*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62070 ***

YLIOPPILAS JA PAPINTYTÄR

Kertomus

Kirj.

KRISTOFER JANSON

Suomentanut Eino Mela





Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1914.




SISÄLLYS:

    I. Mies ja tyttö. Tanssit pappilassa
   II. Agnes kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvää toivoa
  III. Poissa ja kotona. Kotona ja kuitenkin pissa
   IV. Taistelua
    V. Uusia taisteluja. Apujoukot saapuvat
   VI. Kaupunkineiti. Talonpoikia. Taistelu
  VII. Voitto




Ensimäinen luku.

MIES JA TYTTÖ. TANSSIT PAPPILASSA.


Mies oli ylioppilas, ja tyttö papintytär. Mies oli lähes
kahdenkymmenenkahdeksan, tyttö vain viidentoista vanha. Mies oli pitkä
ja laiha, piti tukkaa hieman otsalla, näytti miettivältä ja välistä
kärsivältä. Tyttö oli pieni, piti ruskeata tukkaansa vapaasti ohimoille
silitettynä, ja sen alta tuli esiin pyöreä, valkoinen otsa, kaksi
veitikkamaista, iloista silmää ja kaksi punaista kukoistavaa poskea.
Mies oli usein hieman huolimattomasti puettu, kulki vanhassa kuluneessa
takissa, jonka ripustin useimmiten pisti esiin kauluksen yli. Tyttö oli
puhdas ja sorea, musta hame riippui pehmeissä, tasaisissa laskoksissa,
ja valkoiset sukat mukautuivat sileästi hienoihin pohkeisiin. Mies
kulki aina yksin. Hänet saattoi nähdä joka päivä, kun ilma oli kirkas,
kerran aamupäivällä ja kerran iltapäivällä kulkevan tietä pitkin
suurien puiden alla. Silloin oli hänellä aina sateenvarjo kainalossa
eikä hän vilkaissut oikealle eikä vasemmalle. Tyttö riippui enimmäkseen
karjakko-Marin hameessa tahi Halvar-rengin käsivarressa, kun tämä meni
noutamaan hevosta kotia laitumelta.

Seudun sivistyneet pitivät ylioppilasta omituisena olentona, sillä hän
puhui harvoin kenenkään kanssa eikä koskaan noudattanut kutsua, kun
häntä pyydettiin vieraisiin. Mutta opiskeluhuoneessaan hän istui sekä
myöhään että varhain, ja saattoi välistä nähdä valon loistavan pienien
ikkunaruutujen läpi myöhään yöhön, kun kulki siitä ohi. Huhuiltiin
kuitenkin paikkakunnalla, että talonpojat kävivät hänen luonaan sangen
usein; varmaa oli, että hän usein ryhtyi keskusteluihin heidän
kanssaan, kun he työskentelivät pellolla, ja välistä hän otti pienen
levon heidän kotilietensä ääressä. Talonpojat pitivät hänestä; sillä
hän oli aina sävyisä ja ystävällinen sekä hyvä köyhille; mutta he
pelkäsivät häntä hieman myöskin, sillä hän kysyi välistä niin omituisia
asioita. Lisäksi hänellä oli jotakin tuijottavaa silmissään, kun hän
puhui ihmisten kanssa, ja se ei ollut miellyttävää.

Talouden hoitoa varten oli hänellä vanha palvelijatar, joka kuului
taloon samoin kuin pöydät ja tuolitkin. Palvelijattaren hän oli kaiken
muun kanssa perinyt isältään.

Paikka, missä hän asui, oli vanha, harmaa kartano, jossa oli suuret
viileät huoneet. Niissä esi-isät puuteroituine peruukkeineen ja kukat
rinnassa riippuivat seinillä. Kartanossa oli suuret, autiot käytävät,
joissa tuuli ulvoi ja suhisi talvi-iltoina. Vielä oli kartanossa
puisto, jossa sammal vihersi paksuilla, kunniakkailla puilla, jotka
kasvoivat pitkissä riveissä. Tässä puistossa rikkaruoho ja ruusut
kilvan versoivat; saksia ja lapioita ei siellä koskaan käytetty. Mikä
tahtoi kasvaa, se kasvoi, ja mikä pyrki kuolemaan, se kuoli. Omistaja
kulki siellä, katseli sitä, mutta antoi puiston olla sellaisenaan eikä
pelästynyt sitä enemmän kuin kummituksiakaan, joiden kerrottiin pimeän
tullen lentelevän oksalta oksalle pitkässä puistokäytävässä, joka vei
ylös taloon.

Ja rakennus ränsistyi vuosi vuodelta; siellä ja täällä lahosi lankku
ja vesikouru halkesi. Omistaja näki sen, mutta hän meni vain
opiskeluhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, otti kirjat esille, luki ja
kirjoitti ja antoi kunkin huolehtia itsestään. Talon oli hän perinyt
isältään, joka oli ollut kauppias ja rikas mies. Itse oli hän ainoa
lapsi, oli jonkun aikaa opiskellut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta
oli sitte yhtäkkiä palannut kotia ja oli nyt, isän kuoltua, ottanut
talon huostaansa.

Paikka, missä tyttö asui, oli valoisa ja viehättävä, valkeaksi maalattu
talo vihreine ovineen. Talon ympärillä oli puutarha, jossa oli valkea
säleaita. Kukkia kasvoi puutarhassa ja valkeata hiekkaa oli siroteltu
käytäville. Penkki oli aivan oven vieressä ja siinä oli papilla tapana
istua päivällisen jälkeen yönutussa ja tohveleissa sekä polttaa
piipullinen kahvin ääressä.

Toisiaan he eivät sen tarkemmin tunteneet nämä kaksi, kuin että tyttö
oli lapsena seisonut monta kertaa puutarhan aitauksen takana, asettanut
suunsa ristikkoa vasten ja huutanut "hassu poika! hassu poika!" hänen
jälkeensä, kun hän kulki ohi varsisaappaissaan. Tyttö oli silloin heti
piiloutunut pensaiden taa, mutta ylioppilas oli pyörähtänyt ympäri ja
heristänyt kepillään tahi sateenvarjollaan. Pappilaan ei hän tullut
koskaan, yhtä vähän kuin muidenkaan seudun säätyhenkilöiden
luokse, mutta hän puheli kuitenkin silloin tällöin papin taikka
kihlakunnantuomarin kanssa, kun he yhyttivät hänet tiellä. Nämä
sanoivat, että ylioppilaan seurassa oli hauska olla, silloin kun heidän
onnistui saada hänet iloiselle päälle, ja ettei hän ollut niin synkkä
ja äänetön kuin miltä hän näytti, kulkiessaan yksin tiellä.

Pappila oli vain neljänneskilometrin päässä kapteeninkartanosta (niin
kutsuttiin ylioppilaan taloa, siksi että hänen isänsä oli ostanut sen
eräältä kapteenilta). Toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä tulen
loistavan ylioppilaan huoneesta.

Sattuipa sitte eräänä talvi-iltana olemaan tanssiaiset pappilassa.
Ulkona tuprusi lumi, ja tuuli puhalsi niin jäätävän kylmänä, mutta
pappilan ikkunoista loisti valo valon vierestä. Siellä kajahtelivat
nauru ja iloiset huudahdukset rappusilla, kun pikkutytöt ryömivät
reestä, valkeina kuin lumi, mutta nenännipukat punaisina. Ystävätär
lensi heidän kaulaansa, syleili heitä ja pyöritteli heitä, heidän
tömistellessään lunta pois vaatteista. Ja siinä oli kuisketta,
lavertelua ja juttelua, iloisia silmiä ja iloisia sydämiä, joita tuuli
ei voinut puhaltaa pois, vaikkakin se muristen ja äreänä luikerteli
ylös rappusia ja puhalsi valoihin, niin että ne alkoivat liekehtiä.

Pappi istui huoneessaan ja teki olonsa kodikkaaksi. Tuli räiskyi
uunissa; siellä oli hyvää ja lämmintä, ja lattialle oli levitetty
pehmeä lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja varjostin asetettu
paikoilleen, jotenka kirkas, mutta kodikas valo levisi yli koko
huoneen. Uunille oli sirotettu ruusunlehtiä, uutimet olivat vedetyt
alas, niin että siellä oli sekä kodikasta että lämmintä. Pappi istui
mukavasti pehmeässä nojatuolissaan, yönutussaan, piippu suussa,
selaillen muutamia papereita, jotka olivat hänen edessään pöydällä.
Välistä hän nojasi taapäin ikäänkuin miettien, vetäisi muutamia
siemauksia piipusta ja joi teetä, jota oli tuotu pienellä, sievällä
tarjottimella. Sitte kuunteli hän jonkun aikaa tuulta, joka puhalsi
ulkopuolella, sekä soitonsäveliä, jotka kaikuivat tanssisalista, missä
pyörittiin tanssin tahdissa.

Hänen siinä istuessaan kuului kulkusten kilinää; sitte kuului joku
huutavan: "Hei siellä! tulkaa tänne, väki!" Hetkisen tämän jälkeen tuli
Halvar-renki sisään ja sanoi ulkona olevan vieraan miehen, joka kysyi
pappia. Tämä pisti päänsä ovesta ulos ja siellä seisoi ylioppilas
turkkiinsa kääriytyneenä, nahkalakki päässä, piiska kädessä ja lumisena
kiireestä kantapäähän.

"Anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että vaivaan teitä näin myöhään;
mutta onnettomuudeksi kaaduin tuolla ulkona pimeässä. Näin voimakkaan
valon loistavan täältä ylhäältä, unohdin suitset ja niin olin sekä minä
että hevonen ojassa ja molemmat aisat palasina. Nyt otan vapauden
kysyäkseni teiltä, herra pastori, tahdotteko lainata minulle rekeänne
kotimatkaa varten. Kotia ei ole pitkä matka, ja minun renkini tuo reen
takaisin vielä tänä iltana."

"Olkaa hyvä ja astukaa sisälle, astukaa sisälle hetkiseksi -- siihen
kyllä keino keksitään -- olkaa hyvä, olkaa hyvä" -- ja vieraanvarainen
pappi työnsi ylioppilaan sisään ovesta.

"Ei kiitos, herra pastori, voin kyllä odottaa sen hetkisen ulkonakin;
olen niin luminen, etten voi tällaisena astua kenenkään asuntoon, ja
sitäpaitsi minulla on kiire päästä kotia."

"Oi, jaarituksia, teilläkö -- kiire kotia? Teillä on aina kiire kotia;
mutta kun nyt olen onnistunut saamaan teidät kiinni, ette hetkiseksi
ainakaan pääse vapaaksi. Kas niin, turkin ripustamme tähän -- kestää
ainakin tunnin, ennenkuin reki on oven edessä; nähkääs, meillä on
hieman kiire tänä iltana; tyttäreni on pyytänyt muutamia ystäviä
luokseen pieniin tanssiaisiin, ja siksipä on yhtä ja toista
puuhattavaa. No -- olkaa nyt myöntyväinen." Pappi hymyili, taputteli
ylioppilasta olkapäille ja irroitti vyön ottaaksensa turkin hänen
päältään.

"Ei, rakas herra pastori!" -- "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" --- ja
turkki täytyi ottaa päältä ja ylioppilaan täytyi astua sisälle. Hän
melkein peräytyi, kun hän seisoi kynnyksellä ja tunsi miellyttävän
lämmön virtaavan vastaansa ja näki kirkkaan, rauhallisen lampunvalon.
Hän tuli autiolta, pimeältä tieltä, purevasta tuulesta; hänen piti
palata kylmään, autioon taloonsa, ja nyt -- pieni, kodikas hyvä huone.
Voi, kuinka täällä oli lämmintä! Ylioppilas katseli lattiamattoja, hän
katseli uutimia, hän tarkasteli kaappia, jossa oli pieniä
talouskapineita.

"No -- saanko tarjota piipullisen tupakkaa?" sanoi pappi ja järjesteli
hieman huoneessa, -- "kas tässä, ottakaa ottakaa tämä tuoli -- minulla
ei ole muuta tarjottavana kuin 'perumia', mutta sitä käytettiin minun
aikanani, ja maalla ei saa olla kovin vaatelias."

"Mutta minä häiritsen teitä." -- "Oi, ette lainkaan, ette lainkaan!
Olisin kuitenkin asettanut nämä syrjään, vaikk'ette olisi tullutkaan.
Ja olihan se minun syyni, että te kaaduitte." Pappi hymyili
hyväntahtoisesti ja asetti paperit ja kirjat syrjään. "Nyt --
lasillinen olutta? Tai haluatteko kupin teetä?"

"Ei kiitos! ei mitään vaivaa minun tähteni, herra pastori."

"Oi, kupillinen lämmintä teetä virkistää purevasta tuulesta tultua."
Pastori soitti ja tee tuotiin sisään. Papin huoneessa istui nyt
ylioppilas hyvässä, pehmeässä nojatuolissa, piippu hampaissa, aivan
niinkuin kotonaan, ja pappi istui aivan hänen vastapäätään.

"No -- eikö teistä täällä ole kodikasta?" alotti pastori hetkisen
vaitiolon jälkeen, kun hän huomasi, että ylioppilas katseli
ympärilleen; "niin kodikasta voisitte tekin saada. Teidän pitäisi mennä
naimisiin, herra ylioppilas."

Ylioppilas hymyili. "Niinkö arvelette, herra pastori? Ehkä. Mutta minä
olen jo yhden kanssa kihloissa ja minä en voi enää kiintyä toiseen."

"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, jos rohkenen kysyä?" Ja pastori
tarkasteli häntä hämmästyneenä sekä siirsi tuoliansa lähemmäksi.

"Kirjojeni, tieteeni kanssa", vastasi ylioppilas tyynesti, naurahti,
joi teetä ja siirsi tuolinsa taasen takaisin.

"Kirjoja on meillä kaikilla enemmän kuin kylliksi. Mutta on kuitenkin
ero ihmisten ja kirjojen välillä."

"Kuolleet kirjat ovat minusta usein elävämpiä kuin elävät ihmiset, ja
ne puhuvat syvemmin ja viisaammin kuin useimmat aikanamme."

"Vai niin? Sepä oli paljon sanottu. Oletteko te, joka olette niin
nuori, tullut ihmisviholliseksi? Ei, teillä täytyy olla parempi usko
maailmaan, nuori ystäväni."

"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vain voisin."

"Voisin? Menkää elämään, niin voitte. Te istutte täällä, sulkeudutte
itseenne ettekä anna auringon ja raittiin ilman paistaa sisälle, olin
vähällä sanoa."

"Olen kyllä liikkunut maailmallakin, herra pastori, mutta minun kävi
niinkuin etanan, kun se huomaa, että vaara uhkaa. Minä vedin sarvet
piiloon ja lymysin taloon, sillä siellä tiesin olevani turvassa."

"Yrittäkääpä sitte vielä kerran. On synti, että kaikki tämä oppi ja
kaikki tämä työ menee hukkaan maailmalta. Ettekö luule, että kirkas
silmäpari voisi vangita teidät? Kukoistava poski? Mitä?"

"Hyvin mahdollista. Minä olen lihaa ja verta kuten kaikki muutkin, enkä
minä koskaan sulje silmiäni siltä, mikä on kaunista. Mutta vuoden tai
kahden kuluttua leikkaa side, kaunis omena on saanut käärmeen
pistoksen, Eeva on syönyt tiedon puusta."

"Ei, hyi, hyi, mitä te ennustattekaan? Te ette varmaankaan muista, että
minulla itselläni on tytär?"

"On poikkeuksia kaikesta, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä
lapsi, mikäli tiedän. Lapsen sielu on pehmeä kuin vaha, sitä voidaan
paljon muodostella. Talttaa on vain käytettävä oikein. Mutta kuinka
monet tekevät niin? Tai mitä tulee työhuoneesta meidän päivinämme?
Psykejä, kenties? Oi ei, niitä on kaikista harvimmassa, Jumala
paratkoon, herra pastori. Ei, hänestä tulee keikailija, muotinukke
taikka raaka ja vaaputteleva porvarimuori."

"Te tuomitsette ankarasti, ja -- anteeksi että sanon sen -- minusta
jonkunverran hätäisesti, jonkunverran nuorekkaasti. Eipä olisi hyvä,
jos te olisitte oikeassa."

"Tuomitsen sen perusteella, mitä olen nähnyt, herra pastori, ja
ulkomuoto ei voi pettää. Olen nähnyt niitä, jotka voivat herättää
toiveita, rakkautta, jotka saattoivat lämmittää ja valaista koko
elämän, raikkaita lapsensieluja, joissa suuren maailman elämä vielä
uinui rehellisissä, kaipaavissa silmissä, kainosti punastuvissa
poskissa, hieman avatussa suussa ja kuulostavissa korvissa, kun
varttuneemmat keskustelivat; he säpsähtivät niinkuin arka hirvi, kun
heitä katsoi tai puhutteli, mutta he antoivat koko puhtaan sydämensä
ajatuksineen ja kaipauksineen, kun oli saavuttanut heidän
luottamuksensa. Ja minä olen nähnyt samat muutaman vuoden kuluttua.
Mitä he olivat oppineet? He osasivat heitellä niskojansa ja heilutella
vannehamettaan; he saattoivat käyttää viuhkaa ja hymyillä mauttomille
huomautuksille; he saattoivat juoruta teeseurassa ja kertoa uusista
kihlauksista. Oi, he olivat ottaneet helyt oikean kullan asemesta,
tanssisalin valon lämmittävän, virkistävän auringonpaisteen asemesta.
Loistava sotilaspuku häikäisee heitä, tyhjät pähkinänkuoret, ulkonainen
kiilto; he ovat vaihtaneet elämän Jumalassa tämän maailman elämään,
herra pastori."

Ylioppilas nousi tuoliltaan ja asetti käden raskaasti pöydälle. Hänen
kasvonpiirteensä olivat päättäväiset ja vakavat, eikä tarvinnut muuta
kuin kuulla sanojen soinnun ymmärtääkseen, että tässä kyti muisto, jota
ei mikään vieras käsi uskaltanut koskea. Pappi huomasikin sen ja hän
näki sen vielä selvemmin ylioppilaan leimuavista silmistä. Hän istui
siksi ääneti hetkisen ja taivutti päätään aivan kuin ajatuksissaan.

"Älkäämme nyt kiistelkö tästä", sanoi hän lopuksi tyynesti ja kohotti
päätään, "on valitettavasti aivan liian totta, että meidän aikamme
nuoret tytöt liiaksi hääräävät ja hyörivät, mutta ettekö luule, että
vaimonne voisi tehdä olonne kodikkaaksi, vaikkakaan hän ei olisi aivan
teidän määräyksienne mukainen; sillä nähkääs, on vaikeata löytää
täydellistä. Ja jos teillä nyt olisi läheisyydessänne yksi, joka voisi
järjestää kaikki hyvin, keittää ruokanne ja panna vaatteenne kuntoon
sekä pitää kaikki puhtaana ja siistinä, ettekö luule, että te silloin
tulisitte lempeämmäksi mieleltänne ja saisitte enemmän uskoa elämään,
ja --"

"Pelkäänpä, että se ei riitä, herra pastori. Jos kerta kaikkiaan
valitsen vaimon, ei hän saa olla kyökkipiika tai ompelijatar tai
pesijätär, mutta hänen täytyy olla tasa-arvoinen kanssani hengessä ja
totuudessa. Hänen täytyy voida seurata minua, minne menen, ei vain
pöytään, mutta kirkkoon: ylt'ympäri koko maailmaan, niin laajalle kuin
ajatukset kantavat. Hänen täytyy voida lukea minun sisimmät ajatukseni
ja kuitenkaan ei hän koskaan saa toivoa muuta kuin lukea uudestaan.
Hänen on parannettava kaikki, mikä tuottaa tuskaa; hänen on pyyhittävä
pois kaikki varjot pehmeällä kädellään; hänen on avattava sylinsä lepoa
varten koko sielulleni, kun se on väsynyt. Hänen on rakastettava minua
yli kaiken maailmassa, ja hänen kaikkensa on sisältyvä tähän
rakkauteen. Hänen on oltava omissa silmissään pieni ja kuitenkin suuri,
rikas, niin äärettömän rikas, että hän on arvokas saamaan toisen
ihmissydämen lahjaksi. Mutta missä hän on löydettävissä, herra pastori,
siinäpä on kysymys."

Samassa aukeni ovi ja sisään pyrähti tyttönen, loistavana ja lämpimänä
tanssin jälkeen, valkeassa, vaaleanpunaisilla nauhoilla koristetussa
hameessa ja kukkaseppele sileässä tukassa. Hän huusi: "Isä, isä! nyt on
sinun --"

Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kaulansa tuli
hehkuvan punaiseksi; hän seisoi kuin kivettyneenä, puri huultaan eikä
tietänyt minne kääntää päänsä, mutta oli kuitenkin niin suloinen
kainoudessaan. Ylioppilas ei myöskään voinut luoda katsettaan hänestä.

"No lapseni, mikäs oli?" sanoi pappi, hymyili ja kääntyi tuolissaan.

"No eipä mitään", sanoi tyttö ja kallisti hieman päätään, mutta ei
katsonut ylös, -- "niin se oli" -- sipsutti hän isän luo, pani suunsa
hänen korvansa lähelle ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ylioppilas ei
voinut kuulla. Pappi alkoi tutista kovasti tuolissa. "Ha, ha, ha, -- he
tahtovat saada minut sisälle tanssimaan, ne hulluttelijat. Mitäs te
arvelette, herra ylioppilas?"

"Missä sellainen rehti mies menee edellä, siellä voi turvallisesti
seurata mukana", vastasi ylioppilas; hän oli noussut ja tuijotti
kauniiseen sanantuojaan.

"Niin, sinä voit kernaasti tulla, isä. Löin veikkaa Markuksen kanssa
kahdesta appelsiinista, että saisin sinut taipumaan", sanoi hän, otti
isäänsä käsivarresta ja painoi päänsä sitä vasten.

"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, niin pieni hassuttelija kuin
oletkin", sanoi pappi, nipisti hänen kukoistavaa poskeansa ja antoi
hänelle suukkosen.

"Tiedättekö mitä, ystäväni", sanoi hän äkkiä ja kääntyi ylioppilaan
puoleen, "heittäydymmekö me kaksi tänä iltana hulluiksi ja menemme
sisälle tanssimaan nuorison kanssa? -- Oi, älkää puhuko turhia! Ei
mitään vastaväitteitä nyt, -- teille koituu siitä hyvää, sen saatte
nähdä. Ja ehkäpä voisitte saada sieltä sisältä jonkun, joka voisi
vangita teidät", lisäsi hän leikkiä laskien ja uhkasi varoittavasti
sormellaan. Ylioppilas seisoi epäröiden. Hän katseli papintytärtä,
mutta tämä puristautui kiinni isänsä käsivarteen, aivan kuin hän ei
olisi ollut turvallinen missään muussa paikassa.

Pappi edelleenkin koetti saada hänet taipumaan, ja ylioppilas puhui
jotakin matkavaatteista ja muusta sellaisesta; ja päätökseksi tuli,
että hän olisi siellä vähintäinkin tunnin, kunnes reki tulisi oven
eteen. Papintytär oli kiitänyt ilmoittamaan, että "hassu ylioppilas"
oli sisällä ja olisi siellä sen illan; silloinpa syntyi melua. He
hyökkäsivät ryhmään, he nauroivat, taputtivat käsiään, ja ennenkuin
pastori uuden ystävänsä kanssa näyttäytyi oven kynnyksellä, olivat he
päättäneet, että ylioppilaan oli tanssittava, he hakisivat häntä
kukkatanssiin, ja Agnes (se oli papin tyttären nimi) olisi oleva
ensimäinen. Ylioppilas nyökäytti heille kaikille, kun hän astui sisälle
suureen tupaan, jossa koivunoksat kesän ajalta vielä olivat jääneet
seinänrakoon ja missä monet tulet loistivat. Siellä istuivat nyt kaikki
tyttölapset henkikirjurin, voudin ja tilanomistajan luota, ja mitä he
lienevät kaikki nimeltään olleetkaan. Useimmat olivat kehitysijässä,
eivät lapsia eivätkä täysikasvuisia, eivät lintuja eivätkä kaloja,
tyttöjä, jotka tosin vielä käyvät koulua mutta jotka pysyvät
asunnossaan ja puhuvat tanssiaisista, puvuistaan ja nuorista
luutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi sulattanut heidät, posket
hehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat naisen ja olivat lapsia, he
leikkivät ja juoksivat, tekivät vuoroja tuoleilla ja nyökäyksillä ja
tuomitsivat pojat huuhmaroimaan pippuria.

Syntyi aivan kuin pieni väliaika ylioppilaan astuessa sisälle, ja
muutamat suurimmista pojista nousivat ja tarttuivat taskuissa oleviin
valkoisiin hansikkaisiinsa, mutta asettivat ne kokoon taasen, kun ne
eivät sopineet.

"No, kas se oli oikein! Reipasta ja hupaisaa, niin pitää ollakin
nuorison keskuudessa", sanoi pastori, kun hän tuli sisälle takki
napitettuna yli vatsan, patalakki päässä ja hieroskellen käsiään.
"Yritämmekö me kaksi, Sanna?" sanoi hän ja vangitsi pienen tyttösen
käsiinsä. "Miten kotiväki jaksaa? -- Mutta sinähän olet tullut melkein
täysikasvuiseksi sitte viimeisen näkemisemme; niin, se on siksi että
niin harvoin käyt meillä. Nyt galoppadi, soittajat, niin Sanna ja minä
tanssimme." He nauroivat kaikki, mutta Sanna hymyili, puri huultaan ja
painoi päätään alas, siksi että tämä oli niin noloa.

"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas", sanoi pastori, "saammepa
sitte nähdä, kumpi tekee sen paremmin -- pysy nyt vain tahdissa,
Sanna."

"Ei, herra pastori, minä en enää tanssi", vastasi ylioppilas ja pudisti
päätään.

"Totisesti teidän on tanssittava -- eikö täällä ole ketään, joka voisi
pyytää ylioppilasta?"

Hänen ei tarvinnut kysyä; sillä samassa seisoi Markus, hän joka oli
menettänyt nuo kaksi appelsiinia, ylioppilaan edessä Agneksen ja toisen
pienen tytön kanssa, yksi kummassakin kädessä.

"Ylioppilas vai kandidaatti?" sanoi Markus ja raapasi jalallaan.

"Ei ylioppilas eikä kandidaatti", vastasi ylioppilas, naurahti ja
vetäytyi takaisin. "Kiitos, minä en tanssi."

"Oi kyllä, teidän on tanssittava", pyysi Agnes hänen jälkeensä ja
nipisti Markusta käteen, että hän seuraisi mukana. "Ylioppilas vai
kandidaatti?" kajahti taasen, ja joukko seurasi häntä kintereillä. "Oi
kyllä, Teidän on tanssittava", sanoi sama pehmeä ääni taasen, ja siinä
seisoi Agnes ja katseli ylioppilaaseen niin veitikkamaisesti, niin
veitikkamaisesti.

"No, jos minun on tanssittava, niin ei kai vastustaminen auta", vastasi
ylioppilas ja katseli näitä kahta, jotka seisoivat hänen edessään.

"Ylioppilas vai kandidaatti?" kuului ääni taasen. "Jaa -- ei kannata
nousta korkeammalle kuin siivet kannattavat; olkoonpa sitte menneeksi,
ylioppilas".

Agnes niiasi hänelle, ja nyt oli näiden kahden alotettava. Ylioppilas
ei ollut tanssinut, ei ollut ajatellut tanssia moneen vuoteen, mutta
aikaisemmin, ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oli hän ollut mukana
ryöpyssä, tanssija kiireestä kantapäähän. Nyt oli aivan niinkuin jalat
olisivat pelänneet seurata mukana, sillä soitettiin lentävän nopeasti.
He etenivät alussa jäykkinä ja arvokkaina, mutta tahdissa oli
pysyttävä, tanssi kiihtyi kiihtymistään, lattiata edes ja lattiata
takaisin. Ylioppilas unohti itsensä, hän katseli Agnesta, joka lepäsi
hänen käsissään raikkaana kuin kasteenkostuttama ruusunnuppu. Hän oli
taivuttanut päänsä taaksepäin, puolittain sulkenut silmänsä
ja antoi nyt sävelten ja tanssin viedä itseään. Ja se luisti!
Se oli kuin lento halki taivaan, kautta ilmojen, liidellen
autuaallisesti, loppumattomasti. Hän oli niin kevyt, hän nojasi niin
luottamuksellisesti ylioppilaaseen; valkoinen hame lenteli hänen
ympärillään niinkuin pilvenhattara, ja uumanauhan pitkät päät
hulmusivat molemmin puolin. Ylioppilas tointui vasta sitte, kun hän
kuuli Agneksen sanovan: "Ei, nyt on minun levättävä!" -- Ylioppilas vei
hänet istumaan; hän huomasi, että hän itsekin oli kuuma ja hengästynyt;
mutta oli aivan kuin uutta elämää olisi virrannut häneen. Koko nuoruus
muistoineen, tunteineen, toiveineen oli taasen elvytetty eloon, ja hän
tunsi, että hän ei vielä ollut vanha ja jäykistynyt. Tanssilla oli
valtaa hänen ylitseen, tanssilla, jolle hän oli pudistellut päätään.

"Te siis tahtoisitte ylioppilaan, Agnes?" kysyi hän leikkiä laskien,
seistessään Agneksen vieressä.

"Minä en tahdo ketään!" vastasi hän nauraen ja lensi taasen pois
tanssiin, kun joku tuli ja pyysi hänet.

Ylioppilas tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi erään pienen näppärän,
joka jo kolmannen kerran niiasi hänen edessään.

"Mitäs sinä tahdot?" kysyi hän ja tarttui hänen leukaansa.

Niin, hänen oli tanssittava ylioppilaan kanssa, sillä nyt oli naisten
vuoro.

Eipä ylioppilas siis voinut vastata kieltävästi ja hänen täytyi
uudestaan yrittää. "Miltä tuntui tanssia ylioppilaan kanssa?" kysyivät
ystävättäret ja ryhmittyivät yhteen joukkoon. "Oi, hän oli niin hyvä --
niin hyvä, ja hän piti niin tukevasti kiinni." "Ei, onko se todellakin
totta, no, sittepä minun täytyy yrittää"; -- "ja minun" -- "ja minun".
Ylioppilas oli nyt huutavassa hukassa, sillä he sipsuttelivat toinen
toistensa perästä niiaamaan hänelle. Tanssia hänen täytyi, sillä hän
oli vastannut myöntävästi yhdelle ja myöntävästi toiselle, eikä hän nyt
siis voinut vastata kieltävästi.

"Kun haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pappi hänelle korvaan,
kulkiessaan ohi.

"Kiitos, herra pastori! mutta minä voin odottaa vielä hetkisen."
Ja hän odotti tunnin ja hän odotti vielä tunnin; hänestä tehtiin
"kamariherra", hän sai nauhoja ja ritarimerkkejä, ja niinpä oli lopuksi
illallinen pöydässä. Ylioppilas esitti papin ja hänen perheensä maljan;
pappi kiitti ylioppilasta ja tyhjensi lasin lähempää tuttavuutta
varten. Senjälkeen puhui ylioppilas nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja
sydämellisesti, ja lapset seisoivat hiljaa niinkuin kirkossa.

"Ennenkuin te nyt taasen alotatte tanssin, voit laulaa meille vähän,
Agnes", sanoi isä, pöytää laitettaessa kuntoon.

"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas ja tuli hänen luokseen.

"Kylläpä niinkin, pikkukappaleita, jotka ovat kyllin hyviä meidän
kesken", vastasi pappi. Agnes tuli hänen luokseen. "Enkö saa antaa
olla, isä", kuiskasi hän puolittain valittaen, "minä en osaa mitään, ja
on niin noloa nyt, kun ylioppilas on täällä."

"Ei mitään. Hyi, Agnes! Sinä tiedät, että minä en pidä siitä", vastasi
isä vakavasti, ja pianon ääreen hänen täytyi.

"Hän arastelee teitä", kuiskasi isä ylioppilaan korvaan.

"Vai niin", vastasi hän ajattelemattomasti. Hän oli kiinnittänyt
huomiota siihen, kuinka vastahakoisesti tyttö kulki yli lattian.

Nyt hän istui sohvassa kuunnellaksensa. Agnes lauloi aluksi muutamia
kansanlauluja, ensiksi: "Kiliä mä paimensin", senjälkeen "Oi Ola, Ola,
mun armahani", "Soutelin järvellä" ja lopuksi "Pikku Katri." Ääni
värisi alussa hieman, mutta sitte tuli se yhä paremmaksi ja paremmaksi,
mikäli hän edistyi laulussaan. Se oli niin luonnollista, niin
yksinkertaista ja kuitenkin niin sielukasta ja hän lauloi sellaisella
antaumuksella, että oli aivan kuin hänen sydämensä olisi sykähtänyt
joka säveleen mukaan. Ylioppilas istui mietteissään.

"Pidättekö näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pappi ja siirtyi
lähemmäksi häntä.

"Mitä sanoittekaan? -- Oi kyllä, erinomaisen paljon. Minusta on aivan
kuin kokonainen elämä kiitäisi ohi kun kuuntelen niitä."

"Niin, eikö olekkin? Antaapa heidän kyllin kauan liverrellä näitä
juoksutuksiaan, liverryksiään ja heilahduksiaan, kun saan
kansanlauluni, niin enpä vaihda."

"Hän _osasi_ laulaa, hän ymmärsi sanat, hän näki kuvat edessään, hän
eli niissä kun hän lauloi. Teidän tyttärenne _osaa_ laulaa."

"Niinpä kyllä, sille joka tyytyy, sille --"

"Monet kiitokset laulusta", sanoi ylioppilas samalla Agnekselle, joka
kulki ohi.

"Ei mitään kiittämistä; se oli niin rumaa", vastasi hän, punastui ja
kiiruhti pois; mutta hän oli kuitenkin hyvillään ylioppilaan sanoista.

Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, oli yli puolenyön. Hän meni
huoneeseensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmää ja kirjat seisoivat
siellä pitkissä riveissä, kirjat, jotka olivat koko hänen elämänsä,
hänen kihlattunsa. Hän heittäytyi eräälle tuolille ja painoi päänsä
käsiinsä. Hänellä oli liian kuuma voidaksensa mennä maata; siksipä hän
kulki edestakaisin lattialla kädet selän takana. "Kuinka omituista,
minä olen taasen ollut lapsi, aivan niinkuin entisaikaan; se oli
ihanata, se oli loistavata ja kiehtovaa; hän oli suloinen, niin
lapsellisen iloinen, raikas ja lämminsieluinen, sen kuulin laulusta. --
Ja kaikki tämä ihanuus, lapsenilo ja viattomuus häviää muutaman vuoden
kuluttua -- se keitetään murskaksi maailman suuressa kattilassa, se
asetetaan muodin ja seurasävyn valkaisupaikalle. Voipa melkein tulla
hulluksi sitä ajatellessa!"

