*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62213 *** SATUJA JA TARINOITA ITÄISILTÄ MAILTA Muinen kerätyitä, suomennettuja siivoille ja ahkeroille Lapsille lahjaksi, hyvikkeeksi ja hyödyksi. Lasten Hupainen Huvitus I. Helsingissä, Suomal. Kirjallisuuden Seuran Kirjapainonsa, 1851. Öhmannin kirjakaupan kustannuksella. Imprimatur: Herman Molander. SISÄLLYS: 1. Koira, Kukko ja Kettu. 2. Kettu ja Kukko. 3. Ruuna ja Tamma. 4. Hevonen. 5. Akka, Kissa ja Hiiret. 6. Kettu ja Korppi. 7. Sudet ja Lampaat. 8. Ukko ja Kuolema. 9. Heinäsirkka ja Muurahainen. 10. Linnut, Nelijalkaset ja Yölepakko. 11. Härkä ja Hevonen. 12. Mies ja Lempo. 13. Jänis ja Warpuinen. 14. Koira ja Warjonsa. 15. Joki ja Lähde. 16. Warjo ja Tamma. 17. Susi ja Akka. 18. Susi ja Hevonen. 19. Mettiäinen ja Hämähäkki. 20. Oinas ja Härkä. 21. Pukki ja Kettu. 22. Sääski ja Jalopeura. 23. Isä ja Poikansa. 24. Karhu ja Jalopeura. 25. Sammakko ja Härkä. 26. Kerjäläisen tavara. 27. Kettu ja Kissa. 28. Karhu ja Mettiäiset. 29. Waimo, Miehensä ja Kuolema. 30. Jalopeura ja Kettu. 31. Ahne Akka ja Kanansa. 32. Waimosta ja Juomari-miehestänsä. 33. Kissa ja Kukko. 1. Koira, Kukko ja Kettu. Koira ja kukko matkustivat kerran yhdessä. Illan tultua rupesivat he yölevolle, koira puun juurelle ja kukko oksalle. Aamupuolella yötä alkoi kukko tapaansa myöten laulaa. Kettu kuin tämän metsässä kuuli, juoksi heti paikalle, josta kukon ääni kuului, alkoi kiittämistään häntä laulustansa kiitellä, ja sanoi, ett'ei ikinä ennen niin kaunista aamuvirttä ja heliätä ääntä ollut kuullut ja käski viimein kukkoa luoksensa eineelle, sillä tavalla muka häntä kynsiinsä viekotellaksensa. Mutta samassa heräsi myös koira, ja eineen tarpeessa hänki, kävi heti kettuun käsiksi ja söi sen suuhunsa. Joka toiselle haudan hakee, Se itse kuoppaan kaatuu. 2. Kettu ja Kukko. Kana-lauma istua kökötti orrella ja kukko keskellä. Kettu maassa kierteli mietiskellen, miten kanoihin käsiksi pääsisi. Jopa siis taasen, vanhaa viekkauttansa pistellen, rupesi heidän pakinoille, sanoen: "Hei, miksikä, kana-kullat, siellä orrella istua pökötätte, juurikuin minua pelkäisitte! Ettekö tiedä, että yleinen rauha uykysiinsä kaikkein eläväin välillä on tehty, ja ett'ei tästälähin toinen toistamme vähintäkään tule pelätä?" Samassa kurkisti kukko ulommalle, päätänsä kohotellen. "Mitäs kukko kamraatti kurkistelee?" kysäsi kettu. "Eipä juuri erinomaisia mitään!" vastasi kukko; "uutta kahta jahtikoiraa vainen katselin, jotka tuolta takaa-päin aika laukassa tänne käsin koipivat. Eivätköön ilomielellä hekin rauhantekoa tulle ilmoittamaan?" Sen kuultua säpsähti kettu ja oli valmis lähtemään. "Ei hoppu hyväksi!" muistutti kukko; "emmekö koirainki tultua voisi kaikki yksissä iloamme viettää?" "Kaitpa voitasiinki", vastasi kettu; "mutta pahoin pelkään, ett'ei koirat vielä koko rauhasta tiedä!" ja sillä läksi hän, häntä suorana, pakosalle. Parempi mieli, Kuin viekas kieli. 