*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63333 ***

HAUDATTU TEMPPELI

Kirj.

MAURICE MAETERLINCK

Suomentanut

Armas Hämäläinen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1924.






        Octave Mirbeaulle
       hänen ihailijansa ja
                    ystävänsä M.M.



SISÄLLYS:

  I. Oikeus.
 II. Mysteerion kehitys.
III. Aineen valta.
 IV. Menneisyys.
  V. Onnen vaihteessa.
 VI. Tulevaisuus.




I. OIKEUS


I

Puhun niille, jotka eivät usko ainoan, kaikkivaltiaan ja erehtymättömän
Tuomarin olemassaoloon, Tuomarin, joka päivin ja öin kallistaen
korvansa meidän ajatuksillemme, tunteillemme ja toimillemme, ylläpitää
oikeutta tässä maailmassa ja täydentää sitä muualla. Jollei ole
tuomaria, niin onko sitten olemassa muuta oikeutta kuin ihmisten
säätämä oikeus, joka tosin ei suinkaan esiinny yksinomaan
heidän laeissaan ja tuomioistuimissaan, vaan myöskin kaikissa
yleiskunnallisissa suhteissa, jotka eivät ole positiivisten tuomioiden
alaisia ja joilla ei tavallisesti ole muuta vahvistusta kuin
ympäristömme yleinen mielipide, luottamus tai epäluottamus,
hyväksyminen tai hylkääminen? Eikö ole olemassa mitään tätä oikeutta
ylempänä? Voiko sen, mikä maailman kaikkeuden moraalissa näyttää usein
niin selittämättömältä, että ihmiset luulevat olevansa niin sanoaksemme
pakotettuja uskomaan viisaan tuomarin olemassaoloon, johtaa
yhteiskunnallisesta oikeudesta ja selittää tämän avulla? Olemmeko
petettyämme tai voitettuamme lähimmäisemme, pettäneet tai voittaneet
kaikki oikeuden voimat? Onko kaikki lopullisesti ratkaistu ja eikö
meillä ole enää mitään pelkäämistä, vai onko kuitenkin olemassa
ankarampi ja vähemmin erehdykselle altis oikeus, näkymättömämpi, mutta
syvempi, universaalisempi ja voimakkaampi?

Kuka kieltää sellaisen olemassaolon ja kuka ei tunne, että se on
torjumaton, että se käsittää koko ihmiselämän ja että sen keskustassa
hallitsee äly, joka ei erehdy ja jota ei liioin voi pettää? Mutta mihin
me sen sijoitamme riistettyämme sen taivaista? Missä se on? Mistä se
ammentaa hyvän ja pahan, onnen ja onnettomuuden? Siinä kysymyksiä,
joita emme usein tee itsellemme. Ne ovat kuitenkin tärkeitä, sillä
paikasta, missä tuo oikeus sijaitsee ja mistä se lähtee meitä
rankaisemaan ja palkitsemaan, riippuu sen luonne ja koko meidän
moraalimme. Siksipä ei ole hyödytöntä tutkia, millaisena nykyään
tapaamme ihmisten sydämissä ja mielissä tuon korkeimman salaperäisen
oikeuden suuren aatteen, aatteen, joka on ollut useinkin vaihteluiden
alainen aikojen kuluessa. Eikö meille sittenkin jää korkein ja
kiihoittavin mysteerio, eikö se koskekin useimpia muita mysteerioita ja
eivätkö sen horjumiset juuri järkytä meitä syvimmin? On mahdollista,
ettei suurella osalla ole minkäänlaista tietoa noista horjumisista ja
muutoksista. Täysin selvä tietoisuus ei ole välttämätön kaikille
inhimillisen ajattelun kehityksessä. Riittää sekin, että jotkut ottavat
selvää siitä, että jokin muutos on tapahtunut, jotta yleinen moraali
saa vähitellen tuta sen seuraukset.


II

Me tulemme tietenkin koskettelemaan yhteiskunnallista, sosiaalista,
oikeutta, s.o. oikeutta, jota me noudatamme keskinäisissä suhteissamme,
mutta me emme ota puheeksi säädännäis- eli positiivista oikeutta, joka
ei ole muuta kuin osa sosiaalisen oikeuden rakennetta. Me käsittelemme
erittäinkin tuota epätäsmällistä, mutta tehokasta oikeutta, jota on
mahdoton käsittää, mutta myöskin mahdoton välttää, joka seuraa ihmistä
ja tunkeutuu häneen, hyväksyy ja hylkää, palkitsee ja rankaisee
elämämme kaikki teot. Tuleeko se ulkoapäin? Onko olemassa, ihmisestä
riippumatta, maailmankaikkeudessa ja ilmiöissä moraalinen periaate,
jota ei voi pettää eikä kaunistella? Onko sanalla sanoen oikeutta, jota
voisi nimittää fyysilliseksi oikeudeksi? Vai onko tuo oikeus kokonaan
lähtöisin ihmisestä, onko se aivan sisäinen silloinkin, kun se
vaikuttaa ulospäin? Ja, ilmaistaksemme tuon kaiken lyhyesti, onko
toisin sanoen olemassa vain psykolooginen, sielullinen oikeus? Luulen
näiden kahden nimityksen, fyysillinen ja psykolooginen oikeus,
käsittävän ne oikeuden eri muodot, jotka meistä näyttävät vielä nytkin
olevan olemassa sosiaalisen oikeuden yläpuolella.


III

Jos ihminen, vaikkapa harhaluuloille ja mysteerioille kärkkäinkin,
poistuu kaiken positiivisen uskonnon helpoilta, mutta keinotekoisesti
valaistuilta poluilta ja kysyy rehellisesti ja tarkkaavaisesti neuvoa
persoonalliselta kokemukseltaan, jos hän tarkastaa ulkonaista pahaa,
joka kohtaa sokeasti hyviä ja pahoja, niin en luule, että hän voi kauan
epäillä totuutta, ettei maailmassa, jossa me elämme, ole moraalisista
syistä johtunutta fyysillistä oikeutta, että tuo oikeus esiintyy
perinnöllisyyden, sairauden, ilmapiirin ja maaperän ilmiöinä tai
jossain muussa ajateltavassa muodossa. Ei maa, ei taivas, ei luonto, ei
aine, ei eetteri, ei mikään tuntemamme voima, paitsi meihin itseemme
kätkeytyvät voimat, ota lukuun oikeutta, eikä niillä ole pienintäkään
yhteyttä meidän moraalimme, ajatuksiemme eikä aikomuksiemme kanssa.
Ulkomaailman ja meidän tekojemme välillä ei ole muita kuin
yksinkertaisia syyn ja seurauksen suhteita, olennaisesti
siveellisyyspiiriin kuulumattomia. Jos teen sellaisen ja sellaisen
varomattoman tai ilkivaltaisen teon, niin koituu minulle siitä
sellainen ja sellainen vaara ja saan siitä maksaa sellaisen ja
sellaisen veron luonnolle. Ja kun kohtuuttomuus ja varomattomuus
johtuvat usein syystä, jota me nimitämme epäsiveelliseksi, koska meidän
velvollisuutemme on sovittaa elämämme, terveytemme ja turvallisuutemme
pienten vaatimusten mukaan, niin me emme voi olla asettamatta
epäsiveellistä syytä ja siitä johtuvaa vaaraa tai maksettavaa veroa
toistensa yhteyteen, ja me saamme jälleen tuon luottamuksen
yleisoikeuteen, joka on sydämeemme syvimmälle juurtunut ennakkoluulo.
Mutta samalla kun omaksumme jälleen tuon luottamuksen, meiltä jää
ottamatta huomioon, että asiaan ei yhtään vaikuta se, onko kohtuuttoman
tai varomattoman teon aiheuttanut viaton tai sankarillinen syy,
käyttääksemme lapsellista sanavarastoamme. Kylmettymisen seuraukset
ovat ehdottomasti samat, jos heittäydyn veteen hyvin kylmällä ilmalla
pelastaakseni lähimmäiseni tai jos putoan siihen koettaessani heittää
hänet veteen, eikä mikään tämän avaran taivaan alla, paitsi minua
itseäni tai tuota henkilöä, jos hän sen voi, lisää kärsimystä
kärsimyksiini, kun olen tehnyt rikoksen, tai lievennä vähääkään
tuskiani, kun olen tehnyt hyveellisen teon.


IV

Tarkastelkaamme toista tämän fyysillisen oikeuden muotoa:
perinnöllisyyttä. Siinähän tapaamme saman tietämättömyyden moraalisista
syistä, saman välinpitämättömyyden. Täytyy myöntää, että se oikeus
olisi hyvin outoa, joka sälyttäisi pojan ja pojanpojan-pojan hartioille
isän tai isoisän-isän tekemän rikoksen taakan. Mutta se ei olisi
inhimillisen moraalin vastaista, ihminen taipuisi siihen helposti,
vieläpä se näyttäisi luonnolliselta, suurenmoiselta, innostavalta. Se
jatkaisi määräämättömiin meidän yksilöllisyyttämme, tietoisuuttamme ja
olemassaoloamme, ja tältä kannalta katsoen se sointuisi yhteen
lukuisien tosiasioiden kanssa, joita tuskin voi kieltää ja jotka
todistavat, ettemme me ole yksinomaan itseemme rajoitettuja, vaan että
meillä on useita hienon hienoja ja vielä vaillinaisesti tunnettuja
suhteita kaikkeen siihen, mikä meitä ympäröi, edeltää ja seuraa
elämässä.

Mutta joskin tämä on totta muutamissa suhteissa, niin ei se ollenkaan
pidä paikkaansa, mikäli on kysymyksessä fyysillisen perinnöllisyyden
oikeus. Fyysillinen perinnöllisyys ei ota ollenkaan huomioon sen teon
siveellisiä syitä, jonka seuraukset jälkeläiset saavat maksaa. Sen,
mitä isä on tehnyt turmellessaan terveytensä, ja sen, mitä poika saa
kärsiä, yhdistää toisiinsa fyysillinen side, mutta isän aikomuksilla,
vaikuttimilla, jotka saattavat olla rikollisia tai sankarillisia, ei
ole mitään vaikutusta niihin kärsimyksiin, joita pojan on kestettävä.
Lisätkäämme vielä, että fyysillisen perinnöllisyyden väitetty oikeus on
ilmeisesti hyvin ahdasalainen. Isä on saattanut tehdä tuhansia kauheita
virheitä, hän on saattanut murhata, pettää halpamaisesti, vainota
viatonta, riistää onnetonta, ilman että nuo rikokset jättävät
pienintäkään jälkeä hänen lastensa elimistöön. Hänen ei ole tarvinnut
muuta kuin välttää tekemästä mitään, joka voisi vahingoittaa hänen
terveyttään.

Yleensä perinnöllisyyden oikeus rankaisisi melkein yksinomaan kahta
hairahduslajia: alkoholismia ja irstailua. Mutta joskin alkoholismi on
jokseenkin vastenmielinen ja usein hyvin rikollinen pahe, on se usein
kuitenkin pikemmin heikkous kuin rikos, ja muutamissa tapauksissa olisi
vaikeaa ajatella pahetta, joka edellyttäisi vähemmän huonoa tahtoa ja
häijyyttä. On siis vaikea selittää, miksi yleismoraali rankaisisi niin
erikoisella, niin julmalla ja niin sanoaksemme ikuisella tavalla
suhteellisen viatonta pahetta, kun se ei kerran välitä mitään
esimerkiksi sukulaismurhasta, myrkyttäjästä tai kiduttajasta.

Mitä irstailuun tulee, niin on tunnettua, että sitä seuraa usein
rangaistuksena muiden onnettomuuksien joukossa eräs pelättävä ja
jälkeläisille mitä turmiollisin onnettomuus. Mutta tässäkin vallitsee
tapahtumien oikeuden puolelta sama tietämättömyys siveellisistä syistä,
sama sokeus. Irstailutoimitus voi olla hirveä moraalin kannalta
katsoen, sitä ovat mahdollisesti valmistelleet hirveät salajuonet ja
siihen on mahdollisesti sekaantunut vallan väärinkäyttöä, epätoivoa ja
kyyneliä. Toiselta puolen on mahdollista, että se on indifferentti,
yhdentekevä, vieläpä viatonkin. Tapahtumiin sisältyvä oikeus välittää
siitä vähät, se kysyy vain sitä, noudatetaanko vai laiminlyödäänkö
varovaisuutta ja harjoitetaanko irstailua usein; se antaa usein vallan
sattumalle, mutta se ei koskaan välitä uhrinsa sieluntilasta. Muutoin
voisi irstailuun nähden tehdä saman huomautuksen kuin alkoholismiin
nähden: miksi tuo aivan erikoinen ja melkein rajaton rangaistus
useinkin viattomasta hairahduksesta? On olemassa irstailua, joka kylmän
ja korkean järjen silmissä, jota odottaisi korkeimmalta oikeudelta, on
verrattomasti vähemmän rikollista kuin useat alhaiset ajatukset, huonot
tunteet, joita huomaamatta liikkuu sydämissämme. Ja, päättääksemme
tämän katsomuksemme, ei vihdoin olisi vaikea kuvitella tai löytää
tapauksia, joissa hyvin kunnollisen miehen lapset tai lastenlapset
saavat kärsiä peruuttamattoman rangaistuksen älyssään ja ruumiissaan
siitä syystä, että heidän isänsä on saanut parantumattoman vamman
suorittaessaan työtä, jolla hän tarkoitti -- erehtyen tai erehtymättä
-- hyvitystä, kieltäytymistä, uhrausta tai vilpittömyyttä.


V

Tällainen on luonnon oikeus fyysilliseen perinnöllisyyteen nähden. Mitä
tulee moraaliseen perinnöllisyyteen, niin silläkin näyttää olevan samat
periaatteet, mutta koska tässä on kysymys hengen ja luonteen
muunnoksista, jotka ovat verrattomasti paljon monimutkaisempia ja
vaikeampia havaita, niin ilmiöt ovat vähemmän silmiinpistäviä ja
epävarmempia. Moraalinen perinnöllisyys, ainakin patoloogisella alalla,
ainoalla, joka on kyllin selväpiirteinen antaakseen tilaisuuden
varmoihin huomioihin, ei ole mitään muuta kuin fyysillisen
perinnöllisyyden henkinen muoto, jälkimmäinen on edellisen periaate,
edellinen on jälkimmäisen jatkoa. Oikeuteen nähden tavataan siis
moraalisen perinnöllisyyden alkuperässä sama indifferenssi,
yhdentekeväisyys, sama sokeus. Alkoholistin tai irstailijan jälkeläiset
voivat joutua saman iskun alaisiksi, joka voi kohdistua henkeen ja
ruumiiseen, olipa sitten alkoholismin tai irstailun moraalinen syy
pahaa tai viatonta laatua. Heille kehittyy melkein ehdottomasti
henkinen vika, jos heillä on aineellinen vika. Ja olivatpa he sitten
hulluja, tylsämielisiä, kaatuvatautisia, olkoonpa heillä
vastustamattomia rikollisia vaistoja tai osoittakootpa vain pientä
sielunkykyjen häiriötä, samantekevä; sielu on vioittunut samalla kun
ruumiskin ja kauhein siveellinen rangaistus, minkä saattaa keksiä ylin
oikeus -- jos hetkeäkään on kysymys oikeudesta -- on kohdistunut
tekoihin, jotka tavallisesti saavat vähemmän pahaa aikaan ja
merkitsevät melkein aina vähemmän häijyyttä kuin sadat muut, joita
luonto ei uneksikaan rangaista. Ja lisäksi tuo rangaistus kohtaa
sokeasti ja ottamatta vähintäkään huomioon tekojen ehkä
anteeksiannettavia, ehkä yhdentekeviä tai vieläpä erinomaisiakin
vaikuttimia.

Onko siis asianlaita se, että alkoholismi ja irstailu tulevat yksin
kysymykseen moraalisessa perinnöllisyydessä? Ei millään muotoa, ja se
olisikin mieletöntä. Tuhannet enemmän tai vähemmän tuntemattomat
tekijät tulevat väliin. Erinäiset moraaliset ominaisuudet näyttävät
siirtyvän kuten erinäiset fyysillisetkin ominaisuudet. Määrätyssä
rodussa tavataan melkein poikkeuksetta määrättyjä, luultavasti
hankittuja hyveitä. Mutta mikä on esimerkin, ympäristön,
perinnöllisyyden osa? Kysymys niin mutkistuu, tosiasiat ovat niin usein
vastakkaisia, ettei ole enää mahdollista seurata lukemattomien syiden
mainingissa jonkin määrätyn syyn uomaa. Riittää kun toteamme, ettemme
löydä tahallisen oikeuden jälkeä niistä muutamista selvistä, sattuvista
ja varmoista tapauksista, joissa se saattaisi ilmetä fyysillisen tai
moraalisen perinnöllisyyden alalla. Ja jollemme löydä sitä niistä, niin
meidän on vielä vaikeampi löytää sitä muualta.


VI

Näin ollen me siis emme voi sanoa, että yläpuolellamme, ympärillämme,
alapuolellamme tässä elämässä tai toisessa elämässämme, s.o. lastemme
elämässä, olisi tarkoitetun ja tahallisen oikeuden jälkiä. Mutta
mukautuessamme olevaiseen me tietenkin olemme joutuneet antamaan
moraalimme leiman useimmin tapaamillemme kausaliteetti- eli
syysuhteisuusperiaatteillemme, joten on olemassa hyvin riittävä tehokas
näennäinen oikeus, oikeus, joka palkitsee tai rankaisee useimpia
tekojamme sen mukaan, missä suhteessa ne ovat erinäisiin olentojen
säilymiselle välttämättömiin lakeihin. On selvää, että jos siemennän
peltoni, niin minulla on sata kertaa suuremmat edellytykset sadon
korjaamiseen kuin naapurillani, joka jättää peltonsa kylvämättä, koska
hän pitää parempana laiskoitella tai huvitella. Tässä tapauksessa työ
on palkittu tyydyttävän varmasti ja me olemme ruvenneet pitämään
erityisesti juuri työtä siveellisenä toimituksena ja velvollisuuksista
ensimmäisenä, koska se on välttämätön elämämme ylläpitämiseksi.
Tämänlaatuisia esimerkkejä voisi jatkaa loppumattomiin. Jos minä
kasvatan hyvin lapsiani, jos olen hyvä ja oikeamielinen muille
ihmisille, jos olen rehellinen, toimelias, suora, varovainen ja viisas
kaikissa oloissa, niin minulla on suuremmat edellytykset saada osakseni
kunnioitusta lapsiltani, rakkautta, arvonantoa ja onnellisia hetkiä
kuin sillä, joka on ollut ja toiminut aivan päinvastoin. Älkäämme
kuitenkaan jättäkö ottamatta huomioon, että naapurini, vaikka hän
olisikin ahkera ja säännöllinen tavallisessa olossaan, ei saisi sen
suurempaa satoa, jos jokin kunnioitettava ja ehkä ihailtavakin syy --
esimerkiksi sairaus, joka pidättäisi häntä vaimonsa tai naapurinsa
vuoteen ääressä -- olisi estänyt häntä kylvämästä oikeaan aikaan.
Samoin kävisi toisissakin tapauksissa, jotka äsken mainitsin. Mutta
nämä tapaukset, joissa kunnioitettava tai ihailtava syy estää
täyttämästä tehtävää, ovat poikkeuksellisia, niin että yleensä syyn ja
seurauksen, välttämättömän lain vaatimuksen ja sitä noudattavan
yrityksen tuloksen välillä on, kiitos joustavuutemme ja
mukautumiskykymme, riittävä sopusointu pitämään meissä yllä kaikessa
olevan oikeuden aatetta.


VII

Onko tämä aate, joka piilee vähemmän mystillisten ja vähemmän
herkkäuskoisten aatteiden pohjalla, terveellinen? Eikö tämä moraalimme
osa ole kuin hyönteinen putoavalla kallionmöhkäleellä, joka pudotessaan
kuvittelee, että kallio siirtyy paikaltaan vain ylläpitääkseen sitä?
Onko olemassa erehdyksiä ja valheita, joita on edistettävä? Ehkä niissä
on sellaisiakin, jotka jonakin hetkenä ovat olleet hyvää tekeviä? Mutta
kun niiden hyvättyöt ovat ohi, niin eikö taasen ole jouduttu katsomaan
totuutta vasten kasvoja ja eikö sille ole pitänyt tehdä uhraus, joka
oli siirretty tuonnemmaksi? Oliko välttämätöntä odottaa, että kuvittelu
tai valhe, jotka näyttivät olevan meille hyväksi, alkaisivat
vahingoittaa meitä tai ainakin viivyttäisivät välttämätöntä
sopusointua hyvin tunnetun todellisuuden ja sen tulkitsemis-, sen
hyödykseenkäyttämis- ja hyväksymistavan välillä? Mitä ovatkaan
kuninkaiden jumalallinen valta, kirkon erehtymättömyys ja toisessa
elämässä palkitseminen olleet muuta kuin harhaluuloja, jotka ovat
odottaneet kauan, että järki ne uhraisi? Mitä on voitettu sillä, ettei
niitä heti uhrattu? Hieman petollista rauhaa, vähän joskus turmiollista
lohdutusta, muutamia toiveita, joiden toteuttamiseksi ei ole pantu
rikkaa ristiin. Ja siten on hukattu paljon aikaa. Mutta onko
ihmiskunnalla, joka vihdoinkin tahtoo tuntea totuuden ja joka on sen
etsimisessä löytänyt olemassaolon oikeutuksen, joka korvaa kaikki muut,
paljon aikaa hukattavana? Varmaa on, ettei mikään vie sitä häneltä
enemmän hukkaan, sillä ei mikään ole elävämpi ja taitavampi muuttamaan
muotoa kuin jo perustuksensa menettänyt harhaluulo.

Mutta vähät siitä, tullaan sanomaan, tekeekö ihminen sitä, mikä on
oikein, koska hän on vakuutettu, että Jumalan katse seuraa häntä, tai
koska hän kuvittelee olevan jonkinlaista oikeutta maailmassa, tai
yksinkertaisesti, koska hän omassatunnossaan tuntee tuon asian
oikeaksi? Päinvastoin merkitsee tämä hyvinkin paljon. Meillä on tässä
kolme eri ihmistä. Ensimmäinen, jota seuraa Jumalan katse, on tekevä
useammankin väärän teon, sillä ei ole ollut Jumalaa, joka ei olisi
tahtonut paljonkin väärää. Toinen ei tule aina toimimaan kuten kolmas,
ja kolmas on todellinen ihminen, jolta moralistin on kysyttävä neuvoa,
sillä hän yksin on jääpä näistä kolmesta eloon. Moralistille on
mielenkiintoisempaa koettaa nähdä ennakolta, millä tavoin ihminen
käyttäytyy totuudessa, s.o. luonnollisessa elementissään, kuin tutkia,
miten hän menettelee erehdyksessä.


VIII

Luultavasti on niistä, jotka eivät usko korkeimman Tuomarin
olemassaoloon, näyttävä hyödyttömältä tutkia näin vakavasti tätä
kaikessa olevan oikeuden mahdotonta aatetta. Jos se esitetään
sellaisena kuin se todellisuudessa on, se tulee todellakin
mahdottomaksi. Mutta jokapäiväisessä elämässämme me emme tavallisesti
näe sitä siinä muodossa. Nähdessämme onnettoman rikoksen, väärin
hankittua varallisuutta, joka päättyy vararikkoon, kurjaa irstailua,
rangaistua ilkeyttä, katalaa kimppuunkäyntiä, joka hetken menestyy ja
sitten päättyy surkeasti, me lakkaamatta sekoitamme fyysillisen
seurauksen moraaliseen syyhyn. Ja vaikkemme ollenkaan uskoisi minkään
Tuomarin olemassaoloon, joudumme me kuitenkin melkein kaikki enemmän
tai vähemmän vapaasti elämään jonkinlaisessa epämääräisessä uskossa
tapahtumien oikeuteen. Ja silloinkaan, kun järjen ja kylmän havainnon
avulla olemme päässeet selville, ettei tuota oikeutta ole olemassa,
silloinkaan ei tarvita muuta kuin että jokin tapaus koskettaa meitä
läheltä, välistä riittää kaksi tai kolme tuntuvampaa sattumaa
luhistamaan tuon vakaumuksen sydämessämme, jollei aina mielessämme.
Järjestämme, kokemuksestamme huolimatta herättää meissä jokin aivan
vähäpätöinen seikka esi-isän, joka oli vakuutettu siitä, että tähdet
taivaalla tuikkivat vain hyväksyvästi ennustaakseen iskua, jonka hän on
antava viholliselleen taistelutantereella, lausuntoa, jonka hän antaa
päällikköjen kokouksessa, onnellista juonta, jonka hän punoo
naiskammion ympärille. Mekin jumaloimme tunteitamme harrastustemme
mukaan, mutta koska jumalilla ei ole enää nimiä, me jumaloimme niitä
epätäsmällisemmällä ja epäsuoremmalla tavalla, ja siinä onkin ainoa
erotus. Kun kreikkalaiset, ollen voimattomina Trojan edustalla,
tarvitsevat tehokasta apua ja merkkiä, niin he menevät riistämään
Philokteelta Herkuleen jousen ja nuolet ja jättävät hänet sitten
alastomana, sairaana ja aseettomana autiolle saarelle, ja se on muka
salaperäinen Oikeus, korkeampi kuin inhimillinen, se on jumalien
säännös. Ja kun jokin väärinteko näyttää meistä hyödylliseltä, niin me
vaadimme sitä tulevien sukupolvien, ihmisyyden, isänmaan nimessä. Kun
toiselta puolen meitä kohtaa suuri onnettomuus, ei ole enää oikeutta,
ei jumalia, mutta jos se kohtaa vihollistamme, niin maailmankaikkeus
kansoittuu heti näkymättömillä tuomareilla. Jos osaksemme tulee
odottamaton ja ansaitsematon onni, niin me ilman päänvaivaa
kuvittelemme, että meissä on niin salattuja ansioita, joista emme
itsekään tienneet, ja me olemme onnellisempia siitä, että ne ovat
tulleet ilmi, kuin itse siitä onnesta, jota ne ovat meille tuottaneet.


IX

"Kaikki kostaa itsensä", sanomme. Niin kyllä, syvimmällä sydämessämme
ja ihmiselämässä kaikki on maksettava takaisin oikeuden mukaan sisäisen
onnen tai onnettomuuden rahassa. Meidän ulkopuolellamme, meitä
ympäröivässä maailmankaikkeudessa kaikki on samaten maksettava
takaisin, mutta onni tai onnettomuus ei kulje enää saman intendentin
käsien kautta. Sen jako toimitetaan toisten perusteiden, toisten lakien
mukaan. Määrääjänä ei ole enää tietoisuuden oikeus, vaan moraalimme
tiedottoman luonnon logiikka. Meissä on henki, joka punnitsee vain
aikomukset, meidän ulkopuolellamme on mahti, joka punnitsee vain
teot ja tosiasiat. Me vakuutamme itsellemme, että ne toimivat
yksissä neuvoin. Mutta joskin henki todellisuudessa luo usein
silmäyksen tuon mahdin puoleen, niin tuo mahti on hengestä yhtä
tietämätön kuin Pohjois-Euroopassa kivihiiltä punnitseva mies on
tietämätön Etelä-Afrikassa timantteja punnitsevan miehen
olemassaolosta. Me sekoitamme lakkaamatta käsityksemme oikeudesta
tuohon siveellisyyspiirin ulkopuolella olevaan logiikkaan. Ja se on
useimpien erehdystemme lähde.


X

Meidän ei muuten ole hyvä mennä valittamaan maailmankaikkeuden
välinpitämättömyyttä ja selittämään sitä hirviöksi ja
käsittämättömäksi. Meillä ei ole oikeutta kummeksua vääryyttä, johon me
itse otamme hyvin tehokasta osaa. Totta on, ettei tapaturmissa,
sairauksissa tai useimmissa ulkonaisen elämän sattumissa,
jotka kohtaavat sokeasti hyvää ja pahaa, petturia ja sankaria,
laupeudensisarta ja myrkyttäjää, ole jälkeäkään oikeudesta. Mutta
maailmankaikkeuden vääryyksien tiliin me luemme mielellämme paljon
yksinomaan ihmisten vääryyksiä, jotka ovat verrattomasti lukuisampia ja
turmiollisempia kuin myrsky, sairaus ja tulipalo. Minä en puhu sodasta;
minulle voitaisiin huomauttaa, että se on luettava vähemmän luonnon
kuin kansojen ja hallitsijoiden syyksi. Mutta köyhyys esimerkiksi, jonka
me vielä luemme syyntakeettomien onnettomuuksien joukkoon, samaan
luokkaan kuin ruton tai haaksirikon, köyhyys kaikkine tuhoisine
kärsimyksineen ja perinnöllisine kurjuuksineen, miten usein siihen
onkaan syynä yhteiskunnallisten olojemme nurjuus, joka ei ole muuta
kuin ihmisen vääryyksien summa? Miksi ansaitsematonta kurjuutta
nähdessämme etsimme taivaasta tuomaria tai käsittämätöntä syytä,
ikäänkuin olisi kysymys salaman tuhosta? Unohdammeko, että me tässä
olemme tutkimuksenalaisen kysymyksen paraiten tunnetulla ja varmimmalla
alalla ja että juuri me itse säännöstelemme kurjuuden ja jaamme sitä
yhtä mielivaltaisesti moraalin kannalta katsoen kuin tuli jakaa
tuhojaan ja sairaus kärsimyksiään? Mitä järkeä on ihmettelyssämme,
ettei meri pidä lukua uhrinsa sieluntilasta, silloinkuin me, joilla on
sielu, s.o. aivan erikoinen oikeuden elin, emme pidä lukua niiden
tuhansien kurjien viattomuudesta, jotka ovat meidän uhrejamme? Onko se
riittävä puolustus, että poistamme jokapäiväisistä huolista voiman,
joka on aivan kokonaan vallassamme, tehdäksemme siitä turmiollisen
voiman? Olemme todellakin omituisia tuomareja ja omituisia
ihanteellisen oikeuden palvojia! Tuomioistuimen erehdys saa meidät
kuohuksiin maailman äärestä toiseen, mutta erehdyksen, joka tuomitsee
kurjuuteen kolme neljännestä veljiämme ja joka on yhtä puhtaasti
inhimillinen kuin tuomioistuimen erehdys, me viemme jonkinlaisen
voittamattoman ja leppymättömän mahdin tiliin. Kun kelpo naapurimme
lapsi syntyy sokeana, tylsämielisenä tai muotopuolena, niin me menemme
etsimään vaikka mistä, aina uskonnon mysteerioista asti, uskonnon,
jolle jo olemme välinpitämättömiä, jotakin jumalaa päästäksemme
selville hänen ajatuksistaan. Mutta jos lapsi syntyy köyhänä, mikä
tavallisesti vaikuttaa yhtä turmiollisesti tämän olennon kohtaloon kuin
pahinkin sairaalloisuus, niin ei päähämmekään pälkähdä tehdä mitään
kysymystä Jumalalle, joka on kaikkialla, missä me olemme, koska hän on
vain tehnyt meidän tahtomme mukaan. Ennenkuin pyydämme ihanteellista
tuomaria, olisi meidän välttämättä puhdistettava aatteemme, sillä tuo
tuomari tulee olemaan näiden aatteiden virheiden kaltainen. Ennenkuin
valitamme luonnon välinpitämättömyyttä ja koetamme etsiä siitä oikeutta
ja kohtuutta, jota siinä ei ensinkään ole, olisi meidän viisasta käydä
omaan inhimilliseen elämäämme sisältyvän vääryyden kimppuun ja sitten,
kun se olisi siitä poistettu, huomaisimme sattuman aiheuttamien
vääryyksien osan supistuneen kahdella kolmasosalla. Se on oleva joka
tapauksessa supistuneempi kuin jos me olisimme ruvenneet pitämään
rajuilmaa järkevänä, tulivuorta tarkkanäköisenä, maanvieremää
neuvokkaana, kylmyyttä ja kuumuutta varovaisina, sairautta
arvostelukykyisenä, merta ymmärtäväisenä ja huomaavaisena hyveillemme
ja salaisille aikomuksillemme. Itse asiassa on paljon enemmän köyhiä
kuin haaksirikkoisia tai tapaturmien uhreja, paljon enemmän kurjuuden
kuin elimistömme oikkujen tai luonnonvoimien vihamielisyyden
aiheuttamia sairauksia.


XI

Mehän tietenkin rakastamme oikeutta. Totta on, että me elämme suuren
vääryyden keskellä, mutta on lisättävä, että vasta vähän aikaa sitten
olemme päässeet siitä varmuuteen ja me etsimme vielä keinoja sen
hävittämiseksi. Tuo vääryys oli niin vanha, käsitys Jumalasta,
kohtalosta ja luonnon salaperäisestä tahdosta sekoittui siihen niin
läheisesti, se on vielä niin läheisesti sidottu useimpiin
maailmankaikkeuden epäoikeudenmukaisiin voimiin, että olemme vasta
vähän aikaa saattaneet koettaa eristää niitä puhtaasti inhimillisiä
voimia, joita siihen kätkeytyy. Jos meidän onnistuu eristää, oppia
tuntemaan ja erottaa ne lopullisesti sellaisista voimista, joihin
meillä ei ole mitään vaikutusta, niin se on oleva oikeudelle tärkeämpää
kuin kaikki, mitä ihmiskunta on tähän asti saavuttanut oikeuden
etsimisellään.

Sillä yhteiskunnallisessa epäoikeudenmukaisuudessa ei suinkaan
ihmisosuus kykene vaimentamaan oikeudenmukaisuuden kiihkeää
kaipuutamme, vaan se osuus, joka monen mielestä kuuluu vielä Jumalalle,
jonkinlaiselle kohtalolle ja luonnon kuvitelluille laeille.


XII

Tämä viimeksimainittu passiivinen osuus vähenee päivä päivältä. Ei
niin, että oikeuden mysteerio katoaisi. Mysteerion katoaminen on hyvin
harvinaista; tavallisesti se vain muuttaa paikkaa. Mutta usein on hyvin
tärkeää, hyvin toivottavaa, että se saadaan muuttamaan paikkaa. Eräältä
tietyltä näkökannalta katsoen kaikki inhimillisen ajattelun edistys
supistuu kahteen tai kolmeen tämänlaiseen muutokseen, parin kolmen
mysteerion siirtämiseen paikasta, jossa ne vaikuttivat pahaa, toiseen
paikkaan, missä ne ovat vaarattomia tai voivat vaikuttaa hyvää.
Riittääpä joskus sekin, että mysteeriolle onnistutaan antamaan toinen
nimi, vaikka se ei muutakaan paikkaa. Sitä, mitä ennen kutsuttiin
"jumaliksi", kutsutaan nyt "elämäksi". Ja jos elämä on yhtä
selittämätön kuin jumalat, niin me olemme näin voittaneet ainakin sen,
ettei kenelläkään ole oikeutta puhua tai vahingoittaa sen nimessä.
Inhimillisen ajattelun päämäärä ei luultavastikaan ole mysteerion
hävittäminen tai vähentäminen. Tämä ei näytä mahdolliselta. On
luultavaa, että tähän maailmaan on aina liittyvä sama määrä
mysteerioita, olettaen että loppumattomuus on ominaista tälle
maailmalle kuten se on ominaista mysteeriolle. Mutta rehellisesti
ihmisajatus tahtoo määritellä ennen kaikkea todellisten ja
poistamattomien mysteerioiden tilanteen. Se tahtoo poistaa näistä
mysteerioista kaiken sen, mikä niihin ei kuulu, mikä ei ole niille
ominaista, kaiken sen, mitä meidän erehdyksemme, kauhumme ja valheemme
ovat siihen lisänneet. Ja sitä mukaa kuin keinotekoiset mysteeriot
häviävät, tuo ihmisajatus näkee todellisen mysteerion alan laajenevan,
joka on elämän, sen tarkoituksen ja sen alkamisen mysteerio,
ajatuksen oman olemassaolon mysteerio, mysteerio, jota on kutsuttu
"alkutapahtumaksi" tai "todellisuuden ehkä tuntemattomana pysyväksi
olemukseksi".


XIII

Missä sitten sijaitsi oikeuden mysteerio? Se täytti maailman. Milloin
se oli jumalien käsissä, milloin se verhosi ja hallitsi jumalia
itseään. Se oli asetettu kaikkialle paitsi ihmiseen. Se täytti taivaat,
elävöitti kalliot, ilmapiirin ja meret, kansoitti luoksepääsemättömän
maailmankaikkeuden. Vihdoin tiedustellaan sen luuloteltuja
olinpaikkoja, järkytetään sen pilvivaltaistuinta, hätyytetään,
tutkitaan sitä. Se katoaa, ja hetkellä, jolloin luulemme, ettei sitä
enää ole, se tulee jälleen esiin sydämemme pohjalta. Ja vieläkin se on
mysteerio, joka lähenee ihmistä ja imeytyy häneen kiinni. Sillä meistä
tulee melkein aina niiden mysteerioiden viimeinen turvapaikka ja
todellinen asunto, jotka me tahdoimme tuhota. Meissä ne viimein
löytävät jälleen sen kotilieden, jonka ne olivat jättäneet kulkeakseen
läpi avaruuden nuoruutensa ensimmäisessä hurmiossa. Ja itsessämmekin
tulee meidän tottua tapaamaan niitä ja kysymään niiltä neuvoa. Itse
asiassa on yhtä ihmeellistä, yhtä selittämätöntä, että ihmisellä on
sydämessään vääjäämätön oikeusvaisto, kuin oli ihmeellistä ja
selittämätöntä, että jumalat ja maailmankaikkeuden voimat olivat
oikeudenmukaisia. On yhtä vaikea päästä selvyyteen muistimme, tahtomme,
älymme olemuksesta kuin oli ottaa selko näkymättömien voimien tai
luonnon lakien muistista, tahdosta ja älystä. Ja jos me tarvitsemme
tuntematonta tai ikikäsittämätöntä tiedonhalumme jalostamiseksi, jos
tarvitsemme loppumatonta, ääretöntä ja mysteeriota intomme
ylläpitämiseksi, niin me emme kadota ainoatakaan tuntemattoman tai
ikikäsittämättömän sivuhaaraa johtaessamme suuren joen jälleen
alkuperäiseen uomaansa; me emme tukkea ainoaakaan äärettömyyden tietä,
me emme tee pienintäkään vähennystä edes riidanalaisimpaankaan
todellisista mysteerioista. Se, mikä on riistetty taivaista, tavataan
jälleen ihmissydämestä. Mutta kun on valittava kahden mysteerion
välillä, niin antakaamme etusija varmalle epäiltävän rinnalla,
läheiselle etäisen rinnalla, meissä olevalle ja meille kuuluvalle
meidän ulkopuolellamme olleen ja meihin hyvin turmiollisesti
vaikuttaneen rinnalla. Kun on kysymys kahdesta mysteeriosta, niin
älkäämme kyselkö enää neuvoja läheteiltä, vaan hallitsijalta, joka ne
lähetti. Älkäämme kysykö enää neuvoa niiltä, jotka ensimmäisen
kysymyksen kuultuaan pakenivat kaikessa hiljaisuudessa, vaan omalta
sydämeltämme, joka sisältää samalla kertaa kysymyksen ja vastauksen ja
joka ehkä vielä jonakin päivänä muistaa vastauksensa.


XIV

Silloin käy meille mahdolliseksi vastata useaankin pulmalliseen
kysymykseen vaivojen ja palkintojen useinkin hyvin oikeudenmukaisesta
jaosta ihmisten kesken. Eikä tällöin ole kysymys ainoastaan sisäisistä
ja siveellisistä vaivoista ja palkinnoista, vaan myöskin näkyvistä ja
täysin aineellisista. Ei ole kokonaan vailla perustaa se ihmiskunnan
usko, joka sillä on ollut alkuajoistaan asti, että oikeus läpitunkee ja
elävöittää niin sanoaksemme kaikki sen maailman esineet, jossa me
elämme. Tämän uskon selitykseksi ei riitä sen toteaminen, että suuret
siveyslakimme ovat väkipakolla sovelletut aineen elämän suuriin
lakeihin. Siinä on muutakin. Kaikki ei rajoitu kaikissa oloissa
yksinkertaiseen syyn ja seurauksen suhteeseen rikkomuksen ja
rangaistuksen välillä. Usein siinä huomaa siveellisen aineksen ja
vaikkei se ole siinä tapahtumien ansiosta ja vaikka se onkin vain
meidän luomamme, niin se on kuitenkin todellinen ja voimakas. Jollei
ole olemassa varsinaista fyysillistä oikeutta, jos on olemassa kokonaan
sisäinen psykolooginen oikeus, josta tulemme pian puhumaan, niin on
myöskin psykolooginen oikeus, joka on pysyväisessä suhteessa
fyysilliseen maailmaan. Ja tämän oikeuden me panemme jonkinlaisen
näkymättömän ja universaalisen periaatteen laskuun. Me erehdymme
olettaessamme luonnolla olevan moraalisia aikomuksia ja toimiessamme
sen meille muka säätämän rangaistuksen pelosta tai palkinnon toivosta.
Mutta tällä ei ole sanottu, etteikö aineellisestikin olisi palkintoa
hyvästä, rangaistusta pahasta. Sitä on ehdottomasti, mutta se ei johdu
siitä, mistä me luulemme, ja jos luulemme, että ne tulevat
luoksepääsemättömästä paikasta, että ne hallitsevat, tuomitsevat ja
vapauttavat meidät sen mukaan kuin me tuomitsemme itseämme, niin me
erehdymme kovin pahasti, sillä ei mikään vaikuta enemmän tapaamme
puolustaa itseämme onnettomuutta vastaan ja mennä täydellä oikeudella
valloittamaan onnea.


XV

Se oikeusmäärä, jonka me kaikesta huolimatta tapaamme luonnossa, ei
johdu luonnosta, vaan yksistään meistä, jotka tietämättämme panemme sen
luontoon, sekaantuessamme tapahtumiin, elähdyttäen ja käyttäen niitä.
Eivät vain salamantuho, tapaturma tai sairaus kohtaa meitä elämässämme
odottamatta, ajatuksistamme huolimatta, oikealta tai vasemmalta, ilman
näkyvää syytä. On toisiakin tapauksia, ja paljon lukuisampia, joissa
toimintamme kohdistuu suoraan meitä ympäröiviin esineisiin ja
olentoihin, joissa me tunkeudumme niihin persoonallisuudellamme, joissa
luonnon voimat tulevat ajatustemme välineiksi. Ja kun ajatuksemme ovat
vääriä, niin ne käyttävät väärin näitä voimia, aikaansaavat
välttämättömästi kostotoimenpiteitä ja aiheuttavat rangaistusta ja
onnettomuutta. Mutta siveellinen vastavaikutus ei ole luonnossa, se
johtuu meidän omista ajatuksistamme tai toisten ajatuksista.
Tapahtumien oikeus ei ole tapahtumissa, vaan meissä. Meidän siveellinen
tilamme se määrää käytöksemme ulkomaailmaa kohtaan ja saattaa meidät
sotaan sitä vastaan, koska me olemme sodassa oman itsemme kanssa,
henkemme ja sydämemme oleellisten lakien kanssa. Aikomuksemme
oikeudella tai vääryydellä ei ole mitään vaikutusta luonnon
suhtautumiseen meihin, mutta sillä on melkein määräävä vaikutus meidän
suhtautumiseemme luontoon. Tässä kuten silloinkin, kun oli kysymys
sosiaalisesta oikeudesta, me sälytämme maailmankaikkeuden tai
käsittämättömän ja sallimuksen määräämän perussyyn niskoille sen, mihin
vain me olemme syynä. Ja kun sanomme, että oikeus, luonto, taivas tai
tapahtumat rankaisevat meitä, nousevat kapinaan ja kostavat, niin on
asia todellisuudessa se, että ihminen rankaisee toista tapahtumien
avulla, että ihmisluonto kapinoi ja että ihmisoikeus kostaa.


XVI

Mainitsin kerran esimerkkinä Napoleonin ja hänen kolme huutavinta ja
tunnetuinta vääryyttään, jotka olivat myöskin kolme hänen onnelleen
tuhoisinta vääryyttä. Niitä oli ensiksikin Enghienin herttuan murha.
Herttua tuomittiin käskystä, tutkimatta ja todistuksitta ja
tuomio pantiin toimeen Vincennesin haudoissa. Murha kylvi tuon
häikäilemättömän diktaattorin ympärille sammumatonta vihaa ja
kostonhalua, joka ei enää asettunut. Niitä oli sitten Bayonnen katala
päällekarkaus, jolla, kun siihen liittyi halpamaisia juonia hurskaiden
ja liian herkkäuskoisten Espanjan Bourbonien perinnöllisen kruunun
riistämiseksi, hän sai aikaan sodan, missä tuhoutui kolmesataatuhatta
miestä ja keisarikunnan koko tarmo, koko moraalinen kunto, suurin osa
sen tenhovoimaa, melkein koko sen varmuus, melkein kaikki uskollisuuden
tunteet sitä kohtaan ja kaikki sen onnelliset kohtalonvaiheet. Niitä
oli vihdoin hirvittävä Venäjän retki, jota ei voi millään puolustaa ja
joka päättyi hänen onnensa lopulliseen murskautumiseen Beresinan jäällä
ja Puolan lumihangissa.