"O-ho", sanoi hän hetkisen kuluttua ja haukotteli -- "olipa hyvä tulla
kotia, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna alotan sitte
'Casparin Jesaiasta'."

Hän seisoi hetkisen lattialla ajatuksissaan. Sen jälkeen, hän meni
kirjoituspöydän luokse ja avasi erään laatikon. Hän otti esiin nuoren
tytön kuvan, hän piti sitä valoa vasten ja tuijotti kauan, kauan
siihen. "Hän on vähän tämän näköinen, ei kuitenkaan aivan niin vaalea",
mutisi hän, "mutta se on pian ohi -- -- niin, se on pian ohi." Hän
asetti kuvan alas taas, sulki laatikon, riisuutui, luki iltarukouksensa
ja nukahti.




Toinen luku.

AGNES KIRKOSSA. YLIOPPILAS KASVATTAJANA. HYVÄÄ TOIVOA.


Seuraavana aamuna istui ylioppilas Jesaiaksensa ääressä, seuraavana
päivällisaikana hän meni sateenvarjoineen suurien puiden alle,
seuraavana iltana hän istui kirjoittamassa kuten tavallista ja söi
illallisensa yksin kuten tavallista. Eilispäivä oli kuin unelma, kuten
matkan kysyminen matkustavalta. Hän vastaa, kulkee edelleen, eikä
ajattele enää kysyjää. Mutta hän muisti Agneksen kuitenkin. Kun hän
näki ystävällisen, valkeaksi maalatun pappilan tuolla puiden välissä,
ajatteli hän, että siellä kulki nuori, elämänhaluinen tyttö askaroiden,
mutta hän ei voinut koskaan päättää mennä sisälle kysymään, kuinka he
nyt jaksoivat. Hän oli taasen valjastanut työhevoset ajoneuvojensa
eteen, ja ne menivät kuten tottuneet eläimet tavallisesti menevät,
tasaisesti ja samaa latua kuin ennenkin. Jos ylioppilas sattumalta näki
hänen kiirehtivän pellon yli taikka katselevan puutarhan kukkia,
silloin seisoi ylioppilas aina hiljaa ja katseli häntä; mutta ei hän
milloinkaan mennyt minnekkään vain tavataksensa Agnesta eikä hän
myöskään pysäyttänyt häntä, kun hän tapasi hänet tiellä, vaan nosti
vain hattuansa.

Hän oli tavannut papin ja kiittänyt viimeisestä, ja tämä oli silloin
kysynyt, eikö hän tahtoisi pian taas tulla heidän luoksensa. Niin,
monet kiitokset vain kutsusta, sehän ei olisi aivan mahdotonta. Mutta
-- siitä ei koskaan tullut mitään. Hänellä oli aivan liian vähän tarmoa
mennäksensä kutsumattomana, ja jos hän olisikin jonakin iltana
päättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi jotain muuta tehtävää. Siten
kului yksi vuosi.

Agnes pääsisi ripille seuraavana sunnuntaina; sen oli ylioppilas
kuullut, ja hän oli kirkossa aamusta varhain. Kansaa kulki ulos ja
sisään, sillä jumalanpalvelus oli pitkä, ja kuulijat väsyivät; mutta
ylioppilas istui paikallaan ja tarkkasi hänen kasvonpiirteittensä joka
ilmettä, kun häneltä kyseltiin uskonoppia, kun hän lauloi virren, kun
hän kuunteli saarnaa ja kun hän lopuksi taivutti päänsä alttarin
ääressä saadaksensa siunauksen. Ylioppilaasta hän näytti yht'äkkiä
tulleen täysikasvuiseksi, uudet vaatteetko sen sitte lienevät
vaikuttaneet vai mistä tuo lienee johtunut. Tämä tyttö, joka seisoi
tuossa pitkässä, mustassa hameessa, jolla oli valkoinen kaula, kalpeat,
vakavat kasvot, hieno suu, joka niin usein värisi, jolla oli syvät,
kosteat silmät, oliko tämä sama, joka kiiti riehakkaana omettaan
Karjakko-Marin kanssa tahi joka oli levännyt hänen käsissään tuolla
kertaa? Hän se oli, mutta solakampana ja suloisempana nyt kuin silloin.
Hän seisoi siinä nöyränä Jumalansa edessä, kädessään virsikirja; hän ei
ajatellut, että joku tuijotti häneen taikka että hän tänään seisoi
ylimpänä kirkon lattialla.

Ylioppilas meni kotia, Agnes meni kotia, ja kaikki kulki entistä
latuaan, mutta ylioppilas oli vieläkin enemmän ääneti ja yksin kuin
aikaisemmin.

Eräänä päivänä, muutamaa viikkoa myöhemmin, tapasi ylioppilas hänet
tiellä. Hän kulki toisella puolella, ja Agnes tuli vastaan toiselta
puolen. Hän tervehti ja kulki ohi, mutta sitte hän kääntyi äkkiä, pani
kätensä vasten leukaa, kääntyi ja katsoi hänen jälkeensä. Silloin hän
teki ripeän päätöksen ja riensi Agneksen jälkeen.

Agnes tunsi, että ylioppilas tuli hänen jälkeensä; sillä äkkiä alkoivat
jalat liikkua nopeammin, ja Agnes vetäytyi lähemmäksi tiensyrjää. Mutta
ylioppilas otti pitempiä askeleita, ja hän saavutti Agneksen pian.

"Hyvää huomenta, Agnes neiti", sanoi hän ja kohotti hattuaan.

"Hyvää huomenta", sanoi Agnes hiljaa, mutta punastui kun hän sanoi sen,
eikä katsonut ylioppilaaseen.

"Toivotan onnea ripillepääsyn johdosta", sanoi hän
teeskentelemättömästi ja ojensi hänelle kätensä.

"Monet kiitokset", vastasi Agnes ja alkoi taasen käydä. Ylioppilas ei
päästänyt häntä sillä, vaan kulki hänen rinnallaan.

"No, eikö ole kummallista olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas pitkän
vaitiolon jälkeen.

"Oi ei, sitä en voi sanoa. Minusta kaikki käy vanhaa latuaan", vastasi
Agnes.

"Eikö ole mitään eroa?" kysyi ylioppilas edelleen.

"Ei muuta, kuin että minä nyt hoidan talouden yksin", vastasi Agnes
taasen.

"Ja elämä soluu muuten muuttumattomana, samat ajatukset, samat unelmat?
-- Ettekö ole koskaan kaivannut pois?"

"En, en ole", vastasi Agnes.

"Ja teistä ei koskaan ole ikävää kotona pappilassa?"

"Ei."

"Mutta mitä te sitte askaroitte koko pitkän päivän?"

"Mitä minä askaroin?" sanoi Agnes, ja nyt katseli hän ensikerran
ylioppilasta ja naurahti, sillä niin omituista kysymystä ei hän koskaan
ollut kuullut. "Niin, askaroinhan minä yhtä ja toista. Ensin nousen
ylös aamulla, sitte keitän isän kahvin, senjälkeen on minun kuorittava
maito, sitte on minun soitettava ja laitettava päivällinen. Ja
iltapäivällä on yhtä ja toista hommattavaa, sekä ompelemista että
muuta. Minä hoidan puutarhaa ja autan karjakko-Maria, kun hän lypsää
lehmät, ja sitten on taas laitettava illallinen."

"Mutta te kai istutte pitkät, pimeät talvi-illat enimmäkseen
lukemassa?"

"Lukemassa? Ei, mistä minä saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Agnes
hämmästyneenä, aivan kuin se olisi ollut kohtuuttomin kysymys
maailmassa.

"Aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas yhtä hämmästyneenä.

"Niin, mutta isä lukee välistä ääneen minulle illallisen jälkeen."

"Ja te pidätte siitä?"

"No, enpä niin erityisesti. Niiden täytyy aina olla sellaisia
hyödyllisiä kirjoja, ja ne eivät ole hauskoja."

"Mutta ettekö lainkaan lue itseksenne?"

"Kyllä välistä. Olen lukenut Robinsonia ja erään kertomuskirjan, jonka
nimi on: 'Yksinkertaisille lukijoille', ja sitten jotain vanhaa, mikä
on isän kirjahyllyllä."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.

"Nyt olin varmaankin tyhmä", ajatteli Agnes, ja veri syöksähti
poskille.

Ylioppilas huomasi sen ja tuli äkkiä vakavaksi.

"Älkää luulko, että minä nauran teille, Agnes neiti; siihen minulla ei
ole mitään syytä; oli vain niin harvinaista ja hauskaa kuulla, että
teidän ikäisenne nuori tyttö tuntee niin vähän maailmaa, eikä ole
ahminut romaaneja ja kaikenlaisia kirjoja, ennenkuin hänellä on kyllin
älyä käsittämään niitä."

"Minä olen myöskin lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain
ripillepääsy-lahjana", lisäsi Agnes, ikäänkuin sovittaaksensa.

"Vai niin -- kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.

"Kuka ne on kirjoittanut? -- Sitä en tiedä, mutta ne ovat mustakantisia
ja niissä on kultaristi päällä."

Ylioppilas puri hampaat yhteen, mutta hän ei voinut salata uutta
hymyilyä, ja Agnes näki sen.

"Kyllä niinkin -- minä tunnen ne", vastasi hän vain, mutta ei
uskaltanut katsoa Agnekseen. "Ja sattuupa varsin omituisesti, että
monet päivät olen kulkenut kirja taskussa toivossa, että teidät
tapaisin. Se on myöskin mustissa kansissa kultaristineen. Mielelläni
tahtoisin kuulla mitä siitä pidätte. Jos teillä joskus olisi aikaa,
niin ehkä viitsisitte hieman selailla sitä? Se maksaa vaivan, sen
saatte nähdä." Ja ylioppilas otti esiin taskustaan pienen kirjan, joka
oli kääritty paperiin.

Agnes kiitti ja otti kirjan.

"Niin, nytpä sanon teille hyvästit tällä kertaa", sanoi ylioppilas ja
pysähtyi, "minun on mentävä tätä tietä", ja näin sanoen hän meni.

"Oh, tuo ikävä ylioppilas, että hän ei voi antaa minun kulkea
rauhassa", ajatteli Agnes ylioppilaan poistuttua. "Minä kai puhuin
tyhmyyksiä", ja sitte kiiruhti hän kotia.

"Lukenut vain muutamia vanhoja kirjoja ja Robinsonin",-- ajatteli
ylioppilas ja hymyili itsekseen. "Herrajumala kuinka viaton ja
lapsellinen -- Robinsonin."

Kun Agnes oli tullut huoneeseensa, avasi hän kirjan. Kansilehdellä oli:
"Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin valossa,
kirjoittanut Adolf Monod."

Kun ylioppilas seuraavan kerran tapasi Agneksen, kysyi hän tytöltä,
oliko tämä lukenut kirjan. Niin sen hän oli tehnyt, mutta -- ei
kuitenkaan aivan täydellisesti.

"Mitä piditte siitä?" kysyi ylioppilas.

"Kyllä -- varsin paljon -- mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia
asioita", sanoi hän hieman hämillään.

Ylioppilas katseli terävästi häneen.

"Ymmärrättekö te niin vähän sellaisia asioita?" toisti hän. "Niin, se
on kirja, joka ei ole luettu yhdellä kertaa, se on varma. Ja tehän
sanoitte, että te ette ole sitä vielä kokonaan lukenutkaan?"

"Minulta puuttuu muutamia lehtiä, mutta Te voitte kernaasti saada sen
takaisin heti."

"Oh ei, sillä ei ole mitään kiirettä. Se jää tomuttumaan minun
hyllylleni, siispä se voi yhtä hyvin jäädä tomuttumaan teidän
hyllyllenne ja jos tahtoisitte ottaa sen muistoksi minulta --
ripillepääsylahjaksi voisitte kutsua sitä -- olisi se minulle erittäin
mieluista. -- Mutta sanokaa minulle, oletteko lukenut Orvaroddin sadun
tai Ingemannin romaaneja?"

"En, en ole; mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"

"Niin, voitte saada niitä lainaksi, jos tahdotte."

"En, saisinko -- mutta en kai uskaltane isän vuoksi. Romaaneja --"

"Sanokaa, että olette saanut ne minulta, niin antaa isänne kyllä
luvan."

"Romaaneja! Olen kuullut, että ne ovat sellaisia hupaisia kirjoja.
Meillä oli kotona palvelijatar, joka aikaisemmin oli palvellut
kaupungissa, ja hän sanoi, että talon tyttäret istuivat myöhään yöhön
lukemassa romaaneja, sen sijaan että olisivat menneet maata; heidän oli
aivan mahdotonta keskeyttää lukemista."

"Vai niin? Jos lukeminen johtaisi siihen, silloinpa ei todellakaan
koskaan kannattaisi lukea niitä."

"Oh -- minä en luule sen olevan vaarallista minulle, sillä jos saan
sanoa totuuden, en pidä niin erityisesti lukemisesta. Mieluummin
juoksentelen ulkona, kun se vain on mahdollista. En tiedä parempaa kuin
laukata vihreällä nurmikolla tai kiivetä ylös tuntureille, kahlata
kanervikoissa ja juoksennella kiveltä kivelle. Silloin puhaltaa tuuli
niin raikkaana, linnut laulavat ja aurinko helottaa lehtien välistä, ja
silloin tunnen olevani niin iloinen."

Ylioppilaan silmät olivat suurenneet ja hän katseli iloisesti Agnesta.

"Niin todellakin -- te tunnette olevanne aivan niinkuin kotonanne
lehtien, lintujen ja sinisen taivaan välissä, ja onpa aivan niinkuin
jotakin rinnasta tahtoisi pyrähtää lentoon ja laulaa täysin siemauksin,
on aivan niinkuin te saisitte halun riemuita ilmaan."

"Juuri niin -- ja minä riemuitsen myöskin, kun olen yksin, niin että
kaikuu ylt'ympäri vuorilta; mutta auringon paistetta täytyy olla. Onko
teillä sellaistakin?"

"Hm", sanoi ylioppilas surumielisesti, "eipä juuri päivänpaistetta,
mutta oli minulla kerran sellainenkin tunne. Se oli minun ensimäisessä
nuoruudessani, mutta se aika on jo aikoja sitte ohi."

"Kadotitteko sen? Tokkohan kaikki ihmiset sen kadottavat?" kysyi Agnes
vakavasti ja katseli ylioppilasta.

"En tiedä, Agnes-neiti; löytynee kai niitä, jotka säilyttävät tämän
tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka
kadottavat sen, sillä ne saavat jotakin muuta ja parempaa sijaan."

"Jotakin muuta ja parempaa? Onko mikään sitte parempaa kuin ilo?"

"Niin, suru. Te katselette niin omituisesti minuun, aivan niinkuin se
olisi leikkiä. Mutta se on vakavasti tarkoitettu, Agnes-neiti. Suru on
parempi kuin ilo; sillä oikea suru voi yksin tuottaa oikeata iloa.
Mutta on liian vakavaa puhua tästä nyt; te ette vielä voi ymmärtää
minua, mutta ehkäpä muutaman vuoden kuluttua --."

"Luuletteko sitte, että saan surua?"

"Sitä en tiedä, mutta silloin olette ymmärtävä minua, sillä silloin
ette te enää riemuitse tuntureilla."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen varma. Mutta tässä on tienhaara, ja te olette kotona. Hyvästi,
lähetän teille sitten ne kirjat, joista puhuimme."

"Monet kiitokset!"

"Kuinka omituinen tämä ylioppilas onkaan", ajatteli Agnes, kun hän
kulki yksin tietä pitkin pappilaan, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua
kohtaan. En myöskään pelännyt häntä niin tällä kertaa, kun aluksi
ryhdyimme keskustelemaan keskenämme. Että hän viitsiikin tuolla tavalla
kulkea keskustellen kanssani? -- -- Ja nyt on minun luettava
romaaneja."

"Hän on sama kuin ennenkin", ajatteli ylioppilas, "aivan lapsi. Hänen
kasvonsa kirkossa sillä kertaa -- hm, siellä on ajatuksia, unelmia ja
kaipauksia tässä sielussa, mutta ne uinuvat, niillä ei ole kirkkaita,
avonaisia silmiä. Siivet ovat sidotut, mutta niiden on pudistettava
tomu itsestään ja lyötävä ilmaan voimakkain lyönnein. Nytpä saamme
nähdä, voiko isä Öhlenschlaeger irroittaa siteet, Monod ei sitä voinut.
Kasvot kirkossa pettivät minut -- -- mutta ei, ne eivät minua
pettäneet, odottakaahan, odottakaahan." -- --

Ylioppilas ei tullut pappilaan, jotenka tie taasen tuli heidän
yhtymäpaikakseen; mutta Agnes ei enää vetäytynyt syrjään, kun hän näki
ylioppilaan. Päinvastoin oli hän ensimäinen ryhtymään keskusteluun,
ylioppilaan lyöttäydyttyä hänen seuraansa.

"Kiitos, kiitos kauniista kirjoista", sanoi hän kasvot loistavina, "oi,
ne olivat niin --" lisäsi hän ja painoi käsiään rintaansa vasten, "olen
lukenut ne kerran, mutta minun täytyy saada lupa lukea ne vielä kerran.
Saanko minä?"

"Niinkauan kun teillä on halua", vastasi ylioppilas.

"Olen lukenut niitä ääneen Marille, ja hän piti niitä erittäin
hauskoina."

"Vai niin, vai piti hän niitä hauskoina", vastasi ylioppilas.

"Voi, kuinka hauskaa olisikaan ollut elää sinä aikana", jatkoi Agnes
innostuneesti, "eikö olisikin? Keskellä kaikkia ritareja kullalla
kirjailluissa vaipoissa ja töyhdöt hatuissa sekä nähdä turnajaisia ja
saada tanssia --"

"Niin, ja olisipa sitte ollut vieressä sellainen pieni, rohkea
nuorukainen kuin Klaus Skirmen tahi Kaarlo Rise ja olisipa saanut puhua
hänen kanssaan vanhan ylioppilaan asemesta."

"Niin, herrat eivät enää ole sellaisia, kuin ne olivat entisaikoina",
sanoi Agnes.

"Ei, meidän päiviemme ritarit käyvät hännystakissa ja näyttävät
juroilta", vastasi ylioppilas.

"Mutta jos olisin elänyt sinä aikana, niin --"

"Ajattelette varmaankin, että silloin olisitte saanut nähdä kaiken sen
kauniin ja ihmeellisen? Mutta sen te voitte vielä, Agnes-neiti."

"Voinko?" kysyi Agnes hämmästyneenä ja katseli häntä.

"Niin, jos vain tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla alhaalla
rannalla, tiedättehän, siellä ovat vanhat sankarikummut. Sinne ovat
Angantyr ja hänen veljensä haudatut. Kun myrsky yöllä ulvoo, ja tummat
pilvet kiitävät kuin mustat korskuvat hevoset, kun aallot kuohuvat ja
vaahtopäisinä syöksyvät maalle, silloin leimahtaa ylhäältä, silloin
nousee Hervör ja manaa kuolleen isän esiin. Kumajaa, jyskää, ja
korkeudet aukeavat, ja kuolleet puhuvat, ja sanat kiitävät sinua kohti
myrskyn siivillä. Väriset, pelkäät, aivankuin tarttuisi sinuun jääkylmä
käsi, suljet ikkunan, teet ristinmerkin rinnan eteen ja katselet
varovaisesti ympärillesi, olisiko mahdollisesti ketään sisällä. Ja kun
kuunvalo leviää hopeana yli seudun ja sävel väräjää kalpeassa valossa,
ja keijukaiskuningas leijailee ohi, harson ohuena ja kevyenä, silloin
tulee metsänhaltia Orvaroddin luo mukanaan paita, joka on kudottu kuun
säteistä. Hän tanssii leikkien hänen edessään vihreällä nurmella,
kunnes kaikki katoaa sumuun, ja sinä taas vain näet kivet ja puut ja
maan ja virran, joka kohisten ja pauhaten vierii ohitse."

Ylioppilas oli pysähtynyt, ja Agnes kuunteli häntä puoleksi avatuin
suin. Kun hän vaikeni, seisoi Agnes aivan kuin uneksien, mutta sitte
hän tuli tajuihinsa ja sanoi hymyillen:

"Nyt Te laskette leikkiä kanssani. Te tiedätte aivan yhtähyvin kuin
minäkin että kaikki tämä tapahtui Tanskassa?"

"Tanskassa tahi Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, aivan yhden tekevä.
Mielikuvituksen maailmassa ei nimi merkitse mitään. Sanoo vain 'minä
tahdon', ja siinä sitä ollaan. Ja siten voitte te loihtia eteenne
itämaat hehkuvissa väreissä ja tuoksuvissa kukissa keskellä talvea, ja
kesän voitte te täyttää Grönlannin tunturien lumella ja jäällä."

"Tiesin kyllä, että saatoin uneksia sellaista, mutta valveilla --"

"Jos voitte unta nähdessänne uneksia, niin voitte sitä myöskin
valveilla, joka kerta kun annatte ajatuksienne vaipua unelmiin."

"Niin -- mutta että te, joka olette niin viisas, voitte ajatella mitään
sellaista."

"Te olette myöskin viisas, Agnes-neiti, siksipä voitte myöskin ajatella
moista. Viisaat näkevät, tyhmät eivät näe. Siksipä on lapsi välistä
viisaampi kuin täysikasvuinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi valaa
elämänsä ja sielunsa kaikkeen, mutta täysikasvuinen vetää välistä
elämän ja sielun kaikesta. Ja tätä pitää maailma viisaana.
Täysikasvuinen voi ottaa kukan ja leikata sen palasiksi ja laskea
heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, iloitsee kauniista
väristä, ihanasta tuoksusta ja ajattelee: 'Ehkäpä metsänhaltia, josta
luin sadussa, asuu täällä?' Ja lapsen nähdessä taivaan täynnä
enkeleitä, ei älykäs täysikasvuinen voi nähdä muuta kuin katon, joka
milloin on sininen, milloin harmaa. Ja lapsen luottamuksellisesti
laskeutuessa rukouksineen Jesuksen syliin, pelkää täysikasvuinen
tulipaloa ja sairautta ja ajattelee niitä kalanelikoita, joita hänen on
huomenna lastattava. Kuka on sitte viisain? Lapsi vai täysikasvuinen?
Pyhä Raamattu kannattaa lasta, mutta maailma kannattaa täysikasvuista;
niinpä he siis saavat kilpailla. Mutta Raamatulla on kuitenkin avaimet
taivaan valtakuntaan, ja se sanoo: tästä ei kukaan pääse sisälle, joka
ei ole viisas kuin lapsi."

"Löytyykö sitte niitä, jotka eivät usko Jumalaan?" kysyi Agnes
vakavasti.

"Löytyypä paljon, paljon; ja saatte kyllä sekä nähdä että kuulla heitä,
kun tulette enemmän ihmisten ilmoille. He leikkivät ja laskevat pilaa
siitä mikä on pyhää, ja ihmiset nauravat heille ja kutsuvat heitä
sukkeliksi."

"Ja nämä ovat täysikasvuisia! Te kerrotte minulle niin paljon pahaa
täysikasvuisena olemisesta, että pelkään itse tulla siksi."

"Teidän ei tarvitse pelätä, Agnes-neiti; täysikasvuiseksi täytyy tulla;
tärkeätä on vain, että te voitte nähdä niinkuin entisaikoina ja tyytyä
lapsen lepertelyyn ja olla siinä varmassa vakaumuksessa, että Jumala
tahtoi sanoa: 'Sinä olet minun viisaani, sinulle ovat ovet avatut'."

"Luulen, että se ei ole niin erittäin vaikeata", vastasi Agnes; "sillä
minusta se on niin selvää, ettei se voi olla muuten."

"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa ovat silmät terävät, kun
vanhenee tulee likinäköiseksi, ja silloin on tärkeää saada sopivat
silmälasit. Mutta älkää myöskään pelätkö; sillä on olemassa
raamatunlause, joka sanoo: 'Kun Jumala on kanssamme, ken voi olla
silloin meitä vastaan'."

Kun he sinä päivänä erosivat, seisoi ylioppilas kauan ja katseli hänen
jälkeensä.

"Hän on rohkea ja voimakas", ajatteli ylioppilas, "ja nyt kohottaa hän
siipensä. Nyt kai hän lentää taivaasta maahan, ilmasta mereen, heitto
heitolta, ei koskaan rauhaa, ei koskaan lepoa ja kuitenkin onnellisena
ja ujostelemattomana. Mutta lopuksi jalka väsyy, siipi veltostuu, ja
hän halajaa lepoa, rauhaa. Miten on hän silloin lentävä?" --

Siitä lähtien puhui ylioppilas usein Agneksen kanssa. Joka kerran
kun ylioppilas tapasi Agneksen tiellä, puhutteli hän tyttöä.
Hän kertoi sille vanhoista saduista, elämästä täällä entisaikoina,
viikinkimatkoista ja mahtavista taisteluista. Hän kertoi vieraista
maista, miltä ihmiset siellä näyttivät ja heidän elämästään ja
toiminnastaan. Agnes nautti siitä kaikesta ilolla, uusi elämä avautui
hänelle, josta hän ei ollut uneksinut, ja hän ryhtyi ajattelemaan
kaikkea sitä, mitä hän näki ympärillään. Hän ei voinut enää
juoksennella huolettomana ylt'ympäri kuten ennen, ajatteli kaikkea eikä
mitään; hänellä ei ollut enää halua riemuita niin että tunturit
kaikuivat ja riemuita ja iloita kaiusta; nyt tahtoi hän mieluummin, kun
hän meni tunturille, istuutua mättäälle ja katsella näköalaa tahi
ajatella, matkustiko Sverre tätä tietä, kun hän retkesi pohjoiseen
Trondhjemiin. Ehkäpä Sverre oli heittäytynyt alas lepäämään siihen,
missä Agnes juuri istui. Tai ehkäpä Agnes asetti illallisen aikaiseen
pöytään, saadakseen syönnin jälkeen enemmän aikaa lukemiseen.
Ylioppilasta ei Agnes enää pelännyt. Hänestä oli päinvastoin hupaisaa
kuulla ylioppilaan kertovan; sillä ylioppilas oli nähnyt ja tiesi niin
paljon, ja hän kertoi niin elävästi, että Agnes aivan näki kerrotun
edessään. Hän on varmasti paljon viisaampi kuin isä, ajatteli Agnes, ja
isä keskeytti lukemisensa kysyäkseen, oliko hän muistanut asettaa kalan
veteen ja poimuttaa papinkauluksen huomiseksi, ja pitikö hän siitä
tavasta hottentottien keskuudessa, -- mutta silloin oli Agnes poissa
toisessa maailmassa.




Kolmas luku.

POISSA JA KOTONA. KOTONA JA KUITENKIN POISSA.


Ylioppilas ei ollut tavannut eikä nähnyt Agnesta kotvaan aikaan. Hän ei
voinut ymmärtää, minne Agnes oli joutunut. Olisi ollut omituista mennä
pappilaan päin kysymään häntä, mutta hän ei voinut kieltää, että hän
välistä kaipasi Agnesta. Agnes oli ollut niinkuin raikas elämän
tuulahdus keskellä kaikkea hänen kirjatomuaan, niinkuin leivonlaulu
keväällä. Hän iloitsi nähdessään Agneksen sielun kasvavan ja pukeutuvan
ajatuksiin päivä päivältä, kuten iloitaan silmikoista, jotka avautuvat
ja kehittyvät lehdiksi.

Hän tahtoi tietää kuinka Agnes jaksoi, ja niinpä hän eräänä päivänä
kysyi palvelijattarelta, joka meni joelle vaatteita pesemään.

"Neitikö sairaana?" toisti Mari aivan hämmästyneenä, "ei, Jumala
paratkoon; hän matkusti kaupunkiin 14 päivää sitte ja --"

"Kaupunkiin? -- matkustiko hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas, aivan
kuin salaman iskemänä.

"Niin, olikos siinä mitään ihmeellistä?" alkoi Mari taasen ja pudotti
kartun, "hän matkusti todellakin kaksi viikkoa sitten, ja itki, sitä
hän teki, kun hän matkusti; se on varma, ja nyt pysyy hän poissa kotoa
vuoden ajan."

Ylioppilas tuli tajuihinsa. "Hyvästi ja sanokaa pastorille terveisiä
minulta", sanoi hän, kääntyi ja meni.

Hän oli tuuminut mennä pitemmälle, mutta miten olikaan, silmäillessään
ympärilleen olikin hän kotona. Hän kulki hiljaa ylös pitkin lehtikujaa
sisään huoneeseensa, otti kirjat esiin ja istuutui lukemaan. Mutta
lukeminen ei tahtonut luistaa, hän ei voinut istua hiljaa tuolillaan,
hän ei voinut pitää kiinni säikeestä.

Hän nousi ja kulki edestakaisin lattialla. "Hänkin kaupunkiin",
ajatteli ylioppilas, "hänenkin piti siis mennä sitä tietä. Ja minä kun
luulin, että saisin nähdä hänen heräävän, kasvavan, kehittyvän yhä
enemmän ja enemmän lämpimäksi ja rikaslahjaiseksi naiseksi, -- ei, pois
kukka; se voi tuoksuta ja herättää ihailua yhtenä tanssiaisyönä ja
sitten -- kaikki on ohi; seuraavana päivänä kuihtuu lehti, varsi
surkastuu, heitetään nurkkaan. Kuinka omituinen onkaan maailma, se
tuhlaa elämän elämän jälkeen ja kuitenkin on sillä sama vetovoima.
-- -- Niin, siten se seikkailu päättyi, se satu loppui."

"Hän oli kuitenkin viehkeä -- -- hän osasi katsoa sinua niin
luottavaisesti silmiin. Hänellä oli sielussaan valtaa, sillä hän oli
pelkkä lapsi. Ehkäpä hän vältti kiusauksen? ehkäpä hän palasi kotia
juuri samana, vain kokeneempana -- -- oh ei! hän oli liian nuori
ja liian heikko, hän on kai niinkuin muutkin. -- -- Tule nyt,
Raamattu!" -- --

Eräänä päivänä papin istuessa yksin lukuhuoneessaan, kolkutetaan
ovelle, ja ylioppilas astuu sisään. "No, sepä oli harvinainen vieras",
sanoi pappi, käännyttyään tuolissaan ja nähtyään, ken se oli.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, minua ilahuttaa nähdä teitä. Onko kaikki
hyvin?" ja pastori pudisti sydämellisesti hänen kättään.

"Niin, kiitos, kaikki on hyvin. Olen kuullut, että Agnes, teidän
tyttärenne, on matkustanut pois; siksipä mielelläni tahdoin pistäytyä
täällä sisällä kysymässä, miten hän jaksaa."

"Kas, se oli ystävällisesti -- istuutukaa, istuutukaa -- niin, hän on
matkustanut, mutta näyttää siltä kuin hän ei viihtyisi siellä, missä
hän on, se pieni hassuttelija." Ja pappi nauroi ja asetti kätensä
ristiin yli vatsan.

"Vai niin, vai ei hän pidä siitä?" kysyi ylioppilas tarkkaavana.

"Ei, hän ei pidä siitä, raukka. -- Oi, voitte itse kuvitella
mielessänne; hänhän on ensimäisen kerran kaupungissa ja tämä
ihmispaljous, pelkkien vieraiden keskuudessa, ja siihen vielä kaikki
uusi lisäksi."

"Mutta mikäs sitte on tiellä? Minä luulin, että tämä uusi vain
avartaisi hänen näköpiiriään."

"Niin, tästä saatte itse nähdä", sanoi pappi ja otti pöydällä olevan
kirjeen. "Voitte kernaasti lukea sen, jos teillä on halua. Siinä ei ole
mitään, jota tarvitsee salata. -- Mutta käsialaa ei teidän pidä
katsoa."

"Oi, monet kiitokset!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki. Se kuului
seuraavasti:

    "Rakas isä!

    Sinun täytyy antaa minun palata taasen kotia, sillä täällä
    kaupungissa on niin ikävää. Minä itken melkein joka päivä,
    sillä tuskin tiedän, minne minun on mentävä. Jos teen niin, on
    se hullusti, jos teen näin, on se myöskin hullusti. Milloin
    on minun tehtävä niin, milloin on minun tehtävä näin. Niinpä
    minun on niiattava maahan asti joka kerran kun tapaan kadulla
    herran, joka tervehtii, ja sitten on minun katsottava häntä ja
    hymyiltävä, sanovat he. Ja sitten huomaan, että olen niin tyhmä
    kaikenlaisessa, että en mitään tiedä enkä voi puhua mistään.
    Kotona oli minusta niin helppo puhua ja ylioppilas teki pilaa
    niin paljosta, jota ymmärsin ja joka huvitti minua. Mutta täällä
    ei puhuta koskaan sellaista. He kysyvät, kuinka monta kertaa
    viikossa posti tulee kotia, kuinka kauan olen käyttänyt pitkää
    hametta, ja he kertovat, että Olga Lindströmin seppele istui
    vinossa, ja että luutnantti Karlson tanssi kolme kertaa Helene
    Velsinin kanssa ja saattoi hänet aivan vaununovelle. Ja sellaista
    en minä ymmärrä enkä kiinnitä siihen koskaan huomiota, ja sitten
    istun minä siinä, vastaan kyllä taikka ei ja tulen sekä kainoksi
    että punaiseksi.

    En tiedä oikein mistä se johtuu, mutta herrat täällä kaupungissa
    eivät ole samanlaisia kuin kotona.

