*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62193 ***

PERÄKARTANON YLIOPPILAS

Kirj.

K. A. Järvi





Nikolainkaupunki,
Waasan Painoyhtiön kustantama,
1893.






    Sorto, oikeus, kurjuus, kunto
    kell' on niistä varma tunto:
    ovat käsitteitä, jotka vaan
    käyvät ristiin rastiin ainiaan.

    Tutki työt ja alkujohteet,
    vaikutteet ja niiden kohteet:
    sulle paljon selvemmäks' käy syyt,
    jos vaan kärsit, miks' o'ot kärsinyt!

                        Vaasassa 6/7 93.




I.


Pastori osui viimein Annan huoneeseen. Hän tuli ennemmin kuin Anna
osasi odottaakaan. Anna lepäsi vaatteissaan vuoteella peiton päällä.

Anna oli neljänkolmatta vuotinen ja palvellut kauppaneuvos Lindmanilla.
Se Anna, joka oli aina ennen laulaen lirutellen kulkenut toimissaan,
makasi tuossa nyt kuin kovan käden paiskaamana vuoteella, käden, mikä
oli häneen jättänyt jäljen kovuudestaan. Laskeuneet olivat silmät,
kalvenneet kasvot, vaalenneet huulet ja laihtunut ruumis. Tuommoiseksi
se oli tuo vasta syntynyt poika saanut Annan, joka oli ennen ollut
pyöreäkasvoinen, jolla oli veren runsaudesta ollut helakat hehkut
poskilla ja huulissa viekotteleva tuoreus. Kadonnut oli ruskeista
silmistä, jotka ennen kiihottavasti liikkuivat kuin vainuavalla
kissalla, kirkas kalvo ja jäljelle jäänyt samea ja sakea katse, mikä
oli kylmän kostea ja minkä voima loppui jo nenävarteen. Ohimoilla
oli ennen pitkä hiuskiehkura hyppinyt suloista leikkiään, nyt se oli
kyyneleistä kostea ja takkuisena tukkona otsalla. Entinen lirutteleva
Anna lepäsi tuossa nyt häpeän hosumana ja kipeissä sielun tuskissa.

Jo ovelta lähetti pastori Annaan paljon merkitsevän katseen. Anna
hypähti rajusti ylös, kun pastori tuossa aivan tietämättä ilmautui
huoneeseen. Ja häntä tuskautti, että huoneessa oli niin huono
järjestyskin vallan päällä.

-- Oletteko Anna Tihinen? kysyi pastori.

-- Olen, vastasi Anna matalalla äänellä eikä tiennyt oikein, mihin
silmänsä pani. Tuo musta puku valkoisine kaulahuivineen oli jotain
puhdasta ja hurskasta, mutta samalla Annasta ikäänkuin itsessään
tuomitsevaa. Ja pastorin kasvoilla oli niin puhuva ilme, mikä
kerrassaan masensi Annan. Häpeän tunne, mikä jo jonkun verran oli
tasaunut niiden muutamien viikkojen kuluessa, mitkä lapsi oli elänyt,
taas suureni, voimistui ja alkoi jäytämään surun syömiä sydänjuuria.

-- Eikö pastori ollut luvannut tulla huomenna? kysyi Anna arasti. Se
oli minun tarkoitukseni ja niin minä puhuin asiamiehellenikin...

-- Huomenna on minulla toimia, jotta en jouda! Asia voidaan toimittaa
nytkin.

Pastori riisui päällysnuttunsa.

Anna sai jo vähän rohkeutta. Pastorin ääni ei silti, vaikka siinä
olikin karkea sointu, kajahtunut kovin tylyltä.

-- Minä en kerjennyt yhtään valmistautua pastorin tuloon. Täällä on
niin paha siivo ja minä itse kuin... kun minä olen ollut niin kipeä.

-- Ei sinun tarvitsekaan minua miellyttää. Turha koristeleminen saa
turmioon niinkuin sinulle nyt on käynyt. Aikomukseni on ottaa sinut
kirkkoon, siksi täällä kotonasi, kun näen sinun olevan kipeän. Ja sitte
kastaa lapsi. Jätä nyt maalliset puuhat sikseen ja ylennä rikoksellinen
mielesi kaikkivaltijaan puoleen ja anteeksiantavan Jumalan tykö!

Anna kuunteli pastoria sängyn edessä seisoen alas luoduin silmin ja
itkevä ilme kasvoilla.

-- Mutta kenelle on lapsi? Sano se minulle suoraan, jotta minä saan
puhutella isää tässä vakavassa asiassa! Ehkä saan hänet taivutetuksi
kristilliseen avioliittoon ja silloin on asia johonkin määrään
maallisesti autettu.

Annaa hävetti eikä häpeän tunne ollut vielä koskaan ennen niin
raskaasti ja voimakkaasti painunut hänen päälleen kuin nyt tällä
hetkellä. Äsken aivan kalpeilla poskilla oli nyt verinen hehku, sydän
sylkytti ja silmissä kiilsi kyynelien kosteaa huudotta.

Pastori piti silmänsä kysyvinä Annaan ja tutki asiaa kuin kylmäverisin
tuomari. Anna peitti käsillään silmänsä ja pillahti itkemään.

-- Että sydämmesi on särkynyt, todistaa katumusta. Mutta käytökselläsi
olet jo kerjennyt saastuttaa kristillistä seurakuntaa, sanoi pastori
vakuuttavalla äänellä.

Anna itki katkerasti ja ääneen. Pastorin sanat leikkasivat hänen
sydäntänsä ja toivat mieleen katkeran surun. Oliko hän kaikkein
syntisin raukka maailmassa, jotta oikein muiden täytyi hävetä hänen
tekoaan...?

-- Sano minulle suoraan, kuka on lapsen isä! Sielunpaimenen virka
vaatii, että saan sen tietää, jotta voin puhua hänelle nuhdesanoja,
mutta samalla osottaa hänelle velvollisuuttaan sinua kohtaan, sinä
syntinen raukka. Jos vielä tahdot peittää rikostasi, niin teet
kaksinkertaisen synnin.

Mikä se liekin Annaa estänyt ilmoittamasta lapsen isää pastorille,
mutta vaikealta sen ilmaiseminen vain tuntui. Mutta kun nyt pastori
noin tutkimalla tutki ja rohkeasti iski asian ytimeen, aristui Anna ja
itkun sorauttamalla äänellä tunnusti:

-- Se on Lindmanin nuori herra, ja ratkesi taas kovempaan itkuun.

Pastori ei enää puhunut mitään, ei sanaakaan nuhdesanoista isälle tai
hänen velvollisuudestaan Annaa kohtaan. Alkoihan vain Annaa ottamaan
kirkkoon, jotta sitte voisi kastaa lapsen. Hän käski Annan laskeutua
polvilleen eteensä. Anna totteli. Hänen hiuksensa olivat hajallaan
ja pakkautuivat tunkeutumaan silmiin. Kyyneleet tippuivat poskille
ja rinnat ohuen röijyn alla aaltoilivat voimakkaasta sisällisestä
liikutuksesta. Anna tuossa polvillaan ollessaan lattialla kädet
ristissä oli sellaisen katuvan syntisen kuva, jotta ei edes pyhinkään
sielunpaimen olisi epäillyt hänen katumustaan ja syntiinsä todellista
tuntoa.

Annan mieltä helpotti, kun tuo piinallinen tila oli ohitse. Se oli
painunut hänen päälleen niin lannistavana, vieläpä iljettävänä. Noiden
rumain sanain sisällys ei ollut kadottanut alkuperäisyyttään, vaikkapa
ne nyt lausuttiinkin papin värisevällä äänellä. Toimitus oli tuntunut
Annasta inhottavalta ja koko sen raskas paino langennut tuon pyhän
miehen sanoista yksinään hänen päälleen. Mutta nyt se oli ohitse ja
Anna puhalsi jo keuhkoistaan terveemmän ja täyteläisemmän hengähdyksen.
Hän siirsi hiuksensa ohimoiltaan ja pyhki kasvonsa, joihin oli jo
kerjennyt kuivua kyynelien suola.

Poika makasi vuoteessa löyhästi sidottuna kapaloihin. Silmät
toljottivat kattoon. Kun ne liikkuivat, niin ei niitä näyttänyt
ohjaavan mikään sisällisempi elämä, vaan siirtyivät vain kuin varjo
paikasta toiseen hitaasti ja itsetiedottomasti.

Pastori kysyi, onko kummeja saatavina.

Anna kopautti huoneen sivuseinään merkiksi, että sieltä joku tulisi.
Toisella puolella viereisessä huoneessa asui talonväki ja toisella
puolella muuan vanha vaimo joka oli aina luvannut käydä Annaa
kohentamassa, kun Anna seinään kopauttamalla antaisi merkin. Hän se oli
käynyt Annan puolesta pastorillakin. Nyt hän tuli sisälle, ällistyi,
kun näki pastorin ja niijasi hänelle.

-- Eikö Reeta-Maija kävisi pyytämässä isäntää ja emäntää tulemaan
kummeiksi ja myös Annaa ja Aappoa.

Reeta-Maija lähti pyytämään.

Kohta tuli sisälle lihavahko emäntä, niijasi pastorille ja jäi
seisomaan oven pieleen. Hänen takanaan tuli isäntä, punapartanen
ja punahiuksinen. Hän myös jäi seisomaan oven suuhun ja töllisteli
pastoriin. Heidän takanaan oli kesakoinen nuorukaispari, Aappo ja Anna,
talon perijät. Tuli vielä muitakin: talon piika ruojuspieksuissaan,
Reeta-Maija verestävine silmineen ja talon kuopus, kymmenenvuotinen,
räkänenä pojan nulikka. Nämä halusivat päältä katsoa ja olla
todistajina lähestyvässä juhlallisessa toimituksessa.

Annalle alkoi jo pahaa tehdä, kun hän niin paljon oli ylhäällä. Ja
tuokin läsnä oleva joukko hänen mieltään lannisti. Hän nakkausi
vuoteelle makaamaan, sillä ylhäällä ei hän enää jaksanut olla, kun
tuntui pyörryttävän. Hän pyysi Reeta-Maijaa panemaan vettä kivikuppiin,
joka sen teki. Ja niin oli kastemalja valmis.

Emäntä meni ottamaan lapsen pitääkseen sitä. Pastori nousi istumasta,
kokosi kaapunsa ja alkoi toimituksen. Hän kysyi kummeja ja lapsen nimeä.

-- Minä olen ajatellut Samulia. Minun veljeni on Samuli ja tehdään
hänen kaimansa, puhui Anna. Sitte seurasi kastaminen.

Kun pastori teki poislähtöä, niin kätteli hän hyvästijätöksi kaikki
huoneessa olijat. Anna pisti hyvästellessään parin markan hopearahan
pastorin kouraan. Emäntä auttoi hänelle päällysnuttua ja Reeta-Maija
avasi oven.

-- Olisi minulla ollut tuolla antaa isäntäväelle kummin palkasta
kahvikuppi, kun tässä olisi kerjennyt valmistaa. Tuo pastori tuli
päivää ennen kuin oli pyydettykään. Reeta-Maija jos laittaisi kahvia,
niin juotaisiin tässä. Minä olen itse vielä niin pahoin voipa. Päätäkin
huumaa, ett'ei tahdo pystyssä pysyä, puhui Anna.

-- Ei Anna ota kovin surrakseen, jos nyt on näin käynytkin, lohdutteli
emäntä ja oli hyväilevinään lasta. -- Pulska poikahan tämä on... ei
mikään rahjus.

-- Ja se Lindmanin nuori herrako se on tämän isä? kysyi isäntä
tosissaan imien sikaaria, jonka Reeta-Maija Annan käskystä oli hänelle
hakenut, suupielessään, huulet lujalla ja vasempi silmä puoleksi
ummessa.

Anna ei vastannut mitään, ei ollut kuulevinaan, makasi vain lattiaan
katsoen.




II.


Kevätpuoli oli talvea kulumassa, kun Samuli, jota Anna lyhentäen
nimitti Samiksi, syntyi. Selkeä, kirkas ja kuultava sää ikäänkuin
kevensi Annaa hänen alakuloisessa raskaudessaan. Akkunanpielessä hän
usein istui ajatuksissaan Samin nukkuessa. Siitä hän näki laajan
lumikentän, missä auringon säteet väreilivät silmiin pistävinä ja
kiilsivät lumineulojen päissä, joita päiväisin aurinko söi.

Saman kartanon lapsia leikitteli päivät päästään tuossa huoneiden
seinustalla, siitä kun aurinko jo oli hivuttanut lumen pois. Siinä
ne mellastivat, leikkivät, huusivat ja niiden terve ääni tunkeutui
ikäänkuin virkistävänä Annan korviin. Tässä hänen kamarissaan oli niin
hiljaista, ummehtunutta ja raskasta; se oli tiivi ja suljettu, jotta
siinä lämpökin ikäänkuin liian paksuna majaili, pieni pyyrykkä kun oli.
Sitte taas kun Sami alkoi kirkumaan, huusi se, jotta korvia särki, kun
ääni ei päässyt hajautumaan pienessä huoneessa.

Väliin Anna itki ja muisteli mennyttä. Nuoreksi oli Anna jäänyt,
kun häneltä vanhemmat kuolivat. Aivan pienestä pitäen oli hän ollut
vieraissa ja siitä asti kun kynnelle kykeni, oli häntä käytetty työssä.
Ensin oli hän kasvanut jumalisen mummon luona, joka ihmisrakkaudessaan
oli hänet kaupungilta ottanut hoitaakseen pientä maksua vastaan. Se
opetti hänet rukoilemaan ja puhui paljon Jumalasta. Ei koskaan lasna
mummon luona Anna pannut nukkumaan siunaamatta itseään. Siellä mummon
luona se oli hänen sielunsa hienostunut ja saanut hellempiä tunteita.

Mutta tuskin oli hän kahdentoista vuotinen, kun joutui pois mummon
luota ja viskattiin maailman jalkoihin. Milloin oli hän asiatyttönä
ravintolassa, milloin lapsipiikana ja milloin minäkin, kunnes sai
astua täysi-ikäisen palvelijan toimeen. Hän ei enää rukoillut tai
veisannut virsiä, vaan opetteli sunnuntai-iltoina tanssimaan Lindmanin
kartanopirtissä renkien ja toisten piikojen kanssa.

Kevytmielisessä elämässään oli Anna päässyt mittansa päähän, kun Sami
syntyi. Se oli hänen viimeinen elämänsä aste tyttövuosiltaan, mitkä
nyt olivat jääneet vain muistoina kangastelemaan. Hänen sielussaan nyt
täällä yksinäisyydessä kamarissaan väliin ajelehti katumuksen väreitä
ja uskonnon kaipausta.

Tavallisesti jälkeen päivällisen luki hän virsikirjaa ja itki.
Mutta kun hän oli aikansa itkenyt, kuivuivat kyyneleet itsestään.
Ulkona ulohtaampana kentällä salvettiin suurta rakennusta. Työmiehet
siellä uutteroivat ja rakennus valmistui päivä päivältä. Seinustalla
reuhasivat lapset paljasjalkaisina ja kuluneissa ketineissä. Niiden
nauru ja rähinä estivät Annaa kovin vaipumasta haikeamielisyyteen.
Ilta-aurinko vähitellen aleni heittäen kirkkaan kajanteen luontoon
ja kevätpäivän illan helmassa on jotain lohdutusta ja virkistystä
yksinäisyydessä huolivalle.

Sen Anna tunsi ja sen mielialan perästä voi hän aivan rakkaasti
suudella Samia kätkyeeseen ikäänkuin olisi se ollut hänen toivotuin
kalleus. Väliin tuli taas kätilö, joka muuten oli ollut Annalle varsin
avulias, puhumaan hänelle Jumalasta. Hän osasi liikuttaa Annan sydäntä
ja saattaa hänet toivottomuuden partaalle harhaileinaan tyrkyttämällä
Annalle hänen suurta syntiään, Tuollaisten ja ristipäisten tunteiden
raatelemana aristui hänen sielunsa ja hän rupesi epäilemään koko
elämäänsä. Kun hän muisteli sen viimeisimpiä yksityiskohtia, niin
häntä puistautti. Teki jo kerran mieli rytistää Sami yhteen paikkaan
kuoliaaksi ja itse juosta suoraan avantoon. Silloin hänen aivoissaan
pyöri hurjia, sekalaisia aikeita, mutta viereisestä huoneesta kuului
isännän ja emännän tyyni keskustelu -- ja hän heräsi huumauksestaan.

Milloin otti hän Samin kätkyestä, hypitti sitä ja lauloi sille,
milloin taas se häntä vierotti, ja se tapahtui aina, kun hän muisti
elämänsä viimeiset yksityiskohdat. Hän oli silloin kuulevinaan
palveluskumppaniensa pilkkaa ja näkevinään renkien ilkeästi
irvistelevän hänelle. Kun hänen ollessaan tässä mielialassa kätilö
sattui tulemaan postilloineen, saattoi hän kuunnella sitä jonkun
hetken tajullisesti, mutta sitte kuului kätilön ääni hänestä etäiseltä
huminalta, mikä kuoli omaan kaukaisuuteensa: hän ajatteli aivan toista.

Tällaista hoippuvaa sielun tilaa oli jo kestänyt useita viikkoja, kun
ulkoapäin tuli Annalle terveellinen puuska. Hän istui muutamana päivänä
tuolilla pöydän vieressä lukien virsikirjaa. Hän oli vasta imettänyt
Samin, mikä nukkui. Yhtäkkiä livahti akkunan sivu komea reki ja siinä
rouvasihminen, jonka hän tunsi Lindmanin kauppaneuvoksettareksi.
Kulkuset enää vain kerran syvemmin kilahtivat ja hevonen pysähtyi
kartanon portille.

Anna aristui, jotta veret poskille nousivat. Hän hypähti penkoakseen
yhtä ja toista, sillä hän arvasi kauppaneuvoksettaren tulevan hänen
luokseen. Mutta mitä varten? Anna tunsi sydämmensä takovan ja vienot
vapisun väreet kulkivat ruumiissa.

Ovi avautui. Sisälle astui lihava rouvasihminen, jonka poskilla oli
varasto hyvien ruokain ja runsaan unen tuomaa punaa. Hänen muassaan
lehahti huoneeseen hyvälle tuoksuvaa lemua ja raikasta kevätilmaa,
sillä ovea sulkemaan ei hän ollut niin kiireissään.

-- Hyvää päivää, Anna! Kuinka Anna nyt jaksaa? kysyi kauppaneuvoksetar,
ja silmäsi Samiin kehdossa.

Anna jo vähän rohkaistui, mutta rouvan tulosta heräsi Sami ja alkoi
itkemään. Anna ehätti poikaa tyynnyttämään. Ja hän saikin sen itkusta
herkenemään ja siirsi kätkyen huoneen loukkoon. Sitte Anna siirtyi
rouvan puheille. Häntä painusti asemansa, jotta ei oikein tiennyt,
mihin silmänsä pani. Sami alkoi uudestaan kirraamaan. Rouva katsahti
säälivästi Samia tuonne loukkoon ja kysyi Annalta, onko lapsi
kärtyinen. Anna myönsi. Hän oli kuin kuumilla kivillä huoneessaan.
Suututti Annaa, kun tuo lapsi tuossa porasi ja rouva häntä sitte niin
pitkään silmäili.

-- Meillä olisi nyt, Anna, pidot. Kauppaneuvoksetar katsoi nyt Annaa
tarkemmin ja leuhautti huoneessa nenäliinaansa, jotta siitä leviäisi
Kölnin veden haju.

-- Jasso pidot, sanoi Anna jotakin puhuakseen ja koetti vetää röijyään
tiukemmalle ruumiiseensa rouvan katseiden painosta.

-- On tullut kaupunkiin uusi kuvernööri ja herrasväki pitää sille
tulijaispidot. Mutta me emme ole löytäneet toista tarjoojaa niin
sopivaa kuin Anna. Rouvat ovat ajatelleet, että jos Anna kykenisi siksi.

Anna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta, sillä mieleen tulivat pidot
suuret ja loistavat, sellaiset, joissa hän monen monta kertaa oli ollut
tarjoojana.

-- Kyllä kai minä kykenen, jos vain saan hoitajan Samille, ja Anna
tunsi viimeistä sanoessaan punastuvansa.

Nyt alkoi rouva säälitellen puhumaan Samista ja hiukan nuhteli Annaa,
että kun Anna viitsi sillä tavalla käyttäytyä. Muuten hän uskoi Samin
isäksi heidän entistä renkiään, joka syksyllä oli mennyt merelle.
Puhui, että kun se tulisi mereltä, niin laittaisi hän sen ja Annan
naimisiin.

Kauppaneuvoksetar huomasi, että Annaa hävetti eikä sen takia jatkanut
puhettaan Samista. Mutta hänen mieleensä juolahti, että ehkä Anna ei
tuolla pidoissa enää olisikaan sama sukkela ja miellyttävä Anna kuin
ennen. Ja hänestä näytti, kun hän oikein tarkkaan katsoi, että Anna
oli ilkeämmän näköinen kuin ennen: hiukset hajallaan, rinnat ohuen
pumpuliröijyn alla ripuksissa ja hamesiekale huolettomasti päällä.
Mutta toisakseen ajatteli kauppaneuvoksetar, että hän oli vain rouvien
asiamies, hän saattaisi puhua heille, kelvanneeko Anna enää sille
sijalle. Pyysi nyt kuitenkin Annaa valmistaumaan pitoja varten.
Näkisihän sitte, olisiko Annasta enää tarjoojaksi.

Anna saattoi avopäin ja yksisillään rouvan aina portille hevosen luo
asti. Kauppaneuvoksetar nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi
ja reki lähti luistamaan vähäistä katupengertä alas. Anna kiiruhti
juoksujalassa sisälle, sillä hän tunsi ulkoilman kovin imeyvän hänen
ohuen pukunsa läpi.

Kun hän tuli huoneeseensa, oli siihen ikäänkuin laskeunut joku
terveempi, valosampi ja kevyempi ilma hänen mielestään. Siinä vielä
hajahti rouvasta jäänyt Kölnin veden lemu ja aurinko, kirkas huhtikuun
aurinko paistoi niin selkeänä sisälle. Hänen huoneensa oli päivän
laskun puolella ja aivan vapaa alenevan auringon valolle. Ja hänen
omasta ruumiistaan oli paennut tuo lyijymäinen raskaus, mikä häntä
oli painanut ja sieluaan pakottanut. Siihen virtasi entistä riemua ja
keveyttä. Ja mielessä tuntui hyvältä. Hän oli luullut, että kaikki ovat
hänet hyljänneet, paitsi kätilö postilloineen, mutta äläpäs -- rouvat
hakevat häntä pitoihinsa ja pitävät häntä ihmisenä kuin ennenkin.

Kun Sami alkoi itkeä tirraamaan, meni Anna sitä hyväilemään ja
lellittelemään. Antoi rintaa, pani kätkyeeseen, soudatti ja lauloi.
Samin huuto ei nyt ottanut kipeälle sydämeen eikä katkeroittanut
mieltä, sillä Annan ajatukset olivat pidoissa, rouvain suosiossa ja
kaikessa hyvässä, mitä siihen oli yhdistettynä.




III.


Niin oli päätetty, että Annan pitää tulla kuvernöörin pitoihin
valmistelijaksi ja lopullisesti tarjoojaksi. Anna oli käynyt
Lindmanilla ja oli ollut rouvien mielestä silloin, he olivat siellä
pitoja puuhaamassa, sillä ne juuri vietettiin kauppaneuvoksen talossa,
ollut yhtä sievä kuin ennenkin, vaikka he kauppaneuvoksettaren
huomautuksen johdosta oikein hakemalla hakivat Annasta epähienoutta.
Kasvot nyt tosin olivat Annalla kalvakammat kuin ennen, mutta siten oli
hän tullut rouvien mielestä herraskomiammaksi. Ennen hänen kasvoissaan
olikin ollut liiaksi verevyyttä -- niin rouvat sanoivat.

Samille oli Anna saanut hoitajaksi muutaman työmiehen vaimon
naapurista. Mutta Samin hoito oli häneltä poikkipuoleista, kun hän
kulki kahden maan väliä: oman asuntonsa ja Annan kodon. Kun Sami
heräsi, alkoi hän itkemään ja itki niin kauvan, kunnes uupui ja nukkui.

Yösydäntä oli Anna vain kotonaan. Pitojen pölläkässä kului häneltä niin
aika, ettei hän tiennyt päivästä muuta kuin aamun ja illan. Hän juoksi
leipureilla ja kondiitoreissa, kävi kaupungin useimmat viinipuodit,
haki, olisiko jo jossain talossa kevään aukomia ruusuntupusseja.
Sitte laitteli ruokia, koristeli tarjottimia ja järjesteli niihin
leivokset, sanalla sanoen hänen aistinsa ja makunsa täytyi ensin käydä
tekemässä tarkastusta kaupungin ylellisyystavaroista ennenkuin ne
tuotiin arvostelevan areopaagin, rouvajoukon, eteen. Rajaton luottamus
oli rouvilla tässä suhteessa Annaan, sillä he tunsivat hänen aistinsa
mallikelpoiseksi.

Väliin vain näitä Annan homman huumaamia hetkiä raskautti nuoren
herran, Samin isän, näkeminen. Se paremmin karttoi häntä nyt, ei sanaa
vaihtanut, ja varsinkin, kun Anna oli kauppaneuvoksettaren parissa,
oli se ärtynen, jos sattui tulemaan samaan. Kahta ahkerammin kulki nyt
nuori herra ulkona koirineen kuin ennen pitkissä, kiiltovartisissa
saappaissa ja koiraparia taluttaen. Häntä sanottiin tylsämieliseksi,
mikä ei pystynyt mihinkään. Ei hän viettänyt iloista ravintolaelämää
kuin useimmat kaupungin nuoret herrat, vaan oleskeli tavallisesti
yksinään ulkona ja huoneessaan. Koirista hän piti ja hevosista ja
rakasteli pukeutua hieman muodeista irtautuvasti. Hänen pitkät,
laihat, hiukan kesakoiset kasvonsa olivat kuivat ja silmät tyhjät.
Kaupungin nuorten vallasnaisten parissa pidettiin hän pilkkana eikä
nuori herrakaan heistä välittänyt. Hän oli umpimielinen ja salvattu
koko olemukselleen eikä häntä ulkoapäin näyttäneet tunteet lämmittävän
eikä intohimot polttavan, vaan hän näytti sellaiselta, ettei hän
yhtään osaa nauttia elämästä eikä ympäristöstään. Siksi kai ei
kauppaneuvoksettarellekaan yhtään johtunut mieleen, että Anna olisi
saanut Samia hänen pojalleen, Lennart-herralle.

Mutta jonkunlaista kunnioitusta oli Annassa tätä idioottia
kohtaan, sellaista, jollaista palvelija aina tuntee isäntäväkeensä
herrasmaailmassa. Ja tämä palvelijan kypsymätön arvottamisen tunne se
oli suuressa määrässä saanut Annan myöntymään nuoren herran raaoille
tavotteluille.

Pidot pidettiin, loistavat ja suuret kuin ikään sopi kaupungin
hienostolle. Valikoitu se joukko oli, joka pääsi juhlistamaan
kuvernöörin tulijaiskestejä. Kaupungin utelijas väestö kulki akkunain
takaa katselemassa ulkopuolellekin häikäiseviä pitoja. Eivätkä ne
olleetkaan mitään varjokuvia akkunanverhoissa, joita sieltä näkyi
kadulle katsojain silmiin, vaan täyteläisiä, vereviä, nuorentuneita
kaupungin herroja ja ompelijattarien luomia rouvasihmisiä. Koko tämä
maailma kokonaisena ja ehyenä näkyi kadulle alastomain akkunain läpi ja
valon säteilevä häie tunkeutui kauvas ympäristöön.

Illan kuluessa varmistui Anna varmistumistaan käytöksessään. Kun
vieraita oli alkanut tulla, oli häntä painanut raskaus, että ehkä
jotkut rouvasihmiset, jotka eivät olleet pitoja puuhaamassa, katsovat
häntä hyvinkin karsaalla silmällä ja että olisi ollut parasta olla
tänne tulematta. Mutta nyt eivät rouvat joutaneet välittämään mitään
karvasta ja katkeraa, vaan hymy ja hyvät tuulet paistoivat jokaisen
naamasta. Ja Annakin unhotti Saminsa ja nykyisyytensä. Hän vajosi
puuhaan ja hommaan, antautui koko sielullaan kiini kesteihin, jotta
kaikki hyvin kävisi. Hänen näppärä käytöksensä, särvi runkonsa,
musta vaatteuksensa, suuri, valkoinen vyöliina edessä ja lumenmoinen
kalpeutensa tekivät miellyttävän vaikutuksen ja synnynnäinen hymy valoi
kiillon koko olennolle.

Kesteissä muuten oli Anna kuin kotonaan. Hänen vahvin puolensa ne
olivat. Hän osasi oikein sulaumalla sulata kaikkiin valmistuspuuhiin
ja sitte itse kesteissä hän ikäänkuin palveli intohimoaan, mikä aina
kaipaili suurta ja komeaa. Illanpitkään hän jo punaposkisena hikoili,
mutta väsynyt -- sitä hän ei tehnyt koskaan.

Yksinään oli Sami saanut olla yönsä, sillä vaimo oli käynyt vain
illalla imettämässä. Oltuaan aamulla hetken unen horroksissa Lindmanin
kyökissä piikain sohvalla oli Anna, vaikka tuntuikin vastenmieliseltä,
ravistanut itsestään unen tähteet ja kiiruhtanut Samia katsomaan. Ja
siellähän se kotona poika nukkui rauhassa kuin enkelin suojaamana.
Anna imetti Samin, sai hänet uudestaan uneen ja kiiruhti takaisin
Lindmanille, sillä järjestys oli saatava takaisin kauppaneuvoksen
talossa, ja rouva oli tähän Annaa erityisesti pyytänyt.

Tanssittaessa oli ohkaista pölyä kokoontunut joka paikkaan loistavassa
salissa, viiniä oli valunut huoneiden pöytäliinoille ja tupakanporoa
oli jokaisessa sopivassa kolossa, makeisten jätteitä siellä täällä
ja sikaarin ja paperossinpäitä tuhka-astiat täynnä. Kaikki tämä oli
korjattava, puhdistettava ja pestävä.

Itse herrasväki nukkui koko aamupäivän päivälliselle asti.
Kauppaneuvoksetar virkistävästä unesta herättyään hymyili ja myhäili
unen tähteet silmissään. Hän nautti emännän onnea, joka vastikään on
pitänyt loistavat pidot ja niissä täydellisesti onnistunut. Hän oli
hetkeksi kiinnittänyt ympäristönsä huomion itseensä ja vielä kauvan
jälestäpäin juteltaisiin pidoista, jotka, vaikka kyllä yhteisellä
kustannuksella, oli pidetty hänen talossaan. Hänhän se kuitenkin oli
antanut värityksen koko hommalle.

Annalle oli kauppaneuvoksetar varsinkin hyvä ja jutteli hänelle
erikoistapauksia eiliseltä illalta ja yöltä. Sitte illalla, kun
kaikki alkoi olla jälleen kunnossa, kääntyi hän kahvia juodessaan
osaa ottavasti puhumaan Annan tulevaisuudesta ja toimeentulosta.
Hän esitteli useamman laatuisia neuvoja ja toimia. Yksi niistä
Annaa erityisesti miellytti: hän voisi alkaa silittämään herrasväen
liinavaatteita. Sitä tointa voisi hän tehdä kotonaan ja samalla hoitaa
Samia. Anna oli aivan oppinut vaatteiden silittäjä ja kauppaneuvoksetar
lupasi hankkia hänelle työtä. Aina kun olisi pitoja, esittäisi rouva
Annaa muille rouville tarjoojaksi.

Annan sydän ilosta sykähti, sillä nuo toimethan hänelle hyvin
sopisivat. Ja tienaamaan sitä täytyi ruveta, sillä ei ne entiset
säästöt vuosiksi riittäneet. Eiväthän ne ihmiset vielä olleet Annaa
hyljänneet... Kauppaneuvoksetarkin lupasi hakea Samille vanhoja
vaatteita ja muuta semmoista.




IV.


Anna oli muuttanut uuteen asuntoon, sillä hänen oli täytynyt saada
suurempi huone, kun oli alkanut silittämään vaatteita. Jo kuudetta
vuotta oli hän sitä hommaa pitänyt, ja melkoisella menestyksellä. Hän
sai työtä, kun teki sen hyvästi ja säännöllisesti. Ja säännöllisyys oli
yksi Annan hyviä puolia.

Hän asui nyt toisessa päässä kaupunkia rantapuolella, missä oli aava
meri selkineen vastassa. Talo ei ollut mikään suuri, vaikka maata
kyllä oli laajalti. Mutta se oli enemmäkseen rakentamatonta tonttia,
tuollaista autiota, korkealla lauta-aidalla erotettua maata muiden
ihmisten tiluksista. Tämän kartanon päällä ikäänkuin lepäsi kaamottava
tyhjyys, jotta se pimeinä aikoina mieli lapsia pelottamaan niin että
ne sydän kurkussa juoksujalassa riipasivat sen ohi. Keväisin oli
puoli kartanoa likaveden alla, jotta vanhat, kallistunut alahuoneet
uivat siellä veden keskellä. Kun kaupungin sydämmessä kartanot
oli rakennettu umpeen tilavia suojia uudenaikaisten piirustusten
mukaan suurilla, valoisilla akkunoilla, kaksipuoleisilla ovilla,
pitkälle ulottuvilla räystäslaudoilla ja varustettu rautakatoilla
ja muilla meidän vuosisatapuoliskon keksinnöllä, oli tämä talo
kaupungin laidassa muistomerkkinä jonkun muun sisarensa kanssa siellä
täällä syrjässä menneestä rakennusmallista. Se oli laudoittamaton
hirsirakennus korkealla, hakkaamattomalla kivijalalla, ränsistyneillä
seinillä ja pärekatolla, missä yksi ja toinen päre oli kohollaan,
pienillä, kuusiruutuisilla akkunoilla, joissa lasit olivat ilmojen
kellastuttamat ja värittämät violetin karvasta helakan kellervään.
Pienistä vinninakkunoista rakennuksen päissä oli joku ruutu särjetty
ja riepu tupattu sijaan. Talon omisti muuan vanha piika, jonka isä,
satulamaakari, oli hirttäytynyt talon vinttiin.

Hänellä oli pari hyyryhuonetta, isoa ja kookasta kammiota. Toisen oli
Anna hyyrännyt ja toisessa asui muuan ompelijatar.

Anna oli koettanut oikein puhdistamalla puhdistaa huonettaan, jotta ei
hän sen likaisuuden tähden kadottaisi työtään. Hän oli valkaissut katon
ja seinät sekä vanhan, halkeutuneen uunin ja kesäisin piti hän aina
kuusenhavun palaisia eteisen ja huoneen lattialla, jotta ne poistivat
liian hajun, jota joskus lämpöisimmällä ja hikevimmällä säällä
tunkeutui tuolta vanhan piian puolelta, hänellä kun oli liian monta
kanaarialintua häkissä omassa huoneessaan.

Ulkona -- nyt oli lokakuun loppupäiviä -- oli kuiva ja kylmän purema
sää. Kolakkuus imeytyi kuin happi tiiviisti ilmaan. Jäätyneet lehdet,
joita varisi lähellä olevan kartanon puista, lentelivät keveinä kovaa
ja karua maata pitkin. Kostea kuura peitti nurmikot ja kylmä oli
ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui raskaana
tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä nystyröitä
jäänriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli laskeutunut ja
kivikkokarit koljottivat paljaina kylmän ulapan keskellä. Jäinen
jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin kuin
pussissa.

Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja
lämpiyvästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen
kasvoistaan ja nenän päässä melkein lakkaamatta majaili täyteläinen
hikiherne. Hänellä oli lava asetettuna kahden tuolin seljän päälle
ja verhottu paksulla vaatteella, jonka päällä hän silitti vaatteita.
Vieressä oli silitysuuni, minkä rautaisella kupeella hehkuvat luodit
odottivat vuoroaan. Aina hän sirotti vispilällä vettä rutikuiviin
vaatteisiin, jotta ne vähän kostuivat ja lykkäsi niitä sitte moneen
kertaan raudoilla. Hiukan kosteat vaatteet höyrysivät ja antoivat oman
hajunsa, kun kuuma rauta niihin painautui. Nuora meni huoneen poikki ja
siinä riippui vielä silittämättömiä vaatteita: herrojen kiiltopaitoja,
valkeita rouvain hameita, kauluksia, mansetteja ja sen semmoista. Yksi
ja toinen piika niitä oli tuonut ja silloin oli Anna ne tuohon nuoralle
viskannut.

