Se huutaa naarasta,
kumppaniansa. Se on täältä hyvän matkaa virran yläpuolella. Meidän on
mentävä sinne; ja koska ei ole yhtäkään virtaa koko seudussa, jossa ei
minulla ammattini varalta olisi kanotia...

-- Teillä on siis täällä yksi? keskeytti Claro.

-- Tietystikin. Me voimme soutaa virtaa ylöspäin... kanotissa teillä ei
ole vähintäkään vaaraa.

-- Mutta olenpa kuullut tiikerien osaavan uida kuin hylje.

-- Sitä vastaan en tahdo väittää; mutta mitä se haittaa? Lähtekää
mukaan vaan!

Sen enempää lausumatta, alkoi tiikerin pyydystäjä varovasti käymään
siihen kohtaan rantaa, johon hänen kanotinsa oli kiinnitettynä.

Kun Claro huomasi häntä seuraamisen vähemmän vaaralliseksi kuin
yksinänsä jäämisen siihen, missä hän oli, astui hän vastenmielisesti
perässä.

Muutamassa minutissa he tulivat kanotin luo, joka oli rosoisesti
veistetty ruuhi, riittävän suuri kahdelle hengelle. Sen pohjalla oli
kumpaisessakin päässään lavalla varustettu airo ynnä palmun lehdistä
palmikoidun maton pätkä, joka soveliaissa tilaisuuksissa toimitti
purjeen virkaa. Tällä kertaa Costal kuitenkin heitti maton pois, koska
hän ei nyt luullut tulevansa sitä tarvitsemaan.

Intianin sitte irroitettua kokkanuoran, jolla kanoti oli oksaan
kiinnitettynä, hyppäsi hän ruuheen ja sijoittui kokkaan. Neekeri
asettautui perään. Voimakas työnti rannasta, ja tuo pieni pursi
huljahti vesille sekä alkoi, kaksilapaisen airon ajamana, luikua
vastavirtaan.

Aurinko paistoi vielä virtaan, vaikka Viimeisillä säteillänsä, ja
halavat sekä _alamos_-puut, jotka rantaa reunustivat, kuvasivat
väräjäviä varjojansa vedenkalvoon. Erämaan tuuli huokuili niiden
lehvissä, tuoden mukanaan suloisia tuoksuja tuhansista kukkasista.

Hetken kulki kanoti rannatse, noudattaen virran kiemurtelemista. Siellä
täällä riippui pensaita veden yli, ja soutaissansa sellaisien paikkain
ohi, piti Claro silmänsä valppaina, peljäten saavansa nähdä pari
tulipalloa lehvien välistä kiiluvan.

-- Taivaan nimessä! hän joka kerta huudahti, kun arveli kanotin
tulevan liian lähelle rantaa. -- Ohjatkaa sitä hiukan kauemmaksi,
Costal-ystäväni. Kuka tietää, eikö tiikerit istu tuolla ylhäällä
valmiina hyppäämään ales niskaamme.

-- Mahdollista kyllä, vastasi Costal, pakoittaen voimakkaasti kanotia
airollaan eteenpäin, toverinsa kehoitusta sen enempää noudattamatta. --
Mahdollista kyllä; mutta minulla on eräs ajatus...

-- Noh, antakaas kuulla.

-- Niin... tiikerejä on kaksi, molempia pentuja lukuunottamatta, jotka
minä jätän teidän osaksenne, koska teillä ei ole yhtään asetta. Teidän
on ottaminen yksi pentu kumpaankin käteenne ja musertaminen niiden
pääkallot lyömällä niitä yhteen. Se käy kuin tanssi.

-- Eipä niinkään, Costal-ystäväni. Kuinka minä sitäpaitsi saan ne
kiinni, jos ne juoksevat tiehensä?

-- Siitä huolesta ne kyllä teidät päästävät ottamalla teidät kiinni.
Älkää peljätkö, että ette pääse niitä tarpeeksi lähelle. Jos en erehdy,
tulemme saamaan vähemmässä kuin neljännestunnissa nähdä ne kaikki neljä
käsivarren pituisen matkan päässä.

-- Kaikki neljä! huudahti neekeri, näyttäen niin säikähtäneeltä, että
hän oli milt'ei kaatamaisillansa kumoon kanotin.

-- Niin kyllä, vastasi Costal tyynesti, -- se on ainoa keino, jolla
voimme saada niiden ajamisen pian loppumaan, Kun on aikaa niukalta,
täytyy joutua minkä voi. Minä aijoin sanoa teille, kun minut
keskeytitte, että siellä on kaksi tiikeriä, toinen oikealla, toinen
vasemmalla rannalla... koiras ja naaras luultavasti. Nyt kuulen
niiden kiljunnasta, että ne haluavat toisiansa tavata, ja jos me
pysymme niiden välissä, on selvää, että ne kumpikin käyvät yht'aikaa
kimppuumme. Vai mitä te sanotte? Koettakaapas todistaa, ett'ei niin ole.

Claro ei vastannut mitään tähän väitteesen. Hänen luja luottamuksensa
toverinsa erehtymättömyyteen sulki hänen suunsa.

-- Olkaa nyt varoillanne, Claro, jatkoi metsästäjä; -- me tulemme heti
kääntymään tuohon virran polveen, jossa pensaat kaihtevat lakeuden
meidän silmiltämme. Katsokaa suoraan eteenpäin ja sanokaa, mitä siellä
näette.

Costal, joka piteli tuota kaksilapaista airoa, istui selin lakeuteen,
jota he lähestyivät, ja tähän suuntaan voi hän nähdä ainoastansa
päätänsä vääntämällä, jota hän aikaväliin oli tehnytkin. Mutta hänen ei
tarvinnut katsoakaan ympärillensä, sillä neekerin kasvot olivat hyvänä
kuvastimena, josta hän voi nähdä, mitä hänen selkänsä takana tapahtui.




KUUDES LUKU.

Valtaava näky.


Tähän saakka olivat Claron kasvot näyttäneet ainoastansa jonkinlaista
pelkoa, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun kanoti kulki virran
viimeisen polven ohi, kuvautui niissä äkillinen säikähdys. Täten
varoitettuna käänsi metsästäjä itsensä äkkiä. Hänen silmäinsä eteen
aukeni ääretöin, nurminen, aivan puutoin lakeus, joka näkyi ulottuvan
taivaanrantaan saakka. Tämän lakeuden läpi juoksi virta, jonka pinta
oli milt'ei yhtä korkealla kuin rannatkin, ja joka vähän matkan
päässä tuosta äskenmainitusta polvekkeesta milt'ei kääntynyt suoraan
takasin, muodostaen vihriöivän niemekkeen, jonka kärjitse tie vei Las
Palmas-nimiseen kartanoon.

Laskevan auringon säteet peittivät lakeuden läpikuultavalla,
kullankimeltävällä sumulla, joka levisi purppuranpunaiselle
vedenpinnalle, jolla kanoti liukui eteenpäin. Aivan tämän kohdalla,
virran keskellä ja tuskin kahden pyssynkantaman matkalla, esiintyi
tiikerin pyydystäjän ihastuneihin silmiin näky, joka äkkiä sai hänet
muuttamaan paikkaansa purressa.

-- Katsokaas! lausui hän puolittain kuiskaavalla äänellä. -- Katsokaas
Claro! Oletteko koskaan nähneet mitään kauniimpaa?

Aika jaguari, kynnet painettuina nuoren varsan virran kuljettamaan
raatoon, josta peto söi, antoi virran viedä hiljaa itseänsä mukanaan.
Se oli koiras, sama joka viimeisimmäksi oli kiljunut.

Tuo amerikalaisten viidakkojen mahtava valtias piti päänsä kurotettuna
ja etukäpäläinsä väliin kyyristettynä, takajalkansa kupeillaan sekä
selkänsä köyryssä, ja kupeensa paisuivat hiljaa väristen, samalla kun
auringon sammuvat säteet valuivat sen puhtaasti kullankeltaiselle,
sysimustilla täplillä kirjavoidulle nahalle.

Costalin ihastus ei kauankaan ehkäissyt hänen metsästäjäluonnettansa,
ja ojentaen kaksilapaisen aironsa toverilleen, kyyristyi hän,
tuliluikku kädessänsä, kanotin pohjalle.

Claro otti käsiinsä airon ja alkoi puolittain vaistomaisesti soutaa.
Hän ei ollut antanut minkäänmoista vastausta metsästäjän innostuneesen
kysymykseen. Pelko teki hänet sanattomaksi.

Tässä silmänräpäyksessä rupesi jaguari kiukkuisesti murisemaan.

Se oli huomannut vihollisensa.

Se on koiras! sanoi Costal mielissään.

-- Ampukaa jo! huusi Claro, jonka kielenkanta vihdoinkin oli irtautunut.

-- Ampukaa? Peijakas vieköön, en. Tuliluikkuni ei kanna niin pitkälle.
Sitäpaitsi ampuan paremmin otuksen ollessa luikun suuta lähempänä.
-- Omituista, hän jatkoi, yhä katsellen rantaan -- omituista, ett'ei
naaras ole sitä löytänyt! Mutta jos hetken vartoamme, saamme varmaankin
nähdä sen tulevan, pennut perässänsä.

-- Jumala meitä varjelkoon! jupisi neekeri. -- Sitä, toivoakseni, ei
tapahdu. Yhdessä on kerrakseen tarpeeksi.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kimeä kiljunta jonkun
matkan päässä ilmaisi toisen jaguarin tuloa, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä näkyi naaras pitkillä harppauksilla lähestyvän
nurmikenttää ihmeteltävällä notkeudella ja viehkeydellä.

Noin kahdensadan askeleen päässä rannasta se äkkiä pysähtyi, kuono
pystyssä, vetäen sisäänsä ilmaa ja, kupeet väristen kuten pilkkaan
sattunut nuoli, se seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana.
Sillä välin näkyivät nuo molemmat pennut, jotka olivat jätetyt
pensaiden suojaan, rientävän emänsä luokse. Kanoti, jota airo ei enään
pakoittanut eteenpäin, alkoi kääntyä laineiden pyörteessä.

-- Peijakas, Claro! huudahti Costal malttamattomasti. -- Pidä kokka
vastavirtaan, muutoin en ikinä pääse tarpeeksi likelle ampumaan. Kas
niin... nyt on hyvin. Minun on surmaaminen koiras ensi laukauksella,
muutoin on toinen meistä hukassa... kentiesi kumpikin; sillä jos
minä ammun harhaan, saamme molemmatkin pedot kimppuihimme, pennuista
puhumattakaan.

Kaiken tämän tapahtuessa ajelehti koiras-jaguari vitkallisesti
myötävirtaan kelluvalla jalka-alustallaan, ja matka sen sekä kanotin
välillä lyheni vähitellen. Jo voi nähdä sen hehkuvat silmät kieppuvan
kuopissansa, ja hännän nopean pieksemisen, joka ilmaisi sen yltyvää
raivoa.

Metsästäjä tähtäsi ja oli juuri laukaisemaisillansa, kun kanoti alkoi
kieppua ikäänkuin myrskyisellä merellä.

-- Mitä te teette, Claro? kysyi intiani vihaisesti. -- Jos tuolla
lailla liikutte, en voisi saada sattumaan yhteenkään, vaikka siinä
olisi kokonainen lauma tiikerejä.

Joko se tapahtui tahallisesti tahi pelko hämmensi Claron mielen ja
pani hänet kääntymään ympäri, mutta sen sijaan, että olisi pysynyt
alallansa, liikkui hän yhä enemmän.

-- Paholainen teidät vieköön! huudahti Costal, kiihtyen vihassansa. --
Juuri kuin olin saanut sitä silmäin väliin tähdätyksi!

Pannen pois tuliluikkunsa; tempasi metsästäjä airon neekerin käsistä ja
alkoi kääntää kanotia oikeaan suuntaan.

Tähän kului hiukka aikaa, ja ennenkuin Costal jälleen tuli valmiiksi
ampumaan, oli jaguari lähtenyt pakoon. Päästäen korkeaäänisen
kiljunnan, painoi peto terävät hampaansa haaskaan, tempasi siitä
suunsa täyteen lihaa ja teki sitten hirmuisen harppauksen tuolta
vedessä kelluvalta haaskalta rantaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä
se oli saavuttanut naaraksen pentuinensa, ja pian olivat kaikki neljä
metsästäjän pyssynkantamaa kauempana.

Tuo toiveissaan pettynyt intiani katseli heidän jälkeensä, päästäen
samalla kiivaan kiukustumisen huudahduksen. Sitten hän asettui kanotin
kokkaan ja alkoi voimakkaasti soutaa takaisin siihen paikkaan, josta
olivat lähteneetkin.




SEITSEMÄS LUKU.

Vesiputous.


Kanotin viedessä näitä kumpaakin miestä myötävirtaan, oli Claro
mielissään pelastuksestansa tiikerin kynsistä. Mutta hänen ilonsa
ei kauan pysynyt puhtaana. Jaguarit olivat paenneet, se oli tosi,
vaan minne? Ne olivat selvästi menneet pitkin virtaa, ja niitä voisi
alempana jälleen tavata.

Tämä ajatus teki Claron levottomaksi, ja hän kysyi toveriltansa,
olisiko luultava, että he uudestansa tulisivat tapaamaan nämä
vaaralliset viholliset.

-- Luultava kyllä, vastasi Costal, -- enemmänkin kuin luultava.
Vesiputouksen alapuolella ne varmaankin tapaisimme. Nuorta varsaa ne
eivät löydä joka päivä, ja nämä pedot aprikoivat kuten ihmisetkin. Ne
tietävät virran tuovan tuon kelluvan haaskan vesiputouksesta ales, ja
että ne jälleen tämän alapuolella sen saavuttavat.

Luuletteko todellakin tiikerien tulevan tuolla alahalla vastaamme?

-- Epäilemättä. Jos en erehdy, saatte kuulla niiden kiljumista,
ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, ja sen juuri vesiputouksen
läheltä, johon asiamme vaatii meitäkin.

-- Mutta ne kentiesi haluavat meille kostaa, kun karkoitimme ne pois
haaskalta?

-- Entä sitten? Te ajattelette liian paljon näitä eläimiä,
Claro-ystäväni. Kaikeksi onneksi emme ole paljon menettäneet; ja nyt
toimeemme. Uusi kuu nousee silmänräpäyksen kuluttua, ja minun on
rukoileminen Tlalok'ia, veden jumalaista, lahjoittamaan hiukan kultaa
Tehuantepekin kasikeille.

Molemmat miehet olivat nyt saapuneet siihen paikkaan, josta olivat
kanotin ottaneet. Kumpanenkin nousi tässä maalle. Costal kiinnitti
kanotin jälleen pylvääsen. Sitten jätti hän toverinsa ja meni yksinään
rantaa alespäin.

-- Älkää menkö kauaksi! rukoili Claro, ollen vielä tiikerien pelon
vallassa.

-- Hoh! lausui Costal. -- Jätänhän minä tuliluikkuni teille.

-- Niin, jupisi neekeri, -- mitä se auttaa? Yksi luoti neljälle
tiikerille.

Tähän muistutukseen vastaamatta meni intiani kappaleen matkaa
rantaa pitkin, kunnes tuli ison puun luokse, jonka oksat ulottuivat
virtaan. Tähän puuhun hän kiipesi, kurotti itsensä veden yli ja
rupesi juhlallisella äänellä laulamaan jonkinmoista intianilaista
rukousta, jonka sanat Claro kyllä voi kuulla, vaan ei käsittänyt niiden
tarkoitusta.

Intianin laulussa oli jotakin raivoisata, joka herätti hänen
toverissansa jonkinlaista pelkoa, ja tämä yhä kiihtyi uudesta,
yhtä synkänlaatuisesta äänestä, joka tuli rotkosta ja sekaantui
vesiputouksen pauhinaan. Se oli jaguarin kiljunta, vaikka tuntui,
ikäänkuin joku paholainen olisi vastannut intianin rukoukseen. Kaikki
nämä äänet yhdessä synnyttivät jonkinlaisen hornan kolmisoinnun, joka
hyvin oli omiansa herättämään vavistusta Claron taika-uskoisessa
mielessä, ja rannalla seisoessaan luuli hän näkevänsä hehkuvain silmäin
häneen tuijottavan lehvien lomatse ja veden neidon hajatukkinensa
nousevan vedenpinnalle.

Jääkylmä väristys karmi hänen ruumistansa kantapäästä aina kähäräiseen
tukkaansa saakka.

Tässä silmänräpäyksessä Costal palasi.

-- Oletteko valmis? kysyi intiani.

-- Mihin?

-- Seuraamaan minua vesiputoukselle... rukoilemaan siellä veden neitoa
ja kysymään, tahtoisiko hän meille näyttäidä.

-- Kuinka! Tuolla alhaallako, missä tiikerit kiljuvat?

-- Vähät niistä! Muistakaapa, Claro, että me etsimme kultaa, ja uskokaa
minua, jos meillä on onnea, tulee veden neito sanomaan, missä sitä on.
Kosolta kultaa!

-- Riittää! huudahti Claro, tämän viehättävän tulevaisuuden toivon
häikäisemänä. -- Minä tulen kanssanne. Menkää edellä. Tästä hetkestä
olen veden neidon orja!

Intiani otti maasta tuliluikkunsa, jonka oli laskenut kädestänsä
siksi aikaa, kun hän lauloi rukoustansa, heitti sen olallensa ja meni
vesiputouksen luokse; aivan hänen kantapäillänsä astui Claro, jonka
mieli taisteli ahneuden ja pelon välillä.

Jota enemmän he pääsivät eteenpäin, sitä korkeimmaksi rannat
muuttuivat, ja virran uoma oli syvän, kapean rotkon pohjan kaltainen,
jossa vesi syöksyi kuohuten ales kallioiden välissä, Molemmallakin
rannalla kasvavat, isot puut ulottuivat toisiinsa, ja niiden oksat
kietoutuivat pimeäksi, synkäksi tunneliksi. Tämän alapäässä valui virta
taasen päivänvalossa ja syöksyi seitsemänkymmenen metrin korkeudesta
kohtisuoraan ales syvän alhon pohjaan suuremmalla pauhulla, kuin
mahtavan valtameren meuruaminen.

Juuri missä tuo kuohuva virta ryntäsi kallioiden harjan yli, kasvoi
kaksi mahdottoman isoa sypressipuuta sitä laatua, jota mejikolaiset
tuntevat "veden haltijan" nimellä. Ne seisoivat virran molemmin puolin,
pitkät oksat toisiinsa ojennettuina. Runsaiden köynnöskasvien kietomina
ja hopeankarvaisten valkosammal-viirujen koristamina, jotka vähän
väliä tulivat kastetuiksi vesiputouksen kuohuvaan holviin, olivat nämä
molemmat puut veden muinaistarun haltijoiden kaltaisia.

Tällä kohdalla kumpainenkin mies pysähtyi. Vaikka he nyt olivat aivan
lähellä sitä paikkaa, jossa jaguarit luultavasti samoilivat, oli Claro
tullut välinpitämättömäksi vaarasta. Hänen villipetojen ja pahojen
henkien pelkonsa oli kullanhimo, joka oli muuttunut yhä kiihkeämmäksi,
tukahuttanut.

-- Kuulkaapa, Claro! sanoi Costal, katsoen ankarasti toveriinsa.
Kuunnelkaa tarkkaan niitä ohjeita, joita nyt teille annan. Jos veden
neito teille näyttäytyy ja te joko silmäyksellä tahi eleellä ilmaisette
vähintäkään pelkoa, olette hukassa.

-- Hyvä! vastasi neekeri. -- Toivo kulta-aarteen löytämisestä antaa
minulle rohkeutta uskaltamaan vaikka kaulani permeen, jos sitä
tarvitsisi. Olkaatte huoleti, Costal! Puhukaatte vaan... minä olen
pelkkänä korvana.

Neekerin näitä sanoja lausuessa, ilmaisi hänen kasvonsa niin
järkähtämätöintä rohkeutta, että intiani levollisena tästä seikasta
istautui aivan rotkon reunalle, josta näki siihen alhoon, johon vesi
syöksyi, samalla kuin Claro muitta mutkitta istui hänen viereensä.




KAHDEKSAS LUKU.

Eksyksissä.


Sillä kohdalla, johon intiani ja neekeri olivat istuneet, sijaitsevaa
rotkoa verhosi rehevä ruoho ja niin taajassa seisovat puut, ett'ei
auringon säteet voineet tunkeutua niiden tuuheain lehvien läpi. Näistä
runsaista kasveista huolimatta olisivat nuo molemmat kullan etsijät,
jos eivät olisi olleet niin syviin mietteisin vaipuneina, voineet
alapuolellansa nähdä erään miehen seisovan vesiputouksen ääressä
suoraan heidän jalkojensa kohdalla.

Tämä mies, joka äsken oli siihen paikkaan tullut ja joka näkyi
katselevan vesiputousta uteliailla ja ihmettelevillä silmäyksillä,
ei ollut kukaan muu, kuin Rafael Tres-Villas, katteini kuningattaren
rakunaväessä.

On tarpeellista selittää, miten don Rafael tuli olemaan tässä synkässä
paikassa, joka oli kokonaan syrjässä Las-Palmas'een, johon hän aikoi,
vievältä tieltä.

Ylioppilaasta erottuaan oli rakuunakatteini heti pannut hevosensa
nelistämään. Pahaksi onneksi oli don Rafael, vaikka olikin kreoli eli
syntyperäinen mejikolainen, kokonansa outo tähän osaan maata, jossa hän
ei ollut paitsi varhaisimmassa lapsuudessansa oleskellut.

Muutaman kilometrin ratsastettuansa, saapui hän tienristeykseen, jonka
kumpikin haara kulki toistensa likettäin. Kun ei tietänyt, kumpaistako
haaraa hänen tulisi mennä, jätti hän valitsemisen hevosellensa.

Tuo elukka, jota epäilemättä suurempi jano kuin nälkä rasitti, vetäsi
ilmaa laajentuviin sieramiinsa, vainusi raitista vettä oikealla ja
alkoi astua sinnepäin menevää tietä.

Kuljettuaan tätä tietä muutaman minutin, tuli ratsastaja semmoiseen
paikkaan, jossa tie äkkiä loppui. Hänen edessänsä näkyi ainoastaan
taaja viidakko ja pensasto, joiden takaa hän kuuli virran pauhinan.

Viisainta, mitä katteini nyt olisi voinut tehdä, olisi ollut
tienristeykseen palajaminen ja sen toista haaraa meneminen, joka
piakkoin olisi vienyt hänet perille: mutta katteinista tuntui
takasinratsastaminen vastenmieliseltä, ja kukapa sitäpaitsi
tietäisikään, mihin se toinen haara vei.

Hetken mietittyänsä laskeutui hän siis ales satulasta, kytki hevosensa
puuhun ja alkoi raivata itselleen tietä viidakon läpi siihen suuntaan,
mistä veden pauhina kuului. Hän toivoi, näet, rantaan tultuansa,
tätä kävelemällä löytävänsä tien jatkon jollakin kohdalla, josta
voisi virran poikki kahlata. Suurella vaivalla ja ajanhukalla tunki
hän siis oksien sekä köynnöskasvien välitse ja pääsi vesiputouksen
alle juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin Costal sekä Claro olivat
alkamaisillaan veden neidon esille manaamista.

Vaikka katteini halusikin mitä pikemmin päästä tästä pälkähästä,
johon oli joutunut, houkutteli tuon vesiputouksen, joka oli Amerikan
mahtavimpia, näkeminen häneltä ihmettelemisen sekä ihastuksen
huudahduksen, ja muutaman minuutin hän seisoi sitä katsellen noiden
ylevien tunteiden valtaamana, joita sellainen näky on omiansa
herättämään.

Lopulta tunkiihe muita ajatuksia hänen mieleensä, ja hän aikoi juuri
kääntyä ympäri, jatkaaksensa tien etsimistä, kun odottamatoin olento
ilmautui hänen silmiinsä, sekä sai hänet pysähtymään paikallensa.




YHDEKSÄS LUKU.

Naurettava kohtaus.


Tuon usvan keskellä, joka nousi vaahtoavasta virrasta, näkyi
noiden kahden edellämainittujen sykomori-puiden latvat ainoastansa
epäselvästi, mutta niiden rungot ja alimmaiset oksat olivat
näkyväisempiä. Yhdellä näistä viimeksimainituista, joka ulottui
viistoon veden yli, luuli katteini huomaavansa miehen haahmun, ja
tarkemmin tutkittuansa tuli hän vakuutetuksi sen olevan intianin, jota
tämän vaskenkarvainen iho todisti. Vieläkin tarkemmin tutkittuansa näki
hän toisen sykomorin oksain välissä mustat, ebenpuun karvaiset kasvot.
Nämä eivät voineet olla muut kuin neekerin kasvot.

Mitä varten hän itse siellä oli, sen tiesi don Rafael varsin hyvin;
mutta mikä oli tuonut intianin ja neekerin tähän kolkkoon paikkaan ja
sellaisella ajalla?

Sanaakaan lausumatta piti hän silmällä kumpaisenkin miehen liikkeitä,
toivoen saavansa tähän selvitystä. Pian tulivat sekä intiani että
neekeri kokonansa näkyviin, hiipiessään hiukan eteenpäin noilla veden
yli ulottuvilla oksilla, ja sitten, pitäen niistä käsillään kiinni,
laskeutuivat he ales, kunnes heidän jalkansa ulottuivat kuohuun, jossa
asennossa he heiluivat edestakaisin, räpäköiden ja vinnistellen mitä
kummallisimmalla tavalla kasvojansa.

Henkensä uhallakaan ei katteini olisi voinut käsittää tämän kummallisen
menettelyn syytä. Hän luuli jonkun hänelle näkymättömän esineen heidän
huomionsa vallanneen, ja hän tuli ehdottomasti luulleeksi neekerin
kosivan jotakin veden neitoa, päättäen hänen vilkkaista eleistänsä ja
mielittelevistä kasvonliikkeistänsä.

Neekerin suuri suu oli auki korvasta korvaan, paljastaen hänen
kaksinkertaisen, valkoisen hammasrivinsä mitä suloisimpaan hymyyn,
samalla kun hän taajaan kurotti päätänsä veteen, ikäänkuin hänen
silmäyksiensä esine olisi piilossa tuon välkkyvän vaahtovaipan alla.

Intiani menetteli simalla tavoin, mutta vakavamman ja arvollisemman
näköisenä.

Upseri tutkisteli tarkkaan vesiputousta, mutta hän ei voinut mitään
nähdä, paitsi tuota välkkyvää vedenpintaa ja valkoista kuohua, kun se
syöksyi ales kalliolta.

Tässä silmänräpäyksessä viittasi intiani neekerille lakkaamaan
vinnistelemisestänsä; sitten päästäen toisen kätensä irti, lennätti hän
itsessä toisella tuon kauhean rotkon yli.

Tämä rohkea teko herätti uutta, miltei vavistukseen vivahtavaa
hämmästystä tuossa vesiputouksen alla seisovassa katselijassa.
Ennenkuin hän oli ennättänyt tätä miettiä, kuuli hän ihmisäänen, joka
oli vesiputouksen pauhinatakin kovempi. Tämä ääni tuli intianilta,
joka, käsivarsi ojennettuna, lauloi juhlallisen rukouksen veden
haltijalle. Sanoja hän ei voinut eroittaa, mutta suun liikkeistä näki
don Rafael miehen laulavan keuhkojensa kaikella voimalla.

Uteliaisuus olisi kentiesi voinut pidättää katteinia katselemassa tätä
kummallista kohtausta loppuun asti, mutta hänen halunsa löytämään
tien Las Palmas'en kartanoon saattoi häntä toisin toimimaan. Kentiesi
tulisivat nuo molemmat miehet sitäpaitsi yhtä salaperäisesti katoamaan,
kuin heidän käytöksensäkin oli.

Hän huusi sen tähden tarmonsa takaa useamman kerran, herättääksensä
heidän huomiotansa, mutta turhaan. Vesiputouksen huumaava pauhu esti
heitä hänen ääntänsä kuulemasta, ja kentiesi tähän tuli lisäksi vielä
se intokin, jolla he tointansa tekivät.

Tämän epäonnistuneen koetuksen jälkeen läsnäolonsa ilmaisemiseksi,
päätti katteini mennä sinne, missä nuo oudot miehet olivat. Päätös
ja toiminta oli don Rafaelille yhtä, ja vaivalloisesti kiipeiltyänsä
pääsi hän kallion huipulle, siihen paikkaan, jossa sypressipuut tekivät
holvin veden yli. Nuo molemmat henkilöt olivat kadonneet.

Nähdäksensä tätä paikkaa paremmin, kiipesi katteini toiseen näistä
puista, ja, katsellessansa ales rotkoon, näki hän kaksi miestä tulevan
rannalla olevasta pensastosta. Vaikka aurinko oli laskenut, ja hämärä
äkkiä tullut, hän ne kuitenkin heti tunsi; ne olivat neekeri ja intiani.

Rantaa lähellä, jossa virta oli matala, pistäysi iso vierukiven möhkäle
vedestä. Tätä kohti suuntasivat molemmat miehet askeleensa.

Intianin viittauksesta keräsi neekeri kantamuksen kuivia oksia, latoi
ne möhkäleen lakealle pinnalle ja sytytti ne palamaan. Pian leimusi
niistä kirkas liekki, levittäen virtaan punaista valoansa. Tulen
virittyä istautui neekeri rannalle ja näkyi vavisten katselevan liekkiä
sekä sen heijastusta. Intiani puolestansa heitti päästään hattunsa,
hajoitti palmikkonsa ja astui, pitkä, sysimusta tukka hajallansa
olkapäillä, veteen, kunnes tuli kallion syrjään. Siellä vei hän
ison meriraakun, joka tähän asti oli hänen vyötäisillänsä nauhassa
riippunut, huulillensa ja puhalsi siitä useita kovia, pitkäveteisiä
ääniä, ikäänkuin veden haltijata herättääksensä. Sitten hän heitti
raakun ja alkoi juoskennella kallion ympäri kummallisesti tanssien,
joka pani veden roiskumaan korkealle hänen päänsä päälle.

Koko kohtaus oli samalla sekä omituista että valtaavaa. Neekerin
kylmäverinen tyyneys, istuessaan vaitonaisena rannalla ja katsellen
juhlallisen näköisenä toverinsa kummallista tepastelemista, tuo punanen
loiste, joka heijastui noihin molempiin villinnäköisiin miehiin
samoinkuin kuohuvaan vesiputoukseenkin, joka näytti syöksyvän ales
kalliolta ikäänkuin tulivyöry, kaikki yhdessä loi näytelmän, jossa
naurettavaa ja ylevätä oli kummallisella tavalla sekasin.

-- Tulimmaista! huudahti katteini malttamattomalla äänellä. -- Olisipa
minulla hyvä halu odottamaan ja katsomaan, mitä pakanallista epäjumalaa
nuo velikullat rukoilevat; mutta ei käy täällä kauemmin viipyminen.
Minun täytyy jatkaa matkaani, ja saadakseni selon tiestä, on minun nuo
hullutukset keskeyttäminen.

Näin sanoen kohotti katteini äänensä ja huusi keuhkojensa koko
voimalla: halloo! Huutoon ei vastattu; se ei kuulunut.

-- Tulimmaista! lausui hän. Minun on koettaminen jotakin toista keinoa
heidän huomionsa herättämiseksi.

Yksinkertainen keino tähän tarjoutuikin itsestänsä. Hän kumartui ja
otti kouransa täyteen pieniä kiviä, sekä heitti ne kumpaiseenkin
mieheen.

Se vaikutti silmänräpäyksessä, sillä kivet olivat tuskin pudonneet
veteen, kun intiani yhdellä pyyhkäyksellä lakasi valkean ales
kalliolta, ja rotko tuli äkkiä pilkkopimeäksi. Kumpainenkin
vedenpalvelija katosi pimeyteen, ja don Rafael jäi yksinänsä kuohuvalle
vesiputoukselle.




KYMMENES LUKU.

Kohtaus.


Närkästyneenä epäonnistumisestaan ei katteinilla ollut muuta keinoa
kuin palata hevosensa luokse. Hänen kohtalonsa oli nyt pahempi kuin
koskaan; synkän pimeyden vuoksi tulisi ei ainoastansa tien löytäminen
vaikeaksi, vaan myöskin sitä kulkeminen, jos hän sen löytäisikin, ja
kuuta, joka äsken oli noussut, peitti vielä pilvi lännessä. Koska tämä
ei kuitenkaan ulottunut kovinkaan laajalta taivaalle, oli luultava,
että seutu pian tulisi valoisaksi.

Tästä vakuutettuna istautui don Rafael hevosensa luokse tuulen
kaatamalle puulle, sytytti sikarin ja aikoi ajankuluksensa tupakoida.
Äkkiä kuului hänen korviinsa kummallinen ääni. Se ei ollut
vesiputouksen pauhinata, vaan ääni, joka enemmän oli villipedon
ulvonnan kaltaista, ja se loppui käheään, kiukkuiseen kiljuntaan. Hän
kyllä tiesi, ett'ei se tullut aavikkosudelta, mutta muutoin oli hän
tietämätöin, mikä olento tuon kiljunnan oli päästänyt.

Vaikk'ei hän ääntä tuntenut, oli siinä kuitenkin jotain vaaraa
ilmaisevaa, ja vaistomaisesti tämän vaikuttamana nousi tuo nuori
upseri puun rungolta, irroitti hevosensa ja hyppäsi satulaan. Tämä ei
tapahtunut siinä aikomuksessa, että hän olisi rientänyt pois tältä
paikalta, sillä kuu ei ollut vielä tullut piilostansa, vaan sen vuoksi,
että hän hevosen seljässä olisi valmiimpi kohtaamaan tulevia tapauksia.
Varmemmaksi vakuudeksi mahdollista vaaraa vastaan irroitti hän myöskin
tuliluikkunsa ja katsoi, oliko siinä sytykeruutia tarpeeksi.

Taasen kuului tuo hurja, kauhea ulvonta, joka voitti veden pauhunkin,
ja hän tunsi hevosensa värisevän allansa.

Kun katteini näin malttamattomana odotti kuuvaloa, luuli hän kuulevansa
ihmisääniä ja tuli heti siihen ajatukseen, että siellä mahdollisesti
olisi nuo kaksi miestä, joita hän oli taikainsa tekemisessä häirinnyt.
Äänet tulivat joka silmänräpäys selvemmiksi ja ilmaisivat puhujain
häntä lähestyvän. Hän huomasi näiden luultavasti tulevan näkyviin
jossakin hänen läheisyydessänsä ja, voidaksensa edullisesti katsella
ympärillensä, jos ne näkyisivät vihollisilta, ohjasi hän hevosensa
takaperin puiden pimeimpään varjoon, sellaiseen asemaan, että hän voi
nähdä tien.

Kuulemansa äänet olivat todellakin intianin ja neekerin, tuon
salaperäisen näytelmän sankarien, jonka näkijänä don Rafael yksinänsä
oli ollut.

Molemmatkin ystävät olivat, tultuansa alesputoavilta kiviltä
keskeytetyiksi pakanallisissa menoissansa, lakanneet taikatempuistansa
ja kulkivat nyt viidakon kautta, tullaksensa Las Palmas-nimiseen
kartanoon vievälle tielle.

Lyhyen hetken perästä näyttäytyivät kumpikin seikkailija aukealla
maalla, sen paikan lähellä, jossa katteini istui äänetönnä hevosensa
seljässä. Hänen sikarinsa palava pää hehkui väliin pimeässä, valaisten
hänen kasvojansa ja kultanauhaa, joka mejikolaisten tapaan oli
hänen hattunsa reunaan kiinnitetty. Claro huomasi ensiksi tämän
odottamattoman ilmiön.

-- Katsokaas, Costal! lausui hän kuiskaten ja tarttuen toverinsa
käsivarteen. -- Katsokaas tuonne! Niin totta kuin elän, luulen sitä
veden neidoksi. Näettekö hänen kasvoinsa ympärillä olevata kultakehää?

Intiani katsoi osoitettuun suuntaan ja huomasi siellä todellakin
jotakin rengasmaista, joka kiilti kuin kulta punertavan tulipilkun
hehkuessa.

Hän olisi tuntenut itsensä halukkaaksi hyväksymään toverinsa selityksen
tuosta kummallisesta ilmiöstä, jos ei kuu samalla olisi pistäytynyt
näkyviin pilvivaipasta, joka sitä tähän asti oli peittänyt.

-- Upseri! jupisi Costal, kun ratsastajan ja hevosen vartalot jo
tulivat täydellisesti näkyviin.

-- Kuka siellä? kysyi hän sitten kovalla, äreällä äänellä?

-- Hyvä ystävä! vastasi tyynesti don Rafael, joka puhujan heti oli
tuntenut samaksi intianiksi, jonka taikatemppuja hän oli katsellut.

-- Minua ilahuttaa, että teidät vihdoinkin tapasin, poikaseni, jatkoi
katteini suoralla sotamiehen tavalla ja ratsasti noita kumpaakin
seikkailijata kohti.

-- Kentiesi emme me ole yhtä iloisia teitä nähdessämme, vastasi Costal
raa'asti, muuttaen tuliluikkunsa yhdeltä olalta toiselle.

-- Se pahoittaisi minun mieltäni, vastasi katteini ystävällisesti
hymyillen tuuheaan partaansa, -- sillä minä olen kovin kyllästynyt
yksin täällä olemiseeni.

Näitä sanoja lausuessaan sitoi don Rafael, huolimatta intianin
puolittain vihamielisestä kohtelusta, jälleen tuliluikkunsa satulaan,
ikäänkuin sitä enään ei olisi tarvittu. Tämä teko ei jäänyt intianilta
huomaamatta ja se, ynnä muukalaisen ystävällinen puhuttelu tekivät
häneen silmänräpäyksessä vaikutuksensa.

-- Suvaitsetteko kysyäni, mihin te aiotte, herra? kysyi hän nöyrästi.

-- Las Palmas-nimiseen kartanoon.

-- Las Palmasko?

-- Niin... onko sinne pitkältäkin?

-- Hm, vastasi Costal, se riippuu siitä, mitä tietä lähtee menemään.

-- Minä haluaisin mennä suorinta. Minulla on kiire.

-- Hyvä, silloin teidän tulee ratsastaa tuota suuntaa, ja intiani
osoitti virrasta poispäin olevaan suuntaan.

Tässä silmänräpäyksessä kuului tuota kauheata kiljuntaa, joka jo oli
matkustajaa kummastuttanut. Se tuli siltä suunnalta, jossa Costal oli
osoittanut lyhimmän tien olevan.

-- Mitä tuo on? kysyi upseri.

-- Ainoastaan tiikeri, joka kiljuu saaliista, vastasi intiani tyynesti.

-- Vai niin, eikö mitään muuta; minä luulin sitä vaarallisemmaksikin.
Nyt, kun tiedän tien, saan teitä kiittää.

Tämän sanottuaan pani upseri hevosensa liikkeelle siihen suuntaan,
mistä tiikerin kiljuminen oli kuulunut.

Malttakaahan! sanoi Costal häntä lähestyen ja puhuen äkisti
ystävällisemmällä äänellä. -- Rohkea mies kuin te ei väistä vaaraa,
mutta ainahan on hyvä tietää, mikä vaara milloinkin uhkaa.

-- Puhu, ystäväiseni, sanoi don Rafael, pysäyttäen hevosensa.

-- Tullaksenne täältä Las Palmas-nimiseen kartanoon enään eksymättä
tahi kiertelemättä, on teidän aina pitäminen kuu vasemmalla puolella,
jotta varjonne kuvautuu oikealle... hiukka viistoon... juuri kuten
nytkin. Sitäpaitsi neuvon teitä, ett'ette hetkeksikään pysähdy ennen
kartanoon päästyänne. Jos te kohtaatte vesiojan, viidakon tahi rotkon,
ratsastakaa vaan suoraan eteenpäin älkääkä koettako niitä kiertää.

Intiaani antoi nämä neuvot niin vakavalla äänellä, että don Rafael
kummastuneena kysyi:

-- Mikä vaara minua tiellä uhkaa?

-- Vaara, vastasi Costal, -- johon verraten kaikki näissä seuduissa
ulvoneet tiikerit ovat lapsen leikkiä... vedenpaisumisen vaara. Tuskin
tunnin kuluttua se tulee, syöksyen näiden nurmilakeuksien yli ikäänkuin
kuohuva meri. Kuormankuljettajan ja hänen muulinsa samoinkuin paimenen
ja hänen laumansa se tulee tempaamaan muassansa, jos eivät onnistu
pääsemään kartanoon, johon tekin aijotte. Eipä tiikeritkään pääse
pakoon, vaikka ovat kylläkin nopeita.

-- Minä tulen tarkoin noudattamaan antamianne neuvoja, sanoi upseri
ja oli juuri ratsastamaisillaan pois, kun hänen mieleensä muistui
matkatoverinsa, jonka hän oli tielle jättänyt.

Muutamalla kiireisellä sanalla ilmoitti hän intianille tuon nuoren
ylioppilaan kohtalon.

-- Älkää häntä ajatelko, vastasi Costal. -- Me tulemme huomenna viemään
hänet kartanoon, jos hän vielä silloin on hengissä. Ajatelkaa vaan
itseänne ja niitä, jotka teidän kuolematanne itkisivät. Jos kohtaatte
tiikerit, älkää niistä olko millännekään. Jos hevosenne ei tahtoisi
mennä niiden ohi, niin puhutelkaa sitä. Ja jos pedot tulevat teitä
liian lähelle, niin karjukaa niille. Villimmätkin eläimet pitävät
ihmisen ääntä kunniassa. Ja nyt, ratsastakaa eteenpäin niin nopeaan,
kuin voitte.

Noudattaen kehoitusta kannusti upseri hevoistansa ja nelisti pois.

-- Rohkea mies, lausui intiani, katsoen hänen jälkeensä; -- tulisinpa
pahoilleni, jos joku onnettomuus häntä kohtaisi. Vahinko, että hän
tuli meitä keskeyttämään, mutta asia ei enään ole autettavissa, ja
sitäpaitsi voimme koettaa huomenna uudestaan.

-- Miten on meidän menetteleminen tuon nuoren miehen kanssa, jonka
upseri jätti meidän huostaamme?

-- Huomenna menemme häntä katsomaan. Nyt on meidän kuitenkin hiukan
lepääminen. Kiivetkäämme ylös tästä rotkosta ja kantakaamme kanotimme
tuolle lähellä olevalle harjanteelle. Siellä voimme nukkua rauhassa
vedenpaisumusta pelkäämättä. Milt'eipä kadun, ett'en pyytänyt tuota
nuorta upseria jäämään yöksi meidän kanssamme, sillä minä pelkään hänen
tuskin ehtivän perille. Mutta hän näytti olevan halukas pääsemään
kartanoon, varmaankin oli hänellä syytä siihen, ja sitäpaitsi onkin
myöhäistä tässä asiassa enään mitään tehdä.

Molemmat ystävykset astuivat sitten rivakkaasti eteenpäin ja olivat
pian sen jyrkän polun korkeimmalla kohdalla, joka johti ylös rotkosta.




YHDESTOISTA LUKU.

Kalliita hetkiä.


Kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini jatkoi sillävälin
nelistämistänsä Las Palmas'en maakartanoon.

Kolme, neljä ensimäistä kilometriä hän ratsasti tuolla laajalla
aavikolla, jossa ei kuulunut ääntäkään kuun valjussa valossa.
Palmupuiden lehdet liehuivat hiljaa kimaltelevan tähtitaivaan alla,
ja guarapuiden runsas tuoksu täytti ilman miellyttävällä hyvähajulla.
Kaikki hänen ympärillänsä oli niin tyyntä, että don Rafael alkoi
luulla intianin tehneen hänestä pilaa. Hän hiljensi hevosensa juoksua
ja antautui noihin suloisiin haaveiluihin, joihin yö kuumassa
ilmavyöhykkeessä matkustavaista houkuttelee.

Äkkiä muistui hänen mieleensä, mikä häntä matkansa kaksi viimeistä
päivää oli kummastuttanut, nimittäin nuo autioksi jätetyt huoneet ja
puihin ripustetut venheet. Nyt hän kaikki käsitti. Vedenpaisumisen
pelko oli ajanut asujamet pois kodistansa, mutta lähteissään olivat he
ripustaneet kanotinsa ja purtensa viimeiseksi pelastuskeinoksi niille,
joita vedenpaisumus kentiesi varansapitämättöminä kohtaisi.

Äkkiä temmaten itsensä mietteistänsä pani don Rafael hevosensa jälleen
nelistämään.

Tuskin oli hän kilometrin kauemmaksi ratsastanut, kuin öiset äänet
vaikenivat. Lehti- ja heinäsirkat keskeyttivät ikäänkuin keskinäisestä
sopimuksesta iloisen laulunsa, ja tuota tähän saakka lauhkeata,
tuoksuvaa länsituulta seurasi rämeikönhajua tuovia tuulenpuuskauksia.

Tuo onnettomuutta ennustava äänettömyys ei kauan kestänyt. Pian kuului
käheää, kaukaista meuruamista ikäänkuin vesiputouksen pauhinata, vaan
se tuli aivan päinvastaiselta taholta, nimittäin suoraan ratsastajan
edestäpäin.

Sydän rupesi hänen rinnassansa kiivaammin sykkimään. Jos intiani oli
totta puhunut, häntä uhkasi vaara, josta ei tuliluikku eikä sapeli, ei
hänen rohkeutensa eikä voimansa voineet häntä pelastaa. Hänen ainoa
toivonsa nojautui hänen hevosensa nopeuteen ja kestäväisyyteen.

Onneksi ei mainittu elukka ollut liian väsynyt tuosta pitkästä
matkasta. Korvat luimussa taaksepäin ja kuono sojossa se jatkoi
laukkaamistansa, vetäen laajentuneisiin sieramiinsa niiden kosteiden,
tuuliaispäiden pyörteitä, jotka tulivat ikäänkuin vedenpaisumisen
ilmoittajina.

Nyt syntyi kilpailu ratsastajan ja vedenpaisumisen välillä, kumpiko
niistä ensiksi ennättäisi Las Palmas-nimiseen maakartanoon.

Matka heidän välillänsä lyheni nopeasti. Vedenpauhina, joka alussa
kuului hiljemmin ikäänkuin kaukainen ukkosen jyrinä, muuttui vähitellen
yhä kovemmaksi. Pensaat ja palmut jäivät kuten aaveet jälkeen, mutta
vielä ei kartanoa näkynyt.

Onnettomuuden lisäksi huomasi Rafael hevosensa alkavan hiljentää
juoksuansa. Elukan kupeet tuntuivat turvonneilta, ja ne paisuivat
kouristuksentapaisesta, läähöttävästä henkimisestä. Ilma, joka sen
rajussa juoksussa niin nopeasti halkesi, voi tuskin tunkeutua sen
sieramiin. Pian siitä tulisi kokonansa puute.

Upseri pysäytti hevosensa. Tämän hengitys näkyi tauonneen, ja tuo käheä
ääni, joka elukan kurkusta tuli, oli kauhea säestys vedenpauhinaan,
joka yhä läheni. Don Rafael kuunteli näitä ääniä epätoivon tunteilla.

Juuri silloin hän kuuli kiivaan kellon läppäämisen. Se oli kartanon
kello, joka lähetti varoittavia ääniänsä laajalle aavikolle.

Tie oli hänellä siis selvillä, mutta hän näki hevosensa tarvitsevan
hetken levähtää, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta astui hän ales
satulasta sekä irroitti satulavyön, jotta elukka voisi vapaammin
hengittää.

Hänen lukiessaan levottomana sekunteja, kuului hevosen kavioinkopsetta.

Sieltä tuli ratsastaja, joka kulki samaa tietä ja oli samassa vaarassa
kuin hän itsekin. Tämä ratsasti vankalla, virmalla hevosella, joka
näytti maata myöten lentävän.

Silmänräpäyksen kuluttua oli vieras esillä ja vetäen voimakkaasti
ohjaksista pysähtyi hän upserin viereen sekä kysyi:

-- Mitä te täällä teette? Ettekö kuule hätäkelloa? Ettekö tiedä
vedenpaisumisen tulevan?

-- Tiedän, mutta hevoseni ei voi hengittää, ja minä vartoan, kunnes se
jälleen rupeaa sitä tekemään.

Vieras vilkasi don Rafaelin hevoseen, astui sitten ales satulasta,
tarjosi ohjaksensa upserille, lausuen:

-- Pitäkää näistä hetkinen. Antakaa minun tutkia hevoistanne.

Mies, joka tätä pyysi, oli muulin ajajan vaatteissa. Kireästi vartaloon
sopiva, mustajuovainen, karkeasta villakankaasta tehty nuttu verhosi
hänen ruumiinsa yläpuolta, samalla kun pellavaiset polvihousut
peittivät hänen sääriänsä. Etupuolella peitti häntä lyhyt, nahkainen
esivaate. Jaloissaan oli hänellä ruskeasta vuohennahasta tehdyt
saappaan tapaiset ja päässä leveäreunainen huopahattu.

Tutkittuaan hevosen valtimoa lausui vieras:

-- Se tulee kuolemaan, jos se ei saa hengittää. On ainoastansa
yksi pelastuskeino. Auttakaatte minua sitä koettamaan. Meidän on
kiiruhtaminen, sillä kelloa soitetaan kahta kiivaammasta merkiksi, että
tulva on tulossa.

Puhuessaan otti hän nuoran esivaatteensa taskusta, teki sen toiseen
päähän silmukan ja veti tämän kireälle hevosen kuonoon, aivan sieramien
yläpuolelle.

-- Kas niin, hän sanoi, ojentaen nuoran don Rafaelille. -- Peittäkää
sen silmät nenäliinallanne ja pitäkää sitten tarmonne takaa nuorasta.

Samalla kun don Rafael kiireesti totteli tätä käskyä, otti muulin
ajaja puukon vyöltään ja halkasi nopsalla viilloksella elukan
sierainten väliseinän. Veri pursui haavasta, ja huolimatta don Rafaelin
ponnistuksista pitää hevosta kellellään, nousi se takajaloilleen,
samalla kun se koristen veti ilmaa tuohon tehtyyn läpeen.

-- Kas niin, lausui muulin ajaja, -- nyt teidän ei enään tarvitse
peljätä sen hengenahdistusta. Hevosenne voi juosta, niin paljon
kuin jalat kannattavat. Te voitte tulla pelastetuksi; jos pelastus
mahdollinen on.

-- Mikä nimenne? sanoi don Rafael, tarjoten kätensä muulin ajajalle, --
teidän nimenne, jotta voisin sen aina pitää muistossani?

-- Valerio Trujano, köyhä muulinajaja, jonka asiat eivät aivan hyvin
onnistu, mutta joka vahvasti luottaa tehneen velvollisuutensa ja jättää
muun Jumalan huostaan. Meidän henkemme on nyt hänen vallassansa.
Rukoilkaamme häntä suojelemaan meitä tuosta kauhean uhkaavasta vaarasta.

Lausuttuansa nämä sanat vakavan näköisenä, paljasti muulinajaja päänsä,
laskeusi polvilleen hiekalle, loi silmänsä taivaasen ja sanoi hartaasti:

-- De profundis, clamavi ad te, Domine! Domine, exaudi vocem meam!
(Herra syvyydestä minä sinua huudan. Herra kuule rukoukseni!)

Sillävälin kun muulin ajaja toimitti hartauttansa, pani rakuunakatteini
satulahihnat solkeen viimeistä ponnistusta varten, jonka tehtyä
kumpikin hyppäsi satulaansa ja jatkoi nelistämistään, joka noin
pahasti oli tullut keskeytetyksi. Kostea, kylmä tuuli, joka tuli
vedenpaisumisen edellä, toi heidän korviinsa tuon kauaksi kuuluvan,
varoittavan kellon äänen, johon sekaantui vedenpaisumista ilmaiseva,
kamala pauhina.




KAHDESTOISTA LUKU.

Odotus.


Vera Cruz'in eteläpuolisessa osassa ovat omituiset vesiolot. Monet
suuret virrat, kuten Rio Blanc, Plaza Vicente, Goazacoalcos ja
Papatoapan tekevät pienten vesistöjen yhteydessä nimenomaisen
vesiverkon koko maan lävitse. Useimpien näiden virtain lähteet ovat
Sierra Madren vuoristossa, ja niiden vesi juoksee Mejikon lahteen.

Kaikki ovat kuulleet puhuttavan, kuinka runsaasti vettä tulee kuumissa
maissa sinä aikana, jota "vesi-aikakaudeksi" sanotaan. Tämä on noiden
etelämaiden talvi, joka alkaa kesäkuussa ja loppuu lokakuussa.
Tähän aikaan paisuvat äskenmainittujen virtain vedet jokapäiväisten
rankkasateiden lisääminä äyräittensä yli ja syöksyvät vapaina kuin
villihevoset omille rantamillensa ja rajuina lähellä oleville
aavikoille.

Tuo keltanen tulva vyöryy milt'ei nelistävän sotahevosen nopeudella
ja ikäänkuin paholaisen ajamana, tuoden hävitystä ja kauhistusta
jäljissään. Onnetoin se henki, joka ei voi paeta tuota vedentulvaa.

