*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61941 *** Note: Project Gutenberg has other volumes of this work. Volume I: see http://www.gutenberg.org/ebooks/61117 Volume II: see http://www.gutenberg.org/ebooks/61655 Volume III: see http://www.gutenberg.org/ebooks/61749 MANSIKOITA JA MUSTIKOITA IV Oma maa mansikka. Muu maa mustilta. Helsingissä, Theodor Sederholmin kirjapainossa, 1863. Paino-luvan antanut _L. Heimbürger_. SISÄLLYS: I. Pienempiä runoelmia. Tallitatko kuvan (Runebergin mukaan). S--n. Lohdutus. " Keväälle. " Kyrönkoskella. " Kerjäläinen. " Rauta. K. Neidon lohdutus. " Kevät. M--n. Lintunen jos oisin. K. W.--n. Päivän nousu. T. b.g. Lasten laulu kesän tulosta. " Murheen lapsi (Herderin mukaan). B. k. G. Lähde. " Suomelle. Saxbäck Keuhkotautinen. " Onkija. " Ehtoo-tähti. --ax-- Ijäinen isänmaa (Suomennos). " II. Kuun tarinoita. Suonio Kuun tarinoita. III. Wuosien sadoista. A. W. Lindgrén. Erä-Pyhä. Klaus Götrikkinen. Miekan ostaja. Pyhän Henrikin Juhla Agnes Lichtenau. Merellä. Tappo-kedolla. Luostari-neito. Tähtien tutkia. Yö-matka. Behmgerichte. Jumalan tuomio. Pääte. Tallitatko kultani kuvan. (Runeberg.) Lähtöselle kerran puhui poika: "Lähde, niitun silmä, ilkivalta! Sinussa on monta sataa kertaa Kuvansa jo nähnyt kultaseni. Mutta tallitatko kuvasensa, Säilytätkö sen? Et ikänänsä. Kuva katoo, kun hän pois on mennyt, Turhaan sitä sitten haen täältä. Rankaisenko nyt sua häijy lähde, Ryötän, sekoitanko vetes kirkkaan, Sotken, tallaanko sun kukka rantas?" Lähde sinisilmä tähän lausui: "Mintähden mua rankaisisit, Minun ryöttäisit ja sekoittaisit, Kukat sotkisit mun vierilläni. Enhän ole muu kuin veden tyttö, Sydäntä ei mulla sykkimässä, Werta lämmintä ei suonissani, En voi rakastaa, ei rakkaan' olla. Toista kun ei oma poves lämmin, Oman sydämesi lämmin lähde Säästä kauemmin sun kultas kuvaa, Kuin hän vieressäsi kukoistaapi." Lohdutus. Älä itke, poika, vaikka oma kultas otettiin, Älä raukka vaikertele, usein, usein käypi niin, Älä valvo yöt ja päivät, ällös vaikein valita, Eihän aina ihmisille ilopäivää tarita. Turhaan kaipaat, älä tyhjään kyyneleitä vuodata, Ota toinen kulta sulle, ota taivaan Jumala, Hän ei jätä, hyljää ketään, aina vaan hän rakastaa, Yksikään ei ikänänsä tätä kultaa sulta saa. Keväälle. Kevä jo joudu, jo kahleista päästä Talven tallaamat, sulata jää. Älä nyt aurinko säteitä säästä, Joudu jo, nouse jo lämmittään. Nukkunut luonto jo herää, jo herää, Aika on elää. Kevä nyt joudu jo Suomenkin maahan, Kauas karkoita täältäkin jää, Joudu jo pimeys kukistamahan, Rakkaus rinnoissa sytyttään, Nukkunut kansa jo herää, jo herää, Aika on elää. Kyrönkoskella. Wieri jalo vesi, vieri, Kuohu koski julkea, Walko vahtosena pyöri, -- Kuka voi sun sulkea? Kovin huuhuu koskes humu, Yöt ja päivät soittelee, Suvet talvet virtas sumu Liki-tienot peittelee. Olet niinkuin sydämeni Aina, aina rauhaton, Aina sekin huokailevi: Woi kun olet armoton. Kerjäläinen. Huuleni jo vaalistuvat Talven kylmän kynsissä. Woinko pohjan nuolet kovat Ryysyissäni kärsiä? Kuule Luoja rukous, Kerjäläisen huokaus. Wilu nääntää, nälkä puree, Mistä lievitystä saan? Kuka köyhä parkaa suree, Kuka nälän sammuttaa? Kuule Luoja rukous, Kerjäläisen huokaus. Woimat loppuu, jäsen jäätyy, Kauas vielä ihmisiin. Isä taivaan! veri hyytyy, Kuinka jätät minun niin. Kuule, kuule rukous, Kerjäläisen huokaus. Jopa kuulet, tuolla, tuolla Mulle tulee auttaja. Ei nyt enää täydy kuolla. Kiitos rakas Jumala! Kuule aina rukous, Kerjäläisen huokaus. Tuolla tulee Pelastaja. Ei hän kiellä, Kun hän näkee Kyyneleeni Poskilleni Jäätyneenä, Wie hän, vie hän Minun heikon Heityväisen Kerjäläisen Täältä kylmän Kourasista, Täältä kuolon Kahlehista, Saattaa ihmisasumiin, Kuulee rukoukseni, Kuulee huokaukseni. Riennä, riennä turvakseni Jopa kohta saavuttaa -- Auta, kuule kurjan ääni, Älä, älä jätä vaan. Kuule, kuule rukous, Kerjäläisen huokaus. Woi hän menee, ei hän kuule Muista tyly vaivaista, Etpä tulevankaan luule Koston kerran taivaasta. Muista silloin rukous, Kerjäläisen huokaus. Sydän synkkä oli sulla, Kova, kylmä, raudasta. Tilille sun täytyy tulla, Kerran nousta haudasta. Muista silloin rukous, Kerjäläisin huokaus. Älä tuomiolla kiellä Kovuuttasi armotoin, Älä -- mitä näen tiellä! Kuka tuolla makaa noin -- Muista nyt jo rukous, Kerjäläisen huokaus. Pian kosto Kohtasikin, Pian murti, Maahan sorti. Ei nyt enää Sydämesi Synkkä syki, Ei nyt enää Kerjäläisen Walitusta Korva kuule, Käsi on jo Hermotonna, Silmän säihky Sammununna, Kasvot lunta Waaleammat. Niin on -- niin on -- Tuolla tuolla Taivahassa Kaiken Luoja Kaikki säätää, Kaikki hänen Wallassansa. Hän on kovan Lannistaja Hän on heikon Pelastaja. Yksin hän on minunkin Tuki, turva viimeinen. Rauta. Suossa synnyin, suossa kasvoin Wenyin suossa viatoinna Äitin armahan povella, Mannun maammoni sylissä, Poistoin purpuran punaisna Ruskeaisna ruostehena. Ilkeä inehmon lapsi, Minun suostani sivalsi, Ryösti rinnoilta emoni, Otti ikiorjaksensa. Tunki takkini tulehen, Tuhkin purpuran tuherti: "Harmaja on orjan takki, Kulonkarva käskyläisen!" Pieksi paljoinsa poloista, Mua muokkasi vasaroin: "Notkeaksi orjan niska, Sujuvaksi orjan selkä!" Työnti tuimahan tekohon, Käski työhön kauheahan: Mene puita puremahan, Korven hongat kaatamahan, Heinät taittamaan heleät, Kukat katkomaan koreat, Kaikki siivin siukovaiset, Jaloin neljin juoksevaiset Terin tuimasti tuhoa; Myöskin mannun maammosesi Rinta raatele vakoihin! Tästä työstä kauheasta, Näistä pilloista pahoista Kaikki luodut kammoavi, Mua vaivaista vihaavi. Mutta malta, häijy herra, Waro ilkeä isäntä! Itse orjoa opetit, Itse neuvoit ilkeäksi. -- Kun ma raivohon rupean Yllyn vallan vimmaiseksi. Oman heimosi hävitän, Wiilen veljesi paloiksi, Sisaresi siipaleiksi, Sinun itsesi katalan Wirun sydänverissäsi Kylven keuhkosi kodassa. Siinä sitten pestyäni, Pestyäni puhtahaksi, Kiillän taasen kaunihina, Paistan purpuran punaisna Entistäi ehompanani. Neidon lohdutus. Muinoin houkka huokaelin, Wähätietoinen valitin, Koska kultani erosi, Armas läksi muille maille. Nytp' en aiheetta apeudu, Suotta itkekään eneä, Keinon keksin tuskalleni, Mutkan murheelle osasin: Lähtiess' en luovukana Erotessakaan eroa! Eron päivä kun tulevi, Sulho tielle suoriuvi, Merenrannalle menevi -- Riennän rannalle minäkin: Siinä vielä viivyttelen Kovin kahlehin pitelen. Kunpa pääsneekin käsistä, Pursin poies purjehtivi, Jokos jättää mun jälelle? Empä jää mä sittenkänä! Jalka jäänevi jälelle, Mutta silmät seuroavi Ulapan siniselille, Lakkipäille lainehille. Kunpa kultani kadonnee, Etten hänt' erotakana, Silmini selitäkänä, Joko jättää mun jälelle? -- Empä jää ma silloinkana, En jää silloin, enkä milloin, Enkä ilmoisna ikänä! Josko jääkin silmä-raiska, Taivon raukeaa rajoille, Ajatukseni ajelen, Työnnän mielein miettehiä, Ajan toivoni tuliset, Työnnän hehkuvat haluni! Ne ne parvessa pysyvi, Sulhoani seuroavi, Wäsymättä, uupumatta Hetkekskänä jättämättä, Waikka kulkis kaiket rannat, Waikka äärihin maailman! Kevät. Kohta lumi maamme heittää, Kohta ruoho jälleen peittää Niityt, peltoiset. Kukkaiset ne myhäellen Päänsä nostelevat jälleen, Peittäät ketoiset. Järvet aaltojansa nostaat, Taivaan kauneutta vastaat Kuvaellen sen. Lähde kiirehesti juoksee Innotellen järven luokse, Siihen upoten. Lintuiset ne avaralla Lentelevät taivahalla Tänne tullessaan. Mikäs oiskaan syynä että Pohjolan te voitte jättää Armaan, ihanan? Talvi varmaan etelähän Saatti teidät menemähän Kylmill' ilmoillaan. Luonto uudellensa herää Ympärillensä hän kerää Kaiken kauneuden. On siis Pohjolassa täällä, Meillä kauniilla keväällä Elo mieluinen. Lintunen jos oisin. Lintunen jos oisin Ja lenneskellä voisin, Armaan luoksi lentäisin Sylihinsä rientäisin. Lintunen jos oisin Ja viserrellä voisin Armaastani laulaisin, Häntä aina kiittäisin. Lintunen jos oisin Ja pesitellä voisin, Armaalleni tekisin Pesän hyvän, kaunihin. Päivän nousu. Aurinko jo armias Nostaa kasvojaan, Ole terve tultuas Tuttu kaiken maan. Nytpä kaikki heräävät Päivän valohon, Kaikki myöskin siirtyvät Uuteen armohon. Suuret, pienet nousevat Leposijaltaan, Askariinsa tarttuvat Uusill' voimillaan. Lintusetkin alkavat Laulun lehdossaan, Luojallensa kantavat Kilvan kiitostaan. Ota korviis Taivainen Kiitos minunkin, Mielehes suo elänen Päivän tämänkin. Koska viimein vaipunen Haudan povehen, Auta sieltä herännen Iloon ijäiseen. Lasten laulu kesän tulosta. Kevät tuli, oi jo tuli Kevät-ilma iloineen, Tuli toki toivottumme, Tuli suvi suloineen. Kevät tuli, läksi talvi, Läksi tuulet tuiskuineen, Poijes kulki kokonansa Kylmä talvi tapoineen. Kevät tuli, lumi suli, Lehti puihin puhkeaa, Kaikki paikat Pohjolamme Ruohoisiksi rupeaa. Kevät tuli sekä tuli Päivä armas paisteineen, Ilmassamme iloella Kesäkauden kukkineen. Kevät tuli, käki tuli Kuusihimme kukkumaan. Kuku, kuku, kultarinta, Yli koko meidän maan! Murheen lapsi. (Herderin mutaan.) Mustasilmä murheen impi istui Ajatellen itseksensä kerran Pyöriväisen virran penkerellä, Kuvan muodosteli miettiessä Savesta hän silloin sormillansa. "Mitä teet sä, miettiväinen neito?" Kysyy Luoja hältä tullessansa. "Kuvan tein ma savesta, voi anna Eläväinen henki sille, Luoja!" "Eläköön vaan olkoon hallussani!" Kuva kohta liikkuu, hengittävi; Mutta Murheen impi rukoileepi: "Heitä, Herra, heitä valtahani Omain sormieni valmistama!" "Mun se on, ma hengen sille annoin", Wakavasti Luoja vastaa hälle. Näin kun väittelivät keskenänsä. Tuli siihen myöskin Mannun eukko: "Mun se ompi, Murheen tyttö multa Sylistäni otti lapsukaisen." Silloin lausuu Luoja viisahasti: "Tulee tuolla vanha Wäinämöinen, Hänpä olkoon seikan selvittäjä." Waka, vanha, viisas Wäinämöinen Taitavasti riidan ratkaiseepi: "Omaksenne ottakaa se kaikki, Sillä niin on Onni sallinunna; Sinä, jonka elämäns' on lahja, Ota henki siltä kuoltuansa, Sulle, Maa, sen luut on heitettävät, Sillä muu ei ole antamasi. Waltahasi on se, Murheen impi, Elinajaksensa annettava. Jolloin vielä maassa hengittääpi, Et sä koskaan luovu lapsestasi; Päivä päivält' on se puuhoava, Kunne viimein vaipuu hautahansa." Toteentunut onkin Onnen päätös, Ihminen on lapsi nimeltänsä; Murheen oma on se eläissänsä, Mutta kuoltuansa Maan ja -- Luojan. Lähde. Wuoren jylhän kainalosta Selvä lähde kumpuaa; Salon synkän kukkasia Ainoasti kostuttaa. Mutta korvesta se rientää, Muille maille vierevi, Paisumalla kasvaa, kohta Wirtana se kuohuvi. Ylpeänä silloin juoksee, Esteet matkaltansa luo, Pellot, niitut kostuttaapi, Siunausta niille tuo. Niinpä joka yleväinen Ajatuskin syntyvi, Ihmismieleen kätkettynä Elämähän syttyvi. Tuntemattomana viipyy Suljettuna rintahan, Kunne murtaa kahlehensa Rientämähän maailmaan. Eteenpäin sen pyrkiessä Yhä voimat vahvistuu, Pimeyden valhekuvat Jo sen tieltä kalvastuu. Totuuden se korottaapi Kirkkahasti loistamaan Taikka mielet taivuttaapi Ihanuutta tuntemaan. Suomelle! [Tämän runoelman synnytti puhe, jonka Prov. Lagus piti yliopiston Juhlasalissa 6 p. Huhtikuuta 1861, jossa puheessa hän koki näyttää ja todistaa Suomalaisilla kansoilla olleen loistava muinaisuus Persian maalla, jossa kallioihin hakatut kirjoitukset olisivat Suomalais kielten heimoa ja alkuperää, niin muodoin todistaen kuinka esi-isämme muinoin kävivät muitten kansain etunenässä sivistyksen ja historian teillä. Tämä puhe löytyy "Litteraturblad" nimisessä ruotsalaisessa kuukauslehdessä. Myöskin Mehiläisessä on Koskisen lähettämä selitys tästä asiasta.] Oi Suomen kansa heräjää! Ei kelpaa nukkua; Kah! armas päivä sädestää Jo taivon lakeilta. Ah, kauan kesti unesi, Jo joudu armas Suomeni! Et muinoin armas maannut näin, Kuin mailla Persian Sä sivistyksen eteenpäin Sait viedä armahan, Sä riensit kansain edellä Ja olit aina vilpeä. Siel' oli armas asua Sun kotimaillasi, Sull' oli maine, kunnia, Oil lämmin veresi, Oil päivän paiste armainen -- Oi koti oli kultainen. Sä kallioihin kalkutit Runoja syviä, Wiel' että toiste tuntisit Kotoa entistä; Jos vieraillekin vierisit, Omille että osaisit. Sun vieras kansa Intian Pois sorti mailtasi, Jo saattoi maille Pohjolan Pois palmupuiltasi; Siell' osui tuuli tunturein, Ja nälkä, kurjuus jäätynein. Siell' tuuli tunteet jähdytti Masensi mieliä, Ja nälkä kurjat näännytti, Oil kurja elämä; Niin luopui kansa nukkumaan, Unohtaakseen vaivojaan. Niin tuntureilla nukkuupi Se kansa mainio; Kyll' aika armas rientävi, Ja päivä koittaa jo; Waan kansa nukkuu unensa, Ei tiedä ajan kulkua. Jo nouse armas Suomeni, Enään äl' uinaile! Herätä kaikki veikotki Ja edes rientele! Jo saivat kauas kumppalit, Sä joudu, ettäs tapaisit. Herää! Jo vieras löytänyt On kotomaitasi, Hän on sun runos keksinyt Ja oman kielesi; Isäisi haahmot manaavat Ja töille sua kutsuvat. Herää ja muista vanhoa Isäisi kunniaa! Iloiten muista muinoista, Ja toivo tulevaa! Tää muisto eikö lämmitä? Tää toivo eikö elätä? Keuhkotautinen. Jo olen kihlattu, mun morsian On kaunis, hyvä, suloinen, Ja katsanto sen armahan On lempeä, kuin kukkanen; Hän on niin kaunis, ihana, Waikk' onkin muoto vaalea; Mun morsian on kuolo. Hän kohta rientelee mun syliini Ja sulhoansa suutelee, Hän lepyttää sydäntäni, Sen aallot hän asettelee; Ei kuohu veri tultua Mun armaani, se ainoa; Mun morsian on kuolo. On kylmä kultani, sen suutelo Wie veren poskiltanikin, Ja kuitenkin hänt' ootan jo Hän on minulle mieluisin: Hänen sylissä sammuvat Sydämen myrskyt, riehuvat; Mun morsian on kuolo. Jo olen kihlattu! ja kaunis on Mun morsian, mun armaani; Sen poski kyll' on ruusuton Jo kalveat sen huuletki; Waan sulo loistaa silmistä, Ja muoto sen on lempeä; Mun morsion on kuolo. Onkija. Jo armas päivä kultineen Idästä koittaa, Ja voimia yön uupuneen Jo valo voittaa, Jo usma nousee järviltä, Ja peite hajoo vesiltä. Ma työnnän veelle veneeni Sinille sysään, Ja heitän kohta riippani Selälle syvään; Nyt lasken vavan valvomaan Ja ongen heitän ottamaan. Jo tärppii! ompa kaloja Kosolta täällä; Nyt nykkii ahven, ootappa! Jo oot veen päällä! Ai, pääsi paha pötkimään Ja heitti jo hyvästiään. Wiel' nykkii, näykkii ahkeraan, Ja ilomielin Ma veneeseni nostan vaan Nyt mielin määrin; Ja koht' on koso saatuna Kaloja kaikenlaisia. Waan päivä kun on noussut nyt Jo paistamahan Ja kultaani herättänyt Ihailemahan. Ma kullan luokse soutelen Ja hälle kalat kantelen. Hän vastahani rientelee Nyt huna huulin, Ja sulhoansa kättelee Hän sulo silmin; Ma tarjoon hälle saaliini, Hymyillen kauno kiittävi. Siell' istun hetken suruton Luon' armaseni, Ja lähtiissäni suutelon Saan palkakseni; Niin rientää päivä rattosaan, Kun kultaani ma nähdä saan. Waan kunpa vuosi kuluupi, En tänne juokse; Mun kulta silloin muuttavi Jo minun luokse; Siell' yhdess' kalat keitetään, Ja elon aikaa eletään. Ehtoo-tähti. Kun iltasella katselen Tuhansin tähtijä, Min' ihmetellen aattelen Ijäisen sääntöjä. Minulle tähti mieluisa Ja aina armahin On ehto tähti riemusa, Se kaunis kirkkahin. Se sama tähti vuorostaan Taas aamu tähtenä Käy aamun koita ennustaan Ain' yhtä helevä. Sit' ihannellen usehin Sumeesti sydän lyö: Niin nousee toivon tähtikin, Kun yltää kuolon yö Ijäistä uutta eloa Taas toivo odottaa, Kosk' aamutähti ihana Sen aamun alottaa. Kun nä'en tähden kirkkahan, Se mieltä miellyttää: O, veiskö kulku kuolevan Myös sinne siirrettää. Kun henki Herran tekoja Saa maassa miettiä; Se herättääpi haluja Ylemmäs ehtiä. Kas toivon tähti helottaa, Ett' ijäisyyden tie, Jok' ahdingosta erottaa Myös tähti-tarhoin vie. Ijäinen Isänmaa. (Suomennos.) Maa armas autuitten maa Joss' asuu Jumala! Siell' ylempänä maailmaa Ja tähti taivast' avaraa, Me saamme kyllin iloa; Siell' asuu Jumala. Suloinen siell' on ollamme Ja suotu kaikkea, Jos kuinka tääll' on osamme, On taivas kotomaanamme; Mit' olis maassa onnea Niin armast' anoa? Siell' yli pilvein on se maa, Ei silmiin siinnä se; Ei löytä nyt sen satamaa, Pois kauvempana kuolemaa, Kuss' asuu Wapahtajamme, Siell' ompi kotomme. Jos omaisemme maailman Me täällä saisimme, Jo maassa kaiken kunnian, Kuin olle osa kuolevan; Niin sentään siihen maahamme Palaisi mielemme. Kuin kukka vielä kuoressain, Tuleentuu aikanaan; Niin Edenikin odottain Meill' aukeneepi autuain; Sitt isänmaassa veisataan Ijäistä veisuaan. Kuun Tarinoita. Kuun tarinoita. Suutuksissa on aurinko ollut Suomi-raukallemme. Koko viime kesään se tuskin kehtas näyttää kasvojansakaan, ja kun ei sen tarkka silmä ollut heitä kurin alla pitämässä, eivät ole viljatkaan huolineet tehdä velvollisuuttansa: mitkä laiskuudesta eivät ole kasvaneet yhtään, mitkä ilkoisillaan eivät tehneet muuta kuin kelvottomia häränjyviä vaan. -- Minullepa on kuukin ollut äissään, tiesi häntä mistä syystä; onhan noilla suurilla herroilla aina syitä, tärkeitä syitä, joita ei kuitenkin sovi halvoille kuoleman alaisille ilmoittaa. Meidän velvollisuutemme on tyytyä siihen, että on syitä, tärkeitä syitä. Sanalla sanoen, kuu ei ole usein ollut sillä armollisella tuulella, että olisi ruvennut ilmoittamaan minulle maailman salaisuuksia ja eihän tuhma meikäläinen ole Jumala, että tyhjästä voisi jotain luoda. Mitä kuu leppeämpinä hetkinä on päästänyt suustansa ulos, sen vähän olen nyt tähän kerännyt. Lieneekös tässäkin viljassani paljon häränjyviä, sitä en tohdi sanoakaan; siitä voisi kuu minulle suuttua vielä pahemmaksi. Maista hyvä lukija itse, ja jos sitten rupeaisi suolias puremaan, niin älä minua syytä, vaan omaa itseäs; eihän Sinun ollut pakko näihin ryhtyä! 1. Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka _Taunus_ nimisenä, Reinvirran rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjoisvartta, näkyy puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin kirjoituksineen j.m.s. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus: se on _Roomalaisleiri_. Ikään kuin hautakivi nurmen alla nukkuvan miehen muistoa säilyttää, niin nämät jäänöksetkin johtavat mieleen sen ajan jolloin Rooman maailmavalta ulottui tähän saakka. Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina. Silloin kävi Roomalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli rakettu esteeksi Germanian metsikköjen ryöstöretkille. Kaksi legionaa oli tässä majassa. Wahvat vallit sulkivat sisällensä avaran neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta. Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa kivikartanoissa. Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista helinää. Ma katsahdin sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsikköjen maassa, aivan silloisen "maailman" rajoilla. Siinä huikaisi silmiä roomalaisen sivistyksen koko komeus jo koreus: marmorapielet laen kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä jo Salernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän ympärillä peitetyt kalleilla purpurakankaalla. Kullakin penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä tanssi. Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi. -- Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui: "Kasvakoon ja kukoistakoon Rooma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa rannoilla ja kuin lainehia meressä. Waltansa on jo nytkin ääretön: tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos virtaa -- Indus-virtaan, josta uljaan Aleksanterinki täytyi kääntyä jälilleen, -- Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka -- on pian koko maailma Rooman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, jossa hyytyvän meren aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä taltioita vastaan. Mutta kerran on Rooma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä korpikin kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät metsikötkin maistaa, kuinka Roomalaisen ruoska orjan selkälihaa hyväelee! Nuot kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene maatansa varjelemaan, vaan vievät naisiakin tappeluun! -- Olettekos", lisäsi hän kumppaniensa puoleen kääntyen, "olettekos veljet nähneet sitä hurjaa naisleijonaa, mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se pitää haettaa tänne, että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren kontastelemista, näiden gaselli-sääristen Idän keijukaisten tepasteluun." Samassa taputtikin hän käsiä orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa sen vangitun neidon. -- Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäälle, vaatteet riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna; silmiä vaivutti enemmiten häpy maahan, mutta välistä kohosivat salamana välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi epätoivoa, paloi vihaa ja kesytöntä huimuutta. "No hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin", sanoi ylipäällikkö, "etkös minun ja noiden korkeasukuisten herrain ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinko karhuttarenne polvia notkuttelevat?" Wanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian elävänä kuvana, säikähtynein, miekkojansa tapailevien Roomalaisten edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet ja silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan: -- "Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah maailma kääntyy mullin mallin! "Tuho mahtavan tulevi, Kurjan koittaa kostopäivä! "Ma näen -- -- ma näen -- -- Rooman muurit murtuu -- -- hurja vihollinen vyöryy sisään -- komeat kartanot ovat ilmitulessa -- aarteet ryöstetään, riistetään -- miehet vaipuvat veriinsä -- vaimot ja lapset viedään orjuuteen! -- Kadonnut on Rooman komeus ja valtansa vyöryy kuni nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! -- Ja Germania riemuitsee vapaana, se loistaa Rooman voittajana!" Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui: "Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei muu auta, niin auttaa rauta!" -- Samassa tempasi hän, ennenkuin kenkään kerkes estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen syvälle rintaansa. Hämmästyksissään seisoivat Roomalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu oli paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian naiset olivat mainiot ennustustaidoltaan. Mitä jos tämä tulevan ajan salaisuudet oli ilmoittanut? Mitä jos Rooman tuhohetki todellakin oli lähenemässä? 2. "Oletkos", sanoi kuu, "käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen loistaa Sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta menepäs kerran kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi muutamia vuosisatoja taammaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää vanhan niinkuin pulieraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet noita kapeita katuja, noita sopeita solia monimutkaisin koukeroineen, noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusella voi tervehtiä naapuria käsiä pudistamalla. "Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhanaikuinen luonne on vielä näkyvämpi, -- se on Juutalaisten korttieri. Siinä ovat kadut vielä kapeemmat, solat vielä supeemmat, ylikerrokset ovat kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja romua, niin täynnä tunkevia, rähiseviä kaupittelevia ihmisiä. "Tämmöiseen Juutalaiskorttieriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungissa kuului vielä kansan hälinää ja rähinää, mutta Juutalaiskorttierissa oli hiljaa kuin haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Sulkiessaan erästä huoneriviä myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes huomata valoa niiden sisältä; mutta mistä raosta ei säteeni suikahda! -- Sisällä oli aivan toisenlainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja, yltympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin. Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista syötiin ja juotiin herkullisesti. "Wanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee. Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki! Sinä kyllä olet hävitettynä, ettei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja kansas ompi hajalla vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala salli että Juosep myötiin orjaks Egyptiin, siks että siellä tulis Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta tulla hajotetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja haltiaksi. -- Mitäs noista Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista, noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan -- kaikkihan ne jo nytkin ovat meidän käskyläisiä, meidän orjiamme! Rahattamme ei ne pääsis liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän pantiksi antaa viljavat vainiot ja viinamäkensä, antaa komeat linnat, jopa halvat ruumiit ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli orjuudessa kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!' Wanhuksen silmät, hänen niin puhuessa, paloivat tuimalla tulella ja tulta säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: 'Nyt juuri suoriuvat he menemään Mahometin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana! Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. -- Ja kerran kun ikävöity Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen, silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se kuninkuuttansa peittelee, -- silloin koittaa koston päivä!' -- -- -- "Wanhuksen viime sanat näkyivät koston peikot herättäneen unestaan. -- Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: Kuolemaa Juutalaisille! Kuolemaa Wapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan äitinsä kohdussa! "Waalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut; paetkaamme pakanoita!' "Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimpine aarteineen ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rautaan, missä heillä oli vene. -- Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko, kaikki raastettiin ja riistettiin, haaskattiin ja hakattiin. -- Ja kun aamupuolella jätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin tuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveeta Esaias sanoi: Maanne on kylmillä, kaupunkinne tulin poltettu; muukalaiset syövät peltonne omain silmänne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten hävittämät. Mutta mitä vielä on jälellä Zion-tyttärestä, on niinkuin maja viinamäessä, kuni vartian majanen pellolla." 