3. Ruuna ja Tamma. Ruuna ja tamma kulkivat kerran yksissä taipaletta. Kumpaisellaki oli kova kuorma vedettävänä, mutta tammalla ainaki kovempi. Tästä syystä rukoiliki tamma muutamassa mäessä ruunaa, että edes vastamaassa vähän avuksi tulisi, jotta ei hän kokonaan uupuisi ja paikalle pakahtuisi. Tätä puhetta ei ruuna kuitenkaan ollut kuulevinansakaan, eikä siis tammalle sanaakaan vastannut. Mutta mitäs tästä? Ei aikaakaan, ennenkuin tamma uuvuksissa paikalle raukesi ja saman pään henkensä heitti. Ajaja hädässään ei muuta neuvoa keksinyt, pani koko tammanki kuorman ruunan vedettäväksi, ja vielä päälliseksi tamman seljästä nyljetyn nahanki. Tästä ruunalle mieli matalaksi. Nelikynteensä vetävä, että vähällä katketa, huokasi hän siis: "voi vaivasta minua, kuin en toveriani ajallansa auttanut! Nyt on minulla koko hänenki kuormansa vedettävänä ja vielä vuota päälliseksi!" Elä kiellä killinkiä, Taikka talari meneepi. 4. Hevonen. Laiska hevois-koni veti kerran suolakuormaa ja vierähti sen kanssa tapaturmasta vesilampiin. Jällensä jaloilleen päästyä, tunsi hän kuormansa paljon entistä keveämmäksi, sillä suolat olivat koko joukon vedessä sulaneet. "Tuopa oli hyvä keino kuormaansa keventää!" arveli hän siis hyvillä mielin; "kyllä maar vastaki kuormani vedessä käytän, koska siitä semmoinen apu lähtee!" Taas vähän ajan takaa kuljetti sama hevonen aika raskasta pellavaskuormaa. Lammin partaalle tultua, hyppäsi hän nyt tahallansa veteen ja vei kuorman perässään, mutta ylös sieltä noustessaan havaitsi hän mieliharmiksensa, että kuorma vaan tuhatta raskaammaksi oli muuttunut, sillä vettyneet pellavat olivat entistänsä paljon raskaammat. Niin on palkkaki pahalla, Kuin on työssäki typerä. 5. Akka, Kissa ja Hiiret. Akka pelkäsi juustoansa hiiriltä syötäväksi ja pani sen vuoksi kissan vartiaksi. Kissa kyllä pitiki hiiret ulohtaalla, mutta söi juuston omaan suuhunsa. Pane kissa makkaran vahiksi, Poika piikain paimeneksi. 6. Kettu ja Korppi. Kettu ahoa myöten juoksennellen, näki korpin, joka puun latvassa kiikkui, varastettu juusto nokassa. Tästä ketun heti juustoa mieli. Mutta koska itsensä puuhun pääsemättömäksi tiesi, keksi hän seuraavan keinon, korpilta evästä anastaa. Puun juurelle hiipien, rupesi hän sieltä korppia yleti ylistämään. "Woi sinua, kultasta kanaa", alkoi hän, "kuinka olet ylen kaunis ja komea! Höyhenesi kiiltävät kuin kirkkain tähti taivaan kaarella, vartalosi on vallan kaunis ja vaaleva, käytöksesi uhkeat ja uljaat, koko olentosi on sanomattoman onnistunut, jos vain sinulta ei ääntä puuttuisi, niin tuostakos olisi lintujen valio ruhtinas!" -- Korpin mieli meni kiitoksesta hyvin hyväksi; tämmöistä ylistys-virttä ei hänelle ikinä ennen ollut veisattu. Siinä päätti hän äänensäki ilmi saattaa ja aukasi suunsa, oikein aika tavalla parkastaksensa. Mutta nokan au'etessa, putosi juusto maahan; tähän toukkasi kettu ennenkuin se alaskaan pääsi, ja sanoi irvistellen korpille: "olet kyllä kaunis ja moni-hyvänen lintu, etkä mitänä vailla, paitsi mieltä!" Mieli markkoja parempi, Toimi töitä kallihimpi. 7. Sudet ja Lampaat. Kuin sudet ja lampaat kerran keskenänsä sotivat, pääsivät lampaat koirain avulla voiton puolelle. Hädässään toimittivat sudet airuen (lähettilään) lampaitten pakinoille, niiltä rauhaa pyytämään. Pian tuliki rauha aikuiseksi, jonka vakuudeksi sudet ehdottelivat, että kumpainenki puolue alamaisiansa vaihetuksiin panisi: lampaat susille koiransa, sudet lampaille penikkansa. Tähän tuumaan lampaatki mielellään suostuivat, sillä tavalla muka luullen, ikuisen rauhan tekevänsä. Mutta