Koska virrat yht'aikaa tulvivat, juoksevat niiden vedet pian yhteen
ja virtaavat levinneinä suurelle alalle tyynemmin. Näin yhtyneinä ne
tekevät meren, joka peittää nuo äärettömät nurmikentät ja kuljettaa
pinnallaan joukon hirsiä ja lankkuja, hävitystyönsä merkkejä, sekä
kaikenlaisia kuolleita eläimiä.

Las Palmas-nimisen kartanon paikka oli valittu niin, että se suojasi
sitä näiltä vuosittain uudistuvilta vedenpaisumuksilta. Se oli
erään lakeuden pohjoispuolella, jota etelässä, lännessä ja idässä
taivaanranta rajoitti. Miestenrakennus oli tasapäisen kukkulan
reunassa, joka oli erään korkean harjun haara ja joka suojasi sitä
pohjoisesta; saman kukkulan toisessa reunassa olivat talli ja muut
talousrakennukset vahvan tiilimuurin ympäröimänä. Saman aitauksen
sisällä oli työmiesten, paimenten ja talon muiden alustalaisten
asumukset.

Miesten rakennus oli äskenmainitun kukkulan eteläpuolella, lakeutta
pitkin päin. Tuolle tukevalle, kaksioviselle portille, joka johti
kartanon sisään, pääsi laveata polkua myöten, joka tuli lakeudelta
ja jota kumpaisellakin puolella vankat, muuratut rintavarustukset
suojasivat. Näin sijaitsevana ei Las Palmas-kartanon, joksi sitä
nimitettiin monien alla olevalla lakeudella kasvavien palmuryhmien
vuoksi, tarvinnut pitää lukua vedenpaisumisesta, ja olisipa se voinut
olla ei suinkaan heikkona pidettävänä linnanakin. Tämän asumuksen,
samoinkuin sen ympäristöllä olevain maidenkin omistaja oli don Mariano
de Silva.

Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja sen viimeiset säteet loivat
kultaista valoansa maakartanon rautaristikoilla varustettuihin
akkunoihin. Yksi näistä, joka oli itäänpäin, oli kuitenkin sen valolta
suojattuna. Tässä akkunassa seisoi kaunis, kuusitoistavuotias tyttö,
don Marianon nuorin tytär Marianita, luoden silmäyksensä alapuolella
olevalle lakeudelle. Hänen vilkkaat, mustat silmänsä ilmaisivat suurta
malttamattomuutta.

-- Olen tutkistellut lakeutta hetkisen joka haaralta, lausui hän
tuokion kuluttua; -- se näkyy olevan aivan autio. Enpä voi huomata
siellä yhtään ihmisolentoa, vielä vähemmin Fernandoa tahi don Rafaelia.

Hän lausui nämä sanat toiselle nuorelle naiselle, donna Gertrudis'elle,
vuotta vanhemmalle sisarellensa, joka itämaiseen tapaan istui
kiinalaisella matolla huoneessa. Viimeksimainitun pitkä, musta tukka,
jonka palmikot äsken olivat harjatut, valui runsaissa laineissa hänen
olkapäillensä. Hänen kasvonsa, jota tämä runsas tukkavarasto ympäröi,
ilmaisi tyyneyttä sekä uljuutta, samalla kun hänen pienet kätösensä ja
jalkansa ilmaisivat hänen espanjalaista sukuperäänsä.

-- Sinun ei tarvitse olla levotoin. Sulhasesi, don Fernando, kyllä pian
saapuu, sanoi Gertrudis tyyvenellä äänellä.

-- Oh, sanoi Marianita. -- Luulisipa puheestasi, ett'et odottaisi
sulhaistasi, kuten minäkin omaani. Jopa malttamattomuutenikin panee
minut epäilemään hänen tuloansa. Ah, Gertrudis, sinä et koskaan ole
saanut kokea lemmen tuskaa.

-- Jos olisin sinun sijassasi, tuntisin enemmän mielipahaa kuin
malttamattomuutta.

-- Mielipahaako?

-- Johan nyt! Jos don Fernando ei suvaitse tulla tänään, tulee hänen
tuntea mielipahaa, sillä silloinpa hän menettää huvin nähdä minua
tässä valkosessa hameessa, jota hän niin paljon ihantelee, ja näillä
punasilla omenaisilla tukassani, jotka siihen juuri hänen takiansa
olen pannutkin. Omasta puolestani pidän enemmän oranjinkukista, mutta
sanotaanhan naimisissa olevan naisen pitävän uhrata itsensä, ja
sentähden onkin parhain, että siihen itseni jo heti totutan.

Näin sanoen napsahutteli tuo nuori tyttö sormillansa, ikäänkuin
kastanjeteilla, samalla kun hänen kasvonsa, sen sijaan että olisivat
ilmaisseet jotakin kovin tuskallista, näyttivät sangen tyytyväisiltä.

Gertrudis ei mitään vastannut, vaan puolittain huokasi.

-- Tämä maaelämä on kovin tukalaa, jatkoi Marianita. -- Tosin voi
täällä kuluttaa päivänsä hiuksiaan kampaamalla ja makaamalla; mutta
kun iltasella ei ole muuta tekemistä paitsi puutarhassa kävelemistä
ja tuulen huokauksien kuulemista, se on ikävää... kauhean ikävää. Me
olemme täällä noiden vangittujen ruhtinattarien kaltaisia, joista
kerrotaan eräässä itämaisessa tarinassa, jota viime vuonna aloin lukea,
vaan jota en vielä ole lopettanut. Pyhä neitsyt! Vihdoinkin näen
pölypilven taivaanrannalla... ja yhden ratsastajan! Kuinka hauskaa!

-- Ratsastajan!... Minkä karvainen hänen hevosensa on? kysyi Gertrudis,
jonka uteliaisuus heräsi.

-- Ha! ha! ha! Hänen hevosensa onkin vaan muuliaasi... mikä vahinko,
ettei hän ollut matkustava ritari! Mutta minä olen kuullut, ettei niitä
kohteliaita herroja enään olekaan.

Gertrudis huokasi jälleen.

-- Ah! Nyt voin hänet nähdä, jatkoi Marianita. -- Aasilla ratsastaa
pappi. Noh, niin, onhan pappikin parempi kuin ei kukaan... jos hän
päälliseksi osaa soittaa mandolinia yhtä hyvin kuin tuo viimeinenkin,
joka tätä tietä matkusti ja viipyi täällä kaksi päivää. Oh, hän tulee
nelistäen... se tietää hyvää... mutta ei, hän näyttääkin niin vakavalta
ja järkevältä. Ah, hän näkee minut... hän tervehtii viittomalla. Minun
täytynee kait mennä tuonne ales suutelemaan hänen kättänsä.

Ja näin sanoen nyrpisti tuo nuori kreolinainen, jota oli kasvatettu
suutelemaan kaikkia pappeja, kauniita, ruusunpunaisia huuliaan ylpeällä
tavalla.

-- Gertrudis, hän jatkoi, -- tule kanssani. Pappi on jo portilla.

-- Etkö näe ketään lakeudella? kysyi Gertrudis vastauksen sijaan...
ketään muuta ratsastajaa... esim. don Fernandoa?

-- Näen, vastasi Marianita, katsoen jälleen ulos akkunasta. -- Näen
don Fernandon muulinajajaksi muuttuneena, joka ruoskii elukoitansa
ikäänkuin nuo raskaalla kuormalla rasitetut eläinraukat juoksisivat
kilpaa keskenänsä! Todella tulee muulinajaja tänne samoinkuin pappikin
ja nelistäen kuten tämäkin! Mikä ihme kansaan on tullut? Luulisipa sen
menettäneen järkensä!

Salpojen ratina sekä saranain narina ilmaisivat portin aukasemista,
ja tämä epäselvän kavionkopseen yhteydessä kertoi muulinajajankin
elukoineen käyttävän maakartanon vieraanvaraisuutta. Tämä vallitsevan
tavan kanssa ristiriidassa oleva seikka hämmästytti noita nuoria
tyttöjä. He kummastuivat vieläkin enemmän, kuullessaan epäselvää melua
pihasta ja raskaita askelia rakennuksen tasaiselle katolle johtavilla
portailla.

-- Jesus! huudahti Marianita, tehden ristinmerkin -- tulevatko he
kartanoa piirittämään? Herra meitä armahtakoon! Toivon kuitenkin,
ett'eivät nuo rosvopäälliköt aijo käydä meidän kimppuumme!

-- Sinun tulisi hävetä, siskoni! sanoi Gertrudis tyynesti nuhtelevalla
äänellä. -- Minkätähden sinä niitä rosvoiksi nimität... miehiä, jotka
sotivat vapaudestansa ja joita kunnianarvoiset papit johtavat?

-- Minkätähdenkö minä niitä rosvoiksi nimitän? kysyi Marianita
kiivaasti. -- Sentähden, että ne vihaavat espanjalaisia, joiden
puhdasta verta meidänkin suonissamme juoksee, ja koska minä lemmin
erästä espanjalaista!

-- Oh, vastasi Gertrudis samalla nuhtelevalla äänellä, -- kentiesi sinä
vaan luulet häntä lempiväsi. Minun mielestäni, Marianita, on lemmessä
eräitä merkkejä, joita en voi sinussa huomata.

-- Mitäpä se tekee, vaikk'en häntä lempisikään, kunhan hän vaan lempii
minua? Tulenhan minä pian hänen omaksensa. Miksi olisin siis eri mieltä
hänen kanssansa? Ei, ei! lisäsi tuo nuori tyttö, ilmaisten kasvoissaan
sitä kiihkoista alttiiksiantavaisuutta, jota hänen rotuunsa kuuluvat
naiset lemmityllensä tuhlaavat.

Tässä keskeyttivät sisarusten välillä olleen puheen nuo äkilliset ja
odottamattomat kartanon hätäkellon läppäykset.




KOLMASTOISTA LUKU.

Vedenpaisumus.


Juuri kun Marianita oli menemäisillään ulos tiedustelemaan meluamisen
syytä, syöksyi sisarusten kamarineiti huoneesen, huudahtaen:

-- Ave Maria! sennoritat (neidit)! Vedenpaisumus tulee! Muuan paimen
tuli juuri nelistäen tuomaan tietoa vesitulvan olevan ainoastansa
kymmenen kilometriä kartanostamme!

-- Vedenpaisumus! kertoivat molemmat sisaret yhdestä suusta.

Marianita teki ristinmerkin, samalla kun Gertrudis syöksyi matoltansa
ja ryykäsi akkunaan.

-- Jesus! sennorita! huudahti kamarineitsyt Gertrudiselle -- luulisipa
teidän juoksevanne lakeudelle muka jotakuta hädässä olevaa
pelastamaan.

-- Don Rafael, Jumala häntä suojelkoon! huudahti Gertrudis
epätoivossaan.

-- Don Fernando! lausui Marianita väristen.

-- Lakeus tulee olemaan yhtenä suurena järvenä, jatkoi palvelijatar;
onnetoin se, jonka vesi saavuttaa! Mitä don Fernandoon tulee, voitte
olla huoletta, sennorita. Tänne tullut paimen toi terveisiä don
Fernandolta don Marianolle, että hän saapuu tänne huomenna venheellänsä.

Annettuaan nämä tiedot meni kamarineitsyt ulos, jättäen jälleen nuo
molemmat sisarukset kahdenkesken.

-- Venheellä! huudahti Marianita. -- Ah, Gertrudis! hän jatkoi, joutuen
äkkiä peljästyksestä mitä suurimpaan ihastukseen. -- Ah, kuinka tulee
hauskaa! Me menemme purjehtimaan isolla venheellämme, jonka koristamme
kukkasilla ja...

Marianitan kääntyessä ympäri, pysähtyi äkkiä hänen itsekkäinen
ilonpurkauksensa, nähdessään sisarensa, tukka hajallaan ja
epäjärjestyksessä, polvillaan erään neitsyt Marian kuvan edessä.
Noudattaen katumuksen tunnetta lankesi hänkin polvillensa, yhtyen
Gertrudis'en rukoukseen, sillävälin kun hätäkello yhä antoi kauheita
varoituksiansa.

-- Ah, Gertrudis-raukka! lausui hän, tarttuen sisarensa käteen, samalla
kun hänen kyyneleensä runsaasti valuivat noille kiiltäville kutreille;
-- suo minulle anteeksi, ett'en oman iloni kyllyydessä tullut
ajatelleeksi, mitä sinä kärseit. Don Rafael... sinä siis häntä lemmit?

-- Jos hän hukkuu, tulen minäkin kuolemaan... siinä kaikki, mitä
tiedän, kuiskasi Gertrudis, tukahuttaen nyyhkimisensä.

-- Älä pelkää, Gertrudis; Jumala tulee häntä suojelemaan. Hän tulee
lähettämään enkelinsä don Rafaelia pelastamaan, lausui Marianita
lapsellisessa luottamuksessansa.

-- Mene akkunaan! pyysi Gertrudis hetken kuluttua -- katsomaan, vieläkö
ketään näkyy lakeudella. Itse en voi sitä tehdä, koska silmäni ovat
kyynelissä. Minä jään tähän.

Marianita totteli heti ja meni avonaiseen akkunaan. Tuo kultainen
aure, joka tähän saakka oli levinnyt lakeudelle, alkoi vivahtaa
sinipunervalta, mutta vieläkään ei ketään ratsastajaa näkynyt.

-- Hän on saanut ajoissa varoituksen, lausui Marianita, haluten
rauhoittaa sisartansa. -- Varmaankaan hän ei ole tänään lähtenyt
kotoaan.

-- Ah, ei... ei! huudahti Gertrudis, väännellen käsiänsä. -- Sinä
erehdyt. Minä tunnen don Rafaelin vallan hyvin ja arvostelen hänen
sydäntänsä omani mukaan. Olen varma siitä, että hän koettaa päästä
tänne tänään. Yksi päivä myöhempään olisi liian pitkä aika hänestä.
Hän tulee halveksimaan jokaista vaaraa, ainoastaan saadaksensa nähdä
minut tuntia varhemmin... minä tiedän hänen sen tekevän ja että hän on
tulossa tässä silmänräpäyksessä.

Juuri nyt kuului ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinä sekaantuvan kellon
heleään ääneen, ja samalla näkyi punertava valo äkkiä leviävän tuolle
nyt milt'ei pilkkopimeälle lakeudelle, valaisten tummia palmuryhmiä. Se
lähti niistä roviovalkeista, joita don Mariano oli antanut virittää,
toisia maakartanon asemalleja toisia sen takana olevalle korkeammalle
harjulle, toivoen siten ohjaavansa niiden kulkua, jotka kentiesi vielä
olivat lakeudella. Sekä silmää että korvaa siis varoitettiin tuosta
uhkaavasta vaarasta, ja väen liikkuessa noiden leimuavien rovioiden
ympärillä, kuvautui heidän varjonsa, jättiläisen kaltaisiksi isonneina,
kauaksi aavikolle.

Minutit kuluivat vitkallisesti kauheiden ja peljästyttävien äänien
kuuluessa. Vesitulvan kumea meuruaminen kuului joka silmänräpäys
yhä selvemmin veden vyöryessä rajusti eteenpäin. Jo kuului se
milt'ei ankarimman ukkosen jylinältä, kun tuo mahtava virta näkyi
välkkyvän leimujen valossa ainoastansa muutama sata askelta kartanon
lännenpuolisesta muurista!

-- Ah, sisareni! huudahti Gertrudis epätoivossaan. Katsopas ulos
taasen! Eikö siellä ketään näy? Laupeutta!

Marianita seisoi yhä akkunassa, ahkerasti tähystellen lakeutta ja
ponnistellen pimeänkin läpi, nähdäkseen sen piirin ulkopuolelle, jota
roviot valaisivat.

-- Ei... ei ketään! hän vastasi. Oi surkeutta! hän sitten äkkiä
huudahti kauhistuksen äänellä. -- Minä näen kaksi ratsastajaa... niin
ne ovat ratsastajia. Vapahtajan äiti! He rientävät kuin tuuli! Ah, ah,
he tulevat liian myöhään!

Hänen puhuessansa kuului huutoja huoneen katolta, jolle don Mariano
ynnä joukko hänen palvelijoitansa olivat nousseet. Toiset nelistivät
penkerettä, jolla rakennus sijaitsi, heiluttaen pitkiä lassojansa
päänsä päällä, valmiina heittämään ne ulos, kun molemmatkin ratsastajat
tulisivat kantomatkalle. Alhaalla olevat miehet huusivat myöskin
korkealla äänellä, nähdessään nuo kaksi miestä, jotka hirmuisesti
taistelivat, ehtiäksensä tuon meuruavan vesitulvan tieltä. Jo syöksyi
virta ikäänkuin tulilaineet leimuavien roviovalkeiden valossa kartanon
muureja vastaan. Huoneessa olevat sisarukset kuulivat huudot, näkemättä
tahi tietämättä mitään niistä toimista, joihin oli ryhdytty noiden
molempien ratsastajain pelastamiseksi vaarallisesta asemastansa.

-- Gertrudis! huudahti Marianita, kumartuen ulos akkunasta ja kädet
kouristellen kalteritankoa. Tule tänne heitä katsomaan! Sinä voit
sanoa, onko se don Rafael. Minä häntä en tunne. Jos se on hän, voisi
sinun äänesi kentiesi häntä rohkaista.

-- Minä en voi... en voi! vastasi Gertrudia vapisevalla äänellä. --
Ah, Marianita! En rohkene katsella sellaista kohtausta. Hän se on...
sydämeni sanoo, että hän se on... minä voin hänen edestänsä ainoastaan
rukoilla.

-- Kumpikin ratsastaa tummalla hevosella. Toinen heistä on pieni mies.
Hän on muulinajajaksi puettu. Se ei voi olla don Rafael!

-- Toinen? Toinen? kysyi Gertrudis tuskallisesti.

-- Toinen, vastasi Marianita, -- on päätänsä toista pitempi. Hän istuu
hevosen seljässä kuin centauri. Nyt voin selvästi eroittaa hänen
näkönsä. Hänellä on kauniit, jalot kasvot ja mustat viikset. Vaara ei
näy häntä peloittavan. Ah, hän on uljas mies!

-- Hän se on! huudahti Gertrudis. -- Niin... se on don Rafael! kertoi
hän, syöksyen seisovillensa, ikäänkuin aikomuksensa olisi ollut nähdä
häntä viimeisen kerran, ennenkuin tulva hänet nielisi. -- Missä,
Marianita? Missä? hän jatkoi, rientäen akkunaan; mutta ennenkuin
oli ottanut kolme askelta, pettivät hänen voimansa, ja hän vaipui
puolittain tainnoksissa lattiaan.

-- Armahda! lausui Marianita milt'ei kivettyneenä kauhistuksesta. --
Jesus Maria! Vielä yksi harppaus heidän hevosiltansa, niin he ovat
pelastetut! Jumala! Liian myöhään... myöhään. Kuule tuota hirmuista
meuruamista! Kuule, kuinka muurit jyskävät. Vapahtajan äiti! suojele
näitä rohkeita miehiä! He pitävät toisiaan kädestä! He painavat
kannuksensa hevosen kupeisin! He ratsastavat pelkäämättä eteenpäin!
He syöksyvät eteenpäin vaahtoavassa vedessä, ikäänkuin he kävisivät
vihollisen kimppuun!

-- Laupias isä! lausui Marianita. -- Minä en näe heitä enään. Vesi on
heidät saavuttanut!

Hetkisen vallitsi huoneessa kuoleman hiljaisuus, jota ainoastansa
luonnonvoimain mellastaminen ja katolla olevain miesten huudot
katkaisivat. Sitten kuului taasen Marianitan ääni:

-- Nyt minä taasen heidät näen, hän sanoi.

-- Mutta ei, näen ainoastansa toisen. Ainoastansa yksi heistä on
satulassa. Se on tuo pitempi... hän, jolla on viikset. Tuo toinen on
poissa. Ei, nyt näen hänetkin, mutta hän on pudonnut hevosen seljästä,
ja tulva vie hänet mukanaan. Ah, nyt sai toinen hänestä kiinni! Tuo
nostaa hänet ylös ja panee hänet poikkipuolin hevosensa selkään. Kuinka
voimakas käsivarsi hänellä mahtanee ollakaan... hän nostaa tuota toista
kuin lasta. Hevonenkin näyttää yhtä vankalta kuin omistajansakin.
Kuinka rohkeasti se tulvaa vastustaa, molemmat miehet seljässänsä!
Kuinka kummallista ääntä sen sieramista lähtee! Nyt he ratsastavat
muureja kohti. Pyhä neitsyt! voitko sallia tämän rohkean miehen
hukkuvan?

-- Niin, lausui Gertrudis, saaden jälleen voimaa ja puhuen kiihkeän
ylpeyden valtaamana; -- se on don Rafael, siitä olen varma! Ei kukaan
muu voisi tehdä sellaista sankarityötä!

Äkkiä hänen rohkeutensa taasen masentui, kuullessaan sisarensa jälleen
puhuvan hätäisellä äänellä.

-- Ah, ah! lausui Marianita, -- kauhean iso puu ajelehtii heitä kohden!
Se tulee sattumaan hevoseen! Se tulee vetämään heidät ales veteen.

-- Oi, enkeli, jonka kaima hän on, huudahti Gertrudis, -- suojele
häntä! Neitsyt Maria, lievennä veden raivoa ja pelasta hänet
hukkumasta! Pyhä neitsyt, pelasta hänet, niin lupaan uhrata hiukseni
hänen hengestänsä!

Tämä oli kallein, mitä tuo nuori kreolinainen tiesi luvata neitsyt
Marialle, ja ikäänkuin olisi tämä vastaanottanut hänen lupauksensa,
kuului Marianitan ääni tässä silmänräpäyksessä iloisemmalla väreellä.

-- Jumalan kiitos, hän lausui; -- he voivat vielä pelastua! Tusina
lassoja on puurungon ympärillä. Niitä on väki huoneesta heitellyt. Kas,
puu ei vieri enään eteenpäin. Nuorat sitä pidättävät. Tuo urhollinen
ratsastaja voi helposti nousta sen selkään. Mutta ei! Hän ei tahdo
jättää jaloa hevostansa eikä miestä, jota hän pitää käsivarsillaan.
Kas, hän ratsastaen kiertää puuta. Hänen rohkea juoksiamensa syöksee
veden läpi, ponnistellen kaikin voiminsa. Taasen vastustaa hän
tulvaa... eteenpäin... eteenpäin... Ah, kuuletko noita riemuhuutoja.
Hän on muurilla! Hän on pelastettu!

Kaikuva hurraa-huuto, joka nousi alahalta ja yhtyi samanlaiseen
kartanon katolta tulevaan huutoon, vahvisti Marianitan puheen todeksi.
Molemmatkin sisarukset heittäytyivät toisensa syliin.

-- Ah, Gertrudis, lausui Marianita hetken kuluttua; -- sinä olet
luvannut hiuksesi neitsyt Marialle! Kauniit hiuksesi, jotka ovat
kuningaskunnan arvoiset!

-- Niin, vastasi Gertrudis, -- ja vaikka ne olisivat koko maailmankin
arvoiset, olisin ne sittenkin antanut jalon don Rafaelin hengestä. Ah,
niin, ja hän saa omin käsin leikata ne päästäni.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Vuodekatos jaguareista.


Nyt on aika palata tuohon ylioppilas don Kornelio Lantejas-parkaan,
jonka jätimme nukkumaan makuuverkkoon kahden ison tamarindipuun väliin.

Äkkiä heräsi hän sikeästä unestaan tuntemastansa vilusta, joka häntä
karmi, ja avattuaan silmänsä hän huomasi riippuvansa äärettömällä
järvellä, jonka keltaset laineet vierivät makuuverkon alla, ei
syrjäkämmentäkään hänen ruumiistansa. Tästä odottamattomasta näystä
pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus, johon heti vastasi äreä, mörisevä
ääni, joka kuului tulevan hänen päänsä päältä, tamarindipuiden latvasta.

Levotoinna katseli hän ympärilleen, mutta näki ainoastansa koko
maan olevan veden peitossa, joka kovana, vaahtoavana virtana vieri
eteenpäin. Mitä oli hänen nyt tekeminen? Hän ei ollut kovinkaan taitava
uimari, ja vaikka hän olisi ollutkin yhtä oppinut tässä taidossa kuin
simpsukanpyydystäjä, ei se olisi häntä vähääkään hyödyttänyt tällä
äärettömällä ulapalla, joka joka haaralla ulottui silmänkantamiin
saakka.

Hänen asemansa, joka jo muutoinkin oli kylläksi kamala vedenpaisumisen
tuottaman vaaran vuoksi, tuli pian aivan kauheaksi kokonaan toisesta
syystä.

Muutamat säihkyvät esineet, jotka olivat hehkuvan hiilen näköiset, ja
jotka äkkiä kiilsivät tamarindien lehtien välistä, kiinnittivät hänen
huomiotansa. Tämä näky ynnä hänen äsken kuulemansa mörinä vakuuttivat
häntä, että joitakuita villipetoja oli paennut puihin -- epäilemättä
jaguareja, koska hän ei luullut muiden eläinten voivan kiivetä ylös
pitkin tamarindin siloista runkoa. Tuo ylioppilas-parka oli nyt pahassa
pulassa. Hänen allansa oli kuohuva vesi, joka kentiesi tulisi nousemaan
vieläkin korkeammalle ja hänet hukuttaisi, ja tuolla puiden latvassa
nuo villipedot, jotka varmaankin sulkisivat häneltä tien, jos hän
kiipeäisi korkeammalle, vaikka ne jättäisivätkin hänet rauhaan siinä,
missä hän oli, joka oli kylläkin epäiltävää.

Tässä epätietoisuuden tilassa täytyi hänen viettää loppuyön.

Hän makasi ja odotteli aamua, mutta tuo vihdoinkin myöhään nouseva
päivänvalo ei juuri rauhoittanut hänen levottomia tunteitansa. Pedot,
joiden kiiluvat silmät koko yön olivat pitäneet häntä pelvossa, voi
hän nyt selvään eroittaa puiden lehvien lomitse. Ne olivat todellakin
jaguareja, neljä luvultaan, kaksi isoa ja kaksi pientä; eikä ollut
vielä kylliksi noissa verenhimoisissa nelijalkaisissa: puiden latvassa
oli myöskin muita yhtä kauhean näköisiä eläviä olentoja. Ne olivat
isoja kärmeitä, jotka olivat kietoutuneet kiehkuraan oksien ympärille,
pää kuroitettuna eteenpäin ja halkinainen kieli vilkkuen hampaiden
välistä!

Kauhistunut ylioppilas heitti tutkivan silmäyksen ulapalle, nähdäkseen,
eikö olisi mitään pakoonpääsemisen keinoa. Mutta hän näki vaan kuohuvan
vedenpinnan, jossa siellä täällä oli isoja, juuriltaan temmattuja
puita, joilla näkyi susia ja muita säikähdyksestä puolikuolleita
petoeläimiä, ja korkealla hänen päänsä päällä kaareili kotkia, korppeja
ja muita petolintuja, kimeästi kirkuen, joka oli soveliasta säestämistä
tähän hävityksen ja kuoleman kohtaukseen.

Don Kornelio käänsi taaskin silmänsä jaguareihin, jotka makasivat
kyyryisissään tamarindien oksilla. Ainoastaan pelko omasta hengestänsä
näkyi estävän niitä ottamasta ylioppilaan henkeä. Väliin ne näkyivät
torkkuvan, ikäänkuin välttäen hänen läsnäolonsa houkuttelemista.

Vaistomaisesti kietoen makuuverkon ympärillensä ja pitäen sitä
molemmille käsillään makasi ylioppilas aivan hiljaa. Hän tuskin uskalsi
henkiä, peljäten pienimmänkin liikkeen houkuttelevan kärmeitä tahi
jaguareja käymään hänen kimppuunsa.

Täten oli nyt runsas tunti kulunut, kun don Kornelio kuuli kummallisen
äänen. Se oli torven äänen kaltaista, ja kuului väliin karheammalta
sekä vakavammalta, jokseenkin hänen tamarindien latvassa olevien
hirveiden naapuriensa mörinältä. Ääni tuli eräästä simpsukasta,
jonka omistaja ei ollut kukaan muu kuin Costal, joka don Rafaelille
antamansa lupauksen mukaan oli lähtenyt kanotillansa, jos mahdollista,
pelastamaan ylioppilasta ja sillävälin koetti käyttää aikaa hyväksensä
veden neidon ilmoille loitsimiseen.

Pian onnistui Kornelio huomaamaan tuon pienen kanotin, joka matkan
päässä luikui veden pinnalla molempine miehineen, toinen istuen
keulassa, toinen perässä. Väliin heitti intiani, joka oli tällaiseen
kulkuun tottunut, aironsa ja pani simpsukan huulillensa. Lantejas
näki silloin, että ne äänet, jotka äsken olivat hänen kummastustansa
herättäneet, lähtivätkin tällaisesta soittokoneesta. Tähän asti eivät
Costal eikä Claro olleet huomanneet ylioppilasta, jota makuuverkon
pienet silmät salasivat ja joka pelkäsi pienintäkin liikahtamista;
mutta nyt tuli heidän korviinsa matala, ikäänkuin naamarin takaa
puhuvan henkilön ääni.

-- Kuulitteko mitään, Costal? kysyi neekeri.

-- Kuulin jotakin huudon tapaista, vastasi Costal; -- varmaankin tuo
ylioppilas-parka meitä huutaa. Lempo vieköön! Missähän hän lienee?
Minä, näen vaan kahden puun välissä olevan makuuverkon. Ah, niin totta
kuin elän, hän makaakin siinä!

Tämän lausuttuaan purskahti Costal korkeaääniseen nauruun, joka
ylioppilaan korvissa kuului taivaalliselta soitannolta. Se ilmaisi
hänelle noiden kahden miehen hänet huomanneen.

Claro otti osaa intianin nauruun, kun aivan toisenlainen soitanto
äkkiä tukahutti naurun hänen huuliltansa. Se tuli jaguareilta, jotka
kaikki neljä, ylioppilaan äänestä äkkiä heränneinä, yht'aikaa rupesivat
kiljumaan.

-- Herra armahda! huudahti Claro, kauhistus kasvoillansa. -- Tuossa
ovat tiikerit taasen.

-- Niin, lausui intiani, -- siitäpä se melkein näyttää. Halloo, herra
ylioppilas, jatkoi hän korkeammalla äänellä; vietättekö lepoaikaanne
yksinänne, vai onko teillä seuraa tamarindipuissa?

Don Kornelio koetti vastata, mutta hänen sanansa olivat käsittämättömät
sekä intianille että neekerille. Todellakin oli pelko siihen määrään
lamauttanut hänen kielensä, että hän oli kykenemätöin selvään puhumaan.

Hetkeksi nousi hänen käsivartensa makuuverkosta ikäänkuin
osoittaaksensa hänen hirveitä, puiden latvassa olevia naapurejansa.
Mutta taajat lehdet peittivät vielä jaguarit Costalin silmiltä ja
tekivät ylioppilaan eleen yhtä käsittämättömäksi kuin hänen huutonsakin.

Pysähdä Jumalan nimessä! huudahti Claro. -- Kentiesi ovat tiikerit
paenneet tamarindien latvaan.

-- Sitä suurempi syy on meillä sinne soutamaan, vastasi intiani. --
Tahdotteko antaa tuon nuoren miehen jäädä makuuverkkoonsa, kunnes vesi
alenee?

Näin sanoen souti Costal entistä nopeammin ja ohjasi, huolimatta
toverinsa vastustelemisesta, kanotin suoraan makuuverkolle.

-- Mutta ajatelkaahan toki, Costal, sanoi Claro pelkurimaisella
äänellä, -- jos ne ovat samat tiikerit, joita eilen häiritsimme, ja
noiden pentujen naukuminen minua siitä juuri vakuuttaa... ajatelkaahan
vaan, kuinka kiukuissaan ne mahtavat meille olla!

-- Mitähän luulette minun siitä huolivan, vastasi Costal, pakoittaen
kanotia heikkenemättömällä vauhdilla eteenpäin.

Muutama aironveto vei tuon keveän parren pyssynkantaman matkalle
tamarindipuista, ja nyt vasta sai Costal oikein näkyviinsä ylioppilaan,
makuuverkkoon kyyristyneenä, jossa hän näytti mukavasti lepäävän
ikäänkuin itämaalainen satraapi, jaguarein ja kärmeiden muodostaman
vuodekatoksen alla.




VIIDESTOISTA LUKU.

Ylioppilaan pelastus.


Tuo kummallinen näky hälvensi vieläkin kerran intianin vakavuuden; hän
antoi aironsa levätä ja rupesi uudestansa nauraa hohottamaan.

Makuuverkon silmien läpi voi ylioppilas nyt nähdä häntä pelastamaan
tulevia. Hän näki intianin kääntyvän kumppaniinsa päin ja osoittavan
puiden latvoihin, joita neekeri näytti katselevan yhtä suurella
pelvolla kuin hän itsekin.

Don Kornelio ei voinut myöskään käsittää, mitä nauramista tässä
näyssä oli, joka kahtena kauheana tuntina aina päivän noususta asti
oli hänessä vaikuttanut mitä suurinta kauhistusta; vaan sanaakaan
virkkamatta hän odotti tämän sopimattoman ilkkumisen selitystä.

-- Soutakaamme hiukan etäämmälle, änkytti neekeri, -- voidaksemme
paremmin neuvotella, mitä meidän on tehtävä.

-- Mitäkö on tehtävä! huudahti Costal, puhuen nyt vakavasti. -- Siitä
ei tarvitse mitään neuvottelua.

Tätä lausuessaan laski hän aivan tyynesti aironsa purren pohjalle ja
otti tuliluikkunsa.

-- Mitä aijotte tehdä? kysyi Claro peloissansa.

-- Ampua yhden tiikereistä tietysti. Sen saatte heti nähdä. Pysykää
hiljaa, herra ylioppilas, jatkoi hän, puhuen don Korneliolle, joka yhä
lojui kyyryisissään makuuverkossa ja joka pelvosta ei voinut puhua eikä
liikkua.

Tässä silmänräpäyksessä antoi jaguari kuulua murinaa, joka pani
veren Claron suonissa hyytymään, ja kiskoi käyrillä kynsillänsä
irti tamarindipuun kuorta; samalla kun sen hehkuvat silmät olivat
kiinnitetyt Costaliin, joka oli lähinnä.

Jaguarin raivosta huolimatta, kohotti intiani tuliluikun olkapäähänsä,
tähtäsi tarkkaan ja laukasi. Milt'ei yht'aikaa kun pamahtikin, tuli tuo
mahdotoin eläin suin päin puusta ja putosi raskaasti veteen.

-- Pian, Claro! huudahti intiani. -- Yksi nykäys airolla... pian,
muutoin on tuo toinen meidän niskassamme!

Costal veti puhuessaan vyöltään pitkän veitsensä, valmiina itseänsä
puolustamaan.

Niin halukas kuin neekeri olisi ollutkin pääsemään tästä pois, lamautti
pelko hänen voimansa, ett'ei hän saanut purtta hievahtamaankaan.
Naarasjaguari kiukuissaan koiraksen kuolemasta ja levotoinna pentujensa
puolesta antoi kuulua ilkeätä kiljuntaa ja syöksyi sitten ylioppilaan
kimppuun. Tästä heilahti kuitenkin äkkiä makuuverkko, jolloin jaguari
päästi kyntensä irti ja putosi purteen. Pedon ruumiin paino vei tuon
pienen purren kumoon, ja samassa katosivat intiani, neekeri ja jaguari
veteen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät kuitenkin kaikki kolme
taasen vedenpinnalla, Claro puolihulluna säikähdyksestä ja huitoen
ympärillensä epätoivon voimalla.

Neekerin onneksi osasi Costal uida kuin haijikala, ja äkkiä syöksyi hän
Claron ja jaguarin väliin, pitäen veitseään hampaidensa välissä.

Nuo kaksi vastustajaa, jotka nyt iskivät silmää toisillensa,
pysähtyivät hetkeksi, ikäänkuin mitatakseen välillänsä olevata matkaa.
Silmä katsoi silmään, ampujan silmäin ilmaistessa tyyntä rohkeutta,
samalla kun jaguarin silmät rajusti kierivät kuopissansa.

Äkkiä ampuja sukelsi, ja naarasjaguari, hämillään vihollisensa
äkillisestä katoamisesta, jäi hetkeksi liikkumatta veteen. Sitten se
kääntyi ympäri ja alkoi uida takaisin puuta kohden, johon oli pentunsa
jättänyt.

Ennen sinne pääsemistänsä alkoi se kuitenkin rajusti huitoa
käpälillänsä, vajosi sitten osaksi veden alle, ikäänkuin joku pyörre
olisi vetänyt sitä alespäin. Sitten se taasen kohosi vedenpintaan,
kääntyi seljälleen ja meni hengetönnä virran mukana. Pitkä, punanen
haava ammotti sen vatsasta, ja vesi oli sen ympärillä tummaa sekä
verensekaista.

Intiani nousi nyt vuorostansa veden pinnalle, vilkasi ympärillensä
ja ui sitten purren luokse, jonka virta oli vienyt kappaleen matkaa
puista. Purren saavutettuansa, käänsi hän sen jälleen pystyyn, kiipesi
siihen ja souti takasin ylioppilaan luokse.

Lantejas ei ollut vielä toipunut intianin kylmäverisyyden vaikuttamasta
hämmästyksestänsä, ennenkuin tämä saapui puiden luokse ja alkoi
veitsellänsä halkaista makuuverkkoa. Hän valitsi yksinkertaisimman
keinon ylioppilaan pelastamiseksi, kuin että olisi koettanut saada
häntä pois makuuverkon reunan yli.

Tässä silmänräpäyksessä kuului Claro, joka vielä uiskenteli vedessä,
huutavan:

-- Jaguarien nahat! Aijotteko jättää ne hukkaan? Ne ovat, Costal,
kahdenkymmenen dollarin arvoiset.'

-- Uikaa niiden jäljessä, Claro, minulla ei ole aikaa, vastasi intiani,
vetäen Lantejaan makuuverkon pohjasta kanotiin.

-- Vaikka olisin simppu, vastasi neekeri, -- en sitä tee. Kuka sen
tietää, vaikka ne vielä olisivat hengissä? Menkööt ne minulta maailman
ääriin saakka! Ohoi, Costal! soutakaa tänne ja ottakaa minut purteenne.
Minulla ei ole laisinkaan halua uida noiden tamarindipuiden alle,
joissa kalkkarokäärmeitä vilisee.

-- Noh, tulkaa sitten, mutta varovasti, sanoi Costal, -- muutoin te
kaadatte purren uudestaan.

-- Jesus, Jumala! huudahti don Kornelio, vihdoinkin kyeten puhumaan. --
Jesus, Jumala! hän kertoi, ollen, ei juuri aivan pelvotta, kahden oudon
parissa, joista toinen oli punainen ja toinen musta, ja joista tippui
vettä molemmistakin, ja joiden tukka oli keltaisen vaahdon peittämä.

-- Mitä, herra ylioppilas? muistutti Claro sävyisästi. -- Siinäkö onkin
kaikki kiitos, jonka teille tekemästämme palveluksesta meille annatte?

-- Suokaatte anteeksi, hyvät herrat, änkytti don Kornelio; -- minä olin
niin kauheasti peljästyksissäni. Onpa minulla paljon syytä olla teille
kiitollinen.

Ja nyt, saatuaan enemmän luottamusta, ilmaisi, ylioppilas heille
soveliailla sanoilla lämpimän kiitollisuutensa sekä lopetti
toivottamalla intianille onnea pelastumisensa johdosta noista häntä
uhkaavista vaaroista.

-- Niin, vastasi Costal, -- olen todellakin antautunut vaaraan. Olin
aivan hikinen, ja tämä lemmon vuorivesi on jääkylmää. Enpä laisinkaan
kummastuisi, jos saisin aika nuhan tästä kylvystä.

Ylioppilas kuuli hämmästyneenä tätä odottamatointa selitystä. Tuo mies,
jonka vallattomuuteen asti menevätä rohkeutta hän äsken oli katsellut,
ajatteli ainoastaan nuhan saamisen vaaraa.

-- Kuka te olette? kysyi don Kornelio väkisinkin.

-- Minäkö? vastasi Costal. -- Olenpa intiani, kuten näette...
zapoteki... don Matias de la Zancan entinen tiikerin pyydystäjä...
nykyään don Mariano de Silvan palveluksessa... huomenna tiesi missä.

-- Don Matias de la Zancan! kertoi ylioppilas. -- Sehän on minun setäni.

-- Vai niin, lausui Costal, -- vai teidän setänne. Jos te aiotte
mennä hänen kartanoonsa, en voi teitä sinne viedä, sillä se sijaitsee
kukkuloilla, joihin ei pääse kanotilla. Mutta kentiesi teillä onkin
hevonen?

-- Olihan minulla sekin, mutta luultavasti on tulva vienyt sen
mukanansa, eikä minulla ole juuri minkäänlaisia syitä sen menettämistä
suremaankaan.

-- Noh, jatkoi Costal, sittenpä on parasta, että seuraatte minua
kotiini. Sieltä voitte kyllä saada hevosen, joka vie teidät setänne
kartanoon. Mutta ensiksi, hän lisäsi, luoden silmänsä tamarindipuihin,
-- on minun etsiminen tuliluikkuni, joka kanotista putosi. Se kivääri
on liiaksi hyvä poisheitettäväksi. Se on kaiketikin tuolla, missä
kanoti meni kumoon, ja teidän suostumuksellanne, herra ylioppilas, minä
sen etsin. Kas niin, Claro, soutakaapa takaisin makuuverkon alle.

Claro totteli, vaikka silminnähtävästi hiukan vastahakoisesti.
Kärmeiden sihinä kuului vieläkin hänen korvissaan.

Perille tultuansa asettui Costal kokkaan, nosti kätensä päänsä yli
ja sukelsi uudestaan veteen. Isoon aikaan eivät katselijat häntä
laisinkaan nähneet; mutta siellä täällä vedenpinnalla nousevat kuplat
näyttivät, missä hän liikkui etsimässä verratointa tuliluikkuansa.

Vihdoinkin nousi hänen päänsä vedenpinnalle ja sitten koko ruumiinsa.
Hän piti kiväärinsä lujasti toisessa kourassaan, ja muutamalla
voimakkaalla nykäyksellä ui hän kanotin luokse, johon hän vikkelästi
kiipesi. Costal otti nyt airon käteensä ja alkoi soutaa Las
Palmas-nimistä maakartanoa kohden.

Vaikka tulvan ankaruus tähän aikaan jo osaksi oli tauonnut, oli
kuitenkin virta vieläkin sangen kova, joka ynnä ympäri ajelehtivien
puiden ja muiden esineiden tuottamat vaarat tekivät purren varovasti
ohjaamisen tarpeelliseksi. Täten viipyi matka niin, että ylioppilas ja
hänen pelastajansa vasta päivällisen aikaan pääsivät kartanon näkyviin.

Samassa silmänräpäyksessä näkyi kaksi venhettä tulevan tuolta
rintavarustuksella suojatulta tieltä, joka johti kartanoon, ja ohjaavan
suuntansa sitä korkeata harjua kohti, joka oli kartanon takana,
hiukka sen pohjoispuolella. Ensimmäisessä näistä venheistä näkyi
kaksi soutajaa ynnä eräs jokseenkin papin puvun näköiseen matkapukuun
vaatehittu mies sekä satuloittu ja suitsilla varustettu muuliaasi.
Toisessa venheessä oli kaksi herraa ja kaksi naista Nuo viimeksi
mainitut olivat nuoria tyttöjä, molemmillakin tuuheat kukkaseppeleet
päässänsä ja hoitaen taitavasti airojansa. Nämä olivat don Mariano
de Silvan kaksi tytärtä, Gertrudis ja Marianita. Toinen herroista
oli don Mariano, ja toisen tunsi Costal ilomielin tuoksi rohkeaksi
upseriksi, joka häneltä oli kysynyt tietä, ja ylioppilas eilispäivän
matkatoveriksensa: don Rafael Tres-Villakseksi.

Hetken kuluttua ennättivät nämä kaksi venhettä harjun juurelle, ja
matkustaja nousi muulinensa maihin. Kiivettyään ensin satulaan,
tervehti hän toiseen venheeseen jääneitä ja ratsasti sitten pois, don
Marianon ja hänen tyttärensä huutaessa:

-- Hyvästi, hyvästi, herra Morelos! Hyvästi!

Kumpikin venhe palasi sitten kartanoon, johon saapuivat milt'ei samaan
aikaan kuin kanotikin, jossa ylioppilas, intiani ja neekeri olivat.

-- Sennor don Mariano, lausui Costal, -- tässä on muuan matkustaja,
jonka olen rohjennut tuoda teidän vierasvaraiseen kotiinne.

Tätä lausuessaan osoitti intiani tuota kanotissa istuvata ylioppilasta.

-- Hän on tervetullut! vastasi don Mariano,ja käskettyään vieraan
tulemaan mukana, nousi seurue maalle sekä katosi pian kartanon
pääportin kautta, sillä välin kun Costal, Claro ja palkolliset soutivat
venheet kartanon ympäri ja tulivat sen sisälle erään takaportin kautta.




KUUDESTOISTA LUKU.

Muulin ajaja.


Samana päivänä heti puolenpäivän jälkeen olivat perheen jäsenet ynnä
heidän vieraansa koolla salissa eli vierashuoneessa, josta lasi-ovi
johti loistavilla kukilla ja siimestä antavilla puilla koristettuun
puutarhaan.

Kahta niistä henkilöistä, joiden tuttaviksi jo olemme tulleet, puuttui
kuitenkin tuolla sisällä. Toinen oli ylioppilas, joka vaaroista ja
kauhistuksesta, jossa hän oli ollut, oli saanut ankaran kuumeen ja
täytynyt laskeutua vuoteelle. Toinen poissa oleva oli Marianita, joka
oli mennyt katolle, muka vedenpaisumista katselemaan, mutta todenteolla
tutkimaan, eikö don Fernandon venhettä jo näkyisi.

Don Mariano istui mukavasti loikuen nahalla verhotussa nojatuolissa,
polttaen sikariansa ja silloin tällöin hörpäten kahvikupista, joka oli
pienellä pöydällä hänen vieressään.

Ovessa, joka johti puutarhaan, seisoi don Rafael ja näkyi
luonnontutkijan hartaalla halulla katselevan papukaijojen liikettä
omenapuiden oksilla. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuitenkin tykkään
toisessa asiassa, ja selittääksemme, mikä tämä toinen oli, on meidän
meneminen ajassa hiukka taaksepäin.

Edellisenä vuonna oli don Mariano de Silva viettänyt kolme kuukautta
Mejikon pääkaupungissa. Hänen mukanaan oli tyttärensä Gertrudia,
jotavastoin Marianita oli jäänyt Oajacaan erään läheisen sukulaisen
luokse. Hauskan kaupungin seurapiireissä oli kaunis kreolinainen
tavannut tuon reippaan husarikatteinin, ja tulinen rakkaus oli syttynyt
heidän välillensä, molemminpuolinen sekä vilpitöin. Mutta ennenkuin
nuori upseri oli ennättänyt ilmaista tunteitansa, lähetettiin hän pois
jotakin sotajoukkoa koskevata asiata toimittamaan, ja palatessaan sai
hän tietää don Marianon sekä donna Gertrudis'en jo matkustaneen pois.

Tämän tapauksen johdosta vajosi don Rafael raskaaseen
synkkämielisyyteen. Hänen mielihyvänsä voi siis arvata, kun hän
muutama kuukausi sen jälkeen sai kutsun tulemaan isänsä; don Luis
Tres-Villaksen luokse, espanjalaisen, joka suosi vapaamielisiä
aatteita. Don Luis'in maatila oli sen harjun toisella puolen, jota
pohjoisessa Las Palmasta rajoitti, noin kuusi kilometriä don Marianon
kartanosta, ja don Rafael päätti käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä
ja poiketa pyytämään donna Gertrudisen kättä. Tästä aikomastansa
käynnistä, vaikkei sen tarkoituksesta, oli hän edeltäkäsin antanut
don Marianolle tiedon ja samalla ilmaissut päivän, jona hän olisi
odotettavissa. Tämä seikka oli syynä hänen kiireesensä pääsemään samana
päivänä Las-Palmas'een.

Don Rafaelin matkalle lähtiessä oli tuo hänen aikomansa askeleen
ottaminen tuntunut hänestä varsin helpolta; mutta nyt, seisoessaan
avonaisessa puutarhassa, näki hän asian kokonaan toisenlaisessa
valossa, ja teeskennellystä levollisuudestaan huolimatta hän vapisi,
ajatellessaan ratkaisevan hetken olevan käsissä.

Gertrudis oli, totta puhuen, yhtä vähän levollinen, vaikka hän,
kasvoistaan päättäen, istui aivan välinpitämättömänä ja ompeli.

Ainoa läsnäoleva henkilö, jonka kasvot olivat hänen ajatuksiensa kanssa
sopusoinnussa, oli muulinajaja don Valerio Trujano.

Hattu kädessä hän seisoi kartanon edustalla. Hän oli tullut
sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään don Marianoa tämän osoittamasta
vieraanvaraisuudesta.

Tuon miellyttävän käytöstavan ohella, joka on omituista kaikille
kansaluokille espanjalaisessa Amerikassa, oli tämän miehen kasvoissa
kiivaan ankaruuden vivahdus, jota hän kuitenkin, milloin tahtoi, voi
silmiensä avulla lieventää, jotka olivat lempeän ja suopean näköiset.

Valerio Trujano, jonka nimi sittemmin tuli ikuiseksi Huajapamin
piirityksessä, oli tähän aikaan noin neljänkymmenen vuotias, vaikka
hänen hienot kasvonsa, tuuhean, mustan tukan ympäröimänä, näyttivät
kuin olisi hän ollut paljoa nuorempi.

-- Sennor don Mariano, hän lausui, -- olen tullut sanomaan jäähyväisiä
ja kiittämään teitä vierasvaraisuudestanne.

-- Kuinka! huudahti don Mariano. -- Ette kait aijo meiltä niin pian
lähteä?

-- Minun täytyy lähteä, sanoi muulinajaja. Se, jolla on asioita, ei
aina ole oma herransa. Kun sydän haluaisi oikeaan, vie asiansa häntä
usein vasempaan. Ja velkahinen on vielä vähemmin omassa vallassaan.

-- Te olette siis velkahinen? kysyi don Rafael, mennen muulinajajan luo
ja ojentaen hänelle kätensä -- Miksi ette voineet sitä ennen minulle
sanoa? Olisinpa halusta...

-- Oh, herra, keskeytti häntä Trujano hymyillen, -- toiselta
lainaaminen toiselle maksaaksensa on huono keino. Enpä hylkää teidän
jalomielistä tarjoumustanne ylpeydessä, vaan velvollisuuden tunteesta,
ja toivon, että ette tästä tuntisi itseänne loukatuksi. Velkani ei
ole aivan suuri, ainoastaan muutama sata dollaria, ja kun Jumala on
sallinut muulini löytää täällä suojan vedenpaisumiselta, voin nyt
matkustaa vuorien poikki Oajacaan, jossa omaisuuteni myyminen tulee
toivoakseni kokonansa päästämään minut velastani.

-- Kuinka! huudahti don Mariano hämmästyneenä. -- Aijotteko myydä
muulinne... ainoat elatuksenne välikappaleet?

-- Niin, vastasi Trujano avonaisesti, -- minä aijon ne myydä,
voidakseni päästä, mihin kutsumukseni minua vaatii. Olisin tehnyt sen
jo ennenkin, mutta koska tähän asti olen ollut velkahinen, on henkeni
enemmän kuulunut velkamiehilleni kuin itselleni, ja sentähden ei
minulla ole ollut oikeutta panna sitä vaaran alaiseksi.

-- Panna henkeänne vaaran alaiseksiko? kysyi Gertrudis äänellä, joka
ilmaisi hänen mieltymistänsä tuohon rohkeaan mieheen.

-- Niin, sennorita, vastasi Trujano. -- Olen nähnyt Lopezin ja Armentan
pään pystytettyinä Saint Luis del Rey'hen johtavan maantien viereen.
Kuka tietää, eikö minunkin pääni pian tule istumaan näiden rinnalla?
Minä puhun avonaisesti, hän lausui, katsoen läsnäolijoihin, --
ikäänkuin seisoisin Jumalan edessä. Tiedänhän, että talon isäntä yhtä
vähän kuin Jumalakaan, tulee ilmaisemaan hänelle uskottua salaisuutta.

-- Tietysti en, vastasi don Mariano yksinkertaisesti, ikäänkuin asia
olisi mitä luonnollisin. -- Mutta täällä, hän lisäsi, -- me rakastamme
maamme vapautta ja me tulemme rukoilemaan niiden edestä, jotka sen
puolesta taistelevat!

-- Me tulemme tekemään enemmänkin, keskeytti don Rafael; me tulemme
tuota hyvää asiata auttamaan. Se on kunkin mejikolaisen, joka voi
heiluttaa miekkaa ja ratsastaa hevoista, velvollisuus.

-- Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat
kätensä Espanjan eduksi! huudahti Gertrudis, jonka silmät säkenöivät
isänmaallisesta innostuksesta. Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka
antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon
rakastamiensa ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!

-- Jos kaikki meidän nuoret tytöt olisivat teidän kaltaisianne, lausui
Trujano, heittäen kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen Gertrudis'elle,
-- olisi voittomme piankin saavutettu. Missäpä olisi sellainen mies,
joka ei uskaltaisi henkeänsä teidän kauniilta huuliltanne lähtevän
hymyilyn edestä, sennorita, tahi yhdestä silmäyksestä teidän ihanista
silmistänne?