3. "Ma tulen Delawarejoen rannalta", sanoi kuu. "Siellä seisoo tuuhean vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä on kukkaislavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensasaitoineen. -- Kas semmoista on Amerikkalainen _farm_. Se on toista kuin Teidän maan hirsihökkelöt jo seiväs-aidat. "Wähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty ja turtaunut, mustunut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan perintöä niiltä ajoilta, kun ensimäiset uudis-asukkaat tänne asettausivat. Sen ylisille on talon väki korjannut vanhaa romua pois jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan ja mitä virkat, jos sanon että muun seassa keksin vanhan, mustuneen kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis Suomen kantele joutunut Amerikkalaiseen taloon? -- Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon Teihin koskevia asioita, joista ei Teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut vihiä. "Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli uutis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli kuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. Mustuneena, hiestyneenä viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän Hollantilaiset naapurinsa. "Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon. Ukko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat nykielivät syöttöä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristina kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat tänne, oli hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu. "Pyhä-iltoina tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan 'Finnin' farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät eivät suotta olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan kokonaan lumonneet nuorten miesten sydämet. -- Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty yhteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut kotimaassa: "Piimäsuuna pikkaraisna Maitopartana pahaisna. "Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa muukalaisten joukossa unhottivat kotikielensä; lasten lapset sitä tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun romun seassa vanhan aitan pölyisessä nurkassa." 4. Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel kiilteli sen silmässä; se lausui: Nuorien rakkaudesta ovat Teidän runoniekkojen laulut täynnä; sitä ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin keväinen puro, silloin sydän on lauluja ja kukkija täynnä niinkuin keväinen lehto. -- Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa sanaakaan, taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein olen arvellut mitä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni! Runoilijat ottavat vertauskuvansa luonnosta, ne pukevat ajatuksensa ja tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan avioparin rakkaus ei ole enää "tästä maailmasta", siinä jo on alku sitä perin puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa vertauskuvaa luonnosta. Wanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata. Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa, oli ollut suuri melu ja hälinä. Oli vietetty vanhan kirkkoherran jo hänen rouvansa kultahäitä. Lapset ja lastenlapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet ko'olla, ja niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja kaukaa ystäviä tullut vanhan oiva kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt ja vieraat eronneet, varoen ettei kovin pitkällä valvottamisella vanhaa parikuntaa väsytettäisi. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan kahden kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus. "Wiisikymmentä vuotta!" lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra, "viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä, mutta perille pääsneestä on se niinkuin yksi hetki. Wiisikymmentä vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, koska Herralta rukoilimme siunausta liittoomme, -- ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut päällemme. -- Wälin suoden pilveä, välin päivän paistetta, on hän meitä armon kädellä taluttanut näille päivin asti. -- Muistatkos vielä, armas toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit köyhän kappalaisen matalahan majahan?" -- "Eipäs siinä matalassa majassa tuntunutkaan puutetta", vastas rouva miehensä kättä puristellen, "kun lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan aina oli pikku tuomisia rakkaalle sielunpaimenelleen." -- "Ja muistatkos kuinka sitten Jumala liittomme siunasi ja millä ilolla otimme esikoisemme vastaan?" -- "Ja sitten kuinka noiden armaitten pienten leipähiirein karttuessa leipä toisinaan kuitenkin kovin hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme neuvoa pitäen, kuinka ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi" -- "Mutta kuinka", kerkesi kirkkoherra kesken puheen, "hädän juuri pahimmallaan ollessa, kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä pääsin sen ensimäiseksi kirkko-herraksi." -- "Ja siitä seurakunnasta et sitten ole tahtonut luopua, vaikka Sinua on tahdottu paljon runsaimmille leipäpaloille." -- "Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja olisko lisätty palkka voinut minulle palkita sen rakkauden, jolla vanhuudesta tutut seurakuntalaiset minua ovat kohdelleet?" -- "No sitten vähitellen läksivät peipposemme kodostaan lentoon ja nyt heillä on omat pesänsä. Minä kyllä olisin suonut että esikoisemme pappina olis Jumalan varsinaisena palvelijana, mutta saarnaahan hän luonnontutkijanakin Jumalasta, kun luoduissa selittää Luojan kaikkivaltaa ja lempeä." -- "Niin, niin. Runsas on Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut rauhallinen ja suloinen kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi pehmoisestakin kätkyestä pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme jo tästä halavoipi Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin." -- Wanhukset sitten laskivat levolle jo minä läksin edelleen. -- Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivutse. Ikkunat olivat valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi vanha parikunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo! 5. Eileen oli Dresdenin teateri ollut täpötäynnään, kaikki istuma-sijat olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä se mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet henkeänsäkin, ettei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettiin, että seinät tärisivät. Jennyn huulilta sinä iltana kuitenkin ei kuulunutkaan noita koulussa opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen. Waan kuitenkin ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät jo pöyhkeät rouvat, nuot pönäkät upsierit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät unhottivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upsierit lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä "viiniä", korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia ihmissieluja, kuin äitin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa luonnon herra, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä. Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäkiksi upsiereiksi ja läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään, mitä siinä laulussa heidät niin oli voinut lumota. Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua Jenny Lindin huulilta. Minä olin nähnyt ennen lastansa liekuttavan, ma olin nähnyt kuinka se pikku suurin silmin katseli äitiänsä ja sille ojenteli käsiänsä; ma olin nähnyt ilon loistavan äitin silmistä jo äitin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. -- Eileen teaterissa hän oli muistanut pienen poikansa, sille oli hän laulanut, sille ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, -- oli ollut äitin rakkaus, kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin. Wuosien sadoista. Pyhä-erä. Tämä nimitys johdattaa mieleen syvät muinaisuudet, ne hämäräiset ajat, joina kristinoppi taisteli pakanallisuuden kanssa ja valkeus pimeyden kanssa saloillamme. Esi-isämme väärät jumalat syöstiin viraltansa, ja mailman sivistyttävä uskonto sai alaa ruveta heissäkin työtänsä tekemään. Mutta Suomi kadotti valtikkansa ja joutui toisen käskettäväksi; hän kadotti kaikki, mitä hänessä olisi ollut voimallista saattamaan asukkaansa kansain lukuun. Waan ei niin kuitenkaan; Suomi vielä elää, ja sen kansa. Se on taistellut puolestansa ja sillä on vielä taistelemista; mutta sen voimat ovat terveet. Jos tahdot muistaa Erä-pyhää sinäkin ja kuvata mielees niitä tapauksia jotka vähitellen muuttivat Suomen kansan vapaista pakanoista kristityiksi alamaisiksi, niin käy kanssani. Melkein keskellä Hämeen-maata on järvi -- semmoisia löytyy Suomessa tosin monta -- vaan kaikilla niillä on jotain omituista, ja niin on tälläkin. Se on pitkähkö ja mutkainen; sen rannat lainehtivat usiamman pitäjän reunoilla. Yhdeltä kohden se on lähellä Sahalahden kirkkoa ja toiselta se viruttelee Kangasalan sivu-kyliä. Orihveden alla se leviää suureksi seläksi ja kätkeyy sitte maantiellä kulkijan silmistä, kunnes se taas Längelmäellä ilmaantuu niminensä ja luotoinensa kauniimpana kuin milloinkaan. Se on Längelmäki. Niinä aikoina, jolloin tässä kerrottavat kohtaukset tapahtuivat, oli sen rannat viljelemättömät; ne niemet ja luodot jotka nyt kantavat lehtipuita, olivat silloin korpi-metsinä, ja ne ranta-maat, joilla nyt pellot viheriöitsevät, olivat kirveeltä koskematta. Ainoastaan muutamassa paikkaa oli metsä kaadettu kaskeksi, ja saipa lahdessa jossakussa nähdä kalastajankin, joka todisti että asumisen alkua löytyi ja ettei nämäkään seudut olleet enää ihan petoin ja poroin potkittavina. Joka tyystin etsiskeli ja polut tiesi, sai nähdä asun-huoneenkin ja karjaa metsän aukeessa, ehkä toki vaan nimeksi. Joka nyt veneellä matkustaa sitä selkää, joka on Kangasalan ja Orihveden välillä etelästä pohjaseen päin, saa vasemmalla kädellään ihannella kauniita maita laaksoineen ja mäkineen, lahtineen ja niemineen, kylineen ja peltoineen, viitoineen ja niittuineen. Waan oikialla kädellään ei hän paljon muuta näe kuin synkkää metsää. Lähes puolen penikulmaa Orihveden pappilasta päin kaakkoa pistäyy niemi selälle; se on korpi-metsän omana vielä nytkin, oli kumminkin kymmenkunta vuotta sitten. Se on Erä-pyhä. Wähän matkaa nenästä metsässä on kivi-raunio, joka näyttä olevan käsin tehty, eikä luonnon luoma. Sen seudun asukkaat tietävät siinä olleen uhri-paikan ja sen kammo on pidättänyt ihmisiä koommalta aseutumasta koko sille puolelle, josta suuri osa vielä on takamaana. Se oli 13:sta vuosi-sadan alku-puolella, heinäkuussa, yöllä. Ilma oli lämmin ja tyven, niinkuin on tavallista sillä vuoden ajalla. Yö oli jo niin pimeä että kuu, joka hiljakseen metsästä nousi, sai valonsa kuvastamaan sileällä järven selällä. Syvä äänettömyys vallitsi koko luonnossa; kevä-linnut olivat jo aikaa lakanneet laulamasta; ainoastaan rastas koetteli vielä ääntänsä rantalepistössä ja piti sitä omanlaatuista puhetta, joka ihmiselle kuuluu niin viehättävältä. Niemen nenälle ilmestyi -- nimittäin sille, jonka Erä-pyhäksi nimitimme -- mies. Hänen muotonsa ei näkynyt, sillä hän seisoi puiden varjossa, ja hän näytti olevankin varova ettei kukaan häntä siinä havaitsisi. Hän oli ainakin tullut siihen maitse, sillä venettä ei missään näkynyt. Hän katsahti ensin tarkasti veden- pintaa joka taholle ja samassa hän kuulteli. Waan vesi oli tyhjää niin pitkälle kun silmä kuuvalossa kannatti ja kaikki oli ääneti; rastaskin oli vaiennut. Miestä säikähdytti tämmöinen yksinäisyys ja äänettömyys, vaan pian hän rohjentui. "Tämähän on se paikka", lausui hän, "johon Hämäläiset ovat päättäneet kokountua keskustelemaan. Niitä on jollain uskotteleminen, niitä möllipäitä. Saa nähdä enkö minä heihin jollain keinoin voi puhaltaa miehuutta." Rastas alkoi taas laulunsa. "S:t Henrikki -- ha, ha, eikö se kirottu nimi lähde mielestäni, aina se tulee suuhuni. Minusta itsestäni olisi voinut tulla yhtä pyhä marttyri, jos ma olisin tahtonut pyhässä innossani antaa jonkun Hämäläisen kolahuttaa päähäni -- S:t Peregrinus! ha, ha, kuinka somasti se nimi olisi kuulunut munkkein messutessa: "Sancte Peregrine, Ora pro nobis!" [Pyhä Peregrinus Rukoile edestämme!] "Waan minusta ei tule munkkein marttyri, vaikka he ovat minun pääni tehneet paljaaksi." Tässä hän astui rannemmalle, täyteen kuuvaloon, ja munkki hän olikin puvusta katsoen. Hän otti lakin päästänsä, se oli keskeltä paljas, niinkuin munkkein säännöt määräävät heidän päänsä täytyvän olla. Nyt hän veti leveästä kauhtanansa hiasta pata-lakin ja painoi sen päähänsä, sitte hän riisti yltänsä kauhtanan -- hänellä oli talonpoikainen puku alla -- ja kietoi sen lakkineen suuren kiven ympäri, jonka hän nakkasi järveen. "Nyt minä tahdon tehdä Hämäläisille uusia jumalia taikka olla itse heidän jumalanansa. Ne ovat niin kehnoja ja rauhallisia heidän epäjumalansa, heidän Ahtinsa ja Tapionsa ja muut, ei niille edes kelpaa ihmis-uhrit." "Ihmis-uhrit! ihmis-uhrit!" lauloi rastas. "Heidän täytyy uhrata ihmisiä, muuten ei heissä saa heräämään mitään sodan intoakaan. -- Minä asetan heidän Ruotsalaisia vastaan ja saapa sitte nähdä kuinka kauvas munkkein valta leviää." "Walta leviää! valta leviää!" huusi taas rastas. "Minä olen itse muukalainen", jatkoi hän vähän-päästä, "minä olen tehty munkiksi, vaan ei minulle kelpaa se olo. -- Jospa se Aino ei olis minua ylen-katsonut; vaan nyt minä hänen itseeni suostutan väkisen, muuten katsokoon eteensä. Ensin minun on kuitenkin Hämäläiset suostuttaminen." Hän alkoi koota kiviä ja asetella niitä raunioksi metsään. "Heitä on ainakin keveä uskotella", pakisi hän, kantaen kiviä, "että joku heidän jumalistansa vaatii uhria, ja on itse tähän sitä varten latonut uhri-paikan." "Uhri-paikan, uhri-paikan", matkasi rastas. Ja nyt jätämme hänen tähän yön päälle latomaan kiviä uhripaikaksi. Oli sunnuntaiaamu ja yhtä ihana kuin se kesäaikana on usein nytkin, vaan se oli kuitenkin erilainen. Kirkonkellot eivät silloin herättäneet ihmisissä hartauden tunteita, eikä koonneet kansaa Jumalan-palvelukseen. Ei silloin nähty sitä ääretöintä väen liikuntoa maanteillä -- niitäpä ei vielä löytynytkään -- sitä tasaista kirkko-veneitten soutoa järvillä, joka nyt tekee pyhäaamun niin pyhäksi ja niin eläväksi, elähyttäväksi. Tosin oli risti jo istutettu yhdessä vähässä osassa maatamme, ja löytyi joku kirkkokin, mutta suurin osa eli vielä täydessä tietämättömyydessä siitä mitä kristin-oppi oli. Historia kertoo tämän opin tuodun meille Ruotsista sodalla, ja että meidän ensimäiset kristityt olivat semmoisia, jotka miekalla olivat voitetut ja miekan terällä pakotetut kasteesen. Nyt oli tosin aljettu saarnalla ja opetuksella kehoittaa kansaa hölläämään entiset jumalansa, ja opettajat puhuivat jo kansan omaa kieltä, sillä usiammat heistä olivatkin kasvatetut itse Suomalaisista, ja he tekivät työtänsä innolla ja hartaudella; mutta kun se uusi oppi uhkasi kansan kalliimpaa omaisuutta, hänen vapauttansa, ja koetti taivuttaa häntä toisen kansan vallan alle, niin se herätti vihaa ja vainoa vastaansa. Kristin-opin saarnaajat saivat siis usein palkita hartautensa omalla hengellänsä, vaan ei se hartaus siitäkään vähentynyt. He tunkiivat aina syvempään sisämaihin. Se hurskas Olavus oli matkustellut Hämeen rajoilla; hän oli opettanut Suomalaisia heidän kodissansa, ja nyt hän oli heitä kutsunut kokoon, kuulemaan hänen sanaansa pyhäaamuna. Hän oli katsonut saarna-pihakseen -- Saarna-huonetta hänellä ei ollut -- semmoisen paikan, johon kansan sopi tulla veneillä monesta kohden. Ja sopivampaa hän tuskin olisi voinut löytää kuin se kannas on, jolle Kangasalan kirkko sittemmin on rakettu. Se sama kirkko, jonka yhdestä seinä-kivestä veren-näköistä märkyyttä hikoapi. Satoja vuosia jälkeen tässä kerrottuin tapausten, kun mainittua kirkkoa rakennettiin, oli siitä käytetty ohitse hengeltä tuomittu vanki. Hän pyysi levähtää kivellä, jota oli seinälle pantava. Tällä nyt istuessaan hän lausui: "Niin totta kuin minä olen viatoin, pitää tämän kiven verta vuotaman." Kivi asetettiin seinään, -- ja se hikosi verta. Tämä satu elää vielä kansan suussa, ja kivestä ei saada punasia pilkkuja lähtemään, vaikka sitä on usein valkeaksi maalattu; eikä sitä myöskään sovi riistää seinästä oppineiden tutkittavaksi, niinkauvan kuin kirkko seisoo. Tänä sunnuntaiaamuna, josta nyt puhe on, kokountui tähän kansaa usealta taholta. Järvellä oli veneitä tulemasta, niin Willikalla ja Roineellakin, aivan niinkuin nykyisinä aikoina näkee pyhä-aamuina se, joka silloin sattuu olemaan seisomassa Kangasalan harjulla. He pysähtyivät kaikki vähitellen kannakselle, jossa saarna-mies kokosi kuulijain joukon ympärillensä. Hän seisoi kivellä, tämä köyhä apostoli, ja puhui siitä valtakunnasta, joka ei ole tästä mailmasta. Hänen saarna-huoneensa oli luonnon soma avaruus, ja sen kaari-kattona oli puhdas, sininen taivas. Hänen saarnas-tuolinansa oli kivi; mutta Luoja itse oli sen siihen asettanut. Urkuja ei ollut, mutta tuuli idästä soitti puiden latvoissa. Ja saarnaaja julisti sitä ihmeellistä ristin, rakkauden ja rauhan oppia Suomen omalla kielellä; se kuului tosin oudolta, mutta viehättävältä, ja kansa kuulteli ihmetellen hänen syvää ääntänsä. Siinä oli suuri joukko koossa, miehiä, vaimoja ja lapsia, niiden seutuin asukkaita; ne olivat tähän tulleet paki-parastaan opin tähden; mutta oli yks joukko pelkästään mies-väkeäkin, he eivät olleet näiltä tienoilta, vaan sisemmältä Hämeestä; hekin kuultelivat, vaan heidän ajatuksiaan ei voinut ulko-näöltä tutkia. Olipa vielä kaksi aivan outoa miestäkin, Ruotsin sotilain puvussa; he olivat varustetut kypäriin ja miekkoihin, ja kannukset heidän kantapäissään näyttivät heidän olevan ratsumiehiä. Mikä heidän oli tähän tuonut, saamme kukaties vastedes kuulla, mutta hekin kuultelivat vakaisesti saarnaajaa, kun se puhui Kaikkivaltiaasta ja luomisesta, synnistä ja pelastuksesta. Waan pian hän alkoi kietauntua siihen ihanaan, ehkä liikanaiseen oppiin, johon paavin aikainen kristikunta eksyi, suostuttaaksensa niitä uusia kansoja, jotka hänehen kääntyivät. Hän puhui neitsy Mariasta, jota pidettiin kaikkein arvollisempana ihmisten esi-rukoilijana taivaassa, ja voittaaksensa heidän luonnolliset mielensä, koetti hän selittää sen taivaallista kauneutta, senkin tähden, että he saisivat asettaa sellaisen kuvan omain pakanallisten mieli-kuvainsa rinnalle, ja nähdä mitä ero oli. "Hän katselee teitä kaikkia", sanoi hän, "juuri tälläkin hetkellä. Hän suree teidän sydämenne synkeyttä ja iloitsee jos sanoma hänestä pääsee teitä valistamaan; hänen silmänsä ovat kirkkaat, niinkuin tähtein kirkkaus; hänen vaatteensa ovat lumi-valkeat; hänen äänensä on suloinen kuin kesä-iltainen tuuli; hänen kätensä ovat hienommat kuin kukkaisen lehdet." Ylhäällä mäellä, sillä jota sääty-väki tähän aikaan kutsui "Hertan kedoksi", näkyi vaimo, valkeissa vaatteissa; sen vyöteyksellä oli punainen vyö, ja sen vaalealta loistavat hiukset olivat kootut pään ympäri käyvällä kullan hohtavalla nauhalla. Miehet, jotka nyt olivat selin sitä kohden, eivät tätä ilmestystä havainneet, eikä pappikaan. Mutta vaimot näkivät sen ja peljästyivät. "Neitsyt Maria!" huusi muutama. "Luonnotar!" huusivat toiset. "Jättäkää rumat Luonnottarenne", jatkoi saarna-mies, "ja kääntykää taivaallisen neitsyen puoleen; Luonnottareita ei löydy muuta kuin teidän väärässä uskossanne, mutta pyhä neitsyt katselee teitä ylhäältä." "Hän häpäisee meidän jumaliamme", kiljasi muutama Hämäläinen, "lyökämme se petturi Tuonelan uhriksi!" "Lyökämme, lyökämme!" karjasi koko Hämäläisten joukko, ja nyt he paljastivat aseensa, jotka heillä oli kätkettyinä, ja hyökkäsivät saarna-miestä kohden. Waan nuorempi niistä kahdesta sotilaasta veti kalpansa ja huusi kirkkaalla äänellä niille, jotka näkyivät olevan tältä paikkakunnalta ja jotka olivat tulleet pappia kuulemaan ilman vihamielistä aikomusta: "Te miehet, jos teillä on vähäkin urhollisuutta, niin puolustakaa tätä viatointa!" Se oli selvää suomenkieltä, yhtä selvää kuin he itsekin puhuivat, ja sepä vaikutti muukalaisen suusta, mitä ei se olis vaikuttanut oman miehen. He aseutuivat puolustamaan saarna-miestä, ja kova ottelo nousi. "Lyökää pois se 'ristin ryttäri!'" huusivat takimmaiset viholliset, ja etummaiset karkasivat sotilaan päälle, mutta hän piteli kalpaansa miehevästi, ja yksi ja toinen ja kolmas hänen vihamiehistänsä kaatui. Hänen toverinsa oli uskollisesti hänen apunansa, ja ärisi väliste hampaissansa: "_Må fan ta' er era troll_!" ja hänenkin lyömällänsä kaatui yksi ja toinen. Tappelu levisi nyt yleiseksi, eikä voi sanoa, kenen puolelle voitto oli lankeeva; saarna-miehen puolustajat seisoivat hänen ympärillänsä, mutta vihdoin osasi eräs Hämäläinen häntä päähän, jotta hän kaatui. Waan samassa he pakenivat kaikki, sekä vihamiehet että puolustajat, ikäänkuin joku näkymätön olento heidän olis karkoittanut. Naiset olivat jo silloin paenneet kun tämä ottelo alkoi; he olivat huutaneet: "Neitsyt Maria!" ja toiset "luonnotar!" Nyt kuului miehiltäkin vähä samanlaisia nimiä, heidän paetessaan. Sotilasta kummastutti tämä; hän ei vielä ennättänyt kääntyä päin kaatunutta saarna-miestä, kun hän näki toverin tekevän syvän kumarruksen, semmoisen, joka tavallisesti tehtiin ritarien hoveissa, kun jotain ylhäistä henkilöä, vaimoista eli miehistä tervehdittiin. Hän kääntyi nyt sitä kohden ja se ihme, joka hänen tässä hetkessä saavutti, esti hänen sekä kumartamasta että tervehtimästä. Selittämisen tähden meidän on palaaminen muutaman hetken takaperin. Se sama pyhä-aamu, josta äsken kerroimme, oli jo voittanut, mutta aurinko ei vielä ollut ylhäällä. Tuulen lapset nukkuivat vetten päällä, harjun kukkuloilla ja puitten latvoissa. He odottivat lupaa Ruskottarelta, ennen kuin he uskalsivat ylentää päätänsä; he näkivät unissansa, miten he taas päivän noustessa olivat lentelevinään kilpaa auringon säteitten kanssa, pitkin vesiä ja ketoja, pitkin puita ja kukkasia. Wesijärvellä näkyi pieni vene. Se kulki hiljaisella soudulla harjua kohden. Se laski rantaan ja sen airoilta nousi neito, joka yksinään olikin veneväkenä. Joka hänen siinä näki, aamuruskon kumottaessa, puetettuna kun hän oli valkeaan hameesen ja punaiseen vyöhön vyötettynä, olisi ainakin luullut hänen ilman kauniiksi tyttäreksi, joka pilvistä oli astunut hetkeksi maata ihastuttamaan ja sitte taas katoamaan. Hän kävi kannasta ylöspäin; hän kumartihe maahan poimimaan -- ei kukkaista, sillä kukat ei vielä olleet avanneena lehtiänsä laskeakseen päivän säteitä poveensa -- vaan varjoja. Hän löysi punottavan marjan, jota hän tarkasteli ihannellen, ja saattoi lähemmäksi omia hymy-huuliansa, jotka olivat yhtä kauniit. Ainakin oli tämä ihana olento joku vaimosta syntynyt, eikä ilman tytär. Hänen silmissänsä oli täydellinen kuva kaikista niistä mielen liikunnoista, jotka saattavat meidän elomme niin onnelliseksi ja niin onnettomaksi. Niiden kirkkailla terillä istui keveikäs lempi. Neito astui ylös "Hertan kedolle"; sieltä hänellä oli lavea näky-ala itään, länteen ja etelään. Yksi järvi näkyi toisensa perään, sinne asti, missä taivaan kannen reuna esti edemmäs näkemästä. Lähellä neitoa puhutteli kyyhkynen puolisoansa lepän oksalla ja puoliso vastasi vähällä kuherroksella pesästänsä, jossa hän suojeli poikiansa. Nyt alkoi lakeus enemmän hohtaa idässä, Vesijärven takana; näky-ala leveni, vetten kannet valkenivat, tuulen lapset heräsivät ja alkoivat kuiskutella tuulen oksilla; ne hyppelivät alles ja leikittelivät neidon hiuksissa. Walkeus leveni yli taivaan, järvellä hiiskui pieniä laineita, nekin olivat punertavia, ja nyt nousi täydessä jaloudessaan aurinko saarten takaa, ja ken voipi hänen muotoansa kuvata? Neidon kasvot kävivät verevämmiksi, hänen silmänsä säkenöitsivät, ja hän hengitti täydellä vedolla sitä ilmaa, josta aurinko oli poistanut yön sumut. Hän oli luonnonlapsi, eikä tuntenut Luojaa kristin-opin kautta, mutta kun hän tästä katseli kaikkea, mitä luonto hänellä näytti, niin hän kyllä tunsi Luojan mielessänsä. Waan hänessä oli syttynyt halu sitä oikein tuntemaan; hän oli kohdannut saarna-miehen sen oppimatkoilla; se oli häntä jo vähä neuvonutkin, ja nyt oli hän päättänyt tulla tänne, hänkin, sen oppia kuulemaan. Hän istui siis "Hertan kedon" reunalle saarna-miestä odottamaan. Mutta kun se tuli, niin hän peljästyi ja ujosteli sitä suurta kansan paljoutta, joka saarna-miestä kokoon tuli kuulemaan, eikä mennytkään ales väki-joukkoon, vaan seisahti mäelle. Tässä hänen havaitsivat ne vaimot ja lapset, ja kun pappi puhui heille neitsyt Mariasta, niin he luulivat sen näkevänsä, nähdessänsä hänen. Siitä se huuto: "neitsy Maria!" Toiset, jotka vielä pitivät omista jumalistansa, huusivat: "Luonnotar!" Hän näki taistelon nousevan ja arvasi pian sen syyn; hän näki miten nuori sotilas varustihe toverinensa puolustamaan saarna-miestä; hän katseli heidän kovaa otteloansa ja kun hän näki papin kaatuvan, niin ei hän -- tiennyt, mitä tehdä. Hänen vaimollinen lempeytensä surkutteli pappia; hänen mielensä liikunnot pakottivat hänen käymään ales, vaikk'ei hän tiennyt, mitä hänen siellä oli tekemistä. Kuitenkin kävi hän, ja ilmestyi kenenkään huomaamatta keskelle tappo-ketoa, jalossa kauneudessaan. "Neitsy Maria!" -- "luonnotar!" ähisivät miehet paetessaan. Se yksi sotilas teki syvän kumarruksensa niinkuin jo kerroimme, ja se toinen, joka tulee olemaan tämän vähäisen jutun pää-uroona, jäi ihmetellen seisomaan kalpansa nojalle. Neito ei heitä seisahtanut katselemaan, vaan kumartihe kaatunutta saarna-miestä kohden, tarkastellen, vieläkö hänessä oli henki. Havaiten siinä ei olevan näkyväistä haavaa, vaikka se oli tainioksi lyöty, nousi hän ja kääntyi sotilain puoleen. Hänen silmänsä välkkyivät ja hänen poskensa punottivat. "Tässä on vielä henki", lausui hän, katsahtaen nuorta sotilasta, "kunpa se saataisiin rannalle, niin ehkä se virkoisi." "Siitäpä vähän estettä", vastasi sotilas, "minä sen kannankin sinne." Ja hän valmistihe ottamaan hengetöintä miestä kantaaksensa; mutta hänen toverinsa, joka nyt ymmärsi mistä puhe oli, työnsi hänen pois, ja puhuen muutamia outoja sanoja, sieppasi hän saarna-miehen käsillensä ja kantoi hänen keveästi rannalle. Tyttö ja sotilas seurasivat häntä, keskenänsä mitään puhumatta, mutta heidän silmänsä kohtasivat toiset toisensa kerran. Waan semmoinen silmäin kohtaus on monesti sytyttänyt palon sydämiin, enkä mene takaukseen, jos ei silloinkaan sytyttänyt. Tultuansa rannalle he rupesivat miehissä virvottelemaan pappia vedellä, joka myös onnistui. Neito oli siinä työssä taitava. Saarna-mies toipui ja katseli ympärillensä hämmästyneillä