Tästä asiasta puhuttaessa sanoin, että on lukuisia syitä näihin
ihmeellisiin onnettomuuksiin, mutta kun tarkastelee perin pohjin
kaikkia olosuhteita, kaikkia enemmän tai vähemmän odottamattomia
tapahtumia aina neron luonteen muutokseen, varomattomuuksiin,
väkivaltaisuuksiin, mielettömyyksiin ja huumautumiseen asti, aina
onnellisen kohtalon petokseen asti, luulee näkevänsä halveksitun
inhimillisen oikeuden hiljaisen varjon seisovan onnettomuuden lähteen
partaalla. Tuossa inhimillisessä oikeudessa ei ole oikeastaan mitään
yliluonnollista, ei mitään mystillistä; sen muodostavat hyvin
ymmärrettävät hyvitysvaatimukset, tuhannet hyvin olennaiset pikku
seikat, lukemattomat väärinkäytöt, lukemattomat valheet; eikä se
suinkaan synny traagillisena hetkenä odottamatta ja täysissä aseissa
kuten antiikin Minerva kohtalon kauheasta ja päättäväisestä otsasta.
Kaikessa tässä on vain yksi mystillinen seikka: se on inhimillisen
oikeuden ikuinen läsnäolo, mutta me tiedämme, että ihmisen luonto on
hyvin mystillinen. Kunpa tuo mysteerio pidättäisi meitä toistaiseksi.
Se on varmin, syvin, hyödyllisin. Se on ainoa, joka ei koskaan tule
herpaisemaan hyväätekevää tarmoamme. Ja jollemme löydäkään jokaisen
elämästä, kuten Napoleonin, tuota kärsivällistä ja valpasta varjoa,
jollei oikeus aina olekaan yhtä toimelias, yhtä jäävitön, niin aina on
kuitenkin hyödyllistä tuoda se ilmi, missä ikinä sen huomaa. Joka
tapauksessa se synnyttää epäilystä ja kyselyä, joka antaa parempia
neuvoja kuin kieltäminen tai tyhjä, veltto ja sokea myöntäminen,
jollainen niin usein pääsee huuliltamme, sillä kaikissa
tämänlaatuisissa asioissa tulee paljon vähemmän kysymykseen
todistaminen kuin huomion kiinnittäminen ja erikoisen rohkean ja
vakavan kunnioituksen herättäminen kaikkea sitä kohtaan, mikä vielä
pysyy selittämättömänä ihmisten teoissa, niiden liittymisessä yleisiltä
näyttäviin lakeihin ja niiden seurauksissa.


XVII

Pyrkikäämme tekemään itsessämme huomioita oikeuden suuren mysteerion
todella kohtalokkaasta toiminnasta. Väärintekijän sydän on
loppumattoman murhenäytelmän näyttämönä, murhenäytelmän, joka on
erikoisesti ominaista ihmisluonnolle, ja tämä murhenäytelmä on sitä
vaarallisempi, sitä turmiollisempi, mitä korkeammassa asemassa
asianomainen henkilö on ja mitä enemmän hänellä on tietoja.

Turhaa on jonkin Napoleonin sanoa itselleen noina mielenkuohun hetkinä,
ettei suuren elämän moraali voisi olla yhtä yksinkertainen kuin
tavallisen elämän; että toimeliaalla ja voimakkaalla tahdolla on
etuoikeuksia, joita ei ole toimettomalla ja heikolla tahdolla; että
sitäkin suuremmalla syyllä voi olla välittämättä muutamista omantunnon
epäröinneistä, kun ei tuo välinpitämättömyys johdu tietämättömyydestä
eikä heikkoudesta, vaan kun noita epäröintejä katsotaan korkeammalta
näkökannalta kuin tavalliset ihmiset, kun päämäärä on korkeampi ja
kunniakkaampi ja kun tuo tilapäinen ja vapaaehtoinen välinpitämättömyys
on älyn ja voiman voitto; ettei väärintekemisessä ole mitään vaaraa,
kun tietää, että sitä tekee ja miksi sitä tekee. Tämä kaikki saattaa
tuskin viedä harhaan luonteemme perustaa. Väärä teko järkyttää aina
luottamusta, jota jokin olento on tuntenut itseään ja kohtaloaan
kohtaan. Hän on päättänyt suotuisalla ja tavallisesti mitä vakavimmalla
hetkellä olla luottamatta mihinkään muuhun kuin itseensä; tämä ei
koskaan unohdu, ja tästä lähtien hän ei enää löydä itseään aivan
kokonaisena. Hän on saattanut onnensa epävarmaksi ja luultavasti
turmellut sen johtamalla siihen vieraita voimia. Hän on kadottanut
persoonallisuutensa ja voimansa tarkan tunnon. Hän ei erota tarkasti
sitä, mistä hänen on kiittäminen omaa itseään, siitä, mitä hän
lakkaamatta lainaa turmiollisilta avustajilta, joita hänen heikkoutensa
on kutsunut. Hän ei ole enää sotapäällikkö, jolla on käytettävinään
vain kuriintottuneita sotilaita ajatustensa armeijassa, hän on laiton
päällikkö, jolla on vain rikostovereja. Hän on riistänyt itseltään tuon
ihmisen arvokkuuden, joka tahtoo vain sellaista kunniaa, jolle ei
tarvitse surullisesti hymyillä sydämessään kuten uskottomalle naiselle,
johon on rakastunut kiihkeästi ja onnettomasti.

Todella voimakas ihminen tutkii huolellisesti sitä kiitosta ja niitä
etuja, joita hänen tekonsa ovat tuottaneet hänelle, ja hylkää
hiljaisesti kaiken, joka menee yli erään määrätyn rajan, jonka hän on
vetänyt omaantuntoonsa. Hän on sitä voimakkaampi, mitä lähempää tämä
raja koskettaa sitä rajaa, jonka kaiken pohjalla elävä salainen totuus
on myöskin vetänyt. Väärällä teollaan ihminen tunnustaa melkein aina
voimattomuutensa, eikä tarvita montakaan tämänlaatuista tunnustusta
paljastamaan viholliselle sielun arinta kohtaa. Jos tekee vääryyttä
saadakseen vähän kunniaa tai pelastaakseen sen, jota jo nauttii, niin
samalla tunnustaa itselleen, ettei ole mahdollinen ansaitsemaan sitä,
mitä haluaa tai mitä jo omistaa; silloin samalla tunnustaa, ettei voi
kunniallisesti täyttää valitsemaansa tehtävää. Kaikesta huolimatta
siitä ei halua luopua, ja elämän täyttävät erehdykset, utukuvat ja
valheet.

Ja vihdoin, kun olemme tehneet pari kolme katalaa tekoa, pari kolme
petosta, osoittaneet muutamia kertoja uskottomuutta, rikollista
heikkoutta ja valehdelleet erinäisiä kertoja, menneisyytemme tarjoaa
meille enää vain lamauttavan näön. Nyt me tarvitsemme menneisyytemme
tukea. Menneisyydessämme me tunnemme itsemme todellisesti, se tulee
epäilyksiemme hetkellä meille sanomaan: "Koska olet tehnyt sen ja sen,
voit tehdä tämänkin. Sinä ja sinä vaaran ja ahdistuksen hetkenä et
joutunut epätoivoon, olet uskonut omaan itseesi ja olet voittanut.
Asianlaita on nyt sama, säilytä uskosi horjumattomana, onnentähtesi
pysyy sinulle uskollisena." Mutta mitä me vastaamme, kun menneisyytemme
ei uskalla puhua enää muuta kuin hiljaisella äänellä: "Olet onnistunut
vain vääryyden ja valheen avulla; sinun siis täytyy vielä valehdella,
sinun kai täytyy vielä pettää?" Ei yksikään ihminen suuntaa
mielellään katsettaan petollisuuteen, luottamuksen väärinkäyttöön,
halpamaisuuteen, julmuuteen. Ja kaikki se ollut ja mennyt, mitä me emme
voi tarkastaa lujalla, selvällä, rauhallisella ja tyytyväisellä
katseella, samentaa ja rajoittaa sitä näköpiiriä, jonka muodostavat
etäällä ne päivät, jotka ovat vielä edessäpäin. Rauhallisesti
tarkastelemalla menneisyyttämme silmämme saa välttämättömän voiman
tutkiskella tulevaisuutta.


XVIII

Syynä siihen, että Napoleonia kohtasi rangaistus hänen kolmesta
suuresta väärinteostaan, ei ollut ollenkaan se, että asiat ja
tapahtumat ovat oikeudenmukaisia; ja kun meidän omia väärintekojamme
seuraa rangaistus, joka tosin ei ole yhtä silmiinpistävä, mutta silti
yhtä tuskallinen, ei sekään tapahdu tästä syystä. Siihen ei ole
ollenkaan syynä se, että on olemassa kaikkeuden ääriin saakka ulottuva
torjumaton oikeus, jota on mahdoton lahjoa ja eksyttää. Siihen on syynä
se, että ihmisen henki ja luonne, sanalla sanoen koko hänen moraalinen
olemuksensa voi elää ja toimia vain oikeuden pohjalla. Heti kun hän
luopuu siitä, hän joutuu pois luonnollisesta elementistään, hän on niin
sanoaksemme siirtynyt aivan outoon taivaankappaleeseen, missä maa
pettää hänen jalkojensa alla, missä kaikki saa hänet ymmälle, sillä jos
vaatimattominkin äly tuntee oikeutta noudattaessaan olevansa "kotonaan"
ja voi vaikeuksitta ennustaa oikean teon kaikki seuraukset, niin syvin
ja tarkkanäköisinkin äly tuntee olevansa itsensä luoman vääryydenkin
piirissä vieraalla pohjalla, eikä se voi nähdä ennakolta kymmenettä
osaa sen seurauksista. Ei tarvita muuta kuin että nero pyrkii
poikkeamaan siitä oikeudentunnosta, mikä on yksinkertaisen talonpojan
sydämessä, niin se ei enää tiedä, missä se on. Mitä sitten, kun se
sivuuttaa oman oikeutensa rajat? Sillä oikeus, joka syntyy ja kehittyy
älyn mukana, panee uudet aidat kaiken sen ympärille, mistä se pääsee
selville, samalla kun se vahvistaa entisiä, vaiston asettamia, ja tekee
ne yhä ylipääsemättömämmiksi. Kaikki järkkyy heti, kun sivuutamme
oikeuden alkuperäisen rajan, valhe synnyttää sata uutta valhetta ja
petos tuhat uutta petosta. Noudattaessamme oikeutta me saamme osaksemme
luottamusta, sillä on asioita, joissa konnamaisimmatkaan eivät voi
pettää. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin astumme vääryyden tielle,
meidän on epäiltävä uskollisimpiakin palvelijoitamme, sillä on asioita,
joille he eivät voi pysyä uskollisina. Koko moraalinen elimistömme on
luotu elämään oikeuden ilmapiirissä, kuten fyysillinen elimistömme on
luotu elämään maapallomme ilmapiirissä. Kaikki kykymme edellyttävät
tuota oikeutta paljoa läheisemmin kuin painon, lämmön ja valon lakeja,
ja käyttäessämme niitä vääryyteen me käytämme niitä siihen, mikä on
tuntematonta ja vihamielistä. Kaikki meissä on luotu oikeutta
silmälläpitäen, kaikki kulkee ja rientää siihen, kaikki saattaa meidät
siihen, jotavastoin me vääryyteen nojatessamme taistelemme koko ajan
omia voimiamme vastaan. Ja kun sitten torjumattoman rangaistuksen
hetkellä itkien ja katuen myönnämme, että kapinaan nousseet tapahtumat,
taivas, maailmankaikkeus tai näkymätön olevainen ovat oikeamielisiä
asettuessaan meitä vastaan, niin se ei merkitse sitä, että ne tosiaan
olisivat oikeamielisiä tai olisivat koskaan olleetkaan, vaan että me
olemme tahtomattamme pysyneet oikeudentuntoisina vääryydessäkin.


XIX

Sanomme, että luonto ei välitä vähääkään meidän moraalistamme. Jos tämä
käskisi meitä tappamaan lähimmäisemme ja tekemään hänelle
mahdollisimman paljon pahaa, niin se auttaisi meitä siinä kuten se
auttaa meitä huojentamaan hänen kohtaloaan ja tekemään hänet niin
onnelliseksi kuin mahdollista. Se näyttää useinkin palkitsevan meitä
siitä, että olemme tuottaneet hänelle kärsimyksiä, samoinkuin se
näyttää usein palkitsevan meitä siitä, että olemme hänet pelastaneet.
Voiko tästä päättää, ettei luonnolla ole minkäänlaista moraalia, jos
annamme tässä moraali-sanalle ahtaimman merkityksen, mikä sillä voi
olla, s.o. keinojen loogillisen ja järkähtämättömän alistamisen jonkin
yleisen tehtävän suorittamiseen? Siinä kysymys, johon ei saa hätiköiden
vastata. Me emme ollenkaan tunne luonnon tarkoitusta emmekä edes tiedä,
onko sillä mitään tarkoitusta. Me emme voi todeta, millainen sen
itsetajunta on ja onko sillä mitään itsetajuntaa, me vain toteamme,
mitä se tekee ja miten se sen tekee. Ja silloin me näemme, että
moraalimme ja sen toimintatapa ovat samalla lailla vastakkaisia kuin
vaistomme, joka on moraalista lähtöisin, ja tajuntamme, joka samaten
viime kädessä on lähtöisin moraalista, mutta jonka me olemme itse
muodostaneet ja jonka me yhä lujemmin ja lujemmin sijoitamme korkeimman
inhimillisen moraalin perusteella vaistomme haluja vastaan. Jos me
kuuntelisimme vain näitä, niin toimisimme kaikessa kuten luonto, joka
mitä anteeksiantamattomimpien sotien, räikeimpien raakamaisuuksien ja
vääryyksien avulla näyttää antavan myönnytyksensä voimakkaille ja
tahtovan vain häikäilemättömimpien ja parhaiten asestettujen voittoa.
Me ajaisimme takaa vain omaa voittoamme välittämättä uhriemme
oikeuksista, kärsimyksistä, viattomuudesta, kauneudesta tai
siveellisestä tai älyllisestä ylemmyydestä. Mutta miksi se on silloin
pannut meihin omantunnon, joka kieltää meitä tekemästä sitä, ja
oikeudentunnon, joka estää meitä tahtomasta juuri mitä luonto tahtoo?
Vai onko tuo omatunto vain meidän työtämme? Voimmeko me saada
itsestämme esiin sellaista, mitä ei ole luonnossa, tai kehittää
säännönvastaisen voiman, joka nousee luonnon voimaa vastaan? Ja jos sen
voimme, antaako luonto sen tapahtua aivan ilman tarkoitusta? Miksi
meissä, eikä missään muualla, on nuo kaksi yhteensovittamatonta
taipumusta, jotka voittavat vuorotellen mutta eivät koskaan lakkaa
taistelemasta yhdessäkään ihmisessä? Olisiko toinen ollut liian
vaarallinen ilman toista? Olisiko se sivuuttanut tarkoituksensa? Vai
olisiko voitontarve ilman oikeudentuntoa saanut aikaan hävitystä, kuten
oikeudentunto ilman voitontarvetta olisi voinut synnyttää
liikkumattomuutta? Mutta kumpiko näistä kahdesta taipumuksesta on
luonnollisempi ja välttämättömämpi? Kumpiko ahtaampi ja kumpi laajempi?
Kumpi satunnainen ja kumpi ikuinen? Kuka on meille osoittava, kumpaa on
vastustettava ja kumpaa edistettävä? Onko meidän mukaannuttava
ehdottomasti yleisempään lakiin vaiko vakaannutettava sydämeemme
ilmeisesti poikkeuksellinen laki? Onko olemassa tilannetta, jossa
meillä on oikeus taistella elämän näennäistä ihannetta vastaan? Onko
velvollisuutemme seurata lajin ja rodun moraalia, joka näyttää
vastustamattomalta ja joka on yksi luonnon hämärien ja tuntemattomien
aikomusten näkyviä ilmenemismuotoja; vai onko välttämätöntä, että
yksilö ylläpitää ja kehittää itsessään aivan erilaista moraalia kuin on
sillä suvulla tai rodulla, johon hän kuuluu?


XX

Me siis lopulta tapaamme tässä jälleen toisessa muodossa tieteellisesti
ehkä ratkaisemattoman kysymyksen, joka on evolutsionistisen,
kehitykseen perustuvan, moraalin pohjalla. Evolutsionistinen moraali
perustuu, vaikkakaan se ei uskalla lausua tuota sanaa, luonnon
oikeuteen, joka saattaa kunkin yksilön hänen oman luontonsa ja omien
tekojensa hyvien tai huonojen seurausten alaiseksi. Ja toiselta
puolen sen täytyy, vaikkakin vastahakoisesti, vedota luonnon
välinpitämättömyyteen tai epäoikeudenmukaisuuteen, kun se tahtoo
osoittaa oikeutetuiksi erinäisiä itsessään vääriä, mutta lajin onnelle
välttämättömiä tekoja. Tässä on kaksi tuntematonta tarkoitusta
-- ihmisyyden ja luonnon -- ja ne näyttävät olevan meissä
yhteensoveltumattomia, ainakin siinä ehkä ohimenevässä mysteerion
tilassa, jossa ne nyt ovat. Pohjaltaan kaikki nämä kysymykset
muodostavat vain yhden, nimittäin meille kaikista tärkeimmän:
kysymyksen nykyajan moraalista. Näyttää siltä kuin tällä hetkellä laji
tulisi ehkä ennenaikaiseen ja turmiolliseen käsitykseen, en sano
oikeuksistaan, sillä se kysymys on vielä ratkaisematta, vaan historian
erinäisistä siveellisyyspiiriin kuulumattomista tavoista.

Voisi sanoa, että tämä meitä vaivaava tietoisuus valtaa vähitellen
yksilöllisen elämämme. Kolme kertaa melkein saman vuoden kuluessa
olemme nähneet tuon kysymyksen tulevan esille ja saavan yhä suurempaa
kantavuutta: silloinkuin Amerikka kukisti Espanjan (mutta tässä kysymys
ei ollut aivan selvä, sillä jo liiankin kauan oli Espanja tehnyt
rikoksia ja virheitä toisensa perästä ja kysymys sai toisen luonteen):
silloinkuin eräs viaton uhrattiin isänmaan eduille; silloinkuin käytiin
epäoikeutettua Transvaalin sotaa. Ilmiö ei tosin ole ehdottomasti uusi.
Ihminen on aina koettanut puolustella vääryyttään. Ja kun se ei
löytänyt tekosyytä eikä puolustelua inhimillisestä oikeudesta, niin se
kutsui avukseen jumalien tahdossa tavattavan omaa oikeuttaan korkeamman
lain. Mutta nyt puolustelu tai tekosyy uhkaavat vaarallisemmin
moraaliamme, koska ne vetoavat todellisempaan, eittämättömämpään ja
universaalisempaan luonnon lakiin tai ainakin sovinnaistapaan kuin mitä
on lyhytikäisen ja paikallisen jumalan tahto.

Voimako vai oikeus on voittava, vai sisältyykö voimaan tuntematon
oikeus, johon meidän inhimillinen oikeutemme häipyy, vai onko
oikeudentuntomme, joka näyttää vastustavan sokeaa voimaa, viime kädessä
vain tämän voiman epäsuoraa ulospurkautumista, johtaako se samaan
päämäärään, vaikka meiltä jää huomaamatta sen kulku kokonaisuudessaan?
Voidakseen vastata tähän ei saisi itse olla sen mysteerion osana,
jota on selvitettävä. Sitä pitäisi tarkastella jonkin toisen
maailmankorkeudesta, pitäisi tuntea maailmankaikkeuden tarkoitus ja
ihmiskunnan kohtalot. Mutta jos me myönnämme luonnon olevan oikeassa,
niin me kiellämme tuon oikeusvaiston, jonka se on pannut meihin ja joka
siis on myöskin luontoa. Ja jos me taasen hyväksymme tämän vaiston,
niin me voimme sen tehdä tuskin muuten kuin saamalla tämän hyväksymisen
itse kysymyksessä olevasta esineestä.


XXI

Tämä on totta. Mutta totta on myöskin, että ihmisen vanhimpiin ja
turhimpiin tapoihin kuuluu, että hän tahtoo sulloa maailman yhteen
syllogismiin, päätelmään. Logiikan muodostaminen siinä, mikä on
tuntematonta ja pysyy tuntemattomana, on hyvin vaarallista; ja näyttää
siltä, että tässä melkein kaikki epäilymme johtuvat jostakin toisesta
uskalletusta syllogismista. Me olemme, sanomme itseksemme -- välistä
ääneen, useimmiten hiljaa -- luonnon lapsia, meidän on siis
mukaannuttava sen lakeihin ja jäljiteltävä sen esimerkkiä kaikessa. No,
luonto välittää vähät oikeudesta; sillä on toinen päämäärä: elämän
ylläpito, sen lakkaamaton uudistaminen ja kehittäminen -- siis... Me
emme vielä tee johtopäätöstä, tai ei se ainakaan uskalla vielä
näyttäytyä julkisesti meidän moraalissamme. Mutta jos se on tähän
saakka harjoittanut vain hillittyä hävitystyötä siinä ahtaassa
piirissä, joka käsittää sukulaisemme, ystävämme ja välittömät
lähimmäisemme, niin tunkeutuu se vähitellen sille suunnattomalle
autiolle alueelle, jonne me karkoitamme tuntemattoman, näkymättömän ja
nimettömän lähimmäisemme. Se johtopäätös on jo monien tekojen
perustana; se valloittaa politiikkamme, teollisuutemme, kauppamme,
melkein kaiken sen, mitä teemme astuttuamme sen ahtaan piirin
ulkopuolelle, jonka muodostaa kotiliesi, tuo useimmille ihmisille ainoa
paikka, missä vallitsee vielä hieman todellista oikeutta, hieman
hyväntahtoisuutta, hieman rakkautta. Saadakseen aikaan samaa pahaa
sillä on tuhat eri nimeä: yhteiskunnallinen laki, taloudelliset lait,
kehitys, valinta, taistelu olemassaolosta, kilpailu. Mikään ei
kuitenkaan ole vähemmän lainmukaista kuin tämä johtopäätös; sillä
tarvitsematta kääntää syllogismia ylösalaisin -- mikä myöskin olisi
hyvin järjellistä -- ja antaa sen sanoa, että luonnossa on varmaankin
tietty määrä oikeutta, koska me, jotka olemme sen lapsia, olemme
oikeudenmukaisia, tarvitsee vain ottaa se sellaisenaan ja osoittaa,
ettei mikään ole salaperäisempi eikä kiistanalaisempi kuin ainakin
toinen noista kahdesta premissistä, peruslauselmasta. Olemme
nähneet edellisissä luvuissa, ettei luonto näytä meitä kohtaan
oikeudenmukaiselta, mutta me emme tiedä ollenkaan, onko se
oikeudenmukainen itseäänkään kohtaan. Siitä, ettei se välitä meidän
tekojemme siveellisyydestä, ei suinkaan seuraa, ettei sillä olisi
mitään moraalia tai että meidän moraalimme olisi ainoa mahdollinen.
Mehän voimme todeta, ettei luonto pidä lukua meidän hyvistä tai
huonoista aikomuksistamme, mutta älkäämme päättäkö siitä, että se on
tyhjä kaikesta siveellisyydestä ja oikeudesta; tämä johtaisi
välttämättä vakuuttamaan, ettei ole enää salaisuuksia eikä mysteerioita
ja että me tunnemme maailmankaikkeuden lait, alun ja lopun. Luonto ei
toimi kuten me, mutta, toistan sen vielä, me emme ollenkaan tiedä,
miksi se toimii toisin; eikä meillä ole oikeutta jäljitellä jotakuta,
joka näyttää meistä suorittavan väärän ja julman teon, niin kauan kuin
me emme tarkalleen tunne niitä ehkä syviä ja hyödyllisiä syitä, joiden
nojalla hän sen tekee. Mikä on luonnon päämäärä? Mihin pyrkivät
maailmat läpi ikuisuuden? Missä alkaa omatunto? Eikö sillä voi olla
muitakin muotoja kuin mitä sillä on meissä? Milloin fyysilliset lait
alkavat olla siveyslakeja? Onko elämä älyllinen? Olemmeko päässeet
aineen ominaisuuksien perille, ja yksinomaan cerebrospinaalisessa
hermostossammeko aine muuttuu hengeksi? Mitä on vihdoin oikeus nähtynä
toiselta tasolta? Onko aikomus välttämättömästi keskeinen sen alueella
ja eikö ole ollenkaan alueita, missä aikomus on merkityksetön? Meidän
pitäisi vastata kaikkiin näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin,
ennenkuin päätämme, onko luonto oikeudenmukainen vaiko ei. Sillä on
käytettävänään tulevaisuus ja ulottuvaisuus, joista meillä ei ole
käsitystäkään, joissa löytyy ehkä sen pituuden, alan ja päämäärän
mukainen oikeus, aivan kuten meidän oikeusvaistomme on suhteellinen
elämämme pituuteen ja ahtaaseen piiriin. Se voi vuosisatojen kuluessa
tehdä tihutyön, jonka korjaamiseen se tarvitsee vuosisatoja. Mutta
meillä, jotka elämme vain muutamia päiviä, ei ole oikeutta jäljitellä
sitä, mitä emme voi sulkea näköpiiriimme, emme seurata emmekä käsittää.
Meiltä puuttuvat kaikki edellytykset, jotka tekisivät meille
mahdolliseksi arvostella luontoa, heti kun vain katsomme nykyhetkeä
pitemmälle. Niinpä esimerkiksi -- etsimättä vieraasta äärettömyydestä
ja pysyäksemme vain siinä huomaamattomassa pisteessä, jonka me
muodostamme -- meille on tuntematonta kaikki se, mikä koskee
mahdollista haudantakaista elämäämme, ja me unohdamme, ettei
tietoisuutemme nykyisellä asteella mikään oikeuta meitä väittämään,
ettei olisi jonkinlaista enemmän tai vähemmän tietoista, enemmän tai
vähemmän vastuunalaista kuolemanjälkeistä elämää, tämän kuitenkaan
tarvitsematta sen takia olla ulkopuoleisen tahdon päätösten alainen. Se
olisi hyvin uskalikko, joka väittäisi kiven kovaan, ettei meissä eikä
muissa jää eloon mitään aivojemme saavutuksista, hyvän tahtomme
ponnistuksista. On mahdollista -- ja tarkat havainnot näyttävät, jollei
todistavan tuota ilmiötä, niin ainakin sallivan, että se luetaan
tieteellisten mahdollisuuksien joukkoon -- on mahdollista, ettei osa
persoonallisuudestamme tai hermostovoimastamme haihdu olemattomiin.
Tässähän on tulevaisuus, missä ne lait pääsevät hyvin laajalti
vaikuttamaan, jotka yhdistävät syyn seuraukseen ja jotka päätyvät aina
luomaan oikeutta, kun ne tapaavat ihmissielun ja kun niillä on edessään
vuosisatoja. Älkäämme unohtako, että luonto, joskin sanomme, ettei se
ole oikeudenmukainen, on kuitenkin johdonmukainen, ja silloinkin, kun
olisimme päättäneet astua vääryyden palvelukseen, se olisi meille
vaikeaa, sillä meidän pitäisi pysyä johdonmukaisina; ja mikä sitten
erottaa johdonmukaisuuden oikeudesta, kun se joutuu kosketuksiin meidän
ajatustemme, tunteittemme, intohimojemme, aikomustemme kanssa?


XXII

Älkäämme kiiruhtako tekemään johtopäätöstä; on vielä liian monta
epävarmaa kohtaa. Tahtoessamme jäljitellä sitä, mitä kutsumme luonnon
vääryydeksi, voi käydä niinkin, että me joudumme jäljittelemään ja
suosimaan vain omaa vääryyttämme. Sanoessamme, ettei luonto ole
oikeudenmukainen, me itse asiassa valittelemme sitä, ettei se enemmän
välitä meidän pikku hyveistämme, vähäisistä aikomuksistamme ja pienistä
sankariteoistamme, ja pikemmin on loukattu meidän turhuuttamme kuin
oikeudenharrastustamme. Mutta siitä, ettei meidän moraalimme ole
suhteellinen maailmankaikkeuden äärettömyyteen eikä sen loppumattomiin
kohtaloihin, ei seuraa, että meidän pitäisi luopua tuosta
moraalistamme, sillä se on suhteellinen meidän rajoitettuun kokoomme ja
rajoitettuihin kohtaloihimme.

Sitäpaitsi, joskin luonnon vääryys olisi eittämätön, pitäisi tutkia
toista kysymystä, joka pysyy rajoittamattomana, nimittäin, onko ihminen
määrätty seuraamaan luontoa sen vääryydessäkin. Kuunnelkaamme tässä
pikemminkin omaa itseämme kuin jotakin niin kauheaa ääntä, ettemme
käsitä yhtään sanaa siitä, mitä se puhuu. Järkemme ja vaistomme sanovat
meille, että olemme oikeutetut seuraamaan luonnon neuvoa, mutta ne
sanovat myöskin, ettei sitä saa seurata, kun se joutuu vastakkain
toisen meissä olevan, yhtä syvän vaiston kanssa, sen, joka sanoo, mikä
on oikeaa, mikä väärää. Ja jos nämä vaistot lähenevät totuutta ja jos
niitä on arvosteltava niiden voimien mukaan, niin jälkimmäinen on ehkä
mahtavampi, koska se on tähän päivään saakka taistellut yksin kaikkia
muita vastaan eikä se ole vielä pettänyt. Ei ole tullut vielä aika
kieltää sitä. Ihmisinä meidän on, kunnes saamme muuta varmuutta,
edelleenkin pysyttävä oikeudenmukaisina ihmisten piirissä. Me emme näe
kyllin kauas emmekä kyllin selvästi, ollaksemme oikeudenmukaisia muussa
piirissä. Älkäämme heittäytykö kuiluun, josta rodut ja kansat
epäilemättä löytävät ulospääsyn, mutta johon ihmisen ihmisenä ei pidä
tunkeutua. Luonnon vääryydestä tulee lopulta lajiin nähden oikeus;
sillä on aikaa odottaa ja tämä vääryys on sen mittakaavan mukainen.
Mutta kaikki tämä sortaa meidät maahan ja meillä on käytettävänämme
liian vähän aikaa. Antakaamme voiman hallita maailmankaikkeudessa ja
oikeuden sydämissämme. Joskin rotu on torjumattomasti ja, kuten luulen,
oikealla tavalla epäoikeudenmukainen, joskin joukolla näyttää olevan
oikeuksia, joita yksityisellä ihmisellä ei ole, ja joskin se joskus
tekee suuria rikoksia, jotka ovat välttämättömiä ja hyödyllisiä, niin
on jokaisen yksilön velvollisuus rodussa ja joukossa pysyä
oikeudenmukaisena koko sen tietoisuuden piirissä, jonka se onnistuu
kokoamaan ja säilyttämään itsessään. Me emme ole oikeutettuja
vapautumaan tuosta velvollisuudesta, ennenkuin tulemme tietämään kaikki
syyt tuohon suureen näennäiseen vääryyteen. Ne syyt, joita meille
esitetään: suvun säilyminen, voimakkainten, taitavimpien ja
"sopivimpien" siittäminen ja valinta, eivät riitä saamaan aikaan niin
hirveää muutosta. Tosin jokaisen meistä on koetettava olla voimakkain,
taitavin ja soveltua mahdollisimman hyvin elämän välttämättömyyksiin,
joita hän ei voi muuttaa, mutta niiden ominaisuuksien arvossapitäminen,
jotka saavat meidät voittamaan, jotka julistavat meidän siveellistä
voimaamme ja älyämme ja tekevät meidät todella onnellisiksi,
taitaviksi, voimakkaimmiksi ja "sopivimmiksi" -- se on inhimillisintä,
rehellisintä ja oikeinta.


XXIII

"Enemmänkin on minussa", niin kuuluu eräs kaunis lauselma, joka on
kaiverrettu erään vanhan ylimyksellisen kodin hirsiin ja uunien
rintaan, kodin, jota matkustajat käyvät katsomassa ja joka sijaitsee
Brüggessä eräällä noita surumielisiä ja herkkätunnelmaisia, yksinäisiä,
elottomia ja kuitenkin hymyileviä rantakatuja. Enemmänkin on minussa --
kaikki siveyslait, kaikki älyn mysteeriot sisältyvät minuun, voipipa
sanoa, koko ihmisyys. On mahdollista, että niitä on paljon muitakin
ylä- ja alapuolellamme; mutta jos meidän on aina oltava tietämättömiä
niistä, niin ne ovat meille, ikäänkuin ei niitä olisi ollenkaan, ja jos
me jonakin päivänä saisimme tietää, että ne ovat olemassa, niin me
saisimme sen tietää vain, koska ne meidän tietämättämme olisivat meissä
ja kuuluisivat jo meille. "Enemmänkin on minussa", ehkäpä meillä on
oikeus lisätä: "Eikä minulla ole mitään pelkäämistä siitä, mitä minussa
on."

Joka tapauksessa on juuri meissä oikeuden suuren mysteerion koko
toimiva ja asuttu alue.

Mitä tulee muihin alueihin, niin ne ovat epävakaisia, luultavasti
kuviteltuja ja aivan varmasti autioita ja hedelmättömiä. Epäilemättä on
ihmiskunta niistä löytänyt hyödyllisiä harhaluuloja, vaikkakaan ne
eivät aina olisi vaarattomia, ja joskin on uskallettua vaatia, että
kaikki harhaluulot ovat hävitettävät, niin on ainakin pidettävä huoli
siitä, ettei ole liian räikeää epäsuhtaa niiden ja meidän
maailmankäsityksemme välillä. Nykyään me pyrimme kaikessa totuuden
kuvitteluun. Se ei ehkä ole viimeinen, paras eikä ainoa mahdollinen,
mutta se on se, joka näyttää meistä tällä hetkellä kunniallisimmalta ja
välttämättömimmältä. Rajoittukaamme siis toteamaan, että ihmisen
sydämessä on ihailtava oikeuden ja totuuden rakkaus. Rajoittaessamme
näin ihailumme eittämättömälle alalle me ehkä pääsemme tietämään, mitä
on tuo totuuden intohimo, joka on erikoisesti ihmisyyden merkki, mutta
aivan varmaan me tulemme tietämään -- mikä onkin tärkeintä -- millä
tavoin sitä on mahdollista laajentaa ja puhdistaa. Nähdessämme oikeuden
työskentelevän levähtämättä siinä ainoassa temppelissä, missä se
todellisesti työskentelee, s.o. meissä itsessämme, nähdessämme sen
erottamattomasti yhtyvän kaikkiin ajatuksiimme, kaikkiin tekoihimme,
meidän ei ole oleva vaikea huomata, mikä sitä kirkastaa ja mikä
tummentaa, mikä sitä ohjaa ja mikä eksyttää, mikä sitä ruokkii, mikä
heikontaa, mikä hyökkää sen kimppuun ja mikä sitä puolustaa.


XXIV

Onko oikeus ihmisyyden puolustamis- ja säilyttämisvaistoa? Onko se
järkemme puhtain tuote, vai tavataanko siinä useita noita tunnevoimia,
jotka vastoin järkeäkin osuvat niin usein oikeaan ja jotka eivät
pohjaltaan ole muuta kuin jonkinlaista tiedotonta ja laajempaa järkeä,
jolle tietoinen järki antaa melkein aina hämmästyneen myönnytyksensä,
kun se osuu paikkoihin, mistä nuo hyvät tunteet olivat jo aikoja sitten
nähneet sen, mitä se ei vielä nähnyt? Riippuuko se enemmän luonnostamme
vaiko älystämme? Nämä ovat kysymyksiä, jotka eivät ehkä ole turhia,
jos tahtoo tietää, mitä on tehtävä, jotta oikeuden rakkaus, joka on
ihmissielun paras kalleus, esiintyisi täydessä voimassaan ja
loistossaan. Kaikki ihmiset rakastavat oikeutta, mutta kaikki eivät
rakasta sitä samalla voimaperäisellä ja ehdottomalla rakkaudella.
Kaikilla ei ole samoja epäröintejä, samaa herkkätuntoisuutta, samaa
varmuutta. Me tapaamme älyllisesti hyvin kehittyneitä olentoja, joiden
tunne oikeasta ja väärästä ei ole läheskään niin hieno ja varma kuin
toisten, älyltään ilmeisesti hyvin keskinkertaisten; ja tuolla huonosti
tunnetulla ja huonosti määritellyllä osalla omaa itseämme, jota
kutsutaan luonteeksi, on tässä suuri vaikutus. Mutta on vaikea
arvioida, minkä verran yksinkertaisen rehellinen luonne edellyttää
enemmän tai vähemmän itsetiedotonta älyä. Sitäpaitsi on ennen kaikkea
tärkeää oppia tuntemaan, millä tavoin on mahdollista itsessämme
selventää ja enentää oikeuden rakkautta. Tältä kannalta katsoen eräs
seikka on varma, nimittäin se, että luonteemme aluksi pysyy erillään
tahtomme suoranaisesta toiminnasta, jotavastoin älymme kehitys on
suureksi osaksi sen alainen; älyn varttuessa tullaan paremmaksi, ja
jokainen voi vapaasti viljellä ja laajentaa älyään. Siis älymme avulla
me parannamme tuota oikeuden rakkauden määrää, joka johtuu
luonteestamme, sillä sitä mukaa kuin äly varttuu ja selvenee, se pääsee
hallitsemaan, kirkastamaan ja muuttamaan tunteitamme ja vaistojamme.

Mutta älkäämme tuota rakkautta sijoittako enää jonkinlaiseen yli- ja
usein epäinhimilliseen äärettömyyteen ja hakeko sitä sieltä. Se ei
kuitenkaan pääsisi osalliseksi siitä suuruudesta ja kauneudesta, jota
tuolla äärettömyydellä saattaa olla, se olisi erillinen ja tehoton kuin
tämäkin, kun taas oppiessamme sen löytämään ja kuuntelemaan sitä omasta
itsestämme, jossa se todellakin on, nähdessämme, millä tavalla se
käyttää hyväkseen kaikkia henkemme saavutuksia, sydämemme kaikkia iloja
ja kärsimyksiä, me tulemme pian tietämään, mitä on tehtävä
kasvattaaksemme ja puhdistaaksemme sitä.


XXV

Näinkin supistettuna tehtävämme on oleva kyllin laaja ja työläs.
Tiedämmekö me, miten on meneteltävä kasvattaessamme ja puhdistaessamme
itsessämme oikeusaatetta? Me likipitäen näemme, mitä ihannetta meidän
on lähestyttävä, mutta miten muuttuvainen ja petollinen tuo ihanne
vielä on! Sitä hälventää kaikki se, mitä me emme huomaa tai minkä me
näemme vain epätäydellisesti ja mitä me emme tajua kyllin syvällisesti.
Tuskin on olemassa toista ihannetta, jota uhkaisivat salakavalammat
vaarat, joka olisi merkillisempien unohdusten ja yhtä epätodennäköisten
erehdysten uhrina. Ei ole mitään, mitä meidän tulisi lähestyä
pelokkaammin, kiihkeämmän uteliaana ja hartaammalla huolenpidolla. Se,
mikä meistä näyttää moitteettoman oikealta tällä hetkellä, ei
luultavastikaan ole kuin pieni osa siitä, mikä meistä näyttäisi
oikealta, jos me muuttaisimme paikkaa. Meidän tarvitsee vain verrata
sitä, mitä me teimme eilen, siihen, mitä me teemme tänään, ja sen, mitä
me teemme tänään, me huomaamme olevan täynnä oikeuden loukkauksia, jos
meidän on mahdollista kohota vielä korkeammalle ja verrata sitä siihen,
mitä teemme huomenna. Sattuu jokin tapaus, kirkastuu jokin ajatus,
selvenee jokin velvollisuus itseämme kohtaan, ilmaantuu jokin
odottamaton yhteys -- ja sisäisen oikeutemme koko rakenne horjuu ja
muuttaa muotoaan. Niin vähän kuin kuljemmekin eteenpäin, meidän olisi
kuitenkin mahdotonta alkaa uudelleen elää niiden niin monien
ikävyyksien ja erinäisten pettymysten keskellä, joita olemme
aiheuttaneet tahtomattamme ja tietämättämme, ja kuitenkin, kun ne
syntyivät ympärillämme, meistä näytti, että me olimme oikeassa, emmekä
luulleet olevamme epäoikeudenmukaisia. Samoin nytkin: me olemme
tyytyväisiä hyvään tahtoomme. Me vakuutamme itsellemme, ettei kukaan
kärsi meidän takiamme, me olemme vakuutetut siitä, ettemme aiheuta
yhdenkään hymyn häviämistä, ettemme keskeytä yhtään onnenkuisketta,
ettemme lyhennä yhtään rauhan ja rakkauden hetkeä. Mutta ehkä me emme
ollenkaan huomaa oikealla ja vasemmalla piilevää suunnatonta vääryyttä,
joka täyttää kolme neljännestä elämäämme.


XXVI

Luin tänä aamuna kolmannen niteen tohtori J.C. Mardrus'in erinomaista
käännöstä teoksesta Tuhat ja yksi yötä. Jos olisin lukenut uudelleen
Odysseaa, Raamattua, Xenophonia tai Plutarkosta, niin noiden suurten
kadonneiden sivistysten opetus olisi ollut sama. Näin siis eräässä
sulttaanitar Schahrazaden kauneimmista kertomuksista vyöryvän
silmieni editse mitä ihailtavimman, kirkkaimman, omaperäisimmän,
riippumattomimman, rikkaimman, hienostuneimman, kukoistavimman,
älykkäimmän, kauneutta, onnea ja rakkautta uhkuvimman elämän,
muutamissa suhteissa lähinnä todennäköisintä totuutta, minkä ihmiskunta
on ehkä tuntenut. Siveellinen kulttuuri on siinä hyvin monessa
suhteessa yhtä täydellinen kuin aineellinenkin. Oikeusaatteita niin
hienoja, viisaudenohjeita niin sattuvia, että meidän karkeampi,
vähemmän onnellinen ja vähemmän valpas sivistyselämämme saa tuskin enää
tilaisuutta niitä muodostella tai löytää, tukevat siellä täällä tuota
verratonta onnen rakennusta kuten valopylväät tukisivat valoa. Tämä
onnen palatsi, jossa moraalinen elämä on niin tervettä, niin
viehättävän vakavaa, niin jaloa ja niin toimeliasta, jossa mitä puhtain
ja hartain viisaus hallitsee kaikkia onnellisen ihmisyyden juhlahetkiä,
on kuitenkin rakennettu aivan kokonaan sellaiselle vääryydelle, sitä
ympäröi niin laaja, syvä ja kauhistuttava oikeudettomuuden piiri, että
onnettominkin nykyajan ihmisistä epäröisi kulkea sen yli päästäkseen
tuolle jalokiviä sädehtivälle kynnykselle, joka kohoaa siitä näkyviin.
Mutta sitä ei aavista yksikään tuon ihmeellisen palatsin asukas. Voisi
sanoa, etteivät he koskaan mene ikkunoiden ääreen tai, jos he ne
avaavat sattumalta ja juhlien välissä näkevät ja valittavat heidän
ympärillään vallitsevaa kurjuutta, he eivät huomaa ollenkaan vääryyttä,
joka on verrattomasti hirveämpi ja kuohuttavampi kuin kurjuus,
tarkoitan orjuutta ja erittäinkin naisen orjuutusta, joka, niin
ylhäinen kuin hän lieneekin, ei silläkään hetkellä, jona hän puhelee
hyville ja oikeamielisille miehille ja avaa heidän silmänsä näkemään
heidän liikuttavimpia ja jalomielisimpiä tehtäviään, näe kuilua, jossa
hän on, eikä sano itselleen, että hän on vain yksinkertainen nautinnon
välikappale, joka ostetaan, joka taas myydään tai joka annetaan
millaiselle vastenmieliselle raakalaisisännälle tahansa juopumuksen,
kerskailun tai kiitollisuuden hetkenä.