kuin suden penikat lammasten laumassa isommaksi olivat kasvaneet, rupesivat he suden ääneen ulvomaan. Tämän kuultua hyökäsivät sudet heti luokse, väittivät lammasten heidän pentujansa tappavan ja sen kautta rauhan rikkoneen. Siitä sota uudellensa kiihtyi; sudet karkasivat kilvalla lammasten niskaan ja tappoivat heitä tappamistaan. Koirat olivat he jo aikoja sitten suuhunsa syöneet, jonkavuoksi myös lammasten puoli ei ollenkaan käynyt. Nyt vasta kuolema-hetkellänsä havaitsivat siis lammasraiskat tuhmin tehneensä, kuin koiransa susille antoivat ja vielä niiden pentujaki keskellänsä kasvattivat, jotka vanhempainsa kanssa heitä kilvoin ketistivät. Lähde sutta pakoon, Tulee karhu vastaasi. 8. Ukko ja Kuolema. Vanha ukko-raja hakkasi kerran puita metsässä. Kantamuksen saatuansa, alkoi hän kotiinsa astua. Mutta välillä tuli väsymys ja ukon täytyi levähtämään laskeuta. Tässä muisteli hän nuoruutensa ihania aikoja, jolloin tuommoinen riippi ei suinkaan paljon olisi painanut. Niin rupesi hän vanhuuttansa valittamaan, panetteli köyhyyttänsä ja kaikkea viheliäisyyttään, ja sanoi viimen raskaasti huovaten: "ei kyllä minusta enään paljon tälle maailmalle ja elohon ole! Woi, kuolema, miks'et avukseni tule ja lopeta viheliäiset päiväni! Jospa toki minun kohtaki korjaisit!" Mutta ei ukko tuskin suruvirttänsä vielä ennättänyt lopettaa, ennenkuin kuolema, joka paikalle sattui, tuli ukon luokse ja sanoi: "tässä olen nyt, jota kutsuit; mikäs sinulla on hätänä ja mitä minusta tahdot?" -- "Eipä paljon mitään!" epuutti ukko hämmästellen. "Etkö niin hyvin tekisi, että tuon kantamuksen selkääni nostaisit!" ja sillä mennä patikoi hän aika kyytiä mökilleen. Elohon elävän mieli, Miehen mennehen manalle. 9. Heinäsirkka ja Muurahainen. Heinäsirkka lauleli kesän pitkään työtönnä, ja oli siis talvella nälkään kuolla. Hädässään kävi hän muurahaiselta apua. "Anna, veikkonen, jotaki eineen apua, en ole suuruksen suuremata viikkokauteen nähnyt!" paapatti hän. "Mitäs kesällä teit", kysyi toinen, "kuin nyt niin tyhjä olet?" -- "Mitä mä kesällä tein -- laulelin!" vastasi sirkka. "Niin miks' et nyt siis tanssi", sanoi muurahainen; "ei laulusta tanssitta!" Ken mitä teki kesällä, Wielä tahtoo talvellaki. 10. Linnut, Nelijalkaset ja Yölepakko. Kuin linnut ennen muinen nelijalkaisten kanssa sotaa kävivät, pyöri yölepakko aina sillä puolen, jonka voitto oli. Lintujen laumassa oli hän lintuna, nelijalkasten joukossa hiirenä. Kuin nyt sotilakko tuli ja rauhan tekoon ruvettiin, ei siis kumpikaan puolue häntä omaksensa tuntenut, syyttäin että suurimman hädän aikana aina toisella puolen oli liehunut. Niin päätettiinki yksituumaisesti ajaa lepakko pois mailta ilmoilta, ja siitä ajasta alkain ei hän päiväsaikana enään ole uskaltanutkaan silmiänsä näyttää. Paha on syödä siemenensä, Maansa petteä pahempi! 