silmillä; hän tunsi tytön, ja kurotti hänelle kättänsä. "Sinäkö olit minun pelastava enkelini, Aino?" sanoi hän. "Nämät sotamiehet taistelivat sinun puolestas, hyvä isä", vastasi Aino ja hänen silmänsä löysivät taas huomaamatta sotijan silmät, vaan samassa hän ne käänsi pappiin päin. "Gloria tibi, Sancta Mater!" huokasi pappi. "Minne ai'ot mennä hyvä isä?" kysyi neito, "sinun olos näillä seuduilla on nyt vaarallinen, mutta jos tahdot seurata minua, niin minä vien sinun isäni taloon." Kun saarna-mies tähän sanoi myöntyvänsä, katosi tyttö hetkeksi paju-pensasten ta'a, vaan ilmestyi taas, soutain vähäistä venettänsä, johon saarna-mieskin astui. Sotilas oli täll'aikaa ollut ääneti, mutta hänen toverinsa oli sen siaan pakisnut aika lailla tytölle oudolla kielellänsä; hän oli kumarrellut ja siirrellyt kantapäitänsä. Waan neito ei hänestä ollut minään. Wene joutui kauvemmaksi joutumistaan, ja kun ei sitä enää paljo näkynyt, kääntyivät nämä molemmat muukalaiset pois rannalta. Me tapaamme heidän edespäin. Olemme tässä kahdella päällä, kumpaako seuraamme, venettäkö vai sotilaita; mutta kun vene jo on ennättänyt näkyvistä, niin jätämme sen ja pysymme sotilain parissa. "On tämä kummallinen maa, Mauno, tämä sinun rakastettu kotomaas", lausui se neitoa kumarteleva sotilas, "en täällä luullut tapaavani muuta kuin erämaita ja korpia ja ne täynnä petoja ja noitia; tässä mä kuitenkin seison, niinkuin Wetterin rannalla ja mieleni on täynnä ihmeitä, niinkuin olisin nähnyt jonkun kuninkaan tyttären Bisingsöstä, vaikk'ei nykyisellä kuninkaalla ole tytärtä eikä poikaa. -- Mutta mikä sinun on Mauno? Sinulta näkyy puuttuvan kuulo ja näkö." Mauno ei vastannut. "Wieläkö on silmissäs se valko-hame tyttö ja korvissas sen suloiset sanat?" kysyi toveri ja löi häntä kädellänsä olkapäälle. "Mitä?" "Hämäläiset ovat täällä kostamassa miestappoansa." Maunon käsi tarttui kalpaan. "Minä sanoin vaan", lisäsi toveri, jonka nimi oli Sigvard, "että jos me tähän jäämme nukkumaan, niin Hämäläiset kyllä ehtivät tulla, kun he havaitsevat erehdyksensä ja toipuvat peljästyksestänsä." "Käydäämpä nyt sitte hevoisiimme", vastasi Mauno hiljaisesti, ja lisäsi itseksensä; "saarna-mies näkyi tuntevan hänen... Aino..." Wihdoin hän pudisti ne syvä-mieliset ajatukset päästänsä, ja oli taas sama miehevä sotilas kuin ennenkin. Molemmat he nyt kävivät vähän matkaa metsän syrjää sinne, jossa hevosensa olivat lieassa. He päästivät ne ja astuivat ratsaille. Mutta meidän on vähä selittäminen näiden sotilain kulkua niillä Seuduin. Lounainen osa Suomen maata eli Turun maa oli jo noin 90 vuotta ollut Ruotsin vallan alla, taikka oikeimmin sanoen pispain alla, jotka suurella innolla olivat koettaneet kristinuskoa levittää maassa. Waan sitä myöden kuin pispat sitä yrittävät, hävitettiin se melkein taas kääntymättömäin Suomalaisten ja heidän heimolaistensa setä Novgorodilaisten alinomaisilla karkauksilla. Tuomas, joka 13:sta vuosisadan alku-puolella oli ollut Suomen pispana, oli nerokkailla keinoilla onnistunut ylöspitämään ja levittämään tämän maan kristi-kuntaa, ilman erinäistä apua Ruotsista, ja sanotaan hänen aikomuksensa olleen tehdä Suomesta erityisen pappisvaltakunnan, joka suorastansa kuuluisi paavin alle, eikä mihinkään muuhun valtakuntaan. Tätä kehoitti hänen yrittämään ne valtiolliset riidat, jotka hänen aikanansa raivosivat Ruotsissa, jottei sen maan hallitsijat saaneet lomaa pitää silmällä Suomen maata. Tuomas olisi kukatiesi onnistunut tässä yrityksessään, ellei ne äsken mainitut karkaukset sitä olisi estäneet. Tuomaan täytyi jättää sekä aikomuksensa että virkansa; ja silloin muuttui myös aika rauhallisemmaksi Ruotsissa. Niin tapahtui että sieltä päätettiin tehdä suuri valloitus-retki keski-Suomehen eli Hämeen maahan, joka retki myös saatiin toimeen mainion Birger Jarlen johdolla. Hän oli päättänyt suorastaan langeta Hämäläisten päälle, ja oli purjehtinut laivastolla ja sotajoukolla Suomen eteläiselle rannalle, josta hän heitä vastaan teki valloitus-retkensä. Mutta Turun puolesta oli myös lähtenyt joukko sotaväkeä, jonka oli länsi-puolelta tunkea Hämehen, ja yhtyä hänen kanssansa. Nämät kaksi ratsumiestä kuuluivat siihen joukkoon. He olivat erinneet pää-joukosta niillä seuduin, jossa Tampere nyt on, ja lähteneet tiedustelemaan ja tarkastelemaan teitä. Molemmat he nyt ratsastivat Kangasalan harjua, kunnes he tulivat sen päähän, ja siinä oli koski. Sitä ei löydy enää paitsi kansan muistossa; se järvi joka siitä putosi Roinehen, murti itsellensä toisen tien Pälkäneen veteen, josta runo-muisto sanoo: Ilkiä Iharin koski Saatti Sarjan vaivaseksi. Ihari oli näet sen uuden kosken nimi, johon rakennettiin myllyjä, vaan sen kuivuneen Sarjan myllyt hävisivät. Kuitenkin ovat nykyiset Iharin myllytkin jääneet kuiville, sittekuin kruunu tämän vuosisadan alku-puolella kaivatti uuden tien samalle vedelle taaskin Roinehen. Se kaivanto käypi, niinkuin jokainen tietää, sen kannaksen läpi, jossa niiden kahden suuren järven väliä ei ole kuin kivi-heitto. Miten Sarjan koskella jo silloin oli myllyjä, ei historia eikä kansan muistit kerro, mutta sen yli kävi kuitenkin silta-rämä, jota jalka-väki pääsi kulkemaan, ja josta myös karjaa sekä hevosia sopi ylitse viedä. Matkustajat tulivat nyt siltaan. "Minä mahdan olla luotu saukoksi, jos minä tämän yli menen hevosellani", lausui Sigvard, "me olemme jo kyllä mielestäni oppineet tätä seutua, me olemme sotineet pakanoiden kanssa, josta pyhä isä Roomassa, taikka oma pispammekin meille saisi antaa ikuisen synnin päästön; me olemme pelastaneet innokkaan opettajan kuolemasta, joka on vielä sitäin parempi, ja me olemme -- joka on kaikkein parempi -- nähneet ja puhutelleet tämän kirotun maan noita-kuninkaan omaa tytärtä, ellei se ollut metsän neiti, taikka..." "Aino!" "Niin, Aino, mutta mikä Aino?" "Se on tavallinen nais-nimi täällä." "Ja luulet sen Ainon kai olevan jonkun talonpojan töllön?" "Oli hän mikä oli, mutta sen vaan tiedän, ettei tässä maassa löydy kuningasta eikä ruhtinasta." "Noh, olkoon mitä hyvänsä", sanoi Sigvardikin, "mutta ihana se oli, ja jos ei minulla koto-maassani olisi se, joka minua vesi-silmissä odottaa, niin minä paikalla jättäisin kaikki muut tiedustelemiset ja rupeisin häntä tiedustelemaan." "Se olkoon oma asias, mutta kun et sano hänestä huolivas'..." "Mitä? Enkö sano huolivani?" "Kun sanot jonkun odottavan sinua vesi-silmissä", jatkoi Mauno, "niin tässä nyt on päättäminen, jos palajamme tai käymme edemmäksi. Minun luulteni emme vielä ole hullua viisaammat tiestä." "Waan minä en mene tuota siltaa koettamaan hevosellani." "Kyllä minä menen." Ja Mauno kannusti hevostansa lähtemään sillalle. "Wai minä sinun laskisin edelleni!" ärjäsi Sigvardi kiivaasti ja ohjasi hevosensa Maunon eteen; "minä olen vanhin meistä kahdesta ja siinä, missä emme mahdu käymään rinnatusten, on minulla oikeus käydä edellä." "Noh, älkäämme tuosta riidelkö", vastasi Mauno, "tiedän kyllä ettet sinä ole pelkuri, vaan minun hevoseni on ehko Suomalainen, niinkuin minä itsekin, ja me tiedämme molemmat, miten tuommoista paikkaa on kuljettava; anna siis meidän ensiksi koettaa!" "En mar'; jos Ingrini kotona sen saisi kuulla niin..." Loput sanoja hän yrisi mennessään, jottei niitä kuultu. Hän ajoi nyt käyden ja varovasti sitä kehnoa ja lahonnutta siltaa myöden kuohuvan kosken ylitse ja ennätti sen toiselle puolen. Mauno alkoi ohjata virkkuaan sillalle, hänkin, vaan samassa hetkessä karasi neljä tahi viisi miestä metsästä Sigvardiin, joka kyllä vikkelää sai kalpansa tupesta ja alkoi hosua rajusti, mutta he saivat köyden heitetyksi hänen suolillensa ja vetivät hänen lautasia myöden hevosen selästä maahan. Kaksi heistä juoksi kirveinensä siltaan ja löivät häthätää tukeet niska-puiden alta pois, jotta puoli sillasta hajosi koskeen. Tämä kaikki tapahtui pikemmin kuin sen tässä ennättää lukea. Mauno jäi sillan ehjälle puolelle, näkemään kuinka miehet veivät köytetyn toverinsa hevosineen päivineen metsään. * * * * * Nyt olemme Ainon kodissa. Se oli Wesijärven itäisellä rannalla, vaan ei siitä ollut pitkä Längelmävedellekään. Sen ympäristöllä oli peltoja ja niittuja, ehkä ne seudut muuten olivat viljelemättömiä. Emme tässä kerkiä juttelemaan itse paikkakunnan luonteesta; lukija itse arvatkoon. -- Mutta huone-rakennus on hiukan tarkasteltava. Se oli erillainen Hämäläisten entisistä savu-pirteistä, eikä juuri senkäänlainen, kuin niillä tienoin tähän aikaan nähdään. Siellä on, näet, tavallisesti kaksi huonetta päätysten ja niiden keskellä porstuva, jonka perällä on vähän rivistä uloskäypä kamari, missä tyttäret asuvat; vaan jos ei tyttäriä löydy talossa, pidetään se huone kylmänä kamarina. Sen siaan oli mainittu kamari tässä yli-kertana. Mutta huoneissa ei ole nyt ketään; talonväki on kaikki ulkona. Oli ilta-puoli samana sunnuntaina, josta on kerrottu. Päivä oli laskemaisillansa järven taa; koko luonnon ja ihmistenkin meno näytti tyveneltä ja pyhän tapaiselta. Etäämpää metsästä kuului tano-torven soitanto; ja hetken perästä alkoi karjan kellot helistä; jokainen tietää, kuinka hupaiselta ne kuuluvat suvi-illan äänettömyydessä. Pihalla, huoneen edustalla, johon muutamia koivuja ja pihlajia oli jätetty kasvamaan, istui kolme henkeä, joista kaksi on tuttua, kolmas outo. Ne kaksi ovat Olavus, saarna-mies, ja Aino. Se kolmas on Ainon isä ja hän on näöltänsä jalo ja voimakas, ehkä vanhahko mies. Molemmat miehet olivat aseutuneet istuin-laudalle pihlajain juurella, vaan Aino istui ruohosella isänsä jalkain ohessa. Neito oli muuttanut valkopukunsa toiseen. Hänen hameensa oli tumman raitanen ja sen miehusta oli edestä kiinnitetty punoksilla, joiden välistä kajosti valko-aivinainen. Hänen hiuksensa olivat nytkin irtaimet, vaan niiden kihermöihin oli kiedottu nauha. Kaunis hän oli tässä kun hän nojasi isänsä polvelle ja katseli sinisillä silmillänsä vuorottain saarna-miestä, vuorottain isäänsä, heidän puhuessa. "Minä olen kotoisin kaukaa", sanoi Ainon isä, ja hänen puheensa kuului sen murteen voittoselta, jota luemme Kalevalassa; "minä olen karjalainen ja kehumatta voin sanoa minulla olleen jotain arvoa kotomaassani, -- minulla oli, katso, rikkautta, vaan monien kiistain perästä joutui se minun kotomaani vähitellen muukalaisten Novgorodista voittomaaksi. Suvantola hävisi, sen Onnettareet katosivat kun Wäinämöinen itse oli paennut. Meidän entiset jumalamme unohdettiin ja uusia jumalia tuotiin siaan -- ja niiden kanssa orjuus. Minä olin taistellut ja moni minun kanssani; mutta voitettuina useat meistä pakenivat Suvantolasta tänne. Täällä on tosin samat salot, ulapat aukeat ja niemet terheniset; kansalla on myös läheltä sama kieli, mutta heidän tietonsa on ihan eksyksissä ja heidän olonsa on peräti järjestystä vailla. Ne toiset seurastani aseutuivat taemmaksi, vaan minä matkustin karjani ja väkeni kanssa aina tänne asti, jossa nyt olen asunut vuosia. Mutta mitä se auttaa, kun toiselta puolen tänne myös työnnetään vieraita jumalia ja orjuutta." "Ei orjuutta", vastasi saarna-mies, "se oppi, jota me julistamme on tekevä kaikki vapaaksi." "Wai niin; mutta kuitenkin on muukalaisten valta juuritettu jo tämänkin maakunnan rajoilla ja se on yhä leviämässä. Siitä itse ja tyttäreni tässä kerrotte sotamiehiä nähneenne." "Waan ei ne olleet muukalaisia", lausui tytär, ja hänen kasvonsa saivat korkeamman paineen, "ei kumminkaan toinen heistä ollut muukalainen, hän puhui meidän omaa kieltä." "Sin'et sitä käsitä, tyttäreni", vastasi isä, "hänkin on muukalainen, kun hän auttaa heitä tämän maan valloittamisessa." "Mutta jos eivät käänny vääristä jumalistansa", sanoi pappi; "eikä he käänny ilman kukistamatta oikiaan autuaksi tekevään uskoon, vaan raivovat sodissa keskenänsä ja vainovat Herran pyhiä..." Tässä jää meiltä miesten puhe kesken kuulemista. Aino nousi ruohostalta ja kävi katsomaan karjan-tuloa. Siellä tuli hänen vastaansa tuttavia, poukkoilevia karitsoita ja muita, jotka hänen tunsivat ja hänelle näyttivät riemuansa. Talon paimen-koira, Harmio, oli ikään tässä joukossa; hän riensi tavallansa neitoa tervehtämään. Waan muiden seassa oli myös poika, talon kasvatti; hän olikin se tano-torven soittaja; hän lähestyi tuttavuudella neitoa, mutta havaitsi pian Ainon katsannossa jotain outoa, josta hän hämmästyi ja alkoi ujostella; hänen siniset huulensa -- poika eli syönyt mustikoita -- kävivät pitkälle. Se oli soma, vähänen poika, vaikka sen kasvot oli ilmasta ja päivän helteestä ahvettuneet. Hänen kirkkaihin silmiinsä tunki itku. "Noh, Launi, terve tuloasi", sanoi neito, "mikä sinulta ilo-naurun vei, juuri tässä hetkessä?" "Mi-mi-nulla olis o-llut marjoja", änkkäsi poika, ja koki niellä itkunsa. "Waan et tahtonut niitä antaa minulle;" kysyi Aino; "millä minä olen mieles pahoittanut?" "En luullut sinun niistä huolivas, luulin halveksivas." "Ole vai; -- mikä sinun on tullut?" kysyi Aino ja hän silitti pojan ruskeita hiuksia. Launi tarkasteli hänen kasvojansa uudestaan terävillä silmillänsä, vaan ei nauru tullut kuitenkaan; lukiko hän niistä kasvoista jotain erinomaista muutosta neidon mielessä? Ainon vuoro oli nyt ujoilla; hänen silmänsä peittyi niiden omilla hapenilla, hän otti pojan käteen ja vei hänen pihan ruohostalle; Harmio seurasi heitä hypellen, mutta senkin ilo näytti olevan noin puolivälistä. He istuivat nyt kolmisin maahan, ja neito alkoi tarkastella Launin tänpäiväsiä metsätuotteita. Pojalla oli, paitsi marjoja, jotka Aino nyt vihdoin sai, myös sievästi tehty joutsi olalla, ja koko joukko nuolia. Näitä nyt koeteltiin; joutsi jännitettiin miehissä, ja nuoli lasketettiin seinään, josta Harmio sen kävi noutamassa. Launi jutteli sitte, miten hän oli tavoittanut oravaa, ja miten se oli pudonnut hänen ammuttuansa Harmion suuhun. Hänellä oli paljo muutakin kerrottavaa päivän tapauksista metsässä, ja entinen ystävyys näkyi voittaneen hänen synkiän mielensä; mutta ehtoolla myöhemmin hän nähtiin nukkuneen siallensa ja Harmio hänen viereensä; hän piti kädellänsä koiran kaulasta ja hänen silmä-hapenissansa riippui kaksi kyyneltä. Ainon isä ja Olavus olivat täll'aikaa jatkaneet puhettansa, vaan neidolla ei ollut enää lepoa heitä kuullella. Hän käyskeli aatoksissaan rantaa kohden, kunnes hän seisahti kivelle katselemaan päivän viimeisten säteiden välkkymistä vedellä. Waan ei hän tässäkään viipynyt; hän vaelsi edemmäs rantaa myöden, ja joutui lepistön reunalle, Nyt hän oli jo kaukana kodista, niin kaukana, ettei koto enää näkynytkään puiden takaa. Lepistöstä kuului kahahdus. Neito säikähti. Peregrinus, se sama, jonka alussa näimme Erä-pyhällä, seisoi hänen edessänsä. Ainon ensimmäinen ajatus oli paeta, vaan hän rohkeutui ja jäi alallensa. Peregrinus oli muuttanut entisen nöyrän ja hengellisen muotonsa ylpeämpään ja sotaisempaan. Hänen alhainen ja kamala katsantonsa oli muuttunut kopeaksi. Waikka Aino häntä kohtaan kantoi ylenkatsovaa mieltä, ei hän kuitenkaan voinut kieltää miehen näössä olevan jotain muhkeaa. He silmäsivät toinen toistansa hetken aikaa; eikä heistä kumpikaan näyttänyt tahtovan alkaa puhetta. Wihdoin lausui Peregrinus: "Terve neidolle! Lienenkö hänelle tuttu?" "Ei tuttu, eikä outo." "Waan oudostakin saattaa tulla tuttu, tutusta ystävä." "Ja ystävästä vihollinen." "Ethän minua vihollisenas pidä, sä kylän kaunihin?" "Sinä olet yhtä kehno viholliseksi kuin ystäväksi, munkki." "Etpäs ole kumpaakaan koettanut, ystävyyttäni etkä vihaani." "En luule kumpasenkaan olevan koetoksen arvoisen." "Kuule mitä sinulle kuiskaan, jalo neiti, ja päätä siitä minkä arvoiset kumpikin saattavat olla." "Jos lupaat olla lyhyt puheessa, niin mä sinua tahdon kuulla, vaan saarnoihis minä olen kyllästynyt." "Minä olen niihin itsekin kyllästynyt", sanoi Peregrinus, "minä olen päättänyt hyljätä oman uskontoni, ja kääntyä sinun jumaliis, taikka oikeimmin sanoen, itse sinuun, jota ainoaa mä täst'edes aivon kumarten rukoilla; mutta kuule, kaunoiseni", ja Peregrinus tavoitti neidon kättä, "minä olen päättänyt nousta korkealle, ja sinä, Aino, nouset minun kanssani." "Warjelkoot minua Lemmettäreet nousemasta sinun kanssas", lausui Aino. "Se korkeus johon sinä kiipeät, on..." "Noh, mikä?" kysyi Peregrinus kiivaasti. "Hirsipuu!" Molemmat hämmästyivät, sillä tämä sana kuului heidän läheltänsä metsästä. He olivat tuokion ääneti, mutta Peregrinus alkoi taas. "Sinä tiedät tämän maakunnan olevan hallitsiaa vailla; tiedät myös tätä ahdistettavan kahdelta puolen, Novgorodin ja Ruotsin puolelta, ja että asukkaat sentähden ovat kadottaneet kaiken rohkeutensa, sillä heidän on työlästä molemmilta puolin torjua vihollisia..." "Ja olet siis sinä vyöttänyt itses sota-pukuun, meitä kaikkia puolustaakses? Todellakin sinä ansaitset..." "Noh, mitä?" ennätti taas Peregrinus kysyä. "Hirsipuun!" kuului jällen lepistöstä. Tämä rupesi vihdoin Peregrinusta äkööttämään, hän tarttui aseesen -- ja oli hankkeissa käydä metsään, rankaisemaan sitä pahan-ilkistä puheen-keskeyttäjää, mutta häntä pöyristytti, eikä hän mennytkään, vaan alkoi taas puhutella Ainoa, kuitenkin nyt alhaisemmalla äänellä. "Tiedät mun olleeni kristityn, vaan et tiedä mitkä suuret tiedot kristityillä kansoilla on, pakanain suhteen; minä tuon näille pakanoille kaiken taitoni, ja he seuraavat minun johtoani; siten me epäilemättä saamme voiton vihollisten yli. Minä korotan sinun hallitsiaksi kanssani." "Tuhannet kiitokset!" "Siis on ystävyyteni jostain arvosta?" "Noh, onhan se niin!" "Sinä pidät minua pilkkanas, vaan kuuleppas, tyttö, minun vihani on myös jostain arvosta." "Lieneekö vaan?" "Minä olen kehoittanut Hämäläiset tekemään suuren uhrin vielä tänä yönä jumalillensa. He kokountuvat tuumimaan keinoja, joilla Ruotsalaiset voidaan karkoittaa, ja minä olen heidän saanut uskomaan että heidän on ensinnä lepyttäminen Tapiolat ja Ahtolat ja Manalat ja miksi ne kaikki kutsutaan. Ja minä olen heille jo toimittanut yhden Ruotsin sotilaan uhriksi." Tässä säikähti tyttö, vaan ei hän lausunut mitään. Peregrinus jatkoi puheensa: "Mutta useampi uhri tarvitaan ja sentähden minä olen itse tullut tänne, ja minä tiedän että täällä on Olavus, saarna-mies, hänestä tulee toinen uhri, ja kolmas..." "Ja kolmas?" matkasi Aino tietämättänsä; hänen ajatuksensa olivat toisaalla. "Kolmas... olet -- sinä." Peregrinus katsoi tarkasti neidon kasvoihin, nähdäksensä niissä jotain muutosta; hän pidätti puheensa, odottain tytöltä jotain vastausta ilmoitukseensa, vaan tytön kasvot ei muuttuneet, eikä hän liion mitään vastannut. "Kolmas olet sinä", sanoi heittiö-munkki toistamiseen, ja hän jatkoi: "Waan minä voin sinun pelastaa, jos lupaat täst'edes kohdella minua vähemmällä ylenkatseella." "Sinun vaatimukses on luonnotointa", sanoi Mauno, joka astui hänen eteensä lepistöstä, "luuletkos kenenkään voivan sinua nähdä eli kuulla, ilman ylenkatsetta?" "Mikä mies sinä olet?" kysyi Peregrinus ynseästi. "Minä olen se mies, joka aivon sinun panna näyttämään, kumpiko sinä olet, susiko lampaan nahassa, vai aasi jalopeuran nahassa. Minä olen kyllä nähnyt sotaisia veitikoita munkkein puvussa, vaan sinä oletkin muuttanut muotos, ja pelkään sinulta puuttuvan tarpeellista miehuutta kalvan kantoon." Tästä Peregrinus sydäntyi, ja nyt käytiin miekkasille. Waan munkki ei pidellyt kalpaansa taitavasti; Mauno sivalti sen hänen kädestänsä, ja hän olis ollut kuoleman oma, ellei Mauno olis hänen sallinut rauhassa paeta. Ja Peregrinus pakenikin niin sukkelaa kuin ikänä mies taitaa paeta. Nämät tapaukset eivät vieneet pitkää aikaa, ja niiden päätettyä kääntyi Mauno tytön puoleen, joka niitä oli ääneti katsellut. "Erinomainen onni, mahdan sanoa", lausui Mauno, "saattaa minun toisteen tänään luoksesi; minä olen eksynyt matkallani ja kiitän lempeää sattumusta, joka minun tänne johdatti." "Isäni kodissa löytyy vierastenkin varaa", sanoi Aino. "Enkä iloisempaa tietäisi kuin isäs kodissa vieraileminen", vastasi Mauno, "ellei mieleni tällä hetkellä olisi täynnä katkeruutta." Ja hän kertoi lyhyesti, miten hän oli kadottanut toverinsa ja miten hän, löytääksensä tietä sen jälille, oli suomaiden ja metsien läpi joutunut tänne. Ei hän suinkaan itsekään selvästi tiennyt, mikä mieli hänen tänne veti. Waan kun hän jutteli luulleensa nähneen tämän Peregrinuksen niiden joukossa, jotka aamulla olivat Olavusta hätyyttäneet, ja taas niiden, jotka hänen toverinsa olivat köyttäneet, niin hän ymmärsi tästä, että sillä miehellä mahtoi olla jotain erinomaista mielessä. Waan nyt kertoi neito, mitä Peregrinus oli puhunut aivotuista uhristansa, ja tämä sanoma tuotti Maunolle lisää levottomuutta toverinsa tähden. "Minä pelkäsin sinun joutuneen heidän käsiinsä", sanoi Aino teeskelemättä. "Oliko minun onneni tai onnettomuuteni sinulle mistään arvosta?" kysyi Mauno iloiten. "Sinä olit jalo-mielinen ja suomalainen", vastasi neito hiljaa. "Mutta", lisäsi hän kuuluvammalla äänellä, "sinä kannat miekkaa omia kansalaisias kohtaan." "Niin kannan, enkä tiedä mitä tässä sanoa eli mitä muuta tehdä. Minä olen kasvatettu miekan käyttäjäksi, vaan minun on sääli omaa kansaani; kaksi voimallisempaa valtiota ahdistaa heitä ja heidän on antauminen jomman kumman alle. Niin lausuvat vanhat ja viisaat, ja niin minäkin luulen, vaan pidän myös otollisempana että he joutuivat yhteyteen sen valtion kanssa, jonka kansa on sivistynyt ja vapaa; minulla on salainen toivo että Suomi vahvistuu vielä kerran omillakin siivillänsä lentämään. Ja mitä nyt miekkaani tulee, niin tahdon sitä säästää, niin paljo kuin mahdollista." Tyttö naurahti. "Olet aina sitä tänäänkin säästänyt", sanoi hän, "vaan sen käytös ei ole moitittava kun se tapahtuu niin hyvässä aikomuksessa." He istuivat rantakivellä, nämä kaksi nuorta. Päivä oli jo aikaa laskenut, vaan lännestä oli pilvi nousemassa, joka synkistytti ilta-ruskon. He näyttivät hyvin suostuvan toinen toiseensa, niinkuin he jo aika-päiviä olisivat olleet tuttavat. Mutta aika oli käydä taloon, ja tätä muistuttikin neito, vaan Mauno oli jättänyt hevosensa etäämmälle viitaan ja kulkenut pitkin rantaa etsimässä enempiä asuma-merkkiä, kunnes hän havaitsi Peregrinuksen, puhutellessa Ainoa. Hän oli niin joutunut lepistöön kuulemaan ja vastaamaan heittiö-munkin sanoja. Waan nyt hänen oli palaaminen hevoseensa, jolla välin tyttö riensi edellä kotiin, ehkä luultavasti olis parempi ollut, etteivät olisi erinneet, sillä ennätettyänsä taloon näki Mauno siellä ja kuuli kummia. Sigvard, se ruotsalainen sotija, köytettiin Sarsan sillan päässä. Köyttäjät veivät hänen pois, ja ehdittyänsä polku-haaraan, siihen josta nyt tie käy Sahalahteen, poikkesivat hekin sille tielle, kulkeaksensa Willikan rantoja. Sigvardi oli kovin äkeissään köyttäjillensä. Hän olis mielellään katkonut heiltä joka mieheltä pään poikki, vaan pahaksi onneksi oli hänen kätensä kiinni, ja hänen täytyi kärsivällisyydellä katsella, miten yksi joukosta astui hänen hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä. Se oli ainoa jonka Sigvardi luuli ymmärtävän hänen kieltänsä. Hän puhutteli kyllä niitä toisiakin; hän kiroili ja sadatteli heitä, vaan ei he muuta kuin nauttivat hänen turhalle kiukullensa. Wihdoin hänen täytyi muistuttaa mieleensä kaikki ne suomalaiset sanat, jotka hän oli ehtinyt oppia tässä maassa ollessansa. Niitä hän nyt sekoitteli oman kielensä sanoihin, josta syntyi todellista "matalaa suomee." "Minkä se minu takto föra?" tiuskasi hän. Ei vastattu. "Minä fråga, minkä se jevel föra!" ärjäsi hän. Ei nytkään vastausta. "Eikö se svara minu, se förbannad?" kiljasi hän. "Kyllä minä sinun vörpannaan", sanoi lähin Hämäläisistä ja antoi hänelle niskasta hyvän vauhdin käymiseensä. Sigvardi paran täytyi käydä edellensä; hän piti vielä omaa vihaista puhettansa, vaan ei sitä kukaan kuullellut, eikä hän enää tohtinut heille puhua "matalaa suomee." Heidän tiensä kävi pitkin Sahalahden maita, jotka silloin ei vielä olleet asuttuja paitsi siellä ja täällä harvalta metsästäjältä, kalastajalta tai kasken polttajalta. Ehtoommalla heidän joukkoonsa yhtyi toisiakin miehiä, joita tuli Iharista päin, ja niiden luku eneni enenemistään. Kaikilla näytti olevan sama päämäärä, ja heidän katsantonsa oli tavallista syvä-mielisempi, niinkuin heillä kaikilla olisi ollut erinomaisen painavat hankkeet. Päivän laskiessa koko seura ennätti sille niemelle Längelmäveden rannalla, jonka nimitimme Erä-pyhäksi ja jossa alotimme tämän kertomuksen. * * * * * Yö oli jo tullut, suloinen kesä-yö. Ensimäiset tähdet pilkottivat taivaalla, mutta lännestä nousi uhkaava pilvi; sen reunat olivat nyrkät niinkuin vuoren kukkulat, ja sen synkästä peitteestä välähteli jo yksi ja toinen monimutkainen salama. Kunkin salaman leimahdettua kuului, ehkä vasta ison hetken perästä, jylinä. Se kävi lännestä itään ja sai humisevan vastauksen jokaisen kallion laelta. Mutta se ukon käynti oli vielä niin hiljaista, ikäänkuin hän olis lähetellyt ensi-sanomiansa leikillään. Kaikki luonto oli uupunut syvään äänettömyyteen, ei ainoatakaan tuulen puuskaa kuulunut. Haavan lehdetkin rippuivat hiiskahtamatta oksillansa. Ilma oli helteinen. Miehet kokoontuivat siihen, johon Peregrinus oli kiviä sovitellut raunioksi; he ihmettelivät mikä ne oli koonnut semmoiseen järjestykseen. Waan heillä ei ollut aikaa ihmetellä, he olivat tähän tulleet keskustelemaan asioitansa, heidän oli pitää käräjiä. Wanhat puhuivat ja neuvottelivat, tavallisuuden jälkeen, nuoret seisoivat joutseinsa nojalla ja kuultelivat nöyryydessä vanhain sanoja. Heidän puheensa ei ollut lohduttavaa, eikä heidän neuvottelonsa valmistuneet, sillä he olivat äskein vihollisilta lyödyn ja hajoitetun kansan jäännöksiä. Birger Jarl, se mainio Ruotsin sankari, oli paraikaa Hämeessä, hän oli voittanut Hämäläiset miekalla ja hajoittanut heidän väkensä. Tässä oli saapuvilla monta niistä, jotka olivat sotineet häntä vastaan ja joiden oli täytynyt paeta. He olivat nyt uudestansa kokountuneet neuvottelemaan ja päättämään mitä oli tehtävä asiain näin ollessa. Joka heidän tässä näki, havaitsi pian että heitä oli kova onni kohdannut; epäilys kajasti monen silmistä, erittäin vanhain, ehkä nuorten katsanto vielä oli rohkea. Selvästi näkyi heillä ei olevan ketään nimen omaan johdattajaa; jos he olisivatkin suostuneet seuraamaan jotakuta taitavaa ja urhollista päällikköä, niin heidän väkensä ja miehuutensa olis vieläkin ollut peljättävä Ruotsalaisille ja itse Birger Jarlelle. Mutta eripuraisuus vallitsi heidän neuvoissansa, ja eripuraisuus on aina ollut kansain hävittäjä. Toiset heistä ehdottelivat sodan