XXVII

"Kerrotaan", sanoo kaunis orjatar Nozhatu, joka, piiloutuneena silkki-
ja helmiverhon taa, puhuu prinssi Scharkanille ja valtakunnan
viisaille, "kerrotaan myöskin, että kalifi Omar lähti kerran yöllä
kävelemään kunnianarvoisen Aslam Abu-Zeidin kanssa. Ja hän näki kaukana
loimuavan tulen, meni lähemmäksi luullen läsnäolonsa olevan hyödyksi ja
näki köyhän vaimon, joka sytytti tulta padan alle. Vaimolla oli
vierellään kaksi pientä hintelää lasta, jotka valittivat surkeasti. Ja
Omar sanoi: 'Rauha sinulle, oi nainen! Mitä sinä siellä oikein teet
yössä ja kylmässä?' Vaimo vastasi: 'Herra, lämmitän vähän vettä
antaakseni sitä lasteni juoda, jotka kuolevat nälkään ja kylmään; mutta
kerran vielä Allah panee kalifi Omarin tilille siitä kurjuudesta, johon
me olemme joutuneet.' Ja kalifi, joka oli valepuvussa, joutui suuren
liikutuksen valtaan ja sanoi hänelle: 'Mutta luuletko, oi nainen, että
Omar tuntee kurjuutesi, jollei hän sitä huojenna?' Vaimo vastasi:
'Miksi Omar on sitten kalifi, jos hän on niin tietämätön kansansa ja
kunkin alamaisensa kurjuudesta?' Silloin kalifi vaikeni ja sanoi Aslam
Abu-Zeidille: 'Kiiruhtakaamme täältä pois.' Ja hän kulki hyvin
nopeasti, kunnes saapui palatsinsa varastohuoneeseen ja veti yhden
jauhosäkin muiden jauhosäkkien joukosta ja myöskin astian täynnä
lampaanrasvaa ja sanoi Abu-Zeidille: 'Auta näitä minun selkääni, oi
Abu-Zeid.' Mutta Abu-Zeid huudahti ja sanoi: 'Anna minun kantaa ne
selässäni, oi uskovaisten emiiri.' Hän vastasi rauhallisena: 'Mutta
sinäkö, Abu Zeid, sitten myöskin kantaisit syntieni taakkaa
ylösnousemuksen päivänä?' Ja hän pakotti Abu-Zeidin nostamaan selkäänsä
jauhosäkin ja lampaanrasva-astian. Ja kalifi kulki nopeasti taakka
selässään, kunnes hän saapui köyhän vaimon luo. Ja hän otti jauhot ja
hän otti rasvan ja pani ne pataan, joka oli tulella, ja valmisti niistä
omin käsin ruuan ja hän kumartui itse puhaltamaan tuleen, ja koska
hänellä oli hyvin suuri parta, niin savu tuprusi partakarvojen välitse.
Ja kun ruoka oli valmis, tarjosi Omar sen vaimolle ja pienille
lapsille, jotka söivät sitä kyllikseen, sitä mukaa kuin Omar jäähdytti
sen heille puhaltamalla. Sitten Omar jätti heille jauhosäkin ja
rasva-astian ja lähti pois sanoen Abu-Zeidille: 'Oi Abu-Zeid, nyt, kun
olen nähnyt tuon tulen, on sen valo valaissut minua.'

"'Mutta, oi kuningas', sanoo vähän etempänä eräälle hyvin viisaalle
kuninkaalle eräs viidestä mietiskelevästä nuoresta tytöstä, jotka
halutaan myydä hänelle; 'mutta, oi kuningas, tiedän myöskin, että
kaunein teko on se, joka on epäitsekäs. Kerrotaan, ja se on totta, että
Israelissa oli kaksi veljestä, ja toinen näistä sanoi eräänä päivänä
toiselle: 'Mikä on kauhein teko, jonka olet eläissäsi tehnyt?' Hän
vastasi: 'Se on tämä: kun eräänä päivänä kuljin kanakopin läheltä,
ojensin käteni ja otin kiinni yhden kanan ja kuristettuani sen
kuoliaaksi heitin sen takaisin kanakoppiin. Se on kauheinta elämässäni.
Mutta sinä, oi veljeni, mikä sinun teoistasi on kauhein?' Hän vastasi:
'Se on se, että rukoilin Allahia pyytääkseni häneltä erästä
suosionosoitusta. Sillä rukous on kaunis vain silloin, kun se on sielun
yksinkertainen kohoutuminen korkeuksia kohti.'

"'Opi tuntemaan itsesi!' jatkaa eräs hänen kumppaneistaan, vanki ja
orjatar kuten hänkin. 'Opi tuntemaan itsesi! Ja toimi vasta sitten!
Toimi, miten sinua haluttaa, muta varo, ettet loukkaa naapuriasi'."

Nykyinen moraalimme ei osaisi lisätä mitään tähän viimeiseen lauselmaan
eikä sillä ole annettavana täydellisempää elämän ohjetta. Se saattaisi
enintään laventaa "naapuri"-sanan merkitystä ja antaa "loukata"-sanalle
korkeamman, hienomman ja ilmeikkäämmän merkityksen. Ja kuitenkin tuo
kirja, jossa nuo sanat tavataan, on kaikista kultajyväsistään ja
kaikesta viisaudestaan huolimatta kauhun, veren, kyynelten, despotismin
ja orjuuden muistomerkki. Ja niiden lausujat ovat orjia. Joku kauppias
ostaa heidät, ties mistä, ja myy heidät jälleen vanhalle vaimolle, joka
opettaa tai opetuttaa heille runoutta, filosofiaa ja kaikkia Itämaan
tieteitä, jotta he olisivat kerran arvokkaita lahjoja kuninkaalle. Ja
kun kasvatus on päättynyt ja uhrien kauneus ja viisaus herättää
kaikkien niiden ihailua, jotka heitä lähestyvät, niin tuo toimelias ja
neuvokas vanhus tarjoo heidät todellakin hyvin oikeamieliselle ja
viisaalle kuninkaalle. Ja kun tuo hyvin oikeamielinen ja viisas
kuningas on riistänyt heidän neitsyytensä ja tahtoo toisia
rakkaussuhteita, antaa hän heidät luultavasti (sillä minä en muista
tarkkaan kertomuksen jatkoa, mutta se on näiden ihmeellisten legendojen
kaikkien naisten muuttumaton kohtalo) visiireilleen. Ja visiirit
vaihtavat heidät hyvänhajuiseen vaasiin tai jalokivivyöhön, jolleivät
he lähetä heitä kauas jonkun mahtavan suojelijan tai inhoittavan, mutta
pelätyn kilpailijan nautintovälineiksi. Ja nuo nuoret naiset, jotka
kyselevät neuvoa omaltatunnoltaan ja jotka lukevat toisten omiatuntoja,
nuo, jotka mietiskelevät kauneimpia ja suurimpia kansojen ja ihmisten
oikeuden ja moraalin kysymyksiä, he eivät luo katsettakaan kohtaloonsa
eivätkä tule hetkeäkään ajatelleeksi sitä kauheaa vääryyttä, mitä he
kärsivät. Eivät liioin kaikki nekään, jotka kuuntelevat, rakastavat,
ihailevat ja ymmärtävät heitä. Ja meille, jotka hämmästymme tuota ja
jotka mietiskelemme myöskin oikeuden, hyvyyden, säälin ja rakkauden
kysymyksiä, meille ei mikään takaa, etteikö yhteiskunnallinen tilamme
tarjoaisi jonakin päivänä niille, jotka tulevat meidän jälkeemme, yhtä
masentavaa näkyä.


XXVIII

Meidän on vaikea kuvitella, millainen tulee olemaan ihanteellinen
oikeus, koska kaikkia siihen kohdistuvia ajatuksiamme vastassa on
vääryys, jossa me vielä elämme. Me emme tunne niitä lakeja emmekä niitä
uusia suhteita, joita ilmaantuu, kun ei ole enää erilaisuuksia eikä
onnettomuuksia, jotka voidaan lukea ihmisten syyksi, ja kun jokainen
evolutsionistisen periaatteen mukaan "korjaa itselleen oman
luontonsa ja siitä johtuvien seurausten hyvät tai huonot tulokset".
Nykyhetkellä asianlaita ei ole näin, ja voi sanoa, että aineellisella
alalla ihmisille yleensä "käytöksen ja sen seurausten välinen
yhteenkuuluvaisuus" -- käyttääksemme Spencerin sanoja -- on olemassa
vain naurettavalla, mielivaltaisella ja kohtuuttomalla tavalla. Eikö
ole uskallettua toivoa, että ajatuksemme olisivat oikeita, kun kunkin
meidän fyysillinen olemuksemme on täydellisesti vääryyden vallassa? Ja
jokainen on sen vallassa joko kärsiäkseen tai hyötyäkseen siitä,
jokainen saavuttaa siinä ponnistuksillaan joko liian paljon tai liian
vähän, jokainen on siinä joko etuoikeutettu tai riistetty. Me voimme
koettaa riistää ajatuksemme pois tästä juurtuneesta vääryydestä, tuosta
alkusuvulle välttämättömän "ali-inhimillisen moraalin" liian
itsepintaisesta jäljestä. Mutta on turhaa luulla, että ajatus olisi
yhtä voimakas, yhtä riippumaton, yhtä selvänäköinen ja että se
saavuttaisi samat tulokset kuin jos tuota vääryyttä ei olisi. Vain
hyvin vaatimaton ja hyvin epävarma osa inhimillistä ajatusta pääsee
kohoamaan todellisuuden yläpuolelle. Ihmisajatus voi paljonkin. Se on
ajan pitkään saanut aikaan hämmästyttäviä parannuksia siinä, mikä
suvussa ja rodussa näytti olevan muuttumatonta. Mutta sinä hetkenä,
jona se mietiskelee aavistamaansa tai toivomaansa muutosta, se
yhtäkaikki sietää sen iestä, katsanto-, tuntemis- ja kuvittelutapaa,
mitä se tahtoisi muuttaa. Se on pikemminkin määrätty selittämään,
arvostelemaan, järjestelemään sitä, mikä oli, auttaakseen ja tehdäkseen
tunnetuksi sitä, mikä jo on syntynyt, mutta on vielä näkymätöntä. Ja
harvinaista on, että se näkisi tulevaisuuteen tai tuottaisi jotain
hyvin hyödyllistä ja kestävää, kun se uskaltaa ryhtyä siihen, mitä ei
vielä ole olemassa. Siksipä se saa kantaa sen yhteiskunnallisen tilan
taakan, jossa me elämme. Meidän ympärillämme on liian paljon vääryyttä
voidaksemme luoda itsellemme tyydyttävän käsityksen oikeudesta ja
ajatella sitä tarpeellisella luottamuksella ja kyllin rauhassa.
Voidakseen tutkia sitä ja puhua siitä hedelmöittävästi vaadittaisiin,
että se olisi, mitä se voisi olla: moitteetonta ja todellinen
yhteiskunnallinen mahti. Mutta meidän on rajoituttava vetoamaan sen
itsetiedottomiin, salaisiin ja niin sanoaksemme huomaamattomiin
vaikutuksiin. Me todellakin katselemme oikeutta inhimillisen vääryyden
rantatöyräältä emmekä tiedä vielä mitään siitä näystä, jonka tarjoo
aava meri tahrattoman omantunnon rajattoman ja loukkaamattoman holvin
alla. Ihmisten olisi pitänyt tehdä ainakin voitavansa omalla alallaan;
heillä olisi silloin oikeus mennä pitemmälle ja tutkiskella muutakin ja
heidän ajatuksensa olisivat luultavasti selvempiä, jos heidän
omatuntonsa olisi rauhallisempi.


XXIX

Eräs suuri itsesyytös lamauttaa intoamme yrittäessämme tulla
paremmiksi, antaa anteeksi, rakastaa ja ymmärtää enemmän kuin tähän
asti. Turhaan me puhdistamme omaatuntoamme, jalostamme ajatuksemme ja
koetamme tehdä elämän viehättävämmäksi ja helpommaksi niille, jotka
elävät meidän kanssamme -- kaikki tämä ei vaikuta mitään ulospäin, ei
ollenkaan pääse ovestamme ulos; ja vähänkin loitotessamme omasta
ahtaasta piiristämme me tunnemme, ettemme ole tehneet mitään, ettei ole
tehtävissäkään mitään ja että vastoin tahtoamme otamme osaa suureen
jänteiseen vääryyteen. Eikö ole naurettavaa ratkaista omassa itsessään
kipeimmin koskevat ja hennoimmat omantunnonkysymykset, karkoittaa
pelokkaana katkeran ajatuksen varjokin, tahtoa olla alati jalo,
yksinkertainen, uskollinen, vilpitön, sääliväinen, siveellisesti
tahraton asuntonsa neljän seinän sisällä, unohtaakseen, ja ilman että
olisi mahdollista tehdä toisin, kaiken säälin, oikeuden ja rakkauden
samalla hetkellä, kun astumme kadulle tai kun tapaamme toisia olentoja
kuin niitä, joiden kasvot meille ovat tulleet tutunomaisiksi? Missä on
sen kaksoiselämän arvokkuus, vilpittömyys, joka kynnyksemme tällä
puolen on viisas, inhimillinen, ylevä, ajatteleva, toisella puolen taas
välinpitämätön, vaistoihin perustuva, armoton? Riittää, että meillä on
lämpimämpi, että olemme paremmin puettuja ja paremmin ruokittuja kuin
ohikulkeva työläinen, että ostamme minkä esineen tahansa, joka ei ole
aivan välttämätön, ja loppujen lopuksi se ei ole muuta kuin tuhansien
kierrosten ja mutkien jälkeen tiedottomasti palaamista tuohon
alkuperäiseen tilaan, jossa voimakkaampi häikäilemättä riistää
heikompaa. Meillä ei ole nautittavanamme yhtään etua, joka ei kyllin
läheltä katsoen olisi ehkä hyvinkin vanhan vallan väärinkäytöksen,
tuntemattoman väkivallan, ennentapahtuneen petoksen tulos, jota me
käytämme hyväksemme istuessamme pöytäämme, kävellessämme joutilaana
kaupungilla, asettuessamme illalla vuoteeseen, joka ei ole meidän
kättemme työtä. Ja mitä on loppujen lopuksi itse sekin mahdollisuus,
että voimme olla parempia, säälivämpiä ja lempeämpiä ja ajatella
suuremmalla yhteenkuuluvaisuudentunteella vääryyttä, jota toiset
kärsivät, muuta kuin tuon suuren vääryyden kypsynein hedelmä?


XXX

Tiedän kyllä, ettei näitä arveluja saa ulottaa liian pitkälle, sillä
silloin johduttaisiin hyvin hyödyttömiin ja ehkä suvulle, jonka
valtavan ja lempeän hitauden arvossapito on asiaankuuluvaa,
turmiollisiin kapinahankkeisiin tai vaivuttaisiin jälleen toimettomaan
ja mystilliseen, elämän selvimmälle ja muuttumattomimmalle tahdolle
vihamieliseen pidättyväisyyteen. Tässä on lakeja, joiden sanotaan
olevan välttämättömiä, mutta tuo lausutaan jo vähemmällä varmuudella.
Siinä juuri on oikean ja viisaan asema muuttunut. Marcus Aurelius,
jaloimmin herkkätunteinen, viisaimmin vastaanottavainen, puhtaimmin
ikävöipä, oikeutta enimmin halajava sielu, mitä on koskaan ollut
olemassa, ei kysy koskaan itseltään, mitä tapahtuu sen pienen,
ihailtavan valopiiriin ulkopuolella, jossa hänen hyveensä, omatuntonsa,
säälinsä, jumalainen lempeytensä ympäröi hänen lähimpänsä, ystävänsä ja
palvelijansa. Yltympärillä vallitsee -- sen hän tietää vallan hyvin --
suunnaton vääryys. Mutta tämä vääryys ei koske häntä. Se on
välttämätön, mystillinen ja pyhä valtameri, jumalien, sallimuksen,
ylimpien, tuntemattomien, edesvastuuttomien, vastustamattomien,
muuttumattomien lakien säätämä äärettömyys. Se ei ollenkaan lamauta
hänen rohkeuttaan; päinvastoin se rohkaisee, keskittää ja nostaa häntä,
kuten sellainen liekki on korkeampi, joka ei levene laajalle alalle,
joka leimuaa aivan yksin yössä ja jonka vaikutusta pimeys lisää. Hänen
asiansa ei ole kajota kohtalon hallintaan, kohtalon, joka tahtoo
enemmistön orjuutta. Hän alistuu surullisena, mutta luottamuksellisesti
järkähtämättömiin säädöksiin, ja sekin on hurskas ja hyveellinen teko.
Hän sulkeutuu itseensä ja tulee inhimillisemmäksi ja oikeamielisemmäksi
jonkinlaisessa liikkumattomassa ja loistottomassa tilassa. Vuosisadat
kuluvat ja viisailla ja hyvillä on sama keskitetty ja sisäänpäin
kohdistunut kaipuu. Useakin muuttumaton laki on varmaankin saanut
toisen nimen, mutta vääryyden määrä pysyy aina samana, ja he katselevat
sitä samalla alistuneella ja turvallisella surumielisyydellä. Mutta
mitäs me aiomme tehdä? Me tiedämme, ettei ole enää välttämätöntä
vääryyttä. Me olemme tunkeutuneet jumalien, kohtalon ja tuntemattomien
lakien alueelle. Ehkä niille jää sairaus, tapaturma, myrsky, salama ja
suurin osa kuoleman mysteerioista. Me emme ole päässeet vielä niin
kauas. Mutta varmaa on, ettei niiden vallassa ole enää köyhyys,
toivoton työ, kurjuus, nälänhätä ja orjuus. Me ne juuri säädämme,
ylläpidämme ja jakelemme. Ne ovat meidän persoonallisia vitsauksiamme,
kauheita, mutta hyvintunnettuja, ja ne ovat yhä harvemmassa ja
harvemmassa, jotka lujasti uskovat, että niissä piilee yli-inhimillinen
mahti. Tuo pyhä ja ylitsepääsemätön valtameri, joka suojeli ja puolusti
ajattelijaa ja oikeamielistä, kun hän vetäytyi erilleen, se on olemassa
enää vain meidän muistoissamme. Tänään ei Marcus Aurelius sanoisi
enää yhtä tyynesti: "He etsivät pakopaikkoja maalaismökeissä,
merenrannoilla, vuorilla: sinäkin tavallisesti antaudut hartaasti
kaipaamaan samanlaisia etuisuuksia. Mutta silloinhan teet kuten
tietämätön ja taitamaton ihminen, sillä sinähän voit minä hetkenä
tahansa vetäytyä omaan itseesi. Ihmisellä ei ole missään rauhallisempaa
pakopaikkaa kuin se, minkä hän löytää omasta sielustaan, erittäinkin,
jos hänellä on omassa itsessään sellaista, jonka tarkasteleminen
riittää tuomaan iloa täydellisen rauhan hetkellä, mikä rauha ei ole
minun ymmärtääkseni muuta kuin sielumme täydellinen tasapaino."

Tällä hetkellä on kysymys muustakin kuin sielun tasapainosta. Tai on
sieluun pikemminkin järjestettävä kaikki se, mitä siellä ei vielä ollut
Marcus Aureliuksen aikana -- s.o. kolme neljännestä ihmisten
onnettomuuksista -- ja mikä on tullut todelliseksi, selitettäväksi,
pakottavaksi ja inhimilliseksi, niin vaikeapääsyistä, käsittämätöntä,
liikkumatonta ja salliman määräämää kuin se näytti olevankin.


XXXI

Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi luopua tuosta vanhojen viisasten
"tasapainon" kaipuusta. Me emme voi enää odottaa itsellemme ehdotonta
tasapainoa, jota he löysivät anteeksiannettavassa itsekkyydessään,
mutta me voimme toivoa jonkinlaista ehdollista ja tilapäistä
tasapainoa. Tämä "tasapaino" ei ole enää moraalin viimeinen sana, mutta
silti on välttämätöntä, että ensiksikin olemme mahdollisimman
oikeamielisiä itseämme, lähimmäisiämme, naapurejamme ja palvelijoitamme
kohtaan. Kun olemme aivan oikeamielisiä näitä kohtaan ja
omassatunnossamme, me huomaamme olevamme hyvin vääriä muita kohtaan. Me
emme tunne vielä tapaa, miten olla käytännössä oikeamielisempi näitä
kohtaan, jollemme turvaudu suuriin sankarillisiin kieltäymyksiin,
jotka, kun ne eivät voi olla yleisiä, saisivat vähän aikaan ja
joutuisivat luultavasti hankauksiin luonnon syvimpien lakien kanssa,
luonto kun näet hylkää kieltäymyksen kaikissa muissa, paitsi äidin
rakkauden muodossa.

Tämä käytännöllinen oikeus on siis lajin salaisuus. Lajilla on paljon
salaisuuksia, joita se paljastaa yksitellen historian todella
vaarallisina hetkinä. Ja ne ratkaisutavat, millä se suoriutuu
tavattomista vaikeuksista, ovat melkein aina odottamattomia ja
omituisen yksinkertaisia. On mahdollista, että hetki lähenee, jolloin
se puhuu uudelleen. Toivokaamme, menemättä toivossamme liian pitkälle,
sillä meidän ei pidä olla huomaamatta, ettei ihmiskunta ole vielä
läheskään päässyt pois "uhrattujen sukupolvien" aikakaudesta. Historia
ei ole muita tuntenutkaan, ja mahdollista on, että aina aikojen loppuun
asti kaikki sukupolvet sanovat itseään uhratuiksi. Ei voi kuitenkaan
kieltää, että nuo uhraamiset, niin vääriä ja hyödyttömiä kuin ne vielä
ovatkin, tulevat yhä vähemmän ja vähemmän epäinhimillisiksi ja
voittamattomiksi, että ne tapahtuvat yhä paremmin ja paremmin
tunnettujen lakien nojalla, jotka näyttävät yhä enemmän ja enemmän
lähenevän niitä lakeja, jotka jalostunut järki voi hyväksyä olematta
armoton.


XXXII

Mutta täytyy tunnustaa, että lajin "aatteiden" kehitys on
majesteetillisen ja peloittavan hidasta. Tarvittiin vuosisatoja,
ennenkuin alkuihmiset luopuivat pakenemasta toisiaan tai käymästä
toistensa kimppuun, kun he tapasivat toisensa luolien suulla, ja
ennenkuin he huomasivat, että heidän oli edullista lähestyä toisiaan ja
puolustautua yksin neuvoin ulkomaailman mahtavia vihollisia vastaan.
Sitäpaitsi ovat lajin "aatteet" useinkin hyvin erilaisia kuin ne, joita
viisaimmalla ihmisellä saattaisi olla. Ne näyttävät riippumattomilta,
omaperäisiltä, ne nojautuvat useinkin väitteisiin, joista ei tavata
jälkeäkään sen aikakauden ihmisjärjessä, jona ne syntyvät; ja
vakavimpia ja huolestuttavimpia kysymyksiä, mitä moralistin tai
sosiologin on tehtävä itselleen, on saada tietää, voivatko kaikki hänen
ponnistuksensa jouduttaa hetkenkään vertaa tai muuttaa rahtuakaan tuon
suuren nimettömän joukon päätöksiä, joka askel askeleelta seuraa
hämärää päämääräänsä...


XXXIII

Kauan, niin kauan aikaa sitten, että se on tieteen ensimmäisiä
saavutuksia, sen astuessa ulos maan uumenista, jäätiköistä ja luolista
ja lakatessa olemasta nimeltään geologia tai paleontologia tullakseen
ihmiskunnan historiaksi, siis kauan aikaa sitten ihmiskunta kulki
ahdinkotilan läpi, jolla on yhtäläisyyttä sen kanssa, jota se lähenee
tai jossa se nyt taistelee, sentapaisella erotuksella vain, että tuo
ahdinkotila näytti aivan toisella tavalla traagilliselta ja
toivottomalta. Voipa vielä vakuuttaa, ettei ihmissuku ole tähän saakka
tuntenut kriitillisempää eikä ratkaisevampaa hetkeä. Se oli silloin
lähellä perikatoaan. Ja siitä, että me elämme vielä, meidän on
ilmeisesti kiittäminen odottamatonta hätäkeinoa, joka pelasti rodun
hetkenä, jolloin tuo itse ihmisjärjen ja kaiken sen ravitsema vitsaus,
mitä oli parasta ja vastustamatonta sen oikeusvaistossa, oli vihdoin
hävittävä sankarillisen tasapainon elämisen halun ja elämisen
mahdollisuuden välillä.

Tarkoitan niitä väkivallan töitä, ryöstöjä ja murhia, joita tietenkin
ilmaantui ensimmäisten ihmisryhmien kesken. Ne olivat nähtävästi
kauhistuttavia ja ne uhkasivat varmaankin hyvin vakavasti rodun
olemassaoloa, sillä kosto on hirveä ja niin sanoakseni epideeminen
alkuperäisen oikeustarpeen muoto. On ilmeistä, että kosto, valloilleen
päästettynä ja moninkertaistuen joka askelella, koston aiheuttaman
koston seuraamana, olisi ennen pitkää niellyt, jollei koko ihmissukua,
niin ainakin kaiken sen, mikä oli ensimmäisten ihmisten joukossa
tarmokasta ja ylpeää. Niinpä melkein kaikilla raakalaiskansoilla
samoinkuin useimmilla villiheimoilla, joista voi vielä tänään tehdä
huomioita, näkee jonakin määrättynä ajankohtana -- yleensä silloin, kun
heimon aseet käyvät todellakin tuhoaviksi -- koston väistyvän äkkiä
erään merkillisen tavan tieltä, jota on kutsuttu "veren hinnaksi" ja
joka sallii syyllisen välttää uhrin ystävien tai sukulaisten
kostotoimenpiteitä maksamalla näille alussa mielivaltaisen, mutta pian
tarkalleen määrätyn hyvityssumman.

Ei mikään ole omituisempaa, odottamattomampaa lapsuudenasteella olevien
kansojen aivan ensimmäisessä sankariajan historiassa kuin tuon melkein
yleisen tavan hieman merkantiilinen, hieman liian säyseä nerokkuus, kun
sitä tarkastelee lähemmin. Onko se luettava päälliköiden huolenpidon
ansioksi? Mutta sitä tapaa sielläkin, missä ei ole mitään varsinaista
arvovaltaa. Onko siitä kiittäminen alkuperäisten heimojen vanhimpia,
ajattelijoita, tietäjiä? Se on tuskin sen luultavampaa. Siinä on
ajatus, joka on samalla kertaa alhaisempi ja korkeampi kuin mitä voisi
olla raakalaisaikojen yksityisen neron tai profeetan ajatus. Tietäjä,
profeetta, nero, erittäinkin raakalaisnero, pyrkii pikemminkin
liioittelemaan sen heimon ja sen aikakauden jaloja ja sankarillisia
taipumuksia, johon hän kuuluu. Tämä luonnollisen ja pyhän koston
synnyttämä arka ja melkein salakavala epäröinti, tämä jokseenkin
inhoittava kaupanhieronta ystävyydestä, uskollisuudesta ja rakkaudesta
oli hänelle varmaankin vastenmielinen. Ja onko toiselta puolen
todennäköistä, että hän olisi voinut kohota kyllin korkealle
huomatakseen mitä jaloimpien ja kieltämättömimpien välittömien
velvollisuuksien ylitse tuota heimon ja rodun suurinta hyvää, tuota
elämän salaperäistä tahtoa, jonka meidän päiviemme viisaimmista
viisaimmat huomaavat ja toteavat vasta saatuaan vaikean ja tuskallisen
voiton yksinäisestä järjestään ja sydämestään.

Ei, ihmisen ajatus ei keksinyt tuota ratkaisua. Se oli joukon
itsetiedottomuutta, joka oli pakotettu puolustautumaan liian
yksilöllisesti, liian puhtaasti inhimillisiä ajatuksia vastaan, jotta
se voisi sopeutua tämän maallisen elämän tinkimättömiin vaatimuksiin.
Laji on erinomaisen taipuisa, erinomaisen kärsivällinen. Se kantaa
mahdollisimman kauan ja kauas taakkaa, jonka järki, paremman kaipuu,
mielikuvitus, intohimot, paheet, hyveet ja tunteet, jotka ovat
ihmiselle ominaisia, määräävät hänelle. Mutta kun tuo taakka käy
todella musertavaksi ja turmiolliseksi, se vapautuu siitä
välinpitämättömästi. Se ei välitä keinosta: se valitsee lähimmän,
yksinkertaisimman, ollen varma, että sen aate on oikein ja parhain.
Sillä ei ole kuin yksi aate: saada elää. Ja tämä aate on yleensä
korkeampi kuin kaikki ne ihailtavimmatkin sankariteot ja unelmat, joita
tuo heidän poisheittämänsä taakka ehkä sisälsi. Huomatkaamme, etteivät
ihmisjärjen historiassa aina ne ajatukset ole oikeimpia ja suurimpia,
jotka kohoavat korkeimmalle. Ihmisajatusten laita on samantapainen kuin
suihkulähteiden veden, joka nousee niin korkealle vain siksi, että se
on ollut vangittu ja pääsee ylös hyvin ahtaasta aukosta. Voi hyvin
kuvitella mielessään, että vesi, joka aukosta syöksyy taivasta kohti,
halveksii suurta, liikkumatonta ja rajatonta järveä, joka leviää sen
alla. Mutta sanottakoon mitä tahansa, suuri järvi on kuitenkin
oikeassa. Se täyttää rauhallisesti arvokkaassa liikkumattomuudessaan ja
passiivisessa hiljaisuudessaan maapallomme tärkeimmän aineen valtavan,
sille määrätyn tehtävän, suihkulähde on vain mielenkiintoinen ilmiö,
joka laskeutuu pian jälleen kaikkeuden helmaan. Meille laji on tuo
suuri järvi, joka on aina oikeassa jopa korkeimmallakin tasolla olevan
ihmisen järjen kannalta katsoen, jota se näyttää välistä törkeästi
loukkaavan. Sillä on laajin aate, sellainen, joka sisältää kaikki muut
ja käsittää rajattomimmankin ajan ja avaruuden. Ja näemmehän me päivä
päivältä yhä paremmin, että laajin aate millä alalla tahansa on
loppujen lopuksi järkevin, viisain, oikein ja kauneinkin.


XXXIV

Joskus joutuu kysymään itseltään, eikö olisi parempi, että ihmiskunnan
kohtaloita ohjaisivat korkeimmalla tasolla olevat ihmiset, suuret
tietäjät, pikemminkin kuin lajin aina niin hidas ja usein julmakin
vaisto.

En luule voitavan vastata tähän kysymykseen samalla tavalla kuin ennen
olisi vastattu. Olisi totisesti ollut hyvin vaarallista uskoa lajin
kohtalot Platonille, Aristoteleelle, Marcus Aureliukselle,
Shakespearelle tai Montesquieulle. Ranskan vallankumouksen pahimpina
hetkinä kansan kohtalo oli yleensä jokseenkin hyvien filosoofien
käsissä.

Mutta varmaa on, että ajattelijassa on nykyään tapahtunut
perinpohjainen muutos. Hän ei ole enää mietiskelijä, utopisti tai
yksinomaan intuitiivinen. Politiikassa, samoinkuin kirjallisuudessa,
filosofiassa ja kaikissa tieteissä, hän on yhä enemmän ja enemmän
huomioiden tekijä ja vähemmän ja vähemmän mielikuvitusihminen. Hän
seuraa, tarkastelee, tutkii, koettaa järjestellä jo olevaista,
pikemminkin kuin kulkisi sen edellä tai koettaisi luoda sitä, mitä ei
vielä ole tai mitä ei koskaan tule olemaan. Siitä syystä hän ehkä
kykenee puhumaan suuremmalla auktoriteetillä ja hänen suoranaisemmasta
asioihin sekaantumisestaan olisi vähemmän vaaraa. Tosin tätä hänelle
tuskin sallittaisiin enempää kuin ennenkään. Ehkä vähemmänkin, sillä
koska hän on varovaisempi ja koska hänellä on vähemmän varmuutta
sokaisemassa häntä, niin hän on vähemmän rohkea ja vähemmän
yksipuolinen. On kuitenkin todennäköistä, että koska hän luonnollisesti
sopii yhteen lajin hengen kanssa, jota hän tyytyy tarkkaamaan, niin
hänen vaikutuksensa kasvaa vähitellen, joten tässäkin viime kädessä
laji on oikeassa ja määräävänä; koska se ohjatessaan sitä, joka sitä
tarkastelee, ja seuratessaan sitä, jota se ohjaa, vain seuraa
itsetiedotonta ja muodostumatonta tahtoaan, jota ajattelija on
selventänyt ja ilmaissut.


XXXV

Odottaessamme, että laji löytää uuden välttämättömän keinon (ja se
löytääkin sen helposti, kun vaara käy suuremmaksi, onpa vielä
luultavaa, että se on sen jo löytänyt ja että se parast'aikaa muuttaa
osittain kohtaloitamme, ilman että meillä on aavistustakaan sen
olemassaolosta), odottaessamme ja työskennellessämme ulospäin,
ikäänkuin veljiemme pelastus riippuisi kokonaan työstämme, meidän on,
kuten vanhojen tietäjien, sallittu mennä silloin tällöin omaan
itseemme. Me sieltä ehkä löydämme vuorostamme jotakin, jonka
tarkasteleminen riittää meille hetkiseksi antamaan, jollei täydellistä
rauhaa, niin ainakin katoamatonta toivoa. Joskaan luonto ei näytä
meistä oikeudenmukaiselta, joskaan mikään ei oikeuta meitä
vakuuttamaan, että jokin ylin mahti tai maailmankaikkeuden äly
palkitsee tai rankaisee täällä maailmassa tai muualla omantuntomme
lakien tai toisten lakien mukaan, joita me ehkä tunnustamme jonakin
päivänä, joskin vihdoin suhteissamme lähimmäisiimme vallitsee ihailtava
samanarvoisuuden kaipuu, mutta toimiva oikeus on epätäydellinen ja se
on alttiina kaikille järjen erehdyksille, kaikille persoonallisen edun
juonille ja se on vielä kaikkien "ali-inhimillisen" yhteiskuntatilan
huonojen tottumusten alainen -- niin on kuitenkin varmaa, että kunkin
meidän moraalisen elämämme pohjalla on kuva tuosta näkymättömästä ja
lahjomattomasta oikeudesta, jota me olemme turhaan etsineet taivaasta,
maailmankaikkeudesta ja ihmiskunnasta. Se toimii tosin tavalla, joka
jää huomaamatta toisten ihmisten katseilta ja usein omalta
tietoisuudeltammekin, mutta se, mitä se tekee ollakseen salassa ja
koskematon, on yhtä syvästi inhimillistä, syvästi todellista. Se
näyttää kuuntelevan ja tutkivan kaikkea, mitä me ajattelemme, sanomme,
yritämme ulkona elämässä, ja jos kaiken tämän pohjalla on hieman hyvää
tahtoa ja vilpittömyyttä, se muuttaa sen siveellisiksi voimiksi, jotka
laventavat ja valaisevat meidän sisäistä elämäämme ja auttavat meitä
ajattelemaan, puhumaan, yrittämään vielä paremmin tulevaisuudessa. Se
ei lisää eikä vähennä rikkauksiamme, se ei torju meistä sairautta eikä
salaman tuhoa, se ei yhtään pidennä jonkun jumaloimamme olennon elämää.
Mutta jos me olemme oppineet ajattelemaan ja rakastamaan, jos toisin
sanoen olemme tehneet velvollisuutemme järkemme mukaan tekemällä
velvollisuutemme sydämemme mukaan, niin se ylläpitää mielemme ja
sydämemme pohjalla ymmärtämistä, ehkä toiveissaan pettynyttä, mutta
jaloa ja ehtymätöntä tyydytystä, olemassaolon arvokkuutta, mitkä
riittävät ravitsemaan elämäämme senkin jälkeen, kun rikkaudet ovat
menneet, kun onnettomuus tai sairaus on meitä kohdannut, kun jumaloitu
olento on jättänyt meidät ainaiseksi. Hyvä ajatus, hyvä työ tuo
sydämeemme palkinnon, joka luonnon yleisen tuomarin puutteessa ei tule
meitä ympäröivän ulkomaailman osaksi. Se koettaa meidän sisällämme
synnyttää onnea, jota sen on mahdotonta synnyttää ulkopuolella meitä.
Se täyttää sielun sitäkin enemmän, koska se ei pääse laajenemaan
ulospäin. Se valmistaa välttämätöntä tilaa ymmärtämykselle, rauhalle,
rakkaudelle, jotka yhä kasvavat. Se ei mahda mitään luonnon laeille. Se
voi kaikki niille laeille, jotka vallitsevat ihmisen omantunnon
onnellisessa tasapainossa. Ja tämä pitää paikkansa kaikilla ajatuksen,
kuten toiminnankin asteilla. Työmies, joka elää kunniallisesti
vaatimatonta elämäänsä perheen isänä, täyttäen tunnollisesti työmiehen
velvollisuutensa, ja ihminen, joka pysyy järkkymättä moraalisessa
sankaruudessaan, ovat ehkä pitkän välimatkan päässä toisistaan, mutta,
he elävät ja toimivat samalla tasolla ja heidät on siirretty samaan
uskolliseen ja lohdulliseen piiriin. Tosin se, mitä me puhumme ja
teemme, vaikuttaa paljon aineelliseen onneemme. Mutta loppujen lopuksi
ihminen nauttii täydellisesti aineellistakin onnea hengen elimiensä
kautta. Siksi juuri se, mitä me ajattelemme, on sitäkin tärkeämpää.
Mutta luonne, sieluntila, siveellinen tottumus, jotka kaikki se, mitä
olemme puhuneet, tehneet ja ajatelleet, on meissä luonut, se se on
sittenkin kaikista tärkeintä siltä kannalta katsottuna, miten otamme
vastaan elämän ilot ja surut. Tässä ilmenee eittämätön oikeus, ja
järjen ja sydämen tavallisen hyvän tahdon toiselta puolen ja
siveellisen olemuksemme sisäisen onnen välillä toiselta puolen
vallitsee sitäkin välttämättömämpi ja täydellisempi sopusointu, kun ei
tuo onni ole muuta kuin hyvän ajatuksen ja hyvän tunteen kasvot, jotka
säteilevät sisäänpäin meihin. Tässä on todellakin syyn ja seurauksen
välillä tuo älyn ja moraalin yhteys, jota me olemme turhaan etsineet
ulkomaailmasta; ja siveellisellä alalla, halliten sitä hyvää ja pahaa,
jota liikkuu omantuntomme pohjalla, on olemassa todellakin aivan
samanlainen oikeus, jonka me toivoisimme löytyvän fyysillisellä alalla.
Siitä kai muuten syntyykin kaipauksemme, ja sen vuoksi, että tuo oikeus
on niin elävä ja voimakas sydämessämme, on kai niin vaikea saada meidät
vakuutetuiksi siitä, ettei sitä olekaan maailmankaikkeudessa?


XXXVI

Olemme puhuneet pitkälti oikeudesta. Mutta se onkin ihmisen suuri
moraalinen mysteerio ja sillä on taipumuksena asettua useimpien
henkisten mysteerioiden sijalle, jotka hallitsivat ihmisen kohtaloa. Se
on tunkenut tieltään useamman kuin yhden jumalan, useamman kuin yhden
nimettömän mahdin. Se on tähti, joka syntyy vaistojemme ja
käsittämättömän elämämme nebuloosassa, tähtisumussa. Se ei ole
arvoituksen selitys, ja kun tulemme kerran paremmin tietämään, mitä se
on, ja kun se todellakin pääsee hallitsemaan maan päällä, me emme
silloinkaan tiedä sen enempää, mitä me olemme, minkätähden me olemme,
mistä tulemme tai minne menemme; mutta se on elämän arvoituksen
ensimmäinen käsky, ja kun se on täytetty, niin me voimme vapaammalla
mielellä ja rauhallisemmalla sydämellä ryhtyä etsimään arvoituksen
salaisuutta.

Vihdoin oikeus käsittää kaikki inhimilliset hyveet, ja jo yksin sen
ystävällinen hymy puhdistaa, jalostaa ne ja antaa niille oikeuden
tunkeutua siveelliseen elämäämme. Sillä jokainen hyve, joka ei kestä
oikeuden kirkasta ja varmaa katsetta, on petollinen ja vahingollinen.
Oikeuden voi siis tavata jokaisen ihanteen ytimenä; se muodostaa
totuudenrakkauden, kuten kauneudenrakkaudenkin, ytimen. Se on samaten
hyvyyttä, sääliä, jalomielisyyttä ja sankaruutta, sillä nämä ovat sen
oikeustekoja, joka on noussut kyllin korkealle ollakseen näkemättä vain
jalkojensa juuressa ja sattuman hänelle säätämien velvollisuuksien
ahtaassa piirissä esiintyvää oikeaa ja väärää, vaan joka näkee yli
lähimpien vuosien ja ihmiskohtalojen, yli sen, mihin hän on velvollinen
ja mitä hän rakastaa, yli sen, mitä hän tapaa, etsii, hyväksyy tai
hylkää, yli sen, mitä hän toivoo ja pelkää, yli ihmisveljiensä
vääryyksien ja rikostenkin.




II. MYSTEERION KEHITYS


I

Joutuu hyvin helposti uskomaan, ja monet älykkäät, jotka ovat alkaneet
väsyä tieteen luonnostaanlankeavaan epävarmuuteen, uskovatkin paremman
puutteessa, että elämämme pääharrastus ja kaikki se, mikä meidän
kohtalossamme on todella ylevää ja huomioonotettavaa, sisältyy melkein
yksinomaan siihen mysteerioon, s.o. salaperäiseen, mikä meitä ympäröi,
ja erittäinkin noihin kahteen toisia pelättävämpään ja täysäänisempään:
kuolemaan ja kohtaloon. Minäkin puolestani uskon, vaikkakin hieman eri
tavalla, että mysteerion tutkiminen sen kaikissa muodoissa on jalointa
tutkiskelua, mihin ylipäänsä voimme ryhtyä; ja siihen tutkimiseen ja
huolehtimiseen antautuvat kaikki, jotka tieteessä, taiteessa,
kirjallisuudessa ja filosofiassa kohoutuvat pikku seikkojen ja
tosiasioiden tai saavutettujen pikku totuuksien havaitsemisen ja
esittämisen yläpuolelle. Tässä he kunnostautuvat mikä enemmän, mikä
vähemmän, menevät tietämisessään mikä mitenkin pitkälle, mikä mitenkin
korkealle, riippuen siitä kunnioituksesta, mitä he tuntevat sitä
kohtaan, jota he eivät tiedä, siitä laajuudesta, minkä heidän
mielikuvituksensa tai ymmärryksensä osaa antaa niiden voimien summalle,
jotka pysyvät tuntemattomina. Tietoisuus siitä tuntemattomasta, jossa
me elämme, se se juuri antaa elämällemme merkityksen, jota sillä ei
olisi, jos sulkeutuisimme siihen, mitä tiedämme, tai jos uskoisimme
liian helposti, että se, minkä me tiedämme, on paljon tärkeämpää kuin
se, mitä emme vielä tiedä.


II

Meidän on muodostettava itsellemme yleinen käsitys tästä maailmasta.
Koko siveellinen, koko inhimillinen elämämme nojautuu tähän
käsitykseen. Mutta mitä on läheltä tarkastaen yleinen käsitys tästä
maailmasta suurimmaksi osaksi muuta kuin yleinen käsitys siitä, mikä on
tuntematonta? Me emme saa, kun on kysymys niin tärkeästä ja
seurauksiltaan vakavasta aatteesta, omaksua sitä, joka meitä miellyttää
eniten ja joka meistä näyttää valtavimmalta ja kauneimmalta. Me olemme
velvollisia valitsemaan sen, joka meistä näyttää todellisimmalta tai
pikemminkin ainoalta todelliselta, sillä minä en luule, että ihminen
voi todella epäröidä kahden näennäisen tai todellisen totuuden
välillä.. On olemassa aina yksi, joka jonakin määrättynä hetkenä
näyttää hänestä todellisemmalta kuin jokin toinen. Hänen
velvollisuutensa on silloin kaikessa tekemisessään, kaikessa
sanomisessaan, kaikessa ajattelemisessaan, taiteessaan, tieteessään,
älyllisessä tai tunne-elämässään pysyä siinä. Hänen on ehkä mahdotonta
määritellä sitä. Se ei ehkä tuota hänelle tyydyttävää varmuutta. Se on
ehkä pohjaltaan vain toisia syvempi ja todellisempi vaikutelma. Mutta
vähät siitä. Rakastaaksemme totuutta sen ei tarvitse olla eittämätön
eikä loukkaamaton. On jo paljon, kun se on näyttänyt meille, että ne
aatteet, joita me rakastimme ennen sitä, eivät olleet sopusoinnussa
rehellisen elämänkokemuksen kanssa. Tämä riittää, jotta me
kohdistaisimme siihen kaiken kiitollisuutemme, kunnes sen osaksi tulee
sama kohtalo, jonka se saattoi edeltäjälleen. Tuo suuri onnettomuus,
se, joka hävittää siveellisen elämämme ja uhkaa henkemme ja luonteemme
eheyttä, ei ole siinä, että erehdymme tai rakastamme epävarmaa
totuutta, vaan siinä, että pysymme uskollisina sille, mihin emme enää
täydellisesti usko. "Kaunein tapa elää tätä elämää", niin on sanottu,
"on koettaa saada älymme sopusointuun todellisuuden kanssa."