11. Härkä ja Hevonen. Härkä manasi aina lihavan ratsashevosen onnellista elämää. "Hätäkös sinun miekkosen elää on", sanoi hän kadehtien: "syöt appeita sen kuin jaksat ja ajelet päiväsi joutilasna auringon helteessä! Toisin kyllä minun vaivaisen laita on: viheliäisin kaikista elävistä, täytyy minun ihan kuivia olkia pureksella ja päiväkaudet ainaki kiinteimmässä ajossa kestää; ei maar minussa liha paina eikä karva kiillä!" Jopa syttyi sota ja sinne vietiin hevonenki. Täällä sai hän päivät päästyään ajajaansa kantaa, pyssyjen paminassa edes takaisin laukkoa, että hiki joka karvan juuresta kihisi, ja vielä aika tavasta vuorokausittain ihan ruoattaki elää. Päälle päätteeksi ammuttiin häneltä jalkaki poikki ja silmä puhki. Sodasta palasi hän siis vähissä hengin, kolmella jalalla, silmäpuolena ja muuten pahasti runneltuna. Kuin nyt härkä hänen tässä surkiassa ja viheliäisessä tilassa tapasi, sanoi hän: "siinäkö se hevoisen onnellisuus nyt oliki, jota aina ennen niin hyväksi mainittelin! En totta, oikein ajatellen, päiviäni hevoisen kanssa vaihettaisikaan!" Jonka on kello kaulassa, Sen on pää painossa. 13. Mies ja Lempo. Mies ajoi kerran rattaansa pyörän likakuoppaan, josta hevonen ei saanut sitä liikkeelle. Tuskissaan rupesi hän kiroilemaan ja yhä alvaria "Lempo tokia" huutamaan, juuri kuin siltä apua olisi pyytänyt. Lempo kuuli sen, tuli paikalle ja sanoi: "ota pois tuo kivi pyörän edestä, puhdista pyörä siihen paatuneesta, kuivettuneesta savesta, kumarru sitten ja pane olkasi ratasta vasten, nostata pyörää ja käske hevosta samalla vetämään!" Mies teki sen ja sai heti rattaansa liikkeelle. "Näetkö nyt", sanoi Lempo, "että ilman minuttaki pääsit siitä seikasta; elä siis vasta enään joutavihin minua avuksesi huuda!" Ei aikamies apua tarvitse. 13. Jänis ja Warpuinen. Kotka hätyytti kerran jänistä ajamalla, ett'ei tämä viimen tiennyt, mihin pa'eta, vaan kellistyi paikalle ja huokui raskaasti. Sen näki varpuinen lähimmästä puusta ja rupesi siitä häntä pilkkaamaan sanoen: "noh, Jussi kulta, kunnes nyt muinen keviät jalkasi heitit, miks'et laukata piipottele? Ei sinussa ainakaan taida kotkalle vastustajata olla!" Mutta par'aikaa kuin varpuinen jänistä näin onnettomuudestansa pilkkasi, kävi kotka hoksaamatta häntä itsiänsäki niskaan, ja söi sen alkupalaksensa. Siksi toista pilkkaat, Kuin käypi omaan nilkkaan. 14. Koira ja Warjonsa. Koira kulki kerran porrasta myöten poikki joen, aika lihamuru hampaissa. Allensa vetehen katsoissa, näki hän siellä oman varjonsa, jonka suussa lihapalanen vielä isommalta näytti. Heti luuli hän siis toisen koiran siellä olevan, jolla olisi isompi lihapala, kuin hänellä. Tästäkös himo hiilitöin hallissa nousi! Irvillä suin ja persovin silmin hyppäsi hän paikalla portaalta alas ja koppasi omaan varjoonsa, siltä muka, tapaansa myöten, lihamurua ryöstämään. Mutta tuskin aukasi hän leukansa, ennenkuin lihamuru suusta veteen putosi ja meni pohjaan. Jokeen taas tullessa, ei hänellä sielläkään ollut muu, kuin virtaava vesi vastassa. Harmilla ja hävyllä havaitsi hän siis, että, pyytä pyytämään lähtenynnä, koppelon kotoansa oli kadottanut. Parempi palanen suussa, Kuin kymmenen kylässä, ja Ei liika lihota, Jos ei kohtuus elätä. 