pitkittämistä Ruotsalaisia vastaan, ja niiden puolella oli kaikki nuoret. Toiset taas katsoivat kaiken vastustuksen turhaksi, heillä kun ei mitään varustusta, mitään asetta ollut Ruotsalaisten vertaista. Se oli kyllin havaittu viimeisessä tappelussa, miten Ruotsalaisten voitto parhaasta päästä oli tullut heidän parempain aseittensa tähden. Muutamat pitivät otollisempana heittää koko vallan Ruotsalaisten haltuun, näin ahdingossa kun he olivat; ehkä Ruotsalaiset heitä puolustaisivat muilta vihollisilta. Näin oltiin monella päällä, kun aivan uusi mies ilmestyi neuvo-kedolle. Se oli Peregrinus. Hän ei ollut tuttu, paitsi muutamille, jotka hän oli saanut liittoonsa, ja joiden toimella hän oli heidän saanut tähän kokoon. Niillekin, liittolaisillensa, hän näytti oudolta hohtavassa sotapuvussansa, ja kun hän röykkeillä askeleilla kävi esille, niin kaikki hänelle antoivat tilaa. Peregrinus astui kivelle, josta hän näkyi yli joukon. Salama, joka silloin tällöin oli leimahdellut, leimahti nyt taas ja valaisi koko seudun, mutta kansan silmät oli käännetyt Peregrinusta kohden ja he kaikki näkivät miten ainoastaan hän loisti salaman valossa. Hänen muotonsa oli siinä silmän-räpäyksessä jalomainen, ja kun hän nyt alkoi heille puhua, niin yleinen äänettömyys tuotti hänen sanoillensa tarkan kuulon. "Te epäilette", sanoi hän, "enää voivanne mitään Ruotsalaisia vastaan ja heidän uutta jumalaansa, mutta minä sanon teille: Ukko ylijumala on teidän puolellanne ja hän puhuu teille poikki pilvien." Samassa kuului ukkosen jylinä, sillä aika oli ehtinyt kulua salaman ja jylinän välillä. Kaikki pitivät sitä Ukko ylijumalan puheena heille, niinkuin Peregrinus oli sanonut, vaan ei he tienneet, puhuiko Ukko vihassa vai mieli-suosiossa. "Te kuulette hänen vakuutuksensa", huusi Peregrinus, "mutta te olette kauvan aikaa hänen unhottaneet ja sentähden hän vaatii uhria; muuten hänen vihansa yltyy." Tähän nyt muutamat vastasivat myöntämällä; ne olivat hänen liittolaisensa. "Mutta", lisäsi Peregrinus, "te olette myös vihoittaneet Tapiolan ja sentähden teidän joutsenne eivät voi vihollisia vahingoittaa. Tapio on siis lepytettävä uhrilla, hänkin." Taas ne muutamat vastasivat suostuvansa; toiset olivat ääneti. "Minä näen tässä", jatkoi se kansan vietteliä, "aivan uuden uhri-paikan. Siitä mä havaitsen teillä itsellennekin olleen uhri hankkeissa, ja minä siis puhun teidän omasta mielestänne." Waan ei kukaan tiennyt kiviä latoneensa, ja tästä nyt nousi arvelut monellaiset. Peregrinus kuitenkin tähän mutkan muisti. "Uskottava on", sanoi hän, "että Tapio itse on tämän uhri-paikan katsonut ja sen otollisempi lienee siis meidän uhrimme, ja sen enempi saamme olla vakuutetut voitostamme, jos tahdotte minua seurata." Tällä aikaa oli pilvet jo nousneet keskelle taivasta, salama leimahteli taajemmin, ja jyrinä alkoi kuulua melkein taukoamatta. Nyt tuotiin Sigvardi köytettynä esille; hänellä ei ollut enää mitään sanomista, ei hän vihotellutkaan, vaan näytti peräti huolettomalta, ja katseli kylmällä katsannolla väki-joukkoa. "Tuo on nyt yksi vihollisistamme", huusi Peregrinus, "ja kun me hänen uhraamme Ukolle, niin se antaa heidät kaikki meidän käsiimme. Waan meillä on vielä kaksi muutakin, joista yksi on niitä saarna-miehiä, jotka tänne tahtovat työntää outoja jumalia ja Luonnottareita; hän on siis aivan sovelias uhrattaa omille jumalillemme." Ja nyt he toivat esille Olavuksen ja hänen kanssansa -- Ainon. Mauno, kun tuli Ainon kotiin, kuuli siellä ja näki eriskummaisia tapahtuneen. Ne ovatkin jo tässä ilmoitetut, kun sanoimme Olavuksen ja Ainon olleen Erä-pyhällä. Sodissa oli nyt kaikki asiat ylös-alasin. Ainon isä, joka oli tahtonut puolustaa tytärtänsä, oli pahasti lyöty, vaikk'ei kuoliaaksi, palkolliset olivat ällistyneinä, ja Launi, se vähäinen paimen-poika oli seurannut rosvoja rantaan, josta he vankinensa olivat lähteneet järvelle. Heidän oli työläs päästä veneille, sillä Harmio tepasti kintuissansa, ja yhden heistä täytyi aseutua häntä torjumaan, kun toiset veneille astuivat. Harmiopa Launinkin oli herättänyt. Mauno, tultuansa taloon, ei ensinnä mitään selkoa saanut koko tapauksesta, outo kun hän oli peräti, mutta vihdoin selitettiin hänelle sentään asia, jotta hän tiesi ajaa rantaa kohden eli sinne, josta penin haukunta kuului. -- Täällä hän nyt kohtasi Launin. Tämä, joka ei Maunosta mitään tiennyt, luuli hänen olevan yhden rosvoista ensin. Mauno taas puolestansa ei ollenkaan tiennyt mikä Launi oli. Waan hetken aikaa keskusteltua he havaitsivat että heidän oli keskenänsä liitto tehdä, heillä kun molemmilla oli sama määrä edessä. Mauno oli päättänyt yrittää rosvoin saavutusta, ja Launin oli niin ikään Aino mielessä. Kysymys oli nyt mistä vene saataisin, vaan tähän Launi neuvot tiesi. Mutta veneen löydettyä, ei Mauno olis enää suurta lukua pitänytkään vähäisestä liittolaisestaan, josta hän ei toivonut suurta apua, vaan Launi kysyi: "Minne aivotte pitää matkanne, jos on lupa kysyäni?" "Noh, tiedäthän sen; niitä saavuttamaan, jotka Ainon veivät." "Wai niin; mutta missä ne ovat?" Launin kysymyksessä oli kyllä perää, sillä rosvot olivat jo ennen Maunon tultua ennättäneet niemen taa, eikä hän olis voinut sanoa kumpaselle kädelle, vasemmalle vai oikealle he olivat poikenneet. Tästä hän nyt havaitsi täytyvänsä ottaa sekä Launin että Harmion lietsariksensa, jos he muuten itse tahtoivat häntä seurata. Kolmesin he siis astuivat veneesen, Harmio kokkamieheksi nenään, Mauno soutajaksi ja Launi perämieheksi; hevosen oli uida veneen jälissä. Tultuansa niemen päähän, ei he enää mitään nähneet, hämärä kun jo oli, eivätkä myös kuulleet. Nyt ei siis ollut mitään tietoa matkasta, paitsi arviolta. Harmio oli noussut kokkaa vasten etu-käpälillensä; hän piti kuononsa pitkällä ja sieramensa leveällä, josta oli toivottava että hänellä oli viholliset haistimissa. Ja kun ei muuta tietoa ollut, päätettiin laskea vene sitä kohden, jonne Harmio päätänsä kurotti. Se pitikin sitä tarkasti yhtäälle päin, jottei ollut suurin epäileminenkään oikeasta tiestä. Waan hevonen, joka uitossansa piti aina yhtä kulku-määrää, esti kaiken joutumisen. Wene riensi hitaasti Sahalahden kulmaan päin, vaikka joka mies veneessä paloi levottomuudesta. Isäisen pilvet peittivät vähitellen taivaan lakeuden ja pitkäisen leimaukset valaisivat sen tuon tuostakin. Tuntia kului soutaessa, pitkiä tuntia; Mauno ei millään ehdolla tahtonut luopua hevosestansa, senkin tähden että hän sen piti parhaana välikappaleena Ainon pelastamiseen. Wiimein, monen hetken perästä he ehtivät rantaan. Harmio oli kohta valmis hakemaan. Kuono maassa hän karasi täyttä vauhtia metsä-polulle. Mutta Launi laski kuulumaan kimeän, tunkevan vihellyksen, niinkuin pyyn laulun, ja Harmio palasi riennolla takasin. Mauno astui ratsastamaan ja Launi piti vaaria Harmion juoksusta. Kun se joutui näkymättömiin, niin hän sen taas vihelsi takasin, ja jos se ennätti niin kauvas, ettei vihellys kuulunut, niin hän hukasi palo-kärjen äänellä, jonka Harmin kuuli etäämmälle ja jota hän totteli yhtä paljon kuin vihellystäkin. He seurasivat penin johdatusta sekä käyden että juoksujalassa, aina miten polku myöden antoi. Waan meidän on nämät jättäminen metsä-matkallensa ja jällen palaaminen Erä-pyhälle. Peregrinus oli kansaa kehoittanut uhraamaan jumalillensa. Tämä ei juuri ollut soveliasta kansan mielen laadulle; mutta äskeiset vastahakoisuudet olivat muuttaneet heidän luontoansa. Wiha ja epäilys vallitsi heitä, niinkuin voitettua kansaa ainakin; eikä Peregrinus aivan väärin tuumaillut kun hän heissä alkoi yllyttää koston pyyntöä. Kerran sytytetty, oli se luultavasti heissä vaikuttava uutta rohkeutta, ja kukaties voiton voimaa. Ja heidän voitostansa, kenellä oli suurempi hyöty odottaminen kuin sillä joka heissä oli herättänyt rohkeuden ja heidän johdattanut voitolle? Peregrinus oli siis tässä oikein tuumaillut. Hän oli ensinnä asettanut heidän näkyviinsä yhden niistä muukalais-sotamiehistä, jotka nykyjään oli Hämäläiset tappiolle lyöneet. Sigvard ilmestyi siis aivan hyvällä ajalla kosto-himon sytykkeeksi kokountuneelle kansalle. Pian kuului heidän vihansa ääni yli ukon jyrinän. Sigvardi oli uhrattava. Tässä kohdassa onnistui siis Peregrinuksen tuumat. Mutta ei Olavuksen ilmestyminenkään heidän vihaansa lauhduttanut; sillä hän oli heidän mielestänsä orjuuden saarnaaja, jota vastaan heidän oli hengellänsä ja verellänsä sotiminen. Heidän velvollisuutensa oli siis hänellekin kostaa, ja he päättivät hänenkin uhrata niille jumalille, joita hän oli tullut hävittämään. Waan Aino? Ennenkuin jatkamme tätä juttua, on sana virkattava Ainon nimestä. Se on karjalainen, niinkuin hän itsekin oli neito karjalasta. -- Suloisin kaikista Kalevalan kuvaelmista on Joukahaisen sisar, se vieno ja ihana Aino, joka, havaittuansa olevan äitensä tahdon, että hän menisi vanhalle Wäinämöiselle emännäksi, niinkuin veljensä Joukahainen hänen oli luvannut, kävi itkein järven rantaan ja upposi uima-tielle. Se on siis alkuperäinen naisnimi siinä kansassa, joka on Kalevalan runoillut. Mutta länsi-Suomessa se on joutunut unhotuksiin itse kansassa, vaikka säätyväki on sitä antanut näinä viimeis vuosina tyttärilleen, ja heissä se kuuluu "Aina", tämän puolen murteen jälkeen. Emme voi kieltää "Ainan" kuuluvan somemmalta kuin "Ainon", vaikka meidän on täytynyt antaa karjalan tytölle oma nimensä. Kuitenkin saapi ken tahtoo lukea sen "Ainaksi" ehkä me tässä kertomuksessa loppuun asti sanomme "Aino." Uhripaikalla oltiin nyt täydessä toimessa. Sigvard ja Olavus olivat ajetetut rauniolle. Rahvaan viha oli yltynyt niin ettei enää pelkkä miesten murha ollut heille kylliksi. Heitä piti myös kidutettaa ja tulella kärheettää. Luultavasti oliskin tämä julmuus käynyt päinsä, ellei ukkosen vaaru olis tuonut myötänsä rajun sateen, joka esti tulen viriämästä. Tässä ei ole uskomista, että Peregrinus alun aikoi sallia Ainon murhan. Luultava on hänen vaan tahtoneen näyttää suurta valtaansa ja sillä peljättää neitoa. Waan hän oli laskenut irralle rahvaan vimman, ja sen irti laskija ei aina ole mies sitä hillitsemään. Hän oli asettanut uhrien lukuun myös Ainon; rahvas katsoi sen hyväksi ja vaati hänen murhaansa kaikkein ensiksi. Paras Hämäläisten joutsimiehistä määrättiin häntä ampumaan. Yön hämärässä ei häntä kukaan säälinyt; ja hän peittikin kasvonsa, vaan ei yksikään heistä olis ollut mies häntä läheltä murhaamaan, ei edes jumalainsakaan uhriksi. Sentähden hän oli kaukaa ammuttava. Se määrätty Hämäläinen jännitti joutsensa, asetti nuolen, tähtäsi neitoa ja -- hänen joutsensa painui maahan hervottomalta käsivarreltansa, jossa istui syvään tunkenut nuoli, minkä sulka vielä värisi. Jokainen oli sen kuullut vingahtavan ilmassa tullessansa, vaan ei kenkään tiennyt mistä se tuli. Toinen joutsi-mies astui nyt esille. Se oli nuori Hämäläinen. Hän oijensi joutsensa; samassa leimahti taas salama ja valaisi tytön kasvot. "Neitsy Maria!" huusi ampuja ja joutsi painui hänenkin kädestänsä. Hän oli yksi niistä, jotka aamulla olivat kuulleet Olavusta Kangasalan harjulla ja nähneet Ainon. Mauno ja Launi olivat ehtineet paikalle. Harmio olis juosnut kansan joukkoon ja neidon luokse, vaan Launi pidätti hänen. He seisahtivat kaikin kolmin puiden varjoon, josta he näkemättä saivat itse nähdä mitä tapahtui. Samassa juuri se ensimäinen ampuja tähtäsi joutsellansa tyttöä. Launi laski nuolen joutsestansa hänen käsivarteensa ja vihelti takaisin Harmion, joka totuttuun tapaansa olis karannut sinne, mihin ammuttiin. Mauno näki miten asiat olivat; hänen ei ollut muuta päättämistä kuin pelastaa Ainon tai hukkua hänen kanssansa. Sen tähden hän ei myöskään viivytellyt, vaan ratsasti ylös kansan keskelle. Peregrinus, etsiessään vankia uhriksi, oli kahdesti jättänyt Maunon rauhaan. Tässä näemme syyn. Hän oli viisas kyllä käsittämään että muutama sana jalolta Suomen sotilaalla voi kaikki hänen puheensa tehdä mitättömiksi. Hän pelkäsi siis näyttää itsensä Maunon rinnalla, ja olis kyllä sallinut hänen murhattaa jos olis tilaisuutta ollut; nähtyänsä hänen miehuutensa Kangasalan kannaksella, ei hän uskaltanut häntä koskettaa Sarsan sillalla; vaan estätti hänen joutumasta toverinsa apuun. Maunon paikalle tultua, vaikeni rahvaan meteli. "Te miehet Suomalaiset", sanoi hän kuuluvalla äänellä, "te olette petetyt, ja tämä on petturi." Hän näytti Peregrinusta. "Teidän jumalanne", jatkoi hän, "eivät vaadi teiltä ihmisuhria, eikä viattoman verta; jos tahdotte murhata, niin murhatkaa niitä, jotka ovat kuoleman ansainneet." Peregrinus alkoi puhua, vaan Mauno ratsasti häntä lähemmäksi ja nosti miekkansa kärjellä kypärin hänen päästänsä. "Katsokaat, hänellä on petturin-merkki pään laella." Waan nyt Peregrinuksen liittolaiset aseutuivat johdattajansa ympärille. Mauno läheni Sigvardia ja katkasi miekallansa hänen köytensä. Tämä ei ennen tuntenut olevansa vapaa, kun hän lähimmäiseltä Hämäläiseltä temmasi aseen ja oli taas valmis sitä käyttämään. Se aseetoin Hämäläinen riensi Peregrinuksen puoleen, sai sieltä joutsen ja jännitti sen Maunoa kohden, vaan näkymätöin kaari lennätti taas vingahtavan nuolen, joka väristen seisahti hänen kaulaansa. Nyt nousi ottelo. Peregrinuksen kumppanit tunkivat näitä kahta kohden; vaan taaskin vaikutti Maunon jalo käytös, ja hänen suora suomalainen puheensa, että yksi Hämäläinen toisensa perästä kävi hänen puolellensa. Miehiä kaatui kummaltakin puolen. Sigvardi oli haavoitettu ja hänestä vuosi veri. Mauno oli hevosensa selässä vähemmässä vaarassa, mutta ei häneltä käynyt siinä niin vikkelään sotiminen, joten hän hyppäsi maahan ja asettui Sigvardin rinnalle. Tässä hän kaatoi miehen toisensa perään, ja voitto näkyi kallistuvan heidän puolellensa, kun eräs vihollinen tavoitti häntä väkevällä sivalluksella päähän. Miekallansa hän sen esti koskemasta päätänsä, vaan se sattui vasempaan olka-päähän ja teki syvän haavan. Mutta samassa taukosi tappelu. Peregrinuksen liittokunta hajosi. Hän itse oli kadonnut. Peregrinus, nähdessänsä joukkonsa voitettavan, luikahti pois, vaan sieppasi Ainon mennessään, jota ei kukaan voinut estää, kun kaikkein kuulo ja näkö oli miesten taistelossa. Yksi oli kuitenkin estämässä, nimittäin Harmio, jonka Launi, nähdessänsä mitä oli tapahtuva, lähetti hätiin, johon hän itsekin riensi, mutta Peregrinuksella oli Sigvardin hevonen, jonka päälle hän astui, ja nyt hän lennäytti matkaansa, neito sylissä. Lukia kenties on pitkäksynyt, kun häntä on isot aikoja pidetty sateessa ja ukkosen ilmassa. Tähän saamme muistuttaa, ettei meillä olekkaan tällä erää kerrottavaa herrain hovista ja ylimysten salista -- ehkä kyllä luulemme ajan mittaan saavamme niistäkin jutella -- vaan Suomen muinaisista erämaista, joissa olija sai luvan kestää kaikkia säitä ja tytyä tuuhevain puiden suojaan. Sen ohessa tapahtuvat tässä kerrotut pää-kohtaukset yhden puoli-yön kuluessa ja muutamassa hetkessä, ehkä niiden jutteleminen ja lukeminen on vetänyt isonkin ajan. Tässä on syy miksi vielä annamme muutaman hetken kestää samaa ilmaa. Peregrinus oli paennut Erä-pyhältä ja vienyt Ainon mennessään. Mauno ei sitä kiivaudessaan heti paikalla havainnut, hän kun oli täydessä taistelossa. Waan hän oli päättänyt raivata miekalla itsellensä tien ja saavuttaa Peregrinuksen, jota hän ei nyt enää aikonut säästää, kun hän sen vaan saisi teränsä eteen. Hän siis taistellessaan loi usein silmänsä sinne, missä Peregrinus oli, mutta viimein hän ei sitä enää nähnyt, Hän katsahti ympärinsä, eikä havainnut Ainoakaan. Nyt hän herkesi tappelusta ja riensi hevoseensa. Hän ei suinkaan olis tiennyt minkä päin ratsastaa, mutta Launi oli häntä läsnä ja viittasi päin itään, ja sinne hän laski; vaan mitä siitä hyvää, kun tiheä metsä oli vastassa. Hän olisi mielellään lentänyt, vaan ei päässyt paikastaan, ehkä joka silmänräpäys oli kallis. Mutta hänen hevosensa astui kuitenkin edelleen, ja eipä tiedä, miltei se vaan osaisi käydä toverinsa jälkiä. -- Peregrinus oli ratsastanut Sigvardin hevosella... Maunon täytyi antaa hevosensa etsiä polkua; itse hänellä oli sill'aikaa hyvä loma ajatella: "Mitä, jos Aino suostuikin menemään Peregrinuksen kanssa, ilman pakkoa", mietti Mauno, "mikä oikeus sinulla on heitä vainota? Ei, ei, Ainon kädet olivat sidotut, hän oli uhrina... vaan ken menee takaukseen", jatkoi Mauno itseksensä, "että neito huolii sinun avustas..." Waan samassa muistui hänen mieleensä, mitä he olivat keskenänsä puhuneet Ainon kodissa, ja hän päätti poistaa kaikki epäilykset ja uskoa apunsa olevan neidolle toivotun. Hän koetti riennyttää hevosensa kulkua puiden välitse. Waan nytpä aukenikin metsä vähän -- hevonen oli polulla ja alkoi kohta juoksun, ja tunnettuansa kannukset kyljissänsä, hän pian laski täydelle karulle. Taas oli synkkä ukkosen vaaru keskellä taivaan lakea; sadetta tuli kaatamalla, joten yö-hämäräinen ilma oli ihan sinisenä. Waan ehtimiseen välähteli kirkas salama hämärän ja sateen lävitse ja isänen jyrisi kovasti. Siitä ei Mauno kuitenkaan totellut, eikä hänen hevosensa; sekin riensi, mitä hänellä henkeä oli, niinkuin hän olis käsittänyt ratsastajansa tarkoituksen, ja pianpa saatiin Peregrinus näkyviin. Nytkös vasta ratsastus alkoi. Hevosten kengät iskivät tulta taivaan kilvassa. Peregrinus, kun havaitsi vainojan jälissänsä, alkoi vaatia hevoselta viimeiset voimat; hän kannusti sen sivut verisiksi ja se kyllä riensi lentäin tietänsä; mutta vainoja läheni lähenemistään. Peregrinus kuuli sen hevosen huokuvan takanansa, ja pian sen kuuma henki lisäsi hänen omaa kuumuuttansa. Aino oli hänen edessänsä ratsulla, ja Peregrinus piti käsivarrellansa neidon vyöteestä. Sen kädet olivat vielä sidotut. "Meidän on nyt molempain kuolla", sanoi Peregrinus jäisellä äänellä. Neito ylensi silmänsä taivasta kohden, mutta ei hän vastannut. Salama leimahti. Maunon hevonen oli jo melkein Peregrinuksen rinnalla. "Laske neito", huusi Mauno, "ja minä päästän sinun vielä kerran." Peregrinus kannusti hevostansa, ja vaikka väsynyt ja nääntymäisillänsä, se vielä tunsi niiden hirmuisen leikkauksen kyljissänsä ja karasi eteenpäin, jotta Mauno vähän jäi. "Päästä neito!" Peregrinus ylensi kättänsä; siinä välkkyi miekkainen, neitoa vasten. Waan nyt leimahti taas salama, niin kirkas ja häikäsevä, ettei Mauno enää nähnyt mitään ja samassa tärähti ukkonen, semmoinen että olis luullut maan halkeavan. Hänen hevosensa kompastui, vaan ei langennut; mutta se pysähtyi kuitenkin ja Mauno oli lähellä viskautua sen päitse maahan. Nyt hänen silmänsä näki. Polulla makasi pitkänään Peregrinus -- ja hevonen. Salama oli kohdannut miekkaisen kärkeä, tunkenut läpi ja tappanut Peregrinuksen ja hevosen. Ainokin oli mennyt hengettömäksi, vaan hän oli ukkoselta koskematta. * * * * * Yön hirmut olivat kadonneet, sade ja ukkonen oli tauonnut, taivas oli selkeä ja aurinko nousi. Koko luonto hengitti uutta, raikasta ilmaa, johon valmukukkain ja mänty-ruohon suloinen löyhky sekauntui. Erä-pyhälläkään ei enää ollut jätteitä yön tapauksista, paitsi uhri-paikka. Kansanjoukko oli hajonnut, ja ainoastaan Olavus nähtiin vielä; hän kantoi kiitos-uhria taivaan Luojalle siinä, missä pakanat olivat hänen aikoneet uhrata epä-jumalillensa. Olavus on siis ainoa, joka siinä on pitänyt jumalan palvelusta, paitsi linnut, jotka silloin hänen kilvallansa ja nytkin vielä joka auringon noustessa julistavat puiden latvoista Luojan kunniaa. * * * * * Muutamia viikkoja sen jälkeen oltiin taas Ainon kodissa. Siellä nähtiin sama väki kuin ennenkin. Isä, joka oli parantunut vammoistaan ja Aino, joka pohjan neidin tavalla: "Pukehissa puhtaissa, Walkeissa vaatteissa Kultakangasta kutovi, Hopeista huolittavi Kultaisesta sukkulasta Pirralla hopeisella." Waan hän oli ikävillänsä, neiti, ja hänen muistoonsa tunki runon sanat: "Jos mun tuttuni tulisi." Launi oli metsässä, ja Harmio. Molemmat he olisivat antaneet henkensä neidon edestä, jos olis vaadittu, mutta Launi paran oli kipu sydämessä, kun neidolla oli tuttava, joka hänen ainakin pian oli tuleva perimään. Ehtoolla taas kaikki kokountuivat puiden juurelle, Olavuskin, joka näillä paikkakunnilla nyt sai rauhassa julistaa ristin-oppia. Ainon mieli oli nähtävästi toisaalla, vaikka hän suositellen kohteli kotolaisia. Waan pian hänen tarkasti kuultelevat korvansa havaitsivat jonkun tulon. Se olikin tunnettua hevosen juoksua. Mauno ratsasti kartanolle. Ei Kalevala eikä Suomen muinaiset sadut ilmoita, millä tavoin nuorukainen silloin tervehti armastansa, syleilemällä vai suutelemalla, vai molemmillako. Lukia itse kuvailkoon, miten Mauno tultuansa tervehti Ainoa. He erisivät toisista ja Mauno sanoi: "Etpä usko, keneltäkä tuon sinulle terveiset, -- itse Birger Jarlelta. Se jalo sankari on täydessä työssä vahvistaa valloituksensa. Hän rakentaa par'aikaa Hämeenlinnaa. Hän oli ensin vähän vihoissaan minulle, kun ma niin huonosti olin häntä auttanut tän maan voittoretkessä. Mutta kerrottuani hänelle, kuinka vähän sinä hyväksyit miekkani töitä, hän antoi minulle kaiken huolimattomuuteni anteeksi." "Se jalo mies!" "Niin, jalo mies, kyllä mahdat sanoa. Tiedätkös mitä hän teki?" "Noh, mitä?" "Hän sanoi minulle: Waikka sinä olet kuljeskellut omin päis, etkä minun matkoistani ole vähääkän huolta pitänyt, niin on minun kuitenkin sinun entisiä ansioitas muistaminen. Sinä olet ollut minun oma kilpeni kantaja." "Ja mitäs siihen vastasit?" kysyi Aino. "Niin olenkin, vaan täällä minä olen ollut Suomalainen." "Ja sitä en minä paheksu", sanoi Birger Jarle, "minä teen sinusta Suomen ritarin." Mauno näytti, miten hänen teräs-kannuksensa olivat muuttuneet kultaisiksi. "Ja sen ohessa", jatkoi se jalo herttua, "annan minä sinun johtaakses osan tämän maakunnan vartioväestöstä. Sinun velvollisuutes on vähitellen muuntaa sen väestön ruotsalaisesta suomalaiseksi, kun sinun Hämäläises oppivat käyttämään meidän aseita. Ja nyt Herran huomaan! Tervehdä sitä Suomen neitoa, joka sinun silmissäs on voittanut kaikki Ruotsin hymyhuulet." Tähän jätämme nyt Ainon huulet hymyelemään. Aika on lopettaa tämän kertomuksen. Olavus, joka ahkerasti kasti Hämäläisiä, sai myös kastaa Ainon -- ja vihkiä hänen Maunon puolisoksi. Sigvardi palasi Ruotsin maalle ja löysi siellä Ingrinsä, emmekä häntä sen erän perästä näe emmekä kuule. Launista tuli mainio sota-sankari ja ritari. Emme tiedä vaikka vielä hänen kohtaisimme. Harmio kuoli kotovartiana Ainon kodissa, josta tuli suuri kartano, vaikkei niillä seuduin nyt enää löydy muita paitsi talonpojan taloja; mutta ken voi luetella kaikki sodat, jotka sittemmin ovat raivonneet Suomessa ja hävittäneet talot ja kartanot. Klaus Götrikkinen. Miekan ostaja. Suuri kansan-paljous liikkui Kokemäen joki-reunalla. Se oli helmikuussa v. 1322. Pakkanen oli erinomaisen kova, mutta kylmään oli joka mies tottunut Suomenmaassa. Syy mainittuun kansan paljouteen oli se, että nykyisin oli pidetty juhlaa Ulvilan uudessa kirkossa, johon väkeä likiseuduilta oli kokountunut ei ainoastaan synteinsä tähden ja juhlan vietäntöön, vaan myös kaupan tähden. Oli näet tavallista, että kun rahvas tuli kirkolle eli kaupunkeihin, jonkun "pyhän" muistoa viettämään ja saamaan synnin päästöä, niin pidettiin myös samassa markkinoita. Ne ovatkin saaneet alku-nimensä niistä "messuista", joita papit pitivät pyhäin ylistykseksi. Sentähden ovatkin "markkinat" niin juurtuneet kansan mieleen muinaisista ajoista, ettei niitä, nyky-aikana tarpeettomia väen kokouksia, saada häviämään. Ulvilan kirkossa oli vietetty Marian kirkonkäymisen juhlaa, jona kynttilät ylennettiin alttarilla, jonka tähden se juhla myös on nimitetty kynttilän-päiväksi. Waan messuin välillä oli kauppiasten juhla. Niitä oli tänne ilmaantunut Turusta, joka silloin oli milt'ei ainoa kaupunki Suomessa. He myivät maakunnan väelle suolaa ja -- koreilus-tavaraa, jonka perään naisilla siihen aikaan oli yhtä suuri ahku kuin nytkin, ehkä itse tavara lienee ollut nykyisestä erilainen. Waan löytyi silloinkin kaupaksi monenmoisia renkaita, sormuksia, priskiä, solkia ja helmiä. Waate-aineita ei suurin ostettu, kun käytiin kotona kudotuissa pukumissa. Kuitenkin osasivat naiset jo silloin koreilla ulkomaan hopeissa ja liinasissa. Kauppiaat puoleltansa ostivat melkein ainoastaan metsännahkoja, joista tässä maassa oli suuri rikkaus, vaan jotka menivät kauppiaille mitättömiin hintoihin, ehkä niistä ulkomailla maksettiin suuret rahat. Tässä oli nyt myytävänä saukon ja tuhkurin, näädän ja kärpän, oravan ja ketun nahkoja, myytiinpä suden ja karhun ja ilveksen nahkojakin. Kuormia tuli ja kuormia meni Turun ja Kokemäen välillä. Kertoisimme väärin jos sanoisimme kaikkien kauppiasten olleen Turkulaisia. Kokemäellä oli jo aikaa ollut vireä kaupan-liike, ja puhutaanpa jonkimoinen kaupunkikin siellä olleen. Warmaan sopii päättää siellä olleen kauppiaitakin asumassa, jotka omilla aluksilla kuljettivat tavaroita Kokemäen jokea myöden merelle, Ruotsiin ja ehkä aina Saksan maalle. Mutta näin talvella ja kelin aikana tuli Turkulaisia heidän kilvallansa kauppaa tekemään ja tulipa niiden muassa joku Saksalainenkin, niinkuin useammat Turun kauppamiehistäkin lienevät olleet Saksalaisia. He majailivat näin matkoillansa talonpoikain kodissa, vaan itse kauppansa he tekivät ulkona, laudoista kokoon lyödyissä vara-majoissa, niinkuin nykyisillä markkinoillakin tapa on. Eräässä tuvassa, lähellä sitä paikkaa, johon kauppiaat olivat asettaneet vara-majansa, asui niinikään Saksalainen. Hän oli nyt itse kauppansa rehkinässä, vaan hänen vuoroama huoneensa ei kuitenkaan ollut asujamesta tyhjä; siinä oleskeli nuori vaimonen henki. Ellei suuri valkia olisi palanut liedellä, olisi huone ollut aivan pimeä; siihen aikaan nimittäin ei löytynyt klasi-akkunoita, vaan puu-ikkunat, joita avattiin valoa tarvittaessa. Se tuvassa olia avasi yhden ikkunoista, mutta pakkanen ulkona ja lämmin sisällä loi semmoisen höyryn kulkemaan edes ja takaisin, ettei mitään sopinut nähdä. Hän siis puettihe talvi-vaatteihinsa, ja näemme hänen pian ulkona. Se oli nuori, aivan nuori neito. Hänen yllänsä oli kallis flanderin verkainen haljakka, saukon nahkaisella sisustalla ja reunoilla; se oli tiveästi suljettu hänen ympärillensä kiiltävillä soljilla. Hänen kasvoissansa oli ihana nuoruuden ja terveyden muoto, ja ne saivat vielä helevämmän verevyyden ilmasta. Neito astui keveillä askelilla kauppa-majoja kohden ja läheni yhtä niistä, jossa vanhahko saksalainen oli täydessä kaupan tohinassa miesten ja naisten kanssa, jotka hänen majaansa piirittivät. Hän osteli