III

Jos olisi kysymys vain siitä, miten tuosta tuntemattomasta
muodostaisimme itsellemme suurenmoisimman, traagillisimman,
valtavimman, musertavimman kuvan, niin tekisimme väärin
rajoittautuessamme. Varmaa on, että moneltakin näkökannalta katsoen
kaunein ja arvokkain suhtautuminen mysteerioon on hiljaisuus tai
rukous, alistuminen tai pelko. Suunnattoman, vastustamattoman,
tutkimattoman, mutta valppaan, inhimillisesti yli-inhimillisen,
korkeimmassa määrässä älyllisen voiman edessä näyttävät täydellinen
antautuminen ja syvä, mutta hillitty pelko ensi silmäyksellä olevan
arvokkaampia, pyhempiä kuin kärsivällinen, tarkka ja rauhallinen
tutkiskeleminen. Mutta kykenemmekö valitsemaan ja onko meillä siihen
vielä oikeutta? Ei ole enää kysymys asenteen kauneudesta tai
suuruudesta. Mysteerioon kuten kaikkeen nähden, ja paljon enemmän kuin
kaikkeen muuhun nähden, ei ole kysymys kauneudesta tai suuruudesta,
vaan totuudesta ja suoruudesta. Meidän tehtävämme ei ole enää koettaa
sovelluttaa tosiasioita vaistomaisten mieltymystemme ja ihanteittemme
mukaan, vaan tuntea niin suurta ja epäitsekästä pyrkimystä, että
se on valmis olemaan sopusoinnussa kaikkien eittämättömien
tosiasioiden kanssa. Sen kauniin, mikä sisältyi polvistumiseen tai
maahanlankeamiseen, oli siihen pannut mennyt aika tai pikemminkin se,
mikä menneessä ajassa oli totta. Ehkä meillä ei ole muutakaan
varmuutta, mutta me emme liioin ole saman totuuden läpitunkemia.
Jollemme tunnekaan tuntematonta, jollemme tiedäkään, mitä on olemassa,
niin tiedämme ainakin osaksi, mitä ei ole olemassa; ja jos me
omaksuisimme jälleen isiemme suhtautumisen, niin omaksuisimme jälleen
suhtautumisen siihen, mistä tiedämme, ettei sitä ole olemassa. Sillä
jollei ole ehdottomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on
tuntematonta, ole valpas eikä persoonallinen, ei korkeimmassa määrässä
älykäs eikä oikeamielinen, jollei ole ehdottomasti todettu, ettei sillä
ole ihmisen muotoa, aivoituksia, intohimoja, paheita eikä hyveitä, niin
on verrattomasti luultavampaa, että se on tietämätön kaikesta siitä,
mikä näyttää meidän elämässämme olevan tärkeintä. On verrattomasti
luultavampaa, että se on ehkä suunnattomassa ja ikuisessa
maailmansuunnitelmassaan varannut lajille pienen tilapäisen paikan,
mutta ettei yksilön valtavimmalla, parhaimmalla tai huonoimmalla teolla
ole siellä enempää merkitystä kuin oli mantereiden ja merien
historiassa mitättömän geologisen solun tuskin havaittavilla
liikkeillä. Jollei ole kumoamattomasti näytetty toteen, ettei se, mikä
on loputonta ja näkymätöntä, väijy ympärillämme, punnitse onneamme tai
onnettomuuttamme töittemme hyvien tai huonojen aivoitusten mukaan,
ohjaten askel askelelta vaiheitamme ja järjestäen lukemattomien voimien
avulla sellaiset vaiheemme kuin syntymisemme, tulevaisuutemme,
kuolemamme ja haudantakaisen elämämme käsittämättömien, mutta
järkähtämättömien lakien mukaan, niin on verrattomasti luultavampaa,
että näkymätön ja loputon sekaantuvat joka hetki elämäämme, mutta
välinpitämättöminä, suunnattomina ja sokeina aineksina, jotka
sivumennen kulkevat meissä ja meidän ylitsemme, tunkeutuvat meihin,
muovailevat ja elähdyttävät meitä, ilman että niillä on aavistustakaan
meidän olemassaolostamme, aivan kuten tekevät vesi, ilma, tuli ja valo.
Mutta koko tietoinen elämämme, koko tuo elämä, joka on ainoa, mistä
olemme varmoja ja joka on ainoa kiinteä pisteemme ajassa ja
avaruudessa, lepää suuresti katsoen samanlaisten "verrattomien
todennäköisyyksien" varassa; ja harvoin ne ovat yhtä "verrattomia" kuin
nämä.


IV

Meidän ei pitäisi koskaan surra sellaisia hetkiä, joina kadotamme
suuren uskon. Usko, joka sammuu, joustin, joka kätkee, hallitseva
ajatus, joka ei hallitse meitä enää, koska me luulemme hallitsevamme
sitä vuorostamme -- tämä todistaa, että me elämme, että me kuljemme
eteenpäin, että me kulutamme paljon, koska emme pysy liikkumattomina.
Minkään ei pitäisi olla meille mieluisampaa kuin sellaisen ajatuksen
näkeminen, joka on kauan pitänyt meitä yllä ja joka ei voi pitää enää
itseäänkään yllä. Ja älkäämme hätäilkö, jollemme voikaan panna mitään
katkenneen joustimen sijalle. On parempi, että sija pysyy tyhjänä, kuin
että asetamme siihen joustimen, joka ruostuu, tai sijoitamme siihen
uuden totuuden, johon uskomme vain puoleksi. Muutoin on sija vain
näköjään tyhjä, ja määrätyn totuuden asemesta jää pohjalle nimetön
totuus, joka odottaa ja kutsuu. Ja jos sattuisi, että tämä totuus
odottaa ja huhuaa liian kauan tyhjään ilmaan, ettei muodostu mitään,
joka tulisi korvaamaan poistetun joustimen, niin näet, että
moraalisessa kuten fyysillisessäkin elämässä tarve luo välikappaleen,
ja että negatiivinen totuus löytää lopulta omasta itsestään
tarpeellisen voiman panemaan liikkeelle kauan seisoneet pyörät. Ja
usein toteamme, etteivät ne elämät, joilla on vain yksi sellainen
käyttövoima, ole vähimmin tärkeitä, vähimmin hyödyllisiä.

Muutoin usko ei silloinkaan, kun se häviäisi kokonaan, veisi mukanaan
mitään siitä, mitä me olemme sille antaneet, eikä yksikään niistä
rehellisistä ja epäitsekkäistä ponnistuksista, joita olemme tehneet
laventaaksemme ja kaunistaaksemme sitä, ole mennyt hukkaan. Jokainen
niistä ajatuksista, joita me olemme siihen lisänneet, jokainen niistä
jaloista uhrauksista, joiden toteuttamiseen sen nimessä meillä on ollut
rohkeutta, jättää vaikutuksen moraaliseen olemukseemme. Ruumis katoaa,
mutta palatsi, jonka se on rakentanut, pysyy koskemattomana, ja tila,
jonka se on vallannut, ei sulkeudu uudelleen. Mutta valmistaa
tyyssijoja tuleville totuuksille, pitää hyvässä kunnossa ne voimat,
joiden tulee palvella niitä, tehdä omassa itsessään tilaa -- siinä työ,
joka ei ole hedelmätöntä ja jota ei saa koskaan jättää tekemättä.


V

Ajattelin näitä asioita, kun tässä äskettäin olin pakotettu
tarkastelemaan kirjoittamiani pikku draamoja, joista kuvastuu
mysteerioon taipuvaisen mielen levottomuus, minkä muuten kylläkin voi
selittää, mutta mikä ei ole kylliksi mahdoton välttää, jotta se
oikeuttaisi alistumaan siihen. Naiden pikku draamojen johtavana lankana
oli meitä ympäröivän tuntemattoman pelko. Niissä esiintyi usko, tai
pikemminkin oli tuo usko jollakin hämärällä runollisella tunteella --
sillä rehellisimmissäkin runoilijoissa on usein jossakin määrin
erotettava heidän taiteensa vaistomainen tunne heidän todellisen
elämänsä ajatuksista -- niissä esiintyi usko suunnattomiin,
näkymättömiin, kohtalokkaisiin voimiin, joiden aivoituksia ei kukaan
arvannut, mutta joiden draaman henki otaksui olevan pahansuopia,
kaikkia toimiamme vaanivia, hymyilyn, elämän, rauhan, rakkauden
vihollisia. Ehkä ne olivat pohjaltaan oikeudenmukaisia, mutta vain
vihassa, ja tuo oikeudenmukaisuus esiintyi niillä niin maanalaisella ja
niin monimutkaisella, hitaalla, etäisellä tavalla, että niiden
rangaistukset -- sillä ne eivät palkinneet koskaan -- saivat kohtalon
mielivaltaisten ja selittämättömien tekojen muodon. Sanalla sanoen,
siinä oli hieman kristittyjen Jumala-käsitettä sekoitettuna antiikin
kohtalokäsitteeseen, tungettuna luonnon läpitunkemattomaan yöhön ja
sieltä huvikseen väijyen, tehden tyhjäksi ja synkentäen ihmisten
aikeita ja onnea.


VI

Tuo tuntematon sai useimmiten kuoleman muodon. Kuoleman alituinen,
synkkä, salakavalasti toimiva läsnäolo täytti runoelman kaikki
välikohdat. Olemassaolon probleemiin vastattiin vain sen tuhoutumisen
arvoituksella. Tuo kuolema oli muutoin välinpitämätön ja torjumaton,
sokea, umpimähkään haparoiva, temmaten etupäässä nuorimmat ja vähimmin
onnettomat yksinkertaisesti vain siitä syystä, että nämä pysyivät
vähemmän liikkumattomina kuin muut ja että jokainen liian varomaton
liike yössä herätti sen huomiota. Sen ympärillä oli vain pieniä,
hentoja, väriseviä, alkeellisia olentoja, jotka liikkuivat ja itkivät
hetken ajan kuilun partaalla; ja lausutuilla sanoilla, vuodatetuilla
kyynelillä ei ollut muuta merkitystä kuin että ne putosivat kaikki
tuohon kuiluun ja että jokin niistä kaikui jollakin erikoisella
tavalla, mikä saattoi luulemaan, että kuilu oli avara, koska kaiku oli
epäselvä ja kumea.


VII

Ei ole järjenvastaista, mutta ei myöskään terveellistä katsella elämää
tällä tavoin, enkä olisi siitä puhunutkaan, jollei pienimmänkin
onnettomuuden sattuessa huomaisi, että tämä tai tämänlaatuinen käsitys
itse asiassa on useimpien ihmisten käsitys, niidenkin, jotka näyttävät
rauhallisimmilta ja ymmärtäväisimmiltä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä
me opimme, huolimatta kaikista valloituksista, joita tulemme tekemään,
ja kaikesta siitä, mistä pääsemme varmuuteen, me tulemme eräältä
määrätyltä näkökannalta katsoen aina olemaan pieniä viheliäisiä ja
hyödyttömiä olentoja, kuolemaan määrättyjä ja meitä ympäröivien
välinpitämättömien ja mittaamattomien voimien oikkujen varaan
jätettyjä. Me ilmaannumme eräänä hetkenä rajattomaan ulottuvaisuuteen
eikä meillä ole muuta varsinaista tehtävää kuin suvun
jatkaminen, suvun, jolla itsellään ei ole varmaa tehtävää tuossa
maailmanjärjestelmässä, minkä laajuus ja kestämisaika menee yli
valtavimman ja rohkeimmankin mielikuvituksen. Siinä on totuus, yksi
noita syviä, mutta hiljaisia totuuksia, joita runoilija saattaa
tervehtiä ohikulkiessaan, mutta joiden ääreen runoilijassa olevan
ihmisen tuhansine velvollisuuksineen ei ole pysähtyminen liian kauaksi
aikaa. Täten on koko joukko suuria ja kunnioitettavia totuuksia, joiden
alueelle ei ole hyvä nukkua. Meidän ympärillämme on niin paljon
totuuksia, että voi sanoa useimmilla ihmisillä, pahimmillakin, olevan
neuvonantajana ja oppaana jonkun suuren ja kunnioitettavan totuuden.

Niin, sekin on totuus ja, jos niin tahtoo, suurin ja varmin,
totuuksista, ettei elämämme ole mitään, että kaikki pyrintömme on
naurettavaa, että meidän olemassaolomme, että tämän maapallomme
olemassaolo on vain mitätön sattuma maailmojen historiassa; mutta se on
myöskin totuus, että elämämme ja maapallomme elämä ovat meille
tärkeimpiä ilmiöitä, vieläpä ainoat tärkeät maailmojen historiassa.
Kumpiko on todempi? Tekeekö edellinen ehdottomasti tyhjäksi
jälkimmäisen, ja olisiko meillä voimaa muodostella edellistä ilman
jälkimmäistä? Toinen kohdistuu mielikuvitukseemme ja se saattaa tehdä
meille hyvää omalla alallaan, mutta toinen koskee suoranaisesti
todellista elämäämme. On kohtuullista, että kumpikin saa osansa. Ei ole
oleellista tarrautua kiinni totuuteen, joka on ehkä todellisin
maailmankaikkeuden näkökannalta katsoen, vaan siihen, joka on
epäilemättä todellisin ihmisen näkökannalta katsoen. Me emme tunne
maailmankaikkeuden tarkoitusta emmekä sitäkään, onko lajimme
kohtaloilla sille mitään merkitystä vaiko ei. Niinpä elämämme tai
lajimme todennäköinen hyödyttömyys on totuus, joka koskee meitä vain
epäsuorasti ja joka jää meiltä ratkaisematta, kun sitävastoin tuo
toinen totuus, se, joka saa meidät tietoisiksi elämämme tärkeydestä, on
epäilemättä ahtaampi, mutta koskee meitä todellisesti, välittömästi ja
epäämättömästi. Tekisimme väärin uhratessamme sen vieraan totuuden
hyväksi tai alistaessamme sen sen alaiseksi. Meidän on kyllä lupa olla
kadottamatta näkyvistä edellistä. Se ylläpitää ja valaisee
jälkimmäistä, opettaa meitä vapautumaan sen hyödyttömästä ja
ahdasmielisestä orjuudesta ja ottamaan hyödyksi kaiken sen, mitä se ei
sisällä. Mutta jos se masentaa ja lamauttaa meitä, on tämä siksi,
ettemme kylliksi tajua sitä suunnatonta, mutta mielivaltaista asemaa,
joka sillä on tärkeiden totuuksien piirissä, sillä se riippuu suuresta
joukosta probleemeja, joita ei vielä ole ratkaistu, kun taas ne
probleemit, joista jälkimmäinen totuus riippuu, ratkaisee joka hetki
elämä itse. Myöskin siksi, että se on vielä tuossa kuumeisessa
ja vaarallisessa ajankohdassa, jonka läpi kulkevat kaikki
ymmärrykseemme tunkeutuvat totuudet. Tarkoitan tuota kateellisuuden ja
leppymättömyyden ajankohtaa, jolloin ne eivät voi sietää lähellään
mitään. Silloin on odotettava kuumeen laskeutumista; ja jos se
tyyssija, jonka me olemme niille valmistaneet mielessämme, on
todellakin terve ja tilava, niin tulee pian hetki, jolloin mitä
vastakkaisimmatkin totuudet näkevät vain niitä yhdistävän salaperäisen
siteen ja hiljaa yhtyvät asettamaan etualalle, auttamaan ja tukemaan
sitä niiden joukossa, joka rauhallisena jatkoi työtään, kun toiset
hajaantuivat pelästyneinä, sitä, joka voi tehdä eniten hyvää ja joka
tuo eniten toivoa.


VIII

Tällä hetkellä ei mikään ole omituisempaa kuin se sekasotku, joka
hämmentää vaistojamme ja tunteitamme, jopa välistä käsitteitämmekin --
jollemme enintään tee poikkeusta selkeimpiin ja harkituimpiin hetkiimme
nähden -- heti kun on kysymyksessä tuntemattoman tai salaperäisen
sekaantuminen elämämme -- todella vakaviin tapahtumiin. Tuossa
sekamelskassa tapaa tunteita, jotka eivät vastaa mitään elävää, tarkkaa
ja omaksuttua miellettä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat hyvin
määrätyn, enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisen, valppaan,
persoonallisen ja ennaltanäkevän jumalan olemassaoloa. Siinä tapaa
tunteita, jotka ovat vielä puoleksi mielteitä, esimerkiksi niitä, jotka
koskevat sallimusta, kohtaloa, immanentista oikeutta. Siinä tapaa
myöskin mielteitä, jotka ovat kehkeytymässä tunteiksi, esimerkiksi
niitä, jotka kohdistuvat lajin erikoisuuteen, kehityksen ja valinnan
lakeihin, rodun tahtoon j.n.e. Siinä tapaa vihdoin mielteitä, jotka
ovat puhtaita mielteitä, liian epävarmoja, liian hajanaisia, jotta
voisi ennakolta nähdä hetken, jolloin ne muuttuvat tunteiksi ja jolloin
ne siis saattavat toden teolla vaikuttaa tapaamme toimia, suhtautua
elämään ja olla onnellisia tai onnettomia.


IX

Tuosta sekasotkusta ei elämässä oteta selvää, koska elämä ei
tavallisesti ilmaise eikä ota vaivakseen määritellä kaavan tai kuvan
avulla, mitä se kokee. Mutta se on selvästi huomattavissa kaikilla
niillä, jotka ottavat tehtäväkseen edustaa todellista elämää, selittää
ja tulkita sitä ja valaista hyvien ja pahojen kohtaloiden salaiset
syyt, tarkoitan runoilijoita ja etenkin kaikkia niitä runoilijoita,
jotka ovat suoranaisemmin tekemisissä ulkonaisen ja toimivan elämän
kanssa: draamallisia runoilijoita; sillä ei muutoin ole suurta väliä,
ovatko kysymyksessä romaanit, murhenäytelmät, varsinaiset draamat tai
historialliset tutkielmat, sillä minä käytän sanoja runoilijat ja
draamaalliset runoilijat niiden laajimmassa merkityksessä.

On tunnustettava, että vallitseva ja niin sanoaksemme eksklusiivinen,
yksinomainen, aate on runoilijan tai elämän tulkitsijan, etupäässä
draamallisen runoilijan, suuri voima, ja tämä voima on sitäkin
ehtymättömämpi, sillä on runoelmassa sitäkin huomattavampi sija, mitä
salaperäisempi tuo vallitseva aate on, mitä vaikeampi sitä on tarkistaa
tai määritellä. Tämä on muuten hyvin oikeutettua, niin kauan kuin
runoilija ei vähääkään epäile vallitsevan aatteen arvoa, eivätkä hyvin
hyvät runoilijat ole koskaan tehneet itselleen kyselyjä tässä
suhteessa, he eivät ole epäilleet, eivät epäröineet. Tarkatkaapa
esimerkiksi, mikä suunnaton sija sankarillisen velvollisuuden aatteella
on Corneillen tragedioissa, sokealla uskolla Calderonin draamoissa,
kohtalon tyrannialla Sophokleen runoelmissa.


X

Sankarillisen velvollisuuden aate on inhimillisempi ja vähemmän
mystillinen kuin molemmat toiset ja vaikka se ei ole läheskään niin
hedelmällinen kuin Corneillen aikana (sillä nykyään on hyvin vähän
sankarillisia velvollisuuksia, joiden kyseenalaisiksi asettaminen ei
olisi järjellistä, jopa sankarillistakin, ja käy vaikeaksi löytää
ainoaakaan, jolla olisi todella pätevä arvo), niin siihen voi vielä
erikoisissa oloissa turvautua.

Mutta kuka moderni runoilija löytäisi uskosta, joka uskovaisimmillakin
on enää vain häilyvä muisto, sitä voimaa ja innoitusta, jota siitä
löysi Calderon, tehdäkseen kristittyjen Jumalasta draamojensa ylhäisen
ja näkymättömän, mutta kaikkialla läsnäolevan ja kaikkivaltiaan
osanottajan? Ja kohtalon tyranniaa, tuota järkähtämätöntä voimaa, joka
ajaa sen ja sen ihmisen, sen ja sen perheen sellaisia ja sellaisia
teitä, siihen ja siihen onnettomuuteen, sellaiseen ja sellaiseen
kuolemaan -- kuka meistä saattaa järkevästi hyväksyä sen elämässä,
jonka tosin näemme olevan monien tuntemattomien voimien alaisen, mutta
joiden turmiollisimpia kolahduksia viisaimpien onnistuu jossakin määrin
karttaa, ja jotka näyttävät joka tapauksessa olevan sokeita,
välinpitämättömiä, tiedottomia? Onko meidän vielä lupa otaksua, että
maailmankaikkeudessa on olemassa kyllin kurja, kyllin joutilas voima
pitääkseen vain tehtävänään harmittaa ja kummastuttaa ihmisiä heidän
aikeissaan ja yrityksissään?

Samaten on käytetty kolmattakin salaperäistä ja itsevaltiasta voimaa,
nimittäin immanenttista oikeutta. Mutta huomattava on, ettei tuota
varsinaisen immanenttisen oikeuden vaatimusta ole uskallettu käyttää
koskaan muualla kuin huonoimmissa teoksissa, joissa ei ole välitetty
mitään todennäköisyydestä eikä todellisuudesta. Tuon väitteen, että
paha saa välttämättömän ja ilmeisen rangaistuksen, että hyvä
ehdottomasti ja ilmeisesti palkitaan tässä elämässä, kumoo
alkeellisinkin jokapäiväinen kokemus liian silminnähtävästi, jotta
todellinen runoilija olisi koskaan voinut löytää tuosta
mielivaltaisesta ja kestämättömästä haaveesta tukea, jota hänen työnsä
tarvitsi. Jos taas toiselta puolen siirretään toiseen elämään
palkitsemisista ja rangaistuksista huolehtiminen, niin tullaan
kiertotietä jumalallisen oikeuden alalle. Jollei vihdoin immanenttinen
oikeus ole ehdoton, muuttumaton, pysyvä, mahdoton välttää, niin se on
vain kohtalon suopea ja erikoinen oikku, eikähän se silloin ole oikeus,
se ei ole enää edes kohtalo, se on enää vain sattuma, s.o. ei melkein
mitään.

Tosin on olemassa hyvin todellinen immanenttinen oikeus, joka vaikuttaa
sen, että paheellinen, julma, pahansuopa, väärä, epärehellinen ihminen
on moraalisesti vähemmän onnellinen kuin hyvä, oikeamielinen, altis,
rakastava, hyvänsuopa, viaton, rauhallinen ihminen. Tästä johtuu, kuten
on sanottu, että paha pyrkii tuskan puoleen yhtä varmasti kuin maa
auringon puoleen. Mutta silloin onkin kysymys sisäisestä, hyvin
inhimillisestä, hyvin luonnollisesta, helposti selitettävästä
oikeudesta, ja jos me tarkastelemme sen syitä ja seurauksia, niin me
välttämättömästi johdumme psykoloogiseen draamaan, jonka näyttämöllä ei
ole enää syvää ja mysteerion vartioimaa taka-alaa, mysteerion, joka
antoi draaman tai historian tapahtumille suurenmoisen ja pyhitetyn
näköpiirin. Mutta kysymys on siitä, olemmeko me oikeutettuja luomaan
tuota taka-alaa turvautumalla sellaiseen käsitykseen tuntemattomasta,
joka eroaa niin suuresti siitä käsityksestä, mikä hallitsee meidän
elämäämme.


XI

Koska puhumme hallitsevista aatteista ja mysteerioista, niin ottakaamme
tarkastaaksemme etenkin mitä eri muotoja, joita välttämättömän kohtalon
käsite on saanut ja saa joka päivä, sillä vielä tänäkin päivänä kohtalo
juuri on viimeinen selitys siihen, mitä ei voi selittää, ja se on vielä
lakkaamatta elämän tulkitsijoiden ajattelun esineenä.

Nämä ovat koettaneet muunnella ja nuorentaa sitä. He ovat koettaneet
johdattaa teoksiinsa satojen uusien ja monimutkaisten kanavien kautta
sen suuren, aution joen hyiset vedet, jonka rannoilta ihmisasunnot ovat
loitonneet. Niiden joukossa, jotka ovat osanneet istuttaa meihin
harhaluulon, että he muka antoivat elämälle tärkeän ja lopullisen
merkityksen, on hyvin harvoja, jotka eivät olisi vaistomaisesti
käsittäneet, minkä erinomaisen merkityksen antaa ihmisten toimille aina
majesteetillisen, aina puolustettavan kohtalon edesvastuuton mahti.
Näyttää siltä kuin kohtalo olisi erikoisesti traagillinen voima, ja
niin pian kuin se pääsee johonkin runoteokseen, se anastaa siinä
suurimman osan itselleen. Voi huoleti väittää, että runoilija, joka
meidän päivinämme löytäisi eksaktisista tieteistä, meitä ympäröivästä
tuntemattomasta tai omasta sydämestämme antiikin kohtalon vastineen,
s.o. voiman, jolla on yhtä vastustamaton, yhtä yleisesti tunnustettu
ennaltamääräämiskyky, kirjoittaisi varmasti mestariteoksen. Totta on,
että hän olisi samalla kertaa löytänyt tuon suuren arvoituksen
ratkaisun, jota me turhaan koetamme ratkaista, ja ettei siis tämä
otaksuma tulisi niin heti toteutumaan.


XII

Siinä on siis lähde, mistä runoilijat hakevat vettä, jonka on
puhdistettava julmimmatkin tragediat. Ihmisessä on eräs vaisto, joka
jumaloi kohtaloa; ja kaikki, mikä on kohtalokasta, tuntuu hänestä
juhlalliselta, kiistämättömältä ja kauniilta. Hän tahtoisi olla vapaa,
mutta on mieluisampaa, kun voi itselleen erinäisissä tapauksissa sanoa,
ettei sitä ole. Pahansuopa ja taipumaton jumalaolento on useinkin
mieleisempi kuin jumalaolento, joka vaatii ponnistusta pahan loitolla
pysyttämiseksi. Ihminen on kaikesta huolimatta mieluummin riippuvainen
mahdista, jota hän ei voi taivuttaa, ja mitä ymmärryksemme turhamaisuus
siinä menettää, sen saavuttaa takaisin jonkinlainen tunteen
turhamaisuus, joka kuvittelee tuon suunnattoman mahdin valvovan meidän
aikomuksiamme ja antavan käsitettävimmillekin teoillemme ylevän ja
ikuisen merkityksen. Ja lopuksi kohtalo selittää ja antaa kaikki
anteeksi poistaen kyllin etäälle näkymättömiin tai käsittämättömiin
sen, mitä olisi työlästä selittää tai vielä vaikeampaa antaa anteeksi.


XIII

On siis koetettu käyttää hyväkseen tuon kauhean jumalattaren patsaan
sirpaleita, joka hallitsi Aiskyloon, Sophokleen ja Euripideen
tragedioja, ja monikin runoilija on löytänyt sen hajallaan olevista
jäsenistä marmorin, jota tarvitaan uuden, inhimillisemmän, vähemmän
omavaltaisen ja ei niin käsittämättömän jumalattaren muodostamiseen.
Siitä on esimerkiksi saatu intohimojen järkkymätön kohtalo. Mutta jotta
intohimo olisi todellakin kohtalokas itsetietoisessa sielussa, ja jotta
ilmaantuisi jälleen mysteerio, joka selittää ja puolustaa sitä, mikä on
hirvittävää, suurentamalla sitä ja kohottamalla sen inhimillisen tahdon
yläpuolelle, niin siihen tarvitaan jonkun Jumalan tai minkä tahansa
muun loppumattoman ja vastustamattoman voiman väliintuloa. Niinpä
Wagner turvautuu lemmenjuomaan Tristan ja Isoldessa, Shakespeare
noita-akkoihin Macbethissa, Racine Kalkaan oraakkeliin Iphigeniassa ja
Phaidrassa erikoiseen Venuksen vihaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan:
me huomaamme olevamme keskellä antiikin välttämättömyyttä. Tämä
ympärikäynti on enemmän tai vähemmän oikeutettu vanhanaikuisessa ja
legendaarisessa draamassa, missä kaikki runollinen kuvittelu on
sallittu, mutta draamassa, joka pyytäisi lähemmin koskettaa nykyisen
totuuden ytimeen, pitäisi löytää toinen, meistä todellakin
vastustamattomalta näyttävä väliintulo, saadaksemme Macbethin
rikoksille ja tuolle hirmuteolle, johon Agamemnon antaa suostumuksensa,
sekä ehkä Phaidran rakkaudelle kohtaloaennustavan selityksen, ja antaa
niille siten sen synkän suuruuden ja jalouden, jota niillä ei itsessään
ole. Erota Macbethista pois onneton ennakoltamääräys, helvetin
väliintulo, sankarillinen taistelu kätkettyä oikeutta vastaan, joka
tulee näkyviin joka hetki kapinaannousseen luonnon tuhansista raoista,
niin päähenkilö on enää vain halpamainen ja mielenvikainen murhamies.
Erota pois Kalkaan oraakkeli, niin Agamemnon on hirvittävä. Erota pois
Venuksen viha, niin Phaidra on vain sairas, jonka siveellinen hyve,
pahan vastustamisvoima, on liian heikko, jotta onnettomuus voisi
todellakin kiinnittää ajatuksemme.


XIV

Totta puhuen ei nykyaikainen katselija tai lukija voi enää tyytyä
mihinkään yliluonnolliseen väliintuloon. Tahtokoon tai ei, tietäköön
sen tai olkoon tietämättä, hän ei voi enää omantuntonsa sisimmässä
ottaa niitä vakavalta kannalta. Hänellä on toinen käsitys
maailmankaikkeudesta. Hän ei näe enää määrättyä, itsepäistä,
rajoitettua ja rettelöivää voimaa niiden monilukuisten voimien
joukossa, jotka vaikuttavat hänessä ja hänen ympärillään. Jos hän
elämässä tapaa rikollisen, niin hän pääsee selville siitä, että tuon
miehen rikoksen ovat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa, kasvatuksensa,
atavistinen entisyytensä, intohimojen liikehtimiset, joita hän on itse
kokenut ja tukahduttanut, täysin käsittäen, että on tilanteita, joissa
hänen olisi ollut hyvin vaikea tukahduttaa niitä. Hän ei aina nuuski
esille noiden onnettomuuksien tai noiden intohimojen liikehtimisen
syitä. Hän etsii, ehkä turhaankin, syytä kasvatuksen tai
perinnöllisyyden vääryyksiin. Mutta missään tapauksessa hän ei enää
ajattelekaan panna tuota rikosta helvetin väliintulon, jonkin jumalan
vihan tai kohtalon kirjaan kaiverrettujen muuttumattomien säädösten
laskuun. Ja miksi hän silloin hyväksyisi runoelmassa selityksen, jota
hän ei hyväksy elämässä? Runoilijan tehtävä olisi päinvastoin ehdottaa
hänelle ylevämpi, selvempi, laajemmin ja syvemmin inhimillinen selitys
kuin se on, jonka hän itse saattaa löytää. Jollei, niin hän ei näe
helvetissä, jumalan vihassa, vaskitaulun säädöksissä muuta kuin
komeilua tunnusmerkeillä ja vertauskuvilla, mitkä häntä eivät enää
tyydytä. Runoilijoiden on aika tunnustaa tämä: vertauskuva kyllä
riittää esittämään tilapäisesti omaksuttua totuutta tai totuutta, jota
ei voida tai tahdota vielä katsella vasten kasvoja; mutta kun tulee
hetki, jolloin tahdotaan nähdä itse totuus, silloin on hyvä, että
vertauskuva katoaa. Jotta muutoin vertauskuva olisi todella elävän
runoteoksen arvoinen, on välttämätöntä, että se on ainakin yhtä suuri,
yhtä kaunis kuin totuus, jota se esittää; sen täytyy myöskin käydä
totuuden edellä, ei sen jäljessä.


XV

Siksipä juuri meidän päivinämme on paljon vaikeampi sovittaa johonkin
teokseen ja etenkin tuoda näyttämölle suuria rikoksia ja todella
traagillisia, hillittömiä ja julmia intohimoja, sillä ei tiedetä enää,
mistä löytää niille se mystillinen selitys, jota ne vaativat. Ja
kuitenkin, kun on kysymys tämänlaatuisista rikoksista ja intohimoista,
me olemme vielä täysin valmiita olettamaan kohtalon väliintuloa, jollei
tämä ole liian ilmeisesti mahdotonta hyväksyä, siinä määrin on meillä
taipumus mystilliseen selittelyyn, siinä määrin olemme vakuutettuja
siitä, että ihminen ei ole pohjaltaan koskaan niin syyllinen kuin mitä
hän näyttää olevan.

Niinpä me emme vaadikaan tuota selittelyä muulloin kuin silloin, kun on
kysymys ehdottomasti ihmisluonnonvastaisista rikoksista tai todella
epänormaaleista onnettomuuksista, joita eivät ole aiheuttaneet enemmän
tai vähemmän korkealla asteella olevien ja joka tapauksessa
tietoisten olentojen tekemät virheet ja rikokset tai niiden kärsimät
onnettomuudet. Meidän on vastenmielistä tunnustaa, että epätavallisella
rikoksella tai onnettomuudella olisi vain puhtaasti inhimillinen syy.
Me haluamme kaikin mokomin jonkinlaista selittämättömän selitystä, eikä
meitä ollenkaan tyydyttäisi, jos runoilija sanoisi meille: "Tuollaisen
pahantyön on tehnyt tuo voimakas, itsetietoinen älykäs ihminen.
Katsokaa sankarin onnettomuutta, tuon oikeamielisen perikatoa ja
tuskaa, traagillista ja auttamatonta vääryyttä, jonka uhrina tuo
viisas on. Sinä näet noiden tapahtumien inhimilliset syyt. Minulla ei
ole osoitettavana sinulle muita syitä, jollei sitä ehkä ole
maailmankaikkeuden välinpitämättömyys ihmisten toimia kohtaan."
Mielellämme näkisimme myöskin, että sen onnistuisi antaa meille käsitys
tuosta välinpitämättömyydestä, osoittaa se niin sanoaksemme
toiminnassa, mutta kun välinpitämättömyydelle on ominaista, ettei se
koskaan toimi, ei koskaan sekaannu mihinkään, on tämä jotenkin
mahdotonta.


XVI

Mutta kun on kysymyksessä Othellon mustasukkaisuus, mikä ei suinkaan
ole mahdoton välttää, Romeon ja Julian onnettomuudet, jotka eivät
mitenkään ole ennakolta säädettyjä, niin me saatamme aivan hyvin olla
ilman kohtalon puhdistavaa vaikutusta ja kaikkea muuta selitystä.
Eräässä toisessa draamassa, Fordin mestariteoksessa _'T'is pity she's a
Whore_, joka kokonaan liikkuu Giovannin rikollisessa rakkaudessa
sisartaan Annabellaa kohtaan, meidät viedään kuilun partaalle, jossa me
tavallisesti vaadimme mystillistä selitystä, jollei tahdota, että me
käännämme pois päämme. Tässäkin me kuitenkin tulemme toimeen ilman
sitä, kun tuskallisen huimauksen sekunti on mennyt ohi. Veljen ja
sisaren välinen aistillinen rakkaus on korkealta katsottuna rikos
meidän siveysoppiamme vastaan, mutta ei ihmisluontoa vastaan ja joka
tapauksessa se saa tässä selityksensä siitä, että rakastuneet ovat
nuoria ja intohimon sokaisemia. Othellon tekemää murhaa taas puolustaa
se kiihko, johon Jagon salavehkeet ovat saattaneet tuon viattoman ja
herkkäuskoisen puolibarbaarin ja Jagoa puolestaan puolustaa hänen
väärä, mutta ei aiheeton vihansa. Ja Veronan rakastavien onnettomuudet
saavat vihdoin selityksensä uhrien kokemattomuudesta ja liian
ilmeisestä epäsuhdasta heidän voimiensa ja niiden voimien välillä,
jotka heidän pitäisi voittaa, sillä saattaa panna merkille, että me
säälimme ihmistä, joka taistelee ylivoimaisia inhimillisiä voimia
vastaan, mutta jos hän sortuu, niin se ei meitä ollenkaan yllätä. Me
emme ajattelekaan kääntää katsettamme muuanne, kysyä kohtalolta neuvoa,
ja ainakin siinä tapauksessa, että hän on yliluonnollisen vääryyden
uhri, me sanomme yksinkertaisesti toisillemme: "niin oli tapahtuva."
Mikä kaipaa selittelyjä, on se, että turma saattaa tulla senkin
jälkeen, kun on ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, joihin me itse
olisimme voineet ryhtyä.


XVII

Täten meidän on vaikea käsittää ja omaksua rikoksen luonnollinen ja
inhimillinen mahdollisuus, kun sen on tehnyt olento, joka meistä
näyttää älykkäältä ja itsetietoiselta. Meidän on vaikea myöskin
käsittää ja omaksua luonnostaan selittämättömiä, ennakolta
aavistamattomia ja ansaitsemattomia onnettomuuksia. Siitä seuraisi,
ettei voisi asettaa näyttämölle -- ja kun käytän tässä tätä lyhyttä
sanontatapaa, niin tarkoitan sanoa: antaa meidän jollakin tavalla
seurata tapahtumaa, jonka kaikkia olosuhteita ja näyttelijöitä me emme
persoonallisesti tunne, -- siitä seuraisi siis, ettei voisi asettaa
näyttämölle muuta kuin sellaisten henkilöiden tekemiä vääryyksiä,
vikoja, rikoksia, joilla ei olisi kylliksi itsetietoisuutta, ja
onnettomuuksia, joita olisi heikoilla sieluilla, halujensa uhreilla,
noilla viattomilla, mutta sokeilla ja varomattomilla. Sillä ehdolla me
emme koskaan tarvitsisi sen väliintuloa, mikä on ihmisen tavallisen
psykologian ulkopuolella. Mutta sellainen käsitys teatterista ei
ollenkaan vastaisi elämän todellisuutta, jossa me päinvastoin näemme
hyvin tietoisten olentojen suorittavan hyvin rikollisia tekoja
ja hyvin hyvien, hyvin varovaisten, hyvin hyveellisten, hyvin
oikeudenmukaisten ja hyvin viisaiden olentojen kietoutuneen
kurjuuteen ja selittämättömiin onnettomuuksiin, Ensimmäiset
draamat, itsetiedottomien, sorrettujen draamat, herättävät tosin
mielenkiintoamme ja sääliämme, mutta tuo todellinen draama, se, joka
menee asioiden ytimeen, se, joka käy vakavasti tärkeiden totuuksien
kimppuun, kaikkien meidän draamamme, sanalla sanoen, se, joka liitelee
koko elämämme yllä, se on se draama, jossa voimakkaat, itsetietoiset ja
älykkäät tekevät virheitä ja rikoksia, jotka ovat melkein mahdottomia
välttää; se on se draama, jossa oikeamielinen ja viisas taistelevat
kaikkivaltiaita onnettomuuksia ja voimia vastaan, jotka saattavat
häpeään viisauden ja hyveen; sillä katselija, niin heikko, niin vähän
kunnianarvoinen kuin hän todellisessa elämässä lieneekin, lukee itsensä
aina oikeamielisten ja voimakkaiden joukkoon, ja joskin hän katselee
heikkojen onnettomuuksia tai vieläpä ottaa niihin osaakin, niin hän ei
koskaan asetu täydellisesti niiden asemaan, jotka niitä kärsivät.


XVIII

Tässä me olemme jälleen siinä jotenkin synkässä paikassa, missä lakkaa
oikeudenmukaisimman ja valistuneimman ihmistahdon vaikutus niihin
tapahtumiin, joista riippuu hyvä tai huono onnemme. On tuskin olemassa
hiemankaan ylevää draamaa tai suurta runoelmaa, jonka joku sankari ei
joutuisi tuohon tienristeykseen, missä hänen kohtalonsa ratkeaa. Miksi
tuo hyvä ja viisas ihminen tekee tuon virheen tai rikoksen? Miksi tuo
nainen, joka tietää, miten hän menettelee, tekee tuon eleen, joka
ainiaaksi määrää hänen onnettomuutensa? Kuka on takonut kaikki ne
onnettomuuksien ketjun renkaat, jotka ympäröivät tuota viatonta
perhettä? Miksi kaikki romahtaa toisen ympärillä ja kaikki onnistuu
toiselle, joka on vähemmän voimakas, vähemmän viisas, vähemmän
toimelias, vähemmän taitava? Miksi toinen tapaa rakkautta, lempeyttä,
kauneutta ja toinen löytää tieltään vihaa, petosta ja ilkeyttä? Miksi,
ansioiden ollessa samat, täällä pettämätöntä onnea, tuolla alituista
onnettomuutta? Miksi tämän talon ympärillä alituinen myrsky ja toisen
yllä aina yhtä tasaisesti loistavat tähdet? Miksi toisella puolen nero,
terveys, rikkaus, toisella köyhyys, sairaus ja typeryys? Mistä johtuu
tämä intohimo, joka on niin paljon pahan lähde, mistä toinen, joka on
niin paljon hyvän lähde? Miksi eilen tapaamani nuorukainen menee
verkalleen syvää onnea kohti ja miksi hänen ystävänsä astelee kuolemaa
kohti yhtä varmoin, tietämättömin ja rauhallisin askelin?


XIX

Elämä asettaa meille usein tällaisia kysymyksiä, mutta kuinka usein
meidän on, löytääksemme tyydyttävän vastauksen, mentävä sitä etsimään
sieltä, mikä on yliluonnollisen, ennakoltamäärätyn, yli-inhimillisen,
salaperäisen aluetta? Vain muutamat vilpittömät uskovaiset näkevät
näissä tapahtumissa jumalallisen väliintulon. Mutta jos meillä muilla
on tilaisuutta astua myrskyn myllertämään taloon tai tyveneen taloon,
niin me lähdemme sieltä harvoin näkemättä myrskyn tai tyvenen hyvin
inhimillisen syyn. Jos olemme tunteneet hyvän ja viisaan ihmisen, joka
on tehnyt sen ja sen virheen ja rikoksen, niin me olemme tunteneet
myöskin kaikki ne olosuhteet, jotka ovat määränneet hänen tekonsa, ja
nähneet, etteivät nuo olosuhteet olleet ollenkaan yliluonnollisia. Jos
olemme joutuneet lähemmin tekemisiin naisen kanssa, jonka tekemä ele
määrää hänen onnettomuutensa, niin me tiedämme vallan hyvin, ettei tuo
ele ollut kohtalon määräämä ja ettemme me olisi tehneet sitä hänen
sijassaan. Jos olemme olleet läheisissä suhteissa sen kanssa, jonka
ympärillä kaikki sortuu, ja hänen naapurinsa kanssa, jolle kaikki
luonnistuu, niin me olemme nähneet myöskin tammenterhon putoavan
kalliolle tai hedelmälliseen maahan, ajattelematta pahansuopia ja
hämäräaikomuksellisia voimia. Ja joskin köyhyys, sairaus, kuolema yhä
edelleenkin ovat ihmisen olemassaolon kolme epäoikeudenmukaista
jumalatarta, niin ne eivät kuitenkaan herätä meissä entisajan
taikauskoista pelkoa. Meistä näyttää nyt siltä, että ne ovat ennen
kaikkea tiedottomia ja sokeita, etteivät ne tunne yhtään niistä
ihanteellisista laeista, joita me olemme luulleet niiden tunnustavan,
ja me olemme liiankin usein todenneet, että samalla hetkellä, jolloin
kutsuimme niitä koettelemukseksi, palkinnoksi, rangaistukseksi,
puhdistukseksi, niiden sokeat oikut tekivät tyhjäksi sen liian korkean
ja liian moraalisen nimen, jonka me niille annoimme.


XX

Niin taipuvainen kuin mielikuvituksemme onkin olettamaan ja haluamaan
ihmistä korkeampien voimien väliintuloa, on käytännöllisessä elämässä
kuitenkin vain harvoja, vieläpä mystillisimpienkin joukossa, jotka
eivät olisi vakuutettuja siitä, että moraalinen onnettomuutemme riippuu
pohjaltaan mielestämme ja luonteestamme ja fyysilliset onnettomuutemme
erinäisistä, usein huonosti tunnetuista voimista, syyn ja seurauksen
suhteista, jotka ovat useinkin huonosti selviteltyjä, mutta jotka eivät
kuitenkaan ole vieraita sille, mistä me voimme toivoa pääsevämme
selville luonnossa. Ja me elämme yleensä tuossa varmuudessa, joka
tosiasiassa järkkyy vain silloin, kun on kysymys meidän omista
vastoinkäymisistämme, sillä silloin meidän on vaikea huomata tai
tunnustaa tekemämme virheet ja meidän inhimillisille toiveillemme on
liian raskasta tunnustaa, ettei vastoinkäymisillämme ole syvempiä syitä
kuin tammenterholla, joka putoo kalliolle, laineella, joka riutuu
hiekkaan tai murskautuu rantakalliota vastaan, hyönteisellä, jonka
pikku siipiä auringonsäde elähdyttää tai jonka ohikiitävä lintu nielee.


XXI

Otaksuessani, että naapurini, jonka läheisesti tunnen, jonka tapaan
joka päivä, jonka säännöllistä elämäntapaa ja sävyisää olemusta pidän
suuressa arvossa, kadottaa peräkkäin vaimonsa rautatieonnettomuudessa,
yhden poikansa haaksirikossa, toisen tulipalossa ja viimeisen sairauden
kautta, joutuisin tuskallisen hämmästyksen valtaan, mutta tuskin
ajattelisinkaan syyttää tuosta onnettomuuksien sarjasta jumalallista
kostoa, näkymätöntä oikeutta, omituista ja pahansuopaa ennakolta
määräystä, ilkeää ja tietoista kohtaloa. Minä ajattelisin silloin
elämää, sen tuhansia onnettomia sattumia, minä näkisin tässä
kauheita yhteensattumia, mutta mieleenikään ei juolahtaisi, että
yli-inhimillinen tahto olisi suistanut tuon junan kuiluun, ohjannut
tuon laivan salakarille, sytyttänyt tuon tulipalon, tehnyt hirveitä
ponnistuksia kiusatakseen tai rangaistakseen olentoparkaa edes
silloinkaan, kun tämä olisi tehnyt suuren virheen, jonkun noita suuria
inhimillisiä, mutta maailmankaikkeuteen nähden niin pieniä virheitä,
virheen, joka ei ehkä vielä ole päässyt hänen aivojaan tai sydäntään
edemmäksi ja joka ei ole edes taivuttanut ruohon kortta maan pinnalta.