Hänellä oli kova kiire, sillä oli iltapäiväksi jouduttava tarjoojaksi
muutamiin pieniin häihin ja huomenna oli mentävä valmistelemaan taas
suurempia hautajaisia Bergille, jossa itse konsuli oli kuollut.
Tuon pidoissa valmistelijana ja tarjoojana kulkemisen tähden oli
Annaa ruvettu oikein erityisesti Pito-Annaksi nimittämään. Joutusana
koetti hän nyt silittää hiukan eteenpäin kyyräyneenä vaatteita,
posket hehkuvina ja hiessääa avopäin. Kiehkura otsalla oli valahtanut
alemmaksi kasvoille, joissa jo näyttäytyi hienoja, kypsymättömiä
viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eikä kauneutta, vaan alkavan
kulmikkaisuuden ensimmäisiä piirteitä. Tuoreus jo pyrki kuivumaan hänen
kasvoistaan, mutta vielä oli liikkeissä sulavuutta, jotta ei silmää
tympäissyt häntä nähdä eikä hänen olemuksensa herättänyt myösimistä.

Sami leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissaan, jotka Anna
oli saanut Bergin konsulinnalta. Ne olivat vielä vallan hyvät,
vaikka polvet olivatkin vähän hankauneet ja etupuoli koltusta oli
menettänyt värinsä siihen tippuneiden nesteiden voimasta. Nämä olivat
arkivaatteet, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli herrasväeltä
saanut. Mutta pyhävaatteina oli Samilla samettinen puku, jonka Anna
itse oli laittanut. Hän tahtoi, että Samin piti olla siististi
vaatetettu niinkuin herraslapset, ja herraslapsihan se Sami olikin.
Silitetyn, valkoisen, leveän lasten kaulustan asetti Anna hänelle
sunnuntaisin kaulaan ja nappikenkiin napitti lyhyeillä polvihousuilla.

Tuossa Sami rypöi lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli
niitä riveihin pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne
uuteen asentoon. Hän oli vaipunut leikkiinsä puhellen hengettömille
tinapalasille kuin olisivat ne olleet tajullisia. Sami oli nyt
kuudennella ja selvästi erotti, että hän oli isänsä näköinen: pitkät,
kesakoiset kasvot, silmät pienet ja tirrottavat. Paksut huulet olivat
melkein aina auki ja räkä tavallisesti valui nenästä.

Aina kun Anna oli saanut silitetyksi jonkun vaatekappaleen, laski hän
sen laskoihin ja asetti sievästi kapeaan vaatekoriin, jotta se ei
rytistyisi. Painautui sitte taas silittämään. Liukkaasti se juoksikin
tuo kuuma rauta pehmoista vaatetta pitkin ja teki tärkkelyksellä
kovotetun kohdan kiiltävän valkoiseksi kuin puhtain lumi. Kun yksi
rauta oli kylmennyt hehkustaan, otti hän toisen, kostutti syljellään
sormeaan ja koetti sillä raudan kuumuutta.

Saatuaan kaikki nuoralla riippuvat vaatteet silitetyiksi, huoahti
Anna hiukan. Järjesti sitte vähän huonetta ennen lähtöään häihin.
Tästä Samikin havahtui leikistään ja alkoi katseillaan seurata äitinsä
liikkeitä. Anna peseytyi ja puki päälleen mustan leningin ja valkoisen
vyöliinan otti hän paperin sisään käärittynä mukaansa, jotta panisi sen
vasta perillä. Nyt alkoi Sami kärttämään mukaan, sillä väliin oli hän
saanut olla muassa, kun Anna oli tutumpain rouvien pitoja puuhaamassa.
Mutta tämän illan emäntä oli Annalle jotenkin outo. Anna ensin
hyväillen kielsi Samia, mutta poika ei ottanut uskoakseen lempeistä
kielloista, vaan kärtti kahta kovemmin. Anna kielsi jyrkästi, mutta
silloin alkoi Sami kirkumaan. Anna löi poikaa keveästi, multa sekös
Samia sapetti. Hän paneutui lattialle pitkäkseen; potki ja vyörytteli
siinä kirkuen suun täydeltä. Nyt Anna suuttui. Hän otti vitsat oven
päältä ja uhkasi niillä Samia. Poika herkesi yhtäkkiä uhkamieliseen
äänettömyyteen ja alkoi nyyhkien pureskella kynsiään loukossa
mutruilevat ilmeet kasvoissaan. Se oli niin salaperäisen sapekkaan
näköinen ja katseli karsaasti äitiään loukosta, kun hän tuossa peilin
edessä asetti huiviaan päähänsä. Kun Anna lähti ovea kohti, alkoi Sami
taas puhkuilemaan. Anna heitti vihaisen silmäyksen häneen, sillä häntä
itseäänkin kovasti suututti tuo poika. Kun oli kiire, niin alkaa sen
kanssa häksäämään!

Anna otti päällysnuttunsa oven pielestä ja lähti. Mutta nytpä Sami
parahti ääneen. Hän kiljui, huusi, parkui, jotta seiniin vastaili, vaan
Anna löi vain oven lukkoon. Sami juoksi ovelle, potki sitä ja kirkui
kuin olisi häneltä kaulaa leikattu.

Annan olisi tehnyt mieli palata takaisin antamaan kirkujalle oikein
lämpimät vitsat, mutta aikaa ei enää ollut, sillä vaatteiden
silitännässä oli se jo kulunut liiaksikin ja häihin täytyi joutua vähän
ennemmin kuin vieraat tulivat. Vielä kadulla mennessäänkin kuuli Anna
Samin huudon, mutta myrkkymielellä hän meni vain etukumarassa eteenpäin.

Puhkuen kulki Sami ympäri huonetta ikäänkuin etsien esinettä, jolle
puskisi vihojaan. Tuossa sattui silmiin kolmijalkainen paperihevonen,
sellainen pahvikoni, jollaisia annetaan herraslapsille jouluksi
ja muiksi juhliksi. Äiti sen oli saanut kolmijalkaisena eräältä
rouvalta Samille leikkikaluksi. Nyt Sami tuossa paikassa repi sen,
ruhtoi tuhannen mäsäksi ja sirotteli palaset pitkin lattiaa. Se
oli jonkunlainen tyydytys hänen sappeuneelle pikku sydämmelleen ja
hieman tyytyväisempänä siirtyi hän katselemaan ulos akkunasta. Suuret
kyyneleet vielä täyteläisinä valuivat hänen poskillaan ja nenän alus
oli märkä. Mutta tuntui se jo itkua helpottavan.

Tuo akkuna se oli aina hänen hupinsa, kun hän oli yksinään huoneessa.
Ja usein saikin hän olla yksinään, sillä väliin oli äiti päiväkausia
poissa.

Siellä ulkona oli kylmä -- hyi kun siellä oli kylmä! Taivas oli paksu
ja tiivis; koko luonto kuin raskas verinen ihminen, joka odottaa
halvausta minä hetkenä tahansa. Ja tuo raaka ilma alkoi joutumaan yhä
kiivaampaan liikkeeseen, sillä kovin alkoi puhaltamaan pohjoisesta.
Näytti kuin aikoisi tuuli repiä rikki alaalla majailevat raskaat
pilvet, joissa jo oli yltäkylläinen varasto lunta.

Sami kapusi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi
istumaan tuolille ja katsoi, miten siellä ulkona syysmyrsky oli
synnytystuskissaan. Tuuli temmelsi. Rikat ja roskat pani se hyppimään
vinhaa piiritanssia. Se oikein repimällä repi rikki paksua taivasta,
ulvi kattolaudoissa, vihelsi piippujen pielissä ja aina ikäänkuin
bassoksi tärisytti huoneiden ruutuja. Pieni lautaportti lonkkui niin
soinnuttomasti.

Seinäkello löi. Se herätti Samin sitä katsomaan ja hänen silmänsä
viivähtivät kellontaulun kuvassa, mikä esitti poikaa ottamassa
kukkakimppua ja kai samalla hyvästiä tytöltä. Kannassa oli vene
ja siihen kai oli pojan määrä mennä. Väripilkut olivat oikein
silmäänpistävät pojan poskilla ja ujouden eljettä oli koitettu saada
tytön kasvoihin. Tytöllä oli sininen hame, ruutunen röijy ja paljas
kaula. Pojalla oli ankkurihattu päässä, hiukset kellervän kiharat
ja väljä merimiehen pusero yllä. Ja siinä ne ottivat toisiltaan
hyvästiä. Sami oli katsonut tuota kuvaa tuhannet kerrat ja aina uudella
nautinnolla. Se oli sentään kaunis kuva! Nytkin Sami sitä katsoi
kauvan, sillä saapuvan illan hämyssä oli siihen ajautunut tummempi
karva, jotta se hänestä näytti erillaiselta kuin aamupäivällä, jolloin
siinä auringon säteet olivat hetken leikkineet heleää leikkiään.

Jo alkoi hämärä uuvuttamaan Samia. Tuuli valitti niin äänekkäästi
akkunapielissä ja käytti piippuja huiluinaan, joista lähti yksiääninen:
huu-iiii. Sitte seurasi raskasta sihinää, sillä lumiräntää alkoi
tippumaan taivaalta.

Sami oli uninen. Hän kiipesi sängyn päälle pehmoisten makuuvaatteiden
väliin ja nukkui sinne pian raskaasti. Hän uneksi ääneen ja potki
jaloillaan. Seinällä naputtava kello kävi kiivaasti ja terävästi, mutta
se oli ikäänkuin tahtia tuolle mykälle elämälle huoneessa.

Yöllä kun Sami heräsi, oli pimeys kaikkialla vallan päällä. Hän
aristui unesta havahtuessaan ja alkoi itkemään. Mutta samalla tunsi
hän olevansa äidin vieressä vuoteessa ja se tieto häntä hyvitti. Äiti,
joka heräsi hänen itkustaan, äännähti jotain, ja se vielä enemmän Samia
tyynnytti. -- Nuku pois, lapsi! sanoi äiti hänelle ja se oli täysi unen
signaali Samille.




V.


Kun Anna aamulla heräsi, hypähti hän nopeasti ylös, sillä aivan
aamusta päivin oli mentävä hautajaisia valmistelemaan Bergiin, jossa
itse konsuli oli kuollut. Kiiruusti laittoi hän kahvea tulelle, jotta
saisi sitä ryypätä ennen lähtöään. Samin oli konsulinna luvannut ottaa
mukaan ja sentähden Anna herätti Saminkin, jotta se kerkeäisi virkistyä
lähtöön. Pyhäasuun hän pojan puki, kun vei sen herrasväen pariin, sillä
Anna tahtoi, ettei Samin saisi näyttää resuselta kuin kerjäläispoika.

Yöllä oli maahan päässyt lunta kasaumaan. Siellä täällä ajetuilla
paikoilla pisti vain silmään rattaan uuroksessa joku likanen
pälvepaikka. Ilma oli lauha ja herttanen, jotta Sami oikein
mielihyvällä äitinsä taluttamana tepasteli Bergiin.

Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle sen
enempää hänen kanssaan häksäämättä. Ja siinä se Sami istua kökötti
liikkumatonna äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili ympärilleen.
Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista. Siinä oli
suuri, kolmireikänen hällä patoja täynnä. Pari kolme piikaa hääri
ja pyöri kyökissä. Yksi laitteli herrasväelle aamukahvia sisään
vietäväksi, toinen laski hällän sivussa olevasta hanasta kuumaa vettä
ja peseskeli illalla liatuita astioita, kolmas tuli lypsyltä ja
alkoi maitoa siivilöimään. Likasessa lyhdyssä palavaa tulta ei hän
tultuaan sammuttanut, vaan jätti sen savuamaan ja levittämään pistävää
hajua kyökkiin. Kaikilla oli vielä silmät unesta jäykät ja varsinkin
astioiden pesijää pani usein haukottelemaan. Tuli kyökin uunissa paloi
laajalti suusta ulkona rautasen hiilipannun päällä, mutta kukaan ei
pitänyt kiirettä sitä kohentaa.

Sami istui ja katseli ja vähitellen löyhtyi hänen itseään
käännellessään tuo ympärille kiedottu saali ja vapautti hänet siitä
kapalosta. Ei häntä nukuttanut, vaikka äiti oli hänet varhain
herättänyt, sillä täällä kyökissä oli niin paljon silmälle katsomista.
Tuossa nyt tuo lyhty savusi. Sami katsoi, miten sen sisällä oleva
tuiju pehmoisesta liinasydämestään jakoi savuavaa valoa ja oli kuin
sairastava raukka, mikä mieluummin kuolisi kuin eläisi. Vinoon ja
allapäin se höyrysi ja läikehti jokaisesta ovenavauksesta. Jo piika
huomasi sen tarpeettomuuden ja puhaltaa poksautti sen sammuksiin.

Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman
astian takana, jott'ei Sami sitä ollut huomannutkaan. Nyt se venytteli,
kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Samia kohti
ja sepä nosti Samin sydämmen kurkkuun. Hän pelkäsi tuota hurttaa,
jotta vapisi. Ja se tuli vain häntä kohti. Itkuisa ilme kohosi Samin
kasvoille ja yhtäkkiä, kun koira haisti hänen kenkäänsä, parahti hän
katkeraan huutoon, jotta piiat ja Anna säikähtivät, että mikä pojalle
tuli. Sami huusi suun täydeltä ja osotti koiraa.

-- Eihän Kastor mitään tee! ehätti muuan piika lohduttamaan ja Anna
meni asettamaan Samia.

Kastor laskettiin ulos ja Sami tyyntyi. Alkoivat sitte piiat nauraa
Samilla, että kun noin kovasti pelkää siivoa koiraa ja Sami itsekin
hiukan häpesi. Hän silmät lattiassa kuunteli piikojen pakinaa ja
nypläili nuttunsa koreaa metallinappia, mikä kiilsi kuin hiottu helmi.

Täällä kyökissä se oli ilma arkipäiväistä ja tavallista. Suru oli
ikäänkuin pysähtynyt ruokasalin kynnykselle. Piika vietyään sisälle
kahvia tiesi kertoa, ettei rouva ollut voinut nukkua kuin pari tuntia
koko yönä. Piioille tuli tuosta puheen ainetta ja he lausuivat
jokapäiväisen kömpelöitä arvosteluita.

Hetken takaa tuli konsulinna kyökin ovelle. Hänen silmissään näytti
olevan kyynelien pohjaton lähde, mikä välkkyili omaa syvyyttään.
Konsulin pitkän sairastamisen aikana olivat hänen liikkeensä tulleet
aivan varovaisiksi.

Muuten sanottiin konsulinnaa yleensä "hyväksi ihmiseksi". Hän
puhui aina lempeällä äänellä ja puhuessaan nypläili osaa ottavasti
puhuteltavansa nuttua tai muuta käteen sattuvaa. Hän oli pienonen
ihminen ja hänen silmissään oli jo jotain lievittävää ja lämmittävää.
Ja nyt rakasti hän usein puhua elämän raskaudesta. Hän oli nyt kuin
talvisen illan pehmeä hämärä: puoleensa vetävä ja sävyisä, mutta
yksitoikkoinen.

Ja nyt oli hän leski. Hänen luonteensa sisin puoli oli nyt ikäänkuin
auvennut selki selälleen. Hän mustassa puvussaan oli personoitu suru.
Poskilla oli vain heikkoa punaa, mikä ilmaisi hänessä löytyvän jokukaan
tippa myrskyävää ihmisverta.

Nähtyään Annan meni konsulinna häntä tervehtimään. Samille pisti hän
käteen leivoksen pöydällä olevalta tarjottimelta ja sitä antaessaan
taputti poikaa pehmoisesti kasvoille, Sami alkoi nakertamaan leivosta,
jotta nenä valui. Annan käski konsulinna sisälle, missä antaisi hänelle
lähempiä määräyksiä.

Muuten tuntui elämä talossa siltä kuin toimittaisiin alaslaskettujen
akkunaverhojen takana puolihämärässä niissäkin huoneissa, joissa
ei lakanoita ollut akkunoissa. Kuljettiin huomaamattaan varpaillaan
ikäänkuin peljättäisiin kovilla äänillä särkeä sitä outoa henkeä, minkä
isännän kuolema oli taloon tuonut. Jokaisen silmät olivat itketyt ja
jokainen syventynyt suruunsa, paitsi nuorin lapsi, pikku Svea. Suru on
kuin tarttuva syöpä, mikä levenee ja haaraupi ympäristöönsä.

Ja sillä puolella rakennusta, jossa konsulin ruumis lepäsi, olivat
lakanat akkunoissa. Siinä huoneessa, jossa hänen henkensä rappeunut
maja oli, oli jo jonkunlaista kalman henkeä. Se oli kylmillään ja
siellä se konsuli makasi arkussaan pari ankaraa viivaa suupielissään
niinkuin eläissäänkin ja silmien syvennyksiin oli kohoutunut keltanen
karva. Päälle puettu paita oli kuristumattomassa eheydessään, jota ei
ollut rikkonut toimivan ruumiin liikunta.

Sillä aikaa kun Anna sisällä neuvotteli konsulinnan kanssa, istui Sami
kyökissä. Ei ollut enää mitään uutta hänelle kyökissä. Nuo kirkkaat
kupariastiat ja monenlaiset ruuanvalmistuskojeet, mitkä riippuivat
kyökin seinällä, oli hän jo läpeensä katsonut. Ja kun äitiä ei
näkynytkään, mielivät jo itkun väreet nousta kurkkuun.

Mutta silloin ilmestyi ruokasalin ovelle pikku Svea mustassa
leningissään. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja vaalahtavat ja
silmät siniset. Kun konsulinna tuli kyökkiin, tarttui Svea häntä
hameenliepeestä ja jäi hänen pois mentyään sieltä katselemaan Samia
muutaman tuolin seljän takaa.

Samassa tuli Anna kaupungilta kyökkiin. Nähtyään lapset rupesi hän
heitä heti tutustamaan toisiinsa. Sami ilostui, kun äiti tuli. Anna
otti saalin pois pojan ympäriltä. Sami vierasteli ja ujosteli, kun
äiti puhui Svealle hänestä. Mutta Svea kantoi kohta hänen eteensä
leikkikalunsa ja selitti hartaana niiden merkitystä ja historia,
Samille, joka nenä valuen kuunteli.

Jo laskeusi Sami sohvalta istumasta ja alkoi käsittelemään suurta,
posliinipäistä vauvaa, jonka silmät olivat veripunaset ja huulet
maajaan mansikkamaiset, Svea oli touhussaan että sai niin suurta
osanottavaisuutta Samin puolelta. Hän yhä enemmän innostui selittämään
ja lopuksi raahtoi kyökkiin suuren puuhevosenkin, joka oli jäänyt
häntä vanhemmalta veljeltään hänelle. Mutta silläpä hän voittikin
Samin puolelleen. Se se oli Samista soma kapine. Hän sitä keinutteli,
kalttasi sen jouhiharjaa ja jo lopuksi nousi sillä ratsastamaan. Ja
hänellä oli niin lysti, että häntä nauratti. Voi sentään jos hänellä
itsellään olisi tällainen hevonen!

Mutta kun konsulinna kyökissä käydessään näki Svean leikkikalut, käski
hän lasten mennä ruokasaliin. Svea kantoi nyt leikkikapineet takaisin
sinne ja lopuksi tuli hän ottamaan Samia kädestä kiini ja talutti hänet
sinne.

Kun Svea ja Sami olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan,
kun piiat huuhtoivat ison salin lattiaa. Kaikki taulut, huonekalut ja
kruunut olivat vaatteilla verhotut ja maalattu lattia loisti märkänä
vedestä. Soma oli heistä katsoa piikoja, kun ne tuossa polvillaan
ryömivät lattialla huuhtomassa. Mutta pian komennettiin välinen ovi
kiini, sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.

Päivä kului iltaansa. Ja se päivä oli ensimmäinen talvipäivä, sillä maa
oli päässyt valkoiseen vaippaan. Pimeä tuli ja valkeat sytytettiin.
Sami oli taas vetäynyt kokonaan kyökkiin, sillä Svea oli viety jo
nukkumaan. Hän istui kyökissä muutamalla tuolilla ja häntä nukutti.
Äitiä ei ollenkaan näkynyt ja se Samia suretti. Mutta kun hän siinä
istui, niin painuivat silmät kiini ja pää nattelosti hervahti alas.
Sami nukkui.

-- Ka tuota poikaa, kun tuohon nukkuu! äänsi karjapiika kovalla
äänellä. Se oli sellaista epäsointua Samin korvissa, jotta hän heräsi.
Hän tuli unimieliseksi ja alkoi itkemään.

-- O'osta hiljaa! komensi karjapiika.

-- Tuon kakaran se on tänne vastuksiksi ottanutkin, säesti sisäpiika.

Anna joutui sisältä siihen. Hän nosti pojan sohvalle, pani saalin
pääalukseksi, ja niin pääsi Sami rauhalliseen uneen. Siinä se Sami
sai nukkua yönsä. Anna laitteli, kun ehtoopala yöstä jo oli kulunut,
itsensä makuulle karjapiian viereen ja nukkui hänen kanssaan lyhyen
yönsä.

Seuraava päivä oli hautajaispäivä. Huoneet olivat pestyt ja laitetut
juhlalliseen tilaan. Lumivalkoiset akkunaverhot loistivat puhtauttaan,
huonekalut olivat päästetyt peitteistään ja kruunuissa oli jokainen
kynttilä ehyt ja koskematon. Huoneissa vallitsi sellainen juhlallisen
odottava ilma, mikä on ominaista suurien pitojen ja viettojen edellä.

Ruumis aiottiin nostaa kartanolle erityiseen kuusista tehtyyn majaan.
Samikin meni äidin muassa ruumiskamariin. Mutta tuskin kerkesi
hän nähdä mustan arkun laidan, palan harsovaatetta ja valkoisessa
paidassa lepäävän, kellastuneen ruumiin luisevine käsineen ja
kuoppaisine silmineen ennenkuin hän päästi sydäntä vihlovan huudon ja
peräytyi takaisin. Ensi kerran hän nyt näki ruumiin ja se näkö teki
häneen kauhean vaikutuksen, sillä äiti oli kertonut, että ruumiit
kummittelevat. Muutenkin Sami vierasti miehiä, sillä niiden parissa ei
hän koskaan ollut ollut.

Talon vanhin lapsi, Lotti-neiti, komensi Samia olemaan vaiti. Mutta
poika vain kirkui, kun kerran alkuun pääsi ja kun vielä nuhdeltiin.
Anna suuttuneena tarttui Samia käsipuolesta ja vei hänet kyökkiin.
Ja sinne jätti hän hänet itkussaan turskumaan, annettuaan kädellään
hänelle ensin aika moksauksen. Ja siinä istui Sami äänetönnä.

Alkoi tulla vieraita. Niiden läsnäolon tunsi Sami varsinkin terveissä
ja tylsymättömissä haistinhermoissaan, kun eteisen, johon sivuovi
vei kyökistä ja joka oli ravollaan, kun siitä alituisesti kuljettiin
täysinäisten tarjottimien kanssa, toisella puolella olevasta
tupakkahuoneesta löyhähti tupakan savua aina kyökkiinkin. Mutta
ikävästä ei hän mitään tiennyt. Kyökin suuren suurella pöydällä oli
niin runsas varasto katseltavaa. Siinä oli tarjottimella laseja täynnä
viiniä tai kullankeltaista punssia, siinä leivos- ja konvehtilautasia
ja sen semmoista. Kun äiti pisti Samille kookkaan sokurileivän käteen,
tunsi hän, että konsulien hautajaisissa kyllä sopii olla vaikka vain
kyökissäkin. Sisähuoneista kuuli Sami vain sekanaisia ääniä, lasien
kilinää ja väliin jonkun sanan selvääkin puhetta.

Kun alettiin laittautua hautausmaalle, niin silloin vasta kahina
syntyi eteisessä. Ruumisvaunut mustaan vaatteeseen verhottuina
odottivat kartanolla, Nyt se ruumis niihin nostettiin. Väristen kohosi
hautauspsalmi syksyiseen talvi-ilmaan ja kohta lähtivät vitkaan
ruumisvaunut havoteltua tietä ulos kartanosta.

Ruumissaaton lähdettyä jäi kartanoon ja huoneisiin sellainen äänetön
tyhjyys. Piiat kävivät kokoilemassa viinipikareita sisähuoneista ja
toivat niitä kyökkiin pestäviksi. Mutta nyt heille myös alkoi makean
leivän juhla. He syytivät kurkkuunsa leivoksia ja väliin maistettiin
viiniä, mutta yökättiin, kun suu ei ollut siihen tottunut. Samikin sai
runsaan osan ja Anna pani kokoliaan suppilon säästöönkin, sillä varansa
hän myös aina osasi pidoissa pitää.




VI.


Seuraavana päivänä oli Samilla kotonaan ikävä, niin ikävä. Hän oli
taasen yksin. Äiti oli Bergissä. Jo aamulla oli hän mennyt sinne
parsimaan kaikkea taasen entiselleen, vanhaan, arkipäiväisen muotoon.

Annaa oli konsulinna pyytänyt vielä huomiseksi päiväksi kasakaksi ja
Anna oli lupautunut. Hervakka oli Annan ruumis ja nattelo, kun hän
astui yön suussa Bergistä kotiinsa, uupunut kuin pieksetyllä koiralla.
Jalatkin mielivät tampistua märjässä mätälumessa ja vaivaksi kävi
Annalle kantaa hamettaan kädellään, jottei se kovin ryvöttyisi. Vähän
hän oli nukkunutkin pariin, kolmeen, yöhön ja sitte päivät hypännyt
kuin hurtta hautajaispuuhissa. Nyt kun ei enää ollut niistä ajateltava
eikä huolta pidettävä, pääsi uupumus hänen valtijakseen. Kun hän oli
päässyt kotiinsa, ei hän viitsinyt ruveta huonetta lämmittämään, vaikka
pariin päivään sitä ei oltu lämmitetty, joten se oli kylmä. Ulkona
oli kyllä jotenkin nuoskea sää, mutta maahan pudonnut lumi oli tuonut
muassaan kylmyyttä ja kolea tuuli virutellut lämmön Annan kamarista,
se kun oli niin tuulen rintamassa, kun se tuolta mereltä päin vyöryi
aaltojen selässä.

Kylmän huoneen omituinen, lämpöseen ruumiseen imeyvä ilma kuivasi
hien Annan ruumiista ja painautui yskää synnyttämään keuhkoihin, kun
hän istuutui lepuuttamaan jalkojaan. Mannollista nukkumailmaa ei tämä
ollut, mutta ei Anna enää viitsinyt huonetta lämmittää, sillä puut
olivat tuolla takkusten takana huoneen alla ja yö jo oli alkamassa ja
häntä niin nukutti. Tuota pikaa levitti hän vuoteen, riisuutui hieman
yksisilleen ja hyppäsi kylmältä lattialta sänkyyn, minne Sami jo oli
asettunut.

Aamulla Anna kiireen pikaa lämmitti huoneen, katseli Samille sopivaa
syötävää ja lähti Bergiin. Sami nukkui vielä äitinsä mentyäkin ja siksi
tuntuikin huone niin tyhjältä, kun hän heräsi, kun siinä ei äitiä
näkynytkään. Parina päivinä oli ollut sellaista elämää ja sohinaa,
kiirettä ja hoppua, juoksua ja hyppyä, herrasihmisiä ja talonpoikasia,
kyökkiastioita ja kauniita huonekaluja Samilla katseltavana, ja nyt
taas tällaista tyhjää, ikävää, yksinäistä! Sydänpohjaa alkoi Samilla
itku kouristamaan, mutta kun hän huomasi kaapin päällä sokurileipiä,
niin hyppäsi hän paitasillaan vuoteesta niiden jälkeen. Söi sitte niitä
aamusydämelle, jotta mieli sisusta etomaan.

Sitte mieli lennähti takaisin Bergiin, sinne kyökin sohvalle ja
Svean pariin. Svea se oli ihanin ruusu hänen muistojensa nauhassa,
herttainen, tuores ja eloisa. Hänelle tuli ikävä Sveaa, sen
leikkikaluja, sen suurta, keinuvaa puuhevosta ja Svean kirkkaita
timanttisilmiä, joissa oli niin särkymätön kiilto.

Mutta kun hän tuossa yhä enemmän syventyi muistoihin Bergissä, niin
tuli mieleen konsulin kellastunut ruumis ja sen luiset, suonikkaat
nyrkit. Samia puistautti ja pelotti se. Hän silmäsi arasti ovea
kohti, ett'eihän se vain tule siitä sisälle ja katse käväsi pikasesti
akkunaruutuissakin. Sitte painautui hän syvemmin tyynyyn, veti peittoa
päälleen, odotti jotain kauheaa ja raskasta putoavan selkäänsä
ja vapisi. Siinä tilassa oli hän hetken liikkumatta ja melkein
hengittämättä. Mutta kun ei mitään päälle putoavaa tuntunut hänen
ruumiiseensa eikä kuulunut edes risaustakaan mistään, uskalsi hän
arasti nostaa peittoa ja katsoa. Kaikki oli ympärillä rauhallista.

Hetken takaa kuului vain terävää nakerrusta ja kohta tuolta loukosta
ilmausi hiiren penikka lattialle. Mutta hiirtä ei Sami peljännyt, sillä
niitä hän oli nähnyt useasti yksin huoneessa ollessaan. Hiiri katseli
ympärilleen, väristi hienoja viiksiään ja terävää kuonoaan. Sami
kohautti peittoa ja hiiri katosi kuin pyyhkäsemällä koloonsa. Se Samia
nauratti, että kun oli niin arka, ja hän itse rohkastui.

Hetken takaa nousi hän ylös vuoteesta, puki päälleen pyhä-asunsa, se
kun oli tuossa tuolilla valmisna käsillä eileniltaselta jäljeltä. Ja
kun hän oli pukeunut, siirtyi hän akkunaan. Nenä valui, kasvot olivat
unesta kankeat ja silmissä oli räämää. Siellä ulkona oli mätä lumi ja
märkä sää.

Tuolla pienet pojat tekivät lumiukkoa ja se vasta hauskaa oli
Samista katsella. Vyöryttivät ensin maassa pienen lumipallon
suureksi möhkäleeksi, niin suureksi, että sen sitte miehissä saivat
vuovatuksi toisen päälle. Veistelivät sitä sitte käsillään ja pistivät
hiilipalaset ukolle silmiksi ja luudan varret käsiksi. Alkoivat sitte
ulohtaampaa syytää ukkoa lumipalloilla.

Samissa heräsi semmoinen palava halu sinne muiden joukkoon. Ei
hän koskaan ollut ollut ikäistensä kanssa leikkimässä, mutta nyt
hän tahtoi päästä, kun vain saisi oven auki. Ikävää oli täällä
huoneessa yksin ja nuo pojat, lähiseutulaisten työmiesten lapsia,
tuolla huusivat, nauroivat, viskoivat lumipalloja, jotta Samiinkin
ajautui semmoinen iloinen hurjuus päästä tuonne joukkoon remuamaan,
nauramaan ja viskomaan lunta. Sami oli päässyt leikin makuun Bergissä.
Hän ei tyytynyt nyt täällä sisällä olemaan yksin, kun pikku pojat
tuolla ulkona sellaista lystiä pitivät. Hän hypähti porstuaan, alkoi
raplaamaan eteisen ovea, käänteli ja väänteli lukkoa, kunnes ovi
aukeni ja hän pääsi vapaasti ulos. Ennen ei ollut Sami koettanutkaan
avata ovea, vaan istunut huoneessa rauhallisena kuin lintu häkissään,
kun äiti mennessään oli oven lukkoon vääntänyt. Tuores ilma nyt
puhalsi niin leppoisesti vastaan ja Sami hetkeksi ikäänkuin hämmästyi
vapauttaan tuossa aukinaisen oven edessä seisoessaan. Eteisen oven
jätti hän ravolleen, sillä äitillä oli muassa avain.

Sitte lähti Sami mies pelkkänä ilona hyppyjalassa ulos portista. Tuossa
rannan aukeamalla ne pojat temmelsivät. Ne olivat juuri valmistuneet
rivissä hyökkäämään lumiukon päälle mennessään sitä palloilla syytäen.

Näki sen jo puvusta, että he olivat köyhälistön lapsia, mitkä elävät
silahkalla ja leivällä jossain kosteassa huoneen loukossa. Muutamalla
oli vielä, vaikka talvi oli oven edessä ja hän itse lumen kanssa hääri,
musta, kulunut, iso hattureuhka, jonka katto oli puhki ja reijästä
pisti ulos hiustukko. Toisella olivat raskaat, isot mustankengän
saappaat, jotka häntä vaivasivat ja kangistuttivat hänen ulkopuolisia,
sisällisen ilonsa ilmauksia: viimeisimpänä hän aina perässä kyntyytti.
Eräällä oli koko housujen takapuoli paikkana ja siinä isossa
paikassa oli vielä pieniä paikkoja. Muutamalla olivat taas siniset
pumpulivaatteet ja niissäkin housujen polvet hajalla. Mutta hän se
sukkelimpana joukossa reuhasi ja ikäänkuin johti tätä urheata kaartia
taistelussa lumiukkoa vastaan.

Sami pysähtyi ensin kauemmaksi tarkastamaan heidän leikkiään. Pojat
eivät häntä huomanneet. Hän seisoi, katsoi ja nautti. Nyt ne taas pojat
järjestyivät riviin hyökkäämään lumiukon päälle. Huutaen hoilottaen he
läksivät liikkeelle ja se heidän iloinen melunsa valahti Samin ruumiin
lävitse hurjan kiihottavasti kuin kuuman marssin sävel taisteluun
rientävän sotamiehen. Melkein tietämättään lähti Samikin yhteen
joukkoon huutaen hoilottaen. Hyökkäyksen kiihkossa eivät toiset pojat
häntä huomanneet, varsinkin kun hän oli jälkipuolessa. Mutta sitte
kun oltiin aivan nenä nenässä lumiukkoon, huomasivat he Samin ja he
lähettivät Samiin niin kysyvän katseen, että Sami ällistyi. Nyt hän
vasta ymmärsi joutuneensa outoon joukkoon.

Pojista oli Sami nappikenkineen, polvihousuineen, samettijakkuineen
naurettava kapine ja he kohta huomasivat, mitä hänelle sopii tehdä.
Eivät he suvainneet tuollaista vauvaa, he, jotka olivat nälän ja vilun
karaisemia urhoja.

-- Pestään! huusi muuan joukosta.

-- Pestään! säestivät toiset ja kohta lensi pari poikaa Samin niskaan.

Tuota pikaa oli Sami kumossa. Yks heittäytyi hänen päälleen makaamaan,
toinen siveli hänen kasvojaan lumella ja muut vieressä nauroivat ja
huusivat. Sami tunsi poskiensa kuumina palavan, kasvojaan hierottavan
märjällä lumella ja raskaan painon niskassaan. Jo helpotettiin hänen
löylytystään. Sami kohousi ylös ja oli harmista haljeta. Hän huusi
niin kirvelevästi, piti käsiään tonkkina ja oli kuin vaivaisukko
maalaiskirkon oven pielessä, minkä päälle on lunta satanut vuorokauden
toista. Ja hänen samettivaatteensa ne vasta siivossa olivat. Mutta
toiset vain nauroivat ja ilakoivat hänen ympärillään kuin pienet pirut.
Se sai Samin sapen kiehumaan. Hän sieppasi maasta kivimukuran ja
viskasi sen suurimman mölyäjän kasvoja kohti. Lähti sitte juoksemaan
kotiin päin. Mutta lyöty seurasi perässä. Sami juoksi sydän kurkussa ja
takaa-ajavalla olivat raskaat kengät. Sami kerkesi juuri päästä kotinsa
portaille, kun toinen sai hänet kiini. Sami kyyräysi ovea vasten, mutta
toinen rupesi häntä siinä mukiloimaan. Se sysi häntä ovea vasten, antoi
lyöntejä kahta puolta korville ja ravollaan oleva ovi mennä lipsahti
lukkoon. Aikansa pieksettyään lähti hän pois.