Näitä sanoja lausuessaan silmäili muulinajaja tarkoittavasti tuota
nuorta upseria. Gertrudis antoi päänsä vaipua, iloisena tästä hänen
kauneutensa ihailusta sen miehen läsnäollessa, jonka ainoan silmissä
hän halusi olevansa kaunis.

-- Jumala ja vapaus, jatkoi Trujano hetken vaijettuansa -- on minun
lauseparteni. Jos olisin ennen ollut tilaisuudessa omantamaan itseni
isänmaani asialle, olisin sen tehnyt, vaikkapa vaan ehkäistäkseni niitä
vallattomuuksia, jotka sitä jo ovat häväisseet. Varmaankin olette
kuulleet niistä puhuttavan, sennor don Mariano?

-- Olen, vastasi kartanon omistaja, jolloin hänen kasvonsa hieman
synkistyivät.

-- Viattomain espanjalaisten verta on vuodatettu, jatkoi Trujano; -- ja
häpeä sanoaksemme, on meidän maakunnassamme ainoastansa yksi, joka tätä
nykyä kannattaa kapinan lippua, nimittäin tuo kunnoton raukka, Antonio
Valdez.

-- Antonio Valdez! huudahti don Rafael häntä keskeyttäen. Tarkoitatteko
Valdezta, erästä minun isäni palveluksessa olevata paimenta?

-- Tarkoitan, vastasi don Mariano, -- ja jospa hän aina muistaisi, että
hänen isäntänsä alati on häntä hyvyydellä kohdellut!

-- Luuletteko sitten, kysyi don Rafael levottomana, -- luuletteko
isääni, jonka vapaamieliset periaatteet ovat yleiseen tunnettuja,
uhkaavan jonkun vaaran kapinoitsijain puolelta.

-- Toivoakseni ei niin ole laita, vastasi don Mariano. -- Sennor
Valerio, hän lisäsi, -- tiedättekö, montako miestä Antoniolla on
käskettävänään?

-- Viisikymmentä, kuten olen kuullut; mutta luultavasti on hänen
joukkonsa melkoisesti lisääntynyt maakansasta, joka enemmän kuin
kaupunkilaiset on kärsinyt espanjalaisten sortoa.

-- Sennor don Mariano, sanoi upseri, jo nekin uutiset, joita juuri olen
kuullut, voisivat saattaa minut lyhentämään oloani teidän kattonne
alla; kun isäni on vaarassa... kentiesi hengenvaarassakin... on hänen
poikansa sija oleva hänen rinnallansa. Eikö niin donna Gertrudia? Nämä
sanat kuullessansa, jotka ilmaisivat don Rafaelin äkkinäisen lähdön
aikomusta, oli tuskan huuto milt'ei pääsemäisillään tuolta nuorelta
tytöltä; mutta hän hillitsi itsensä ja jupisi ainoastansa matalalla,
vakavalla äänellä:

-- Niin, niin!

Trujano oli ensimäinen, joka keskeytti sen vaitiolon, mikä tästä
seurasi, lausuen vanhan testamentin profetan innostuksella:

-- Tänä aamuna on korkehimman alhainen palvelija, tuo erään kurjan
kylän tuntematoin pappi, teiltä lähtenyt, omantaakseen rukouksensa
vapauden asialle. Ja nyt lausuu toinen yhtä halpa välikappale teille
jäähyväisensä, tarjotakseen sille käsivartensa, ja, jos niin tarvitsee,
henkensäkin. Rukoilkaa naiden puolesta, hyvä, kaunis madonna!
hän jatkoi, puhuen Gertrudis'elle ja ilmaisten tuota uskollista
sekä runollista intoa, joka oli silmäänpistävin ominaisuus hänen
luonteessansa. Rukoilkaa näiden puolesta, ja kentiesi suvaitsee
kaikkivaltias näyttää, että hän voi tomusta herättää sen voiman, joka
syöksee hirmuvaltiaan istuimeltansa.

Nämä sanat lausuttuansa puristi muulinajaja hänelle ojennettuja käsiä
ja läksi sitten huoneesta don Marianon seuraamana.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Lempiväiset kahdenkesken.


Kartanon isännällä lienee ollut syynsä, miksi hän näin jätti tyttärensä
kahdenkesken don Rafaelin kanssa sillä lyhyellä ajalla, joka oli
jäljellä ennen upserin poislähtöä.

Aurinko kultasi omenapuiden latvoja, joissa papukaijat pitivät
hauskaa leikkiänsä, ja tuuli, joka liehui sisään avatusta ovesta,
täytti huoneen tuhansien kukkasien tuoksulla. Tämä oli juhlallinen ja
ratkaiseva hetki.

-- Gertrudis, sanoi Rafael, hilliten sydämensä ankaraa tykytystä, olen
puhunut isänne kanssa. Olen sanonut hänelle tulleeni tänne sydän täynnä
ajatuksia teihin nähden, ja että isäni käsky, joka vaati minua hänen
luoksensa, tuntui minusta taivaan siunaukselta, koska se antoi minulle
tilaisuutta vielä kerran teitä tapaamaan. Olen sanonut hänelle, kuinka
kiirehdin jouduttamaan sitä pitkää matkaa, joka meidät eroitti, ja
kuinka minä, teitä tavatakseni tuntiakin varhemmin, en ole peljännyt
jaguarein kiljuntaa enkä vedenpaisumisen uhkaavaa pauhua...

Don Rafael vaikeni, kentiesi hämillä olemisesta, ja Gertrudis alkoi nyt
sanella puolittain leikillisellä äänellä:

-- Ja kun sanoitte isälleni, että... että... te minua lemmitte...
eikö hän näyttänyt hämmästyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen
kuultuansa?

-- Ei, ei vähintäkään, vastasi upseri, hiukan tästä kysymyksestä
kummastuneena.

-- Noh, syy lienee kait sitten ollut se, että olin sen hänelle jo
sanonut, lausui tuo nuori tyttö, hymyillen yhtä ihanasti kuin hänen
äänensäkin oli suloinen. -- Mutta mitä isäni tähän vastasi?

"Don Rafael-hyväni", hän minulle sanoi, -- "olisipa minulle sangen
mieluista nähdä meidän molempien perheet yhdistettyinä. Mutta tämä
voi tapahtua ainoastaan Gertrudis'en suostumuksella, eikä minulla ole
mitään syytä luulla hänen sydämensä olevan teihin kiintynyt." Niin
kuuluivat ne kauheat sanat, jotka lähtivät teidän isänne huulilta.
Gertrudis, vahvistavatko teidän huulenne samat sanat?

Don Rafaelin ääni vapisi hänen puhuessansa, ja tämä liikutus miehessä,
joka ei vaarassa milloinkaan vavissut, miellytti tuon häntä lempivän
tytön sydäntä niin, ett'ei hän kiirehtinyt vastauksellaan.

Kuultuaan sen vastauksen, jonka hänen isänsä oli antanut don
Rafaelille, puri hän huultansa, pidättääkseen hymyilyänsä, tuli vakavan
näköiseksi, joka teki hänen kosijansa vieläkin levottomammaksi, ja
lausui:

-- Don Rafael, te olette vedonneet minun avosydämmisyyteeni, ja minä
tahdon teille peittelemättä puhua. Mutta luvatkaa, ett'ette pidä
avosydämmisyyttäni rikoksena.

-- Sen lupaan, Gertrudis. Puhukaa pelvotta, vaikkapa teidän sananne
musertaisikin sydämeni, joka kokonansa on teihin kiintynyt.

-- Ainoastaan yhdellä ehdolla voin puhua avosydämmisesti.

-- Mainitkaa se.

-- Sillävälin, kun te'en teille tunnustukseni, tulee teidän pitää
silmänne kiinnitettyinä noihin edessämme oleviin omenapuihin.

-- Koetan teitä totella, vastasi don Rafael, luoden silmäyksensä
mainittuihin puihin, joissa papukaijat jatkoivat oksilla hyörimistänsä.

-- Eräänä päivänä, niin alkoi Gertrudis, matalalla, värisevällä
äänellä, -- josta ei ole kauan kulunut, teki muuan nuori tyttö
pyhälle neitsyelle erään lupauksen, jos se mies, jota hän lempii ja
joka oli suuressa vaarassa, pelastuisi. Hän lupasi, jos lemmittynsä
pelastuisi, antaa tämän omalla kädellään leikata hänen hiuksensa... ne
pitkät kutrit, jotka tyttöä niin paljon miellyttivät ja joita hänen
lemmittynsä niin suuresti ihanteli. Oliko tämä mies teidän mielestänne
rakastettu?

-- Ah, kenpä ei olisi ylpeä, jos olisi niin rakastettu! huudahti don
Rafael, luoden kysyjään silmäyksen, joka tunki tämän sielun sisimpään.

-- En ole vielä lopettanut, tyttö lausui. -- Katselkaa puihin, muutoin
ette saa kuulla kertomukseni loppua. Kun tuo nuori tyttö, joka ei
epäillyt uhrata tukkaansa, hänen alituisen huolenpidon esinettä ja
kentiesi tuon lemmityisen silmissä hänen suurimpata koristustansa,
tahtoo saada sen leikatuksi... kun se on leikattu, piti minun
sanoani... luuletteko... nyt saatte minuun katsoa, don Rafael... että
hän tätä lempisi kuten ennenkin?

-- Oi, Gertrudis! hän huudahti ja kääntyi äkkiä ympäri; -- ei mikään
lempi voisi korvata sellaista uhrausta, eikä se nuori tyttö, josta
puhutte, voi olla muu kuin enkeli lemmityisensä silmissä.

-- Vielä kerran, viimeisen, jatkoi Gertrudis väräjävällä äänellä, --
pyydän teitä katsomaan puihin.

Samalla kun don Rafael noudatti hänen pyyntöänsä, otti Gertrudis
pois kamman, joka piti ko'ossa hänen välkkyviä hiuksiansa, jotka
kahdessa pitkässä palmikossa ikäänkuin kruunu hänen päälakeansa
peittivät. Sitten kaappasi hän toiseen käteensä sipsit, joita hän
äsken ommellessansa oli käyttänyt, ja, peittäen toisella punastuvaa
poskeansa, kurotti hän tuota pientä konetta ja sanoi:

-- Kas niin, don Rafael. -- Auttakaa minua täyttämään lupaukseni,
leikkaamalla hiukseni.

-- Minäkö? huudahti don Rafael. -- Minäkö? kertoi hän tuosta
esityksestä hämmästyneenä. Gertrudis! Gertrudis!

-- Lupasin ne viime yönä pyhälle neitsyelle, jotta hän teidät
pelastaisi. Ymmärrättekö nyt, don Rafael... lemmitty Rafaelini?

-- Äh, Gertrudis! hän ihastuneena huudahti ja notkisti polviansa tuon
nuoren tytön edessä sekä painoi useampia kertoja huulensa tytön hänelle
ojentamalle kädelle.

-- Mutta nyt, jatkoi Gertrudis vihdoin -- don Rafael-kultani, on minun
täyttäminen lupaukseni. Minä olen sen tehnyt, ja sinun täytyy siinä
olla minulle avullisena.

-- Mutta miksi juuri hiuksesi lupasit? kysyi kosija hieman
tyytymättömällä äänellä.

-- Koska minulla ei ollut mitään kallisarvoisempaa panna sinun henkesi
edestä... Kas niin, Rafael, sipsit!

Upseri vielä epäröi.

-- Sen pitää tapahtua, Rafael; sen pitää tapahtua. Muutoin Jumala minua
rankaisee... kentiesi riistämällä minulta sinun rakkautesi.

Kreolinaisen hartaat kehoitukset voittivat vihdoinkin don Rafaelin
vastenmielisyyden; hän tarttui sipsiin ja teki julman työnsä.

Gertrudis katseli alakuloisilla silmäyksillä kumpaistakin palmikkoansa.
Sitten otti hän toisen niistä, ojentaen sen don Rafaelille.

-- Ota tämä, hän sanoi; -- säilytä se muistona. Toisen pidän itse
taikakaluna. Jos meidät joskus eroitettaisi, josta Jumala varjelkoon,
ja minä lähetän tämän palmikon sinulle, niin lupaa heti tulla luokseni,
missä vaan olletkin tahi milloin vaan sen saat. Lupaa se minulle.

-- Sen lupaan! huudahti don Rafael. -- Sen lupaan. Vaikkapa seisoisin
kohotetuin miekoin pahimman viholliseni edessä, luovun iskustani,
totellakseni tätä pyhää viestiä.

Lupauksesi on tullut taivaan korviin, Rafael, lausui Gertrudis.
-- Mutta aika rientää, sinun on lähteminen. Isäsi varmaankin
malttamattomana haluaa sinua tavata. Hyvästi, Rafael-kultani!

-- Niin, vastasi tuo nuori upseri, jossa oli herännyt muisto pojan
velvollisuudesta, -- aika on lähteäni.

-- Sydämellisesti toisiaan syleiltyään rakastavaiset erkanivat, ja
don Rafael, sanottuaan jäähyväiset don Marianolle, nousi satulaan
sekä ratsasti rivakkaasti pohjoisiin päin, samalla kun Gertrudis
katolta seurasi häntä silmillään niin pitkälle, kuin voi hänestä
vilahduksenkaan nähdä.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Velvollisuus ja lempi ristiriidassa keskenään.


Auringon viimeiset säteet kultasivat sen harjun selännettä, joka
rajoitti Las Palmas'en lakeutta, kun don Rafael sitä ratsasti Del
Valle-nimiseen maakartanoon. Ehtiäkseen matkan päähän ennen yön tuloa,
ratsasti hän laukassa alamäkeä harjun vastakkaisella puolella, jolloin
hänen uljaan hevosensa sieramista kuului hieman pärskyvää ääntä, jonka
vaikutti tuo omituinen leikkaus, minkä muulinajaja hevoseen oli tehnyt.

Ratsastajan ehdittyä lakeudelle, jossa Del Valle-niminen maakartano
sijaitsi, pysähdytti hän hevosensa ja katseli ympäris, löytääksensä
erään lehtokujan, joka don Marianon neuvon mukaan johtaisi kartanoon;
sillä itse ei tuo nuori upseri ollut, kuten jo mainittiin, käynyt
isänsä kodissa, sittenkuin hän sen lapsena oli jättänyt. Ei mitään
lehtikujaa kuitenkaan näkynyt, ja hän jatkoi umpimähkään matkaansa.
Hän luuli jo ratsastaneensa väärään, kun hän vihdoin mielihyväksensä
huomasi pitkän, Taxodius disticha-puulajiin, Amerikan sypressiin,
kuuluvain korkeiden puiden muodostaman lehtokujan. Kuja oli
täydellisesti sellainen, jommoiseksi sitä hänelle oli sanottukin,
ja, ohjaten siihen hevosensa, hän laukkasi eteenpäin puiden tummassa
varjossa. Rivakkaasti nelistäen ratsasti hän tasaista tietä eteenpäin
ja oli milt'ei ennättänyt sen toiseen päähän, kun hän samassa yht'äkkiä
näki edessänsä kartanon, synkän rakennuston, joka sulki koko noiden
molempien puurivien kohdalla olevan aukon.

Keskessä oleva pääaukko näkyi olevan auki siten, että toinen portti
oli vähän raollansa. Mutta ei kukaan tullut ulos, lausumaan häntä
tervetulleeksi! Ei yhtäkään ääntä kuulunut koko kartanosta! Kaikki
oli hiljaista kuin haudassa! Kauhean aavistuksen valtaamana hän
syöksyi eteenpäin, päättäneenä ratsastaa sisään tuosta sulkemattomasta
portista; mutta samassa teki hänen hevosensa kiivaan harppauksen ja
väistyi syrjään.

Vallitsevassa hämärässä, tahi ennemmin mielihäiriönsä vuoksi, ei
don Rafael ollut huomannut sitä esinettä, joka hänen hevoistansa
säikähytti. Se oli maassa, portin edessä, makaava ruumis, ja, mikä
vieläkin kauheampaa, se oli päätöin ruumis!

Tämän kauhean esineen nähtyänsä päästi upseri korkeaäänisen
parahduksen. Raivo, epätoivo ja kaikki ne hirmuiset liikutukset, jotka
voivat raadella ihmissydäntä, ilmaantui tässä parahduksessa, johon
kaiku oli ainoana vastauksena. Hän oli tullut liian myöhään! Kaikki oli
hukassa! Tuo kuollut ruumis oli hänen isänsä!

Hänen ei tarvinnut laskeutua hevosen seljästä sitä tutkimaan,
tullaksensa tästä asiasta vakuutetuksi. Hänen hevosensa pään tasalla
näkyi muuan esine, joka riippui yhdestä näistä porteista. Se oli
ihmisen pää, sama, joka oli kuulunut tuohon ruumiisen. Se riippui ales,
sidottuna hiuksista portin lukkoon.

Huolimatta hevosensa vastarinnasta eteenpäin menemisessä, painoi don
Rafael kannuksensa sen kupeisin ja pakoitti sitä menemään, kunnes
hän tuli tarpeeksi lähelle, voidakseen tutkia tuota hirveätä näkyä.
Hehkuvin silmin ja paisuvin suonin hän tuijotti tuohon kauheaan
esineesen. Se oli hänen isänsä pää!

Todellisuus oli hänelle selvänä. Tuo espanjalainen oli joutunut
kapinoitsijain uhriksi, jotka eivät olleet kunnioittaneet hänen vapaita
mielipiteitänsä eikä harmaita hiuksiansa. Olivatpa tuon ilkityön
tekijät siitä vielä kerskanneetkin. Porttiin oli pään alle kirjoitettu
kaksi nimeä: Arroyo -- Antonio Valdez.

Hetkeksi vaipui upserin pää alakuloisena rintaa vasten. Sitten hän
taasen äkkiä sen nosti ja lausui mielenliikutuksesta vapisevalla
äänellä:

-- Mistähän minä nuo ilkiöt löytäisin? Mistä? Sama se... löytää minun
ne täytyy... Yötä eikä päivää älköön minulla olko lepoa... ei lepoa
heilläkään, kunnes olen heidän päänsä tähän paikkaan riipustanut!

-- Kuinka? jatkoi hän hetken valjettuansa, -- voisinko taistella
tällaisen asian edestä? Voiko poika sotia saman lipun puolesta kuin
hänen isänsä murhaajatkin? Ei ikinä?

-- Siis Espanjan puolesta, huudahti hän taasen, hetkisen vaijettuansa;
-- Espanjan puolesta tulen paljastamaan miekkani! Eläköön Espanja!
Kuolema rosvoille!

Nämä sanat lausuttuansa astui upseri ales satulasta ja notkisti
kunnioittaen polvensa isänsä pään edessä.

-- Rakas, kunnioitettu isäni, hän lausui, -- vannon sinun harmaiden
hiuksiesi nimessä, jotka ovat omaan vereesi tahratut, käyttäväni
kaikkia vallassani olevia välikappaleita ja oraassaan tukahduttavani
tämän kirotun kapinan, jonka vuoksi olet joutunut viattomaksi uhriksi.
Suokoon Jumala minulle voimaa valani täyttämiseen!

-- Tässä silmänräpäyksessä ikäänkuin joku ääni kuiskasi hänen
korvaansa, kertoen hänen morsiamensa sanat:

"Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä
Espanjan eduksi! Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille
suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon _rakastamiensa_
ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen ääni:

-- Te'e velvollisuutesi, olipa seuraukset mitkä tahansa!

Ja isänsä typistettyjen jäännöksien vieressä kuulteli poika ainoastaan
tuota viimeksi mainittua ääntä.

       *       *       *       *       *

Kuu oli jo kauan ollut noussut, ennenkuin don Rafael oli lopettanut
tuon surullisen työn, haudan kaivamisen, johon hautaan hän kunnioittaen
laski kuolleen ruumiin, pää oikealla paikallansa. Sitten hän veti
povestansa Gertrudis'en pitkän palmikon ja pani sen isänsä jäännösten
viereen.

Murheen murtamana hän sitten peitti haudan.

Eipä tuntunut hänestä helpolta eroaminen paikasta, joka oli tullut
hänelle kahdenkertaisesti pyhäksi lemmen ja lapsellisen kunnioituksen
tähden. Vihdoin hän kuitenkin hyppäsi satulaan ja kannusti hevostansa
nelistämään eteenpäin sitä tietä, joka vei Oajaca-nimiseen
pääkaupunkiin.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Keskeytynyt oppi-ura.


Tammikuun alussa v. 1812. noin vuosi Las Palmas-nimisessä maakartanossa
tapahtuneiden kohtauksien jälkeen, näkyi kaksi miestä, toinen istuen
tölskästi tehdyn, karttojen ja kirjeiden peittämän pöydän ääressä,
toinen seisoen hattu kourassa sen vieressä.

Paikka, missä, he olivat, oli eräässä suurimmassa ja vähimmän
repaleisessa niistä monista teltoista, jotka tekivät Sabanavirran
rannoille ja Acapulcon sataman läheisyyteen sijoitetun leirin.

Pöydän ääressä istuvalla miehellä oli kaulassaan pieniruutuinen
puuvilla-huivi, ja hänen olkapäitänsä peitti valkoisesta
pellavakankaasta tehty nuttu. Kullekin, joka häntä ei tuntenut, olisi
ollut vaikeata luulla tuota yksinkertaiseen pukuun vaatehittua miestä
tässä seudussa leirillä olevan kapinajoukon päälliköksi, ja kentiesi
vieläkin vaikeampaa luulla häntä entiseksi Caracuaron apulaispapiksi,
don José Marie Morelos y Pavon'iksi. Ja kuitenkin se oli hän.

Apulaispapin lähtiessä Las Palmas-nimisestä kartanosta aikoi hän mennä
Hidalgon, kapinan siihenastisen johtajan luokse, tarjotakseen hänelle
palvelustansa kapinoitsijain sotapappina. Tämän hakemuksen seuraus
oli, että Hidalgo, sen sijan että olisi uskonut hänelle sotajoukkonsa
sielunhoidon, velvoitti häntä valloittamaan Acapulco-nimisen,
linnoitetun merikaupungin. Oikeastaan antoi Hidalgo pilan vuoksi ja
päästäksensä Morelon kärkkäisyydestä apulaispapille tämän tärkeän
toimen. Tämä oli syynä siihen, että Morelos oli kohottanut vapauden
lipun eteläisissä maakunnissa ja tällä hetkellä johti Acapulcoa
piirittävää kapinajoukkoa.

Se henkilö, joka seisoi Moleros'en edessä, hevosväen virkapuvussa, oli
ylioppilas don Kornelio Lantejas!

Selittääksemme tämän aavistamattoman seikan, on tarpeellista palata
siihen aikaan, jolloin jätimme tuon ylioppilaan sairasvuoteellensa Las
Palmas-nimiseen maakartanoon.

Niin pian kuin don Kornelio oli taudistansa toipunut, lähti hän setänsä
kotiin, ratsastaen nuorella, uljaalla, don Marianon lahjoittamalla
hevosella, jolla kartanon omistajalla näitä oli tuhansittain
omaamillansa laitumilla.

Kuulusteltuansa, kuten oli toimeksensa saanutkin, setänsä
varallisuutta, läksi hän nopeasti paluumatkalle Valladolidiin, jossa
hänen isänsä asui.

Eräänä edelläpuolen-päivänä näkyi tiellä kolme ratsastajaa, jotka
tulivat häntä vastaan.

Ylioppilas juuri silloin johdatti muistoonsa niitä tapahtumia, jotka
hänelle viime ajoilla oli sattunut, ja piti sen vuoksi ainoastaan
höllästi ohjaksista. Äkkiä kompastui hänen hevosensa tiellä olevaan
kuoppaan, ratsastaja putosi satulasta ja satutti päänsä kiveen niin
pahasti, että hän meni tainnoksiin.

Tästä jälleen toinnuttuansa, hän huomasi istuvansa tienvierellä, päätä
pakottaen ja hevosetta. Hänen luoksensa olivat nuo kolme ratsastajaa
pysähtyneet, tarpeen vaatiessa häntä auttaaksensa.

-- Poikani, sanoi yksi näistä ylioppilaalle, -- teidän tilanne,
vaikk'ei vaarallinen, on kuitenkin sangen arveluttava. Parhain, minkä
voitte tehdä, on, että istutte jonkun minun palvelijani taakse ja
ratsastatte meidän seurassamme takasin San Diego-nimiseen maakartanoon,
johon on vaan tunnin matka. Hevosenne on mennyt samaan suuntaan, ja
minä annan kartanon paimenten ottaa sen teille kiinni. Te tarvitsette
pari päivää lepoa. Sitten voitte jatkaa matkaanne. Mihin te aijotte?

-- Valladolidiin, vastasi Lantejas. -- Olen matkalla yliopistoon,
papintutkintoani suorittamaan.

-- Ah, sittenpä me kuulumme samaan säätyyn, vastasi ratsastaja
hymyillen. -- Minä olen tuo vähäpätöinen apulaispappi Caracuarossa, don
José Maria Morelos, nimi, jota te luultavasti ette koskaan ole kuullut
mainittavan.

Todella olikin tuo sittemmin niin kuuluisa Morelos tähän aikaan
suurelle yleisölle täydellisesti tuntematoin, ja don Kornelion täytyi
tunnustaa ei koskaan kuulleensa hänen nimeänsä.

Ylioppilas ei ollut vähän hämillänsä tuon miehen ulkonäöstä, joka
oli ilmoittanut itsensä Caracuaron apulaispapiksi. Papin puvuksi
olikin hänen vaatteensa todellakin sangen omituiset, paitsi että ne
olivat kovin repaleiset. Lisäksi riippui hänen satulansa pu'asta
kaksireikäinen pyssy, joista toinen reikä oli haljennut, samalla kun
vanha, ruosteinen sapeli roikkui hevosen jalkojen välissä.

Kumpaisetkin palvelijat olivat vieläkin yksinkertaisemmin varustettuina
ja pitivät, kukin aimo tuliluikkua kädessänsä.

-- Ja te, isä-hyvä, kysyi ylioppilas vuorostansa, -- mihin te aiotte,
jos saan luvan kysyä?

-- Minäkö? Niin, sanoi apulaispappi hymyillen, -- kuten äsken teille
sanoin, aijon San Diego-nimiseen maakartanoon ja sitten Acapulcoon,
kaupunkia ja linnaa valloittamaan.

-- Kuinka! Oletteko kapinoitsija? kysyi Lantejas, ei ilman salaisetta
vavistuksetta.

-- Aivan oikein! Se minä olen ja olen jo kauan ollut.

Koska ei apulaispapin eikä hänen kumpaisen palvelijansakaan päässä
näkynyt niitä pirullisia koristuksia, jotka Oajacan piispa oli luvannut
kaikille kapinaan osallisille, alkoi don Kornelio luulla, että ei ollut
aivan varmaa, että kaikki kapinoitsijat joutuisivat paholaisen valtaan,
ja koska hänellä sitäpaitsi ei muuta keinoa ollut, vastaanotti hän
tuon äsken hänelle tehdyn tarjoumuksen sekä kiipesi erään palvelijan
taakse. Hän kuitenkin päätti, ett'ei hän seuraisi apulaispappia
pitemmälle kun San Diego-nimiseen maakartanoon ja että hän niin paljon
kuin suinkin lyhentäisi niin epäiltävässä seurassa olemistansa. Tuskin
oli hän kuitenkaan tällä tavalla omaatuntoansa rauhoittanut, ennenkuin
auringon polttavat säteet, jotka häneen suoraan lankesivat, synnyttivät
sellaisen sekamelskan hänen aivoissansa, että hän ei ainoastansa
pitänyt kapinata sangen luonnollisena, vaan alkoi myöskin korkealla
äänellä laulaa jonkunlaista samassa silmänräpäyksessä sepitettyä
sotalaulua, jossa Espanjan kuningasta mainittiin kaikilla muilla paitsi
kunnioitusta ilmaisevilla sanoilla.

Tästä hetkestä, aina kunnes tulivat San Diego-nimiseen maakartanoon
asti, oli ylioppilas täydellisesti tietämätöin siitä, mitä tapahtui
ja vielä monena päivänä jälkeenpäinkin, joina hän makasi polttavassa
kuumetaudissa.

Vihdoin tuli hän jälleen tuntoihinsa ja, katseltuaan ympärilleen,
huomasi hän kummastuksekseen olevansa pienessä, köyhänpuoleisesti
kalustetussa huoneessa. Hän muisti nyt pudonneensa hevosen seljästä
sekä Caracuaron apulaispapin kohtaamisen. Hetken kuluttua tunsi hän
itsensä kyllin voimakkaaksi nousemaan vuoteeltansa ja hoiperteli
akkunaan, saadaksensa selkoa ulkoa kuuluvasta hälinästä.

Akkunan alla oleva piha oli täynnä aseilla varustettuja miehiä, joista
toiset olivat jalkaisin, toiset ratsain. Keihäitä, sapeleja, pyssyjä
ja muita aseita näkyi kaikkialla auringon valossa loistavan. Hevoset
hyppelivät pystyyn sekä hirnuivat, ja miehet puhuivat kovalla äänellä,
lyhyesti sanoen, piha näytti sotajoukon satunnaiselta leiripaikalta.

Don Kornelion täytyi kuitenkin pian väsymyksestä palata vuoteellensa,
jossa hän maltittomasti odotti jonkun tulevaksi, joka voisi antaa
hänelle selityksen niistä kummallisista seikoista, jotka hänen
ympärillänsä tapahtuivat.

Hetken kuluttua tulikin huoneesen mies, jonka ylioppilas tunsi
apulaispapin palvelijaksi. Hän tuli isäntänsä puolesta kysymään, miten
sairaan terveys oli.

-- Missä, ystäväiseni, minä olen? uteli Lantejas, vastattuaan
palvelijan kysymykseen.

-- San Luis-nimisessä maakartanossa. Ylioppilas koetti muistella,
mutta hän ei päässyt San Diego nimistä maakartanoa pitemmälle. -- Te
varmaankin erehdytte, hän sanoi.

-- Eikö tämä ole San Diego-niminen maakartano?

-- Ei, me lähdimme San Diegosta eilen, kun emme olleet enään turvassa
siellä. Kuinka te, herra, voitte olla niin varomatoin! Vaikka olisi
kuinka hyvä isänmaan ystävä tahansa, ei sitä aina tarvitse huutaa
tuulen kuultavaksi.

-- En teitä käsitä, ystäväiseni, sanoi Lantejas.

-- Kentiesi kuume vielä pitää päätäni pyörällä.

-- Sanottuni oli kyllin selvää, vastasi palvelija. -- Meidän täytyi
lähteä San Diegosta, jossa hallituksen joukot olisivat meidät
vanginneet erään isänmaan ystävän, don Kornelio Lantejan, kovalla
äänellä pitämän, valtiollisen puheen vuoksi.

-- Kornelio Lantejanko! huudahti ylioppilas hätäisellä äänellä. --
Mutta sehän olenkin minä!

-- Sen kyllä tiedän. Te teitte niin, että kaikki kuuli teidän nimenne.
Huoneenne akkunasta te kaikin voimin huusitte ja julistitte isäntäni
kaikkien kapinoitsijain ylipäälliköksi. Meillä oli täysi työ,
estäessämme teitä ryntäämään Madridiin.

-- Madridiin... Espanjassako?

-- Noh, parin sadan penikulman merimatka oli teidän mielestänne aivan
vähäpätöinen asia. "Minäpä, Kornelio Lantejas," te huusitte, "minäpä
tulen kukistamaan hirmuvaltiaan." Vihdoin täytyi meidän lähteä matkaan,
ja me otimme teidät mukaamme kantotuolissa; sillä isäntäni ei tahtonut
luopua niin innokkaasta liittolaisesta, joka sitä paitsi oli käyttäynyt
tyhmästi tässä hyvässä asiassa. Nyt olemme täällä San Luis-nimisessä
kartanossa, jossa te, sen vanhan joukon turvissa, joka meihin on
liittynyt, voitte ilmaista isänmaanrakkautenne niin kovalla äänellä,
kuin haluatte. Sitäpaitsi ei se enään voi teitä vahingoittaa, koska
luultavasti hinta jo on luvattu teidän päästänne.

Ylioppilas kuulteli kauhistuksesta mykkänä tätä kertomusta omista
teoistansa.

-- Ja nyt, herra, jatkoi palvelija, -- on minun isäntäni kiitollisuuden
osoitteeksi siitä, että julistitte hänet pääjohtajaksi, määrännyt
teidät vänrikiksi ja samalla lähetiksensä. Päänalustanne alta löydätte
määräyksenne.

Tämän sanottuaan meni palvelija ulos, jättäen tuon uuden lähetin niiden
kummallisten tietojen masentamaksi, joita hän äsken oli saanut.




KAHDESKYMMENES LUKU.

Sotamies vastoin tahtoansa.


Niin pian kuin mies oli mennyt, kurkisti ylioppilas päänalustansa
alle. Aivan oikein, siellä oli eräs paperi, joka näkyi olevan don
Kornelio Lantejalle annettu vänrikin valtakirja ja kapinoitsijajoukon
pääkenraalin, don José Maria Molos y Pavon'in, allekirjoittama.

Hirmuisen ahdistuksen valtaamana syöksyi ylioppilas vuoteeltansa ja
ryntäsi akkunaan, panemaan vastalauseen määräyksensä johdosta ja
sanomaan itsensä irti kaikesta osallisuudesta kapinaan.

Mutta don Kornelion paha henki ei vielä hänestä ollut väistynyt. Juuri
kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kieltäytyäkseen kaikesta yhteydestä
Espanian vihollisten kanssa, kohtasi häntä taasen houraileminen, ja
tietämättänsä mitä sanoi, huusi hän kovalla äänellä:

-- Eläköön Mejiko! Kuolema hirmuvaltiaalle! jonka jälkeen hän
ponnistuksesta väsyneenä hoiperteli vuoteelleen.

Tällä kertaa kesti hänen pyörtymisensä ainoastaan lyhyen ajan, ja kun
hän jälleen vähitellen toipui, kuuli hän vuoteensa ympärillä muutamia
miehiä puhuvan hänestä tavallista suuremmalla innolla.

-- Miten voi selittää tämän äkillisen hartauden meidän asiaamme? kuului
Morelon ääni. Näyttääpä ikäänkuin tuossa nuoressa miehessä olisi
jonkinlaiset kuumeenhoureet vaikuttamassa.

-- Eipä suinkaan, herra kenraali, vastasi eräs Valdovinos-niminen
upseri. -- Jos ei siellä pohjalla kiehuisi mitä tulisin
isänmaanrakkaus, ei sieltä kuohukaan pinnalle noin nousisi.

-- Sama se! vastasi Morelos. -- Mutta minä en voi uskoa
vaikutuksekseni...

-- Ja miksi ette, kenraali? vastasi toinen upseri, juuri kun Lantejas
oli kunnollisesti saanut auki silmänsä -- Miksi ei tämä nuori mies
olisi antautunut teidän vaikutuksenne alaiseksi, samoinkuin minäkin?
Tänään näen teidät ensi kerran, eikä teillä kuitenkaan ole innokkaampaa
puolustajaa, kuin minä olen. Minä vastaan tästä nuoresta muukalaisesta.

Nämä sanat lausuessaan loi hän Lantejas'een niin viehättävän ja samalla
niin ankaran silmäyksen, että se kokonaan valtasi ylioppilaan ja poisti
hänestä kaiken vastustamishalun, vieläpä sai hänet vaistomaisella
eleellä vahvistamaan tuon puhujan sanatkin.

Tämä mies, joka noin oli mennyt don Kornelioa takaamaan, oli tuo suuri,
hirmuinen, voittamatoin Hermengildo Galeana, mejikolaisen kapinan
Murat, joka sittemmin useammassa kuin sadassa taistelussa nähtiin
hyökkäävän vihollisten taajimpaan riviin, ikäänkuin sodan jumala,
nostaen sotahuutonsa: "Tässä tulee Galeana!"

-- Noh... olkoon miten tahansa, sanoi Valdovinos, jatkaen puhettansa
don Kornelion epäiltävästä isänmaallisuudesta -- tiedän kenraali
Callejan luvanneen hinnan tuon nuoren miehen päästä samoinkuin
omastammekin.

Tässä silmänräpäyksessä jyrisi akkunan alla kanuunan pauke Morelonkin
hämmästykseksi.

-- Herra kenraali, sanoi Galeana, -- tämä kanuna on perintökalu meidän
perheessämme. Jonkun Galeanan syntyessä tahi kuollessa sillä ilmaisemme
ilomme tahi surumme. Tänään sen pyhitämme koko mejikolaisen perheen
palvelukseen. Se on teidän, samoinkuin miekkamme ja henkemmekin.

Tämän lausuttuaan meni Galeana akkunaan ja huusi ukkosen äänellä, joka
sittemmin espanjalaisia aina säikähytti:

-- Eläköön kenrali Morelos!

Kovaääniset eläköönhuudot vastasivat pihasta, sekoitettuina tupesta
paljastettujen sapelien kahinaan ja kivärien kolinaan, joita
voimallisesti lyötiin pihan kivilaskokseen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä vieraistansa. Morelos
oli mennyt pihaan tervehtimään uusia liittolaisiansa, ja muut upserit
olivat häntä seuranneet.

Kaukana siitä että olisi ottanut osaa tuohon yleiseen, sotaiseen
innostukseen, oli ylioppilas kauheassa tuskassa, ajatellessaan hintaa,
joka oli hänen päästänsä luvattu.

Kulutettuaan yönsä mitä hirveimpien unien vaivaamana, herätti hänet
aamupuhteella korkeaääninen melu pihasta. Kovemmin kuin mikään muu,
kuului eräs kummallinen torven äänen kaltainen, milloin kimakasti,
milloin käheästi karjuen, ikäänkuin paholainen itse olisi komentanut
hevosen selkään hornan joukkojansa. Märkänä kylmästä hiestä syöksyi
ylioppilas vuoteeltaan akkunaan. Kuten ennenkin, oli piha täynnä
aseellisia. Kanuna oli heidän keskellänsä. Muuan neekeri sitä par'aikaa
latasi. Eipä ilman hämmästyksettä don Kornelio tuntenut tuota neekeriä
samaksi mieheksi, joka tiikerin pyydystäjän kera oli tuonut hänet Las
Palmas'en kartanoon.

Niin, tykkimies ei ollut kukaan muu kuin Claro, nyt määrätty sen
kanunan päämieheksi, joka sittemmin El Ninon nimellä tuli niin
kuuluisaksi mejikolaisen kapinan historiassa. Ylioppilas näki myöskin
sen koneen, josta nuo hornan äänet olivat lähteneet, joita hän
luuli jossain ennenkin jo kuulleensa. Hän ei erehtynytkään; sillä
kanunan lähellä seisoi pitkävartaloinen intiani, joka huulillansa
piti jättiläissimpsukata, josta nuo salaperäiset äänet lähtivät.
Se oli Costal, joka tässä silmänräpäyksessä palveli ensimäisenä
merkinpuhaltajana Morelon sotajoukossa. Morelo itse taapiupserien
ympäröimänä seisoi tuon avaran pihan päässä, jakamassa kiväärejä äsken
saapuneille joukoille.

Lantejas käsitti piankin välttämättömäksi, ruveta varustaumaan siihen
poislähtöön, joka selvästi oli käsissä, ja puettuaan itsensä meni hän
pihaan sekä sekautui muihin upsereihin, ollen epäilemättä onnettomin
vänrikki koko kapinoitsijajoukossa.

Heti Lantejan tultua antoi kanuna taaskin kuulla jyskävän äänensä:
se oli poislähdön merkki. Tuo pieni joukko läksi liikkeelle ja kulki
pois San Luis-nimisestä kartanosta, uusi upseri oli muiden joukossa
paikallansa.

       *       *       *       *       *

Pian oli Morelon vähäinen joukko kasvanut pieneksi armeijaksi, ja
kahden kuukauden pitkien marssien sekä ankarien ottelujen perästä
espanialaisten joukkojen kanssa oli kapinoitsijapäällikkö Tyynen meren
rannalla olevan Acapulco-nimisen kaupungin edustalla.

Mitä ylioppilaaseen tuli, oli kahdenkuukautinen sotaretki tehnyt
hänestä tyydyttävän sotamiehen. Hän oli voittanut suurta kunnioitusta
urhollisuudesta, vaikka hänen rohkeutensa vaaran hetkellä usein oli
hänet pettämäisillään.

Ensikerran tulessa ollessaan seisoi hän don Hermengildo Galeanan
vieressä, joka oli saavuttanut täydellisen vallan hänen ylitsensä ja
jonka tuimia silmäyksiä hän pelkäsi enemmän kuin itse vihollista. Don
Hermengildo soti tietysti ensimäisessä rivissä, josta hän keihäällään
sekä pitkällä sapelillaan kaatoi kaikki vastassaan olijat, jotta tuon
vapisevan vänrikin miekalle ei jäänyt mitään tekemistä. Kun Lantejas
ensimäisessä ottelussa oli oppinut käsittämään tällaisen aseman edun,
toimitti hän sittemmin aina niin, että pysyi tuon peljättävän don
Hermengildon läheisyydessä.

Toinen, joka myöskin taisteli Galeanan rinnalla ja tuskin jäi tätä
jäljelle urhollisuudessa, oli Costal, ja näiden kahden suojelemana ei
Lantejalla juuri ollut vaaraa tulisimmissakaan taisteluissa, samalla
kun hän yhä niitti lisää kunniaa.

Hänen maineensa häntä kuitenkin kovin rasitti, ja hän oli sentähden
kirjoittanut isällensä, pyytäen häneltä neuvoa, miten hän pääsisi tästä
tukalasta asemastansa. Kirjeisiinsä, sillä hän oli kirjoittanut niitä
monta, sai hän vihdoinkin vastauksen. Tässä kehui isä häntä hänen
tekemistänsä sankaritöistä, samalla kun hän ilmaisi kummastuksensa
niistä, ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla pojallensa, että hän oli
varakuninkaalta hankkinut anteeksiannon lupauksen, ehdoilla, että hän
luopuisi kapinoitsijoista ja käyttäisi miekkaansa Espanjan puolesta.

Tämä ehto ei oikein Lantejasta tyydyttänyt. Espanjalaisessa
sotajoukossa hän varmaankin saisi turhaan etsiä kahta sellaista
suojeliaa, kuin mitkä hänellä nyt olivat. Jos hän yhtyisi
espanjalaisiin, voisi hän sitä paitsi jonakuna päivänä vihollisena
joutua seisomaan vastakkain tuon hirmuisen Galeanan kanssa. Pelkkä
ajatuskin sellaisesta yhtymisestä pani hiukset pöröön hänen päässänsä.

Kului joku aika, ennenkuin hän voi päättää, mitä hänen olisi tekeminen.
Vihdoin hän kuitenkin teki päätöksensä. Sen sijaan että uskaltaisi
yrittää karkaamista kapinallisten leiristä, päätti hän, ollen vaiti
isänsä kirjeen sisällöstä, jos mahdollista, hankkia päälliköltä lyhyen
loman, jonka hän aikoi ulottaa epämääräiseen aikaan.

Tässä tarkoituksessa hän oli tullut kenraalin telttaan ja seisot nyt,
hattu kädessään, piirittävän sotajoukon päämiehen edessä, odottaen
vastausta pyyntöönsä.




KAHDESKYMMENES ENSIMÄINEN LUKU.

Roquetan saari.


Kuinka, lomaako? kysyi kenraali hymyillen ajutantillensa. -- Tekö,
Lantejas-ystäväni, aikoisitte meidät jättää? Ja juuri nytkö, kun kaikki
meille niin hyvin menestyy?

-- Täytymys, herra kenraali, pakoittaa minua tähän askeleesen. Muutamat
perheseikat vaativat minun läsnäoloani kotona, ja sitäpaitsi te ette
nyt enään minua tarvitse, kun onni on ollut teidän aseellenne myötäinen.

-- Ei, mutta kuulkaahan tuota! huudahti Morelos. -- Vai emme tarvitse
teitä! Ah, Lantejas-ystäväni, te olette liian urhollinen sotilas, jotta
niin helposti olisin teitä vailla. Tiedättekö, mitä väki sanoo? Se
sanoo, että kolme urhollisinta miestä meidän pienessä sotajoukossamme
ovat don Hermengildo Galeana, Manuel Costal ja te itse. Olen nykyään
kuullut katteini don Fransisco Gonzalen kaatuneen eräässä kahakassa. Te
tulette hänen jälkeläiseksensä komennossa _katteini_ Lantejas.

Tuo uusi katteini kumarsi äänetöinnä kiitokseksi ja oli
poistumaisillansa.

-- Älkää vielä menkö, lausui kenraali. -- Minulla on vielä teille
enemmänkin sanomista. Teillä on, kuten olen kuullut, joku sukulainen
Tehuantepecin tienoilla. Minä tarvitsen luotettavaa airuetta tähän
maaseutuun ja olen aikonut lähettää teidät sinne, kun olemme
valloittaneet Acapulcon, joka työ, toivoakseni, ei tule liian kauan
kestämään.

Lantejas oli juuri suunsa avaamaisillaan kysymään tämän salaisen
lähetyksen laatua, kun don Hermengildon eli, kuten häntä nyt
tavallisesti nimitettiin, "marsalkan", tulo häntä keskeytti. Lantejas
tahtoi jälleen vetäytyä syrjään, kun Morelos viittasi häntä jäämään.

-- Noh, marsalkka-hyväni, mikä tuottaa minulle luonani käymisenne
kunnian? kysyi Morelos.

-- Olen tullut sanomaan teille, kenraali, että Acapulcon pikainen
vallottaminen on meille välttämätöintä, vaikk'emme saisikaan valtaamme
linnaa, niin kuitenkin sen ulkopuolella olevan kaupungin. Joukot
ovat huonosti teltoilla sekä muilla tarpeilla varustetut, ja leiriä
ympäröivät hiekkakentät tekevät ruokavarojen tänne kuljettamisen
vaikeaksi. Sitäpaitsi on virran rannalla oleskeleminen sangen
epäterveellistä, ja kuume tempaa joka päivä pois joitakuita meidän
urhoistamme. Jos vaan olisimme kaupungissa, voisi näitä epäkohtia
välttää, ja kaikissa tapauksissa saisivat sotilaat parempia asumuksia.

-- Kaiken tuon tiedän, marsalkka-hyväni, vastasi Morelos. -- Mutta
mitä voin minä tehdä? Me voimme tosin helposti ottaa kaupungin
valtaamme, mutta me emme voi itseämme siellä pysyttää, niinkauan
kuin linna on valloittamatta. Ja milloin sen voi valloittaa, riippuu
tuosta onnettomasta Roquetan saaresta, jonka kanssa linnan miehistö on
alituisessa yhteydessä.

Kysymyksessä oleva saari oli kuusi kilometriä Acapulcon kaupungista, ja
siellä oli pieni linnoitus, jota eräs espanjalainen joukko puollusti.
Tälle saarelle voivat ne espanjalaiset laivat, jotka vähän väliä toivat
ruokavaroja linnoitukseen, purkaa kuormansa, jotka sitten venheillä
kuljetettiin linnaan.

-- Noh, valloittakaamme sitten ensiksi Roqueta, ehdotti Galeana.

-- Pelkään, ett'ei se käy laatuun, vastasi Morelos; -- kaikkiin
meidän venheisimme mahtuu tuskin kuuttakymmentä miestä, ja sitä
paitsi on saari kuuden kilometrin matkalla meressä. Juuri tähän
vuodenaikaan on myrskyjä joka hetki odotettavissa, puhumattakaan
siitä yltiöpäisyydestä, että kourallisella miehiä kävisi vahvan
linnoituksensa suojassa olevan vartiaväen kimppuun. -- Me voimme
salaa päästä heidän kimppuunsa, jatkoi tuo pelkäämätöin marsalkka. --
Jättäkää se asia minulle, kenraali: minä en huoli vaarasta.

-- Sen kyllä tiedän, vastasi Morelos; -- mutta tämä uhkayritys on liian
suuri, jott'ei se sietäisi tarkkaa punnitsemista.

-- Älkää peljätkö sen loppua, herra kenraali! Minä lupaan valloittaa
saaren... yhdellä ehdolla.

-- Ja se on?

-- Että te, niin pian kuin annan merkin ottaneeni Roquetan vartijaväen
valtaani, valloitatte Acapulcon kaupungin. Myönnyttekö, teidän
ylhäisyytenne, tähän?

Morelos jäi hetkeksi miettimään, silminnähtävästi vastahakoisena
sallimaan niin rohkeata yritystä.

Tässä silmänräpäyksessä astui sisään eräs upseri ilmoittamaan
kenraalille, että vakoja Costal oli juuri saapunut leiriin, tuoden
tärkeitä tietoja.

-- Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, hänen astua sisään? kysyi
marsalkka. -- Tällä intianilla on aina joku hyvä miete päässänsä.

Morelos suostui ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Costal telttaan.

-- Herra kenraali! hän sanoi, saatuaan puhumaluvan. -- Olen äsken
huomannut kuunarilaivan ankkurissa Roquetan saaren lähellä. Sen on
täytynyt tulla sinne yöllä, sillä se ei vielä ollut siellä eilen.

-- Noh, entä sitten, Costal-ystäväni?

-- Nähkääs, kenraali, olen juuri miettinyt, kuinka helppo joillekuille
meistä sinne hiipiminen pimeän tultua ja kuunarin valloittaminen olisi.
Ja kun tämä kerran olisi vallassamme...

-- Voisimme katkaista kaiken yhteyden linnan kanssa, keskeytti Galeana
vilkkaasti; -- ja sitten voimme nälällä pakoittaa sitä antaumaan. Herra
kenraali, Jumalapa puhuu tämän intianin suulla. Teidän ylhäisyytenne,
varmaankaan ette enään kieltäy antamasta minulle pyytämääni lupaa?

Tosin ei vaara kuunarin läsnäolosta ollut vähentynyt; mutta marsalkan
innon ja niiden etujen houkuttelemana, joita laivan omistaminen
tuottaisi, suostui vihdoin Morelos uskaltamaan tuon koetuksen.

-- Jos voin ennustaa pilvistä, sanoi Costal, jonka mieltä tässä asiassa
kysyttiin, -- tulee tyyni päivä ja yö... ainakin puoliyöhön...

-- Noh, entä puoliyön jälkeen? kysyi marsalkka,

-- Tulee myrsky, vastasi Costal. -- Mutta sitä ennen on kuunari ja
Roqueta oleva meidän.

-- Niin ne ovatkin! huudahti Galeana ihastuneena.

Nyt päätettiin, että marsalkka rupeaisi retken johtajaksi, Costal
komentonsa alla.

-- Tämä urhollinen don Kornelio ei soisi meille ikinä anteeksi, sanoi
Galeana, -- jos hänettä tekisimme tämän sankarityön.

Katteini hymyili, koettaen näyttää sotaiselta. Hän mietti kuitenkin
mielessänsä, että hän paljoa mieluummin olisi luopunut tästä hänelle
osoitetusta kunniasta. Mutta noudattaen tapaansa ja muistaen
sananpartta: "näytä tyytyväiseltä pulassa," oli hän olevinaan sangen
ihastunut hänelle osoitetusta suosiosta.

Costalin ilmanennustus näkyi tulevan toteutumaan. Koko päivän, jona he
varustelivat öiseen retkeen, oli taivas peittynyt paksuun pilveen, ja
illan tullessa laski aurinko sakeaan sumuun.




KAHDESKYMMENES TOINEN LUKU.

Onnetoin laukaus.


Heti pimeän tultua astui retkikunta venheisin. Näitä oli kaksi
kalastajapyynti-venhettä ja pieni kanoti, joihin yhteensä mahtui
viisikymmentä miestä.

Huolellisesti tuppoihin käärityillä airoilla he soutivat rannasta ja
onnistuivat pimeän yön peitossa tulla huomaamatta linnan ohitse.

Katteini Lantejan johtamassa venheessä oli, paitsi häntä itseänsä,
Costal ja kaksi soutajaa. Ollen laivaston pienin pursi, kulki se
edeltäpäin vakoilemaan.

Costal istui perämiehenä, ja tätä tehdessänsä osoitti hän
katteinillensa, mitä tämä vavisten itsekin oli huomannut, kolmea tahi
neljää suurta haj-kalaa, jotka kanotia seurasivat.

-- Katsokaas noita, sanoi intiani; -- voisipa milt'ei luulla noiden
merisusien vaiston niille sanovan...

-- Mitä? kysyi Lantejas suurella äänellä.

-- Sitä, että tämä pursi on lahonnut kuin vanha saavi.

Epäilys, jonka intiani lausui kanotin merikelpoisuudesta, vaikutti
katteinissa suurinta levottomuutta ja pani hänet toivomaan, että he
mitä pikemmin pääsisivät saareen. Taistelu vihollisen ihmisen kanssa
maalla peloitti häntä vähemmän kuin taistelu vedessä noiden hirveiden
haj-kalojen kanssa.

-- Kanoti kulkee jokseenkin hitaasti! hän muistutti.

-- Sennor don Kornelio! lausui intiani hymyillen. -- Teillä on aina
niin kiire tappelemaan; mutta me lähestymme nyt saarta, ja teidän
suostumuksellanne luullakseni pyydän lupaa amiraalilta (tällä
tarkoitti Costal don Hermengildoa) soutaakseni hiukan edeltäpäin
tietä tutkistelemaan. Kanoti voi lähestyä kuunaria suuretta vaaratta
huomatuksi tulemisesta, jota vastoin nuo toiset venheet helpommin
tulevat huomatuiksi. Suostutteko neuvooni, katteini?