metsän nahkoja rahalla taikka vaihetteli niitä sota- ja metsä-aseihin, joita hänellä oli kaikenmoisia, niinkuin joutsia, miekkoja, vasamoja y.m. Hänellä oli liion nais-koristuksia, joita pojat ostelivat tytöilleen. Nyt hän paraikaa oli kaupassa yhden nuorukaisen kanssa, joka tarkasteli miekkoja, ja löydettyänsä niistä yhden mielestänsä kelvollisen, maksoi paikalla rahat ilman tinkailematta. Se vähän ihmestyttt kauppiasta, joka hinnan määrätessä oli pannut tinkaus-varaa. Nuorukaisen muodosta näkyi ettei hän ollut juuri pelkkä talonpoika, ehkä hänen pukunsa oli tavallisen metsästäjän. Nuorukainen vyöttihe mieli-hymissä uuteen miekkaan ja meni matkaansa. Saksalainen havaitsi nyt neidon lähellänsä ja sanoi: "Miksis lähdit, tyttäreni, kylmään ilmaan ja näiden kesyttömäin joukkoon?" "Oliko se viimeinenkin kaupan tekiä kesytöin?" kysyi tytär lapsekkaasti. "Tyhmä hän kuitenkin oli, vaikk'enmä häntä moiti tyhmyydestänsä; se oli minun hyödykseni. Miekka oli tosin hyvä, mutta kyllä maksoikin. Näistä matkoista tänne villien joukkoon on sentään hyötynsä, ja kuka tänne muuten tuliskaan petoin ja pakkaisen kitaan?" "Minun mielestäni", sanoi tytär, "se oli jalouden merkki, että hän maksoi ilman tinkimättä." "Ja minun mielestäni", vastasi isä, "se oli tyhmyyden merkki, vaikka myöntää täytyy ettei hänen käytöksensä muuten ollut typerämäistä. Ken hän lienee ollut?" Heidän puheensa keskeytyi, kun taas tuli kaupan tekijöitä. Hetken perästä nähtiin tyttö ajavan vähässä reessä pulskealla hevosella. Hän laski Kokemäen joen liukkaalle jäälle, vaan sitä kohden, jota ei milloinkaan ajettu, ja jossa virtapaikat tekivät jään petolliseksi. Mutta samassa ilmaantui toinenkin reki ja hevonen samalle tielle. Sitä ajoi se äskeinen miekan ostaja, ja sen kulku oli tulinen, niin että se vähänpäästä alkoi saavuttaa edellisen. Waan sen edellisen kulku näytti siitä yltyvän, ja nyt nousi kova kilvan-ajo. Tyttö innostui ja yllytti hevostansa, ja he riensivät kaikkein nähden virtaa kohden, jonka nyt pakkaisella heiko jää peitti. Nuorukainen huusi ja viittasi, vaan se hurja kilvan-ajaja luuli hänen omaa hevoistansa kiihoittavan. Kuitenkin oli miekan ostajan hevonen vilkkaampi; se joutui toisen rinnalle ja sivutse, jossa nuorukainen tarttui suitsiin ja näyttäin kädellänsä vaarapaikkaa, ohjasi hän sen takasi samalle tielle, josta he tulleet olivat. Siinä hän sanoi neidolle jäähyväiset ja ajoi matkaansa. Pyhän Henrikin Juhla. Muutamme hetkeksi Turkuun, joka silloin oli alkanut virkansa, nimittäin olla Suomen historian ja sivistyksen keskustana. Turun linna oli jo puolitoista sataa vuotta seisonut Aurajoen suulla ja kuvastellut kopeata muotoansa Linnalahden mataliin laineihin, ja sen turvilla oli vähitellen asuntoja ilmaantunut pitkin Aurajokea Räntämäelle saakka, jossa Marian kirkko oli sata vuotta ollut Suomen kristikunnan pääkirkkona. Waan sillä ajalla oli useita kymmeniä vuosia Suomen kristittyin avulla ja kenties koko paavikunnan antamilla rakennettu Unikankarille Turun uljasta tuomiokirkkoa. Se oli valmistunut, ja siinä oli Suomen pispat jo pari kymmentä vuotta pitäneet juhlallisia kirkon-menoja, kunnes v. 1318 Wenäläiset tulivat ja polttivat kaupungin ja tuomio-kirkon, nimittäin sen ulko- ja sisä-kaunistukset; itse seinät ja sen ympäristöllä olevat varustukset jäivät luultavasti seisomaan -- "autioina ja tyhjinä." Neljä vuotta oli kulunut, ja vireä liikunta oli taas Aurajoella ja sen reunoilla. Airiston selällä lennätti vieno länsi-tuuli isompia ja vähempiä aluksia, valkosilla purjeilla. Ne riensivät kaikki linnaa kohden ja sen sivutse jokea ylöspäin tuomio-kirkon lähelle. Samassa näkyi myös maakunnasta kokountuvan suuri kansan-paljous Turkuun. Se oli kaunis aamu, kesäkuun 18 p. Huomen-kello soi saarnaaja-munkkein kirkossa luostarimäellä. Tuomio-kirkko oli vielä kelloa vailla sitte viimeisen palon, ja messut väli-juhlina olivat pidetyt mainitussa luostari-kirkossa. Mutta nyt oli suurempi juhla vietettävä ja se kansan-joukko, joka sitä kokountui viettämään, ei olisi mahtunut S:t Olavin luostariin messua kuulemaan. Se messu oli siis pidettävä tuomio-kirkossa, joka tämän syyn tähden oli kaunistettu miten varat myöden antoivat. Mainittua juhlaa vietettiin pyhän Henrikin ylösnousemisen muistoksi, niinkuin hänen kuolemansa muistoa vietettiin talvella, 19 päivänä Tammikuussa, jona päivänä legendat sanovat hänen murhatun Köyliö-järven jäällä. Jos sanoisimme Turun silloin olleen järjestetyn kaupungin, niin olisimme ainakin väärässä. Asuin-huoneet olivat lyötynä sikin sokin tavara-aittain sekaan, pitkin joki-vartta, sen kummallakin puolen. Soukat raitit juoksivat monessa mutkassa huoneitten välitse. Waan kirkon seudulla oli laveampi aukea, paikan pyhyyden tähden. Nyt oli raitit ja aukeat kaunistetut rimoilla ja kukkasilla. Juhla oli alkanut. Kansaa aaltoili kirkon ympäristöllä, ja linnasta tuli juhlalle sen varustusväki, linnan päällysmies heidän johdattajanansa. Myös kokountui kirkon seuduille kaikki Turun saksat eli kauppamiehet, jotka täällä, muiden maiden esimerkkiä seuraten, olivat yhtyneet niinkutsuttuun ammattiin eli yhtiöön, jonka suojelus-henki oli S:t Nikolaus. Kauppamiehet olivat jalkasi, ja niin linnaväki myös, paitsi heidän päällikkönsä, joka ratsasti uljaalla hevosella ja joka itse oli täydessä ritari-puvussa. Hänen rinnallansa ratsasti, yhtä uljaalla hevosella, nuorukainen, sotavaatteissa hänkin, ehkei juuri ritari-asussa. Hän oli se miekan ostaja, ja sama miekka riippui nyt hänen vyöltänsä. He seisahtivat vähäksi matkaa tuomiokirkosta ja heitä vastatusten seisahti saksain yhtiö, joita seurasi heidän vaimonsa ja lapsensa. Kellon soitanto kuului taas Dominico-veljesten luostarista, tuomio-kirkon ovet avattiin, ja kirkosta tuli joukko pappeja ja munkkia juhlakäynnille. Joukon etupäässä kävi kaksi kaniikkia eli tuomio-kirkon pappia, kantain lipasta eli arkkua, jossa pyhän Henrikin luut säilytettiin. Se lipas oli silattu kullalla ja hopialla. Heidän jälkeensä tuli Benedictus, sen ajan röykkiä ja ylö-mielinen pispa, joka uskalsi riidellä itse kuninkaan kanssa ja joka kutsui Suomen asukkaita alamaisiksensa. Hän oli täydessä pyhä-puvussansa, hiippa hänen päässänsä, kulta- ja hopiakankainen kaapu hänen yllänsä ja valtikka hänen kädessänsä. Hän siunaili kansaa molemmin puolin, tehden kädellänsä ristinmerkkiä. Hänen peräänsä tuli munkkia, jotka suitsuttivat pyhää savua, ja toisia, jotka messusivat pyhän Henrikin kunniaa seuraavilla sanoilla: Cætus noster lætus esto Pro Henrici sacro festo: Est lætandi causa præsto Præsulis celebritas. Quem eligit, quem dilexit, In sublime quem erexit Divina benignitas, etc. [Meidän joukkom' iloitkoon, Henrikkimme juhla on, Syytä ompi ilohon Kaikell' kristikunnall'. Jumal' häntä rakasti, Sankariksens' valitsi, Nosti taivaan iloon, j.n.e.] Kaikki kansa kumarteli hartaudella näille pyhille käviöille. Yleensä vallitsi syvä äänettömyys, paitsi munkkein veisu, joka tällä tavoin kuului sen somemmalta. Nuorukainen, josta tässä olemme puhuneet ja jonka nimi oli Klaus Götrikkinen, loi huomaamatta silmänsä ammattilaisten nais-väen puoleen ja yhtäkkiä hänen lapsemaiset kasvonsa punehtuivat. Siellä oli se neito, jonka kanssa hän oli kilpaa ajanut Kokemäen joella. Neito havaitsi myös hänen, mutta peitti samassa kasvonsa, ja ne pyhät miehet olivat jo käyneet käymisensä ja palasivat kirkkoon, jossa vasta oikia juhla-meno pidettiin. Heitä seurasi sinne linna-herra ja hänen kumppaninsa, jotka jättivät hevosensa siksi aikaa palvelijain pidettäviksi. Sitte meni ammattilaiset vaimoneen ja lapsineen sekä muu kansa kirkkoon. Se oli valaistu tuhansilla vaha-kynttilöillä, niinkuin silloin tapa oli keskellä suvista päivääkin; akkunat oli nimittäin siitä laadusta, ettei ne laskeneet suurta päivän valoa, ja itse juhla-päivän pyhyys vaati suuren kynttiläin paljouden. Koetamme historian avulla tässä kertoa semmoisen kirkonmenon. Tämän juhlan tähden oli keskelle kirkkoa tehty neljän kyynärän korkea ja kolmenkymmenen kyynärän pitkä lehteri, jonka päälle oli rakennettu alttari. Sata lamppua paloi lehterillä ja niin paljo kynttilöitä kuin vaan mahtui. Laattialla, jokaisen pylvään juurella, suitsi pyhää savua ja mirrhamia. Pispa ja papit nousivat lehterille ja laskevat pyhän luu-arkun alttarille. Pispa veisasi latinan kielellä: "Tule pyhä henki Luoja!" jonka jälkeen litania veisattiin. Sitte piti pispa latinaisen messun, johon laulajisto usein vastasi: "te rogamus, audi nos." [Sinua rukoilemme, kuule meitä.] Arkku kannettiin tämän jälkeen laattialle, jossa kansa pääsi sitä kumartaen rukoilemaan, ja sen eteen _uhraamaan_ antimia, jotka käytettiin kirkon hyväksi. Kaiken tämän päätettyä tapahtui ihme-töitä, joita papit salaisesti tekivät, kiihoittaaksensa kansan hartautta. -- Tulen-soittoja leimahteli halmeissa edes-takasin. Eläviä kyyhkysiä, öyletin kappaleita, eläviä varpusia, pyitä ja peiposia lenteli sinne tänne tulen loistossa. Kirkonmeno oli päätetty. Kansa oli hajonnut sinne tänne, kaupoillensa ja askareillensa. Muutamat kaupungin lähellä asuvista palasivat kotiinsakin, ja Aurajoella kiikkui taas useat veneet levitetyillä purjeilla. Klaus Götrikkinen oli palannut linnaan hänkin, kumppaninsa, linnanvoudin kanssa, ja katseli nyt alakuloisena ihmisten iloa, niiden jotka soutaen ja pauhaten kulkivat vedellä. Hänen teki mielensä vielä uudestansa käydä kaupungissa. Hän oli tavannut saksalaisen neidin kirkon lähellä ja sepä kohtaus oli hänehen tuottanut uusia ja outoja tunteita, jotka tekivät hänen levottomaksi nyt kun kaikki juhlan kuohu oli vaiennut. Kansan tunko oli hänen estänyt enempää näkemästä ja kohtaamasta sitä outoa ja kuitenkin tunnettua neiti-ilmestystä. Toissa-mielin hän oli ratsastanut takasin linnaan, seuranensa. Waan nyt hän katui että hän niin aikasin oli palannut kaupungista, erittäin kun hänen siellä olisi ollut tärkeitä asioita ajettavina, joiden tähden hän oli tullutkin. Turun linna oli silloin toisellainen tarkoituksessaan, ja muodossaankin kuin se nyt on. Se oli rakennettu koko maakunnan varustukseksi ja suojelukseksi, ja sinne otti kaikki seudun asujamet pakonsa vihollisten hätyyttäessä. Eikä ne vihollisten hätyytykset tapahtuneetkaan harvoin; niitä oli, siitä asti kuin linna oli seisonut, tämän takaa tullut Hämeestä, Karjalasta ja Wenäjältä. Häme ja Karjala olivat tosin kukistetut, mutta Wenäjän karkauksia kesti yhä monet vuosi-sadat, joina Turun linna monesti hävitettiin ja taas rakennettiin. Hänen, joka ottaa kertoakseen sen linnan historian, on samassa kertominen koko Suomen historia, joka ei suinkaan tässä ole meidän aikomuksemme. Waan tulee kuitenkin sanoaksemme, että se linna oli toista kuin näinä aikoina, silloinkin kuin Gustaavi Waasan poika, Johannes-herttua, sittemmin kuningas Juhana III siinä piti hoviansa. On moni muukin mahtava herra siinä aikanansa asunut. Pidettiinpä saman Gustavin vanhin poika kuningas Erik XIV siellä vankeudessakin. Waan nyt se linna on Turun läänin "vesi-koppi". Klaus Götrikkinen katui palaamistansa kaupungista. Hän päätti siis ratsastaa sinne uudestansa ja olikin pian valmis täyttämään päätöksensä ilman kenellekkään asiasta virkkaamatta, paitsi hevois-palvelialle, joka viivyttelemättä satuloitsi hänen hyvän hevosensa. Tässä on asia vähä jutella siitä nuorukaisesta, jonka olemme tulleet tuntemaan nimellä Klaus Götrikkinen. Hän ei ollut mikään muu kuin talonpoika, vaan Suomen talonpoika oli silloin arvoisampi kuin nyt. Silloin ei löytynyt vielä eroitusta neljän säädyn välillä. Sopinee sanoa talonpojan säädyssä löytyneen kaikki säädyt yhdistettyinä. Erinäistä aatelistoa ei kumminkaan löytynyt; talonpoika oli vapasukuinen ja hänellä oli oikeus vapauttaa maansa kaikista veroista, jos hän teki sotapalvelusta hevosella ja miehellä. Hänestäpä siis vapasukuiset ovat saaneetkin alkunsa, sillä ensimäiset aateliset olivat ne maamiehet, joiden talot mainitulla sota-palveluksella tulivat veroista vapaiksi. Tosin on talonpoika nytkin yhtä vapaa, ehkei hänen talonsa vapauttaminen kaikista veroista enää käy päinsä sota-palveluksella. Mutta hänen rinnallensa ja ylä-puolellensa oli ajan mittaan noussut kolme muuta säätyä. Klaus Götrikkinen oli vapaa talonpoika. Hän oli vanhin veljeksistä ja oli ehtinyt siihen ikään, että hän lain jälkeen sai mennä talonsa edestä kuninkaan palvelukseen. Se oli syy hänen Turkuun tulemiseensa, ja syy miten hän oli asuntonsa ottanut linnassa, oli se, että hän oli sukua linna-herran kanssa. S:t Nikolaus-veljekset s.o. saksan kauppamiehet pitivät kestiä keskenänsä, saman päivän iltana, josta nyt on puhe ollut. He olivat kokoontuneet Heinrich Rathsmannin majataloon, sen kauppiaan, jonka näimme Kokemäellä kaupanteossa. Hänen ei ollut Turussa asuntonsa, vaan Saksanmaalla, Kölnin kaupungissa, joka kuului siihen mahtavaan kauppa-liittoon, jota Hansa-seuraksi kutsuttiin. Nyt hän oli tullut Suomeen, liittolaistensa asioille, vaikka hän samassa ajoi omia asioitansakin, nimittäin kaupan-tekoa. Hänen seurassansa oli nuori neiti, se Klaus Götrikkisen tuttava. Heinrich Rathsmannin huone oli yltäkylläisesti varustettu kaikkinaisella ravinnolla, jota S:t Nikolaus-veljekset nauttivat syöden ja juoden. Waan jos luulemme heidän keskustelleen paljaista kaupan-asioista, niin erehdymme suuresti; he puhuivat enemmän valtio-asioista, nimittäin niistä, jotka koskivat Hansa-seuran hyötyä, ja heillä näkyi olevan yhtä elävä "kansallisuuden tunto" kuin ikänä nykyisen ajan valtio-sankareilla. He tiesivät nimittäin mikä heidän seurallensa kaupallensa oli tuova suurimmat edut. He tiesivät miten se pitkällinen sota Ruotsin ja Wenäjän välillä oli heidän kaupallensa suureksi häiriöksi, niinkuin myös senaikainen kahden keisarin sota Saksanmaalla oli heidän seurallensa vahingollinen. Näistä kahdesta asiasta he puhuivat keskenänsä. Päivä oli jo alentumassa linna-lahden taka, kun Klaus ratsasti kaupunkiin. Ehtoo-kello soi luostarissa. Hän ajoi sinne päin, vaan päätti seisahtaa vartiovuoren juurelle, johon hän jätti hevosensa, ja astui itse kukkulalle. Joka nykyisiin aikoin tahtoo nähdä täyden kuvan Turun ulko-muodosta, astukoon samalle kukkulalle. Sieltä se näkyy kokonansa molemmin puolin Aura-jokea, vaan olkoon kunkin vallassa sanoa sen kauniiksi tai ei. Silloin se myös näkyi sinne, vaan itse kaupunki ei miltään näyttänyt. Sitä vastaan kultasi laskeva aurinko linnan tornit ja huiput kiiltävillä paineilla. Kansan-liike pitkin joki rantaa kuului ikäänkuin kaukaisten meren-aaltoin humina, vaan toisaalta kuului silloin tällöin luostari-kellon kumahdukset. Ehtoo näytti Klauselle pyhimmältä, kuin päivän juhla oli ollutkaan. Hän oli aikonut ajaa asioita kaupungissa, vaan hän oli jo ratsastanut sen läpitse eikä hänen enää tehnytkään sinne mielensä. Erinomaiset pyhyyden tunteet, semmoiset jotka meissä ihmis-lapsissa eivät peräti sammu mailman turhissa menoissakaan, johdatti hänen askeleitansa sinne käsin, josta kello kuului. Klaus olikin vielä nuoruuden, melkein viattomuuden ijässä, ja hän oli äskein sanonut jäähyväiset kodollensa. Ei siis ihme ollutkaan jos hänen sydäntänsä paisutti. Luostari-rakennukseen kuului myös vähäinen kappeli eli kirkko, johon kuka hyvänsä sai mennä rukoustansa tekemään. Se seisoi aina avoinna. Klaus astui sisälle. Useita vaha-kynttilöitä paloi täälläkin alttarilla juhlan tähden; ne valaisivat kaunista neitsy Marian kuvaa, joka oli tauluun maalattuna alttarin ylä-puolella. Tännekin oli suitsutettu pyhää savua, ehkä kirkko ensi-katsannossa näytti ihan tyhjältä, ja tyhjä se olikin, paitsi että alttarin edessä nojausi polvillansa vaimonen henki. Agnes Lichtenau. Klaus seisahti ovelle, havaitessansa rukoilian alttarin juurella. Hänen ei sopinut nähdä sen kasvoja, ne kun olivat käännetyt neitseen kuvaa kohden, vaan kaikki aavistukset sanoivat hänelle, että se oli sama ilmestys, jonka hän kahdesti eläessänsä oli kohdannut ja joka hänen mieleensä oli tuonut niin erinomaisia liikunnoita. Hänen ensimäinen päätöksensä oli käydä neidon luokse ja yhtyä hänen kanssansa anomaan pyhän äidin suosiota heille molemmille. Waan jalompi ajatus käski hänen jättämään rukoilevan neidon häiritsemättä. Ja sen hän olis tehnytkin ellei jotakin outoa olisi tapahtunut kirkossa, joka pakotti hänen seisahtamaan. Hänen mielestänsä näkyi alttari-kuva peittyvän; kynttilät sen edessä sammuivat yksi toisensa perään; ainoastansa etäämmälle jäi niistä muutama vielä palamaan, ja niiden valo, yhdistyneenä sen vähän päivän valon kanssa, joka tunki maalattuin klasien läpitse voipi tuskin himmeästi näyttää mitä kirkossa tapahtui. Neito näkyi peljästyvän, mutta ei hän kuitenkaan nousnut rukous-asemiltansa, vaan painoi kasvonsa alttaria vasten, joten hänen irtaimet hius-kihermänsä jättivät hänen kaulansa paljaaksi. Se oli valkea, niinkuin -- valkeus. "O carissima filia", lausui syvä ääni, "sinä olet unhoittanut pyhän Marian; hän ei tahdo sinua kuulla." Neito vavahti. "Sinä olet paennut kotoas", jatkoi sama ääni, "ja, antaessas itses matkalle outoon maahan, olet sinä menettänyt omaisuutes ja vapasukuiset oikeutes." Neiti nousi rukoilevalta asemaltansa. "Pyhä Maria on lukenut sen sinulle synniksi", lisäsi se salassa oleva puhuja. "Minä olen paennut väkivaltaa", sanoi tyttö, "minä olen orpo, vaan Heinrich Rathsmann on isäni ystävä, ja kun eivät ne minua suojelleet, joiden velvollisuutena se oli, niin minun täytyi paeta hänen kanssansa, varjellakseni vapauteni, jos kohta omaisuuteni sillä menetinkin." "Mutta sinä olet vihoittanut sen mahtavan ritari Eberkopfin, joka on meidän pyhän kristi-kirkon paras ystävä, ja hän on saanut toimeen sen, että sinua pidetään väärä-uskoisena ja oikian kirkon helmasta langenneena." Kun muistamme että tätä puhetta pidettiin _Domenico_-veljesten luostari-kappelissa, heidän, jotka niinä vuosi-satoina olivat rajumpia väärä-uskoisten hätyyttäjiä kaikissa Europan maissa, jotka kuuluivat paavin alle, ja joiden vallassa ne hirmuiset tutkimo-oikeudet olivat, niin tämmöinen julistus kuului varalliselta sille, jota se koski. "Pyhä Maria kantaa samaa mieltä sinua kohtaan, kuin hänen kirkkonsakin", sanoi se outo puhuja; "hän sammuttaa valonsa sinulta." Ja ikäänkuin tuntumatoin tuuli olisi lennähtänyt kirkon läpitse, niin kaikki kynttilät sammui, ja syvä hämärä jäi siaan. Mutta neidon silmissä muuttui kaikki synkeäksi; hän oli isätöin ja äiditöin, ja vainottuna pahain ihmisten ahneudelta ja himoilta, oli hänen täytynyt jättää suloisen kotonsa ja matkustaa kolkkiin maihin, joissa hän kuitenkin oli toivonut saavansa elää rauhassa, vaan häntä seurasi sama vaino, minne hän ikänä joutui, ja kun itse pyhä neitsykin hänen kielsi, niin hän tunsi olevansa oikein hyljätty. Hänen silmänsä pimenivät ja hän olis vaipunut siihen paikkaan, ellei joku outo, voimallinen käsivarsi olis häntä pidellyt ja vienyt hänen pois... Hän tunsi lempeän ilta-tuulen virvoittavan kasvojansa; kukkasten löyhky tuli häntä vastaan. Hän avasi silmänsä, ja kirkkaasti laskeuva kesä-aurinko häikäsi niitä. Hänen edessänsä oli avara laakso, jonka pohjassa joki juoksi; pitkin laaksoa oli huoneita, se oli Turku. Hän istui kukkas-saran reunalla, _Dominico_-luostarin yrtti-maassa, Wartio-vuorella. Sama voimallinen käsi oli vielä hänen tukenansa; hän ei uskaltanut katsoa kenen. Mutta sen omistaja kuiskasi hänelle lohduttavia sanoja ja vannoi lupauksia ja uhkasi olla hänen kostajansa, ja se ääni oli hänelle tuttu; eikä hän voinut sulkea korviansa sen ääneltä, eikä riistää itseänsä sen kädestä. Ne kaksi nuorta tekivät lupauksia toinen toisellensa, niinkuin usein tapahtuu. Jos semmoiset lupaukset aina täyttyisivät, niin eipä mitään puuttuisi ihmisten onnellisuudesta mailmassa, vaan niitä löytyy kohtauksia ja tapauksia ja kovaa onnea ja rikoksia. Niinpä muuttuupi usein ne ihanimmat tulevaisuuden kuvat, joita nuoruudessa maalataan, kärsimisen ja onnettomuuden tauluiksi eli raukeavat sumuun, ilmaan. Neiti josta tässä on juteltu, oli Agnes Lichtenau. Hänen isänsä oli ollut vapasukuinen ritari ja oli kuollessansa jättänyt tavaransa ja ainoan tyttärensä erään ritarin huoleen, joka tahtoi yhdistää Agnesen, vastoin sen omaa tahtoa erään toisen ritarin kanssa, nimeltä Eberkopf. Agnes, jolla ei ollut ketään huolen-pitäjää, olis tietysti väkisin vaadittu myöntymään, vaan hän otti pakonsa Hansa-kauppiaan, Heinrich Rathsmannin tykö, joka muinaan hänen isänsä eläissä oli siltä saanut suojelusta, ja joka kiitollisuuden tunnosta taas otti vuorostansa suojellakseen hyväntekiänsä tytärtä, sillä tavoin että Agnes seurasi tyttären nimellä häntä matkoillansa. Niihin aikoin pidettiin ahkerasti tutkinnoita niiden kanssa, joita luultiin vääräuskoisiksi, ja siinä oli jo kyllä syytä tuomioon, että joku tuli kanteen alaiseksi; ei häntä enää juuri mikään auttanut. _Dominico_-veljekset olivat paavilta saaneet kaiken tuomio-vallan näissä asioissa ja moni ihminen pääsi hengestänsä, vaan kirkko rikastui, sillä tuomittuin omaisuus tuli kirkon omaksi. Merellä. Klaus Götrikkinen oli aikomuksessa tarjota itsensä kuninkaan sota-palvelukseen, ja oli sentähden jättänyt kotonsa. Sotaa käytiinkin Itä-suomessa Novgorodia vastaan ja oli käyty jo monia kymmeniä vuosia. Hänen oli nyt valita josko hän tahtoi lähteä Karjalaan tai jäädä Turun varustus-väkeen. Mutta hän kamoksui sitä urostöiden puutetta, joka häntä kukaties kohtaisi Turussa, jota viholliset harvoin tulivat hätyyttämään. Hän toivoi saada ansaita kunniaa ja kuuluisaa nimeä, jota kaikki nuorukaiset toivovat, erinomattain sotaisina aikoina. Sentähden hänen teki mielensä Karjalaan, jossa hänen oli tilaisuus sotia ritarien tavalla ulkona, tappo-kedolla, eikä tarvinnut kätkeytyä muurien taka, niinkuin olis asia ollut Turussa. Hänen mieli-tekoonsa sinne oli vielä toinenkin syy. Nykyistä sotaa Karjalassa pidettiin oikeana pyhä-retkenä; Ruotsalaisissa oli herännyt into kääntämään Rooman uskoon ei ainoastaan Karjalaisia, vaan itse Wenäläisiäkin, jotka tunnustivat greikan oppia. Sepä into lähettikin pari kolme kymmentä vuotta sen jälkeen kuningas Maunon Neva-joelle, menettämään laivoja ja ihmisiä. Klaus oli tehnyt päätöksensä jo ennen Turkuun tultuansa, ja hänen oli täällä ainoastaan toimittaminen itsellensä pääsy Karjalaan niillä aluksilla, joita usein lähetettiin Itä-suomeen, viemään väkeä ja sotatarpeita. Ei sen päätöksen syy ollut siis se tieto, että Heinrich Rathsmann myös aikoi purjehtia itään käsin, jonka tiedon Klaus sai Agnesta puhutellessansa. Päivää jälkeen tässä ennen juteltua tapausta kävi Klaus Götrikkinen S:t Nikolaus-veljesten taloon, jossa Saksan kauppiaat ja Heinrich Rathsmann pitivät majaansa. Hän aikoi puhutella viime-mainittua ja sopia hänen kanssansa matkasta samalla kauppalaivalla, koska ei kuninkaan aluksia löytynyt, itäänpäin kohdakkoon purjehtivia. Mutta tultuansa majataloon, sai hän kuulla sen ikävän ja kumman sanoman, että Heinrich Rathsmann tyttäreneen oli tiessänsä. Dominicoveljesten uhkaukset, joita Heinrich Rathsmannikin oli saanut kuulla, oli hänehen tuottanut sen aatoksen, että heidän oli Turusta joutumiseen purjehtiminen pois. Waan minne? Sitä ei kukaan Saksalaisista ilmoittanut hänelle, jota eivät tunteneet. Mutta heillä oli toinen alus valmiina piakkoon lähtemään Wiipuria kohden, ja he tarjosivat hänelle siinä tilaa, josta Klaus myöskin paikalla sopi heidän kanssansa. Palattuansa linnaan, näki Klaus sen tornista laivan purjehtivan kaukana luotoin takana. Se oli se, jossa Agnes ja hänen suojeliansa pakenivat Turusta. Se joutui yhä etäämmälle ja etäämmälle, kunnes se viimein katosi näkyvistä. Kolmen päivän perästä teki Klaus itse aluksella matkaa pois Turusta. Se oli aamulla varhain siihen aikaan vuodesta, jolloin päivä on pisin ja yö lyhin. Aurinko oli äskein noussut ja sen kanssa hento itätuuli, joka täytti purjeet ja saatti laivan vähitellen linnan sivutse ja Ruissalon sivutse ja niiden muiden luotoin, jotka ovat sioitettuina molemmin puolin Turun kulku-vettä. Meren luonnossa on jotain viettelevää, ja suloista, sillekkin joka sitä alati kulkee, saati sille, jota sen aallot ensi kerran hyväilevät. Hupaista on arvata, miten ihmiset ensin alkoivat merta kulkea. Mies vaelsi vuorimaita, aromaita, metsämaita. Kaikki oli hänelle tuttua, yhtäläistä. Ei hän mitään peljännyt, sillä hän voi taistella vihamiehen kanssa ja erämaan petoin kanssa, hän oli opettanut itse jalopeuran häntä pelkäämään. Hän vaelsi ja vaelsi, ja etsi uusia, outoja, ennen ei nähtyjä esineitä. Niin metsä viimein aukeni, ja hänen edessänsä oli taivas -- ei taivas, vaan meri, ihana, avara meri, sininen kuin taivas. Miestä vapistutti, ei pelko vaan joku outo tunto. Hänen edessänsä leveni se lempeä, se kaunis, se liehakoitseva, se pettävä alku-aine, jonka pinta toisinaan on sileä ja tyven niinkuin ikuinen rauha, ja taas toisinaan vahtoava ja jyryävä hirmuisessa vihassa, uhaten niellä sen onnettoman, joka on rohjennut luottaa hänen kauniisen muotoonsa. Sen vihaa ja uhkauksia ei mies kuitenkaan ikänä ole peljännyt. Mutta kun sen kansi on sileä ja kuvastaa taivaan tähdet, silloin se tuottaa mieleen kaikkein oudommat tunteet. Waan ihmiset ovat sittekin uskaltaneet ruveta matkustelemaan sen aaltoilevalla selällä. He alkoivat kulkunsa purtiloilla ja ruuhilla pitkin rantoja, nyt he ovat rakentaneet Leviathanin. Klaus Götrikkinen oli ensi kerran meren kannella. Sen muoto ei nyt ollut erin vihainen eikä erin lempeä. Wähäiset laineet kimaltelivat aamu-auringon säteissä, vaan nuorukaiselle se kuitenkin oli outoa ja ihmeellistä, se aava avaruus. Ei se kuitenkaan yhdellä erällä ollut hänelle kokonaan avoinna. Matka kävi salmien läpitse ja luotoin sivutse, joissa tammet, jalavat ja pihlajat lehotti. Aluksen tie oli vähän sen luontoinen kuin tavallisella Suomen järvellä. Wasta etäämmällä näky-ala aukeni. Klaus nojausi laivan partaalle, katsellen laineitten leikkiä. Hänen omat ajatuksensa lentelivät tuulen kanssa teitä tietämättömiä. Waan pian hän heräsi unelmistansa, kun aluksen toisella puolen nousi tora ja kähinä. Siellä oli laivamiehet erään juutalais-raukan kimpussa, joka kauppalaukkunensa myös oli matkalla Turusta. Niihin aikoin luuli kuka hyvään saavansa kiduttaa sen onnettoman kansan hajonneita jäseniä, jotka kaupanteollansa eleskelivät joka maassa; ja joiden kukkaroissa oli maiden ja valtakuntain rahat silloin, niinkuin ne nytkin ovat. "Sinä Judas Iskariot", pauhasi yksi merimies, "pidät hirmuisen parran, eikä sitä ole otettukaan lukuun, silloin kun sinulta makso