Samin ruumis kuumana kiehui ja verta tuli nenästä. Ja voi sitä itkua,
minkä hän päästi, kun toinen oli mennyt! Siinä parkunassa olivat
kaikki tuskan ja kärsimyksen puoliäänetkin ja vielä voimakkaammaksi
se kohousi, kun hän näki, ettei hän pääsekään sisälle. Hän jyskytti
ovelle, mutta kukapa siellä sisällä aukasi. Hän istuutui portaille ja
nyt tuli mieleen hänelle, että mitä äiti sanoo. Liatut vaatteet, omin
lupinsa meno ulos ja kaikki muu muodosti sellaisen hämmennyksen Samin
aivoissa, ettei hän voinut muuta tehdä kuin itkeä. Ja hän vihasi noita
poikia, niin tulisesti vihasi, että hän olisi rautasilla vitsoilla
niitä ruoskinut.

Talonemäntä kuuli Samin itkun ja tuli katsomaan. Omalla avaimellaan
päästi hän sitte Samin sisälle. Ja siitä tunsi Sami sanomatonta
helpotusta.

Päästyään sisälle tuli Samille mieleen, ettei hän kerro äidille
ollenkaan tästä. Piiskaisi vain häntä. Mutta noiden poikien vihollinen
hän olisi aina, sillä ne olivat olleet hänelle niin pahoja, niin pahoja.

Ja tästä päiväsiä alkaen sai Sami sen mielen, että hän on jotain toista
kuin nuo repaleiset työmiesten lapset. Niille hän ei voinut muuta tehdä
kuin vihata niitä.




VII.


Anna rukka! huokaili aina Bergin konsulinna, kun näki Annan menevän
heidän talonsa ohitse etunojassa kiivain askelin jonnekin puuhaan ja
hommaan.

Konsulin kuoleman jälkeen oli rouvan sielu käynyt vielä pehmeämmäksi.
Köyhäin huoneelle ja orpolasten kotoon muisti hän tuon tuostakin
lähettää ryynejä, perunoita ja muita elatustarpeita. Ja kun konsuli oli
jättänyt jälkeensä suuren omaisuuden, niin oli, mistä antaa. Muuten
kulki hän jumalisten rouvain parissa, kävi tiheään kirkossa ja otti
vastaan pappeja kotonaan vieraina.

Myötätuntoisen mielensä käänsi konsulinna Annaakin kohtaan. Tuolla
perällä kartanoa muiden alahuoneiden rinnassa oli suuri leipoma- ja
pesutuparakennus. Konsulinna ehdotti kerran Annalle että hän muuttaisi
asumaan heidän leipomatupaan. Voisihan hän sielläkin silittää vaatteita
ja tehdä ne toimet, mitkä tähänkin asti. Maksutta hän sen Annalle
luovuttaisi asuntohuoneeksi.

Sellaista hyvää ei Anna ollut osannut odottaakaan. Konsulinnan
kyökissään sitä hänelle puhuessa tuli Annan mieleen niin lämmin
kiitollisuus "parempia ihmisiä" kohtaan. Kun Anna purki konsulinnalle
syvän kiitollisuutensa sen hyvän ylitse, mitä se nyt hänelle tarjosi,
neuvoi konsulinna Annaa kiittämään Jumalaa, sillä häneltähän se kaikki
hyvä tuli.

Hymy huulilla silmäsi Anna kyökin akkunasta tuonne perälle kartanoa,
missä leipomatupa oli. Se rakennus oli punaseksi maalattu valkeilla
nurkka- ja akkunalaudoilla. Se oli niin terve ja ehyt huoneus
verrattuna siihen vanhanpiian röttelöön, jossa hän nyt asusti.
Suuret akkunat, joissa olivat puhtaat lasit, näyttivät iloisilta
päivän päästäjiltä ja Anna ennestään tiesi, että siellä sisällä oli
kaikki kunnollista. Ei yhtään hiiren syömää koloa lattiassa, josta
talvella kylmä uhoisi, ei uuni rikki ja halkeillut kuten vanhanpiian
kamarissa, jotta aina sai peljätä, etteihän vain tulipaloa tule, kun
uuniin kovemman valkean sytytti, ei seinät lahot eikä katto vuotava.
Leipomatuvan pehmoista lämpimää Anna oli aina rakastanut ja sellaista
huonetta itselleen toivonut. Ja nyt sitä konsulinna itsestään tarjosi
ja vielä hyyryttä.

Anna ei saattanut olla toista kertaa lausumatta kiitollisuuttaan
konsulinnalle, sillä tämähän oli Annan mielestä jotain tavatonta
hyväntekeväisyyttä. Ja tuo Annan suuri kiitollisuus teki konsulinnan
sydämmelle hyvää, niin hyvää, jotta hän oikein tunsi nautintoa siitä.
Toisellaistahan se oli tuo kuin joku markka kuukaudelta hyyryä hänen
runsassisällyksiseen, tulen kestävään kassakaappiinsa. Ja hänestä oli
hyväkin, että löytyi tuollainen ihminen kuin tuo Anna, jolle hän voi
suunnittaa hyväntekeväisyytensä kärjen. Tästä päivästä alkaen tuli
Anna sellaiseksi suosikiksi konsulinnalle, jollainen tavallisesti
on jokaisella varakkaalla, vanhalla rouvalla, mikä huolehtii
kuolemattomasta sielustaan. Hän oli se nöyrä prisma, joka kuvaavasti
taittoi kaikki konsulinnan hyväntekeväisyyden lämpimät säteet.

Niin muutti Anna Bergiin leipomatupaan asumaan ja alkoi siellä entiset
toimensa. Annasta pian tuli kaikkien muidenkin rouvien suosikki, jotka
kävivät Bergissä. Konsulinna aina puhui heille säälitellen Annasta.
Kertoi, kuinka se on uuttera, ei hae köyhäin hoidolta apua, vaan
koettaa omin neuvoin toimeen tulla. Ja lapsensa aina niin siististi
pukee ja itse puhtaissa kulkee.

Kun näin hakemalla ruvettiin hakemaan Annasta hyviä puolia, niin
löytyihän niitä. Ja ne Annan hyvät puolet saattoivat rouvat hänelle
niin myötätuntoisiksi, että hän tuon tuostakin sai joltakin rouvalta
piian kautta vastaan ottaa kahvipussin, sokuriharkon, ryyninaulan tai
siirappipurkin. Useimmat konsulinnan tuttavat olivat kauppiaisten
rouvia ja sen tähden ne toimittivat Annalle paraasta päästä tuollaisia
lähetyksiä.

Anna kävi aina kotona rouvien luona kiittelemässä ja se se rouvain
mielet Annaan vielä enemmän kiinnitti. Anna puhui ruotsia rouville,
jota hän elämänsä varrella herrastaloissa oli oppinut. Että niissä
Annan kiitollisuuden osotuksissa oli hiukan viekkauttakin, sitä eivät
rouvat jaksaneet huomata, vaan he uskoivat, että tuon alhaisen ihmisen
sydän oli niin perki nöyrä heidän kaikessa armossa osottamilleen
hyväntekeväisyyden teoille.

Pirtissä oli Annalla niin hyvä asua. Se oli suuri huone,
korkeakattoinen ja jotenkin nuori teolleen. Edessä oli pesutupa
eli alakyökki, mikä oli paremmin kylmänpuoleinen, sillä ainoastaan
tarvittaessa siellä pidettiin tulta suurien muuripatojen alla, joita
oli kaksi takkaan muurattuina. Niiden takana oli sellainen salaperäinen
hämärä kuin maalaissaunan lavitsan alla, jotta se etenkin veti Samin
huomion puoleensa.

Sami söi vain siirappivoitaleipiä, kulki arkipäivinäkin kiiltävissä
nappivaatteissa ja polvihousuissa, niitä kun oli saatu niin runsas
varasto rouvilta. Ja kahvin aikana äidin kahvipannusta pisti hän
poskeensa pari täysinäistä kuppia kuin mies ja lämmitti niillä nuoria
suoniaan makean sokurin seassa. Ja niin herrahtavaksi se oli Sami
tullut, että hänellä tapasi olla housun taskuissa valkoinen nenäliina,
jolla hän erityisellä juhlallisuudella niisti valuvaa nenäänsä, milloin
muisti. Bergin piiat ne pakkaisivat Samia sillä pilkkaamaankin, mutta
Sami saattoi piioille tiuskasta tuimasti ja röyhkeästi. Hän ei ollut
piikain orja, vaan kulki sisällä leikkimässä Svean luona ja oli
ruokasalissa jo kuin kotonaan ja väliin tunkeutui isoon saliinkin,
mutta Lotti-neiti häntä sieltä silloin pois ohjasi.

Sami oli rungoltaan aika lailla varttunut: paksupohkeiseksi,
leveäruumiiseksi. Hän oli jo pienennetty kuva isästään, tuosta
Lindmanin Lennart-herrasta. Ja kumman teki, ettei Sami patvinut,
kun olivat hyvät syönnökset, mainio ruokahalu, huolettomat päivät
ja iloinen leikkikumppali. Ei yhtään ikävää niinkuin siellä vanhan
piian huoneessa asuttaessa, vaan yhtenäistä lapsen huoletonta elämää.
Ja ikäisiänsä työmiesten lapsia hän osasi kohdella kuin äkein
herrasperheen jälkeläinen. Se kuuma selkäsauna siellä vanhan piian
talon luona oli juuruttanut hänen sieluunsa ikuisen vihan työkansan
poikia vastaan, joita hän "katurakeiksi" haukkui. Kivi kourassa hän
vahtasi niitä Bergin talon portin suojassa ja kun näki niitä kadulla
kulkevan, lähetti hän kiven heidän jälkeensä semmoista kyytiä, jotta se
hyppiessään katukiviin tulta iski.




VIII.


Itse kullakin ijällä ovat huolensa ja raskautensa. Lapsuus, ijän
ensimmäiset vuodet, on vain päiväpaisteista, leutoa säätä, mikä ei
tunne kesän ukkosilmoja eikä syksyn rakeita. Se hengittää terveillä
keuhkoilla, maistelee ruokia vereväposkisena ja löytää iloa
tyhjästäkin. Paratiisi ei ole siitä kaukana, mutta se on väärällä
puolella. Vaan tässäkin ikäasteessa löytyy yksi oka, minkä kulttuuri
on keksinyt. Ja se oka pistää usein kovin kipeästi lapsen sydämmeen ja
panee sen, jos ei juuri verta, niin ainakin vettä vuotamaan. Kuinka
monta kyyneltä onkaan aapiskirja puristanut suruttomalta lapsuudelta!

Sami oli päässyt siihen ikään, jolloin sivistynyt yhteiskunta vaatii
pohjakerroksiltaanko lukemisen taitoa, jos ei muuta varten, niin
ainakin sitä varten, että ne pystyvät viljelemään meidän uskonoppimme
taivaista lahjaa, raamattua.

Annassa vallitsi syvä ja järkähtämätön kunnioitus tätä vaatimusta
kohtaan ja monesti hän jo oli tuntenut huolta, että Samia olisi
ohjattava luvulle. Mutta itsellään hänellä ei tahtonut olla
aikaa ensimmäisten alkeiden antamiseen ja sitä paitsi hän epäili
kykeneväisyyttäänkin siihen. Yhtenä sunnuntaina hän kuitenkin päätti
tehdä ensimmäisen kokeen, ja tekikin, mutta aivan onnistumatta.

Jo puhkasi Anna kerran tämän surunsa konsulinnallekin. Se otti heti
asian vakavalta kannalta. Mutta muisteli sitte toisakseen, että
hänenkin vanhemmat lapsensa ensi alussa olivat olleet taipumattomia.
Hän neuvoi, ettei Annan pitäisi tuota asiaa kovin surra, sillä kyllä
Samikin vielä halustuu, kunhan näkee, ett'ei hän siitä mihinkään pääse.

Sitte konsulinna jäi mietteisiin hetkeksi.

Yht'äkkiä kysyi hän Annalta, tajuaako Sami ruotsia. Anna selvitti
vastaukseksi, että kyllä hän on kokenut väliin Samille puhua sitä,
mutta Sami ei taivu puhumaan. Mutta ymmärtää kyllä, hän luulee.

-- No sitte Sami saa alkaa opetella lukemaan Svean kanssa. Ehkä onkin
Svealle hauskempi, että on kumppali. Svealle tulee kotiopettajatar ensi
kuun alussa.

-- Konsulinna on aina minulle niin hyvä...

Mutta mahtaneekohan se opettajatar ruveta Samia opettamaan?

-- Kyllä hän, kun minä käsken... Hän on merikapteeni Engman-vainajan
tytär.

Anna taas sydämmestään kiitteli konsulinnaa. Mutta konsulinna vastasi,
ett'ei hän muuta kiitosta pyydä kuin että Anna opettaa Samia maata
pannessaan rukoilemaan hänenkin edestään, sillä lapsen rukous on
puhtain ja hartain ja taivainen isä sen parhaiten kuulee. Mutta tuo
pyyntö kalskahti Annasta oudolle, sillä hän tunsi Saminsa rukoukset.
Vitsan avulla hän sai väliin Samin lukemaan "Isä meidän" -- siinä
kaikki.

Samin tähänastinen kesän vietto oli ollut niin rentoa lähellä asuvan
kauppiaan pojan seurassa. Pari kertaa päivässä kilmuilivat he Bergin
alahuoneiden katot, kävivät aina välihuviksi kiikkumassa tallin
vinnin orressa riippuvassa nuorakiikussa, ajoivat kivi kourassa
kartanolla näyttäyvät kulkukissat huoneiden kivijalan alle ja tuon
tuostakin hätyyttelivät rahvaan lapsia. Kauppiaan poika, Ebbi Ask, oli
vuotta vanhempi Samia ja ollut jo koulussa yhden vuoden, mutta pantu
sieltä pois pahankurisuutensa takia. He olivat varsinkin halukkaita
itkettämään muuatta tyttöä, samanikuistaan kuin he itse, joka kuletti
kahvia isälleen lähellä olevalle työpaikalle. Ebbi koetti sitä saada
suudella, kun ei aikaisempia ihmisiä näkynyt.

Tämän Ebin koulussa varttui Samistakin vallaton vekara. Ja
vallattomuudellaan oli Sami saanut itselleen yhtenäisen vihamiehen
Lotti-neidistä, mikä suoraan inhosi Samia ja usein, kun näki kartanolla
Svean Samin parissa, käski Svean sieltä pois. Kasvoiltaan oli Sami
aivan pronssinkarvainen, kun oli niin ahvoitunut, ja jalat olivat
rohettuneet lämmön ja veden liikanaisesta vuorovaikutuksesta, sillä
kenkiä ei hän kesäsydännä olisi suurin surmin pitänyt. Ainoa työ, mitä
Sami toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa konsulinnan käskystä,
oli ruohon nyhtäminen trottoaarilta Bergin talon kohdalta. Taloa oli
pitkälti, siis pitkälti myös katua. Monesti Sami itkeä märsysi, kun
piti olla tuolla ruohon nyhdännässä poikkinainen pöytäveitsi apunaan,
vaikka eihän se kivinen katu suuria kasvanut. Siellä kadulla oli niin
kuuma ja ikävä yksin olla ja kerran sitte muuan katurakki antoi niin
lämpimän löylyn, kun Sami ei kerjennyt pakoon päästä, jotta hänellä
korvat kuumina suhisivat.

Sami ei ottanut uskoaksensa Annan ensimmäistä kertomusta, että hän
saisi alkaa Bergissä opetella yhdessä Svean kanssa lukemisen alkeita
Engmanin ryökynän johdolla. Mutta kun Anna kuun ensimmäisen päivän
aamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan kaulustan, niin arvasi
Sami, että totta on, mitä äiti on sanonut. Hänen siis pitäisi ruveta
lukemaan yhdessä Svean kanssa. Samin mieltä karvasteli, sillä hän
kaipposi yhtä paljon aapista kuin kotiopettajatarta, Engmanin ryökynää.
Että se olisi yhtä tyly kuin Lotti-ryökynäkin, siitä oli Sami varma,
sillä kaikki nuoret ryökynät olivat hänelle tylyjä.

Kun hän oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitettu ja
kengät jalkoihin asetettu, oli hän valmis opettajattaren eteen
vietäväksi. Mutta Samista itsestään oli tämä jotain raskasta, painavaa
ja painustavaa. Puku tuntui raskaalta ja kankealta. Jalkoja poltti
kengissä kuumana kesäpäivänä ja musta vaatteus imi kaiken auringon
lämmön sisäänsä, jotta ruumis hivostui. Ja sitte täytyi olla niin
siivosti, etteivät pukimet ryvöttyisi ja kaulusta kurtistuisi.

Nyt se Engmanin ryökynä tuli. Sami näki sen pirtin akkunasta ja
ilmoitti äidillekin. Verannan ovesta se meni sisälle, josta Sami ei
vielä ollut koskaan uskaltanut mennä. Se jo yksin herätti Samissa
suurta kunnioitusta ryökynää kohtaan.

Hetken takaa lähti Anna Samin kanssa ja meni kyökin ovesta. Siellä
sisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi
vähäisiä viittauksia Svean luonteesta neidille ja esitti hänelle tuon
pienen tytön ominaisuuksia pääpiirteissään. Lyödä sitä ei saisi missään
tapauksessa eikä juuri sen mieltäkään pahottaa, sillä lääkäri on
sanonut, että lapsessa on vähän verta.

Samassa tuli Sveakin siihen. Neiti alkoi tekemään lähempää tuttavuutta
Svean kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi
ja hyväili häntä. Teki laulaen kierroksen huoneen lattialla Sveaa
taluttaen ja käski Svean puhutella häntä "tant-Emmiksi".

Konsulinna puikahti kyökkiin katsomaan, eikö kahvi olisi valmista
tarjottavaksi neidille. Siellä tapasi hän Annan ja Samin.

-- Jasso täällä on Anna ja Sami. Tulepas Sami tänne sisälle!

Anna työnsi Samia menemään ja konsulinnan jälessä hän meni sisälle,
mutta äiti jäi kyökkiin.

-- Täällä olisi myös muuan oppilas, puhui konsulinna hymyillen neidille.

Neiti katsoi Samia terävästi ja Sami neitiä ja sen pukua. Neidillä oli
väljä kesäpuku, mikä oli liian vaalea hänen tummalle ahavoituneelle
iholleen. Toisella silmällään hän katsoi karsaaseen, jotta siitä
silmästä lähtevä katse oli kokoon puristettu ja ikäänkuin suunnattu
vain yhteen pisteeseen.

-- Hän on meidän kartanopirtissä asuvan vaimon poika, lisäsi konsulinna
selvitykseksi neidin kysyvälle katseelle.

-- Vai niin.

-- Sami! Etkö sinä ymmärrä tervehtiä neitiä? sanoi konsulinna pojalle,
joka ujosteli ja nypläili nuttunsa nappia. Sami meni paiskaamaan
kättä ja reksautti päätään kaulanikamista muka kumarrukseksi. Neiti
ojensi Samille kylmästi kätensä, sillä poika näytti tekevän häneen
vastenmielisen vaikutuksen.

-- Tuleeko hän minun oppilaaksi? kysyi neiti, miettien että konsulinna
laskee vain leikkiä hänelle.

-- Kyllä jos neiti suostuu. Hän ymmärtää ruotsia. Minä lupasin hänen
äidilleen, että hän saa alkaa opetella yhdessä Svean kanssa. Mutta
tuleeko neidille liiaksi vaivaa?

-- Ei mitenkään, kun konsulinna niin tahtoo...

Konsulinna tarttui Samia olkapäästä ja vei hänet äidin luo kyökkiin.
Siellä sanoi hän Annalle, ettei hän vielä ensimmäisenä päivänä viitsi
vaivata neitiä. Hän on tullut nyt vain tutustumaan oppilaisiinsa,
mutta huomenna alkaa opetus. Käski sitte piian laittaa kahvia sisälle
tuotavaksi.




IX.


Syksy alkoi ja ruotsalainen pikku lasten koulukin ryhtyi taas
vaikutukseensa. Siinä oli kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin
leski parin sisarensa kanssa. Tyttöjä ja poikia, vallassäätyläisten
jälkeläisiä, siellä oli sekaisin ja tämän kurssin käytyään ne lapset
meni korkeampiin oppilaitoksiin: pojat latinakouluihin ja tytöt
naiskouluihin. Tanttein kouluksi sitä yleisesti nimitettiin ja sinne
oli nyt Svean määrä mennä. Mutta konsulinnalla pisti päähän panna
siihen Samikin, sillä sen käytyään olisi Sami jo saapa riittävät tiedot
ja kelpaava jollekin kauppiaalle asiapojaksi, kun osaisi täydelleen
ruotsinkielen.

Anna kiitteli ja kosteli siitä tuumasta konsulinnaa ja sai toimekseen
ensi päivänä lähteä saattamaan lapset koululle. Siellä niitä olikin jo
herraslapsia koko kasa, jonka piiat olivat sinne tuoneet. Pojat olivat
polvihousuissa, nappikengissä, samettijakuissa tai merimiesmaailman
väljissä puseroissa leveine valkoisine nauhoineen, monenmoisissa
päähineissä ja leveissä kiiltävissä kaulustoissa. Tytöt olivat
lyhyeissä hameissa, jalat ahtaalle puristettuina punaisiin, sinisiin
tai mustiin villasukkiin ja koko puku kuin vauvalla, joka vasta on
lelukaupasta ostettu. Ja tuo lauma oli niin punaposkista, ruusuhuulista
ja hienoihosta joukkoa, jotta heti huomasi siinä parvessa siementä
vastaisen vallasluokan kehkeämiseen.

Annan mieltä ei vähän hyvittänyt nähdessään tuon iloisen ja sorean
lapsijoukon ja tietäessään, että ne nuo kaikki olisivat Samin
koulutovereita. Hän nyökäytti ystävällisesti päätään tervehdykseksi
piioille, joita hän tunsi. Suurenpuoleisessa salissa odottivat he
johtajattaren tuloa sisälle. Anna asettui lasten kanssa muutamaan
loukkoon.

Tuossa keskilattialla isäntinä isotteli jo ennen koulussa olleita
poikia. He tarkastelivat pilkallisilla silmillä tulokkaita ja kokivat
saattaa niitä ujostelemaan. Muuan, raatimies Fellmanin poika, Jori,
osotti kumppalilleen oikein sormellaan Samia ja sitte molemmat
nauroivat. Sami punastui ja häntä painusti asemansa. Hän tapaili
nenäliinaa taskustaan pyhkiäkseen nenäänsä, jonka hän tunsi valuvan.
Hän arvasi, miksi ne nuo pojat hänellä nauroivat.

Perällä huonetta oli vähänen lava ja siinä opettajan pöytä tuolineen.
Pöydän takana seinällä riippui suuri Europan kartta monivärisenä ja
vasta vernissattuna uusissa, kiiltävissä kepeissä. Vasemmalla puolella
oli suuri luokkataulu, sen alareunassa olevassa kapeassa listassa, mikä
korttelin ulkoni taulusta ja oli keskeltä uurrettu, oli karttakeppi,
jäniksen käpälä ja liidun palanen. Sivuseinällä oli koko maapallon
kartta kahtena ympyränä. Yhdellä seinällä oli korkea kaappi ja sen
päällä meidän aurinkokuntamme puusepän valmistamana.

Jo tuli huoneeseen koulun johtajatar, pastorin leski. Hänellä olivat
sankalasit päässä ja hiukan hopeaa hiuksissa. Syvä hiljaisuus syntyi,
kun hän näyttäytyi ovella ja hänen jäljessään hänen sisarensa.
Johtajatar nousi kateederiin ja piti rukoukset niin anovalla ja
lempeällä äänellä kuin sielunpaimenen jälkeen jäänyt puoliso voi pitää.
Sitte annettiin entisille oppilaille huomeiset läksyt ja päästettiin
menemään.

Nyt seurasi järjestyksessä uusien oppilaiden matrikkeliin
merkitseminen. Ennen ne jo oli käyty ilmoittamassa. Yksi piika
toisensa jälkeen sai tuotavansa merkityksi koulun nimikirjaan. Siellä
oli vain muukalaisia nimiä, joiden omistajat olivat virkamiesten,
tehtailijoiden, kauppiaitten, merikapteenein ja jonkun käsityöläisen
pojat ja tytöt.

Jo pääsi eteen Annakin. Hän otti hymyilyn kasvoihinsa ja ilmoitti:

-- Täällä olisi konsuli Bergin nuorin lapsi, Svea. Pastorin leski
merkitsi matrikkeliin Svean, kirjoitti sinne Svean syntymävuoden, isän
ammatin ja päivän, sekä milloin Svea oli kouluun otettu. Nyt seurasi
Samin vuoro. Anna tunsi itsessään hiukan ahdistavaa vaikutusta ja veret
hehkuivat hänen poskillaan. Pitäisikö ilmoittaa Samin isä...?

-- Samuel Tihinen, ilmoitti Anna vähän arasti.

-- Mikä? kysyi pastorin leski ja nosti ylös silmänsä. Anna kuumotti
punaisena ja uudisti:

-- Samuel Tihinen... Bergin konsulinna kai on pastuurskalle puhunut
hänestä...?

-- Jassoo, tämäkö on se poika...? Kyllä konsulinna on puhunut, vastasi
pastorin leski ja muisteli jotain, mutta ei puhunut mitään.

-- Mikä isän ammatti? uudisti hän kysymyksen jo toiseen kertaan, kun
ensi kerralla ei kuulunut vastausta.

Anna kuuli vienoa sipinää ja naurun hykerrystä piikain parista. Hiki
kohosi hänen punottaville kasvoilleen ja hän vastasi miedosti:

-- Ei hänellä ole isää.

-- Oletteko te hänen äitinsä? kysyi johtajatar, kun huomasi Annan
vaivaavan aseman. Anna myönsi ja pastorin leski kirjoitti matrikkeliin
Samin nimen kohdalle: "faderlös."

-- Mutta ymmärtääkö poika ruotsinkieltä? Ei hän täällä mitään tee, jos
ei hän sitä ymmärrä.

Johtajattaren kasvoilla oli nyreä ja vastenmielinen elje, Samassa
heitti hän Samille muutaman ruotsinkielisen kysymyksen. Ja Sami
vastasi tyydyttävästi, sillä hän käsitti hetken tärkeyden. Koko kotiin
tulomatkan oli Sami ääneti ja hän näytti punnitsevan jotain mielessään.
Mutta Anna ei häntä sen kovemmin tarkannut, sillä oli hänelläkin omat
mietteensä. Toiselta puolelta lientyi tyytyväisyyden tyventä Annan
sieluun, kun Sami nyt pääsi tuonne herraskouluun, mutta toiselta
puolelta puhkoi vielä mieleen äskeisen katkeran mielenliikutuksen
poreita... Se piikain hiljainen nauru kuulusti niin häijyltä siellä
salissa ja pastorin rouvan kysymys Samin isästä -- hyi kuin se oli
leikannut Annan sydäntä!

Kun sitte Anna ja Sami tulivat pirttiinsä, kysyi Sami:

-- Miks'ei, äiti, minulla ole isää?

Annalla ikäänkuin pala nousi kurkkuun ja hänellä ahdisti hengityksen
vapaata kulkua. Mutta hän keksi sukkelan valheen ja pois käännetyin
kasvoin puhui hän hätäisesti:

-- Samin isä on kuollut.

Sen sanottuaan meni hän tekemään Samille suuren voitaleivän, jota Sami
alkoi rauhallisena pureksimaan saatuaan kuulla isänsä kuolleen.

       *       *       *       *       *

Samilla ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa kulkijoilla.
Niissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet tarpeet.
Sveallakin se oli ja sen oli tehnyt Lotti-neiti. Sami kärtti laukkua
äidiltään, mutta mistäpä hän sen antoi. Hän sai kulkea laukutta. Mutta
viimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta
hamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilta kaloja
ostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, pölyytti ja ompeli kokoon
uudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan;
muotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienonen paikka. Mutta
kun Sami seuraavana aamuna Svean ja lapsipiian kanssa, joka joka kerta
vei ja nouti Svean, meni kouluun, oli hänellä laukku.

Lotti-neiti makuukamarinsa akkunassa puoleksi vielä alaalla olevan
akkunaverhon takana valkoinen yöröijy päällään nauroi Samin laukulla
makeasti nähdessään heidän menevän koululle. Olihan siinä laukussa
vielä paljon kalakassin mallia ja kun Lotti hyvin tunsi sen entisen
viran, niin ei hän voinut olla nauramatta. Ajatteli, että omiaan
tuollainen laukku tuolle pojalle, jota hän ei suvainnut silmiinsäkään.

Mutta Samin askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta ja
hänestä tuntui, että nyt hän on aivan muiden tasalla, kun hänelläkin on
laukku. Usein muisti hän sitä katsoa kupeelleen ja laitella sen asemaa.
Kun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen
kanssaan, paitsi muuan kykyrä, joka istui hänen edessään, oli Sami
arvellut, että siksi ne eivät hänestä huoli joukkoonsa, kun hänellä ei
ole laukkua. Ja sentähden Sami nyt pani tuohon laukkuun niin suuren
arvon, että sen täytyi ulkopuolellekin huomata.

He tulivat koulukartanoon. Oveja ei vielä oltu avattu; siellä pihalla
odottivat lapset. Piika ainoastaan portille saattoi Svean ja palasi
sitte kotiinsa. Kun Sami pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas
laukkuunsa ylpeän katseen, missä oli niin voimakas sisällys, jotta se
veti lähellä olevien poikain huomion puoleensa, kun ne tuossa paremmin
velttoina varttoivat sisällepääsöä. Oli siinä Fellmanin Jori ja
muutamia muita toisenluokkalaisia.

-- Ka kun Sammakollakin -- se oli Samin liikanimi -- on laukku!
huudahti Fellmanin Jori ja iski kyntensä Samin laukkuun. Muut vieressä
nauroivat.

Ja samalla Jori kiskoi Samilta hänen laukkunsa. Sami reutoi vastaan,
mutta Jori nykäsi yht'äkkiä. Hihna meni poikki, kirjat ja kapineet
lensivät laukusta kartanolle. Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen
kanssa ympäri pihaa.

Samin huulet verestivät, kasvoihin nousi sapekas suuttumuksen ilme ja
hän ampasi Jorin perään. Hän rynnisti voimakkaaseen juoksuun, saavutti
pian Jorin ja iski koppina kuin tiikeri ajamansa päälle. Jori lensi
silmälleen kenttään, kasvot tahrautuivat multaan ja siihen hän jäi
Samin alle makaamaan.

Meteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen
akkunastaan. Hän riensi tappelevien luo, heitti kätensä raskaasti Samin
niskaan ja nykäsi poikaa kauluksesta.

-- Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja
pilaat nekin! huusi opettajatar, ääni värisevänä ja pukki edellään
Samia takin kauluksesta. Hän vei Samin sisälle. Siellä kyökissä
riisuttiin pojalta housut ja piika antoi hänelle vitsoja johtajattaren
pitäessä kiinni Samia. Poika parkui ja huusi, mutta piika löi vain kun
käskettiin.

Kun Sami oli piiskattu, pakotettiin hän vielä pyytämään johtajattarelta
anteeksi. Mutruilevat ilmeet kasvoillaan kuunteli Sami käskyä eikä
ottanut sitä totellakseen. Silloin uhkasi johtajatar uudestaan
vitsoilla. Sami teki anteeksipyynnön, mutta niin ylenkatseellisen kuin
hän ymmärsi.

Muut lapset olivat jo luokalla. Samikin vietiin sinne. Oli alettava
rukoukset, mutta niitä ei Sami yhtään kuunnellut. Hänen sisunsa oli
täysi harmista ja hän mietti kostoa. Kun hän tuli pulpettiinsa, tarjosi
tuo kykyrä, Strömin Uuno, hänelle kirjat, jotka Uuno oli koonnut
kartanolta. Samalla heitti hän Samiin niin säälivän katseen, että
se lämmitti Samia aina sydänpohjaan asti. Tuo Uuno oli hänen ainoa
toverinsa täällä, ymmärsi Sami. Fellmanin Jorin oli pitänyt, mennä
kotiin, sillä niin kovin oli hänellä nenä vuotanut.

Kun rukoukset oli pidetty, varoitti johtajatar vielä tapauksesta,
kovasti nuhteli Samia, joka tuijotti pulpettiinsa eikä puhunut
mitään. Mutta silloin Svea alkoi selittämään Samin puolesta. Ja hänen
selityksensä oli niin suora, jotta johtajatarkin huomasi, ettei Sami
ollutkaan tappelun alkaja, vaan että Jori sen oli saanut aikaan.

-- Mutta missä se laukku nyt on? kysyi johtajatar lopuksi.

Silloin muuan poika iloinen irvistys huulillaan haki sen eteisen
loukosta. Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta tehdä kuin
nauraa, niin se oli hassunkurinen hänestä. Se Samia vielä karvasteli,
että johtajatarkin laski leikkiä hänen laukullaan. Hän meni karkean
kasvatuksensa mukaan ja nykäsi vapisevalla kädellä ja itku äänessä
laukun johtajattaren kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien
levitteli ja tarkasteli. Samassa katosi hän ulos laukkuneen ja jätti
jännittävään hämmästykseen johtajattaren ja kaikki muut.

-- Siinä on seitsenvuotinen poika! sai johtajatar vain kummastuksissaan
sanoneeksi.

Samin iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin satama,
siellä kun oli pieniä höyryveneitä, mitkä luikkivat edestakaisin
propelleillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan höngäten. Siellä
oli myös jahteja, mitkä läheisiltä rantamailta kuljettivat kaupunkiin
halkoja, ja lastilotkuja, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin
kaupunkiin. Jahtien mastoissa oli hupaisa rimpuilla ja lastilotkuin
kannella hauska juoksennella. Kaupungin pienten poikain suloisimpia
olopaikkoja se oli kesäseen aikaan satama.

Sinne Sami nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi mennessään kaupungin
ojaan. Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isolla
paatilla laivansa kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungissa. Siinä
muiden joukossa oli Bergin viimekesäinen renkikin, jonka kanssa Sami
oli ollut varsin hyvä ystävä. Sami meni hänen puheisilleen ja tahtoi
päästä laivaan.

-- Mutta tietääkö äitisi olla sua kaipaamatta? kysyi renki.

-- Se on luvannut minun olla poissa, valehteli Sami, sillä äitinsä luo
ei hänellä suinkaan mieli tehnyt ja Anna olikin mennyt koko päiväksi
pitoja valmistelemaan muutamaan herrastaloon.

Renki uskoi Samia ja kun kapteeni tuli, kysyi hän häneltä, saisiko
poika tulla katsomaan laivaa. Kapteeni myöntyi kysyttyään kenen
poika on. Ja niin pääsi Samikin isoon paattiin. Tuossa muutaman
meriarkun päällä miesten kaikellaisia kaskuja jutellessa haihtui
pian Samilta suuttumus ja hän nautti ympäristöstään. Nuo merimiehet
olivat herrahtavampia kuin tavalliset työmiehet. Sinervää vaatetta
oli useimpien puku ja musta parta monella heistä kaunisti ahavan
kellastuttamia kasvoja.

Kun päästiin laivan kylkeen, kapusi Sami kuin mies nuo vaaralliset
nuorarappuset, mitkä velttoina venyivät laivan kuvetta pitkin ja
ennenkuin puolipäivä oli käsissä, oli Sami jo käynyt ensimmäisen maston
jatkon tykönä.

Sydän kyllä oli lyönyt tiheään hänen sinne kiipeillessään, mutta
sieltäpä olikin hauska silmäillä ympärilleen, kun vaan ei katsonut
suoraan alas, sillä silloin tuntui rintaa hiukan etovan. Ja laiva --
kas kuin se oli soma kapine! niin paljon nuoria, rautoja, purjeita...
ja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan hiljalleen,
mutta kuitenkin tuntuvasti.

Laivalla oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. Höyryaluksen
oli hinattava laiva ulos satamasta, ahtaista väylistä. Kapteeni
lupasi Samin tulla mukaan; saisi sitte palata takaisin kaupunkiin
höyryaluksella. Sen kuultuaan silmäsi Sami tuonne kauvas merelle ja
hänen rintansa sykähti ajatellessaan, että hän nyt sinne pääsisi.

Ruvettiin hinaamaan ankkureita ja silloin laulu ilmoille kajahti.
Ankkurikettingit kitisivät ja niitä säesti tuulella käyvän pumpun ääni,
joka tyhjensi vettä laivasta. Miehet katsoivat toisiinsa, hinasivat
ankkureita hartaasti ja lauloivat:

    Meripoika se merta seelailee
    ja seelejänsä reivailee.
    Falerii, faleraa, falerallailee
    ja seelejänsä reivailee.

    Ja Englannin parhaissa tansseissa,
    niissä meripoika saa valssata.
    Falerii, faleraa, falerallailee,
    niissä meripoika saa valssata.