15. Joki ja Lähde. Joki ja lähde taistelivat kerta keskenänsä, kumpiko toistansa parempi ja etevämpi olisi. "Kun toki kehtaatki rinnalleni pyrkiä", ärjäsi viimein joki, "etkö näe, kuinka paljon sinua etevämpi olen! Julkisesti kuljen minä ihanien kukkanurmien halki, rannoillani elää kauniita ja rikkaita kaupunkeja; yhtäläiseen kulkevat räämäkkäät kauppalaivat minua pitkin, kaikki elävät ylistävät minua ja minäpä se merenki voimassa pidän, sillä minua paitsi hän kyllä pian kuivaisi. Sinä sitä vastoin juokset maan alla piilossa ja tuskin kehtaat silmiäsi muille näyttää!" Tästä herjauksesta meni lähde niin hävyn alaiseksi, ett'ei enää ollenkaan silmiänsä näyttänyt, vaan asui aina alla maan. Mutta siitäpä pian koko jokiki kuivi, sillä se oli alkuperäisin ihan lähteen silmästä sirisemässä. Niin havaitsi hän pian katuvalla mielellä, että väärin kokonaan lähdettä oli soimannutki. Elä suulla suurentele, Ellet kunnolla kykene. 16. Warsa ja Tamma. "Kyntämistä, aina niin vaikiaksi työksi hoetaan", sanoi kerran varsa-runtti, "minä tässä nyt päivän pitkään emäni rinnalla vakoa olen kävellyt, enkä koko työtä minäkään pidä." -- "Niin toki oletki", vastasi tamma, "kävellyt, et kyntänyt, siinä se eroitus, lapseni!" Työ tekevän, kisa näkevän. 17. Susi ja Akka. Kuin susi kerran nälissään kylää pitkin juosta jolkotteli, sattui hän muutamalle tuvalleki, josta kimeä lapsen parkuminen kuului. Tätä kuuntelemaan seisahtaissa kuuli hän, kuinka akka tuvan sisällä kovasti torua mökyytti itkevätä lastaan ja uhkasi hänen suden suuhun nakata, ell'ei heti vaikeneisi huutamasta ja muutoin siivoksi herkiäisi. Susi-Hurtta luuli akan totta puhuvan ja pysäytyi siis suutansa maiskuttain nurkan taakse, lasta odottamaan. Siinä seisoa jörötti hän nyt koko päivän pitkään. Mutta illan tullen, kun lapsi jo itkemästä oli lakannut, kuuli hän taasen, kuinka akka hyväillen sanoi: "Kas niin, kaunis kultaseni, nyt oikein hyvä lapsi olet; en enää sinua sudellen annakkaan, vaan jos hukka tulee, niin lyömmä hurtan kuoliaaksi." Tämän kuultua laukkoi susi hengen pelvolla tiehensä ja sanoi: "siinä tuvassa toista puhutaan, toista ajatellaan!" Toinen kieli, toinen mieli. 18. Susi ja Hevonen. Susi oli jo niin vanhaksi joutunut, ett'ei itsiänsä enään toisten elävien pyytämisellä elättää jaksanut. Nälissänsä metsiä pitkin jolkotellen, mietti hän siis tämmöisen elatuskeinon: Hän lainasi ketulta pukimet, pukeusi niihin ja meni hevosen luokse, jonka laitumella näki kävelevän. "Tervet mieheen!" toivottain, valehteli hän sille itsensä tohtoriksi ja kysyi: olisiko hevosella mitään tohtoroitavaa. Ehkä hevonen heti veiarinsa tunsi, oletteli hän ainaki ölvinä ja vastasi hyvin ilomielellä: "Sepä nyt toemmastaan oli onnen kauppa, että tohtori rakas, juuri paikalle osasitte! Wast'ikään astun puikon jalkaani, tehkää niin hyvin ja kiskokaa se irti!" Susi rupesi hyvin alttiisti asiahan käsiksi ja kyykistyi kaviota katsomaan. Mutta samassa kuin hän jo suutansa aukasi, hevosta muka reiteen tarratakseen, potkasta lamautti hevonen häntä niin tukevasti vasten kuonaa, että kaikki hampaat kurkkuperään kalisivat, ja juoksi tiehensä, naurain irvistellen tohtorillensa. Paha on pahan palkka. 19. Mettiäinen ja Hämähäkki. "Olisikos minulla, kuin sinulla, piikki suussani", sanoi hämähäkki mettiäiselle, "en toki noin ajelisi ja liehuaisi kaiken aikani kukka kukalta, vaan ajaisin ja tappaisin kärpäsiä, joita nyt, näin raukka aseetonna ollen, en aina hyväsesti voita." -- "Waiti, hävytön, vaiti!" vastasi mettiäinen, "etkö tiedä, että asetta kantaman pitää omaksi ja lähimmäistensä turvaksi, mutt'ei vahingoksi ja surmaksi!" Surmaksi sudella valta, Miekka puolimielisellä. 