    Ajattelen, että ylioppilas, kun hän tuli minun luokseni tiellä,
    vain nyökkäsi ja kosketti kädellään hatunreunaan; mutta täällä
    kiemurtelevat ja kumartavat he melkein joka sanalla ja sanovat
    lakkaamatta neiti ja sivelevät viiksiänsä. Tähän minä en ole
    tottunut, ja siksipä tulen araksi ja vaikenen. Ja jos minun
    täytyy koetella puhua hieman, alkaa sydän tykyttää, ja veri
    syöksähtää poskille, ja niin -- ja niin voisin helposti itkeä.
    Kotona, missä asun, hymyilevät he minulle ja sanovat, että
    niin ei minun ole vastattava toista kertaa, mutta vastattava
    sitä ja sitä. Täällä on myöskin ilkeä vanhapoika, jota kaikki
    kutsuvat Erik-sedäksi, hän kuljeskelee täällä ympäri, ja hän
    tahtoo alituisesti suudella minua ja kutsuu minua pieneksi
    ruusunnupukseen. Ja sitte ovat he antaneet \minulle vannehameen
    ja kiinnittäneet tukkani taakse suureksi sykeröksi, ja sitte
    sanovat he, että minun on käytävä enemmän jalat ulospäin. Ei,
    anna minun palata kotia, isä, minä kaipaan niin nähdä sinua ja
    Teitä kaikkia, 'Hopearistiä' ja 'Sinikkoa'. Kysyin, saisinko
    'Sinikon' tänne alas; sillä täällä on hyvää tilaa pihalla, ja
    tallikin on heillä. Mutta kun he kuulivat, että se oli vuohi,
    nauroivat he ja sanoivat, että minun ei täällä kaupungissa
    pitänyt puhua vuohista ja lehmistä ja sellaisesta; se ei ollut
    hienoa, aivan niinkuin nekin eivät olisi Jumalan luomia. Ei, anna
    minun palata kotia, isä, minä lupaan olla hyvä tyttö ja hoitaa
    sinua hyvin. Anna minulle nyt lupa.

                                              Oma Agneksesi."

Ylioppilas istui kirje edessään, hänellä oli melkein kyyneleet
silmissä, kun hän tarkasteli käsialaa, papin odottaessa, että hän
sanoisi jotain.

"No, -- mitäs arvelette?" kysyi pappi, nähdessään, ettei ylioppilas
enää lukenut.

"Niin, minä näen, että leikki on alkanut", vastasi ylioppilas, "he
pelaavat ja lyövät rumpua, mutta koira ei tahdo tanssia."

"Ha-ha-ha-ha!" nauroi pappi, "ei, siltä se kuuluu. Mutta hän kai pian
tottuu siihen, ja silloin helpottaa."

"Hän kai pian tottuu siihen", -- toisti ylioppilas ja hymyili
katkerasti, "niin voi myöskin vastata miehelle, joka taistelee
aallokossa, kun hän huutaa apua: makaa siellä, sinä totut pian siihen.
Voinko uskoa, että te ette tahdo ottaa häntä takaisin kotia tämän
kirjeen saatuanne? Tahdotteko sitte, että hänen pitää harjaantua ja
kouliutua näissä koirantempuissa?"

"Kysyitte, tahtoisinko ottaa hänet jo kotiin? Kuinka voitte uskoa sitä?
Miksi sitte lähetin hänet maailmalle?"

"Niin, miksi lähetitte hänet maailmalle?"

"Voitte kysyä siltä, joka tuntee sekä hänet että kaupunkielämän.
Eihän hän koko elämäänsä saattanut kulkea täällä maalla kuten
talonpoikaistyttö? Hänenhän piti päästä maailmalle näkemään jotain,
oppimaan jotain ja olemaan sivistyneiden ihmisten keskuudessa oppimassa
elintapoja."

"No, sillä ei ollut niin kiirettä. Minusta hänellä oli kylläkin hyvät
elämäntavat. Ja jos hän olisi ensin kasvanut ja tullut todelliseksi
naiseksi, ei hän olisi tarvinnut enempää. Todellinen nainen tietää aina
tehdä sitä, mikä on sopivaa, ja se on sopivinta, olkoon sitte tapa mikä
tahansa."

"Oh, minä tunnen nämä puhetavat", lausui pastori kiivaasti, "ne
näyttävät hyviltä paperilla, mutta kun tosi tulee, ovat ne
käyttökelvottomia. Minä kunnioitan teidän oppianne ja tietojanne,
herra ylioppilas, mutta luulen, että ne tässä eivät ole oikein
käytännöllisiä. En pidä tytärtäni minään tavattomana, hän ei ole muita
parempi, ja siispä voi hän myöskin oli niinkuin muut."

"Niin, siinä sitä ollaan", puuttui ylioppilas kiihkeästi puhumaan,
"hänen pitää olla niinkuin muutkin. Kaikki pitää valaa saman kaavan
mukaan, kaikkien pitää laverrella samoja jaarituksia, ihmisen täytyy
olla kone, jonka osaa ulkoa, jo kauan ennenkuin se pannaan käyntiin."

"Ollaan silti yhtä hyviä ystäviä", sanoi pappi ja löi ylioppilasta
olkapäille, "me emme kai koskaan sovi siitä. Minä en voi aina seurata
mukana, kun puhutte kaikesta tästä, aatteista ja yhä vain aatteista;
olen näettekös vanhan koulun miehiä."

"Anteeksi", alkoi ylioppilas taasen, "että hieman tulistuin. Minulla
tosin ei ole täällä mitään sanottavaa, mutta sitte kun pastori oli hyvä
ja antoi minulle kirjeen luettavaksi, olin kyllin vapaa lausuakseni
suoraan mielipiteeni! Te ette siis ota häntä kotia?"

"En, sitä minä en tee; jos hän on sinne kerran tullut, täytyy hänen
jäädä sinne joksikin ajaksi; mutta minä kai saan matkustaa hänen
luokseen ja puhua hyvää hänelle, pikku hassulle, mikä hän on."

"Mutta jos hän nyt ei viihdy siellä, mitäs sitte teette?"

"Niin, ellei hän viihdy, silloin kai ei ole muuta keinoa kuin ottaa
hänet kotia, mutta toivokaamme parasta."

"Niin, saamme toivoa parasta", vastasi ylioppilas vakavasti ja ojensi
kätensä: "Hyvästi, herra pastori, ja kiitos ystävällisyydestänne."

"Hyvästi, hyvästi, ja kiitos vierailusta." --

"Hän on kuitenkin vielä oma itsensä", ajatteli ylioppilas kotia
palatessaan, "ja niin lapsellisesti kuin hän kirjoittaa, se voisi
sulattaa kivenkin. -- -- Hyvä Jumala, hoivaa häntä!"

Melkein kuukausi tämän jälkeen ylioppilas kuuli jonkun huutavan
jälkeensä, kulkiessaan tiellä. Hän kääntyi ja näki papin tulevan
huohottaen ylös mäkeä ja viittaavan kädellään.

Ylioppilas meni häntä vastaan.

"No -- mitä minä sanoin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi
pappi ja hykerteli käsiään.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.

"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoittaa minulle tänään, että nyt ei hän
tahtoisi palata kotia mistään hinnasta."

"Vai niin?" sanoi vain ylioppilas kylmästi, "ja mikä on syynä tähän
muutokseen?"

"Hän on joutunut pyörteeseen. Nyt kerrotaan vain tanssista ja
näytelmistä ja huvituksista aamusta iltaan. Niin, siinä näette, herra
ylioppilas, minne tähtäätte nyt korkeine ajatuksinenne ja kauniine
sanoinenne?"

"Näyttää siltä, niinkuin saisin pitää ne yksin itseäni varten", sanoi
ylioppilas katkerasti ja koetteli kohauttaa olkapäitään.

"Niin, se on kyllä parasta -- ha, ha, ha, -- niin, nyt voitte kernaasti
pistäytyä pappilassa, niin saatte kuulla hieman kirjeestä, jos teillä
on halua. Minä istun nyt enimmäkseen yksin iltaisin."

He erosivat, ja kun pappi oli palannut kotia, alkoi hän etsiä Agneksen
viimeistä kirjettä muutamien pöydällä olevien paperien joukosta ja
löysi sen sieltä. Se kuului seuraavasti:

    "Rakas isä!

    Kuinka hyvä olikaan, että olit luonani puhumassa kanssani. Nyt
    ei ole enää ollenkaan ikävää olla täällä! Päinvastoin viihdyn
    hyvin, ja mitä kauemmin olen täällä, sitä hauskemmaksi olo täällä
    minusta tulee. Nyt alan paremmin perehtyä oloihin, näetkös, ja
    huomaan, että minä olen vain ollut hassu. Voi, kuinka vähän
    olen tietänyt, ja kuinka vähän vielä tiedän: Nyt vasta näen sen
    sittenkuin opin jotakin uutta joka päivä. Kuinka paljon täällä
    onkaan näkemistä ja kuinka paljon täällä onkaan oppimista. Joudun
    välistä päästä pyörälle tästä melusta, johon en ole tottunut
    kotona, mutta se on kuitenkin hauskaa. Käyn tanssiaisissa,
    käyn teatterissa ja teen retkeilyjä ympäristössä, sillä luulenpa
    että Mathilde on tuttu kaikkien ihmisten kanssa, ja hän puhuu
    niin hyvin puolestaan ja keksii niin paljon hauskaa, että kaikki
    mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Niinpä tulen myöskin minä
    mukaan, enkä voi sanoa muuta kuin että kaikki ovat ystävällisiä
    minua kohtaan. Usko pois, että olen saanut paljon ystävättäriä
    täällä, Georgine Almvigin ja Susanne Gjerstadin. Oi, kuinka
    suloinen onkaan Susanne! Hän kysyi, tahdoinko tulla nukkumaan
    hänen luonaan muutaman yön, niin pitäisimme hauskaa. Vain silloin
    tällöin herää minussa halu päästä takaisin kotia, ja silloin
    tuskin tiedän, mitä tehdä.

    Niinpä sattui äskettäin eräällä kylpymatkalla. Ilma oli kirkas,
    järvi oli rasvatyyni, ja aurinko paistoi yli vedenpinnan.
    Auringon laskiessa hiivin yksin rannalle, istuuduin kivelle
    ja katselin järvelle päin. Kun näin auringon veripunaisen
    juovan ja hehkuvat pilvet, kun kaikki yht'äkkiä tuli niin
    hiljaiseksi, niin hiljaiseksi, pienet aallot vain rantaa vasten
    loiskuttelivat, ja vilvoittava tuuli puhalsi vastaani -- en
    tiedä, mutta en voinut olla ajattelematta kotia ja sinua, isä,
    ja teitä kaikkia, ja niinpä sain sellaisen kovan halun itkeä.
    Mutta samassa tunsin kaksi kättä kaulani ympärillä ja joku
    suuteli minua poskelle, ja siinäpä oli Mathilde nauraen ja
    sanoi, että minun ei nyt pitänyt olla tunteellinen, vaan tulla
    ylös leikkimään piilosilla. Silloin täytyi minunkin nauraa, ja
    niinpä ei minulla enää ollut ikävä. Mutta se on totta, isä,
    tiedätkös sitä, mitä olen kuullut ylioppilaasta? Ajattele,
    Susanne kertoi minulle eräänä päivänä, että ylioppilas on
    ollut kihloissa erään kanssa, joka nyt on luutnantti Karlsonin
    vaimo, mutta että tyttö purki kihlauksen, siksi että toinen
    aina tahtoi olla herrana ja saarnata hänelle, kuinka hänen tuli
    käyttäytyä, ja kaikkea sellaista; ja silloin hän kiusautui
    siitä, kuten luonnollista olikin. Hän oli myöskin samanlainen
    raukka kuin minäkin, joka kuljeskeli siellä maalla, kuunteli
    ylioppilaan saarnoja, eikä parempaa tietänyt. Mutta sitte tuli
    hän kaupunkiin ja siellä hän oppi tuntemaan tämän Karlsonin.
    Minä olisin varmaankin vaivautunut itkemään ylioppilaan tähden,
    sillä ajattele -- sitä tein ensimäisinä päivinä. Silloin tekivät
    he minulle aina pilaa hänestä ja ivasivat häntä, ja silloin tuli
    minun sääli häntä; sillä hän oli aina ollut hyvä minulle. Mutta
    nyt ymmärrän varsin hyvin, että hän on vain ilvehtinyt kanssani,
    ja Mathilde sanoo, että sellaisista juhlallisista herroista ei
    minun pidä koskaan välittää, sillä he ovat vain olevinaan, he
    luulevat olevansa vain meitä parempia ja itse asiassa vain
    ivaavat meitä. Susanne kertoi myöskin, että ylioppilas oli
    luvannut olla enää koskaan menemättä kihloihin, ja sen hän voi
    mielellään tehdä, sillä varmaankaan ei kukaan enää tahdo häntä.
    Tämän luutnantti Karlsonin tunnen hyvin ja usko pois, hän on
    sorea, viehättävä, miellyttävä. Hän on niin muhkea ja niin hauska
    ja aina kestitsee hän minua jäätelöllä, virvokkeilla ja muulla
    sellaisella. Nyt en enää ole arka ja ujo puhuakseni herrojen
    kanssa, kuten olin alussa, ja se on Mathilden ansio. Hän on niin
    nopsa opastamaan minua kaikessa, että se on aivan verratonta.
    Sinä näkisit vain mitä me puuhaamme illalla, kun olemme tulleet
    huoneeseemme. Silloin on hän olevinaan ylhäinen rouva, joka
    ottaa vastaan, ja minä vieras, joka tulen vierailulle. Hän istuu
    ja levitteleikse silloin sohvassa ja huitoo hamettaan hienolla
    nenäliinallaan, ja minä tulen niiaten sisään ovesta ja menen
    häntä vastaan. Sitte opettaa hän minulle, kuten sinä pyysit
    häntä, kuinka minun on niiattava, ja kuinka minun on käytävä,
    ja mitä minun on sanottava, ja sitten nauramme me molemmat,
    niin että hänen äitinsä kolkuttaa kattoon meille, että olisimme
    hiljaa. Niin, se Mathilde, se Mathilde! Mutta usko pois, että hän
    kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikkakin hän on niin iloinen.
    Palvelijattaret pelkäävät häntä niin, että eivät koskaan uskalla
    hiiskahtaa sanaakaan, kun hän on sanonut jotain. Se on jotain
    muuta kuin kotona, missä Mari pani minut jauhamaan kahvia. Mutta
    odotahan vain, kunnes tulen taas kotia, silloin saa kaikki
    luistaa toisella tavalla. Ei ole hyvä, että palvelijoilla on
    liian hyvä, sillä sitte ne eivät tee mitään kunnollisesti. Niin,
    odotahan vain, isä, niin saat nähdä, että saat kunniaa minusta,
    minusta voi vielä tulla hieno nainen. Voi nyt hyvin, tervehdä
    kotona kaikkia, jotka kysyvät minua.

                                              Oma Agneksesi."

Sittenkuin pastori oli lukenut kirjeen vielä kerran, nauroi hän,
hykerteli käsiään ja asetti kirjeen syrjään. Mutta ylioppilaspa ei
koskaan enää pistäytynyt hänen luonaan. Hän kulki miettivänä ja yksin
tiellä kuluneessa takissaan. Ikkunasta loisti valo kuten tavallista
myöhään yöhön, ja siellä istui hän, pää käden nojassa ja väsynein
silmin tuijottaen kirjoihinsa.

Agnes oli hänelle aivan kuin maasta kiskottu kukka ja unohdettu laulu.
Jos ajatukset välistä viivähtivätkin Agneksessa, niin tarttui hän
kirjaan ja karkoitti muiston pois.

Sillä tavalla oli kulunut toista vuotta, kun ylioppilas, mennessään
pellolle katsomaan työväkeään, näki heidän kokoontuvan yhteen erään
ympärille, joka näytti lavertelevan toisille.

Kun hän tuli heidän luokseen, tunsi hän karjakko-Marin. Hän kertoi, ja
muut nauroivat.

"Mitäs tänään on tekeillä?" kysyi ylioppilas.

"Oh, isäntä, Mari tässä vain kertoo meille papin tyttärestä", vastasi
Mads ja otti hatun päästään.

"Onko hän palannut kotia?" kysyi ylioppilas.

"Onpa kyllä."

"Hän tuli viikko sitte", lisäsi Mari.

"No? oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin, Mari?" kysyi
ylioppilas.

"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. En ajatellut muuta kuin että hän
oli tuommoinen tytöntynkä vielä, ja niinpä tartuin hänen käteensä ja
lausuin tervetulleeksi kotia. Mutta silloinpa syntyi meteli, uskokaa
pois. Hän kutsui minut luokseen illalla ja sanoi, että nyt minun oli
kutsuttava häntä neidiksi enkä saisi enää sinutella, ja paljon
sellaista."

"Vai niin? Hän on tullut hieman suurelliseksi!"

"Onpa kyllä -- onpa ilkeätä sanoa sitä, mutta 'ei se ole sika eikä
mikään, joka ei saparoansa sikkaralle lyö', sanoo vanha sananlasku, ja
tietäkää että hän on ollut vuoden kaupungissa."

"Eletäänkös muuten hyvin pappilassa?" kysyi ylioppilas ja antoi
huomata, että hän ei välittänyt enää kuulla enempää.

"Eläkööt, niinkuin voivat, sillä siellä on syntynyt hälinä ja melu,
sitten, kuin tämä tytär palasi kotia, melu, jota ei voi kestää. Kaikki
täytyy muuttaa ja järjestää uudestaan, niin että siellä on juoksemista
ja komentamista aamusta iltaan."

"Hm, mutta huolehtiiko hän muuten talosta?" kysyi ylioppilas taasen.

"Kylläpä niinkin, siltähän se kuulostaa, me tuskin saamme aivastaa
ennenkuin olemme kysyneet häneltä lupaa. Ja sitte on aivan niinkuin
meillä ei olisi muuta tekemistä kuin seista varpailla hänen tähtensä;
sillä hänet on letitettävä ja hänet on kylvetettävä ja paljon
sellaista, josta emme ennen kuulleet puhuttavan."

"Sekö siis oli se ihmeotus, joka ryömi esiin munasta", mutisi
ylioppilas itsekseen, kun hän palasi kotia. "'Frons multos decipit!'
[Kuori pettää monen.] -- -- -- mutta että nekin kasvonpiirteet
saattoivat valehdella."

Kun ylioppilas palasi kotia, oli siellä kirje hänelle pöydällä. Se oli
eräältä vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli matkustanut monet vuodet
ulkomailla. Paljon muun joukossa oli siellä myöskin: "Ja nyt -- kuinkas
jaksat, vanha ystävä? Vieläkö istut kuten maamyyrä, hautaudut
kirjatomuun ja vaellat entisajan varjojen keskellä? En voi käsittää
että sinä, joka olet vapaa mies ja rahakas, et pudista kaikkea tätä
luotasi, matkusta maailman ympäri ja katso ja nauti elämästä,
sellaisena kuin se liikkuu ja vilisee vielä tänä päivänä. Olet muuten
minusta iloisempi viimeisessä kirjeessäsi. Kirjoitit eräästä nuoresta
tytöstä siellä kotona, joka on sellainen ja sellainen. -- No -- ken
tietää? Ehkäpä hän voisi -- -- -- Niin, sinähän ymmärrät kyllä, mitä
tarkoitan, ja sen tahdon sanoa sinulle, että ei mikään ilahuttaisi
minua enemmän kuin kuulla että taas olet tullut ihmiseksi. Kun
ajattelen sinua sellaisena kuin olit ylioppilaspäivinämme, reippaana ja
elämänhaluisena, ja näen nyt sinut ajatuksissani sellaisena kuin olit,
minun matkustaessani, vanha, raskasmielinen erakko -- silloin tuskin
uskoisi sitä samaksi ihmiseksi. Täytyykö tämän yhden alituisesti
masentaa sinua? Etkö kykene kohoamaan yli yhden surun niistä monista,
joita elämä tarjoaa? Tule alas Italiaan! Täällä on tulta, täällä on
hehkua, näethän jo -- kuinka minä olen virkistynyt, ja minä sanon:
Jumalan kiitos, että pääsin kaikesta tästä lavertelusta, kaikesta tästä
niiaamisesta ja kumartamisesta kelpo ihmisille. Täällä saat nähdä
naisia, jotka ovat eloisia ja tuoreita ja kuitenkin verrattoman
lapsekkaita. He ovat kuten metsän villit linnut, he elävät ja laulavat,
mutta heillä on myöskin terävä nokka, kun he tahtovat käyttää sitä.
Siispä toivu, pudistele tomu päältäsi ja anna minun kuulla seuraavassa
kirjeessä, että nyt on hyvin arvoisa Herra Professori N.N. alkanut
laittaa matkalaukkuansa kuntoon."

Ylioppilas piti kauan aikaa kirjettä kädessään, ja omituinen hymy
väikkyi hänen suunsa ympärillä. Sitte otti hän kynän ja paperia ja
alkoi kirjoittaa vastausta:

    "Hyvä Ystävä!

    Olen saanut kirjeesi, ja jos joku vielä voisi nuorentaa minut,
    olisit se varmaankin sinä. Olet sama houkkio kuin ensimäisenä
    ylioppilasaikanamme, ja tuot mukanasi aivan kuin kokonaisen
    Bachuskulkueeen punsseineen, puheineen ja hehkuvine naisineen.
    Näen itseni joukossa, iloisena ja elämänhaluisena, kuten sanot,
    ja voimallisena hallitsemaan koko maailmaa. Mutta -- 'die schönen
    Tage in Aranjuez sind nun zu Ende' -- nyt olen vanha enkä enää
    halua matkata Italiaan tahi taistella maailman kanssa tahi
    voittaa itselleni nimeä. Istun mieluummin, missä istun, astelen
    rauhallista polkuani, eräänä päivänä minut sitte haudataan,
    hauta peitetään, ja minä olen kuollut -- kuopattu. Siten toivon
    mieluimmin elämäni päivien päättyvän. Luulet, että minä taasen
    voisin sitoa yhteen itseni ja elämän, mutta tunnet minut liian
    huonosti, kun voit luulla sitä. Tunnen sen nyt paremmin kuin
    koskaan, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruusaika
    muodostaa rajakohdan, ja minä voin tarkastella itseäni, häntä,
    kaikkea, mikä leijailee siinä, kuten kaunista kuvaa. Sellaisena
    kuin nyt olen, seison aivan kokonaan ulkopuolella. Mutta
    tarkastelen välistä tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis, hän levitti
    aivan kuin loistavan valon yli minun ajatuksieni ja työni. Ja
    sinä luulet, että jokin nainen vielä voisi vetää minua puoleensa?
    Ei, sen voin ainakin sanoa, että se joka on rakastanut siten
    kuin minä rakastin häntä, se ei voi koskaan enää rakastaa. Sinä
    mainitset täällä olevan papintyttären, siksi että minä kirjoitin
    muutamia sanoja hänestä. En tahdo kieltää, että olin hieman
    kiintynyt häneen, siksi että hän oli niin nuori ja lapsekkaan
    tuore ja muistutti minua elävästi ensimäisestä rakkaudestani,
    sellaisena kuin hän kerran oli, -- mutta uskotkos, että tämä
    meni samaa tietä? Nyt on hänkin ollut jonkun aikaa kaupungissa
    oppimassa ihmistapoja, kuten sanotaan, ja nyt on hän myöskin
    kuten muutkin muotinukke, jonka täytyy salata tunteensa, jos
    hänellä muuten onkaan niitä sivistyneen elintavan vaipan alla,
    siksi että on häpeä näyttää niitä. Voit siis olla varma siitä,
    että hän ei voi tulla vaaralliseksi. Ei, nainen on kaltaisensa
    kaikkialla -- heikko, viheliäinen olento, johon ei kannata
    tuhlata monta sanaa. Minkälaisia ovatkaan useimmat avioliitot?
    Joko hän tekee miehen onnettomaksi ja tuhoaa hänet koruillaan ja
    lepertelyllään taikka tulee hänestä sitte surkea kapine, joka ei
    kelpaa muuhun kuin laittamaan ruokaa ja paikkaamaan housuja.

    En ole tietänyt ennen, miten totta Salomonin saarnaaja on
    kirjoittanut: 'Tuhanten keskuudesta olen löytänyt yhden miehen,
    mutta en yhtään naista ole löytänyt niiden kaikkien keskuudesta.'
    Ja sinä ylistät italialaisia, aivan niinkuin ne olisivat
    parempia. Oh, ei! Minä tunnen heidät myöskin siltä ajalta,
    jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja huvitellakseni, kuten
    sanottiin. Ja minä näin ne samat, jotka kulkivat kadulla kevein
    askelin niin siroina, hameessa pitkä laahustin ja korvissa
    kultarenkaat, tepastelevan kotonaan likaisessa yöröijyssä ja
    toraavan miehensä kanssa. Oh, ei, paras ystäväni, kaikki ei ole
    kultaa mikä kiiltää. Nainen on kuin ontto pähkinä; hän on kaunis
    ja lupaa paljon. Mutta avaappa kuori, ja sisällä on -- tyhjää --
    tyhjää."

Ylioppilas oli päättänyt olla enempää välittämättä Agneksesta, aivan
niinkuin häntä ei lainkaan olisi ollutkaan; mutta ajatus, että hän nyt
oli täällä ja kaikki se mitä hän oli kuullut kehittyi niin voimakkaaksi
hänessä, että hän sai halun nähdä miltä Agnes näytti. Sehän ei
saattanut koskaan vahingoittaa. Ehkäpä Mari vain oli juorunnut, siksi
että hän ei enää ollut kaikki kaikessa talossa kuten ennen. Ylioppilas
meni siis eräänä päivänä pappilaan. Hänelle vastattiin, että pappi oli
työhuoneessaan, ja hän kolkutti ovelle.

"Tulkaa sisään", kuului sisäpuolelta. Ylioppilas astui sisään, mutta
jäi hämmästyneenä seisomaan ovenkynnykselle, sillä huonetta hän saattoi
tuskin tuntea. Siellä oli keskellä lattiaa suuri pyöreä pöytä, jolla
oli liina; pöydällä oli albumeja, valokuvia ja stereoskooppikuvia.
Ylt'ympäri oli asetettu palleja, ja sinne tänne oli sijoitettu aivan
kuin sattumalta muutama nojatuoli. Syrjässä sopukassa istui pappi
yksin. Hän näytti hieman raskasmieliseltä, aivan niinkuin hän ei olisi
oikein pitänyt tästä. Kun hän näki ylioppilaan, tuli hän lempeäksi ja
ystävälliseksi kuten aina.

"Voi, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän, nousi ja tuli ylioppilaan
luo. "Arvatenkin tulette tervehtimään tytärtäni -- nytpä sattuu
onnettomasti, hän on nyt juuri mennyt ulos; mutta varmaankin tapaatte
hänet, kun menette kotia. Hän on tavallisesti aamukävelyllä tähän
aikaan."

"Vai tekee hän aamukävelyjä."

"Niin, kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet siihen; se kuuluu olevan
hyvä kalvetustautia vastaan."

"Onko tyttärenne saanut kalvetustaudin?" kysyi ylioppilas.

"Ei, ei vielä, Jumalan kiitos", vastasi pappi ja hymyili, "mutta eipä
voi tietää, milloin se voi tulla; nykyään ei nuorista tytöistä juuri
muuta kuulekkaan. Hänen ystävättärellään kaupungissa, Mathildella, oli
kalvetustauti, siksipä he aamuisin kävelivät yhdessä, ja siten hän on
tottunut siihen."

"Näen, että olette saanut kaikki täällä siistityksi sittenkuin viimeksi
kävin täällä", sanoi ylioppilas ja katseli ympärilleen huoneessa.

"Niin, tyttärelläni oli huvia siitä", vastasi pappi ja kohautti hieman
olkapäitään; "se on tapa kaupungissa, sanoo hän, ja siksipä täytyy
meidän seurata ajan mukana. Mutta me olemme hieman tottumattomia
alussa, me jotka asumme täällä maalla ja ulkopuolella nykyajan elämää."

"Oh, siihen tottuu pian", huomautti ylioppilas sivumennen; hän muisti
papin aikaisemmat sanat. "Oli kai hauskaa teistä saada tyttärenne kotia
takaisin nyt?" lisäsi hän.

"Niinpä kyllä, hauskaa se oli" vastasi pappi hajamielisenä; mutta
kasvonpiirteet osoittivat, ettei sydän yhtynyt vastaukseen.

"Alkoiko hänelle tulla ikävä?" kysyi ylioppilas.

"Ei, sitä en voi sanoa", vastasi pappi ja naurahti hieman, "minun
täytyi hakea hänet väkisin. Hän olisi mielellään jäänyt asumaan sinne,
jos hän olisi saanut luvan valita, ja hän ei ole vielä täysin
tyytyväinen minuun, mutta se kai menee ohi. Meidän kesken sanoen", ja
tässä ääni tuli matalammaksi, "niin luulen, että hän on ollut kyllin
kauan kaupungissa. Hän on niin halukas jäämään sinne, aivan niinkuin
hänellä oli tuo edellinenkin mielitekonsa, ja se ei aina ole nähkääs
niin helppoa vanhalle pappismiehelle. Siitä pitää, mihin on tottunut."

"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas; "mutta hän kai on
myöskin oppinut kaupungissa paljon hyödyllistä ja hyvää, mikä voi
koitua kodille ratoksi?"

"Niin, luonnollisestikin, hän on", puuttui pappi puhumaan, ikäänkuin
peläten sanoneensa jotain, joka voisi alentaa tytärtä. "Nyt teidän
pitäisi kuulla hänen laulavan, herra ylioppilas, se onkin jotain muuta
kuin aikaisemmin. Nyt laulaa hän sekä Lucie Lammermoorin ja Trovatoren
ja kaikki Erik Böghin laulut."

"En epäile sitä", vastasi ylioppilas lyhyesti.

Ylioppilas tapasi Agneksen paluumatkalla, kuten pappi oli sanonut. Hän
tuli ylioppilasta vastaan, mutta kun hän huomasi ylioppilaan kauempana,
tekeytyi hän aivan niinkuin olisi unohtanut jotain, kääntyi ympäri ja
lähti astelemaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Ylioppilas
näki sen, otti pitempiä askeleita ja pian oli hän saavuttanut Agneksen.
Hänestä oli hauskaa nähdä, kuinka Agnes käyttäytyi, ja niinpä hän kulki
Agneksen rinnalla pitkän aikaa, mutta tien toisella puolella, eikä
puhunut sanaakaan.

Agnes tekeytyi aivan niinkuin hän ei olisi nähnyt ylioppilasta ja
varjosti päivänvarjollaan. Lopuksi tervehti hän. Agnes teki
kumarruksen, josta komeinkin kaupunkinainen olisi saattanut olla ylpeä.

"Vai niin, te olette siis palannut kotia", sanoi ylioppilas ja meni
hänen luokseen. "Te kai tunnette minut taasen, neiti?"

"Kylläpä niinkin", vastasi Agnes ja kumarsi taasen.

"Arvelenpa, että tuntui hyvältä taas tulla kotia", sanoi ylioppilas.

"Niin -- kyllä niin", vastasi Agnes ja aivan kuin peruutti niin sanan,
joka oli niin helppo sanoa.

"Saada nähdä taasen Mari, Halvar, Hopearisti ja ja Sinikko -- niin, ja
ennenkaikkea oma isänne."

"Niin, isää oli hauska nähdä", vastasi Agnes, ja ylioppilas luuli
näkevänsä vilauksen silmässä ja huomaavansa enemmän lämpöä äänessä,
"mutta suonette minulle anteeksi, herra ylioppilas", ja hän käänsi
hieman päivänvarjostintaan, "en ole talonpoikaistyttö enkä
palvelijatar."

"Hm", vastasi ylioppilas ja hymyili hieman; "te sanotte kai kuin
sananparsi, että tuorein kala maistaa paraimmalta. Ja luuletteko
tulevanne kaipaamaan takaisin kaupunkiin?"

"Niin, voitteko ehkä sanoa minulle, mitä täällä kotona tekisi?" kysyi
Agnes ja rypisti tyytymättömästi otsaansa.

"Samaa kysyin teiltä, neiti, viimeksi kun olitte täällä, ja silloin oli
tämä mielestänne luonnoton kysymys. Nyt voin vastata omilla
sanoillanne, voitte hoitaa taloutta."

"Vai niin, te luulette siis, että keittiö ja hella on paras meille.
Minusta on kuitenkin synti tehdä kyökkipiikaa työttömäksi."

"No, sittehän voitte aherrella pellolla."

"Niin, kiitos, mutta minä en ole enää niinkuin koulupoika."

"Vai niin, olihan kuitenkin teidän suurin huvinne entisaikoina laukata
pellolla. Eikö ollut niin?"

"Ennen, niin -- mutta ei nyt."

"Se on totta, minä unohdin, että siitä oli niin äärettömän kauan,
kokonainen vuosi! Ajatelkaa, mikä iäisyys!" Ja ylioppilas näytti
pilkalliselta, mutta vakavalta. "Mutta mitäs minä sanoin, neiti Agnes?
Muutaman vuoden kuluttua ette enää laukkaa pellolla. Enkö oikein
ennustanut?"

"Kunnioitan teidän ennustustaitoanne", vastasi Agnes ja löi
päivänvarjostimensa puolittain alas; "mutta te kai ette tahtone, että
minä ryömin kivien välissä talvipäivänä?"

"Talvipäivänä, ei."

"Niin ja mitäs minun on tehtävä koko pitkä talvi? Täällä ei ole
tanssiaisia, täällä ei ole teatteria, täällä ei ole konsertteja, täällä
ei ole kerrassaan mitään." Ja Agnes näytti aivan epätoivoiselta.

"Oh -- ehkäpä saatte lukea nyt, mihin teillä ei ollut aikaa ennen, ja
sitte voitte nukkua, pukeutua ja riisuutua, siihenhän kyllä kuluu
aikaa."

Agnes tekeytyi aivan kuin ei olisi kuullut viimeistä. "Niin,
kunpa vain olisi kirjoja", sanoi hän, "mutta täällä ei ole edes
lainakirjastoakaan."

"Kirjakokoelmani on käytettävänänne, jos haluatte", vastasi ylioppilas
ja kumarsi kohteliaasti.

"Kiitos -- mutta ne kai ovat pelkkiä oppineita kirjoja?"

"Aivan kuinka tahtoo, minulla on Walter Scott."

"Walter Scott? -- Niin, mutta hänellä on niin pitkiä ja ikäviä
johdantoja. Onko teillä Emilie Carlén?"

Ylioppilas säpsähti hieman, hän katseli Agnesta pitkän aikaa. "Luetteko
te Emilie Carlénia?" kysyi hän ihmeissään.

"Niin, miksi en?" vastasi Agnes ja koetti salata, että hän oli vähällä
punastua. "Mathilde sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."

"Niin kai lienee. Paul de Kock kirjoittaa myöskin hyviä romaaneja, eikö
niin? Sen kai sanoo Mathilde myöskin. Mutta että Te tahdotte seurata
virran mukana, Agnes-neiti, ja siten laverrella sen mukaan, mitä kaikki
muutkin sanovat?"