    Italian ihanat immetkin
    ne käyvät meripojan sylihin.
    Falerii, faleraa, falerallailee,
    ne käyvät meripojan sylihin.

Sen laulun oppi Sami heti ulkoa. Ja usein hän sitä yksikseen lauleli,
oikein sisimmästä sydämmestään lauloi, sillä toisenlainen se tuo laulu
oli kuin ne laulut, joita siellä koulussa kalpea opettajatar opetti
heikolla äänellään. Tuossa laulussa oli Samista voimaa, reippautta ja
siihen haihtui nyt viimeisinkin mielen katkera nystyrä.

Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston isopurje ja pari
klyyvaria vielä auttoi menoa. Hinterä, mutta raitis tuuli puhalteli ja
meri loiskahteli niin somasti Samin mielestä laivan kylkeen.

Yhä enemmän alkoi karttua purjeita laivaan ja höllemmälle kävi
höyryaluksen ja laivan välinen touvi. Köydet ritisivät, kun tuuli alkoi
ottaa enemmän purjeisiin. Jo tuossa sivutettiin ensimmäinen majakka,
sellainen lautatötterö yksinäisellä kallion kielekkeellä. Vienoa savun
hönkää lehahteli aina aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken
ja sitte haihtui. Samista tämä oli jumalallista menoa, semmoista
hauskaa, jota hän ei olisi voinut koskaan aavistaakaan.

Kohta oli höyryaluksen heitettävä laiva, sillä vedet alkoivat jo olla
väljemmät ja laivan purjeet tuulta täynnä. Kävi semmoinen suhina ja
sohina purjeissa, vesi keulan edessä lotisi, ja laiva meni kuin suuri
kotka siivet hajallaan.

Jo heitettiin touvi laivasta pois ja höyryalus jätätti itsensä
laivan sivuun, pysytteli siinä niin kauvan, että sen perämies kävi
lähtöryypyillä kajuutassa. Sami toimitettiin alukseen, mikä irtausi
laivasta. Kahdenpuolinen hurrahuuto syntyi, niin voimakas, jotta
se vastaili laivan purjeisiin. Miehet puistivat vielä laivasta
nenäliinojaan ja hattujaan. Laiva tuossa majesteetillisena lähti
menemään omalle suunnalleen. Sami tavaili peräpeilistä koreita,
kullatuita nimikirjaimia. Nuo kirjaimet auringon paisteessa välkkyivät
niin kauniisti.

Erilaiselta jynkytykseltä se tuntui olo tässä höyryaluksessa, joka nyt
jo meni etäällä. Oli ollut yhtenäistä ilon huumausta Samista siellä
laivassa, mutta tämä alus ikäänkuin johti mieleen raskaan aamupäivän
todellisuuden. Kone löi ikävän yksitoikkoisesti ja piipusta läikehtivä
savu pakkausi kurkkuun. Muistui mieleen niin synkkänä tapaus aamulla
koulussa ja seuraukset siitä pelottivat. Mitähän äiti sanoo, mitä
konsulinna ja johtajatar...? Häntä vielä piiskataan... Kun olisi saanut
jäädä tuonne laivaan!

Kaupungin ranta läheni, mutta sitä katkerammaksi tuli Samin mieli.
Häntä pelotti, niin sanomattomasti pelotti. Eikä hän uskalla mennä
kotiin... mutta minne?

Viimein mietti Sami mennä Bergin tallin yliselle, tarkastella sieltä
maailman menoa kotitalossa ja panna sinne heiniin maata. Varovaisena
hiipi Sami viimeistä katuristiä, jottei kukaan huomaisi häntä
tulevaksi. Ei näkynyt Bergin talon akkunoissa ihmisiä. Hän meni
viereisen kartanon solaan ja sieltä takatietä pääsi tallin yliselle.
Ylisellä oli heiniä ja ne haiskahtivat niin tuoreelle. Hän heittäytyi
heinäläjään pitkäkseen.

Siinä hän mietti, että äiti häntä etsii, mutta hän ei mene... piiskaisi
häntä. Hän ei mene enää koskaan sinne herraskouluun...

Sami ei tiennyt, ettei Anna ollut kotona, vaan pitoja valmistelemassa.
Aamulla kun hän oli mennyt kouluun, oli Anna jäänyt kotiin, ja
sentähden Sami uskoi hänen nytkin olevan kotona.

Kun Sami oli aikansa miettinyt kaikkea tuollaista, nukkui hän. Kuinka
kauvan hän liekään nukkunut! Kun hän heräsi, kuuli hän kartanolta
ääniä, näki siellä lyhdyn palavan ja ihmisiä sen ympärillä. Hän kuuli,
että häntä ne hakivat. Äitinsä voivotteli, että minnekähän se poika on
mennyt. Kun ei vain lie hukkunut...! Ja koko päivän ollut poissa...!
Kyllä ne köyhän lasta kaikki rääkkäävät!

Nyt tultiin rappusia ylös vinnille. Lyhdystä levisi valoa. Sami
kyyräytyi aivan pieneksi heinäläjään, sillä häneen levisi vastustamaton
halu piiloutua. Hänelle teki niin hyvää, että häntä noin haettiin...

Valo tuli yhä lähemmäksi. Sen perässä Anna, karjapiika ja talon renki.
Valo lankesi jo pistävästi Samin silmiin.

-- Mutta tuossahan se poika makaa! äännähti renki huomattuaan Samin.

Sami oli nukkuvinaan. Anna nykäsi häntä.

-- Sami, kuule, missä sinä o'ot ollut?

Sami muka ravotti silmiään ja purskahti itkuun.

Anna nosti hänet ylös. Hän oli hyvillään, kun Sami löytyi. Kuolleeksi
oli hän hänet aivan luullut, pudonneeksi jossain veteen ja hukkuneeksi.
Hän vei Samin sisälle ja siellä sai Sami siirappivoitaleipää syöden
kertoa päivän historiansa. Anna siunaili ja väliin itkua tuhersi
kuullessaan. Mutta Samille alkoi jo elämä taas maistua entiselle. Eikä
hän enää uhannut mennä sinne tanttein kouluun. Anna ei siihen puhunut
mitään, sillä hänellä oli aikomus huomenna jutella siitä konsulinnan
kanssa. Konsulinna oli vain kertonut asian Annalle niinkuin Svea oli
sen selvittänyt ja luullut, kun Samia ei ollut koko päivänä näkynyt,
pojan menneen Annan tykö suoraan koulusta ja siellä olevan.




X.


Seuraavana aamuna ei Sami mennyt kouluun. Anna kävi konsulinnan
puheilla. Konsulinna neuvoi Annaa menemään johtajattaren luo ja taki
tilaa tiedustamaan, miten asian laita on. Anna lähti pääkyyryssä nopein
askelin johtajattaren puheille. Tämä oli perin pohjin tutkinut asian ja
saanut tulokseksi, että Fellmanin Joria kohtaan Sami oli ollut aivan
raaka ja julma. Samin käytös sitte häntä itseään kohtaan oli ollut
sellaista, jollaista ainoastaan rahvaan tyhmä lapsi voipi osottaa.
Ensi ehto Samin takaisin kouluun pääsemiseen on, että Sami kaikkien
oppilaitten kuullen pyytää anteeksi johtajattarelta ja toinen, että
Sami kahden kesken pyytää anteeksi Jorilta.

Anna ymmärsi, että Samin täytyi nöyrtyä, jos mieli takaisin päästä
kouluun. Johtajatar oli muun muassa sanonut, ett'ei hän enää ollenkaan
ottaisi Samia toisten lasten joukkoon, sillä Anna on pojan huonosti
kasvattanut, mutta kun konsulinna on pojan toimittanut kouluun hänen
luokseen ja maksaa sen edestä, niin konsulinnan vuoksi hän ei viitsi
olla Samia ottamatta, jos vain Sami pyytää anteeksi niinkuin hän oli
määrännyt.

Niiden tietojen kanssa Anna lähti matkaansa ja tuli konsulinnan luo
selvittäen hänelle johtajattaren puheet. -- Kyllä Sami on kovasti
vikapää asiaan. Ja niin kovasti sitte lyönyt Joria! Jorilla olleet
kasvot turvoksissa ja nenä vuotanut verta. Jorin mamma oli peljännyt
kuumeen poikaan tulevan. Kyllä Sami on vallaton! -- Vallatonhan se on!
säesti Anna aivan myöntävästi ja itsekseen oikein kauhistui, että Sami
on noin peitonnut raatimiehen poikaa.

Anna mietti, ett'ei hän muuten saa Samia kouluun kuin kovalla
ankaruudella sentähden päätti hän heti ottaa asian aivan
hellittämättömältä kannalta.

-- Sinun pitää paikalla mennä kouluun pyytämään anteeksi pastuurskalta
ja Fellmanin Jorilta! komensi Anna Samia tullessaan pirttiin, missä
Sami appoi sisäänsä räätileipää kahvin kanssa.

-- En minä mene enää koskaan sinne! vastasi Sami, mutta samalla hiukan
aristui äidin kovaa katsetta.

-- Sepähän tässä nähdään! vastasi Anna lujasti ja rupesi hakemaan
piiskoja.

Samin silmät paloivat ulos, mutta äiti oli tuossa niin oven pielessä,
jotta ei ollut hyvä päästä karkuun. Hän pökäsi tyhjän taikinapurtilon
taakse piiloon.

-- Vai lymyilet sinä tässä! Se nyt on sillä lailla, Sami, että jos
et sinä tottele hyvää sanaa, niin vitsoja saat, jotta tunnet vielä
huomennakin.

Sami alkoi itkeä vollottamaan purtilon takana. Mutta Anna meni hänen
tykönsä vitsat kädessä ja hänen kasvoissaan ja liikkeissään oli lujaa
päättäväisyyttä, mikä uhkasi puhjeta toimintaan.

-- Äiti, hyvä äiti! Älkää piiskatko! rukoili Sami. Anna tarttui poikaa
tukasta.

-- Menetkö vai etkö? kysyi Anna ja seurasi ensimmäinen lyönti.

-- Rakas äiti, älkää piiskatko! kirkui Sami valittavalla äänellä.

-- Menetkö vai etkö? Seurasi taas pari lyöntiä.

-- Minä menen... minä menen... menen... menen...! huusi Sami, kun Anna
alkoi tiheämpään lyömään.

Anna hellitti. Sami itkeä märsysi vielä, mutta Anna komensi häntä
vaikenemaan. Tuli syvä hiljaisuus hetkeksi huoneeseen. Kuului vain
piiskojen rapinaa, kun Anna niitä asetti oven päälle.

-- Laittaudu, ja paikalla matkaan! käski Anna Samia.

Sami tuli esiin keskilattialle. Anna alkoi pukea häntä parempaan asuun
ja kun se oli tehty, lähtivät he yhdessä koululle. Lapsilla oli siellä
juuri välitunti. Kuului sellainen moniääninen surina luokkahuoneista
ja silloin tällöin kajahti joku korkeampi ääni. Sitte oli taas pörinää
kuin ampiaispesässä, tasaista, yhtenäistä kuin kiehuvan padan ääni.

Anna nousi Samin kanssa johtajattaren oman asunnon portaita. Yksin
käydessään oli hän puhutellut johtajatarta luokkahuoneiden puolella.
Nuo portaat olivat suuressa lasiverannassa päärakennuksen edessä. Ne
tekivät hiukan kierroksen ja olivat maalatut ja puhtaat. Ohkainen,
kapea, punaraitainen pumpulimatto peitti keskiosan portaita ja oli
aina itsekuhunkin rappuseen kiinnitetty rottinkisauvoilla, jotta se ei
pääsisi juoksemaan rynkkyihin.

He tulivat eteiseen, mikä oli pimeänpuoleinen ja synkkä. Hattuja,
laukkuja, nuttuja oli eteisen nauloissa. Peilikin siinä oli kammoineen
ja harjoineen seinällä, mutta enempi hämärässä paikassa.

Vaan ei ollut ristin sielua kuuluvissa, ei näkyvissä. Minne päin tästä
nyt kääntyisi? Mutta jo kuului ääni, kimakka ja ulvova. Se oli koira,
mikä vainuili vieraan olevan eteisessä. Keskimmäistä ovea avattiin. Se
oli valosa ja suuri huone ja sen ovella seisoi tuossa neiti, pulleva
ja punaposkinen. Hänen takanaan koira ärähteli ja aina väliin katsoi
silmiin neitiä ja hänestä siirsi uhkaavasti silmänsä vieraisiin. Neiti
oli pastuurskan vanhin tytär. Anna kysyi pastuurskaa. Mutta sillä
välin oli koira, pienonen villakoira, tullut jo likemmäksi ja nuuski
ja tutkaili Samin pohkeita. Sami arkana seisoi eikä se hetki ollut
kaukana, jolloin hän päästäisi älän, sillä häntä niin kovasti pelotti.
Vaan ennenkuin Sami kerkesi sitä tehdä, olivat Anna ja Sami pastuurskan
puheilla.

Pastuurska joi kahveaan ja näytti olevan hyvällä tuulella. Kun hän näki
Annan ja Samin, sanoi hän heti aluksi:

-- Vai sieltä se rikoksellinen tulee.

-- Niin, vastasi Anna ja myhäili, kun näki pastuurskankin niin tekevän.

-- No kadutko sinä nyt käytöstäsi? kysyi pastuurska Samilta. Sami
ymmärsi, että rikkoutuisi koko hetken sopusointu, ellei hän vastaisi
myöntävästi, ja hän sanoi jotenkin anovasti:

-- Kadun.

-- Se hyvä, että sinä o'ot nöyrä.

Samassa nousi johtajatar ylös. Hän käski Annan poikineen tulla hänen
jälessään. He menivät sisähuoneiden kautta luokkahuoneisiin. Sami ei
rohjennut silmäillä muualle kuin lattiaan.

Johtajatar kokosi kaikki lapset samaan huoneeseen, siihen, missä
rukoukset pidettiin ja missä ensi luokka oleili. Hänen mielestään oli
Samin rikoksella niin suuri arvo, että hän oikein juhlallisesti tahtoi
painaa kaikkein mieleen sen pahuuden seuraukset. Hänelle oli uskottu
kaupungin hienon väen lasten kasvatus, niin hänkö sallisi koulussaan
harjoitettavan sellaista pahetta kuin tappelua! Ei koskaan -- ei!

Samilla veret hehkuivat poskilla ja hänellä oli kuuma olla.
Johtajatar kutsui hänet pöydän tykö ja siellä sai Sami tehdä ääneen
anteeksipyynnön. Lapset ja Anna kuuntelivat päältä. Sitte käskettiin
Sami ja Jori kahden kesken johtajattaren huoneeseen, minne ei saanut
muita tulla kuin hän itse.

Jorin kasvoilla oli hienoa, ilkkuvaa ivaa, mutta veri Samin poskista
oli jo noussut hiusrajaan asti. Vaan anteeksipyynnön hän teki Jorille,
sillä johtajatar sai hänet kokonaan nöyrtymään, kun puhui lempeällä
äänellä heidän välistään. Ja Sami pääsi taas pulpettiinsa entiselle
paikalleen, kun oli nuo anteeksipyynnöt tehnyt.

Anna lähti kotiinsa ja oli hyvillään, että entäpä se Sami silti vielä
koulussa hyvinkin toimeen tulee. Hän meni katua, josta tie hieman
pisti viteeseen nisupuotiin. Anna poikkesi ostamaan vehnäisiä, sillä
kannattihan antaa Samille toppakahvia, kun hän koulusta tulee.




XI.


Ihmisiä virtaili tänään tanttein kouluhuoneissa, sillä nyt oli
tutkintopäivä. Akkunat oli avattu ilmanvaihdon takia ja huoneissa
vallitsi terve, raitis ilma. Kesäinen tuoksu hajahti jo ulkona, sillä
oli toukokuun loppupäiviä. Lapset olivat tavallista juhlallisemmissa
pukineissa ja opettajat olivat mustissa leningeissä. Lasten vanhempia
ja holhoojia oli tullut kuuntelemaan ja niiden joukossa oli Annakin.
Muutamassa loukossa hän seisoi ja kuunteli tarkkuudella. Anna teki
havainnoita itsekseen, miten mikin Samin luokkatoveri osasi ja oliko
Sami muita huonompi. Hän oli aina, miksikä sitte, peljännyt, ettei se
Sami siellä koulussa taida mitään. Väliin oikein vaivaksi paneutui
hänessä tuo pelko ja vaikka Sami lukikin kotona, teki hänen mieli
hopittaa poikaa kahta uutterammin lukemaan. Sami oli nyt viime luokalla
ja ulos pääsemäisillään tanttein koulusta.

Anna teki itsekseen sen huomion, ett'ei Sami heikoimpia oppilaita ole.
Vastaukset olivat varmat ja oikeat eikä koskaan joutunut Sami kiini.
Toista oli Svean kanssa, joka myös nyt oli viime luokalla. Hän ei ollut
koskaan varma vastauksissaan eikä väliin tiennyt mitään. Mutta kun
opettajatar häntä onkimalla onki, sanoi itse ensin puoleksi, niin jo
lopuksi tuli välttävä vastaus.

Konsulinna istui tuolla peräseinällä muiden rouvien kanssa heitä varta
vasten asetetuilla tuoleilla. Anna loukossaan seisoi puolikasvaneiden
poikien ja tyttöjen, oppilaiden varttuneempien siskojen, takana. Hän
oli hyvillään tästäkin asemastaan ja nautti Samin hyvistä vastauksista.
Oli niin hyvä hänen mielestään, ett'ei Sami tyhmyydellään ja
taitamattomuudellaan pilannut tätä vallasväen oppilaitosta. Sitä hän
oli aina peljännyt, se pelko hänessä väliin vaivaksi paneutunut, mutta
nyt hän huomasi että turhaa hän olikin huolehtinut.

Monta pilkkaa ja naurua oli Sami saanut koulussa ollessaan sulattaa
tovereiltaan, mutta hän oli ne niellyt karvaudessaan. Tuo toisten
ynseys sai hänet suurempaan lukuhaluun ja opettajattaretkin, mitkä
ensi alussa olivat hänelle tylyjä, tulivat suopeammiksi, kun näkivät,
että Sami oli uuttera ja taisi hyvin läksynsä. Ja se laukkurettelö oli
aina tuoreena Samin muistossa ja lannisti hänet koko ensimmäiseksi
lukukaudeksi. Hän aristeli muita, istui väliajatkin yksinään
pulpetissaan tai valmisteli läksynsä Strömin Uunon kanssa. Se
kykyräraukka -- hän ei ollut jaksanut seurata Samia, vaan oli nyt
luokkaa alempana -- oli ainoa täällä, joka piti hänestä. Ja tuskin
olisi Samikaan ollut niin alttiiksiantava Uunolle, jos ei hän myös
olisi pitänyt Uunosta. He kiintyivät toisiinsa, kärsivät muiden pilkkaa
ja Uuno antoi aina Samille makeista eväistään, joilla hänen rakas
mammansa poikaansa kouluun evästi. Sami kävi Uunon kotonakin ja söi
sielläkin kuin talon kasvatti.

Mutta hyvinpä nyt tutkinnossa kävikin Samille. Ei yhtään kysymystä
mennyt sivu. Konsulinna kuunteli häntä ihmetellen ja mietti, että
Annalla on teräväpäinen poika.

Kun kysely ja tutkistelu oli pidetty, alettiin jakaumaan
lukukausi-todistuksia. Ja silloin vasta Anna hämmästyi, kun ensimmäisen
todistuksen sai Sami. Hänen ruumiinsa läpi valahti sellainen riemun
tunne, jotta hän tunsi huuliaan ja sormenpäitään hermokkaasti nykkivän
ja hän piti, että kaikki katsoivat häneen.

Johtajatar antaessaan todistuksen Samille näytti pitävän sen
jonkinlaisena armonosotuksena, että hän ensin antoi Samille. Hän
hymyili, mutta se hymy ei ollut aivan samallaista kuin muille
lapsille. Siinä oli jotain suopeaa teeskentelyä seotettuna hienoon
ylenkatseeseen. Vääryyttä ei hänen omatuntonsa sallinut hänen tehdä,
sillä hän oli papin leski ja sentähden antoi hän ensiksi todistuksen
Samille, vaikka siellä joukossa oli monta paljon, paljon mieluisempaa
kultasilmää.

Sveakin sai päästötodistuksen. Rukouksella loppui tämä juhlallinen
toimitus.

Svea sai konsulinnan käskystä kutsua kaikki nyt läpipäässeet
luokkatoverit heille illalla leikkimään ja viettämään heidän yhteistä
juhlaa. Itse konsulinna pyysi sinne tulemaan opettajattaria, jotka
siihen myös suostuivat.

Illalla ne sitten olivat pienet lasten pidot Bergissä. Siellä oli
sieviä kymmenvuotiaita tyttöjä, puettuina monenmoisiin pukuihin, joissa
he oikein hehkuivat sorjuuttaan, samanikäisiä poikia, joiden miehuus
vielä pukeutui polvihousuihin ja nappikenkiin sekä joku vanhempi
rouvasihminen. Lapset leikkivät, hyppivät piiritanssia, lauloivat ja
olivat iloisia. Samikin siellä oli muiden joukossa ja hänen rintansa
oli täynnä itsetuntoa päivän onnesta, jotta hän oli rohkeampi ja nautti
ympäristöstään. Anna oli laittanut hänelle tutkinnoksi uuden puvun ja
se aivan somasti täytti Samin ruumiin täyteläiset jäsenet.

Rouvat juodessaan teetä joutuivat puhumaan Samista. Konsulinna sen
puheen alkoi, sillä hänkin oli hiukan hyvillään, että Sami oli noin
hyvin koulussa menestynyt. Hänhän se oli pojan sinne laittanut ja
maksanut sen edestä lukukausirahat. Johtajatar alkoi heti selittämään,
ett'ei raha ja vaivannäkö Samin tähden ole mennyt polusta. Sami on
teräväpäinen poika ja sääli, että hän oli niin köyhän vaimon poika. Jos
hän olisi jonkun virkamiehen tai kauppiaan lapsi, niin hänestä voisi
tulla jotain yli jokapäiväisyyden menevää. Hänellä on kyllä hyvä pää.

Sitte katsoivat rouvat Samia hänen huomaamattaan ja he pitivät, että
on pojassa jotain herrasmaailmallista. Konsulinna alkoi ensin leikillä
puhumaan, että kyllä Samista pappi tulisi, jos poika lyseoon joutuisi.
Toiset säestivät, että kyllä pojasta se tulisi ja muistelivat, että
onhan ennenkin autettu hyväpäisiä työkansan poikia papeiksi. Jussi
Jokinenkinhan, joka nyt on kappalaisena, kävi koulun aivan hyväin
ihmisten avulla. Kulki koulussa ollessaan syömässä herrastaloissa
ja yksi ja toinen rouva antoi hänelle vanhoja vaatteita. Sitte
ylioppilaana oli kotiopettajana useita vuosia jollain suurella
maanomistajalla Etelä-Suomessa. Ansaitsi siellä, luki sitte Helsingissä
ja nyt on pappina. Ja muuta monta on samallaista.

Niin jutteli muuan rouva, jonka kyökissä Jussi Jokinen oli monta
ateriaa syönyt ja jonka herran vanhoja housuja hän myös oli monet
hiudille pannut. Konsulinnakin innostui rouvan selityksestä ja puhui,
että mutta mitähän olisikaan, jos Sami laitettaisiin kaupungin lyseoon.
Se oli kyllä ruotsinkielinen, mutta paremminhan Sami nyt voipikin lukea
ruotsiksi, kun on saanut alkuperusteet ruotsinkielellä.

Siinä puheltiin, tuumittiin ja innostuttiin tuon isättömän lapsen
vastaisen elämän historian kehittelemisessä. Sami tuolla leikki
panttia herraslasten joukossa eikä tiennyt, että rouvat olivat saaneet
hänestä kokonaisen illan puheenaineen. Ja tuon pojan vastaisuuden
suunnittelemisessa oli nyt rouvain mielestä jotain uutuutta, rohkeutta
ja samalla lähimmäisen rakkautta, jotta se elosti rouvat ja loi
heidän puheeseensa vilkkautta, mitä ei ollut jokaisessa heidän
kahvikalaasissaan.

Lopputulokseksi saatiin se, että konsulinna, joka oli aivan tuttu
lyseon rehtorin kanssa, puhuu hänelle pojasta ja jos Sami pääsee
köyhäin kustannuksella vapaaoppilaaksi kouluun niinkuin luultava on,
niin laitetaan poika sinne. Itse kukin rouvista lupasi muistaa poikaa
koulussa olon aikana ruualla ja vaatteella, jott'ei Annalle hänestä ole
kulunkeja. Rouvat tyhjensivät teekuppinsa ja asia oli päätetty.

Piiat tulivat noutamaan lapsia kotiin, sillä ilta oli jo kulunut siihen
määrään, jolloin tuollaisten vierasten kestit loppuvat. Rouvatkin
alkoivat hommata poislähtöä. Samia jokainen hyvästeli erityisellä
ystävyydellä ja johtajatar kehotti häntä olemaan yhtä uutteran ja
kiltin kuin tähänkin asti, niin kyllä hän menestyy, sillä Jumala pitää
huolen siivoista lapsista.




XII.


Tuolla Pokkitörmällä kosken ranteessa se oli "iso koulu" joksi
rahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaksikerroksinen kivitalo se oli,
vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen kuin kaikki valtion
rakennukset, suhteet koruttomat, ei edes rakennuksen otsalla kullatuita
kirjaimia, jotka olisivat katsojalle jollain vanhan ajan kirjailijan
mielilauseella tulkinneet tämän temppelin merkitystä. Mutta kaupungin
uhkeimpia kivitaloja, joita muuten ei ollut monta, se oli ja luettiin
kaupungin merkillisimpien rakennusten joukkoon, joita vieraalle
näytettiin. Ja kun oli joku keisarillinen nimi-, syntymä- tai joku muu
merkkipäivä, muistettiin aina käydä katsomassa, miten "aat" paloivat
"ison koulun" akkunoissa. Kaikki hengen viljelys kaupungissa kiertäytyi
tuohon rakennukseen, sillä korkeampaa tieteellistä sivistystä ei ollut
muilla kuin tämän koulun opettajilla, kun kaupunki oli kauppa- ja
porvarikylä ja rakasti enemmän käytännöllisyyttä kuin tieteellisyyttä.

Nyt taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun."

Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiini, kun niistä
kuljettiin. Sami pääsi muutaman herran oven avauksessa sisälle ja tuli
väljään eteiseen. Siellä oli paraasta päästä pientä miesväkeä, aina
joku vanhempi ihminen joukossa. Ne kaikki pienet miehet olivat kouluun
pyrkijöitä ja niitä olikin läheltä ja kaukaa. Tuossa maalaispapin
poika ujona seisoi isänsä kupeella kotikutoisissa vaatteissaan, tuossa
kaupungin kauppiaan poika rohkeasti katseli kaikkia eteisessä olevia
odottavia ja tunsi vallan hyvin kaupunkilaisuutensa. Siellä oli entisiä
Samin luokkatovereitakin ja niiden joukkoon meni Sami. Hänestä tuntui
turvallisemmalta, että täällä oli jokukaan tuttava. Yksinään oli hänen
pitänyt lähteä koululle koetuksille, sillä äiti oli Bergin perunamaalla
kasakka-akkojen päällikkönä. Ei hän sieltä joutanut lähteä Samin
mukaan eikä juuri viitsinytkään lähteä herrain pariin sinne "isoon
kouluun". Eihän Sami ollut enää niin epatto, oli hän miettinyt, ett'ei
yksinäänkin voisi sinne mennä. Paremmin harjaupi, kun saa jo pienestä
pitäen toimittaa itse asiansa.

Muutamia entisiä oppilaita oli tullut katsomaan uusikoita, joista
he näyttivät saavan varsin paljon hauskuutta. Oli tämä jo Samista
juhlallisempaa, suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat
olivat suuria ja väljiä, kiviseinät paksut ja eteinen täynnä odottavaa
väkeä. Ja kun muuten suuria kiviportaita hypittiin toiseen kerrokseen,
kajahti koko rakennus sellaista kaikua, mikä niin omituisesti aina
vastailee valtion avaroissa saleissa.

Tuossa jo tuli vahtimestari käskemään rehtorin kansliaan pyrkijöitä,
jotta he siellä saavat maksaa sisäänkirjoitusrahan. Sinne menivät
asiaan kuuluvat ja Sami niiden muassa. Hän haki esiin papinkirjansa
ja kolme kahdenmarkan hopearahaa, jotka Anna jo aamulla oli hänelle
laittanut kukkaroon, etteivät putoaisi. Ja kun hän pääsi eteen,
toimitti hän tehtävänsä kuin mies. Rehtori heitti häneen pitemmän
katseen, kai mietti, että tuossako on se poika, josta Bergin konsulinna
on hänelle puoltaen puhunut. Sen kultasankaisissa silmälaseissa asusti
jo Samin mielestä syvempi viisaus ja hänen katseessaan näytti olevan
sisällystä ja aina varma määrä, mihin se suunnattiin.

Nyt jaettiin tutkittavat pienempiin joukkoihin viisi tai kuusi miestä
itse kuhunkin ja käskettiin erityisiin luokkahuoneisiin, missä heitä
kuunneltaisiin. Pari entistä luokkatoveria tanttein koulusta joutui
samaan sakkiin kuin Sami ja se taas tunnusti Samista turvallisemmalta.
Ensin oli maantiedettä heillä ja opettaja kyseli Europan suurimmista
kaupungeista, sitte sisälukua ja luetun sisällyksen selvittämistä,
raamatunhistoriaa ja laskentoa. Siinähän ne olivat ne vaatimusaineet
ja pian oli taas tuo uusi koulun kerros tutkittu ja punnittu, kutka
pääsevät. Juhlallisesti julisti rehtori sitte pääsevien nimet ja niiden
joukossa oli Samikin.

Toimessaan olivat miehenalut, nimittäin ne, jotka pääsivät kouluun,
poistullessaan sieltä. Jokainen selvitti kovalla äänellä, mitä sekin
opettaja oli häneltä kysynyt, miten helppoa se oli tuo tutkinto ollut
ja sen semmoista.

Kun Sami pääsi kotiinsa, teki hän ensiksi siirappivoitaleivän ja söi
sen. Sitä syödessään kertasi Samikin muistossaan tuota tutkintoa ja
iloisessa värityksessä se hänelle esiytyikin. Kaksi kysymystä oli vain
mennyt ohi: hän ei ollut muistanut Joosepin ikää eikä myöskään, mikä
on Serbian pääkaupunki. Ne opettajat, maisterit, olivat niin arvokkaan
näköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja jollakin päälaki jo
paljas. Toista se oli sentään tuo koulu kuin tanttein, jotka väliin
itku silmin lapsia nuhtelivat, kun olivat niin helliä tai suuttumuksen
sappi heillä kovimmillaan kiehui. Mutta nuo maisterit ne eivät varmaan
itke...

Kun Sami oli syönyt, lähti hän sanomaan konsulinnalle, että hän on
päässyt isoon kouluun. Konsulinna siellä ruokasalissa neuvotteli
ompelijattaren kansa uudesta puvusta ja oli hyvällä tuulella.

-- No, mitenkäs, Sami, on koulussa käynyt? kysyi heti konsulinna
nähtyään Samin.

-- Hyväästi, venytti Sami ja kallisteli päätään ikäänkuin ujostellen
sormi suussa.

-- Sinäkö pääsit lyseoon?

-- Pääsin.

-- No nyt sinusta tulee pappi!

Konsulinna naurahti ja nauramaan pani Samiakin, sillä hän ymmärsi,
että se oli leikkiä tuo puhe. Siihen tuli Sveakin. Hän oli jo aamulla
koettanut tyttökouluun ja myös päässyt.

Konsulinna käski piian kaataa pieniin kuppeihin Svealle ja Samille
kahvia, jotta saavat juoda, kun ovat niin kunnostaneet itseään. Svealle
ei tavallisesti annettu kahvia, kun lääkäri oli paremmin kieltäen siitä
puhunut.

Illalla tuli Annakin muiden kasakka-akkojen kanssa kotiin. Hän ensin
oli pahalla tuulella, sillä tuolla perunamaalla sateessa oli ollut
niin kylmä ja väristävä. Hän antoi siksi lyhyitä vastauksia eikä
juuri suuria haastellut. Mutta kun hän kuuli Samin päässeen isoon
kouluun, lämpeni hän. Koko päivän irnusäät ja sen värisyttävät,
selkärankaa karsivat, kolakat sateet katosivat hänen ajatuksistaan kuin
taikavoimalla ja sijaan tuli suloinen, toivorikas mieliala.

Nythän Sami oli ottanut askeleen, mitä eivät kaikki rahvaan lapset
ota, ensimmäisen askeleen herrasluokkaan. Ja jos hän hyvin matkaansa
pitkitti ja rouvat auttoivat niinkuin olivat luvanneet, niin Samista
voi tulla -- herra. Ja sitä ajatellessaan sykähti Annan mieli niin
omituisesti.

-- Hei pojat! Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin ne katurakit
saavat selkäänsä, huusi Fellmanin Jori päästessään sisälle
luokkahuoneeseen. Hän oli jäänyt toiseksi vuodeksi ensi luokalle.

Sitte iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan
hoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijypala. Alkoi sitä sitte kädessään
pyörittämään, jotta nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala
kiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä. Tuossa nuoran
vingunnassa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja sen ääni pian kokosi
rohkeimmat Jorin ympärille. Samalla kaivoi hän taskustaan sokuripalan
suuhunsa. Niitä hän aina varasti kotonaan sokuriastiasta, kun mamman
silmä vältti.

Samikin vääntäysi pulpetistaan lähimmäksi Joria ja aivan
myötätuntoisella ihastuksella katseli hänen miehekästä käytöstään. Jori
oli aina tapauksen jälkeen tanttein koulussa ollut hänelle teerevä ja
kopeileva niinhyvin siellä tanttein koulussa kuin varsinkin täällä. Jo
vuotta ennen oli hän päässyt tanttein koulusta kuin Sami, sillä vuotta
ennen oli hän sinne mennytkin.

Muuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja samalla kun hän nyt
oli sen väkevin mies. Ja siksipä Samikin nyt oikein mahdottomuudella
muisteli, että hän kerran on pieksänyt Joria, sillä Jori oli nyt niin
väkevä.

Teidän pitää, pojat, muidenkin laittaa huomen illaksi itsellenne
tällaiset plätkät, kehotti Jori ja taas pani plätkänsä soimaan.

-- Minä kyllä laitan, huusi Ebbi Ask, se kalpea kauppiaan kesakkonaama
poika, joka ennen Samin kanssa oli yhdessä tehnyt rynnäköitä
katurakkeja vastaan Bergin portin suojasta, mutta nyt ikäänkuin
halveksi Samia, kun täällä oli muita paljon suurempia urhoja kuin Sami.

-- Ebbi on poikaa! Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehahti Jori
Ebbiä.

-- Minä laitan myös! Ja minä...! Ja minä...! kuului nyt yhtenä pärinänä
Jorin ympäriltä.

-- Entäs Tihinen? Se on semmoinen nauris!

Sami tunsi korvia myöten punastuvansa noista Jorin sanoista. Ja muut
sitte vielä niille nauroivat ja virnistelivät hänelle.

-- Kyllä minäkin... sopersi Sami ujouksissaan, mutta säikähti samalla,
kun Jori löi häntä raskaasti selkään, jotta pöly nutusta lennähti ja
huusi:

-- Tihinen on poikaa, vaikka onkin pyykkiakan kakara!

Jori oli kerran nähnyt Samin kantavan päänsä päällä korissa kadulla
jonnekin herrastaloon äidin silittämiä vaatteita. Jori oli kysynyt,
minne Sami niitä viepi ja Sami viattomasti suoraan vastannut, sillä
nuo matkat olivat hänestä mieluisia, kun rouvat aina antoivat hänelle
nisua vaivoistaan. Ja silloin oli Jori saanut sen tiedon, että Sami on
pyykkiakan poika.

Mutta tuollakos Jorin sukkeluudella muut alkoivat nauramaan. Kyyneleen
palasta oli Samin silmässä, kun hän vetäytyi pulpettiinsa. Ja siellä hän
alkoi itkemään. Mutta kun Jori sen näki, meni hän itkevää lohduttamaan
omalla miehevällä tavallaan:

-- Kuule! ei täällä saa märistä, muuten -- me annamme selkään. Ei
meidän joukossa saa olla akkoja!

Noilla Jorin pistokkailla ja karvailla sanoilla oli vaikutuksensa
Samiin. Hän häpesi itkemistään ja koetti salaa käden suojassa kuivata
kasvojaan.