määrättiin kulustas tässä laivassa. Maksa nyt senkin edestä." Ja hän nypisti ukon partaa. "Jos myrsky nousee tällä matkalla", lausui toinen, "niin aallot sen täyttävät, ja se painaa meidän jokaisen upposalle." "Se on siis tervattava", huusi kolmas, "ettei hän läpäse." Ja mies tarttui tahrimeen, tervataksensa ukon parran. "Oh Abrahamin Jumala", huokasi ukko tuskissansa, "katso Israelia, hän asuu pakanain seassa, ja ei löydä lepoa, kaikki hänen vihollisensa pahasti menevät hänen kanssansa." "Hän sanoo meitä pakanoiksi, se kirottu roikale", huusivat merimiehet, "annetaan hänelle kelpo kuritus." He aikoivat käydä Israelin lapseen, mutta Klaus jouduttihe väliin. Laivuri oli yön valvottua mennyt kastariin levolle, ja epäiltävä oli miten hän koko riitaan olis sekaunut. "Mitä teidän on hänestä?" kysyi Klaus, hiljaisesti, asettuen ukon eteen; "jättäkää hän rauhaan." "Oh, Daniel!" huokasi vanha Simeon. "Kuka se meidän maitosuu käskiämme on?" kysyi häjympi merimiehistä. "Ei se koske sinua kuka minä olen", sanoi Klaus; "minä käsken ja sinä tottelet." Miehet seisahtivat katselemaan näiden kahden riitaa. Heidän ei mielestänsä sopinut kaikin käydä yhden päälle joka uskalsi puolustaa itseänsä. Niin eriskummaiset ovat miesten tuumat kunnia-asioissa. Sitä he kaikin hätyyttivät, joka ei ollenkaan voinut itseänsä puolustaa, vaan sen päälle, joka uskalsi vastustaa heitä, eivät he yhtäaikaa kaikin kehdanneet käydä. "Wai sinä käsket ja minä tottelen", ärjäsi se vihaisin merimiehistä, ja hän tavoitti nuorukaista suurella nyrkillään, vaan havaitsi itsensä aivan samassa hetkessä, yhdellä lyömällä, makaavan pitkänänsä laivan kannella. "Oh David!" huokasi Israelitaa. Luultava oli että merimiehen toverit nyt olisivat käyneet kostoon hänen puolestansa, mutta raakoja kuin he olivat, niin heillä kuitenkin oli sen verran jaloutta, että he katsoivat sen voitetun merimiehen yksinään syypääksi ja Klausen syyttömäksi. Heitä pakoitti myös nuorukaisen urhollisuus pitämään häntä kunniassa, joten he katsoivat toverinsa kovan onnen ansaituksi. Se taas puolestansa oli saanut tuntea Klausen käden, eikä häntä enää maittanut sen kovuutta toistamiseen koetella. Sovinto siis pian tehtiin sotivain välillä, ja vaikka merimiehet olisivat mielellänsä antaneet vanhan Simeonin maksaa heille sotakulunkia, niin eivät he enää kehdanneet, eivätkä juuri uskaltaneetkaan häntä kiusotella. Rauha oli niinmuodon yleinen laivan kannella. Ja rauhassa hyppeli itse laivakin myötä-hankatuulella laineitten yli, ja oli jo vähitellen kääntänyt keula-riukunsa lännestä etelää kohden. Ilma oli ollut lämmin, ja aurinko oli jo useat viikot näyttänyt kasvattavan ja elähyttävän voimansa. Mutta täällä pohjolassa tapahtuu usein, että kun aurinko luulee pääsneensä parhaalle voitolle, ja aikoo palata maan etelä-puoliskoa lämmittämään, niin silloinpa tulee Pimentolasta se kylmä, kuolettava hengen-veto, joka saattaa meren aaltoilemaan ja jähdyttää auringon säteet ja tekee hallan-panolla nuorista hedelmöitsevistä tähkäpäistä lopun. Nytkin tuli päivän seisahduksen aikana se jäinen henkäys pohjaisesta, ja peitti taivaan ja auringon synkeillä rae-vaaruilla. Myrsky nousi ja meri rupesi ankarasti kuohumaan. Sen aallot nousivat nousemistaan ja virtailivat ensinnä vähempinä valko-päinä haahden perä-keulaa ja laitoja vastaan; mutta pian ne kohosivat monta vertaa korkeammalle laitoja ja nostivat aluksen toisinaan ylös harjallensa, ja taas toisinaan he sen paiskasivat syvään syvyyteen. Rakeitten sade pimenti koko lakeuden ja peitti näky-alan. Purjeet oli riistettävät, ettei laiva uppoisi. Tuuli vinkui nuorissa ja purje-pielissä, jotka notkistuivat ja tärisivät myrskyssä. Matkasta ei enää ollut lukuakaan, kun vaan päästäisiin raju-ilman edellä pakoon, ettei hukuttaisi. Siihen aikaan ei vielä yleisesti käytetty kompassia, vaikka se jo oli tunnettu, eikä siis laivamies tiennyt minne oli kulkua pitää, jos niin tapahtui, että sumu eli sade peitti näky-alan, taikka jos oltiin aavalla merellä, jossa ei muuta näkynyt kuin vesi ja taivas. Selkeällä säällä otti perämies osviitan yöllä tähdeistä ja päivällä auringosta; mutta kun ne olivat näkymättömissä, puuttui häneltä kaikki ohjeet. Nyt siis oli haahden kulkeminen silmissä-sokein Itämerellä, ilman tiestä vähääkän tietämättä, ollen joka hetki vaarassa nieltää aalloilta. Siihen aikaan oli merimies paljoa enemmän kuin nyt ilman ja aaltoin vallassa; ei silloin vielä käyty valtamerta Indiassa eikä Amerikassa. Nyt voi purjehtiva jotenkin vastustaa vaaroja täydellisemmästi rakennetuilla aluksillansa, syvemmällä purjehdus-taidollansa, meri-kartoilla, aika-mittareilla, näkö-putkilla, kompasseilla, höyry-voimalla j.n.e. Tässä mainittuin purjehtijain oli asia laskeuta tuulen vietäväksi, kunnes se vähän asettuisi. Waan ei se asettunut moneen vuorokauteen, joten laiva kulki yhä täydellä vauhdilla etelää käsin, päin vastoin aivottua matkaa, joka olisi ollut Wiipuria kohden. Perämies oli aikonut välttää Suomen vaarallisia saaristoja, mutta sillä tavoin hän viimein lähestyi Saksan maan hietaisia rantoja, joilla vaara oli yhtä suuri. Loppu tästä matkasta tulikin se, että alus joutui haaksirikkoon, ja että harvat sen päällä kulkevista pääsivät maalle hengissä, vaan niiden harvain seassa oli kuitenkin Klaus Götrikkinen. Emme huoli kertoa sen haaksirikon erinäisiä tapauksia; mainitsemme vaan että tämän jutun pää-asiat tulevat tästedes tapahtumaan Suomesta ulkona, elikkä Saksanmaalla, jossa ensiksi tapaamme Klaus Götrikkisen haaksirikosta pelastettuna, vaan kuitenkin aivan neuvotoinna miettivän ikävää tilaansa. Hän oli erinäisen luonnon kohtauksen tähden joutunut tänne, eikä hänelle ollut muuta jäänyt jälille kuin miekka sivullensa. Tosin oli se hyvä vapauden merkki kyllä, ja niihin aikoin paras asian-ajaja; mutta vaikka hän siihen pani suurimman luottamuksensa, niinkuin tavallisesti jokainen mies-puoli silloin, niin ei hän kuitenkaan voinut poistaa tällä hetkellä tyköänsä sitä aatosta, että hän oli varsin yksinänsä, viskattuna kauvas meren taa kotomaastansa. Näin alakuloisena ollessansa, tunsi Klaus jonkun laskevan kätensä hänen olkapäällensä. Käännähtyen sen puoleen, havaitsi Klaus vanhan Simeonin, jonka hän luuli hukkuneen haaksirikossa, aivan elävänä luonansa. "Katso sinä nuorukainen", lausui ukko, "sinä teit minulle hyvän työn, semmoisen, jonka harvat sinun kaltaises tahtoisivat osoittaa meidän vainotulle suvulle. Nyt minulla on tilaisuus sen sinulle palkita." "Jos se olis palkinnon tähden tehty", vastasi Klaus, epäillen, "niin millä sinä sen palkitsisit?" "Milläs vaan tahdot", sanoi Simeon, "minulla on suuri valta." Klaus luuli havaitsevansa vanhuksen olevan mielen viassa, johon hän kaiketi oli tullut äskeisessä henkensä vaarassa. Klaus ei tiennyt, että semmoinen kerskaus niihin aikoin voi olla hyvinkin totta. Sentähden hän sanoi puoleksi leikillä, puoleksi todella: "Jos sinulla on niin suuri valta kuins sanot, niin toimita minä kotiin." "Sitä valtaa ei minulla ole nyt, vaan ehkä kukaties pian kyllä. Ano jotain muuta." "Noh, toimita minulle hyvin ratsastettu hevonen", sanoi Klaus. "Sen pitää saamasi", vakuutti Simeon, ja kutsui nuorukaista seuraamaan häntä, jonka Klaus Götrikkinen myös teki, koska ei hänellä muutakaan ollut työksi ottaa, eikä hän ymmärtänyt kantaa sitä vihaa juutalaisia kohtaan, jolla kaikki sen aikaiset kohtelivat heitä. He matkustivat niitä kolkkia ja sumuisia alankomaita Itämeren eteläisellä rannalla, jossa asujamet taistelevat meren kanssa vallasta maan yli, vaan jossa samat asujamet yhä ovat leikanneet satoisia laihoja ja niittäneet voimakasta heinää. Simeonin rahoilla saatiin hevoset, ja nyt he molemmin riensivät sitä kaupunkia kohden, joka niinä vuosisatoina hallitsi Itämeren aaltoja, ja jonka porvarit säätivät lakia Ruotsin ja Wenäjän valtioille. He tulivat Lübeckin mahtavaan kaupunkiin. Tappo-kedolla. Muutamme lukian ja itsemme keisarilliseen leiriin. Waan niitä löytyi silloin kaksi leiriä, niinkuin kaksi keisariakin. Yhdessä hallitsi Ludovik, Bayerin suvusta, toisessa Fredrik, Itävallan tai Habsburin. He kävivät keskenänsä sotaa, joka oli hävittänyt suurta Rooman keisarikuntaa jo kahdeksan vuotta; vaan mailma ei tiennyt kumpi näistä kahdesta oli keisarina pidettävä. Koko Saksanmaa oli se keisarillinen leiri, jaettu kahteen osaan. Nyt nämät taisteliat olivat kuitenkin lähimpänä toinen toistansa miten milloinkaan. Inn-joki ainoastaan oli heidän välillänsä. Jos luomme silmäyksen näihin kumpaankin leirin osaan, niin näemme siinä parhaan kuvan mitä nähdä taitaan sen ajan sivistyksen mitasta ja elämän laaduista. Tuolla Habsburin leirissä eletään hauskasti ja irstaasti, jokainen lahko-kunta tapansa jälkeen. Hevois-syöpäläiset Ungarit ja koiran-syöpäläiset Kumanit leikkelevät nuotio-valkeilla liha-ruokiansa; toiset koettelevat joutseinsa jäntevyyttä, silmäinsä ja kättensä tarkkuutta. Tuolla ratsastaa jalo ritarien joukko, rautavaatteissa. Ensimäinen heistä on kaikkein jaloimpi ulkoa nähden. Hänen sotisopansa kiilti kullasta ja hänen kypärillänsä välkkyi kotkan kuva, joka oli valtakunnan vaakuna. Kypärin-silmikko kun oli avoinna, niin miehen kasvot olivat näkyvissä, sen ajan kauniimman miehen kasvot. Hänen silmänsä iskivät tulta, niinkuin jostain erinomaisesta kiivaudesta, ja hän seisahdutti uljaan sota-oriinsa, joka oli ennättänyt pari askelta niiden kahden ritarin edelle, jotka hänen rinnallansa ratsastivat. Sitäkin näytti kyllästyttävän se yleinen hitaisuus ja se kampitteli ja teijasi rajusti herransa alla, joka sen kuitenkin osasi taitavasti pidellä. Ritarit seisahtuivat vähäiselle mäelle Inn-jokea lähellä, josta heillä oli avara näky-ala toiseen leiriin. "Minä sanon sinulle, veljeni Heinrich, ja sinulle von Pilichdorf", lausui se kaunis ritari niille kahdelle hänen rinnallansa, joista toinen oli vanhahko mies ja toinen nuorukainen, "minä sanon teille molemmille, että meidän on paikalla käyminen tappeluun Ludovikin kanssa, ilman veljeäni Leopoldia odottamatta; minä pelkään muuten että tuo kavala Ludovik pakenee ennenkuin Leopoldi tuleekaan." "Parempi on", vastasi se vanhempi ritari, joka ratsasti hänen oikealla kädellään, "parempi on, että me hänen likistämme kahden sota-joukon väliin ja teemme hänestä sillä tavoin lopun, kuin että heittäisimme nykyjään saadut etumme onnen kaupaksi. -- Jos vaan herttua Leopoldi on tulossa..." "Siitäkään emmä ole aivan vakuutettu", sanoi se kaunis ritari, "ja minä olen tämän keisari-kruunun tähden saattanut jo niin monta leskeksi ja orpolapseksi ja tehnyt niin paljo vääryyttä kristityille että minulla jo on syytä toivoa tästä sodasta loppua. Mitä siitä luulet, Heinrich?" "Minä --", vastasi nuorukainen, "-- minä toivon pääseväni tappeluun huomenna." "Tapahtukoon siis huomenna sinulle toivos jälkeen -- ja minulle." "Joska se huomispäivä jo koittaisi!" Aurinko oli laskemassa ja heitti viimeiset säteensä leirien ylitse ja sotaväen ylitse ja lakeuden ylitse. Huominen aurinko oli tuova myötänsä verisen sodan samalle lakeudelle. Waan toisessa leirissä ei liikunto ollut vähempi. Siellä oli ikään monenlaista kansaa, koottuna yli koko Saksanmaan, ja vielä ulkoakin, ne lahkot, joita Bohemian kuningas Johannes oli tuonut Ludovikin avuksi. Täälläkin löytyi vasallia ja palkka-väkeä, ritaria ja joutsi-miehiä, ratsumiehiä ja jalka-väkeä. Ajat olivat muuttuneet entisestä. Saksanmaa, niinkuin muutkin maat, joissa sotia käytiin, oli täynnä palkka-väkeä, ja yksin ritaritkin taistelivat palkan edestä, mikä ennen ei ollut tavallista, silloin kun vasallit seuraavat lääni-herroja ainoastaan kukin maansa puolesta. Nyt olivat sodat muuttuneet miesten parhaaksi elatus-keinoksi, kun alati sotia käytiin ruhtinasten välillä ja ritarien välillä ja kaupunkein välillä. Moni heistä oli kuitenkin unohtanut omat riitansa näiden kahden tähden ja asettunut toisen taikka toisen puolelle. Keisari Ludovik ei ollut hetikään niin pulskea mies kun hänen vastustajansa Fredrik, eikä hänen käytöksessänsäkkään ollut sama sotaisa jalous. Hänen muotonsa oli jotenkin tavallinen, ja hänen ikänsä oli yksi ja kolmekymmentä vuotta. Hänellä oli tummat kiherät hiukset, vaan niin ohkaiset, että pää oli laelta ja otsalta vähän paljas. Hänen nenänsä oli jotenkin leveä ja latuskainen, niin ettei sitä sopinut kehua kauniiksi, mutta hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat ja hänen otsansa ilmoitti että sen alla eli ajatuksia, mietteitä ja keinoja. Hänen mittansa oli tavallisen miehen mitta, hänen hartiansa ja rintansa tukevat ja voimalliset. Yleensä oli hänen muotonsa semmoisen miehen, joka tavallisesti onnistuu yrityksissänsä, jota vastaan hänen vihamiehensä kauneus ilmoitti sitä ylevyyttä ja jaloutta, joka saattaa omistajansa häviöön. Ludovikin oli puku alhaisempi kuin Habsburgin herttuan; ainoastaan sininen haljakka valkosilla ristillä oli hänen yllänsä. Hän käveli edes-takasin leiri-majassaan, ja puhutteli vanhaa herras-miestä tavallisessa sotapukumessa. "Niin, mitäs luulet, Seifrid", kysyi keisari Ludovik, "onko meillä voiton toivoa, jos käymme otteloon Habsburien kanssa?" "Woitto on Herran kädessä", vastasi hurskas Seifrid, "mutta, päättäen minun köyhällä järjelläni, ei olis voitosta epäileminen, ellei meitä puserreta kahdelta puolen." "Niin minäkin luulen, kaiketi sentähden että minulla on halu saada lopun tälle kiistalle; vaan sinun, hyvä Schweppermann, minä annan johdattaa sotajoukkoni huomenna, jos tästä tappeluun mennään." "Armollinen herra", vastasi Seifrid Schweppermann, "minä olen alhaisesta säädystä, ehkä olenkin ritari, mahtanevatko teidän suuri-sukuiset minua totella?" "Totella?" Tässä Ludovikin silmät säkenöivät, vaan ainoasti yhden räpäyksen; pian ne taas saivat entisen levollisen katsantonsa, ja hän sanoi: "Minun velvollisuuteni on toimittaa niin että jokainen noudattaa minun sanani; katso siinä vaan, että sotaväki tulee siihen järjestykseen että meillä on toivo voitosta." Tässä heidän keskustelonsa katkaistiin. Ulkona leirissä kuului outo rähinä ja nauru, joka läheni keisarin sotamajaa. Molemmat kävivät ulos majasta katsomaan, mikä ilo leirissä oli. Ja syytäpä siellä olikin nauruun, sillä yksi munkki, joka nähtävästi ei eläissänsä ennen ollut ratsastustaitoa koetellut, tuli nyt toussuttaen hevosen selässä, jonka juoksua sotamiehet jouduttivat miten taisivat lyömällä ja ruoskimalla, kunnes se tottumaton ja horjuva ratsastajaparka vihdoin putosi hevosesta kentälle, aivan keisarin eteen. Ällistyneenä ei munkki ensin tiennyt mitä tehdä, vaan kun hän vähän tointui, niin hän sai kauhtanansa hiasta kirjoituksen, jonka hän kurotti keisarille. Munkki, joka sen kirjoituksen kurotti keisarille, oli Fürstenfeldin luostarista. Weljekset mainitussa luostarissa olivat nimittäin ryöstäneet airuen, jonka herttua Leopold oli lähettänyt veljellensä Fredrikille kirjoituksella, joka ilmoitti että hän, Leopoldi, joukkonensa teki rientämällä tuloa, päästäksensä yhtymään veljensä kanssa. Luostarilaiset päättivät lähettää tämän sanoman, ei Fredrikille, jolle se oli aivottu, vaan Ludovikille, ja niin oli tämä munkki-parka tullut leiriin suureksi iloksi ja huviksi joutilaille miehille, jotka ihastuksella pitivät huolta siitä että hänen hevosensa pysyi täydessä juoksussa, kunnes hän viimein päästyänsä tuskalla ja vaivalla määränsä päähän, horjahti hevosestaan keisarin jalkain juureen. Ludovik voi tuskin pitää vakaisen katsannon, nähdessään kaapu-miehen edessänsä pitkänään ja hengästyneenä. Waan hetken silmäiltyänsä kirjoitusta jonka munkki hänelle oli tarjonnut, muuttui hänen muotonsa kylläkin vakaiseksi, ja kääntyen Seifridin puoleen lausui hän: "Arpa on heitetty, Leopold on tulossa; mutta ennenkuin hän ehtii, niin tällä kentällä on tappo tapahtunut; olkoon sitte sota-joukkoin Jumalan kädessä kenelle voitto, kenelle häviö. Ja nyt, Seifrid, riennä sinä järjestämään ja valmistamaan huomista juhlaa!" Seifrid Schweppermann kumarti keisarille ja kävi täyttämään tärkeätä käskyä. Ludovik astui majaansa. Klaus Götrikkinen oli myös äskein ilmestynyt tähän Ludovikin leiriin. Hän kuului Trierin arkkipispa Balduinin väestöön, jossa löytyi uljas ritarijoukko pohjais-Saksasta ja Rheini-joen tienoilta. Klaus oli yhtynyt näiden kanssa palkan edestä, niinkuin kaikki sekä ritarit että muutkin. Se oli Syyskuun 28 päivää vastaan yöllä v. 1322. Klaus mietti ensi kerran yötä tappo-päivän edellä. Tosin hän jo monesti oli saanut koetella miehuuttansa sekä kotona että muualla. Hän oli Satakunnan saloilla kaatanut metsän kultasen kuninkaan, ja matkansa täällä ulkona ei myöskään ollut niin rauhallinen että hän olis pääsnyt rohkeuttansa koettamatta. Waan kuitenkin oli semmoinen, kuin huomispäivä lupasi olla, hänelle aivan outo ja tuntematon. Hänen tapasikin puoli-yö hereellä; ei kuitenkaan miettivänä huomisen tapauksia, niinkuin olis sopinut luulla, vaan muisteleva nykyisin elettyjä aikoja. Niitä olikin hänellä vasta nyt monesta ajasta loma miettiä yön äänettömyydessä. Syys-tähdet pilkottivat taivaalla ja kuu vaelsi punaisena sen reunalla, väliäkuin puuttuisi häneltä voimia nousta korkeammalle katselemaan niitä lepääviä, joista tuhansia kenties tulevana yönä oli nukkunut ikuiseen uneen. Klaus rötkötti tanterella, niinkuin kaikki hänen kumppaninsakin, täydessä sotapuvussa; hevosensa oli hän liekanut käsivarteensa. Se söi apettansa pääkontista samoin kuin toisetkin hevoset, ja heidän hammastensa karskutus kuului pitkin leiriä yön hiljaisuudessa, paitsi majain tykönä, joissa syömärien ja juomarien rähinä oli ylinnä. Klaus katseli appavaa hevostansa, jonka hän oli saanut juutalaisen avulla. Hän muisti kuinka ukko kiitollisuudesta oli tarjonnut hänelle hevosen hinnan lahjaksi, vaan miten hän jouduttuansa ansiolle oli maksanut ne rahat takaisin, syystä ettei hän tahtonut ottaa mitään lahjaksi juutalaiselta. Hänen johtui mieleensä käynti Lübeckissä ja miten Hansa-kauppiaat siellä olivat häntä suositelleet. Hän oli kohdannut Rathsmannin, joka niin ikään tuulen ja veden ajamana oli tullut sinne, ja hän katsahti taivasta kohden -- siellä pilkottivat tähdet kirkkaammin hänen mielestänsä ja iskivät hänelle silmää -- hän muisti Hansa-kauppiasten pidot, heidän verkavaatteiset huoneensa, heidän silkillä ja sametilla katetut istuimensa, heidän kultaiset maljansa ja hopeiset pöytäastiansa. Waan hänen oikea valveilla pitävä muisteensa oli neidon kuva, sen Agnes Lichtenau'n jonka hän taas oli tavannut Lübeckissä ja jolta hän oli saanut muisto-merkin, niinkuin silloin tapa oli nuorukaisten ja neitoin välillä, niiden jotka olivat luvanneet uskollisuuden toinen toisellensa. Hänen mieleensä johtui sitte, kuinka hän taas oli erinnyt neidosta, ja miten sen oli ollut suru silmissä ja sydämessä, niinkuin hänenkin. Ja nyt hän kulki aatoksissaan pitkin Rheini-jokea, ja hänen silmäinsä ohitse käyskeli viina-mäet ja hedelmäpihat, linnat ja kaupungit, sekä asutut että hävinneet. Monta juttua ja satua, niistä linnoista, joita hän oli kuullut kerrottavan, juoksi taas hänen muistonsa läpi. Sitte hän otti uudestaan ollaksensa leikki-sodassa, torneri-kedolla, jossa ritarit ja vapasukuiset olivat pirstoneet keihäitänsä, ja syöksennelleet toisiansa hevosesta, ja jossa toverit olivat rikkoneet toverinsa raajoja. Hän muisti niiden taisteliain joukossa yhden julman ritarin, jota hän kuuli nimitettävän Eberkopf. Hän olis mielellään syösnyt sen miehen hevosesta ja vaikka halkaisnut siltä pään; mutta pahaksi onneksi häneltä vielä puuttui täysi ritarin arvo, jottei hän pääsnyt sen kanssa miekkasille. Tosin oli hänelle jo miehuutensa tähden tarjottu kultaisia kannuksia; vaan hän oli päättänyt odottaa kunnes hän ne ansaitsisi oikialla sota-kedolla, jotta hän niitä julkiaisi näyttää kotomaassansakin, johon hän usein tunsi kovan ikävän. Ei hän kuitenkaan voinut jättää Eberkopfia vähän muistuttamatta, vaan lennähytti hevosessaan hänen rinnallensa ja näyttäin kädellänsä punaista nauha-ruusua, joka oli kiedottuna hänen kypärinsä sulkain tyveen, lausui hän; "Agnes Lichtenau!" "Agnes Lichtenau", sanoi Eberkopf, ja nähden nauha-ruusun, ymmärsi hän kohta mikä nuorukaisen mielessä oli. Hän sieppasi heti miekkansa. "Teidän on odottaminen", sanoi Klaus, "ellette tahdo näiden kanssa kilvan ratsastaa." Hän näytti kannuksiansa, jotka hohtivat paljon enemmän hopialta kuin kullalta. "Liemen-parta!" ärisi ritari ja heitti sota-sormikkaansa nuorukaiselle vihan-merkiksi. Klaus teki samoin ja huusi: "Me kohtaamme piakkoon toinen toisemme!" "Tapahtukoon niin", vastasi ritari, "mutta se on sinun viimeinen päiväs." Kaikki tämä muistui nyt hänen mieleensä yön hämärässä; hän koetti kädellänsä poveensa, ja otti sieltä sen sota-sormikkaan, jonka hän oli saanut vihan merkiksi; vaan hänen täytyi sen uudestaan kätkeä entiseen talteensa, kun hänen kannuksensa ei vieläkään olleet kullasta. Sitte hänen aatoksensa viivähteli monessa muussa tapauksessa, vaan ne kaikki olivat hänen mielestänsä vähemmän arvoisia. Tähtein valo kävi aina himmeämmäksi, kunnes ne viimein tykkänään sammuivat; uni oli, näet, painanut hänen silmänsä kiini. Hevosen karskutus kuului vielä hetken aikaa hänen korvissansa, mutta sekin taukosi, ja pian ilmoitti tasainen hengen-veto, että nuorukainen oli unien hienoissa helmoissa unhottanut sekä eiliset että huomiset päivät. Joka ajallansa on ollut eri tapansa sodan käynnissäkin. Tosin on sodan päätarkoituksena aina ollut tappaa miehiä jota enemmän sitä parempi; vaan tappamisen keinot ja välikappaleet ovat olleet vaihettelevaiset. Nyt annetaan kanuunain ja kiväärien lakaista etäältä lakeus puhtaaksi; 14:a vuosisadalla täytyi miehen kajota mieheensä. Silloin vaadittiin jokaiselta erityiseltä voimaa ja miehuutta; nyt voi heikkokin ja pelkuri tehdä työnsä, jos hän osaa virittää ja laukaista tuli-putkensa. Mutta silloin löytyi kuitenkin pelkuria yhtä hyvin kuin nyt saattaa löytyä urhollisia sotamiehiä. Waan täydellistä urhollisuuden puutetta ei milloinkaan nähdä kansain historiassa paitsi silloin kun he ovat riutumassa ja häviämässä, niinkuin muinainen Rooma viimeis ajoillansa. Syyskuun 28 päivä koitti idässä. Sumu peitti lakeuden, jossa monet tuhannet olivat viettäneet yötä, odottain riidan ratkaistusta, kunniaa tai kuolemaa tänä päivänä. Aurinko ei ollut vielä täydellisesti ylhäällä kun mies-tappo jo raivosi pitkin laveata Ampfingin ketoa, Inn-joen varrella. Keisari Ludovik, pelvostako vai muusta syystä, ei käynyt itse otteloon. Hän pysyi sivummalla yhdentoista ritarin kanssa, ja oli antanut valtio-lipun sotaherra Schweppermannille. Seifrid Schweppermann oli määrännyt missä järjestyksessä kunkin joukon oli sotia. Fredrikin puolella oli yhtä varhain päästy liikkeelle. Sieltä tuli nyt rautaan ja teräkseen puettua ritaria ja 30 tuhatta miestä, neljässä joukossa. Fredrik itse johdatti valta-lippua, hänen veljensä Heinrich ja sotaherra Pilichdorf Itävallan väestön, ja Walseen veljekset Ungarien ja Kumanien sekä Salzburgin pispan joukot. Itse tappelu alkoi siten että se sotaisa Bohemian kuningas, väkensä etu-miehenä, täydellä vauhdilla karkasi Salzburgilaisiin, joista satoja miehiä ensi-hyökkäyksessä keihästettiin taikka syöstiin ratsuilta ja tallattiin hevoisten jaloissa. Loput hajosivat ja pakenivat oikealle ja vasemmalle puolelle. Bohemian kuningas riensi nyt voiton kiivaudessa edelleen ja lähestyi Unkarilaista, jotka hiiskahtamatta häntä odottivat tiveässä rivissä. Hän valmistihe jo keihäällänsä syöksemään miestänsä; samoin jokainen hänen seuraajistansa. Heittokeihään mitta olikin enää hänen etu-rivinsä ja vihollisten välillä; muutama karku-askel vielä... ja yhdessä silmän-räpäyksessä synkistyi koko ilma heidän edessänsä, rauta-paidat kalahtivat ja viisi-sataa miestä Bohemian joukosta makasi hevosineen päivineen sotakentällä. Ungarit olivat varronneet heidän tuloansa jännitetyillä joutsilla. Koko Europassa ei siihen aikaan löytynyt parempia joutsi-miehiä kuin Unkarissa ja Englannissa ja ehkä Suomessa. He tähtäsivät miehiä rautapaidan katkoksiin ja hevosta. Rayta-pukuinen mies kaatuneella hevosella oli vihollisen oma, jos hän pudottuansa oli henkiin jäänytkin. Tässä nyt kaatui elävänä ja kuolleena viisi sataa miestä ja niiden seassa, kuitenkin elävänä, itse Bohemian kuningas. Hän olis joutunut vankiluteen, niinkuin kaikki muutkin, ellei Ungarit olisi tässä käyttäneet vanhaa omituista sotatapaansa. Ammuttuansa nuolensa ja vasamansa he aina kohta käänsivät hevosensa pakoon päin, antamatta Hillensä aikaa katsoa joutseinsa vaikutusta. Niin he nytkin ratsastivat muutaman kymmenen askelen pois päin, ja kääntyivät sitte vasta takaisin tekemään vankia. Ne, jotka olivat tulleet Bohemian kuninkaan jälissä, olivat joutuneet epäjärjestykseen, nähdessään semmoisen joukon miehiä kaatuvan edessänsä; heidän oli pakeneminen. Yksi ainoa eturivin miehistä oli jäänyt hevosenaan pystyyn; hänen verinen keihäänsä näytti hänen ensimäisessä hyökkäyksessä uskollisesti täyttäneen miekkansa työtä, ja nyt hän näki sankarikuninkaan, jonka rinnalla hän oli taistellut, olevan auttamattomasti vihollisten käsiin joutumassa. Palaava Ungarin liuma ei vielä ollut paikalla. Hän astui hevosestansa, autti kuninkaan heti jaloilleen ja hevosen selkään. "Kuka sinä olet?" kysyi kuningas, joka ei nähnyt hänen kasvojansa silmikon läpi. "Minä olen Suomalainen; mutta paetkaa nyt, hyvä herra." "Suomalainen! ilmankos siinä olet lumonnut hevoses ja itses. Lumo nyt itses Unkarilaisiltakin, minun apuni ei auta." Näin lausuen astui Johannes tarjotulle ratsulle ja lennättihe pakoon. Unkarilaiset tulivat, ja ne viisi sataa miestä jäivät heidän omiksensa ja niiden joukossa se Suomalainen, -- Klaus Götrikkinen. Sota-kedon toisella sivulla oltiin yhtä tuimassa työssä. Kuninkaallisessa puvussa, loistavalla miehuudella taisteli siellä sankari Fredrik; hän etsi orpanaansa Ludovikiä; vaan se oli karttanut vihollisten joutsi-miehiä, ja ratsastanut koko sotatanterelta pois Zangbergin linnaan. Kauvan kesti tappelu, kauvan oli voitto epätiedossa. Fredrik mursi kaikki-voittavalla urhollisuudellansa Bayerin pää-joukon; hän sai heidän lippunsa voiton merkiksi. Jalka-väki pakeni hänen edellänsä, vaan mäellä oli vielä voittamaton hevosväki, ja siihen oli yhtynyt Bohemian kuninkaan miehet, jotka Ungarilaisten taposta olivat paenneet, sekä itse kuningas Johannes. Sepä joukko nyt pysäytti pakenevan jalkaväen; he järjestyivät uudestaan, ja voimakkaammin kuin milloinkaan tunkeusivat he kaikin edelleen. Miestä kaatui