Ylioppilas katseli tarkastelevasti hymyillen Agnesta, mutta hän ei
vastannut mitään, vaan kulki vain purren alahuultaan. Sitten jatkoi
ylioppilas taasen:

"Niin, uskokaahan, että elämme omituista aikaa siinä suhteessa, neiti.
Älkää luulko, että Te olette yksin mielipiteinenne, ei, teillä on
kokonainen parvi kanssanne; niinpä Tanskassa saatte kuulla, että kunhan
vain osaa lyödä pöytään ja kirota, niin että jyrisee, huutavat he: 'Kas
siinäpä oikea norjalainen!' ja kun vain toisiaan pistää puukolla,
vierii tunturia alas, riippuu kahdesta sormesta yli pohjattoman kuilun,
kiipeää Aaretoldenin äkkijyrkkää vuorenrinnettä ja tekee muita
mahdottomia temppuja, niin heti toitotetaan: 'Tuopa oli aito
norjalaista!'"

Agnes ei nauranut, hän kulki äänettömänä ja äreänä ja tekeytyi aivan
niinkuin hän ei olisi mitään kuullut. Ylioppilasta huvitti nähdä kuinka
kauan Agnes osasi vaieta, mutta Agnes oli itsepäinen. Ylioppilaan
täytyi silloin taasen tuleen.

"No, teidän kai on mentävä vierailulle kaikkien lapsuudenystävienne
luokse", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että tapaatte ihmisiä, joiden
seurassa kannattaa olla."

"Voitteko mainita minulle jonkun?" vastasi Agnes loukkaantuneena.

"Oh -- ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas katseli
veitikkamaisesti Agnesta.

"Te -- niin -- mutta" --- Agnes oli hämillään.

"Mutta?" jatkoi ylioppilas veitikka silmässä ja tarkasteli häntä
tyynesti.

"Teitä" -- Agnes etsi sanoja -- "teitä näen niin harvoin", sanoa
tokaisi hän lopuksi, mutta ei uskaltanut katsoa ylioppilasta.

"Aivan kuinka tahdotte", vastasi ylioppilas, "tiedätte, missä minä olen
tavattavissa. Teen tavalliset kävelyretkeni nyt kuten ennenkin ja olen
kuullut, että tekin kävelette terveydeksenne."

Agnes ei vastannut.

"Tehän voitte myöskin keskustella ympäristön talonpoikien kanssa. Sehän
voi olla välisiä hauskaa."

"Talonpojat -- ei kiitos, minä saan kylliksi niistä kotona."

"Vai niin? Suuri Holberg sanoi kuitenkin, ettei hän koskaan puhunut
talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."

"Ehkäpä hän on sieltä oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Agnes
viisastelevasti.

"Vai on Holberg myöskin raaka? Mathilde kai sanoo siten, eikö niin?
Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki ranskalaiset huvinäytelmät, missä
leikitään avioliitolla ja kaikista pyhimmällä, mitä ihminen omaa, ne
eivät ole raakoja? Te olette omanneet kaupunkilaistapoja, osaatte
kaikki nämä lauseparret ulkoa, te menette jo leveän virran mukana. Mitä
tekevät nämä kaupungin sivistyneet ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat
ja tukahduttavat kaiken vakavan ajattelemisen kaksimielisiin
sukkeluuksiin, ja heidän suurin kunniansa on koettaa kilpailla hienon
ruuan laittamisessa. Mitä toimittavat nämä matelijat, jotka nuoleksivat
tomun maan mahtavien jaloista ja myövät sielunsa ja suunsa vain
saadaksensa paremmin nauttia vallassaolijoiden armonauringosta, jotka
ahmivat aamu- ja iltalehden korkeimpana elämänviisautena ja
korkeudestaan alentuvasti katselevat kaikkea, mikä hyörii heidän
jaloissaan. Oh, tunnen ne -- mutta missä on Jumala, missä on omatunto?
Katsokaa seurapiiriänne, neiti!"

Agnes oli pysähtynyt. Hän puri huultaan, niin että saattoi nähdä hänen
olevan suuttuneen.

"Kun te ette voi muuta kuin loukata, niin --" ja hän kääntyi
tukahduttaaksensa itkunsa.

Ylioppilas jatkoi.

"Anteeksi, Agnes-neiti -- en tarkoittanut siten ja jos olen loukannut
teitä --"

"Tänne poikkean minä", virkahti Agnes, kun he samassa olivat erään
oikotien luona, joka johti pappilaan. "Hyvästi!"

Samalla niiasi hän ylioppilaalle ja meni.

"Hm" -- sanoi ylioppilas -- ja katseli hänen jälkeensä -- "siinä hän
meni, ja hän oli suuttunut, sen kyllä helposti huomasi. Ehkäpä hän ei
olekkaan aivan täydellinen lapsi ja minä kun kohtelin häntä niinkuin
mitäkin pahankurista tytönletukkaa. Kannattaakohan todellakaan uhrata
aikaa enää häneen? Hän oli kuitenkin vielä lapsi monessa suhteessa,
helppo oli häntä kietoa kysymyksillä, helppo saattaa hämilleen, ja hän
lämpeni puhuessaan isänsä tapaamisesta. Hm -- seuraavalla kerralla on
minun käyttäydyttävä toisella tavalla. -- Hän ei nyt kuitenkaan ole
aivan niin narrimainen kuin Mari lörpötteli -- --."

"Häpeämätön ylioppilas!" ajatteli Agnes kotia palatessaan, vielä
vavisten harmista, "niin sietämättömän itserakas. Mutta viimeisen
kerran kuljen täällä tähän aikaan. Ja nyt kirjoitan Mathildelle tänä
iltana --."




Neljäs luku.

TAISTELUA.


Agnes piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos, milloin tiesi
tapaavansa ylioppilaan. Kuitenkin ajatteli Agnes usein häntä. Hän oli
sittenkin toisenlainen, jonkunverran enemmän kuin muut -- kuin muut --
niin, löytyikö täällä muita? Isä, joka oli syventynyt saarnoihinsa ja
köyhäinhoitoon? Maakauppias, joka myi kahvia ja tupakkaa? Kivistön
Olavi, joka antoi tyttäriensä soittaa pianoa ja joka alituisesti puhui
valkoisesta oriistaan? Voudin tyttäret, jotka vain ajattelivat
hanhenpoikiaan ja navettaa? -- Ei, sittenkin oli ylioppilas parempi.
Kun hän siten kulki yksin tiellä tai istui itsekseen huoneessaan,
tulivat hänen mieleensä entiset ja nykyiset ajat -- kaikki, mitä
ylioppilas oli sanonut, kuinka lapsekas hän oli ollut sillä kertaa. Hän
tunsi silloin niin omituisen tunteen sydämessään mutta ylioppilas oli
ollut niin häpeämätön -- aivan niinkuin Agnes ei olisi täysi-ikäinen,
aivan niinkuin hän aina olisi lapsi, jolla leikitään -- niin,
ylioppilas saattoi olla vakuutettu siitä, että Agnes ei enää koskaan
tulisi hänen tielleen, Agnes ei koskaan enää välittäisi hänestä --
Agnes ei koskaan enää katsoisi, tuleeko hän. Ja samassa katsoi hän,
tuleeko ylioppilas, vain voidaksensa poiketa tieltä, jos hän tulisi,
tietenkin. Ei, kunpa vain olisi voinut palata kaupunkiin, siellä oli
aivan toista!

Ylioppilas ei voinut ymmärtää, minne Agnes oli hävinnyt, mutta hän
epäili kuitenkin vähin, että Agnes tahtoi karttaa häntä. Eräänä päivänä
vangitsi ylioppilas hänet kuitenkin ja siihen olivat kirjat syynä. Hän
oli istunut ajatellen ajattelemistaan jotain, hän luki, löytämättä
lukemassaan mitään ajatusta, ja siten viivähti hän kirjan ääreen
istumaan kauemmin kuin hänen tapansa oli.

Agnes joutui aika lailla hämilleen, kun hän äkkiä näki ystävänsä
vieressään.

"Päivää, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas ja kohotti hattuaan, "miksi en
ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan? Oletteko vielä suuttunut minuun
siitä että olin hieman rohkea viimeksi? En tarkoittanut mitään pahaa
sillä, ja jos toivotte, pyydän mielelläni anteeksi. Harvoin pyydän
keneltäkään anteeksi", lisäsi hän hitaasti.

Agnes joutui aivan hämilleen; sillä hän puhui niin avomielisesti ja
kuitenkin niin arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki ne
vastaukset, jotka hänellä oli valmiina, siltä varalta että ylioppilas
seuraavalla kerralla olisi tunkeileva. Agnes vastasi vain, että hänellä
ei ollut syytä olla mistään suuttunut.

"Sitä parempi", vastasi ylioppilas, "uskallanpa sitte toivoa, että
minun seurani ei ole aivan vastenmielinen."

Agnes hämmästyi vieläkin enemmän, hän ei tietänyt mitä sanoa.

Ylioppilas alkoi puhua yhtä ja toista, ja kaikki mitä hän puhui oli
niin selvää ja niin varmaa. Hän ei koskaan takertunut sanoissaan, hän
ei koskaan joutunut hämilleen, ja kuitenkaan ei hän ollut kerskaileva
tai suurisanainen, vaan esitti kaikki niin tyynesti, rauhallisesti,
että Agnes pelkäsi häntä ja ei pelännyt. Agnes saattoi vastata vain sen
mikä oli välttämättömintä; muuten antoi hän ylioppilaan puhua, mutta
tarkasteli monesti häntä kunnioittavasti. Ylioppilas alkoi lopuksi
puhua kaupungista ja kaupunkielämästä; hän kysyi kuinka Agnes oli
kaupungissa viihtynyt, ja Agnes kertoi silloin näytelmistä ja
konserteista ja tanssiaisista siellä.

"Niin, eikö teistä ole ihanata tanssia?" kysyi ylioppilas yht'äkkiä.

Agnes katseli ihmeissään häneen -- hän puhui tanssista.

Ylioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:

"Tulla siten sävelten tuudittamaksi ja leijailla pois, tuntea vain
raikkaan ilman virtaavan vastaansa, rinnassa riemun tunne, ja sitte
vajota valon ja hehkuvan soiton mereen."

Agneksen katse kirkastui; hän yritti puhua, mutta ylioppilas ehätti
ennen. "Ja sitte teatterissa voida unohtaa kaiken kirjatomun ja
leipähuolet ja jokapäiväisen ahertamisen ja tulla kotia kuin
virkistävästä kylvystä johonkin puhtaaseen ja raikkaaseen ja suureen."

Agnes säpsähti, hänen silmänsä loistivat, ylioppilas oli loihtinut
esiin kaikki hänen rakkaat muistonsa.

"Niin teatteri!" -- huudahti Agnes, -- "ja uskokaapa, että meillä oli
hyvä paikka ensimäisessä aitiorivissä ja kauimpana toisella sivulla,
niin että saatoimme nähdä kaikki katselijat, ja se oli melkein yhtä
hauskaa kuin nähdä kappale."

"Vai niin?" vastasi ylioppilas.

"Niin, ja kaikki ne tanssiaiset, joissa minä olin! Ajatelkaa, kerran
olin huveissa viisi iltaa peräkkäin enkä tullut sieltä kertaakaan kotia
ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen --" Agnes nauroi muistellessaan
sitä.

"No olivatko viimeiset tanssiaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas
ja hymyili.

"Oh ei -- eipä muuta kuin että Lise Boyesen kaatui pitkin pituuttaan ja
Marie Petersen loukkaantui ja meni kotia, siksi että hän sai istua
kotiljongin ajan." Agnes pysähtyi äkkiä; sillä hän tuli katsoneeksi
ylioppilaaseen, ja hän näytti niin vakavalta aivan kuin hän olisi
miettinyt jotain.

"Mutta sanokaahan nyt minulle, Agnes-neiti", puuttui hän hitaasti
puhumaan, ja hän puhui tyynesti ja rauhallisesti, "kun te nyt tulitte
kotia kello 3 aamulla, saatoitteko silloin iloisin mielin kiittää
Jumalaa siitä illasta, jonka hän oli suonut teille?"

"Jumalaa?" -- toisti Agnes ihmeissään.

"Niin. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumalan täytyy olla
mukana sekä pienessä että suuressa. Mutta haluaisin vain kuulla,
osaisitteko vielä tanssia kuten lapsi. Täysikasvuiselle on vaikeata
tanssia kuten lapsi. Puvun täytyy sopia hyvin ja ensin täytyy katsoa
peilistä, ovatko kukkaset paikoillaan. Ken on siellä tänä iltana, ja
kenen kanssa on hänen tanssittava? Ja sitten kaikki tarkastelevat
silmäparit penkkiriveiltä; sitte täytyy myöskin heristää korvat
siepataksensa sanan sieltä ja sanan täältä; kiinnittää huomiota siihen,
miten hän oli pukeutunut ja miten hän oli pukeutunut, minkälainen muoti
on, ken on sorein y.m.; oh, on olemassa tuhat pikkuseikkaa, ja kaikesta
täytyy voida kertoa seuraavana päivänä, kun ystävättäret tulevat. Niin,
ettekö ole yhtä mieltä minun kanssani siinä, Agnes-neiti?"

Agnes seisoi varsin epäröivänä puolittain hymyillen, puolittain
hämillään. Hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että häntä puhuteltiin
sillä tavalla, eikä hän myöskään voinut vastata kieltävästi siihen,
sillä olihan hän juuri puhunut kahdesta kaupunkituttavastaan.

"En ole niin erityisen tarkoin ajatellut asiaa", vastasi hän vain,
"mutta kaupungissa eivät siten puhuneet tanssiaisista."

"Ehkäpä myöskin olen liian ankara", puuttui ylioppilas taasen puhumaan,
"mutta ajatelkaa nyt vain näitä viittä iltaa perätysten ja kello
kolmeen aamulla! Onko tämä lepoa, jota tanssin pitäisi olla, onko tämä
kaunista? Ajatelkaa, miltä nuoret tytöt näyttävät tanssiaisyön jälkeen
kello kolme aamulla! Yhden harsopuku rikkirevittynä, riippuen rääsyinä
hänen ympärillään, vannehame ehkä rikki, kukat tukassa kuihtuneina ja
hajallaan, eloisat silmät väsyneinä ja unisina, punertavat, terveet
kasvot kalpeina ja hervottomina. Tämän kuvan aurinko saa nähdä, kun se
tirkistää ikkunasta aamulla, herättääkseen työhön ja uuteen elämään. Ei
pois, kotia, kun valokruunu vielä valaisee täydessä loistossaan, kun
ilo vielä meissä väräjää, kun soiton sävelet vielä hivelevät korviamme
puhtaina, kun kaikki, minkä näkee, on tuoretta ja kaunista, -- silloin
ottaa mukaansa ehyen ja kauniin kuvan, jota voi ajatella ilolla."

"Mutta ken voi jättää tanssiaiset, kun ilo on ylimmillään?" sanoi
Agnes.

"Minä voin tehdä sen, ja te voitte sen myöskin, jos tahdotte, jollette
vain mieluummin tahdo nähdä kuinka tapa ahmaisee kaiken kauniin ja
kuinka kaikki päättyy -- haukottelemiseen."

Kun Agnes ei vastannut, jatkoi ylioppilas:

"Nyt näytän teille kaksi kuvaa, jotka ehkä saatte tuntea
uudestaan. Toisella puolella on kalpea, väsyksiin asti tanssinut
kaupunkilaisnainen, joka istuu, yskii ja maistelee viinilasia, ja
toisella puolella nuori kirkaskatseinen, punaposkinen tyttö maalla,
joka nousee vuoteeltaan auringon sarastaessa ja laulaa kuin leivonen
koko päivän. Minkä valitsette te ja mihin te kirjoitatte nimenne?"

Agnes katseli alas eteensä; sillä hänen täytyi ajatella itseään, ja hän
tiesi, että ylioppilas tarkoitti häntä. Kun hän vaikeni, jatkoi
ylioppilas:

"Älkää luulkokaan, että minä tahdon tuomita ketään, Agnes-neiti, mutta
kun te katselette maaseutua kaupunkilaissilmillä, niin sallikaa minun
myöskin katsoa kaupunkia maalaissilmillä. On olemassa vielä jotain,
josta tahtoisin saada selvyyttä; kun kerta kaikkiaan olen alottanut
luennoida, on minun myöskin jatkettava -- mistä juttelittekaan
kaupungissa, neiti?"

"Sitä ei ole todellakaan helppo muistaa", vastasi Agnes hymyillen.

"Oliko niin paljon?" -- ja ylioppilas nauroi veitikkamaisesti -- "niin,
niin, kun ette tahdo sanoa sitä, on kai minun ryhdyttävä arvailemaan.
Kun alussa tulitte, olitte kaino, ettekä vastanneet muuta kuin 'niin'
ja 'ei' -- vai mitä?"

Agnes kohotti ihmetellen päätään.

"Vai mitä?" toisti ylioppilas, "tietäkääpä, että olen ennustaja, ja
hyvä ennustaja, voinpa sanoa enemmän. Olette puhunut kodistanne,
tavoista täällä maalla ja -- olette puhunut minusta, Agnes-neiti."
Ylioppilas katseli tutkivasti häntä silmään, ja veret nousivat Agneksen
poskille.

"Kuinka voitte tietää sen?" änkytti hän hämillään.

"Jumalan kiitos, hän on lapsi vielä", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja
hänen kasvonpiirteensä saivat iloisemman ilmeen.

"Niin, ennustaja katsokaapas, ennustaja. Tiedänpä vielä enemmänkin,
Agnes-neiti, tiedänpä, mitä olette sanonut minusta."

Agnes loi katseensa alas ja katseli maahan.

"Olette sanonut jotenkin seuraavaa: Voitte luulla, että on monta
omituista olentoa kotona. Meillä on oluenpanija, joka on paksu kuin
tynnyri, hän on ensimäinen kavaljeeri, ja sitten meillä on eräs, joka
kutsuu itseään ylioppilaaksi; hän näyttää, aivan kuin suurilla
kirjasimilla painetulta kirjalta." --

"Sitä en ole koskaan sanonut", keskeytti Agnes äkkiä ja katsoi
ylioppilasta vakavasti silmiin.

"Vaikk'eivät sanat olleetkaan samat, oli ajatus kuitenkin sama",
vastasi ylioppilas ja nauroi. -- "No -- sitten olette puhunut
lukkarista, kun hän sanoo amen kuorinovessa, ja sitten isästänne ja
hänen suurista, vuoratuista saappaistaan. Te tunnette kyllä vanhan
laulun maalaispapista, sitä lauletaan sangen usein kaupungissa, ja te
olette ollut mukana, Agnes-neiti, eikö niin? Teillekin on naurettu, kun
juorusitte kenties yhtä ja toista täältä; te kuuntelitte myöskin
keikareiden tyhjiä sukkeluuksia ja sillä aikaa istui ehkä isänne,
maalaispappi, ajatellen rakasta tytärtään ja pyysi Jumalaa suojelemaan
häntä."

Agnes ei kohottanut päätään, mutta hän ei voinut salata kahta kyyneltä,
jotka putosivat alas maahan.

"Anteeksi", kuiskasi hän.

"Teillä ei ole minulta mitään anteeksi pyydettävää", vastasi
ylioppilas. "Minun on pikemminkin kiitettävä, sillä olette ottanut
sanani vakavasti, ettekä ole suuttunut minuun. Nyt älkää minun
sanoistani tehkö sitä johtopäätöstä, että minä millään tavoin
halveksisin kaikkea sellaista huvia; mutta on ero käytön ja
väärinkäytön välillä, ja minä pidän aina kaunista edessäni peilinä.
Niin, nyt en enää enemmältä vaivaa teitä, nyt on teillä todellakin
syytä sanoa, että olen pitänyt teille luennon tänään. Milloin pidämme
seuraavan? Niin, niin, hyvästi, hyvästi, suuret kiitokset seurasta!"

Agnes kulki sangen hitaasti, kun hän palasi kotia sinä päivänä. Hän ei
tietänyt, mikä se oli, mutta hänen sisimmässään kuului ääni, jota hän
ei voinut ymmärtää, tukahduttaa, hänestä tuntui siltä, että hän ei
voinut ajatella selvästi. Ja kun hän katseli puita, valkeata,
ystävällistä aitausta puutarhan ympärillä, pappilaa viheriäisine
ikkunalautoineen, oli aivan kuin ne olisivat seisoneet niin vakavina,
niin uhkaavina. Ja isän katseessa, eikö siinä ollut jotain tuomitsevaa,
vaikkakin hän oli hyvä ja ystävällinen, taputteli Agnesta poskelle ja
suuteli häntä, hänen tullessaan sisään. Agnes meni huoneeseensa,
hänellä oli niin kova halu itkeä, mutta hän ei voinut. Hän istuutui
tuolille aivan akkunan viereen, asetti kyynäspäät akkunalautoja vasten,
nojasi päätään käteensä ja katseli ulos. Hän ei nähnyt mitään,
vaikkakin katse koko ajan oli kiintynyt yhteen kohtaan. Jos olisit
kysynyt häneltä, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "En tiedä
sitä." Ehkäpä hän ei myöskään tietänyt, miksi hän suuntasi askeleensa
kirjakaapin luokse ja miksi hän jäi seisomaan sinne ja tarkastelemaan
kirjoja. Hän katseli hienoja, aistikkaita loistositeisiä kirjoja; ne
hän oli tuonut mukanaan kaupungista ja hän hyväili niitä kädellään,
mutta hän ei ottanut niistä yhtään. Lopuksi löysi hän pienen, tomuisen
kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän hän otti ja meni
pöydän luo. Hänen katseensa kiintyi ensimäiseen lehteen, jolle oli
painettuna: "Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin
valossa." Hän ei itsekään tietänyt, kuinka kauan hän oli siten istunut,
mutta sitte kolkutti joku ovelle ja huoneeseen astui hänen vanha, hyvä
ystävänsä entisajalta, Halvar, kirje kädessä.

"Tässä on kirje neidille", sanoi hän ja jäi seisomaan kunnioittavasti
hattu kädessä ovelle. "Kirje!" huudahti Agnes, aivankuin unesta
havahtuneena, kavahti pystyyn ja riensi hänen luokseen. "Mathildelta!"
huudahti hän taasen iloisesti. Hän juoksi tuolin luo aarteineen,
repäisi kirjeen auki -- siinä oli monta, monta arkkia -- hän levitti ne
-- kirja oli tiellä, hän heitti sen syrjään ja luki:

    "Oma rakas sydänkäpyni!

    Uskoppa, että he kyselevät sinua, isä, äiti, Fredrik, Erik-setä
    ja he kaikki, eikä suinkaan vähimmän hän, tiedäthän. Hyi, Agnes,
    että saatoitkin olla niin häijy ja kovasydäminen ja matkustaa
    pois juuri silloin, kun näit hänen olevan niin hurmaantuneen.
    Nyt näyttää hän niin nololta ja masentuneelta, poika parka. Hän
    ei enää kulje niin jäykkänä ja suorana ohi ikkunaimme ja hän
    tervehtii lempeästi kuin sulava voipalanen ja nousee varpailleen
    aivan kuin hänellä olisi kummia jalkapohjissaan; ei, nytpä hän on
    päässyt entiselle tolalleen, niin, onpa hän taasen alkanut purra
    tupakkaa. Siitäpä näet, että olet herättänyt kaupunkilaisten
    huomiota Ja hän kyselee niin uutteraan aina, mielettömyyteen
    asti, olenko kuullut jotain sinusta. Saan nyt aina tanssia hänen
    kanssaan sillä perusteella. Sitten kysyy hän sinua, lämpenee
    tietysti ja huutaa ääneen, ettei yhtään tanssisalissa olevaa
    tyttöä voi verrata sinuun, ja kun minä sitte sanon: 'Kiitos
    kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'Teitä
    lukuunottamatta, neiti.' Mutta oluenloppu tynnyreissä on laihaa,
    kuten he sanovat maalla, mistä sinä olet kotoisin. Mutta
    tunnetko tohtori N:n? Usko pois, hän on verraton. Hänen piti
    tanssia täällä eilen, mutta hänen oli aivan mahdotonta päästä
    tahtiin ja siksi kiiti hän pitkin lattiaa potkien ja huitoen
    jaloillaan -- oh, hän oli verraton. Ja ajatteleppa kuinka
    hävytöntä, hän polki rikki minun uuden pukuni. Se pitäisi sinun
    nähdä, Agnes! Puku on merenvihreä ja siihen on hienoimmasta
    silkistä tehty keltaiset reunat. Äiti antoi puoli taalaria
    kyynärästä ja kaikki tulivat kysymään minulta, mistä se oli
    ostettu. Joka sunnuntai on soittoa torilla; siellä pitäisi sinun
    olla Agnes; siellä on paljon sellaisia, jotka etsivät sinua, ja
    nyt on tullut lisää viisi uutta luutnanttia, ja eräs, jonka nimi
    on luutnantti Poulsen, on vasta pulska poika! Ylioppilas Hansen
    on mennyt kihloihin Susanne Stephensin kanssa, ja nyt he eivät
    tee muuta kuin katselevat toisiaan ja koettavat astua tasajalkaa
    kulkiessaan käsikoukussa. Ja hiljaa, Agnes -- äläpä hiisku siitä
    mitään; sillä lupasin olla puhumatta siitä kellekkään; mutta
    kuulin sen Miinalta, joka taasen vuorostaan oli kuullut sen
    kauppias Johansenin vaimon sisarelta, että Fredrik on aikeissa
    mennä kihloihin. Hän oli pyytänyt Lotte Sylviuksen kolme kertaa
    kanssaan tanssiin eräässä kotiljongissa, ja torstaina kulki
    hän hänen jälessään, kun Lotte tuli ompelukoulusta. Kuinkas
    sinun asiasi muuten luistavat, Agnes? Mielisteleekö ylioppilas
    sinua vielä kuten entisaikaan ja lainaa sinulle siveellisiä ja
    ikäviä kirjoja? Olen näkevinäni sinut juhlallisena kuten vanhan
    neidin kulkevan hänen rinnallaan ja kuuntelevan niitä viisauden
    sanoja, jotka virtaavat hänen kunnianarvoisilta huuliltaan,
    Sinä olet kai muuttunut rukouskirjaksi, ennenkuin palaat tänne
    kaupunkiin. Oh ei, sitähän en tarkoita, ymmärräthän sen; minä
    vain lasken leikkiä kanssasi, siksi että olet minun pieni rakas
    karitsani. Ja sinun täytyy tulla kaupunkiin takaisin, Agnes, en
    voi ymmärtää, että sinä voit kestää siellä maalla. Nytpä saamme
    tänne lauluseurueen, ratsuopettajan, tanskalaisia näyttelijöitä
    ja paljon muuta. Olipa hyvä, että tanskalaisetkin kerran tulivat,
    sillä muut näyttelevät vain sellaisia vakavia, ikäviä kappaleita,
    joiden aikana voisi nukahtaa; mutta nyt saamme Orpheuksen ja Erik
    Böghin pikkukappaleita. Ajattele Orpheus! eikö ollut hauskaa sinä
    iltana, Agnes, ja samana iltana ylioppilas Krebs saattoi meidät
    kotia, muistatkos sen?"

Siinä oli paljon enemmän, ja Agnes luki sen kaiken ahmimalla. Kaupunki
kaikkine muistoineen, kaikkine huveineen ja iloineen, kaikkine
hyväätekevine ja hurmaavine sanoineen loihdittiin hänen eteensä ja
seisoi siinä aivan kuin ilakoiden. Hän nousi tuoliltaan, hän nauroi,
hän lauloi. Sitte hän juoksi hakemaan kirjoitusneuvojaan, otti paperia
esiin ja istuutui heti kirjoittamaan vastausta. Hän oli lämmennyt
saamastaan kirjeestä, käsi luisti reippaasti ja sanat putoilivat
itsestään. Mutta kirjeessä oli seuraavaa:

    "Rakas Mathilde!

    Etpä voi uskoa, kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Kulin
    täällä niin murheellisena ja raskasmielisenä; enpä tiedä
    oikein miksi, mutta kaipasin rohkaisevaa sanaa, ja niinpä se
    tuli. Olit reipas ja rakastettava kuten aina, ja karkoitit
    kaikki sairaat ajatukset pois, ja nyt olen taas niin kevyt ja
    iloinen. Alakuloisuus on aivan kuin poispyyhitty, ja minun
    täytyy kirjoittaa sinulle ja kiittää sinua. Luulenpa, että tuo
    ylioppilas tekee minut synkäksi. Hän melkein vainoaa minua; en
    koskaan saa kulkea rauhassa häneltä. Enpä voi myöskään käskeä
    hänen menemään matkoihinsa, kuten olet opettanut minulle; sillä
    hän ottaa niin omituisella tavalla, etten voi tehdä sitä. Hän on
    myöskin lähentelevä ja nenäkäs. Hän tahtoo sekaantua kaikkeen.
    Sitten kohottaa hän sormensa ja saarnaa, että voisit melkein
    kadottaa järkesi. Uh, Mathilde! täällä on niin ikävää, ja minä
    pelkään talvea. Täällä ei ole yhtä ihmistä jonka kanssa puhua, ei
    katuja, ei ihmisiä, joita voisi katsoa, vain pala vihreää maata.
    Olen myöskin aikeissa pyytää isältä, että hän antaisi minun
    matkustaa kaupunkiin takaisin, mutta hän sanoo vain: 'en voi,
    rakas lapseni', aivan niinkuin siinä olisi mitään järkeä. Mutta
    kiusaanpa häntä vielä vähän, niin hän kai taipuu." -- --

Kun Agnes oli valmis, oli asettanut kirjeen kuoreen ja tullut ovelle,
pysähtyi hän hieman, käänsi sitä muutaman kerran kädessään, mutta
sitten teki hän nopean päätöksen ja juoksi alas pyytääksensä Halvarin
viemään sen postiin.

Ylioppilas oli joutunut tappiolle.




Viides luku.

UUSIA TAISTELUJA. APUJOUKOT SAAPUVAT.


Ylioppilas oli iloinnut siitä, että hän jo puolittain oli voitolla, ja
sitte saikin hän nähdä, että hän oli erehtynyt. Hän oli puolittain
uskonut, että Agnes etsisi häntä, kysyisi häneltä yhtä ja toista,
luottaisi häneen. Hän luotti niihin kyyneliin, joita oli nähnyt, siihen
"anteeksipyyntöön", jonka Agnes oli lausunut, -- mutta ei. Hän ei enää
koskaan nähnyt Agnesta tiellä. Jos hän meni ulos aamulla, ei hän ollut
siellä; jos hän meni ulos päivällisen aikaan, ei hän ollut siellä; jos
hän meni ulos illalla, ei hän ollut siellä. Ja kuitenkin hän tiesi,
että Agnes oli kotona; kuitenkin hän tiesi, että Agnes joka päivä meni
ulos kävelemään. Hän ymmärsi heti, mitä tämä kaikki merkitsi, ja hän
tuli alakuloiseksi. Oliko Agneksen sydän niin pieni, että hän saattoi
löytää viihdytystä tyhjyydessä, vai oliko hän vielä niin kehittymätön,
ettei sitä edes itse huomannut.

Mutta miksi tuli ylioppilas alakuloiseksi? Hänhän saattoi vain
karkoittaa hänet ajatuksistaan; hän oli kirjoittanut ystävälleen, että
hän ei välittänyt Agneksesta enempää; hän tahtoi vain tehdä pienen
kokeen hänen suhteensa. Miksi löi hän sitte kirjansa kiinni, ennenkuin
hän vielä oli valmis, vain siksi että oli se kellonlyömä, jolloin Agnes
tapasi mennä kävelemään? Miksi katseli hän ympärilleen ollessaan
kävelemässä, nähdäkseen olisiko Agnes siellä tai tulisiko hän pian?
Olisiko ehkä se raikkaaseen lapsensieluun kohdistunut myötätunto, josta
hän oli kirjoittanut ystävälleen, ollutkin ehkä voimakkaampi kuin mitä
hän itse tahtoi myöntää? Olisiko ehkä ollut mahdollista, että Agnes,
sellaisena kuin hän nyt esiintyi ylioppilaalle, olisi perinyt jotain
tästä myötätunnosta? Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja,
jotka hän oli valinnut mielipaikoikseen, siksi että hänestä näytti
niissä olevan niin erinomaisen kaunista. Ne olivat jonkunverran
syrjässä valtamaantieltä, jotenka hän meni vain muutaman kerran
vuodessa sinne. Eräänä iltapäivänä, kun sää oli tyyni ja kirkas, päätti
hän mennä yhteen tällaiseen paikkaan ihaillakseen kaunista näköalaa,
ennenkuin puitten lehdet karisivat.

Matkalla sinne poikkesi hän eräälle kummulle, mistä hän saattoi nähdä
järven kaukaa häämöittävän. Istuessaan siellä hän kuuli yht'äkkiä
rapisevan alhaalla kuivissa lehdissä, ja kukapa muu siellä olisi ollut
jollei Agnes päivänvarjostimineen. Aluksi ylioppilas säpsähti, sitte
hän nousi ja meni alas. Agnes näki ylioppilaan, hän tuli äkkiä aivan
hehkuvan punaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti. Ylioppilas näki sen, jäi
hetkeksi seisomaan epäröiden, mutta sitte hän meni Agneksen luo.

"Miksi pelkäätte minua, Agnes-neiti?" kysyi ylioppilas avomielisesti ja
katseli häntä suoraan silmiin.

"Minäkö pelkäisin?" vastasi Agnes ja koetti hymyillä.

"Niin -- te. Vai luuletteko ehkä, etten ole huomannut teidän koettavan
karttaa minua? Luuletteko ehkä, etten huomaa teidän kasvoistanne
puhuvani totta: teitä ei miellytä minun seurani; se painostaa teitä;
luulette minun katsovan teihin ylhäältä kuten lapseen; arvelette minun
kulkevan täällä niinkuin minkäkin koulumestarin saarnaamassa. Jos olen
sitä joskus tehnyt, pyydän anteeksi, ja voimme silloin erota. Minulle
se käy raskaaksi -- sanon sen suoraan -- siksi että olen kiintynyt
teihin, kuten johonkin raikkaaseen, kuten kirkkaaseen lähteeseen
lämpimänä päivänä, kun on väsynyt. Mutta tästä lähtien on vanha tie
oleva vapaa. En tahdo enää puhutella teitä, en pysähdyttää teitä,
voimme vain tervehtiä toisiamme kaikessa ystävyydessä. Mutta sen olisin
kohtuudella toivonut, että olisitte sanonut sen minulle suoraan, niin
en olisi varmastikaan teitä niin usein vaivannut."

Agnes katsoi ylioppilasta, hän puhui niin lämpimästi, silmät olivat
niin suuret ja syvät, hänen äänessään oli niin syvä sointu.