-- Niin, ei se mies itke, kiitti nyt Jori leveästi, kun näki Samin
taukoavan kyyneltämästä.

-- Me annamme huomen illalla Tihisen kanssa katurakeille niin selkään,
että loikuu, imarteli Samia vielä Jori.

Samia tuo Jorin puhe jo hyvitti, ja sitte tunnilla hän päätti itsekseen
myös ansaita Jorin kiitoksen, näyttää, että kyllä hän uskaltaa tapella.
Ja se olisikin ainoa keino millä päästä luokkatoverien silmissä tästä
halveksitusta asemastaan. Hänellä on suuri lyijykuula, sen hän takoo
laataksi ja sitte sillä suimii...

-- Fellman! Miten on latinaksi: Linnut lentävät, kysyi maisteri ja
hieroi vielä unesta silmiään tunnin alussa.

Sami heräsi tuosta kysymyksestä haaveistaan ja alkoi seuraamaan
opetusta. Mutta vastausta ei tullut. Silloin huomasi Sami, että
tässä taas on oiva tilaisuus voittaa Jorin suosiota. Jori istui yhtä
pulpettia häntä takempana. Sami pani käden suunsa eteen, kyyräytyi
hiukan edessään istuvan seljän taakse ja kuiskasi:

-- Aves volant.

-- Aves volant, kuului nyt heti Jorin vastaus ja hän oli päässyt
pinteistään. Jori sai istua alas ja kun Sami hänen istuutuessaan katsoi
hieman taakseen, sai hän vastaan ottaa Jorilta kiitollisen silmäyksen.
Se Samia lämmitti kuin toukokuun säde.

Kun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli
keisarin nimipäivä. Pojat hajaantuivat kotiinsa ja ensi luokka päätti
huomen illalla kokoutua kirkkotorille, mistä laumassa lähdettäisiin
katurakkeja tapaamaan.

Sami päästyään kotiinsa, vaikka hänellä oli hirmunen nälkä, --
äiti oli silittämässä muutamassa herrastalossa -- haki ensin esiin
lyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterin
takaa oli löytänyt ja alkoi sitä laataksi takomaan. Hän tekisi plätkän
sellaisen, ettei Jorillakaan...

Ujostuttanut oli ensi päivinä kovasti Samia tuolla "isossa koulussa"
olo. Luokalla oli hän hiljainen ja välitunnilla istui kyyräyneenä
pulpetissaan valmistellen läksyjä. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät
isoa ääntä ja väliin häntäkin nykkivät, mutta hän kärsi nöyrästi
kaikki. Eikä hän pitänyt lukua, jos muut häntä hiukan sösivätkin,
kunhan vaan ei Möllerin Jonne, joka oli kipeäsilmäinen kultasepän poika
ja alituisesti ratuutti suussaan ryssän konvehteja, jotta mustuneet
hampaat suusta rumana paistoivat. Hän oli Samin pulpettitoveri, mutta
muuten hento ja hontelo kuin kesken ristiltä siepattu. Vaan kova toisia
kiusaamaan, kun vain tilaisuutta sai. Samiakin hän ensi päivinä mieli
aina tukasta nykkimään takaapäin. Mutta heidän edessään istui muuan
pystynenä, valkohiuksinen maalaispapin poika, joka oli arka ja ujo kuin
lammas ja jonka toiset sanoivat joka ilta itkevän, kun ei kaupungissa
saa lämmintä maitoa. Ja tätä kiusasi Möllerin Jonne aina ilkosiltaan ja
välitunnit yhtenään.

Sami toimessaan takoi lätäkkäänsä. Hän mietti, että kun toiset pojat
näkisivät, kuinka hän osaa löylyttää katurakkeja, niin ne häntä
rupeaisivat niin arvottamaan kuin Joria. Samiin oli ajaantunut
sellainen tappelun kiihko, jotta huomeniltaa jo mieli palasti. Hän
tahtoi päästä halveksitusta asemastaan, hän tahtoi olla rohkea eikä
enää niin hiljaisena istua pulpetissaan välitunnilla tai aamulla, kun
ei vielä oltu oveja avattu, kytröttää vilussaan yksinään ulohtaampana
muista syyskylmässä tikapuiden puolapuulla, mitkä veivät koulun
katolle. Niin, hän oli ollut ensi päivinä kuin vasta juotettu vasikka,
mikä viihtyy vain emänsä seurassa ja määkien juoksee muita elukoita
pakoon. Mutta tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, esiytyisi suurena,
härnäisi heikoimpia ja jos ei aina läksyjään osaisikaan niin hyvin
kuin tähän asti, niin ei sillä väliä, sillä toverien silmissä ei ne
pojat olleet erinkään ihailtuja, jotka hyvin läksynsä osasivat. Ja kun
Sami muisteli, niin ne, jotka aina läksynsä hyvin taisivat, olivatkin
enemmäkseen sellaisia ujoja, heikkoja ja muiden pilkattavia. Ei hän
enää ole sellainen arka ja ahertava kuin tähän asti on ollut. Kun hän
tulee kouluun, niin paiskaa hän kirjansa pulpettiin ja sanoo miehevänä
kaikkien kuullen: -- En taaskaan ole täksi päiväksi mitään lukenut!

Niin se aina teki Jorikin, vaikka olikin lukenut. Ja muut häntä silloin
ihmeissään katsoivat.

       *       *       *       *       *

Aleksanterin päivä lähestyi iltaansa. Samin käski Anna jälkeen
päivällisen mennä viemään hänen aamupäivällä silittämiään vaatteita
muutamalle rouvalle. Ensin Sami esteli, sillä hän pelkäsi, että joku
tovereista taas hänen näkisi. Mutta tovin torattuaan lähtikin Sami,
sillä tuo rouva, jolle vaatteet oli vietävä, antoi aina hänelle
vaivoista nisua.

Muuten oli Samille jo rouvien kesken päivällispaikat määrätty, mutta ei
Sami vielä ollut niissä käynyt, sillä Anna oli sanonut, ett'ei vielä
ole tarvista lähteä suupalaa hakemaan toisesta talosta, kun hänelläkin
on tienestiä ja aina ruokaa kotona. Kirjat oli Sami saanut koulusta ja
muihin pieniin ostoksiin oli Anna itse antanut rahat.

Juoksujalassa kiiruhti Sami, kun alkoi hämärtämään, kirkkotorille.
Siellä oli jo kasa ensiluokkalaisia ja Fellmanin Jori päämiehenä.
Siellä katseltiin toistensa plätkiä ja neuvoteltiin. Samikin veti
taskustaan plätkänsä, niin että sen kaikki näkivät, ja Jori huudahti
heti:

-- Voi mutta Tihisellähän on hyvä plätkä... paras kaikista! Kuule,
vaihdetaan me!

-- Vaihdetaan vain! vastasi Sami ja tämä oli hänestä riemuhetki, kun
hän sai Jorin kanssa huikata plätkiä. Hän oli jo sanoa, kun sitä
miehissä ihailtiin, että Joria varten hän on sen tehnytkin. Ja kun Jori
pani sen soimaan, surisi se kuin ampiainen, siinä kun oli niin leveä se
lätäkkä ja nuora vahva.

-- Tihinen se on poikaa vielä! kehahti Jori Samia ja Sami oli
hyvillään, kun Jori ei enää lisännytkään sitä pyykkiakan pojan
nimitystä.

Jo alkoi tuikahtelemaan tulia "ison koulun" aihin, mitkä olivat
puusta tehdyt joka akkunaan ja kynttilöitä täynnä. Valovirta
leveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon
seisomaan, kun lääninhallituksenkin aat pantiin palamaan siinä
torin kupeessa. Triangeli sieltä ylhäältä tapulista ääntelikin jo
seitsemää ja säestykseksi kello hiukan alempana samaa kumisi. Tuo ääni
kuulusti tulevan jostain korkeasta synkkyydestä, mikä äänteli omaa
ilottomuuttaan.

Poikajoukko alkoi astumaan torilta alas kirkkokatua suuressa ryhmässä.
Siinä puhuttiin kovalla äänellä, vinguteltiin plätäköitään ja
kolisteltiin kivikatuun raskaita saappaitaan, joiden koroissa raudat
kalahtelivat. Monen talon edustalla liekehtivät tuolla ulompana
talilamput kadulla puukapulain nenässä. Ja uuden rohtokaupan ympäristö
ui punaisessa bengaalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli, herrasväkeä
ja rahvasta, aikaisia ja lapsia. Talojen akkunat olivat valaistut ja
koristellut kuin häitä varten, ja niitä se kulkeva joukko katseli,
tarkasteli ja nautti niistä. Ainoastaan puiston kohdalla oli aina pimeä
synkkyys ja niiden suojelevasta povesta kuului katutyttöjen tirskumista
ja muita varjoa rakastavia äänenosotuksia.

Talilamppuin ääressä peuhtaroi katurakkijoukko. Ne olivat pieniä, mutta
tanakoita pojan naperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Pian oli Jorin
komppaniia niiden kimpussa ja pian tuli avuksi muita "rottia." Siinä
lyötiin nyrkeillä, päästeltiin plätkillä toisiaan ja vihaisina lenteli
kiviä ympäriinsä, jotta kävelijät saivat varoa päätään.

Jori löi itse ja sai muilta muksuja. Muuan suuri katurakki iski
häntä vasten nenää, jotta veri alkoi valumaan. Sami pysytteli Jorin
kintereillä ja heitti tuota lyöjää plätkällään suoraan kasvoihin. Jo
tuli kolmannenluokkalaisiakin apuun ja katurakit hajautuivat mikä
minnekin.

Mutta tästä lähtien pääsi Sami Jorin huomioon, melkeinpä suosioonkin,
sillä Sami oli osannut niin hyvästi lyödä sitä suurta katurakkia, jotta
Jori sitte asialle monesti jälestäpäin sydämmestään nauroi.




XIII.


Aina tuosta Aleksanteri-illasta asti luettiin Samikin niiden joukkoon,
jotka eivät olleet hätäpoikia luokalla. Hän sai aina istua niiden
rohkeiden neuvottelussa, olla alakartanossa mukana tupakkaretkillä,
joissa Jori aina ensimmäisen paperossin sytytti, ja esiytyä kuin
ainakin huomattuna henkilönä. Mutta tuosta onnellisesta tilasta
tuli loppu ja se tapahtui juuri noiden tupakkaretkien takia,
joihin hänkin ensin niin innolla otti osaa, koska ne olivat hänen
mielestään miehiä, jotka uskalsivat polttaa. Asia tuli ilmoille, että
kolmannenluokkalaiset kulkevat miehissä tupakoimassa alakartanossa.
Rehtori puhui kaikella kovuudella Samille, muistutti, että hän on
vapaaoppilas, jonka käytös ennen kaikkea tulee olla mallikelpoinen ja
hyvä. Ja vielä päälle päätteeksi lähetti hän kirjeen itse Samin muassa
konsulinnalle ja ilmoitti siinä Samin rikoksellisuuden. Konsulinna
häväsi Samia kaikkein kuullen kotonaan ja se häväistys tuntui
Samista kuin olisi viskattu kirvelevän kuumaa vettä hänen polttavaan
lannistuksen haavaansa, jonka rehtori puheellaan koulussa oli hänen
sydämmeensä purenut. Toiset oppilaat siirtyivät vain välitunneilla
polttelemaan tupakkaa alahuoneesta erään lähellä asuvan toverin
kamariin, mutta Samille oli tullut täysi tupakoimispanna, sillä jos hän
vielä kerrankaan poltteleisi, pantaisiin hän pois koulusta. Niin oli
rehtori sanonut lujalla katseella ja oikean käden etusormeaan pöytään
naputtaen ja rehtorin silloisen aseman ja äänen väreenkin muisti Sami
sitte koko ikänsä, sillä niin voimakas vaikutus sillä tapauksella oli
ollut hänen sieluelämäänsä.

Sami alkoi tämän jälkeen vähitellen luikua pois huomiosta. Ja kun
hänen ulkonainen ihmisensäkin alkoi jo erkanemaan tovereistaan,
suureni väli vielä suuremmaksi. Hänen luokkatoveriensa puvut olivat
aina mallikkaat ja kauniit, räätälin suoraa päätä heille valmistamat,
kalossit talvella jaloissa, hopeiset kellot taskussa, ja joillakin
olivat ne kultaisetkin. Mutta mitäs hänellä! Annalla kun ei enää
ollut niin paljon pitojen laittamishommaa, sillä rouvien suosioon
oli päässyt toinen nuorempi pitojen valmistelija, joka ennen oli
palvellut kaupungin seurahuoneella, niin ei hän enää jaksanut omilla
säästöillään saada Samille uusia ja maukkaita vaatteita, vaan sai
Sami tyytyä vanhaan, Bergin konsulivainajan kesätakista pienennettyyn
nuttuun ja kauppias Lukanderin rouvan antamiin koin syömiin mustiin
verkahousuihin. Toiset housut, myös muutamasta herrastalosta saadut,
olivat hänellä juhlahousuina. Niissä rannut juoksivat pitkin lahkeiden
kuvetta ja olivat paksut ja tiiviit. Sitten kaulassa oli kovotettu
karttuuninen etu luunapilla kiini paidassa. Ulkomuodolleen oli Sami
kuin jonkun suuren talon asiapoika, mikä kuluttaa viimeisen herrahtavan
karvan talonväen miespuolien vanhoista vaatteista, joita hänelle
vinneiltä törkynä ajelemasta haetaan.

Sami kulki jo syömässä herrastaloissa. Maanantaina ja perjantaina söi
hän päivällistä kauppias Tessmanilla tiistaina ja lauvantaina raatimies
Ahlbomilla, keskiviikkona ja sunnuntaina kauppias Lukanderilla ja
torstaina pastuurskan luona. Aina Bergillä oli hänellä määrä syödä
illalliset ja aamiaiset.

Hän oli aina lukukauden lopussa käynyt näyttämässä
lukukausitodistustaan niille rouville, jotka hänet olivat kouluun
hommanneet. Ahlbomin rouva antoi hänelle aina silloin markan. Tessmanin
rouva suuren suppilon rusinoita ja Annalle kahvia ja sokeria viisi
naulaa yhteensä, pastuurska viisikymmentä penniä ja Lukanderin rouva
vanhoja, koin syomiä vaatteita.

Anna asui vielä Bergin kartanopirtissä. Kun hän kävi rouvien luona,
niin eivät ne enää häntä niin ystävällisesti vastaan ottaneet kuin
ennen. Kyökissä istuttivat, ja nippis nappis kahvikupin antoivat. Tuo
uusi suosikki oli hänet syrjään sysännyt. Silitystä hänellä vielä oli
ja sen turvin hän eli.

       *       *       *       *       *

Sami oli päässyt neljännelle luokalle. Hän oli ruumiiltaan suuri ja
kookas ikäisekseen; pystyhartioinen ja hiukan kumara. Mutta muuten oli
hän laiha ja kalpea ja kesakoita hiukan nenän ympärillä. Koulusta oli
määrätty haettavaksi kesän aikana seitsemänkymmentä viisi erilajista
kasvia. Ja niitä se Sami kävikin aivan uutterasti etsimässä, sillä
muuten oli kesä niin ikävä pienessä kaupungissa. Kumppaleita ei ollut,
sillä kaikki luokkatoverit kaupungista olivat kesähuviloissaan tai
maalla. Ja kun niitä joskus kaupungissa näki käymässä, olivat ne niin
pöyhkeännäköisiä ja helakkapukuisten ryökynäin kanssa, jotta hädin
tuskin Samia tervehtivät. Tuo kesä jo kerkesi heitä niin vierottaa
toisistaan. Sami mietti, että ne olivat onnellisia nuo, jotka saivat
olla siellä maalla kaikessa huvissa ja noin sievien tyttöjen kanssa.

Ja entäs sitte itse kaupunki! Siellä olo tuntui yhdellaiselta kuin
riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen puinnin jälkeen: se pölisi,
mutta ei mitään muuta. Ikkunat herrastaloissa olivat yltä päätä
liidulla sivellyt tai olivat verhot tiiviisti alaslasketut kuin
ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali silmissä kuivi
paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Pöly lenteli
kaduilla, kun joku kauppiaan renki lihavalla syöttiläällä ajoi juoksua
makasiiniin tavaroita noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla
ruunallaan vesitynnyriä jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti
aina vesihelmejä kuumille katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti
virkisti lamautunutta kulkijaa. Kaikkialla oli niin laiskaa,
väsynyttä ja kuumaa, paitsi satamassa, missä kyllä vintsit vikisivät,
höyryalukset puhkuilivat ja väestö uutterana aherti tavarain ääressä.
Ja koko satamaa kaunisti jalkain edessä läikkyvä, sinervä meri, jonka
toista rantaa ei näkynyt.

Satamassa kävi usein Samikin hengittämässä meren tuoretta suolaa
ja katselemassa sitä tavarain paljoutta, minkä pienikin kaupunki
ulkomailta talvivarastokseen haalii. Omituinen viehätys oli Samista
katsella noiden sokuritoppien paljoutta, mikä lepäili lastilotkuissa,
siirappitynnyrien suuruutta ja viinien kirjavuutta, tuntea nenässään
kaneelin, pippurin, tupakin pistävä haju tai petroleumin yökättävä
löyhkä.

Mutta siihenkin silti kesän pitkään kyllästyi. Kasvien etsinnässä se
kului silti aika hauskemmin. Sami oli laittanut itselleen erityisen
kotelon, mihin kukat pani ja se kupeellaan kulki hän lähellä olevilla
pelloilla ja metsiköissä. Pajukosta väänsi hän aina itselleen kepin
ja kulki sitte toimessaan, kuvitellen itseään herraksi, pitkin
maantietä ja kujia. Kun hän löysi kukan, niin alkoi hän sitä tutkimaan
kasvioppi kourassa. Siinä hommassa kului hupaisesti aika, sillä tuossa
tutkimisessa oli jotain jännittävää ja arvattavaa.

Tuolla kaupungin poskessa oli pieni metsikkö raivattujen peltojen
keskellä, jätetty siihen muutamaksi merimerkiksi. Siinä kasvoi
Pohjolan hyvähajuisin kukka, Linnea borealis, ja siellä Sami usein
viipyi tunnittain. Sen ikivanhojen, mutta silti tuorepihkaisten puiden
latvoissa säveltyi niin ihana, melkeinpä lasta nukuttava soitto, kun
tuulen henki matkasi sen läpi.

Sami makasi, väliin nukkuikin siellä. Kun hän pääsi sinne, heittäytyi
hän sen tuoksuvalle ruoholle maata seljälleen ja silmät taivasta
kohti. Ja silloin näki hän vain taivaan puhtaan sinen ja pilvien
juoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja väliin sitä säesti
linnun pitkä viserrys. Tämä paikka ja tämä asento pani väkiselläkin
Samin haaveilemaan, kuvittelemaan tulevaa ja muistelemaan mennyttä.
Ja sentähden se hänestä olikin niin mieluinen tämä seutu, kun täällä
maatessa sydän löi harvemmin, keuhkot ottivat väljemmän henkäyksen ja
koko olemus tyyntyi. Samista täällä tuntui kuin näkymättömät kädet
olisivat sivelleet hänen ruumistaan erinomaisen hienolla, tuoksuvalla
salvalla ja nenään löyhyttäneet unettavaa lemua. Ei kumma, että täällä
Sami oppi haaveilemaan.

Tuossa maatessa aina tuli jos jotain mieleen. Niin ne olivat menneet jo
neljä vuotta "isossa koulussa". Koulussa oli hän aina ollut paremmin
yläpäässä luokkaa ja aina vuodessa läpäissyt. Koekirjoituksissa
lukukauden lopussa oli hän aina auttanut Joria ja se oli jo jotain
hänen mielestään, kun hän niin voi tehdä. Kerrassaan nautintoa Sami
aina siitä silloin tunsi, sillä Jori oli vielä koko luokan henki ja
keskus, jota toiset ihaillen ympäröivät. Möllerin Jonne ja Askin
Ebbi olivat vasta nyt päässeet toiselle luokalle ja se entinen ujo
maalaispapin poika, jota Möllerin Jonne aina kiusasi, oli nyt heidän
luokan priimuksena ja opettajien "kultasilmä". Se luki niin kovasti...

Sami hiukan kohousi ja tarkasteli ympärilleen. Aikoi jo lähteä pois,
mutta silti vielä painui maata selälleen. Siinä oli niin hyvä olla,
ettei hän hellennyt vielä pois lähteä. Uusia ajatuksia tuli pian
mieleen. Hän katsoi taivaan sineä ja koetti silmät seljällään tutkia,
oliko tuo sini pilvien kajastusta vai mitä. Ja siinä hänen katsoessaan
yhtäkkiä valui mieleen sellainen lämmin tunne: hän muisti Svean. Svea
oli jo suuri tyttö, tyttökoulun neljännellä luokalla ja kulki ottamassa
soittotunteja eikä juuri enää milloinkaan ollut Samin parissa. Ja nyt
kesällä, kun Bergin herrasväki oli maalla huvilassaan Salmessa, näki
Sami Sveaa vain joskus lauantaisin käymässä kaupungissa.

Sami antoi ajatuksiensa lentää hänen suuressa, tuuheassa palmikossaan,
hänen sinisissä silmissään ja vertaili niitä mielessään taivaan
sineen tuolla ylhäällä. Sitte hän uneksi, että hän vielä maailmassa
on suuri virkamies ja Svea hänen rouvansa. He asuisivat komeassa
kodissa semmoisessa kuin rehtorikin, jonka luota hän oli käynyt
kirjoitusvihkoja väliin noutamassa. Heillä olisi huoneet niin tummat,
huonekalut niin täyteläiset ja vietereillä pingoitetut, hänen
huoneessaan suuri kirjoituspöytä ja sen päällä koreat kirjoituskojeet...

Aurinko otti polttavammin Samin kasvoihin ja kimalteli niin hänen
silmissään, ettei hän saattanut enää katsoa suoraan ylös. Hän hypähti
pystöön, otti kotelonsa ja lähti vienosti vihellellen astumaan
keppi kädessä kotoa kohti. Tuo vihellys sai alkunsa sisällisestä
tyytyväisyydestä, mikä täytti Samin koko olemuksen.




XIV.


Takana oli pitkä, pimeä, likainen syksy, tuo velttouden ja väsymyksen
mainio kuva. Nyt oli murrosaika luonnossa, sillä talvi teki tuloaan. Jo
pari viikkoa takaperin oli viimeinenkin kukka varistanut lehtensä ja
runko lytyssä ja pehmoisena taipunut maata pitkin kohta hautautuaksensa
lumeen ja kuolemaan. Lapista saapuneet joutsenet joikuivat niin
äänekkäinä meren lahden ärjyillä jotka suolansa voimasta kuohuivat
täysinäisinä ja laajoina, että kuulusti kuin suuri koiralauma olisi
jänestä aivan kintuista purasemassa ja saaliin himosta kiihtyneenä
sydämmensä pohjasta uikutti. Mutta valituksen sekaista siinä oli tuossa
joutsenen laulussa, vaikka se muuten olikin voimakasta ja korkeaa.
Siinä ikäänkuin värisi joku puoliääni ja kajahti niin valittavalta
alakuloisessa syysmaisemassa.

Nurmikot olivat kuin kulovalkean raiskaamat ja tuoreus ja pihkainen
mehu oli kadonnut havupuista, joiden oksilla kiekkuvia teeriä kaupungin
herrat sunnuntaisin kävivät ammuskelemassa.

Oli sitte ensimmäinen pakkasyö. Kadut, mitkä vielä eilen pehmoisimmissa
paikoissa olivat vellinä venyneet, roudittuivat nyt yhtenä yönä, jotta
kovalle kolahteli maa kenkäpohjiin. Pilvet olivat kohonneet, ylemmäksi
ja ilma seestynyt. Vesi, mikä oli valunut kadun koloissa, oli jäätynyt
ja tuollaisia jäisiä suonia kiemuroi varsinkin rattaiden uurroksissa.
Oli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken syyskosteuden, jottei
sitä ollut siihen märkääkään jäänyt.

Kun Sami pisti nenänsä ulos lämpöisestä pirtistä kouluun mennäkseen,
hän oli jo kimnasisti ja lyseon viidennellä luokalla, niin kylmä
turkasen värisyttävästi karkasi vilulle arkaan ruumiiseen, jotta pää
itsestään painui hartioiden väliin, kädet sysäytyivät syvälle nutun
taskuihin ja Sami koetti kyyräytyä itseensä ikäänkuin suojellakseen
tuota lämpöä, mikä tuntuvissa asteissa ruumiista hävisi.

Kouluun mennessä kerttyi yhteen useampia poikia, mitkä ensin olivat
äänettömiä ja jäykkiä kuin ainakin makeasta aamu-unestaan kylmään
säähän herätetyt. Vaan kulkiessa alkoi veri vähitellen kiivaammin ja
lämpöisemmin juosta ja keuhkoista huokuva ilma kuurasi suun seudun
tuskin silmiin näkyvällä huuteella.

-- Nyt on mainiota luistinjäätä, oli ikäänkuin kaikkien jo edeltäpäin
sovittu tunnussana, minkä aina uusi joukkoon tuleva lausui ja samalla,
jos oltiin katuristeyksen kohdalla, koetti poikkikatua pitkin
silmäillä tuonne ulapalle, että eikö sieltä silmään kiilunut kirkas
jää peilihohtoisena ja viekottelevana, jotta sen vaikutus jo tuntuisi
säärissä ikäänkuin valssin säveleet tanssikiihkoisen neidon jaloissa.

Poikia kokousi aina suurempi lauma kouluun mentäessä ja tuota pikaa
tehtiin se päätös, että ennenkuin mennään kouluun, käydään koettamassa
jäätä satamassa. Sinne olikin jo tuolla risteyksessä yksi poikarypäs
menossa ja toinen liuta astui alas katua koulun puolelta samaan
suuntaan. Ja kun sitte jään kestäväisyys oli koeteltu, oli jokaisen
pojan rinnassa syntynyt niin rautaisen varma vakuutus, että nyt pitää
saada luistinlupa, ja koko päiväksi. Valittiin erityinen lähetystö
rehtorin luo ja tätä evästettiin jos jonkinlaisilla toivomuksilla
matkaan. Se meni rehtorin luo, toimitti tehtävänsä ja sai luvan.

Hiiden hoppua tuli Samikin kotiinsa. Viskasi kirjansa pöydälle, haki
esiin remmiluistimensa, nekin hän oli konsulinnalta saanut, kun ei
niitä enää kukaan käyttänyt, ja alkoi ruosteisella viilalla niitä
vähän terotella. Hiukan niitä hangattuaan ja otettuaan pari voileipää
vastakkain taskuunsa, riensi hän rantaan.

Kangistuneet olivat sataman melkein aina läikkyvät laineet,
kangistuneet jääksi, mikä ulottui kaupungin rannasta kauvas seljälle.
Pienet höyryveneet olivat jäätyneet tuohon paikkaan ja niiden kulku
taas tälle suvelle loppunut. Lastilotkut ja jahdit olivat kerrassaan
menettäneet kaiken kulkukeinonsa; niiltä oli ikäänkuin jalat poikki
hakattuja avuttomina ne näyttivät makaavan jään keskellä, mikä niihin
oli niin lähelle kiertäynyt, ett'ei tikkua saanut jään ja aluksen
laidan väliin. Ainoastaan jääsaha niitä voi auttaa. Olipa melkein
säälittävää nähdä, että kauniit kutteritkin olivat tuohon jäähän
rampauneet.

Ja ranta oli mustana luistelijoista. Mikä pani luistimia jalkaansa,
mikä polvillaan jäällä auttoi jotain neitiä niitä jalkaan
kiinnittämisessä, mikä tuolissa luistellen työnsi edellään siinä
istuvaa naista, mikä sujutteli sääriään herrahtaviksi "ytterkanteiksi".
Jää hiukan rasahteli ja paukkui uutuudestaan ensimmäisten luistelijain
alla, mutta kohta äänettä antautui nuorison temmellyspaikaksi. Pienet
pojat ne äärimmäisinä luistelivat ja jää tuolla etäällä ulvoi niiden
alla.

Sveakin oli luistelemassa. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli
kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka
piirteet eivät olleet vielä läheskään päässeet kypsyyteensä. Mutta
silmissä kiilsi jo neidon täysinäinen tunne ja hänen huulillaan oli
konsulinnan suopea sävy, mikä kun hymyksi sulasi, oli aivan hurmaava.
Siellä muiden samanikäisten tyttöjen parissa Svea luisteli.

Aina yksi ja toinen kimnasisti meni pyytämään saada luisteluttaa
jotain tyttöä. Ja aina Jori oli ensimmäisinä. Paljon ne tytöt
Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli
romantillisesti aaltoileva ja sysimusta, lihakset jäntevät ja kasvot
tuoreet. Sitte koko miehessä oli sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä
pani kainoimmat tytöt ujostelemaan hänen seurassaan, niin miellyttävää
kuin se muuten heistä olikin.

Nyt meni Jori tahtomaan Sveaa luistinkummppalikseen. Sami seurasi sitä
ulompaa hiukan jännittyneellä mielellä. Hän näki, miten Jori teki
kauniin ja kohtelijaan kumarruksen Svealle, jolle se nosti hieman verta
kasvoihin. Sitte alkoivat he käsi kädessä luistelemaan. Svean kasvoilla
oli hiukan lapsekas myhäily ja Jori vastasi siihen itsetietoisella
hymyllä, mikä hänelle oli erikoisesti ominaista.

Svealta irtautui luistin hiukan ja Jori polvistui valmiin kavaljeerin
kaikella sukkeluudella sitä laittamaan. Sami katsoi sitä syrjästä ja
hän tunsi kateutta Joriin, ett'ei hän itse voinut olla niinkuin Jori:
sukkela, mielevä ja tyttöjä suositteleva.

Tehtiin tuollainen pitkä rivi luistelijoista ja se luistellen koukeroi
kuin käärme muiden lomitse. Väliin kokoontuivat kimnasistit pyöröön,
yksi antoi äänet ja kohta kajahti ilmoille "Maamme" tai "Minun
kultani kaunis on". Ja sitä luisteltiin taas ja luisteltiin. Jori
ja muutamat muut pojat, paraasta päästä kuudennen ja seitsemännen
luokkalaisia, sillä niidenkin kanssa Jori oli hyvä toveri, lähtivät
Salmeen luistelemaan oluen juontiin, siellä kun oli oluttehdas. Jori
oli jo niin mies, että hän joi olutta, pelasi korttia ja kävi kaupungin
maneesissa tanssimassa ompelijattarien ja sen semmoisten kanssa.

Puolen päivän rinnassa alkoi nuorukaisjoukko vähetä jäältä, sillä
silloin mentiin kotiin posket kuumina ja jalat tönkkinä paljosta
luistelemisesta. Mutta vaikkapa väsymys tuntuvasti painoi ruumista,
niin ei se silti saanut ryhtiä pois, sillä tuolla jäällä se oli vasta
ruumis oijennut ja nuortunut, jokainen jäsen verttynyt ja veri päässyt
kiivaaseen virtailemiseen ruumiissa.

Sami sattui kotiin tullessaan yhteen Svean kanssa. Svea oli lähtenyt
pois yksinään jäältä ja hiljaan kävellyt. Kun hän oli nähnyt Samin,
niin oli vielä hiukan odottanutkin häntä. Samia tuo oudostutti, mutta
samalla hyvitti. Hänen sydämmensä löi kiivaammin ja hän aprikoitsi
mielessään, puhuttelisiko hän Sveaa neidiksi vai uskaltaisiko hän sanoa
sinuksi. Hänen halleva, vanha päällysnuttunsa, jonka hän oli saanut
Ahlbomin rouvalta hävetti häntä, kun Svean rinnalla pitäisi kävellä. Ja
kengätkin olivat niin suuret ja rumat eikä ollut kalossia...

-- Etkö sinä, Sami, kantaisi näitä minun luistimia? Minä olen vähän
kipeä, sanoi Svea ja hänen kasvoissaan olikin jotain kipua tuntevaa.

Sami otti äänetönnä luistimet. Tuota varten se Svea oli häntä
odottanutkin. Ja hän luuli... Alakuloiseksi kävi Samin mieli ja
hän jätätti itsensä hiukan syrjään kuin palvelija. Eikä Sveakaan
häntä rinnalleen käskenyt; väliin selkänsä takaa lähetti Samille
jonkun sanan. Sitte portilla otti hän Samilta luistimet ja päätään
nyökäyttämättä sanoi kuivan kiitoksen. Sami tunsi itsensä kovasti
pettyneeksi. Tultuaan pirttiin olisi hän itkenyt, jos olisi yksin
ollut -- niin se hänen sydäntään kaiverti. Svea oli hänelle kopea kuin
kerjäläispojalle...

Tuossa äiti jotain käryytti uunin edessä. Hän näytti jo niin vanhalta
ja kuluneelta. Ja kohtahan se Anna olikin neljässäkymmenessä.




XV.


Sami oli menossa syömään Tessmannille. Oli tammikuun loppupuoli ja
vihainen viima puristi veret ruumiin pinnalle, kun hiukankaan ulos
pistäysi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian kohmetutti ne. Ja kun
se pisti, pisti se säälimättömästi kuin mehiläinen.

Pää oli Samilla painuneena rintaan, jotta viima ei niin olisi ottanut
ja kädet, jotka olivat punaiset kylmästä, koettivat koperoida
päällysnutun taskun pohjaa, mutta silti jäi niistä osa ulkopuolelle,
kun taskut olivat niin matalat, jotta viima vihaisena pääsi juoksemaan
avonaista hihaa ylös ja pani selkärankaa karmimaan. Kalossia ei ollut
ja kengät pohjalta olivat vähän rikki. Rikkouneesta paikasta tunkeusi
lumi sisälle, jotta jalkoja paleli. Samin tukeva vartalo värisi kovasti
ennenkuin hän pääsi Tessmanin portille.

Muissa taloissa sai hän syödä itse herrasväen pöydässä sitte, kun ensin
herrasväki oli syönyt. Mutta Tessmanilla syötettiin häntä kyökissä,
minne kannettiin osa herrasväen pöydän tähteistä. Sami tunsi, että tuo
oli kovasti alentavaa, mutta täytyi myöntyä. Hän tiesi vallan hyvin,
että nämä palat olivat armopaloja ja että ne tarpeessa pitäisi ottaa
ylös, vaikka ne kadulle viskattaisiin.

Päästyään Tessmanin kyökin lämpimään kohmetuttavasta säästä, tuntui
hänestä niin hyvältä. Nenään pisti maajas ruuan haju ja tämä kyökki
silti oli jotenkin kodikas. Loimoava valkea paloi hällän uunissa,
vesi kuumana pihisi resuvaarissa ja huone oli täysi kaikellaisista
kaluista ja astioista ja seinä kimaltelevista ruuan valmistuskojeista.
Tämäkin oli yksi niitä suuren herrastalon kyökkejä, mitkä kerjäläisestä
tuntuvat paratiisilta. Hänen mielikuvituksensa ei jaksa sen
herkullisempaa kuvitellakaan.

Samin mielikuvitus kyllä jaksoi kuvitella parempaakin, mutta hän
lannisti sen, katkasi sen kevyet langat samalla veitsellä, jolla hän
kävi käsiksi höyrynsä jo aikoja sitte haihduttaneeseen lihakeitokseen.
Mutta haaleaa se silti vielä oli, sillä herrasväen pöydällä oli se
vain maannut tunnin verran. Sami söi, keskitti ajatuksensa tuohon
liharuokaan ja kuullessaan viiman vihellyksen akkunapielissä, tunsi
hän tyytyväistä mielialaa. Ruoka maistui hyvälle ja liemi lämmittävänä
solui alas vatsaan.

-- Maistuupa sille Samille hyvin ruoka, sanoi kyökkipiika ja kysyi,
pitääkö lientä olla lisää.

-- Maistuu kyllä, vastasi Sami suutaan pyhkien.

Talon poika, joka kävi ison koulun ensimmäistä luokkaa, tuli kyökkiin
ja häntä puhutteli piika nuoreksi herraksi. Sami käsitti eron itsensä
ja hänen välillä, vaikka se kulki ensimmäistä luokkaa ja hän kuudetta.

Kun Sami oli syönyt, paneutui mieli hetkeksi ajatuksiin ja kasvoille
nousi miettivä ilme. Niin mitä hän tekisi -- menisiköhän hän rouvan
luo...?

-- Onko mamma, Verner, kotona? kysyi Sami äkkiä pojalta, joka pakkautui
riskaamaan hänen kanssaan.