-- Mielelläni, vastasi Lantejas, tuskin tietäen, kumpika vaara oli
suurin.

Costalin käskystä lakkasivat molemmat soutajat, ja pian olivat jäljessä
tulevat venheet heidät saavuttaneet.

-- Mitä tämä on? kysyi amiraali. -- Oletteko mitään huomanneet?

Don Kornelio kertoi hänelle Costalin esityksen. Tämä aije
näytti amiraalista järkevältä, ja sen johdosta käskettiin
valaskalanpyydystäjä-venheet pysymään rinnalla, samalla kun kanoti
liukui eteenpäin.

Vähän ajan kuluttua tuli saari näkyviin suunnattoman, vedessä makaavan,
vesilinnun muotoisena, ja lähemmäksi päästyään näkivät he vihdoin
laivan mastot kokonaan saarella taajaan kasvavien puiden joukossa. Tämä
oli tuo etsitty kuunari.

Jatkaen kulkuansa voivat he pian eroittaa koko laivan valkoista rantaa
vastaan ja sitten nuo kaksi perässä olevaa kajutanakkunata, joista
kaksi leveätä valovirtaa kajasti kauas veden pinnalle.

-- Meidän on vaihtaminen suuntamme, jupisi Costal. -- Jos kanoti tulisi
tuohon kajastukseen, voisi joku välikannella oleva vartija meidät
huomata. Meidän tulee tehdä kierros ja lähestyä laivaa toiselta puolen.

Näin sanoen käänsi intiani peräsimen ja kiekkasi kanotin toiseen
suuntaan. Haj-kalat kääntyivät samalla kertaa sekä seurasivat perässä,
kuten näkyi niistä loistavista juovista, joita niiden limaiset ruumiit
jättivät jälkeensä vedessä.

Sekä Costal että katteini luulivat olevansa liian kaukana kuunarista,
jotta joku siinä oleva heitä näkisi, kun äkkiä kirkas leimu valaisi
espanjalaista laivaa, jonka jälkeen kuului kumea pamahdus sekä kanunan
kuulan vinkuminen. Seuraavassa sekunnissa sai kanoti kovan tärähdyksen,
jotta molemmat soutajat pyllähtivät laidan yli ja upposivat veteen,
johon samalla kaksi haj-kaloistakin katosi.

Costal, joka istui perässä, huomasi heti, ettei kanoti totellut
peräsintä, ja Lantejas, joka istui etempänä, näki kauhistukseksensa
kanotin uppoavan kokka edelläpäin, johon luoti oli sattunut.

-- Peijakas sitä laukausta! lausui Costal. -- Kanoti tulee luultavasti
vajoamaan pohjaan.

-- Oi, Jumala, sitten me olemme hukassa! huudahti Lantejas
kauhistuneena.

-- Se ei ole aivan varma, vastasi Costal tyyneesti. -- Osaatteko uida?

-- Ainoasti vähäsen, vastasi Lantejas heikolla äänellä.

-- Hyvä, siinä on tarpeeksi. On ainoastaan yksi keino kanotin
uppoamisen estämiseksi. Olkaa valmis ja pysykää minun lähelläni.

Costal, lausuttuansa tämän, odotti, kunnes kanoti oli noussut erään
laineen harjalle ja antoi silloin tuolle keveälle purrelle aimo
potkauksen, jotta se kaatui ja käänsi emäpuunsa ilmaan.

Molemmat miehet katosivat silmänräpäykseksi veteen. Kun Lantejas
jälleen nousi vedenpinnalle, tunsi hän jonkun tarttuvan kovasti hänen
nuttuunsa. Hän luuli haj-kalan haukanneen häneen kiinni, mutta Costalin
ääni aivan hänen korvansa lähellä häntä jälleen rauhoitti.

-- Älkää peljätkö, minä tässä olen, sanoi intiani ja veti hänet kanotin
luokse, joka nyt kellui ylösalasin.

Intianin avulla onnistui Lantejas pääsemään harareisin kanotin
emäpuulle, johon Costalkin sitten kiipesi.

-- Vielä yksi minuutti, lausui intiani, niin tuo vanha purtilo olisi
vajonnut pohjaan. Nyt sitä voi pidättää veden pinnalla, kunnes
pyydystäjävenheet ennättävät saapua... se on, jos ei myrsky ehdi niiden
edelle.

Lantejas loi epätoivon silmäyksen ulapalle, joka yhä kiihtyvän tuulen
pieksemänä jo peittyi vaahtoiseen vaippaan. Tämä näkö houkutteli häntä
pyhimyksiä rukoilemaan.

-- Peijakas! huudahti Costal. -- Pitäkää kanotista kiinni älkääkä liian
paljon luottako jumaliinne. Jos päästätte kätenne irti, eivät ne tule
paljoa tekemään teidän eduksenne. Malttakaa, eihän teillä ole mistä
pitäisitte kiinni. Sallikaat minun teitä auttaa.

Näin sanoen kumartui Costal toveriinsa päin ja alkoi veitsellänsä
kaivaa läpeä kanotin emäpuuhun. Puun ollessa lahoa oli Costal
muutamassa sekunnissa päättänyt työnsä. Lantejas pisti nyt kätensä
läpeen ja voi tällä tavoin vastustaa laineita, jotka joka silmänräpäys
heidät uhkasi peittää.

Kun Costal näin, oli pitänyt huolta onnettomuustoverinsa turvaamisesta,
teki hän itse samalla tavalla ja alkoi sitten kurkistella pimeässä,
toivoen saavansa nähdä pyydystäjävenheitä.

Tässä hän kuitenkin pettyi; sillä ne salamatkin, jotka lyhemmillä
väliajoilla välkkyivät, eivät mitään muuta ilmaisseet kuin tuon tumman,
vaahtoavan veden pinnan, jylhässä synkkyydessä uinailevan saaren ja
etäämpänä linnan uhkaavat muurit.




KAHDESKYMMENES KOLMAS LUKU.

Uiskenteleminen haj-kalojen parissa.


Haaksirikkoon joutunut merimies, joka ajelehtelee laivanpirstaleella,
ei voi olla riippuvaisempi aaltojen ja tuulien sääliväisyydestä kuin
nuo kaksi miestä, jotka istuivat harareisin kumoon menneellä kanotilla.
Heidän asemansa oli epäilemättä kamala. Ensimäinen suuri laine voisi
jälleen helposti keikahuttaa nurin heidän heikon purtensa.

Uhkaavasta vaarasta huolimatta Lantejas vielä toivoi intianin
rohkeuden tulevan hänet pelastamaan tästäkin vaarasta samoinkuin niin
monesta muustakin. Tämän heikon uskon elähyttämänä hän piti silmänsä
kiinnitettynä Costalin kasvoihin, lukeaksensa niistä hänen ajatuksensa
heidän asemastansa.

Tähän asti oli intianin järkähtämättömän tyynet kasvot antaneet hänen
toverillensa toivoa; mutta kun aika kului eikä pyydystäjävenheitä
näkynytkään, alkoivat myöskin Costalin kasvot ilmaista levottomuutta.

-- Noh, Costal, mitä te tästä asiasta ajattelette? kysyi Lantejas
peloissansa.

-- Hm, vastasi intiani, -- enpä ymmärrä, miksi venheet eivät laukauksen
kuultua lähestyneet. Viipyminen ei ole marsalkan tapana. Hän ei usein
tarvitse kahta merkkiä...

Tuulen vihuri esti Lantejasta kuulemasta intianin viimeistä sanaa.
Hän näki tämän kuitenkin vajonneen onnettomuutta ennustavaan
äänettömyyteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat enenevää levottomuutta.

Sillävälin olivat aallot kiihtyneet ja näyttivät tulevan yhä
suuremmiksi. Tuo heikko pursi kieppui vedessä kuin munan kuori.

-- Kuulkaahan, herra don Kornelio Lantejas, intiani vihdoin lausui;
-- tiedän teidät kuolemata pelkäämättömäksi mieheksi. Luulen tekeväni
väärin, jos salaan teiltä... yhden asian...

-- Minkä sitten?

-- Sen, että jos jäämme tänne vielä tunninkin ajaksi, täytyy meidän
molempain mennä pohjaan. Aallot kiihtyvät, kuten näette, yhä enemmän...

Ja mitä voimme tehdä? kysyi Lantejas epätoivossaan.

-- Joko vartoavat venheet, vastasi Costal, -- meitä siellä, jossa
niistä erkanimme, tahi myöskin ovat ne menossa saareen. Mahdotonta on
otaksua niiden palanneen kaupunkiin. Kun saa käskyn hyökätä jonkun
määrätyn paikan kimppuun, ei palaja koetusta tekemättä. Niidenkin
täytyy siis olla sen paikan läheisyydessä, johon ne meistä jäivät.

-- Mitä te tarkoitatte.

-- Koska minä nyt helposti voin uida niiden luokse...

-- Kuinka! noiden petojenkin parissa, jotka äsken silmäimme edessä
nielivät meidän toverimme?

-- Hoh, vastasi intiani halveksivaisesti; -- minä voin vähimmättäkään
vaaratta uida haj-kalain parissa. Sen olen huvikseni tehnyt satoja
kertoja Tänään teen sen henkemme pelastamiseksi.

Ajatus, että hän jäisi yksinänsä, tuotti katteinille uutta pelkoa.
Hän epäili hetkisen, ennenkuin vastasi. Costal, joka otaksui hänen
vaitiolonsa suostumiseksi, jatkoi:

-- Niin pian kuin olen saavuttanut yhden venheistä, annan lennättää
raketin ilmaan merkiksi, että olen venheessä. Sitten me soudamme
tännepäin, ja teidän on huutaminen niin kovasti kuin voitte, jotta me
teidät löytäisimme.

Ennenkuin don Kornelio ennätti vastata, hyppäsi intiani suin päin
mereen.

Täällä hän ui muutaman sekunnin veden alla, jolloin syvyyden
verenhimoiset asujamet, ikäänkuin tunnustaen hänessä olevan mahtavan
voiman, äkkiä vetäytyivät syrjään.

Kun intiani jälleen nousi veden pinnalle, huusi hän katteinille
muutamia kehoituksen sanoja ja rupesi sitten uimaan suoraan,
pistettyään puukon hampainsa väliin.

Eipä se ollut pelko, joka pani hänet käyttämään tätä varakeinoa. Se
oli vaan tavallisen viisauden vaatima keino. Hän tiesi haj-kalojen
ahnauden pian pakoittavan niitä palajamaan, eikä kauan viipynytkään,
ennenkuin hän huomasi kahden näistä uivan samaan suuntaan kuin hän
itsekin. Toinen näistä pysyi noin kymmenen metriä hänestä oikealla,
toinen yhtä kaukana vasemmalla. Niin vastenmieliseltä kuin kaksi
tuollaista seuralaista voisi näyttääkin, ei uija alussa pitänyt näistä
suurtakaan lukua. Hän ajatteli muita seikkoja, pääasiallisesti,
onnistuisiko hän löytämään venheet. Tämä näkyi synkässä pimeydessä
kylläkin epäiltävältä. Mutta pelko yhteydessä hänen uskonsa kanssa
välttämättömään sallimukseen teki intianin välinpitämättömäksi
haj-kalojen läsnäolosta.

Ainoastansa väliin ja silloinkin enemmän varovaisuudesta kuin pelvosta
hän katsoi oikeaan ja vasempaan, ottaaksensa selkoa siitä, mitä hänen
molemmat matkatoverinsa yrittelivät. Hän huomasi joka kerralla niiden
tulevan yhä lähemmäksi!

Ponnistaen kovasti vedessä, kohotti hän nyt ruumiinsa korkealle
vedenpinnasta ja loi läpitunkevan silmäyksen ympärillensä. Ei yhtään
venhettä näkynyt!

Nopea silmäys oikeaan ja vasempaan näytti hänelle noiden kahden
haj-kalan nyt olevan lähempänä kuin milloinkaan. Ei kumpikaan ollut
hänestä viittä metriä kauempana!

Intiani ei kuitenkaan antanut näiden säikähyttää itseänsä; paljoa
enemmän hän pelkäsi tuota hänen ympärillänsä olevata, suunnatonta ja
autiota vedenpintaa.

Kuinka rohkea mies olleekin, on kuitenkin hetkiä, jolloin hänen
välttämättömästi täytyy tuntea pelkoa. Costalin tila oli kylläkin
vaarallinen, masentaakseen useampain miesten rohkeutta. Uimisessa
myrskyisellä merellä, maata tahi muuta esinettä näkemättä, kahden
nälkäisen haj-kalan seuraamana ja synkkä taivas yllä sekä varmaan
tietämättä, mitä suuntaa on noudattaminen, on kylliksi syytä
herättämään levottomuutta urhollisimmassakin.

Olkoon uimari kuinka vankka tahansa, ei hän kuitenkaan voi lopulla
välttää väsymistä, varsinkaan jos hän, kuten Costal, pitää hampaidensa
välissä puukkoa, joka häntä estää vapaasti hengittämästä. Mutta
intianin ei ollut ajatteleminenkaan aseensa poisheittämistä, joka oli
hänen ainoa pelastuksensa, jos haj-kalat kävisivät hänen kimppuunsa, ja
huulet kovaan puristettuna sen terään, hän yhä ui eteenpäin.

Jonkun ajan kuluttua tunsi Costal sydämensä rupeavan ankarasti
lekoittamaan. Tätä poistaaksensa hengityksen helpottamisella, otti hän
puukon huuliltaan ja piti sitä toisessa kädessään.

Tämä viimeinen varokeino oli hyvin tarpeen; sillä molemmat haj-kalat
näkyivät vähitellen kääntävän suuntansa samaan linjaan, jota
intianinkin oli noudattaminen, jos hän yhä uisi suoraan eteenpäin.
Välttääksensä sellaista yhtymistä, poikkesi Costal äkkiä oikiaan;
mutta haj-kalat noudattivat heti hänen esimerkkiänsä ja uivat hänen
kumpaisellakin puolellaan, kuten ennenkin.

Muutaman minutin, pitkän ja kauhean minutin, oli hänen pakko noudattaa
uutta suuntaansa. Hän alkoi luulla joutuvansa pois siltä tieltä, jota
hänen oli pyrkiminen, ja oli juuri poikkeamaisillaan vasempaan, kun
hänen silmänsä huomasi esineen, joka pani hänet ilosta huudahtamaan.

Tietämättänsä olivat häntä ohjanneet oikeaan suuntaan juuri nuo
viholliset, joita hän koetti paeta. Venheiden näkeminen hänessä tuon
ilohuudahtuksen vaikutti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huusi kovalla äänellä, herättääksensä
miehistön huomiota. Hän kuuli iloksensa vastauksen; mutta koska ei
kukaan pimeässä häntä voinut nähdä, täytyi hänen jatkaa eteenpäin
uimistansa.

Molemmat haj-kalat olivat hänestä nyt ainoastaan pituutensa matkan.
Costal huomasi voimansa riittämättömäksi kierroksen tekemiseen, ja että
hänellä ei ollut muuta kuin uida suoraan lähimpätä venhettä kohti. Hän
jatkoi siis matkaansa sykkivin sydämin ja puukko lujasti kouraansa
puristettuna, valmiina pistämään sen ensimäisen kurkkuun, joka hänen
kimppuunsa kävisi. Ponnistaen viimeiset voimansa potkasi hän kiivaasti
vedessä sekä huusi, minkä jaksoi, säikähyttääksensä pois vaaralliset
naapurinsa. Kaikeksi onneksi hänen ponnistelunsa menestyivätkin.
Nuo kamalat eläimet muljottivat häneen kiiluvilla silmillänsä,
mutta poistuivat hiukan etäämmälle, intianin uhkaavista liikkeistä
peljästyneinä.

Costal käytti tätä kallista lomaa ja ui nopeasti eteenpäin sekä
onnistui saamaan kiinni erään venheen laitaan.

Tusina ystävällisiä käsivarsia vetivät hänet heti ylös; mutta kun
hänen toverinsa kumartuivat häntä likemmäksi, huomasivat he hänen
tainnottomaksi. Ponnistelu oli uuvuttanut hänen voimansa.

Costalin näkeminen niin kurjassa tilassa ilmaisi, siltä ainakin näytti,
kanotin ja siinä olevien miesten kohtalon.

-- Täällä kauemmin viipymisestä ei ole mitään hyötyä, sanoi amiraali.
-- Kanoti on kait uponnut. Nyt, poikaset, ohjaamme suuntamme suoraan
saarta kohden.

Sitte hän paljasti päänsä ja lausui:

-- Rukoilkaamme onnettomien toveriemme sielujen puolesta... varsinkin
katteini Lantejaan. Hänessä olemme menettäneet urhollisen upserin.

Tämän lyhyen ruumissaarnan perästä don Kornelion muistoksi pantiin
venheet taasen liikkeelle ja soudettiin lyhintä tietä saareen.

Sillä välin istui tuo onnetoin Lantejas kumossa olevalla kanotilla,
surkeasti katsellen ympärillään olevia aaltoja, jotka yhä tulivat
kiihkeämmiksi ja korkeammiksi. Milloin ne olivat mustat, milloin ne
loistivat kuni valkea, salaman raottaessa hänen päänsä päällä olevia
mustia pilviä.

Hän kuulteli tarkasti. Hän kuuli tuulen rajusti pieksevän aaltoja,
ikäänkuin ratsastaja kiihoittaisi hevoistansa piiskalla ja kannuksilla,
hän kuuli aaltojen tyrskyn ähkävän, ikäänkuin oppimaton varsa tekisi
vastarintaa ratsastajallensa.

Vähän väliä hän huusi tarmonsa takaa, mutta tuuli toi takasin hänen
huutonsa vaahdon mukana, joka hänen kasvoihinsa loiskui.

Apua ei kuulunut eikä näkynyt. Costal oli kaiketi hukkunut tahi tullut
niellyksi, ja tuo onneton upseri oli tullut siihen täydelliseen
vakuutukseen, että sama kohtalo tulisi hänenkin osaksensa, kun eräiden
esineiden näkeminen äkkiä pani hänet ilosta värisemään. Salaman valossa
hän oli huomannut venheet erään mahdottoman aallon harjalla.

Hän näki ne ainoastansa silmänräpäyksen, sillä salaman sammuttua
peittyivät venheet taasen yön pimeyteen.

Don Kornelio huudahti kovasti ja kuulteli vastausta. Ei yhtään
ihmis-ääntä tullut hänen korviinsa. Hänen oman äänensä tukahutti
aaltojen pauhina, eikä venheissä oleva väki voinut sitä kuulla.

Hän huusi huutamistansa, mutta samalla seurauksella... ei yhtään
vastausta.

Taasen joutui hän syvimpään tuskaan, jopa milt'ei epätoivoonkin, kun
hän seuraavan salaman leimahtaessa jälleen näki venheet vähän matkaa
luotansa, mutta suoraan päinvastaisessa suunnassa. Ne olivat pimeässä
soutaneet hänen ohitsensa ja menivät nyt tiehensä.

Hän luuli niin, mutta venheet olivat vielä samassa suunnassa kuin
ennenkin; muutos tuli don Korneliosta itsestänsä, joka, kumossa oleva
kanoti alustanaan, oli laineiden vaikutuksesta pyörinyt puoliympyrän.

Tässä silmänräpäyksessä lensi raketti synkkää taivasta kohti ja antoi
katteinille uutta rohkeutta. Taasen kohotti hän äänensä ja huusi
kaikella kurkkunsa sekä keuhkoinsa yhdistyneillä voimilla. Tämän huudon
päästettyänsä hän henkimättä ja jännityksellä kuulteli.

Tällä kertaa tuli vastaus, huuto, sitä enemmän riemua herättävä hänen
korvissaan, kun hän siinä tunsi Costalin äänen.

Don Kornelio kertoi nyt huutamistansa vähän väliä, jotta hän lopulta
tuskin sai ääntäkään kurkustaan. Hän jatkoi kuitenkin huutamistansa,
kunnes yksi venheistä liukui esiin lähellä kanotin kylkeä. Sitten
hän tunsi voimakkaiden käsien itseensä tarttuvan ja seuraavassa
silmäräpäyksessä hän nostettiin venheesen, johon hän, vaikka toisesta
syystä kuin intiani, pyörtyneenä kaatui.

Don Kornelion onneksi oli, että Costalin pyörtyminen oli kestänyt
ainoastaan lyhyen hetken. Toinnuttuansa oli intiani muutamilla sanoilla
kertonut kanotin tilan. Sovittu merkki annettiin heti, ja se johti
hänen onnettomuus-toverinsa pelastamiseen.




KAHDESKYMMENES NELJÄS LUKU.

Voitto tahi kuolema.


Huolimatta siitä herätyslaukauksesta, joka kuunarista ammuttiin,
ei Galeanan venheille ollut saareen pääsy laisinkaan vaikeata,
vaikka tietysti vastakkaiselle rannalle siitä, missä sotalaivat
olivat. Myrskyinen yö edisti yritystä, sillä Roquetan vartijaväki ei
uneksinutkaan linnoituksen kimppuun sellaisena yönä hyökättävän.

Kun Lantejas vihdoinkin toipui pyörtymyksestään, huomasi hän olevansa
maalla, korkeiden puiden alla, joiden oksien lävitse myrsky vinkui ja
meurusi. Lehtien kahina kuului hänen korvissaan mitä suloisimmalta
soitannolta, sillä se sanoi hänen jalkainsa alla taasen olevan kovan
maan. Ko'ottuaan ajatuksensa katseli katteini ympärillensä ja huomasi
vähän matkan päässä aseellisia, makaavia miesryhmiä, kuin myöskin
Costalin makaavan maassa aivan hänen vieressään.

-- Missä me, Costal, olemme? kysyi Lantejas, herätettyään intianin.

-- Missäkö? Missäpä me muualla olisimme pait Roquetan saarella?

-- Mutta miten me maalle pääsimme?

-- Sangen helposti, katteini. Meillä ei ollut minkään vastarinnan
kanssa taisteltava. Ei kelläkään espanjalaisesta vartiaväestä ole vihiä
meidän läsnäolostamme; sillä kukapa uskoisi kuudenkymmenen miehen
rohkenevan lähteä tällaisena yönä valloitusretkelle. Me tulemme käymään
vihollisen kimppuun aivan sen aavistamatta.

-- Ja mikä estää marsalkkaa nyt niiden kimppuun käymästä?

-- Me emme ole niitä vielä löytäneet. Me emme vielä tiedä, missä
linnoitus tahi me itse olemme. Ettekö näe yön olevan pimeän kuin
kanunan suu ja ett'ei voi nähdä kättänsäkään edessään? He ovat
turvassa, niinkauan kuin tämä myrsky kestää, ja niin olemme mekin
kaikeksi onneksi.

Kello oli nyt, neljä aamusella, ja tuuli, joka yhä vielä vinkui
täydessä raivossaan, vieritti isoja aaltoja rannalle, uhaten katkaista
köydet, joilla venheet olivat maahan kiinnitetyt. Don Kornelio heitti
pelkoa ilmaisevia silmäyksiä aaltoilevaan ulappaan, joka muutama hetki
sitten oli hänet nielemäisillään.

Tätä ajatellen ja istuessaan huomasi hänen silmänsä erään miehen, joka
meni rantaan puuhailemaan sinne kiinnitettyin venheiden kanssa. Don
Kornelio luuli ensin miehen menneen katsomaan, olivatko venheet hyvässä
korjussa, mutta ensi silmänräpäyksellä hän salaman valossa näki miehen
kädessä puukon, ja tämä seikka muutti äkkiä katteinin ajatuksen juoksun.

-- Mitähän tuo hommailee? hän kysyi Costalilta, osoittaen venheiden
ääressä hääräilevää miestä.

-- Peijakas! Hän leikkelee poikki köydet! huudahti intiani, hypähti
seisovalleen sekä syöksyi don Kornelion seuraamana venheiden luokse.

Tultuaan rannan lähelle tunsi kumpainenkin noiden vaahtoavien aaltojen
valjussa valossa marsalkka don Hermengildo Galeanan.

-- Oh, katteini Lantejas, tekö siellä olette! lausui marsalkka
lähemmäksi tultuansa. Hyvä! Voittehan auttaa minua näiden köysien
poikkileikkaamisessa; ne ovat vankat kuin rauta.

-- Köysien poikkileikkaamisessako! kertoi tuo hämmästynyt katteini. --
Mutta mitenkä käy, jos meidän täytyy lähteä pakoon ylivoiman edessä?

-- Juuri sitä aijonkin estää, vastasi marsalkka hymyillen. --
Muutamat ihmiset sotivat kuin raukat ainakin, tietäessään pääsevänsä
käpälämäkeen; mutta minä tahdon, että meidän miehet tulevat tappelemaan
kunnollisesti.

Don Kornelio huomasi, ettei tässä puhe mitään auttaisi, jonkatähden hän
ja Costal alkoivat auttaa marsalkkaa hänen rohkeassa yrityksessään.

-- Kas noin, toverit! huudahti marsalkka, kun nuo kolme köyttä olivat
poikkileikatut; nyt on meidän vaan tuominen merkkiraketit ja sitten
päästäminen venheet tuuliajolle.

Näin lausuen astui rohkea päällikkö yhteen venheesen, tarttui
rakettilaatikkoon ja kantoi sen Costalin sekä don Kornelion avulla
maihin. Annettuaan sitten potkiin kullekin venheelle, huomasi marsalkka
riemuiten, josta riemusta kuitenkaan katteini ei laisinkaan piitannut,
näiden kolmen karkaavan rannasta pois vaahtoavien aaltojen harjalla.
Pakeneminen oli mahdotoin. Valloittajien oli joko voittaminen tahi
kuoleminen.

-- Nyt, katteini Lantejas, sanoi marsalkka, -- on parasta, että
rupeatte makaamaan. Te tarvitsette seikkailustanne lepoa. Minä
herätän teidät hyvissä ajoin. Sillaikaa saa Costal, jos mahdollista,
tutkistella vihollisen asemaa. Päivän sarastaessa täytyy sekä
linnoituksen että kuunarin olla meidän hallussamme.

Don Hermengildo, lausuttuaan tämän, kietoi kaappunsa kiinni ja meni
pois. Costal ja katteini palasivat tuohon tilapäiseen, puiden väliin
sijoitettuun leiriin. Tässä riisui intiani, katteinille mielipiteitään
ilmaisematta, nuo loputkin vaatteet, jotka hänellä vielä olivat
jäljellä, ja ryömi pensastoon, samoinkuin jaguari hiipii liejuisessa
mutaikossa olevan alligatorin kimppuun.




KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.

Roquetan valloittaminen.


Turhaan koetti don Kornelio nukkua. Vaikka vuosikauden kestänyt
sotilaselämä ja monessa verisessä taistelussa oleminen olivat häntä
vaaroihin totuttaneet, oli hänestä kuitenkin jotain niin kiusallista
siinä ajatuksessa, ett'ei pako olisi mahdollinenkaan, että hän ei
saanut unen rahtuakaan silmäänsä.

Hänen maatessaan miettimässä onnetointa kohtaloansa palasi Costal
tiedusteluretkeltänsä ja kertoi hänelle tutkimuksensa tulokset, jotka
hän jo sitä ennen oli marsalkalle ilmaissut.

Intianin laskun mukaan oli tuossa espanjalaisessa vartiaväessä noin
kaksisataa miestä, jotka olivat suljettuina pieneen, mullasta tehtyyn,
saaren eteläosassa olevaan linnoitukseen, ei kauempana kuin kanunan
kannon matkalla mejikoiaisesta leiristä. Linnoitusta suojeli kahdella
kanunalla varustettu pengerrys. Kuunari, josta lähtenyt laukaus oli
kanotille niin onnettomuutta tuottava, oli vähän matkan päässä maasta,
pienessä lahdelmassa, joka ulottui linnoitukseen asti.

Päivän sarastaessa kutsui marsalkka pienen joukkonsa kokoon ja asetti
sen riviin. Samalla kannatutti hän merkkiraketit eräälle leirin
läheisyydessä olevalle kukkulan huipulle.

Nyt, ystäväni, hän lausui sotamiehille hillityllä äänellä -- käymme
vihollisen kimppuun, ja koska jokaista paikkaa, jossa olemme, voi
pitää valloitettuna, onhan yhtä hyvä, jos heti ilmoitamme komentavalle
kenralille Roquetan saaren sekä linnoituksen olevan meidän hallussamme.
Sen olen hänelle luvannut.

Vastausta odottamatta otti marsalkka sikarin suustansa ja vei sen
palavan pään yhden raketin sytytyslankaan, joka raketti seuraavassa
silmänräpäyksessä nousi sähisten ilmaan, jättäen heleänpunaisen jäljen
taivaan harmaalle pohjalle. Toinenkin raketti lähetettiin ilmaan,
jonka jälkenä oli valkonen tulisäihky, ja sitten kolmas, joka loisti
viheriäisen näköiseltä.

-- Punaista, valkoista, viheriäistä, huudahti Galeana, -- meidän
kansallisvärejämme! Tästä merkistä olen sopinut kenraalin kanssa
valloittamiseen nähden. Mejikolaisten leirissä olevat toverit ovat
nähneet merkin. He luulevat meidän voittaneen, emmekä me saa heitä
pettää. Eteenpäin voittohon!

Tämän käskyn annettuansa asettui Galeana miestensä eturiviin, jonka
jälkeen koko joukko, Costalin opastamana, nopein askelin ryntäsi
vihollista vastaan.

Linnoitusta lähestyessään kuului täältäpäin hätähuutoja, jotka ensin
herättivät ryntääjissä suurta hämmästystä. Syy tähän tuli kuitenkin
pian selville. Huudot eivät tulleet linnoituksesta vaan kuunarista,
joka puiden lomasta näkyi taistelevan myrskyä vastaan ja täydellisesti
olevan tyrskyjen vallassa. Karirivi oli tuulen alapuolella, ja
tätä vastaan ajelehti tuo onnetoin laiva, huolimatta merimiesten
ponnistuksista sen pelastamiseksi.

Kuunari oli myrskyn raivotessa menettänyt ankkurissa ja kulki nyt
nopeasti perikatoonsa. -- Jesus Maria! huudahti Galeana tämän
nähdessänsä. -- Toverit, mikä vahinko! Se joutuu epäilemättä hukkaan,
ja minä kun luulin saavani sen saaliikseni. Peijakas, me saamme
ainoastansa laivahylyn!

Tietysti oli kuunarin vaarallinen tila tietona linnoituksessakin,
jossa se jo oli vaikuttanut melkoista häiriötä. Tämä muuttui nyt
hämmästykseksi kapinoitsijain sisäänhyökätessä, ja Galeanan hurja,
toveriensa kertoma sekä kovien ukkosen jyrähdyksien säestämä sotahuuto
synnytti ikäänkuin säikähdystä espanjalaisessa linnaväestössä. Hyökkäys
tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se tuskin voi jäädä onnistumatta,
ja lyhyen ottelun jälkeen pakeni osa linnaväestöä, samalla kun loput
ehdottomasti antautuivat tuon voitolla olevan marsalkan valtaan.

Tuskin oli linnoitus joutunut voittajain valtaan, kun kuunari rajusti
törmäsi terävätä karia vastaan sillä seurauksella, että se alkoi upota
vaahtoaviin laineisin. Rannalla olevat valloittajat eivät nyt muuta
ajatelleet kuin noiden onnettomien merimiesten auttamista, joiden henki
oli mitä suurimmassa vaarassa. Rannalta heitettyjen nuorien avulla
useimmat näistä kuitenkin pelastettiin.

Hetkisen perästä loi aurinko keltaisia säteitänsä meren myrskyävälle
pinnalle, mutta sen nousu ei voinut laisinkaan myrskyä asettaa. Tämä
meurusi yhä yhtä raivokkaasti kuin ennenkin.

Juuri samassa kun viimeinen haaksirikkoinen oli päässyt maihin, näkyi
eräs espanjalainen sotalaiva lahden suussa, taistellen myrskyä vastaan
sekä koettaen päästä aavalle ulapalle. Näitä ponnistuksia tehdessään
se kulki niin Roquetan saaren läheltä, että linnoituksesta voi nähdä
laivalla olevan väen, jopa eroittaa välikannella olevien upseerien
kasvot sekä virkapuvunkin.

Costal, Claro ja Lantejas seisoivat linnoituksen rintavarustuksella,
katsellen tuon vieraan laivan liikkeitä, kun intianin terävä silmä
äkkiä kiintyi erääsen laivalla olevaan upseriin.

-- Tunnetteko vielä tuota upseria, häntä, joka yksinään on rakunaväen
virkapuvussa? kysyi Costal, osoittaen sitä miestä, johon hänen
huomionsa oli kiintynyt.

-- En, vastasi Lantejas, -- en voi muistaa koskaan ennen häntä nähneeni.

-- Se on se sama mies, vastasi Costal, jonka me kolme ennen olemme
tunteneet katteiniksi kuningattaren rakunaväessä... don Rafael
Tres-Villas'eksi. Nyt hän hän on _eversti_ Tres-Villas.

-- Lempo vieköön! lausui eräs lähellä seisova sotamies. -- Eversti
Tres-Villas! Hänpä naulasi Antonio Valdez'in pään maakartanonsa portin
harjalle.

-- Ja antoipa hän, sanoi eräs toinen soturi, -- Aguas Calientes-nimisen
kaupungin valloitettua keritä tukan kolmelta sadalta hänen vankinansa
olevalta naiselta!

-- Sanotaan hänellä olleen hyvät syyt tekoonsa, jupisi Costal
vastaukseksi.

-- Vaikka olisi ollutkin, lausui soturi -- mutta jos satun hänet
kohtaamaan, tulee hän saamaan palkkansa.

Soturin juuri tätä lausuessa peittyi laiva sakeaan usvaan, joka
tässä silmänräpäyksessä levisi veden pinnalle, ja kun laiva taasen
tuli näkyviin, ohjasi se suuntaansa merelle päin. Sovelias tuulen
kääntyminen oli tapahtunut, ja tätä käyttäen katosi laiva pian
kaukaiseen taivaan rantaan.

Costal oli nähnyt oikein. Rakunaväen virkapuvussa oleva upseri ei
ollut kukaan muu kuin don Rafael Tres-Villas, joka oli sotalaivalla
palajamassa Oajacaan eräästä pohjoisemmasta satamasta, vieden mukanaan
Tehuantepekin rannoille synkän ja parantumattoman alakuloisuuden.

       *       *       *       *       *

Roquetan saaren valloittaminen oli tärkeä askel Acapulcon
kukistamiseen. Kaupunki itse oli joutunut kapinallisten käsiin milt'ei
samalla hetkellä; sillä kun Morelos näki tuon Hermengildon kanssa
sovitun merkin, hyökkäsi hän heti kaupungin kimppuun niin kiivaasti,
että tämä, varoillansa olemattomana tuli voitetuksi.

Roquetan valtaansaaminen teki kapinoitsijakenraalille linnan
täydellisen piirittämisen mahdolliseksi, ja vähän ajan kuluttua täytyi
tämänkin antautua.

Piirityksen näin onnellisesti lopetettua, vetäytyi Morelos
voitonsaaneine soturineen Oajacan maakuntaan, auttamaan erästä
kapinoitsijajoukkoa, joka tähän aikaan oli suljettuna Huajapamin
kaupunkiin. Sinne viemme nyt, vaikka muutama päivä edeltäpäin,
lukijankin.




KAHDESKYMMENES KUUDES LUKU.

Huajapamin tasangolla.


Oli eräs kesäkuun aamu. Auringon säteet virtasivat polttavan kuumina
tuhkaharmaalle Huajapamin tasangolle, joka oli ikäänkuin suunnatoin
pyöröteaatteri niin kaukaisien kukkuloiden ympäröimänä, että niiden
sinertävät juovat milt'ei sulivat niiden yläpuolella olevaan
heleänsiniseen taivaasen.

Tällä kentällä näkyi espanjalainen lippu liehumassa monien telttojen
katolta, joiden edessä palavat yönuotiot vielä tupruttivat sinertäviä
savupatsaita. Vähän väliä kuului täältä hirnuntaa, rummun pärrytystä ja
torven toitotusta.

Muutaman sadan askeleen päässä espanjalaisesta leiristä oli Huajapamin
pieni kaupunki, jota kolmesataa kapinallista jo yli kolmen kuukauden
oli puollustanut viisi kertaa suurempata hallituksen joukkoa vastaan.
Tämän rohkean puollustuksen urhollinen johtaja oli eversti Trujano,
joka lukijalle jo on tuttu muulinajaja don Valerion nimellä.

Yllämainittuna aamuna näkyi kaksi tiedustelulle lähetettyä rakuunaa
palajavan, vieras ratsastaja keskellänsä, ja ratsastavan espanjalaiseen
leiriin. Vieras oli paimenen puvussa ja oli rakuunoille sanonut
tuovansa viestiä eversti Tres-Villas'elle. Paitsi sitä hevosta, jolla
hän ratsasti, toi hän vielä mukanaan toisenkin, joka oli uljas,
kastanjanruskea eläin.

Tämä viimeksi mainittu hevonen, säikähtyneenä niiden ruumiiden
näkemisestä ja lemusta, joita ylt'ympäri loikui maassa, kuorsaeli vähän
väliä omituisella tavalla, joka herätti rakuunain huomiota.

Kun nämät olivat vieneet paimenen yhden osan poikki leiriä,
pysähtyivät he erään isoimman teltan edustalle. Tässä oli mies hevosta
satuloimassa; se oli eversti Tres-Villas'in huoneenlämmittäjä.

-- Mikä teidän nimenne, ystäväni, on? kysyi tämä paimenelta.

-- Julian, vastasi vieras. -- Minä palvelen Del Valle-nimisessä
maakartanossa. Eversti Tres-Villas on sen isäntä, ja minulla on sangen
tärkeä viesti hänelle.

-- Hyvä, vastasi toinen, -- minä menen sanomaan everstille teidän
olevan täällä.

Näin sanoen meni huoneenlämmittäjä telttiin.

Tänä päivänä aikoi piiritysjoukko tehdä viidennentoista rynnäkkönsä
kaupunkia vastaan, ja eversti Tres-Villas oli pukeumaisillansa
juhlapukuun, ottaaksensa osaa siihen sotaneuvostoon, jonka tuli
päällehyökkäys-suunnitelmasta neuvotella.

Kuultuaan huoneenlämmittäjänsä mainitsevan "sanansaattajaa", kävivät
everstin kasvot äkkiä kalpeiksi.

-- Hyvä on, hän jupisi, muutaman silmänräpäyksen epäiltyänsä,
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. -- Minä tunnen sanansaattajan;
te voitte antaa hänen olla omin päinsä. Minä vastaan hänestä. Päästäkää
hänet heti sisään.

Huoneenlämmittäjä meni ulos teltasta ja ilmoitti everstin vastauksen,
jonka kuultuaan rakunat ratsastivat tiehensä, jättäen paimenen esteettä
toimittamaan everstille asiaansa.

On tarpeellista tässä kertoa don Rafaelin kohtalot siitä ajasta,
jolloin hän nelisti pois Del Valle-nimisestä maakartanosta, siihen
hetkeen asti, jolloin hänet jälleen tapaamme hallituksen joukkojen
Huajapamin ulkopuolella olevassa leirissä. Kun ensimäinen katkera suru
isänsä murhasta sekä tuo ankara taistelu lemmen ja velvollisuuden
välillä oli ohi ja hänen mielensä hiukan tyyntynyt, näki hän ainoastaan
yhden tien edessänsä: Oajacaan heti menemisen ja pyytämisen tämän
maakunnan kuvernöriltä sotamiehiä, joiden avulla hän voisi palata
murhaajaa rankaisemaan. Onnettomuudeksi ei kuvernöri voinut luopua
ainoastakaan sotamiehestä. Maakunta oli jo sellaisessa kapinan
kiihkossa, että kaikki saatuvilla olevat sotilaat tarvittiin pitämään
maakunnan pääkaupunkia hillissä.

Kuvernöriltä sai hän kuitenkin sen tiedon, että muuan espanjalainen
upseri, don Antonio Caldelas, pestaili hallitukselle sotilaita
Oajacan läheisyydessä. Kostonhimoisena riensi don Rafael liittymään
Caldelas'een, joka heti suostui jättämään pienen joukkonsa
rakunakatteinin huostaan Valdezin takaa-ajamiseksi.

Molemmatkin marssivat tuota entistä paimenta vastaan ja tapasivatkin
hänet toverinensa Chacahuan lähellä, jossa nämä olivat tehneet
linnoituksen. Ottelu syntyi, jolloin Valdez karkoitettiin
linnoituksestaan, mutta hänen onnistui muutamine toverinensa päästä
pakoon.

Neljätoista päivää kului turhassa etsimisessä: sissipäällikön onnistui
yhä välttää leppymättömän takaa-ajajansa kostoa. Tämän ajan kuluttua
houkuteltiin kapinoitsijat uuteen otteluun hallituksen sotilaiden
kanssa, mutta tälläkin kertaa joutuivat he häviölle. Kun Valdezin
hajoitetut toverit illalla kokoontuivat sovitulle yhtymäpaikalle, he
huomasivat päällikkönsä olevan poissa.

He eivät tätä enään nähneet milloinkaan elävänä. Hänen kuollut
ruumiinsa löydettiin kappaleen matkaa ottelupaikasta; mutta se oli
päätöinnä, ja tuo puuttuva ruumiinosa löydettiin sittemmin naulattuna
Del Valle-nimisen maakartanon portin harjalla, hänen ja surmaajansa
nimet allekirjoitettuina.

Valdez oli miestensä häviölle jouduttua paennut taistelukentältä; vaan
ennenkuin oli ehtinyt pitkälle, kuuli hän takanansa erään hevosen
käheän nyyhkimisen. Se oli don Rafaelin juoksijain.

Muutamalla harppauksella oli sissi saavutettu. Lyhyt ottelu syntyi
noiden kahden ratsastajan välillä, joka päättyi siten, että upserin
voimakas käsivarsi nosti Valdezin satulastaan ja paiskasi hänet kovasti
maahan. Ennenkuin hän ennätti toipua, oli don Rafaelin lasso kiedottu
hänen ympärillensä, ja tultuaan laahatuksi kappaleen matkaa upserin
hevosen perässä; hän makasi hengetöinnä maassa.




KAHDESKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

Epäkohtelias vastaanotto.


Valdezin kuolema, ensimmäinen sovintouhri, joka tuli tarjotuksi
don Rafaelin murhatun isän haahmulle, lievitti johonkin määrään
hänen kiihkoista kostonhimoansa. Hän tuli tyvenemmäksi mieleltään,
ja muut hellemmät tunteet, jotka kauan olivat uinailleet hänen
sydämensä pohjalla, alkoivat jälleen hänessä vaikuttaa. Hän huomasi
välttämättömäksi antaa selitystä muuttuneista valtiollisista
periaatteistansa, jotka hän tiesi olevan epäselvät Las Palmas-kartanon
asujamille, joita hän ei koston innossansa ollut ehtinyt käydä
tervehtimässä.

Eräänä aamuna hän siis lähti pois Del Valle-kartanosta, joka oli hänen
retkiensä lähtöpaikkana kapinoitsijoita vastaan, etelään päin matkalle
Las Palmas'een. Koska hän tiesi seudun olevan sangen epävarman,
piti hän paraimpana ottaa mukaansa puoli tusinaa sotamiehiä, viisas
varokeino, kuten sittemmin näkyikin.

Kuljettuansa sen kukkularivin ohitse, joka eroitti nämä molemmat
kartanot toisistansa, ratsastivat katteini ja hänen suojellusväkensä
suoraan Las Palmas-kartanon takaportille. Tämä oli kuitenkin jostakusta
syystä suljettu, ja heidän täytyi siis mennä pääportille. Don Rafael
oli kuitenkaan tuskin ennättänyt erääsen muurin kulmaan, ennenkuin näki
edessänsä parikymmentä konnannäköistä ratsastajaa, jotka sulkivat tien,
samalla kun yksi heistä, nähtävästi heidän päällikkönsä, huudahti:

-- Kuolema petturille! Kuolema sakaaleille!

Samassa ryykäsi yksi heistä eteenpäin ja satutti hevosensa niin
ankarasti don Rafaelin hevoseen, että tämä kaatui maahan.

Tästä vaarallisesta asemasta pelastui don Rafael vikkelyydellään ja
jättiläisvoimallaan. Irroittaen itsensä silmänräpäyksessä hevosestaan,
hyppäsi hän heti toisen, erään kapinallisen juuri surmaaman sotamiehen,
hevosen selkään; ja lyhyen ottelun perästä, jossa joitakuita
päällekarkaajoista kaatui, onnistui don Rafaelin sekä loppujen viiden
sotamiehen vetäytyä takasin harjun luokse, jonne vihollinen ei
uskaltanut heitä seurata.

Yksi hänen miehistänsä surmattuna, hänen lemmikkihevosensa menetetty,
sellainen loppu oli don Rafaelin koetuksella itsensä puhdistamiseen.
Ei siis mikään kumma, että hän katkerilla tunteilla palasi takasin Del
Valle-kartanoon.

Don Rafaelin ja hänen soturiensa ratsastaessa sitä ylämäkeä, joka johti
rakennuksen takapuolelta, lausui eräs sotamies toverillensa:

-- Sangen kummallista! Arroyon ja Bocardon sanotaan jättäneen
maakunnan; mutta jos en erehdy...

-- Aivan varmaan he olivat ne, vastasi toinen. -- Minä ne varsin
hyvin tunsin, vaikka en tahtonut sitä katteinille sanoa. Hän on niin
raivoissaan näihin kahteen mieheen, että jos hän olisi tietänyt heidän
olevan päällemmekarkaajia, ei meillä olisi ollut suurta toivoa saada
vetäytyä takasin, kuten nyt olemme tehneet.

Mies oli tuskin vaijennut, kun kartanon katolta laukaistun kiväärin
pamaus kaikui pitkin harjua, ja hän putosi kuolettavasti haavoitettuna
satulasta.

Katkera hymy ilvehti don Rafaelin huulilla, verratessaan näitä
jäähyväisiä, joita hän nyt kartanosta sai, niihin, jotka kaksi
kuukautta sitten oli hänen osaksensa tulleet.

Sotamiehen pudotessa lausui hänen toverinsa, joka samoin oli sanonut
kapinoitsijat tunteneensa, epähuomiossa:

-- Se oli Arroyo, joka ampui tuon laukauksen!

-- Arroyo! huudahti katteini vihaisen hämmästyksen äänellä. -- Arroyoko
tuossa kartanossa, ettekä te ole minulle sitä sanoneet! hän lisäsi
kiukkuisella äänellä.

Sotamies oli saamaisillaan kalliisti maksaa vaitiolonsa; mutta don
Rafael hillitsi itsensä ja, seurauksia ajattelematta, hän käski
yhden miehistänsä heti ratsastamaan Del Valle-kartanoon, tuomaan
viisikymmentä aseellista miestä ynnä yhden kanunan, jolla Las Palmasen
portti pestattaisiin.

Sanansaattaja poistui nelistäen, sillävälin kun don Rafael ja hänen
kolme jäljellä olevata ratsastajaansa harjun selänteen suojassa
istuivat ääneti satulassa, varroten tämän palajamista.

Viipyipä kauan, ennenkuin don Rafaelin veri alkoi jäähtyä, ja samassa
määrin kuin tämä tapahtui, tunsi hän hiukan surua, ajatellessaan sitä
hanketta, jota hän juuri oli puuhaamaisillaan Gertrudis'in isää vastaan.

Ankara taistelu alkoi hänen rinnassansa kahden milt'ei yhtä voimakkaan,
ristiriitaisen tunteen välillä. Joko hän pysyisi päätöksessään tahi
siitä luopuisi, tuntui se hänestä yhtä rikokselliselta. Velvollisuuden
ja lemmen ääni puhui hänessä yhtä voimakkaasti. Kumpaistako hän
tottelisi?

Ennenkuin hän vielä oli tehnyt minkäänmoista päätöstä, tuli apujoukko
paikalle. Tämä ratkaisi hänen päätöksensä. Hankkeesta luopuminen oli jo
myöhäistä. Siis eteenpäin maakartanoon!

Don Rafael paljasti sapelinsa, asettui joukon eturiviin ja ratsasti
ales kukkulalta.

Muutama minuutti myöhemmin pysähtyi joukko ison portin edustalle, vähän
matkaa muurista. Eräs ratsastaja meni lähemmäksi, puhalsi torveensa
sekä kehoitti katteinin kuninkaallisessa sotajoukossa, don Rafael
Tres-Villas'in, nimessä don Mariano de Silvaa antamaan heidän käsiinsä
kapinoitsijat Arroyon ja Bocardon kuolleina tahi elävinä.

Tämän pyynnön esitettyä istui don Rafael kalpein kasvoin ja kuultavasti
leipovin sydämin liikkumattomana satulassa, odottaen asian päätöstä.

Äänettömyys, syvä äänettömyys oli ainoa vastaus ratsastajan
kehoitukseen.




KAHDESKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Vaatimus kaksintaisteluun.


Silmäys maakartanoon tulee tämän äänettömyyden selittämään.

Lukijan jo tietämässä huoneessa oli don Mariano kahden tyttärensä
kanssa; mutta he eivät olleet kolmenkesken. Molempien tyttöjen rinnalla
seisoivat Arroyo sekä Bocardo, jotka, väkipuukko kourassa, määräsivät
kartanon isännälle, mitä tämän oli tekeminen.

-- Kuulkaahan, don Mariano de Silva, sanoi Arroyo; -- minä pidän teitä
liian kunniallisena miehenä rikkomaan vieraanvaraisuuden sääntöjä
jättämällä vieraanne heidän käsiinsä.

-- Tietystikin, vastasi kartanon isäntä, -- te voitte olla vakuutettu...

-- Minä tiedän, keskeytti Arroyo, -- ettette meitä omasta tahdostanne
pettäisi. Mutta tuo lemmon katteini tulee särkemään portit ja ottamaan
meidät teidän vastalauseistanne huolimatta. Kuulkaatte siis, mitä minä
vaadin teidän tekemään.

-- Voitteko keksiä jotakin keinoa, estääksenne häntä sitä tekemästä.

-- Eihän sen yksinkertaisempata olekaan, hyvä herra de Silva. Jos en
erehdy, tuntee katteini jonkinlaista pientä heikkoutta kauniisen donna
Gertrudis'een. Tästä syystä tulee häneen vaikuttamaan se vaara, joka
tätä nuorta neitiä uhkaa.

-- Vaara! Minä en teitä käsitä.

-- Se käy teille piankin selväksi. Teidän on sanominen tuolle ulkona
olevalle katteinille, että jos hän yrittää porttia särkeä, tulette te
ynnä molemmat tyttärenne surmatuiksi. Käsitättekö minua nyt?

Kartanon isäntä käsitti tämän liiankin hyvin.

Samassa silmänräpäyksessä kuului torvi uudestaan rakennuksen läpi, ja
ratsastajan ääni ilmaisi toistamiseen kehoituksensa.

Don Mariano antoi, levottomana lastensa tähden, jotka täydellisesti
olivat noiden molempien rosvojen vallassa, tuon toisenkin kehoituksen
jäädä vastauksetta.

-- Lempo vieköön! huudahti Arroyo. -- Miksi te epäilette? Menkäätte
akkunaan ja ilmoittakaat tuolle hullulle katteinille, mitä teille olon
sanonut... muutoin...

Torvi, joka toitotti kolmannen kerran, esti rosvon viimeisiä sanoja
kuulumasta. Niin pian kuin torven ääni oli lakannut muurilla
kaikumasta, kuului ulkoa ääni, joka Gertrudis'en sydämessä tässä
silmänräpäyksessä herätti sekä pelkoa että iloa.

Se oli don Rafaelin ääni.

-- Sitä seurasi korkeaääninen huuto ratsastajilta:

-- Kuolema Espanjan vihollisille!

-- Malttakaa silmänräpäys! huudahti don Mariano, rientäen akkunaan,
josta hän voi nähdä alhaalla olevalle kentälle, -- Minulla on teidän
katteinillenne pari sanaa sanottavana. Missä hän on?

-- Tässä, vastasi don Rafael, ratsastaen pari askelta eteenpäin.

-- Suokaa anteeksi, lausui kartanon isäntä, katkerasti hymyillen; --
tähän asti olen tuntenut katteini Tres-Villas'en ainoastaan ystävänäni.
Enpä voi häntä tuntea sinä miehessä, joka perikadolla uhkaa huonetta,
jonka vieraana hän on ollut.

Näiden varomattomien sanojen kuultua, joissa olevata ivaa don Mariano
ei voinut salata, muuttuivat katteinin kasvot, jotka tähän asti olivat
olleet kalman kalpeat, vihasta punaisiksi.

-- Ja minä, hän vastasi, -- voin teissä nähdä ainoastansa jumalattoman
kapinan edistäjän sekä sellaisen asunnon omistajan, jossa rosvot ovat
vieraina. Oletteko käsittäneet minun vaatimukseni? He ovat meidän
käsiimme annettavat.