Oikeastaan hän nyt vasta ensikerran katsoikin ylioppilasta tarkemmin,
eikä hän ollutkaan lainkaan ruma. Kasvot olivat miettivät ja
avomieliset. Hänellä ei myöskään ollut mitään viisastelevata ylpeätä
piirrettä huulen ympärillä; Agneksesta ylioppilas näytti melkein yhtä
nuorelta kuin hän itsekin, ja kuitenkin siten, että hänen piti
kunnioittaa ylioppilasta. Ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen
kaikessa käytöksessään ja paljon arvokkaampi ja luottamusta
herättävämpi kuin kaupunginherrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja
Agnes oli puhunut pahaa ylioppilaasta selän takana -- hän oli myöskin
ajatellut sitä näinä viikkoina, kun hän kulki yksin -- mutta tämäkö oli
vanha ylioppilas? Tämäkö oli sama ylioppilas, joka kulki niin synkkänä,
ei katsonut oikealle ei vasemmalle, eikä puhunut kenenkään kanssa?
Lämpenikö hän vain kaipauksesta oppia tuntemaan hänen sielunsa? Tai
luuliko ylioppilas Agneksesta vielä voivan tulla sen liinan, jolle hän
maalaisi uneksimansa naiskuvan?

Agnes ei vastannut mitään, ja ylioppilas seisoi epäröiden, mitä hänen
olisi tehtävä.

"Niin" -- puuttui hän vihdoin puhumaan, "olin ajatellut mennä tätä
tietä, mutta jos neiti haluaa mennä sitä, tahdon heti palata."

"Ei, miksi niin?" vastasi Agnes hyvin kainosti "Ettekö te tahdo seurata
minua?"

"Kyllä mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta,
"mutta silloin ette saa syyttää minua, jos tulette katuneeksi
hyväntahtoisuuttanne."

He kulkivat nyt hetken vieretysten, puhumatta mitään. Vihdoin kysyi
ylioppilas:

"Oletteko äskettäin kuullut mitään kaupungista, Agnes-neiti?"

"Kyllä."

"Ja kaikki ystävänne voivat hyvin?"

"Kyllä, kiitos!"

"Se ilahuttaa minua", sanoi ylioppilas, "aina on hauskaa kuulla hyviä
uutisia niistä, joista pitää."

Tokkopa häntä ilahuttaisi, jos hän tietäisi, mitä kirjoitin viimeksi,
ajatteli Agnes itsekseen, ja omatunto nuhteli häntä. Taasen syntyi
äänettömyys.

"Niin -- mihin menette nyt, neiti?" puuttui ylioppilas puhumaan.

"Enpä tiedä -- kaippa kappaleen matkaa eteenpäin", vastasi Agnes.

"Jos olette yhtä mieltä minun kanssani, niin menemme katsomaan
verratonta näköalaa. Niin, olette kai nähnyt sen ennen, tuolla ylimpänä
olevien talojen kohdalla."

"Kunhan se vain ei ole liian kaukana", vastasi Agnes.

"Oh ei, voitte luottaa minuun, jos väsytte; ja nytpä saatte nähdä,
että maassa on ihania maisemia. Oletteko matkustellut maassamme,
Agnes-neiti?"

"En yhtään."

"Ja useimmat muut eivät varmaankaan ole matkustaneet enemmän; mutta
eikö ole merkillistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa,
matkaavat vaikkapa Indiaan tahi Kiinaan asti, mutta he tuntevat vähän
tai ei ollenkaan omaa maataan? Ja tiedän kuitenkin, etten vielä ole
löytänyt maata niin ihanaa kuin Norja."

"Oletteko matkustellut paljon täällä?" kysyi Agnes.

"Minäkö? Voinpa melkein sanoa pienestä pojanpalleroisesta asti. Monet
kerrat olen retkeillyt reppu selässä Voldersissa, Hallingdalenissa,
Gudbrandsdalenissa, Romsdalenissa, Thelemarkissa, Bergenin
hiippakunnassa. Enkä koskaan tiedä olleeni niin hilpeän iloinen kuin
matkatessani yli tunturin vaarojen, kaikki surut syrjään sysättyinä,
toivorikkain mielin ja uusia maisemia edessäni; enkä koskaan tiedä
ruuan maistuneen niin hyvältä kuin heittäytyessäni paimenpojan ja
lampaiden viereen ruskealle kanervikolle. Ulkomaalla kai saa nähdä
paljon kaunista ja mieltäkiinnittävää, mutta harvoin mitään niin
suurta, niin kunnioitustaherättävää kuin täällä kotona. Italia on ilon
ja naurun, tanssin ja riemuitsevan laulun maa, mutta Norja voi
kasvattaa miehekkäitä ajatuksia, syviä tunteita ja suuria tekoja,
Norjalla on torvensa ja hallingeninsa, -- Italialla tamburiininsa ja
saltarellinsä." [Hallingen ja Saltarelli = kansantansseja.]

Agnes katseli häntä ja ylioppilas jatkoi:

"Kummastelette ehkä, että minä, vanha kirjatoukka, puhun täten. Mutta
voinpa, totta puhuen, sanoa teille, neitiseni, että välistä keväällä,
kun ilma lämpenee, alkaa jalkojani polttaa pois pääseminen. Ja silloin
herää minussa voimakas halu kiivetä ylös tunturinvaaralle, halu, jota
tuskin voin vastustaa -- mutta -- minä olen jo vanhentunut, jalat ovat
jäykistyneet, ruumiini on kömpelö ja niinpä pysynkin siivosti kotona.
Eikö ole merkillinen, neiti, luonnon valta ihmiseen? Talvella, kun
luonto on pukeutunut valkoiseen vaippaan, vetäytyy aivan kuin
kuoreensa, istuutuu räiskyvän takkavalkean ja lampun ääreen sekä
sulkeutuu kodikkaaseen huoneeseen. Keväällä, kun kaikki lehdensilmukat
puhkeavat, virkoaa meissä uusi elämä iloineen ja valoisine toiveineen;
tupa tulee silloin meille ahtaaksi. Kesällä, kun kaikki kehittyy
täyteen kukoistukseensa, laajenee myöskin sydämemme kiitolliseen iloon;
ja kun tulee syksy, sade vihmoo ja puista viimeiset toiveet varisevat
kuihtuneissa lehdissä, silloin myöskin sydämemme tulee niin omituisen
kaihomieliseksi; tulee hiljaiseksi ja miettiväksi ja kaihoaa jotakin,
josta ei oikein tiedä, mitä se on."

He pysähtyivät hetkiseksi ja katselivat ympärilleen, sitte kulkivat he
ääneti edelleen.

"Nyt olemme siellä pian", sanoi ylioppilas, "tuolla ylhäällä vaaralla
se on; ettekö ole koskaan ollut siellä?"

"En, en koskaan!"

"Siinä näette, te syrjäytätte sen, mitä teillä on, ja kaipaatte sitä,
mitä teillä ei ole. Nyt saatte vain nähdä, että maa on kauniimpi kuin
luulettekaan."

He menivät ylös kukkulalle, ja ylioppilas levitti vaippansa, niin että
Agnes saattoi istuutua.

"Täällä ette saa olla vaatelias, neiti; te saatte tyytyä maahan ja
vaatepalaan, tällaiseen penkkiin", sanoi ylioppilas ja asetteli hieman
vaippaa.

Agnes kiitti, istuutui ja katseli näköalaa, ylioppilas seisoi vieressä.

"No, mitäs sanotte?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Kyllä on kaunista, ihanaa", sanoi Agnes, eikä voinut luoda pois
katsettaan.

"Niin, eikö olekin; katsokaapa tuota tunturiputousta, joka kohisee
tuolla kauempana niin voimakkaana ja niin nuorekkaan väkevänä ja
ylpeänä, noita leveitä tunturiharjanteita, jotka ympäröivät laaksoa,
seisten niin uskollisina ja tyyninä kuten täysikasvuiset, ajattelevat
miehet; laaksonpohja niittyineen ja taloineen, joka lepää niin
rauhallisesti ja turvallisesti tunturin juurella, aivan kuin ajatellen:
täällä ei ole hätää mitään niin kauan kuin nämä ovat vartijoina. Ja
virta tuolla! Katsokaapa kuinka se ryöppyää tuolla halkinotkon,
katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se
kohisee tuolla allamme. Eikö se aivan kuin kerro meille kokonaista
elämäntarinaa? Oivallatteko tämän tarinan sisällön?"

"Enpä oikein tiedä, mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin minä
kuuntelen", sanoi Agnes. "Mutta anteeksi en ole lainkaan huomannut,
että seisotte. Ja tässä istun minä teidän vaipallanne! Ettekö tahdo
istua?"

Ylioppilas kiitti, ja nyt he istuivat vieretysten hänen viitallaan.

"Nyt saatte kuulla elämäntarinan, jonka joki on kertonut minulle monet
kerrat", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä autioilla, aavoilla
lakeuksilla, missä leveät valkoselkäiset jäätiköt lepäävät, missä
vuorenhuiput pistävät esiin lumimerestä, minne ihmiset harvoin tulevat
ja missä vain peikot leikkivät ja heittelevät lumivyöryjä kuten
lumipalloja alas laaksoon, missä ihminen tuntee olevansa niin pieni ja
kurja, että hän pyrkii eteenpäin pienen matelijan tavoin ryömien ja
toivoo pian olevansa taasen laaksossa -- siellä on joki syntynyt. Se on
imenyt voimakkaita rintoja, se on nähnyt voimakkaita näkyjä, se on
hengittänyt raikasta ilmaa. Siksi kun kevät saapuu ja aurinko paahtaa,
niin että nuo vanhat lumiukot siellä ylhäällä hikoilevat ja vesi
juoksee virtanaan pitkin tukkaa ja partaa, silloin tulee pienokainen
kärsimättömäksi. Se pyrkii ulos, saadakseen nähdä ympärilleen, ja
silloin eivät he enää voi pidättää sitä. Eräänä päivänä hiipii se pois,
kyykistyy ensin katsellakseen syvyyteen uskaltaisiko se edetä, astuu
sitte varovasti askel askeleelta alaspäin ja tunkee kantapäät lumeen.
Mutta tätä menoa se ei kauan siedä, yht'äkkiä se heittäytyy riehakasti
nauraen kosken niskaan ja nyt kiidetään huimaa vauhtia alas laakson
pohjalle valtavalla pauhulla ja ryskeellä, niin että vaahto kohisee
ympärillä. Se nauraa hohottaa, hyppii, piehtaroi edelleen, piiskaa
tiellä olevia kiviä, ilakoi uoman reunalla kasvavien puiden ja
pensaiden kanssa. Mutta pian jalka väsähtää, ja tie tulee hankalammaksi
kulkea, kivet repivät sen vaatteita ja pensaat pieksävät kasvoihin.
Silloin se pelästyy ja alkaa itkeä; takaisin se ei voi palata, sen
täytyy eteenpäin, vain eteenpäin, ja niinpä kiidetään huimaa vauhtia
yli tukkien, kivien ja mättäiden. Mutta tie pitkistyy ja mutkistuu, ja
päämäärä on aina vain kaukana; silloin se äkkiä tulee vakavaksi ja
hiljaiseksi. Se pysähtyy, lepää ja miettii. Ja nyt se ei enää juokse
kivien välissä vallattomasti hypellen, vaan se virtaa hiljaisesti ja
kärsivällisesti; se ei enää leiki pensaiden ja lehtien kanssa, vaan
virtaa tyynesti ja pyytää nöyrästi lupaa saada tilaa, kunnes se vihdoin
näkee leveän vuonon, aavan meren; iloisena se silloin laajenee,
ojentelee käsiään sitä kohden ja paneutuu maata uskollisen ystävänsä
rinnalle. -- Sellainen on virran tarina ja sellainen on myöskin
ihmiselämä, Agnes-neiti. Ensin alkaa se voimakkaassa ja suuressa sadun
maailmassa, sitten orastaa ajatus jostakin muusta, jostakin
tuntemattomasta, ja silloin tahtoo vain ulos maailmaan, maailmaan;
täyttä laukkaa silloin kiidetään eteenpäin leikkien, tanssien ja
ilakoiden, kunnes tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, kivien
särmät haavoittavat, ja pensaat repivät. Silloin pelästyy, mutta äiti
on kaukana; silloin katkeroituu ja tahtoo uhmailla vastaan, mutta
taival tulee liian pitkäksi; itkee itkemistään, kunnes mieli heltyy,
mutta silloin onkin varttunut; silloin vaeltaa yksinäistä elämäntietään
nöyränä ja tyynenä, väistää kiviä ja halajaa vain voida uinahtaa
jossakin suuressa, joka voi sulkea meidät kokonaan helmaansa, joka voi
tukea meitä voimakkailla käsillään. Ja silloin avautuu näkymätön, jossa
valo asuu; päämäärä on saavutettu ja iloisena heittäytyy sielu Jumalan
isän syliin, missä ainoa lepo on löydettävissä."

Ylioppilas puhui sellaisella lämmöllä, aivan kuin hän olisi paljastanut
sydämensä sisimmät ajatukset, ja Agnes kuunteli; hänet valtasivat
kokonaan väririkas kuvaus ja ylioppilaan syvät silmät, joissa omituinen
tuli liekehti. Hän ei voinut vastata, vaan hänen täytyi istua hiljaa,
aivan kuin hän olisi odottanut jotain enempää. Ylioppilas alkoi taasen:

"Ettekö ole koskaan kuullut luonnon puhuvan teille monikielisenä,
Agnes-neiti? Olette syntynyt metsien ja tunturien keskellä ja olette
kuullut niiden ääntä pienestä pitäen."

"Olen aina iloinnut luonnon helmassa ollessani"; vastasi Agnes,
"varsinkin kesäiltoina, kun aurinko laski ja laineet liplattivat vasten
rantaa. Silloin kohosivat sadut kirjeistä, tullen niin suuriksi ja
eläviksi. Mielikuvitukseni loihti esiin niin paljon kuvia, että minua
kaupungissa kutsuttiin tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.

"Vai niin", vastasi ylioppilas.

"Siellä ei voinut nähdä mitään sellaista", jatkoi Agnes, "ja sitten
siellä oli niin paljo muuta katseltavaa ja ajateltavaa. Mutta nyt,
kulkiessani täällä ypöyksin, on aivan kuin kaikki vanhat muistot
elpyisivät."

Agneksen silmissä välähti, hänen sanoessaan tätä, mutta ylioppilas ei
kiinnittänyt siihen huomiota, hän vain katseli maahan, kiskoi sammalta
ja kuunteli Agneksen sanoja.

"Niin, on kai mieletöntä, että sanon tämän teille", jatkoi Agnes,
"sillä ette varmaankaan voi ymmärtää minua; Teillä on kirjanne, joihin
voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."

"No, Mathilde, ystävättärenne? Eikö hän mitään merkitse?" kysyi
ylioppilas, katsomatta Agnekseen.

"Kyllä, hän onkin ainoa, mutta hänestä on minulla hyvää vain joka
toinen viikko. Silloin kaikki vanhat muistot elpyvät, minä tulen
iloiseksi kuten ennenkin, mutta tätä kestää vain niinkauan kunnes kirje
on luettu ja luettu uudestaan seuraavana päivänä. Ei ole mitään, jota
voisin säilyttää, ei mitään, johon voisin antautua kokonaan."

Ylioppilas tuli miettiväksi; hän aikoi sanoa jotain, mutta oli
kuitenkin ääneti.

"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla ystävättärenne?"

"Se olisi sitte tuomarintytär", vastasi Agnes halveksivasti, "mutta hän
ei voi puhua muusta kuin juomanpanosta ja leipomisesta."

"Luulenpa käsittäväni teitä, neitiseni, vaikkakin olette nainen, ja
minä mies. Te alatte kaivata yhtä, johon saatatte luottaa niin
täydellisesti että voitte uskoa hänelle kaiken, mikä painaa mieltänne,
vakuutettuna siitä, että hän lieventäisi taakkanne."

Agnes mietti hetkisen.

"Ehkäpä", virkahti hän hitaasti ja matalammalla äänellä.

"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta hän ei
olisi voinut auttaa teitä, vaikkakin hän olisi elänyt. Hän olisi voinut
olla jotain, mutta ei kaikkea; hän olisi tehnyt teidät kärsimättömäksi,
kun hän ei voinut ymmärtää teidän syvimpiä tunteitanne, ja ehkäpä hän
olisi kutsunut teidän hienoimpia, kainoimpia ajatuksianne haaveiluksi.
Ei, te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa; te kaipaatte yhtä,
joka voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne."

"Niin, voitteko löytää sellaisen minulle?" kysyi Agnes katkerasti.

"Luulenpa, että toinen ei voi löytää sellaista. Valitkaa se itse",
vastasi ylioppilas, "se ystävä voi ilmetä heti, voipa hän viipyäkin;
hän voi olla nainen, mutta voipa se myöskin olla mies?"

Agnes punastui, mutta ei vastannut.

"Ja sitten ette saa hävetä sitä, että rakastatte luontoa, tai luulla,
että luonnon ihailunne vuoksi olette tunteellinen. Silloin on myöskin
itse Herramme ollut tunteellinen, kun hän loi yhteyden ihmisen ja
luonnon välille. Ja Paavalikin on ollut tunteellinen kirjoittaessaan,
että koko luomakunta huokaa pelastusta. -- -- Mutta täällä on hieman
kylmä, pian pimenee, ja sanoitte, että teillä on kiire. Ehkäpä olisi
parasta, että nyt lähtisimme paluumatkalle."

Agnes vastasi nousemalla ja järjestämällä pukuaan; sitte hän vielä
kerran silmäili kauan maisemaa, ennenkuin hän lähti laskeutumaan
alaspäin.

Paluumatkalla tuli taasen puhe jalkamatkoista, ja ylioppilas kuvasi
Norjan luontoa ja norjalaista kansanelämää; hän innostui niin vanhoja
muistoja elvyttäessään, ettei lainkaan huomannut pappilan puiston halki
kulkeneensa ja seisovansa jo pappilan edustalla.

Agnes ei pyytänyt häntä sisälle; hän oli niin kiintynyt siihen, mitä
oli kuullut; vielä lisäksi niin hämmästynyt myöhäisestä ajasta, ettei
enää muistanut olla vieraanvarainen. Ylioppilas olisi kai muuten
vastannutkin kieltävästi kuten tavallista, vaikkapa Agnes olisikin
pyytänyt häntä astumaan sisälle. Sisällä salissa oli lamppu jo
sytytetty, sillä pappi oli saanut uusia sanomalehtiä, joita hänen heti
oli luettava. Hän asetti ne syrjään Agneksen astuessa sisälle.

"No, olet tehnyt pitkän kävelymatkan tänään", sanoi pappi ja katseli
ystävällisesti Agnesta.

Agnes istuutui sohvaan.

"Niin, ajatteleppas, olen ollut aivan ylimpien talojen luona", sanoi
hän.

"Mikäs sinun päähäsi on pälkähtänyt? Olitko yksin?"

Miksi oli niin omituista vastata tähän? Miksi oli melkein mahdotonta
saada sanaa suusta?

"Uskoppa, että siellä oli ihanaa", vastasi hän vain.

"Niin, tiedän siellä olevan kaunista -- mutta olitko yksin?" toisti
pappi järkähtämättä.

"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Agnes vihdoin, mutta jos vastaus
olisi ollut pitempi, olisi ääni värissyt. Nyt, kun se kerta kaikkiaan
oli sanottu, ei siinä enää ollut mitään merkillistä.

"Vai niin, vai oli _hän_ mukana, no -- mitäs hyvää oli hänellä tänään
sanottavana?"

"Hän puhui jalkamatkoistaan ja paljosta muusta", vastasi Agnes ja nytpä
oli aivan kuin hän mielellään olisi tahtonut puhua ylioppilaasta,
"uskoppa, että sitä oli mielenkiintoista kuulla."

"Niin, hänen kanssaan on hauska jutella", sanoi pappi, mutta sitte hän
ei enää tahtonut jatkaa keskustelua tästä aineesta, vaan istui hiljaa
tuolissaan ja poltteli.

Agnes istui sohvannurkassaan, lepäili ja vaipui aivan ajatuksiinsa;
mutta sitte tunsi hän äkkiä isän tarkastelevan katseen.

"Onko jotain uutta sanomissa?" kysyi hän, saadaksensa isän lopettamaan
tarkastelunsa.

"Ei kerrassaan mitään. Preussilaiset kerskailevat kuten tavallista",
vastasi pappi ja puhalsi savutuprun.

Taasen syntyi äänettömyys, Agnes vajosi ajatuksiinsa, ja pappi katseli
häntä.

"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Agnes samassa, nousi ja meni
pianon luo.

"Niin, jos et ole liian väsynyt, niin --" vastasi pappi. Agnes oli
lyönyt muutamia sointuja, ja nyt hän alkoi laulaa vanhaa lauluaan: "Oi
Ola, Ola, mun armahani." Siitä oli kauan, kun hän oli laulanut tätä
laulua, mutta nyt se tuli aivan kuin itsestään, ja hänestä oli varsin
hauskaa laulaa sitä. Mutta tuskin hän oli alkanut, kun pappi huusi:

"Ei, ei, rakkaani, eipä lauleta tätä vanhaa laulua, lauletaanpa
mieluummin jotakin uutta jota osaat, muutamia lauluja 'Orpheuksesta',
ne ovat hauskoja ja sukkelia."

Agnes totteli, otti Orpheuksen esiin nuottihyllyltä, ja alkoi laulaa:
"Kun olin Arkadian prinssi."

Hän alkoi laulaa väräjävällä äänellä, kuten hän oli kuullut laulettavan
sitä teatterissa; hän lauloi ensimäisen säkeistön, mutta sitte hän
heitti kirjan lattiaan.

"Ei, en voi nyt laulaa tätä, isä, toisen kerran laulan sen sinulle,
mutta nyt en voi."

Sitte hän alkoi taasen "Olaansa". Senjälkeen tuli "Taivaan kannen alla"
ja kaikki muut kansanlaulut; -- ne saivat aivan kuin uutta eloisuutta,
ja ajatus kiiti laulun mukana yli tunturien, yli laakson sinne missä
ylioppilas oli usein vaeltanut laukku selässä.

Ulkosalla seisoskeli sinä iltana joku kuunnellen; se ei ollut kukaan
muu kuin itse ylioppilas. Kun Agnes oli mennyt sisälle, oli hän
seisonut hetkisen hiljaa ja katsellut ympärilleen, lepäillen hetkisen
penkillä. Sitte hän meni hitaasti alas tietä pitkin; mutta ennen kuin
hän oli ehtinyt veräjälle, kuuli hän säveliä ylhäältäpäin, ja hän
palasi takaisin; sillä eihän laulaja saattanut olla kukaan muu kuin
Agnesi. Ylioppilas istuutui penkille. Ja nyt hän kuuli sisällä
puolittain terävän, puolittain väräjävän äänen laulavan: "Kun olin
Arkadian prinssi". Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista,
että hän voi laulaa tätä sellaisen päivän ja sellaisten sanojen jälkeen
-- hän ei myöskään laula sitä hyvin." "Oi, Ola, Ola, mun armahani",
kuului taasen sisältä, niin täyteläisenä, niin surunvoittoisena;
sävelet virtasivat ulos ylioppilaan luo, niin valittavina, niin
lämpiminä. "Niin, siellä hän on", huudahti ylioppilas iloisena, "siellä
hän on itse sieluineen ja sydämineen, ja Jumalan kiitos, hän osaa vielä
laulaa." Hän seisoi kauan kuunnellen; hän ahmi sävelet. Kaikki ne
vanhat kansanlaulut, joita Agnes oli laulanut ylioppilaalle tuona
ensimäisenä iltana, ne nousivat nyt esiin hänelle toisen kerran
täyteläisempinä, rikkaampina -- nyt hän oli täysikasvuinen nainen.
Vihdoin hän nousi penkille, painoi päänsä ruutua vasten ja kurkisteli
sisälle; sillä uutimia ei oltu vedetty ikkunalle. Niin, siellä hän
istui soittokoneen ääressä, laulaen:

    "Mä ikkunassain näen sun,
    Oi armas ystäväni mun.
    Ja varjos mulle tuttu on,
    Vaan sisään päästä mahdoton."

Ylioppilas astui taasen alas.

"Onkohan mahdollista, että hän saattoi nähdä minut?" sanoi hän
itsekseen, -- -- -- "hm -- en kai liene hänen 'armahin ystävänsä',
mutta sisään minun täytyy päästä." Näin sanoen hän meni kotiapäin,
mutta kun hän kulki veräjän läpi, katseli hän vielä pitkään sinne,
missä valo loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, hän osaa vielä
laulaa."

Agnes ei nyt enää kauemmin pelännyt ylioppilasta, päinvastoin kulki hän
aina vanhaa tietä, siellä missä hän tiesi ylioppilaan tavallisesti
tulevan. Ja kuitenkin tykytti sydän joka kerta, kun hän näki
ylioppilaan kauempana. Agnes toivoi melkein, ettei hän olisi tullut;
mutta kuitenkin hän oli niin sydämellisen iloinen, kun hän ensin oli
puhutellut Agnesta ja seurasi häntä. Hänellä ei ollut ketään muuta kuin
ylioppilas; sillä isä -- ei, hän ei voinut mielestään puhua hänelle
muusta kuin aivan arkipäiväisistä asioista; Agnes ei oikeastaan
tietänyt syytä, mutta hän tunsi, että isä ei voinut ymmärtää häntä niin
hyvin, eikä kohottaa ajatuksia, kuten ylioppilas. Kaikessa mitä hän
puhui oli oka, ja se esitettiin aina siten, kuin se olisi ollut hänen
omia ajatuksiaan; sitäpaitsi oli ylioppilas selvillä kaikesta. Milloin
hän oli leikkisä, milloin vakava, mutta aina mieltäkiinnittävä. Hän
meni välistä huoneeseensa, kun pimeni, ja istuutui katsellakseen
postitielle, missä hän saattoi erottaa valon, joka loisti ylioppilaan
huoneesta kuten ystävällinen tähti puiden lomitse. Hän ajatteli
silloin, että nyt istui ylioppilas siellä kirjojensa keskellä käsi
tukassa, unohti kaiken ympärillään ja ajatteli vähimmin Agnesta, joka
istui täällä yksinäisessä huoneessaan kaivaten ja ajatellen häntä.
Agnes ei voinut ymmärtää, että hän koskaan oli voinut uskoa ylioppilaan
olevan itserakkaan kerskailijan, hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli
voinut kirjoittaa ylioppilaasta siten, kuin hän oli tehnyt ja päälle
päätteeksi -- Mathildelle. Mathilde oli viime aikoina joutunut aivan
syrjään. Agnes kirjoitti hänelle vielä, hän ei uskaltanut muuta; mutta
jos hän tahtoi tunnustaa totuuden, niin oli hän hyvin halukas
lopettamaan koko tämän kirjeenvaihdon. Hänen kirjeensäkään eivät enää
olleet niin pitkiä, eikä hän lähettänyt niin monta kuin ennen. Hän
istui usein pureskellen kynänvartta ja oli varsin onneton, sillä hän ei
oikein tietänyt, mitä kirjoittaa. Ylioppilaasta ja keskusteluistaan
hänen kanssaan hän ei tahtonut sanoa mitään; sillä sille Mathilde olisi
varmasti vain nauranut; siksipä teeskenteli hän iloisuutta kuten
entisaikoina, jotta Mathilde ei huomaisi mitään. Kerran ei hän
kuitenkaan voinut olla puhumatta ylioppilaasta. Mathilde oli ivannut
häntä ja viittaili siihen, mitä Agnes oli kirjoittanut tuolla kertaa.
Agnes suuttui niin, että hän melkein alkoi itkeä. Päättäväisesti hän
istuutui kirjoittamaan:

    "Minun täytyy kirjoittaa sinulle, Mathilde, ettet sinä enää saa
    kirjoittaa siten ylioppilaasta, kuten teet; sillä minä olen
    erehtynyt hänen suhteensa. Jos oppisit tuntemaan hänet, niin
    saisit nähdä, ettei hän ole kömpelö eikä tyhmä. Hän on yhtä
    sivistynyt käytöksessään kuin konsanaan kukaan kaupunkiherroista,
    ja hänen keskustelunsa on paljon henkevämpää kuin heidän. Jospa
    olisit täällä, saisit nähdä, että varmasti pitäisit hänestä."
    -- -- -- -- --

Agnes iloitsi, että hän kerrankin oli saanut kirjoittaneeksi; sillä
hänen aikaisemmat sanansa olivat kauan painaneet mieltä. Nyt hän oli
aivan kuin sovittanut kaiken entisen, ja nyt saattoi Mathilde
jaaritella niin paljon kuin tahtoi.

Agnes ja ylioppilas eivät tavanneet toisiaan vain tiellä, vaan
ylioppilas tuli myöskin pappilaan; se ei kuitenkaan tapahtunut usein.
Jouluiltansa hän vietti siellä, ja mielestään hänellä ei ollut pitkiin
aikoihin ollut niin hauskaa jouluiltaa. Aikaisemmin hän oli istunut
yksin kotona, nyt hän istui Agneksen ja hänen isänsä kanssa kodikkaassa
huoneessa. Agnes olikin niin sievä sinä iltana; hän oli puettuna
koruttomaan pukuun ja hänellä oli puhdas, valkoinen kaulus kaulassa ja
hän asteli niin tyynesti, tasaisesti, levitti valkean liinan pöydälle
ja kaatoi teetä ylioppilaalle, jonka mielestä ei tee koskaan ollut
maistunut niin hyvältä. Huone olikin aivan kuin muuttunut. Kaikki oli
tullut entiselleen, pöytä sohvan eteen ja kaikki ylellisyys pois. Pappi
oli juuri ollut keittiössä lukemassa ääneen kaikille palkollisilleen
siunattua joulusanomaa Luukkaan evankeliumista ja puhunut sanasen
heille, ennenkuin he alottivat jouluhuvituksensa. Nyt hän istui
tyytyväisenä toimeensa rakkaan piippunsa ja rakkaan teensä ääressä.

Keskusteltiin omituisen lapsekkaasta piirteestä Raamatun tyylissä ja
ylioppilas tuli silloin puhuneeksi, mikä merkillinen kirja Raamattu
oli. Hän puhui vanhasta testamentista ja sen historiasta, sen
runoudesta, sen ennustuksista, sen suurista ja voimakkaista näyistä,
jotka voivat kohottaa ajatuksen taivaan sisimpään, samaan aikaan kuin
pyhä henki ympäröi sanan ja täyttää sydämen pyhällä vavistuksella.

Seuraavana iltana istui Agnes paksu kirja edessään ja luki niin
ahkerasti, että hän kokonaan unohti kattaa illallispöydän.

"Mikäs kirja mieltäsi nyt niin kiehtoo?" kysyi pappi.

"Vanha testamentti", vastasi Agnes.

Eikä Agnes vain sinä iltana lukenut Raamattua; siitä tuli pian hänen
rakkain lukemisensa. Aivan kuin uusi elämä avautui hänelle, elämä, joka
vaati kaikki hänen ajatuksensa. Ja ylioppilas seurasi Agnesta
uskollisesti; hänen luokseen saattoi Agnes huoletta mennä
kysymyksineen, ja jokainen Agneksen lukema kappale otettiin
pohdittavaksi heidän kävelymatkoillaan. Hän löysi aina aineessa jotakin
uutta, jota Agnes ei ollut huomannut ja joka loi valoa kokonaisuuteen.
Hän ymmärsi aina kiittää osan toiseen, niin että Agnes sai
yleiskatsauksen kokonaisuuteen kuten tunturilta yli tasangon. Hän
osoitti Agnekselle, miten punainen lanka oli huomattavissa kaikessa,
ensimäisestä alusta merkilliseen jouluyöhön, jolloin sana muuttui
lihaksi ja vereksi. Ja Agnes kuunteli. Se oli niin suurta, niin
vakavata. Se oli yhteydessä koko ihmissuvun kanssa, ja kuitenkin
esiintyi siinä kysymyksiä hänelle, jotka saivat hänen sisimmän
olemuksensa kielet väräjämään.

Elämä oli yht'äkkiä tullut hänelle niin suureksi, hän tunsi itsensä ja
elämänsä tarkoituksen olevan korkealla, ja kaikki, mihin hän
aikaisemmin oli kiinnittänyt huomiota, oli vaipunut niin syvälle, niin
syvälle. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut löytää lepoja
moisessa. Hän ei voinut käsittää, mikä siinä oli häntä haltioittanut.
Ei, Jumalan kiitos, ihminen ei ollut kuitenkaan mikään nukke, jolla oli
päämääränä seista pylväällä ja koettaa olla niin miellyttävä kuin
suinkin mahdollista -- ei, ihmisellä oli jotain, jonka puolesta
kannatti taistella ja kärsiä, kuolematon henki, jolle hän oli antava
kyvyn kerran kohota ylös taivaaseen, sinne mistä se oli tullut. Eikä
vain suurilahjaisilla hengillä ollut tätä päämäärää -- ei,
kurjimmallekin kerjurille, pienimmällekin lapselle, yksinpä hänelle
itselleen, pienelle, vähäpätöiselle naiselle oli Jumala antanut tämän
armolahjan. Ja tähän suureen ajatukseen saattoi hän sulkea kaikki
pienet, kohottaa kaikki arkipäiväiset pikku askareet johonkin suureen,
pyhään.

Ja ken oli avannut hänen silmänsä ja näyttänyt hänelle kaiken tämän?
Ken juolahti näiden näkyjen kera alituisesti hänen mieleensä, missä hän
kulkikaan? Ylioppilas sanoi hänelle niin monta henkevää sanaa, jotka
virittivät hänessä monta ajatusta, jotka tekivät hänet omasta
mielestään rikkaaksi ja iloiseksi. Hän saattoi rohkaista mieltään
näillä sanoilla, joka kerta kun päivän työ tuntui hänestä raskaalta ja
painavalta, mutta hän ei voinut mitään sille, että puhuja aina
sukeltausi hänen mieleensä puheen kera, että hän alituisesti näki hänen
seisovan luonaan lämpimine katseineen ja eloisine, viisaine
kasvonpiirteineen ja kuiskaavan näitä sanoja hänen korvaansa.