20. Oinas ja Härkä. Kun oinas näki itsensä muita lampaita väkevämmäksi, uskoi hän jo koko karjassa ei hänelle vertoja löytyvän. Leviästi rehennellen haasti hän siis härkääki painille. Tämmöinen röyhkeys pisti härjän vihaksi. Suutuksissa puuskasi hän kerta oinasta otsakieroon, nosti sen sarviensa nenässä korkealle ilmaan ja paiskasi siitä koko otuksen tantereesen, että karvat ylinnä pölisi. Tähän heitti hän oinaan henkeänsä haukottelemaan. -- Wähää myöhemmin tuli lammaski paikalle, jossa oinas vielä pitkänänsä maata kellotti. "No, varma veikkoseni", kummasteli lammas, "missäs nyt olet ollut?" -- "Opissa!" vastasi puolitointunut oinas. On se verta verrallaki, Jalommallaki Jumala. Elä luule, lukkari kulta, Ettäs papiksi pääset! 21. Pukki ja Kettu. Pukki ja kettu olivat kerran kumpiki samaan kaivoon pudonneet, eivätkä voineet sieltä ylös päästä. Wiimein kettu kuitenki, aina viekas ja kavala, keksi seuraavan keinon: "Jo nyt tiedän", sanoi hän pukille, "miten ylös pääsemmä!" -- "Woi mitenkä?" kysyi pukki. "Hei sinä nouset takajaloillesi kaivon parrasta vasten pystöön", vastasi kettu, "ja minä kiipeen sarvillesi ja hyppään siitä ylös; sitten vedän minä sinunki perässäni." Pukki ihastui sen neuvon kuultua ja teki niinkuin kettu oli käskenyt. Mutta kettu kaivosta ylös päästyä, ei ollenkaan pukista huolinut, kuin irvisteli vaan, koska toinen häntä petoksesta soimasi, sanoen: "jos sinulla, pukki rukka, olisi sen verran mieltä, kuin partaa, niin et semmoiseen kaivoon olisi joutunutkaan." Hulluilla herrat kyntävät. 22. Sääski ja Jalopeura. Sääski riitausi kerta jalopeuran kanssa. Wihapäissä irvisti jo jalopeura hampaitaan, sillä muka luullen sääskeä paljonki peljättävänsä. Waan sääski sanoi: "mitä kysyn minä kynsistäsi ja huolin hampaistasi, ruvetaanpa tappeloon, niin saat nähdä, kumpi meistä pussin kantaa!" Samalla lensi hän riitakumppalinsa sieraimin ja pisteli siellä niin kauan, että jalopeura tuskissaan omilla kynsillään pahoin haavoitti turpansa, eikä kuitenkaan saanut sääskeä piilostansa lähtemään. Niin tuli sääski voittajaksi ja lensi ilosta elämöiden sieramesta ulos. Mutta voitostansa vielä ylpeillen, puuttui hänki hämähäkin verkkoon. Ylönkatsottu kanto reenki kaataa. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. 23. Isä ja Poikansa. Eräällä isällä oli usiampia poikia, jotka eivät aina juuri hyvässä sovussa keskenänsä eläneet. Kerran antoi hän heille monisäisen köyden ja käski yrittämään, jos kuka sen saisi poikki vedetyksi. Ei yksikään saanut. Niin kehitti hän köyden ja antoi jokaiselle säikeensä käskyllä, taasen koettaa, joko katkiaisi. Helposti katkesivat nyt säikeet itsekunki käsissä. Silloin sanoi isä: "tämä köysi säinensä olkoon teille esimerkiksi, kuinka vahvat ja lujat ollaan yhteydessä, kuinka heikko ja huono jokainen erillään ja itsepäinsä." Ei kolmisäinen köysi kesken katkea. 24. Karhu ja Jalopeura. Karhu ja jalopeura kuin kerran olivat yhdestä tuumasta metsästämässä, saivat lihavan ja nuoren peuran-vasikan kiini. Waan kuin ei kumpikaan suonut toisellensa tätä lihavata paistia ja kumpiki riiteli sitä itsellensä, nousi heidän välillä kova tappelu, niin ett'eivät havainneetkaan, kuinka peuran-vasikka iloisella mielellä ja täyttä laukkaa juoksi tiehensä. Kuin olivat aikansa tapelleet ja toisensa pahan-päiväiseksi repineet, näkivät että kumpiki oli kadottanut, mitä kateudesta ei tahtonut toisellensa jakaa, vaikka kumpanenki oli siihen yhtä paljon ansiollinen, ja nyt oli myöhä katumus. Niin se ainaki kateus Wiepi voiton veikoiltaki. 