-- Missään tapauksessa, vastasi kartanon isäntä, -- en olisi niitä
pettänyt, joille olen suojelusta luvannut. Kuten asiat nyt ovat, ei
minulla ole vapaata toimintavaltaa tässä asiassa. Minä olen pakoitettu
sanomaan teille niiden puolesta, joita te vainoatte, että he tulevat
surmaamaan molemmat tyttäreni ja itseni, jos te aijotte särkeä portin.
Meidän henkemme riippuu teistä, katteini Tres-Villas.

Don Rafael kauhistui, ajatellessansa Gertrudis'en joutuvan rosvojen
väkipuukon uhriksi, ja helpoituksen tunteella hän näki keinon päästä
velvollisuudesta, jonka täyttämisen hän tähän asti oli pitänyt niin
välttämättömänä.

-- -- Noh, niin, hän lausui, hetken valjettuansa, -- sanokaa
Arroyo-nimiselle miehelle, ettei hänellä ole mitään peljättävänä, jos
hän näyttäytyykin. Sen lupaan kunniasanallani.

-- Oh, en tarvitse teidän kunniasanaanne, lausui rosvo, asettuen
häpeämättömästi don Marianon rinnalle. -- Minulla on täällä eräs
panttivanki, joka varmemmin kuin teidän sananne suojelee henkeäni. Te
haluatte minua näyttäymään? Mitä te, herra katteini, minusta tahdotte?

Otsasuonet paisuneina, jotta ne näkyivät olevan ratkeamaisillaan,
huulet väräjävinä raivosta sekä silmät säkenöivinä vihasta katseli don
Rafael isänsä murhaajata, miestä, jota hän niin kauan oli suotta ajanut
takaa, rosvoa, joka oli hänen käsissänsä, vaan jonka hänen täytyi
päästää.

-- Mitä minä teistä tahdon, katteini vihdoin vastasi, -- on se, että
muistooni painaisin teidän kasvonne, jotta teidät jälleen tuntisin,
ensikerran teidät tavatessani, ja laahaisin teidän kuolleen ruumiinne
hevoseni hännässä.

-- Jos te vaan, luvatakseni minulle sellaista suosiota, olette
kutsuneet minut tänne... lausui rosvo, tehden liikkeen ikäänkuin
mennäksensä jälleen huoneeseen.

-- Pysähtykäät... kuulkaa minua! huudahti don Rafael, tehden eleen. --
Teidän henkenne on turvassa; mutta jos teidän kurjassa sydämessänne on
rahtuistakaan rohkeutta, niin nouskaa hevosen selkään, valitkaa, minkä
aseen tahdotte, ja tulkaa ulos. Minä vaadin teitä kaksintaisteluun.

Loukkaus, jonka don Rafael oli tehnyt rosvolle, olisi kiihoittanut
kurjintakin pelkuria; mutta Arroyolla oli ainoastansa korppikotkan
rohkeutta.

-- Oh, todellakin! hän ivallisesti vastasi. -- Hm! Luuletteko minua
niin hassuksi, että tulisin sinne ulos? Viisikymmentä yhtä vastaan!

-- Minä lupaan kunniasanallani, jatkoi katteini -- upserina
sotamiesteni läsnäollessa, kristittynä Jumalan läsnäollessa, että
tulkoon taistelun loppu minkälaiseksi hyvänsä s.o., jos minä kaadun, ei
teille tule mitään pahaa tapahtumaan.

Hetkisen näkyi rosvo epäilevän; mutta hän tunsi liian hyvin katteinin
voiman ja vikkelyyden. Hän ei uskaltanut ryhtyä kaksintaisteluun.

-- Minä kieltäyn, hän vihdoin lausui.

-- Nouskaa hevosenne selkään. Minä lähetän omani pois ja taistelen
seisovaltani.

-- Minä kieltäyn, sanon teille, vastasi rosvo ivallisesti nauraen.

-- Pois, pelkuri! Te ette ansaitse miehen nimeä, ja kun tämä käsi
saa teidät kiinni, ette te, sen lupaan koston Jumalan nimessä, tule
kuolemaan kuin mies, vaan kuin hullu koira.

Lausuttuaan tämän kauhean jäähyvästin kannusti katteini hevoistansa
ja käänsi, tehden suurinta ylenkatsetta ilmaisevan eleen, rosvolle
selkänsä.

Torvi puhalsi "eteenpäin", joukko nelisti kartanon muurin ympäri ja
kulki harjun poikki.

Muiden katkerien ajatusten joukossa, joita tämä kohtaus don Rafaelissa
oli herättänyt, ei hänen pelkonsa Gertrudis'en turvallisuudesta ollut
vähemmän tuskallinen. Hän tunsi liian hyvin niiden rosvojen luonteen,
joiden valtaan hänen täytyi jättää lemmittynsä.

Don Rafaelin pelko toteutui kuitenkin vaan osittain. Kaksi päivää
myöhemmin sai hän eräältä vakojaltansa tietää Arroyon ja Bocardon
jättäneen sen seudun, ja ettei don Mariano eikä hänen tyttärensä olleet
kärsineet häneltä muuta vahinkoa kuin kartanonsa ryöstämisen. Tästä
olivat rosvot nimittäin ottaneet kaiken, millä oli arvoa, ja vieneet
sen mukanansa.




KAHDESKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Viesti.


Vähän äsken kertomaimme tapausten jälkeen sai katteini Tres-Villas
käskyn heti yhtymään rykmenttiinsä. Caldelas'en, joka tähän aikaan
oli nimitetty majoriksi, täytyi myöskin jättää Del Valle, ja kartanon
vartijaväki asetettiin sen vuoksi erään katalanin, luutnantti
Veraeguin, komennon alle.

Lähinnä seuraavalla ajalla otti don Rafael tehokasta osaa sotaretkeen,
ja taisteltuaan Mejikon milt'ei jokaisessa maakunnassa, komennettiin
hän vihdoin takasin Oajacaan, olemaan avullisena Huajapamin
piirityksessä. Tänne matkallansa hänet muutama silmänräpäys nähtiin
Roquetan saaresta.

Huajapamissa hän tapasi vanhan toverinsa, Caldelas'en, joka oli ylennyt
kenraaliksi, sillaikaa kun don Rafael, ollen vähemmän onnellinen, ei
ollut ehtinyt pitemmälle kuin everstin arvoon.

Tällaiset olivat lyhykäisesti kerrottuina don Rafaelin kohtalot olleet
siihen asti, kun Julian-niminen paimen tuli Huajapamin edustalla
olevaan leiriin.

Tämän sanansaattajan tulo herätti don Rafaelin rinnassa ankaran
liikutuksen. Poissaolo, joka tukahuttaa pintapuolisen lemmen, vaikuttaa
aivan päinvastaisesti syvään rakkauteen. Tämä toteutui don Rafaeliinkin
nähden. Hän eli toivossa, että Gertrudis kentiesi jonakuna päivänä
lähettäisi hänelle anteeksiantamisen ja lemmen sanoman. Eipä siis
ihme, että hän tuli liikutetuksi sanansaattajan saapumisesta näiltä
maaseuduilta!

-- Noh, Julian, sanoi hän teeskennellyllä, välinpitämättömällä
äänellä, -- teillä on minulle uutisia -- poikaseni? Toivoakseni eivät
kapinoitsijat ole valloittaneet linnoitustamme?

-- Eipä suinkaan, herra eversti, vastasi Julian; -- kartanossa olevat
sotilaat valittavat ainoasti, ett'ei heillä ole mitään tekemistä. Pieni
retki maakuntaan, jolloin he saisivat ryöstää jonkun rikkaan kartanon,
olisi heistä mieluisempi. Niistä uutisista päättäen, joita minulla on
kerrottavana, näkyy kuitenkin, ikäänkuin ei heidän enään tarvitsisi
tätä kauan varrota.

-- Te tuotte siis uutisia vihollisesta? kysyi eversti, tuntien
pettyneensä.

-- Niin, herra eversti, mutta minulla on muitakin viestejä, ja
alkaakseni vähemmän tärkeästä, luulen teitä iloittavan kuulla, että
minä tuon mukanani teidän lemmikkinne, Roncadorin.

-- Roncadorinko?

-- Niin, sen uskollisen hevosen, jonka te, herra eversti, menetitte Las
Palmas'in luona.

-- Kuka sen on lähettänyt? kysyi äkkiä don Rafael.

-- Oh, herra eversti, kukapa muu kuin don Mariano de Silva! Yksi hänen
miehistänsä toi tuon elukan Del Valle'en kolme päivää sitten ynnä
terveisiä hänen isännältänsä, että tämä luuli noin uljaan hevosen
omistajan mielellänsä haluavan saada sen takaisin. Koska satula ja
päitset olivat joutuneet hukkaan, lähetti hän uudet palvelijansa
mukana. Oh, kuinka komeat ne olivat, päitset kauniilla, punaisista
silkkinauhoista tehdyllä töyhtöllä otsapuolessa!

-- Missä ne nauhat ovat? kysyi don Rafael innokkaasti, ajatellessaan
Gertrudis'in käden ne päitsiin sitoneen.

-- Eräs meidän miehistä, Felipe, ne otti, tehdäksensä niistä kokardin.

-- Felipe on pässinpää, ja tulee joskus saamaan maksaa
sormisyhelmästänsä.

-- Sen minäkin hänelle sanoin, herra eversti, mutta hän otti ne
sittenkin. Sitäpaitsi oli don Marianon palvelijalla myöskin kirje
teille.

-- Ah, miksi ette sitä ensiksi minulle sanonut?

-- Minä aloin alusta, herra eversti, vastasi tuo hidasluontoinen
Julian. -- Tässä on kirje.

Don Rafaelin käsi vapisi kirjettä ottaessaan, ja teeskennellen
välinpitämättömyyttä hän laski sen avaamatta kädestään vieressään
olevalle pöydälle.

Hän luuli kirjeen olevan Gertrudis'elta, ja hän viivytteli siis sen
lukemista, kunnes hän yksinäisyydessä saisi siitä nauttia.

-- Noh, Julian, hän sanoi, hetken valjettuansa, -- onko teillä minulle
vielä jotakin kertomista?

-- On, herra eversti; tärkein kaikista. Arroyo, Bocardo ja heidän
rosvonsa ovat palanneet niille seuduille, ja luutnantti Veraegui käski
minun teille sanomaan...

-- Arroyo, Bocardo! huudahti don Rafael, samalla heräten suloisista
unelmistansa koston mietteisiin. -- Pyytäkää luutnantti Veraeguitaa
antamaan hevosille kahta vertaa enemmän kauroja ja pitämään ne valmiina
taisteluretkeen. Niin pian kuin voin, tulen hänen luoksensa, ja silloin
takaa-ajo alkaa. Pyhän neitsyen nimessä, minä otan kiinni nämä molemmat
konnat tahi sytytän koko maakunnan tuleen! Hyvästi, Julian.

Niin pian kuin sanansaattaja oli teltasta poistunut, otti don
Rafael kirjeen pöydältä ja piti sitä muutaman sekunnin kädessänsä,
rohkenematta sitä avata. Hänen sydämensä sykki ankarasti, sillä hän ei
epäillyt sen olevan Gertrudis'elta, ja tämä oli ensimäinen muistamisen
merkki, jonka don Rafael oli häneltä saanut milt'ei kahteen vuoteen eli
aina siitä ajasta asti, jolloin hän rupesi kuningasvaltaa kannattamaan.

Vihdoin hän avasi kirjeen. Se oli naisen käsialaa, joka kuitenkin
enemmän oli Marianitan kuin Gertrudis'in käsialan näköistä, ja sisälsi
ainoastaan seuraavat sanat:

"Las Palmasin asukkaat eivät ole unhottaneet saareensa kokea ystävyyttä
don Rafael Tres-Villas'elta sangen täpärissä oloissa ja luulevat
tekevänsä eversti Tres-Villas'en mieliksi, lähettämällä hänelle
takaisin sen jalon eläimen, jota eversti Tres-Villas'ella on niin
paljon syytä pitää arvossa."

-- Ystävyyttä, lausui don Rafael katkerasti, -- mikä kiittämättömyys!
Palvelus, jonka tähden olen rikkonut valan, jonka vannoin murhatun
isäni pään nimessä. Tätä ne nimittävät ystävyydeksi... muka
tavalliseksi kohteliaisuudeksi. Minun on koettaminen heittää mielestäni
ne, jotka minun niin ovat unohtaneet.

Ja katkerasti huoaten meni eversti pääkenraalin telttaan, johon
sotaneuvosto tällä hetkellä oli kokoontumaisillaan.

Mielikarvaudestansa huolimatta ei don Rafael kuitenkaan repinyt
kirjettä eikä sitä poiskaan heittänyt. Kentiesi oli Gertrudis'en
käsi sitä koskettanut, ja tätä ajatellen hän pisti sen huolellisesti
lakkariinsa.

Pääkortteeriin mennessään tuli hän ajatelleeksi erästä asiata, joka
hänen mieleensä tyynnyttäväsi vaikutti. Gertrudis tiesi, kuinka
suuressa arvossa hän Roncadorin piti, jota tämä niin usein oli
kädellänsä hyväillyt. Senköhän tähden hevonen lähetettiin hänelle
takasin? Kentiesi se myöskin oli hän, joka oli sitonut ruusukkeen
noihin päitsiin, muistuttaaksensa niistä onnellisista päivistä, joina
tämä niin usein samalla tavoin oli hänen hevostansa koristanut?

Tämä mahdollisuus tuotti hänelle iloa.




KOLMASKYMMENES LUKU.

Sotaneuvosto.


Pääkenraali Bonavia ja prikaatikenraalit Caldelas sekä Regules istuivat
jo viheriäisellä vaatteella peitetyn pöydän ympärillä, kun don Rafael
astui ensiksimainittuun telttaan.

-- Ah, tekö eversti, se olettekin! lausui Bonavia sisään astuvalle.
-- Olen kuullut teidän saaneenne sanomia Del Vallesta. Olivatko ne
yksityistä laatua, vai sellaista, joka voisi olla hyödyksi hallituksen
asialle?

-- Luutnantti Veraegui on antanut minulle tiedon, että Arroyo ja
Bocardo ovat joukkoinensa palanneet Oajacaan. Minulla on kunnia pyytää
teidän ylhäisyydeltänne, että Huajapamin valloitettuamme päästäisitte
minut lomalle, ajamaan takaa näitä rosvoja, joita kumpikin puolue jo
pitää henkipattoina, ja vainoamaan näitä kuin villipetoja.

-- Siihen tulette saamaan luvan, eversti. En tiedä tähän toimeen ketään
teitä soveliaampaa.

Sotaneuvottelu alkoi sitten muitta mutkitta, Bonavian kääntyessä
upseereihinsa ja sanoen:

-- Hyvät herrat, siitä on nyt sata neljätoista päivää, kun aloimme
tämän kurjan kaupungin piirityksen. Pikkukahakoita laskematta olemme
tehneet sen kimppuun neljätoista hyökkäystä, emmekä vielä tällä
hetkellä ole tarkoitusperäämme lähempänä kuin ensimäisenäkään päivänä.

-- Vähemmän lähempänä minun mielestäni, huomautti Regules, Bonavian
vaiettua. -- Piiritettyin rohkeus on lisääntynyt heidän kovapintaisen
vastarintansa menestymisestä. Meidän ensin piiritettyämme paikan, ei
heillä ollut ainoatakaan kanunata. Nyt heillä on kolme, jotka tuo
eversti Trujano on kaupungin kirkonkelloista valattanut.

-- Te, kenraali Regules, olette siis siitä mielestä, että meidän
pitäisi lakata piirityksestä?

Tämä lausuttiin ivallisella äänellä, joka selvään osoitti jonkinlaista
vihaa olevan näiden molempien kenraalien välillä. Todella olikin jo
aikoja sitten kateuden tunne heidät toisistansa vieroittanut.

-- Juuri tätä kysymystä tahdoin teitä keskustelemaan, sanoi Bonavia,
antamatta Regules'elle aikaa vastaamaan kilpailiansa hyökkäykseen;
-- joko meidän on lakkauttaminen piiritys tahi sitä jatkaminen.
Eversti Tres-Villas'en, joka on meistä nuorin, on ensin lausuminen
mielipiteensä. Puhukaa, eversti!

-- Kun viisitoistasataa miestä piirittävät semmoista kaupunkia, kuin
Huajapam on, jota ainoastaan kolmesataa miestä puollustaa, on heidän
se joko valloittaminen tahi kuoleminen sen valleilla viimeiseen
mieheen saakka. Toisellainen menettely ei ainoastansa loukkaisi meidän
kunniatamme, vaan myöskin sitä asiaa, jota palvelemme. Sellainen on se
mielipide, jonka panen teidän ylhäisyytenne punnittavaksi.

-- Ja te, kenraali Caldelas, mikä teidän neuvonne on?

-- Minä yhdyn täydellisesti everstin mielipiteesen.

Nyt on Regules'en vuoro ajatuksensa lausumiseen.

Hän kertoi kaikkia heidän kohtaamiansa vaikeuksia, turhia hyökkäyksiä
ja verisiä kahakoita, joita he olivat taistelleet. Hän väitti
mielettömyydeksi tuhannen urhollisen sotilaan pidättämisen kurjan
kaupungin edustalla pelkän kunnian tähden, kun niitä niin hyviin
tarvittiin muihin, paljon tärkeimpiin, toimiin.

-- Ja kun sanon _tuhannen_ sotilasta, hän jatkoi -- lausun sen täydellä
tarkoituksella. Everstin puhuessa viidestätoista sadasta hän lienee
laskenut kuolleetkin elävien lukuun. Valtakunnan kaikissa muissa osissa
ovat meidän joukkomme kohdanneet n.s. "isänmaan rakkauden" innostamia
vihollisia, jota vastoin meidän vastassamme on joukko uskonnollisia
haaveilijoita, joihin tuo naurettava muulin ajaja Trujano on istuttanut
henkeänsä, ja, se on tunnustettava, rohkeuttansakin. Me emme taistele
kolmeasataa vihollista, vaan tuhatta haaveilijaa vastaan, jotka
tappelevat epätoivon vaikutuksesta sekä kuolevat, virsi huulillansa.
Sillävälin kun me täällä kulutamme aikaamme, leviää kapina muihin osiin
maakuntaa, joissa me menestyksellä sen voisimme tukahuttaa. Minun
neuvoni siis on, että lakkautamme piirityksen, joka kaikin puolin on
ollut onnetoin.

-- Piiritetyillä on luultavasti tuoreessa muistissa Yanguitlan luona
tehdyt urotyöt, muistutti Caldelas ivallisesti. -- Siinä on syy, miksi
he niin hyvin itseänsä puolustavat.

Jotta saisi käsityksen tuosta Yanguitlaa tähtäävästä pistosanasta,
on erään tapauksen, joka siellä sattui muutama viikko tätä ennen,
mainitseminen tarpeellista. Tämän tapauksen paikka oli Yanguitlan kylä,
jossa tuo julma Regules leikkuutti korvat tusinalta vangiksi otetulta
intianilta, ja niin läheltä päätä, että moni näistä kuoli verenvuotoon.

Kenrali Caldelas'en puhuessa puristi Regules yhteen huuliansa
tukahutetusta suuttumuksesta, luoden samalla mitä vihaisimman
silmäyksen vastustajaansa.

Pääkenrali kallistui nuorempien upserien lausumaan mielipiteesen,
samalla kun hänen täytyi tunnustaa Regulesenkin sanoille jonkinlaista
valtiollista tarkkanäköisyyttä. Hän päätti mennä keskitietä. Heidän oli
huomenna koetettava viimeinen voimakas päällekarkaus, ja jos tämä ei
onnistuisi, he lakkauttaisivat piirityksen.

-- Hyvä, sanoi Regules, -- kentiesi tulette piankin huomaamaan minun
olleeni oikeassa.

Sitten hajoitti Bonavia sotaneuvottelun, ja upserit menivät
telttoihinsa.




KOLMASKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.

Petetty etuvartija.


Saman päivän iltana, kun äskenmainittua sotaneuvottelua pidettiin,
näkyi äkkiä Huajapamia ympäröivien kukkuloiden takana espanjalaisille
etuvartijoille vielä näkymätöin sotajoukko. Se oli Morelos, joka
tuhannen miehen kanssa riensi Trujanon avuksi. Nämä olivat koko se
joukko säännöllistä väkeä, joka tätä nykyä oli hänen käytettävänänsä,
koska hänen täytyi jättää vahva varusväki Chilopaan, jonka kaupungin
hän äskettäin oli hallituksen joukoilta valloittanut. Paitsi
säännöllistä väkeä, seurasi häntä myöskin suuri joukko joutsilla ja
lingoilla varustettuja intianeja.

Kun Morelos'en joukko pysähtyi yöksi, alkoi kenraali ja Galeana
neuvottelemaan, miten he voisivat saattaa viholliselle täydellisen
häviön. Aikomus, joka näytti enimmän lupaavalta, oli hallituksen
joukkojen saattaminen kahden tulen väliin, s.o., että sill'aikaa
kun Morelos'en joukot hyökkäisivät espanjalaisen leirin kimppuun
takapuolelta, tekisi Trujano miehinensä hyökkäyksen kaupungista ja
ahdistaisi vihollisia etupuolelta.

Pääeste tämän hankkeen täyttämiseen oli vaikeus päästä piiritettyin
kanssa yhteyteen. Kuka voisi viedä hallituksen joukkojen läpi viestin
kaupunkiin? Tämä oli kysymys, ja sattuma ohjasi siten, että don
Kornelio Lantejas voi siihen vastata. Don Kornelion komennon alla
olivat intianit, joista yksi oli kertonut hänelle tietävänsä salaisen
tien tähän kaupunkiin ja olevansa valmis viemään salaista viestiä
eversti Trujanolle.

Lantejas'en annettua nämä tiedot kenraalille, käski Morelos häntä heti
seuraamaan intiania ja ottamaan puoli tusinaa luotettavimpia miehiä
mukaansa.

Jos Lantejas edeltäkäsin olisi tietänyt, mikä seuraus hänen
tiedonannollaan tulisi hänelle itsellensä olemaan, olisi hän
luultavasti ollut vaiti. Asian näin ollen oli hänen tyytyminen
kohtaloonsa. Valittuaan seuralaisekseen Costalin ja Claron ynnä puoli
tusinata miehiä lisäksi, ja intianilaisen oppaan käydessä edellä, lähti
hän kaupunkiin.

Mentyänsä kukkuloiden poikki, tulivat espanjalaiset leiritulet
heidän näkyviinsä, joita he lähestyivät, kunnes vihdoin tulivat
etuvartija-rivien paikoille. Tässä he seisahtuivat ja lymysivät erään
ransistuneen muurin taakse.

Vähän matkan päässä mainitusta muurista käveli yksi espanjalainen
etuvartija edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin pysähtyen
kohottamaan tuota tavallista huutoa: "Etuvartija, ole varoillasi!"

-- Minun tulee tuota raukkaa sääli, sanoi Costal, -- mutta meidän on
lähettäminen hänet tekemään vahtipalvelusta toiseen maailmaan.

Muuri, jonka taakse he olivat pysähtyneet, oli, vaikka ransistunutkin,
kuitenkin tarpeeksi korkea salaamaan kapinoitsijat etuvartijoilta.
Sitäpaitsi oli maa tämän ja muurin välillä taajaan aloekasvien sekä
pensasten peittämänä.

-- Surmatkaamme etuvartija ensiksi, sanoi Costal; -- sitten on teidän
piiloittauminen pensaisin ja jättäminen loppu minun toimekseni.

Nämä neuvot annettuansa lainasi Costal eräältä intianilta lingon,
johon hän pani tarkasti valitun kiven. Käskettyään sitten kahta muuta
pitämään joutsensa valmiina, jatkoi hän, kääntyen don Kornelioon:

-- Teidän, herra katteini, on merkki antaminen. Ottakaa kaksi kiveä
ja lyökäätte niitä kahdesti kovaa toisiinsa. Ja kun te, hän jatkoi
joutsimiehiin kääntyen, kuulette toisen lyönnin, tähdätkää tarkkaan ja
ampukaa nuolenne etuvartijaan.

Costal piti lingon valmiina. Tämä oli yksi niitä harvinaisia tapauksia,
jolloin joutsi ja linko tekevät paremman palveluksen kuin mitkään
ampuma-aseet.

Lantejas iski kovasti kiviä toisiinsa.

Etuvartija kuuli niiden kalkkeen, pysähtyi äkkiä, asetti tuliluikkunsa
valmiiksi ja kuulteli.

Katteini antoi toisen merkin. Linkokivi ja nuolet suhisivat yht'aikaa
ilmassa, ja kaikkien kolmen tapaamana kaatui sotamies kuolleena maahan,
kertaakaan huudahtamatta.

Juoskaa, piiloittakaa pensaisin, lausui Costal hätäisesti; -- muun
hoidan minä paremmin teidän avuttannekin.

Costalin kehoitusta totellen hiipivät don Kornelio ja kapinoitsijat
muurin takaa ja ryömivät eteenpäin aloepensaissa.

Heidän ryömiessä näin eteenpäin, kuului suoraan heidän edessänsä huuto:
"Etuvartija, ole varoillasi!" Se tuli siltä paikalta, missä sotamies
oli saanut surmansa, ja don Kornelion katsoessa sinnepäin, huomasi
hän kauhuksensa sekä hämmästyksekseen tuon miehen jälleen nousevan
jaloillensa ja jatkavan vartijatointansa, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut.

Lantejas kääntyi ympäri, pyytääksensä Costalilta selitystä, mutta
tätä ei ollutkaan missään löytyvillä. Katteini katseli sitte muita
intianeja, mutta nämä olivat sen sijaan, että enään olisivat
piiloutuneet pensastoihin, nousseet seisovallensa sekä juoksivat
suoraan etuvartijan ohitse, joka heistä ei mitään piitannut.

Lantejas alkoi käsittää.

-- Ah, hän huudahti, -- Etuvartija on varmaankin Costal!

Ja niin se olikin. Elävä oli antaunut kuolleen sijaan, ja niin
taitavasti Costal matki tuon kaatuneen sotilaan ääntä sekä liikkeitä,
etteivät muut pitkin linjaa olevat etuvartijat vähintäkään aavistaneet,
mikä muutos oli tapahtunut.

Kun don Kornelio oli huomannut asian laidan, hypähti hän seisovallensa
ja ryykäsi täydessä juoksussa tuon väärän etuvartijan ohi kaupungin
valleja kohden, johon intianitkin jo olivat menneet.

Nähtyään katteininsa turvassa, heitti Costal pois sotamiehen lakin sekä
kivärin ja riensi toisten perässä.

Saavutettuansa don Kornelion, hän huusi:

-- Nopeammin, juoskaa nopeammin, herra katteini! Toiset tulevat
nostamaan melun, niin pian kuin huomaavat toverinsa kadonneen!

Puhuessaan hän tarttui don Kornelion käsiranteesen ja veti häntä
semmoisella vauhdilla perässään, että katteini tuskin pysyi
seisovallansa.

Muutaman minutin kuluttua he ennättivät mejikolaisten etuvartijain
luokse, jotka, saatuaan jo intianeilta tiedon heidän tulostansa,
vastustamatta päästivät heidät kaupunkiin. Torilla he tapasivat
Trujanon, joka ennen makuulle menoansa teki tarkasteluretken pitkin
kaupunkia.

Don Kornelion ilmaistessa hänelle Morelos'en viestiä, loi eversti
tutkivia silmäyksiä sekä katteiniin että hänen intianilaisiin
kumppaneihinsa, ja don Kornelion vaijettua hän lausui:

-- Luulenpa teidät ennenkin nähneeni. Ettekö ole tuo nuori ylioppilas,
joka Las Palmas-nimisessä kartanossa julistitte kapinan kauheaksi
rikokseksi!

-- Olen, vastasi Lantejas huoaten.

-- Ja te, jatkoi Trujano, Costaliin kääntyneenä, -- ettekö te ole don
Mariano de Silvan tiikerinpyydystäjä?

-- Minä olen Tehuantepekin kasikein jälkeläinen, vastasi Costal
ylpeästi.

-- Jumala on suuri ja tutkimattomat ovat hänen tiensä, vastasi tuo
entinen muulinajaja.

Vielä muutaman kysymyksen tehtyänsä vei eversti don Kornelion
asumukseensa ja näytti hänelle huoneen, johon hän saisi mennä makuulle.




KOLMASKYMMENES TOINEN LUKU.

Eräs tappeluaamu.


Ensi päivänkoitossa oli Huajapamin tori täynnä porvareja ja sotamiehiä,
kaikki otteluun varustettuina. He seisoivat äänettömissä ryhmissä,
odottaen aamurukousta, joka tulisi antamaan heille tarpeellista voimaa
sekä innostusta. Ratsastajat olivat laskeuneet satulasta, ja kukin
mies seisoi hevosensa pään vieressä siinä järjestyksessä, jossa he
tavallisesti olivat rivissäkin.

Trujano lähestyi nyt vuorostansa, luottamus kasvoillaan kuten
sydämessänsäkin. Hän oli totuttuun tapaansa varustettu pitkällä,
kaksiteräisellä miekalla, jota hän usein hirveällä menestyksellä oli
heiluttanut. Hänen rinnallansa astui katteini Lantejas, joka tässä
tilaisuudessa toimitti everstin apumiehen virkaa. Heidän takanansa
tuli eräs sotamies, taluttaen kahta sotaan täydellisesti varustettua
hevosta. Toinen näistä oli Trujanon sotahevonen ja toinen apumiehen
varalta. Don Korneliolle määrätyn hevosen sä'än yli kohosi pitkä,
jalustimeen ja satulaan sidottu keihäs.

Katteinin olisi ollut vaikea selittää, miksi hän tällä tavoin
oli itsensä varustanut. Todella ei hän itse ollut tuota keihästä
valinnutkaan, asetta, jota hän ei laisinkaan ollut tottunut käyttämään;
mutta hevonen oli tuotu hänelle siten varustettuna, ja hänen oli
ehdottomasti ottaminen vastaan keihäs samasta syystä, josta hän
sotamieheksikin oli ruvennut, siitä nimittäin, ett'ei hän voinut sitä
välttää.

Aamurukous oli jokseenkin lyhyt. Päivä alkoi jo idässä sarastaa, eikä
tulisi kauan viipymään, ennenkuin aurinko valaisi kultaisia säteitänsä
Huajapamin lakeudelle.

Äänellä, joka tunki torin etäisimpiin sopukoihinkin, lausui
päällikkö seuraavat raamatun sanat, joiden sisällys tuli vieläkin
juhlallisemmaksi siihen katsoen, minkälaisessa tilaisuudessa ne
lausuttiin.

"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, on nähnyt suuren valon. Päivä koittaa
niille, jotka kuoleman laaksossa asuvat."

"Herra, sinä olet maasi pelastanut; Jakobin olet sinä vankeudesta
vapahtanut. Kunnia olkoon kaikkein Korkeimmalle!"

Ja tuhannet äänet kertoivat: "Kunnia olkoon kaikkein Korkeimmalle!"

Vähitellen rupesi itäisellä taivaanrannalla kirkkaampi sarastus
näkymään, ja pilvet, jotka liihoittelivat näiden nöyrästi polvilleen
heittäytyneiden pään yli, alkoivat rusoittaa, joka ilmaisi pikaista
auringon nousua.

Sillävälin ei espanjalaisessa leirissä pidetty mitään kiirettä, sillä
sotaneuvottelussa päätetty päällekarkaus ei tulisi tapahtumaan ennen
kello kahtatoista päivällä.

Espanjalainen sotajoukko oli jaettu kolmeen prikaatiin, joiden milt'ei
voi sanoa olleen sijoitetun kolmeen eri leiriin. Ensimmäinen, jota
Regules komensi, oli lähinnä kaupungin valleja. Toinen, Bonavian oman
komennon alla, oli keskellä, ja kolmas, Caldelas'en johtamana, oli
jälkijoukkona.

Tämän järjestyksen johdosta joutuisi kaupungista hyökkäävä Trujano
otteluun Regules'en prikaatin kanssa, samalla kun vuorilta tuleva
Morelos suuntaisi hyökkäyksensä Caldelas'en prikaatia vastaan.

Eversti Tres-Villas komensi lähinnä Caldelas'ta, ja hänen telttansa oli
siis leirin perällä.

Yöllä oli hän ainoastansa hiukan nukkunut. Se toivon säde, joka
hänessä hetkeksi oli kajastanut, kesti ainoastansa vähän aikaa. Hänen
tavallinen alakuloisuutensa oli jälleen päässyt voitolle. Hänen
rakkautensa tulisuus sokaisi hänen arvostelukykyänsä, ja huolimatta
niistä lemmentodistuksia, joita Gertrudis hänelle oli antanut, koetti
hän vakuuttaa itseänsä, ett'ei tämä koskaan ollut häntä rakastanut.

Näiden ajatusten vaivaamana nousi hän aamurumpun ensimmäisellä
kutsumisella ylös unettomalta vuoteeltansa, käski satuloimaan hevosensa
ja ratsasti pois leiristä, toivoen ratsastamisen hänen ajatuksiansa
lieventävän.

Hän oli ratsastanut lähes kolme kilometriä leiristä, matkan pituutta
huomaamatta. Syvässä äänettömyydessä, joka häntä ympäröi, kuuli hän
äkkiä alussa hiljaisen, mutta sittemmin yhä paisuvan äänen. Tämä
herätti hänet heti unelmistansa ja pani hänet pysähyttämään hevosensa
sekä kuultelemaan.

Niillä monilla sotaretkillä, joita don Rafael oli tehnyt, oli hän
oppinut tuntemaan ne äänet, jotka ilmaisivat sotajoukon lähestymistä.
Tuo vitkallinen kavionkopse, kanunavaunujen etäinen ratina, hevosten
hirnunta ja sapelien kalina olivat hänelle varsin tuttuja ääniä sekä
ilmaisivat hänelle sotaväen tulemisen yhtä varmasti, kuin jos se olisi
kulkenut hänen näkyvissänsä.

Varmana siitä, että kuulemansa äänet tulivat jostakin kaupungin
avuksi rientävästä kapinoitsijajoukosta, ei eversti viivytellyt
silmänräpäystäkään, vaan kannusti hevostansa ja nelisti takaisin
leiriin, johon tultuansa hän heti nostatti hälytystä.




KOLMASKYMMENES KOLMAS LUKU.

Kahden tulen välissä.


Espanjalainen sotajoukko oli don Rafaelin hälyttämänä tuskin ennättänyt
asettua tappelujärjestykseen, ennenkuin Trujano ja Morelos alkoivat
hyökkäyksen, edellinen edestäpäin ja jälkimmäinen takaapäin. Koston
hetki oli lyönyt: piirittäjiä piiritettiin nyt vuorostansa.

Ampumista kesti kumpaiseltakin puolelta ainoasti lyhyen aikaa.
Marsalkka ja Trujano olivat miehiä, jotka eivät kauan pysyneet
etäällä vihollisesta, ja kumpikin olivat pian täydessä käsikahakassa
hallituksen joukkojen kanssa.

Vaikka luvultansa vihollistaan heikommat, hyökkäsivät Trujanon miehet
niin ankarasti Regules'en soturien kimppuun, että nämä, voimatta
hyökkäystä vastustaa, hetkeksi joutuivat epäjärjestykseen. Kenraalin
onnistui kuitenkin ne jälleen järjestää, ja hän piti hetken aikaa
Trujanoa sekä hänen kourallistansa väkeä kurissa.

Sillävälin olivat Bonavia ja Caldelas yhdistetyin voimin taistelleet
Morelosta vastaan, joka, huolimatta hyökkäyksensä ankaruudesta, huomasi
itsensä voimattomaksi heidän riviänsä murtamaan ja Trujanoon yhtymään.

Onpa miehiä, joiden seurassa pelkurimaisuus, tahi ainakin
pelkurimaiselta näyttäminen, on sula mahdottomuus. Trujano oli näitä
miehiä. Hänen rohkea urhollisuutensa tarttui, ja hänen rinnallaan
ei Lantejalle laisinkaan ollut muka urhollisuudesta saadun arvonsa
ylläpitäminen vaikeata.

Taistelu näytti kuitenkin kauan ratkaisemattomalta, ja katteini alkoi
tulla hirveän levottomaksi, että heille rupeaisi käymään huonosti, kun
Trujano, pyyhkien hien otsaltansa, hänelle huusi:

-- Katteini Lantejas! Minä pelkään, ett'ei meille ikinä onnistu
murtaminen heidän riviänsä tällä kourallisella väkeä. Kannustakaa
hevostanne ja ratsastakaa kenraali Morelos'en luokse. Pyytäkää hänen
lähettämään minulle pari, kolme pataljonaa. Sanokaa minun niitä kovin
tarvitsevani, ja että päivän menestys riippuu niistä. Ratsastakaa
nopeaan, niin koetan jatkaa ottelua, kunnes olette palanneet.

Niinpian kun katteini oli saanut tämän käskyn, nelisti hän pois, keihäs
kourassansa.

Samalla aikaa ratsasti muuan upseri Regules'en leiristä yhtäläiselle
asialle espanjalaisen sotajoukon pääkenraalin luokse. Hallituksen
sotureihin kuuluvan upserin onnistui kuitenkin välemmin toimittaa
asiansa kuin don Kornelion, ja Bonavia riensi, Caldelas'en
vastaväitteistä huolimatta, lähettämään Regules'elle tuota pyydettyä
apuväkeä.

-- Kaikkein hornan henkien nimessä! huudahti Caldelas Tres-Villas'elle,
kun pataljonat vietiin hänen prikaatistansa, -- jos Regules tulee
syypääksi meidän häviöömme, muserran ensin hänen päänsä ja sitten omani.

Kenraalin lausuessa tätä uhkausta, alkoivat hänen soturinsa tuon
hirmuisen marsalkan ankarasti ahdistamina peräytyä, ja mitä hän
oli aavistanut, näkyi rupeavan toteutumaan. Hänen prikaatinsa.
Regules'elle lähetettyin pataljonain vuoksi heikontuneena, ei enään
jaksanut torjua Galeanan raivoisata hyökkäystä, ja muutama minuutti
myöhemmin aukaisivat hänen joukkonsa rivinsä, peräytyivät ja hajosivat
täydelliseen pakoon.

Raivon sokaisemana käänsi Caldelas ympäri hevosensa, ja, jättäen don
Rafaelin velvollisuudeksi hajoutuneiden soturien kokoamisen, hän
hurjasti nelisti sille paikalle, missä Regules vielä taisteli Trujanon
kanssa tappelun ratkaisusta.

Sillävälin jatkoi don Kornelio täydessä vauhdissa tietänsä Morelos'en
luokse. Hän ei kuitenkaan ratsastanut suoraa suuntaa. Koska hän ei
halunnut uudestaan tulla kahakkaan kiedotuksi, oli hän päättänyt tehdä
pitkän kierron erään maissipellon ympäri, joka oli kentän laidassa.
Silloin tällöin koetti hän tutkistella, olisiko hän Morelos'en
joukon kohdalla; mutta korkeat maissinvarret estivät häntä paikkaan
tutustumasta. Vihdoinkin hän pääsi erääsen tienristeykseen, ja koska
hän nyt arveli ratsastaneensa kylläksi kauas, ollaksensa hallituksen
joukkojen leirin ohi, poikkesi hän, yhä nelistäen, tuolle mainitulle
syrjätielle.

Taajapensainen viidakko, joka kasvoi tien vierellä, kaihti
taistelevaiset hänen silmistänsä. Äkkiä viidakko kuitenkin loppui, ja
don Kornelio näki edessänsä vahvan espanjalaisen joukon.

Säikähtyneenä hän heti käänsi hevosensa ympäri ja nelisti samaa tietä
takasin, jota hän oli tullutkin; mutta tuskin oli hän päässyt kolmea
hevosenmittaa uudessa suunnassaan, kun hän sai nähdä espanjalaisen
upserin tulevan vastaansa, pistooli kädessä, ja kasvot punaisina
vihasta, lausuen mitä ankarimpia kirouksia ja uhkauksia. Se oli
Caldelas, joka etsi Regulesta, pannaksensa täytäntöön lausumansa
uhkauksen.

Luullen espanjalaisen aikovan karata hänen kimppuunsa, ja koska
pakoonpääseminen oli mahdotointa, päätti katteini epätoivon
pakoittamana ruveta puolusteleimaan, ja hän ryntäsi eteenpäin keihäs
sojossa, lävisti varoillaan olemattoman vastustajansa ja pudotti hänet
hengetöinnä satulasta.

Murheen huudahtus tunki don Kornelion korviin; mutta pysähtymättä
katsomaan, keltä se tuli, hän kannusti hevostansa eteenpäin
syrjätiellä, tällä kertaa päättäneenä tehdä tarpeeksi pitkän
kierroksen, ennenkuin uudestaan yrittäisi päästä Morelos'en joukon
luokse.

Hän ei ollut kuitenkaan pitkälle ratsastanut, ennenkuin kuuli äänen
takanansa häntä kutsuvan, samalla kun erään hevosen käheä kuorsaaminen
sekaantui huutoon, kuorsaaminen, joka kuului jaguarin murinalta ja
sentähden hänessä herätti mitä kauheimpia muistoja.

Päästäksensä helpommin pakoon, heitti Lantejas nyt keihäänsä pois
ja alkoi kannustaa hevostansa kilpaa-ratsastavan jokkeyn koko
innolla; mutta yhä tuo kummallinen kuorsaaminen kuului selvemmin, ja
takaa-ajajansa pääsi silminnähtävästi häntä lähemmäksi.

Juuri kun don Kornelio oli päässyt tienhaaraan, kuuli hän aivan
lähellänsä takaa-ajavan miehen hengityksen, ja vilkaistuaan olkansa
taakse hän näki erään oudon hevosen pään milt'ei hänen olkansa tasalla.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui hänen kaulukseensa eräs voimakas
käsi, joka nosti hänet satulasta ja veti häntä takaperin, kunnes hän
makasi poikkipuolin takaa-ajajansa satulan pu'alla.

Don Kornelio näki nyt väkipuukon olevan häntä kohtaan nostetun. Hän
ummisti silmänsä, luullen viimeisen hetkensä tulleeksi, kun eräs ääni
äkkiä lausui:

-- Todellakin! Ettehän lienekään don Kornelio Lantejas.

Entinen ylioppilas avasi silmänsä ja tunsi tuon nuoren upserin, jonka
seurassa hän oli matkustanut San Salvadoriin vievällä tiellä ja jonka
hän sitten oli tavannut Las Palmas-nimisessä maakartanossa.

Siitä ankarasta vihasta huolimatta, jota don Rafael tunsi Caldelas'en
surmaajaa kohtaan, oli tuon entisen ylioppilaan kasvoissa jotakin
niin kovin naurattavaa, että everstin viha heti lauhtui. Sitten
johtui salaman nopeudella hänen muistoonsa se päivä, jolloin hän don
Korneliosta erkani, rientääksensä eteenpäin Gertrudis'en luokse,
vastaanottamaan tämän rakkaudentunnustusta. Tämä muisto oli katteinin
parhain turva.

-- Te voitte kiittää onneanne, lausui don Rafael, -- että olette
joutunut minun käsiini, jota vanhat muistot estävät kostamasta teille
tuon rohkean Caldelas'en, joka oli urhollisin kaikista espanjalaisista
kenraaleista, kuolemata.

-- Onko urhollinen Caldelas kuollut? kysyi don Kornelio, tuskin
tietäen, mitä hän sanoi. -- Onko se mahdollista? Mutta kait se niin
lienee, koska te sen sanotte. Kaikissa tapauksissa suon anteeksi
hänelle ja teillekin.

-- Sangen kauniisti teiltä, vastasi don Rafael ivallisesti hymyillen.

-- Kauniimmasti kuin luulettekaan, vastasi don Kornelio jokseenkin
tyynenä, huomattuaan tekonsa anteeksi annetuksi. -- Teillä ei ole
aavistustakaan siitä kauheasta säikähdyksestä, jonka te ja hän olitte
minussa juuri äsken vaikuttaneet. Mutta herra don Rafael, teidän
luvallanne, minä olen sangen epämukavassa asemassa, voidakseni
jutella...

-- Kentiesi aijotte myöskin antaa minulle anteeksi, jos lasken teidät
eheänä ja terveenä jaloillenne? sanoi don Rafael, antaen katteinin
liukua maahan. -- Hyvästi siis, katteini, hän jatkoi, ollen valmis
ratsastamaan tiehensä. -- Minä jätän teidät, surkutellen, ett'ei
minulla ole aikaa kysyä, mistä se tulee, että tuo rauhallinen
ylioppilas, joka niin hirveästi pelkäsi Oajacan piispan kiertokirjettä
kapinan johdosta, on muuttunut upseriksi kapinallisten joukossa?

-- Ja minä, vastasi Lantejas, -- haluaisin tietää, mistä se tulee, että
eräs kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini, joka ei näyttänyt
katselevan mainittua kiertokirjettä suopein silmin, tänä päivänä on
kapinan katkerimpia vastustajia?

Synkkä varjo kuvautui don Rafaelin kasvoille, kuullessaan nämä
pistosanat hänen valtiollisten mielipiteidensä muuttumisesta.

Samassa kuului korkeaäänisiä hurraahuutoja taistelukentän
kumpaiseltakin laidalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi tien
kumpaisessakin päässä joukko ratsumiehiä, joiden puoleksi sotaisa asu
ilmaisi niiden olevan kapinoitsijoita. Yksi heistä huusi:

-- Herra eversti! Tuolla hän on... don Kornelio on vielä hengissä.

Tätä puhui Costal.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä katteini että don Rafael
ratsastajien saartamina.




KOLMASKYMMENES NELJÄS LUKU.

Jalomielinen vihollinen.


Don Rafaelin asema oli nyt tullut yhtä kamalaksi, kuin Lantejas'enkin
oli joku silmänräpäys tätä ennen ollut. Hänen pistoolinsa olivat
laukaistut, taistelussa katkenneen sapelinsa oli hän heittänyt pois,
ja ainoa ase, joka hänellä oli jäljellä, oli väkipuukko, jonka hän oli
työntämäisillään don Kornelion sydämeen.

Mejikolaisen kapinan kestäessä ottivat hallituksen sotajoukot
ainoastaan vähän vankeja, ja kapinoitsijat maksoivat samalla tavoin.
Don Rafael päätti siis myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin,
ennenkuin joutuisi vihollisensa käsiin, kun yksi näistä, muuan upseri,
huusi Lantejas'elle.

-- Ah, katteini Lantejas! Joutukaa kenraalin luokse. Hän haluaa
teitä kiittää voitosta, jonka olette meille Caldelas'en surmaamalla
hankkineet.

Don Rafael tunsi ensi katsannolla puhujan, ja niin rohkea kuin
Tres-Villas olikin, tunsi hän kuitenkin jonkinlaista iloa, huomatessaan
häntä lähestyvän upserin olevan eversti Trujanon, entisen muulinajajan.

Trujano puolestansa tunsi heti tuon hallituksen väessä palvelevan
upserin.

Don Rafael, ollen liian ylpeä vetoamaan omaksi turvaksensa vanhaan
ystävyyteen, kannusti hevostansa ja nelisti Tiujanoa vastaan. Hän
ratsasti niin kiivaasti, että molemmatkin hevoset olisivat seuraavassa
silmänräpäyksessä törmänneet yhteen; jos ei Lantejas'en käsi olisi
tarttunut don Rafaelin hevosen ohjaksiin. Liikutettuna everstin äsken
hänelle osoittamasta jalomielisyydestä, syöksyi katteini, ollen
vaarassa joutua kummankin hevosen jalkoihin, noiden kahden ratsastajan
välittäjäksi.

-- Eversti Trujano! hän huudahti. -- Minä en käsitä, mitä te
tarkoitatte, sanoessanne, että kenraalin on kiittäminen minua voitosta;
mutta jos olen jotakin tehnyt, joka palkinnon ansaitsee, en pyydä
minkäänmoista muuta kuin don Rafael Tres-Villas'en hengen ja vapauden
pelastamista.

-- En pyydä minkäänmoisia armon osoituksia, keskeytti don Rafael,
luoden Trujanoon ylpeän silmäyksen.

Teidän on osoittaminen minulle yksi... että ojennatte minulle kätenne,
sanoi entinen muulinajaja sekä tarjosi sydämellisesti omansa.

-- En ikinä voittajalle! huudahti don Rafael.

-- Tässä ei ole voittajata eikä voitettua, vastasi Trujano, noudattaen
tuota miellyttävää hymyä, joka lumosi jokaisen sydämen. -- Olenpahan
mies, joka en milloinkaan unohda itselleni osoitettua ystävyyttä.

-- Ja minä myöskin se, joka aina sellaista muistan, lausui don Rafael
lämpimästi, puristaen samalla kättä, jota hänelle vielä tarjottiin.

Sitten kumpikin ratsastaja ohjasi hevosensa toistansa lähemmäksi ja
vaihtoivat mitä sydämellisimpiä tervehdyksiä.

Käyttäen tätä tilaisuutta kuiskasi Trujano hienotunteisuudella, joka
vielä enemmän don Rafaelia liikutti:

-- Menkää, te olette vapaa. Luvatkaa minulle ainoastansa, ett'ette
leikkaa useamman naisrukan nivuksia, vaikka taisi yksi semmoinen
ollakin, jonka sydän paisui ylpeydestä, kun voittaja Aguas Calientes'in
luona lähetti hänelle niin hirveän muiston. Menkää, lisäsi hän, vetäen
kätensä don Rafaelin kädestä, -- menkää antamaan itsenne vangiksi Las
Palmas'een, jossa, uskokaa minua, tie on teille avoinna.

Sitten Trujano taasen kävi, kuten tavallisesti, vakavan näköiseksi ja
huudahti:

-- Antakaatte don Rafael Tres-Villas'en mennä! Unohtakoon jokainen,
mitä tapahtunut on!

Näin lausuen hän miekallansa tervehti hallituksen palveluksessa
olevata everstiä, joka ainoasti voi vastata tervehdykseen syvintä
kiitollisuutta ilmaisevalla silmäyksellä.

Sitten puristi don Rafael katteinin kättä, kumarsi jälysti muille
kapinoitsijoille ja nelisti pois Huajapamin lakeudelta johtavaa tietä.

Yksin päästyään hän alkoi vaipua unelmiin. Mitähän Trujanon viimeiset
sanat tarkoittivat? "Tie on, uskokaa minua, teille avoinna." Olikohan
se vakuutus, että hän oli tervetullut Las Palmas'een? Pitäisiköhän
hänen menemän sinne, kuten eversti oli häntä kehoittanut?

Ponnistellen hän karkoitti viettelyksen, joka tuossa viimeisessä
kysymyksessä piili, ja päätti ratsastaa Del Valle'en, karkaisemaan
sydäntänsä isänsä haudalla.

Tämä tulisi olemaan hänelle vaarallinen matka. Koko maakunta, paitsi
pääkaupunkia ja paria muuta paikkaa, oli nyt kapinoitsijain vallassa,
ja hallituksen palveluksessa oleva upseri ei voinut kulkea teillä mitä
suurimmatta vaaratta.

Jumala suojelee velvollisuutensa täyttäjää, don Rafael jupisi, ja
tunti myöhempään oli hän jo mennyt Huajapamin lakeutta rajoittavan
vuorijonon ohi ja kulki nyt sitä tietä, joka johti etelään, Del Vallen
maakartanoon.




KOLMASKYMMENES VIIDES LUKU.

Kaipaus.


Palatkaamme nyt Las Palmas-nimiseen maakartanoon ja sen asujamiin.

Rosvojen poismentyä vallitsi synkkä hiljaisuus don Marianon kodissa.

Eräänä iltana, se oli viides don Rafaelin kartanossa käynnistä,
istui Gertrudis katsellen lakeudelle, auringon verkallensa vaipuessa
taivaanrantaan.

Äkkiä ilmestyi hänen silmiinsä puolitusinaa ratsastajia, ikäänkuin
olisivat ne juuri tulleet kartanon pohjaispuolelta olevilta
kukkuloilta. Espanjalaiset liput, jotka heidän keihäissänsä liehuivat,
ilmaisivat heidän olevan hallituksen rakuneja. Yksi ratsasti hiukka
toisten edellä, nähtävästi heidän päällikkönsä. Useita muitakin
ratsastajia tuli näkyviin, seuraten näiden jäljessä, kunnes
monilukuinen joukko näkyi kulkevan kentän poikki.

Gertrudis katseli kuitenkin vaan edelläratsastajaa. Tämä oli liian
kaukana, jotta hän olisi voinut tätä silmillänsä tuntea, mutta
Gertrudis'en sydän sanoi hänelle, ken tämä oli.

Huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän katseli yhä ratsastajia, kunnes
nämä katosivat laskevan auringon kultaiseen kimallukseen.

Ei kertaakaan heidän päällikkönsä ollut kääntänyt päätänsä kartanoon,
ja kuitenkin se oli don Rafael, joka saamansa käskyn mukaan meni
yhtymään rykmenttiinsä ja joka, salatakseen sotamiehiltänsä sydämensä
ahdistusta, täten ratsasti kartanon ohi taaksensa katsomatta.

Kun don Rafael ei enään hengittänyt samaa ilmaa kuin Gertrudis,
oli tällä surullista huvitusta hänen uljaan hevosensa, Roncadorin,
hoitamisesta, jonka, sittenkuin se oli nelistänyt tiehensä kohtauksessa
Arroyon miesten kanssa, don Marianon paimenet jälleen olivat ottaneet
kiinni ja vieneet kartanoon.