Agnes oli tullut aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän ei enää lennellyt
paikasta toiseen, paiskoen ovia ja toruen palvelijoita. Hän meni
arkipäiväisiin askareihinsa hiljaisesti ja levollisesti; ei hän paljoa
keskustellut, mutta kun hän alkoi puhua, puheli hän ystävällisesti ja
lempeästi. Hän lauloi harvoin, hänellä ei ollut halua siihen enää,
mutta sitä enemmän lukemiseen. Hän luki kaikkea, mitä suinkin saattoi
saada käsiinsä, ja papin täytyi usein karkoittaa hänet ulkosalle
hengittämään hieman raitista ilmaa. Hän luki varsinkin erästä kirjaa
melkein yhtä usein kuin Raamattua; sen kirjan hän oli saanut
ylioppilaalta.

"Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa evankeliumin valossa".
Mikä olikaan hänen tehtävänsä naisena? Siitä hän olisi mielellään
puhellut enemmän ylioppilaan kanssa -- mutta hän ei uskaltanut. Välistä
hän otti vain kirjan esiin, käänteli sitä käsissään ja tarkasteli sitä
aivan kuin ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, minkä hän oli saanut
ylioppilaalta, ja silloinkin hän oli toivonut pääsevänsä siitä
vapaaksi; mutta nyt -- kuinka omituisesti kaikki saattoikaan muuttua
maailmassa! Hänessä heräsi välistä voimakas halu matkustaa pois, ja
kuitenkin hän tunsi, että jos joku ehdottaisi hänelle matkaa, tulisi
hän pelokkaaksi ja kaipaisi takaisin kotia. Kun hän oli tavannut
ylioppilaan ja ylioppilas oli ollut iloinen ja reipas, oli aivan kuin
kaikki alakuloisuus olisi ollut poispyyhitty; hän saattoi hyräillä
itsekseen kotimatkalla ja ajatella, että hänen kotinsa oli kuitenkin
paras koko maailmassa. Vihdoin tulivat pitkät iltapuhteet, jolloin
lamppu täytyi sytyttää, harmaankoleat päivät, sateineen ja sumuineen,
niin että hän ei saattanut mennä kävelemään. Kun hän silloin
käyskenteli yksin ja aina yksin, saamatta jutella kenenkään kanssa,
silloin saattoi hän kaivata niin sanomattomasti jotakin, hän ei
oikeastaan tietänyt mitä. Silloin saattoi hän istuutua huoneeseensa,
painaa päänsä käsiään vasten, itkeä itkemistään, kunnes hän taasen
tunsi sydämensä kevenevän. Silloin myöskin muistuivat hänen mieleensä
selvästi ne sanat, jotka ylioppilas oli lausunut sillä kertaa, kun hän
näytti Agnekselle näköalaa ylimpien talojen kohdalta. "Te kaipaatte
vertaistanne lämmössä, tunteissa, yhtä, joka voi seista jonkun verran
korkeammalla, niin että hän voi johtaa, ohjata ja selventää
ajatuksianne", -- oli hän sanonut. Kuinka totta olikaan tämä! Hän oli
myöskin sanonut enemmän. "Tämä voi olla nainen", oli hän sanonut,
"mutta eiköhän se myöskin voisi olla -- mies?" Tämä mies -- mistä oli
hän löydettävissä? Täällä ei kai ollut ketään -- -- niin olihan täällä
yksi, mutta hän ei välittänyt muusta kuin kirjoistaan. Että hän välistä
puhutteli Agnesta, johtui siitä, että hän oli niin hyvä ja
ystävällinen, sillä hän näki, että Agnes oli yksin.

Agnes tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hänellä ei ollut enää
vilkasta katsetta, joka kiiti paikasta toiseen ja tahtoi nähdä kaiken.
Hänen silmänsä olivat pikemminkin tulleet tuijottaviksi, ja niissä oli
jotain epäselvää, jotain surunvoittoista ja kaipaavaa.

Isä näki sen ja tuli siitä murheelliseksi, hän seurasi Agnesta
katseillaan, missä hän kulkikaan; isä arveli sen olevan ohimenevää,
jotakin epämiellyttävää, mitä Agnes oli kuullut kaupungissa, mutta
minkä hän mieluimmin tahtoi kantaa yksin. Agnes havahtikin usein
mietteistään, tuntiessaan nämä uskolliset valvovat katseet, ja hän
pelkäsi isän puhuvan siitä. Agnes ymmärsi isän tarkoittavan jotakin,
kun hän välistä tuli Agneksen luokse, silitellen kädellään hänen
tukkaansa ja antaen hänelle suutelon, mutta hänen oli mahdotonta saada
sanaa suustaan. Hän ei myöskään tietänyt, mitä sanoa, hänelle tuli vain
kyyneleet silmiin ja hänellä oli halu syleillä isäänsä ja suudella
häntä monet, monet kerrat. Mutta lopuksi täytyi selityksen tulla; se
tapahtui eräänä iltana heidän istuessaan kahdenkesken kotona. Agnes
istui sohvassa ja näytti tavallista väsyneemmältä: isä istui vanhassa
tuolissaan ja näytti kuin hän olisi aikonut sanoa jotain, sillä hän
vetäisi muutamia voimakkaita haikuja piipustaan. Vihdoin sai hän
sanotuksi:

"Agnes!"

"Niin", vastasi Agnes ja samassa virtasi veri lämpimänä hänen
sydämeensä.

"Tule luokseni, rakas lapsi". Agnes tuli, ja isä otti hänet polvelleen
ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.

"Mikäs sinua on vaivannut viime aikoina?" alkoi hän. "Oletko sairas?"

"Sairasko -- en -- miten voit sitä luulla?" vastasi Agnes, samalla kuin
veri syöksähti poskille.

"Ei tarvitse kovinkaan tarkkaa silmää huomatakseen, että sinä sekä
kalpenet että laihdut. Jotain puuttuu sinulta."

"Ei, minulta ei puutu mitään", -- vastasi Agnes, painoi kasvonsa isän
rintaa vasten ja tahtoi salata kyyneleitään, jotka jo alkoivat pusertua
esiin.

Isä silitteli hänen hiuksiaan.

"Tahdotko matkustaa kaupunkiin?" kuiskasi isä hänelle kuten lapselle;
"sanoin kerran, että minulla ei ole varaa siihen; nyt luulen kyllä
voivani tehdä sen, jos sinulla on halua. Tahdotko matkustaa kaupunkiin,
Agnes?"

Agnes vastasi alkamalla itkeä niin kiihkeästi, että pappi säikähti
pahanpäiväisesti ja vaikeni, kunnes hän taasen oli rauhoittunut.

"Älä ole häpeissäsi vastatessasi myöntävästi", alkoi pappi taasen, kun
Agnes oli lopettanut itkunsa ja vain hengitti raskaasti; "se voi hieman
virkistää sinua, näetkös, ja täällähän kuitenkin kaikki luistaa entistä
latuaan."

"En voi koskaan toivoa parempaa kuin olla kotona sinun luonasi, isä!"
vastasi Agnes ja painautui vieläkin lähemmäksi häntä.

"Niin, mutta en voi nähdä tätä kauemmin, rakas lapseni", vastasi isä ja
suuteli häntä poskelle, "sinä riudut aivan pois käsistäni, ja jotakin
mahtanee olla epäkunnossa. Etkö nyt voi sanoa sitä isällesi, vanhalle
isällesi, -- mitä?" -- ja hän painoi korvansa Agneksen suulle, tahtoen
kuulla vastausta.

"En tiedä sitä, isä", -- vastasi Agnes, nousi ja pyyhki pois viimeiset
kyyneleet, jotka vielä riippuivat silmäripsissä, ja nyt nauroi hän --
"näetkös, minulta ei puutu mitään. Minä olen vain välistä tyhmä, mutta
nyt olen hyvä, ja silloin voit sinä pitää minusta, eikö totta?" a Agnes
suuteli häntä ja pyyhki tukan hänen otsaltaan.

"Niin -- mutta en nyt tahtonut saada vastausta siihen", alkoi pappi,
mutta ei voinut olla hymyilemättä; "tarkoitin sitä, jos sinä -- --"

"Ei, ei -- rakas isä", sanoi Agnes äkkiä ja asetti sormen hänen
suulleen, "ei sanaakaan enää mistään kaupunkimatkasta, kuuletko? Ole
nyt reipas ja iloinen, sillä minulta ei puutu mitään, siitä voit olla
vakuutettu. Nyt keitän sinulle hyvää teetä." Ja näin sanoen suuteli
Agnes vielä kerran ja juoksi sitten keittiöön.

"Hm -- hm" -- sanoi pappi itsekseen, pudisteli päätään ja kulki
edestakaisin lattialla.

"Jotain siinä on, sanokoon hän mitä tahansa, mutta hän on sellainen
pieni itsepäinen hupakko, joka ei tahdo puhua suutansa puhtaaksi."

Kävi kuitenkin niin, että Agnes meni kaupunkiin. Hän tunsi, että jokin
kalvoi häntä, ja että hänelle ehkä oli hyvä päästä hieman pois; mutta
hän oli huolissaan siitä ja pahinta kaikesta oli, että hänen oli
asuttava taas yhdessä Mathilden kanssa. Nythän hän ei voinut enää
salata sydänhuoliaan, ja Mathildenhan teki mieli vain iloita. Hän
tunsi, että oli mahdotonta enää ottaa Mathildea mukaan sydämeen. Mutta
hänen isänsä pyysi häntä niin sydämellisesti matkustamaan ja lupasi
hänelle, että hän saisi palata kotia takaisin heti, jos hän ei
viihtyisi -- ja niinpä sai ylioppilas eräänä päivänä taasen kuulla,
että Agnes oli matkustanut kaupunkiin. Hän oli aivan kuin puusta
pudonnut; hän ei tahtonut uskoa sitä. Jäisikö tämä nuori tyttö hänelle
aina arvoitukseksi? Nyt oli hän vakuutettu siitä, että hän tunsi
Agneksen sisimpään olemukseen saakka, ja kuitenkin narrasi Agnes häntä
tavantakaa. Kuinka saattoikaan hänellä taasen olla halua heittäytyä
seuraelämän humuun, nyt, kun hänen sieluelämänsä oli kohonnut ja hän
iloisena kuten lapsi ja syvän tunteen valtaamana kuten varttunut nainen
oli tarttunut siihen, mitä näki. Hänellä ei ollut mitään rauhaa, ei hän
voinut lukea. Silloin tarttui hän hattuunsa ja meni suoraa päätä
pappilaan.

Pappi istui valmistellen seuraavan sunnuntain saarnaansa, kun ovelle
koputettiin ja sisään astui ylioppilas lämpimänä ja kiihtyneenä.

"Onko totta, että olette lähettänyt tyttärenne kaupunkiin, herra
pastori?" alkoi hän ja unohti aivan tervehtiä.

Pappi kääntyi hämmästyneenä tuolissaan. "Niin, se on totta", vastasi
hän ja katseli ihmeissään ylioppilasta.

"Onko se mahdollista? Voitteko siten syöstä mereen sen, joka jo on
päässyt venheen emäpuulle? Voitteko siten surmata ihmissielun, joka on
virkoamaisillaan eloon? Voitteko tehdä sen pelkäämättä tuhoavanne sen
Jumalan työn, josta kerran saatte vastata?"

Pappi asetteli silmälasiaan ja katseli ylioppilasta suu selko
selällään.

"Mutta paras -- -- -- mikäs teitä vaivaa?" sanoi hän ja nousi tuolilta.

Ylioppilas tointui taasen.

"Pyydän anteeksi, herra pastori", sanoi hän tyynesti ja kumarsi, "voipa
olla, ettei ole sopivaa siten astua toisen miehen taloon, ja tiedän
kyllä, että olette hänen isänsä; mutta jos olisitte seurannut hänen
kehitystään lapsesta sillä tavalla kuin minä, jos olisitte kohdistanut
kaikki ajatuksenne häneen kuten minä, jos olisitte nähnyt hänen
varttuvan edessänne kuten minä, niin ymmärtäisitte -- --"

"Ei, minä en todella ymmärrä sanaakaan", huudahti pappi, "mitäs kaikki
tämä merkitsee?"

"Ettekö sitte ole huomannut, että tyttärenne on aivan muuttunut viime
aikoina?"

"Kyllä, Jumala paratkoon. Olen nähnyt, että hän on tullut sekä
sairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi."

"Niin, ja sitte lähetätte te hänet kaupunkiin."

"Niin, mihinkäpä minä muualle hänet lähettäisin? Juuri siksi lähetin
hänet kaupunkiin."

"Hm -- myrkky on hyvää lääkettä sairaalle miehelle", sanoi ylioppilas
ja nauroi katkerasti.

Pappi pudisteli päätään.

"Luulenpa, että olette sairas", sanoi hän lopuksi, "puhutte aivan kuin
houreissa."

"En, herra pastori", alkoi ylioppilas taasen tyynesti ja arvokkaasti,
"en ole sairas, mutta hän oli, ja hänen sairautensa oli taistelua,
taistelua, mikä Jumalalla oli hänen sydämensä kanssa saadaksensa paikan
siellä, taistelua, joka olisi ollut taisteltava loppuun rukoillen ja
itkien hiljaisessa kammiossa."

Pappi kuunteli vakavasti ylioppilasta.

"Istukaahan ja selittäkää minulle tarkemmin mielipiteenne. Eikö sitte
tyttäreni ollut kristitty?"

"Voin vastata sekä kieltävästi että myöntävästi, herra pastori. Hän oli
kristitty, samalla tavalla kuin nämä monet tuhannet ovat, jotka
suullaan sanelevat isämeidän rukouksen muutaman kerran päivässä ja
käyvät kirkossa joka sunnuntai siten säilyttäen eräänlaisen muiston ja
tavallaan siteen itsensä ja Jumalan välillä. Mutta hän ei ollut niitä,
joissa kristinusko on tullut elämäksi, jotka antavat uskon pyhittää
sekä suuren että pienen teon ja nöyrinä uhraavat itsensä Jumalalle."

"Niin" -- vastasi pappi miettivästi -- "mutta uudemmat jumaluusoppineet
eivät suo koskaan lepoa tai rauhaa, täytyy olla aina levottomassa
tilassa. Eikö nyt enää voi elää kodikkaasti ja hyvin ja iloita kaikista
niistä lahjoista, joita Jumalamme on meille antanut?".

"Niin, toden totta, sitä en ole koskaan kieltänytkään. Mutta muistakaa,
herra pastori, että kristinopissa täytyy myöskin olla levottomuutta,
jos mieli saada aikaan eloa. Levottomuus on kuten heiluri
kellokoneistossa: jos se seisahtuu, seisahtuu myöskin kello. Ja se
mies, joka ei koskaan ole levoton, hän nukkuu; ja nukkuessa voi levätä
kyllikseen, se on selvä; mutta voidakseen olla kristitty, täytyy olla
valpas. Tyttärenne on aikaisemmin nähnyt kristinuskon kuin sumun
verhoamana, kuten unessa, mutta nyt hän on havahtunut unestaan; ja nyt
koetatte te taasen nukuttaa hänet tuudittavalla kehtolaululla, tahdotte
näyttää hänelle maiseman, joka häikäisee hänen katseensa, johtaa hänet
nevalle, missä virvatulet loimottavat."

"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte aivan kuin kaupunki olisi Sodoma ja
hänet olisi lähetetty pelkkien pakanoiden luo. Hänhän on tullut hyvien,
kelpo ihmisten hoivaan."

"Käsitätte väärin sanani, herra pastori. Älkää luulko, että olen mikään
ihmisvihaaja tai kaupunkivihaaja tai suunsoittaja. Tiedän kyllä, että
kaupungissa on paljon kaunista ja hyvää, paljon taidetta ja muutakin,
mikä voi nuorentaa ja voimistuttaa henkeä; tiedän myöskin, että siellä
on monta kristillismielistä ihmistä, joiden seura voi olla omiansa
kehittämään. Mutta ne, joita minä tarkoitan, ovat niitä, jotka tekevät
tyhjyyden ja huvitukset, juorupuheet ja seuraelämän kaikeksi kaikessa,
Jumalaksi; ne ovat sellaisia ihmisiä kuin tämä Mathilde ja hänen
äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole yhtä vakavaa ajatusta ja jotka
kuitenkin tahtovat olla ensimäisiä ja esikuvina kaikille muille. Heidän
kanssaan tyttärenne nyt seurustelee, hän, joka tänä aikana kaipaa
lepoa, rauhaa ja vakavuutta; heidän keskuudessaan hän kuihtuu tai
pakoitetaan tukahduttamaan se sisäinen elämä, joka oli vähällä orastaa.
Todellakin, onpa se aivan kuin tarjoaisi surevalle leskelle vallattoman
tanssin lohdutukseksi."

Pappi oli painanut päänsä alas pöydälle ja tarttui molemmin käsin
päähänsä. Hän ei katsonut ylös, eikä vastannut. Ylioppilas nousi.

"Pyydän anteeksi, herra pastori, että olen käyttäytynyt tällä tavalla;
mutta ei aina voi hillitä itseään, enkä tahdo kieltää että minuun koski
kovasti kun kuulin tästä kaupunkimatkasta. Niin omituiselta kuin ehkä
näyttääkin, niin luulenpa kuitenkin, että tunnen hänet paremmin kuin
te, joka olette hänen isänsä. Te olette häntä paljoa vanhempi,
ahertelette arkiaskareissanne melkein koko päivän, olette nähnyt hänet
päivittäin luonanne, aina pienestä pitäen ja puhellut vain
arkiasioista, niin että katse ei enää niin tarkkaan eroita. Mutta minä
olen tavannut hänet vain silloin tällöin; minulle hän on puhunut
asioista, jotka olivat lähellä hänen sydäntään, siksi että hän huomasi
minun olevan iässä enemmän vertaisensa ja siis paremmin ymmärtävän
häntä; ja olen huomannut hänen olevan rikkaan, lämpimän naisen, joka
saattoi muuttua vieläkin suuremmaksi ja rikkaammaksi ja joka on aivan
liian hyvä joutuaksensa hukkaan tyhjyydessä. Ja nyt hyvästi, herra
pastori; pyydän, että tämänpäiväiset sanani ovat vain meidän keskemme
sanottuja, ja sitte pyydän Teitä suomaan anteeksi, että olen ollut niin
rohkea."

Pappi ei sanonut mitään, hän saattoi vain ylioppilaan ovelle ja ojensi
kätensä jäähyväisiksi.

Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan, ja silloin hän äkkiä huomasi,
että pappi oli yksinäisen, onnettoman vanhuksen näköinen. Hän ei
tietänyt, jäädäkö puhumaan papin kanssa enemmälti, mutta hän oli jo yli
ovenkynnyksen, ja pappi oli sanonut jäähyväiset. Sitte hän meni.

Kun pappi oli jäänyt yksin, istuutui hän ja painoi päänsä pöydälle.
Siten hän istui pitkän aikaa, sitte hän nousi ja kulki edestakaisin
lattialla.

"Olisiko tässä jotain totta", sanoi hän itsekseen, "enkö ymmärtäisi
omaa lastani, olinko myönyt hänen sielunsa ymmärtämättömyydessäni -- --
hyvä Jumala, se oli kauhea sana. -- Tahdonpa kuitenkin odottaa ja nähdä
ensin mitä hän kirjoittaa, ja sitte -- sitte -- johtakoon Jumala häntä
edelleen."

Agneksen ensimäinen kirje oli seuraava:

    "Rakas isä!

    Sinun täytyy suoda minulle anteeksi, etten ole aikaisemmin
    kirjoittanut; mutta olen odottanut niin kauan, siksi että
    mielelläni tahdoin kirjoittaa jotain hyvää sinulle. Nyt en voi
    enää odottaa kauemmin, niinpä tapahtukoon se mikä tapahtuu,
    vaikkakin tiedän, että nämä rivit vaikuttavat sinuun kaikkea
    muuta kuin hyvää. Mutta en voi enkä tahdo valehdella sinulle.
    Niinpä täytyy minun sanoa sinulle, että kaipaan hartaasti
    kotia, että tiedän, etten koskaan tule terveeksi ulkopuolella
    kotia, että tunnen olevani niin onnettoman yksinäinen täällä
    keskellä kaikkia näitä ihmisiä, että mielelläni juoksisin
    tipotieheni ja vain itkisin. Mutta nyt olen päättänyt olla
    sinulle kuuliainen, ja siksi jään tänne, niin kauaksi aikaa kuin
    tahdot. Mutta jos kerran tulee, ja piakkoin, viesti kotoapäin,
    joka sanoo minulla olevan luvan palata kotia, silloin -- niin
    silloin -- oi kuinka onnellinen olenkaan. En tiedä mistä se
    johtuu, mutta en voi enää olla mukana kauemmin tässä kaikessa. He
    laahaavat minut mukaansa laulajaisiin, teatteriin, tanssiaisiin,
    mutta nyt ei ole niinkuin ennen, jolloin soitto saattoi loihtia
    kokonaisen uuden elämän eteeni, ja sydän löi voimakkaammin
    ilosta tanssin vuoksi, -- nyt kaipaan vain päästä pois, en voi
    tuntea mitään, en iloita mistään. Tiedän ja näen sen myöskin,
    että täällä on paljon hyvää, jota minun olisi hyvä nähdä, mutta
    minulla ei ole mitään halua nähdä sitä, ei mitään lepoa nauttia
    siitä. Jos olen ulkona, kaipaan kotia; -- jos olen kotona,
    kaipaan ulos. En ymmärrä itseäni; mutta sen tiedän, että ainoa,
    mikä voi virkistää minua ja tehdä minut iloiseksi, on, kun
    voin rukoilla sydämellisesti Jumalaa; ja silloin tulen aina
    itkeneeksi. En voi muuta sanoa, kuin että minulle ollaan täällä
    ystävällisiä, ja he tekevät varmaankin kaikkensa, mitä voivat,
    huvittaaksensa minua, mutta juuri kaikki heidän ponnistuksensa
    ovat minulle vastenmielisiä. Mieluimmin tahtoisin, etteivät he
    välittäisi minusta, vaan antaisivat minun hoitaa itseni; mutta
    sitä ei voi ajatella. Välistä tulevat he myöskin kärsimättömiksi
    ja sanovat, että minä olen äreä ja ikävä ja olen tullut tänne
    vain turmelemaan heidän iloaan. Mutta viime päivinä ovat he
    olleet aivan loppumattomiin asti ystävällisiä minulle, jotta
    pelkään siinä piilevän jotain. Ja luulenpa arvanneeni oikein.
    Tohtori on sanonut, että Mathildelle tekisi maalaisilma hyvää ja
    nyt he varmaankin ehdottavat, että hän seuraisi minua kotia. He
    ovat myöskin kysyneet minulta, onko kotona terveellistä, onko
    siellä hyvin kylmä, onko siellä tilaisuus kylpeä y.m. Jumala
    varjelkoon meitä saamasta moisia vieraita. En voi kirjoittaa
    enempää, isä rakas, mutta jos olisin luonasi, tarttuisin kaulaasi
    ja suutelisin sinua.

                                             Oma Agneksesi."

Pappi mutisi "hm", kun hän oli lukenut sen ensikerran, ja "hm",
luettuaan sen toisen kerran; sitte hän nousi ja soitti.

"Sinä, Halvar, saat ottaa suuret kiesit huomenna ja mennä hakemaan
neitiä kaupungista", sanoi hän rengille, joka astui sisään.

"Tuleeko hän jo kotia?" kysyi Halvar ja nauroi viekkaasti.

"Kyllä, hän tulee", -- vastasi pappi lyhyeen, ja tähän vastaukseen sai
Halvar tyytyä ja lähteä.

Tuskin kuukauttakaan poislähtönsä jälkeen seisoi Agnes taasen rakkaan
pappilan vierassalissa, kavahtaen isänsä kaulaan. Hän näytti terveeltä,
johtuiko tuo nyt siitä, että raikas tuuli oli pannut posket punottamaan
tai siitä että kotiinpalaamisen ilo loisti hänen silmistään. Mutta
kasvojen iloinen ilme muuttui kokonaan, kun hänen täytyi jättää kirje,
joka hänellä oli laukussa.

"Se on Mathilden äidiltä", -- sanoi hän; "hän pyysi minun antamaan sen
sinulle."

Pappi luki sen, ja Agnes istui tuijottaen hänen kasvoihinsa, kun hän
luki.

"Onko, kuten luulin, isä?" kysyi hän puolittain pelokkaana, "onko
kirjeessä siitä, mistä kirjoitin?"

"Niin on", vastasi pappi alahuuli lerpallaan.

"Isä, sinun täytyy vastata kieltävästi", huudahti Agnes kiihkeämpänä
kuin mitä pappi oli koskaan nähnyt häntä.

"Mutta, rakas Agnes, ymmärräthän että se on mahdotonta. Nyt olet kaksi
kertaa asunut heidän luonaan, minun saamatta maksaa mitään, siksi että
hän oli äitisi vanha ystävä. Ja nyt emme sallisi hänen tyttärensä tulla
luoksemme joksikin ajaksi."

"Niin, mutta en pidä hänestä, isä, en mielelläni ole hänen seurassaan."

"Sepä merkillistä. Ennen oli ystävyys niin lämmin, että Mathilde oli
ensimäinen ja Mathilde oli viimeinen. Ja jos siedit hänen seuraansa
kuukauden ajan siellä kaupungissa, niin sietänet kai sitä muutaman
viikon täällä. Velvollisuutemme on olla ystävällisiä heitä kohtaan nyt,
kun he ovat osoittaneet niin paljon ystävällisyyttä meille."

"Lienet oikeassa; täytynee kai olla niin", vastasi Agnes hiljaa, mutta
hän ei juuri puhunut enää sinä iltana, meni aikaiseen huoneeseensa ja
makasi pää käsiin painuneena, kunnes kello muistutti häntä
maatamenosta. Mutta ennenkuin hän meni levolle, heitti hän pitkän
katseen tielle, nähdäkseen loistiko valo vielä hänen uskollisen
ystävänsä luona, hänen, joka oli luvannut olla koskaan enää menemättä
kihloihin.

Viikkoa myöhemmin vierivät tietä pitkin pappilaan päin suuret kärryt,
joille oli sälytetty suuria matkakirstuja. Pappi tuli itse ulos
avopäin, raapi jalallaan ja auttoi alas pienen tytön tyllerön, joka oli
kiireestä kantapäähän kääritty vaippoihin. Niinpä oli siis Mathilde
vihdoinkin tullut!




Kuudes luku.

KAUPUNKINEITI. TALONPOIKIA. TAISTELU.


Nytpä oli pappilassa syntynyt eloa. "Vanha-Ruuni" ei ollut koskaan
elämässään lennellyt niinkuin nyt ja palvelijat eivät muistaneet
koskaan olleensa niin tiukalla. Sillä pysyttyään rauhallisena
ensimäiset päivät ja käytyään katsomassa vain navettaa, ruokasäiliötä,
kellareita ja kaikkea moista, joka oli hänelle uutta, alkoi Mathilde
käyttäytyä aivan kuin kotona. Papin kanssa olivat he ystävykset alusta
alkaen; hän kulki vain naureskellen ja pudistellen päätään kaikille
hänen mielettömyyksilleen, joita hän piti hauskoina. Sillä Mathilde
ymmärsi aina ottaa hänet oikealla tavalla; hän ei ollut aivan turhaan
ollut äitinsä lellikki. Ja kun hän asetti kätensä papin kaulalle
taputteli häntä poskelle ja pyysi kauniisti: "Oh -- saanko sen?"
silloin tarvittiin enemmän kuin vanha papinsydän, jotta olisi voinut
vastata kieltävästi. Ja saattoipa hän kertoa jos jotakin, hölynpölyä;
hän ei ollut ääneti aamusta varhain myöhään iltaan ja sepä huvitti
pappia. Hän tunsi vilkastuvansa tästä, se oli jotain uutta hänelle, nyt
kun hän oli elänyt niin kauan aikaa yksin tai nähnyt vain miettivän,
hiljaisen tyttärensä, joka istui syventyneenä kirjaansa. Mathilde
huomasi vähitellen saavansa ylivallan -- niin viisas hän oli -- ja
oivalsi myöskin käyttää sitä järjestääksensä kaikki omalla tavallaan.
Ennen oli hänen täytynyt käydä kaikkialla, missä hän tahtoi nähdä
jotain, mutta nyt huomasi hän, että tämä tuotti haittaa hänen
terveydelleen, ja että hänen täytyi olla varovainen; siksipä täytyi
hevosen olla aisoissa myöhään ja aikaiseen. Sitte kuorsasi Halvar liian
äänekkäästi yöllä tuvassa aivan hänen huoneensa edustalla, niin että
hän havahti, ja totta totisesti pitipä Halvarin mennä heinälatoon
makaamaan. Sitte oli hän niin hermostunut, ettei voinut sietää Marin
pilkkovan puita aamulla ja laulavan, ja siksipä sai Mari käskyn pilkkoa
joko illalla tahi 10:nen jälkeen, Mathilden tultua alas. Sitte oli
Mathilden myöskin autettava Agnesta välistä taloudessa, mutta silloin
vasta syntyi melua! Nämä raa'at kömpelöt talonpoikaisihmiset eivät
voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he saivat kuulla useammin kuin
kerran. Mari oli niin katkeroitunut tähän kaupunkilaishempukkaan, joksi
hän kutsui Mathildea, että hän mielellään olisi heittänyt halon hänen
jälkeensä, minä hetkenä tahansa. Vierashuoneessa oli pöytä taasen
asetettu keskelle lattiaa, kaikki komeus oli otettu esille, tuolien
päällystä poistettu, kaikki heidän omistamansa kirjaillut päänalasimet
ja solmustetut matot otettu käytäntöön, niin että pappi ei enää saanut
painaa päätään siihen eikä siihen, eikä saanut painaa jalkaansa siihen
paikkaan eikä siihen paikkaan, ennenkuin hän oli pyyhkinyt hyvin
jalkansa. Pappi oli alussa nauranut tälle, mutta pian tuli se hänelle
raskaaksi. Hän kyllästyi Mathildeen ja hänen jaaritteluunsa ja kaipasi
vanhaa kodikkaisuutta. Hän huomasi, että Mathilde määräili täällä
kaikesta. Hän katseli äänetöntä tytärtään, mutta hän oli yhtä äänetön.
Agnes ei koskaan vastustanut mitään Mathilden ehdotuksia; päinvastoin
oli hän koettanut sovitella hänen tahtonsa mukaan mikäli hän voi, oli
aina ollut ystävällinen häntä kohtaan ja seurasi häntä kaikilla hänen
retkillään. Kun he olivat muiden seurassa, oli hän kuitenkin mieluimmin
heidän kanssaan.

Mathilde alkoikin vähitellen tulla tyytymättömäksi. Täällä ei ollut
mitään tilaisuutta huvitteluun, ihmiset täällä olivat niin
sivistymättömiä ja sulkeutuneita; mutta sitte muisti hän, ettei hän
vielä ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sitte hän kiusasi
pappia niinkauan, kunnes hän lupasi kutsua ylioppilaan vierailulle
jonain iltana.

Kun ylioppilas sinä iltana tuli vierashuoneeseen, näki hän pienen
olennon vaaleansinisessä hameessa seisovan aivan pöydän vieressä. Hän
niiasi hänelle syvään ja kutsui sitte Agneksen, joka oli sivuhuoneessa
minne ovi oli avattu. Agnes tuli.

"Tahdotko olla hyvä ja esitellä minut tuolle herralle, Agnes", sanoi
hän erittäin arvokkaasti.

"Ylioppilas N. -- -- Mathilde Ravn."

"Ystävännekö kaupungista?" kysyi ylioppilas.

"Niin", vastasi Agnes hieman hillityllä äänellä.

"Sittehän olemme hyviä tuttavia", vastasi ylioppilas, "tervetuloa
tänne."

Näin sanoen ojensi ylioppilas kätensä Agnesta kohti.

Mathilde tekeytyi aivan kuin hän ei olisi nähnyt sitä; hän silitti
hameensa laskosta.

"Tuttaviako?" vastasi hän puolittain ihmetellen ja kallisti päätään,
"enpä todellakaan tiedä, että minulla olisi ollut se kunnia."

"Niin, Agnes-neiti on kertonut minulle paljon teistä", vastasi
ylioppilas.

"Vai niin", -- sanoi Mathilde rypistäen silmäkulmiaan.

Samassa astui pappi sisälle, ja hän tervehti silloin ylioppilasta.

"Ei, hän on todentotta ihana", kuiskasi Mathilde Agnekselle, "näetkös,
hän ei ole muuttanut puhdasta paitaa, vaan kääntänyt kauluksensa, ja
tuo takki on varmaankin viime vuosisadalta. Ja ajatteleppa, hän tahtoi
tarttua käteeni suurilla punaisilla kourillaan; hänen kustannuksellaan
pidämme hauskaa, hän on verraton."

"Mistä ostatte vaatteenne?" kysyi Mathilde myöhemmin illalla, heidän
istuessaan pöydän ympärillä.

"Mistäkö ostan vaatteeni? Räätäli Peterseniltä."

"Peterseniltäkö? Missä hän asuu?"

"Hän asuu aivan puuseppä Poulsenin vieressä."

Mathilde ymmärsi että hän laski pilaa hänen kanssaan, mutta hän ei
ollut sitä huomaavinaan.

"Menisitte räätäli Hansenin luokse. Ei kukaan nuori mies voi olla
tilaamatta vaatteitaan häneltä."

"Niin -- täytyneepä minun ajatella tuota. Olen yhtä mieltä teidän
kanssanne, että olisi suuri synti pitää muita vaatteita kuin räätäli
Hansenin tekemiä."

Agnes ei voinut olla hymyilemättä nähdessään ylioppilaan vakavat
kasvonpiirteet hänen tätä sanoessaan, mutta Mathilde soitti vain
suutaan.

"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina häneltä pukunsa, ja voitte olla
vakuutettu siitä, että se on muodikkain."

"Vai on luutnantti Karlson kaupungin nuorten herrojen malli tähän
aikaan?" kysyi ylioppilas.

"Tunnetteko hänet?" huudahti Mathilde iloisesti, "eikö hän ole
verraton? Hän on todellakin hieno herra. Kuinka hän tanssiikaan, kuinka
hän osaa keskustella, kuinka hän osaa pukeutua, ja mikä vartalo hänellä
on!"

"Niin, jos tahtoo käyttää räätälin mittapuuta, on hän varmasti n:ro 1.
Mutta luulenpa hänen kadottaneen jonkunverran kultaustaan naimisiin
mentyään."

"Ei, hän on aivan sama, iloinen ja niin kekseliäs. Olisittepahan vain
nähnyt hänet konsuli N:n viimeisissä tanssiaisissa, hänellä oli
kymmenen merkkiä."

"No niin, onhan hyvä, että meidän sotilaamme voivat ansaita
merkkejä ainakin yhdessä paikassa, kun he eivät voi tehdä sitä
taistelukentällä", vastasi ylioppilas, "mutta onko hänellä nyt vaimonsa
mukanaan kaikilla näillä voittoretkillä?"