25. Sammakko ja Härkä. Sammakko istui poikinensa puron reunalla ja näki härän niitulla kävelevän. Hän luuli paisuvansa yhtä suureksi ja paksuksi kuin härkä, ja sentähden veti hän henkeä mahaansa ja pullosteli nahkaansa. Jo luuli itsensä päässeen härän kaltaiseksi ja kysyi pojiltansa: "enkös ole härän suuruinen?" -- "Et toki!" vastasivat pojat. Wieläpä koitteli sammakko puhaltaa ruumistansa suuremmaksi, vaan kuin pojat aina kieltivät hänen olevan härän suuruisen, vihastui hän julmasti ja puhalsi niin itsensä pullolle että viimen halkesi. Ei kennenkään pidä ylemmäksi lentää, kuin siivet kannattavat. 26. Kerjäläisen tavara. Kaksi köyhää kerjäläisukkoa toruivat kerta keskenänsä. Toinen oli kuitenki kumppaliansa parempi olevinaan ja sanoa tokasi siis hänelle: "mikäs, mokoma kiertolainen, luulet olevasikaan; eihän sinulla pölähtävätä ole, jota omaksesi sanoa saattaisit!" Siihen vastasi toinen: "on kyllä ja paljonki, ensiksi reppu seljässäni, sitten sauva kädessäni ja vielä: "Tie käydä, hako levätä, Havun vierus viehkuroia." 27. Kettu ja Kissa. Kettu ja kissa inttivät kerran, kumpi heistä olisi monikeinosempi. Kettu kehui itsellänsä kokonaisen keinopussin olevan. Samalla tuli koirajoukko paikalle. Kissa kapsahti puuhun, mutta ketun söivät koirat makiaan suuhunsa, kuin ei se heitä pakohon päässyt. Silloin sanoi kissa: "Minun yksi keinoni oliki, näen mä, parempi kun ketun koko keinopussi." Ei kavaluus kauas auta. 28. Karhu ja Mettiäiset. Karhu suuttui kerran niin kovasti yhden mettiäisen pistosta, että juoksi kuin vimmattu mettiäisten pesälle ja penkaa mullisti sen ylen alaisinsa. Tämmöisestä elämästä ja väkivallasta vihoitettuina tuijottivat kaikki mettiäiset yht'äkkiä pesästänsä ja kävivät jokainen karhua pistelemään. Näiden keskellä hätäellen huomasi karhu nyt vasta tyhmästi tehneensä, kuin yhden vähistä tuikkimisista niin ison elämän oli nostanut ja, pientä pahaa kostaissa, tuhatta suuremman tuskan päällensä oli vetänyt. Parempi yksi kipu, kuin yhdeksän. 29. Waimo, Miehensä ja Kuolema. Eräs vaimo rakasti hyvin hellästi miestänsä, eikä siis muuta tehnyt, kun valitti ja vaikeroi lakkaamatta, koska tämä kerran tuli niin huonoksi sairaaksi, että ihan kuolevaksi katsottiin. Woivotellessaan oli hän jo monta kertaa sanonut: "Woi kuitenki, kuinka paljoa mielemmin minä itse kuolisin, kuin rakkaan mieheni laudalla nähdä tahtoisin!" Jopa muutamana iltana tuliki ahkerasti rukoiltu kuolema talossa käymään. "Hyvää iltaa!" terveytti hän tupaan tullessaan, sillä hän oli vanhan miehen haamussa. "Jumal' antakoon!" sanoi vaimo, "mistäs tämä vieras on?" -- "Hei, se kuolemahan minä olen, jota niin kauan olet huutanut", vastasi kuolema, "joko nyt olet valmis lähtemään?" -- "Ei!" epuutti akka hämmästellen, "en minä olekkaan etsittävänne! Mieheni se on, joka tuolla sängyssä makaa ja jo viikkokausia teitä on odotellut!" -- "Kelvoton vaimo!" huusi kuolema; "miestäsi tahdoit viimeiselläki hetkellänsä pettää; sinut minä vien kanssani." Akan täytyi kuolla, vaan mies tuli terveeksi ja jäi elämään. Ei suuret sanat suuta halkaise, Eikä lupaus taloa hävitä. 