Vähän tämän jälkeen vietettiin Marianitan häät don Fernando de Lacarran
kanssa. Tämä naiminen oli sovittu jo aikoja kapinan syttymisen edellä,
eikä se kohdannut mitään vastusta don Marianon puolelta. Don Fernando
oli tosin espanjalainen, mutta, kuten moni hänen kansalaisensa, tunsi
hän mieltymystä siihen maahan, jonka hän omakseen oli valinnut.

Muutama päivä häiden jälkeen vei hän nuoren morsiamensa San
Carlos-nimiseen maakartanoon. Hänen kartanonsa oli, kuten Del Vallekin,
Ostuta-virran rannoilla, joka eroitti nuo molemmat kartanot, ei kaukana
samannimisestä järvestä.

Suurin osa don Fernandon maatilalla olevata väkeä oli jäänyt
isännällensä uskolliseksi. Tästä syystä se näytti tarjoavan
turvallisempaa olopaikkaa kuin Las Palmas tuon levottoman kapinan
aikana, ja don Fernando esitti siis, että hänen appensa sekä Gertrudis
seuraisivat Marianitaa hänen kotiansa. Don Mariano kuitenkin tämän
tarjoumuksen hylkäsi, toivoen suuren kaupungin elämän ja liikkeen
huvittavan Gertrudista, joka oli vajonnut synkkään alakuloisuuteen. Hän
piti siis Oajacaan menemisen parempana ja panikin tämän päätöksensä
toimeen muutamana päivänä nuoremman tyttärensä häiden jälkeen.
Gertrudis kieltäytyi käyttämästä kantotuolia, joka hänelle matkaa
varten oli hankittu. Hän halusi ratsastaa uljaalla Roncadorilla, joka
niin usein oli don Rafaelia kantanut, ja hevonen, ikäänkuin tietäen
kantavansa mitä sen omistaja piti maailmassa suurimmassa arvossa, salli
Gertrudis'en valkeain sormien ohjata itseänsä yhtä nöyrästi, kuin jos
don Rafaelin vankka käsi olisi ollut ohjaksissa.

Päinvastoin don Marian on toivoa ei Oajacassa oleskeleminen laisinkaan
voinut karkoittaa sitä alakuloisuutta, joka hänen tytärtänsä vaivasi.
Tunnotoinna kaikelle kaupungin vihaisemman seuraelämän viehätyksille
tuli aika Gertrudis'esta pitkäksi. Yksi iloinen silmänräpäys
hänellä oli; se oli kuin huhu kertoi eversti Tres-Villas'en Aguas
Calientes-nimisen paikan valloitettuansa leikkuuttaneen hiukset
kolmeltasadalta naiselta.

Kuten jo Trujanokin viittasi, joka oli Marianitalta kuullut asian,
oli tämä uutinen silmänräpäykseksi täyttänyt tuon nuoren kreolinaisen
sydämen ilolla ja ylpeydellä. Hän yksinänsä käsitti tämän omituisen
julmuuden syyn. Don Rafael ei tahtonut hänen olemaan ainoan naisen,
jonka oli paheksuminen tukkansa menettämistä. Tämän tapauksen jälkeen
kului monta kuukautta hänen saamatta minkäänmoisia tietoja don
Rafaelista, ja hänen poskensa, jotka yhä enemmän kalpenivat, todistivat
hänen kärsimistänsä sieluntuskista.

Kaksi kokonaista vuotta nämä tuskat kestivät. Turhaan ponnisteli tuo
nuori tyttö tukahuttaaksensa lempeä, joka hänen elämätänsä hivutti.

Gertrudis ei kuitenkaan valittanut, vaan salasi, niin hyvin kuin voi,
suuren tuskansa. Pitkinä, unettomina öinä, kun hänen malttinsa oli
loppumaisillaan, joskus heikko toivon säde hänen tasapainonsa palautti.

Silloin hän ajatteli viimeistä keinoaan, jota hän aikoi käyttää,
kun hänen vastustusvoimansa oli tyhjentynyt, nimittäin tuota toista
hiuspalmikkoa, jonka don Rafael häneltä oli leikannut ja jonka hän
huolellisesti oli säilyttänyt.

Roncadorin takasin lähettäminen omistajallensa oli häneen jo kovasti
koskenut. Se oli ollut yksi askel hänen puoleltansa taistelun
sovittamiseksi hänen lempensä ja ylpeytensä välillä. Vieläkin
tuskallisemmaksi tulisi hänestä tuntumaan tuohon viimeiseen keinoon
turvaaminen ja sitä lupausta hyväksensä käyttäminen, jota hän niin
ennustavana kerran oli pyytänyt.




KOLMASKYMMENES KUUDES LUKU.

Rosvoleiri.


Huajapamista ja Oajacan kaupungista lähtee kaksi tietä, jotka
suuntaavat toisiinsa, kunnes lopulta yhtyvät. Näiden yhtymäpaikka
on Ostuta-virran rannalla, lähellä samannimistä järveä, eräällä
kohdalla, jossa on kahlauspaikka virran poikki. Ennenkuin tulee tälle
kahlauspaikalle, on Del Valle-niminen kartano Oajacan tien toisella
puolen, ja tunnin matkan päässä, virran yli kahlattua, San Carlos'en
maat alkavat. Kumpikin maatila, joiden alle kuuluu ääretöin maa-ala,
yhtyisivät toisiinsa, jos ei virta niitä eroittaisi.

Pitkin virran oikeanpuolista rantaa, tuon äskenmainitun kahlauspaikan
lähellä, näkyi sen päivän seuraavana aamuna, jona don Rafael
pakolaisena lähti Huajapamista, useampia hajallaan olevia tulia, jotka
tuikkivat öisessä sumussa ikäänkuin tähdet pilvisellä taivaalla.

Vasemmallakin rannalla ja äskenmainittujen tulien vastapäätä näkyi
toisia, epäsäännöllisesti kimaltellen pitkin virran reunaa. Kumpikin
tulijuova ilmaisi leirin siellä oloa, vaikka virta sen jakoi kahteen
osaan.

Virran oikealla puolella, silläpuolen, missä San Carlos-niminen
kartanokin sijaitsi, oli pääleiri. Siellä oli suuri, säkeistä ja
niinimatoista koottu teltta.

Kaksi kireestä kantapäihin pyssyillä, miekoilla, pistoleilla ja
puukoilla varustettua miestä olivat vahdissa teltan kumpaisellakin
puolen, astuskellen edestakasin, mutta niin etäällä, ett'eivät voineet
kuulla, mitä siellä sisällä puhuttiin.

Tämä huono teltta oli molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon,
pääkortteeri, jossa kumpikin rosvo tässä silmänräpäyksessä olivat.

Ryöstettyään Las Palmas-nimisen maakartanon, olivat he jonkun aikaa
olleet poissa paikkakunnalta, mutta nyt he olivat sinne palanneet,
tuoden uusia liittolaisia seurassansa. Arroyo oli vannonut, ett'ei
hän jätä kiveäkään Del Vallen maakartanosta paikallensa, ja heidän
Ostuta-virran rannalla olemisensa tarkoitus oli tämän valan täyttäminen.

Tällä hetkellä istuivat nuo molemmat velikullat parilla härän
pääkallolla, jotka heillä oli tuolien asemasta, poltellen
maissinlehteen kieritettyä tupakkaa.

Äkkiä kohosi ovena oleva matonräpäle, ja miesmäinen nainen näyttäytyi
aukossa. Se oli Arroyon vaimo. Hänen karkeat, mustat hiuksensa olivat
kiedotut päälaelle isolla, kultahelyillä koristetulla ja kilpikonnan
kuoresta tehdyllä kammalla. Hänen kaulallansa riippui useita
helminauhoja, joihin oli kiinnitetty joukko ristejä, taika-esineitä
ja muita kultakoristeita, mutta näistä kirjavista koristuksista
huolimatta olivat hänen kasvonsa innoittavat, varsinkin kun niitä tässä
silmänräpäyksessä rumensivat kaikki kiukun ilmaukset.

-- Häpeä teille! hän huudahti, luoden Bocardoon sen vihaisen
silmäyksen, jota hän ei uskaltanut luoda mieheensä, -- häpeä teille,
että tuosta kärmeenpesästä teidän valanne tehtyä vielä on kiveäkään
jäljellä!

-- Mitä nyt? kysyi Arroyo tyytymättömänä. -- Mistä kärmeenpesästä sinä
puhut?

-- Del Vallen maakartanosta... mistäpä muusta? Meidän miehemme ovat
sitä kolme päivää ilman mitäkkään tuloksetta piirittäneet. Ei, ei
tuloksetta, sillä juuri olen saanut kuulla kymmenen meidän miehistämme
saaneen eräässä kahakassa surmansa, ja että tuo kirottu katalani, joka
sitä paikkaa vallitsee, on antanut naulita heidän päänsä kartanon
portille.

-- Kuka sinulle sen on sanonut? kysyi Arroyo kiivaasti.

-- Gaspacho. Hän odottaa ulkona sinun käskyjäsi. Hän on lähetetty apua
pyytämään.

-- Akka! huudahti Arroyo raivoisena. -- Kuka sinulle on antanut luvan
minun luokseni lähetettyjen airueiden kuulustelemiseen?

Tätä kysyttyään hän syöksyi seisovallensa, tempasi härän pääkallon,
jolla hän oli istunut, ja teki liikkeen ikäänkuin lingoittaaksensa sen
vaimoonsa.

-- Pyhä Maria! tämä huudahti. -- Ettekö te, herra Bocardo, aijo minua
suojella?

-- Hm, vastasi puhuteltu paikaltaan liikahtamatta, -- tunnettehan
te, arvoisa sennora, sananparren: "Kuoren ja puun väliin"...
ymmärrättehän... näitä pieniä perheellisiä kahakoita...

-- Ei tule enään olemaan, keskeytti Arroyo, malttaen mielensä; -- ja
nyt, sennora, hän jatkoi, kääntyen vaimoonsa, -- on minulla eräs asia
teille, ennenkuin päästän Gaspachon puheelleni.

-- Mikä sitten? kysyi vaimo äreästi.

-- Sinun on vielä kerran tutkisteleminen ottamaamme vankia. Koeta, jos
mahdollista, saada selvä hänen asiastansa.

-- Se lintu laulaa yhä vielä samalla äänellä, vastasi vaimo; -- hän
väittää olevansa don Mariano de Silvan palveluksessa ja että hänellä
on viesti tuolle eversti-hullulle, joksi te don Rafael Tres-Villasta
nimitätte.

Tämän vihatun nimen kuultuansa rosvo rypisti otsaansa.

-- Oletko saanut selvää, mikä se viesti on?

-- Mies väittää, ettei se ole laisinkaan tärkeätä. Mitähän luulet hänen
taskuistansa löytäneeni, kun häntä tarkastelimme?

-- Myrkkypullon kentiesi?

-- Ei, mutta jotakin muuta yhtä hassua. Huolellisesti tehdyn kääryn,
joka sisälsi pienen, hajuveteen kastetun, silkkisen nenäliinan, ja
tähän oli käärittynä hiuspalmikko... pitkä ja kaunis, lempo vieköön.

-- Hm, sanoi Bocardo; -- ja mitä te, sennora Arroyo, sillä olette
tehneet?

-- Mitäpä, minä sillä olisin tehnyt? kysyi vaimo halveksivasti. -- Minä
heitin tuon roskan viestinviejän silmille. Epäilemättä se oli tuolle
saakelin everstille lähetetty rakkauden merkki.

-- Ottiko viestinviejä sen siis takasin?

-- Otti sellaisella innolla, kuin jos se olisi ollut kultavitja.

-- Sitä parempi, sanoi Bocardo; -- minulla on eräs miete, hän
jatkoi -- ja, jos en erehdy, sukkela-miete. Tämän viestinviejän ja
palmikon avulla voimme saada eversti Tres-Villas paikkaan, jossa hän
lemmityisensä sijaan tulee kohtaamaan parikymmentä meidän miestä, jotka
ilman mitäkkään vaikeuksitta tulevat ottamaan hänet kiinni hengissä.
Asia on milt'ei kuin valmis. Viekää minut vaan tämän viestinviejän
pakeille, niin minä vastaan lopusta. Mitä sanotte, Arroyo? Mitä on
meidän eversti Tres-Villas'en kanssa tekeminen?

-- Polttaminen hänet vähällä tulella... paistaminen hänet elävältä!
vastasi rosvo, ilmaisten hurjaa iloa.

-- Mutta sinun vaimosi tulee pyytämään hänelle armoa, lausui Bocardo
ivallisesti.

-- Kyllähän se sitä tekee, sanoi vaimo. -- Ei, paistettava hän on ja
poltettava vähällä tulella.

Ja hirveästi nauraen hän meni teltasta, antaakseen sijaa Gaspacholle,
joka seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään.

-- Puhu! käski Arroyo äskentullutta. -- Sinä pahojen viestien tuoja,
mitä sinulla on sanottavaa?

-- Kentiesi, herra katteini, vastasi rosvo, -- kentiesi minulla on
joitakuita hyviäkin uutisia.

-- Noh, kerro ensiksi ne huonot!

-- Nähkääs, herra katteini, meitä ei ole kylliksi monta valloittamaan
tuota maakartanoa väkirynnäköllä. Se suden pesä on näyttäinyt
vahvemmaksi, kuin luulimmekaan, ja minut lähetettiin apua pyytämään.

-- Kuka sinut lähetti? Luutnantti Lantejasko?

-- Luutnantti Lantejas ei tule enään niitäkään viestiä lähettämään.
Tänä aamuna naulittiin hänen päänsä maakartanon portille kersantti
Yannez'in pään viereen.

-- Lempo vieköön! huudahti rosvopäällikkö. -- Yannezinko myöskin!

-- He eivät ole ainoat, katteini. Kahdeksan muuta ovat menneet samaa
tietä.

-- Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Arroyo. Kymmenen minun
miehistäni jo kuolleena! Tulenkohan minä menettämään tämän joukon
kuten edellisenkin? Jatka! Sinä olet kertonut minulle kylläksi huonoja
uutisia. Anna minun nyt kuulla joku noista hyvistä!

-- Eilen illalla tuli muuan ratsumies ratsastaen maakartanoa kohti,
ikäänkuin hänen vaan olisi tarvinnut näyttäytyä portilla, tullaksensa
sisään lasketuksi. Ennenkuin hän pääsi niin pitkälle, huomasivat hänet
kuitenkin kaksi meidän etuvartijatamme, jotka heti kävivät hänen
kimppuunsa. Mutta kiivaan taistelun perästä onnistui ratsumiehen päästä
pakoon.

-- Lempo vieköön... mitä pölkkypäitä!

-- Älkää olko suutuksissanne noihin miesparkoihin, herra katteini.
Minä vakuutan, etteivät ne häntä päästäneet ilman kovatta ottelutta,
jota parhaiten todistaa se, että toinen heistä sai häneltä luodin
olkapäähänsä, samalla kun hän otti toista kauluksesta, nosti tämän
satulasta ja paiskasi maahan. Viipyi kokonaista kaksi tuntia, ennenkuin
tuo miesraukka jälleen toipui.

-- Minä tunnen ainoastansa yhden miehen, joka voisi tehdä jotakin
sellaista, sanoi Bocardo kalveten, -- ja se on tuo saakelin eversti
Tres-Villas. Juuri sillä lailla hän surmasi Antonio Valdezinkin.

-- Se oli eversti Tres-Villas, lisäsi Gaspacho. -- Pepe Lobos on siitä
varma. Tämä kuuli tuon kummallisen hevosen kuorsaamisen, saman, jolla
hän ratsasti sinä päivänä, jona hän tuli Las Palmas'een. Sitäpaitsi
tunsi Pepe hänen vartalonsa ja äänensä, vaikka olikin yö. Kymmenen
meidän miestä ajoi häntä takaa, ja tällä hetkellä hän jo lienee vankina.

-- Pyhä neitsyt! huudahti Arrayo, katsoen taivaasen. -- Lupaan sinulle
palmupuun kokoisen vahakynttilän, jos tämä mies joutuu meidän käsiimme!

-- Palmupuunko kokoisen! huudahti Bocardo hämmästyneenä. -- Tarkoitatko
sitä todellakin?

-- Vaiti! sanoi toinen hillityllä äänellä. -- Pidä suusi, Bocardo; sen
lupasin, häntä pettääkseni.

-- Noh, niin, lausui Bocardo, jos ne ottavat hänen vangiksi tahi ei, on
vähäpätöinen asia. Me tulemme kaikissa tapauksissa hänet saavuttamaan.
Jos oikein käsitän sen viestin tarkoitusta, joka tuolla palmikolla
varustetulla miehellä hänelle on, voi häntä sillä houkutella vaikka
maailman ääriin.

Tässä silmänräpäyksessä syöksyi Arroyon vaimo telttaan.

-- Häkki on tyhjä! hän huusi. -- Lintu on lentänyt pois tuon konnan,
Juan el Zapoten seurassa, joka häntä vartioitsi!

-- Tuli ja leimaus! raivosi Arroyo. -- Heti heidän jälkeensä! Halloo!
hän jatkoi, huutaen ulos teltan ovesta, -- kaksikymmentä miestä hevosen
selkään! Etsikäät metsästä ja virran rannoilta! Tuokaatte molemmat
karkurit takasin käsistä ja jaloista sidottuina! Ennen kaikkia tuokaat
ne _hengissä_ takasin!

Käsky vaikutti vilkkaan liikkeen koko leirissä, jossa kukin näkyi
kilpailevan keskenänsä, kuka heistä olisi ensimmäinen takaa-ajoa
alkamaan.

-- Lempo vieköön, jupisi Bocardo itseksensä, -- jos eversti pääsee
pakoon ja viestin viejä myöskin, niin hyvästi, kauniit suunnitelmani!
Hm, hän jatkoi, Arroyon vaimon mentyä ulos jouduttamaan takaa-ajajien
lähtöä, -- hm, herra Arroyo, jos hän pääsisi meidän käsistämme, olisi
se suuri vahinko. Kuitenkin lohduttakaamme itseämme käymällä San
Carlos'en maakartanossa.

-- Niin, vastasi toinen, -- ja minulla on suuri huvittelemisen halu
juuri nyt. Tänä iltana aijon huvitteleida. Huomenna ryntäämme Del Vallen
kimppuun koko voimallamme, ja vieköön minut paholainen, jos jätän
siellä kiveäkään kiven päälle.

-- Niin, huomenna ryhdymme asiaan täydellä todella, sanoi Bocardo,
hykertäen iloisena kämmeniänsä. -- Mutta katsokaapas, hän jatkoi,
katsellen ulos teltasta, -- meidän miehet ovat valmiit takaa-ajoa
alkamaan. Jos tahdotte totella minun neuvoani, niin lähettäkää vaan
kymmenen miestä kahdenkymmenen sijaan. Ne riittävät kylläksi ottamaan
kiinni nuo kaksi kanaljaa, jotka meiltä ovat karanneet. Lähetettyänne
apua Del Vallen luokse, ei jää monta tänne pääkortteeriin jälelle.

Arroyo päätti noudattaa toverinsa neuvoa, valitsi ratsastajista
kymmenen, joilla oli parhaimmat hevoset, ja käski heitä alkamaan
takaa-ajon. Nuo muut kymmenen käskettiin samalla lähtemään Del
Valle-nimisen maakartanon luo, tätä paikkaa piirittävän joukon avuksi.




KOLMASKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

Vilvakka vuode.


Jätimme don Rafaelin matkalle Huajapamista Del Valleen.

Tarpeetointa on kaikkien niiden varokeinojen kertominen, joita hän
noudatti, päästäkseen kapinoitsijoista, jotka joka haaralla samoilivat
seudussa, jossa hän ratsasti. Riittää, kun sanoo hänen enimmästänsä
yöllä matkustaneen. Mutta tälläkään tavalla ei hän laisinkaan ollut
turvassa, ja useammin kuin kerran, täytyi hänen käyttää kaikkea sitä
rohkeutta ja mielenmalttia, jolla luonto hänet oli varustanut.

Kolmannen päivän ehtoona, juuri hämärässä, pääsi hän maakartanon
läheisyyteen. Hän toivoi pian olevansa turvassa sen muurien
sisäpuolella, kun nuo kaksi jo mainitsemaamme etuvartijaa joutuivat
hänet näkemään ja hyökkäsivät esiin, ottaaksensa hänet vangiksi. Tämä
toiminta oli sopusoinnussa Arroyon määräyksiin, joka oli käskenyt,
että kaikki maakartanon lähellä nähdyt henkilöt otettaisiin kiinni ja
tuotaisiin hänen luoksensa.

Don Rafael oli alussa epätietoinen vihollisesta, jonka kanssa hän oli
tekemisissä; mutta hän ei ollut se mies, joka sovinnolla antautui
niin raa'an kohtelun alaiseksi, kuin mitä etuvartijat osoittivat.
Hänen vastarintansa loppuna oli näiden molempienkin saattaminen
tappeluun kykenemättömäksi, mutta taistelun tapahtumat olivat Gaspachon
siitä antamassa ilmoituksessa jokseenkin vääristeltyjä, jott'ei hän
ärsyttäisi Arroyta kertomalla hänelle enemmistä tappioista.

Tosi on, että toisen sotamiehen olkapään luoti musersi; mutta tämä oli
samalla mennyt niin läheltä sydäntä, että mies oli tunti jälkeenpäin
kuollut. Mitä toiseen etuvartijaan tulee, oli eversti aivan oikein
paiskannut hänet maahan, kuten kerrottiinkin, mutta sitä ennen oli hän
työntänyt väkipuukkonsa tämän rintaan.

Vaikka hän jätti nämä molemmat kykenemättöminä hälinän nostamiseen, oli
hänen pistoolinsa pamaus pahaksi onneksi ilmaissut hänen läsnäolonsa
rosvoille. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua ajoi kymmenkunta näistä
häntä takaa.

Kun eversti oli vapauttanut itsensä kummastakin vastustajastansa,
epäili hän silmänräpäyksen, ratsastaisiko hän takasin, tahi jatkaisi
matkaansa maakartanoon. Tämän epäilyksen ajalla nuo takaa-ajavat
ratsastajat lähestyivät, ja yksi näistä, tuo ennenmainittu Pepe Lobos,
hänet tunsi.

Kun don Rafael huomasi ratsastajat, kiekkasi hän äkkiä hevosensa
ympäri ja ratsasti takasin samaa tietä, jota hän oli tullutkin. Hänen
toivonsa pakoonpääsemisestä perustui hänen hevosensa erinomaisen
nopeuden tuntemiseen. Päästyään vähän matkaa edellepäin, aikoi hän
paeta siihen taajaan metsään, jonka läpi hän äsken oli kulkenut. Tässä
tarkoituksessa hän palasi sinne nelistämällä.

Arvellen olevansa tarpeeksi kaukana takaa-ajajistaan, poikkesi hän
jyrkästi tieltä ja riensi eteenpäin taajan viidakon läpi, kunnes
läpitunkematon kude oksista ja köynnöskasvista hänet esti etenemästä.
Tähän hän pysähti, laskeusi ales satulasta sekä talutti hevosensa
erään puun luokse. Sitten hän alkoi etsiä jotakin paikkaa, jossa hän
turvallisesti voisi saada muutama tunti lepoa niistä ponnistuksista,
joita hänellä päivän kestäessä oli ollut.

Muutama askel tästä näki hän jättiläis cedrelapuun, jossa kasvoi
niin taajaan lehtiä, että se näytti lupaavan turvallisen piilopaikan
oksiensa välissä. Peljäten takaa-ajajansa mahdollisesti vieläkin voivan
löytää hänen jälkensä, päätti don Rafael kiivetä cedrelapuuhun, jonka
tummat lehvät tulisivat hänet salaamaan terävimmältäkin silmältä.
Tultuaan puuta lähemmäksi, huomasi hän sen suunnattoman paksuksi ja
siihen kiipeämisen itsellensä mahdottomaksi. Ei hän myöskään voinut
ulottua puun alimmaiseen oksaankaan. Keino tämän vaikeuden voittamiseen
kuitenkin tarjoutui.

Mahdottoman suuri köynnöskasvi roikkui maahan puun ylimmäisistä
oksista, ja sitä myöten voi don Rafael kiivetä ylös.

Puuhun päästyään hän laskeusi maata kahden suunnattoman oksan väliin,
valmistautuen, niin hyvin kuin asianhaarat sallivat, jäämään sinne,
kunnes huomisaamu koittaisi.

Hän toivoi takaa-ajajansa hänen jälkensä hukattua jakautuvan kaksi-
tahi kolmehenkisiin ryhmiin, voidaksensa sitä tarkemmin tutkia metsän.
Tässä tapauksessa hän luuli voivansa ne kaikki surmata, yhden toisensa
jälkeen, suuren rohkeutensa ja voimansa avulla, joihin hänellä oli
rajaton luottamus.

Muutaman minutin hän tarkasti kuulteli. Hän ei kuitenkaan kuullut
mitään, ei ainakaan mitään, joka olisi ilmaissut ihmisten läsnäoloa.

Vähitellen hän tunsi silmäluomensa tulevan yhä raskaammiksi, ja hetken
kuluttua hän huomasi unen voittavan hänen päätöksensä pysyä valveilla.
Turvatakseen itsensä puusta putoamiselta nukkuessaan, irroitti hän
uumallansa olevan vyön ja sitoi itsensä sillä lujasti kiinni oksiin.
Sitten hän vaipui syvään uneen.




KOLMASKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Huolimatoin etsiminen.


Kun takaa-ajajat olivat ennättäneet sille kohdalle, jossa don Rafael
oli poikennut tieltä, he epätietoisina pysähtyivät. Tähän saakka oli
heille ollut hänen jälkensä seuraaminen helppoa, mutta metsän hämärässä
he ne hukkasivat, vaikka kuutamokin oli. Nyt syntynyt neuvottelu loppui
siihen päätökseen, että heidän etsimisensä helpoittamiseksi olisi
laskeuminen satulasta ja kaksittain yhdessä ryhmässä etsiminen koko
metsän läpi. Sitten olisi heidän, jos eivät etsimisessänsä onnistuisi,
palajaminen paikkaan, johon olivat hevosensa kytkeneet.

Päätös pantiin toimeen, ja miehet hajosivat eri haaroille.

Alussa he tekivät työnsä sangen tarkasti, mutta vähitellen heidän
intonsa laimeni. Sama ajatus oli heissä kaikissa yht'aikaa herännyt. He
muistivat, kuinka helposti eversti oli voittanut kaksi vastustajaansa,
etuvartijat, ja nyt johtui heidän mieleensä, että hajaantumalla olivat
tehneet kovin hätäisesti ja näin voimansa heikontaneet.

-- Niin kirkkaasti kuin kuu nyt kumottaa, huomautti Pepe Lobos
etsimätoverillensa, -- herättää se minussa erään mietteen...

-- Että everstikö voi nähdä meidät, ennenkuin me hänet? keskeytti hänen
toverinsa.

-- Oh, ei mitään sellaista, vastasi Pepe; tuon saakelin
hallituksenpuoltajan kiinnisaaminen on mahdotointa. Ei, minä ajattelin,
koska nyt on milt'ei yhtä valoisa kuin päivälläkin, että nyt olisi oiva
tilaisuus teille näyttämään, mitä niin kauan minulle olette luvanneet.

-- Mitä sitten?

-- Juuri tuota temppua, jolla aina voi montepelissä voittaa.
[Espanjalainen uhkapeli, jota tähän aikaan Mejikossa paljon käytettiin.]

-- Mutta siihen tarvitsee tietysti kortit.

-- Ne minulla on... aivan uudet kortit.

-- Noh, koska kerta olen luvannut, eikä, kuten aivan oikein olette
huomauttaneetkin, meillä ole tuon hallitusystävällisen everstin
kiinnisaamisen toivoa, tahdon tehdä teidän mieliksenne.

Kumpikin kapinoitsija istuutui sitten nurmelle, erääsen kuun kirkkaasti
valaisemaan paikkaan, ja Pepen otettua esille korttipakan lakkaristansa
alkoi opetus, johon opettaja ja oppilas pian olivat niin vaipuneet,
että unohtivat kaikki ympärillänsä.

Vähän matkan päässä tästä oli kaksi muuta don Rafaelin, Suarez ja
Paoheco-nimistä, takaa-ajajata.

-- Kuulkaapa Suarez, sanoi viimeksimainittu. -- Viisisataahan dollaria
katteini on luvannut sille, joka voi vangita tuon everstin hengissä?

-- Niin vastasi Suarez, -- viisisataa dollaria, ja se on kaunis raha.
Mutta luulettekohan katteinin antavan mitään kaupanpäälliseksi, jos
saisi kätensä poikkiammutuksi tahi säärensä poikkihakatuksi tuota
hornan everstiä vangitessa?

-- Hm, enpä tiedä. Sen kuitenkin luulisin.

-- Noh, kuulkaatte minua, Suarez. Viisisataa dollaria olisi sangen hyvä
asia teille, joka olette naimisissa ja jolla on perhettä. Minä, joka
olen naimatoin, pidän niistä vähän lukua. Minä luovutan siis oikeuteni
teille, ja te saatte etsiä everstiä, miten parhain voitte.

Näin sanoen heittäysi Pacheco pitkäksensä nurmelle ja valmistiihe
nukkumaan.

-- Näinä kahtena viimeisenä yönä, hän lisäsi, -- en ole saanut unta
rahtuakaan silmiini, ja minun on mahdoton pysyä valveilla kauemmin.
Saatuanne everstin vangiksi, tahi kaikissa tapauksissa ennen
päivänkoittoa, voitte tehdä hyvin ja palata minua herättämään; muutoin
kentiesi nukun liian myöhään.

-- Raukka! huudahti Suarez. Minä jatkan ilman teittäkin ja ansaitsen
palkinnon yksinäni.

Kova kuorsaaminen oli Pachecon ainoa vastaus.

Tuskin oli Suarez eronnut makaavasta toveristaan, kun hänenkin johtui
mieleensä, että koska tämä, joka oli naimatoin, niin pelkäsi henkeänsä,
oli hänellä, ollen naimisissa ja perheellinen, vieläkin suurempi
syy peljätä omaansa. Näytettyään toverilleen rohkeuttansa, jonka
näyttäminen ei hänelle mitään maksanut, päätti hän noudattaa tämän
esimerkkiä muuhunkin nähden. Mentyään vielä sata askelta kauemmaksi,
hän ojensi itsensä nurmelle ja oli pian unen vallassa.

Don Rafaelin kymmenestä vihollisesta oli siis neljä herennyt
takaa-ajamisesta.

Kahden muun välillä heistä oli seuraava keskustelu:

-- Oletteko milloinkaan nähnyt kuun kumottavan näin kirkkaasti? kysyi
toinen. -- Jos eversti on piilossa läheisyydessä, täytyy hänen meidät
nähdä.

-- Sepä olisi sangen onnetointa, vastasi toinen. -- Jos hän sattuisi
meidät näkemään, menisi hän varmaankin tipotiehensä.

-- Hm, jupisi toinen, -- enpä ole aivan varma siitä. Hän ei ole niitä,
jotka menevät tiehensä. Oletteko kuullut, miten hän nosti Panchiton
satulasta?

-- Olen, ja minua karmii jo sitä ajatellessanikin. Pyhä Maria!
Kuulitteko mitään?

Nuo kaksi kapinoitsijaa pysähtyivät kuultelemaan. Se oli vaan väärää
hälytystä, mutta se sai heidät toisellensa ilmaisemaan sitä pelkoa,
jonka everstin maine heissä oli herättänyt. Kun naamari täten oli
heitetty pois, sopivat kumpikin siitä, että heti palajaminen määrättyyn
kohtauspaikkaan olisi viisainta.

Loput neljä takaa-ajajata jatkoivat nuuskimistansa, mutta tekivät sen
niin huolimattomasti, että he pari, kolme tuntia etsittyänsä palasivat
yhtä hyvinä aukkoon, jossa heidän toverinsa heitä jo odottivat, paitsi
Suarez ja Pacheco, jotka eivät vielä olleet heränneet.

Kuu oli jo laskenut, ja päivä oli sarastamaisillaan. Nuo kahdeksan
kapinoitsijaa olivat istuutuneet aukon keskelle ja, tuliluikut
polvillansa sekä väkipuukot pistettyinä saappaanvarsiin, he kuultelivat
Pepeä.

-- Suarez ja Pacheco eivät koskaan tule palajamaan, lausui Pepe
vastaukseksi toveriensa arveluihin. Lyönpä vetoa, että tuo
Belzebubin eversti on pannut heidät murskaksi, samoinkuin hän teki
Panchito-paralle... ja koska me olemme etsineet koko yön, jälkeäkään
löytämättä, niin...

-- Me etsimme aluemme mitä suurimmalla tarkkuudella, keskeytti yksi,
joka oli näyttänyt suurinta pelkoa everstin kohtaamisesta.

-- Samoin teimme mekin, lisäsi Pepe. -- Kysykääpä tuolta toveriltani.
Vaikka emme ole voineet hänen jälkiänsä huomata, on selvä, että tuo
hallituksen ystävä on jossakin paikassa tässä metsässä... mihinkäs
Suarez ja Pacheco muutoin olisivat voineet joutua? Minun neuvoni on
siis, että palajamme sille kohdalle, jossa hän poikkesi maantieltä, ja
sitte seuraamme siitä hänen hevosensa jälkiä.

Toiset suostuivat tähän esitykseen, joka myöskin heti pantiin toimeen.

-- Saatuamme vihiä hänen piilopaikastansa, jatkoi Pepe, -- voimme
jakautua kahteen ryhmään, neljä miestä kuhunkin. Toinen ryhmä lähestyy
yhdeltä, toinen vastakkaiselta puolelta. Siten saamme hänet väliimme,
ja ensimmäinen, joka hänet huomaa, ampuu hänet kuin hullun koiran. Se
on varmin keino. Nuo viisi sataa dollaria, jotka katteini on luvannut
sille, joka ottaa hänet kiinni hengissä, olisivat kyllä sangen hyvät;
mutta minä sanon: kostoa ennen kaikkia. Sitäpaitsi hän kentiesi
tuleekin vaan haavoitetuksi, ja silloin voimme kaikissa tapauksissa
saada tuon palkinnon.

Pepen neuvo saavutti yleisen hyväksymisen, ja päätettiin
viivyttelemättä palata maantielle.

He tulivat tielle, juuri auringon alkaessa kullata palmujen korkeita
latvoja, ja nyt alkoi jälkien etsiminen metsän läpi.

Hevosen kavion jäljet, eräs katkennut oksa ja muutamat vihriät
sassafrasi-puun lehdet osoittivat selvään sen paikan, missä don Rafael
oli metsän läpi ratsastanut.

Seurattuaan hänen jälkiänsä hetkisen, luulivat kaikki, ett'ei
karkulainen enään voisi olla kaukana. Kapinoitsijat jakautuivat nyt,
kuten päätetty oli, kahteen ryhmään, joista toinen seurasi jälkiä,
samalla kun toinen teki kierroksen, ja tunki vastakkaiselta taholta
viidakkoon.

Tuon viimeksimainitun ryhmän tehdessä kiertävää liikettänsä, kohtasivat
he äkkiä ne ratsastajat, jotka olivat lähetetyt Juan Zapotea ja tuota
karannutta viestin viejää takaa-ajamaan. Äskentulleet päättivät
nyt yhtyä noihin muihin ja noudattaa yhteistä suunnitelmaa. Tässä
tarkoituksessa he jakautuivat kolmeen osastoon ja lähestyivät näin sitä
kohtaa, jossa otaksuivat don Rafaelin olevan piilossa.

Neljä ryhmää tunki nyt siis yhteistä keskipistettä kohti, ja tämän
keskipisteen sydämessä oli tuo iso cedrelapuu, johon don Rafael oli
lymynnyt. Tämä oli everstille sangen vaarallinen hetki.




KOLMASKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Eräs kohtaus.


Samalla kun Pepe toverinensa valmisteliivat tunkeumaan viidakkoon,
heräsi don Rafael syvästä unestansa.

Tuskin oli hän ennättänyt muistella tuota vaarallista asemaa, jossa
hän oli, ennenkuin läheltä kuuluva lehtien kahina herätti hänen
huomiotansa, ja katsottuaan ales hän huomasi kaksi miestä lähestyvän
cedrelapuuta, kumpikin kantaen isoa kääryä kädessään.

Kumpaisenkin äskentulleen puku oli sangen sopimatoin niin okaisessa
viidakossa kulkemiseen, kuin se, jossa he olivat. Heillä oli ainoastaan
paita ja puuvilla-housut, ja vaikka yö oli ollut aivan kosteetoin,
näyttivät kysymyksessä olevat vaatteet läpimärjiltä.

Vähintäkään aavistamatta don Rafaelin puussa olemista tahi yhdenkään
ihmisen läsnäoloa, liikkuivat nuo molemmat miehet mitä varovaisimmin.
Milloin he katsoivat oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin
he olisivat jotakin etsineet tahi peljänneet jonkun vihollisen
pensastoissa piilevän.

-- Kaiketi on parasta, että pysähdymme tähän, sanoi toinen kävelijöistä
toisellensa, -- kumminkin siksi, kunnes olemme saaneet vaatteet
päällemme.

-- Niin, kuului vastaus; -- mutta meidän on supistaminen täällä oloamme
niin vähään kuin suinkin; meidän olisi pitänyt jo tähän aikaan olla
hyvän matkaa tiellä Huajapamiin.

Nyt avasivat molemmatkin miehet kantamansa käärön, jossa näkyi olevan
erilaisia kuivia vaateparsseleja. Riisuttuansa sitten märät paitansa ja
housunsa, he alkoivat jälleen pukeumaan.

-- Vai niin, sanoi ensiksi puhunut, osottaen pientä kääröä, jota toinen
kantoi, -- tuoko olisi siis painonsa arvoinen kultaa?

-- Niin, ja te tulette pian huomaamaan, ett'ei teillä ole katumista
minua pakoon auttamisestanne. Jos vaan pääsisimme onnellisesti tästä
seudusta... sillä varmaankin he meitä ajavat takaa.

-- Siihen voitte luottaa, mutta älkää peljätkö heidän meitä löytävän.
Jos me joutuisimme joidenkuiden Del Vallea piirittävien käsiin, ei
meillä ole mitään pelkäämistä. He ovat minun toverejani, ja koska he
eivät tiedä minun karanneeni, voin heitä helposti pettää.

-- Mutta jos he vievät meidät takasin Arroyon leiriin?

-- Siinä tapauksessa meidät molemmatkin hirtetään. Mutta mitäpä se
tekee... ennemmin tahi myöhemmin se kuitenkin niin tulee käymään,
lisäsi Juan el Zapote, sillä se hän oli, viestin viejän seurassa,
jota hän oli auttanut karkaamaan. -- Rohkeutta siis, toverini, hän
kehoittaen jatkoi, -- minä koetan parastani, pelastaakseni teitä
kaikissa tapauksissa pulasta.

-- Pyhä neitsyt! mietti don Rafael itseksensä. -- Tuo velikulta näkyy
olevan niin varma hirtetyksi tulemisestansa, ettei hänellä juuri olisi
paljoa enempää pelkäämistä, vaikka hän veisi johonkin turvalliseen
paikkaan minutkin.

Tätä miettiessänsä hän irroitti vyönsä, joka piti häntä kiinni puun
oksissa, ja hyppäsi ales molemman matkustelijan väliin, jotka tämän
äkillisen ilmiön nähdessänsä seisoivat aivan ällämystyneinä.

Hän, jonka piti niin kalliisti maksaman Gertrudis'en hänelle lähettämän
käärön, seisoi nyt naama naamaa vastaan viestin tuojan kanssa, joka
sitä kantoi, eikä kumpikaan kuitenkaan toistansa tuntenut.

-- Vaiti! sanoi eversti, joka ensiksi alkoi puhua, -- teillä ei ole
mitään pelkäämistä. Minä lupaan teille suojelukseni: mutta pankaa ensin
pois aseenne!

Zapote oli vetänyt esiin pitkän väkipuukkonsa, valmiina puollustukseen;
mutta samassa silmänräpäyksessä tarttui don Rafael hänen käsivarteensa
voimalla, joka näytti hänen voivan tulla yhtä vaaralliseksi
vastustajaksi kuin mahtavaksi suojelijaksikin.

-- Kuka te olette? kysyivät yhdestä suusta molemmat pakolaiset.

-- Olisipa varomattomasti, jos sen teille sanoisin, vastasi don Rafael.
-- Minä olen nuori mies, joka juuri hyppäsin alas puusta teidän
joukkoonne, kuten voitte nähdä hatustani, joka vielä on oksilla.

Päästämättä Zapoten käsivartta, kurotti eversti itsensä varpailleen ja
otti hattunsa ales.

-- Kas niin, ystäväiseni, hän jatkoi, pannen hatun päähänsä. Te
pakenette Arroyo-rosvoa... niin minäkin teen; siinä on teille tarpeeksi
tietoa tällä kerralla. Teitä on kaksi, ja minä olen ainoastansa yksin;
mutta minä sanon teille peittelemättä, että minun, jos ette ryhdy minun
puolelleni, täytyy tappaa teidät molemmat. Nyt voitte valita... joko
tahi ei!

-- Lempo vieköön, lausui Zapote, johon vieraan avosydäminen käytös
oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, -- tepä todellakin osaatte käydä
suoraan asiaan! Noh, cavallero, mitä me voimme teidän eduksenne tehdä?

-- Auttakaa minua Arroyn miesten kynsistä, kuten aijotte tehdä tälle
toverillennekin. Sanokaa minun tuovani lunnaita eräästä Del Vallessa
olevasta vangista, ja hankkikaa minulle siten tilaisuus pääsemään
rivien läpi. Jos tämän teette, lupaan teille kunnon palkinnon... ja...

Tässä keskeyttivät everstiä eri suunnilta kuuluvat äänet, ikäänkuin
miehiä sitä paikkaa eri haaralta lähestyisi.

Sekä don Rafael että viestin tuoja katselivat levottomina Zapoten
kasvoja.

-- Lempo olkoon! tämä huudahti, -- näyttääpä vaarallisemmalta kuin
luulinkaan.

Äänet olivat nyt muuttuneet huutamiseksi ja kirkumiseksi, ikäänkuin ne
tulisivat metsästämässä olevilta miehiltä.

-- Nämä huudot, joiden merkityksen minä kyllä tajuan, ilmaisevat tässä
metsässä piilevän jonkun hallituksen ystävän, joka on saatava kiinni
joko hengissä tahi kuolleena.

-- Varmaankin ne ovat samoja miehiä, jotka minua ajoivat takaa eilen
illalla, lausui don Rafael.

-- Tunteeko joku heistä teitä? kysyi Zapote.

-- Minä tapoin kaksi heistä, ja toiset varmaan minut näkivät.

-- Sitten on minulle teidän auttaminen tielle tavallisena vankina,
kuten tätä toveria, joka ei ole hallituksen ystävä eikä kapinoitsija,
mahdotointa.

-- Niin, ainakin on se lievemmin sanoen epävarmaa, myönsi don Rafael
alakuloisella äänellä.

-- Aivan mahdotointa; mutta yhden asian voin teille kuitenkin luvata,
sen nimittäin, ett'emme tule teitä pettämään, jos kohtaamme jonkun
teidän takaa-ajajistanne. Sitäpaitsi koetan heitä eksyttää harhaan.
Kuitenkin yhdellä ehdolla.

Mainitse se, sanoi eversti.

-- Että sallitte meidän teistä eritä. Minä en voi tehdä mitään teitä
pelastaakseni, sen te tiedätte, jotavastoin te voitte vaikuttaa meidän
perikatomme, hyödyttä teille itsellenne.

-- Älkää minusta huoliko, vastasi don Rafael. -- Minä huomaan teidän
olevanne oikeassa. Tarkemmin mietittyäni ei minulla ole suurempia
syitä olla elämään mielistyneenä kuin teilläkään. Hiukka ennemmin
tahi myöhemmin, mitäpä se tekee? Mutta, hän hymyillen lisäsi, -- enpä
tahtoisi juuri mielelläni tulla hirtetyksi.

-- Kiitoksia luvastanne, että saamme teistä eritä, sanoi Zapote; mutta,
herra cavallero, vielä sananen, ennenkuin menemme. Jos tahdotte totella
neuvoani, niin kiivetkää jälleen tuohon puuhun takasin: kukaan ei voi
aavistaa teidän siellä oloanne.

-- En, vastasi don Rafael. -- Tuolla ylhäällä minä olisin kuin koirien
ajama jaguari... voimatta itseäni puollustaa. Kuten intiani, haluan
minäkin toiseen maailmaan mennessäni lähettää sinne edelläni niin monta
vihollista kuin suinkin.

-- Noh, menkäätte virran luo, tästä suoraan etelään... se on
vieläkin parempi. Tultuanne Ostutan rannoille te näette suunnattoman
bamburuohoston, jossa toverini ja minä itsekin olemme löytäneet
piilopaikan ja jossa olisimme voineet olla turvassa tuomiopäivään asti,
jos ei meidän olisi täytynyt lähteä sieltä pois eräälle asialle. Jos
vaan pääsette bamburuohostoon, olette pelastettu.

Näitä lausuen käänsi Zapote toverinsa seuraamana nenänsä pohjoiseen
päin, ja pian olivat molemmat kadonneet don Rafaelin näkyvistä.




NELJÄSKYMMENES LUKU.

Karkulaiset vaarassa.


Zapoten ja hänen toverinsa, viestin viejän, tehtyä pitkän kierroksen
metsän lävitse, pääsivät he Huajapamiin johtavalle tielle. Heidän
aikomuksensa oli matkansa jatkaminen Huajapamiin, jossa arvelivat
hallitusystävällisen sotajoukon vielä oleilevan ja jossa luulivat
tapaavansa eversti Tres-Villas'en, jonka luokse tuo viestin viejä oli
lähetetty. Eipä entinen rosvo eikä hänen toverinsakaan aavistanut, että
he äsken olivat erinneet juuri tuosta everstistä.

-- Vahinko, muistutti viestin viejä, -- ett'emme kysyneet tuon herran
nimeä. Se oli joku ylhäinen, hallituksen joukossa palveleva upseri, sen
huomasin hänen virkapuvustansa.

-- Hoh, vastasi Zapote. -- Mitäpä hyötyä meillä hänen nimestänsä olisi?
Hän on hukassa, pelkään. On siis saman tekevä, mikä hänen nimensä on.

-- Kukapa tiennee, vastasi viestin viejä epäillen.

-- Se minua enin suututtaa, jatkoi Zapote, -- ett'emme voi tehdä
mitään hänen eduksensa. Nyt se ainakin on liian myöhäistä, ja
sitäpaitsi, Gaspar-hyväni, on meillä tätä nykyä täysi työ omaa tilaamme
ajatellessa. Me olemme vielä kaukana turvallisuudesta.

Molemmat miehet jatkoivat matkaansa, hiipien hiljaa ja varovasti
viidakon suojassa.

Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun he taasen kuulivat metsää
samoelevien, don Rafaelia takaa-ajavien miesten äänet. Kumpikin
pysähtyi pensaiden muodostaman verhon taakse kuultelemaan. Syvän
äänettömyyden vallitessa he kuulivat oksien kahinan ja seuraavassa
silmänräpäyksessä he näkivät erään miehen vähän matkan päässä. Hän
kävi hiipivin askelin sekä tuliluikku kädessänsä, ja vähän jälkeenpäin
ilmestyi kaksi lisäksi ensiksimainitun takana. Kaikki kolme hiipivät
varovasti puulta puuhun, käyttäen puunrunkoja satunnaisena suojanansa
ja kurkistellen eteenpäin.

Yhdessä näistä miehistä huomasi Zapote vanhan tutun.

-- Halloo, Perico! hän huusi.

-- Kuka minua huutaa? kysyi Perico.

-- Minä... Juan el Zapote.

-- Mitä sinä siellä teet? Mistä sinä tulet?

-- Leiristä, vastasi Zapote; -- katteini on lähettänyt...

-- Vai niin, katteini siis tietää meidän ajavamme takaa erästä
hallituksen puoluelaista, joka on paennut metsään? Me olemme häntä koko
yön etsineet, mutta emme ole häntä vielä löytäneet.

Tässä silmänräpäyksessä liittyi neljäs mies noihin kolmeen jo paikalla
olevaan. Zapoten ja viestin viejän onneksi olivat nämä neljä juuri se
ryhmä, joka ei vielä ollut tavannut leiristä tulleita ratsastajia, ja
he eivät siis tietäneet heidän vanhaa toveriansa, Zapotea, ajettavan
takaa karkulaisena.

-- Kuten sanottu, jatkoi Zapote, -- katteini on lähettänyt minut
eräälle asialle toverini, tämän Gasparin kanssa, ja meillä on kova
kiire.

Ennenkuin menette, lausui yksi miehistä, -- sanokaa meille, oletteko
nähneet ketään?

-- Ketään? Ketä sitte? Hallituksen ystävääkö, jota te etsitte?

-- Niin, eversti Tres-Villasta.

-- Eversti Tres-Villasta! huudahtivat Zapote ja viestin viejä kuin
yhdestä suusta.

-- Erästä pitkää herraa, mustilla viikseillä ja puettu rakuunaupserin
virkapukuun.

Selitys sopi aivan tarkalleen siihen henkilöön, jonka Zapote ja Gaspar
vähää ennen olivat kohdanneet. He iskivät salaa silmää toisellensa.

-- Emme, vastasi sitten tuo entinen rosvo kuivasti, -- emme ole nähneet
emmekä kohdanneet ketään; mutta me hukkaamme aikaamme. Hyvästi!

-- Jumala kanssanne, vastasi Perico.

Jäähyväiset lausuttuansa poistui Zapote toverinensa astuskellen,
niinkauan kuin vielä olivat kapinoitsijain näkyvissä, mutta sitten
juosten kaikin voiminsa.

Päästyään niin kauaksi, ett'ei heidän enään tarvinnut takaa-ajamista
peljätä, heittäytyi Zapote nurmelle kovin alakuloisen näköisenä.

-- Mitä meidän nyt on tekeminen? kysyi Gaspar synkällä äänellä.

Zapote ei heti vastannut. Hän näytti olevan mietteisin vajonneena.
Äkkiä hän hypähti seisovallensa ja huudahti:

-- Eräs miete, oiva miete!

-- Ah, mikä sitten?

-- Kuulkaapa. Minä tunnen Del Vallen maakartanon piirittäjät, ja te
tunnette sen puollustajat. Sillä tavoin me voimme päästä sisään, ja
kerran sisään päästyämme otan viisikymmentä miestä mukaani ja pelastan
everstin.

-- Mutta jos hän sitä ennen joutuu vangiksi tahi tulee surmatuksi?
intti Gaspar.

-- Silloin koetamme vangita Arroyon. Olemmehan sitten kaikissa
tapauksissa ansainneet kunniallisen palkinnon.

-- Niin, lausui Gaspar, -- eversti voi kentiesi päästä viiran rannalla
olevaan bamburuohostoon, ja silloin me kentiesi voisimme hänet pelastaa.

-- Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa voimme ennättää takaisin
apumiehinemme. He voivat helposti hyökätä ulos Del Vallesta nyt, kun
milt'ei kaikki piirittäjät ovat etsimässä. Pian, rientäkäämme joutuin
maakartanoon!




NELJÄSKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.

Pelastettu.


Yksin jääneenä alkoi don Rafael tyynesti miettiä asemaansa. Hän ei
voinut kieltää pakoonpääsemisen toiveensa olevan sangen epävarmoja, ja
että hänellä, jos ei joku aavistamatoin sattumus häntä auttaisi, oli
äärettömän vähän toivoa tulla häntä uhkaavasta vaarasta pelastetuksi.

Hänellä ei kuitenkaan ollut yhtään aikaa hukattavana, vaan hänen täytyi
heti tehdä päätöksensä.

Hän viipyi ainoastansa silmänräpäyksen, miettiäksensä, miten hänen
olisi hevosellansa menetteleminen. Ensiksi hän ajatteli jättää sen
sinne, mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuosta eläimestä
kentiesi tulisi olemaan hänelle hyötyä. Se voisi olla jonkinlaisena
liikkuvana suojuksena, jonka takana hän voisi suojella itseänsä
takaa-ajajiensa luodeilta. Ja jos hän ensiksi pääsisi onnellisesti
viidakosta, voisi hän sitten helposti paeta Roncadorin nopeuden avulla.
Tästä syystä hän päätti jälleen etsiä hevosensa.

Hän ei ollut käynyt montakaan askelta, kun epäselvä äänien sorina
tuli hänen korviinsa. Hän kuulteli, mutta kun äänet eivät kuuluneet
lähestyvän, jatkoi hän matkaansa siihen viidakkoon, johon hän
Roncadorin oli jättänyt.

Tuo eläinraukka ei ollut, vaikka nälän ja janon vaivaamana, tehnyt
minkäänlaisia irtipääsemisen yrityksiä. Se seisoi yhä vielä sen puun
juurella, johon don Rafael oli sen sitonut.

Taluttaen hevosta ohjaksista, alkoi don Rafael nyt niin joutuin kuin
suinkin astua sen pensas- ja köynnöskasvi-sokkelon läpi, joka peitti
maan. Aurinko, joka silloin tällöin vilahteli lehvien lomatse, teki
hänen suuntansa etelään päin ohjaamisen mahdolliseksi, suuntaan, johon
Zapote oli häntä neuvonut menemään.

Eipä viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin äänien kuuluminen sieltäpäin
pakoitti häntä pysähtymään.