XXII

Mutta ajatteleeko hän, jota kohtaavat nuo suuret toisiaan seuraavat
iskut, yhtä kauhistuttavat kuin öisen ukkosilman salamat, samalla
tavalla, ovatko ne hänestä yhtä tutunomaisia, yhtä luonnollisia ja yhtä
helposti selitettäviä? Eivätkö sanat kohtalo, hyvä ja huono onni,
sattuma, hyvän ja pahan onnen tähti ja ehkäpä kaitselmuskin saa hänen
mielessään merkitystä, jota niillä ei ollut koskaan ollut? Eikö hän
tutkiskele omaatuntoaan toisessa valossa, eikö hän tunne elämäänsä
vaikuttavan toisia voimia, jonkinlaisen pahan tahdon, joita minä en
näe? Kumpi on oikeassa? Kumpiko meistä näkee kauemmaksi ja selvemmin?
Havaitseeko hämmennyksen hetkinä totuuksia, joita ei havaitse
rauhallisempina hetkinä? Ja mikä hetki on valittava antaakseen elämälle
merkityksen?

Elämän tulkitsija, olkoonpa hän sitten millainen tahansa, valitsee
käsiteltäväkseen yleensä hämmennyksen hetket. Hän asettuu itse ja
asettaa meidät uhrien sieluntilaan. Hän esittää meille toisen
onnettomuudet lyhykäisesti, niin äkillisesti, niin täyteläisesti, että
me hetken ajaksi joudumme persoonallisen onnettomuuden kuvitteluun.
Sitäpaitsi hänen on melkein mahdotonta kuvata niitä sellaisina kuin me
ne näemme todellisessa elämässä. Jos olisimme eläneet monet vuodet
meitä järkyttävän draaman päähenkilön kanssa, jos tuo henkilö olisi
ollut meidän veljemme, ystävämme, niin me olisimme luultavasti
käsittäneet ja jälleen tunteneet näytelmän aikana kaikki hänen
onnettomuutensa syyt, ja tämä onnettomuus hämmästyttäisi meitä vähemmän
ja hyvin usein näyttäisi meistä päinvastoin sangen luonnolliselta ja
melkein inhimillisesti välttämättömältä. Mutta elämän tulkitsijalla ei
ole aikaa eikä kykyä puhua meille todellisista syistä. Ne ovat
tavallisesti merkityksettömiä, äärimmäisen pieniä, moninaisia ja
erinomaisen hitaasti kehittyviä. Hänellä on siis houkutusta korvaamaan
inhimilliset ja todelliset syyt, joita hän ei voi osoittaa, joita hänen
on mahdotonta tutkia ja luetella, yleisellä syyllä, joka on kyllin
laaja käsittääkseen koko draaman. Ja mistä hän sitten löytäisikään tuon
yleisen, kyllin laajan syyn, jollei niistä parista kolmesta sanasta,
joita me sopertelemme, kun emme tahdo olla äänettöminä: jumaluus,
kaitselmus, kohtalo, hämärä ja nimetön oikeus?...


XXIII

Saattaa asettaa kyseenalaiseksi, kuinka pitkälle tämä on oikeutettua ja
hyödyllistä ja onko runoilijan tehtävä esittää ja pitää yllä ehkä
vähemmin selvien hetkien hämminkiä ja hairahdusta vaiko enentää niiden
hetkien selvänäköisyyttä, jolloin ihminen luulee olevansa kaiken
voimansa ja järkensä herra. On jotain hyvää onnettomuuksissamme ja siis
myöskin persoonallisen onnettomuuden kuvittelussa. Ne saattavat meidät
palaamaan omaan itseemme. Ne näyttävät meille heikkoutemme ja
erehdyksemme. Ne valaisevat omantuntomme tuhat kertaa räikeämmällä ja
tehokkaammalla valolla kuin mitä tekisivät vuosia kestävät tutkimukset
ja mietiskelyt. Ne saavat meidän myöskin lähtemään ulos omasta
itsestämme, opettavat meitä katsomaan ympärillemme ja tekevät meidät
herkiksi veljiemme kärsimyksille. Vielä parempaakin ne saavat aikaan,
sanotaan. Ne pakottavat meidät nostamaan päämme, tunnustamaan itseämme
korkeamman mahdin olemassaolon, tervehtimään näkymätöntä oikeutta,
kumartamaan selvittämätöntä ja loppumatonta mysteeriota. Onko tuo
todellisuudessa parasta niiden teoissa? Kyllä, uskonnollisen moraalin
kannalta katsoen oli hyväätekevää, että ne pakottivat meidät nostamaan
päämme, kun silmämme kohtasivat jumalan, joka meistä näytti suurimmassa
määrin hyvältä, oikeamieliseltä, muuttumattomalta ja eittämättömältä.
Oli hyväätekevää, että runoilija, jolla oli jumalassaan järkkymätön
ihanne, nosti katseemme mahdollisimman usein tuota ainoalaatuista ja
lopullista ihannetta kohti. Mutta mitä meillä on nykyhetkellä
tarjottavaa noille liikutetuille katseille, kun me ne vieroitamme
elämän tavallisista totuuksista ja kokemuksesta? Mitä meillä on
sanottavana voitonriemuaan viettävän vääryyden ja rankaisemattoman ja
menestyksellisen rikoksen nähdessämme, jos viemme ihmisen pois
omantunnon ja sisäisen onnen enemmän tai vähemmän palkitsevien lakien
ulottuvilta?... Mikä selitys meillä on annettavana nähdessämme lapsen
kuolevan, viattoman sortuvan, onnetonta sattuman syyttömästi vainoovan,
jos tahdomme antaa ylevämpiä, lyhyempiä, iskevämpiä ja ratkaisevampia
selityksiä kuin ne ovat, joihin meidän on pakko tyytyä jokapäiväisissä
oloissa, koska ne ovat ainoat, jotka vastaavat määrättyä tosiasioiden
lukua? Onko meillä oikeutta, antaaksemme työllemme juhlallisemman
leiman, herättää pelkoa ja ennakkoluuloja, joita meidän täytyisi olla
hyväksymättä, ja vastustaa, jos me tapaisimme niitä ystävillämme ja
lapsillamme? Onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme pelon hetkeä
korvataksemme nuo pienet, mutta huomioonotettavat varmuudet, jotka
ihminen on vaivalloisesti hankkinut tarkkaamalla ihmissydämen
ja -mielen ja aineen toimintatapoja, olemassaolon lakeja, sattuman
oikkuja ja luonnon välinpitämättömyyttä äidintehtävistään, onko meillä
oikeutta käyttää hyväksemme tuota pelkoa korvataksemme nuo varmuudet
kohtalolla, jonka kaikki tekomme kieltävät, mahdeilla, joiden edessä
emme ajattelisikaan polvistua, jos onnettomuus, joka kohtaa
sankariamme, sattuisi kohtaamaan meitä itseämme, salaperäisellä
oikeudella, joka säästää meiltä monen vaikean selittelyn, mutta joka on
tuskin sen tehokkaamman ja positiivisemman oikeuden kaltainen, johon
nojaudumme persoonallisessa elämässämme.


XXIV

Tätä elämän tulkitsija kuitenkin mielellään tekee, niin pian kuin hän
tahtoo kohottaa teostaan, saada siihen uskonnollista ja syvää
kauneutta, loppumattomuuden tunnetta. Silloinkin, kun tuo teos on niin
vilpitön kuin mahdollista ja liittyy niin läheisesti kuin se voi hänen
sisimpään persoonalliseen totuuteensa, hän luulee tukevansa ja
suurentavansa tätä totuutta keräämällä sen ympärillä joukon
menneisyyden haavekuvia. Tiedän kyllä, että hän tarvitsee kuvia,
hypoteeseja, symbooleja, kaikkea tuota, mikä muodostaa selittämättömien
seikkojen n.s. "sidekivet", mutta miksi ottaa ne niin usein siitä, mikä
ei ole enää totta, ja niin harvoin siitä, mikä on ehkä oleva totuus?
Sitenkö herättää suurempaa kunnioitusta kuolemaa kohtaan, että ympäröi
sen kadonneilla kauheuksilla ja että asettaa sen taustaksi jo kadonneen
helvetin hehkun? Sitenkö jalostamme kohtalomme, että teemme sen
riippuvaiseksi ylemmästä, mutta kuvitellusta tahdosta? Sitenkö
vahvistaa oikeutta, tuota suunnatonta verkkoa, jolla inhimilliset
toiminnat ja vastatoiminnat peittävät luonnon fyysillisten ja
moraalisten voimien muuttumattoman viisauden, että uskoo sen ainoan
tuomarin käsiin, jota vastaan itse työmme henki kapinoi?


XXV

Kysykäämme itseltämme, eikö ole tullut hetki tarkistaa toden teolla
niitä kauneuksia, kuvia, symbooleja, tunteita, joita me vielä käytämme
avartaaksemme itsessämme maailman kuvaa.

Varmaa on, että useimmat niistä ovat vain häilyvässä suhteessa
todellisen olemassaolomme ilmiöihin, ajatuksiin, vieläpä unelmiinkin;
ja jos ne vetävät vielä huomiomme puoleensa, niin tapahtuu se siksi,
että ne esiintyvät silloin pikemminkin viattomina ja sopusointuisina
muistoina herkkäuskoisemmasta ja ihmisen lapsuusaikaa läheisemmästä
menneisyydestä. Eikö olisi toivottavaa, että ne, joiden tehtävänä on
saattaa meidät huomaamaan sen maailman kauneuksia ja sopusointua, jossa
me elämme, astuisivat vielä yhden askelen tämän maailman nykyistä
totuutta kohti? Eikö olisi toivottavaa, että he, riistämättä
käsitykseltään maailmankaikkeudesta ainoaakaan koristusta, eivät niin
usein etsisi noita koristuksia viehättävien tai kauheiden muistojen
joukosta, vaan useammin ajatuksien todelliselta perustalta, ajatuksien,
joille he itse asiassa rakentavat ja järjestävät älyyn ja tunteeseen
perustuvan olemassaolonsa? Ei ole samantekevää, elämmekö väärien kuvien
keskellä, ei edes silloinkaan, kun tiedämme, että ne ovat vääriä.
Petolliset kuvat anastavat lopulta niiden oikeiden aatteiden paikan,
joita ne esittävät. Ja käyttämällä toisia kuvia, turvautumalla
todellisempiin käsityksiin ei silti vähennettäisi mysteerion ja
loppumattoman osaa. Vaikka tahtoisikin, niin olisi tuskin mahdollista
vähentää tuota osaa. Sen tapaisi yhä uudelleen moraalisten probleemien
ja ihmissydämen pohjalta ja kaikkialta maailmankaikkeudessa. Ei
merkitse mitään, että mysteerion ja loputtoman asema ja olemus eivät
ole enää aivan samat, niiden mahti ja laajuus pysyvät kuitenkin melkein
samanlaisina. Ottaaksemme esimerkiksi yhden noita mysteerioita -- eikö
sillä ilmiöllä, että ihmisten kesken on olemassa jonkinlainen ylin ja
kokonaan henkinen oikeus, ilman minkäänlaisia laitoksia, ilman aseita
ja työvälineitä, usein hyvin vitkallinen, mutta melkein aina varma,
joka säilyy niin sanoaksemme muuttumattomana maailmassa, missä kaikki
näyttää edistävän vääryyttä, eikö tuolla ilmiöllä ole yhtä
syvällekäypiä, yhtä ehtymättömiä syitä ja seurauksia, eikö se ole yhtä
yllättävä ja yhtä ihailtava kuin kaikkialla läsnäolevan ja ikuisen
tuomarin olemassaolo ja viisaus? Onko tämä houkutteleva meitä enemmän
siksi, että se on käsittämättömämpi? Onko siinä, minkä ainakin toivoo
olevan mahdollinen selittää, vähemmän kauneuslähteitä ja nerolle
vähemmän tilaisuutta harjoittaa mahtiaan ja teräväkatseisuuttaan kuin
siinä, mikä on a priori selittämätöntä? Eikö esimerkiksi onnellisessa,
mutta epäoikeudenmukaisessa sodassa -- voisin mainita roomalaiset,
Espanjan valloitukset Amerikassa, Napoleonin, nykyisen Englannin ja
monta muuta -- joka aina lopulta siveellisesti pilaa voittajan ja
syöksee hänet tapoihin ja vikoihin, jotka saavat hänen kalliisti
maksamaan voittonsa, eikö siinä tuon psykologisen oikeuden tarkka ja
järkkymätön toiminta ole yhtä sytyttävä ja yhtä laaja kuin
yliluonnollisen oikeuden väliintulo? Eikö samaa voisi sanoa siitä
oikeudesta, joka hallitsee meissä kussakin ja joka sen mukaan, ovatko
ponnistustemme päämääränä oikeus vaiko vääryys, lisää tai vähentää
mielessämme ja sydämessämme rauhalle, rakkaudelle ja sisäiselle onnelle
varattua tilaa?

"Pyydän sinun", sanoo Thomas Huxley eräässä ihailtavassa kirjeessä
ystävälle, joka koetti lohduttaa häntä hänen suuresti rakastetun
poikansa kuoleman johdosta käyttämällä vanhoja lausekuvia, "pyydän
sinun käsittämään, etten ennakolta esitä vastaväitettä kaikkeen tähän.
Ihmistä, joka on joka päivä kosketuksissa luonnon kanssa, eivät voi
hämmentää odotettavat vaikeudet. Anna minulle todiste, joka tekee
ihmeesi oikeutetuksi, niin minä uskon. Miksei? Se ei olisi läheskään
niin ihmeellistä kuin voiman säilyminen tai aineen häviämättömyys. Ken
selvästi tajuaa, mitä kaikkea sisältyy kiven putoamiseen, se ei voi
torjua yhtään opinkappaletta vain siitä syystä, että se on ihmeellinen.

"Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä selvemmäksi minulle käy, että
ihmiselämän pyhin toimi on sanoa ja tuntea: 'luulen, että tämä tai tuo
on totta'. Kaikki suuret palkitsemiset tai kaikki vaikeat
rankaisutoimet, jotka tulevat jonkun olemassaolevan osalle, liittyvät
tähän toimintaan.

"Maailmankaikkeus on läpeensä yksi ja sama, ja jos minun onnistuu
selvittää pienet anatoomiset ja fysiologiset vaikeuteni vain
kieltäytymällä uskomasta sitä, mikä ei nojaudu riittäviin todistuksiin,
niin minä en voi uskoa, että olemassaolon suuri mysteerio selvenisi
minulle muissa oloissa."


XXVI

Ja palataksemme tuohon mysteerioon, joka aiheuttaa Huxleyn kirjeen,
tuohon kuoleman mysteerioon, kaikista kauhistuttavimpaan -- olisiko
helppoa osoittaa, että herkkyys oikeudelle, kauneudelle, hyvyydelle,
älyn ja tunteen voimat, uteliaisuus kaikkeen, mikä on kosketuksissa
loppumattoman, kaikkivaltiaan, ikuisen kanssa ovat vähentyneet,
sittenkuin kuolema on lakannut olemasta meille suunnattomana ja
kaikkitäyttävänä elämämme painajaisena? Ei voi kieltää, että kuoleman
taakka kevenee sukupolvi sukupolvelta sitä mukaa kuin sen väkivaltaiset
muodot ja haudantakaiset kauhut vähenevät. Me ajattelemme ja pelkäämme
sitä paljon vähemmän kuin ennen. Eniten me siinä pohjaltaan pelkäämme
kipua, joka on sen seuralaisena, tai sairautta, joka käy sen edellä.
Mutta se ei ole enää vihastuneen ja tutkimattoman tuomarin hetki, ainoa
ja kauhistava päämäärä, pimeyden ja ikuisten rangaistusten kuilu. Siitä
tulee vähitellen loppuvan elämän kaivattu lepo ja hyvin usein se sitä
jo onkin. Se ei enää vaikuta tekoihimme, ja ennen kaikkea -- mikä on
erikoisen tärkeä kohta ja suuri muutos -- se ei enää sekaannu
moraaliimme. Onko moraalimme vähemmän korkea, vähemmän puhdas ja syvä
sen jälkeen kuin se on tullut epäitsekkääksi? Onko ihmistunto
kadottanut välttämättömän tai arvokkaan tunteen, kun siltä on hävinnyt
eräs kauhu? Ja kun kuolema on menettänyt suuren merkityksen, niin kuka
siitä voittaa? Luultavasti elämä. Meissä on käyttämättömien ja
käyttökelpoisten voimien varasto, ja jos meiltä otetaan jokin kauhu,
suru, mielenmasennus, niin sijaan tulee ihailu, luottamus, toivo.


XXVII

Tullaan ehkä sanomaan, erittäinkin mitä tulee oikeuteen ja kotitaloon,
että personifioidaan ja sijoitetaan ulkopuolelle meitä kaksi meissä
olevaa voimaa, ensiksikin, koska on paljon vaikeampi osoittaa niiden
olevan meissä, ja toiseksi, koska näyttää jokseenkin varmalta, että
tuntematon ja loppumaton sellaisinaan, s.o. ilman ymmärrystä, ilman
moraalia, ilman persoonallisuutta, eivät kykene meitä liikuttamaan.
Sillä huomattava on, että aineellinen mysteerio, niin hämärä ja
vaarallinen kuin se saattaa ollakin, ja psykologinen oikeus, niin
sekavat kuin sen seuraukset lienevätkin, meitä tuskin liikuttavat. Se,
mikä meitä liikuttaa ja musertaa, ei ole ollenkaan se, mitä me emme
ymmärrä luonnon järjestyksessä, vaan tuo ajatus, että ylin, tietoinen,
järjellinen, yli-inhimillinen ja kuitenkin ihmistahdon kaltainen tahto
ehkä liitelee luonnon yllä. Se on sanalla sanoen Jumalan läsnäolo; ja
annoimmepa sille nimen minkä tahansa, kuten oikeus, kohtalo, mysteerio,
niin Jumalaa me aina pelkäämme, s.o. itsemme kaltaista, vaikka ikuista,
ääretöntä, näkymätöntä ja kaikkivaltiasta, sillä epäiltävää on,
pelkäisimmekö moraalista voimaa, joka ei olisi tehty meidän kuvamme
mukaan. Meitä ei peloita tuntematon luonnossa eikä liioin tämän meidän
maailmamme mysteerio, vaan toisen maailman mysteerio. Ei aineellinen,
vaan moraalinen arvoitus. Ei mikään ole esimerkiksi vaillinaisemmin
tunnettu kuin niiden syiden summa, jotka aiheuttavat maanjäristyksen,
eikä mikään ole kauhistuttavampi. Mutta joskin maanjäristys
kauhistuttaa ruumistamme, niin pöyristyttää se henkeämme vain sillä
edellytyksellä, että me näemme siinä oikeustoiminnan, yliluonnollisen
rangaistuksen. Samoin on myrskyn, sairauden, kuoleman, ihmiselämän
tuhansien ilmiöiden, tuhansien katastroofien laita. Mutta näyttää siltä
kuin olisi tuo todellinen liikutus, joka värisyttää muutakin kuin
fyysillistä itsesäilytysvaistoa, löydettävissä vain käsitteessä enemmän
tai vähemmän määrätystä Jumalasta, lahjomattomasta vanginvartijasta,
näkymättömästä ja pysyväisestä oikeudesta, käsittämättömästä ja
valppaasta sallimuksesta. Mutta kysymys on siitä, mikä on lähempänä
totuutta ja onko elämän tulkitsijan tehtävä mielenmasentaminen ja
syvästi järkyttäminen vaiko rauhoittaminen ja valistaminen.


XXVIII

Myönnän, että on hyvin vaikeaa vapautua tavanmukaisesta tulkinnasta ja
että siihen turvautuu yhä uudelleen vastoin tahtoaan silloinkin, kun
koettaa päästä siitä irti. Niinpä Ibsen etsiessään uutta ja niin
sanoaksemme tieteellistä kohtalon muotoa on sijoittanut keskeiseksi
erääseen parhaimpaan draamaansa perinnöllisyyden verhotun, suurenmoisen
ja tyrannimaisen hahmon. Mutta hänen teoksessaan ei meissä
pohjimmaisena herätä erikoista inhimillistä pelkoa, syvempää kuin
animaalinen pelkomme, perinnöllisyyden tieteellinen mysteerio, jos se
olisi siinä yksin, niin se herättäisi tuota pelkoa yhtä vähän kuin sen
ja sen peloittavan taudin, sen ja sen ilmasto- ja meri-ilmiön
tieteellinen mysteerio. Ei; se, mikä herättää siinä toisenlaista kauhua
kuin sitä, mitä synnyttää uhkaava, mutta luonnollinen vaara, se on se
hämärä oikeuden aate, jota siinä edustaa perinnöllisyys, se on sen
väitteen rohkea vahvistus, että isän pahat teot lankeavat lasten
päälle, se on vihjaus siihen, että ylin tuomari, jonkinlainen
ihmissuvun herra pitää silmällä toimiamme, kirjoittaa ne vaskitauluun
ja punnitsee ikuisissa käsissään kauan aikaa lykätyt palkitsemiset ja
loppumattomat rangaistukset. Sanalla sanoen se on Jumala, joka, siitä
huolimatta, että hänet kielletään, näyttää jälleen kasvonsa, ja hyvin
vanha helvetin liekki, joka räiskyy vielä vasta sinetöidyn paaden alla.


XXIX

Mutta tämä kohtalon tai kohtalonoikeuden uusi muoto on vielä vähemmän
puolustettava, vähemmän hyväksyttävä kuin antiikin puhdas ja
yksinkertainen kohtalo, joka pysyi yleisenä ja epämääräisenä,
joka ei pyrkinyt selittämään mitään liian tarkasti ja siis sopi
useimpiin tilanteisiin. Mahdollista on, että Ibsenin esittämässä
erikoistapauksessa esiintyy jonkinlainen satunnainen oikeus, kuten on
mahdollista, että sokean väkijoukkoon ampuma nuoli osuu sattumalta
isänmurhaajaan. Mutta yleisen lain laatiminen tästä satunnaisesta
oikeudesta on samaa kuin käyttää jälleen väärin mysteeriota ja saattaa
inhimilliseen moraaliin aineksia, joita siinä ei pitäisi olla,
aineksia, jotka ehkä ovat toivottavia ja jotka olisivat hyödyllisiä,
jos ne edustaisivat erinäisiä totuuksia, mutta jotka täytyy poistaa,
koska ne eivät niitä edusta ja koska ne ovat vieraita todelliselle
elämällemme. Tiedämme tosiaankin, että kokemuksemme nykyisellä asteella
on mahdotonta keksiä perinnöllisyyden ilmiössä pienintäkään oikeuden
jälkeä, s.o. hauraintakaan moraalista sidettä syyn, s.o. isän teon, ja
seurauksen, s.o. lapsen palkitsemisen tai rankaisemisen välillä.
Runoilijoiden etuoikeutena on tehdä hypoteeseja ja kulkea jossakin
määrin todellisuuden edellä. Mutta usein tapahtuu, että kun he
luulevat kulkevansa sen edellä, he sen vain kääntävät, että kun he
luulevat olevansa jonkun uuden totuuden edelläkävijöitä, he vain
yksinkertaisesti löytävät vanhan harhaluulon jäljet. Kulkeakseen
kokemuksen edellä tässä ehkä täytyisi mennä vielä pitemmälle oikeuden
kieltämisessä. Mutta mitä me tästä ajatellemmekaan -- pysyäkseen
oikeutettuna ja pätevänä ei runollinen hypoteesi saa avoimesti sotia
jokapäiväistä kokemusta vastaan, muutoin se on kovin hyödytön, kovin
vaarallinen, ja jollei erehdys ole aivan epätahallinen, on se tuskin
rehellinen.


XXX

Minkä johtopäätöksen voimme tehdä edellisestä? Montakin, jos niin
haluaa, mutta ennen kaikkea seuraavan: on tärkeää, että elämän
tulkitsija samoin kuin nekin, jotka sitä elävät, ovat äärimmäisen
varovaisia mysteerion käsittelyssä ja myönnytyksissä sille eivätkä
kuvittelekaan, että se, mikä omistetaan sille, mikä on selittämätöntä,
on välttämättömästi parasta ja suurinta jossakin teoksessa tai
elämässä. On hyvin kauniita, inhimillisiä ja todellisia teoksia, joista
puuttuu melkein kokonaan "levottomuus maailmankaikkeuden mysteerion
takia". Suuruutta ja ylevyyttä ei saavuteta siten, että ajatellaan
lakkaamatta sitä, mikä on tutkimatonta ja loputonta. Tutkimattoman ja
loputtoman ajattelu tulee hyödylliseksi vain silloin, kun se on sen
hengen odottamaton palkinto, joka on antautunut rehellisesti ja
empimättä sen tutkisteluun, mikä on päättyväistä ja minkä perille voi
päästä, ja huomaa piankin, että erotus on huomattava siirryttäessä
siitä mysteeriosta, joka käy sen edellä, mitä emme tunne, siihen
mysteerioon, joka seuraa sitä, minkä olemme oppineet. Ensin mainitussa
näyttää olevan paljon suruja: niillä on siellä ahdasta ja ne
kasaantuvat kaikki parille kolmelle liian läheiselle kukkulalle.
Toisessa niitä näyttää olevan paljon vähemmän: sen pinta on laajempi,
ja avaraa taustaa vasten suurimmatkin surut saavat toivon muodon.


XXXI

Niin, ihmiselämä on suuresti katsoen jokseenkin surullinen! On melkein
helpompaa ja mieleni tekisi sanomaan melkein miellyttävämpää puhua sen
suruista ja valaista niitä kuin etsiä sen lohdutuskohtia ja antaa
niille jotakin merkitystä. Surut ovat monenlaisia, silminnähtäviä,
järkkymättömiä, lohdutuskohdat tai pikemminkin ne syyt, jotka saavat
meidät jonkinlaisella ilolla myöntymään elämän velvollisuuteen,
näyttävät harvinaisilta, vähän huomattavilta, epävakaisilta. Surut
näyttävät jaloilta ja suurilta ja epäämättömään, jonkinlaiseen
persoonalliseen ja herkkään mysteerioon verhoutuneilta. Lohdutuskohdat
näyttävät mitättömiltä, itsekkäiltä, melkein halpamaisilta. Tarkemmin
katsoen ne ovat kuitenkin, kuten ne sivumennen saattavat näyttääkin
olevan, yhteydessä mysteerion kanssa, joka on vain siksi vähemmän
näkyvä ja vähemmän käsitettävä, että se on syvempi ja salaperäisempi.
Elämänhalua tai elämän ottamista sellaisena kuin se on ilmaistaan ehkä
jokapäiväisesti, mutta ne noudattavat tietämättään tai tahtomattaan
yleensä lakeja, jotka ovat yleisempiä, maailmankaikkeuden hengen
mukaisempia ja siis suurempiarvoisia kuin halu paeta elämän suruja tai
jalo, harhaluuloista vapautunut viisaus, joka ne toteaa.


XXXII

Me olemme liian taipuvaisia maalaamaan elämää synkemmäksi kuin mitä se
on. Tämä on suuri vika, mutta anteeksiannettava siinä epävarmuuden
tilassa, missä 'me olemme. Ei ole vielä olemassa uskottavaa selitystä.
Ihmisen kohtalo on kuten ennenkin tuntemattomien voimien alainen,
joista muutamat ehkä ovat kadonneet, mutta vain antaakseen tilaa
toisille. Joka tapauksessa on todella mahtavien voimien luku tuskin
vähentynyt. Näiden voimien toimintaa ja väliintuloa on koetettu
selittää monella tavalla, ja kun on huomattu, ettei suurin osa näistä
selityksistä kestä todellisuutta, joka kaikesta huolimatta tulee
vähitellen ilmi, niin näkyy, laskeakseen jollakin tavoin yhteen sen,
mikä on selittämätöntä, tai ainakin sen aiheuttamat surut,
turvauduttavan jälleen kohtaloon. Pohjaltaan se ei ole mitään muuta
kuin tätä, mitä tavataan Ibsenillä, venäläisessä romaanissa,
aikakautemme täyspainoisessa kuvauksessa, Flaubertillä j.n.e. (esim.
teoksessa _Sota ja rauha, l'Education sentimentale_ y.m.).

Totta on, ettei se ole enää antiikin kohtalo, ainakin suuren joukon
silmissä täysin määrätty jumalatar tai pikemminkin jumala,
omavaltainen, taipumaton, leppymätön, sokea, mutta valpas, vaan se on
epämääräisempi, muodottomampi, hajamielisempi, välinpitämätön,
epäinhimillinen, persoonaton, universaalinen kohtalo. Se on yleensä
vain tilapäinen nimitys, joka on paremman puutteessa annettu ihmisen
yleiselle ja selittämättömälle kurjuudelle. Sen voi omaksua tässä
merkityksessä, vaikk'ei se selitä mitään ja vaikk'ei se ole muuta kuin
saman vanhan arvoituksen uusi nimi. Mutta on varottava liioittelemasta
sen merkitystä ja arvoa eikä saa kuvitella, että ihmisiä ja tapahtumia
katsellaan hyvin korkealta ja lopullisessa valossa ja ettei sen
toiselta puolen ole enää mitään etsittävää, koska jonakin määrättynä
hetkenä on syvä tunne kaiken olemassaolon pohjalla piilevästä kohtalon
kukistamattomasta ja hämärästä voimasta. On ilmeistä, että eräältä
näkökannalta katsoen ihmiset näyttävät aina onnettomilta, että
kohtalokas kuilu näyttää vetävän heitä puoleensa, koska he ovat aina
alttiina sairaudelle, aineen epävakaisuudelle, vanhuudelle ja
kuolemalle. Jos ottaa vain huomioon kaiken olemassaolon lopun, niin on
onnellisimmassa ja menestyksellisimmässäkin elämässä välttämättömästi
jotakin kohtalokasta ja kurjaa. Mutta älkäämme käyttäkö väärin näitä
sanoja ja ennen kaikkea älkäämme niitä käyttäkö huolimattomuudesta tai
mystillisen surun takia, supistaaksemme sen osuutta, minkä voisi
selittää, jos enemmän antautuisimme tutkimaan ihmistä ja asioiden
luonnetta. Meidän ei pitäisi turvautua mysteerioon eikä sulkeutua
siihen alistuneeseen hiljaisuuteen, joka on sen seuralainen, muulloin
kuin sellaisina hetkinä, jolloin sen väliintulo on todella
huomattavissa ja se on tuntuva, persoonallinen, älyllinen, moraalinen
ja epäämätön; ja täten rajoitettuna tämä väliintulo on harvinaisempi
kuin luullaan. Niin kauan kuin tuo mysteerio ei ollenkaan ilmaise
itseään, ei ole syytä pysähtyä, painaa alas katsettaan, alistua,
vaieta.




III. AINEEN VALTA


I

Huolimatta ihmisen niin luonnollisesta halusta saada
maailmankaikkeudesta tunnustusta hyveilleen, meidän oli eräässä
aikaisemmassa tutkielmassa myönnettävä, etteivät taivas ja maa
hituistakaan välitä meidän siveellisestä elämästämme, ja että kaikki
sanoisi oikeuttanoudattavalle, että hän on houkkio, jollei hän omasta
itsestään löytäisi hyväksyvää ääntä, jolle me tuskin voisimme antaa
nimeä, ja niin vaikeasti määriteltävää palkintoa, että me jokseenkin
turhaan koettaisimme kuvata sen vähimmin epävarmoja etuja.

Tähän sanottaneen: tässäkö kaikki, mitä voimme odottaa suuresta
pyrkimyksestämme, alituisesta valvomisestamme, itsemme pakottamisesta,
vaistojemme ja mielihalujemme uhraamisesta, jotka näyttäisivät
oikeutetuilta ja välttämättömiltä ja saattaisivat meidät
siis onnellisemmiksi, jollei meissä olisi tuota pyrkimystä
oikeudenmukaisuuteen, josta ei tiedä, mistä se tulee, joka ehkä kuuluu
meidän luontoomme, mutta joka kaikesta päättäen sotii sen suuren
luonnon yleisiä lakeja vastaan, josta me olemme osa? Niinpä niin,
saattaa näyttää siltä, ettei tuo alituinen oikeus, joka tuottaa vain
epäselvää tyydytystä, mikä ei voi edes olla kovin itsetietoistakaan
tulematta vihattavaksi ja tuhoamatta itseään, ole suuriarvoinen. Mutta
siinä tapauksessa ja siltä näkökannalta katsoen, jolta tämä arvostelu
annetaan, ei mikään, mitä tapahtuu sisäisessä olennossamme, ole
suuriarvoista. Ei ole suuriarvoinen myöskään rakkaus lyhyen
ruumiillisen omistamishetken jälkeen, joka yksin on todellinen ja
turvaa suvun olemassaolon. Ja kuitenkin, sitä mukaa kuin ihminen
sivistyy, hän pitää yhä suurempiarvoisina niitä sulostettuja ja
kaunistettuja tunteja ja vuosia, jotka muodostavat sen vähän, mikä käy
omistamisen edellä, kulkee sen mukana ja seuraa sitä, kuin itse
omistamista ilman tuota vähää. Eivät ole suuriarvoisia myöskään kauniit
kasvot, kaunis ryhti, kaunis ruumis, kaunis näytelmä, soinnukas ääni,
ylevä kuvapatsas, auringonnousu merellä, metsän yllä tuikkavat tähdet,
puutarhan kukat, kuutamo joella, ihmeellinen runo, suuri ajatus,
sankarillinen uhraus, joka pysyy syvän ja herkän sielun salaisuutena.
Me ihailemme niitä hetkisen, ne antavat meille täydellisyyden tunteen,
jota emme tapaa missään muussa ilossa, mutta myöskin eräänlaisen
selittämättömän surumielisyyden ja levottomuuden, ja jos muuten olemme
onnettomia, niin ne eivät tuo meille sitä, mitä ihmisillä on tapana
kutsua onneksi. Ne eivät tuo mitään, mitä voisi punnita tai määritellä,
ei mitään, mitä toiset voivat tuntea tai mitä he ajattelevatkaan
kadehtia meiltä. Ja kuitenkin, kuka meistä, jolla on tuota
kauneudentajua, ei panisi mieluummin alttiiksi rikkauttaan, rauhaansa,
jopa terveyttäänkin ja useita elinvuosiaan kuin tätä näkymätöntä ja
melkein määrittelemätöntä kykyä, jos joku loitsija voisi sen riistää
häneltä yhdellä iskulla, ilman että siitä jäisi pienintäkään jälkeä,
ilman että voisi koskaan toivoa sen palaamista? Kosketukselle
tuntumatonta ja määrittelemätöntä on myöskin se, mikä on suloista
uskollisessa ystävyydessä, kunnioitetussa, rakastetussa tai
liikuttavassa muistossa ja tuhansissa muissa ajatuksissa, tuhansissa
muissa tunteissa, jotka eivät räjäytä vuoria, jotka eivät karkoita
pilveä, eivätkä edes liikauta hiekkajyvästä tiellä. Tämä kaikki on
kuitenkin parasta ja onnellisinta, mitä meissä on, koko me itse, kaikki
se, mitä niiden, joilla sitä ei ole, pitäisi kadehtia niiltä, joilla
sitä on. Mikäli me loittonemme elämästä lähetäksemme sitä, mikä näyttää
olevan lajimme pysyväisin ihanne, me näemme yhä paremmin, että tämä
kaikki ei ole mitään, jos me esimerkiksi vertaamme sitä aineen lakien
suunnattomaan laajuuteen, mutta me näemme samalla kertaa, että tuo "ei
mitään" on ainoa osamme ja että, mitä tapahtuneekaan, miten ajat
vaihtunevatkaan, näiden valontyyssijojen ympärille se juuri yhä enemmän
ja enemmän keskittyy ihmiselämä.


II

Me elämme vuosisadalla, joka ei näytä rakastavan muuta kuin materiaa,
mutta rakastaessaan sitä se kesyttää sitä samalla ja kesyttää sitä
kiihkeämmin kuin mikään muu vuosisata. On kuin sillä olisi kiire oppia
se tuntemaan, läpitunkea se, alistaa se valtansa alle, omistaa se
kokonaan, nauttia siitä kyllääntymiseen asti, ikäänkuin vapauttaakseen
tulevaisuuden sellaisen onnen levottomasta etsinnästä, jota voi hyvin
järkevästi toivoa löytävänsä siitä, niin kauan kuin ei ole vielä
tyhjentänyt kaikkia sen antimia eikä keksinyt kaikkia sen salaisuuksia.
Tämä on välttämätöntä, kuten on välttämätöntä sekin, että koettelee
lihallista rakkautta tullakseen tuntemaan rakkauden todellisen luonnon
koko sen syvässä ja muuttumattomassa puhtaudessa.

Luultavaa on, että jonakin päivänä tulee hyvin voimakas vastavaikutus
tuota aineellisten nautintojen intohimoa vastaan. Ei niin, että ihminen
koskaan vapautuisi niistä; hän erehtyisi koettaessaan sitä. Me olemme
loppujen lopuksi elävän aineen palasia, eikä ole hyvä olla välittämättä
olemuksemme lähtökohdasta. Mutta se ei saa olla syynä siihen, että
suljemme kaiken onnemme, kaikki toiveemme tuon lähtökohdan ahtaaseen
piiriin. Melkein kaikki ne, joita tapaamme elon tiellä, koettavat
jonkinlaisella ajattelemattomalla itsepäisyydellä ylläpitää itsessään
aineen ylivaltaa. Astu johonkin seuraan, jossa on olemassaolon
masentavammilta huolilta turvattuja miehiä ja naisia, valioseuraan, jos
niin haluat, lausu siinä sanat ilo, onni, autuus, ihanne, ja otaksu
enkelin samalla hetkellä kokoavan taikapeiliin tai jonkinlaiseen
yliluonnolliseen koriin ja niissä säilyttävän ne kuvat, mitä nuo sanat
ovat herättäneet niissä sieluissa, jotka ne ovat kuulleet. Mitä näet
tuossa peilissä tai korissa? Kauniita yhteenkietoutuneita ruumiita,
kultaa, jalokiviä, palatsin, suuren puiston, terveyttätuottavan
taikajuoman, eriskummallisia koristeita, jotka edustavat turhamaisuuden
unelmia ja, mikä muodostaa tärkeimmän osan, se täytyy tunnustaa, hyviä
ruokia, hyviä viinejä, hienoja päivällisiä, uhkeita asuntoja. Onko
ihmiskunta vielä liian lähellä alkuperäänsä käsittääkseen jotain muuta?
Eikö hetki ole vielä tullut, jolloin korista löydettäisiin voimakas ja
epäitsekäs äly, rauhallinen omatunto, oikeamielinen ja rakastava
sydän, katse ja valppaus, jotka olisivat oppineet käsittämään ja
hyväkseenkäyttämään kaiken kauneuden, yhtä hyvin iltojen, kaupunkien,
merien ja metsien kuin kasvojen, hymyn, sanan, teon tai sielunliikkeen
kauneuden? Milloin me näemme tuon taikapeilin etualalla kauniiden
alastomien naisten asemesta suuren ja syvän rakkauden kahden olennon
välillä, jotka ovat oppineet, että lihalliset nautinnot menettävät
levottomuuden ja katkeruuden synnyttämän jälkimakunsa vasta sitten, kun
ajatukset, tunteet ja se, mikä on vielä parempaa, korkeampaa ja
mystillisempää kuin ajatukset ja tunteet, yhtyvät päivä päivältä yhä
läheisemmin? Milloin me näemme siinä keinotekoisen ja sairaalloisen
kiihtymyksen asemesta, minkä synnyttävät liian runsas ja liian raskas
ravinto tai kiihoitusaineet, nuo itsensä sen vihollisen vaarallisimmat
lähetit, jonka me pyrimme voittamaan -- milloin löydämme sen asemesta
sellaisen mielen ylevää ja vakavaa iloa, joka on aina innostunut, koska
se pyrkii aina ymmärtämään ja rakastamaan?... Nämä asiat tiedetään jo
aikoja sitten, niin että näyttää hyödyttömältä sanoa niitä uudelleen.
Mutta tarvitsee vain olla pari kolme kertaa niiden seurassa, jotka
edustavat sitä, mikä ihmisyydessä on parasta, eniten älyltään ja
tunne-elämältään inhimillistä, saadakseen nähdä missä määrin he vielä
hapuilevat etsiessään olemassaolon onnellisia hetkiä, missä määrin
itsetiedoton onni, jota he odottavat, on vielä sen ihmisen onnen
kaltainen, jolla ei ole henkistä elämää, ja miten työlästä heidän on
tunkeutua sen pilven läpi, joka erottaa sen, mikä kuuluu ylöspäin
pyrkivälle olennolle, siitä, mikä kuuluu alaspäin kulkevalle olennolle.
Hetki ei ole vielä tullut, saattaa joku sanoa, jolloin ihminen voisi
nähdä, mikä osuus on tunnustettava ruumiille, mikä sielulle. Mutta
milloin se sitten tulisi, jos ne, joille sen olisi pitänyt koittaa jo
aikoja sitten, antavat onnen valinnassaan välinpitämättömästi johtaa
itseään hämärien ennakkoluulojen suuren joukon? Kun he hankkivat
rikkautta ja kunniaa, kun he löytävät rakkautta, he poistavat niistä
yksinkertaisesti jonkun verran halpamaista turhamaisuuden
tyydyttämistä, karkeaa kohtuuttomuutta, mutta he menevät tuskin
pitemmälle henkisemmän, puhtaammin inhimillisen onnen tavoittelussaan,
he tuskin käyttävät etuisuuksiaan hyväkseen laventaakseen hieman
aineellisuuden vähimmin oikeutettujen vaatimusten piiriä. Heille
tapahtuu elämännautinnoissa sama henkinen pienentyminen, joka
tulee esimerkiksi valistuneen katselijan osaksi, kun hän on
eksynyt teatteriin, missä esitetään näytelmää, joka ei kuulu
maailmankirjallisuuden viiteen tai kuuteen mestariteokseen. Hän tietää,
että melkein kaikki se, mikä ihastuttaa niitä, jotka osoittavat
suosiotaan hänen ympärillään, johtuu kunniaan, maineeseen, rakkauteen,
isänmaahan, itseuhrautumiseen, oikeuteen, uskontoon ja vapauteen
kohdistuvista, enemmän tai vähemmän turmiollisista ennakkoluuloista tai
runouden imelimmistä ja herpaisevimmista jokapäiväisyyksistä. Siitä
huolimatta häneenkin tarttuu yleinen ihastus ja hänen täytyy joka hetki
tutkia vakavasti itseään ja hämmästyneenä vedota kaikkeen siihen, mitä
hän tietää varmimmaksi, tullakseen vakuutetuksi siitä, etteivät ne,
jotka ovat pysyneet uskollisina kaikista vanhimmille erehdyksille, ole
oikeassa, vaikkakin hän on yksin toista mieltä.


III

Mitä muutoin tulee ihmisen suhteeseen aineeseen, niin todetaan
hämmästyneenä, ettei tähän saakka ole niin sanoaksemme selvitetty eikä
järjestetty mitään. Tämä suhde on kuitenkin järkähtämätön ja
oleellinen, mutta vanhimmista ajoista asti huomaamme ihmiskunnan
häilyvän mitä vaarallisimman luottamuksen ja mitä järjestelmällisimmän
epäluottamuksen, jumaloinnin ja inhon välillä, siirtyvän asketismista
ja täydellisestä kieltäymyksestä päinvastaiseen liioitteluun. Tässä ei
ole tarkoitus vielä kerran saarnata ja harjoittaa ajattelematonta ja
turhaa pidättyväisyyttä. Se on usein yhtä turmiollista kuin niin
tavallinen kohtuuttomuus. Meillä on oikeus kaikkeen siihen, mikä voi
edistää ja ylläpitää ruumiimme täydellistä kehittymistä. Mutta
välttämätöntä olisi määrätä niin tarkalleen kuin mahdollista tuon
oikeuden rajat, sillä kaikki se, mikä menee niiden yli, vahingoittaa
olemuksemme toisen osan kehkeytymistä, tuon osan, mikä on kuin kukka,
jota lehdet ravitsevat tai tukahduttavat. Mutta ihmiskunta, jolle jo
niin kauan aikaa sen kukan hienoimmat ja hennoimmat värivivahdukset ja
tuoksut ovat antaneet askartelua, jättää kuitenkin useimmiten
luonteenlaadun, hetken tai sattuman varaan ne itsetiedottomat voimat,
jotka edustavat joko ravitsevia, herkkätuntoisia ja työteliäitä tai
rehentelevän itsekkäitä anastushaluisia ja tuhoatuottavia lehtiä. Tämä
on ehkä tähän saakka tapahtunut jokseenkin rankaisematta, sillä
ihmisyyden ihanne, joka aluksi kohdistui yksinomaan ruumiiseen, epäröi
kauan aikaa aineen ja hengen välillä. Mutta nyt se vakaantuu yhä
järkähtämättömämmän varmasti älyn ja ymmärryksen ympärille. Me emme
enää ajattelekaan kilpailla voimassa tai vikkelyydessä leijonan,
pantterin tai suuren ihmisenmuotoisen apinan kanssa, emmekä kauneudessa
kukan tai tähtien välkkeen kanssa valtamerellä. Kaiken itsetiedottoman
voiman käyttö älyn avulla, aineen asteittainen alistaminen ja sen
arvoituksen etsiminen -- se on tällä hetkellä sukumme todennäköisin
tarkoitus ja tehtävä. Ennen vanhaan, kun epäilyksestä ei oltu vielä
päästy, oli kaikki halujen tyydyttäminen, jopa liiallisuuksiinkin
meneminen anteeksiannettavaa ja siveellistä, kunhan siitä ei vain
seurannut korvaamaton voimainmenetys tai jotakin, mikä vahingoitti
elimistöä. Nyt, kun lajin tehtävä saa määritellymmän muodon, meidän
tehtävämme on poistaa kaikki se, mikä ei suoranaisesti edistä olentomme
henkisen puolen kehitystä. Synti henkeä vastaan, mikä on juuri synti
tervettä järkeä vastaan, joka Jesuksella varmaankin oli mielessä
ja jonka hän kirosi ennenkuulumattoman ankarasti, tulee
anteeksiantamattomaksi. Vähitellen täytyy uhrata kaikki se, mikä
tuottaa ruumiille vain hyödytöntä mielihyvää, se on, mikä ei ilmaannu
ajatuksen suuremmassa ja kestävämmässä tarmossa, kaikki nuo pienet,
n.k. viattomat nautinnonhalun tyydyttämiset, jotka, niin vaarattomia
kuin ne itsessään ovatkin, tottumuksen ja esimerkin kautta ylläpitävät
kuitenkin yleisesti omaksuttua käsitystä alhaisista nautinnoista ja
väkivaltaisesti anastavat paikan, mikä kuuluisi älyn tyydyttämisille.
Mutta nämä eivät ole kuten ruumiinhalujen tyydyttämiset, joista toiset
voivat olla hyödyllisiä, toiset vahingollisia tämän kehkeytymiselle.
Ajatuksen elysion-kentillä jokainen tyydytys vastaa nuortumista ja
kehitystä, eikä mikään ole terveellisempää mielelle kuin tiedonhalun,
käsityskyvyn ja ihailun huumaukset ja mässäykset.