"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotona, hän kuuluu vähän niinkuin
tekeytyvän arvokkaaksi ja vetäytyvän nyt syrjään", vastasi Mathilde ja
heitteli niskojaan, "mutta luutnantti ei siitä välitä, hän menee minne
kutsutaan ja hänet kutsutaan kaikkialle."

Mathilde vaikeni hetkiseksi, sillä Agnes vetäisi häntä toisen kerran
hameesta.

"Mitä tahdot?" sanoi hän Agnekselle.

"Niin, olisittepahan vain nähnyt kuinka hän mielisteli Agnesta",
huomautti hän ylioppilaalle.

Agnes asetti suunsa hänen korvalleen ja kuiskasi: "Mutta oletko aivan
suunniltasi -- etkö muista?"

"Oh -- se on totta, ylioppilaan morsian", ja nyt vaikeni vihdoinkin
Mathilde.

"Vai mielisteli hän teitä, Agnes-neiti?" jatkoi ylioppilas ja katseli
terävästi Agnesta.

"Hän olisi mielellään voinut säästää sen vaivan", vastasi Agnes
vilkaisten harmistuneena Mathildeen.

Ylioppilas oli vaipunut mietteisiin, saattoi nähdä hänen kasvoistaan,
että hän oli toisessa maailmassa.

"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilde.

"Oh, ajattelen kuinka onnellinen ja tyytyväinen elämän työhönsä se
lieneekään, joka voi kysymykseen 'Mitä olet tehnyt maailmassa?' vastata
kuten luutnantti Karlson: 'Olen mielistellyt', ja kuinka onnellinen se
nainen onkaan, joka omistaa sellaisen miehen."

"Vai luulette te meidän nuorten tyttöjen mieluummin tahtovan ne, jotka
seisovat kuin neuloilla, astuessaan tanssisaliin, ne jotka hymyilevät
tyhmästi, pureskelevat kynsiään ja punastuvat korviin asti, kun heitä
puhuttelee, ja jotka polkevat hameemme riekaleiksi, kun he, jäykkinä ja
kömpelöinä, uskaltavat tanssiin."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.

"Huomaan teillä olevan terävän katseen, ja voin taata, ettette ole
säästänyt näitä syntisraukkoja. Jos olisi kysymyksessä tanssiin
pyytäminen, luulenpa, että teidän sijassanne silloin valitsisin muita,
mutta nythän oli kysymyksessä valitseminen elämää varten ja luulenpa
-- niin, suokaa anteeksi -- luulenpa, että valitsisin silloin
kynnenpureskelijat, joiksi heitä kutsutte. Uskon heistä, että heidän
aikansa kuluu muuhun kuin leikkiin ja tanssiin, että he, kun on
kysymyksessä taistelu hengen aseilla, eivät enää seiso kuin neuloilla,
vaan murtavat tiensä järjellä ja voimalla. Ja vielä -- anteeksi taas,
että tulen teitä loukanneeksi -- minulla on sangen vähän luottamusta
näihin tanssiaiskeikareihin, joilla ei ole muuta elämänpäämäärää kuin
saada merkkejä tanssiaisissa ja johtaa kotiljongissa. Naurakaa te vain,
neiti Ravn, mutta minä puhun nyt vakavasti. Tunnen nämä kiiltokeikarit,
jotka lentelevät paikasta toiseen, polvistuvat mielitietylleen ja
suitsuttavat imeliä, mielisteleviä, ulkoa opittuja sanoja, jotka he
taasen uhraavat toiselle seuraavassa tanssissa. Tunnen nämä
'sivistyneet' ihmiset, jotka vierashuoneessa puhuvat norjalaisesta
raakuudesta ja sitte istuvat toveripiirissä laulaen rivoja lauluja, ja
joilla ei ole muuta mielessä kuin kauppaneuvos P... ja valtioneuvos
L... joiden luokse he menevät sunnuntaiksi syömään päivällistä. Mutta
nämä asetetaan aivan kuin malleiksi, joiden seuraa sivistynyt maailma
hakee, ja joille äidit onnellisina antavat tyttärensä. Minusta naisen
täytyy voida vaatia mieheltä jotain enemmän, kuin että hän osaa tanssia
hyvin ja pukeutua kauniisti."

Agnes oli kumartunut eteenpäin, hän katseli suurin silmin ylioppilasta
ahmien jokaisen hänen sanansa. Mathilde nojautui mukavasti tuolin
selustaa vasten rypistäen otsaansa.

"Opiskelette teologiaa? Eikö niin?" sanoi hän pilkallisesti hymyillen.

"Jos se voi jollakin tavoin herättää teidän mielenkiintoanne, niin --
kyllä, -- luulin muuten, että jumaluusoppi ei ollut teidän tiellänne",
vastasi ylioppilas ja kumarsi.

"Oh ei -- saatoin vain ymmärtää, että..." sanoi Mathilde ja leikitteli
jollakin paperilla, joka oli pöydällä, "mutta nyt sinun totta totisesti
on laulettava meille jotain, Agnes, muuten torkahdamme kokonaan, ja
päätämme virrellä ja rukouksella."

Agnes nousi ja meni soittokoneen luo. Hän selaili hetkisen nuottilehtiä
ja löysi vihdoinkin, mitä tahtoi. Se oli Ahnfeldtin sepittämä virsi.
Hän lauloi sen niin rauhallisesti, mutta niin lämpimästi.

"A--ha--" kuului sohvannurkasta. "Tämäpä oli surkeata." Mathilde
haukotteli.

"Ei tiedätkös mitä, lapseni", sanoi hän, rientäen Agneksen luo, "nyt
meidän pitää saada jotain, jossa on eloa ja vilkkautta eikä tätä
u-u-u-u. Eikö sinulla ole 'Yksinkertaisen tytön' lauluja?" Ylioppilas
katseli hämmästyneenä pappiin. Hän oli ottanut sanomalehden ja luki
sitä, nuorten puhellessa keskenään. Hän näytti surulliselta, mutta ei
sanonut sanaakaan.

Ylioppilas katseli Agnesta. Hän istui pianotuolilla, antoi Mathilden
selailla nuotteja, eikä sanonut sanaakaan. Hän tarkasteli huonetta, se
oli myöskin muuttunut, mutta ei ollut niin kodikas kuin ennen. Täällä
ei myöskään enää tuntunut niin hauskalta olla kuin ennen; täällä oli
jotain raskasta, jota ei koskaan ollut entisaikaan. Ja tuossa loikoi
tuo pieni vaihdokas, aivan kuin hän olisi ollut kotonaan, käski ja
määräili aivan kuin tahtoi, eikä kukaan uskaltanut vastustaa häntä.

Mathilde löysi lopuksi jotain, josta hän piti, ja asetti sen Agneksen
eteen, mutta Agnes asetti sen aivan rauhallisesti takaisin
nuottisäiliöön. Sitte löysi hän rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi laulaa
niitä.

"No mutta onko nähty moista pientä heittiötä", sanoi Mathilde, --
"näihin talonpoikaislauluihin olemme kyllästyneet aikoja sitte; sinähän
et muuta tee, kuin hoilotat niitä päivät pitkät; laula nyt jotain,
jossa on sisältöä."

"Laulan, mitä tahdon, enkä tahdo laulaa muuta tänä iltana", vastasi
Agnes päättäväisesti.

"Monet kiitokset, neiti", vastasi Mathilde ja niiasi hänelle, "sepä on
kohteliasta vieraille." Näin sanoen istuutui hän loukkaantuneena
sohvannurkkaan.

Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, kulki hän kauan edestakaisin
lattialla, ennenkuin hän meni levolle. Hän otti esiin kuvansa
laatikosta ja katseli taasen sitä.

"Omituista, että näiden kahden piti kulkea aivan samaa latua. Ja mies
tuli viettelijänä myöskin tämän toisen tytön luokse, mutta hän -- --
niin, jospa voisi ymmärtää häntä. Että hän voikin elää yhdessä tämän
Mathilden kanssa, kutsuen häntä ystävättärekseen -- -- -- ei, nainen on
käsittämätön olento." --

Mathilde alkoi kyllästyä pappilaan, ja pappila alkoi ikävystyä
Mathildeen. Hän ei voinut koskaan pysyä rauhallisena tahi istua kotona
päivääkään, ja jos ihmiset eivät tahtoneet tulla hänen luokseen, meni
hän heidän luokseen. Joka kerta sanoi hän, että ihmiset täällä olivat
sivistymättömiä ja ikäviä, ja joka kerta kotia palattuaan oli hänellä
pussi täynnä heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta kuitenkin hän
meni heidän luokseen.

Niinpä hän sitte eräänä päivänä välttämättömästi tahtoi vierailulle
ylioppilaan luo. Agnes sanoi, että se ei sopinut heille naisina; mutta
jos Mathilde kerran oli saanut jotain päähänsä, ei ollut niin helppoa
saada sitä sieltä pois, ja niinpä hän kiusasi Agnesta niin kauan,
kunnes hän ja Agnes eräänä iltapäivänä menivät sitä tietä pitkin, joka
vei kapteenintaloon. Agnes ei ollut luvannut varmasti mennä mukaan
sisälle, mutta saattoivathan he nyt mennä kappaleen sinnepäin ja nähdä,
miten asiat kehittyivät. Ja asiat kehittyivät siten, että he tapasivat
ylioppilaan.

"Ovatko neidit kävelyllä?" sanoi ylioppilas ja meni heidän luokseen.

"Niin ollaan", vastasi Mathilde, "ja tiedättekö, minne olemme
päättäneet mennä? Teidän luoksenne vierailulle."

Ylioppilas loi häneen ihmettelevän ja puolittain epäilevän katseen.

"Onko se totta?" kysyi hän, "minun täytyy sanoa, että tuopa oli
ystävällistä. Onko se totta, Agnes-neiti? Miksi nykäisitte ystäväänne
hameesta? Olette asunut täällä niin kauan, ettekä vielä kertaakaan ole
käväissyt luonani. Ettekö nyt tahdo seurata mukana?"

Agnes ei oikein tietänyt mitä vastata ja niinpä hän vain kiitti
hämillään. He kulkivat edelleen, ja ylioppilas alkoi puhella Agneksen
kanssa, aivan kuin ei Mathildea ollenkaan olisi ollut olemassa.

"Anteeksi", sanoi Mathilde ja tuli ylioppilaan luo, "olette saanut
kyynärpäähänne suuren tahran", ja hän kohotti kättään pyyhkiäkseen sen
pois. "Oh, anteeksi, ilmeisesti erehdyin" -- lisäsi hän, hymyili ja
käänsi kasvonsa pois, aivan kuin hämillään.

Ylioppilas katseli maahan. Hänellä oli käsivarressa suuri kolo, josta
paita pisti esiin. Hän joutui hämilleen samassa, mutta hän malttoi
mielensä pian ja kumarsi Mathildelle.

"Näette, etten ole pukeutunut ottaakseni vastaan moisia hienoja
vieraita; mutta jos olisin aavistanut tämän kunnian, ette olisi nähneet
mitään tahrapilkkua. Ja täällä maalla, katsokaapas --"

"Niin täällä maalla näkee paljon omituista, mutta se on kai täällä
muotina", sanoi Mathilde nenäkkäästi.

"Maalla ainakin pitää paikkansa vanha sananparsi, että 'ei ole koiraa
karvoista katsottava'", vastasi ylioppilas, "ja se on hyvä sananlasku,
eikö ole, Agnes-neiti?"

"Kyllä se on", vastasi Agnes, "mutta ihminen, joka on sisäisesti hyvä,
pitäisi kunnianaan olla ulkonaisesti siisti."

Ylioppilas katsoi häneen, Agnes vältti hänen katsettaan.

"Se on totta", vastasi hän lyhyeen. He olivat nyt tulleet veräjälle,
joka vei puutarhaan. Agneksen sydän tykytti niin omituisesti, kun
veräjä sulkeutui hänen takanaan, ja hän asteli pitkää puistokäytävää,
jota vanhat puut reunustivat, taipuen hänen ylitseen. Oli aivan kuin ne
olisivat sanoneet: "Nyt vangitsemme sinut, nyt et koskaan pääse enää
täältä." Hän sai kovan halun juoksennella ympäri, katsoa jokaista
nurmikenttää, joka kukka-istutusta, jokaista pientä puistikon halki
kulkevaa polkua. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tehnyt sen, mutta
nyt oli ylioppilas täällä ja -- Mathilde. Hän silmäsi vain salavihkaa
ympärilleen, mutta kuinka omituista täällä kuitenkin oli. Vanha,
sammaltunut kivipenkki tuolla kauempana; merenjumala, joka seisoi
puhaltaen pilliinsä, ilman että vettä juoksi lainkaan; auringonkello
ruostuneine viisareineen; vanha harmaa talo, joka seisoi tuossa
kuurassa kuin kokoonluhistunut vanhus; kaikki oli muistuttamassa
mennyttä aikaa, jolle elämä, leikki, loisto ja auringonpaiste oli
antanut eloa, jolloin ei vain kissa istunut leveillä rappusilla ja
nuoleksinut käpäliään, vaan nauru ja laulu kaikui sieltä palvelijoiden
kiitäessä kauniiden silkkipukuisten naisten keskellä ja tarjotessa
viinipikareja. Ja sisällä suurissa viileissä huoneissa ja pitkissä
autioissa käytävissä riippui vanhoja esi-isiä valkoisissa tekotukissa
ja miekka sivulla lausuen hänet ikäänkuin tervetulleeksi ja
kunnianarvoisat isoäidit pitsiröyhelöissä ja ruusut käsissä; nämä
isoäidit aivan kuin niiasivat hänelle. Hän kulki äänettömänä
tarkastellen tarkastelemistaan; mutta Mathilde kaakotti kuin kana ja
juoksenteli ylioppilaan kintereillä; hän näytteli heille kaikki
kyökistä kellariin. Vihdoin pysähtyivät he arkihuoneeseen, ja
ylioppilas pyysi heitä istumaan.

"No, mitä neidit pitävät talostani?" kysyi hän.

"Kyllä, talo on erittäin sievä", vastasi Mathilde, "mutta jotain
puuttuu."

"Ja mikä se on?"

"Teidän pitäisi hankkia vaimo."

"Niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Miksi se on niin
välttämätöntä?"

"Niin katsokaapas, täällä on autiota, täällä on pimeää ja täällä on
tyhjää; mutta hän järjestäisi, koristaisi ja hankkisi jotain uutta;
sitte voisitte kutsua vieraita, eikä teidän tarvitsisi istua täällä
yksin ja lukea koko päivää. Ja sitte -- niin, katsokaas tuolla seisoo
tuo tuoli vinossa, ja tämä pöytä se seisoisi nyt tuolla. Tahdotteko
auttaa minua muuttamiseen, niin saatte nähdä. -- -- Eikös nyt näytä
sievemmältä? Katsokaas, kaiken tämän voisi vaimo tehdä."

"Myönnän teidän olevan oikeassa", vastasi ylioppilas leikkiä laskien,
"enkä tiedä parempaa kuin että autatte minua hankkimaan sen."

"Oh -- hän voi olla lähempänä kuin luulettekaan", vastasi Mathilde,
rypisti otsaansa ja katseli veitikkamaisesti Agnekseen.

Agnes oli kääntynyt, ei ollut kuulevinaan ja katseli muutamia seinällä
riippuvia valokuvia. Oli ilmeistä ettei ylioppilaskaan pitänyt tästä.

"Neidit suonevat anteeksi", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tulen heti
takaisin." Näin sanoen hän meni huoneesta.

Hän oli tuskin päässyt ulos, ennenkuin Agnes äkkiä kääntyi ja tarttui
Mathilden käsivarteen.

"Häpeäisit", sanoi hän posket hehkuen, "käyttää sellaisia sanoja täällä
ja -- -- --"

"Mikä sinua vaivaa? Minäkö häpeäisin? Voitko kieltää, että mielelläsi
tahtoisit olla hänen vaimonsa?"

"Mathilde, jos sinä -- -- --"

Agnes ei saanut sanotuksi enempää; sillä samassa tuli ylioppilas sisään
uudessa kauniissa takissa ja takanaan vanha palvelijatar, joka
lautasella kantoi hilloa, pikkuleivoksia ja viiniä.

"Tässä on kaikki, mitä minulla on tarjottavana", sanoi ylioppilas,
kaatoi laseihin ja tarjosi. "Tervetuloa tänne! Tervetuloa tänne,
Agnes-neiti!" sanoi hän ja kilisti hänen kanssaan.

"Niin, ja emmekö saisi samalla toivoa, Agnes, että seuraavalla
kerralla, tänne tullessamme, saisimme tavata kauniin, nuoren
talonemännän?" sanoi Mathilde.

"Kiitos hyvästä tahdostanne, neiti Ravn", vastasi ylioppilas ja
kumarsi; mutta Agnes maisteli vain lasiaan ja asetti sen pöydälle.

"No, mitäs pidätte maalaiselämästä?" kysyi ylioppilas Mathildelta,
johtaaksensa keskustelun johonkin muuhun.

"No kyllä -- ajaksi -- mutta en voisi koskaan ajatella asettua tänne
asumaan ainaiseksi. Täällä ei ole koskaan mitään nähtävää ja kuultavaa,
ja sitte tapaa niin harvoin ihmisiä, joiden kanssa voi seurustella."

"Aivan samaa sanoi Agnes-neitikin kerran; enpä tiedä, vieläkö hän on
samaa mielipidettä. Mutta jos neidit ovat yhtämieltä kanssani, teemme
pienen kävelymatkan täällä ympäristössä, niin näytän teille sellaista,
mikä on omiansa herättämään mielenkiintoa, ja ihmisiä, joiden kanssa
voi hyvin seurustella."

"Niin, tehkäämme se", sanoi Mathilde, "se on hauskaa; meillä ei ole
kuitenkaan mitään tehtävää tänään."

"Mutta kunhan isä vain ei hätäile", vastasi Agnes; "ennen hämärää
täytyy meidän olla kotona."

"No hän ei totta totisesti kaipaa meitä", vastasi Mathilde ja kiinnitti
neulalla vaippaansa, "voimme mennä nyt heti."

"Te teette aina vastaväitteitä, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas.

"Teenkö?" vastasi Agnes, ja hän seurasi mukana.

He kulkivat kappaleen tietä pitkin, sitte poikkesivat he syrjäpolulle
ja lähtivät kulkemaan yli peltojen. Siellä seisoi mies, kaivellen
perunamaata. Ylioppilas seisahtui hänen eteensä.

"Toivotan onnea työhön, Hannu", sanoi hän ja tervehti; "kuinka voi
äitisi?"

"Kiitos kysymästä, hän voi hyvin", vastasi Hannu ja katseli ylös
työstään. "Sinulla on seuraa tänään."

"Niin, enkös ole mielestäsi joutunut hienoon seuraan?"

"Niin, se on varma. Komeutta kyllä näkee maailmassa." Hän seisoi
nojaten lapioon. "Katsos, ylioppilas, mitä tänään löysin", sanoi hän
hetkisen kuluttua ylioppilaalle, hiljentäen ääntään ja ottaen
taskustaan vanhan hopearahan, jonka hän oli löytänyt pellosta, "se oli
myöskin uudenuutukainen ja kiiltävä kerran, mutta sen täytyi kuitenkin
maahan."

Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme hänen tätä sanoessaan.

"Niinpä kyllä, maa ottaa suurimmat rikkautemme", vastasi ylioppilas,
"mutta kerran ne kuitenkin etsitään kätköstään ja annetaan meille
takaisin, Hannu."

"Niinhän ne sanovat", vastasi Hannu ja työnsi lapion multaan niin
voimakkaasti, että se vajosi pitkälle ylös varteen.

"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Agnekselta, heidän kulkiessaan
edelleen.

"Kyllä", vastasi Agnes.

"Saatoitteko ymmärtää häntä?"

"En, mutta näin, että jokin oli koskenut häneen kovasti."

"Hän oli kihloissa seudun kauneimman tytön kanssa. Sitte sairastui
morsian ja kuoli juuri ennen häitä. Nyt menemme pistäytymään hänen
äitinsä luo."

Mathilde oli tullut kauas edelle, hän kun oli jatkanut matkaa toisten
pysähtyessä. Ylioppilas ja Agnes kiiruhtivat saavuttaaksensa hänet.

"No, nytpä sait jotakin mieltäylentävää kuullaksesi?" sanoi Mathilde
Agnekselle.

"Jos aiotte näyttää meille kaikki ne merkillisyydet, joista puhuitte,
herra ylioppilas", sanoi hän samassa hetkessä ylioppilaalle, "älkää
silloin pysähtykö jokaisen talonpojan kohdalla."

"Niin, mutta hän oli ensimäkien merkillinen olento", vastasi ylioppilas
nauraen, "ja tuossa näette toisen." Hän osoitti tien vieressä olevaa
pientä torppaa.

"Tahdotteko, että menemme sinne?" kysyi Mathilde hämmästyneenä.

"Niin, mikäpä estäisi?" kysyi ylioppilas.

"Tuohon kurjaan tölliin, jossa arvatenkin on niin tukahduttavaa, ettei
siellä voi hengittää."

"Oh, minä olen hengittänyt siellä niin monta kertaa, eikä se ole
lainkaan niin vaarallista, kuin miltä näyttää", vastasi ylioppilas.
"Uskokaa minua, ettette tarvitse sitä katua."

Mathilde seisoi hieman epäröiden ja katseli mustaa oven kynnystä, mutta
lopuksi kääri hän hameet aivan jalkojen ympärille, kohotti ylös helmat
ja kulki varpaillaan kivitetyn eteisen lattian yli. Ylioppilas
kolkutti, ja he menivät sisälle. Se oli tavallinen talonpoikaistalo,
tulisija keskellä lattiaa, katto savuttunut, mutta muuten siellä oli
kylläkin puhdasta ja raikasta. Mathilde näytti kuin puusta pudonneelta.
Tuvassa istui noin 70 vuoden vanha talonpoikaisvaimo, jolla oli niin
rauhalliset ja valoisat kasvot, että näytti siltä kuin koko hänen
elämänsä olisi ollut auringonpaisteinen. Hän nousi ja tuli heidän
luokseen. Ylioppilas ojensi kätensä hänelle.

"Kiitos viimeisestä", sanoi ylioppilas.

"Kiitos itsellesi viimeisestä", vastasi vaimo ystävällisesti, "sinulla
on vieraita mukanasi tänään."

"Tuo on papin tytär, ja tämä tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He
tahtoivat mielellään nähdä, miten tulet toimeen."

"Vai niin -- tervetuloa", sanoi vaimo ja ojensi kätensä Mathildelle,
jonka täytyi ottaa se vastaan, niin vastenmielistä kuin se hänestä
olikin. "Tervetuloa", sanoi hän Agnekselle ja ojensi hänelle kätensä,
"minun olisi kyllä pitänyt tuntea sinut; mutta he kasvavat niin
nopeaan, että heitä ei voi tunteakaan. Olin kirkossa, kun sinut vietiin
kastettavaksi. Mutta nyt istuutukaa ja levätkää hetkinen."

"Kiitos, kiitos", vastasi ylioppilas ja istuutui penkille. Agnes
istuutui aivan viereen. Mathilde katseli ympärilleen, löytääksensä
tuolin; mutta kun hän ei sellaista huomannut, levitti hän nenäliinansa
penkille ja istuutui sille. Kaisa meni hyllyn luokse ja kaatoi maitoa
puukuppiin. Hän maisteli ensin, oliko maito tullut happameksi, sitte
hän tuli Mathilden luokse ja tarjosi sen Mathildelle.

"Voitpa olla janoinen", sanoi hän ja ojensi kupin hänelle.

Mathilde näytti aivan kauhistuneelta.

"Ei, monet kiitokset", vastasi hän, niin pian kuin saattoi.

"Kuppi on puhdas", sanoi Kaisa ystävällisesti.

"Ei, monet kiitokset", sanoi Mathilde taasen, ja sitte otti Agnes
kuppinsa ja joi, ja ylioppilas senjälkeen.

"No, minkälainen elämäsi on, Kaisa?" kysyi ylioppilas, kiitettyään
maidosta.

"Kyllä, kiitos, elän hyvissä oloissa ja olen Jumalan kiitos terve."

"Minulla on terveiset Hannulta."

"Sinä olet tavannut hänet?"

"Mitenkäs hän jaksaa; alkaako haava parata?"

"Eipä niinkään; syvästä haavasta jää syvä arpi, eikä ole helppoa saada
sointua viuluun, kun kielet ovat lauenneet", vastasi Kaisa hiljaa. Hän
kääntyi ja pyyhki silmiään kädellään.

"Mutta Herramme voi sitoa sen, mihin toinen ei kykene", sanoi
ylioppilas.

"Hän voi sen, ja hän tahtoo sen myöskin, kun hänen aikansa tulee",
vastasi Kaisa.

Hän puhui niin tyynesti, lempeästi ja luottamusta herättävästi; ei
sanoissa eikä kasvonpiirteissä ollut mitään katkeraa. Agnes katseli
ihmetellen häntä. Ylioppilas puheli hänen kanssaan kauan. Mutta
Mathilde istui väänneskellen itseään penkillä ja katsellen levottomasti
ylioppilaaseen, eikö hän pian vaikenisi. Vihdoin hän nousi. Kaisa
kätteli heitä taasen, kiitti vierailusta, ja pyysi Agnesta pian
tulemaan takaisin. Tuskin olivat he tulleet ulos, ennenkuin Mathilde
alkoi torua ja pudistella hamettaan.

"Enpä ole ennen nähnyt mokomaa, tarjota meille maitoa mustasta
maljasta, josta hän ensin itse juo. Ja missäs se on, mitä meidän piti
nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.

"Olette nähneet sen", vastasi ylioppilas.

"Jos tuo vanha eukko oli niin merkillinen, niin Jumala varjelkoon minua
moisista merkillisyyksistä."

"Ettekö nähnyt, että tuolla vanhalla maalaiseukolla oli kasvonpiirteet
ja olento, jota kuningatar saattaisi kadehtia? Ettekö nähnyt, että
kaikessa, mitä hän sanoi ja teki, yksinpä vähäpätöisimmissäkin
pikkuseikoissa, oli arvokkaisuutta."

"Niin, monet kiitokset, mutta mieluimmin tahdon päästä näkemästä
moista", vastasi Mathilde ja keikahutti päätään, "te olette nyt niin
kiintynyt talonpoikaistapoihin ja talonpoikaisoloihin, että te jonakin
kauniina päivänä sanotte, että parasta on olla pesemättä lattioita,
olla tuuleuttamatta ja syödä puuroa joka ateriaksi." Ylioppilaan täytyi
nauraa.

"Niin, ne muut merkillisyydet, joita minulla on näytettävänä, eivät ole
hiuskarvaakaan parempia", sanoi hän, kohauttaen olkapäitään, "niin
että, jos --"

"Kiitos, olen saanut kylläkseni", vastasi Mathilde, "nyt tahdon mennä
kotia. Tuletko mukana, Agnes?"

"Ei, te kai seuraatte minua, vai mitä?" sanoi ylioppilas reippaasti,
kääntyen hänen puoleensa.

"Ei, kun Mathilde -- --"

"Oh, äläpä anna minun häiritä, minä löydän kyllä tien yksinkin kotia,
ja jos sinulla on halua nähdä enemmän moista ihanuutta, niin ole hyvä."

"Tehän olette niin monet kerrat ennen kävellyt yksin minun kanssani. En
kai minä ole vaarallisempi nyt kuin silloin", sanoi ylioppilas.

"Ette -- mutta --", sanoi Agnes venyttäen sanoja.

"Ei, se on vain uhmailua, Agnes, eikä muuta", sanoi Mathilde, "katsos,
nyt menen minä."

Agnes seisoi vielä epäröiden.

Ylioppilas meni hänen luokseen. "Olen harvoin pyytänyt teiltä mitään",
sanoi hän vakavasti, "mutta tänään pyydän teitä seuraamaan minua."

"Mutta sopiiko se myöskin?"

"Hyvästi, hyvästi", sanoi Mathilde ja juoksi nauraen kedon yli. "Kunpa
teillä olisi hauskaa", lisäsi hän pisteliäästi, "ja nytpä älä liiaksi
kaipaa minua, Agnes."

Ylioppilas ja Agnes katselivat toisiaan, nuo kaksi vanhaa ystävystä
seisoivat yksin, kiusanhenki oli poissa, ja kaikki oli tullut niin
hiljaiseksi hänen mentyään. He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten,
mutta molemmat olivat tyytyväisiä siitä, että Mathilde laverteluineen
oli poissa.

"Näittekö muuta tuossa vaimossa kuin eukon, Agnes-neiti?" kysyi
ylioppilas. "Ette kuitenkaan koskaan voisi loukata ketään, niinkuin
teidän ystävättärenne on loukannut tätä vaimoa tänään?"

"Mathilde ei lainkaan tunne maalaistapoja täällä", vastasi Agnes.

"Ei, mutta voi vaatia ihmisiltä, jotka kutsuvat itseään sivistyneiksi,
että he uskovat löytyvän muitakin sivistyneitä ihmisiä kuin he itse,
vaikkakaan nämä ihmiset eivät ole sivistyneitä aivan heidän
säädöksiensä mukaan. Ja kun ajattelee näiden kahden kasvoja,
kaupunkilaisnaisen ja talonpoikaisvaimon, niin tiedän kyllä, minkä minä
valitsisin."

"Niin, hänellä oli omituiset kasvonpiirteet, hän on varmaankin kärsinyt
paljon, se vaimo?"

"Niin, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi poikaa, kaikki kelpo
poikia, he ovat sortuneet hänen ympärillään, hänen jäädessään pystyyn.
Kaksi hukkui isän kanssa syysyönä merellä; yksi heistä satutti itseään
kuolettavasti tunturilla, kun hän tahtoi pelastaa toista, ja kuoli heti
tämän jälkeen, ja kaksi kuoli isoonrokkoon. Viimeisen oli nyt
jatkettava sukua, silloin kuolee hänen morsiamensa, ja hän kadottaa
sekä rohkeuden että voiman. Ja kaikkea tätä täytyy äidin katsoa; hänen
täytyy rohkaista, lohduttaa ja koettaa kohottaa poikaa, vaikkakin hän
on vajota maahan surusta. Mutta ei koskaan ole kuultu valittavaa sanaa;
ei koskaan ole nähty muita kasvoja kuin nämä rauhalliset ja tyynet,
jotka aina ovat alttiit kaikkia auttamaan. Ihmiset kirjoittavat nyt
niin paljon kirjoja, maalaavat ja pystyttävät muistomerkkejä milloin
millekin, mutta se suuruus, mikä piilee siinä, että kärsii kestävästi
niinkuin erityisesti naiselle on ominaista, se saa harvoin sanan
osakseen. Ja kun runoilijat tahtovat kuvata suurta surua, valitsevat he
mieluimmin sen mikä repii tukkaansa ja epätoivoisena kirkuu taikka sen,
joka säilyttää miehen kuolinnaamiota, eikä voi unohtaa rakkaita
kasvonpiirteitä. Mielestäni he mieluummin voisivat valita sen, joka
surusta tulee hiljaiseksi ja äänettömäksi ja jonka kasvoilla kuitenkin
aina on sama lempeä ja kiitollinen ilme. Hän on varmasti kauniimpi ja
suurempi, niin totta kuin on kauniimpaa ja suurempaa antaa kuin ottaa."

Ylioppilaan tätä sanoessa oli hän tullut toisen mökin luokse, joka oli
tien varrella.

"Tänne menemme sisälle", sanoi hän Agnekselle, "niin saatte nähdä
toisen naisen, joka myöskin on suuri, vaikkakaan hän ei itse tiedä
sitä." Hän avasi oven ja meni sisälle. Eräällä tuolilla istui
valkohapsinen vanhus. Hän ei noussut heidän tullessaan sisälle, hymyili
vain ja nyökäytti päätään ylioppilaalle. Ylioppilas meni hänen tuolinsa
luokse.

"Tässä tulen papin tytär mukanani", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä, miltä
tuvassasi näyttää."

"Vai niin, papin tytär", toisti vanhus, ja näki, kuinka hän vilkastui,
"niin, niin, pappi on kelpo mies, ja hän saarnaa hyvin, kun kuulin
häntä viimeksi, niin sen hän teki, ja tunsin hänet aina siitä, kun hän
oli pieni poika -- vai niin, vai niin, vai on se papin tytär." Vanhus
istui päätään nyökytellen ja katseli Agnesta.

"Missä Ingrid on tänään?" kysyi ylioppilas.

"Ingrid? -- niin, hän tulee pian", vastasi vanhus, "mutta ajattele,
papin tytär -- niin ja hänen isoisänsä, tunsin ne kaikki, -- ohoh --
ohoh -- kuinka aika kuluu; olen 90 vuoden vanha nyt, tiedäppä se --
90 vuoden vanha."

Hänen siinä istuessaan ja leperrellessään itsekseen tuli Ingrid
sisälle. Hän näytti vanhalta, noin 50-vuotiaalta, oli pieni ja laiha,
mutta niin kevyt, niin kevyt. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan,
nähdessään vieraat.

"Ei, mitäs näenkään, eikös se ole ylioppilas ja eikös se ole Agnes
myöskin -- ei, että tahdoitkin käväistä luonamme täällä, missä on niin
yksinkertaista; täällä on nyt myöskin niin siivotonta tänään -- istu
alas --" ja Ingrid pyyhki penkin esiliinallaan, siivosi huoneessa ja
puhui samalla kertaa.

"Kuules -- tämä on papin tytär", sanoi vanhus Ingridille ja havahti
aivan kuin uudestaan.

"Niin luuletkos, etten Agnesta tunne? Olen nähnyt hänet niin usein
kirkkomaalla; kyllä kai nyt minä tunnen hänet, mutta että tahdoitkin
käväistä meitä katsomassa. -- --"

Sama toistui uudestaan. Vanhus puhui isoisästään ja kaikista vanhoista
muistoistaan ja lopetti aina seuraavin sanoin: "vai niin, vai on se
papin tytär", ja Ingrid ei voinut unohtaa sitä, että hän tahtoi
käväistä siellä sisällä, missä oli niin yksinkertaista.