Sieltä kuului selvästi useamman miehen ääniä, jotka huutelivat
toisillensa, ja don Rafael huomasi levottomana näiden häntä lähestyvän.
Hän kuulteli tarkasti, vastaisiko tähän yhtään ääntä vastakkaiselta
taholta, koska hän siinä tapauksessa olisi saarretuksi tulemisen
vaarassa. Hän ei tietänyt vihollistensa lukua, mutta huudot ilmaisivat
hänelle, ett'ei jono vielä ollut häntä täydellisesti saartanut, ja että
siis vielä oli hiukan pelastuksenkin toivoa.

Hänen näin korvat pörössä kuullellessaan, oivalsi hän erään äänen, josta
hän tajusi, ett'ei se tullut keltään ihmisolennolta. Se oli eräin tikan
kuivaneesen puuhun nokittamista. Tämä ääni kuului hänen korviinsa
ikäänkuin ystävän ääni. Se ilmaisi hänelle, ett'ei sillä taholla, josta
se tuli, yksikään ihminen ollut metsän hiljaisuutta häirinnyt.

Silmänräpäystäkään epäilemättä alkoi don Rafael mennä ääntä kohti,
linnun kestävän nokituksen johtamana.

Hän oli vielä vähän matkan päässä siitä kuivaneesta puusta, josta tikka
haki ruokaansa, kun tuo lintu hänet huomasi ja pakeni metsään.

Don Rafael pysähtyi nyt ja käänsi korvansa kuultelemaan. Iloksensa
luin huomasi takaa-ajajiensa äänen heikommaksi. Hän oli siis heistä
kau'ennut.

Turvatakseen itseänsä takaa-ajajilta, käytti don Rafael nyt viekkautta,
jonka hän oli oppinut intianeja vastaan tehdyillä sotaretkillänsä. Hän
otti maasta kaksi kuivaa oksaa, joita hän löi toisiinsa, synnyttäen
täten tikan nokittamisen kaltaista ääntä. Tehtyänsä tätä jonkun kerran,
hän palasi takasin siihen suuntaan, josta äänet olivat pakoittaneet
häntä poikkeamaan. Hän oli vakuutettu tien nyt olevan auki tähän
suuntaan, jos ei vaan hänen takaa-ajajansa jälleen palajaisi, joka
kuitenkaan ei ollut luultavaa.

Puolen tuntia kuljettuansa pensastossa, pysähtyi don Rafael,
virkistääkseen itseänsä papaupuun hedelmillä, jotka hänen ympärillänsä
kasvoivat. Niiden mehukas, meloninkaltainen ydin sammutti sekä nälän
että janon.

Puolipäivä oli jo kulunut, ja auringon säteet valuivat vinoon oksien
lomatse don Rafaelin jatkaessa matkaansa. Vähän tämän jälkeen hän
huomasi harvemmiksi tulevien puiden välistä Ostuta-virran, joka virtasi
tyynenä, juosten korkeita bamburuohoja kasvavien rantojen välissä. Hän
ei viivytellyt piilopaikan etsimistä. Sen metsän reuna, josta hän oli
tullut, ulottui muutaman askeleen bamburuohostosta, ja mennen tuon
avonaisen paikan poikki niin joutuin kuin suinkin, katosi pakolainen
bamburuohostoon.

Tuon jättiläisruohon peitossa hän tunsi itsensä turvallisemmaksi.
Piilopaikastansa voi hän katsella virran yli, ja muutamista isoista
kivistä, jotka olivat virran keskellä, tunsi hän sen paikan ja
tiesi, ett'ei hän voinut olla etäällä Ostuta-virran poikki vievästä
kahlauspaikasta, johon kaksi vuotta sitä ennen hänen Arroyon ja tämän
rosvojen takaa-ajaminen oli häntä johtanut. Äkkiä hän kuuli takanansa
huutoa ja hevosen astuntaa. Nämä äänet tulivat siitä joukosta, joita
Arroyo oli lähettänyt häntä takaa-ajamaan ja jotka nyt tyhjin toimin
leiriin palasivat.

Paremmaksi vakuudeksi vetäytyi don Rafael peremmälle ruovostoon,
varovasti taivuttaen kädellään tieltänsä bamburuokoja, eikä
ratsastajilla, vaikka he ratsastivat ainoastansa vähän matkaa hänestä,
ollut aavistustakaan vihollisensa niin lähellä olemisesta.

Yhä kuullellen, kuuli don Rafael kahlauspaikan yli menevien hevosten
molskimisen, ja muutama minuutti sen jälkeen vallitsi tällä-paikalla
syvä hiljaisuus.




NELJÄSKYMMENES TOINEN LUKU.

Vastahakoinen lähettiläs.


Heti Huajapamin valloituksen onnellisen lakkauttamisen jälkeen sai don
Kornelio kenraali Morelos'elta luottamustoimeksensa Oajacaan menemisen,
tiedustelemaan tässä kaupungissa, jota vastaan kenraali nyt aikoi
kääntää voittorikkaat aseensa, olevien hallituksen joukkojen todellista
voimaa.

Matkalla määräpaikkaansa olisi don Kornelion myöskin eräs toinen asia
toimitettava. Molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon, sanottiin
oleskelevan Ostutajärven lähettyvillä, jossa ne totuttuun tapaansa
maakuntaa ryöstelivät. Tehdäksensä lopun tästä laittomasta tilasta,
joka koko kapinata häpäsi, oli kenraali Morelos määrännyt don Kornelion
käskemään noita kumpaistakin rosvoa heti lakkaamaan konnuuksistansa;
muussa tapauksessa heidät reväistäisiin halki neljän hevosen välissä.

Toverikseen lähetysmatkallansa oli don Kornelio valinnut Costalin sekä
Claron ja saman päivän ehtoopuolella, vähän sen jälkeen, kun don Rafael
oli pensastoon piiloittaunut, näkyi katteini molempine toverineen
ratsastavan Huajapamin tietä eteenpäin, lähellä Ostutan kahlauspaikkaa.
Tälle paikalle tultuansa he pysähtyivät, ja heidän hevostensa syödessä
tienvieressä kävi Costal jalkasin virran rantoja tutkistelemassa.

Tällä välin hommaili Claro paistamalla virittämässänsä
roviovalkeassa vihriäisiä maissin tähkiä ynnä joitakuita kuivatuita
häränlihaviipaleita, jotka tulisivat olemaan heidän päivällisensä.

-- Kuulkaahan, Claro, sanoi don Kornelio hetkisen vaijettuansa, -- enpä
tarvitse teille sanoa sen asian, jonka olemme toimeksemme saaneet,
vaativan mitä suurinta varovaisuutta. Minä pyydän siis, että te ja
Costal lakkaatte nimittämästä minua tapanne mukaan Lantejas'eksi, joka
nimi minulle on tuottanut pelkkää onnettomuutta, ja että te sen sijaan
nimitätte minua don Lukas Alacuestaksi. Tämä on äitini nimi, ja se
soveltuu minulle yhtä hyvin kuin joku muukin.

-- Kyllä, katteini, vastasi neekeri; -- minä en ole unohtava teidän
käskyänne... vaikkapa teloittajan kirves olisi niskallani.

-- Minä luotan siihen. Koska Costal viipyy, voitte sill'aikaa antaa
minulle muutaman noista viipaleista, joita juuri paistatte. Kait ne jo
ovat kypsiä, ja minä kuolen nälkään.

-- Niin minäkin, lisäsi neekeri, luoden ahmatun silmäyksen häränlihaan.

Claro levitti katteinin eteen satulaloimen pöytäliinaksi, ja tälle
hän sitten laski muutamia lihaviipaleita sekä pari maissintähkää.
Sitten hän istui valkean ääreen, veti esiin hiililtä lopun lihan ja
alkoi syödä niin ahnaasti, ett'ei se tietänyt yhtään hyvää Costalin
ateriaosalle.

-- Ohoh, sanoi katteini, -- jos te tuolla lailla jatkatte, jää teidän
toverinne, Costal, todellakin päivällisettä.

-- Costal ei tule syömään ennen huomenta, vastasi neekeri vakavalla
äänellä. -- Tänään on kolmas päivä juhannuksesta, ja tänä yönä on
täysikuu. Costal paastoaa, rukoillaksensa jumaliaan.

-- Uskotteko te Costalin pakanallisia taruja?

-- Minulla on syytä niiden uskomiseen, vastasi neekeri vakavasti.
-- Ristittyjen jumala asuu taivaassa, Costalin jumalat asuvat
Ostutajärvessä. Tlaluc, vuoren jumala, asuu Monopostiakin kukkulalla,
ja hänen puolisonsa, Matlacuezc, veden emäntä, kylpöö siinä järvessä,
joka tuota lumottua vuorta ympäröi. Kolmas yö kesäpäivän tasauksesta,
täysikuun aikana, on se aika, jolloin he ilmestyvät Tehuantepekin
kasikein jälkeläisille... viisikymmentä vuotta täyttäneille... ja
Costal aikoo juuri tänä yönä niitä rukoilla.

Don Kornelio oli juuri istuttamaisillaan neekeriin järjellisempätä
uskontoa, kun Costal palasi.

-- Noh, sanoi katteini, -- oletteko saaneet tietää, onko Arroyon leiri
todellakin Ostuta-virran rannoilla?

-- Olen, vastasi intiani, -- muuan tuttu, jonka sattumalta tapasin,
sanoi minulle Arroyon ja Bocardon olevan kahlauspaikalla, jossa he
estävät kulun kaikilta sinnepäin aikovilta. Se on heti tässä lähellä,
joten voitte jo tänä iltana viedä hänelle viestinne. Kun tämä on tehty,
pyydän täksi yöksi lomaa Clarolle ja itselleni. Me haluamme viettää
tämän yön tuon pyhän järven rannalla.

-- Hm! jupisi don Kornelio kysymystä oivaltamatta. -- Niin lähellä!
hän jatkoi, puhuen itseksensä ja lakaten heti syömästä. -- Mitä
muuta teidän tutullanne oli sanomista? Kuulitteko jotakin entisestä
isännästänne, don Mariano de Silvasta?

-- Kuulin. Hän on jo aikoja sitten jättänyt Las Palmas'en maakartanon
ja asuu nyt Oajacassa. Mitä Del Valle'en tulee, pitävät hallituksen
joukot sitä vielä piirityksessä.

-- Tuskinpa Arroyo ja Bocardo, vastasi Costal, -- lienevätkään kenraali
Morelos'en käskyjä tuovan upserin vihollisia. Mitä Claroon ja minuun
tulee, olemme me sellaisia miehiä, jotka emme näitä rosvoja pelkää.

-- Niin, sen tiedän, vastasi katteini, -- sen tiedän... Kuitenkin...
minä mieluummin... Ah, mikä ratsastaja tuo on, joka nelistää tännepäin,
tuliluikku kädessä?

Kysymyksessä oleva ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Gaspacho. Hän
ratsasti eteenpäin ylpeän näköisenä, ja laisinkaan tervehtimättä hän
kääntyi katteinin puoleen, joka, ollen valkeaihoinen, näkyi hänestä
enin huomiota ansaitsevalta.

-- Sanokaa minulle, ystäväiseni... hän alkoi.

-- Ystäväisenikö! huudahti Costal häntä keskeyttäen. -- Kenraali
Morelos'en sotajoukossa palveleva katteini ei ole teikäläisen ystävä.

-- Mitä tuo intiani-hölmö sanoo? kysyi Gaspacho, luoden
ylenkatseellisen silmäyksen Costaliin.

Intianin silmät oikein säihkyivät raivosta, ja hänen eleensä uhkasi
Gaspachoa hirmuisella rangaistuksella, kun don Kornelio, sitä
estääksensä, kysyi:

-- Mitä te tahdotte?

-- Haluan tietää, oletteko sattuneet näkemään tuota Juan el
Zapote-lurjusta ja hänen kelpo toveriansa Gasparia?

-- Emme ole nähneet Zapotea emmekä Gasparia.

-- Jos ei niitä saavuteta, tulee luultavasti katteini Arroyo hirttämään
Perico-ystäväni, joka heidät tapasi ja päästi pakoon.

-- Te siis olette Arroyon palveluksessa?

-- Minulla on se kunnia.

-- Kentiesi voitte sanoa, missä minä varmimmin voin hänet tavata.

-- Se on kylläkin vaikeata. Kentiesi voitte hänet tavata
kahlauspaikalla... jos hän ei ole mennyt muualle... esimerkiksi
San Carlos'en maakartanoon... kaikissa tapauksissa on teidän
meneminen kahlauspaikan poikki, ja sieltä voitte saada tietoa hänen
olopaikastansa. Mutta onpa teillä muhkea viitta yllänne. Se näyttää
liian isolta teille ja näkyy olevan aivan sovelias minun kokoiselleni
miehelle.

Nämä sanat lausuen kannusti rosvo hevostansa ja nelisti tiehensä.

-- Minä pelkään, sanoi don Kornelio, tullen hiukan levottomaksi tuon
vieraan puheesta hänen viittaansa nähden, -- minä pelkään täällä
joutuneemme jumalattomien ihmisten joukkoon. Te näitte, kuinka vähän
tuo risapekka piti lukua Morelon upseereista, ja varmaankin hänen
isäntänsä sitä vielä vähemmin tekee. Niin, meidän on oltava varoillamme
ja odottaminen ehtoosen, ennenkuin koetamme mennä heidän kimppuunsa.

-- Varovaisuus ei aina ole huonoin rohkeuden korvaus, huomautti Costal,
olkapäitänsä kohottaen. -- Me te'emme kuten tahdotte, herra katteini,
ja minä tulen toimimaan niin, ett'emme joudu hallituksen joukkojen
emmekä Arroyon miestenkään käsiin, ennenkuin tulemme mainitun herran
omaan läheisyyteen. Muutoin menetän kentiesi sen päivän elämässäni,
jota niin kovin olen ikävöinyt. Sillävälin teemme viisaasti, jos hiukan
nukahdamme... varsinkin Claro ja minä, koska emme koko ensi yönä tule
uinahtamaankaan.

-- Te olette oikeassa... minä yhdyn teihin täydellisesti. Nukkukaamme
siis joka mies hetkisen.

Koska aurinko vielä paistoi kuumasti, pani Claro ja Costal maata
tuuhean puun juurelle, ja osoittaen sitä välinpitämättömyyttä vaarasta,
jota seikkailija-elämä synnyttää, olivat molemmat pian vajonneet
sikeään uneen.

Don Kornelio sitävastoin makasi kauan valveillansa, levottomana pian
tapahtuvasta kohtauksesta Arroyon kanssa. Vihdoin hänkin kuitenkin
vajosi uneen.




NELJÄSKYMMENES KOLMAS LUKU.

Don Kornelio vangiksi otettuna.


Aurinko oli laskemaisillaan, kun katteini Lantejas molempine
uskollisine toverineen istuutui satulaan, lähteäksensä Ostuta-virran
kahlauspaikalle.

Mitä lähemmäksi he matkansa päämaalia pääsivät, sitä suuremmaksi
kiihtyi don Kornelion levottomuus, ajatellessaan, että hän piakkoin
tulisi seisomaan naama naamaa vastaan tuon peljätyn rosvopäällikön
kanssa. Hän olisi mielellään ehdoittanut tuon vierailla käynnin
lykkäämistä toiseen päivään, mutta sekä Costal että Claro, ratsastaen
hänen rinnallansa, näyttivät niin suurta välinpitämättömyyttä vaarasta,
että häntä hävetti näyttäyminen vähemmin rohkealta kuin hekään, ja
siten hän vaitonaisena jatkoi ratsastamistansa.

Eipä viipynyt kauan, ennenkuin he saivat virran näkyviinsä ja samalla
kertaa voivat nähdä kahlauspaikan molemmilla puolella olevat rannat.
Tämä näköala tyynnytti don Kornelioa. Eipä näkynyt hevosia, ratsastajia
eikä telttoja. Ei siellä ollut jälkeäkään Arroyon leiristä, paitsi
noita vielä hehkuvia leirivalkeita ja niitä erilaisten esineiden
tähteitä, joita oli hajallaan maassa.

-- Jos minä, lausui Costal katteinille, -- osaan saada selville
totuuden niistä valheista, joita tuo heittiö minulle sanoi... hän,
joka teidän viittaanne niin ihastui... luulen voivani sanoa olevamme
etsimänne miehen luokse johtavalla tiellä. Luultavasti on hän tätä
nykyä San Carlos-nimisessä maakartanossa.

-- Mutta otaksukaamme, että San Carlosta suojelee espanjalainen
vartijaväki, intti don Kornelio?

-- Menkäämme ensin virran poikki, lausui Costal, -- niin voitte jäädä
sen toiselle puolen Claron kanssa, sill'aikaa kun minä teen pienen
tiedusteluretken.

Tämä ehdotus oli don Kornelion mieleinen, ja noiden kolmen ratsastajan
kahlattua virran poikki, ratsasti intiani eteenpäin ja oli pian
näkyvistä kadonnut.

Hyvä aika kului, Costalin palajamatta. -- Jospa minä nelistäisin
kappaleen matkaa eteenpäin, esitteli Claro, -- katsomaan, eikö häntä jo
näy?

Katteini, joka oli tullut levottomaksi Costalin pitkällisestä
viipymisestä, myöntyi ehdotukseen, mutta käski neekeriä neljännestunnin
kuluessa palajamaan, vaikk'ei hän saisikaan selkoa intianista.

Claro oli tuskin päässyt näkyvistä, ennenkuin don Kornelio alkoi laskea
minuutteja. Neljännestunti tuntui hänestä tunnilta, ja sen kuluttua
kumpaisenkaan toverin palajamatta, tuli katteini levottomaksi, milt'ei
säikähtyneeksi.

Ajatuksiaan huvitellaksensa hän verkalleen ratsasti noin
neljännestunnin tietä eteenpäin, mutta ei vieläkään ketään näkynyt.
Tästä enemmän peljästyneenä aikoi katteini pysähtyä, kun hän eräässä
tien mutkassa huomasi valoa, joka näkyi liehuvan edestakasin puiden
latvoissa, kappaleen matkaa hänen edessänsä.

Tarkemmin tutkisteltuansa don Kornelio huomasi maan kohoavan sillä
kohdalla, jossa hän oli, ja hän voi nyt eroittaa erään suuren
rakennuksen haahmun, jonka akkunat olivat sisältäpäin niin kirkkaasti
valaistut, että näytti, ikäänkuin huone olisi ollut tulessa. Tasaisella
katolla kannettiin palavia soihtuja edestakasin. Nämä näyttivät don
Korneliosta ylhäisen asemansa vuoksi puiden latvoissa liehuvan.

Noissa palavissa, iltatuulessa liehuvissa soihduissa ja vielä enemmän
tuossa omituisessa, akkunasta milloin punasena, milloin sinisenä,
milloin taasen vaalean sinervänä ja samassa silmänräpäyksessä yhdestä
väristä toiseen vaihtelevana, leimuavassa valossa oli jotakin niin
lumoavaa, että don Kornelio äkkiä pysäytti hevosensa, rohkenematta
ratsastaa askeltakaan eteenpäin.

Enemmäksi kauhistukseksensa huomasi hän samalla erään aaveenkaltaisen,
valkoisiin puetun olennon, joka puiden välissä liikkui ja sitten äkkiä
katosi. Aave näkyi tulleen tuosta valaistusta rakennuksesta, ikäänkuin
paeten jotakin häntä siellä uhkaavaa vaaraa.

Katteini teki ristinmerkin ja istui sitten liikkumattomana satulassa,
epäröiden, olisiko hänen pysähtyminen paikalleen, vai nelistäminen
takasin kahlauspaikalle.

Näin epäröiden ja kysyen itseltään, olisiko hänen näkemänpä aave
kentiesi heijastus jostakin soihdusta, katosivat soihdut äkkiä
rakennuksen yläkerrasta.

Samassa silmänräpäyksessä tuli neljä tahi viisi ratsastajaa esille
muurin varjosta, ja he ratsastivat häntä kohden, korkeaäänisesti
kirkuen. Don Kornelio arvasi itsensä huomatuksi, vaara saattoi hänet
järkeensä ja hän käänsi hevosensa ympäri ja ratsasti täydessä laukassa
virtaa kohti.

Kokemuksensa opettamana oli don Kornelio matkaltaan setänsä luokse
jo tuntenut inhoa huonoihin hevosiin, ja tähän matkaan oli hän nyt
hankkinut itsellensä oikein hyvän. Hänellä oli siis perustettuja
toiveita päästä takaa-ajajiensa käsistä. Sallimus tahtoi kuitenkin
toisin, sillä Kornelion ratsastaessa jättiläissypressin ohi, hänen
hevosensa kompastui tämän ulkoneviin juuriin sekä heitti ratsastajansa
sellaisella vauhdilla satulasta, että hän, jos ei maa sillä paikalla,
johon hän putosi, olisi ollut pehmeätä, epäilemättä olisi taittanut
joitakuita luitansa.

Kuten nyt kävi, hän vaan vähäsen vikaantui, mutta ennenkuin hän jälleen
oli päässyt jaloillensa, oli yksi takaa-ajajista ratsastanut esille ja
heittänyt permen hänen ympärillensä.

-- Todellakin, huudahti seuraavassa silmänräpäyksessä eräs ääni, joka
tuntui don Korneliosta tutulta, -- todella onkin viittani tuolla!

Katteini katsahti ylös ja tunsi sen miehen, joka oli hänen viittaansa
mieltynyt. Tuo puhuja oli lyhyesti sanoen Gaspacho.

-- Mikä onnen myyrä minä olenkaan, kun taasen teidät tapaan, jatkoi
rosvo; -- tuo viitta on teille liian suuri. Sen sanoin teille jo
edelläpuolenpäivänä.

-- Minä olen tyytyväinen siihen sellaisena kuin se on, vastasi katteini
sävyisästi.

-- Mitä vielä! vastasi Gaspacho, heittäen pois risaisen
päällysvaatteensa ja puhuvalla eleellä käskien don Kornelion riisumaan
yltänsä viitan.

Tämä epäili noudattaa käskyä; mutta Gaspacho tempasi häneltä viitan ja
kietoi sen tyynesti oman kunnianarvoisen ruumiinsa ympärille.

-- Kuulkaapa, ystäväiseni! huudahti muuan Gaspachon toveri, --
mitäpä te hatullakaan teette, kun ei teillä ole viittaakaan? Teidän
panamahattunne näkyy juuri minulle soveltuvan, ja tätä sanoessaan hän
tempasi katteinin päästä hatun sekä pani sen omaan päähänsä.

Koska vangilla ei ollut muuta yllänsä, joka olisi rosvojen ahneutta
kiihoittanut, irroittivat he permen hänen käsivarsistansa ja käskivät
häntä seuraamaan heitä tuohon valaistuun rakennukseen. Tämän hän
mielellänsäkin teki, sillä Gaspachon läsnäolo hänelle ilmaisi, että hän
oli joutunut joidenkuiden Arroyon miesten käsiin.

Muureja lähestyessään kiinnittyi don Kornelion huomio uudestaan tuohon
omituiseen, akkunasta leviävään valoon. Se ei voinut olla tulipalo,
sillä siinä tapauksessa olisi rakennus jo aikoja sitten ollut kulunut.

Muutaman minutin kuluttua he tulivat portille. Se oli suljettu, ja
yksi miehistä kolkutti sitä miekkansa kahvalla, lausuen samalla
tunnussanan, jota don Kornelio ei ymmärtänyt. Vaan sitä vastoin hän
ymmärsi täytyvänsä nyt vasten tahtoansakin tuoda ilmi sen viestin,
jonka Morelos oli hänelle uskonut.

Tuo iso portti kääntyi raskaasti saranoissansa, päästääkseen sisään
ratsastajat, joiden välissä vanki vietiin erääsen avaraan, kivillä
laskettuun pihaan, jota useat ulkoilmassa palavat tulet valasivat.
Noiden tulien ympärillä näkyi satakunta miestä ryhmissä, toiset istuen,
toiset pitkällänsä, ja pitkin muureja seisoi yhtä monta satuloittua
ja suitsilla varustettua hevosta. Siellä täällä näkyi tuliluikkuja,
keihäitä sekä sapeleja tulen valossa välkähtelevän, eikä don Kornelio
voinut välttää kauhistuksen karmimista, ollessaan tässä villissä
joukossa.

Hän pysähtyi kuitenkin vaan pari minuuttia pihassa, joiden kuluttua
Gaspacho viittasi hänelle itseänsä seuraamaan sitä kiviporrasta, joka
johti ylös rakennuksen toiseen kerrokseen.




NELJÄSKYMMENES NELJÄS LUKU.

Pirullinen rangaistus.


Päivä, jona kaikki nämä vaihtelevat seikat tapahtuivat, oli Arroyolle
kaikkea muuta paitsi onnellinen. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hänen
verivihollisensa, don Rafaelin, palajaminen seudulle ollut enteenä
niille monille vastoinkäymisille, jotka häntä olivat kohdanneet.
Kymmenen hänen miehistänsä olivat kaatuneet piiritettyjen kautta ja
kaksi oli don Rafael surmannut sekä itse päässyt pakoon Gaspar-vangin
ja Zapote-karkulaisen kanssa.

Nämä vastoinkäymiset olivat kiihoittaneet rosvopäällikön verenhimoa,
ja kiukkuaan tyydyttääksensä hän päätti viipymättä valloittaa San
Carlos-nimisen maakartanon. Paitsi kostonhimonsa tyydyttämistä oli
Arroyolla myöskin toinen tarkoitus mainitun maakartanon kimppuun
hyökkäämisellä: hän aikoi sijoittaa sinne pääleirinsä, omataksensa
tarpeen tullessa varmemman turvapaikan kuin avaran kentän.

Hän huomasi erehtyneensä laskuissaan Del Vallessa olevan hallituksen
joukon vastustusvoimasta, ja, ollen vielä epätiedossa sen todellisesta
suuruudesta, piti hän piirityksestä lakkaamisen paraimpana, kunnes
hän oli valloittanut San Carlosin. Sitten aikoi hän palata koko
joukkoinensa sekä tehdä ratkaisevan hyökkäyksen tämän paikan kimppuun.

Tästä syystä oli hän käskenyt piirittäjiä palajamaan leiriin sekä
purkanut telttansa ja koko miehistöineen marssinut San Carlosta
valloittamaan. Tämä selittää, miten don Kornelion toverinensa oli
onnistunut päästä Del Vallen ohi ja Ostuta-virran kahlauspaikan poikki,
näkemättä Arroyoa tahi ketään hänen joukostansa, paitsi Gaspachoa.

Vaikka San Carlos'en isännällä, Fernando Lacarralla, olikin monta
palvelijaa, ei hän silmänräpäystäkään vastarintaa ajatellut. Heti
vaadittaissa siis portit avattiin Arroyolle ja hänen miehillensä.

Koska Arroyo tähän asti oli ollut ankaran tasapuolinen ja oli tunnettu
lämpimäksi vapauttamisasian ystäväksi, luuli tuo nuori espanjalainen
Arroyon ainoastansa tahtovan vaatia häneltä veroa joukkonsa
ylläpitämiseksi.

Vaikk'ei don Fernando siis odottanutkaan minkäänmoista väkivaltaa, oli
hän kuitenkin pitänyt viisaimpana piiloittaa ennen portin avaamista
vaimonsa, Marianitan, erääsen maakartanossa olemaan komeroon, jossa hän
rahojansakin tallensi.

Varmemmaksi vakuudeksi oli don Fernando rosvojen sisääntullessa
ilmoittanut vaimonsa olevan matkalla.

Juuri silloin, kun tuo nuori maakartanon omistaja koetti johdattaa
vieraitansa harhaan hänen vaimonsa ja aarteidensa piilopaikkaan nähden,
oli don Kornelio saanut näkyviinsä maakartanon, jonka ihmeellisesti
valaistut akkunat häntä olivat kummastuttaneet.

Don Kornelio, päästyänsä Gaspachon seurassa kiviportaiden ylisille,
tuli suljetun oven eteen, jonka sisäpuolelta tuskanhuutojen ohella
kuului korkeaäänistä melua.

Gaspacho avasi kursailematta oven sekä työnsi don Kornelion erääsen
isoon huoneesen, jossa oleva ilma heidät miltei tukahuttanut.

Joukko pihkasoihtuja paloi pitkin seiniä, mutta niiden punertavaa
leimua milt'ei himmentänyt tuo kirkas valo, joka loisti eräästä
keskellä lattiata olevasta paloviina-tynnyristä, jota sinipunervat
liekit ympäröivät.

Kuumuus, veren löyhkä ja tuon palavan viinan haju synnyttivät yhtenä
hengittämiseksi inhoittavan ilman; mutta tämäkin oli don Korneliosta
vähemmin tuskallista kuin se näky, joka hänen silmiänsä huoneesen
astuessaan kohtasi. Yhdellä seinällä seisoi joukko miehiä erään olennon
ympärillä, jota he suurella mielihalulla katselivat.

Milt'ei alastomana ja sidottuna kasvot seinäänpäin näkyi eräs mies, ja
häneen kumarruksissa oli eräs toinen, kourassansa paksusta härännahasta
tehty ruoska, jolla hän vähän väliä nähtävästi koko voimallansa tuota
onnetointa uhria löi.

Ruoskamies oli julman näköinen, ja nuo sinertävät viinanliekit, jotka
leimuten hänen kasvojansa valaisivat, tekivät ne milt'ei pirullisen
näköisiksi. Ruoskitun selästä pirskuva veri oli tahrannut seinän
hänen kummaltakin puoleltansa, ja näiden pilkkujen paljous todisti
rangaistuksen jo hyvän aikaa kestäneen.

Pyövelin virkaa tekevän miehen vieressä seisoi eräs vieläkin
inhoittavamman näköinen nainen, joka näkyi kehoittavan miestä
suurempaan julmuuteen.

Gaspachon nähdessä, ett'ei kukaan hänen sisääntuloansa huomannut, huusi
hän niin kovaa, että se kuului melun keskeltä:

-- Herra katteini! Me olemme ottaneet neekerin ja intianin toverin
vangiksi. Tässä hän on!

Don Kornelion hämmästykseksi ei katteiniksi nimitetty ollut kukaan muu,
kuin tuo inhoittava ruoskamies.

-- Hyvä, vastasi katteini, häneen kääntymättä; -- minä tulen heti,
kunhan saan tämän visapäisen Fernandon neuvomaan, mihin hän on vaimonsa
ja rahansa kätkenyt.

Ruoska vinkui taasen ilmassa ja sattui tuon onnettoman selkään, muuta
vaikuttamatta kuin syvän huokauksen.

Aivan välinpitämättömänä tästä näyttelystä meni Gaspacho, jätettyään
vankinsa Arroyon huostaan, ulos huoneesta.

Mitä don Kornelioon tulee, seisoi hän siinä, mihin rosvot olivat hänet
asettaneet, kauhistuksen valtaamana. Lukuunottamatta sääliä, jota hän
tunsi tuon onnettoman don Fernandon vuoksi, hän luuli sekä Costalin
että Claron jo olevan hukassa, ja että hänenkin vuoronsa pian oli
tulossa.

Näiden hirveiden ajatusten risteillessä don Kornelion päässä, tuli eräs
kasvoiltansa sakalin näköinen mies hänen luoksensa.

-- Ystäväiseni, hän sanoi don Korneliolle, -- kuka te olette?

-- Nimeni on Lantejas... katteini Lantejas. Minä palvelen kenraali
Morelosen joukossa ja tuon häneltä viestin, jonka todistuksena on...

Äkillinen ajatus saattoi don Kornelion vaikenemaan, kauhea ajatus,
sillä juuri nyt hän muisti viestin, katteinin-valtakirjan,
suosituskirjeen, sanalla sanoen kaikkien niiden paperien, jotka hänellä
oli todistuksena, olevan ryöstetyn viitan lakkarissa.

-- Noh, lausui sakalin näköinen mies, -- missä ovat mainitsemanne
todistukset?

-- Ne ovat minulta ryöstetyn viitan lakkarissa,

-- Kuka teidän viittanne otti? Gaspacho, vastasi don Kornelio, joka
sattumalta oli kuullut ryöstäjän nimen.

-- Mikä huono onni! Gaspacho on juuri saanut käskyn viipymättä lähteä
Las Cruce'en. Hän on jo poissa tällä hetkellä eikä luultavasti
palaja ennenkuin viikon kuluttua. Sitä ennen olette te jo kuitenkin
menettäneet päänne. Lemmon huono onni!

Kimakka huuto keskeytti juttelun don Kornelion ja Bocardon välillä, --
sillä se oli hän, joka kuvaili katteinille niin hauskoja tulevaisuuden
toiveita. Huuto tuli tuolta onnettomalta don Fernandolta, joka heti
huudon päästettyänsä pyörtyi.

Milt'ei samassa silmänräpäyksessä nousi viimeinen liehuva liekki
viinatynnyristä, jonka sisältö nyt oli palanut, ja soihtujen
punertavassa valossa näytti sisälläolijat don Korneliosta liehuvan kuin
varjot tahi oikeammin kuin hornan henget, ollen apuna siinä kauheassa
näytelmässä, joka nyt lähestyi loppuansa.




NELJÄSKYMMENES VIIDES LUKU.

Viesti tuodaan perille.


Don Kornelion seisoessa ilmassa, joka milt'ei häntä tukahuttanut, näki
hän yhden noista varjonkaltaisista olennoista muista eroavan ja häntä
kohti tulevan. Miehen lähemmäksi tultua hän tunsi rosvojen julman
päällikön, joka, ikäänkuin jaguari nuoleskellen verisiä huuliansa,
käheällä äänellä huudahti:

-- Tuokaa tänne vakoja! Minä tahdon tutkistella häntä sillävälin, kuin
tuo toinen toipuu.

-- Tässä hän on, vastasi Bocardo, työntäen don Kornelioa Arroyon eteen.

Tämä katseli don Kornelioa verenhimosta säihkyvin silmin.

-- Tunnusta heti! hän huudahti, -- ja anna asian loppua. Minä olen
väsyksissä enkä halua kauemmin varrota.

-- Herra Arroyo, vastasi Lantejas, minä olen kapinoitsijajoukossa
palveleva katteini, ja kenraali Morelos on minut lähettänyt teille
sanomaan...

Don Kornelio vaikeni. Hän epäili, uskaltaisiko hän ilmaista oikean
asiansa.

-- Missä ovat teidän todistuksenne? kysyi Arroyo.

-- Paperini ovat minulta ryöstetyt.

-- Vähät teidän papereistanne! Tänne, vaimo! jatkoi Arroyo, kääntyen
akka kuotaleesen, joka vielä seisoi tuon pyörtyneen don Fernandon
luona. -- Tässä on sinulle vähän työtä, sillä minä olen hiukan
väsyksissä. Minä annan sinun toimeksesi tämän vakojan saamisen
tunnustamaan, kuka hänet on lähettänyt, ja missä tarkoituksessa hän on
tullut. Pakoita häntä puhumaan, millä keinoin vaan haluat.

-- Varsin mielelläni, vastasi kuotale, -- mutta ei vielä. Tuo visapää
on jälleen toipunut, ja, mikä vieläkin parempi, on lopulta tullut
järkeensä... hän haluaa ilmaista.

-- Tuo hänet sitten tänne! käski Arroyo. Monta miestä riensi
irroittamaan don Fernandoa seinästä, johon hän oli kytketty, ja
puolittain laahasivat, puolittain kantoivat he hänet lattian poikki
Arroyon luokse.

-- Kas niin, kurja! huudahti akka, -- missä sinun rahasi ovat
kätkettynä?

-- Missä sinun vaimosi on? huusi Arroyo. Hänen isänsä on hänestä kelpo
lunnaat maksaminen.

Kivun masentamana neuvoi don Fernando tuskin kuuluvalla äänellä tuon
kätköpaikan, jonka ovi, sukkelasti muuriin salattuna, oli jäänyt
rosvojenkin tarkoilta silmiltä huomaamatta.

Sekä Bocardo että Arroyo riensivät heti sille paikalle. Nelikko
dollarin rahoja ja iso joukko rahaksi tekemätöntä hopeata oli
huoneessa, mutta Marianita-rouva oli kadonnut.

Kun don Fernando sen kuuli, päästi hän ilon huudahtuksen ja pyörtyi
uudelleen.

Don Kornelion mieleen muistui nyt tuo valkoisiin puettu aave, jonka hän
puiden välissä oli nähnyt, ja hän ei epäillyt sen olleen juuri saman
henkilön, jota he etsivät.

Arroyo palasi vankiansa tutkimaan, mutta nyt näkyi don Kornelion koko
luonto muuttuneen. Viinan höyryt ynnä pihkasoihtujen katku olivat
nousseet hänen päähänsä, ja koska hän ei milloinkaan ollut väkijuomia
nauttinut, oli vaikutus samallainen kuin todellisesta, vaan pian
ohimenevästä päihtymyksestä.

-- Herra Arroyo! hän huudahti niin jyreällä äänellä, että se milt'ei
häntä itsenänsäkin hämmästytti, -- ja te, herra Bocardo, minä käsken
teitä kumpaakin kunnioittamaan hänen ylhäisyytensä, kenraali Morelos'en
airuetta... minua, jota hän on käskenyt teille sanomaan, että jos te
jatkatte verisillä hirmutöillänne sen pyhän asian häpäisemistä, jonka
puolesta me taistelemme... emme niinkuin rosvot vaan kuten kristityt...
tulette te molemmat neljän hevosen välissä reväistäviksi.

Tämän odottamattoman ja loukkaavan uhkauksen kuultuansa säihkyi Arroyon
silmät raivosta. Bocardoon se teki toisellaisen vaikutuksen. Hän
vaaleni ja alkoi vavista Morelos'en nimeä mainittaessa.

Vaikka säikähtyneenä omasta rohkeudestansa, jatkoi don Kornelio
kuitenkin samalla äänellä:

-- Tuokaa tänne neekeri ja intiani, jotka ovat vankeina kuten minäkin,
ja kuulustelkaatte, eikö molemmatkin tunne minua katteini don Kornelio
Lantejas'eksi. Jos he eivät sitä tee, niin...

Tällä kohdalla Arroyo keskeytti puhujaa, rynnäten esiin ja käheällä
äänellä huutaen:

-- Voi teitä, jos te valehtelette! Minä tulen silloin repimään kielen
suustanne ja sillä roimimaan poskillenne.

Lantejas, joka nyt vasten luontoansakin oli tullut kovin rohkeaksi,
vastasi tähän uhkaukseen ylpeästi hymyillen.

Claroa lähetettiin hakemaan, ja hän astui seuraavassa silmänräpäyksessä
huoneesen.

-- Kuka tämä mies on, sinä neekerikoira? ärjyi rosvo.

Tällä kertaa liian täsmällisenä täyttämään esimiehensä käskyjä paljasti
neekeri valkoset hampaansa salaperäisesti hymyillen.

-- Don Lukas Alacuesta tietysti! hän vastasi. Ilon huudahtus pääsi
rosvolta.

-- Mutta onhan minulla toinenkin nimi, eikö niin? kysyi don Kornelio
hämille joutumatta.

-- Don Kornelio Lantejas, lisäsi Claro.

-- Todistukset!... Todistukset! huusi Arroyo. -- Todistukset! Ne minun
pitää heti saada!

Tässä silmänräpäyksessä kuului kovaa mellastusta oven takana. Tämä
temmattiin kiivaasti auki, ja Costal syöksyi keskelle huonetta,
pitäen toisessa kädessään veristä väkipuukkoa, samalla kun toinen
oli käärittynä muodottomaan myttyyn, joka oli jonkinlaisen kankaan
tapaista. Tämä viimeksimainittu oli hänellä kilpenä useain miesten
hyökkäystä vastaan, jotka takaapäin häntä ahdistivat.

Costal, päästyänsä sisään, kääntyi heti ympäri, ruveten takaa-ajajiansa
vastustamaan. Kun nämä olivat päällikkönsä läheisyydessä, lakkasivat he
päällekarkaamisestansa, ja yksi heistä huusi Arroyolle, että intiani
oli tappanut heidän toverinsa, Gaspachon.

-- Se tapahtui, saadakseni takasin omani, vastasi Costal, -- tahi
oikeammin katteini Lantejas'en oman, ja tässä se on.

Tämän lausuttuansa purki intiani sen esineen joka hänellä oli
kiedottuna vasemman käsivartensa ympärille ja joka näkyi olevan tuo
niin, pahalla ajalla poistullut viitta.

Don Kornelio tarttui siihen ilosta huudahtaen ja pisti heti kätensä sen
lakkariin.

-- Tässä on todistukseni! hän lausui, vetäen lakkarista joukon tuon
tapetun rosvon suonista vuotaneella verellä niin tahrattuja papereja,
että niitä tuskin voi lukeakaan. Tarpeeksi niistä kuitenkin sai selkoa
todistamaan don Kornelion olevan se, joksi hän itsensä oli sanonut ja
sen käskynhaltijan nimen, jonka puolesta hän toimi.

Morelon nimi näiden rosvojen keskellä oli hänelle sama kuin Herran
kuiskaus Danielille jalopeurain luolassa. Nuo molemmat julmat
päällikötkin hiljensivät äänensä tätä niin yleensä peljättyä ja
kunnioitettua nimeä mainittaessa.

-- Noh, olkoon sitten niin, huudahti Arroyo, vastenmielisesti taipuen;
-- mutta jos te koskaan kerskaatte niistä hävyttömistä sanoista, joita
minua vastaan olette käyttäneet, niin... ja rosvo kähisi suustansa
hirveän kirouksen. Mitä kenrali Morelos'een tulee hän jatkoi, voitte
hänelle sanoa, että kukin meistä sotii tavallansa, ja että hänen
uhkauksistansa huolimatta minä tulen noudattamaan omaani.

Tämän sanottuansa hän käski päästämään irti nuo kolme vankia ja
antamaan heille takasin heidän aseensa sekä hevosensa.

-- Kuusi ratsastajaa nouskoon heti hevosen, selkään ajamaan takaa
tuota karannutta sennoritaa! huudahti Arroyo, don Kornelion ja hänen
toveriensa lähtiessä huoneesta. -- Satuloitkaa heti hevoseni; minä
tulen mukaan ja te myöskin, Bocardo!




NELJÄSKYMMENES KUUDES LUKU.

Iloisia ja surullisia sanomia.


Yö oli jo tullut, kun don Rafael lähti bamburuovostosta, joka häntä
niin hyvin oli kätkenyt.

Tultuaan vakuutetuksi, ettei ketään näkynyt lähettyvillä, meni hän sen
aukean paikan poikki joka virran metsästä eroitti, ja riensi erääsen
viidakkoon, johon hän hevosensa oli sitonut.

Kuten isäntänsä, oli Roncador'kin välttänyt rosvojen nuuskimista,
mutta se oli niin heikko janosta ja nälästä, että don Rafael epäili,
jaksaisiko tuo eläinraukka häntä kantaakaan. Kaikissa tapauksissa oli
hevonen ensiksi vietävä virralle juomaan. Tämän toimen tehtyä talutti
eversti jälleen hevosensa rannalle, jolloin hän näki erään miehen
tulevan kahlauspaikalta. Koska mies oli jalkasin ja yksinänsä, päätti
don Rafael pysähtyä, häneltä kyselläksensä. Pistooli kourassaan hän
siis asettui jalkamiehen tielle.

Tämä, joka näin näki oudon miehen, jolla oli kädessään ampumaan valmis
pistooli, ja joka päästä kantapäähän asti oli mudan peittämänä, häntä
ahdistavan, säikähtyi milt'ei mielipuoleksi.

-- Ah, herra, hän huudahti; -- auttakaa palvelijaparkaa, joka hakee
apua isännällensä!

-- Kuka sinun isäntäsi on? kysyi don Rafael.

-- Don Fernando Lacarre, kuului vastaus.

-- San Carlos'en maakartanostako?

-- Niin, herra. Tunnetteko hänet?

-- Tunnen; onko hän missään vaarassa?

-- Äh, vastasi palvelija, -- rosvot ovat ryöstäneet maakartanon, ja
juuri minun sieltä lähteissäni kuulin isäntäraukkani vaikeroivan heidän
päämiehensä, katteini Arroyon, ruoskan iskuista.

-- Taasen tämä konna! vastasi don Rafael. -- Ja teidän emäntänne, donna
Marianita, hän lisäsi, -- miten hänen laitansa on?

-- Juuri sentähden, ettei isäntäni tahtonut ilmaista tämän
piilopaikkaa, Arroyo häntä ruoskikin, vastasi mies. -- Kaikeksi
onneksi minä autoin emäntäni ulos sen huoneen akkunasta, jossa
hän oli kätkössä. Sitten lähdin itse pois ja aijon nyt mennä Del
Valle-kartanosta hakemaan avuksi sen urhollisia puollustajia, jotka
eivät koskaan riko sotalakeja.

-- Mutta miten te pääsette sinne sisälle? Eikö Arroyon väki enään
maakartanoa piiritä?

-- Ei, herra. Koko hänen joukkonsa on nyt San Carlos'essa.

-- Hyvä! lausui eversti. -- Tulkaa minun mukaani, niin lupaan teille
pikaisen ja verisen koston.

Pitemmittä selityksittä hyppäsi don Rafael satulaan, käski palvelijan
istumaan hänen taaksensa ja ratsasti nopeassa ravissa Del Valle'en päin.

-- Mihin te emäntänne jätitte? kysyi don Rafael heidän eteenpäin
ratsastaessaan.

-- Ah, herra, vastasi palvelija, -- minä olin niin hämilläni, kun hän
minusta erkani, ett'en huomannut neuvoa häntä pakenemaan Del Valle'en.
Minä pyysin häntä vaan rientämään San Carlos'en lähellä olevaan
metsään. Tärkein oli hänen pelastamisensa Arroyon kynsistä, ja luulenpa
hänen olevan turvassa viidakossa. Nuori vaimo-raukka! Hän oli vielä
tänä aamuna niin onnellinen. Hän vartosi juuri tänä iltana isäänsä ja
sisartansa... joita hän ei pitkään aikaan ole nähnyt.

Eversti ei voinut olla karmimista tuntematta.

-- Oletteko varma, että don Mariano ja donna Gertrudis aikoivat tulla
tänä iltana?

-- Niin eräässä isännälleni lähetetyssä kirjeessä oli. Heidät oltiin
karkoitettu Oajacasta epäluulonalaisina kapinan edistämiseen, ja heidän
oli heti sieltä lähteminen. Suokoon Jumala, ett'eivät he edes joutuisi
näiden jumalattomien ihmisten käsiin.

-- Toivokaamme, ett'eivät he joudu, sanoi eversti hillityllä äänellä.

-- On mahdollista, jatkoi palvelija, -- että donna Gertrudisen
sairaus olisi viivyttänyt heitä päivän tahi pari matkalla. Se olisi
onnettominta, mitä tällä matkalla voisi tapahtua.

-- Mitä te sanotte? Onko donna Gertrudis sairas?

-- On, herra, vastasi palvelija, -- donna Gertrudis on ikäänkuin
entisen olemisensa varjo. Joku salainen suru häntä jäytää. Mutta,
herra, onko teillä vilu? kysyi mies, joka, pitäen kiinni don Rafaelin
käsivarresta, tunsi tämän vapisevan.

-- Ei se mitään ole, vastasi eversti, -- mutta sanokaatte minulle,
tietääkö kukaan hänen surunsa syytä?

-- Kysykää pikemmin, herra, kuka sitä ei tietäisi? Donna Gertrudis
rakastaa nuorta upseria, ja se rakkaus on niin sydämellinen, että hän
lienee leikannut kauniin tukkansa uhriksi pyhälle neitsyelle, jos se
pelastaisi tämän hengen eräässä vaarapaikassa. Ja sittenkin on tämä
hänen näin rakastamansa hänet hyljännyt.

-- Todellakin? kysyi don Rafael vaistomaisesti.

-- Niin, jatkoi palvelija, -- ja tuo nuori tyttöparka kuolee, koska
hänet näin on hyljätty... kuolee hivumalla, mutta varmaan... Kuinka,
herra, ettekö voi hyvin? Sydämenne tykyttää kättäni vasten, ikäänkuin
se pyrkisi ulos rinnastanne.

-- Minussa on todellakin kova sydämentykytys-tauti, vastasi don Rafael,
-- mutta pian se lakkaa. Tunnen jo itseni terveemmäksi. Jatkakaa
kertomustanne. Oletteko koskaan kuulleet sen nuoren upserin nimeä?

-- En, vastasi palvelija; -- mutta olisinpahan minä hänen sijassansa,
en antaisi tuon nuoren tytön kuolla, sillä enpä ole milloinkaan nähnyt
hempeämpää ihmistä.

Nämä sanat olivat viimeiset tässä asiassa lausutut sanat, sillä samassa
kuului etuvartijan ääni maakartanon muureilta.

-- Sanokaa luutnantti Veraeguille, käski don Rafael vastaukseksi
tunnustushuutoon, -- että täällä on eversti Tres-Villas.

Sisäpuolelta kuuluvien torvien äänet ilmaisivat pian miehistön ilon
entisen päällikkönsä palajamisesta, samalla kun don Fernandon palvelija
joutuin laskeusi ales hevoselta, pyytäen anteeksi, ett'ei hän ollut
huomannut toverinsa ylhäistä arvoa.

-- Minullapa on suurin syy kiitollisuuteen, sanoi don Rafael. --
Pysähtykäätte tähän, kunnes minä palajan. Minä teitä kentiesi tarvitsen
eräässä tärkeässä asiassa.

Palvelija kumarsi kunnioittaen, ja don Rafael kääntyi sitten luutnantti
Varaegui'in, joka useain, soihtuilla varustettuin sotamiesten kanssa
oli tullut ulos esimiestänsä tervehtimään.

Ensimäisten tervehdyksien vaihdettua, kertoi luutnantti don Rafaelille,
että he juuri olivat hankkeissa retkeilemään Arroyon rosvoja vastaan.

-- Te siis tiedätte, missä ne oleskelevat? kysyi don Rafael.

-- Emme aivan tarkalleen, mutta eipä ole noiden roistojen jälkien
löytäminen vaikeata.

-- Se on kylläkin totta, vastasi eversti; -- sattumasta minä kuitenkin
heidän tyyssijansa tiedän. He ovat San Carlos'en maakartanossa. Pitäkää
huolta, luutnantti Veraegui, että miehenne ovat varustetut tarpeeksi
asti köysillä. Ottakaa myöskin aasin selässä tykki mukaanne; me tulemme
kait sitä portin särkemisessä tarvitsemaan.

-- Mutta, herra eversti, mitä te köysillä teette? kysyi luutnantti.

-- Noiden konnien mestaamiseen, herra luutnantti; me tulemme hirttämään
heidät joka ainoan miehen.

-- Hyvä, vastasi tämä. -- Mutta kuulkaahan, herra eversti, kaksi
epäluulon alaista velikultaa saapui tänne hetkinen sitten. He kertoivat
kohdanneensa teidät metsässä, ja että kapinalliset ajoivat teitä
takaa... sentähden me oikeastansa hankimmekin ulos. Koska ainakin
toinen näistä miehistä näytti kovin epäiltävältä, panin minä ne
varmuuden vuoksi lukon taakse, varsinkin kun he sanoivat haluavansa
teitä puhutella.

-- Minulla ei nyt ole aikaa heidän kanssansa puhella, vastasi don
Rafael, joka ei voinut aavistaakaan sitä riemua, jonka heidän
ilmoituksensa olisi hänessä vaikuttanut. -- Minä puhun palattuani
heidän kanssansa. Me olemme menettäneet liian paljon aikaa... San
Carlos'en isäntä laskee varmaankin levottomana minuutteja. Minä en
vaihda pukuakaan, joutukaatte siis ja käskekää miehet satulaan.




NELJÄSKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

San Carlos'en valloittaminen.


Muutama minuutti myöhemmin retkesi kahdeksankymmentä ratsastajaa
maakartanosta ja ainoastansa pieni, kahteenkymmeneen mieheen nouseva
vartijaväestö jätettiin jäljelle, joka oli hätä hätään riittävä paikan
puollustukseksi. Joukon mukana oli kaksi muuliaasia, joista toinen
kantoi pientä tykkiä ja toinen siihen tarvittavia ampumavaroja. Edellä
ratsasti tusina keveillä aseilla varustettuja ratsumiehiä, joiden
toimena oli seudun tutkisteleminen, ja niiden johtajana oli don Rafael
sekä luutnantti Veraegui.

Päästyänsä kahlauspaikan poikki, pysähtyivät etuvartijat, antaaksensa
pääjoukolle tilaisuutta ehtimään mukaan, ja tässä käski don Rafael
tuomaan don Fernandon palvelijan luoksensa.

-- Tiedättekö, hän kysyi tuolta mieheltä, onko täällä yhtäkään
tietä, jota myöten me voisimme maakartanoa kiertää ja lähestyä sitä
vastakkaiselta puolelta?

Palvelija vastasi myöntäen. Hän tiesi erään tien, jota myöten hän voi
johtaa ratsastajat rakennuksen vastakkaiselle puolelle aina muureihin
saakka, joutumatta huomatuksi tulemisen vaaraan.

-- Ratsastakaa siis edellä vakoojien seurassa, käski don Rafael. Meidän
on välttämättömästi pääseminen salaa näiden rosvojen kimppuun, muutoin
ne meiltä pääsevät karkuun, kuten ennenkin.