IV

Meidän moraalimme on varmaankin jonakin päivänä mukaannuttava lajin
todennäköiseen tehtävään ja sen on korvattava suurin osa niitä
mielivaltaisia ja usein naurettavia rajoituksia, jotka muodostavat sen
kudoksen, näillä loogillisilla ja välttämättömillä rajoituksilla. Sillä
jonkin olennon tai lajin ainoa moraali on siinä, että se alistaa
elintapansa sen yleisen tehtävän täyttämiseen, joka sille näyttää
olevan uskottu. Täten me näemme erinäisten syntien ja suurten rikosten
painopisteen vähitellen siirtyvän paikaltaan, kunnes kaikkien
sovinnaisten rikosten sijalle ruumista vastaan tulevat todelliset
rikokset ihmiskunnan kohtaloita vastaan, se on sellaiset, jotka
kohdistuvat älyn voimaa, kokonaisuutta, vapautta, ylivaltaa ja
häiriytymättömyyttä vastaan.

Tällä ei ole sanottu, että ruumis olisi sovittamaton vihollinen, kuten
kristinoppi opettaa. Kaukana siitä. Aivan ensimmäiseksi kehittyköön se
niin terveeksi, voimakkaaksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Mutta se on
oikullinen, vaatelias, lyhytnäköinen, itsekäs lapsi ja sitäkin
vaarallisempi, mitä voimakkaampi se on. Se palvoo vain kuluvaa hetkeä.
Pienen koiran ja neekerin lapsellinen ajattelutapa ja autuaallinen,
toisten armosta riippuva alkeellisten vaistojen tyydyttäminen -- siinä
kaikki, mitä se voi kuvitella ja haluta. Muutoin se nauttii, ikäänkuin
tämä kuuluisi sille luonnostaan ja hänellä olisi siihen täysi oikeus,
hyvinvoinnista, turvallisuudesta, joutohetkistä, mukavuuksista ja
mielihyvästä, joita toimeliaampi järki osaa sille hankkia. Ja omiin
valtoihinsa jätettynä se nauttisi niistä niin mielettömästi ja
hillittömästi, että se pian tukahduttaisi järjen, josta sen on
kiittäminen onneaan. Rajoitukset ja kieltäymykset ovat siis
välttämättömiä, ja ne käyvät välttämättömiksi ei ainoastaan sille,
jolla on syytä luulla tai toivoa työskentelevänsä vaikuttavalla tavalla
arvoituksen ratkaisemiseksi, ihmiskohtaloiden täyttymiseksi, ajatuksen
voitoksi sokeasta aineesta, vaan myöskin kaikille niille, jotka
seuraavat passiivisina, suuressa itsetiedottomassa jälkijoukossa järjen
fosforihohteista kehitystä läpi maailmojemme kaaosmaisen pimeyden.
Ihmiskunta on yksi ainoa ja yhtenäinen olento. Tuntuu kummalliselta,
että joukkoajattelu, joka tuskin ansaitsee ajattelun nimeä, saattaa
mitenkään vaikuttaa astronoomin, kemistin, runoilijan tai
filosoofin luonteeseen, moraaliin, työtapoihin, ihanteeseen,
velvollisuudentuntoon, riippumattomuuteen ja henkiseen voimaan. Näyttää
kuitenkin siltä, että se vaikuttaa niihin, vieläpä ratkaisevastikin. Ei
yhtään aatetta syty kukkuloilla, jolleivät tasangon lukemattomat ja
samanlaatuiset pikku aatteet saavuta määrättyä tasoa. Alhaalla ei
ajatella voimakkaasti, mutta ajattelijoita on siellä monta. Ja
se vähä, mitä siellä ajatellaan, alkaa vaikuttaa niin sanoaksemme
atmosfäärisesti. Tämä atmosfääri, ilmapiiri, on joko vihamielinen tai
hyväätekevä niille, jotka uskaltavat nousta huipuille, jyrkänteiden
reunoille, jäätiköiden korkeuksiin, riippuen siitä, miten se on raskas
tai kevyt, miten se on ylevien ajatusten tai karkeiden tapojen tai
halujen kyllästämä. Jonkin kansan sankarillinen toiminta, kuten esim.
uskonpuhdistus, Ranskan vallankumous, kaikki riippumattomuus- tai
vapautussodat, tyrannien murha j.n.e. puhdistaa ja hedelmöittää sitä
enemmäksi kuin vuosisadaksi. Mutta niin paljoa ei tarvita niiden työn
tukemiseksi, jotka työskentelevät kohtaloittemme täyttymiseksi. Kunhan
vain heidän ympäristönsä tavat ovat hieman jalompia, toiveet
epäitsekkäämpiä; kunhan vain levottomuutta, intohimoja, nautintoja,
rakkautta valaisee viehkeyden, huolettomuuden, epämateriaalisen innon
säde, niin he hengittävät vapaasti, he tuntevat saaneensa siivet,
heidän ei tarvitse enää taistella sitä vastaan, mikä heissä on
vaistomaista, heidän voimansa kohoutuvat ja keskittyvät. Talonpoika,
joka ei sunnuntaisin juo itseään humalaan kapakassa, vaan jää
rauhallisena lukemaan puutarhansa omenapuiden alle; pikkuporvari, joka
nähdäkseen ylevän näytelmän tai viettääkseen yksinkertaisesti hiljaisen
iltapäivän uhraa kilpa-ajojen kiihoitukset ja melun; työläinen, joka ei
kaduilla laulele ruokottomia tai typeriä lauluja, vaan menee mieluummin
kävelemään maalle tai katselemaan auringonlaskua kaupunginvallilta --
kaikki he vaikuttavat osaltaan nimettömästi ja tiedottomasti sen suuren
liekin voittoon, joka palaa ihmiskunnassa.


V

Mutta miten paljon onkaan tekemistä ja oppimista, ennenkuin tuo suuri
liekki nousee kirkkaana ja korkeana! Kuten hiljan sanoimme ei
ihmiskunta suhteessaan aineeseen ole vielä päässyt ensi ajan
hapuilemisesta ja kokeiluista. Se ei edes oikein tiedä, minkälaista
ravintoa sen on käytettävä, onko se kasvis- vai lihansyöjä ja kuinka
paljon se tarvitsee ravintoa. Sen järki eksyttää sen vaiston. Vasta
vähän aikaa sitten sille on annettu tiedoksi, että se on tähän saakka
luultavasti erehtynyt ravintoaineittensa valinnassa, että sen on
vähennettävä enemmän kuin kahdella kolmanneksella nauttimaansa
typpimäärää ja ilmeisesti lisättävä hiilihydraattimäärää, että joku
määrä vihanneksia, hedelmiä, jauhoruokia, maitoa -- mitkä nyt ovat vain
sen aterioitten lisänä, aterioitten, jotka ovat sen ponnistusten
päämaali ja joiden turmiollisen ylellisyyden saavuttamiseksi se
ponnistaa viimeisetkin voimansa -- riittää ylläpitämään mitä ihanimman
ja voimakkaimman elämän intoa. Aikomukseni ei ole syventyä tässä
vegetarismikysymykseen eikä vastata niihin huomautuksiin, joita sitä
vastaan voidaan tehdä, mutta tunnustettava on, että hyvin harvat näistä
huomautuksista kestävät rehellistä ja tarkkaavaista tutkistelua, ja
voidaan vakuuttaa, että kaikki ne, jotka ovat alkaneet noudattaa tuota
ruokajärjestystä, ovat tunteneet voimiensa lisääntyvän, terveytensä
palautuvan tai vakaantuvan, mielensä keventyvän ja puhdistuvan kuin
olisivat he päässeet vuosisataisesta inhoittavasta ja kurjasta
vankeudesta.

Me emme päätä tätä esitystä tutkielmalla ravinnostamme, niin
luonnollista kuin se olisikin. Kaikki oikeustajuntamme, moraalimme,
tunteemme ja ajatuksemme johtuvat yleisesti katsoen kolmesta tai
neljästä perustarpeesta, joista tärkein on ravinnontarve. Vähäisinkin
muutos jossakin näistä tarpeista saisi aikaan huomattavia muutoksia
siveellisessä elämässämme Jos jonakin päivänä varmuus siitä, että
ihminen voi olla ilman eläinten lihaa, tulisi yleiseksi, niin
seurauksena siitä olisi ei ainoastaan suuri taloudellinen vallankumous
-- sillä tuottaakseen kilon lihaa härkä kuluttaa yli sata kiloa rehuja
-- vaan myöskin luultavasti yhtä tärkeä ja varmastikin vilpittömämpi ja
kestävämpi siveellinen parantuminen kuin jos Isän lähettämä tulisi
toisen kerran maapallollemme korjatakseen ensimmäisen vaelluksensa
erehdykset ja huomaamattomuudet. Voidaan tosiaankin todeta, että
henkilö, joka luopuu liharavinnosta, jättää melkein välttämättömästi
alkoholinkäytön, ja se, joka luopuu alkoholinkäytöstä, luopuu samalla
useimmista väkivaltaisista ja karkeista nautinnoista. Ja näiden
nautintojen arvossapito ja intohimoinen etsintä ne juuri muodostavat
suuren esteen ihmiskunnan sopusointuiselle kehitykselle. Niistä
vapautuminen on samaa kuin luoda itselleen jaloja vapaahetkiä,
toisenlaisia haluja ja huvitteluvaatimuksia, mikä huvittelu tulee
välttämättä olemaan ylevämpää, sillä se ei voisi olla yhtä alhaista
kuin alkoholin synnyttämä. Mutta tulemmeko näkemään näitä valoisampia
ja puhtaampia aikoja? Alkoholin syntiluettelo ei rajoitu ainoastaan
siihen, että se tappaa ne, jotka sille ovat uskollisia, ja myrkyttää
puolet ihmiskunnasta, vaan sillä on myöskin epäsuora, mutta syvä
vaikutus niidenkin aatteisiin, jotka kauhistuen kääntyvät siitä pois.
Se ylläpitää kansassa ja, kansan vastustamattoman vaikutuksen kautta,
myöskin yläluokkien tavallisessa elämässä sellaisen huvituksen
käsitystä, joka turmelee ja halventaa kaiken, mikä ihmisessä vivahtaa
lepoon, rauhaan, elämäniloon, hilpeyteen, ja saattaa sanoa, että se
nykyhetkellä tekee melkein mahdottomaksi todellisemman, syvemmän,
yksinkertaisemman, rauhallisemman, vakavamman, henkevämmän,
inhimillisemmän onnen ihanteen syntymisen. On ihme, että tämä onnen
ihanne näyttää vielä aivan kuvitellulta ja merkityksettömältä. Ja
joskin jotkut ovat vakuutettuja siitä, että meidän rotumme on tähän
asti erehtynyt ravintoaineittensa valinnassa olettamalla, että kaikki
kokemukset vahvistavat sen, niin tarvitaan tässä, kuten kaikessa
muussakin, mistä jo on päästy varmuuteen, loppumattoman pitkä aika,
ennenkuin tuo vakaumus pääsee eksytettyyn suureen joukkoon, jota sen
tulee valistaa ja auttaa. Mutta ehkäpä tämä onkin ulospääsy, jota
luonto pitää varalla, kun taistelu elämästä, joka on tällä hetkellä
taistelua lihasta ja alkoholista -- näistä kahdesta hävityksen ja
vääryyden lähteestä, jotka ruokkivat kaikkia muitakin, tästä
ei-inhimillisestä välttämättömyyden ja onnen symboolista -- käy kerran
ehdottomasti sietämättömäksi.


VI

Minne kulkee ihmiskunta? Tämä päämäärästä ja loppukohdasta
huolehtiminen on puhtaasti inhimillistä, jonkinlaista mielemme
yksinkertaisuutta tai heikkoutta eikä sillä ole mitään yhteistä
universaalisen todellisuuden kanssa. Onko asioilla päämäärää? Miksi
niillä olisi ja mitä olisi päämäärä ja loppu elimistössä, jolla ei ole
loppua?

Mutta joskin on luultavaa, ettei meillä ole muuta tehtävää ja
tarkoitusta kuin hetken ajan pitää hallussamme pientä paikkaa, joka
voisi olla yhtä hyvin heinäsirkkojen tai orvokkien hallussa, ilman että
maailmankaikkeuden ihanuus tai talous kärsisi siitä, ilman että maan
kohtalot jatkuisivat tai lyhenisivät hetkeäkään, jos me kulkisimme vain
kulkeaksemme, menemättä minnekään, niin me siitä huolimatta voimme
osoittaa mielenkiintoa muuhunkin kuin tuohon hyödyttömään kulkemiseen,
ja tämä on sitäpaitsi täysin järkevää ja viisainta ja parasta, mihin
voimme ryhtyä. Jos muurahainen kykenisi tutkimaan taivaankappaleiden
lakeja, ilman että sillä muuten olisi pienintäkään toivoa siitä, että
se koskaan voisi vähääkään vaikuttaa niihin, ja saisi päähänsä, ettei
enää kannata välittää pesän asioista eikä tulevaisuudesta, niin eikö se
meidän mielestämme olisi väärässä? Olisiko meistä, jotka tuomitsemme
tai hallitsemme sitä yhtä varmasti ja helposti kuin mitä oletamme
suurten jumaliemme tekevän meihin nähden, tuo liian universaalinen
muurahainen hyvä ja moraalinen muurahainen?

Järki loistossaan on hedelmätön eikä opeta meille muuta kuin
liikkumattomuutta, jollei se, huomattuaan intohimojemme, toiveittemme,
koko olentomme ja oman itsensä pienuuden ja mitättömyyden, palaa
jäljilleen osoittaakseen harrastustaan tätä pientä ja mitätöntä
kohtaan, ikäänkuin tämä olisi kaikki, missä se voisi olla hyödyksi
täällä maan päällä.

Jollemme tiedäkään, minne olemme menossa, niin iloitkaamme yhtä kaikki
kulustamme ja, helpottaaksemme ja edistääksemme sitä, koettakaamme
arvata, millainen seuraava päivämatka tulee olemaan. Niin, millainen se
tulee olemaan? Meidän on nähtävästi kuljettava kauhean vuorisolan läpi.
Mutta huolimatta tuosta uhkaavasta solasta levenevät ja tasaantuvat
tiet, pyöristyvät ja latvoissaan vähitellen kukkaan puhkeavat puut,
nämä ja juoksussaan hiljenevien ja laajenevien virtojen tyyneys, kaikki
ilmaisee, että lähenemme laajinta tasankoa, mitä ihmiskunta on tähän
saakka saanut tervehtiä niiltä mutkittelevilta poluilta, joita se on
kiipeillyt syntymästään saakka. Tullaanko sitä nimittämään "lepohetkien
ensimmäiseksi tasangoksi?" Vaikkakin saamme olla varuillamme
tulevaisuuden yllätyksiä vastaan, ja minkälaiset vaivat ja huolet
odottanevatkaan solan tuolla puolen, niin näyttää melkein varmalta,
että ihmisten suuri joukko saa nähdä päiviä, jolloin todellisemman
tasa-arvon, koneiden, maanviljelyskemian, ehkä lääketaidon tai jonkin
muun syntyvän tieteen vaikutuksesta työ tulee olemaan vähemmän
raskasta, vähemmän yhtämittaista, vähemmän aineellista, vähemmän
tyrannimaista, vähemmän säälimätöntä. Miten ihmiskunta tulee viettämään
joutohetkensä? Kuka tietää, eikö sen kohtalo riipu niiden käytöstä? Sen
neuvonantajien ensimmäisiä tehtäviä olisi totuttaa sitä tästä hetkestä
lähtien nauttimaan niistä vähemmän halpamaisella ja vähemmän
turmiollisella tavalla. Se enemmän tai vähemmän arvokas, kunniallinen,
harkittu, viehkeä ja ylevä tapa, jolla yksilö tai kansa nauttii
joutohetkistään, määrää yleensä yhtä paljon kuin työ ja sota sen
siveellisen arvon. Se se sitä myöskin heikontaa ja vahvistaa, alentaa
tai jalostaa. Nykyään kolme vapaapäivää kokoo suurten kaupunkien
sairaaloihin vaarallisemmin vahingoittuneita uhreja kuin kolme
työkuukautta.


VII

Tämä johtaa meidät onneen, jonka olisi oltava ja joka tulee aikaa
voittaen todennäköisesti olemaan varsinainen ihmisonni. On
otaksuttavaa, että jos me olisimme ottaneet osaa tämän maailman
luomiseen, niin me olisimme antaneet sille, mikä on parasta,
epäaineellisinta, selvimmin inhimillistä ihmisessä: tuntuvamman ja
tehokkaamman voiman. Rakkauden ajatus, älyn välähdys, oikeamielinen
sana, säälintyö, yksinkertainen uhrautumis- ja anteeksiannon halu,
myötätunnon synnyttämä liikutus, olentomme kauneuden, hyvyyden tai
totuuden jano olisivat voineet synnyttää -- jos ne olisivat
maailmankaikkeuden silmissä sitä, mitä ne todella ovat sen ihmisen
silmissä, joka ne tuntee -- ihmeellisiä kukkia, valon, jollaista ei ole
ennen nähty, käsittämättömän sopusoinnun, ne olisivat voineet poistaa
yön, loihtia esille kevään ja auringon, estää kurjuuden, sairauden,
tuskan ja myrskyn, vapauttaa ajatuksen, tehdä tunteet kuolemattomiksi,
pidentää nuoruutta, päästää ilon valloilleen, ikuistuttaa elämän. Olisi
voinut tapahtua, että ne olisivat vastustamattomia, että ne
palkittaisiin kaikkien nähden, kuten työntekijän vaivannäkö, mehiläisen
uurastus, satakielen laulu. Mutta nyt me jo tiedämme, että moraalinen
maailma on maailma, jossa me olemme ehdottomasti yksin, että se on
aivan kokonaan meihin itseemme sisältyvä maailma, joka ei niin
sanoaksemme ole missään yhteydessä aineen kanssa ja vaikuttaa siihen
vain sattumalta ja kuin poikkeustapauksissa. Siitä huolimatta se on
todellinen ja loppumaton, ja jos sanat eivät siitä puhu kuten pitäisi,
niin on se siksi, että sanat ovat kokonaisuudessaan pieniä aineen osia,
jotka tahtoisivat tunkeutua piiriin, missä aine ei hallitse. Ne
hämmentävät aina enemmän tai vähemmän ajatusta herättämiensä kuvien
kautta. Ilmaistakseen hennointa ja henkevintä hekumaa, jalointa
henkistä huumausta, täydellisintä, järkkymättömintä rakkautta sen
täytyy verrata niitä mitä raaimpaan hekumaan ja huumaukseen, mitä
aistillisimpaan lihalliseen omistamiseen ja haluun. Eikä siinä
kylliksi, että ne täten alentavat alkuperäisten luonnonilmiöiden
tasalle kaiken sen, mitä ihmishenki on hankkinut parasta, vaan vastoin
tahtoamme pakottavat meidät uskomaan, että vertailtu esine tai tunne on
vähemmän todellinen, vähemmän kiinteä kuin se, mihin sitä verrataan.
Siinä kaiken sen heikkous ja epäoikeudenmukaisuus, millä koetetaan
ilmaista ihmisen salaisuudet. Me kuitenkin tekisimme väärin
kiinnittäessämme vain hiukkasen ohimenevää huomiota tuon sisäisen
maailman tapahtumiin, joiden täyttä arvoa sanat eivät kykene
ilmaisemaan; ne ovat ainoat todellisesti ja puhtaasti inhimilliset,
mitä meidän on ollut tähän saakka mahdollista tavata.

Älkäämme pitäkö niitä hyödyttöminä, vaikkakin ne häviävät kuten kaste
haihtuu kalpean aamukukan terältä aineellisten voimien äärettömään
virtaan. Me elämme maailmassa, joka, vaikkakin se on rajaton, on yhtä
tiiviisti suljettu kuin teräskuula. Mitään ei joudu ulkopuolelle, koska
ei ole mitään ulkopuolta. On ilmeistä, ettei yhtään atomia joudu
hukkaan. Silloinkin, kun sukumme häviäisi kokonaan, jäisi kuitenkin,
huolimatta ulkonaisista muutoksista, jäljelle siitä tilasta, johon se
on sijoittanut tiettyjä ainemääriä, häviämätön periaate ja kuolematon
syy. Primäärikauden jättiläismäistä ja tilapäistä kasvullisuutta,
sekundäärikauden kaaosmaisia ja tuskin elinkykyisiä hirviöitä:
plesiosaureja, ichtyosaureja, pterodaktylejä voisi myöskin pitää vielä
lapsellisen luonnon turhina ja ohimenevinä yrittelyinä, naurettavina
kokeiluina, jotka eivät tulisi jättämään mitään jälkeä paremmin
järjestetyllä maapallolla. Ja kuitenkaan ei mitään niiden
ponnistuksista ole joutunut avaruudessa hukkaan. Ne ovat puhdistaneet
ilman, hävittäneet hapon hengitettäväksi mahdottoman liekin,
järjestäneet sopusointuisemman elämän jälkeläisilleen. Meidän on
kiittäminen käsittämättömän villejä sananjalkametsiä siitä, että
keuhkomme saavat ilmasta ravintoa, jota ne tarvitsevat, kauhistuttavia
lentäviä tai uivia reptiilijoukkoja siitä, että meillä on nykyiset
hermomme ja aivomme. Ne ovat tehneet, mitä niiden tuli tehdä.
Ne ovat muunnelleet ainetta niille määrätyllä tavalla. Samaten
mekin: tuodessamme samaisen aineen murusia siihen korkeimpaan
valkohehkumäärään, joka on ominaista ihmisajatukselle, me ilmeisesti
kiinnitämme tulevaisuuteen jotakin, joka ei enää häviä.




IV. MENNEISYYS


I

Takanamme häipyy menneisyys etäisyyteen. Siellä se uinuu kuin sumuun
kietoutunut kaupunki, josta me olemme lähteneet. Muutamat kukkulat
rajoittavat ja hallitsevat sitä. Jotkut tapahtumat kohoavat siitä kuin
tornit, toiset vielä valaistuina, toiset puoleksi raunioina ja
vähitellen kallistuen unohduksen painon alla. Puut pudottavat lehtensä,
muurit murenevat ja suuria aloja joutuu hämärän peittoon. Kaikki
näyttää kuolleelta ja siinä ei tunnu olevan muuta liikettä kuin se,
jonka sille antaa pettävästi muistimme hidas haihtuminen. Mutta
lukuunottamatta tätä itse muistojemme kuoleman aiheuttamaa elämää,
näyttää siltä kuin kaikki olisi ehdottomasti liikkumatonta, ainiaaksi
muuttumatonta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta virran erottamaa, jonka
yli ei kukaan voi kulkea.

Todellisuudessa on siellä kuitenkin elämää, useammalle meistä
kiihkeämpää ja syvempää kuin mitä on nykyisyyden tai tulevaisuuden
elämä. Todellisuudessa tuo kuollut kaupunki on usein olemassaolomme
vilkkain tyyssija, ja sen hengen mukaan, joka heidät tuo sinne
takaisin, toiset ammentavat sieltä kaikki rikkautensa, toiset
kadottavat ne siellä.


II

Meidän käsityksemme laita menneisyydestä on samoin kuin käsityksemme
laita rakkaudesta, oikeudesta, kohtalosta, onnesta ja useimmista niitä
epäaineellisia elimistöjä, epävarmoja ja kuitenkin mahtavia, mitkä
edustavat niitä suuria voimia, joita me tottelemme. Me olemme ne
saaneet valmiina edeltäjiltämme. Ja silloinkin, kun herää toinen
tietoisuutemme, se, joka kerskuu siitä, ettei hyväksy mitään ummessa
silmin, silloinkin, kun koettelemme niitä tutkistella, hukkaamme
aikaamme tekemällä kysymyksiä niille käsityksille, jotka puhuvat
äänekkäästi ja lakkaamatta toistavat sanottavaansa, sen sijaan että
tarkastelisimme, eikö niiden ympärillä ole toisia, jotka eivät ole
vielä sanoneet mitään. Tavallisesti ei tarvitse mennä kovin kauas
huomatakseen nämä. Ne odottavat meissä, että me kääntyisimme niiden
puoleen. Ne eivät muutoin hiljaisuudessa ole toimettomia. Suurisuisten
vakaumusten ylitse ne ohjaavat rauhallisesti osan todellista elämäämme,
ja ollen lähempänä totuutta kuin niiden itsekylläiset sisaret, ne ovat
usein yksinkertaisempia ja kauniimpia.


III

Kaikkien näiden valmiiden käsitysten joukossa ovat ne, jotka
muodostavat käsityksemme menneisyydestä, erikoisen järkkymättömiä.
Niiden ansiota on, että menneisyys näyttää meistä yhtä tärkeältä, yhtä
järkähtämättömältä voimalta kuin kohtalokin. Menneisyys on se kohtalo,
joka toimii takanamme ja ojentaa kätensä sille, joka toimii edessämme.
Se antaa tuolle kohtalolle kahleittemme viimeisen renkaan. Se työntää
meitä yhtä vastustamattoman kovakouraisesti kuin tuo toinen meitä
vetää. Sen häikäilemättömyys on ehkä vielä kauheampi. Kohtaloa voi
epäillä. Se on Jumala, joka ei etsiskele kaikkia. Mutta kukaan ei
ajattelekaan asettua vastustamaan menneisyyden voimaa. Näyttää
mahdottomalta, että ennemmin tai myöhemmin pääsisi kokemasta sen
vaikutuksia. Nekin, jotka hyväksyvät vain sen, mikä on käsin
kosketeltavaa, siirtävät tuolle menneisyydelle, jota he voivat
koskettaa sormellaan, kaiken vaikutuksen, kaikki ne mysteerion ja
ylimmän kaitselmuksen ajatukset, jotka he riistävät siltä, minkä he
kieltävät, tehdäkseen siitä aution Olympoksensa melkein ainoan ja siis
sitäkin pelättävämmän jumalan.


IV

Todellisuudessa menneisyyden voima on raskaimpia, mitä lepää ihmisten
yllä ja painaa heitä suruun. Mikään ei kuitenkaan olisi taipuvaisempi
eikä kulkisi mieluummin meidän sille määräämäämme suuntaa, jos me vain
osaisimme paremmin käyttää eduksemme sen taipuvaisuutta. Jos asiaa
oikein ajattelee, niin menneisyys kuuluu meille yhtä todellisesti kuin
nykyisyyskin ja se on taipuisampi kuin tulevaisuus. Se on yhtä paljon
kuin nykyisyys, paljon enemmän kuin tulevaisuus meidän ajatuksissamme
ja se on lakkaamatta kädessämme. Eikä tämä koske ainoastaan aineellisen
menneisyytemme piirejä, joissa meidän on vielä mahdollista panna
jälleen kuntoon se, minkä olemme saattaneet raunioksi, vaan myöskin
niitä menneisyyden osia, jotka liian myöhäiset hyvät aikeemme näyttävät
auttamattomasti tukahduttaneen, ja erityisesti meidän siveellistä
menneisyyttämme ja kaikkea sitä, minkä siinä katsotaan olevan
korjaamattominta.


V

"Mikä on mennyttä, se on mennyttä", sanomme. Mutta se ei ole totta.
Mikä on mennyttä, on aina nykyisyyttä. "Me kannamme menneisyytemme
taakkaa", vakuutamme vielä. Sekään ei ole totta. Menneisyys se kantaa
meidän taakkamme. "Ei mikään voi pyyhkiä pois menneisyyttä." Se ei ole
totta. Nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat, saatuaan tahdoltamme
pienenkin merkin, menneisyyden läpi ja pyyhkivät pois kaiken, minkä
käskemme niiden sieltä hävittämään. "Hävittämätön, korjaamaton,
muuttumaton menneisyys!" Ei sekään ole totta. Nykyisyys se
päinvastoin on muuttumaton ja korjaamaton niillä, jotka noin puhuvat.
"Menneisyyteni on huono, surullinen, tyhjä", sanomme vihdoin, "en löydä
siitä yhtään kauneuden, onnen tai rakkauden hetkeä; en näe siinä muuta
kuin raunioita, joilla ei ole minkäänlaista suuruutta." Kaikki tämä on
yhtä vähän totta, sillä siinä näkee juuri sitä, mitä tahtoo nähdä juuri
sillä hetkellä, jolloin sitä katselee.


VI

Meidän menneisyytemme riippuu kokonaan nykyisyydestämme ja muuttuu
lakkaamatta sen mukana. Se saa välittömästi niiden astioiden muodon,
joihin nykyiset ajatuksemme sen kokoavat. Se sisältyy muistiimme, eikä
mikään ole vaihtelevampi eikä vaikutuksille alttiimpi, ei mikään ole
riippuvaisempi kuin tuo muisti, jolle sydämemme ja älymme antavat
lakkaamatta ravintoa ja askartelua. Ja sydämemme ja älymme tulevat
suuremmiksi tai pienemmiksi, paremmiksi tai huonommiksi aina
pyrkimystemme mukaan. Se mikä meille jokaiselle on tärkeää
menneisyydessä, se, mikä meille jää siitä jäljelle, se, mikä on osa
meistä itsestämme -- sitä eivät ole tehdyt teot ja eletyt vaiheet, vaan
sitä ovat ne siveelliset vastavaikutukset, joita meissä tänä hetkenä
synnyttävät sattuneet tapahtumat; ne ovat olleet mukana muodostamassa
sisäistä olemusta. Ja nuo vastavaikutukset, jotka luovat sisäisen ja
ylimmän alennuksen, riippuvat kokonaan siitä tavasta, jolla me
katselemme päättyneitä tapahtumia. Ne vaihtelevat sen siveellisen
aineksen mukaan, jota ne meissä tapaavat. Mutta olemuksemme siveellinen
aines vaihteleekin sen mukaan, miten ymmärryksemme ja tunteemme
kehittyvät; ja heti järkähtämättömimmätkin tosiasiat, jotka näyttävät
olevan kaiverretut kiveen ja vaskeen, saavat aivan eri ulkoasun,
lähtevät liikkeelle ja vilkastuvat jälleen, antavat meille
laajakantoisempia ja rohkeampia neuvoja, vetävät muistiamme mukanaan
korkeuteen ja rakentavat uudelleen varjossa rapautuneista
raunioröykkiöistä kaupungin, joka kansoittuu uudelleen ja jonka yli
aurinko jälleen nousee.


VII

Mielivaltaisesti me sijoitamme jonkun tietyn luvun tapahtumia
taaksemme. Me karkoitamme ne muistojemme äärille ja kerran ne sinne
saatuamme me kuvittelemme, että ne kuuluvat maailmaan, missä kaikkien
ihmisten yhteiset ponnistukset eivät saa puhkeamaan kukkaa eikä
kuivamaan kyyneltä. Mutta mikä merkillinen ristiriita! Vaikka me
uskomme, ettei meillä ole mitään vaikutusta niihin, olemme silti
vakuutetut, että ne vaikuttavat meihin. Totuus on se, että ne
vaikuttavat meihin vain, mikäli me olemme vaikuttamatta niihin. Vain
niille, joissa siveellinen elämä on pysähtynyt, on menneisyys
jotakin. Vasta tuosta pysähtymisestä lähtien se saa peloittavan
muotonsa, meillä on takanamme todellakin sellaista, mikä ei ole
korjattavissa, ja tekojemme paino laskeutuu hartioillemme. Mutta niin
kauan kuin me emme syrjäytä elämästämme henkeä ja luonnetta, tuo paino
jää riippumaan päämme päälle; ja niiden hauskojen pilvien tavoin, joita
Hamlet näyttää Poloniukseile, se odottaa, että katseemme antaa sille
toivon tai pelon, hämmennyksen tai ylevän tyyneyden muodon, aina sen
mukaan, millaiseksi sen laadimme sisimmässämme.


VIII

Heti kun siveellinen toimintamme heikkenee, yhtyvät toteutuneet
tapahtumat ja käyvät kimppuumme. Ja onneton se, joka avaa niille ovensa
ja antaa niille paikan kotilietensä ääressä! Ne tuhlailevat hänelle
kilvan antimia, jotka ovat omansa masentamaan mielen. Ja onnellisin ja
jaloinkin menneisyys on, kun me sallimme sen ottaa asuntonsa itsessämme
-- ei kutsumanamme vieraana, vaan tunkeilevana loisoliona -- yhtä
vaarallinen kuin surkein ja rikollisin menneisyys. Kun jälkimmäinen
vain saattaa aikaan voimattomia tunnonvaivoja, aiheuttaa edellinen
ainoastaan hedelmättömiä kaipauksen tunteita. Mutta täten tunkeutuvat
tunnonvaivat ja kaipauksen tunteet ovat meille yhtä turmiollisia.
Saadaksemme menneisyydestä parasta, mitä sillä on -- ja siinä piileekin
melkein kaikki rikkautemme -- on sitä lähestyttävä niinä hetkinä,
jolloin voimamme on vahvimmillaan, astuttava valtiaana sen alueelle,
valittava siitä, mikä meille sopii, ja jätettävä sille muu ja
kiellettävä sitä ilman käskyämme astumasta kynnyksemme yli. Kuten
kaikki, mikä yleensä elää vain henkisestä voimastamme, se pian tottuu
tottelemaan meitä. Se ehkä koettaa aluksi vastustella, turvautua
juoniin ja rukouksiin. Se tahtoo houkutella ja taivuttaa meitä. Se
antaa meidän nähdä pettyneitä toiveita, riemuja, jotka eivät enää
palaa, ansaittuja moitteita, rikkoutuneita ystävyyssuhteita, sammunutta
rakkautta, haihtuvaa vihaa, menetettyä uskoa, kadotettua kauneutta,
kaikkea, mikä kerran oli elämänhalumme ihmeellisenä kannustimena,
kaikkea sitä surua ja kadonnutta onnea, mitä sen rauniot nyt kätkevät
ja mikä meitä kutsuu. Mutta meidän on mentävä ohi päätä kääntämättä,
torjuen kädenliikkeellä muistojen joukot, kuten viisas Odysseus
miekkansa avulla karkoitti vainajien -- yksin äitinsäkin -- varjot,
joita hänen ei ollut määrä puhutella, mustasta verestä, joka oli tekevä
ne jälleen eläviksi ja antava niille puhelahjan. Meidän on lähestyttävä
suoraan sellaista iloa, sellaista kaipuuta, sellaista tunnonvaivaa,
jonka neuvoa me tarvitsemme. Meidän on tehtävä hyvin täsmällisiä
kysymyksiä sille ja sille vääryydelle, joko siksi, että tahdomme tämän
korjata, jos se on meille mahdollista, tai me tulemme pyytämään --
huomatessamme toiset tekemämme vääryydet, joiden uhrit eivät ole enää
olemassa, -- itsellemme välttämätöntä voimaa kohotaksemme yläpuolelle
vääryyksien, joita tunnemme vielä voivamme tehdä.


IX

Niin, silloinkin kun menneisyydessämme olisi rikoksia, joita parempi
tahtomme ei voi enää tehdä ja joiden seurauksia sen on enää mahdoton
estää: jos ottaa huomioon, aika- ja palkkasuhteista riippumatta,
jokaisen inhimillisen olennon laajan liikunta-alan, niin nuo rikokset
häviävät itse asiassa elämästämme siitä hetkestä lähtien, jolloin
tunnemme, ettei mikään houkutus, mikään voima maailmassa saattaisi
meitä enää tekemään samanlaisia rikoksia. Ulkomaailma ei niitä anna
anteeksi, sillä harvoin siellä unohdetaan ja annetaan anteeksi; niiden
aineelliset seuraukset jatkuvat, sillä syiden ja seurausten lait ovat
vieraita omantuntomme laeille. Mutta oman oikeustajuntamme
tuomioistuimen edessä, ainoan, jolla on ratkaiseva vaikutus omaan
suljettuun elämäämme, ainoan, joka tuomitsee meitä tehokkaasti aina
sisimpiä aivoituksiamme myöten ja jonka päätöksiä me emme voi tehdä
olemattomiksi -- tuon tuomioistuimen edessä pahateko, jota me
katselemme korkeammalta tasolta kuin millä se suoritettiin, on enää
olemassa vain vaikeuttaakseen paluumatkaamme, ja sillä on tästä lähtien
oikeus asettua tiellemme vain silloin, kun kallistumme uudelleen sitä
kuilua kohti, jota se vartioi.

Syvimpiä inhimillisiä suruja tuottaa varmasti se, että menneisyydessä
on vääryyksiä, joihin kaikki tiet, niin sanoaksemme, ovat takanamme
suljetut, joiden uhreja on enää mahdotonta löytää, nostaa tai
lohduttaa. Myöhemmin unohtuviin tuskiin kuuluu se, että on
väärinkäyttänyt voimaansa ryöstääkseen heikon tämän tuhouduttua, että
on väärin tai kuolettavasti haavoittanut rakastavan sydämen tai on
yksinkertaisesti palkinnut kiittämättömyydellä liikuttavan hellyyden,
joka oli tarjolla. Tämä painaa ehdottomasti raskaana koko
olemassaoloamme. Mutta nykyisen omantuntomme kehitysasteen mukaan
riippuu meistä, saako tuo paino laskemaan vai nousemaan koko meidän
siveellisen kohtalomme. Ei voi välttää -- sillä siitä, mitä olemme
tehneet, voi tehdä tuskin mitään olemattomaksi -- ei voi välttää, että
useat tehdyt vääryydet sukeltavat jälleen esille jonakin päivänä
vaatimaan niille tulevaa osaansa ja alkamaan oikeudenmukaiset
kostotoimenpiteensä. Ne kohdistuvat silloin ulkonaiseen elämäämme.
Mutta ennenkuin ne voivat koskea sisäiseen olentoomme, joka on tämän
elämän keskus, ne ovat pakotettuja alistumaan siihen tuomioon, jonka me
olemme jo itse langettaneet itsestämme; ja tämän tuomion laatu määrää
näiden salaperäisten lähettien käytöksen, lähettien, jotka tulevat
syvyyksistä, missä säädetään ikuinen syiden ja seurausten tasapaino.
Jos me olemme rehellisesti tutkistelleet ja tuominneet itsemme uuden
omantuntomme korkeudesta, niin ne eivät ole suinkaan odottamattomia ja
uhkaavia kostottaria, joiden me näemme ilmaantuvan joka puolelta, vaan
hyväntahtoisia vieraita, melkein odotettuja ystäviä, jotka lähestyvät
hiljaisuudessa. Ne tietävät ennakolta tapaavansa ihmisen, joka ei ole
enää heidän etsimänsä syyllinen, ja kapinan, epätoivon, vihan tunteiden
ja alentavien ja tappavien rangaistusten asemesta ne tuovat sydämiimme
ajatuksia ja kärsimyksiä, jotka jalostavat, puhdistavat ja lohduttavat.


X

Monen muun seikan ohella, joista melkein kaikki johtuvat samasta
luottamuksen ja innon perusprinsiipistä, erottaa onnelliset ja
voimakkaat niistä, jotka itkevät ja ovat masentuneita, vähemmän se,
mitä he ovat tehneet ja kärsineet, kuin se tapa, jolla he osaavat
muistaa, mitä he ovat tehneet ja kärsineet. Sellaisenaan ei kenelläkään
ole onnellista menneisyyttä. Ja jos kohtalon etuoikeutetut
tarkastelevat sitä, mitä on jäljellä suurimmassa onnessa vietetyistä
vuosista, on heillä ehkä enemmän syytä suruun kuin noilla osattomilla,
jotka taivaltavat onnetonta elämää. Kaikella, mikä on ollutta ja
mennyttä, on surumielisyyden leima, etupäässä sillä, mikä oli hyvin
kaunista ja hyvin onnellista. Kaipauksen esine -- kohdistuipa tuo
kaipaus sitten siihen, mikä on ollut, tai siihen, mikä olisi voinut
olla -- on siis melkein sama kaikilla ihmisillä ja heidän surunsa
pitäisi siis olla sama. Sitä se ei kuitenkaan ollenkaan ole. Toisilla
se vallitsee lakkaamatta, toisilla se taas esiintyy pitkien väliaikojen
kuluttua. Sen täytyy siis riippua muusta kun tehdyistä teoista. Se
riippuu tavasta, jolla ihminen vaikuttaa niihin. Tämän maailman
voittajat, ne, jotka eivät hukkaa aikaansa sulkemalla näköpiiriään
luulotelmilla siitä, mikä on muuttumatonta ja korjaamatonta, ne, jotka
näyttävät joka aamu syntyvän lakkaamatta uudistuvaan maailmaan -- ne
tietävät vaistomaisesti, että se, mikä ei näytä enää olevan olemassa,
jatkaa yhä olemassaoloaan uutena ja tuoreena, että se, minkä luullaan
olleen ja menneen, taivaltaa vielä loppumatkaansa. He tietävät, että
vuodet, jotka aika on heiltä riistänyt, ovat vielä vaikuttamassa ja
uuden herran aikana he tottelevat vain vanhaa. He tietävät, että heidän
menneisyytensä on aina liikkeellä, että eilispäivä, joka oli synkkä,
surkea tai hyvin rikollinen, palaa vielä iloisena, viattomana,
nuortuneena, huomispäivän tietä. He tietävät, että heidän kuvansa ei
ole vielä syöpynyt kuluneisiin päiviin, että yksi ratkaiseva ajatus tai
teko riittää mullistamaan koko työn. He tietävät, että niin vanha, niin
tiheä ja tiivis kuin heidän takanaan leviävä varjo lieneekin, heidän
tarvitsee vain tehdä hilpeä tai toivehikas liike, niin varjo heti
jäljittelee sitä ja jatkaa sitä aina heidän lapsuusvuosiensa vähäisille
raunioille saakka ja vetää noista jäännöksistä esille odottamattomia
aarteita. He tietävät, että kaikki voi taannehtivasti kaunistua ja
tulla paremmaksi ja että kuolleetkin hautojensa pohjilla kumoavat
tuomionsa arvioidakseen uudelleen menneisyyttä, jonka kuluva hetki on
juuri saattanut jälleen eloon ja muunnellut.

Onnellisia ovat ne, jotka saavat tämän vaiston jo kehdossaan. Mutta
eivätkö ne, joilla sitä ei ole, voi jäljitellä sitä, ja eikö
ihmisviisauden tehtäviin kuulu opettaa meitä hankkimaan nuo
terveelliset vaistot, jotka luonto on meiltä kieltänyt?


XI

Älkäämme unohtuko menneisyyteemme. Mitä onnellisempi tai kunniakkaampi
se on, sitä enemmän meidän on sitä epäiltävä, jos se pyrkii
kaareutumaan holviksi elämämme ylitse, jollei se lakkaamatta vaihdu
silmissämme, jos nykyisyys tottuu käymään sitä katsomassa ei enää
hyvänä työmiehenä, joka lähtee sinne suorittamaan nykyhetken vaatimaa
työtä, vaan toimetonna ja liian herkkäuskoisena pyhiinvaeltajana, joka
tyytyy katselemaan kauniita, elottomia raunioita.

Ja älkäämme osoittako sille sitä syvää kunnioitusta, johon vaisto ajaa
meidät, jos tuo kunnioitus saa meidät pelkäämään, että sotkemme sen
kauniin järjestyksen. Mieluummin tavallinen menneisyys, joka pysyy
vaatimattomassa asemassaan, kuin korskea menneisyys, joka tahtoo
hallita sitä, mikä sille ei kuulu. Mieluummin vaatimaton, mutta hyvin
vietetty nykyisyys, joka toimii ikäänkuin se olisi yksin maailmassa,
kuin nykyisyys, joka ylpeänä menehtyy ihmeellisen menneisyyden
kahleisiin. Yksi askel, jonka tällä hetkellä astumme epävarmaa
päämäärää kohti, on meille tärkeämpi kuin ne tuhat penikulmaa, jotka
olemme kulkeneet ennen vanhaan loistavaa, mutta laiminlyötyä voittoa
kohti. Meidän menneisyydellämme ei ollut muuta tehtävää kuin nostaa ja
jalostaa meitä tällä kuluvalla hetkellä ja hankkia meille siihen aseet:
kokemus, ajatus, ilo, joita me tarvitsemme. Olkoon, että se juuri tuona
hetkenä vetää puoleensa tai vaatii hitusen meidän tarmoamme: niin
kunniakas kuin se on ollutkin, se on vain ollut hyödytön, ja parempi
olisi ollut, ettei sitä olisi ollut olemassakaan. Kun me sallimme sen
ehkäistä kädenliikkeen, jonka olimme tekemäisillämme, silloin alkaa
meidän kuolemamme, ja tulevaisuuden rakennukset saavat äkkiä haudan
muodon.