Heidän ulos tultuaan sanoi ylioppilas Agnekselle: "Nyt olette tehnyt
hyvän työn tänään, Agnes-neiti. Näittekö, kuinka iloisiksi he tulivat,
vain siksi, että tulitte. Uskokaa minua, että tämä eukko, joka nyt
melkein uudestaan on lapsi, ei voi unohtaa tätä niin pian, hän on, niin
kauan kuin hän elää, puheleva tästä käynnistä itsekseen. Ja Ingrid --
kun näkee hänet, kukapa silloin luulisi hänessä olevan jotain suurta.
Hän näyttää kuitenkin niin pieneltä ja vaatimattomalta. Mutta hän on
tehnyt, mitä niin monet eivät olisi tahtoneet tehdä. Hän istui tuolla
vanhan isänsä kanssa, joka oli rampa, eikä voinut tehdä työtä. Silloin
häntä kosii eräs rikas talonisäntä, mutta sillä ehdolla, että isä ei
seuraisi mukana. Hän tahtoi maksaa jotain hänen puolestaan, ja hänet
sijoitettaisiin elätiksi jonnekin pitäjään, Hän piti tästä miehestä,
mutta hän valitsi isän. Monena, monena vuotena on hän nyt hoidellut
häntä, kantanut hänet joka ilta vuoteeseen ja joka aamu takaisin
tuoliin, tehnyt työtä käsillään kuten voimakkain mies elättääkseen
heitä molempia, ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka
moni matkustaja onkaan nähnyt hänen seisovan mökin ulkopuolella
rankkasateessa, ruskeassa päällysnutussa, ruskea hattu päässä
muokkaamassa maata. Matkustaja on ehkä nauranut ja osoittanut häntä,
vieraat naiset ovat tuijottaneet häneen lornjettinsa läpi, ja hänestä
on kerrottu niinkuin mistäkin pilakuvasta vieraiden huvittamiseksi
seurapiirissä. Ei kukaan ole uneksinut, että tässä naisessa oli
sisältöä, joka oli kullan arvoinen."

Agnes oli kuunnellut häntä tarkkaavasti. Hän näytti miettivältä.

"Kuinka omituista, etten ole aikaisemmin kuullut mitään tästä", sanoi
hän, "ja kuitenkin olen elänyt täällä niin monta vuotta. Mutta kuinka
onnellinen se nainen mahtaneekaan olla, jolla on varma elämäntehtävä,
jolla on yksi ainoa, jolle hän voi uhrautua, jolle hän voi elää."

Ylioppilas katseli Agnesta. Hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni
sellainen lämpö, että saattoi ymmärtää sanotun kauan olleen kätkössä
sydämessä, silmäripset värähtelivät, mutta hän ei katsonut
ylioppilaaseen, hän katseli ilmaan, aivan kuin hän siellä olisi voinut
nähdä jotain.

"Eikö teillä ole elämäntehtävää, Agnes-neiti?" sanoi ylioppilas
hillitysti, mutta sydämellisesti. "Ei ole ainoatakaan ihmistä, jolla ei
olisi elämäntehtävää, ja kaikkialla, missä on rakkautta, on myöskin
elämäntehtävää. Välttämätöntä on vain saada elämäntehtävänsä selväksi.
Ajatelkaahan vain, kuinka paljon voisitte vaikuttaa täällä. Sillä,
uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja suurta kuin se, mitä
olen teille tänään näyttänyt. Täällä on lapsia, joiden täytyy kulkea
repaleisina ja likaisina, jotka päivisin vain piehtaroivat ulkona,
tappelevat ja tekevät kaikenlaisia kepposia, siksi että heidän
äidillään ei ole mitään työtä, mihin panna heitä, joiden usein täytyy
nähdä isän tulevan juovuksissa kotia, kiroilevan ja joutuvan toraan
heidän äitinsä kanssa. Täällä löytyy niitä, jotka päivä päivältä
uurastavat, elää retustavat ja jotka eivät ajattele muuta kuin
ruokaansa joka ateriaksi. Täällä on raakuutta ja tietämättömyyttä,
josta tuskin voitte uneksiakaan. Täällä teillä on laaja vaikutusala,
Agnes-neiti, sillä naisen käsi voi ulottua paljoa kauemmaksi kuin
miehen koskaan voi. Te voisitte hommata muutaman näistä lapsista
pappilaan, panna ne hieman työhön puutarhaan taikka käsitöihin, te
voisitte puhua hieman ystävällisesti ihmisten kanssa välistä -- jo
siten tekisitte siunatun teon. Te voisitte silloin koota siunausta ja
esirukouksia ympärillenne, ja sellainen yksinkertainen naissielu kuin
Ingrid voi rukoilla."

Ylioppilas vaikeni ja katseli Agnesta, mutta hän vain tuijotti eteensä
ja kulki edelleen.

"Mutta arka ette saa olla", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitaan
rohkeutta mennä köyhän tupaan tai istua sairasvuoteen ääressä; mutta se
maksaa vaivan, uskokaa se. Kuolema silmien edessä unohtaa ihminen
kaikki ne kevyet jaaritukset, joilla hän muuten voi salata ajatuksensa,
mutta silloin saatte nähdä ihmisen sellaisena kun hän todellisuudessa
on. Ja mikä ihana ajatus onkaan siinä, että on saanut tehdä vähän
kaikesta siitä, mitä on määrätty tekemään. En voi ajatella mitään, mikä
voi tehdä ihmisen enemmän onnettomaksi, kuin se, että hänen elämänsä
lopussa täytyy silmätä takaisin elämään, missä näkee vain omat maalatut
kasvonsa peilistä; en tiedä mitään kurjempaa kuin täytyä tunnustaa,
että oma elämä on ollut sisällyksetön, ja kuitenkin samalla oivaltaa,
ettei muuta kysytä kuin: 'elämäsi sisällys'. Se on kauheaa. Ja
kuitenkin alottavat useimmat asettamalla elämänsä eteensä ja sanovat:
'meillä on pitkä elämä elettävänä.' Sitte unohtavat he elää, sen sijaan
että he aina alottaisivat kuolemalla ja tämän järkähtämättömän
opettajan edessä kysyisivät itseltään: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö
minua, Agnes-neiti? Ja tahdotteko nyt sanoa, ettei teillä ole omaa
elämäntarkoitusta?"

Ylioppilas vaikeni hetkiseksi, hän katsoi taasen Agnesta, mutta tämä
oli taivuttanut kasvonsa alas, ja hän saattoi vain nähdä rinnasta, joka
nousi ja laski, että hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämeen.

"Se mikä on suurta kristillisessä rakkaudessa", sanoi ylioppilas
taasen, "on että se ei valitse yhtä ainutta, jota se palvelee
epäjumalanaan ja sitte sulje silmänsä kaikille muille, vaan että se
menee kaikkien luokse. Ja sitä yhtä, jonka on valinnut, se olkoon sitte
mies, vaimo tai vanhemmat, sitä rakastettakoon siten, että sydän tulee
sitä lämpimämmäksi ja vastaanottavaisemmaksi kaikkia kohtaan."
Ylioppilas katsoi Agnesta, sitte sanoi hän hitaasti: "Enpä tiedä,
uskallanko sanoa, mitä ajattelen."

"Kyllä, sanokaa se, sanokaa se", sanoi Agnes hiljaa.

"Teillä on myöskin yksi ainoa, Agnes-neiti, joka istuu kotona ja
odottaa rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko hänen olevan
onnellinen? Tai olisinko ehkä päätellyt väärin hänen kasvonilmeistään?
Minusta häneltä puuttuu jotain, ystävällistä kättä, joka ei parempaa
tiedä kuin tehdä hänen olonsa kodikkaaksi, rakastavaa silmää, joka
seuraa häntä ja voi lukea hänen ajatuksensa, sydäntä, joka voi unohtaa
omansa hänen vuoksensa, vaikkakin se tuottaisi pientä kamppailua. Hän
ei ole koskaan puhunut siitä, hän tuskin itse tietää siitä, mutta --
ettekö luule, että voisitte olla jotain enempää hänelle, Agnes-neiti?"

Agnes ei vastannut, mutta tiellä putosi muutamia kyyneleitä, joita hän
koetti salata. He kulkivat äänettöminä vieretysten aivan pappilan
veräjälle. Siellä antoi ylioppilas Agnekselle kätensä.

"Hyvästi, Agnes-neiti", sanoi hän, "ja kiitos tästä päivästä."

Agnes tarttui käteen, hän tahtoi sanoa jotain, mutta hän ei saanut
sanotuksi, eikä ylioppilas irroittanut kättä.

"Kiitos -- kiitos kaikesta, mitä olette sanonut tänään, ja kaikesta,
mitä olette ollut minulle", huudahti hän viimein; mutta sitte hän
riistäytyi nopeasti irti ja meni reippaasti tietä pitkin. Ylioppilas
seurasi häntä katseillaan. Hän tunsi vielä Agneksen lämpimän käden
omassaan, sillä hän oli puristanut niin luottavaisesti puhuessaan.
Ylioppilas tahtoi nähdä, kääntyikö Agnes -- ei, hän ei kääntynyt;
tuonne hän katosi ja vain huoneen lampunvalo pilkotti ikkunasta.

Agneksen sydäntä poltti, hänellä oli sellainen halu saada sitä
kevennetyksi; hän juoksi rappusia ylös huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn
ja purskahti itkuun.

"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle
anteeksi, Herra Jumala! -- -- Tee minut voimakkaaksi, anna minulle
voimia voida rakastaa isääni, niinkuin minun täytyy -- anna minulle
anteeksi, Herra Jumala -- älä hylkää minua, vaan tee minut vahvaksi ja
anna minun rakastaa isääni!"

Hän itki itkemistään, rukoillen tavan takaa, mutta lopuksi itkuntyrske
heikkeni, alkaaksensa aina uudestaan. Vihdoin makasi hän aivan hiljaa,
pää piiloitettuna tyynyyn. Ei kuulunut hiiskaustakaan, myrsky oli
riehunut loppuun. Sitte hän nousi, meni kirjakaapin luo ja otti vanhan
kirjansa, ylioppilaan kirjan, esiin. Hän sytytti kynttilän ja alkoi
lukea; hän luki sivun, mutta sitte tulivat ajatukset. Hän laski kätensä
alas kirjalle ja painoi päänsä käsiinsä, ja siten makasi hän pitkän
aikaa.

Joku tuli ylös rappusia ja pysähtyi kynnykselle. Se oli Mathilde. Hän
näki Agneksen makaavan siinä.

"No, oletkos palannut?" sanoi Mathilde ja meni hänen luokseen. Agnes ei
liikkunut. Mathilde luuli hänen nukahtaneen, hiipi varpaillaan tuolin
taa ja kurkisti hänen olkapäänsä yli kirjaan. Ja sitte luki hän ääneen,
pilkallisesti korostaen: "Löytyykö missään naista, joka tuntee oman
horjuvaisuutensa ja joka ei ainakin kerran elämässään ole toivonut
miehen kättä tuekseen. Mutta löytyykö missään myöskään naista, joka ei
kainosti ole salannut tätä ajatusta, vaatimattomasti odottaen kunnes
häntä etsittäisiin, vaikkapa hän sitte olisi saanut odottaa kuolemaansa
asti. Tätä kuolemaa hänen sydämensä tuli ehkä jouduttaa, mutta hän
toivoo mieluummin sen kuluttavan hänet, kuin että hän antaisi sen tulla
ilmi."

"Ha--ha--ha! Ei, sepä on verratonta!" -- ja Mathilde nauraa hohotti.
"Agnes! Agnes!" huusi Mathilde, pudistellen Agnesta, "oh, rakkaani,
annappa minun lukea edelleen", ja hän veti kirjan hänen käsiensä alta.

Agnes hypähti ylös ja kiskaisi kirjan Mathildelta. "Älä koske kirjaan,
sanon sinulle. Se on aivan liian hyvä tullaksensa sinun silmiesi
tahraamaksi." Mathilde otti askeleen taaksepäin, hän tuijotti
hämmästyneenä Agnekseen, joka seisoi vihastuneena ja kiihtyneenä kuten
ärsytetty eläin häkissä.

"Mikä sinua vaivaa?" sanoi hän, "ei suinkaan hän jo ole kosinut,
sinua?"

"Älä mainitse hänen nimeään, kuuletko", huusi Agnes, ja nyt puhkesi
kaikki se ilmi, mikä niin kauan oli kytenyt.

"Sinä puhut hänestä", sanoi hän, "sinä, joka et edes ole kyllin arvokas
suutelemaan hänen kengänpohjiaan. Hänellä on henkeä ja sydäntä, mutta
mitä sinulla on? Hän voi sanoa jotain, jossa on järkeä ja ajatusta,
mutta mitä sinä voit sanoa? Hän voi tehdä jotain, joka on hyvää ja
hyödyllistä, mutta mitä sinä voit tehdä? Sinä olet hiipinyt tänne
varastaaksesi talon rauhan; sen olet tehnyt. Sinä olet vanginnut minut
ja aikonut tehdä minusta samanlaisen turhamaisen riikinkukon,
kuin itse olet. Olet tahtonut ohjata minut samaan tyhjyyteen ja
ajattelemattomuuteen, missä itse elät. Arvelit minun olevan kuin
käsineen, jonka saattoi vetää päälle ja heittää pois sinun mielesi
mukaan. Sellainen olen myöskin ollut; olen ollut kuin kurja
koiranpentu, tottelevainen ja tahdoton; mutta nyt en ole enää kauemmin,
näetkös. Nyt olen havahtunut, ja hän on herättänyt minut, juuri hän; ja
nyt näen sinut sellaisena kuin todellisuudessa olet, ja nyt en tahdo
enää kauemmin elää kanssasi, ei, en tahdo. Sinä olet vieroittanut minut
isästäni, niin olet. Sinä olet vieroittanut minut ympäristön kansasta,
joka on sinua paljon parempi. Sinä olet vieroittanut minut Jumalasta,
niin, sen olet tehnyt. Mutta nyt en siedä sitä enää kauemmin. Ulos,
pois silmänräpäyksessä, en tahdo nähdä sinua täällä."

Mathilde oli tullut kalman kalpeaksi. Hän puristi suunsa yhteen, mutta
Agnes kiiti ulos, alas rappuja ja sisälle isän huoneeseen.

Pappi istui kirjoittaen lampun valossa, kun ovi temmattiin auki, ja
Agnes astui sisään, silmät punaisina ja mieli kuohuksissa. Hän vaipui
isän eteen, painoi kätensä hänen polvilleen ja katseli niin
rukoilevasti isään.

"Anteeksi, isä! Anna minulle anteeksi kaikki mitä olen rikkonut sinua
vastaan." Hän purskahti taasen itkemään ja asetti päänsä hänen
polvilleen.

Pappi otti ihmeissään silmälasit käteensä ja asetti ne pöydälle. Sitte
hieroi hän silmiään ja katseli kummastellen Agnesta.

"Mutta rakas lapseni, mitäs tämä nyt merkitsee", sanoi hän ja tahtoi
nostaa hänet ylös, "mitäs olet minulle tehnyt?"

"Ei, ei, isä!" änkytti Agnes, "anna minun maata tässä, kunnes olet
sanonut minulle, että annat minulle anteeksi. Niin, olen tuottanut
sinulle surua, en ole ollut sellainen kuin minun olisi pitänyt olla
sinua kohtaan. Olen nyt muutaman vuoden kulkenut täällä ajatellen vain
itseäni, enkä sinua. En ole tehnyt oloasi kodikkaaksi, en puhunut
kanssasi, en tehnyt mitään sinun hyväksesi."

Kyynel kimalteli papin silmässä. Hän nosti hänet ylös ja asetti hänet
syliinsä. Hän pyyhki kostean tukan pois otsalta ja suuteli kyyneleen
kostuttamia silmiä.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!" sanoi hän lempeästi, "etkö ole
ollut minulle mitään? Olethan ollut ainoa, mikä minulla on ollut."

Agnes oli taivuttanut päänsä hänen rintaansa vasten.

"Olet niin hellä ja hyvä minulle, isä, en ansaitse sitä; mutta nyt
lupaan minä tehdä parannuksen; niin, sen lupaan, ja sittepä pidämme
kodikasta ja hauskaa täällä, kuten entisaikaan."

Pappi hymyili, taputteli häntä poskelle ja painoi rintaansa vasten;
Agnes lepäsi niin turvallisesti ja hyvin kuten lapsi äitinsä sylissä.

Vinniltä kuului melua ja hälinää. Matkakirstuja ja laatikoita
vedeltiin, ovia avattiin ja suljettiin, ja pian kuulivat he kimeän
naisäänen huutavan: "Halvar! Mari! Niels!"

Ihmisiä juoksi edestakaisin rappusissa, ja sieltä kuului loppumaton
melu. "Rakas lapsi, mitä tämä merkitsee?" kysyi pappi kuulostaen.

"Oh -- se on vain Mathilde!" vastasi Agnes säikähtäneenä, painaen
päänsä vieläkin lujemmalle isän rintaa vasten.

Pian seisoi Mathilde ovessa. Hän oli matkapuvussa, päällystakki ja
hattu päässä.

"Nyt kiitän teitä kaikesta", sanoi hän pisteliäästi, niiaten ovessa.
"Kiitos osoittamastanne vieraanvaraisuudesta."

"Hyvä ystävä, mitäs tämä merkitsee?" sanoi pappi, tahtoen nousta, mutta
Agnes kiersi molemmat kätensä hänen kaulansa ympärille, ja niinpä hänen
täytyi istua.

"Aiotteko matkustaa?"

"Niin, on kai sitä pakoitettu matkustamaan, kun melkein heitetään
ovesta", sanoi Mathilde ja nauroi katkerasti, "minä en suinkaan
häiritse täällä enää ketään."

"Mutta" -- alkoi pappi taasen.

"Oh, kysykää neidiltä tuossa, niin saatte kyllä tiedon", vastasi
Mathilde ja tahtoi mennä.

"Mutta rakkaani, ulkonahan on pimeää", ja pappi koetti taasen nousta,
mutta ei voinut; "matkalla ei kai ole sellaista kiirettä, ja yöksi
kuitenkin jäänette tänne."

Agnes ei vastannut mitään, vaan painautui aivan isään kiinni, aivan
kuin olisi tahtonut sanoa: "Ei, älä pyydä häntä jäämään, isä."

"Ei, Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi
Mathilde, "olisipa todellakin synti, elleivät he kaupungissa saisi
tietää niin pian kuin suinkin, minkälaista kohtelua täällä saa
osakseen, ja lähimpään kievariin kyllä vielä ehdin tänä iltana."

"Mutta minun kiesini te ainakin -- --"

"Ei, monet kiitokset, minä en toden totta tahdo turmella mitään teidän
komeudestanne täällä, ja talonpoikaisrattaat ovat jo ulkopuolella. Ja
lopuksi monet kiitokset minun puolestani." Mathilde niiasi taasen
armollisesti, ja pian kuulivat he Halvarin tulevan koluuttaen hänen
matkakirstuaan, piiska läjähti ja Mathilde oli poissa.

Mikä hiljaisuus syntyikään samassa! Saattoi kuulla suuren kellon
raksutuksen ulkona keittiössä, muuten ei mitään ääntä. Vierashuoneessa
paloi lamppu niin kirkkaasti ja levitti lämmintä valoaan yli koko
huoneen ja niiden kahden, jotka siellä istuivat, papin ja hänen
tyttärensä. Hän oli kietonut kätensä niin uskollisesti tyttärensä
ympärille, tarkasteli häntä lempein katsein ja silitteli silloin
tällöin pois jonkun suortuvan, joka putosi hänen silmilleen. Ja hän
makasi hiljaa silmät suljettuina, kuten marmorikuva, ja nautti rauhaa,
sitä rauhaa, jota hän niin kauan oli kaivannut.

Mutta tiellä kohisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja siellä istui
Mathilde kärryillä, toruen kyytipoikaa.




Seitsemäs luku.

VOITTO.


Muutamaa päivää myöhemmin tapasi ylioppilas Agneksen tiellä. Hän näki
ihmeekseen, että Agnes kulki yksin.

"Missä ystävättärenne on, Agnes-neiti?" kysyi hän.

"Ketä tarkoitatte?"

"Neiti Ravnia, tietysti."

"Mathilde ei ole ystävättäreni."

"Eikö hän ole ystävättärenne?"

"Hän oli kerran", vastasi Agnes, "mutta Jumalan kiitos, siitä on
kauan."

Ylioppilas katseli häntä; hän seisoi siinä niin tyynenä, vakavana ja
itsetietoisena. Hän ei ollut koskaan nähnyt Agnesta niin varttuneena
naisena.

"Mutta hän ainakin asuu luonanne?" kysyi ylioppilas vielä enemmän
hämmästyneenä.

"Ei enää", vastasi Agnes tyynesti.

"Mutta mikäs hänet on karkoittanut? Hänenhän piti olla täällä koko
kesä?"

"Minä olen hänet karkoittanut", vastasi Agnes, ja hänen äänessään oli
lujuutta ja varmuutta; hän oli varma asiastaan. "En kestänyt kauemmin
tätä valhe-elämää."

Ylioppilas seisoi hiljaa, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, mutta
sitte välähti hänen silmissään ja hän tarttui molemmin käsin Agneksen
käteen.

"Ah, puhutteko totta, Agnes? -- jos olette rikkonut kaiken entisen
kanssa, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedäkään, kuinka iloiseksi
teette minut. Ja nyt täytyy minunkin sanoa -- -- ei, ei -- en voi nyt,
mutta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Agnes-neiti? Tahdonpa silloin
puhua teille jotain. Hyvästi, hyvästi."

Ylioppilas kiirehti pois ja Agnes jäi yksin seisomaan tielle. Hän ei
tietänyt mitä ajatella, mutta kuitenkin aavisti hän, mitä se oli, ja
sydän tykytti voimakkaasti sitä ajatellessa. Hän meni kotia
huoneeseensa, mutta ei voinut istua hiljaa; hänen täytyi taasen ulos;
hän katseli katsomistaan kelloa, mutta ei koskaan se ollut hänen
mielestään käynyt niin hitaasti. Hän makasi koko yön, ajatellen ja
ajatellen; hänen oli mahdotonta sulkea silmiään, vasta aamuyöstä
uinahti hän hieman, mutta sitte hän näki unen toisensa jälkeen ja
ylioppilas esiintyi niissä kaikissa. Hän oli niin iloinen, kohotti
sormeaan Agnesta kohti ja sanoi: "Huomenna tulen, silloin kerron teille
jotain." Mitä hän tahtoi kertoa?

Ylioppilas kiiti vihurina kotia, pelästyttäen melkein
taloudenhoitajattaren kuoliaaksi, joka oli tottunut näkemään hänen
astelevan veräjän kautta, pää alaspainuneena ja kädet selän takana,
syvissä ajatuksissa. Heti kotiin palattuaan hän soitti kelloa niin
rajusti kuin tuli olisi ollut valloillaan, Taloudenhoitajatar kiiti
sisälle puurokauha toisessa kädessä ja maitosiivilä toisessa.

"Mikäs nyt on?" huusi hän ja katseli, mitä hänen ensin oli
pelastettava.

"Onko Mads kotona?" kysyi ylioppilas nopeaan, "pyydä hänen tulemaan
sisälle -- heti."

"Tässä on jotain sinulle, Mads", sanoi hän kun Mads tuli sisään hattu
kädessä; ja ylioppilas otti esiin takkinsa, joka oli kerran Mathildea
suututtanut. "Jos voit käyttää näitä housuja ja kenkiä, niin ota ne. Ja
-- pst -- sinä, Marianne! Huomenna voit asettaa esiin uudet mustat
vaatteeni, mutta harjaa ne hyvin." Mads katseli Mariannea, Marianne
katseli Madsia ja molemmat katsoivat ylioppilasta. Sitte alkoi Mads
kiitellä.

"Ei mitään kiittämistä -- nyt tahdon mieluimmin olla yksin", lisäsi
hän, kun hän näki Mariannen valmistautuvan pitämään puhetta.

Ylioppilas istuutui sängynreunalle ja pyyhkäisi silmiään molemmilla
käsillään. Sitte hypähti hän ylös ja kulki pitkin askelin edestakaisin
lattialla.

Silloin hän huomasi pöydällä olevan kirjeen. Se oli hänen vanhalta
ystävältään. Hän repäisi kuoren auki ja luki sen. Kirje oli seuraava:

    "Hyvä ystävä!

    Suonet anteeksi, että tällä kertaa puhun suuni puhtaaksi, enkä
    enää esiinny vallattomana huimapäänä. Sanottuasi ensin, että
    kirjeeni on sinua virkistänyt, ja vaikka lisäksi näin pitkä
    aika on kulunut noista onnettomista päivistä, voit kuitenkin
    siitä huolimatta kirjoittaa minulle, kuten viimeksi kirjoitit.
    Etkö itsekin huomaa mihin tämä johtaa? Sinä takerrut omiin
    mielikuviisi siten, että lopulta tulet seisomaan paavina koko
    maailmaa vastaan, jäykistyt vanhaksi, ärtyisäksi, uhmailevaksi,
    ikäväksi vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä, ja joka
    silloin harmistuneena sulkee ovensa ja sanoo maailmalle: 'Nauti,
    iloitse nyt!' Mutta mitä hyödyttää itseäsi ja mitä hyödyttää
    muita saarnata tyhjille seinille; sillä usko minua, että maailma
    nauraa sinun kiukullesi. Seikka on se, että sinä kaipaat enemmän
    maailmaa, kuin maailma kaipaa sinua. Sekö on korkojen antamista
    Jumalalle saamistasi kymmenestä leiviskästä, että kietoudut
    silkkimadon tavoin omaan kudokseesi ja sitte kuolet? Jos olisit
    saanut parantumattoman haavan, jos vielä olisit taistelussa ja
    surussa, silloin en todellakaan tahtoisi lisätä taakkaasi. Mutta
    itsehän kirjoitat, että voit tarkastella sekä häntä että koko
    nuoruusaikaasi kuten kaunista taulua, jonka ulkopuolella sinä,
    sellaisena kuin nyt olet, kokonaan seisot. Voin myöskin ymmärtää,
    että olet aivan liian voimakas ja terve luonne, vajotaksesi
    koko elämäsi ajaksi kuutamohaaveiluihin ja huokauksiin kuten
    epätoivoinen runoilija. Mutta sanon sinulle jotain ja sanon
    sen verukkeitta, siksi, että olen ystäväsi. Surusi siitä, että
    olet hänet kadottanut, ei enää tee sinua ihmisvihaajaksi, vaan
    oma ylpeytesi, joka tuntee olevansa loukattu ja siksi tahtoo
    uhmailla kuten tottelematon lapsi. Tiesit omaavasi suuret lahjat
    ja olevasi kyvykkäämpi useimpia muita ja tyttö piti enemmän
    toisesta, joka mielestäsi oli sinua paljon alapuolella. Tästä
    johtui haavasi, ja siitä asti heitit sinä taisteluhansikkaan koko
    naismaailmalle. Sitä hyvää, mikä naisissa on, sitä et tahtonut
    nähdä; pahan ja heikon, mikä heissä on, sen otit esiin ja sitä
    tarkastelit. En lainkaan voi uskoa, että naiset kotona olisivat
    niin huonoja taikka että avioliitot olisivat niin onnettomia,
    kuin mitä kirjoitat; olen itse kokenut päinvastaista. Mutta jos
    niin onkin, kenenkä on syy? Sinun on syy ja kaikkien niiden
    miesten, jotka joko halveksivat naista tai katsovat alentavasti
    häneen taikka heittäytyvät hänen oikkujensa leikkipalloksi.
    Nainen on luotu miestä varten ja kun mies ei tahdo olla
    todellinen mies, kuinka silloin nainen voisi olla todellinen
    nainen? Siksipä tutki itseäsi, hyvä ystävä, ja katso, eikö siellä
    mahdollisesti olisi jotain, mikä ei ole aivan paikallaan. Tosin
    näyttää varsin nöyrältä, että sinä kuljet hiljaista tietäsi ja
    joudut yhä enemmän unhoon; mutta tokkohan tämä sinun nöyryytesi
    on niinkään todellista? Sinulla ei ole oikeutta vaipua unholaan,
    sinun täytyy päivänvaloon sanomaan sanasi ja taistelemaan
    kaiken suuren ja ihanan puolesta. -- Niin, en ole halukas
    kirjoittamaan matkastani mitään tällä kertaa, sillä totta puhuen,
    harmistuin niin kirjeestäsi, että päättelin itsekseni: 'Hänelle
    et enää kirjoita.' Sittemmin olen muuttanut mieltäni, ja nyt
    kirjoitan sinulle nämä rivit. Ne tulevat hieman myöhään, mutta
    parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Odotan ikävöiden seuraavaa
    kirjettäsi, sillä jos et silloin kirjoita toisin, pidän sinua
    parantumattomana.

                                       Iloinen ystäväsi N.N."

Ylioppilas istui kirje kädessä. "Suuri Jumala, kunpa olisin voinut
tulla sellaiseksi -- mutta Jumalan kiitos, nyt se on ohi. Niin, Jumalan
kiitos, nyt se on ohi. En kelpaa erakoksi, ja huomenna -- huomenna --"

Samaa arvelivat myöskin Mads ja Marianne, istuessaan lieden ääressä ja
keskustellen pitemmältä näistä ajan merkeistä sekä koettaessaan arvata
yhtä ja toista.

Seuraavana aamuna kolkutti ylioppilas pappilan ovelle. Ei kukaan
vastannut, ja niinpä hän astui sisään. Agnes seisoi keskellä lattiaa;
hän oli juuri aikeissa mennä avaamaan ovea. Hänellä oli yllään musta
puku ja kaulassa vaatimaton, valkea kaulus. Hän näytti hieman
kalpealta, siksi että oli nukkunut niin vähän yöllä; mutta ylioppilas
ei ollut mielestään nähnyt häntä koskaan niin kauniina. Ylioppilas oli
myöskin siistinyt ulkoasuaan tänään; hän oli pukeutuneena mustaan
pukuun ja kirjailtuun liiviin ja kaulaliina oli sidottu oikeaan
solmuun, kaulaliina joka tavallisesti riippui niin huolimattomasti.
Agnes ei ollut myöskään koskaan nähnyt hänen silmiään niin lempeinä ja
kuitenkin niin syvinä kuin tänään. Ylioppilas meni Agneksen luo,
ojentaen hänelle kätensä. Agnes antoi myöskin omansa; mutta ylioppilas
tunsi kuinka se vapisi, ja ylioppilaan vapisi myöskin. "Lupasin kertoa
teille jotain", sanoi ylioppilas, "tahdotteko istua ja kuunnella
kärsivällisesti, niin alotan. En esitä muuta kuin oman elämäni."

Agnes istuutui sohvaan ja ylioppilas hänen viereensä siten, että hän
saattoi nähdä Agneksen kasvot, ollen Agnekseen päin kääntyneenä.

"Luulette kai, Agnes-neiti", alkoi ylioppilas, "että aina olen ollut
sama synkkä, kova mies, joka mieluimmin kulki omaa tietään; mutta
minäkin olin kerran iloinen, elämänhaluinen ylioppilas."

"Tiedän sen", vastasi Agnes hillitysti.

"Tiedättekö sen?" toisti ylioppilas ihmeissään. "Tiedätte siis kai
myöskin, että kerran olen ollut kihloissa?" Viimeisen sanoi hän
puolittain hiljaa; oli aivan kuin sanat eivät olisi päässeet
kuuluville.

"Tiedän myöskin sen", sanoi Agnes, mutta ei katsonut häneen.

Ylioppilas näytti vielä hämmästyneemmältä, ja sitte tarttui hän hänen
käteensä.

"Mutta yhtä ette kuitenkaan tietäne", sanoi hän, ja nyt polttivat sanat
hänen kieltään, "ja se on, kuinka paljon pahaa olen tehnyt teitä
kohtaan, kuinka paljon teillä on minulle anteeksiannettavaa."

Agnes käänsi katseensa hänen puoleensa, ja silmät olivat niin suuret ja
loistavat.

"Niin, ette usko sitä; mutta olen arvostellut teitä, niinkuin kaikkia
muitakin; olen luullut teidän olevan ilman suuria kaipauksia, kuten
leikkikalun, joka on luotu sitä varten, että sillä hetkisen huvitellaan
ja seuraavassa silmänräpäyksessä heitetään pois." Ylioppilas hengitti
raskaasti, sitte katsoi hän Agnesta silmiin ja sanoi tyynesti ja
lämpimästi:

"Ja sitte, sitte täytyy minun yhtenä päivänä tunnustaa, että olen
vangittu omaan ansaani. Olette ollut voimakkaampi kuin minä,
Agnes-neiti; olette saanut elämänkäsitykseni muuttumaan; olette vetänyt
koko sieluni puoleenne, minun tietämättäni, ja nyt vasta näen, että te
olette se, josta minä uneksin, jota minun sieluni on kaivannut koko
elämänsä."

Agnes oli painanut päänsä alas, silmäluomet värähtelivät, hän ei
kyennyt sanomaan mitään, mutta hänen kätensä värisi vielä ylioppilaan
kädessä. Ylioppilas katseli Agnesta sydämellisesti.

"Nyt on teidän vastattava, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas lempeästi
hetkisen kuluttua; "ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olette nähnyt kotini,
se on autio ja kylmä; mutta te voitte levittää aurinkoa ja lämpöä
sinne. Tiedätte, etten ole kovin nuori enää; en voi tarjota sydäntä,
joka on täynnä iloa ja laulua, joka rakkaudessa voi muodostaa elämän
kauniiksi runoksi; mutta jos tahdotte käden, joka aina tahtoo pitää
lujasti kiinni, silmän, joka saa loistoa, nähdessään teidät, vakavan
miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea kuin tehdä työtä teidän
hyväksenne ja joka tuntee kaikkien voimainsa kasvavan, siksi että
seisotte rinnalla -- niin -- niin olen tässä. -- Tahdotteko,
Agnes-neiti? Voitteko rakastaa minua?"

Agnes ei vastannut, mutta hän puristi ylioppilaan kättä, ja kasvoilla
oli sanomattoman onnellinen ilme, joka osoitti, että nyt oli ratkaisu
löydetty, sovinto tullut koko hänen elämäntarkoituksensa, ei enää
velvollisuus, vaan rajaton onni.

Illalla istuivat kaikki kolme, pappi, ylioppilas ja Agnes
arkihuoneessa. Lamppu loisti kirkkaasti, mutta kirkkaampi oli ilme
heidän iloisilla kasvoillaan.

"Kuules, Agnes, emmeköhän matkusta kaupunkiin katsomaan siellä nähtävää
komeutta?" kysyi ylioppilas.

Agnes istui vaiti hetkisen, "jos matkustamme sinne, niin matkustamme
pyytääkseni Mathildelta anteeksi viimeisestä", sanoi hän, -- "mutta
emmeköhän sitte pian palaa kotia?"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62070 ***