-- On, vastasi Verner ja samassa juoksi ruokasaliin, missä rouva oli.
Sami kohousi vitkaan perässä, ja juuri kun hän oli aukaisemaisillaan
ruokasalin ovea, kuuli hän Vernerin sanovan:

-- Mamma! "Karhu" kysyy sinua. Samassa alkoi Verner nauramaan.

-- Tst! Kuka niin puhuu! varoitteli rouva, mutta nauroi itsekin.

-- Kaikki meidän luokkalaiset sanovat Samia "karhuksi", se kun on niin
suuri ja ruma ja huonosti puettu, juttusi Verner naurua suu täynnä.

Rouvaa tuo nauratti, että pienet pojatkin jo ovat niin huomaavia.

Sami olisi jättänyt oven avaamatta, jättänyt koko talon, mutta piika
tuolla hällän luona katsoi häneen hiukan vihaisesti, sillä hän kai
luuli Samin oven takaa kuuntelevan herrasväen salaisuuksia. Sen
katseiden painosta, sillä hän arvasi niiden syyn, avasi hän melkein
tietämättään oven ja joutui hajamielisenä rouvan silmien eteen.
Kömpelösti sai hän tervehdyksen sanotuksi.

-- Päivää, päivää! No mitäs Samille kuuluu? kysyi rouva istuen
pehmoisella tyynytuolilla ja pitäen Vernerin päätä kainalossaan ja
siinä poikaa heilutellen. Kun Sami tuli, herkesi rouva kohta Verneriä
paijaamasta. Ja Vernerkin nousi ylös kuuntelemaan, mitä Sami sanoisi.

-- Minulla olisi hiukan rouvalle asiaa... Eikö rouva olisi hyvä
ja voisi minua vähän auttaa...? Minun pitäisi ostaa latinankielen
sanakirjat. Niitä ei saa koulusta... Ovat sieltä loppuneet, selitti
Sami matalalla äänellä seisoen oven pielessä.

-- Jaa, Sami nyt sinä et ole vähäisellä asialla. Eikö ne semmoiset
kirjat ole hyvin kalliita? Ne ovat semmoisia leksikoita? Vai mitä?

-- Ovat.

-- Nehän maksavat paljon?

-- Kaksikymmentä markkaa.

-- Mutta en minä, Sami, voi sellaista summaa antaa. Sehän on jo suuri
raha!

Seurasi hiljaisuus huoneessa. Sami ei vastannut mitään, seisoi vain
väsyneesti oven pielessä kuin tappion jälkeen ja kuuli korvissaan, kun
kello konemaisesti otti pysyväistä tahtiaan.

Rouva mietti ja Verner katsoi vuoroon mammaansa, vuoroon Samia.

-- Mutta minä käyn kysymässä patruunilta. Istu nyt ja odota!

Sami istuutui ja rouva lähti patruunin luo. Hetken takaa hän sieltä
palasi kymmenen markan seteliraha kourassaan. Samin sydän jo ilosta
sykähti nähdessään sen.

-- Patruuni sanoi, ettemme me voi antaa koko summaa. Mutta tässä saat
kymmenen markkaa, jonka sitte, kun joskus pääset tienestiin, voit
maksaa takaisin. Ja sitte vielä patruuni käski sinun aina kuunnella
Vernerin läksyt, puhui rouva ja antoi setelin Samille.

Sami otti rahan, kiitti, viipyi vielä hetken ja läksi sitte pois.
Mennessään päätti hän toisen puolen pyytää muilta rouvilta. Mutta käydä
kuuntelemassa Vernerin läksyt... se taasen veisi aikaa... Mutta hyvä,
että niinkään sai...

Sami puristi seteliä lujasti kourassaan taskussaan. Se oli harvinainen
kapine hänen kädessään ja se tuntui sitä ikäänkuin lämmittävän enemmän
kuin tuo matala tasku.

Kun Sami pääsi kotiinsa, sinne lämpöiseen pirttiin, kysyi Anna heti,
että mitenkäs kävi. Hän oli jo kokonaan alkanut epäillä rouvien
hyväntahtoisuutta. Pitoihin ei häntä enää hakenut kukaan rouvasihminen,
vaan joku talonpoikanen, joiden kesteistä ei suuria kostunut. Eikä
Annalla enää juuri ollut herrasväen vaatteita silitettävänäkään, sillä
rouvat sanoivat hänen likaavan vaatteet eivätkä sentähden vieneet.
Anna jo usein tuumi, että täytynee ruveta pyykeissä keväällä kulkemaan
kasakkana, kun ei enää parempaa työtä saa. Pyykkisaavin ääressä kai
hänen rouvien puuhissa rasittunut ruumiinsa onkin omiaan vanhenemaan,
mietti Anna katkeruudessaan.

Sami löi setelin iloisena pöytään ja katseli äitiään.

-- Eikö tuon enempää? Ethän sinä sillä niitä saa, puhui Anna.

-- En saakkaan, mutta minä tahdon muilta rouvilta lisää.

-- Tuskin antavat. No ehkä konsulinna. Mutta älä mene häneltä
tahtomaan. Se kävi tässä vasta ja sanoi, että minun nyt pitää, kun
renki on pois pantu, ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja
kadulta. Ja suvisin sitte muut roskat. Kyllä kai ne vielä meidät tästä
poiskin ajaa. Vaikka saanee noita huoneita niillä ehdoilla muiltakin.
Kyllä tämä elämä alkaa käydä surkeaksi.

Sen sanottuaan pillahti Anna itkuun. Ulkona kaareusi väritön tammikuun
taivas ja sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä vonkui, kuulusti kuin
sitäkin palelisi. Suuret lumikinokset olivat kartanolla, luotu vuoriksi
ja laidat olivat jyrkät kuin järvestä kohouvan kallioisen rannan.

Olikin tänä talvena tullut kovasti lunta eikä kumma, että Anna itki,
kun ajatteli sen vaivaloista luomista ja suuren kartanon puhtaana
pitämistä, hänen -- vaimonpuolen. Miten se konsulinnakin voi olla niin
tyly! Mutta Lotti-neiti oli taas pannut konsulinnalle sisään.

Silmiin tuli Annalle pöydällä lepäävä kymmenmarkkanen.

-- Vai tuon se Tessmanin rouva sinulle antoi, puhui jo Anna ja pyhki
silmiään.

-- Sen antoi, vastasi Sami ja selvitti, millä ehdoilla hän rahan oli
saanut.

-- Ei ne muut anna sitäkään! Kyllä minä jo ne tunnen. Epäilin jo
silloin, kun sinua kouluun laittoivat. Ja nyt näkyy, mitä ne auttavat.

Siihen sanaan jäi Anna puhumattomaksi. Hän hermokkaasti hiveli
kädellään toista poskeaan ja silmät ajatusta täynnä tähtäsivät suoraan
eteen. Näytti kuin jotain taistelisi hänen sisässään ja hän päätöstä
tehdessään ei löytäisi todellista varmuutta. Viimein hän kysyi Samilta.

-- Tiedäthän sinä kauppaneuvos Lindmanin talon? Anna käänsi kysyessään
päänsä pois Samista.

-- Tiedänhän sen nyt toki, vastasi Sami.

-- Kun menisit sinne ja jos tapaisisit nuoren herran, sehän se nyt
kauppaneuvoksen kuoltua kai on isäntänäkin, niin minä luulen, että hän
antaisi sinulle sen lopun, enemmänkin kun sanoisit hänelle nimesi.

Tuo puhe näytti Annaa vaivaavan ja hän tahtoi lopettaa sen niinpian
kuin suinkin.

-- Miten hän antaisi? kysyi kummissaan Sami ja katsoi suoraan äitiinsä.

Mutta Anna ei vastannut mitään. Käski Samin vain jos hän haluaisi,
mennä koettamaan.

Samista tuo oli vähän salaperäistä. Hän koetti tutkailla lähemmin asiaa
äidiltään, mutta mitään lähempiä selvityksiä ei Anna antanut, vaan
lähti ulos ja jäi sille tielle. Sami kuuli hänen nousevan rappusia
pirtin vinnille. Ja sinne Anna menikin. Siellä istuutui hän sen sievän,
punapohjaisen, siniruusuilla maalatun arkun päälle, jossa hän oli
pitänyt tavaroitaan Lindmanilla palvellessaan. Ja täällä hän alkoi
nyyhkimään valtaavien muistojen tuomaa kyynelten vihmaa.

Mitään apua Samin elatukseksi ei Anna ollut Lindmanin nuorelta herralta
saanut koko Samin pitkänä elinaikana. Nyt tuli hänelle mieleen
pienoinen uhka lähettää poika pyytämään isältään apua.

Sami pirtissä mietti, menisiköhän hän sinne, minne Anna häntä
neuvoi. Hän muisti äitinsä kertoneen palvelleensa ennen monet vuodet
Lindmanilla. Ehkä ne sentähden siellä antaisivatkin... Mutta miksi äiti
oli niin kummallinen?

Sami pani kuitenkin päälleen vanhan päällysnuttunsa, mistä pumpulit
pois tursusivat, vuori kun oli useasta kohden rikki. Se päällysnuttu
oli jo ennen Samille tuloaan palvellut monet vuodet raatimies Ahlbomin
nuorta herraa, niin ettei ollut, kumma, jos se tahtoi keventää
painoaan. Ja Sami lähti Lindmanin taloon.

Tultuaan Lindmanin talon luokse mietti Sami, että mistä hän sisälle
menisi, portistako vai tuosta kadulle johtavasta konttoorin ovesta.
Äiti oli sanonut, että hänen pitäisi tavata nuorta herraa, joka nyt
kuuluu olevan isäntänäkin. Sehän on semmoinen juro ja tyhmä, oli Sami
kuullut kerrottavan. Ja nuo Lindmanin nuoren herran ominaisuudet
ikäänkuin rohkaisivat Samin menemään hänen puheelleen. Ja olivat kai ne
maisteritkin, joiden kotona hän oli usein käynyt, niin arvokkaita kuin
tuokin... kauppiaan poika.

Sami meni konttoorin ovesta. Hän pääsi pieneen eteiseen, soitti siellä
ovikelloa, mikä alkoi kilisemään yhtenään, ja odotti korvat porhollaan,
millainen se olisi, joka sieltä avaamaan tulisi. Tuossa vähän aikaa
seisoessaan juolahti Samin mieleen, että kyllä hän on kummalla
asialla -- ihka oudosta talosta rahaa pyytämässä. Hän on nyt suoraan
kerjäämässä... kun tulikin lähdettyä!

Tultiin avaamaan ovea. Nuo askeleet tuolla oven toisella puolella
olivat Samista niin jännittävät ja jo niistä koetti hän arvata,
millainen avaaja olisi.

Ja avaaja oli itse nuori herra. Hän katsoi Samia pitkään, peräysi
hiukan konttooriin, jotta Sami pääsi sisälle ja jäi sitte seisomaan ja
kysyvästi katsomaan Samia.

Häntä sanottiin vielä nuoreksi herraksi, vaikka kyllä hän jo likellä
neljääkymmentä oli. Mutta kun hän ei ollut joutunut mihinkään toimeen
eikä kotonaan suuria tehnyt, niin pysyi hänellä tuo nimitys.

Tuossa nuoren herran edessä seisoessaan tunsi Sami hätäytyvänsä,
ajatukset häneltä karkasivat ja hän seisoi vain ja katsoi.

-- Mitä teillä on asiaa?

-- Minä pyytäisin herralta vähän apua. Minun äitini on tässä talossa
ennen palvellut useita vuosia...

Sami katsoi ympärilleen. Huone oli suuri ja kookas. Siinä oli
täyteläiset huonekalut ja konttooripulpettia oli parikin. Muita kuin
nuori herra ei näkynyt huoneessa; näin päivällisen jälkeen ne vielä
olivat poissa. Se rohkaisi Samia.

-- Mikä nimi? kysyi nuori herra.

-- Tihinen.

Sami huomasi, että nuori herra punastui hiusrajaan asti ja heitti
häneen hätääntyneen katseen. Hän katsoi tutkien ympäri huonetta, meni
erään pulpetin luo, otti sieltä setelin, toi sen Samille, ja hän oli
niin säikäyksen lyömä, että hänen kätensä hiukan vapisi antaessaan sen
Samille. Arasti katsoi hän oviin, olivatko ne kiinni, ja sanoi:

-- Tässä on. Älä tule enää koskaan tänne!

Samassa huusi vanhan rouvan ääni toisesta huoneesta Lennarttia. Ja
sitte kuului askeleita konttoorin toista sisäovea kohti. Nuori herra
oli niin hätääntynyt, että hän hiukan työnsi olkapäästä Samia menemään.
Mennessään näki Sami oven raosta konttooriin tulevan vanhan, lihavan,
hopeahiuksisen rouvan, jonka hän tunsi kauppaneuvoksettareksi.

Kun Sami pääsi kadulle, oli hänkin hämmästynyt. Miksi nuori herra
punastui kuullessaan hänen nimensä? Miksi se häntä ensin teitteli,
mutta sanoi sitte yht'äkkiä sinuksi?

Veri kohousi Samille päähään ja sellainen voimattomuus tuli jäseniin.
Puoli katuristiä kulki hän ajatusten hurjassa hyrskeessä, ettei hän
huomannut yhtään kulkevansa. Olikohan se todellakin niin, kuten nyt
mieleen jysähti...?

Miksei äiti koskaan ruvennut mitään puhumaan hänen isästään...? Miksi
aina lukukausikertomuksissa hänen nimensä kohdalla oli: isätön...? Ja
miksi kerran Bergin renki oli häntä sanonut rikkaan herran pojaksi...?

Nuo ajatukset olivat joskus ennenkin vaivanneet Samia, mutta hän oli
tyynnyttänyt itseään sillä, kun äiti hänen pienenä ollessaan oli
sanonut hänen isänsä kuolleen. Mutta se ei ollut kuollut... Se oli
tuo Lindmanin herra...! Siksi äitikin hänen lähtiessään oli niin
kummallinen...

Samia väsytti, mutta kadulle hän ei ilennyt istua. Sydän takoi kovasti
ja ohimoilla tuntui veren kiivas juoksu. Mutta hän kulki, viima puhalsi
vasten kasvoja ja virvoitti häntä kuin pyörtynyttä.

Hän otti setelin taskustaan ja katsoi sitä! Se oli kahdenkymmenen
markan raha, uusi seteli, kankea vielä uutuudestaan. Mutta iloiselta
ei tuntunut Samista, vaikka hän nyt oli saanut enemmän kuin alkuaan
oli lähtenyt pyytämäänkään. Katkera kipu alkoi nyt tasaisesti repimään
sydäntä. Hän oli isätön, hän oli... jalkalapsi, mikä oli syntynyt
ulkopuolella kirkkoa.

Ja samalla puhkesi mieleen sellainen äitinsä halveksiminen. Hän tunsi
nyt vierasta tunnetta häntä kohtaan. Saattanut hänet sellaiseen
häpeään, polttanut häneen jo synnyttäessään hänet yhteiskunnan
häpeämerkin...! Kehtaisiko enää kouluunkaan mennä, sinne kaupungin
parasten poikain joukkoon, hän -- jalkalapsi!

Sami tuli kotiinsa, nakkasi setelin suuttuneena pöydälle, heitti
äitiinsä, joka ensin katseli utelijailla silmillä, sellaisen pitkän,
syvän katseen, missä kuvastui hänen sydämmensä kipu ja minkä äitinkin
täytyi ymmärtää. Niin se katse oli katkera, pistävä ja soimaava.
Äidin silmät samenivat samalla tavalla kuin samenee auringon paistama
kesäinen maisema päivän terän yhtäkkiä pilveen mentyä. Hän oli ensin
näyttänyt niin sanomattoman utelijaalta saada kuulla, miten Samille
oli käynyt. Mutta kysyä ei hän enää rohjennut eikä Samikaan sanaa
puhunut, vaan otettuaan päällysnutun päältään meni Sami ikäänkuin
äitiään kaartaen pirtin takimmaisimpaan loukkoon, mikä alkoi jo hämärää
koota, kokosi sinne muutaman tuolin ja heittäytyi niiden päälle maata
lakkinsa päänaluksena. Ja Anna kuuli, että hän siellä vienosti nyyhki,
puolittain salaavasti itki. Siellä perillä oli kuustoistavuotinen
salaisuus Samille selvinnyt ja Sami häpesi häntä. Se koski niin
kipeästi Annan sydämmelle.

Sami vain loukossa nyyhki. Hämärä alkoi laskeumaan jo
keskilattiallekin. Vielä tunnin takaa istui Anna samalla paikallaan ja
mietti. Sitte alkoi hän äänekkäästi kolistellen ikäänkuin saadakseen
rikkoutumaan tuota piinaavaa hiljaisuutta laitella kahvea tulelle.

Saatuaan kahvin valmiiksi meni hän Samin luo laski pehmeästi kätensä
Samin olkapäälle kuin pelkäisisi häiritä häntä ja kysyi niin
sovittavasti kuin suinkin:

-- Etkö sinä, Sami, nouse juomaan kahvea?

Sami nousi, mutta ei sanaakaan vastannut. Kupin joi hän kahvea ja alkoi
sitte lukemaan. Mutta Anna huomasi, että Sami tuossa pienosen lampun
ääressä muuta mietti.

Samin käytös Annaa yhä enemmän nöyryytti. Hän tunsi niin selvään oman
rikollisuutensa, että mieli hävetä poikaansa. Ja hänen mieleensä
laskeutui niin poikaansa palveleva tunne, että hän olisi ollut valmis
tekemään, vaikka Sami mitä olisi käskenyt.

Tuollaista hiljaista elämää, missä ei kuulunut muuta ihmisääntä kuin
tarpeellisimmat kysymykset ja vastaukset, oli Bergin kartanopirtissä
vielä koko seuraava viikko. Osottihan äitinkin käytös Samin mielestä jo
sitä, että hän oli arvannut oikein.

Sitte seuraavalla viikolla Samin käynnin jälkeen Lindmanilla kysyi
Anna, sillä hän ymmärsi, että Sami oli nyt täysin selvillä isästään,
arasti ulompaa häneltä:

-- Mitä se Lindmanin nuori herra sinulle sanoi?

Tuo kysymys oli niin Annaa vaivannut koko ajan Samin käynnin jälkeen
Lindmanilla, että hänen täytyi se viimeinkin puhkaista.

Sami kertoi lyhyesti ja kuivasti käynnistään Lindmanilla väkinäisellä
äänellä kuin tunnustaisi hän elämänsä suurimman synnin.

Kovasti painoi Samia tuo tieto, ettei hänellä ole eikä ole ollut oikeaa
isää. Koulussa hän aina ikäänkuin odottamalla odotti tovereiltaan
tylympää kohtelua ja oli kernas vaikka ketä auttamaan, minkä voi.
Hän oli mielessään alentunut luokkatoveriensa palvelijaksi ja oli
hyvillään, kun sai sinäkään olla, sillä hän häpesi itseään ja syntyään
noiden herraspoikien parissa, joilla oli tunnetut kunnialliset
vanhemmat ja esivanhemmat aina moneen polveen asti.

Samia suututti koko hänen isänsä. Kaikki tuosta Lindmanin nuoresta
herrasta puhuivat ilkkumalla, kertoivat sen tyhmyyksiä toisilleen ja
hyvin ne pikkukaupungissa kulkivatkin suusta suuhun. Väliin luokalla
kuuli Sami niitä Jorin kertovan ja nauravan sydämmensä pohjasta
niille. Varsinkin Joria huvitti se, että Lindmanin nuori herra
onnistumattomasti usein hämäröissä kadulla tavoitteli talonpoikaisia
naisia ja että ne häntä peijailivat ja pilkkasivat.

Sami noita inholla arkana kuunteli ja odotti, milloin ne kumppalit
rupeaisivat häntä härnäämään tuon tolliskon pojaksi. Mutta sitä ne
toiset eivät koskaan tehneet, sillä eivät he sitä tienneet.

Toveritkin huomasivat Samin viime aikoina vielä umpinaisemmaksi kuin
ennen. Jori pilkalla selvitti, että Sami on silmittömästi rakastunut.
Tuollainen puhe Samia vielä enemmän loukkasi ja suolaa se oli hänen
kipeälle sydämmen haavalleen, kun toverit vielä nauroivat ja pitivät
hauskuutta tuolla Jorin selvityksellä. Yksinään hän istui pulpetissaan,
oli lukevinaan, mutta ajatukset hajanaisina harhailivat.




XVI.


Oli tullut taas kevät. Sami oli päässyt kuudennelta luokalta
seitsemännelle ja saanut vielä pienen stipendinkin. Hän oli kokenutkin
olla uuttera, sillä hän alkoi jo käsittää, että työssä se oli hänen
hupinsa ja lohdutuksensa. Kulkihan hän kyllä ennenkin aina puolivälissä
luokkaa ja meni vuodessa luokan; vieläpä vei Joriakin suureksi osaksi
mennessään. Aina koetuksissa lukukauden lopussa oli Sami antanut
Jorille "lapun". Tuo Jorin auttaminen ja palveleminen oli hänelle jo
tullut ikäänkuin jokapäiväiseksi asiaksi; se oli palvelus, joka oli
käynyt tottumukseksi ja jota tekemättä hän ei enää saattanut olla.

Kun Sami taas kävi näyttämässä lukukausitodistustaan rouville, kertoi
hän heille saaneensa stipendinkin. Kun Tessmanin rouva sen kuuli,
muistutti hän Samille siitä rahasta, minkä hän oli antanut latinankielen
sanakirjoihin hänelle.

-- No nythän Sami voi maksaa meille takaisin sen kymmenen markkaa,
minkä Sami kerran sai leksikoihin, puhui hän.

Ei ollut juuri erin hauskaa Samista noutaa tuo kymmenen markkaa kotoaan
siitä pienestä stipendistä, kolmestakymmenestä markasta, jotka hän
oli koulusta saanut. Mutta hän nouti sen ja antoi rouvalle. Rouva sen
saadessaan käski Samin vastakin olla niin ahkeran, että voi stipendin
saada. Onhan se avuksi.

Eihän se enää Annan rahan saanti ollut erin hääviä. Siksi koetti
Sami itsekin vähin ansaita, vaikka vaisua se kyllä oli, käännöksiä
kirjoittamalla ja hakemalla vieraskielisiä sanoja käännöksiin
tovereilleen. Mutta nyt, kun oli kesä, iski hänen päähänsä uusi tuuma.
Kaupungin ulkosatamassa oli kesäseen aikaan paljon hommaa. Ja sinne
ne suuntasivat Saminkin toiveet kesäansiosta. Hän kävi kysymässä
muutamalta suurelta liikekauppiaalta jotain hänelle sopivaa työtä
siellä ulkosatamassa. Ja hän pääsi lankkujen ja lautojen merkitsijäksi,
kun ne kannettiin lastilotkuihin laivoihin vietäviksi.

Nyt aukeni Samille uusi ala ja elämä. Joka aamu täytyi hänen nousta
viiden aikana aamulla ylös, rientää pieni eväskori kädessään rantaan,
mistä sitte muiden työläisten, mies- ja naispuolisten kanssa,
soudettiin veneellä Salmeen, ulkosatamaan.

Tuolla Salmessa muiden työläisten parissa tuntui Samista ensin
hyvin oudolta. Toiset häntä alussa ivaten katselivat ja salamyhkää
nauroivat hänellä. Elihän siitä "isonkoululaisesta" ollut tänne heidän
joukkoonsa. Eikä Sami itsekään heti alussa osannut sulata heidän
karkeuksiinsa, heidän kovin suoraan puheeseensa, ja sukeltaa heidän
näkökantansa pohjaveteen. He nauroivat Samin kohteliaisuudella ja
silläkin, että Samilla oli aina niin sileäksi pää kammattu.

Mutta vähitellen Sami tottui heihin ja ero, minkä "iso koulu"
herramaisuudellaan oli luonut hänen ja heidän välille, vähitellen
kadotti jyrkän harjansa ja luisui viikkojen muassa luisumistaan. Tuossa
lastilotkun kannella sai Sami usein maata ja venyä pitkät erät, sillä
aina ei riittänyt hänelle tointa. Ja hauskaa siinä olikin vötkistellä
ja imeä pientä piippuaan. Piipun hän oli ostanut ja alkanut polttamaan
tupakkaa, kun kaikki muutkin miehenpuoliset täällä polttivat. Ja se
olikin ollut muista jo suuri askel Samissa alaspäin tuolta herrojen
huipulta, johon hänet heidän silmissään oli nostanut hänen valkoinen
kaulustansa, kumarruksensa konttoristeille ja ennen kaikkea hänen
otsalle sileäksi kammattu tukkansa.

Laivoja siinti silmiin ulompaa, höyrypursia tuossa silmäin edessä
alituisesti porkkasi, ja elämä yleensä oli vilkasta, vauhtiinsa
päässyttä ja uutteraa.

Aurinko paistoi kuumana ja se oli ainoa rasitus Samista. Tuotiin
taas lautoja. Hän painoi niihin firman merkin ja laski ne, merkiten
kirjaansa. Sitte sai taas olla joutilaana. Siinä kerkesi katsella
ympärilleen ja tehdä havainnolta. Tuolla nuo vanhemmat miehet sahasivat
paksuja, nelituumaisia lankkuja. Yläpuoli ruumista oli heillä vapaa
kaikesta muusta vaatteesta paitsi valkoinen paita oli imeytynyt
ihoon kiinni kovasta hikoamisesta. Sahat pitivät kuivaa ääntänsä ja
aina roiskahti sahattu lankku äänekkäästi alas telineiltään. Miehen
pituiset, mutta ei kuitenkaan miehenvoimaiset, pojat sahasivat
tuonempana lautoja. Hiki näitäkin ruumista tiuhkui ja aina puseronsa
hialla vetivät kasvoiltaan pois väkevimmän hien. Vielä oli nuoria
tyttöjä, seitsemän-, kahdeksantoistavuotisia, aina latomassa sahatut
laudat pituutensa ja leveytensä mukaan eri pinkkoihin. Oli siinä
toimessa joillakin poikasiakin.

Tuolla oli muuan tyttö, joka toisen kanssa kantoi korkealta
lautatapulilta alas lautoja. Se oli Ryypärin Saana. Tunsihan Sami sen
hyvin: muutaman työmiehen tyttö, mutta isä jo aikoja sitte kuollut.
Se Ryypärin Saana oli sievä tyttö, sanoivat kaikki. Posket olivat
verenvärikkäät, huulet ohuet ja vartalo muuten hoikka, ei ollut vatsa
iso ja laukkuna ruumiin etupuolella niinkuin useimmilla muilla täällä
työssä olevilla vaimoihmisillä.

Sami tyttöä mielellään katseli. Ja se oli liikkeissäänkin niin rohkea;
oli hameensakin vetänyt niin ylös. että valkoiset, täyteläiset pohkeet
kuulakkaina paistoivat, avojaloin kun oli. Kun se aina käveli ylös
kaitaista lankkua tapulin päälle, paistoivat pohkeet vielä enemmän. Se
Samia kiihotti. Hän ei voinut toviin aikaan katsoa muuta kuin tyttöä.
Ja kun tyttö näki Samin häntä katsovan, alkoi hän hieman keikailla ja
nauraa kumppalilleen.

Päivä päivältä vakautui Sami siinä ajatuksessaan, että täällä työssä
olisi paljon parempi olla kuin siellä "isossa koulussa". Sami tunsi,
että näitä hän ei ollut huonompi. Tähän luokkaan hän oikeastaan
kuuluikin, vaikka häntä väkisellä koetettiin sysätä toisiin kerroksiin,
ylempiin ilma-aloihin, joissa kyllä oli hyvä olla, kun niihin kerran
pääsi. Mutta siipisatojen ei ollut hyvä niihin yritelläkään. Mutta nyt
oli jo myöhäistä jäädä näihin oloihin. Eteenpäin täytyi rynnistää, kun
kerran oli joutunut niin pitkälle...

Kun päivälliskello soi, niin riensi Sami muiden muassa muutamaan
lautaseen majaan, missä eväskontit olivat ja missä aina joukolla
syötiin päivällistä kaikellaisten juttujen sitä höystäessä. Jos yksi
sanoi sukkelasti, niin toinen vielä sukkelammin. Sitte naurettiin ja
keksittiin aina jotain uutta.

Tämä puhe oli Samista paljon mieluisempaa kuulla kuin puheet siellä
luokalla koulussa haaleista ja muista semmoisista, joissa hän ei ikinä
ollut ollut. Mutta tätä puhetta hän oikein tajusi ja nauroi sille,
vaikka se oli väliin raakaakin. Vaan ei täällä auttanut ujostella ja
punastua, ja mitäpä sitä miehenpuolen tarvitsikaan, kun eivät liioin
naisetkaan sitä tehneet. Joku vanhempi vaimoihminen säesti vielä
karkeuksia mukaan.

Oli sitte muuan lauantaipäivä ja jälkeenpuolinen. Kovasti satoi, niin
raskaasti, ettei saattanut yhtään olla ulkona pakalla. Vanhemmat miehet
menivät kotiinsa, mutta nuoremmat tuonne lautaseen majaan pitämään
sadetta ja odottamaan, että ehkä se vielä illan päälle selkeäisi. Ja
niin tekivät useat tytötkin.

Siellä ensin juteltiin ja kisattiin. Mutta sitte alkoi eräs esittää,
että eikö panna olueksi. Ja pian seurasi sitä esitystä useimpien
myöntymys. Sami ei puhunut mitään. Aina kun muut olivat alkaneet olutta
hommata, oli hän kääntänyt niille selkänsä.

-- Eikös Tihinen panekaan rahaa? kysyi Samilta rahojen kerääjä.

-- En minä... en minä pidä oluesta. Se on niin pahaa, ja Sami samalla
sylkäsi vahvistaakseen puhettaan oluen pahanmakuisuudesta.

-- Missä se lapsi on olutta maistanut? kysyi eräs parissa kymmenissä
oleva nuori mies.

Ja nyt seurasi yleinen nauru. Samilla sähähtivät veret korvan lehtiin
asti. Hän kaivoi esiin kukkaronsa, viskasi kokoojan lakkiin markan
ja katsoi vihaisesti ympärilleen. Mutta kaikki olivat jo heittäneet
nauramatta ja kokooja teki lähtöä oluttehtaaseen, mikä oli lähellä,
parin suuren korin kanssa.

Kohta tulikin olutta ja innokkaina pojat asettuivat sen ääreen. Samille
työnnettiin avattu pullo. Mutta Sami antoi sen olla koskematta. Nuo
toiset laskivat pullon suustakin menemään olutta mahaansa niin, että se
silmissä pullosta väheni.

Muutamat katsoivat nauru silmällä Samia. Sami ymmärsi sen pilkaksi,
mutta pulloonsa hän ei koskenut. Muutamat pojat antoivat tytöillekin.
Jotkut eivät huolineet, mutta useammat ottivat. Eräs tarjosi
kahvikupilla Ryypärin Saanallekin. Ja Saana otti. Se teki pahaa Samille
ja hän lähetti Saanaan varottavan silmäyksen. Mutta ei sitä Saana
näkynyt ymmärtävän, koska joi kahvikupillisen vielä eräältä toiseltakin
pojalta.

Mutta jo alkoi joku Samia ilmikuuluvasti pilkata. Mitä ne puoliherrat
tunkeuvat työmiesten pariin, äänteli hän röyhkeästi keskilattialta
olutpullojen äärestä selkänsä takaa Samille. Samia se syvästi loukkasi.
Hän otti eväskorinsa, jätti pullonsa juomatta, ja lähti ulos rankkaan
sateeseen. Joku ivallinen naurahdus kuului perästä.

Sami käveli ensimmäiseen laivasiltaan ja lähti höyrypurrella
kaupunkiin. Siinä höyrypurren penkillä istuessaan mietti hän, että
hän riippuu kuin muinainen Absalon tukasta taivaan ja maan välillä.
Taivas on tuo herrasluokka, jonka hyvin luudittuun ja lämpimään
uuniin häntäkin, likisattua, koettaa tuo "iso koulu" sysätä; maa tuo
työmiesparvi, jonka tuhkaseen pesään hän kyllä hyväksyttäisiin, kun
olisi ensin rypenyt itsensä sen noessa ja tuhassa. Mutta tämmöisenä
nyt hän ei kuulu kumpaankaan. Hän on noita yhteiskunnan orpoja, jotka
eivät tunne itseään kotiintuneeksi mihinkään säätyyn, joilla kaikki muu
on aina jossakussa suhteessa vierasta paitsi oman sydämmen ikävyyden
ja kodittomuuden lyönnit. Kummalliseen asemaan hän onkin joutunut:
ei herraslapsi eikä rehellisen työmiehen jälkeläinen, vaan siltä
väliltä. Ja tuo välillä riippuminen ei ole helppoa, ei vaan, siinä on
yhteiskunnallisen orvon täysi taakka.

Ja ajatellessaan noiden työmiesten äskeisiä karkeuksia tunsi hän kovaa
suuttumusta. Niin ne olivat raakoja ja pistokkaita ja sydän tyhjä
kaikesta hienoudesta. Syvempi ihmisyys oli heissä vielä heräämättä,
tuhkan alla, minkä harmahtava karkeus kuulsi heidän jokaisesta
sanastaan, ikäänkuin hienona säädyttömyyden tomuna laskeusi koko heidän
ympäristöönsä. Miten hän oli heidän parissaan siksikin voinut viihtyä!
Ja vielä itseään uskotellut, että hänenkin olisi parasta olla niiden
parissa, niiden toverina, niiden ystävänä -- hyi!

Äärimmäisiin jyrkkyyksiin ajautui tuossa suuttumuksen siivöittäminä
hänen ajatuksensa. Ja hänen sysinen mielialansa ikäänkuin vahvistui
ympäröivästä ilmasta. Taivas kun oli harmaa kuin vanha hursti ja vuoti
suuria vesinoppia, mitkä pudotessaan purren rasvattuun koneeseen
säilyttivät eheytensä. Koko ilmassa oli raskas vaikutus eikä sen
raskautta huojentanut edes tuulen virkistävä leuhaus. Kaikki oli
harmaata, halutonta ja nukkuvaista.

Päästyään kotiinsa asettui Sami muutaman kirjan ääreen muutettuaan
ensin kuivia päälleen. Siinä hänen akkunapielessä istuessaan ajoi
hevonen kartanoon. Siitä laskeutuivat alas konsulinna ja Svea väljissä,
ulkomaisissa sadetakeissa ja levitetyissä sateenvarjostimissa. He
tulivat kesämajaltaan käymään kaupunkiin. Svean näkeminen nyt ikäänkuin
löi viimeisen iskun siihen naulaan, minkä kärjen tämä päivä oli
suunnittanut hänen sydämmeensä. Nyt se oli kokonaan sinne työnnetty ja
se karvasteli kuin lääkärin veitsi.

Ajattelemastakin Sveaa oli hänen jo täytynyt luopua. Svea oli hänelle
kylmä ja hänenkin rakkautensa Sveaan oli jo alkanut jähtyä, kun se
esine, johon hänen ensi lempensä säteet olivat keskittyneet koko nuoren
voimansa lämmöllä, oli rautaa, jota lietsomaan tarvittiin toista tulta
kuin hänen lempensä tuli. Mutta aina joskus, varsinkin alakuloisina
hetkinä, leimahti tuo lemmen kipinä tuhastaan hänen Sveaa nähdessään
ikäänkuin lisäpainona jo olevaan taakkaan. Ei se silloin virvoittanut,
vaan aina lisää lannisti niinkuin elämän riemujen muisto kuolevaa.

Konsulinna ja Svea menivät sisälle. Ja vähitellen alkoi hiiltymään
Samin Svea-muistelut, muistot entisistä lapsuuden riemuista, leikeistä
ja ystävyydestä. Ajatus tungeksimalla tunki takaisin nykyaikaan ja kun
se sinne pääsi, taittui kuin palanut kärsi hänen ensi lempensä omasta
voimattomuudestaan. Mitä hän Sveaa ajattelikaan --? Kaikkihan oli
turhaa hourailua, haavetuskaa ja sydämmen kipua...!