XII

On toisia vielä vaarallisempiakin menneisyyksiä kuin onnelliset ja
kunniakkaat menneisyydet, nimittäin ne, joita kansoittavat liian
voimakkaat ja rakkaat fantoomit, aaveet. Monet ovat joutuneet
perikatoon noihin rakastettuihin varjoihin kietoutuneina. Älkäämme
unohtako niitä, jotka ovat menneet pois, mutta olkoon heidän
ihanteellinen läsnäolonsa lohdutuksena, ei kärsimyksen lähteenä.
Kootkaamme ja säilyttäkäämme uskollisessa ja kyyneleissään onnellisessa
sielussa päivät ja hetket, joita he meille soivat. Lähtiessään he ovat
jättäneet meille olemuksensa puhtaimman osan, älkäämme hukatko samaan
pimeyteen sitä, mitä he ovat meille jättäneet ja mitä kuolema on meiltä
riistänyt. Jos he itse tulisivat takaisin maan päälle, viisaina, koska
he ovat nähneet sen, minkä katoava valo meiltä peittää, he luullakseni
sanoisivat meille: "Älkää itkekö noin! Kaukana siitä, että teidän
kyyneleenne meitä elähdyttäisivät, ne riuduttavat meitä, koska ne.
riuduttavat teitä. Irroittautukaa meistä, älkää ajatelko enää meitä
niin kauan kuin tuo ajatteleminen sekoittaa vain kyyneleitä siihen
elämään, jonka me vielä elämme teidän omassa elämässänne. Me elämme
enää vain teidän muistoissanne, mutta väärin te luulette, että meitä
liikuttavat ainoastaan ne, jotka meitä kaipaavat. Kaikki, mitä te
teette, on muisto meistä ja ilahduttaa meidän varjoamme teidän
tietämättänne ja ilman että teidän tarvitsisi kääntyä meidän puoleemme.
Jos meidän kalpea kuvamme laimentaa teidän intoanne, niin me tunnemme
olevamme vielä tuskallisemman ja järkähtämättömämmän kuoleman omat kuin
mitä ensimmäinen kuolema oli. Ja kumartuessanne liian usein hautojemme
yli te riistätte meiltä elämän, rakkauden ja rohkeuden, joita te
luulette meille antavanne.

"Me olemme teissä, meidän elämämme on koko teidän elämässänne. Ja kun
te kasvatte, meidät unohtaessannekin, kasvamme me myöskin. Ja meidän
varjomme hengittävät kuin vangit, joiden vankilan ovea raotetaan."

"Jos me olemme oppineet jotakin uutta siinä maailmassa, missä me
olemme, niin on se ennen kaikkea sitä, että se hyvä, jota me olemme
teille tehneet ollessamme kuten tekin tämän maan päällä, ei vastaa sen
muiston tuottamaa pahaa, joka heikontaa elämän voiman ja luottamuksen."


XIII

Älkäämme ennen kaikkea kadehtiko kenenkään menneisyyttä! Oman
menneisyytemme me olemme itse luoneet ja ainoastaan itseämme varten. Se
on ainoa, mikä sopii meille, ainoa, minkä on opetettava meille totuus,
jota ei kukaan olisi voinut meille opettaa, ainoa, mikä antaa meille
voimaa, jota kukaan ei voisi meille antaa. Olkoonpa se hyvä tai huono,
loistava tai harmaa, se on meille kuin museo, joka sisältää
ainoalaatuisia mestariteoksia, sellaisia, jotka puhuvat vain meille;
sillä ei yksikään mestariteos voisi olla meidän suorittamamme teon
kaltainen, ei saamamme suudelman, ei tuntemamme kaameuden, ei osaksemme
tulleen kärsimyksen, ei ahdistuksen, ei rakkauden kaltainen, joka on
tuottanut meille hymyilyä ja kyyneleitä. Menneisyytemme olemme me itse,
se, mitä me olemme, ja se, miksi me tulemme. Ja tässä tuntemattomassa
maailmassa, missä me olemme ja elämme, ei kukaan, onnellisimmasta
osattomimpaan asti, osaa aavistaa, mitä hän kadottaisi korvatessaan
vierailla jäljillä ne jäljet, jotka hänen tuli jättää elämästään.
Menneisyytemme on meidän salaisuutemme, jonka vuodet ovat tuoneet
julki, se on olemuksemme salaperäisin kuva, ajan yllättämä ja
varjelema. Tuo kuva ei ole kuollut; pieninkin seikka rumentaa tai
kaunistaa sen; se saattaa myös kirkastua tai synkentyä, nauraa tai
itkeä, ilmaista vihaa tai rakkautta; mutta se pysyy aina tunnettavana
myrjaadien sitä ympäröivien kuvien keskellä. Se edustaa meitä
eletyssä ajassa, kuten pyrkimyksemme ja toiveemme edustavat meitä
tulevaisuudessa. Ja nuo molemmat kuvat sulautuvat yhteen opettaakseen
meille itsellemme, mitä me olemme.

Kadehdittavia eivät suinkaan ole menneisyyden tapahtumat, vaan se
henkinen kudos, jolla menneiden päivien muisto verhoo viisaan. Tuo
kudos voi olla yhtä kallisarvoinen, olkoonpa että se on tehty surusta
tai ilosta, että se on syntynyt tapahtumien runsaudesta tai
kurjuudesta. Ja kun sen näkee välkkyvän elämän yllä, jota se verhoo,
niin ei voisi sanoa, ovatko siinä säihkyvät tähdet ja jalokivikoristeet
löydetyt töllin halpa-arvoisesta tuhkaläjästä vaiko palatsin portaista.

Ei ole ensinkään olemassa tyhjää tai köyhää menneisyyttä, ei kurjia
tapahtumia, on vain kurjasti vastaanotettuja tapahtumia. Jos meille ei
todellakaan olisi mitään tapahtunut, niin se olisi ihmeellisintä, mitä
koskaan olisi kenellekään sattunut, ja siitä koituisi meille yhtä
ihmeellinen valo. Todellisuudessa samat tosiasiat, samat intohimot,
samat mahdollisuudet ja melkein yhtäläiset tilaisuudet odottavat ja
kannustavat useimpia ihmisiä. Olosuhteet ja niiden loisto vaihtelevat,
mutta paljon vähemmän kuin niiden herättämät sisäiset vastakaiut; ja
vähäpätöinen ja keskeneräinen tapahtuma, joka sattuu hedelmälliseen
mieleen ja sydämeen, saavuttaa helposti sellaisen korkeuden ja
moraaliset suuruussuhteet, että ne toisella alalla järkyttäisivät
kokonaisen kansan.

Sen, joka näkisi edessään jonkin ihmisryhmän eri menneisyydet, olisi
vaikea päättää, minkä noista menneisyyksistä hän haluaisi elää
edelleen, jollei hän samalla näkisi kaikkien noiden hajanaisten ja
erilaisten tekojen siveellisiä seurauksia. Ehkä hän erehtyisi kauheasti
valitessaan sellaisen elämän, josta suunnattomien kalleuksien tavoin
uhkuu onnea ja verratonta voitonriemua, hänen katseensa liukuessa
välinpitämättömänä toisen elämän yli, joka on näköjään autio ja
kuitenkin puhtaiden liikutusten ja ylevien, sovittavien ajatusten
täyttämä, mitkä tekevät sen onnelliseksi ennen muita, mutta eivät tule
esille. Sillä me tiedämme hyvin, että yksi ajatus riittää mullistamaan
yhtä perinpohjin kuin mitä tekisi suuri voitto tai tappio sen, mitä
kohtalo meille antoi ja mitä se meille varaa. Tuo ajatus ei pidä melua
itsestään, se ei liikauta pientä kiveäkään sillä pettävällä tiellä,
jonka näemme; mutta hiljaisuudessa se pystyttää häviämättömän
pyramiidin todellisemman tien käänteeseen, sen, jota salainen elämä
kulkee. Ja yht'äkkiä saa kaikki se, mitä meille tapahtuu, aina taivaan
ja maan ilmiöihin saakka, uuden suunnan. Tärkein hetki Siegfriedin
elämässä ei ole se, jona hän takoo ihmeellisen miekan, eikä se, jona
hän tappaa lohikäärmeen ja pakottaa jumalat väistymään tieltään, ei
liioin se häikäisevä minuutti, jolloin hän löytää rakkauden
liekehtivällä vuorella, vaan tuo lyhyt ikuisista säädöksistä irroitettu
sekunti, tuo pieni poikamainen kädenliike, jolloin hän vahingossa vie
huulilleen toisen, hänen salaperäisen uhrinsa veren punaaman kätensä.
Tuona sekuntina hänen silmänsä ja korvansa aukenevat, ja hän kuulee
kaiken sen salattua kieltä, mikä häntä ympäröi, saa yllättämällä
selville pahoja voimia edustavan kääpiön petoksen ja yht'äkkiä oppii
tekemään, mitä hänen on tehtävä.




V. ONNEN VAIHTEESSA


I

Oli kerran kaksi veljestä, kertoo vanha serbialainen taru. Toinen oli
toimelias ja onneton, toinen laiska ja onnen suosikki. Kovan onnen
kolhima veli tapasi eräänä päivänä kauniin, nuoren tytön, joka kaitsi
lampaita kehräten kultalankaa. -- "Kenen nuo lampaat ovat?" hän kysyy.
-- "Ne ovat sen, jolle minäkin kuulun." -- "Kenelle sinä sitten
kuulut?" -- "Veljellesi, olen hänen onnensa." -- "Ja missäs minun
onneni sitten on?" -- "Hyvin kaukana sinusta." -- "Voinko sen löytää?"
-- "Voit kyllä, jos etsit."

Ja hän lähtee etsimään onneaan. Eräänä iltana hän huomaa synkässä
metsässä puun alla köyhännäköisen harmaahapsisen vaimon nukkuvan. Hän
herättää tämän ja kysyy, kuka hän on. -- "Etkö tunne minua?" vaimo
vastaa. "Totta on, ettet ole nähnyt minua koskaan: minä olen sinun
onnesi." -- "Ja kuka minulle on antanut sitten niin viheliäisen onnen?"
-- "Kohtalo."

-- "Voinko minä löytää Kohtalon?" -- "Ehkä, kovasti etsimällä."

Hän lähtee etsimään Kohtaloa. Kuljettuaan pitkät matkat hänelle
näytetään, missä se on. Se elää suunnattoman palatsin loistossa; mutta
sen rikkaudet vähenevät päivä päivältä ja sen asunnon ovet, ikkunat ja
seinät kutistuvat. Se selittää hänelle, että se näin vuorotellen
siirtyy kurjuudesta ylellisyyteen; ja että se tila, jossa se jonakin
määrättynä hetkenä on, määrää kaikkien tuona hetkenä syntyvien lasten
tulevaisuuden.

-- "Sinä tulit maailmaan hetkellä, jolloin varallisuuteni oli
vähenemässä, siitä johtuvat kaikki onnettomuutesi." -- Se neuvoo häntä
lepyttämään tai pettämään kovan kohtalon vaihtamalla onnea
veljentyttärensä Militzan kanssa, joka on syntynyt suotuisana hetkenä.
Tätä vaihdosta varten riittäisi se, että hän ottaisi luokseen tuon
veljentyttären ja selittäisi kaikille, jotka sitä kysyvät, että kaikki,
mitä hän omistaa, kuuluu Militzalle.

Hän seuraa neuvoa, ja hänen asiansa kääntyvät toiselle tolalle. Hänen
karjansa vaurastuvat ja lisääntyvät, hänen puunsa ovat murtua hedelmien
painosta, hän saa odottamatta perintöjä, hänen peltonsa tuottavat
uhkuvia satoja-. Mutta eräänä aamuna, hänen katsellessaan onnellisen
tyytyväisenä ihanaa viljapeltoa, eräs vieras ohikulkiessaan kysyy
häneltä, kenelle kuuluvat nuo aamukasteessa uhkuvat tähkäpäät, jotka
ovat kaksi kertaa niin korkeita ja raskaita kuin naapuripellossa.
Silloin hän unohtaakin ja vastaa: -- "Ne ovat minun." -- Heti syttyy
pellon toinen pää tuleen ja tuli alkaa hävityksensä. Hän muistaa
silloin unohtamansa neuvon, juoksee vieraan jäljestä ja huutaa hänelle:
"Minä erehdyn! En ole puhunut sinulle totta; pysähdy, tule takaisin;
tämä pelto ei ole minun, vaan veljentyttäreni Militzan!" Ja heti
sammuvat liekit ja tähkäpäät kasvavat jälleen.


II

Tämä naiivi ja ikivanha taru näyttää, että onnen salaperäinen ongelma
on tuskin muuttunut siitä lähtien, jolloin ihminen alkoi sitä
mietiskellä. Se voisi vielä valaista, miten vähän me nykyhetkelläkin
tiedämme. Meillä on ajatuksemme ja nämä muodostelevat sisäisen onnemme
tai onnettomuutemme, joihin ulkonaiset tapahtumat vaikuttavat enemmän
tai vähemmän. Muutamilla nämä ajatukset ovat tulleet niin valtaviksi ja
voimakkaiksi, ettei heidän suostumuksettaan mikään voi tunkeutua siihen
kristalli- ja pronssirakennukseen, jonka he ovat osanneet rakentaa
odottamattomien tapahtumien tavallista tietä hallitsevalle kukkulalle.
Meillä on tahtomme, joka ajatustemme ravitsemana ja ylläpitämänä
kykenee karkoittamaan suuren joukon hyödyttömiä tai vahingollisia
tapahtumia. Näiden enemmän tai vähemmän turvallisten, enemmän tai
vähemmän valloittamattomien saarekkeiden ympärillä leviää kuitenkin
ulappa yhtä hillitön, yhtä laaja kuin valtameri, ulappa, jota yksin
sattuma näyttää hallitsevan kuten tuuli laineita. Ei mikään ajatus, ei
mikään tahto voi estää jotakin lainetta odottamatta syntymästä, meitä
yllättämästä, huumaamasta, vahingoittamasta. Niiden hyväätekevä
vaikutus alkaa vasta sitten, kun laine on vyörynyt pois. Silloin ne
nostavat meidät jälleen, sitovat haavamme, elvyttävät meidät ja
valvovat, ettei töytäyksen aiheuttama paha tunkeudu aina elämämme
syviin lähteisiin asti. Siihen niiden tehtävä rajoittuukin. Näköjään se
on hyvin vaatimaton. Todellisuudessa, jollei sattuma saa julman
sairauden tai kuoleman järkähtämätöntä muotoa, se saattaa tuon sattuman
melkein voimattomaksi ja riittää pitämään yllä sitä, mitä ihmisonnessa
on parasta ja ihmiselle ominaisinta.


III

Niiden tekojen välillä, joita olemme aavistelleet määräämiemme
tosiasioiden yhteydessä ja jotka vaivalloisesti piirtävät olemuksemme
suuntaviivat, väijyy peloittava sattumajoukko. Ilma, jota hengitämme,
tila, jossa liikumme, aika, jossa elämme, ovat täynnä seikkoja, jotka
odottavat meitä ja valitsevat meidät muiden joukosta. Tarkatessaan
heidän tapojaan huomaa pian, että nuo sattuman merkilliset tyttäret,
joiden luulisi olevan sokeita ja kuuroja kuten isänsäkin, eivät toimi
ollenkaan umpimähkään. He tietävät, mitä tekevät, ja he erehtyvät
harvoin. Selittämättömän varmasti he tuntevat ohikulkijoista sen, jonka
edessä heidän on noustava. Kahden ihmisen kulkiessa samalla hetkellä
samaa tietä ei niissä kahdessa näkymättömässä joukossa, jotka kohtalo
asettaa väijyksiin, ole epäröintiä eikä sekaannusta. Toisen ihmisen
saapuessa asettuvat hänen tiensä oheen valkoiset neitsyet tarjoten
palmunoksia, amforeja ja matkan tuhansia odottamattomia myötäkäymisiä;
toisen lähestyessä nuo Aiskyloon kuvaamat "häijyt näkölennot" syöksyvät
viidakosta, ikäänkuin heillä olisi mitäänaavistamattomalle uhrille
kostettavana jokin selittämätön, ennen syntymää tehty loukkaus.


IV

Kaikki me olemme kautta elämämme enemmän tai vähemmän seuranneet
muutamien olentojen kohtaloa, joiden osaksi, aivan riippumatta heidän
toimistaan, tuli onnea ja onnettomuutta, mikä näytti äkkiä kasvavan
maasta tai putoavan tähdistä, aivan valmiina, ilman mitään syytä,
järkähtämättömästi. Joku, joka ei edes uneksinut itselleen tointa,
johon ansiokkaampi kilpailija sulki häneltä pääsyn, näkee tuon
kilpailijan poistuvan ratkaisevalla hetkellä; joku toinen, joka luotti
vaikutusvaltaisen ystävän suojelukseen, näkee tuon ystävän kuolevan
hetkellä, jolloin tämä ojentaa hänelle auttavan kätensä. Toinen, joka
ei ole lahjakas eikä kaunis ja jolta puuttuu ennakoltanäkemiskykyä,
pääsee joka aamu Onnettaren, Kunnian ja Rakkauden palatsiin juuri sinä
lyhyenä silmänräpäyksenä, jolloin kaikki ovet ovat avoinna; joku toinen
taas, jolla on erinomaiset ansiot ja joka on kauan harkinnut täysin
rehellistä toimenpidettään, ilmaantuu sinne hetkellä, jolloin kovaonni
sulkee sen puoleksi vuosisadaksi. Toinen saattaa parikymmentä kertaa
terveytensä vaaraan mielettömissä yrityksissä ja pääsee niistä ehjin
nahoin, joku toinen uskaltaa panna sen varovaisesti alttiiksi jossakin
kunniallisessa yrityksessä ja menettää sen auttamattomasti. Tuhannet
tuntemattomat auttavat tietämättään toista näkemättä häntä koskaan;
tuhannet tuntemattomat ovat haittana toisen työlle tietämättä edes,
että hän on olemassa. Kummatkaan eivät tiedä, mitä he tekevät; merten
erottamina he tottelevat samaa yli maailman levinnyttä, mutta samalla
tarkkaa käskyä; sitten, ennakolta määrätyllä hetkellä tuon suunnattoman
koneen irtonaiset osat liittyvät toisiinsa, ja siten on syntynyt kaksi
täydellistä ja erilaista kohtaloa, jotka aika panee liikkeelle.


V

Tohtori Froissac luettelee merkillisessä kirjassaan _La Chance et la
Destinée_, Sattuma ja Kohtalo, lukemattomia ihmeellisiä esimerkkejä
siitä ennakoltasäädetystä, järkähtämättömästä, muuttumattomasta
perusepäoikeudenmukaisuudesta, jota useimmat ihmisolennot saavat
osakseen. Tuota kirjaa lukiessaan voisi luulla joutuneensa jonkin
toisen maailman meitä ällistyttävään laboratorioon, josta ei löydä
onnen ja onnettomuuden punnitsemista ja jakelua varten mitään, mikä
muistuttaa oikeudelle ja ihmisjärjelle välttämättömiä välineitä.
Tällaisen esimerkin tarjoo muiden muassa ihailtavan Vauvenargues'in,
tuon suurista viisaista onnettomimman elämä, miehen, joka huolimatta
nerostaan, moraalisesta suuruudestaan, urheudestaan, ponnistuksistaan
kauheiden tautien murtamana ja runtelemana joutuu hetkinä, joina hänen
onnettarensa on kahden vaiheilla, joka päivä ansaitsemattomasta
pettymyksestä ja kohtuuttomasta vääryydestä toiseen ja kuolee
kolmenkymmenen kahden vuotiaana, juuri kun hänen työnsä alkaa saada
tunnustusta. Samoin Lesurques'in kauhea tarina, missä tuhannet
sattumat, joita voisi sanoa helvetin juoniksi, yhtyvät saattamaan
turmioon viattoman, ilman että kohtalon kahlehtima totuus, joka
vaikeroi hiljaa sitä etsivien erehdysten ylivoiman alla, kuten
vaikeroidaan hiljaa painajaisten käsissä -- ilman että tuo totuus voisi
sormeakaan liikauttaa haihduttaakseen yön. Esitämme tässä tuon tarinan
tohtori Froissac'in mukaan:

"Floréalkuun 8 p:nä vuonna IV hyökättiin Paris-Lyonin postin kimppuun
ja postinkuljettajat surmattiin kello 9 illalla Sénartin metsässä.
Murhaajat olivat Couriol, joka matkusti postin mukana, Durochal, Rossi,
Vidal ja Dubosq, jotka olivat ratsastaneet vuokrahevosilla sitä
vastaan, sekä vihdoin Bernard, joka oli hankkinut hevoset ja otti osaa
saaliin jakoon. Tästä rikoksesta, johon otti osaa viisi murhaajaa ja
yksi kanssarikollinen, joutui seitsemän henkeä neljän vuoden kuluessa
mestauslavalle. Oikeus siis tuomitsi yhden miehen liikaa, yhden
viattoman. Se ei voinut olla kukaan niistä kuudesta, jotka kaikki
olivat tunnustaneet rikoksensa. Se viaton oli Lesurques, joka oli
lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään ja jonka jokainen hänen
luulotelluista kanssarikollisistaan kielsi tuntevansa. Ja miten tuo
onneton sekaantui tähän juttuun, joka oli antava hänen nimelleen niin
surullisen kuolemattomuuden? Kovaonni satutti, että Lesurques, joka oli
muuttanut Douaista Parisiin antaakseen siellä, hyvissä varoissa kun
oli, lapsilleen paremman kasvatuksen, neljä päivää ennen rikosta oli
aamiaisilla erään kotiseutulaisensa Guesnon luona, juuri kun sattumalta
paikalle osuva Couriol kutsuttiin mukaan aterialle. Koska epäluulot
heti kohdistuivat Courioliin, niin tuo aamiainen oli riittävänä syynä
Guesnon vangitsemiseen. Mutta koska hän saattoi todistaa olleensa
ryöstön tapahtuessa muualla, niin tuomari laski hänet heti vapaaksi.
Myöhäisen ajan vuoksi hän oli käskenyt Guesnon tulla seuraavana päivänä
hakemaan pois papereitaan.

"Floréalkuun 11 päivän aamuna tapasi Guesno, mennessään tässä
tarkoituksessa poliisiprefektuuriin, Lesurques'in, jota hän pyysi
seurakseen. Tämä suostuikin siihen aikansa kuluksi. Heidän odottaessaan
eteisessä tuotiin sinne kaksi todistajiksi kutsuttua naista, jotka
Lesurques'in ja pakoon päässeen Dubosqin yhdennäköisyyden pettäminä
väittivät häntä yhdeksi murhamiehistä ja pysyivät kovaksi onneksi
jyrkästi tässä väitteessään. Lesurques'in entisyys puhui hänen
puolestaan ja muiden seikkojen lisäksi, joita hän mainitsi
todistaakseen, ettei hän ollut poistunut Parisista Floréalkuun 8 p:nä,
hän ilmoitti olleensa läsnä erään jalokivikauppiaan luona Legrandin ja
Aldenoffin välisessä kaupanteossa. Tämä oli todellakin tapahtunut 8
p:nä. Mutta Legrand, jota vaadittiin esittämään kirjansa, huomasi, että
hän oli erehdyksessä merkinnyt nuo kaupat tehdyiksi 9 p:nä. Hän luuli
tekevänsä parhaiten raaputtamalla 9 ja tekemällä siitä 8; hän tahtoi
täten pelastaa kotiseutulaisensa Lesurques'in, jonka hän tiesi
syyttömäksi, mutta saattoikin hänet sen kautta turmioon. Tämän
lisäsyytöksen ilmitultua eivät yleiset syyttäjät ja valamiehet
kiinnittäneet enää minkäänlaista huomiota niiden syytetyn esittämän
kahdeksankymmenen todistajan lausuntoon, jotka todistivat hänen
syyttömyytensä: hänet tuomittiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin.
Tuomion ja sen toimeenpanon välillä kului kahdeksankymmentä seitsemän
päivää, mikä oli siihen aikaan tavaton aika. Syynä tähän oli se, että
oli noussut voimakkaita epäilyksiä hänen syyllisyydestään.

"Direktoriolla ei ollut armahdusoikeutta; se luuli olevansa pakotettu
vetoamaan Viidensadan Neuvostoon kysyen siltä, 'onko Lesurques'in
kuoltava, koska hän on jonkun rikollisen näköinen'. Neuvosto siirtyi
päiväjärjestykseen Simeonin esityksestä, ja Lesurques, joka antoi
tuomareilleen anteeksi, teloitettiin. Eikä sillä hyvä, että hän oli
lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään, myöskin Couriol, kuullessaan
Lesurques'in vangitsemismääräyksen, oli huudahtanut lujalla
äänellä: Lesurques on viaton! Saman vakuutuksen hän toisti vielä
mestauslavallakin. Kaikki toisetkin tuomitut, tunnustaen oman
syyllisyytensä, samoin selittivät, että Lesurques oli viaton. Vasta
vuonna IX Dubosq, hänen yhdennäköinen haamunsa, vangittiin ja
tuomittiin.

"Kova kohtalo, joka oli kohdannut perheen päätä, ei säästänyt
ainoatakaan sen jäsentä. Lesurques'in äiti kuoli tuskasta, hänen
vaimonsa tuli hulluksi, hänen kolme lastaan riutuivat avuttomuudessa ja
kurjuudessa. Noin julman kohtalon hellyttämänä hallitus kuitenkin
kaksi eri kertaa palautti Lesurques'in perheelle ne viisi- tai
kuusisataatuhatta frangia, jotka väärä takavarikointi oli siltä
riistänyt, mutta suurimman osan tästä omaisuudesta kavalsi eräs roisto.
Oli kulunut 60 vuotta; Lesurques'in kolmesta lapsesta oli kaksi
kuollut, yksi ainoa oli vielä jäänyt eloon. Se oli Virginie Lesurques.
Jo aikoja sitten yleinen mielipide oli julistanut hänen onnettoman
isänsä syyttömäksi ja vaati hyvitystä. Heti kun oli julaistu vuoden
1867 kesäkuun 29 päivän laki, joka salli tuomioiden tarkistuksen
rikosasioissa, hän toivoi, että vihdoinkin oli päivä koittanut, jolloin
hän saattoi esittää hyvitysvaatimuksensa oikeuden pyhäkössä. Mutta
viimeisen kovan onnen kolahduksesta korkein oikeus, vedoten erinäisiin
muodollisiin seikkoihin, selitti 17 p:nä syyskuuta 1868 antamallaan
päätöksellä, ettei asiaa enää voinut ottaa tarkistettavaksi ja ettei
Virginie Lesurques'in tarkistusanomus antanut aihetta mihinkään
toimenpiteisiin."

On kuin näkisi kauheata unta, jossa joku onneton on Eumenidien,
kostotarten, uhrina. Aina tuosta aamiaisesta lähtien Guesnon luona,
melkein yhtä traagillisesta kuin Thyesteen ateria [Kreikkalaisen tarun
mukaan tarjoo Mykenain kuningas Atreus veljelleen Thyesteelle
syötäviksi tämän omat pojat, koska Thyestes on viekoitellut hänen
puolisonsa. Kauhusta kääntyy aurinkokin radallaan. Suom.], tuo onneton
häilyy lakkaamatta sen kuilun partaalla, joka vetää häntä puoleensa,
kun taas hänen kohtalonsa, joka liitelee hänen päänsä päällä kuin
suunnaton vaakalintu, sammuttaa kaikkien niiden valon, jotka häntä
lähestyvät. Ja piirit ylhäältä ja alhaalta syöksyvät esille,
supistuvat, tapaavat toisensa ikäänkuin taikavoiman avulla, kunnes
niiden pyörteet yhtyvät ja laskeutuvat samalle ruumiille.

Kaameiden kovanonnen kolahdusten yhteensattuminen näyttää tosin tässä
jutussa varmaankin yliluonnolliselta; ja tuo tapaus on tyypillinen,
kauhea ja symboolinen kuin jumalaistaru. Mutta varmaa on, että
samantapaisia tapahtumasikermiä toistuu pienoiskoossa joka päivä
sellaisten elämäntarinoiden tuhansissa vähäpätöisissä tai naurettavissa
vastahakoisuuksissa, jotka ovat turmiotatuottavan tai pahansuovan
tähden alaisia.

Yhtä traagillinen oli Aimar de Ranconnet'in, Parisin oikeushovin
presidentin, kohtalo. Hän, joka oli kunnollisimpia ihmisiä, mitä olla
voi, erotetaan väärin virastaan, hän näkee tyttärensä kuolevan
kurjuudessa, poikansa saavan surmansa pyövelin kädestä, ja
hänen vaimonsa surmaa salama, kun taas häntä itseään syytetään
kerettiläisyydestä, ja Bastiljiin suljettuna hän kuolee suruun ennen
tuomiotaan.

Atrideen ja Oidipoon onnettomuudet tuntuvat meistä tarumaisilta ja
epätodenmukaisilta, ja kuitenkin me näemme uudenajan historiassakin
kovan onnen persoonallisella vihalla vainoovan muutamia viattomia ja
onnettomia uhreja, kuten Englannin Henrietteä, Henrik IV:n tytärtä,
Louise Bourbon'ia, Joosef II:ta ja Maria Antoinettea, tai purkavan
samalla itsepäisyydellä kiukkuaan muutamiin sukuihin, kuten
Coligny'ihin, Stuart'eihin j.n.e.

Stuart'ien onnettomuudet ovat yleensä tunnetut, Coligny'den vähemmän.
Esitämme ne tässä sellaisina kuin Froissac ne kuvaa.

"Frans I:n aikuinen Ranskan marsalkka Gaspard de Coligny oli mennyt
naimisiin armeijan ylipäällikön sisaren Anna de Montmorencyn kanssa.
Häntä moitittiin siitä, että hän viivyttämällä puoli päivää
hyökkäystään Kaarlo V:n kimppuun oli menettänyt melkein varman voiton
tilaisuuden. Yksi hänen pojistaan, arkkipiispa ja kardinaali, kääntyi
protestanttisuuteen ja meni naimisiin. Hän taisteli Saint-Denis'in
taistelussa kuningasta vastaan, pakeni Englantiin, jossa eräs hänen
palvelijansa yritti hänet myrkyttää v. 1571. Tästä hän kuitenkin toipui
ja tahtoi palata Ranskaan. Mutta jouduttuaan la Rochellessa
[Hugenottien lujimpia turvapaikkoja. Suom.] vangiksi hänet tuomittiin
kuolemaan ja teloitettiin.

"Amiraali de Coligny, kardinaalin veli, luettiin aikansa suurimpiin
sotapäällikköihin; hän teki ihmeitä Saint-Quentin'in puolustuksessa.
Kun paikka kuitenkin väkirynnäköllä valloitettiin, joutui hän
sotavangiksi. Tultuaan prinssi Condén aikana hugenottien todelliseksi
päälliköksi hän osoitti rohkeutta kaikissa yrityksissä, henkistä
joustavuutta ja suurta neuvokkuutta, eikä kukaan epäillyt hänen
ansioitaan eikä taitavuuttaan sotapäällikkönä. Ja kuitenkin hän oli
aina onneton yrityksissään. V. 1562 hän joutui tappiolle taistellessaan
Dreux'ssä Guisen herttuaa vastaan, Saint-Denis'ssä Montmorency'tä
vastaan ja vihdoin Jarnac'in taistelu samaten tuli onnettomaksi hänen
puolueelleen. Hän kärsi vielä tappion Moncontourissa Poitoussa, mutta
hänen rohkeutensa ei kuitenkaan koskaan järkkynyt. Hän osasi
taitavuudellaan korjata onnen petokset ja näytti tappioittensa jälkeen
pelättävämmältä kuin hänen vihollisensa keskellä voittojaan. Usein
haavoittuneena, mutta koskaan tuntematta pelkoa, hän eräänä päivänä
rauhallisesti sanoi ystävilleen, jotka itkivät nähdessään hänen verensä
virtoina vuotavan: _'Eikö toimen, jota harjoitamme, tule meitä totuttaa
kuolemaan kuten elämäänkin?'_ Muutamia päiviä ennen Pärttylin yötä
ampui Maurevert häneen luodin, joka haavoitti häntä vaarallisesti
oikeaan käteen ja vasempaan käsivarteen. Tunnettua on, että Pärttylin
verilöylyn aattona Besme tunkeutui palkatun salamurhaajajoukon
etupäässä amiraalin asuntoon, lävisti hänet usealla iskulla ja heitti
hänet ikkunasta hänen talonsa pihalle, jossa hänen sanotaan heittäneen
henkensä Guisen herttuan jalkojen juuressa. Oltuaan kolme päivää
roskaväen häväistävänä hänen ruumiinsa vihdoin hirtettiin jaloistaan
Montfaucon'in hirsipuuhun.

"Täten amiraali Coligny oli aina onneton, aina häviön puolella, vaikka
häntä pidettiin aikansa suurimpana sotapäällikkönä, kun taas hänen
kilpailijansa Guisen herttua, joka oli vähemmän järkevä, mutta
rohkeampi, ja joka ennen kaikkea luotti enemmän onneensa, osasi
hämmästyttää vihollisiaan ja asettua tapausten herraksi. 'Coligny
oli kunnon mies', sanoi l'abbé de Mably; 'Guise osasi näyttää
hyveellisemmältä. Coligny oli kansajoukon vihaama, Guisen herttua oli
sen epäjumala.' Colignyn kerrotaan jättäneen jälkeensä päiväkirjan,
jota Kaarlo IX luki mielenkiinnolla, mutta jonka marsalkka de Retz
poltatti. Onneton kohtalo, joka seurasi kaikkia Coligny-nimisiä,
määräsi vihdoin, että viimeinen tämän suvun jälkeläinen sai surmansa
kaksintaistelussa ritari Guisen kanssa."

Ja, siirtyäksemme hieman toiselle alalle, mitä sanoa siitä
käsittämättömästä, mutta melkein itsetietoisesta, järjestelmällisestä
kohtalon vääryydestä, joka sisältyy uhkapeleihin, kaksintaisteluihin,
taisteluihin, myrskyihin, haaksirikkoihin, tulipaloihin, salaman
tuhoihin? Mitä sanoa sellaisen ihmisen kuin Chastenet de Puységurin
uskomattomasta onnesta, hänen, joka neljänkymmenen vuoden
sotapalveluksensa aikana otti osaa kolmeenkymmeneen taisteluun ja
sataan kahteenkymmeneen piiritykseen, taistellen aina ensi rivissä ja
osoittaen tarumaista uhkarohkeutta, eikä koskaan saanut naarmuakaan,
kun taas marsalkka Oudinot haavoittui kolmekymmentä viisi kertaa ja
kenraali Trézel sai itseensä kuulan joka taistelussa? Mitä sanoa vielä
jonkun Lauzun'in, Chamillart'in, Casanovan, Chesterfieldin y.m.
erinomaisesta onnesta, tuosta käsittämättömästä ja itsepintaisesta
onnesta, mikä seurasi Sullan, Mariuksen, Dionysius Vanhemman rikoksia,
joka viimeksimainittu päästyään hyvin korkeaan ikään ja vietettyään
inhoittavaa ja kohtalon siunaamaa elämää kuoli ilosta kuultuaan, että
ateenalaiset olivat palkinneet yhden hänen murhenäytelmänsä? Mitä
vihdoin sanoa sellaisesta kohtalosta, kuin Herodes n.k. Suuren, joka ui
veressä, surmautti yhden vaimonsa, viisi lastaan, kaikki ne hyveelliset
ihmiset, jotka olivat hänen tiellään, ja joka kuitenkin oli onnellinen
kaikissa yrityksissään?


VI

Näissä kuuloisissa esimerkeissä, joita voisi jatkaa loppumattomiin,
esiintyvät historian jättiläismäisissä suhteissa ne vaatimattomat,
mutta ehkä selväpiirteiset tapahtumat, joita meille tarjoovat joka päivä
tavallisen elämän pienellä, huonosti valaistulla näyttämöllä nuo
myötä- ja vastoinkäymisen tuhannet oikut.

Selvitelläkseen noita sokeita onnenpotkauksia ja itsepintaisia
kovanonnenkolahduksia on otettava erikoisesti huomioon ne fyysilliset
ja moraaliset syyt, jotka voivat niitä selvittää. Luultavaa on, että
jos olisimme tunteneet Vauvenargues'in, niin olisimme huomanneet hänen
luonteessaan ujoutta, epäröintiä tai onnetonta ylpeyttä, jotka estivät
häntä hankkimasta itselleen otollista tilaisuutta ja käyttämästä sitä
hyväkseen. On mahdollista, että Lesurques'ilta puuttui taitavuutta ja
tuota sisäistä ja ihmeellistä voimaa, jota odottaa tapaavansa
viattomasti syytetyssä. Varmaa on, että Stuartit, Joosef II ja Maria
Antoinette tekivät suunnattomia virheitä, joista onnettomuudet
aiheutuivat, että Lauzun, Casanova, lordi Chesterfield eivät
välittäneet välttämättömästä epäröinnistä, joka suojelee kunniallista
ihmistä. Samaten on varmaa, että joskin Sullan, Mariuksen, Dionysius
Vanhemman, Herodes Suuren elämä oli ulkonaisesti ihmettä lähentelevän
onnellinen, niin ei kukaan meistä luullakseni tyytyisi tuohon outoon,
levottomaan, veriseen, melkein ajatuksettomaan ja tunteettomaan
varjoon, jota täytyy sisäisesti olla alituisiin rikoksiin perustuvan
onnen (jos onni-sanaa voi tässä käyttää). Mutta jos tämä vähennys
tehdäänkin mahdollisimman harkiten ja perusteellisesti (ja mitä enemmän
nähdään ja tutkitaan elämää, mitä syvemmälle tunkeudutaan pikku syiden
ja suurten seurausten salaisuuteen, sitä perusteellisemmin tuo vähennys
suoritetaan), niin ei voi kuitenkaan kieltää, että itsepintaisesti
toistuvissa tapahtumissa, hyvän onnen ja kovan onnen järkähtämättömän
yhtäjaksoisissa sarjoissa (jo aikoja sitten on huomattu, että onni ja
onnettomuus tulevat melkein aina keskeytymättömissä sarjoissa), -- jää
huomattava, usein ratkaiseva, välistä kaikkikäsittävä osa, jota ei voi
viedä minkään muun kuin sen käsittämättömän, mutta eittämättömän tahdon
tilille, jota edustaa tuntematon, mutta todellinen mahti, tuo mahti,
jota kutsutaan sattumaksi, kohtaloksi, sallimukseksi, "tuuriksi",
kovaksionneksi, onnelliseksi tai onnettomaksi tähdeksi, valkoiseksi tai
mustaksi siiveksi tai miksi kaikeksi sitä kutsuttaneenkaan aina
kansojen ja aikojen enemmän tai vähemmän mielikuvitusrikkaan ja
runollisen hengen mukaan.

Tässä on ihmisellä yksi sotkuisimpia, vaikeimpia probleemeja, mitä
hänen tarvitsee selvittää tunteakseen kerran olevansa tämän maapallon
ylin, täysin laillinen, riippumaton ja eittämätön valtias.


VII

Tarkastelkaamme tätä yksinkertaisemmin ja katsokaamme ensin, eikö tämä
koske muita kuin ihmistä. Meillä on tällä jokseenkin käsittämättömällä
maapallollamme hiljaisia ja uskollisia elämänkumppaneita, joita on
useinkin hyödyllinen tarkastella, kun päätämme huimaa määrätyissä --
ehkä illusoorisissa -- korkeuksissa, joissa mielellämme kuvittelemme,
että taivaankappaleet, jumalat tai maailmankaikkeuden korkeimpien
lakien siivekkäät edustajat huolehtivat vain meistä. Luottavaisessa ja
tyynessä alistuvaisuudessaan nuo meidän animaalisen elämämme
puolettomat veljet näyttävät tietävän yhtä ja toista, jota me emme enää
tiedä. Mutta ne säilyttävät tyyninä salaisuuden, jota me ajamme niin
kiihkeästi takaa! Varmaa on, että eläimillä, erittäinkin kotieläimillä,
on jonkinlainen kohtalo. Ne tuntevat ansaitsemattoman, jatkuvan onnen
ja odottamattoman, hellittämättömän onnettomuuden; ne voisivat meidän
tavoin puhua tähdestä, hyvästä tai kovasta onnesta tai sattumasta.
Ajurinhevosen kohtalo, jonka päivät päättyvät teurastuslaitoksessa sen
kuljettua satojen tuntemattomien pyövelien käsien kautta, verrattuna
puhdasrotuisen hevosen kohtaloon, joka kuolee vanhuuttaan säälivän
isännän tallissa, on yhtä selittämätön oikeuden kannalta katsoen
(jollemme buddhalaisten tavoin siinä näe palkintoa ja rangaistusta
aikaisemman elämän teoista) kuin sattuman kautta köyhäksi tai
ansiottomasti rikkaaksi tulleen ihmisen kohtalo. Flaamilaisilla
seuduilla on eräs vetokoirarotu, jolle kohtalo osoittaa vuorotellen
suosiotaan ja vihaansa. Jos nuo koirat joutuvat teurastajalle, on
niillä erinomainen elämä. Työ ei niiden hartioita halkaise: aamulla ne
nelivaljakkona vetävät teurastuslaitokseen kevyet vaunut ja tuovat ne
sieltä illalla täynnä lihaa nelistäen iloisina ja voitonriemuisina
vanhojen kaupunkien mutkittelevia katuja valaistujen talonpäätyjen
välitse. Koko väliajan ne ovat joutilaina -- mikä ihana joutoaika
rottien ja teurastuslaitoksen jätteiden parissa! Niillä on
yltäkylläinen ruoka, ne ovat lihavia, kiiltäviä kuin hylkeet ja
nauttivat täysin määrin sitä ainoaa onnea, josta varmaankin uneksii
hyvän koiran naiivi ja vaaniva sielu. Mutta niiden onnettomat veljet
samasta pesuudesta, jotka joutuvat talousjätteitä keräilevälle
vanhukselle tai melkein aina ontuvalle hiekkakauppiaalle taikka
köyhälle talonpojalle ja jotka kytkettyinä raskaitten ja muodottomien
vankkurien eteen juoksevat ruokkoamattomina, karvattomina, rupisina,
nälkäisinä, laihoina kuin luurangot kuolemaansa saakka sen helvetin
piiriä, johon muutamat känsäiseen käteen pistetyt lantit ne syöksivät.
Ja vähemmänkin suorasti ihmisestä riippuvaisessa maailmassa tavataan
ilmeisesti peltopyitä, fasaaneja, hirviä, jäniksiä, joilla tuskin on
onnea ja jotka haavoittuvat aina, kun tapaavat metsästäjän, kun taas on
toisia, jotka selviytyvät kaikista ajojahdeista -- mene ja tiedä, miten
ja millä etuoikeudella.

Ne ovat siis, kuten mekin, eittämättömien vääryyksien alaisia. Mutta
näiden vääryyksien takia emme me uneksikaan panna taivasta ja maata
ylösalaisin tai kysyä neuvoa salatuilta voimilta. Ja se, mitä niille
tapahtuu, ei ehkä ole mitään muuta kuin naiivisti yksinkertaistunut
kuva siitä, mitä meille tapahtuu. On totta, että me niihin nähden
edustamme juuri niitä salattuja voimia, joita me etsimme taivaastamme.
Mutta onko meillä silloin oikeutta odottaa näiltä voimilta enemmän
tunnollisuutta ja ymmärtävää oikeutta kuin mitä me osoitamme eläimiä
kohtaan? Oli miten oli, vaikkakaan tämä esimerkki ei olisi aikaansaanut
mitään muuta kuin riistänyt sattumalta hieman sen tarpeetonta
tenhovoimaa vahvistaakseen sitä enemmän aloitekykyämme ja
taisteluhaluamme, niin se jo olisi kunnioitettava voitto.