taas vahvasti molemmin puolin, ja samassa lähestyi uutta hevosväkeä Itävallan lipuilla Fredrikin puoluetta kohden, sivulta. Luultiin Leopoldin tulevan, ja ilo-ääni nousi Fredrikin väessä. Mutta he petettiin kauheasti. Seifrid Schweppermann, se Ludovikin sodan-päämies, oli lähettänyt erilleen, sala-paikkaan, Nürnbergin linna-kreivin, neljällä sadalla miehellä ja käskenyt hänen otollisella ajalla rientämään tappo-kedolle ja lyömään joukkoon. Näimme Klaus Götrikkisen olleen aamu-puolella tämän päivän työssä. Hän oli toivonut voittavansa ritari-miekan ja oli alkanut päivä-työnsä hyvällä mielellä. Mutta, niinkuin jo tiedämme, oli hänen, pelastaaksensa kuninkaan, jonka rivissä hän taisteli, täytynyt antaa hevosensa hänelle ja jäädä itse vankiuteen. Se oli tiettyä että olo hänelle nyt tuntui tukalalta, eikä aikaakaan ennenkuin hän löysi tilaisuuden tässä yleisessä sodan jyryssä saattaa itsensä vapauteen ja ryöstää itsellensä ratsun. Siis oli hän taas valmis keihästämään miehiä samassa kuin Nürnbergin linna-kreivi tuli petingollansa levittämään kauhistusta Habsburgien joukkoon. Mies-tappo yltyi nyt hirmuiseksi. Siinä oli kiini toinen toisessaan Saksalaiset Rheini-joelta, Bayerista, Salzburgista, Kärnthenistä; siinä Bohemian miehet, siinä Ungarit ja Kumanit. Klaus Götrikkinen lennättihe yhtä ritaria vastaan. Se koetti suojella itseänsä kilvellä, mutta Klausen keihäs murti kilven ja sen kärki sieppasi mieheltä kypärin päästä. Hihnat katkesivat ja ritari lensi ratsusta kentälle -- se oli Eberkopf. "Makaa siinä toistaseksi!" huusi Klaus. Hän olis voinut lopettaa vihamiehensä paikalla, mutta hän häpesi sitä tehdä, kun Eberkopf oli saamatoin ja heidän kahdenkeskinen riitansa ei kuulunut tämän päivän asiaan. Hän ei edes huolinut tehdä Eberkopfia vangiksi, vaan jätti senkin kunnian toisille ja riensi edemmäksi sotaan. Tuolla johdatti nuori Heinrich Itävallan lippua ja toi joukkoansa ankarampaan tappeluun. Klaus ratsasti sitä vastaan; hän päätti anastaa sen lipun, vaan monta ritaria asettui sen eteen. Hän murtihe niiden läpitse ja -- voitti lipun. Se osasto hajosi, sillä Klausea seurasi monta Bayerin ritaria, jotka yhtä suurella innolla halusivat samaa lippua. Itse nuori Heinrich ja sodan päämies Pilichdorf joutuivat vankiuteen. Tuolla pakeni yksi lauma Inn-jokea kohden ja hukkui virtaan. Mutta vielä taisteli jalo Fredrik. Hänen ympärillänsä oli koolta kaatuneita; vaan pistettynä keihäällä kaatui hänen hevosensa ja Fredrikin täytyi antaa miekkansa. Woitto oli Ludovikin. "Ilo mielellä sanon sinulle; terve tultuas, orpana", lausui Ludovik vangitulle Fredrikille; mutta historia ei kerro Fredrikin siihen tervehdykseen mitään vastanneen. Herrat ja ruhtinaat kokountuivat sitte keisarin ympärille toivottamaan hänelle onnea; ja nyt oli keisarin vuoro kiitellä ja palkita uskollisia sotilaitansa. Niiden seassa oli Klaus Götrikkinen, joka kaikkien todistuksesta oli ansainnut tänä päivänä suuren kunnian urhollisuudestansa. "Teidän luvallanne, armollinen herra", lausui nyt Bohemian kuningas, kumartain keisarille, "minun on sana sanottava tuolle nuorukaiselle." Hän paljasti miekkansa. "Lain ja tavan jälkeen", sanoi hän, "olis minun kysyä sinulta, oletkos vapaa syntyisin, ja tiedätkös ritarin velvollisuudet? mutta sinun käytökses tänä päivänä todistavat siitä kaikkea. Laskeu polvilles!" Klaus Götrikkinen lankesi polvillensa. "Keisarin nähden ja kaikkein näiden jaloin herrain ja ruhtinain nähden", jatkoi kuningas, "ja tämän voitollisen sota-joukon nähden, teen minä sinun ritariksi." Ja hän löi lappealla miekalla kolme kertaa nuorukaista olkapäälle, lukein tavalliset sanat. Klaus Götrikkinen oli nyt ritari. Luostari-neito. Jääköön nyt meiltä Klaus Götrikkinen vähäksi aikoja ihastelemaan uutta arvoansa. Joku aika ennen näitä viimeksi kerrotuita tapauksia kulki muutamia matkustajia pitkin sitä maantietä, joka Saksanmaalla silloin vei Brehmin äveriäästä hansakaupungista Rheini-jokea kohden. Mainittu joki oli siihen aikaan, niinkuin se nytkin on, niiden maakuntien paras tie, joiden läpi se kulki, ja sen reunoille päättyi maanteitä joka haaralta. Mutta Rheini-joki oli yhtä vähän luotettava, kuin maantietkään, joilla alinomainen rauhattomuus tähän aikaan vallitsi. Mainitun joen rannalla näkee matkustaja vielä nytkin hävinneitä linnoja, joissa niihin aikoin oleskeli kopeita asujamia, jotka eivät tosin ryövänneet kulkevaista, vaan salleivat niiden maksaa hyvät rahat siitä verrattomasta kunniasta, että saivat matkustaa heidän kuuluisain kotoinsa ohitse. Erittäin oli kauppamiehillä tämä armoisa etu, ja jos eivät tahtoneet hyvällä maksaa, niin heiltä pian otettiin väkisin, ja he lisäksi pääsivät koko tavarastansa. Waan siitäpä nousi se viha kuolemaan asti kauppamiesten ja linnan asujanten välillä, joka ei sammunut ennenkuin moni linnoista oli autiona; sillä raha kukistaa kalliotkin. Ne matkustajat joista alussa lausuimme olivat kauppamiehiä; heitä oli iso joukko, ja he olivat itse aseilla varustetut, ehkä heidän seurassansa matkusti sotilaitakin. Heidän joukossansa ratsasti myös yksi vaimo. Kulkeissansa Westfalin metsän sivua, nousi yht'äkkiä riita kauppamiesten ja sotilain kanssa. Tässä häiriössä tarttui yksi sotamiehistä siihen hevoseen, jolla neito ratsasti; toinen mies asettui sen toiselle puolelle ja nyt he ratsastivat tiehensä; se tapahtui niin äkkiä ja huomaamatta että ryövärit jo olivat pois näkyvistä metsässä, ennenkuin heitä ehdittiin takaa ajamaan. Neito joka ryövättiin oli Agnes Lichtenau. Hänen isänsä taikka se, joka isänsä nimeä kantoi, oli aikonut matkustaa koto-kaupunkiinsa Kölniin, josta hänellä oli paras turva kasvate-tyttärelleen odotettava arkkipispalta, joka nyt eli kauppa-liittoin kanssa hyvässä sovussa, sittekuin hän oli tullut sovintoon keisari Ludovikin kanssa. Niinpä Heinrich Rathsmann oli lähtenyt ensinnä Lübeckistä ja poikennut joidenkuiden asiainsa tähden Brehmin kaupunkiin. Sieltä lähdettyä toisten kauppiasten parissa, oli heidän seuraan yhtynyt kaksi sotamiestä, rauhallisella käytöksellä; vähänpäästä taas yksi, joka näille kahdelle näytti tuntemattomalta; sitte kaksi, ja niin edespäin, kunnes heitä jo oli useampia. Kun nyt oli tultu metsän kohdalle, niin tapahtui se, minkä jo kerroimme. * * * * * Siihen aikaan oli Lippe-joen varrella nais-luostari. Semmoisia kyllä löytyi joka paikasta, mutta tämä oli erinomattain merkittävä rauhallisuutensa suhteen. Tosin elivät luostari-sisarukset jokapaikassakin kaukana mailman viekotuksista ja riettaudesta; mutta täällä he näyttivät olevansa niin syvässä erinäisyydessä, ettei mailman menoista edes pienintäkään mainetta olis luullut joutuvan saastuttamaan sisarten pyhiä korvia. Waan jos olikin sisarten laita semmoinen, niin ei kuitenkaan valtias-eukkoa eli abbedissaa ollut takaaminen. Vesper-kello soi luostarissa; metsä kaikui sen ääntä vastaan. Ilta oli tulemassa, ja yrttimaasta riensi nyt kauniita ja rumia luostari-neitoa ehtoo-rukoukselle ja sitte yksinäisille lepo-sioilleen. He luulivat kumminkin täytyvänsä mennä kammioihinsa, vaikka moni heistä olis mielellään jäänyt unelmoimaan ihanan elokuun valossa, ja katselemaan Lippe-joen pieniä laineita, miten ne ääneti johdattavat toinen toistansa virtaa allespäin; taikka kuultelemaan sata-kielisen viehättäviä sävellöksiä illan hämärässä; eli tuntemaan omain sydämensä tuimaa lyöntiä; sillä moni näistä tyttö raukoista ei vielä ollut saattanunna hautaan niitä tunteita, jotka tekevät tämän maallisen elämän vaikeaksi tai autuaaksi. Moni heistä oli tosin sorretulla sydämellä erinnyt mailmasta ja sinne jättänyt ijäksi kaikki himot; vaan monen oli myös väkisin täytynyt jättää sinne kaikki ilot, ja elää täällä elinkautisessa vankeudessa toisten julmuuden uhrina. Monen nuori veri ilmoittihe vielä punottavilla poskilla ja säkenöitsevillä silmillä, ehkä monen kalvea katsanto julisti sen omistajan jättäneen hyvästi kaikki maailman menot. He kokountuivat rukous-saliin, josta helevä moniääninen messu alkoi. Abbedissa luki sitte ne tavalliset rukoukset, joihin Ave Maria ja pater noster kudottiin monin kerroin. Nyt jakoi abbedissa laumansa kahteen osaan, rusottavain ja kalveitten. Edelliset lähetettiin tavallisilla siunauksilla ja manauksilla kukin kammioihinsa; ne toiset taas, joiden himot olivat erinneet mailman menoista, käskettiin viivähtämään. Yleinen äänettömyys vallitsi tässä pyhässä joukossa. Ne hurskaat neidot odottivat mitä oli tuleva. Nyt tuotiin esille tyttö, jonka silmät olivat peitetyt linnikolla. Häntä puhutteli abbedissa: "Tyttäreni, sinä olet unhoittanut pyhän äidin, kirkon, ja sinä olisit ansainnut rangaistuksen, mutta kirkko on laupias ja hän tahtoo sinulle suoda anteeksi, jos katuvaisella mielellä lähestyt häntä." Hän jota puhuteltiin, ei siihen mitään vastannut. Abbedissa jatkoi; "Waikka tämä meidän kotomme on pyhä ja saastuttamatoin, niin emme kuitenkaan tahdo kieltää suojaamme erehtyneiltä mailman lapsilta. Pyhän kirkon tulee sinun nuoruuttas surkein." Neito paljasti kasvonsa. Se oli yksi niitä, joiden nuoruus kajosti silmissä. Se oli Agnes Lichtenau. "Miksi minua vainotaan?" kysyi hän; "mitä minä olen pahoin tehnyt?" "Sinä olet paennut niiden tyköä, joiden hoidon alla sinun olis pitänyt elää. Sinä olet matkustellut pakanallisiin maihin, ja olet nähty yhden nuorukaisen seurassa, joka ei vielä ole oikea kristittykään." Agnes peitti kasvonsa. "Korkean arkkipispan käskystä, joka on pyhän isän siainen", abbedissa teki ristin merkin, "olet sinä pidettävä täällä minun ja näiden hurskasten sisarten parissa, kunnes opit lannistamaan mieles. Ja ellet vuoden perästä tahdo mennä täältä ulos, määrättyyn naimisees, niin sinun on tänne jääminen ijäkses; sittekin saat kiittää onneas ja korkean arkkipispan ja kirkon laupeutta, ettei sinua ole laskettu pyhän tuomion alle." Tähän päätti se valtainen akka puheensa. Kaikki ne mailman turhuudesta erinneet neidot myöntyivät nöyryydellä hänen mieli-alaansa. Hän lähetti nyt heidän jokaisen hurskaalla siunauksella tyköänsä ja antoi palvelus-sisarille käskyn viedä Agnesen määrättyyn huoneesen, alottamaan uutta pyhää elämää luostarisääntöin jälkeen. Mutta ulkona luostari-puistossa lauloi sata-kielinen taas ilo-virttänsä; kuu vaelsi loistavassa muodossaan syys-taivaalla; joki juoksutti virtaansa ja nuorten luostari sisarten unissa leikitteli heidän lapsuutensa ilot ja nuoruutensa ystävät ja monet oudot lemmen tunteet, joiden ei ollut lupa ilmestyä ajatuksiin heidän valveilla ollessansa. Tähtien tutkia. Keisari Ludovik oli saanut täydellisen voiton. Waan ei hän kuitenkaan viipynyt kolmea päivää Mühldorfin eli Ampfingin kedolla, niinkuin voittajan tapa oli. Hänen ei tehnyt mieli uuteen sotaan Leopoldin kanssa, joka tietysti teki tuloa veljeänsä auttamaan, ja jonka yli voitto oli epäiltävää. -- Leopoldi oli tunnettu rajummaksi vaikk'ei urhollisemmaksi kuin veljensä Fredrik. Ludovik siis meni matkaansa, vaan Leopold ei myöskään tullut, kun hän sai kuulla veljensä olevan voitettuna. Keisarilla ei ollut varoja pitää joukkojansa koossa ja hänen oli lähettäminen apu-väestöt kotiinsa kunkin. Klaus Götrikkisen olis hän mielellään pitänyt omassa seurassansa, vaan sillä oli monet syyt palata Rheini-joen tienoille, uuden arvonsa nojalla hakemaan oikeutta ja taistelemaan sen puolesta, jolle hän oli uskollisuuden valan tehnyt -- Agnes Lichtenaun. Hän toivoi ettei kukaan uskaltaisi halveksia hänen miekkaansa nyt enää, kun se oli ritarin miekka; ja siihen aikaan oli ritarin-miekka vielä melkein kaikkien laki-solmuin ratkaisia. Hän oli tavannut Eberkopfin taistellesssansa Ampfingin kedolla, ja hän oli sen työntänyt keihäällänsä hevosesta. Waan sinne hän sen oli jättänyt, eikä sitä enää löytty kuolleitten eikä vankien joukosta. Klaus Götrikkisen oli syytä peljätä siltä vihamieheltä kaikkea pahaa, ja hän päätti rientää Kölnin kaupunkia kohden, johon hän toivoi Heinrich Rathsmannin pääsneen kasvate tyttärensä kanssa. Meidän on hänen nyt kuitenkin jättäminen ja edellä rientäminen Kölnin kaupunkiin. Se oli, niinkuin se vielä nytkin on, uljaasti rakennettu Rheinin rannalle. Waan sen kauppa ja keinot ja uutteruus eivät enää kestä vertausta niiden aikain kanssa. Sen entinen vireä elämänjuoksu on seisahtunut tai hyytynyt, ja paras kuva siitä hyytymisestä on sen jalo kirkko, joka silloin yleni ylenemistään taivasta kohden, vaan nyt on lakannut uousemasta, vaikka se ylhäältä on jäänyt puoli-valmiiksi. Tän aikaiset linnun-kotolaisvehkeet eivät sitä liion voi valmiiksi saada. Ainoastaan silloin, kun usko oli ylevä, voitiin aatella semmoisen rakennuksen mahdollisuutta. Se oli pyhäin-miesten yö; maa oli pimeä, vaan taivaalla pilkotti tähtiä. Kaupunki oli sikeän unen vallassa, ja ainoastaan alukset virralla, jotka yöksi olivat kiinnitetyt rantavalkamoihin, näyttivät yhden joukostansa olevan valveilla, tahi oikeimmin sanottu, yhdellä aluksella näkyi joku matkan tekiä valvovan; sillä me näemme hänen lähtevän aluksestaan valkamalle, ja ottavan tiensä kaupunkia kohden. Mies oli vaatetettu pitkään kaapuun, jotta hänen olis luullut munkiksi. Hän alkoi käydä sitä kohden, jossa äskein mainittu kirkko pimitti pimeätä taivasta; sillä muiden huoneitten suhteen se rakennus oli niinkuin jättiläinen kääpiöin rinnalla, ja näkyi kauvas yölläkin. Kaapu-mies astui varovasti, katsahtain väliin ympärillensä, niinkuin se joka pelkää näkyviä ja näkymättömiä viha-miehiä. Hänellä oli paha omatunto. Hän kävi kirkon ohitse, niin kaukaa ettei sen koron mitta olis hänehen ulottunut, jos sen olis tullut mieleen kaatua hänen päällensä. Hän johdatti askeleensa pientä valkiata kohden, joka vähän matkan päässä näkyi pilkottavan eräästä ikkunasta. Waan se ikkuna oli ylimmäisessä kerrassa ja sinne oli kiivettävä monen mutkaisia astimia myöden. Wiimein hän kuitenkin pääsi perille ja nyt hän kolkutti ovea, ensin ilman järjestystä, odottain väliin avaamista elikkä vastausta sisältä. Mutta kun ei sieltä mitään kuulunut, napahutti hän kolme kertaa järjestänsä hiljaa keskusormen rystöllä, sitte kaksi kertaa etusormen ja vielä vähänpäästä kerran. "Kuka siellä?" kuului nyt ääni sisältä. "Seulanen ja kointähti", vastasi kolkuttaja. Ovi aukeni, ja vieras astui vähäiseen kammioon, jossa vanhahko mies askaroitsi keittimillä, valin-kauhoilla ja sulin-maljoilla, lietensä ohessa. "Täällä ollaan kullan teossa", lausui vieras ja heitti kaapun yltänsä; Hän oli Eberkopf. "Sinä vanha taikuri", jatkoi hän, "jätä sinä kullan keittäminen ja leikkele sitä miekalla, niinkuin miehet tekevät. Sinun työs on kumminkin turhaa ja sinun veres hyytyy tulen edessä." "Kumpi meistä on enemmän miekkaa käyttänyt, sinä vai minä?" vastasi alkymisti, "ja kumpi on enemmän kultaakin leikellyt? Waan minä olen havainnut juuri miekan käytännön olevankin turhaa. Nyt olen päättänyt lopun ikääni tutkia luonnon salaisuuksia. Waan minun täytyy tunnustaa vielä olevani aivan opin alussa. Tämä alkymia vaatii paljon viisautta..." "Jättäkäämme nyt nämät turhat jaaritukset", sanoi Eberkopf, "ja vastaa minulle, sinä rikkiviisas, missä meidän pakolaisemme tällä haavaa ovat." "Molemmatko?" "Sano edes toisen olo-paikka!" "Kumpasen?" "Mene h--n pitkillä kysymyksilläs! Minä kysyn missä Agnes Lichtenau on?" "Jaa, Agnes -- sitä on tähdistä katsottava." "Luuletkos minun tässä ijäti kärsivän sinun pilkkaas?" sanoi Eberkopf, ja tarttui tähtien tutkian kaulaan. "Sano paikalla missä hän on, Agnes Lichtenau." "Hiljaa, hiljaa", sanoi taikuri, "et sinä sen enempää tietoa saa, missä neito on, jos mun kuristatkin, enkä minä sitä sano ilman ehtoja." "Noh, tänne ne ehtos!" ärähti Eberkopf. "Sinä tiedät", jutteli se tietäjä, "minun ottaneeni Agnes Lichtenaun ja hänen omaisuutensa hoitaakseni. Ja vaikka sinä tapasit minun kullan teossa, niin minä olen kuluttanut puolet hänen omaisuudestansa, eikä haittaisi vaikka olisin kuluttanut kaikkikin, jos ei muut tietäisi sen määrästä kuin minä; mutta nyt on noilla palanoilla, nimittäin Kölnin kauppamiehillä, jotka ensituleva pyrstötähti käväisköön maan päältä! kirjallinen luettelo siitä omaisuudesta -- enkä tässä huoli ilmoittaa mitenkä se luettelo heidän käsiinsä tuli, vaan heillä se on." "Noh, mitä sitte?" "Mitäs muuta kuin sitä, etten minä tahtoisi neitoa kenellekään muulle kuin sille, joka tytyy hänen nykyjään jälellä olevaan perintöönsä." "Josta kenties ei enää ole mitään jälellä." "On mar, hyväkin osa; ja kyllä minä tiedän sen, joka hänen ottaa omaksensa perintönensä päivinensä." "Kuka?" "Armas kirkkomme, jolle minä olen neidon jo puoleksi lahjoittanutkin." "Sinä petturien petturi!" "Älä nyt kiivastu; minä olen kirkollekin pannut sen ehdon että neito on pidettävä alkavain joukossa tavallisen vuoden; jos ei hän sillä välin suostu sinuun, niin hän jää luostariin -- ja hänen omaisuutensa." "Mihin luostariin?" "Siihen, jossa hän tällä aikaa on katumassa sitä syntiänsä, että hän pakeni minun hoidostani. Minä olen katsellut ja tutkinut hänen onnensa tähtiä ja sinun, miten niillä olis taipumusta sopia yhteen, vaan siinä on joku kolmas, jolla näyttää olevan voitto." "Hoo! mitäs sanot, kolmas?" "Niin, kolmas tähti, joka ei ainakaan merkitse kirkkoa." "Kuules mitä mä tahdon kertoa sinulle, sinä viisasten taluttaja; kolmas onkin, niinkuin sanot, tässä joukossa, ja se on kahdesti ollut minun tielläni." "Mutta kolmannella kertaa", lisäsi tietäjä pilkaten, "sinä katkaset hänen elämänsä langan." "Jospa niin olis", vastasi Eberkopf, uupuneena syviin aatoksiin; "mutta se mies ollee peikon poika jostain kylmästä maasta." "Sinä olet hänen nähnyt?" kysyi tietäjä. "Nähnyt ja kuullut jo tuntenut." "Olipa se hyväkin, nythän sopii uudestaan tutkia ja tarkastella sitä kolmatta tähteä, kun mä tiedän sen merkitsevän jotain elävää henkeä." Ja se entinen miekan käyttäjä alkoi järjestellä ja asettaa tntkima-koneitansa ja näkö-putkiansa. Eberkopf oli ääneti aatoksissaan; häntä miellytti kukaties nämät taika-vehkeet, häntä oli itseä taika-usko kohdannut. Tähdet säkenöitsivät taivaalla. Se vanha tietäjä ojensi niitä kohden näkö-putkensa. Hetken aikaa tarkasteltua hän lausui: "Otava on kääntynyt pohjan-tähteä kohden; se on hyvän merkki. Linnun radasta on teidän elämänne vaiheet katsottavat." "Noh, mitäs havaitset?" kysyi Eberkopf. "Minä näen", jutteli tähtien tutkia, "valoisan pilkun -- tähden mukaisen, -- eriävän linnun radasta pohjaseen päin... Minun oppini sanoo sen merkitsevän Agnesta... Häntä seuraa vähän matkan päässä toinen tähden pilkku, joka ei ole hetkiin niin valoisa." "Ketä se merkitsee?" "Sinua! -- Se seuraa kiirehtien sitä valoisaa tähteä ja on lähellä sen saavuttaa, vaan..." "Waan?" "Waan kolmas kirkas tähti, sama kolmas, jonka minä jo ennen olen nähnyt sinun tielläs, käypi nytkin viistäen heidän välillensä." "Eikös muuta?" "Näkyy mar' vielä vähän muutakin." "Mitä?" -- Eberkopf tarttui tähtien tutkian käsivarteen. "Älä hätäile", sanoi viisas, "muuten jääpi kaikki tietämättömyyteen." Eberkopf lannisti luontonsa. "Nyt he lähenevät toinen toistansa", jatkoi tähtien tutkia vähän päästä, "nimittäin se kolmas outo tähti ja sinun tähtes... Se raukee sumuun." "Mikä?" "Sinun tähtes." "Sinä valhettelet!" "Jos tähdet valhettelevat, niin minä valhettelen." Molemmat olivat hetken aikaa ääneti ja tähtien tutkia herkesi työstänsä. Wihdoin lausui Eberkopf: "Taidatkos sanoa, sinä kaikkitietävä mies, mistä hän on löydettävä, se minun vihamieheni?" "Jokos nyt tahdot etsiä loppuas? Muuten sinun itse pitäisi tietämän hänen olopaikkansa, koskas hänen itse olet tavannutkin; minä en häntä ole ikänä nähnyt." "Mutta sen luostarin sinä kumminkin tietänet, johon olet aikonut uhrata neidon ja hänen omaisuutensa. Minä en pelkää mitään vihamiestä niin paljo kuin sitä luostaria ja minun luulleni on neito sieltä pois otettava hyvällä tai pahalla." "Koeta hän ottaa, vaan katso ettes lyö päätäs luostarimuuriin." Wielä vähän aikaa he keskustelivat, ja sitte he erisivät niinkuin kaksi vihamiestä, jotka ainoastaan sentähden voivat kärsiä toinen toistansa että he toinen toistansa tietävät tarvitsevansa. Uskallamme luoda silmäyksen luostari-kammiohin, siihen jossa Agnes oleskeli nöyryyttä opettelemassa abbedissan käskyille. Neidon oli suru mielessä, ja syytä hänen olikin murehtia; ylen paksut muurit telkesivät hänen kauniista mailmasta. Oliko hänen ijäkseen jääminen niiden kolkkoin muurien taa? Hänen mieleensä johtui se julma Eberkopf -- ja tuhannen kertaa ennen hän olisi sallinut itsensä haudattaa luostarin yksinäisyyteen, kuin päästä vapaaksi ja joutua sen miehen tielle. Mutta nuorukainen, se jalo, voimakas nuorukainen, jonka hän oli tavannut kaukana kylmässä maassa, siellä jossa puut olivat täynnä kalliita kiviä ja helmiä tammikuun päivä-paisteessa; siellä jossa järvien reunat viheriöitsivät kesäkuussa yhtä ihanalla muodolla kuin ikänä Rheini-joen rannat; siellä jossa tosin satakielisen ääni harvoin kuullaan, vaan jossa laulu-rastas voipi jutuillansa elähyttää kesäisen yön; missähän oli se nuorukainen, johon hän oli luottanut, jonka hän muisti _Dominico_-veljesten yrttimaasta Turussa, ja Kokemäen joen jäältä? Woineeko se häntä pelastaa näistä kieteistä, ja miten? Tulleekko hän joukolla ja kukistaa nämät muurit? Se ajatus peljästytti neitoa. Sotija voi kaataa linnat ja lyödä sota-joukot, sitä ei pidetty syntinä. Hänen oli lupa murhata niin monta vihamiestä kuin hänen mielensä teki, eikä sitä pidetty minään pahuutena. Mutta koskea kovalla kädellä kirkkoa, tai mitä kirkon omaa oli, se pidettiin anteeksi antamattomana rikoksena. Ja hyödyllistäpä lienee ollutkin se yleinen usko, että niiden aikoin tapojen raakuutta olis tuskin mikään hillinnyt, ellei kansoissa olisi pidetty elävänä tämmöinen nöyryys kirkkoa ja kirkon käskyjä kohtaan. Neito peljästyi tätä ajatusta; hän olis monta kertaa enemmin sallinut ikänsä pidettää luostarissa, kuin pelastettaa sieltä luvattomalla tavalla, ja vetää pelastajansa hengen yli tuomion. Mutta hänen oli työläs nähdä muuta keinoa pelastamiseensa; erittäin jos se olisi tapahtunut Klaus Götrikkisen toimesta, hänen, jonka ainoa välikappale oli miekka. Agnes ei hetkeäkään epäillyt nuorukaisen olevan paraillaan häntä etsimässä, ja vapauttamisen toimissa, sentähden että hän toivoi sitä vapauttamista nuorukaisen kautta; ja se toivo olis hänelle tuottanut onnen mieleensä, ellei se samassa olisi häntä peljästyttänyt. Hänen raukan mielensä oli arka, sitä oli säälimättä hätyytetty. Toivo jäädä vapauttamatta näkyi siis hänelle melkein paremmalta tällä hetkellä, kuin mikään muu toivo. Mutta se oli katkera toivo, ja hän itki. Pyhän neitseen kuva oli hänen kammiossansa. Hän ei enää sen tapauksen perästä siellä Turun luostari-kirkossa ollut uskaltanunna lähestyä niitä Marian kuvia, joita kirkossa löytyi; vaan rukoillessansa hänellä oli pyhän ristin merkki, jonka hän aina kantoi tykönänsä. Nyt hän kuitenkin vuodatti kyyneleitä neitseen kuvan edessä, hänen kammiossansa. Käytävässä kuului vähän jymyä; kammion ovi aukeni, ja Agnes näki himmeän lampun valossa rautaan puetun sotilaan. Hän arvasi sen olevan Klaus Götrikkisen. "Mitäs teit, onnetoin", sanoi hän, "kuns otit tunkeakses tänne..." Se rautamies ei vastannut hänen puheesensa, vaan sanaakaan ääntämättä hän astui esille, sieppasi neidon ja vei hänen mennessään. Wasta vähän hetken perästä alkoi jyry nousta. Luostarilaiset heräsivät, ja koko heidän hurskas valtakuntansa joutui epä-järjestykseen. Nyt tutkittiin ja katseltiin ja tuumailtiin, jonka perästä hurskas abbedissa luuli voivansa lausua sen päätöksen että sisar portin-vartia oli pettänyt koko luostarin, ja nähtävästi karannut mieltä-mielin. Sisar Agneta, joksi Agnesta täällä kutsuttiin, oli niinikään kadonnut, vaan jos hän oli viety väkisin tai itse hankkinut pakonsa, ei luostarllaiset tietäneet varmaan sanoa; me tiedämme kuitenkin hänen viedyn väkisin; mutta kuka hänen vei saamme vast'edes nähdä. Yö-matka. Klaus Götrikkinen teki matkansa Kölnin kaupunkiin ja vasta siellä hän sai havaita mitä oli tapahtunut ja miten Agnes Lichtenau oli viety teille tuntemattomille. Ei kukaan tietänyt antaa hänelle vähääkään neuvoa eli osviittaa minne neito oli joutunut. Heinrich Rathsmann oli kyllä koettanut seurata tytön jälkiä, vaan kaikki hänen etsimisensä olivat olleet turhaa eikä hän enää muuta luullut kuin ijäksi kadottaneensa neidon. Klaus Götrikkisellä ei siis ollut mitään tehtävää siellä, hän kun ei tietänyt mistä löytää sen näkymättömän vihollisen, joka oli Agnesta uhannut jo Turun luostarissa, ja joka epäilemättä oli tämänkin työn tehnyt. Hän siis vaelsi matkoihinsa, -- oikia kulku-ritari -- ja kulku-ritarien tavalla hän teki lupauksen ei heretä ennen, kuin hän oli saavuttanut tämän pahan työn ja rangaisnut pahan tekiät. Hän oli päättänyt uudestansa käydä etsimään niille teille, jossa Agnes oli kadonnut seuraajainsa joukosta, ehkä hänelle onnistuisi löytäminen paremmin kuin muille, ja mitäs hänellä muuta oli tehtävää. Hänen etsintänsä johdatti hänen vähitellen sitä luostaria kohden, jossa Agnes oli, ja kuulustelemisillansa oli hän saanut tietää niin paljo että hän melkein oli vakuutettu neidon olevan siinä luostarissa. Samana yönä, josta äskein kerrottiin ja jona Agnes vietiin luostarista, kulki vene, usean miehen soutamana Lippe-jokea allespäin. Se yö oli pimeä, niinkuin tavallinen syys-yö, vaan kuitenkin tuuletoin ja sateetoin; ainoastaan harvasta kohden loisti enää valkeita asuntoin ikkunoista. Wähitellen nekin sammuivat, ja nyt oli kaikki nukkuneena, ihmiset ja luonto. Wene joudutti matkaansa, ja sen soutajilla näkyi olevan erinäinen salainen tarkoitus, sillä heidän aironsa eivät pitäneet vähääkän läiskettä liikutettaissa. Työläs sitä oli nähdäkkin, koko venettä, yön pimeydessä rannalta, keskellä jokea, kun se kulki. Se meni niinkuin musta aave, kiirehtien kylmää virran pintaa myöden. Waan nytpä pistihe ranta-varjosta toinen, yhden miehen soutama vene, joelle. Se oli seurannut tätä isompaa venettä hyvät aikoja ilman sen näkemättä, äänettömällä airoin liikunnolla sekin, vaan nyt se työnsihe keskelle jokea ja lähestyi viistämällä tätä isoa venettä. Pian se oli asettaunut hanka hankaan sen toisen kanssa, jonka soutajat seisahtivat työssänsä, sillä pelko ja vapistus kohtaisi heitä, nähdessänsä millä erinomaisella rohkeudella se vähäinen alus tarttui heidän alukseensa kiini. "Noh?" kuului isomman veneen perästä. "Huhuu!" vastasi joku vähän matkaa maalta. Se oli huhkaja, joka tapansa jälkeen huijaili valitusvirttä yksinänsä