Mutta Svean kuva hänen silmissään alkoi muuttumaan toiseen,
yksinkertaisempaan, mutta räivempään ja polttavampaan. Hän uskalsi
jo mietteissään ikäänkuin rohkeammin rakastaa Saanaa kuin Sveaa. Hän
uskalsi miettiä, että kuinka mahtaisi olla hauskaa saada suudella
Saanaa. Mutta sellaista ei hän ollut koskaan rohjennut ajatellakaan
Sveasta. Svea oli aina väikkynyt niin korkealla hänen ajatuksissaan,
ettei hän edes mietteillä ollut rohjennut lähestyä Svean huulia.
Hänen rakkautensa oli ollut Sveaan ikäänkuin veretöntä ja paljasta
haaveilua, mutta ajatellessaan Saanaa tunsi hän hermoissaan liikutusta
ja hänen sydämmensä nuorilla virroilla oli ikäänkuin kiivaampi kulku,
kun Saana tuli mieleen. Mutta tuossa jo itse Saanassa oli sellaista,
mikä pani hänet rohkeammaksi ja rajummat siivet hänen nuorelle
mielikuvitukselleen. Se tyttö oli koko virma ja raju ja sitte --
työmiehen tyttö.

Mutta se, että Saana joi olutta, tympäsi Samia. Vaan eihän se ehkä sitä
ymmärtänyt, kun muutkin joivat. Ja Sami antoi sen mielessään hänelle
anteeksi, sillä hänen suloisilla silmillään oli muistossakin niin
sovittava voima.

Hän oli Saanaan mieltynyt, siitä hän ei mihinkään päässyt. Ja että
Saana piti hänestä -- no se nyt oli ihan varma! Miksi se muuten hänen
katsoessaan häntä kokisi olla niin keikaileva, niin lystikäs, niin
miellyttävä?

Illalla piti lähteä palkoilleen. Aina lauantai-iltana se suoritettiin
kaupungissa liikkeen konttorista. Ja siellä aikoi Sami, jos sattuisi
sopiva tilaisuus, puhutella Saanaa, sillä hän jo mielessään kaipasi
häntä.

Ja sattuikin niin, että he saivat melkein jäljekkäin palkkansa. Saana,
joka nyt oli puettu siistimpään pukuun, lähti menemään kotiinsa ja Sami
hotalsi perään hiukan arkana ja sydän tiheämmin lyöden. Jo pääsi hän
Saanan kohdalle ja Saana loi häneen hyväksyvän silmäyksen. Ujosti vähän
ensin Samia kävellä selvällä päivällä Saanan kanssa kadulla. Mutta
minkä sille rakkaudelleen teki!

Ja he alkoivat puhumaan ja juttelemaan ja heidän ajatuksensa sulivat
niin kummasti yhteen. Kun Sami jo lopussa rohkasi muistuttaa Saanaa
oluen juonnista siellä Salmessa, naurahti Saana vain ja arveli, että
mitä se sitte teki -- pari kahvikupillista vain!

       *       *       *       *       *

Useina iltoina tämän jälkeen oli Sami yksissä Saanan kanssa. Samista
oli niin helppoa ja kevyttä olla Saanan parissa ja aika kului kuin
siivillä joko istuessa puistossa kosken partaalla valoisana kesäyönä
tai kulkiessa iltasin kaduilla. Ja kun oli kansanjuhlia ja muita
huveja, tanssivat he yhdessä piiritanssia melkein yhtenään.

Anna kuultuaan Samin olevan Saanan kanssa ei yhtään siitä pitänyt.
Mutta Sami oli varma rakkaudessaan ja löydettyään vastarakkauden
antautui hän siihen koko sydämmellään. Anna mutisi, että Samin
pitäisi olla parempien kanssa, mutta Sami vastasi vain siihen, että
kunniallinen tyttöhän se Saana on.

Syysiltoina, kun jo "iso koulu" alkoi vaikutuksensa, kuljeskeli vielä
Sami Saanan kanssa. Mutta sen saivat pian hänen luokkatoverinsa ja
muut kimnasistit tietää, ja silloin annettiin Samille yhteisesti
toveriyhdistyksessä varoittava nuhde, että hän häpäisee koko koulun
maineen kaikellaisten tyttöjen kanssa kävelemällä. Ja selvällä
päivälläkin rohkenee vielä kaiken herrasväen nähden pitää sellaista
kurttiisia! Uhattiin ilmoittaa rehtorille, ell'ei Sami heti
lakkaisi seurustelemasta Saanan kanssa. Mikäs auttoi Samille: hänen
täytyi luopua Saanan seurasta, kun häntä siitä koko koulun kunnian
loukkaamisella varoitettiin. Naurahti Sami ivaten tuohon varoitukseen.
Hän oli nähnyt usean isonkoululaisen kuljeskelevan monenkin
ompelijattaren ja sen semmoisen kanssa, mutta he olivat silloin aina
pysyneet syrjäkaduilla. Ei hänellä ollut oikeutta rakastaa, ketä hän
tahtoi. Ja ne, joita toverien silmissä hän olisi saanut rakastaa, eivät
katsoneet hänen päälleen ei silmällä eikä helmellä. Tuo Saanan kanssa
olo kaikissa julkisissa pakoissa vei muuten osan hänen ennestäänkin
vähästä arvostaan koulussa ja luokalla.




XVII.


Ristiä sanoi kissa, kun jäälle kuoli!

-- Pata putosi, mutta ei särkynyt!

-- Pane päälle valttia, mitäs tiilestäsi säästät!

-- Enkä pane, kun on patarouvakin!

-- No pistä se, niin minä kaadan! Kas se on kumossa! Tuossa on herttaa!
Mitt hjärta har råkat i klämman... vihelteli Jori toimessaan, kun
sai kaateen tehdyksi, toinen silmä ummessa imien paperossia ja siitä
löyhyttäen tuuheita savuja.

-- On se Jori säkästynytkin todella!

-- Niin sanovat, ja nähty myös on.

-- On valmis kelle lyyry annetaan, jos saadaan, vakuutti Jori itsekin.

-- Täytyy sanoa, että Jorilla aina onnen rattaat pyörivät.

-- Miks'ei ne pulskalla pojalla pyörisi tyttömaailmassa! Nämä silmät
ja tämä tukka niillä sitä tyttöjen sydämmiä voitetaan, puheli Jori
itsetietoisen ylpeästi ja koetti sivellä hiukan näkyviä viiksenalkujaan.

Samassa oli isäntä, muutaman rikkaan tuomarin poika maalta, kaatanut
punssia juomalasiin.

-- Jorin morsiammen malja! sanoi hän ja ojensi juomalasin, joita oli
ainoastaan yksi, Jorille.

-- Minä juon pikku Sveani maljan. Voi turkanen kuin me viime haaleissa
tanssimme kovasti, niinkuin sinä Alfred näit.

-- No enkös siellä minä ollut?

-- Oliko siellä Akilles?

-- Oli kyllä, ja näki sinun tanssit.

-- No juo sen päälle Ruotsin punssissa! Mutta eikö se täällä huoneessa
ollut Tihinenkin? kysyi Jori sitte olkansa takaa.

Jori aina osotti Samille jonkullaista alamaista huomaavaisuutta, kun
Sami häntä koulussa auttoi. Ja olihan hän luvannut, kun Sami keväällä
Helsinkiin lähtee, hankkia hänelle mustan puvunkin, jos Sami häntä
ylioppilaskirjoituksissa lupaa auttaa ja sitte lupauksensa täyttää. Ja
Sami olikin luvannut.

-- Onko täällä Tihistä? kysyi isäntä myötä olkansa takaa, ja toiset
alkoivat nauramaan.

-- On kyllä, koetti Samikin vastata jonkullaisella leikillisellä
äänellä perempää huonetta sohvalta, missä hän oli istunut ja katsellut
noiden toisten kortinlyöntiä tuossa pöydällä lampun ääressä. Hän haki
aina määrätystä maksusta latinan sanat ylös isännälle ja oli nytkin
tullut niitä tuomaan, kun sattui tähän kalaasiin.

-- Juopiko Tihinen punssia? kysyi vielä isäntä olkansa takaa.

Mutta Jori keskeytti tämän pilkan. Hän pani korttinsa nurinpäin
pöydälle ja otti juomalasin. Kaadettuaan lasiin punssia meni Jori Samin
luokse mielevänä ja sanoi:

-- Maista pois punssia! Jos osaat pelata korttia, niin tule seuraan!

-- En minä osaa...

-- Mutta punssia sinä kuitenkin osaat juoda? Se menee näin vain, ja
Jori pani näytteeksi Samille hyvän ryypyn menemään toisten nauraessa.

Olihan Sami joskus maistanut punssia. Ja hän ymmärsi, että jos hän
vähänkin tahtoi lopettaa tätä pilkkaa, täytyi hänen maistaa. Jori
kehotti ottamaan lisää. Ja kun Jori kehotti, niin totteli Sami.

Sitte alettiin taas lyömään korttia. Jori rupesi kehumaan
tanssitaitoaan ja muut myönsivät, että hän oli koulun paras tanssuri.
Ja nyt oli hän Svean, josta pojat aina luokalla puhuivat, kehuivat sen
kauneutta, sen suloutta ja miellyttävää käytöstä, kanssa tunnetusti
niin tuttava, että muut olivat jääneet kokonaan syrjään. Olihan siinä
sellaista mielevää tuon Jorin koko olemuksessa ja nytkin se niin
rohkeasti olan takaa heitti korttinsa pöytään.

Ja nyt ensi kevännä pääsisi hän kuin Samikin ylioppilaaksi. Viime
luokalla he nyt olivat, ja jos hyvin onnisti, niin viime vuosi se tämä
heillä oli koulussa.

Huone alkoi täyttyä tupakan savusta, posket pelaajilla olivat kuumat
ja heidän ääneensä lisäsi käheyttä aina väliin maistettu punssi. Jorin
käsi pelatessa putosi aina raskaammin alas ja kohta alettiin inttää
pelissä. Se väittely tuli niin kiivaaksi, että Jori nakkasi korttinsa
pöytään, jotta ne lensivät hujan hajan ja osa niistä tipahti lattialle.
Muut heittivät myös korttinsa ja niin loppui peli. Vielä sittekin
intettiin, kun peli oli jo lopetettu. Mutta kun isäntä kaatoi viimeisen
punssin lasiin ja tarjosi sitä, niin loppui kina.

-- Pojat! Nyt lähdetään Ilolaan! kehotti Jori.

-- Mutta tsjeneskaa? Onko sitä?

Jori haparoi housuntaskujaan ja sai esiin hopea- ja kuparirahaa muutaman
markan. Ja isäntä vakuutti, että kyllä hänelläkin on. Niin sitä
lähdettiin.

Ulkona leuhahti vastaan leppoisena syyskuun ilta heleässä kuutamossa.
Kun tuo joukko sinne ulos painui, syöksähti semmoinen paksu kerros
savua ja raskasta ilmaa ulos ovesta, kun se avattiin. Sami, joka
hiljaan muiden joukossa oli lähtenyt ulos huoneesta, kääntyi portilla
mennäkseen kotipirttiinsä. Enempää punssia ei hänelle oltu tarjottukaan
kuin mitä Jori tarjosi. Ja Sami oli siitä hyvillään.

-- Minne se Tihinen menee? kysyi yksi heistä.

Jori meni ja tarttui Samia kiinni.

-- Tihinen! Tule mukaan!

Sami ei kehdannut reutoa vastaan, kun Jori häntä vei käsipuolesta
vastaiseen suuntaan. Ja luokan mahtavimmat miehet halusivat häntä nyt
mukaansa. Vastustaa hän ei uskaltanut.

Vaitelijaana kulki Sami muiden perässä ja kuunteli heidän jokseenkin
korkeaäänistä keskusteluaan. Kun päästiin kaupungin ulkopuistoon, niin
kiilui siellä puiden lomasta tuli kosken rannalla olevasta puisesta
majasta, mikä oli laudoista pyöreäksi kioskin malliin rakennettu.
Siinä myötiin olutta ja varsinkin koululaiset, siellä pimeinä
syysiltoina alottelivat juomistaan. Siellä tuntui heistä olo paljon
turvallisemmalta kuin kaupungissa näissä hommissa. Pieniä siltoja kulki
puistoa leikkaavien purojen poikki ja ne niin äänekkäästi tömisivät,
kun pojat nyt niillä järjestyksessä laulaen astuivat. Sitte tuli taas
hiekkakäytävä ja taas silta. Tuommoista tietä vuorottain ennenkuin
perille päästiin.

Kuutamo oli heleä ja kuvaava kuin mieto sähkövalo näyttämöllä. Puut
siinä ryhmittyivät niin ihmeen somasti varjoissaan ja se hopeoitsi
pienissä pyörteissä puroissa hyppivän laineen. Ilma oli tyyntä kuin
maito ja sen väritys haaveellinen.

Ravintolassa, jossa oli ainoastaan yksi suuri pyöreä huone, ei ollut
muita juojia kuin eräs ylioppilas. Karmini oli lämmennyt ja huokui
vienoa lämpöä huoneen ilmaan, mikä hajahti väkevälle tupakille ja
oluelle. Vieressä hyökyjään vyöryttelevän suuren kosken ääni tunkeutui
selvänä seinälautojen lävitse ja muodosti musiikin, mikä ikäänkuin
kiihoittavana vaikutti täällä käyviin vieraisiin, varsinkin näin
syksyisenä kuutamoiltana. Oluella ja sillä oli mahtava yhteisvaikutus
nuoren ihmisen kiihottuneeseen hermostoon.

Tuo ylioppilas oli vasta viime kevännä päässyt "isosta koulusta" ja
oli varsin hyvä veikko Jorin kanssa. Heti Jori toimitti itsensä ja
kumppalinsa samaan pöytään kuin minkä ääressä ylioppilaskin istui.
Ylioppilas kätteli kaikkia muita paitsi Samia, jolle hän vain vähän
päätään nyökäytti.

Siinä sitte istuttiin oluen ääressä ja jututtiin. Samia asemansa
vaivasi, sillä kukaan ei hänestä muuta välittänyt kuin että aina olutta
kaadettiin hänenkin lasiinsa. Hän olisi ensi alussa mielellään lähtenyt
pois, mutta ei rohjennut, kun toiset olivat hänet tänne tuoneet. Eikä
yhtään tarvinnut peljätä, että täällä olo tulisi koulussa tietoon,
jotta siitä rangaistusta saataisiin. Tämä oli rauhoitettu ala ja pian
sulki myyjäneiti akkunat lautaisilla luukuilla, niin ettei niistäkään
mitään näkynyt ulos.

Otettiin lisää olutta ja laulettiin. Ylioppilas ja Jori osasivat paljon
"gluntteja" ja niitä sitä laulettiin. Toiset koettivat mukaan säestää.
Ainoastaan Sami oli vaiti. Samilla alkoi päässä olut kihoilemaan,
kiertelemään siellä ja nykkimään silmäkulmia. Tuli kuin ohut verho,
hienon, hieno, silmien eteen ja veret liikkuivat ruumiissa kiivaasti.

Jo kohousi ylös ylioppilas, painoi keppinsä vaakasuoraan toisten pään
tasalle ja oli sillä antavinaan tahtia. Laulu luisti ja ilo yltyi.
Samikin tarttui rohkeammasti lasiinsa ja hän nauroi tovin aikaa,
niinkuin näytti, tyhjälle. Ylioppilaalla oli takki ja liivi hyvän
matkaa auki, jotta kiillotettu paidanetu kirkkaana paistoi. Valkoinen
lakki hänellä oli takaraivolla. Jori otti sen, pani päähänsä ja pisti
oman hattunsa ylioppilaan päähän. Samia tuokin nauratti. Ja hän nauroi
yhtenään.

-- Pitää sulkea ovet. Herrat ovat hyvät ja tyhjentävät lasinsa, kehotti
myyjäneiti.

Pyydettiin saada vielä olla, mutta neiti oli taipumaton, sillä kello
yhdeksän oli määränä sulkea ovet. He nousivat ylös. Sami hoiperteli.

Tultuaan puistoon näkivät he pari tyttöä siellä kävelevän. Ainahan
niitä tapasi siellä joku olla. Pojat menivät rohkeasti heitä kohti ja
Jori vihelteli mennessään. Kun tultiin likemmäksi tyttöjä, lähti Sami
yht'äkkiä hoiperrellen suoraan niihin päin huudahtaen:

-- Saana!

Hän yritti tarttumaan Saanaa, sillä se se toinen tytöistä oli, kädestä,
mutta samassa tuli siihen Jori ja tyrkkäsi Samin kumoon. Otti sitte
Saanaa kädestä ja he lähtivät menemään vastaiseen suuntaan. Ylioppilas
kääntyi samaan matkaan toisen tytön kanssa.

Sami koetti kontturoida ylös hiekkakäytävältä. Ja pääsikin. Mutta
pää oli raskas, ruumis painoi liian paljon ja hän istahti muutamalle
penkille.

Sami alkoi penkillä kuorsaamaan ja nukahti siihen. Kuun valossa näytti
hänen kasvonsa aivan elottomilta ja pää retkahti perkin selkää vasten.

-- Mutta jopa tuo Tihinen on päissään! Kai se on ensi kertaa viftillä,
kun sille noin meni päähän, puhui eräs Samin kumppaleista.

-- Liekö tuo tänä päivänä syönytkään, kun sille noin meni päähän.

-- Ehkä on syönyt, mutta perunankuoria, ilvehti humalassaan isäntä.

-- Mutta lähdemmekö me sitä tuosta taljaamaan pois?

-- Tietysti, vastasi yksi ja alkoi tarttumaan Samiin.

-- Mutta missä saunassa se asuu? ivaili vielä isäntä.

-- Bergin kartanopirtissä se asuu, vastasi se, joka oli tarttunut
Samiin.

Hän oli saanut Samin, joka sopersi vain sekavia sanoja, pystöön ja
kuljetti häntä jonkun matkaa. Mutta erin varmat eivät hänen omatkaan
askeleensa olleet, ja Sami painoi niin paljon. Hän hoipertui Samin
muassa muutamalle toiselle penkille ja siihen jäi Sami.

-- Kyllä se tuossa selviää, kun nukkuu, puhui isäntä.

Samassa tarttui hän molempia tovereitaan kainalosta ja niin lähtivät
he kävelemään. Jonkun matkan päässä alkoivat he laulamaan astuessaan
kaupunkiin.

Siihen penkille jäi Sami nukkumaan. Ilma muuttui yön tullen kolakaksi
ja alkoi puhaltamaan pohjoinen tuuli. Taivas kävi tähtiin ja kuun valo
kalpeni.

Kauvan nukkui Sami. Montako tuntia liekään nukkunut? Kun hän heräsi,
värisi hänen ruumiinsa kuin haavan lehti ja hampaat alkoivat
lokattamaan. Jäsenet olivat kontetuksissa ja huulet kylmät kuin
kuolleella.

Hän nousi ylös. Ensi alussa ei hän ollut tajussaan, missä hän oli.
Muisti sitte ja sydäntä vihlasi. Hän kulki väristen katua kotiinsa,
missä Anna odotti miedon lampun valon ääressä. Ihmeissään tutkaili
Anna, missä Sami on ollut, mutta vastausta ei hän saanut.

Sami riisuitui ja pani vuoteelle maata. Hän nukkui melkein aamuun,
kunnes heräsi raskaaseen päänkipuun. Ja häntä vilusti niin
armottomasti, jotta vuoteessakin tahtoi väristä. Kyyneleet silmiin
tirisivät, sydäntä pakotti, mutta kovasti oli vilu.

Kouluun ei Sami saattanut mennä. Anna itki ja koetti kysyä,
missä Sami on viime yötä ollut. Mutta vastausta ei tullut Samin
kokoonpuristuneilta huulilta, sillä kipu oli kova rinnassa ja kaulassa
ja ruumis kuumeni kuin olisi ollut ahjos alla. Kuumuus leveni jo yli
koko ruumiin ja toisessa keuhkossa alkoi tuntumaan paikallinen kipu.
Mutta Sami ei valittanut. Kun Anna aikoi mennä hakemaan lääkäriä,
kielsi Sami. Hän kovasti pelkäsi, että salaisuus tulisi julki ja
luokkatoveritkin joutuisivat hänen tähtensä kärsimään. Seuraavana yönä
Sami jo hourasi. Mutta kun hän siitä houreestaan selvisi, niin ei hän
valittanut. Anna nouti kuitenkin lääkärin ja se sanoi Samissa olevan
kovan keuhkopoltteen. Anna säikähti, hankki rohtoja ja koetti parhaansa
mukaan Samia vaalia.

Opettajat koulussa kielsivät toisia oppilaita tarttumisen takia
käymästä katsomassa Samia, heitä, jotka siellä vielä eivät olleet
koskaan käyneet.

Kuukauden päivät sairasti Sami ensi humalansa seurauksia. Parannuttuaan
oli hän vielä alakuloisempi entistään.




XVIII.


Oli huuruinen maaliskuun päivä, ja nyt oli ylioppilaskirjoitusten
määrä alkaa. Ilmassa oli vielä kuivaa pakkasta, vaikka aurinko jo oli
saanut säteihinsä täyden heleyden. Talvipakkasessa odotettiin opettajia
tuleviksi. Nyt ei edes päässyt sisälle lämpöisiin luokkahuoneisiin,
sillä ne olivat lukossa. Ja näki miesten päältä, että tänä päivänä
tapahtuisi jotain erinomaista. Sukkeluudet eivät luistaneet, vaan
olivat nuorukaiset hajamielisiä ja ajatuksissaan. Levottomuuden piirre
oli useimpien kasvoissa ja lausuttiin jos jonkinlaisia arveluita.

Edellisenä iltana oli pidetty yhteinen kokous, jossa oli sidoututtu
auttamaan toisiaan niin paljon kuin mahdollista. Punssia oli vielä
vakuudeksi maistettu. Oli ollut kokouksessa Samikin, sillä Sami oli
luokan melkein paras matemaatikus; ja häneltä täytyi saada vakuutus
avustuksestaan. Erityisellä huolella ja huomiolla olikin siellä
käännytty Samin puoleen. Ja Samin rinnassa silloin vielä kerran välähti
tuo jo aikoja sitte kadonnut oman arvon tunne, vieläpä siihen määrään,
että kun Jori erittäin ystävällisenä lähestyi Samia täysinäinen
punssilasi kädessä tarjotaksensa sitä Samille, rohkeni Sami kieltäytyä
sitä juomasta.

Vielä nyt tässä koulun kartanolla koetti Jori kaikessa hiljaisuudessa
todistaa, että tässä tilaisuudessa voi lähimmäisen rakkaus näyttää
kauneimman puolensa. Ja sitte korvaan sipisemällä muistutti Jori
Samille niistä mustista vaatteista.

Samassa tuli pari opettajaa ja joukko pääsi huoneisiin. Tuossakin
päällysvaatteita riisuttaessa lähetti Jori Samiin silmäyksen, missä oli
paljon sisällystä. Samia mieli jo hänen hätäileväisyytensä naurattaa,
mutta silloin katsoi Jori häneen niin halveksivasti ja harmillisesti
kuin olisi tahtonut sanoa: kyllä vielä muistat, jos nyt et auta.
Nyt kerrankin oli Sami herra ja Jori orja, ja sekin se tahtoi Samia
huvittaa.

Kun heidät asetettiin eri pulpetteihin, mies kuhunkin, koetti Jori
päästä Samia niin likelle kuin suinkin. Mutta toinen opettajistapa vei
hänet aivan toiseen päähän huonetta, ja se oli syntinen se silmäys,
minkä hän silloin loi opettajaansa. Sami kyyräytyi pulpettiinsa ja
odotti, mitä piti tulemaan. Jori iski silmää, kun opettajat eivät
huomanneet, pulpetistaan Samille vielä sillä varmistaakseen, että häntä
Samin pitäisi auttaa. Jorilta ei tavallisesti luistanut matematiikka
eikä latina, ja tuskin hän osasi virheettömästi kirjoittaa suomeakaan.
Ei kumma, että mies hätäili!

Niin hiljaista oli huoneessa, että kuului kellon äänekäs naputus.
Juhlallisina olivat opettajat, aivan juhlallisina. Eipä heidän
juhlallisesta muodostaan puuttunut muuta kuin musta puku ja valkoinen
huivi. Nuo suuret sinetit kirjeiden päällä, jotka kaikkein nähden
aukaistiin, nuo erityisellä käsipainolla painetut paperit ja koko tuo
homma hajahti niin juhlalliselta, mikä sai alkunsa jostain yläilmoista.

Latina se nyt oli kirjoitettava. Pidettiin pöytäkirjaa, milloin
kirjoitus annettiin, minuutin päälle, ja muutkin vähimmätkin tapaukset
siihen merkittiin. Joku kirjoitteli välinpitämätönnä, joku levottomana
pulpetissaan pyöri posket kuumina, joku toljotti ajattelevaisena
eteensä. Jorilla melkein hiki otsalle kohousi ja tuon tuostakin heitti
hän hätäisen silmäyksen Samiin. Mutta Sami vain kirjoitteli omissa
ajatuksissaan ja se pani Jorin myrkkyjä mielessään hautomaan, että
kun hänestä ei huolinut yhtään. Jori penkoi suuttuneena sanakirjoja,
joita hänellä oli kokonainen kasa, ja aina uusia lainaili hän opettajan
välityksellä kumppaleiltaan. Hänellä näytti nyt tällä hetkellä olevan
halu päästä ylioppilaaksi, nyt jos koskaan. Mutta sanoja ei häneltä
tiheään paperille putoillut.

Sami nousi ylös ja meni juomaan virkistyksekseen muutamalla pöydällä
olevaa vettä. Jori työntyi perään ja alkoi sipisemään Samille. Hänen
sipinänsä oli kuumaa ja hätäistä, jolla hän koetti yhdellä suun
purkauksella hankkia kaikki tiedot tuossa muka vettä lasiin kaataessaan.

-- Tahtooko Fellman, että minä merkitsen hänet pöytäkirjaan tai ajan
suorastaan ulos! kuului samalla toisen opettajan kova huudahdus.

Jori vavahti säikähtyneenä tuosta seljän takaa kuuluvasta äänestä ja
punerva hehku purppuroi hänen kasvoillaan, mutta apua ei hän kerjennyt
Samilta saada.

Oltiin taas hetki. Vitkaan siirtyivät viisarit kellon taululla.
Pölyhiukkaset alkoivat elämään heleässä maaliskuun auringon säteessä.
Jori istui nyt hetken paikallaan kuin jäätyneenä asemassaan,
istui ja mietti. Mutta mitä? Sitä, että hän on tuomittu tässä
pelissä; ei tarvitse enää koettaakaan, sillä ei siitä mitään näy
tulevan. Opettaja oli kovasti puistanut päätään silmätessään hänen
latinankirjoitukseensa, mitä vasta oli kaksi ja puoli lausetta.

Sami katsoi ylös ja kohtasi samalla Jorin katseen, missä oli jo
nöyrää rukousta. Se häntä säälitti. Hän alkoi kirjoittamaan toista
konseptia ja aikoi uhalla millä tahansa saada se Jorille. Mutta miten
saada se? Opettajien silmät olivat tänään paljon valppaammat kuin
ennen ja sukkelaan käänteleivät he ympäri. Ja jos joutuisi kiini, se
olisi kauheaa! Omasta puolestaan oli Sami jo aivan huoleton. Hän oli
kirjoittanut kirjoituksen ja toinen opettajista oli sen luettuaan
nyökännyt päätään ikäänkuin huomaamattaan. Hänellä oli hyvää ja
joutilasta aikaa ja sentähden ryhtyi hän pitkällisiin puuhiin kaikessa
salaisuudessa Jorin auttamiseksi. Hän oli ottanut mukaansa venäläisiä,
paperipäällisiä makeisia. Muutamasta sellaisesta riisui hän paperin,
laittoi latinankonseptin sellaiseen pieneen sykkyrään kuin itse
makeinen oli muodoltaan ja pani sen sitte huolekkaasti paperin sisään.
Kummatkin opettajat puhelivat selin häneen ja hän ensin mietti viskata
tuon mukavan makeisen Jorille. Mutta kun hän tarkemmin aprikoi, niin ei
hän uskaltanutkaan. Se olisi liian uhkarohkea koe ja voisi mennä aivan
turhaan ja turmioon.

Nyt katsahti Jori häneen ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Ja
opettajat olivat selin häneen. Sami tunsi hetkistä halua heittää
sykkyrä Jorille ja Jori jo kerkesi lukea Samin silmistä, että
jotakin oli Samilla tekeillä hänen auttamisekseen. Sami oli kovasti
jännityksessä ja hän osoitti Jorille makeista. Jori ymmärsi, iski
kuumeentapaisesti ja houkuttelevasti silmää Samille. Ja Sami heitti
kuin heittikin kumartuen pulpetin alitse Jorille sykkyrän. Mutta
sykkyrä oli kevyt, se jäi välille. Jorin silmissä oli sellainen syvä
harmi, kun hän katsahti Samiin. Mutta Sami tuossa paikassa katosi
pulpettinsa alle. Hänellä sydän takoi ja veri kuumana ruumiin pinnalle
virtasi, kun hän konttasi pulpettien alitse, otti sykkyränsä, sillä muut
oppilaat eivät olleet heidän vehkeitään huomanneet, ja heitti nyt sen
sieltä alta Jorin pulpettiin päin. Se meni määräpaikalleen, pysähtyi
kauniisti Jorin pulpetin alle ja Sami huomasi huonosta asemastaan,
että Jorin mansettikäsi pistäytyi sitä ottamaan. Heti palasi hän
kontaten ja hätääntyneenä takaisin ja omaan pulpettiinsa kohotessaan
oli hän niistävinään nenäänsä ja muka sitä varten oli alas kumartunut.
Mutta opettajat puhelivat vielä selin häneen, näytti kuin he jo
koulupäivän lopussa olisivat väsyneet noihin sukkeloihin käänteisiinsä,
joilla ei mitään saavutettu, ja Sami istui taas entisessä asemassaan
pulpetissaan. Mutta Jori oli pelastettu ja Sami tyytyväisenä näki
paikaltaan, miten intohimoisesti Jori ryhtyi kirjoittamaan latinaansa.

Toisina kirjoituspäivinä sai Sami vielä autetuksi Joria ja melkein
samallaisilla keinoilla. Mutta säkkyröihin pani hän silloin mukaan
hienon lyijypalasen, jotta ne paremmin lensivät. Jorilla ei ollut muuta
vaivaa kuin koettaa tiheään ähöstetyistä paperilapuista saada selvää
kun alkoi niistä omiin papereihinsa kirjoittaa.

Kirjoitukset päättyivät siten, että kaikki muut pääsivät, paitsi pari
pyrkijää. Jori ja Sami olivat niiden joukossa, joille akateeminen
portti oli jo ravollaan.

Ja sitte seuraava kevät se oli hauskaa, vaikka työtä olikin paljon.
He ylioppilaskokelaat olivat päivän sankareita ja kaikkein yhteinen
huomio oli kääntynyt heihin. Saminkin sieluun ajautui keveyttä ja
hän todella nautti nyt elämästä, sillä hauskalta se tuntui olla
ylioppilaskokelaana, kun toveruuden henkikin nyt lämmittävämpänä
kasteena laskeutui hänenkin päällensä.

Mustat vaatteet yliopistomatkaa varten laittoi hänelle Jori siten, että
raatimies Fellmanin vanhasta mustasta puvusta muodostettiin hänelle
puku; mutta Jori sen vanhempainsa silmissä antoi Samille lahjana,
tuota köyhää ylioppilaskokelasta auttavana almuna, sillä ei heidän
välipuheestaan ollut tiennyt kukaan muu kuolevainen eikä Jori sellaista
olisi vanhemmilleen tahtonut sanoakaan. Ja kun lähtöpäivä tuli, niin
toi Bergin piika sinne pirttiin Samille kukkakimpun -- Svealta. Se oli
anti, jonka arvon Sami kyllä käsitti. Ei hänen tarvinnut ruveta mitään
hourailemaan sen perustuksella, sillä Svea oli nyt niin varmasti Jorin
kahleissa kuin magneetti on raudan. Ensin Sami mietti, että olihan se
silti Svealta kaunis todistus entisestä lapsuuden tuttavuudesta, mutta
kun hän kohta sai kuulla Svean laittaneen sen konsulinnan pyynnöstä,
niin aleni sen arvo Samin silmissä paljon, kovin paljon. Rouvat
nimittäin olivat taas hommassa ja avulijaita Samille, niin nyt kuin
silloinkin, kun Sami ensimmäisenä pääsi ulos tanttein koulusta.




XIX.


Sami oli nyt ylioppilas. Hän itse siitä nautti ja Anna siitä nautti.
Anna arvotti nyt Samia niin kovasti, että hän aina kahvia juotaessa
asetti lusikan Samin kupille, mutta itselleen ei koskaan. Sami oli
päättänyt lukea tuomariksi ja lainopilliseen tiedekuntaan hän oli
kirjoittautunut. Häntä oli nyt viime aikoina niin kovasti miellyttänyt
tuo ajatus, että hän olisi kerran tuomari, mikä ratkaiseisi elämän ja
kuoleman asioita. Ja kun hän sitä ajatteli loikoen tuoreella nurmikolla
kaupungin ulkopuolella valkoinen lakki silmillä, jottei se ryvettyisi,
tai onkiretkillä katsellen veden kirkkaaseen kuvastimeen, miltä lyyry
siinä näytti, tuntui hänen olonsa aivan hurmaavalta. Ja onkin sillä
tuolla valkoisella ylioppilaslakilla hurmaava voima ensi kesänä,
vaikka sen omistaja asuisi maalaissaunassa, missä jokainen liike uhkaa
hävittää hienon ja puhtaan lakin. Tuohon lakkiin on kätkettynä niin
paljon entisiä pyrinnöltä, monien vuosien vaivaloista työtä ja uusien
toiveiden heilimöivä sato, jotta sen täytyy omistajaansa vaikuttaa,
samalla kun sen alla ikäänkuin väljemmin hengittää, hengittää
koulupakosta vapaata ilmaa, mihin seottuu nuoruuden kevään ensimmäinen
tuore tuoksu.

Mutta kun alkoi syksy lähestyä, tulivat Samille toiset huolet: saada
rahoja yliopistossa oleskelua varten. Hän mietti ja punnitsi, punnitsi
ja mietti, teki suunnitelmia, mutta hylkäsi ne, teki velkakirjoja,
mutta ei mennyt niillä lainoja hakemaan. Hän pelkäsi mennä pyytämään
velkoja. Ja millä perustuksella hän niitä olisi anonut, mitä
vakuutta antanut, jotta rahain omistajat olisivat häneen luottaneet!
Tulevaisuutensa -- mutta sehän voi olla jo huomisen päivän katkaisema.
Niin mietti Sami ja hänestä tuntui kovin vastenmieliseltä lähteä
velkakirja kourassa hakemaan armelijaitten ihmisten sääliä.

Mutta taaskin tuli apu kuin taivaasta. Ainoastaan Samin ujoin ajatus
oli siihen joskus voinut ankkuroida, mutta pian senkin heittänyt
epäilevänä paikan luotettavaisuudesta, koska siinäkin olivat laineet
väliin paiskelehtaneet liian ristipäisinä, liian jyrkkinä hänen
laudoiltaan vuotavalle alukselle. Mutta silti sieltä nyt itsestään
tyventä aukesi. Konsulinna muutamana päivänä elokuussa kutsutti Samin
luokseen, kysyi, onko Samilla rahoja tiedossa helsinginmatkaa varten
ja sai luonnollisesti kieltävän vastauksen. Ja hän lupasi kolme sataa
markkaa ensi lukukaudeksi, ja jos Sami ei sillä tulisi toimeen, niin
saisi hän hankkia muilta lisää. Hän ei vaatisi korkoja eikä takuita,
ei muuta kuin pelkän velkakirjan, jotta se pesässä näkyisi, jos hän
sattuisi kuolemaan ja Samissa tulevaisuudessa olisi miestä maksamaan.
Tuon kuulemisessa oli Samista jotain kevään kiurun ensi lurahduksista,
jotain toukokuun päivän sähköisestä sävelvirrasta. Niin riemastuttavaa,
keventävää ja sielua siivoavaa tummista tunteista! Hän kiitteli,
kosteli konsulinnaa ja riensi pirttiinsä nauttimaan onnestaan. Siellä
Anna, kuultuaan asian, vielä kerran viritti vanhan, jo aikoja sitte
rapistuneen konsulinnan kiitoskanteleensa ja lauloi päivän ylistystä
sydämmensä pohjasta.