Käskyä totellen asettui palvelija vakoojien eturiviin, ja nyt
lähdettiin taasen liikkeelle.

Tie, jota myöten palvelija heitä johti, kulki sen kukkulan juuritse,
jolla kartano sijaitsi, ja jossa don Kornelio pari tuntia sitä ennen
oli nähnyt akkunat niin kirkkaasti valaistuina. Kaikki oli nyt hiljaa
kuin haudassa; ei yksikään ääni ilmaissut päällekarkausta odotettavan.

Kappaleen matkaa eteenpäin opas pysähtyi ja osoitti don Rafaelille
useampiakin teitä, jotka haaraantuivat heidän tähän asti kulkemastansa
tiestä, ja jota seuraten he, jos jakaantuisivat useampiin joukkoihin,
voisivat täydellisesti saartaa maakartanon. Juuri tätä don Rafael
toivoikin.

Itse komentaen pääjoukkoa, lähetti don Rafael mainittuja teitä myöten
kolme pienempätä osastoa Veraeguin ja parin aliupserin johdolla. Näiden
tuli merkin saatuansa rynnätä oikealta ja vasemmalta sekä takaapäin,
samalla kun don Rafael tykkineen hyökkäisi rakennusta vastaan
edestäpäin. Kumpainenkin joukko oli varustettu heittopommeilla, joita
aijottiin lennättää maakartanon pihaan tahi muihin paikkoihin, joihin
vihollinen kentiesi voisi paeta.

Niinkauan kuin päällekarkaajia kaihtivat kukkulata ympäröivät puut ja
pensaat, he häiritsemättä lähenivät; mutta lähemmäksi päästyänsä alkoi
aukeata maata, ja etuvartijain antamat laukaukset kutsuivat miehistöä
aseisin. Vähän tämän jälkeen ruvettiin antamaan epäsäännöllistä tulta
maakartanon katolta.

Ampumisesta piittaamatta jatkoivat päällekarkaajat, eteenpäin rynnäten,
pommiensa heittämistä, samalla kun don Rafaelin osasto, tulleena
rakennuksen edustalle, heti asetti tykin telallensa ja alkoi tulen
pääporttia kohti.

Ensimäinen laukaus pirstasi yhden portin.

Sillävälin alkoivat pihaan putoavat pommit räjähdellä kivilaskosta
vastaan, rosvojen hevosten suureksi säikähdykseksi, jotka joukottain
tempasivat itsensä irti ja laukkasivat sinne tänne, saaden aikaan mitä
suurinta hämminkiä. Hälytyshuudot, haavoitettujen voivotukset sekä
muiden rosvojen kiroukset olivat ainoa vastaus noiden räjähtävien
pommien pamauksiin, jotka tekivät kauhean miestuhon heidän riveissänsä.

Kova räjähdys ilmaisi uutta tykinlaukausta, ja tällä kertaa tunki luoti
portista pihaan erään kapinoitsijajoukon sekaan.

-- Vielä kerran! Vielä kerran! huusi don Rafael. -- Ampukaa kumoon tuo
toinenkin portti, ja sitten eteenpäin miekka kourassa!

Uusi räjähdys, ja uusi luoti lävisti puun, portti huojui ja kaatui
rysähtäen kellelleen, jättäen tien avonaiseksi.

Sapeli kourassa ja urhollisten miestensä seuraamana ryntäsi Tres-Villas
porttikäytävään.

-- Missä se Arroyo-koira on? hän huusi, syöksyen rosvojoukon keskelle
ja lyöden maahan kaikki, jotka tulivat hänen sapelinsa tielle,
ennenkuin vastausta voitiin antaakaan. -- Eespäin, urhoni, hän jatkoi,
-- ei yhtään vankia, ei yhtään armoa!

Pian oli pihassa ainoastaan rosvojen ruumiita. Ne harvat, jotka vielä
olivat hengissä, olivat paenneet yläkerrassa oleviin huoneisin, joissa
he täksi hetkeksi ovia lujittamalla kuolemasta pelastuivat.

-- Missä se Arroyo-koira on? Tuhat pesosta sille, joka voi viedä minut
tämän pedon luokse! huudahti don Rafael, turhaan rosvoin päällikköä
etsittyänsä.

Mutta Arroyon ja hänen toverinsa, Bocardon, etsiminen oli turhaa; sillä
kuten lukija muistanee, olivat he ratsastaneet maakartanosta pois,
etsimään sen kadonnutta emäntää.

Ruumiit tarkastettiin yksi toisensa perään, mutta ei Arroyoa eikä
Bocardoakaan niiden joukossa ollut.

-- Eespäin siis, Veraegui! sanoi don Rafael. -- Meidän on käyminen
heidän kimppuunsa heidän piilopaikassansa. He lienevät lymyssä tuolla
ylähällä. Yhtään aikaa ei ole hukattava.

-- Ah, vastasi luutnantti, luoden tyytymättömän silmäyksen ruumiisin,
-- minä pelkään, herra eversti, ettei meidän köytemme tule meitä
vähääkään hyödyttämään. Nämä heittiöt ovat kaikki kuolleita, ja mitä
näiden tuolla ylhäällä oleviin toveriin tulee, on parasta sytyttää
heidän piilopaikkansa tuleen ja polttaa heidät elävinä.

-- Voi, älkäätte sytyttäkö huonetta, herra eversti! pyysi tuo
uskollinen palvelija, joka heille oli tien näyttänyt. -- Minun
isäntä-raukkani on siellä ja tulisi palamaan kuten kaikki ne muutkin.
Kaikki hänen väkensä on myöskin siellä ja rosvojen käsissä.

-- Se on totta; vastasi don Rafael, -- ja kuitenkaan ei käy näiden
konnien pakoonpäästäminen laatuun. Jos me hyökkäämme heidän kimppuunsa,
tulevat he, varustettuina ja tietäen varman kuoleman itseänsä
odottavan, maksamaan meille useamman miehen, kuin minkä he ovat
arvoisiakaan. Mikä teidän neuvonne, herra luutnantti on.

-- Että annamme heidän olla nälässä, kunnes antautuvat. Vahinko
olisi, jos he eivät tulisi hirtetyiksi, koska kerran olemme itseämme
vaivanneet näiden köysien mukaamme ottamisella.

-- Se tulee viemään aikaa, mutta minä todellakin luulen sen
parhaammaksi, mitä voimme tehdä, ja kentiesi keksimme sillävälin
jonkun keinon, vapauttaaksemme don Fernandon heidän käsistänsä.
Kaikissa tapauksissa odotamme huomiseen, ennenkuin teemme uuden
päällekarkauksen. Sillävälin jätän teidät piiritystä valvomaan. Donna
Marianita-parka harhailee varmaankin läheisessä metsässä, ja minä aijon
itse lähteä häntä etsimään.

Don Rafaelin käskettyä sitten kaksitoista miestä itseänsä seuraamaan,
hyppäsi hän satulaan ja ratsasti ulos kartanon portista.

Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Veraeguin asettamia
vartijamiehiä tuli kaksi miestä puhuttelemaan, jotka pyysivät päästä
sisään kartanoon. Kumpikin oli jalkasin, ja he olivat juosseet niin
kiivaasti, että he tuskin voivat toimittaa asiatansakaan.

-- Mitä te tahdotte? kysyi luutnantti. -- Ah, tekö siinä olettekin? hän
jatkoi, tunnettuaan Gasparin ja Zapoten. -- Millä lemmon tavalla te
olette päässeet ulos vahtihuoneesta?

-- Vahti päästi meidät menemään, teidän armonne, vastasi Zapote. -- Hän
tiesi, ett'ette olisi suonut meitä siellä pidettävän, jotta eversti
tavattaisiin hengissä, ja koska meillä on hänelle tärkeätä asiata...

Eversti on ratsastanut täältä pois, keskeytti Veraegui.

-- Onko hän poissa? huudahti Zapote alakuloisena. -- Mihin hän on
mennyt, teidän armonne?

Kun luutnantti oli osoittanut suunnan, johon don Rafael oli
ratsastanut, riensi Gaspar ja Zapote samaan suuntaan niin nopeasti kuin
heidän jaloistansa pääsi.




NELJÄSKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Lumottu järvi.


Kello oli kymmenen illalla, ja tähtikirkas taivas kattoi avarata
tasankoa, jolla paikottain oli metsää, paikottain leveitä, milt'ei
puuttomia aroja. Tämän tasangon keskellä oli suuri järvi. Sen musta,
sameriainen vesi tuskin kuvasti tähtiäkään, jotka sen yli niin
kirkkaasti tuikkivat, ja laineet, jotka loiskivat sen kaislaisilla
rannoilla, antoivat ainoastansa kuulua muutamia synkkiä, alakuloisia
ääniä.

Milt'ei keskellä tätä järveä kohosi jylhä, vihertävä vuori, joka oli
suuren, jättiläiskäsien pystyttämän hautapatsaan näköinen. Sen huipulla
levisi valkoinen, järven höyrähdyksistä, jotka yön viileydessä olivat
sakeutuneet, syntynyt usvapilvi. Nuo monet mustat raot sen kupeissa
tekivät sen kuonalla peitetyn, sammuneen tulivuoren näköiseksi, ja
alahalla sen juurella kuuluivat alligatorit molskivan kaislistossa.

Nyt selittämämme järvi oli tuo jo ennen mainittu Ostutajärvi eli, kuten
seudun väestö sitä useammin nimitti, lumottu järvi.

Tämän järven rannalle oli samalla aikaa, kun don Rafael valloitti San
Carlosien maakartanon, pysähtynyt muuan matkue, jossa oli don Mariano
ja hänen tyttärensä Gertrudis sekä neljä heidän palvelijaansa.

Kuten don Fernandon uskollinen palvelija jo oli eversti
Tres-Villas'elle kertonut, odotettiin isää ja tytärtä samana päivänä
San Carlos'een, ja he olisivat sinne määräajalla saapuneetkin, jos ei
donna Gertrudis'en heikko terveys olisi pakoittanut heitä pitempiin
pysähdyksiin, kuin aikomus olikaan. Nyt oli myöhään illalla neljäntenä
matkustuspäivänä, kun he saapuivat Ostutajärven eteläpäähän, ja,
ennenkuin hän liiallisesti väsyttäisi tytärtänsä, päätti don Mariano
yöpyä sille paikalle, jatkaaksensa sitte matkaa varhain seuraavana
aamuna.

Matkustajat valitsivat pienen, kauniiden puiden ympäröimän aukon
leiripaikaksensa. Maa oli peitetty pehmeällä nurmella, ja joukko
kukkivia pensaita sekä köynnöskasvia täytti ilman suloisella
tuoksullansa.

Vähän sen jälkeen kun he olivat pysähtyneet, oli donna Gertrudis
vaipunut uneen kantotuolissansa, jonka puoleksi suljettujen verhojen
välissä näkyivät hänen kasvonsa, yhtä valkeat kuin patja, jolla ne
lepäsivät.

Kantotuolin vieressä seisoi don Mariano, katsellen tytärtänsä surun ja
lemmen tunteilla.

Vähän matkan päässä, lähempänä järveä, istuivat palvelijat nurmella,
hillityllä äänellä jutellen.

Aukkoa ympäröivässä metsässä olevasta raosta näkyi vuori tuossa
lumotussa järvessä synkkänä kuvautuvan taivaan siniselle pohjalle.

-- Olen kuullut sanottavan, lausui yksi palvelijoista, -- veden
tuossa järvessä, joka nyt on niin sameriaista, muinoin olleen
kristallikirkasta, ja että se sitten vasta, kun piru otti sen
valtaansa, muuttui semmoiseksi, kuin se nyt on.

-- Oh, lausui toinen, -- minä en usko pirun asuvan tuossa vuoressa.
Pitäisihän sen osata valita hauskempikin olinpaikka.

-- Niin, lausui hän, joka ensiksi oli puhunut, ja jonka nimi oli
Zefirino, -- asukoonpa siinä nyt piru tahi ei, on hirveitä asioita
tuolla vuorella tapahtunut ja taitaa tapahtua vieläkin. Olen kuullut,
että tuota usvaa, jonka näemme sen huipulla, ja joka sinne yöksi
nousee, levittää sinne intianien jumala... joka on piru itse. Hän tekee
sen, salataksensa, mitä tuolla ylähällä tapahtuu. Intianit kertovat
siitä kummallisen tarinan.

-- Suo se meidänkin kuullaksemme, Zefirino.

-- Kuten kentiesi olette kuulleet, oli intianilaisilla papeilla muinoin
alttari tuolla ylähällä, jolla heidän oli tapana uhrata kymmenittäin
ihmisiä, jotta veri vuoti ales pitkin vuoren halkeamia ikäänkuin vesi
sadekuuron jälkeen. He avasivat uhrien rinnan, ja repivät sydämen ulos,
uhrin vielä eläessä.

-- Vaiti! huudahti toinen palvelija, ettekö kuulleet jyryä... juuri
tuolta järven rannalta?

-- Hoh, se on vaan alligatori, joka naksuttelee leukojansa. Jatka,
Zefirino!

-- Noh, niin, kertomus on sellainen, että viisisataa vuotta sitten
piti eräs intiani uhrattaman samalla lailla. Tuo julma pappi oli jo
viiltänyt auki hänen rintansa ja ottanut ulos hänen sydämensä, kun
intiani kaikkien ympärillä seisovien hämmästykseksi kaappasi kiinni
omaan sydämeensä ja koetti jälleen asettaa sitä entiselle paikallensa.
Hänen kätensä kuitenkin vapisi, sydän luikui hänen kourastansa, vieri
vuorta ales ja putosi järveen. Kauheasti kirkuen syöksyi intiani
perässä, ottamaan sydäntänsä vedestä; mutta hän ei noussutkaan enään
vedenpinnalle. Tietysti ei sellainen mies, kuin tämä intiani, voinut
kuolla, ja viisisataa vuotta on hän vaeltanut järven rantoja ympäri,
etsien sydäntänsä ja halkiviilletyin rinnoin, aivan niinkuin pappi
oli sen jättänyt. Vasta vuosi sitten näki joku hänet, vieläpä tällä
seudullakin, järven etelärannalla.

Zefirinon lopetettua kertomuksensa loivat hänen kuulijansa ehdottomasti
säikähtyneitä silmäyksiä järven mustaan veteen, ikäänkuin he olisivat
peljänneet tuon salaperäisen intianin tulevan näkyviin. Kahisevaa
ääntä kuului lehdissä ja saattoi heidät kaikki neljä hypähtämään ylös,
pelosta vavisten.

Tullen näin seisovaan asentoon, näkivät he miehen, joka raivasi
itsellensä tietä rannalla kasvavan ruovoston läpi.

Kirkkaassa kuutamossa voivat he nähdä miehen olevan ilko alasti, ja
että hänen ihonsa oli ruskea eli vaskenkarvainen, toisin sanoen, että
hän oli intiani.

Ruovoston läpi mennessään hän halkasi sen ojennetuilla käsivarsillaan,
samalla kun hän piti silmänsä alaspäin luotuina, ikäänkuin hän jotakin
etsisi.

Tultuaan veden luokse hyppäsi hän siihen ja alkoi uida tuota
velhovuorta kohti.

-- Taivaan Jumala! jupisi Zefirino kauhistuksen äänellä. -- Se on
sydäntänsä etsivä intiani!




NELJÄSKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Levotoin yö.


Onnellisesti pelastuttuansa Arroysta ja hänen rosvoistansa seurasi
don Kornelio vaistomaisesti Costalia, joka joutuin ohjasi suuntansa
Ostutajärvelle, voidaksensa alkaa loihtimisensa ennen kuun nousemista.

-- Päästyänsä järven lähelle, ilmoitti katteini tovereilleen
aikomuksensa jäädä odottamaan heidän palajamistansa, sittenkun he
olisivat kohdanneet Tlalocin ja hänen puolisonsa Matlacuezc'in.
Costal myöntyi saneen mielihyvissään tähän esitykseen ja lupasi etsiä
katteinille soveliaan lepopaikan.

Vähän tämän jälkeen ilmaisi tuulen viileys, ett'ei järvi enään ollut
kaukana, ja kaunis, siimekkäinen palmulehto tarjosi ystävällistä suojaa
don Korneliolle. Neekerin valmistettua tähän sammalista ja parista
huopapeitosta katteinille vuoteen, menivät hän sekä Costal järvelle
päin ja olivat pian näkyvistä.

Yksin jääneenä pani katteini maata niin mukavasti, kuin asianhaarat
sallivat, ja alkoi mielessään muistella päivän vaihtelevia tapauksia;
mutta pian hänen silmänsä ummistuivat ja hän vajosi uneen.

Hänen leponsa ei kuitenkaan jäänyt kauan häiritsemättä, sillä tuskin
tuntiakaan siitä, kun hän oli nukkunut, herätti hänet eriskummainen
ääni, ikäänkuin kellonläppäys jostakin läheisestä kirkosta.

Alussa luuli hän uneksivansa, ja että tuo kuulemansa ääni tuli hänen
syntymäkaupunkinsa kirkonkelloista; mutta silmänräpäyksen mietintö
sanoi hänelle, että hän oli valveilla.

Ääni, joka hetkeksi oli valjennut, alkoi uudestansa, ja don Kornelio
laski kaksitoista lyöntiä, heleitä sekä harvoja, ikäänkuin iso kello
ilmoittaisi keskiyön hetkeä. Todella olikin nyt tämä aika yöstä, kuten
don Kornelio voi nähdä kuusta, ja tämä huomio tuntui kauhealta hänen
mielessään.

Nuo kummalliset kellonlyönnit kuuluivat taaskin ilmassa, ja don
Kornelio kuuli nyt niiden tulevan järveltä tahi sen keskellä olevasta
velhovuoresta. Ne tuntuivat olevan merkkejä intianilaisten jumalain
herättämiseksi vuosisataisesta unestansa.

Voidakseen, jos mahdollista keksiä, noiden kamalien äänien syytä,
päätti don Kornelio kiivetä erääsen lähellä olevaan, korkeaan puuhun.

Tähän päästyään hän loi tähysteleviä silmäyksiä järvelle, jonka
yli hänen korkeasta asemastansa oli lavea näköala. Ei mitään outoa
ollut nähtävissä; mutta sen sijaan hän nyt kuuli uuden äänen, yhtä
kammottavan kuin nuo salaperäiset kellonlyönnitkin. Kuului ikäänkuin
kokonainen kööri ääniä, ja ne tuntui tulevan joidenkuiden tähän asti
tuntemattomain jättiläisolentojen keuhkoista.

Ajatus jostakin yliluonnollisesta pani katteinin vapisemaan niin, että
hän oli puusta putoamaisillaan. Hänen puun juurella seisova hevosensa
säikähti yhtä lailla kuin herransakin ja, temmaten itsensä irti, juoksi
se Costalin ja Claron hevosten luokse, jotka seisoivat rantaa lähempänä.

Toisellakin taholla olivat nuo omituiset kellon lyönnit herättäneet
säikähdystä. Tuskin kauempana kuin pyssynkantaman matkalla katteinista
ja puiden takana piilossa voitiin huomata nelimiehinen ryhmä keskenänsä
juttelevan. He olivat don Marianon palvelijoita.

Heidän isäntänsäkin oli kuullut läppäyksen ja koetti turhaan selittää
tuota outoa ilmiötä.

Tässä silmänräpäyksessä kuuluivat nuo takana olevasta metsästä tulevat,
kamalat kirkunat, jotka herättivät donna Gertrudis'en ja panivat
häntä nostamaan päätänsä, kauhistuksesta kiljahtaen.

Samassa tuli eräs palvelija, Castrillo, kantotuolille, kasvot
lumivalkeina säikähdyksestä.

-- Mitä siellä on? kysyi don Mariano, peljästyneenä palvelijan kurjasta
näöstä.

-- Ah, herra, vastasi palvelija, tämä paikka on varmaankin lumottu, ja
mitä pikemmin me pääsemme tästä pois, sitä parempi.

-- Pitäkää aseenne valmiina, vastasi don Mariano, -- kaiketi ovat ne
jaguareja, jotka tässä ympäristöllä kiljuvat.

-- Ah, herra, vastasi palvelija, pudistaen päätänsä; -- jaguarit
eivät koskaan kilju tuolla lailla, ja kaikki meidän aseemme olisivat
hyödyttömiä pimeyden valtoja vastaan. Kuulkaa... nyt se taasen alkaa?

Jälleen kuului metsästä pitkäveteistä kiljuntaa, joka
vastaanväittämättä oli sangen vähän jaguarin tahi muun tunnetun eläimen
äänen kaltaista.

-- Oi, isäntä, paetkaamme tästä paikasta, kun aikaa vielä on.

-- Mutta mihinkäs me menisimme? vastasi don Mariano, luoden levottoman
silmäyksen kantotuoliin. Lapsiraukkani... hän voi tuskin kestää matkan
jatkamisen vaivoja.

-- Ah, isäni, sanoi Gertrudis, -- älkää minua ajatelko. Minä kävelisin
ennemmin vaikka jalkasin, kuin jäisin tähän kauheaan paikkaan
kauemmaksi.

-- Noh, niin, sanoi don Mariano. Tapahtukoon, kuten sinä sanot.
Valjastakaa juhdat, hän lisäsi, kääntyen palvelijaan, -- ja lähtekäämme
heti. Koettakaamme päästä San Carlos'een.

Sillä aikaa istui don Kornelio yhä puussansa, milt'ei puolikuolleena
säikähdyksestä, kuunnellen, kuten hän luuli, puhetta jonkun
intianilaisen jumalan ja tämän pakanallisen palvelijan, Costalin,
kesken.

Äkkiä kiljunta taukosi. Äänettömyys kesti kuitenkin vähän aikaa, sillä
pari minuuttia tämän jälkeen kuuli katteini toista ääntä, ikäänkuin
kaukana olevilta ihmisiltä.

Vähitellen tulivat äänet lähemmäksi, ja don Kornelio rupesi luulemaan
heitä Costaliksi ja Claroksi, jotka palaisivat. Hän huomasi
kuitenkin pian erehdyksensä. Äänet eivät tulleetkaan järveltä, vaan
vastakkaiselta taholta. Sitäpaitsi hän nyt näki useita valkeita,
ikäänkuin palavia soihtuja, joita nuo puhujat näkyivät kantavan
ja joita, siitä nopeudesta päättäen, jolla ne etenivät, hevosella
ratsastavat miehet pitelivät.

-- Keitähän he lienevät? ajatteli don Kornelio; -- eihän he vaan lienee
Arroyo rosvoinensa?

Tuskin oli hän lausunut tämän arvelun, kun eräs ratsastajajoukko
ratsasti lähellä järvenrantaa olevalle aukealle, ja don Kornelio
tunsi heti ne kaksi etupäässä ratsastajaa Arroyoksi sekä Bocardoksi.

Ratsastajat näkyivät ratsastavan edestakasin, etsien pensastosta joka
haaralta, ikäänkuin he jotakin hakisivat.

Ratsastajat, lähestyessään rantaa, kulkivat pitkin ruovostoa,
huomaamatta noita kolmea, puiden alla seisovata hevosta.

Soihdut heitettiin nyt pois, ja ratsastaen erään järven muodostaman
lahdelman ympäri, katosivat ratsastajat don Kornelion näkyvistä.

Kuu, joka samassa silmänräpäyksessä kumotti kirkkaammin, salli hänen
paremmin nähdä järveä ja sitä ympäröivää ruovostoa. Taasen vallitsi
paikalla äänettömyys, kun don Kornelio äkkiä luuli havaitsevansa
liikettä ruovostossa, ikäänkuin joku raivaisi tietä sen lävitse.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi eräs olento, alussa
varjonkaltainen ja hämärä, hänen hämmästyneisiin silmiinsä. Heti sen
jälkeen se sai ihmisolennon ja, mikä don Kornelioa vielä enemmän
hämmästytti, naisen haamun! Tämän hän selvään näki ja huomasi myöskin
naisen olevan puetun valkoisiin, ja varustetun pitkällä, mustalla
tukalla, joka riippui ales hänen hartioillensa.

Kylmä hiki valui don Kornelion otsalta nähdessään haamun olevan
naisen, ja hänen silmänsä jäi siihen kiinnitetyiksi, voimatta niitä
siitä irroittaa. Hän ei epäillytkään näkevänsä Tlalocin puolison, tuon
kauhean Matlacuezcin, joka äsken oli noussut Ostutajärvessä olevasta
vesilinnastaan, josta hän Costalin loihtimisella oli yli-ilmoihin
manattu.




VIIDESKYMMENES LUKU.

Loihtiminen.


Palajamme Costaliin ja Claroon. Olemme nähneet intianin raivaavan
itsellensä tietä ruovoston läpi ja uivan velhovuorta kohden, yhtä
välinpitämättömänä Ostutajärven alligatoreista kuin sitä ennen
tyynenmeren haj-kaloista. Jos don Marianon palvelijat olisivat voineet
häntä seurata vuoren synkkään varjoon, olisivat he nähneet hänen sinne
päästyänsä nousevan ylös vedestä, mustan toverinsa kintereillään
seuraamana.

Kiivettyään kappaleen matkaa vuoren kuvetta, pysähtyivät Costal ja
hänen oppilaansa ison obsidianikiven lohkareen viereen, yhden niistä
monista, joita oli siellä täällä vuoren kupeilla. Milloin vajonneena
syviin mietteisin, milloin matalalla äänellä ja esi-isäinsä kielellä
höpisten muutamia rukouksia, odotti intiani sitä hetkeä, jolloin kuu
nousisi korkeimmalleen ja varsinainen loihtiminen alkaisi.

Vihdoinkin tuo toivottu hetki tuli.

-- Claro, sanoi intiani vakavalla äänellä, -- kun minun esi-isäini
jumalat, vanhojen Tehuantepekin kasikein jälkeläisen, joka on nähnyt
viisikymmentä sadeaikaa, rukoilemana kuulee ne äänet, joita minä nyt
tulen päästämään ja joita he turhaan ovat kolme vuosisataa odottaneet,
tulee epäilemättä joku heistä näyttäymään.

-- Minä toivon sen, vastasi Claro.

-- Varmaankin he tulevat näyttäymään, sanoi Costal, -- mutta kuka
heistä, sitä en tiedä; joko Tlaloc tahi hänen puolisonsa Matlacuezc.

-- Luulisin, ett'ei se vaikuta mitään asiaan sanoi neekeri.

-- Matlacuez, sanoi Costal, -- on helppo tuntea. Hän on jumalatar ja
käy aina valkoisessa puvussa, puhtaana ja valkoisena kuin lilja. Hänen
hiuksensa riippuvat vapaina hänen hartioillansa, ikäänkuin ylhäisen
sennoran levätti. Hänen silmänsä loistavat ikäänkuin tähtipari, ja
hänen äänensä on laulurastaan ääntä suloisempi. Kaiken tämän ohessa on
kuitenkin hänen silmäyksensä kauhea ihmiselle, ja ainoastansa harvat
sen kestävät.

-- Oh, minä voin sen kyllä kestää, sanoi neekeri; älkää sitä peljätkö.

-- Tlaloc, jatkoi Costal, -- on pitkä kuin jättiläinen. Hänen päätänsä
ympäröi seppele eläviä käärmeitä, jotka, hänen hiuksiinsa palmikoituna,
alituisesti sihisevät. Hänen silmänsä hehkuvat kuin jaguarin, ja hänen
äänensä on raivoisan sonnin äänen kaltainen. Miettikäätte siis hyvissä
ajoissa, voitteko kestää sellaista näkyä.

-- Olen sanonut teille, vastasi Claro päättävästi, -- että tahdon
kultaa, ja minusta on yhdentekevä, Tlaloc vaiko hänen vaimonsa näyttää,
missä sitä on. Kaikkien kristittyjen ja pakanain jumalien nimessä, enpä
olekaan kävellyt näin pitkälle, antaakseni nyt itseäni säikähyttää.

-- Näen teidän olevanne vakaa päätöksessänne, toverini. Noh, sittenpä
huudankin jumaliani avukseni.

Näin lausuen, otti intiani suuren kiven, meni obsidianilohkareen luokse
ja löi kiveä sen kulmaan koko voimallansa. Lyönnit synnyttivät kellon
läppäämisen kaltaista ääntä.

Kaksitoista kertaa uudisti Costal saman liikkeen, kullakin kerralla
yhtäläisellä voimalla. Lyönnit kaikuivat järven yli ja sen rannoilla
olevilta metsäpoluilta; mutta tuskin oli niiden kaukainen ääni
tauonnut, kuin vastaus kuului metsästä. Se tuli mitä hirmuisimpana
kiljuntana, samana, joka oli kauhistanut don Korneliota puussa
ollessaan.

Claro oli yhtä säikähtynyt kuin don Kornelio, mutta toisesta syystä.
Hän luuli tuota kiljuntaa pakanallisten jumalain vastaukseksi hänen
toverinsa rukouksiin. Hetkisen kuluttua hänen itseensäluottamuksensa
palasi, ja hän viittasi Costalille jatkamaan.

-- Lyö taaskin, hän sanoi hillityllä mutta vakavalla äänellä. -- Se on
Tlaloc, kun vastaa. Lyö taaskin.

-- Hoh, lausui intiani ivallisesti nauraen, -- oletteko niin vähän
perehtynyt metsäelämään, että luulette erään mitättömän eläimen
kiljuntaa zapotekein jumalan ääneksi.

-- Miten, eläinkö tuollaista meteliä pitää? huudahti Claro
kummastuneena.

-- Niin aivan, eläin se on, vastasi Costal.

-- Vähäinen marakatti, jonka voisitte lyödä kuoliaaksi sauvallanne
ikäänkuin reppurotan. Ei, suuren Tlalocin ääni on paljon peljättävämpi.
Mutta katsokaa, mitäs tuolla on?

Costalin puhuessa osoitti hän toverillensa erästä ratsastajaryhmää,
joka, soihdut käsissä, tutki metsän reunaa, ikäänkuin jotakin etsien.

Molemmatkin ystävykset odottivat, kunnes soihdut sammuivat ja
ratsastajat katosivat läheisen metsän peittoon.

Costal aikoi juuri jatkaa rukouksiansa, kun hän samalla kohtaa
rannalla, josta ratsastajat olivat poikenneet, huomasi näyn, joka pani
hänenkin pelkäämättömän sydämensä vapisemaan. Ruovostoon ja aivan
veden reunaan ilmestyi äkkiä eräs valkoinen olento ikäänkuin järvestä
nousneena.

Se ei ollut pelko, joka pani intianin vapisemaan, vaan uhkuva
voittoriemun tunne.

-- Vihdoinkin on aika tullut! hän huudahti, tarttuen toverinsa
käsivarteen. -- Tehuantepekin kasikein loisto tulee nyt jälleen
uudistumaan. Katsokaapa tuonne!

Ja puhuessaan hän osoitti erästä naishaamua liljavalkeassa puvussa ja
jonka pitkät, mustat kiharat riippuivat hartioilla ikäänkuin ylhäisen
sennoran viitta.

-- Se on Matlacuezc, jupisi neekeri, tuskin voiden salata kauhistusta,
jonka tuo ilmiö hänessä herätti.

-- Niin, siitä ei ole epäilemistäkään, vastasi Costal hätäisesti ja
riensi neekerin seuraamana järvelle.

Päästyänsä kallion juurelle hyppäsivät molemmatkin veteen ja alkoivat
uida takasin rannalle.

Don Kornelio voi nyt puustansa nähdä nuo molemmat seikkailijat, kun
he voimallisilla vedoilla halkasivat vettä, ja hän huomasi myöskin
heidän nähneen tuon valkosen haamun sekä että he nyt suuntasivat tätä
kohden kulkuansa. Hän näki intianin menevän aivan sen lähelle ja hän
hämmästyi, huomatessaan hänen ojentavan tätä kohti käsivartensa,
ikäänkuin veden jumalattareen tarttuaksensa, kun hänen korvissansa
äkkiä kuului kova ääni, joka lausui sanat:

-- Kuolema Gaspachon murhaajalle!

Samaan aikaan kuin äänikin, kuului pyssynpamahdus kaikuvan pitkin
rantoja.

Costal ja Claro näkyivät kumpikin sukeltavan veteen laukauksen
kuullessaan, eikä don Kornelio voinut hetkeen nähdä heitä kumpaakaan.

Tuo valkonen haamu oli myöskin kadonnut, mutta sillä kohdalla, missä
se oli seisonut, liikkuivat ruovot kiivaasti, ja don Kornelio luuli
kuulevansa sieltä hätähuutoakin; seuraavassa silmänräpäyksessä oli
kaikki jälleen ääneti.




VIIDESKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU

Takaa-ajo.


Ainoastansa lyhyen hetken säilyttivät Ostutajärven rannat
äänettömyytensä. Muutama silmänräpäys tuon valkosen haamun katoamisesta
näki don Kornelio Costalin ja Claron nousevan vedenpinnalle ja
kiivaasti uivan rannalle. Vähän tämän jälkeen näyttäytyivät kumpikin
rannalla, tuskin sata askelta don Korneliosta.

Samassa juoksi kaksi miestä paljastetuin sapelin sekä uhkaavasti
huutaen ja meluten pensaista Costalia ja Claroa kohden, jotka
viimeksimainitut riensivät pois hevostensa luokse.

Molempain pakenevain toveriensa näkeminen saattoi tuon säikähtyneen
don Kornelion järkeensä, ja, asettaen pyssynsä, jonka hän kaikeksi
onneksi oli ottanut mukaansa puuhun, vakavasti oksalle, hän tähtäsi
yhtä takaa-ajajata ja ampui. Rosvo kaatui suin päin maahan, ja toinen
pysähtyi sekä kumartui toveriinsa, katsomaan, oliko tämä kuollut.

Viivytys takaa-ajamisessa, jonka tämä odottamatoin tapaus oli matkaan
saattanut, salli intianin ja neekerin ehtiä hevostensa luokse, hypätä
satulaan ja nelistää takasin, tekemään vuorostansa päällehyökkäystä.

Ennenkuin tuo elossa oleva rosvo, joka oli tullut vakuutetuksi
toverinsa kuolemasta, ennätti sille paikalle, johon hän oli hevosensa
jättänyt, voidaksensa helpommin hiipiä intianin kimppuun, oli tämä
ratsastanut hänet kumoon ja työntänyt väkipuukkonsa hänen sydämeensä.

Tällä välin oli don Kornelio äkkiä laskeutunut ales puusta ja rientänyt
paikalle, huutaen toverejansa nimeltä.

-- Ah, herra katteini, huudahti Costal, -- teidän näkemisenne minua
ilahuttaa. Nähdessäni teidän hevosenne meidän hevostemme luona,
pelkäsin jonkun onnettomuuden teitä kohdanneen. Pian, sanoi hän
Clarolle, hypäten satulaan, -- meidän on jälleen lähteminen järvelle,
muutoin voi tapahtui, että Matlacuezc... Herra don Kornelio, tahdotteko
tehdä hyvin ja varrota meitä tässä. Meillä on tärkeitä asioita
toimitettavana ja meidän täytyy olla kahdenkesken.

Tässä silmänräpäyksessä sattui kuitenkin tapahdus, joka esti Costalin
aikomuksen toimeenpanemista. Viisi ratsastajaa ja yksi kantotuoli näkyi
äkkiä metsän reunassa. Ne olivat don Mariano, hänen tyttärensä ja
palvelijansa.

Kartanonomistajan kuullessa don Kornelion mainitsevan kahden hänen
vanhan palvelijansa nimeä, lähestyi hän sitä paikkaa, josta ääni
kuului. Hän oli nähnyt rosvot, näiden ratsastaessa ohi soihtuinensa,
ja hänen väkensä oli heti tuntenut kaksi entistä toveriansa, Arroyon
ja Bocardon. Hänestä tuntui helpommalta tieto, että kaksi näitä
uskollisempaa, Costal ja Claro, olivat lähettyvillä.

Hän siis lähestyi, huutaen heitä nimeltänsä, ja saatuaan samalla don
Kornelion näkyviinsä, hän kysyi, eikö tämän nimi ollut Lantejas ja eikö
tämä kerta ollut hänen vieraanansa Las Palmas-kartanossa.

-- Aivan oikein, vastasi don Kornelio, mielihyvissään siitä, että hän
näin huomasi olevansa ystäväin parissa paikalla, joka hänestä tähän
asti oli näyttänyt niin autiolta ja kolkolta.

Keskustelu don Kornelion ja hänen entisen kestitsijänsä välillä oli
tuskin alkanut, ennenkuin se jälleen keskeytyi. Metsämaisemasta, johon
Arroyo rosvoineen ainoastansa joku minuutti sitten oli ratsastanut,
näkyi kuusi ratsastajaa tulevan täydessä laukassa, kiivaasti, kuten
näytti, kuuden toisen takaa-ajamina.

Noiden kuuden ensiksimainittujen ratsastajien laukatessa hämmästyneiden
katselijainsa ohitse tunsi Costalin terävä silmä heidän joukossansa
kaksi entistä toveriansa Las Palmas'esta: Arroyon ja Bocardon.

-- Me olemme tässä vaarallisella alalla, toverini, hän kuiskasi
Clarolle. -- Ne ovat Arroyo ja Bocardo, luultavasti hallituksen
joukkojen takaa-ajamina. Kumpiko puolue tahansa päässeekin voitolle, ei
se ennusta meille niitäkään hyvää.

Tuskin oli hän vaijennut, kun kuusi jälkimmäistä ratsastajaa
laukkasivat ohitse yhtä kiivaassa vauhdissa kuin nuo toisetkin. Yksi
takaa-ajajista oli monta hevosmittaa noiden toisten viiden edellä.
Kumarruksissa eteenpäin milt'ei hevosen kaulaan, hän näkyi koettavan
pingoittaa jokaista jäntärettänsä, ja vaikka hänen hevosensa paremmin
lensi kuin nelisti, kiihoitti ratsastaja sitä yhä kannuksillansa.

Samassa tuo elukka pillamustui, säikähtäen Gertrudis'en kantotuolia
tahi jotakin muuta esinettä, kuorsasi silloin omituisella äänellä,
johon tuli vastaukseksi heikko huudahtus kantotuolin verhojen takaa.

Huudahtusta ei kuullut ratsastaja, joka, yksinomaan ajatellen
vihollisensa takaa-ajoa, riensi ohitse päätänsä kääntämättäkään.

-- Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Costal, -- luulenpa koko
maailman tulleen tänä yönä hulluksi! Kaikki ovat liittyneet yhteen,
keskeyttääksensä suuren Tlalocin uskolaisten hartautta.

-- Niin, se on peijakkaan kiusallista, vastasi Claro.

Lykäten loihtimisensa sopivampaan tilaisuuteen, riensivät neekeri
ja intiani pukeutumaan ja ottamaan aseensa, ollaksensa varustettuna
kaikkien aavistamattomain kohtauksien varalta, sill'aikaa kun don
Kornelio jäi maakartanon isännän luokse.

Costalin ja hänen toverinsa mennessä pois, kuulivat he hetken matkalla
äänen, joka lausui:

-- Tätä tietä, tätä tietä! Minä näin everstin juuri äsken ratsastavan
tästä ohitse. Joutuin! Juoskaamme täyttä jalkaa, muutoin hän jälleen
pääsee käsistämme.

Ei mitään vastausta tullut, mutta sitävastoin näkyi pari miestä tulevan
metsästä, jotka juoksivat ratsastajien jäljessä.

Tuskin on tarpeellista sanoakaan näiden kahden miesten olleen Gasparin
ja Zapoten. He olivat seuranneet everstin jälkiä tänne saakka,
Gasparin ollessa etevä jälkien etsijä. He olivat myöskin tunteneet don
Marianon seuroinensa, ja silmänräpäyksen oli Gaspar epäillytkin, eikö
hänen olisi annettava läsnäolostaan isännällensä tietoa. Mutta tästä
häntä kielsi Zapote, joka huomautti toverillensa, että don Mariano
mahdollisesti voisi estää sen viestin perille saattamista, joka heillä
oli everstille, nyt kun tiedettiin hänen olevan paikalla. Tämä syy
kumosi Gasparin arvelut ja kauemmin viivyttelemättä he jatkoivat don
Rafaelin etsimistä.




VIIDESKYMMENES TOINEN LUKU.

Kesken jäänyt kosto.


Niiden monien jälkien johtamana, joita rosvot, tietämättä tulevansa
takaa-ajetuiksi, jättivät, ei don Rafaelille sotamiehineen ollut näiden
seuraaminen vaikeata. Tuskin tuntiakaan San Carlojen maakartanosta
lähdettyänsä saivat he näkyviinsä Arroyon seuralaisineen, jotka yhä
etsivät donna Marianitaa järven rannalta. Don Rafaelin kiivaus oli
estänyt häntä salaamasta lähestymistänsä, muutoin olisi hän heti voinut
päästä verivihollisensa kanssa kahakkaan. Kuten asiat nyt olivat,
nelisti hän heitä vastaan aukealla kentällä sillä seurauksella, että
Arroyo kaukaa tunsi peljätyn vastustajansa ja, huomauttaen Bocardoa
vaarasta, hän kannusti hevostansa sekä laukkasi pois hurjassa
vauhdissa, toisten seuraamana.

Vaistomaisesti päästäen kovan huudahtuksen, riensi don Rafael eteenpäin
sen vihollisen jäljissä, jota hän niin kauan turhaan oli etsinyt.

Joka silmänräpäyksessä tuli välimatka takaa-ajajien ja ajettavien
välillä lyhemmäksi, ja, huolimatta jonkinlaisesta pedon rohkeudesta
taistelussa muita vihollisia vastaan, tunsi Arroyo nyt sydämensä
ankarasti leipovan, nähdessään takaa-ajajansa hänet pian saavuttavan.

Vihdoin tuli tuo peljätty silmänräpäys, jolloin rosvon täytyi pysähtyä
tappelemaan. Hän kuuli don Rafaelin hevosen olevan aivan lähellänsä ja,
kääntyen ympäri, hän tuimasti huudahti: -- Kuole, konna!

Samassa hän laukasi revolverinsa takaa-ajajaansa kohti.

Luoti, huonosti tähdättynä, lensi, kuitenkin sattumatta, don Rafaelin
pään ylitse, ja seuraavassa silmänräpäyksessä töyttäsi everstin hevonen
sellaisella voimalla rosvon hevosen kylkeen, että sekä hevonen ja
ratsastaja suistuivat maahan. Puoleksi tainnotonna kaatumisesta, ja
kannukset takertuneena satulaan, yritti Arroyo turhaan nousemaan ylös.
Ennenkuin hänen onnistui irtautua potkivasta hevosestansa, olivat don
Rafaelin ratsastajat ennättäneet esille sekä paljastetuin miekoin
seisattuneet hänen ympärillensä, samalla kun muut rosvot, joista ei sen
enempää lukua pidetty, kuin että heille annettiin pari laukausta, jotka
tappoivat Bocardon, jatkoivat hurjaa pakoansa.

Don Rafael laskeutui nyt hevosensa selästä, ja, pitäen väkipuukon
hampaidensa välissä, hän tarttui molemmin kourin rosvon käsiranteisin.
Turhaan koetti Arroyo irtautua tästä rautakourauksesta, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän makasi selällänsä, don Rafaelin polven raskaana
painaen hänen rintaansa.

-- Kas niin, huudahti don Rafael, -- sitokaa se konna!

Yks kaks kietoi eräs ratsastajista permensä kahdeksaan tahi kymmeneen
kertaan rosvon käsivarsien sekä jalkojen ympäri ja sitoi ne kovasti
toisiinsa.

-- Sitokaatte hänet nyt minun hevoseni häntään! käski don Rafael.

Vaikka hallituksen sotamiehet olivat tottuneet näkemään hirmuisiakin
kohtauksia, täytettiin tämä käsky kuolon hiljaisuuden vallitessa.
He tunsivat sen rangaistuksen kauheuden, jota nyt aijottiin panna
täytäntöön.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli rosvon ympärille kiedotun permen
pää lujasti sidottu hevosen häntään, ja sitten hyppäsi don Rafael
satulaan.

Ennenkuin hän kannusti hevostansa, loi hän vihan silmäyksen taaksensa
hänen isänsä murhaajaan, samalla kun halveksiva hymyily oli ainoa
vastaus tämän armorukouksiin.

-- Konna, teidän armorukouksenne eivät mitään hyödytä, hän hetken
kuluttua lausui. -- Antonio Valdez kuoli samalla kuolemalla, rukoillen,
kuten tekin, surkeasti henkensä edestä. Te tulette kuolemaan kuten
hänkin. Sen minä päätin, nähdessäni teidät Las Palmas-nimisessä
maakartanossa, ja nyt minä pidän lupaukseni.

Näin sanoen kannusti don Rafael hevostansa; eläin teki aimo harppauksen
ja pysähtyi sitten, oudostuneena hännässänsä olevasta painosta.
Rosvon vartalo, äkkiä temmaistuna eteenpäin, pysähtyi jälleen maahan,
hätähuutojon päästessä hänen väriseviltä huuliltansa.

Samalla hetkellä näkyi kaksi miestä juoksevan tälle paikalle niin
nopeaan, kuin heidän kintuistansa pääsi.

-- Sananen, herra eversti, Jumalan nimessä! huudahti yksi heistä,
tultuansa kuulomatkalle. -- Herran tähden, älkää ratsastako meidän
luotamme, ennenkuin olemme saaneet teitä puhutella.

Mies, joka tätä huusi, ei ollut kukaan muu kuin Zapote, ja hänen
toverinsa oli tietysti Gaspar.

-- Keitä nämä miehet ovat? kysyi don Rafael vihastuneena. -- Oh,
tekö, ystäväiseni, siellä olettekin, hän jatkoi lempeämmällä äänellä,
tunteissaan molemmat metsässä tapaamansa miehet, joiden neuvot olivat
hänelle olleet niin suureksi hyödyksi. -- Mitä teillä on minulle asiaa?
Näettehän minulla tällä hetkellä olevan toimittamista.

-- Niin, vastasi Zapote, -- me näemme teidän ylhäisyydellänne olevan
toimittamista ja tulleemme sopimattomalla ajalla. Vai niin, herra
Arroyo'ko teille nyt antaa toimittamista. Mutta, teidän ylhäisyytenne,
tietäkää, että meillä on teille viesti, ja että olemme juosseet
teidän perässänne kaksikymmentä neljä tuntia, saamatta sitä teidän
kuultaviinne. Se koskee teidän henkeänne tahi kuolematanne.

-- Armoa! Armoa! huudahti Arroyo rukoillen.

-- Suu kiinni, pöllöpää! huudahti Zapote halveksivasti entiselle
päälliköllensä. -- Ettekö huomaa hänen ylhäisyytensä meitä
puhuttelevan. Te häntä estätte.

-- Viesti hengestä tahi kuolemasta? kertoi don Rafael, ja hänen
sydämensä paisui äkillisestä toiveesta. -- Kenen luota te tulette?

-- Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi käskeä miehiänne hiukan syrjään,
kuiskasi Zapote. -- Meillä on lemmenviesti, hän lisäsi vieläkin
matalammalla äänellä.

Everstin käskevästä viittauksesta vetäytyivät ratsastajat syrjään, ja
hän oli nyt ainoastansa airueiden parissa.

Mitä nämä hänelle sanoivat, ei tarvitse kertomista; riittää, kun
tietää, everstin ilosta huudahtaen pistäneen jotakin poveensa,
nähtävästi käärön, jonka airueet hänelle antoivat. Nämä puolestansa
näkyivät iloisesti hyppivän kentällä, kun eversti oli heille pari
sanaa lausunut, jotka näkyivät Zapotessa vaikuttaneen ikäänkuin
tanssimataudin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä paljasti eversti väkipuukkonsa ja
huudahti korkealla äänellä:

-- Jumala ei tahdo tuon miehen kuolemaa nyt. Hän on lähettänyt nämä
miehet hänen henkeänsä pelastamaan. Minä näen tässä Jumalan sormen.

Ja unohtaen, että hänen vallassaan nyt oli verivihollisensa, hänen
isänsä murhaaja, unohtaen, valansa ja ainoasti muistaen Gertrudis'elle
antamia lupauksiansa, kääntyi hän satulassaan ja viilsi poikki permen,
jolla rosvo oli sidottuna hänen hevosensa häntään.

Halveksien niiden kiitosten kuultelemista, joita konna hänelle tuhlasi,
hän jälleen kääntyi viestintuojiin.

-- Missä hän on, joka teidät lähetti? hän matalalla äänellä kysyi.

-- Tuolla, vastasi Zapote, osoittaen ratsastajaryhmää, joka tällä
hetkellä näkyi lähestyvän rantaa myöten, kantotuolia ympäröiden.

Roncador, ollen irti siitä ihmisruumiista, joka sitä näin oli
peljästyttänyt, ei enään vastustellut kannuksien ottelemista, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä se laukkasi siihen suuntaan, jossa
Gertrudis'en kantotuolin verhot näkyivät kuutamon himmenevässä valossa.




VIIDESKYMMENES KOLMAS LUKU.

Loppu.


Olemme päässeet näytelmämme loppukohtaan. Ostutajärven rannoilla, jotka
näin vähässä ajassa olivat nähneet niin monta tapausta, vallitsi taasen
äänetöin hiljaisuus.

Jo oli don Kornelio molempine toverinensa kadonnut Oajacaan vievän tien
seutuvilta.

Muuan matkue näkyi hitaasti liikkuvan San Carlos'een päin. Matkuen
edellä liikkui kantotuoli Gasparin ja Zapoten kantamana, jotka astuivat
aivan vaitonaisina, ja tässä kantotuolissa lepäsi valkoisiin puettu
nainen, espanjalaisen don Fernando Lacarran kuollut vaimo, Marianita.

Ennenkuin intiani oli paikalta poistunut, oli hän neekerin seuraamana
palannut sille paikalle, jossa suuren Tlaloc'in puoliso, Matlacuezc,
muka oli hänelle ilmestynyt ja jossa hän suureksi pettymykseksensä
oli huomannut donna Marianitan makaavan kuolleena, sydän luodin
lävistämänä. Se oli sama luoti, jonka yksi Arroyon rosvoista oli
ampunut Costaliin, juuri kun tämän piti tarttua Matlacuezc'iin, joka ei
ollut kukaan muu kuin don Fernandon nuori vaimo, kun oli ruo'ostossa
etsinyt piilopaikkaa takaa-ajajiltansa.

Vähää matkaa paarista seurasi don Mariano palvelijoineen ja vielä
perempänä tulivat matkuessa don Rafaelin ratsastajat. Hiljaista,
juhlallista äänettömyyttä he kaikki noudattivat, ikäänkuin hekin
olisivat yhtä suuren murheen rasittamina.

Mutta asia vaan siltä näytti; sillä tässä matkuessa oli kuitenkin
kaksi henkilöä, joiden sydämet tällä hetkellä tunsivat suurinta
onnellisuutta, mitä ihmislapsille maan päällä suodaan. Kumpikin olivat
nyt vakuutetut molemmanpuolisesta, pitkien kärsimysten koettelemasta
rakkaudesta, joka tuskin oli vaatinut liian suuria uhreja, koska
entiset tuskat nyt olivat muuttuneet niin suureksi iloksi, kuin heillä
nykyään oli.

Milt'ei saman matkan päässä don Marianon varusväestä ja ratsastajista,
jotka matkuen perässä kulkivat, näkyi, näet, kaksi henkilöä, toinen
leväten kantotuolissa ja toinen ratsastaen sen vieressä. Tuskinpa
on tarpeellista sanoakaan, kuka kantotuolissa lepäsi, tahi kuka
tuo pitkävartaloinen ratsastaja oli, joka kumartui satulastansa,
kuiskaellen niin hiljaa, ett'ei kukaan hänen sanojansa kuulisi, paitsi
se, jolle ne olivat aijotut.

Oman onnensa valtaamina, eivät kumpikaan vielä tietäneet äsken
tapahtuneesta, kauheasta onnettomuudesta. Jumala oli don Marianolle
armollinen, lohduttaen hänen sydäntänsä rakkaan tyttärensä
menettämisestä, antamalla hänen nähdä toisen tyttärensä sanomatointa
onnellisuutta. Hän tiesi Gertrudis'en suuren rakkauden sisareensa, ja,
peljäten hänen nykyisessä huonossa terveydentilassa ilmaista hänelle
tuon surullisen uutisen, oli hän päättänyt pitää sen tältä salassa,
kunnes sopivata tilaisuutta sen ilmoittamiseen ilmestyisi.

       *       *       *       *       *

Lopulta oli viimeinenkin ratsastaja everstin varusväessä kadonnut
lähellä olevaan metsään, jättäen Ostutajärven rannat yhtä tyhjäksi,
ikäänkuin siellä ihmisiä ei koskaan olisi liikkunutkaan.

Tämä tyhjyys oli kuitenkin näennäinen. Rannalla, sillä kohdalla, jossa
rosvojen takaa-ajaminen oli päättynyt, makasi kaksi ihmisen tapaista
maassa. Toinen niistä oli kuollut, ja toinen, vaikka vielä hengissä,
oli yhtä liikkumatoin. Ensinmainittu oli Bocardo, joka oli saanut
surmansa erään don Rafaelin joukkoon kuuluvan ratsastajan luodista.
Hengissä oleva oli Arroyo, jonka, kädet ja jalat sidottuina, oli
mahdotoin paikaltansa liikkua. Siinä hän makasi kenenkään säälimättä
tahi hänelle auttavaa kättä tarjoamatta, pian joutuvana korppikotkien
tahi aavikkosusien uhriksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61256 ***