metsässä. "Noh?" kysyi uudestansa miehen ääni veneen perästä, vaan ei se ääni ollut yhtä jämeä kuin ensikerralla. "Eberkopf!" kuului nyt lausunta vähästä veneestä. -- "Eberkopf, sinä olet tehnyt itses vikapääksi rikokseen, joka on Westfalin salaisen tuomio-istuimen rangaistava..." "Huhuu!" sanoi taas huhkajan ääni metsästä. "Minä haastan sinun", jatkoi puhuja, "tästä yöstä kahden viikon ta'a juuri tuonne metsään, jossa huhkajan ääni kuuluu, vastaamaan niihin kanteisin, joita sinun päälles tehdään. Sin'et uskalla jäädä tulematta, sillä jos sinä sen teet, niin sinun pitää kuoleman." Taas kuului valitus-ääni metsästä. Ja niinkuin näkymättömillä käsillä talutettu, erkani se vähäinen vene isommasta, ja riensi rantaa kohden. Mutta se isompi alus piti entistä matkaansa jokea allespäin, ehkä paljoa epätasaisemmalla soudulla. Ne "Westfalin salaiset tuomio-istuimet", joihin Eberkopf haastettiin, olivat jotain omituista niihin aikoin. Kaikki lain käynti, erittäin Saksamaalla, oli peräti mitätöintä. Hallituksella ei ollut voimaa pitää lakia arvossa. Jokainen eli omin päinsä ja ratkaisi muiden ja omat riitansa miekan terällä. Kaikki valtiolliset siteet olivat kehinneet, niinkuin ei ne koko keskuaikana olleet aivan vahvat milloinkaan. Kirkko ja ritaristo oli kuitenkin alun voinut puolustaa siveyttä ja säädyllisyyttä; vaan molemmat nämätkin laitokset olivat nyt parhaillaan häviämässä, ja yleinen rauhattomuus ja epäjärjestys vallitsi maassa. Senpätähden täytyikin yksityisten ottaa asiain järjestämisen huoleensa, kun ei valtiota löytynyt ja hallitus oli voimatoin. Sentähden näemme esim. että kun kaupalla ei ollut mitään turvaa laissa eikä valtakunnassa, niin kaupungit tekivät liittoja keskensä, suojellaksensa yhteistä liikettä. Samoin näemme tieteitten ja taiteitten yhtyvän liittokuntiin, ja kun lailla ei ollut turvaa maan hallituksesta, niin sekin päätti itsensä yllä pitää joinkin neuvoin, ja niin ilmestyi vähitellen ne laitokset joita kutsutaan salaisiksi tuomio-istuimiksi, "Behmgerichte." Ne alkovat siinä Westfalin maakunnassa, jossa nämät viimeksi kerrotut asiat ovat tapahtuneet, ja niitä lienee jo löytynyt aikasin samassa maakunnassa, vaikka ne sittemmin levenivät yli koko Saksanmaan ja muuttuivat vähitellen luonnossaan. Tietty on että "Behmgerichte" keskuajan loppupuolella oli ainoa tuomio-istuin, jota kaikki pelkäsivät. Se uskalsi haastauttaa eteensä lain-rikkojan mistä arvosta ja säädystä hyvänsä, ja sen tuomiot olivat pitäviä, eikä niiden täyttämisestä ollut epäiltävä, sillä, täyttäjäin luku sanotaan olleen sata tuhatta yli koko maan, ja heillä oli salaiset tunnus-merkit. Se isompi vene kulki tietänsä joella. Nyt taisi olla puoli yön aika. Siinä veneessä oli, paitsi Eberkopf, kaksi eli kolme souto-miestä, ja se luostarista ryövätty Agnes Lichtenau. Uhkaus ja haasto, jonka Eberkopf oli kuullut teki hänen alakuloiseksi. Hän tiesi varmaan, ettei Behmgerichten tuomiosta päässyt yksikään syyn-alainen, ja hän tunsi itsensä syyn-alaiseksi. Hän ei pitänyt tarkkuudella perää ja laski veneen lähemmälle rantaa kuin aikomus olikaan. Se kulki ranta-puiden synkeässä varjossa. Nyt sen keula yht'äkkiä kääntyi maata kohden. Eberkopf sen havaitessa ponnisti kyllä vastaan, mutta ei se enää auttanut; sitä vedettiin maalta heitetyllä koukulla joki-äyrästä kohden, ja pian se oli äyräässä kiini. Agnes oli koko ajan istunut ääneti; hän tiesi joutuneensa vihamiehen valtaan, eikä hänellä ollut suurta toivoa. Häntä ei suuresti liikuttanut mikään tapaus, ja hän oli melkein toissa-mielin kuulellut niitä uhkauksia, joita Behmgerichten jäsen oli lausunut. Ei hän nytkään pitänyt suurta lukua siitä että vene kääntyi rannalle vastoin perämiehen tahtoa. Mutta hän kuuli jonkun äänen rannalta lausuvan hänen nimensä, ja se ääni oli hänelle tuttu ja se tuotti uuden lyönnin hänen sydämeensä ja uuden kirkkauden hänen silmiinsä. Behmgerichte. Klaus Götrikkinen oli etsiessänsä neitoa, tullut luostarin tienoille, aivan silloin kun neito sieltä oli kadonnut. Hän joutui jälille ja seurasi veneen kulkua jokea allespäin, kunnes hän pääsi sen perille, niinkuin tässä jo on mainittu. Eberkopf oli niinkuin halvattu, kuultuansa Behmgerichten haaston, ja niin oli myös hänen soutajansa. Senpätähden ei kenkään nousnut vastusta tekemään, kun Klaus Götrikkinen ilmestyi veneesen, sieppasi neidon ja vei hänen mennessään. Oli sumuinen syys-päivä. Kaukana yön kerrottuin tapausten paikalta, näemme talonpoikaisen huoneen, semmoisen kuin siihen aikaan oli tavallinen. Se oli jaettu moneen eri kammiohon. Yhdessä niistä on tyttö nukkuneena, istuen vuoteen ääressä. Wäsymys pitkän matkan, monien kyyneleitten ja suruin perästä, oli hänen saavuttanut. Hän oli suloinen näköönsä, siinä kun hän unessa nojausi vuoteesen. Hänen tummat hius-kihermänsä peittivät osaksi hänen kasvonsa, joiden kukoistus viimeisten tapausten huolista oli valjennut, ei kuitenkaan niin, ettei se olisi voinut uudestansa viritä. Sen se näkyi hänen unessansa tekevänkin, sillä jokainen hengen veto näytti tuovan hänen poskillensa uutta eloisuutta. Sepä ihastutti nuorukaista, joka hiiskahtamatta katseli neidon lepoa. Hän oli tullut huoneesen aikomuksessa puhutella tyttöä, vaan nähtyänsä sen nukkuneena, oli hän seisahtanut sitä katselemaan lumotuilla silmillä. Hymy kävi makaavan neidon huulille; kasvot saivat hetkeksi korkeamman paineen. Joku soma uni elähytti ainakin häntä. Waan samassa aukenivat hänen silmänsä ja loivat kirkkaan katsantonsa nuorukaiseen. Nuorukainen pyysi anteeksi, kun hän oli tullut hävittämään neidon lepoa, vaan heitä käski välttämätöin sallimus pakenemaan edemmäksi, kunnes he ennättäisivät rauhallisempiin paikka-kuntiin. Hän oli suonut neidolle ainoastaan tämän hetken levätä. Heidän oli rientäminen sinne, missä hän luuli tietävänsä soveliaan suojeluspaikan, siksi kuin kirkko oli suostutettu, jonka he molemmat olivat havainneet voimallisimmaksi kaikista, ja jota siis oli vaarallinen pitää vihamiehenä. Neito puolestansa osoitti kiitollisuutta nuorukaiselle, joka hänen oli temmannut niin suuresta vaarasta, ja sanoi olevansa tytyväinen siihen mitä se asiassa päätti. He riensivät matkaansa. Käymme nyt Westfalin metsään, sinne, jossa nykyisten Saksalaisten esi-isät muinoin taistelivat vapautensa puolesta ja saivat kuuluisan voiton Roomalaisten yli, jolla voitolla he kaikille ajoille ja kaikille kansoille ovat näyttäneet ikuisen jalon esikuvan, miten väkivalta on poistettava. Nyt oli pimeä aika vuorokaudesta. Se paikka, josta Drusus kerran kokoili kolmen legion luut, oli valaistu tuli-soitoilla. Metsässä oli vähäinen aukea; siinä istui piirissä miehiä salakasvoilla tuli-soittoin valossa. Heidän edessänsä seisoi mies, jonka käytös näytti kanteen alaiselta, niinkuin jokainen myös olisi voinut sanoa ne piirissä istujat tuomareiksi. Se näistä tuomareista, jonka vuoro oli olla päällekantajana, luki kaikki kanteet ja syyt kirjoitetusta pergamentin kappaleesta. Hän alkoi lukemisensa tämän oikeus-istuimen ylistämällä ja päätti sen sillä, että hän vaatei tuomiota, kovaa, armahtamatointa tuomiota sen ylitse, joka oli uskaltanut rikkoa maan lait, ja käynyt sortamassa kirkkoin ja luostarien vapauksia. Wiimeinen kanne oli se että tämä rikos-alainen oli käynyt pyhän Ursulan luostarissa ja sieltä viekotellut eli väkisin vienyt nuoren ja hurskaan luostari-neidon. "Mitäs tiedät sanoa puolustuksekses?" kysyi päätuomari. Eberkopf -- hän oli se kanteen alainen -- tiesi kyllä ettei tässä auttanut ne mutkat, joita tavallisesti sopii käyttää oikeuden edessä, ja joilla syyn-alainenkin usein saattaa pelastaa itsensä. Tässä ei kysytty vieraita miehiä, eikä pidetty suurta lukua oikeuden ulkomuodosta. Asia oli ennen tuomittu ja tutkittu; ainoastaan tavan vuoksi otettiin se näin päätettää, jotta rikoksen-alainen saisi koettaa vastata puolestansa. "Tiedän kyllä", alkoi Eberkopf, "tämän oikeus-istuimen, jonka edessä mä seison, tuomitsevan ja tutkivan kaikki, ilman kenenkään puolta pitämättä, vaan ennenkuin minä käyn vastaamaan siihen kanteesen että minä olisin ryövännyt neidon luostarista, tulee minun kysyä, mitä korkia oikeus ajattelee mainitun neidon luostariin telkeemisestä?" "Se mies", vastasi tuomari, "joka sen toimitti väärillä kanteillansa, on tällä haavaa korkeimman tuomarin edessä; hän kuoli höyryyn, keittäissänsä kultaa." Tämä sanoma näytti hämmästyttävän syynalaista. "Jos neidon luostariin sulkemus oli väärin?" alkoi hän kysyä. "Niin oli yhtä suuri vääryys hänen sieltä ryövätä!" vastattiin. "Waan minä voin näyttää toteen, etten olekkaan ryövännyt neitoa luostarista", uskalsi Eberkopf nyt jyrkästi lausua; "yksi muukalais-nuorukainen, joka usein on kohdannut minua tielläni, on sen tehnyt, ja minä vaadin tässä sitä oikeutta, että saan miekkaillen hänen kanssansa näyttää viattomuuteni!" Hän tiesi kyllä olevansa syypää ja ettei häntä enää mikään auttanut, jouduttuansa Behmgerichten käsiin, vaan että hänen olis itseänsä piakkoon hakeminen jostain puun latvasta, johon hän oli kaulasta ripustettu. Mutta se anomus, jonka hän nyt teki, voi hänen pelastaa kumminkin ajaksi ja kenties kokonaan, jos hän miekkasilla joutuisi voitolle. Semmoista asian-ratkaistusta pidettiin Jumalan tuomiona, ja itse Behmgerichte ei uskaltanut päättää eikä tehdä semmoista tuomiota vastaan. Eberkopf ei siis tarvinnut peljätä joutuvansa rippumaan jonkun puun latvaan. Jumalan tuomio. Muutamia peninkulmia Kölnistä länteen on Aachen niminen kaupunki, merkittävä Saksan historiassa sen tähden että Kaarle suuri, sen valtakunnan alkuperustaja, asuskeli mielellään siinä kaupungissa, erittäin niiden lämminten lähteitten tähden, joita sen ympäristöllä löytyy kallioissa. Hänen oli tapansa uiskennella niiden lähteitten vesissä, niinkuin ihmiset nytkin käyvät terveydeksensä sitä vettä juomassa ja siinä uimassa. Sama Kaarle on myös haudattu mainitun kaupungin komian kirkon alle, jonka hän itse oli rakentanut. Sittemmin sitä kaupunkia pidettiin suuressa arvossa koko keskuaikana, ja keisarit kruunattiin siellä tavallisesti Saksanmaan kuninkaiksi, eikä sitä keisaria pidetty juuri hyvänä, joka ei sieltä ollut täyynnä tuomassa kruunuansa. Keisari Ludovik, joka äskein oli saanut voiton riitaveljensä yli, oli tullut Aachenin kaupunkiin vieraisille. Hänen kunniaksensa vietettiin siellä nyt suuria juhla-pitoja. Mutta harva juhla siihen aikaan meni ilman tornerikilvoituksia tahi leikki-sotaa. Niinpä nytkin oli aivottu pitää semmoisia kilvoituksia, ja ne oikein suuria. Sentähden tänne oli kokountunut, paitsi keisarin seura, melkein lukemattomat joukot kaikista säädyistä, näiltä seuduilta, katselemaan iloa ja itse olemaan ilossa. Sillä jos ylhäisempäin kävi itsiänsä huvitteleminen keisarin parissa, niin pidettiinpä alhainenkin väki hyvissä mielin suunavauksella, jota itse pää-päivänä heille oli tarjona ilman maksotta. Emme tässä ota jutellaksemme kaikkia näiden pitoin vaiheita, kun eivät koske tämän kertomuksen juoksua: ainoastaan pää-päivän tapaukset, jona torneri-leikkiä pidettiin, ovat tässä kysymyksenä. Niinkuin mainittiin, oli kaupunkiin kokountunut suuri joukko ritaria ja muita jalo-sukuisia vaimoineen ja tyttärineen. Leikki-sotaa varten oli tehty piiri, jonka yhdellä sivulla oli lehterit suuri-sukuisille katselioille: toisilla sivuilla oli aitaus, jottei asiaan kuulumatoin rahvas pääsisi työntäymään taistelo-asemalle. Päivä oli lyhyt, ja torneri-leikki oli aljettava varhain, jotta ehdittäisiin se päättää ennen päivän loppua. Rahvas kokountui siis paikalle jo aamu-hämärässä, ja sen pauhina, nauru, ja pilkka-puheet y.m. olivat valmiina jo ennen täydellistä päivän valkenemista. Julistajat ratsastelivat aitauksen sisä-puolella, tekemässä tarpeellisia järjestystöitä torneri-lakien jälkeen. Noin kello 9 ja 10 välillä alkoi lehterit täytyä katselioilla sekä miehen että vaimon puolisilla. Onneksi sattui päivä olemaan kirkas ja taivas selkeä, jotta ritarien ja naisten puvut, jotka loistivat kullalta, hopialta ja teräkseltä, päästivät hyvään näköön. Siellä saatiin nyt nähdä kaikki Rheini-seudun kukoistus, nuoressa jalo-sukuisessa väessä, miehissä ja vaimoissa. Niiden luvussa oli useita nuorukaisia, jotka tänään aikoivat koetella voimaansa ja miehuuttansa armastensa nähden, joilta he toivoivat rakkauden silmäystä kehoitukseksi taistelossansa. Siellä oli moni vapasukuinen neito, joka oli lahjaksi antanut sydämensä urhoolliselle ritarille, jolle hän nyt toivoi voittoa. Olipa näissä moni semmoinenkin kukka-suu, jonka sydän vielä oli vapaa, ehkä se löi kahta vikkelämmin nähdessänsä jonkun nuorukaisen palavat silmät, joiden puhe oli kyllä selkeää, vaikk'ei suu ollut sanaakaan virkkanut. Nyt tuli keisari Ludovik, ratsastaen uljaalla hevosella, ja seurattuna jalolta ritari-joukolta. Hänen pukunsa oli paljoa loistavampi kuin Mühldorfin tappelussa, ja itse hänen muotonsakin oli ylevämpi kuin silloin; hän oli pitkällisen kiistan perästä pääsnyt voitolle. Keisari astui hevosesta ja nousi astimia myöden häntä varten valmistetulle lehterille, johon edellä oli tullut hänen omaisiansa ja lähempiä ystäviänsä. Hän kumarsi tervehdystä yhdelle korkia-sukuiselle neidolle ihanalla muodolla. Se oli Hollandin kreivi Wilhelmin tytär, Margaretha, jonka kasvot nyt punehtuivat keisarin tervehtäissä. Hän istui isänsä, kreivi Wilhelmin rinnalla, ja hänen toisella puolellansa oli kaksi lasta, nimittäin keisarin kahdeksan vuotias poika, Ludovik, ja sen muutamia vuosia vanhempi sisar Mechtild, jonka viimeksi mainitun toisella sivulla taas istui Thüringin mark-kreivi Fredrik, jolle keisari oli luvannut tyttärensä puolisoksi. Fredrik koetti huvitella kihlattua morsiantansa kaikenlaisilla leikkipuheille, joita Mechtild kuulteli lapsekkaalla ujoudella, ja joihin se joskus naurahtain vastaeli. Pikku Ludovikin kirkkaat silmät lentelivät rahvaan yli ja katselivat väliin torneri-ketoa, miten siinä kaikki jo olis valmiina leikki-sotaan. Hänellä oli käsissä pideltävänä vähäinen miekka. Keisari seisahti puhuttelemaan Margarethaa, vaan nyt kuului julistajain ääni aitaukselta, ilmoittavan kaikki olevan kiistaan valmiina, ja lukevan ne säännöt, joihin koko mailman ritaristo oli suostunut, tämmöisissä kiistoissa vaarin otettaviksi. Muun ohessa julistettiin, että ritarien oli taistella tylsillä elikkä terättömillä puukeihäillä, eikä kenenkään ollut lupa pitkittää kiistaansa, sittekuin toinen elikkä toinen kahdesta taisteliasta oli saanut keihäänsä pirstotuksi tahi tullut syöstyksi ratsulta. Woittajain oli odottaa palkkansa kauniista käsistä: Margarethan ja Mechtildin; ja nyt kuului sanoma että torneri-leikki sai alkaa. Kedolle, aitauksen sisäpuolelle, ratsasti rinnatusten kaksi ritaria. He ajoivat siihen päähän aitausta missä lehteri oli, ja tervehtivät siellä olevia naisia ja keisaria. He saivat kumpikin terättömän keihään, ja nyt he ratsastivat erilleen toinen toisestansa kumpaankin päähän aitausta. Merkin saatua julistajilta he sitte karkasivat toinen toistansa vastaan oijastuilla keihäillä, ja terähyttivät yhteen, jotta tomu maasta tuoksahti. Molemmat he pysyivät ratsussa, mutta toisen keihäs katkesi. Se otti uuden seipään ja he ratsastivat erilleen vielä toisen kerran ja taas yhteen niin tuimasti, ettei kumpikaan sen tärähdyksen perästä voinut pysyä hevosessa, vaan putoilivat molemmat ketoon. Heidän taistelonsa oli siis loppunut, ilman kumpasenkaan voittoa. Heidän ei ollut edes pakko avata kypärinsä silmikkoa ja siten ilmoittaa kutka he olivat. Toisia tuli siaan, ja nyt taisteli usiampia yht'aikaa samoin kuin ne kaksi ensimäistä, kuitenkin sillä eroituksella että näistä muutamat jäivät hevoseen kun toiset luiskahtivat kentälle. Se oli hupaista katsella sekä rahvaalle että ylhäisille, ja molemmista kuului mielen lausunnoita; rahvaan lausunnot olivat paksuja ja törkeitä, niinkuin niiden tapa on; herrasväen puheet taas olivat siistimpiä. Eikä itse leikistä tullut sen suurempaa vahinkoa, kuin että muutamilta lähti marraskesi kupeesta, toisilta nilkahtui sääri, muutamilta katkesi kylkiluu, toisilta meni niskat nurin. Woittajat ratsastivat nyt lehterin puolelle, tervehtäin keisaria, ja sieltä nousi se kreivinna Margaretha, jota pidettiin keisarin morsiamena: keisarin puoliso Beatrix oli vuoden ajan ollut kuollunna. Margaretha jakaili nyt kulta-käädyjä ja ranne-renkaita y.m. voittajille palkinnoksi. Waan sill'aikaa oli mark-kreivi Fredrik jättänyt asemensa prinsessa Mechtildin rinnalta, jossa hän uskolla oli istunut koko ajan. Nyt hän nähtiin ajavan kiiltävässä teräs-puvussa komialla hevosella aitauksen sisä-puolelle, kehoittain sillä jokaista, kuka vaan tahtoi, käymään hänen kanssansa kiistalle. Hänen ei ollutkaan syytä hävetä muotoansa siinä kun hän lennätteli irstasta unkarilaista hevostansa; ja hän voitti samanlaisessa leikissä viisi ritaria peräksyten. Sitte hän meni Mechtildin eteen, joka astui ales lehteriltä tuomaan omalle sankarillensa palkkaa. Mark-kreivi laskihe polvillensa, ja se ihana lapsi istutti hänen kypäriinsä soman koristuksen struthio-linnun sulista, joihin oli palmikoittu helmiä ja kalliita kiviä. Waan nyt muuttui leikki-sodan muoto. Kedolle ratsasti outo julistaja, ja häntä seurasi outo ritari, silmikko ummessa. Se kantoi terävää keihästä ja oli muutenkin täydessä sota-asussa. "Mitä nyt?" kysyi keisari kummastellen, ja torneri-julistajat piirittivät tämän uuden virka-veljensä, sill'aikaa kuin se outo ritari laski hevosensa karailemaan ympäri ketoa. Waan julistajan lausuttua sana niille toisille, he nöyryydellä vetäysivät hänestä. "Pyhän Behmgerichten nimessä", huusi se outo julistaja, jonka kasvot niinikään olivat peitetyt, "ilmoitan minä, että korkian Rooman keisarin ja valtakunnan ruhtinain sekä kaiken tämän jalon yleisön edessä kaksi ritaria tulee taistelemalla näyttämään, kummanko heistä Jumala pitää viattomana. Ja pyydän minä, saman istuimen nimessä, koko tätä jaloa katsoja-kuntaa tarkalla vaarilla pitämään, että heidän taistelonsa käypi ritari-sääntöin jälkeen." Tämän huudettua hän siirtyi sivulle ja muutaman hetken perästä ratsasti toinen outo ritari, ikään varustettuna täyteen hengen kauppaan, torneri-kedolle. Molemmat ritarit olivat yhtäläisessä teräs-vaatteessa ainoastaan sillä eroituksella, että viimeksi tulleella oli nauharuusu kypärin sulassa. Hänen hevosensa oli pulska, rautio, bohemilainen; ensin tulleen hevonen oli musta. He lähestyivät toinen toistansa tervehtäin keihään kärjen painamalla. Waan pian heidän aikomuksensa tuli näkyviin, kun se ruusu-ritari heitti toiselle ritarille sota-kintaan ja sai siltä toisen vastaan, ja nyt oli molemmilla yhtäläinen kinnas oikeassa kuin vasemmassakin kädessä. "Agnes Lichtenau!" lausui ruusu-ritari, kuitenkin niin alhaisella äänellä ettei se kuulunut katselioille. "Agnes Lichtenau!" vastasi toinen ritari samoin. He erisivät toinen toisestansa, ja nyt vallitsi yleinen äänettömyys katselioissa; itse rahvaskin piti suunsa kiini. Ritarit olivat kummassakin päässä aitausta ja odottivat julistajan merkkiä; se annettiin, ja nyt he laskettivat täyttä karkua toinen toiseensa. Se oli hirmuinen tömähdys; hevoset lensivät kintuilleen; keihäät katkesivat, kilvet halkesivat, mutta harniskat pitivät, ja molemmat miehet istuivat yhtä jämeästi satuloissansa. Uusi koetos samanlainen ei tullut kysymykseenkään; he tarttuivat kumpikin sotakirveesensä. Se ensin tullut ritari tavoitti julman tähtäyksen ruusu-ritarin päätä vasten, mutta se havaitsi vaaransa ja sai oman kirveensä eteen; hänen vihamiehensä kirves meni pirstaksi, ja nyt olisi ruusu-ritarin ollut aika maksaa vihamiehensä kirves-lyönnin samanlaisella, vaan hän paiskasi kirveensä ketoon ja sieppasi miekkansa. Nyt ei taistelo kestänyt enää kauvan. Ruusu-ritari työnsi miekkansa läpi vihamiehensä kaulan; mies kaatui kuoliaana kedolle. "Jumala on tuominnut", huusi julistaja; ja se sanoma kaikui yli katseliain joukon. Keisari Ludovik ja hänen seuransa olivat suurella tarkkuudella silmänneet tätä taisteloa. Woittaja ajoi nyt lehteriä kohden, aukasi silmikkonsa ja kumartihe keisarille. "Ah, Klaus Götrikkinen!" sanoi keisari ystävällisellä äänellä, "sinäkö se olitkin? terve tultuas ja onnea voitolles." Pääte. Pyhäjärveen laskeuu Tampere, Pyhäjärvestä laskeuu Nokia. Se on vähäinen soma järvi, se Pyhäjärvi, noin viittä, kuutta virstaa pitkä, päästä päähän soutain. Joka sitä ottaa silmäilläkseen esim. Pyynikin vuorelta, lähellä Tamperetta, oppii sen someutta pian ihailemaan. Sen rannat ovat melkein ylisten ympäri vihantelevina peltomaina, mutta vähän etäämmällä näkyy hakometsiä ja lehtoja, kukkuloita ja laaksoja taivaan reunaa vastaan. Siellä ja täällä on peltoin sivuilla kyliä ja useita somasti rakennettuja kartanoita molemmin puolin järveä; Hatanpää ja Sankila, Wiiki ja Maatiala, Rahola ja Walkila y.m. Koko sen näkyalan luonto on niin eriomaisen kodokasta, että siihen kuka katselia hyvänsä, tylsä-tuntoinenkin, pian mieltyy. Järvelle on viskelty useita viheriöitseviä luotoja, joiden lehtipuut päivän-laskussa heittävät lavean varjonsa veteen. Suurin ja vihantavin kaikista on Wiikin saari, jossa kaupunkilaiset Tamperetta pyhäiltasina käyvät lystäilemässä. Muinoin he sinne kulkivat kaksihankasissa veneissä, -- isompaa kun ei ollut -- vaan nyt käy Pyhäjärveä edestakasin vähäinen höyry-vene, jolla pyhäpäivinä on tapa kanniskella käsi-työläisiä ja tehdasten työntekiöitä huvimatkoilla, ja hävittää luonnon hiljaisuuden pyöräinsä kohinalla, ja henkiä pistävää savuansa ihanalta tuntuvaan kasvi-löyhkyyn. Waan niinpä on ihmisenkin tapa, jonka rehkinästä siinä nähdään kuvaus. Hän tulee aina touhullansa ja kohinallansa sekoittamaan ja muuttamaan luonnon työ-alaa. Joku vuosi tässä kerrottuin tapausten jälkeen, nähtiin kesä-iltana vene kulkevan Pyhäjärvellä. Siinä veneessä oli kaksi nuorta henkeä, mies ja vaimo. Molemmat olivat puvusta ja muodosta katsoin ylhäisempää säätyä, kuin näillä tienoilla muuten silloin asui. Waimon vaatteet olivat sitä kallista vaaleata kangasta, jota siihen aikaan kudottiin Brabantissa. Mies taas oli ritarien tavallisessa koto- eli rauhapuvussa. Hän souti venettä, ehk'ei heidän matkallansa näkynyt olevan mitään erinomaista tarkoitusta. He olivat kukaties katselemassa seudun kauneutta, joka silloin vielä oli jotenkin luonnon vallassa, paitsi että järven läntisessä päässä, Nokian puolella, oli uusi huone kehällä. Se oli tavallisia huoneita isompi ja tehty aivan outoon rakennus-parteen. Ne kaksi siinä veneessä näkyivät nyt ottavan silmäilläksensä tätä huonetta, millinen sen muoto olisi sinne kauvas järvelle. Molempain katsannossa kuvasti tytyväisyys, -- ja erittäin sen nuoren naisen. "Ah, ah, Klaus", sanoi hän, "minkä ihanan asunnon sinä rakennat meille!" "Ei se kuitenkaan ole verrattava kotomaas uljaisiin hoviin", vastasi Klaus Götrikkinen, "mutta -- ne hovit eivätpä aina sisällä onnellisuutta, eivätkä myös voi jakaa sitä ympärillensä, sen olet sinä, Agnes armahani, saanut kyllä havaita, jos minäkin. Ei mikään olis minua estänyt varustamasta tuota huonetta linnan tavalla, sillä tämä seutu on minun, vaan en minä tahdo sitä tehdä jälkeisilleni, ett'eivät nousisi kansan sortajiksi, sen jalon kansan, joka ei milloinkaan ole ansainnut orjuutta. Tuon huoneen he saavat polttaa tuhaksi, kun joku sen asujamista tulee röykkiäksi. Waan jos vihamies sitä piirittää, niin he kaikki, tämän kunnan miehet, tulevat sen apuin." "Tämä maa kun on niin kaunis, miten eikö sen kansa olisi jaloa", sanoi Agnes, joka täll'aikaa oli jättänyt istuimensa perä-tuhdolla ja tullut Klausen rinnalle, "ja olethan sinä itsekkin samasta kansasta", lisäsi hän, ja lymytti kasvonsa ritaria vasten. Juttelimme miten Klaus Götrikkinen oli voittanut Eberkopfin Aachenin torneri-kiistassa, ja sitte lähestynyt keisari Ludovikiä, joka häntä ilomielin tervehti, ja jolle hän asiat kertoi alusta loppuun. Tässä ei lienee tarve pitkillä puheilla enää lauseskella miten seikat selvenivät, kun niihin ryhtyi sekä keisari että arkkipispat. Agnes Lichtenau pääsi nyt kerrankin vainojistansa, sekä maallisista että kirkollisista, ehkä suuri osa hänen perinnöstänsä oli mennyt hukkaan. Hän suostui jättämään kotonsa ja kotomaansa ja seuraamaan Klausea Suomehen, jossa hän oli ennen käynyt, ja jonka kylmyyttä hän ei peljännyt. Heinrich Rathsmann jäi Kölniin, kauppaansa käyttämään, vaan hän lupasi vielä joskus käydä Turussa ja sillä tiellä poiketa Klausea ja Agnesta tervehtämässä. Historia ei puhu miten hän täytti tämän lupauksensa. Simeon, se vanha Juutalainen, oli saattanut Eberkopfin Behmgerichten käsiin, siten että hän oli ilmoittanut kaikki Eberkopfin ja "tähtien tutkian" vehkeet yhdelle, jonka hän tiesi mainitun sota-oikeuden jäseneksi. Asiat tutkittiin, "tähtien tutkia" haastettiin oikeuden eteen, mutta hän vältti tuomionsa myrkkyä nielemällä vaikka hänen luultiin häkään kuolleen. Eberkopfia, joka pidettiin syyn-alaisena, seurattiin joka askel, hänen tietämättänsä, erinomaisella tarkkuudella; siitä se tuli, että hän haastettiin oikeuden eteen juuri neidon luostarista ryövättyänsä. Tiedämme jo miten hänen asiansa päättyi. Hän toivoi saavansa kuolla ritarin tavalla, eikä hirressä, jonka tähden hän pyysi Jumalan tuomiota. Siinä hän kuolisi ilman häpeää -- taikka kukaties voittaisi ja pääsisi kaikesta kanteesta. Sentähden hän taistelikin oikein mielensä perään, vaan tiedämme jo että Klaus Götrikkinen hänen voitti. Niin oli kulunut vuotta kaksi. Suomenmaa oli tullut täydellisesti Ruotsin valtaan, sillä Novgorodilaiset olivat äskein tehdyssä Pähkinälinnan rauhassa suostuneet jättämään heille puolen Karjalasta. Ja olemme nyt saattaneet nämä kaksi nuorta kaikista vastahakoisuuksista siihen hetkeen, jona Agnes lymytti suloiset kasvonsa Klausea vasten. Eikä nyt enää ollut kukaan heidän onneansa häiritsemässä. Päivä oli laskeumallansa; ei ainoatakaan tuulen värähdystä näkynyt vedessä, eikä kuulunut luotoin lehdissä. Se oli siihen aikaan vuodesta, jolloin pihlajat kukoistavat, ja jolloin laulu-rastas säveltää kaikkein pidemmät nuottinsa. Ilma oli kukka-löyhkyä ja linnun-laulua täynnä. Maassa oli rauha -- ja luonnossa -- ja ihmisissä. Niitä löytyy hetkiä toisinaan semmoisia, jona kaikki pitävät juhlaa, kansat ja erityiset ja luonto. Ne hetket ovat kuitenkin harvoja, sillä ihmisten arkipäivät ovat useimpia kuin juhlat, ja taisteloin ajat kansoissa pidemmät kuin rauha. Ei Suomen kansankaan rauha-juhlat ole olleet pitkällisiä. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61941 ***