Elokuun ilta oli niin väkevä ja tumma, mutta silti valon värähdyksistä
rikas ja voimakas kuin se tavallisesti on. Sen henki oli lämpöistä ja
hyväilevää, mutta vapaa paahtavan kesäpäivän hikevästä ja raskaasta
kuumuudesta, mikä rampasee suurimmankin onnen nauttimisen. Niin
erinomaisen kevyesti ja ikäänkuin näkymättömän käden äänettömästi
pyyhkiminä kapenivat ilta-auringon valoläikät muuttuen viime lopussa
pitkäksi keilaksi, minkä kärki oli suunnattuna yhteen pirtin loukkoon
ja asema akkunaruudussa. Sami makasi sohvalla kädet ristissä päänsä
alla miettien onnensa suuruutta kuin menestyksestään riemastunut
kosija, ja silmät siirottivat eteen. Hän näki edessään tulevaisuuden
täynnä mielikuvituksen loistavia näkyjä, joille tämän illan omituinen
kuvaamavoima antoi selvät piirteet. Hän näki istuvansa tuomarina
jakamassa lakia ja sen muassa oikeutta, hän, joka itse oli niin
paljon kärsinyt jo kehityskautenaan kuin aholle kasvamaan viskattu
vesiperäisen kukan taimi, mikä parhaiten puhkaisisi ulos terää jonkun
mättään kupeen varjossa.

Syyskuun alkupuolella laittautui Sami Helsinkiin. Merimatkaa
höyrylaivalla hän sinne kulki muiden mukana, ja niiden joukossa
oli Jorikin. Svea ja paljon toisia tyttöjä oli Joria saattamassa
höyrylaivalle, sillä Jori oli tätä nykyä koko kaupungin pulskin
ylioppilas. Svea oli koko kesän ollut Samillekin ystävällinen,
nyökäyttänyt kohtelijaasti päätään Samin tervehdyksiin ja kun
konsulinna väliin kesällä oli kutsunut Samia huvilaansa, oli
Sami saanut pelata krokettia Svean kanssa. Mutta Sami oli ollut
siksi järkevä, ettei hän ruvennut turhia hourailemaan tämän Svean
ystävällisemmän suuntaisen käytöksen pohjalle. Hän kyllä käsitti sen,
mistä se oli alkunsa saanut. Se oli tammikuun paahtamaton auringon
säde, mikä voisi yht'äkkiä loppua kuin oli alkanutkin eikä se talven
omaisella voimattomuudellaan suinkaan jaksanut kuolleita herättää,
virkistää hänen ensi lempensä entisiä oraita, mitkä hän jo mädänneinä
oli pois viskannut sielustaan. Ja olihan Svea muuten yhtämittaa
Jorin kanssa. Päivät päästään oli Jori muiden nuorten kanssa Bergin
huvilassa, sillä hänen isänsä huvila oli aivan sitä lähellä. Ja siellä
he leikkivät, tanssivat ja panivat toimeen pieniä huviretkiä. Mutta
väliin Jori _kahden_ Svean kanssa purjeet tuulta täynnä kiidätti
uudella paatillaan, jonka hän oli ylioppilaaksi pääsemisensä johdosta
saanut lahjaksi isältään, kohti aukeaa ulappaa. Silloin he olivat aivan
häiritsemättä kahden ja taivaan tuuli humullaan loi heihin rohkeutta,
jotta he niillä retkillä uskoivat toisilleen asioita, joita tyvenessä
ja suljetussa huoneessa olisi ollut vaikeampikin ensi kertaa tunnustaa.

       *       *       *       *       *

Silloin kun Sami pääsi ylioppilaaksi, riehui puoluetaistelu
yliopistossa kuumimmillaan. Että ruotsinkielisestä koulusta tulleet
ylioppilaat olisivat olleet ruotsinmielisiäkin, ei aina pitänyt
paikkaansa, vaikka kyllä tavallisesti. Mutta koulusta ulos päästessään
olivat ne melkein yhteen puhkuun ruotsinmielisiä, vaikka heistä sitte
yliopistossa suurten kansallismielisten miesten vaikutuksesta monikin
heitti hyvästit entisille mielipiteilleen ja siirtyi suomenmielisten
nuoreen leiriin.

Se lyseo, joka hautoi Samista ylioppilaan, oli seinäkiviinsä asti
ruotsalainen. Siksipä siellä oppilaiden kesken ei koskaan ollutkaan
mitään puoluetaistelun siementä, sillä sille ei siellä löytynyt
niin turpastakaan, johon tuo nuori kasvi olisi voinut juurillaan
pureutua. Toveriyhdistyksessä, konventissa, oli joskus pilalehdessä
vanhempien ihmisten puheiden mukaan naiivisti ja kömpelösti ivattu
puoluetaistelua. Kun nimittäin kaupunkiin hommattiin perustaa
suomenkielinenkin lyseo, niin sitä varten toimeenpantuihin arpajaisiin
eräs kaupungin värjäri oli voitoksi lähettänyt hiiren syömiä
talikynttilöitä, kirjoittaen niitä ympäröivään paperiin: "valoa
kansalle". Sami oli silloin seitsemännellä luokalla. Mutta tuo
tuollainen oli vain ohimenevää ja satunnaista laatua, mikä ei pannut
liikkeelle niin hiukkastakaan lyseon paksussa ruotsalaisuuden ilmassa.

Mutta kun tultiin yliopistoon, niin siellä olivat asiat toisin.
Sami oli pysynyt kouluaikana untelona kaikelle puolueasialle, sillä
ensinnäkin hän sitä hyvin vähän tunsi, koulupoika ja lapsi kun oli,
ja toiseksi oli hänen jokapäiväinen hengitysilmansa ruotsalaista. Ja
vaikka hän olisikin kuinka ihaillut nuorta fennomaniiaa, niin käsitti
hän kyllä, ettei hänestä ollut sen tienraivaajaksi muiden oppilasten
keskuuteen. Arkana ja ujona hän pysyi ja kiitti kun sai semmoisena
esiintyä, sillä hänen seljässään oli isättömän lapsen lyijypaino.

Mutta nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuin lintu, joka pääsee lentämään
häkistään, missä sitä on piinattu vuosikausia hampunsiemenillä ja
vedellä. Nyt voi hän yhtyä myös mihin seuraan ja puolueeseen tahansa,
sillä hän oli vapaa ylioppilas.

Pian ryhmittyivätkin Samin entiset koulutoverit täällä yliopistossa
uusiin puolueihin, se kun oli melkein välttämätöntä, jos vaati
itselleen miehen nimen tunnustusta. Useimmat niistä vei mukaansa
ruotsalaisuuden virta ja sen laineille kaarnaksi keikkumaan
houkuteltiin Samiakin. Mutta Sami tunsi paremmin lähestyvänsä tuota
toista, kansallisempaa puoluetta ja ikäänkuin entisten pilkkain ja
ivain kostoksi, joita hän oli saanut kärsiä tovereiltaan koulussa,
liittyi hän suomenmieliseen joukkoon. Jori kyllä päästi sen johdosta
Samille suuren naurun, mutta Sami ei välittänyt. Hän tunsi tuon entisen
voimansa ja äkänsä, jonka koulu oli niin moneksi vuodeksi kukistanut
ja haudannut sielun sisimpään, taas heräävän ja synnyttävän hänessä
itsenäisyyttä, Ja Jorin orjuudesta oli hän nyt ikäänkuin taikavoimalla
vapautunut. Hän aikoi luoda itselleen uuden uran täällä, kun hänellä
kerran siihen oli tilaisuutta, sillä hän tapasi täällä pian ystäviä
samanmielisiä kuin hän itsekin ja niiden seuraan hän kohta riemastui.
Ne olivat alemmissa piireissä nuoruutensa viettäneet ja käyneet
suomalaisen koulun. Niiden parissa tunsi Sami itsensä kotiintuneeksi ja
voi aina asettua samalle näkökannalle kuin nekin. Ja yksi tällaisia oli
Samin asuntoveri Taavi Aronen, kotoisin Itä-Suomesta.

Likaisen Vantaa-joen toisella puolella oli Sami hankkinut itselleen
asunnon, sillä siellä ne olivat paljon huokeampia kuin kaupungin
sydämmessä. Täällä asuivat he muutaman ruoka- ja olutkauppaa pitävän
vaimon luona, kivijalkakamarissa, missä vallitsi ikuinen kosteus
ja minne vievä käytävä oli pimeä kuin säkki ja kaikellaisen pienen
kapineen säilytyspaikkana. Huone oli silti jotenkin mukavasti
kalustettu ja siisti, paljon korkeampi kuin Annan pirtti siellä
kotona. Ja se oli aivan heidän hallussaan paitsi yöllä, jolloin siellä
kolmantena nukkui vaimon poika, konepajassa kulkeva nuorukainen, isätön
lapsi.

Taavi oli jonkun maakauppiaan kasvattipoika ja sulavakielinen, kova
laulumies ja suuri suomenmielinen. Fennomaniian oli hän jo koulussa
ollessaan imenyt äidin maitona vereensä, suomalaisen koulun kun oli
käynyt ja kotoisin paikkakunnalta, missä tuskin koskaan oli ruotsia
puhuttu. Ja ympäristöään oli hän mainio muodostelemaan, huokumaan
siihen persoonallisuuttaan ja tekemään siitä samallaista kuin hän
itsekin oli.

Luvuista ei Taavi nyt ensi lukukautena niin välittänyt, mutta kulki
sen sijaan henkensä perästä kaikissa suomenmielisten ylioppilasten
kokouksissa ja tutustui muuten Helsingin elämään. Usein noille
retkilleen sai hän Saminkin mukaan ja vei hänet aina uutena toverina
siihen suomenmieliseen, samoja näkökantoja näkevään parveen, jonka
joukossa etummaisina hän oli lentänyt yliopistoon tuolta pienestä
maaseutukaupungista. Että noissa kokouksissa ja toverikohtauksissa
usein lasi kädessä intoiltiin, oli aivan tavallista ja pian Samikin
käytännössä sen tavan hyväksyi. Se tuo täyteläinen lasi antoi kuumuutta
verelle, rohkeutta mielelle ja hellyyttä sydämmelle. Ylioppilas ja
lasi ne olivat vielä siihen aikaan melkein yksi käsite, tai ainakin
eroamattomasti kuuluivat yhteen.

Samin ohjelma oli nyt niin läpeensä selvä ja kuultava. Karkottaa
ruotsinkieli pois kaikesta muusta Suomesta pieneen ruotsalaiseen
rannikkoasutukseen ja viime lopussa sekin sulattaa muuhun suureen
Suomeen, tehdä suomenkieli maan viralliseksi ja sivistyskieleksi sekä
perustaa suomenkielisiä kouluja joka soppeen maata, jotta niissä
kasvaisi se puhdas falangi täysilukuisena, mikä uskaltaisi teossa
täyttää aatteet. Ja sitte kaikissa muodoissa esiintyä pohjakarvaltaan
kansallisena ja suomalaisena, ei koskaan puhua ruotsinkieltä eikä
tekeytyä oppineeksi rahvaan silmissä, vaan olla sen kanssa yhtä luuta
ja verta ja asettua tavoissaan ja käytöksessään sen kannalle; muuttaa
muukalaiset sukunimet suomalaisiksi ja viettää kansan pakanallisuuden
ajoilta jääneitä merkki viettoja oikeina suuren isänmaallisuuden
jouluina.

Jokaisen ohjelman täyttämisessä ovat omat pienet tilinsä, lukuun
ottamatta suuria perusmenoja. Nuo tuollaiset pienet kulut
ovat yksilöllisiä ja oikean toveruuden hengen ylläpitämiseksi
välttämättömiä. Ja että niitä Samillekin karttui, oli luonnollista. Kun
hänen konsulinnalta saamansa rahat näyttivät loppuvan ennen lukukautta,
teki hän Taavin kehotuksesta kahden sadan markan velkakirjan ja nosti
sillä rahat osakunnan rahastosta, mistä niitä oli tilaisuus semmoisella
tavalla saada. Taavi teki samoin osakuntansa rahastossa, ja nyt oli
heillä taas rahaa ottaa osaa toverien suuriin hengen pyrinnöihin.

Usein olivat he -- Taavi luki maisteriksi -- poissa luennoilta
yliopistosta. Ensi lukukautena ei ole tapana niitä kuunnella, sillä
ensi vuoden ylioppilaan on velvollisuus tutustua ympäristöönsä ja
siihen kaupunkiin, joka on tuleva hänen monivuotiseksi asuinpaikakseen,
niin sanottiin, ja nuori ylioppilas, jos kukaan, on valmis noudattamaan
isiltä saatuja traditsiooneja. Ja tämä tällainen elämä oli Samista
niin viekottelevan hauskaa, verrattuna siihen, jota hän koulussa oli
viettänyt. Nuo uudet nuoret toverit häntä arvottivat samoin kuin
itseään ja kuumissa ylioppilaskokouksissa tuli moni vanhempikin
kilistämään lasia hänen kanssaan ja esitteleimään. Hän tahtoi, kun
hänellä oli siihen tilaisuus, laulaa täydestä sydämmestä muiden
vapaiden lintujen kanssa nuoruuden kevään ylistystä puistossa, jonne
eivät haukat päässeet, nuo haukat, joita hänen oli ennen täytynyt
nimittää tovereiksi.

Sami oli tarttunut ensi ylioppilaslukukauden ilon hurmaavaan lasiin
eikä huomannut, ennenkuin hän oli sen pohjaan juonut. Lukukausi
oli lopussa ja edessä häämötti joulu talvihuurussaan pienessä
maaseutukaupungissa siellä kotona Bergin kartanopirtissä. Hänen
omassatunnossaan viisti nyt tilinteon katkera ajatus eletystä,
ensi lukukaudesta ja mitä siinä oli aikaan saatu. Ei näkyväisesti
mitään opintokirjaan, mutta Sami lohdutti itseään sillä, että hänen
näkökantansa oli laajentunut. Ennen ei hän ollut tiennyt mielestään
niin mitään elämästä.

Hän ryyppäsi vielä lähtijäiset nuorten toveriensa kanssa. He lupasivat
kirjoittaa toisilleen ja sitte taas seuraavalla lukukaudella tavata
toisensa täällä Helsingissä. Sami laittautui matkalle junaan
sinä päivänä, jona hän ei tiennyt yhtään entisistä "ison koulun"
tovereistaan lähtevän. Niiden kanssa ei hän ollut ollut koko
lukukautena missään tekemisessä, sillä hän kuului toiseen parveen kuin
ne -- kansan sortajat.

Mutta kun rautatiematka loppui ja hän oli saanut matkatoverikseen
muutaman kotokaupungistaan kotoisin olevan kauppapalvelijan, mikä
sattumalta oli käymässä pääkaupungissa -- saivat istua monta päivää,
reessä tuntui Samista hiukan ahdistavalta lähestyä kotikaupunkia.
Että hän oli rikkonut jotain, se tunne hänen sisimmässään vähitellen
pullahti esiin ja vaivasi häntä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että
hän olikin koulussa liiaksi kärsinyt. Tämä oli ollut vain hiukan syyn
sovitusta, että hän rennommasti nyt oli elänyt.




XX.


Oli aamupäivä, kun Sami pääsi kotiinsa. Anna tuli hyvilleen, kun
näki poikansa, mutta Samiin kohousi vastenmielinen tunne pirttiin
astuessaan. Miten se sentään oli mitätön ja kelvoton tämä pirtti
ylioppilaan asunnoksi! Sami katsoi inholla mustuneita leipitankoja
katossa ja näki Annan rukin tuossa keskilattialla kojeineen kuin
puhuvimpana todistuksena asunnon, Annan ja -- hänen itsensä
huonoudesta. Samista tuntui kuin pitäisi täällä pirtissä tomua
hengittää kirkkaan ja kuultavan Helsingin ilman sijasta, johon hän jo
niin oli kerennyt perehtyä. Hän oli taas kuin häkkiinsä palautettu
lintu, mikä oli päässyt hiukan lentää pyrähtämään hurmaavassa
kevätilmassa. Ja häkin ovi oli suljettu, hän oli taas entisessä
pirtissä, missä joka seinähirsi puhui isättömän lapsen muistoja.
Entinen raskaus tunki nyt kahta tuntuvampana hänen sieluunsa, kun hän
oli jo ehtinyt niin paljon maistaa riemun ja onnen elämää.

Anna oli vanhentunut ja hän oli jo täysi eukko, minkä ruumiin
suhteissa ei ollut sopusointuisuutta, vaan yksi ruumiin osa teki
kulman siellä, toinen täällä. Ja kun hän tuossa ruojuspieksuissaan
harmaine villasukkineen hääri kahvia Samille hommaten muka myhäilevä
hymy kasvoilla, tuntui Samista vaikealta sanoa häntä äidikseen. Anna
oli tavallisen pyykkiakan kontistunut kuva ja hän, niin hän oli sen --
lapsi.

Mutta Anna oli iloissaan, kun Sami oli kotiin tullut. Hän
kyseli Helsingistä, yliopistosta, professoreista, pääkaupungin
rouvista ja paljonko siellä vaatteiden pesettäminen maksaa. Sami
vastasi kysymyksiin kuin virkamies yleisölle ilman lämpöä, ilman
sydämmellisyyttä, sillä hänellä oli muuta niin paljon miettimistä. Tämä
musta pirtti tuntui hänestä iloisen tulevaisuutensa hautaholvilta ja
Anna ensimmäiseltä sen ruumisarkulle multaa heittävältä. Ja Samille
tuli jo mieleen, että jos nuo uudet toverit tuolla pääkaupungissa
olisivat tarkoin tunteneet hänen syntynsä ja olentonsa juuret, niin
tuskin ne olisivatkaan hänelle olleet sellaisia, sillä ne olivat
varmaan luulleet häntä paremmaksikin.

Anna toimitti hetimiten Samia menemään sanomaan konsulinnalle
terveisiä, mutta Sami ei ollut niin kiireissään. Hän tahtoi ensin
vapautua noista katkeroista muistoista ennenkuin menisi konsulinnan
pakinoille. Pitäisihän hänen nyt jo osata esiintyä täytenä miehenä,
kun kerran yliopistossa jo oli ollut, mutta semmoisena hän _nyt_ voisi
kaikista vähemmin loistaa, kun mieli oli niin sysinen. Ja tavallista
enemmän se vaatisi rohkeutta nyt tuo konsulinnan luona käynti, sillä
kai siellä tulisi myös kysymys opinnoista ja silloin pitäisi olla
selvät vastaukset.

Sami mietti hiukan unesta virkistyvänsä ja nakkautui sohvalle maata
ryypättyään ensin kahvia. Hän valitti Annalle olevansa matkasta
väsynyt. Anna heti haki tyynyn Samin päänaluseksi ja hänellä oli niin
sanomattoman hauska olla, kun Sami oli tervennä palannut. Ja jotakin
herrahtavampaa ja miehekkäämpää oli Samiin tuolla pääkaupungissa
tullut, se pisti heti Annan silmään. Hänen äänensä oli karkeampi,
kasvonsa verekkäämmät ja käytös varmempi, melkeinpä hieman käskevä.

Venähti jälkeen päivälliseen asti ennenkuin Sami laittautui konsulinnan
puheille. Mutta nyt olikin hän mielestään siihen sopivampi. Uni oli
tuonut silmiin kirkkaan kiillon, kasvot olivat tuoreemmat ja koko mies
vetrempi kuin aamupäivällä. Hän harjasi hyvin vaatteensa, kiillotti
saappaansa, Anna olisi siihen toimeen tarjoutunut, mutta Sami esti
hänet siitä, ja suki tukkansa. Hän tahtoi saada päälleen jotain
kunnioitusta herättävämpää, sillä hän oli jo mielipiteiltään vakautunut
ylioppilas.

Ja hän lähti ja meni verannan kautta. Tuli eteisen ovelle, soitti ja
avaamaan tuli Svea.

-- Oo! Helsinkiläisiä!

-- Hyvää iltaa! Terveisiä Helsingistä! Saanko minä kysyä, onko
konsulinna Berg kotona?

Sami oli mielestään niin suurmaailmallinen ja itsekin ihmetteli
käytöksensä varmuutta. Svea päästi hänet edellään menemään saliin,
käski istuutua ja haki konsulinnan. Konsulinna tuli hymy huulilla ja
oli niin herttainen kuin ainakin suositulle vieraalleen. Kätteli ja
nauroi ja Sami koetti kumarrella parhaan taitonsa mukaan.

-- Minä olen kuullut äidiltäsi, että sinä olet hyvin siellä Helsingissä
viihtynyt, alotti konsulinna puhetta ja Svea kysyi, saako hän tarjota
tupakkaa. Sami kieltäytyi kohteliaisuuden vuoksi polttamasta.

-- Kyllä minä olen viihtynyt. Helsinki on jo europpalainen kaupunki
ja yliopistossa on varsin hauska olla. Professorit niin herttaisia
ihmisiä, toisista ylioppilaista saa pian paljon ystävällisiä tovereita
ja sitte nuori mieli pian riemastuu kaikista uusista pyrinnöistä ja
halusta saada pala palalta rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

Sami nautti onnistuneesta puheestaan, konsulinna katseli mielihyvällä
häntä ja Sveakin seurasi osaaottavasti Samin puhetta.

-- Ja sitte se innostus ja aatteiden ylevyys, mikä nykyään nuorten
ylioppilaiden mieliä kiihottaa!

Sami mietti jo muuttaa puheensa suomeksi, mutta hän ajatteli, että ehkä
se olisi liian epäkohtelijasta.

Kuului taas heläjävä soitto eteisestä. Konsulinna käski kahvia tuovan
piian mennä päästämään, mutta Svea kerkesi jo ennen mennä. Ja kohta
tuli hän saliin Jori Fellmanin kanssa.

Jori teki täyden herrasmaisen kulmittoman kumarruksen konsulinnalle,
mutta nyökäytti Samille vähän päätään itsetietoisen kankeasti.

-- Kas Jori Fellman! Tervetuloa! Tervetuloa! Oletko sinä tullut yhdessä
Samin kanssa Helsingistä? kysyi konsulinna ja oli kuin itse ihastus
nähdessään Jorin.

-- Sitä kunniaa ei minulla ole ollut. Minä saavuin kaupunkiin toissa
päivänä, puhui Jori Samiin katsomatta.

Konsulinna kummastellen katsahti kumpaankin ylioppilaaseen ja Svea veti
suutaan hiukan hymyyn. Ja se teki Samille pahaa. Hän oli ollut kuin
kuumilla kivillä koko Jorin ajan ja nyt teki hänellä mieli päästä pois
tästä seurasta. Svea ei ollut häntä enää näkevinäänkään, kun Jori oli
tullut, ja konsulinna kaikella huomaavaisuudella kääntyi Jorin puoleen.
Ja olikinhan Jori silmälle sopiva mies: uusimmassa pääkaupunkilaisessa
kuosissa, jonka räätälin sakset olivat taitavasti valaneet, koko mies
pyörekästä kohtelijaisuutta, kasvoissa nuoruuden täysi terveys ja voima
ja sitte tukka ja silmät sellaiset, jollaisia jokainen nuori mies
itselleen toivottaisi. Ja hänen käytöksensä oli niin huoletonta.

Sami saatuaan kahvikuppinsa juoduksi, teki poislähtöä. Konsulinna häntä
kohtelijaisuuden vuoksi esteli, mutta Sami sanoi pitävänsä mennä vielä
Tessmanille tänä päivänä. Ja niin hän lähti.

Kun Sami pääsi ovesta ulos, kysyi konsulinna Jorilta, että ovatko he
suutuksissa toisilleen, Sami ja Jori.

-- Kaikki entiset luokkatoverit ovat Samista luopuneet, vastasi Jori.

-- No -- miksi?

-- Hänestä on tullut kova fennomaani ja sitte --

-- Ja mitä sitte --? kysyi konsulinna tulisuudella.

-- No niin! Minä ajattelin vain sanoa, mutta ehkä on moitittavaa
kannella entisestä luokkatoveristaan -- vaan kun tiedän konsulinnalta
Samin saaneen lukukausirahoja, niin ehkä on velvollisuutenikin sanoa,
että Sami ei ole käyttänyt niitä rahoja oikein --

Jori heitti toisen jalan toisen päälle ja otti huolettoman asennon.

-- Vai sillä lailla! huudahti konsulinna vihaisesti.

-- Onko hänestä tullut juoppo? kysyi Sveakin niin kiivaasti, että Jori
kummissaan katsahti häneen.

-- Vai sillä lailla -- kyllähän siellä Helsingissä sitte on hauska elää
-- Anna-rukka!

Ja konsulinna nyt alkoi Annaa säälittelemään.

-- En minä nyt voi sanoa, että Samista olisi juoppoa tullut, mutta
lukenut hän ei ole. Hän on vain kulkenut fennomaanien kokouksissa ja
melunnut siellä niinkuin muutkin -- samallaiset!

Jori koetti aivan välinpitämättömänä puhua, jotta olisi luullut
hänen itsensä aina istuneen Helsingissä kirjain ääressä. Vaikka itse
asiassa Jori oli menettänyt kolmesataa markkaa kuukaudessa siellä
ollessaan, ja kirjain ääressä ei niin paljon menetetä. Mutta Samille
hän oli totisesti suutuksissa, kun Sami oli uskaltanut liittyä
suomenmielisten joukkoon ja niiden parissa niin mahtavana esiintynyt.
Siellä Helsingissä silloin oli hän jo väliin miettinyt, että annappas
kun tullaan vielä kotikaupunkiin, niin eiköhän se Samin suomikiihko
lannistu.

-- Minulle nyt olisi sama, vaikkapa hän olisikin suomenmielinen, sillä
mielestäni se hänelle paremmin sopiikin, mutta ettei hän ole lukenut --
se minua karvastelee, puhui konsulinna ja oli suutuksissa.

Jori pyysi anteeksi, että hän on pahottanut konsulinnan mieltä, mutta
hän katsoi sen ikäänkuin velvollisuudekseen ilmoittaa. Hetken vielä
oltuaan, lähti hän pois, sillä hänellä itselläänkin oli jo hiukan paha
olla. Hänelle tuli mieleen, että ehkä hän silti liiaksi soimasi Samia,
joka häntä aina koulussa oli niin paljon auttanut, konsulinna kun
näytti ottavan asian niin syvältä.

Vielä Jorin mentyäkin puhkuili konsulinna ja hän näytti harmistuneen
sydämmensä pohjaan asti, että Sami oli uskaltanut sillä tavalla
menetellä hänen antamilla rahoillaan.

-- Odotappas -- tulethan sinä vielä tänne lavertelemaan jaloista
pyrinnöistäsi! äänsi konsulinna hiljaan itsekseen ja haki käsityönsä.

Hän oli luullut voivansa Samista tehdä oikean vanhuutensa kiitollisen
kasvin, mikä yksin ja aina juuristaan asti lemuaisi vain hänelle
kiitollisuutta jossain keskulaisessa virkamiespaikassa. Hän oli
mielestään pannut niin paljon rakkautta ja huolta tuon kasvin
ensinnäkin istuttamiseen villistä metsästä hyvin aidattuun puutarhaan,
minkä sisäpuolelle eivät rehukasvit päässeet työntämään höystöisiä
juuriaan, sekä sitte sen siellä kastelemiseen, jotta tuntui nyt aivan
hirveältä, ettei se toivottua kukkaa tuottaisikaan. Mutta enempää ei
hän sitä kasteleisi! Eläköön yksin vain ilmasta ja auringosta, niinkuin
muutkin luonnon kasvit!




XXI.


Samista oli ollut joululoma jotenkin kuivaa ja yksitoikkoista. Kirjeitä
noilta uusilta tovereiltaan ei hän ollut saanutkaan, vaikka niin oli
luvattu, ja vanhojen koulutoverien kanssa ei hän yhtään seurustellut
eivätkä ne enää olisi häntä seuraansa hyväksyneetkään. Hän istui
kotonaan, koetti lueskella, mutta sekin tahtoi tuntua kovin ikävälle,
kun ei ollut mitään vaihtelevaisuutta. Siksi hän väliin, kun hänellä
sattui olemaan rahaa, puikahti ravintolassa, sillä siellä ilmalla
oli jotain helsinkiläisen tuoksun esimakua. Ja aina siellä tapasi
jonkun kauppapalvelijan tai muun sellaisen tutun, jonka kanssa sopi
istuskella. Usein siellä sattui myös olemaan kaupungin vanhempia
herroja ja niistä ne, jotka tunsivat Samin, katsoivat häntä karsaalla
silmällä, että käypikö hänkin, jota ihmisten armoilla on koulutettu,
täällä ravintolassa.

Konsulinna oli miettinyt, ettei hän Samia nuhtele ennenkuin sattuisi
sopiva tilaisuus, sillä silloin olisi nuhteella kahta painavampi ponsi.
Hän mietti, että Samin täytyisi vielä tulla häneltä hakemaan, pyytämään
rahoja -- ja silloin --!

Ja olihan Samin haettava rahaa, jos mieli päästä yliopistoon ensi
lukukaudeksi. Rohkeampana teki hän nyt jo velkakirjan ja kävi sen
kanssa Tessmanilla, Ahlbomilla ja pastuurskalla -- mutta kaikki turhaa.
Bergille ei hän aikonut heti mennä, vaan mietti koettaa saada, jos
suinkin mahdollista, muilta, sillä konsulinna ehkä pahastuisi, että hän
yksinään häneen turvaupi. Siksi kävi Sami sellaisten herrojen luona,
joita hän jonkun verran tunsi. Mutta nekö olisivat olleet niin valmiita
viskaamaan rahojaan maailmalle! Joku oli jo ennestään liian paljon
takuussa, joku oli saanut äsken maksaa toisen edestä niin ja niin
paljon ja joku oli antanut omille velkamiehilleen sellaisen lupauksen,
ettei hän enää mene kenellekään takuuseen. Sellaista se oli puhe ja
Sami sai aina palata niine hyvineen.

Sami meni konsulinnan puheille ja konsulinna otti tilaisuuden avosylin
vastaan. Tätä hän oli juuri odottanutkin. Hän istuessaan sohvalla
käsityö edessään ja silmälasit päässä antoi Samin tyyneesti esittää
asiansa. Sitte hän nosti silmänsä, loi painavan katseen Samiin ja sanoi:

-- Mutta mitä sinä siellä Helsingissä olet viime lukukautena tehnyt?

Sami peljästyi, veri nousi hänelle kasvoihin ja hän änkytti:

-- Niin viime lukukautenako?

-- Niin. Sanoppas suoraan!

Vastausta ei Samilta tullut, sillä valehdella ei hän uskaltanut.
Konsulinna naputti sormellaan pöytään, katsoi lujasti Samiin ja puhui:

-- Sami sinä!

Samin ruumis tuntui käyvän tuossa seisoessaan lyttyyn kuin kukan runko,
mistä mehu on imetty. Hän ei puhunut mitään, katsoi vain ikäänkuin hän
ei olisi oikein selvillä asiasta ja odottaisi viimeistä puolta siinä.

-- Sami sinä! toisti konsulinna yhtä varoittavan lannistavasti kuin
edelliselläkin kerralla.

Sami tunsi kovasti häpeävänsä ja painoi silmänsä alas.

-- Sinulla on vanha äiti, joka on sinun tähtesi lähtenyt tuuleen jos
tuiskuunkin, ja niinkö sinä palkitset hänen vaivat, jatkoi konsulinna.

Tuosta puheesta sai Sami jo hiukan rohkeutta, hän puhalsi rinnastaan
pitemmän henkäyksen, oikasi itseään ja oli sanomaisillaan kiivaasti:

-- Niin äiti, joka jo synnyttäessään minut, katkeroitti minulta
jokaisen alkavan elämäni hetken.

Mutta sanat jäivät huulille ja tuo hetkellinen rohkeus katosi. Ja
kun konsulinna välittämättä hänen läsnäolostaan kohosi ylös ja meni
toiseen huoneeseen, tunsi Sami oikein väsyttävää häpeän tunnetta, sillä
hän käsitti tuon konsulinnan poismenon omaksi alennuksekseen. Mutta
kohta konsulinna palasi, sillä hän oli käynyt vain hakemassa lankaa
käsityöhönsä toisesta huoneesta.

-- Minä pidän sen olevan sinulle parasta, että olet nyt kotona ja luet
siellä, siksi kun opit oikein käyttämään aikaasi Helsingissä.

Nuo konsulinnan viime sanat olivat Samista niin varmoja ja lausutut
sellaisella äänenpainolla, jotta hän ymmärsi, ettei hänellä ollut
mitään armoa odotettavana. Hän siksi heitti hyvästin ja lähti.

       *       *       *       *       *

Sami oli ollut koko kevätlukukauden kotona. Lukea hän oli koettanut,
mutta silti aika usein tuntui pitkältä. Vasten tahtoaankin hän oli
väliin puikahtanut ravintolassa, sillä siellä tapasi aina jonkun
ihmisen, jonka kanssa voi haastella. Nuoruus seuratta on kuin kesä
auringotta, sen tunsi Sami hyvin ja siksi hänellä oli ikäänkuin
pakko pistäytyä ravintolassa. Mutta ei hän käynyt kaupungin enimmän
kuljetussa, vaan muutamassa vähemmässä oluttuvassa, joka oli aivottu
herroja varten. Ja siellä olikin vakituiset istujansa. Ne olivat
joitakin vähäisiä virkaherroja tai virkamiehentapaisia ja kulkivat
sivistyneen nimellä. Helsingissä oli Sami jo siksi tottunut käymään
kapakoissa, että tiesi hän niistä jonkullaista huvitusta saatavan. Ja
vaikka hän noita tämän kapakan vieraita inhosikin sydämmensä pohjasta,
sillä kaikki ne olivat elämän tiepuoleen jääneet, niin silti tunsi
hän jotain ajan kiivaampaa kulkua istuessaan olutlasi ääressä heidän
seurassaan. Ja ne hyväksyivät hänet aina niin hyvin seuraansa, olivatpa
kohtelijaitakin hänelle. Useimpain heistä kasvoissa oli syviä viivoja,
joita elämän hurjistelu oli niihin piirrellyt, ja heidän naurussaan oli
aina jotain ilkeää ja tyhjää. Ei Sami olisi kadulla viitsinyt yhdenkään
kanssa niistä kävellä, mutta täällä sisällä ei ollut ketään, joka olisi
paheksinut hänen oloaan niiden seurassa.

Mutta Anna huomasi Samin väliin tulevan liikutetummassa tilassa
kotiin, ja silloin hän itki. Aamulla herättyään häpeili Sami ensin
Annaa, mutta sitte hän rikollisen omantuntonsa puolustukseksi mietti,
että paljon se on äitikin rikkonut häntä vastaan. Senhän syy se on,
että hän on tällainen. Ja jos Sami pysyikin jonkun ajan aina poissa
ravintolasta, niin puikahti hän sinne taas väkiselläkin. Hänestä oli
tullut kapakkaylioppilas. Sinne häntä ajoi ikävä koti, seuran puute ja
jo alkanut epäilys tulevaisuudesta.

Kun Anna huomasi, ettei Sami parantunut hänen nuhteistaan, ilmoitti hän
asian konsulinnalle. Silloin sai Sami kutsun tulla konsulinnan puheille.

-- Mitäpä minä menen hänen haukuttavakseen, arveli Sami eikä mennyt.

Ja sillä suututti hän peräti konsulinnan. Hän alkoi lääninhallituksesta
hakemaan kirjoituksia, pyrittyään sinne ensin kanslistiksi, mutta
ei ollut päässyt, kun ei ollut avonaista sijaa, ja niitä puhtaaksi
kirjoittelemalla ansaitsi hän aina jonkun markan. Vaatteet alkoivat
kulumaan, mutta uusia ei ollut vara teettää. Anna koetti kulkea
pyykeissä jotain ansaitakseen, mutta Samilta kului ihan samalla tavalla
kolmas ja neljäs lukukausi kuin toinenkin. Hänestä ei tullut sen
valmiimpaa, sillä rahoja hän ei saanut Helsinkiin päästäkseen. Ja hän
jo paremmin aristeli niitä mennä hakemaankin, sillä hän epäili, että
kai ne jo kaupungilla hänestä paljonkin tietävät, sillä yhä useammin
hän alkoi istua tuolla ravintolassa muiden rappeutuneiden herrasmiesten
kanssa. Ja ne toiset jo näyttivät huomaavan, että Sami on edustava
kaupungissa heidän luokkaa, sitte kun he ovat hautaan vaipuneet; heidän
omansa se oli Sami ja he kyllä osaisivat muodostaa hänet laisekseen.
Konsulinna oli vihainen Samille, mutta Annan takia antoi hän hänen asua
kartanopirtissä. Sveaa Sami häpesi eikä juuri tahtonut kadullakaan
kohdata. Mutta Svea oli piakkoin menevä kihloihin, sillä päätetty
oli, että kun Jori saa kameraalitutkintonsa suoritetuksi, niin silloin
kihlaus julistetaan. Jori aikoi mennä sitte tullilaitokseen palvelemaan.








End of the Project Gutenberg EBook of Peräkartanon ylioppilas, by K. A. Järvi

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62193 ***