30. Jalopeura ja Kettu. Jalopeura oli jo vanhaksi joutunut eikä enää muuten kuin viekkaudella nähnyt voivansa itselleen ruokaa hankkia. Niin makasi hän vuoteellaan ja voivotti jokaiselle sivukulkevalle elävälle: "voi poloista minua! jo toki olen kuolemaisillani. Nuoruuteni rikokset sinuaki kohtaan polttavat omaatuntoani. Tule, veikkonen, luokseni, ja anna sydämmestäsi anteeksi, mitä sinua kohtaan olen pahoin tehnyt, niin että saan, omantunnon rauhassa kuolla!" -- Waan ne, jotka antoivat itsensä pettää hänen houkutuksiltansa, söi jalopeura suuhunsa. Mutta kettu, jota hän myös tahtoi samoilla sanoilla pettää, vastasi hänelle vilkkaasti: "monta askelta näen luoksesi vievän, yhtään ei palajavan!" -- ja näin sanottua, kulki hän matkaansa. Tuhmalle tuli vahinko, Sen viisas opiksi otti. 31. Ahne akka ja Kanansa. Muutamalla ahneella akka-kaatiolla oli yksi ainoa kana, joka aina muni hänelle kulta-munan päivässä. Ahneudessaan luuli akka, että koko kanaki oli kultaa, ja tappoi hänen sen vuoksi, sillä tavalla muka aika rikkaaksi päästäksensä. Mutta mikäs tuli? Kanassa ei löytynyt muruakaan kultaa, ja nyt loppui hänen munimisensakin, kuin akka hengen vei. Joka paljon saa, Se enemmän pyytää, ja Joka kuuseen kurkottaa, Se katajaan kapsahtaa. 32. Waimosta ja Juomari-miehestänsä. Muutamalla vaimolla oli aika juoppo-lallu miehenä. Hyvin huolella tästä, mietiskeli vaimo-raiska ainian, millä keinoin miehensä viinasta saisi luopumaan. Kuin ukko kerranki hyvin pahana päissään kotiin ryömi, otti siis akka hänen selkäänsä, vei kirkkomaalle luukoppeliin ja salpasi sinne. Muutaman hetken perästä, kuin jo luuli miehensä jokseenki selvenneen ja kohmelosta kaljentuneeksi, meni hän koppelille ja ryskytti ovea. "Kuka mokoma siellä jyryää?" ärjäsi mies kohmelo-unissaan. "Oonpahan kuolleitten ruuan kantaja", vastasi vaimo. "Woi veikkonen", vätkytti juopunut, "jospahan edes viinaakaan olisit tuonut; tuo tuo joltaki olisi maistunut! Kumma kuitenki, ystävä kulta, kuin niin typerä olla saatoit, ett'et mulle viinaaki ruuan kanssa tuonut; etkö entuudestaki tietänyt, että rikka ruoka viinatta?" Tämän kuultua meni vaimo parka matkoinsa päivitellen: "Woi kuitenki, kuinka tuolla mies-parallani on hillimätön viinan himo; ei varmaan siitä enää kunnon miestä näy tulevan!" Ei tule tuohesta takkia, Eikä vanhasta pappia. 33. Kissa ja Kukko. Kerran sai hyvin nälkäinen kissa kukon kynsiinsä ja aikoi syödä häntä. Mutta pahaa aikomustansa kaunistaaksensa, sanoi kissa kiivaalla äänellä kukolle: "sinä olet koko maailmalta vihattu lintu, sillä sinä pidät alinomaa julmaa meteliä! Sinä et ainoastaan huuda päiväkaudet, vaan sinä turmelet öilläki muilta unen ja levon!" -- "Sitä minä en pahassa aikomuksessa tee", vakuutti kukko; "minä vaan tahdon herättää niin ihmisiä kuin eläviä ajallansa työhön ja toimeen." -- "Elä tuossa tyhjiä rupata!" intti kissa. "Minulla on nälkä, enkä minä suu-puheilla elä." ja samassa söi kissa kukon. Kyllä susi syitä saa, Kun mieli lampaan lihaa tekee. End of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita itäisiltä mailta, by Anonymous *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62213 ***