VIII

Huolimatta tästä uudesta vähennyksestä ei voida kieltää, että on --
ainakin mitä tulee ihmisen monimutkaisempaan elämään -- kaiken sen
lisäksi, mitä olemme sanoneet, sattuman useinkin näkyvässä tahdossa
onnen tai onnettomuuden syy, johon selityksemme eivät vielä riitä. Me
tiedämme -- ja tämä muodostaa osan niistä elämän lakien muodottomista,
mutta samalla perustavista aatteista, jotka tuhatvuotinen kokemus on
muuttanut jonkinlaiseksi vaistoksi -- me tiedämme olevan ihmisiä,
joilla on "onnellinen" tai "onneton tähti". Minulla on ollut tilaisuus
seurata hyvin läheltä erään kovan onnen itsepintaisesti vainooman
ystävän elämää. En tarkoita tällä, että hänen elämänsä oli onneton.
Vieläpä on huomattava, että vastoinkäymiset kunnioittivat aina hänen
todellisen onnensa suuntaviivoja, luultavasti, koska ne olivat hyvin
puolustettuja. Sillä hänen olemuksellaan oli luja siveellinen pohja,
hänellä oli ajatuksia, toiveita, syviä tunteita, varmuutta. Hän tiesi
varsin hyvin, että nämä hyveet olivat suojattuja kohtalon iskuilta ja
ettei mikään olisi voinut niitä hävittää ilman hänen apuaan. Kohtalo ei
ole voittamaton; se on: olemuksemme keskiväylä, tuo suuri sisäkanava,
on suunnattavissa onneen tai onnettomuuteen päin, vaikkakaan sen
tuhannet sivuhaarat, jotka siihen kuljettavat ulkomaailman sattumia,
eivät ole tahdostamme riippuvaisia. Samaten kaunis jokikin, joka on
syöksynyt alas kukkuloilta ja joka vielä loistaa jäätiköiden ylvästä
kirkkautta, virtaa vihdoin tasankojen ja kaupunkien läpi, joista se saa
enää vain saastutettua vettä. Se sekoittuu hetkiseksi; ja me pelkäämme
sen kadottavan ainaiseksi vuorilähteiltä saamansa puhtaan taivaan
kuvan, joka näytti olevan sen sielu ja sen voiman syvä ja selvä ilmaus.
Mutta tarkastapas sitä etempänä, kun sitä reunustavat suuret puut: se
unohtaa siellä jo rännien ja ojien tahrat. Se saa jälleen taivaansinen
kuultaviin aaltoihinsa ja vie sen meren helmaan yhtä kirkkaana kuin se
oli hymyillessään vielä vuorten lähteillä.

Niinpä ystäväkin, josta puhun. Vaikka hän on itkenyt useamman kuin
yhden kerran, ei hän ole koskaan itkevä niitä kyyneleitä, joita
vuodatetaan oman itsensä kuoleman johdosta ja jotka eivät enää haihdu
mielestämme. Niinpä jokainen pettymys, välttämättömän herpautumisen
ohimentyä, vain auttoi häntä yleensä lähentymään salaista onneaan,
keskittämään sitä, antamaan sille tummemman reunustan saadakseen sen
näyttämään kallisarvoisemmalta, hehkuvammalta ja varmemmalta. Mutta
heti kun hän jätti tämän lumotun piirin, vihamieliset tapahtumat
hyökkäsivät kilvan hänen kimppuunsa. Hän oli esimerkiksi hyvin hyvä
miekkailija, hän joutui kolme kertaa kaksintaisteluun ja haavoittui
kolme kertaa, vaikka vastustajat eivät olleet niin taitavia. Hänen
merimatkansa olivat harvoin onnellisia. Jos hän sijoitti rahaa johonkin
liikeyritykseen, niin tämä meni huonosti. Eräs juriidinen hairahdus,
johon hänet kietoi joukko merkillisen pahansuopia asianhaaroja, tuotti
hänelle pitkiä ja vakavia ikävyyksiä. Sitäpaitsi, vaikka hänellä oli
miellyttävät kasvot ja avomielisyyttä ja hyvyyttä ilmaiseva katse, hän
ei ollut sitä, mitä kutsutaan "sympaattiseksi". Hän ei aluksi ollenkaan
herättänyt tuota ensimmäistä äkillistä mieltymystä, jota usein
aiheutamme, tietämättä miksi, ohikulkevassa tuntemattomassa, vieläpä
vihollisessakin. Hänen tunne-elämäänsä onni suosi tuskin sen paremmin
kuin muutakaan. Itse rakastaen ja ansaiten verrattoman paljon enemmän
rakkautta kuin useimmat niistä, joille häilähtelevä naissydän sitä
uhraa, hän tässäkin tapasi vain petosta, surua ja pettymystä. Näin hän
kulki kulkuaan, koettaen parhaansa mukaan selviytyä ansoista, joita
hänen nurjamielinen onnensa asetti hänen tielleen joka askelella,
menettämättä rohkeuttaan tai sisäisesti masentumatta, mutta hieman
hämmästyneenä niin itsepintaisesta vastahangasta, kunnes hän vihdoin
löysi ainoan ja suuren elämänsä onnen: rakkauden, joka oli hänessä
odottavan rakkauden arvoinen, ehdoton, intohimoinen, täydellinen,
muuttumaton. Tästä hetkestä lähtien hän tunsi ikäänkuin uuden tähden
hyväätekevästä vaikutuksesta ilkeiden tapahtumien vähitellen hajoavan,
häipyvän, poistuvan ja kulkevan toista tietä. Olisi voinut sanoa, että
niiden oli ikävä luopua häntä seuraamasta. Hän näki todellakin onnen
kääntyvän. Ja nyt, jouduttuaan taas sattuman välinpitämättömään ja
puolueettomaan ilmapiiriin, joka on yhteistä useimmille ihmisille, hän
muistelee hymähtäen aikaa, jolloin jokainen hänen liikkeensä, jota
näkymätön vihollinen näytti vaanivan, tuotti vaaraa.


IX

Älkäämme kutsuko jumalia selvittämään näitä ilmiöitä. Ne eivät kykene
selittämään meille mitään, ennenkuin ovat antaneet täyden selvän
itsestään. Ja kohtalolla, joka on niistä tuntemattomin, on kaikista
vähimmän oikeutta sekaantua asioihin ja huutaa meille: "minä olen niin
tahtonut!" Älkäämme myöskään vedotko maailmankaikkeuden rajattomiin
lakeihin, historian tarkoituksiin, maailmojen tahtoon, tähtien
tuomioon. Nämä mahdit ovat olemassa, ja me olemme niiden alaisia kuten
olemme auringon mahdin alaisia. Mutta samoinkuin tämä toimii tuntematta
meitä, samoin meille jää todennäköisesti suunnaton vapaus niiden
rajattomassa vaikutuspiirissä, ja niillä on parempaakin tehtävää kuin
kallistua meidän puoleemme asettaakseen muurahaiskekomme pienelle
polulle heinänkorren tai ottaakseen siitä lehden. Kun on kysymys
meistä, meidän ahtaasta elämästämme, niin luulen ongelman avaimen
löytyvän meistä itsestämme, sillä todennäköistä on, että kullakin
olennolla on omassa itsessään esittämänsä probleemin paras ratkaisu.

Meissä on järkeen ja tahtoon alistuneen tietoisen olemuksemme takana
syvempi olemus, joka toiselta puolen ulottuu historiantakaiseen
menneisyyteen ja toiselta puolen tulevaisuuteen, johon miljoonat vuodet
eivät kanna. Ei ole liian uskallettua luulla, että siinä piilevät
kaikki jumalat ja että ne, joilla olemme kansoittaneet maan ja muut
taivaankappaleet, lähtevät siitä vuoronsa perään antaakseen sille nimen
ja muodon, jonka mielikuvituksemme voisi käsittää. Mikäli ihminen näkee
selvemmin, mikäli hän tarvitsee vähemmän symbooleja ja kuvia, sikäli
hän vähentää näiden nimien ja muotojen lukua. Hän pääsee vähitellen
niin pitkälle, ettei hänen tarvitse lausua kuin yksi nimi, säilyttää
kuin yksi muoto, ja hän aavistaa pian, että tämä viimeinen nimi ja
viimeinen muoto eivät nekään ole muuta kuin viimeinen kuva mahdista,
jonka valtaistuin oli aina hänessä itsessään. Jumalat palaavat silloin
meihin, mistä ne olivat lähteneetkin, ja siellä me niitä nyt
tutkiskelemme.


X

Uskon siis, että juuri itsetiedottomasta elämästämme -- tuosta
suunnattomasta, ehtymättömästä, mittaamattomasta ja jumalaisesta --
meidän on etsittävä selitys hyvään tai huonoon onneemme. Meissä asuu
olento, joka on meidän todellinen minämme, meidän esikoisminämme,
ikivanha, rajaton, universaalinen ja luultavasti kuolematon. Meidän
ymmärryksemme, joka on vain jonkinlaista fosforihohdetta tuolla
sisäisellä merellä, tuntee sen vasta vaillinaisesti. Mutta joka päivä
se yhä enemmän oppii näkemään, että siinä epäilemättä piilevät kaikki
inhimillisten ilmiöiden salaisuudet, joita se ei ole tähän saakka
ymmärtänyt. Tuo itsetiedoton olento elää toisella tasolla ja toisessa
maailmassa kuin meidän ymmärryksemme. Se ei ole tietoa ajasta eikä
paikasta, noista kahdesta kauheasta ja illusoorisesta muurista, joiden
välillä järkemme on liikuttava, jollei se aio joutua harhaan. Sille ei
ole olemassa läheisyyttä eikä etäisyyttä, ei menneisyyttä,
tulevaisuutta eikä aineen vastustusta. Se tietää kaikki ja voi kaikki.
Muutoin tämä tieto ja mahti on aina eri asteissa myönnetty olevaksi ja
sen ilmenemismuodoille on annettu sellaisia nimiä kuin vaisto, sielu,
itsetiedottomuus, heijastusliikkeet, intuitsioni, aavistus j.n.e. Sen
tilille luetaan erittäinkin niiden hermojemme epämääräinen ja usein
ihmeellinen voima, jotka eivät suorastaan ole luomassa järkeämme ja
tahtoamme. Tämä voima on silminnähtävästi yleiselämän oleellinen aine,
sen ultravioletti säde. On todennäköistä, että tuo aine melkein aina on
samaa laatua kaikilla ihmisillä. Mutta se on ymmärryksen kanssa
yhteydessä hyvin eri tavoilla. Toisilla tuo tuntematon periaate pysyy
niin syvälle kätkettynä, että se rajoittuu vain fyysillisiin tehtäviin
ja suvun ylläpitämiseen. Toisilla taas se näyttää olevan aina
valveilla, se kohoaa usein hipomaan ihmeellisellä läsnäolollaan
ulkonaisen ja tietoisen elämän ulkopintaa; kaikissa oloissa se tulee
esille, aavistelee, varoittaa, määräilee ja sekaantuu useimpiin
elämänuran tärkeimpiin tapahtumiin. Mistä tämä kyky tulee? Sitä on
mahdoton sanoa. Ei ole olemassa kiinteitä ja määrättyjä lakeja. Ei
esimerkiksi huomaa mitään yhteyttä itsetiedottoman toiminnan ja älyn
kehityksen välillä. Tämä toiminta on sääntöjen alainen, joita me emme
tunne. Tällä hetkellä, tietoisuutemme nykyisellä asteella se näyttää
puhtaasti satunnaiselta. Toisaalla sitä tavataan, toisaalla ei, minkään
osoittamatta syytä tähän erotukseen.


XI

Olkoonpa kysymyksessä hyvä tai huono onni, luultavasti käy näin:
Suotuisa tai tuhoisa tapahtuma, joka on noussut ikuisten lakien
syvyyksistä, ilmaantuu tiellemme ja sulkee sen kokonaan. Siinä se
sitten on, liikkumatonna, turmiotatuottavana, rajattomana,
järkkymättömänä. Se ei välitä meistä; se ei ole olemassa meitä varten.
Sillä on olemassaolo-oikeus ainoastaan omassa itsessään ja omaa itseään
varten. Me olemme sille aivan yksinkertaisesti kuin tyhjää ilmaa. Me
juuri sitä lähestymme ja meidän on, päästyämme sen vaikutuspiiriin,
sitä joko paettava tai uhmattava, kierrettävä tai kuljettava sen yli.
Oletan, että tapahtuma on turmiotatuottava: haaksirikko, tulipalo,
salaman tuho; tai kuolema, sairaus, tapaturma, ahdinko hieman
tavallisesta poikkeavassa muodossa. Siinä se odottaa näkymättömänä,
sokeana, välinpitämättömänä, täydellisenä, muuttumattomana, mutta vielä
mahtina. Se on olemassa aivan kokonaan, mutta vain tulevaisuudessa.
Mutta meille, joiden aistimet älymme ja tietoisuutemme palveluksessa
ovat niin rakennetut, että ne tajuavat asioita vain peräkkäisesti,
meille se on vielä ikäänkuin olematon. Tarkistaaksemme edelleen
olettakaamme, että on kysymys haaksirikosta. Laiva, joka on hukkuva, ei
ole lähtenyt satamasta; salakari tai merenhylky, johon se on
murskautuva, lepää rauhassa aaltojen alla; ja myrsky, joka puhkeaa
vasta kuukauden lopulla, uinuu katseitten tuolla puolen, ilmojen
salaisuudessa. Jos kaikki olisi käynyt normaalisesti, jollei mitään
olisi ollut säädetty tähdissä, jos katastroofi olisi jo ollut
tulevaisuudessa, olisi laivaan astunut viisikymmentä matkustajaa
viidestä tai kuudesta eri maasta. Mutta laiva on selvästi kohtalon
merkitsemä. On varmaa, että sen on hukuttava. Niinpä kuukausia, ehkä
vuosiakin sitten on niiden matkustajien keskuudessa, joiden olisi
pitänyt lähteä samana päivänä, tapahtunut ihmeellinen valinta.
On mahdollista, että noista viidestäkymmenestä alkuperäisestä
matkustajasta vain kaksikymmentä astuu laivaan sillä hetkellä, jolloin
ankkuri nostetaan. Vieläpä on mahdollista, ettei yksikään noista
viidestäkymmenestä vastaa niiden olosuhteiden kehoitukseen, jotka
olisivat tehneet heidän lähtönsä välttämättömäksi, jollei olisi ollut
tuota tulevaa onnettomuutta, ja että heidän sijallaan on kaksi- tai
kolmekymmentä muuta joissa kohtalon ääni ei puhu yhtä voimakkaasti.
Tässä, jossa tunkeudutaan syvimmälle syvimpään ihmisarvoitukseen,
otaksuma pakostakin erehtyy. Mutta mitä tulee tuohon kuviteltuun
seikkaan, joka vain tuo julki sen, mitä niin usein esiintyy
jokapäiväisen elämän ahtaammissa oloissa, niin eikö etäisten ja
epäiltävien jumalien sijasta ole se otaksuma luonnollisempi, että
itsetiedoton sielunelämämme toimii ja ratkaisee. Se tuntee, sen tulee
tuntea, sen tulee nähdä onnettomuus, koska sille ei ole olemassa aikaa
eikä paikkaa, ja koska onnettomuus tapahtuu sen silmissä tuona hetkenä
kuten se tapahtuu ikuisten voimien silmissä. Tapa jolla se varoittaa
onnettomuudesta, merkitsee vähän. Kolmestakymmenestä kohtalolta
varoituksen saaneesta matkustajasta kahdella tai kolmella on kenties
ollut todellinen aavistus vaarasta; ne ovat niitä, joissa se, mikä on
itsetiedotonta, on vapaampaa ja tunkeutuu helpommin älyn ensimmäisiin,
vielä hämäriin piireihin. Toiset eivät aavista mitään, sadattelevat
selittämättömiä viivytyksiä ja esteitä, tekevät kaiken voitavansa
ennättääkseen ajoissa, mutta eivät kuitenkaan joudu mukaan. Muutamat
sairastuvat, erehtyvät tiestä, muuttavat suunnitelmiaan, heille sattuu
mitätön este, riita, rakkaussuhde, laiskuuden puuska tai he unohtavat
koko matkan ja siten jäävät pois vastoin tahtoaan. Toiset taas eivät
ole koskaan ajatelleetkaan astua tuohon tuhoon tuomittuun laivaan,
vaikka se oli ainoa, joka heidän loogillisella välttämättömyydellä
olisi pitänyt valita. Useimmilla nuo itsetiedottoman alitajunnan
ponnistukset heidän pelastamisekseen tapahtuvat niin syvällä, ettei
ajatus, että heidän on hengestään kiittäminen hyvää onneaan, johdu
heidän mieleensäkään, vaan he luulevat hyvässä uskossa, ettei heillä
ollut koskaan aikomustakaan astua tuohon laivaan, johon meren voimat
olivat iskeneet silmänsä.

[On todellakin huomattava ja tavallinen seikka, että suuret
onnettomuudet vaativat tavallisesti paljon vähemmän uhreja kuin mitä
kaiken järjen ja todennäköisyyden mukaan olisi voinut odottaa. Viime
hetkessä on jostakin satunnaisesta ja poikkeuksellisesta syystä
pelastunut puolet ja joskus kaksi kolmannestakin henkilöistä, joita
uhkasi vielä näkymätön vaara. Hukkuvassa matkustajalaivassa on yleensä
paljon vähemmän matkustajia kuin mitä siinä olisi ollut, jos sen
ei olisi pitänyt hukkua. Kahdessa yhteentörmäävässä junassa,
kiskoiltasuistuvassa pikajunassa j.n.e. on vähemmän matkustajia kuin
niinä päivinä, jolloin niille ei tapahdu mitään. Silta vajoaa
useimmiten ja vastoin kaikkia odotuksia hetkellä, jolloin ihmiset siltä
poistuvat. Näin ei valitettavasti ole asianlaita tulipalon sattuessa
teatterissa ja muissa yleisissä paikoissa. Mutta näissä ei suurinta
vaaraa aiheuta tuli, kuten tiedetään, vaan itse hätääntyneen ja
järkensä menettäneen ihmisjoukon läsnäolo. Toiselta puolen tapahtuu
kaivosräjähdys etupäässä silloin, kun kaivoksessa on tuntuvasti
vähemmän työmiehiä kuin mitä siellä säännöllisesti pitäisi olla. Samoin
räjähtää ruuti- tai patruunatehdas yleensä ilmaan hetkellä, jolloin
suurin osa työmiehiä, jotka kaikki olisivat joutuneet tuhon omiksi, oli
poistunut jonkin mitättömän, mutta sallimuksen määräämän syyn takia.
Tämä on niin totta, että tuo melkein väkinäinen huomio on muuttunut
jonkinlaiseksi seisovaksi sananparreksi, jonka me kaikki tunnemme. Me
luemme joka päivä sanomalehtiuutisista tämän tapaisia lauseita:
"onnettomuudella olisi voinut olla kauheat seuraukset, mutta sen ja sen
seikan vuoksi se onneksi rajoittui siihen ja siihen j. n, e." Tai:
"värisyttää ajatellessa, että jos sama tapaturma olisi sattunut
minuuttia aikaisemmin, kun kaikki työläiset, kaikki matkustajat
j.n.e."]

[Onko tämä kohtalon laupeutta? Me uskomme yhä vähemmän ja vähemmän
kohtalon henkilöllisyyteen, älyyn ja aikeisiin. Paljon luonnollisempaa
on otaksua, että ihmisessä on jotakin, joka on vainunnut onnettomuutta,
ja että hämärä, mutta useilla olennoilla hyvin varma vaisto on ajanut
heidät pois vaaran lähettyviltä hetkellä, jolloin se äkkiä kasvaen sai
välttämättömyyden uhkaavan ja valtaavan muodon. Se on silloin
jonkinlaista tiedottoman sielunelämän kuuroa ja salattua kauhua, joka
ulkonaisesti ilmenee vain tahtomispuuskana, oikkuna, sattumana, jotka
usein ovat lapsellisia ja epävakaisia, mutta vastustamattomia ja
pelastavia.]

Mitä niihin tulee, jotka uskollisesti ovat saapuneet tuhopaikalle, niin
he kuuluvat kovaosaisten heimoon. He muodostavat erikoisen onnettoman
rodun meidän rodussamme. Kaikkien muiden paetessa he yksin jäävät
paikalle. Toisten hajaantuessa he luottavaisesti lähenevät. He astuvat
välttämättömästi junaan, joka suistuu kiskoilta, kulkevat säädetyllä
hetkellä maahanlysähtävän tornin ohi, astuvat taloon, jossa tuli jo
kytee, kulkevat metsän läpi, johon salama iskee, vievät omaisuutensa
pankkiirille, joka luikkii tiehensä, astuvat askelen ja tekevät
liikkeen, jota ei saisi tehdä, rakastavat sitä ainoaa naista, jota
olisi pitänyt karttaa. Ja päinvastoin, jos on kysymyksessä onni, jonka
ulottuville toiset juoksevat hyväntahtoisten voimien kutsuvan äänen
houkuttelemina, he kulkevat ohi kuulematta sitä ja, koska heitä ei ole
koskaan varoitettu, vaan he ovat jätetyt älynsä, tuon vanhan, hyvin
viisaan, mutta melkein sokean oppaan varaan, joka tuntee vain pienet
vuoren juurella risteilevät polut, niin he eksyvät maailmassa, jota
ihmisjärki ei ole vielä käsittänyt. Heillä on todellakin syytä syyttää
kohtaloa, mutta ei niin kuin he sen ymmärtävät. Heillä on oikeus kysyä
siltä, miksi se ei ole pannut heihin tuota valpasta vartijaa, joka
suojelee heidän veljiään. Mutta tehtyään tämän moitteen, tämän suuren
syytteen vääryyksiä kohtaan, joille ei mitään mahda, heillä ei ole enää
valittamista. Maailmankaikkeus ei ole heille ollenkaan vihamielinen.
Onnettomuudet eivät vainoo heitä, he itse hakevat niitä. Ulkonaiset
seikat eivät tahdo heille pahaa; he antautuvat ikävyyksille. Heitä
kohtaava kovaonni ei ole vaaninut heitä; he itse ovat sen valinneet.
Kautta heidän, samoinkuin jokaisen ihmisen elinvuosien tapahtumat
odottavat, kuten kauppatavarat basaarissa odottavat ostajaa. Kukaan ei
petä heitä; he pettävät yksinkertaisesti itse itsensä. Ei mikään vainoo
heitä; mutta heidän itsetiedoton sielunsa ei täytä tehtäväänsä. Onko se
taitamattomampi vaiko vähemmän tarkkaavainen? Nukkuuko se toivottomana
huolellisemmin vartioidun vankilan komeroissa kuin toiset? Ja eikö
mikään tahto voi sitä herättää niin turmiollisesta unesta ja ravistella
noita peloittavia portteja, jotka vievät itsetiedottomasti
kaikkitietävästä elämästä sellaiseen elämään, joka ymmärtämisestään
huolimatta ei tiedä mitään.


XII

Eräs ystävä, jolle koskettelin näitä kysymyksiä, sanoi minulle
äskettäin: "Elämä, joka antaa meille enemmän ajattelemista kuin
filosoofit, pakottaa minut juuri tänään lisäämään yhden jokseenkin
merkillisen kysymyksen sinun kysymyksiisi. Mitä tapahtuu, kun kaksi
onnea, se on kaksi vastakkaista itsetiedotonta sielunelämää, toinen
onnellinen ja taitava, toinen onneton ja taitamaton, yhtyy ja sekaantuu
jollakin tavoin samassa tapahtumassa, samassa yrityksessä? Kumpiko
voittaa? Voin sen sanoa heti. Aion tänään iltapäivällä ottaa tärkeän
askelen, josta melkein kokonaan riippuu minulle rakkaimman olennon
tulevaisuus, mahdollisuus elää luontonsa ja oikeuksiensa mukaan,
menestys ja ulkonainen onni. Kysyessäni neuvoa menneisyydeltäni, joka
oli aina lempeä ja jossa sattuma oli minulle viisas ja uskollinen
ystävä, kääntyessäni katsomaan jälleen niitä viittä tai kuutta hetkeä,
jotka jokaisen elämässä ovat kuin kultanapoja, joilla suotuisa onni on
pyörinyt, minä uskon tähteeni ja olen sisimmässäni varma siitä, että
yritys onnistuisi vaivatta, jos se tarkoittaisi vain minua, sillä
minulla on onnea." Mutta sitä ei ole ollut koskaan henkilöllä, jonka
hyväksi minä siihen ryhdyn. Vaikka hänellä on mitä terävin ja laajin
äly, tuhat kertaa varovaisempi ja lujempi tahto kuin minulla, niin
joutuu uskomaan, että hänen itsetiedoton sielunelämänsä on typerä ja
pahansuopa ja pakottaa hänet hellittämättä kulkemaan vääryyksien,
kohtuuttomuuksien, ilkeiden sattumien, vastoinkäymisten ja pettymysten
kivikkoista tietä päähän asti. Ei ole epäilemistäkään, etteikö hän
olisi väk'väkisin astunut laivaan, josta puhuitte. Kysyn siis
itseltäni, millä tavoin valpas ja viisas itsetiedottomuuteni
käyttäytyisi tuota välinpitämätöntä ja kovaonnista veljeä kohtaan,
jonka nimessä sen on toimittava ja jonka paikalle se niin sanoakseni on
asettuva. Miten ja missä tehdään tänä hetkenä se niin tärkeä päätös,
jota minä kohta tulen tiedustelemaan? Ja mikä on juuri nyt puhuessani
se mahti, joka pitää tasapainossa vastakohdat, se on: sen henkilön
onnen ja onnettomuuden, jota minä edustan. Ja mistä ilmapiiristä, mistä
ehkä muistintakaisesta hyveestä, mistä salatusta hengestä tai mistä
näkymättömästä tähdestä putoo se paino, joka kallistaa vaa'an varjon
tai valon puolelle? Näköjään ovat ratkaisevia järki, tahto,
riitapuolien etu; syvemmässä todellisuudessa asia on usein toisin. Kun
täten joutuu katselemaan kysymystä vasten kasvoja ja kun rakkaus niitä
kohtaan, joita kysymys koskee, avaa hieman meidän silmiämme, niin se ei
näytä enää yhtä yksinkertaiselta, ja me luomme kummastuneen,
hätääntyneen ja melkein kainon katseen kaikkeen tuntemattomaan, joka
meitä johtaa ja jota me tottelemme.

Minä siis ryhdyn tuohon yritykseen suuremmalla mielenliikutuksella,
voimalla ja innolla kuin jos oma elämäni ja onneni olisi vaarassa. Hän,
jonka puolesta minä sen teen, on itse asiassa enemmän oma minäni kuin
konsanaan minä itse ja hänen onnensa on jo aikoja sitten ollut minun
onneni lähde. Järkeni ja sydämeni ovat siitä kyllin vakuutetut; mutta
tietääkö siitä se, mikä minussa on itsetiedotonta? Järkeni ja sydämeni,
jotka muodostavat tajuntani, ovat tuskin kolmenkymmenen vuoden
vanhoja, mutta itsetiedottomalla sielullani, joka vielä muistaa
alkusalaisuuksia, on takanaan ehkä vuosisatoja. Se kehittyy
kiirehtimättä. Se on hidas kuin maailma, joka pyörii loppumattomassa
ajassa. Niinpä se ei luultavastikaan vielä tiedä, että toinen olento on
yhtynyt minun olentooni ja ottaa sen kokonaan valtaansa. Miten monta
vuotta mahtaneekaan kulua, ennenkuin tuo suuri uutinen ennättää sen
yksinäiseen olopaikkaan? Tässäkin se on moninainen ja erilainen.
Toisella se saa heti tietää, mitä sydämessä tapahtuu; toisella se ottaa
hyvin vitkastellen osaa järjen ilmiöihin. Sitäpaitsi löytyy rakkautta,
jossa se käy sydämen ja järjen edellä: esimerkiksi äidinrakkaus.
Äidin itsetiedoton sielu eroaa vasta ajan pitkään hänen lastensa
itsetiedottomasta sielusta ja se valvoo aluksi niitä paljon suuremmalla
innolla ja huolella kuin äitiä itseään. Mutta sellaisessa tapauksessa
kuin minun rakkauteni on mahdotonta sanoa, tietääkö se, vai eikö, että
tuo rakkaus on minulle välttämättömämpi kuin elämä. Minä puolestani
luulen sen pysyvän vakuutettuna siitä, että yritys, johon ryhdyn tuon
rakkauden nimessä, ei koske minua vähääkään. Se ei tule esille eikä
ollenkaan sekaannu siihen. Silloin kun minä jännitän kaiken tarmoni,
kaikki toiveeni enemmän kuin jos olisi kysymyksessä oma pelastukseni,
se häärii salaperäisissä hommissaan pimeän asuntonsa perällä. Jos
menisin pyytämään oikeutta itselleni, niin se kyllä olisi hereillä.
Ehkä se tietäisi, ettei minun sovi tänään toimia. Luullakseni en
mitenkään huomaisi sen väliintuloa, mutta se loihtisi esiin jonkun
odottamattoman esteen. Minä sairastuisin, loukkaantuisin, minua
pidättäisi jokin toisarvoinen tapahtuma, joka estäisi minua saapumasta
epäsuotuisalla hetkellä. Jouduttuani sitten sen eteen, jonka käsissä
kohtaloni on, tuo mahtava ystävättäreni peittäisi minut siivillään,
puhaltaisi minuun henkensä, valaisisi minua valollaan. Se panisi
suuhuni sanat, jotka olisivat sanottavat ja jotka yksin vastaisivat
kohtaloni herran salaisiin vastaväitteisiin. Se määräisi minun
käytöstapani, vaikenemiseni, liikkeeni; se antaisi minulle luottamusta,
se levittäisi minuun nimetöntä vaikutusta, jotka kaikki useinkin
määräävät ihmisten valinnan paljon enemmän kuin järkisyyt ja
persoonallisen mielenkiinnon kaunopuheisuus. Pelkään pahoin, että se
jättää kaiken tämän tekemättä. Se ei häiritse rauhaansa eikä näyttäydy
totutulla kynnyksellä. Tylsänä ja voimatta käsittää sitä ajatusta, että
minun elämäni ei ole enää kokonaan minussa itsessäni, se on toimiva
monivuosisataisen vakaumuksensa mukaan, ja luullen tekevänsä minulle
palveluksen jättämällä sikseen sen, mikä sen luulon mukaan ei koske
minua, se aiheuttaa minulle enemmän pahaa ja syvempää tuskaa kuin jos
se pettäisi minut kuoleman lähetessä. Minä siis tuon koko tuohon
juttuun vain hyvin kalpean heijastuksen, jonkinlaisen varjon onnestani
ja minä kysyn pelolla itseltäni, onko se riittävä pitämään tasapainossa
omaksumani ja edustamani vastahakoisen onnen huonoa tahtoa.


XIII

Muutamia päiviä myöhemmin ystäväni ilmoitti, ettei hänen yrityksensä
ollut onnistunut. Mahdollista on, että tähän oli syynä vain sattuma tai
luottamuksen puute. Sillä luottamus, joka kiirehtii menestystä ja
koettaa sitä kiihkeästi saavuttaa, loihtii esiin mahdollisuuksia, joita
ei tunne epäröinti ja epäilys, eikä paljasta yhtään niistä
epätahallisista heikkouksista, joita vastustajan vaisto osaa käyttää
hyväkseen. Luultavasti on myöskin paljon totta siinä, mitä hän esitti
itsetiedottomuudesta. Muutoin itsetiedottomuus ja luottamus sulautuvat
jollakin asteella yhteen, niin että on hyvin vaikea sanoa, missä
edellinen alkaa ja jälkimmäinen loppuu.

Pysähtymättä tähän liian ongelmalliseen tutkiskeluun antakaamme elämän
asettaa meille toisia, suoranaisemmin onnen kysymykseen liittyviä,
kysymykseen, joka on elämän suurimpia. Niitä on sellaisia, joilla on
niin sanoaksemme jokapäiväinen mielenkiinto. Miten on esimerkiksi
suhtauduttava ehdottomasti huono-onnisiin ihmisiin, joiden kovanonnen
tähti on niin kohtalokkaan mahtava, että se vie ehdottomasti turmioon
kaiken sen, mikä uskaltaa liian lähelle sen turmiollisen vaikutuksen
useinkin laajaa piiriä. Onko niitä paettava aprikoimatta, kuten tri
Froissac neuvoo? -- Kyllä, epäilemättä, jos onnettomuudet johtuvat
varomattomasta, uhkarohkeasta, tarkkaamattomasta, levottomasta,
sekavasta tai utoopisesta mielestä. Kovaonni on tarttuva tauti, joka
useinkin siirtyy toisesta itse tiedottomasta elämästä toiseen. Mutta
jos on kysymys todella ansaitsemattomista kovanonnen kolahduksista,
jotka kohtaavat niitä, joita rakastamme, niin pakeneminen on väärin ja
häpeällistä. Tällä meidän olemuksemme vapaalla ja ylpeällä puolella, --
olemuksemme, jolle niin monet seikat ovat tuntemattomia, mutta
joka luo toisenluontoisia totuuksia, totuuksia, jotka ovat kuin
muodostuksenalaisen maailman ensimmäiset kukat -- sillä on velvollisuus
vastustaa itsetiedottomuuden kaikkeakäsittävää viisautta, uhmata sen
varoituksia ja saattaa se tuhon omaksi oman tuhonsa mukana.


XIV

Täten olemme johtuneet kysymään itseltämme, onko itsetiedoton
sielunelämämme, jonka ansioksi luemme onnemme, todella muuttumaton ja
kehityskyvytön. Ken meistä ei olisi huomannut onnen merkillisiä tapoja?
Se näyttää jonkinlaiselta itsepäiseltä jumalattarelta, joka on häilyvä
kuin sudenkorento, kun katselee sen toimintaa pienessä kaupungissa tai
jossakin ihmisryhmässä, jonka vaiheita voi seurata pitemmän ajan.
Olennon tai tapauksen mukaan, jota se seuraa, se saa kohta hyvin selvän
henkilöllisyyden ja luonteen. Sillä on hyvin erilaisia eleitä, mutta se
on niin sanoakseni muuttumaton kussakin niistä. Riippuen siitä,
yllätämmekö sen ensimmäisestä vai toisesta liikkeestä, on mahdotonta
tai helppoa nähdä ennakolta, miten se tulee jatkamaan. Se on
proteusjumaluus, jota ei voi esittää millään kuvalla. Se sukeltaa
esille odottamatta kuten vesisuoni erämaasta ja katoaa synnytettyään
pian häviävän keitaan. Toisaalla se palaa säännöllisin väliajoin,
kokoontuu ja hajaantuu kuin muuttolinnut, jotka seuraavat vuodenaikojen
vaihtelua. Oikealla puolellamme se kaataa ihmisen eikä välitä siitä sen
enempää; vasemmalla se lyö maahan toisen eikä sitten millään hellitä
uhriaan. Mutta melkein aina, olkoonpa sitten kysymyksessä myötä- tai
vastoinkäymiset, se pysyy joka erikoistapauksessa hämmästyttävän
uskollisena sille luonteelle, jonka se on, kuten voisi luulla,
omistanut itselleen kerta kaikkiaan. Se esimerkiksi, jota ei ole
onnistanut sodassa, ei tule siinä onnistumaan koskaan; toinen taas
menettää tai voittaa säännöllisesti pelissä; joku toinen joutuu
välttämättömästi petetyksi; neljättä vainoavat alituisesti vesi, tuli
tai katuonnettomuudet; viides huomaa olevansa aina onnellinen tai
onneton rakkaus- ja raha-asioissa j.n.e. Eikö siinä olekin, jollei
todiste, niin ainakin merkki siitä, ettei se hallitse meidän
ulkopuolellamme, vaan meissä ja että me muodostamme sen ja varustamme
sen salatulla voimalla, joka lähtee meistä? Joskus oudot käänteet,
jotka nekin ovat sen oikuista johtuneita oikkuja, särkevät äkkiä sen
tavat ja kieltävät sen luonteen vakaannuttaakseen sen heti senjälkeen
uudessa ilmapiirissä. Silloin sanotaan, että "onni kääntyy." -- Eikö
pikemminkin se, mikä on itsetiedotonta, kehity? Herääkö vihdoin sen
huomio tai taitavuus? -- Huomaako se vähitellen, että maailmassa, joka
on yläpuolella, sattuu tärkeitä tapahtumia? -- Hankkiiko se
jonkinlaisen kokemuksen? -- Tunkeutuuko sen lymypaikkaan älynvälähdys,
tahdon leimahdus ja varoittavatko ne sitä vaarasta? -- Oppiiko se
pitkien vuosien kuluttua ja julmien koettelemusten johdosta, että sen
on paras luopua liian luottavaisesta välinpitämättömyydestä? Ulkonaiset
onnettomuudetko ne karkoittavat sen turmiollisen unen? -- Tai myöskin,
jos se ei ole koskaan ollut tietymätön siitä, mitä tapahtui sen
vankilan yläpuolella, niin onnistuuko se turhien ja vaivalloisten
yritysten jälkeen tekemään nyt hädän hetkellä repeämän vuosisatojen ja
välinpitämättömyyden suunnattomaan kerrostumaan, joka sen erottaa sen
tuntemattomista sisarista, tahdosta ja älystä, ja onnistuuko se siten
ottamaan osaa siihen lyhytaikaiseen elämään, josta riippuu osa sen
elämää?


XV

Kuitenkin kaikitenkin meidän on tunnustettava, että tämä otaksuma
siitä, mikä on itsetiedotonta, ei riitä selittämään onnen kaikkia
vääryyksiä. Seuraavat kolme suurinta, nuo kolme todellisinta
onnettomuutta, jotka saattavat kohdata ihmistä, tulevat hänen osakseen
tavallisesti jo ennen syntymää: ehdoton köyhyys, sairaus -- erittäinkin
noissa ilkeissä muodoissa: ruumiillinen rappeutuneisuus ja
parantumattomat vammat, luotaankarkoittava rumuus ja muodottomuus ja
henkinen vajavaisuus. Nämä ovat ne kolme suurta vääryyden papitarta,
jotka odottavat viatonta ja merkitsevät hänet jo hänen elämään
tullessaan. Mutta jos niiden valinta näyttääkin salaperäiseltä, niin
ovat ne kolme lähdettä, josta ne ammentavat nuo kolme parantumatonta
pahaa, ehkä vähemmän salaperäisiä kuin luullaan. Ei ole tarpeellista
palauttaa niitä ennakolta määrättyyn tahtoon, järkähtämättömiin ja
ikuisiin lakeihin. Ensimmäinen näistä lähteistä alkaa ja lopettaa
juoksunsa ihmisalueella; ja jollei tiedetäkään, miksi toinen syntyy
köyhänä, toinen rikkaana, niin tiedetään varsin hyvin, minkä puhtaasti
inhimillisten vääryyksien takia tässä maailmassa on liian paljon
kurjuutta toisella puolen ja liian paljon ylellisyyttä toisella.
Jumalilla ja tähdillä ei ole mitään osaa tähän kohtuuttomuuteen. Kun
noista kahdesta muusta on erottanut kaiken sen, mikä on pantava
köyhyyden, tuon useimpien ruumiillisten ja siveellisten kurjuuksien
synnyttäjän, laskuun, tai kaiken sen, mikä niille on johtunut
vanhempien aikaisemmista tahallisista virheistä, niin jää muutamia
itsepintaisia vääryyksiä, joita ei voi selvittää. Mutta tuo
mysteeriojäännös mahtuisi melkein sen filosoofin kämmenkuoppaan, joka
sitä myöhemmin sopivissa oloissa tutkisi lähemmin. Tällä hetkellä on
viisasta, ettemme ympäröi elämäämme kirouksilla tai luulotelluilla
vihollisilla, ettemme synkennä sitä ilman riittävää varmuutta.

Ja jokapäiväiseen onneemme nähden olettakaamme parempaa odotellessamme,
että onnemme historia (jonka ei välttämättä tarvitse olla todellisen,
se on sisäisen onnemme historia, koska tämän voi rakentaa sattuman
yläpuolelle) on myöskin itsetiedottoman olemuksemme historia. Se on
todennäköisempää kuin sekoittaa ikuisuus, tähdet ja maailmankaikkeuden
henki vähäpätöisiin asioihimme, ja se antaa rohkeudellemme suurempaa
pontta. Ehkä on yhtä vaikeaa muuttaa sen luonnetta, mikä meissä on
itsetiedotonta, kuin muuttaa Marsin tai Venuksen ratoja, mutta tämä
näyttää vähemmän etäiseltä ja vähemmän epätodelliselta. Ja kun meidän
on valittava kahden todennäköisyyden välillä, niin on ehdoton
velvollisuutemme omaksua se, mikä vähimmän estää toivomme
toteuttamista. Ja sitäpaitsi, jos onnettomuus olisi todellakin
voittamaton, niin tuottaisi jonkinlaista ylpeää lohdutusta saada sanoa
itselleen, että vain meistä johtuu, ettemme ole ilkeän tahdon tai
turhan sattuman leikkikaluja, vaan että kärsiessämme enemmän pahaa kuin
veljemme me ehkä vain kuvaamme ajassa ja ulottuvaisuudessa oman
persoonallisuutemme välttämättömiä ääriviivoja. Ja niin kauan kuin
onnettomuus ei käy ihmisen sisimmän ylpeyden kimppuun, ihminen
säilyttää voiman jatkaa taistelua ja täyttää oleellisen tehtävänsä, se
on: elää voimakkainta elämää, mihin hän kykenee, ikäänkuin hänen
elämänsä olisi tärkeämpi ihmiskunnan kohtaloille kuin mikään muu. Tämä
on myöskin enemmän sen suuren lain mukaista, joka palauttaa meihin
yksitellen kaikki ne jumalat, joilla olimme täyttäneet maailman.
Useimmat näistä jumalista olivat vain vaikutelmia, joiden syyt olivat
meissä itsessämme. Sitä mukaa kuin me etenemme, me huomaamme, että
useat voimat, jotka hallitsivat ja ihmetyttivät meitä, eivät ole muuta
kuin huonosti tunnettuja osia omasta mahdistamme, ja otaksuttavaa on,
että tämä huomiomme vahvistuu päivä päivältä yhä enemmän.

Jolleikaan tuntematon voima ole vielä sillä voitettu, että sitä
lähenemme ja rajoitamme itseemme, niin on kuitenkin jotakin, kun
tietää, mistä se on löydettävissä ja mistä sitä voi tiedustella. Meitä
ympäröivät hyvin hämärät voimat, mutta se, jonka kanssa me joudumme
suoranaisimmin tekemisiin, piilee olemuksemme polttopisteessä. Kaikki
muut voimat kulkevat sen kautta, yhtyvät ja kokoontuvat sinne, palaavat
sinne ja kiinnittävät mieltämme vain, mikäli ne ovat suhteessa siihen.
Tätä viimeksimainittua voimaa me olemme kutsuneet itsetiedottomaksi
voimaksemme erottaaksemme sen muiden joukosta. Sinä päivänä, jolloin
meidän on onnistunut tutkia lähempää tuota itsetiedotonta, sen
salaperäisiä kykyjä, sen mieltymyksiä, sen antipatioita, sen
kömpelyyksiä, me olemme ihmeellisellä tavalla leikanneet tuon hirviön
kynnet ja hampaat, joka meitä vainoo onnen, sattuman ja kohtalon
nimellä. Tällä hetkellä me sitä vielä ruokimme kuten sokea ruokkii
leijonaa, joka kerran on pistävä sen poskeensa. Ehkä me piankin näemme
leijonan oikeassa karvassaan ja opimme sitä silloin kesyttämään.

Kulkekaamme siis väsymättä kaikki tiet, jotka vievät
itsetietoisuudestamme itsetiedottomuuteemme. Meidän onnistuu silloin
tehdä jonkinlainen polku niille vielä käyttökelvottomille valtateille,
"jotka vievät siitä, mitä näkee, siihen, mitä ei näe", ihmisestä
Jumalaan, yksilöstä maailmankaikkeuteen. Näiden teiden päässä piilee
elämän yleinen salaisuus. Omaksukaamme siihen saakka olettamus, joka
rohkaisee elämäämme tässä yleiselämässä. Tämä tarvitsee meitä
selvittääkseen omat arvoituksensa, sillä juuri meissä sen salaisuudet
lopullisesti kiteytyvät nopeimmin ja selvimmin.




VI. TULEVAISUUS


I

Eräissä suhteissa on aivan käsittämätöntä, ettemme tunne tulevaisuutta.
Riittäisi luultavasti aivan vähäpätöinen seikka, esim. paikoiltaan
liikahtanut aivonsiru, Brocan poimukkeen siirtyminen, ohut hermoverkko
niiden lisäksi, mitkä nyt muodostavat tietoisuutemme, jotta
tulevaisuutemme vierisi editsemme yhtä selvänä, yhtä majesteetillisen
ja muuttumattoman laajana kuin menneisyys, ei ainoastaan yksityisen
elämämme, vaan sen lajin näköpiiristä, johon me kuulumme. Ymmärryksemme
merkillinen heikkous ja ihmeellinen ahtaus on syynä siihen, ettemme
tiedä, mitä meille tulee tapahtumaan, vaikka jo tapahtunut meille on
tuttua. Siltä absoluuttiselta näkökannalta katsoen, johon meidän
mielikuvituksemme onnistuu kohota, vaikkeikaan se voi siinä elää, ei ole
olemassa mitään järkisyytä siihen, ettemme näe sitä, mitä ei vielä ole,
koskapa sen, mikä ei meihin nähden ole vielä olemassa, täytyy
väkisinkin olla olemassa ja ilmetä jossakin. Jollei niin olisi, niin
täytyisi sanoa, että me aikaan nähden muodostamme maailman keskustan,
että me olemme ainoita todistajia, joita tapahtumat odottavat
saadakseen oikeuden esiintyä ja päästä mukaan syiden ja seurausten
ikuiseen historiaan. Yhtä typerää kuin olisi vakuuttaa sitä, kun on
kysymys ajasta, yhtä typerää se olisi ulottuvaisuuteenkin nähden, joka
on loppumattoman kaksoismysteerion toinen, hieman käsitettävämpi muoto,
mysteerion, joka käsittää koko elämämme.

Ulottuvaisuus on meille tutunomaisempi, koska elimistömme sattumat
saattavat meidät suoranaisempaan suhteeseen sen kanssa ja tekevät sen
konkreettisemmaksi. Me voimme liikkua siinä jokseenkin vapaasti
muutamiin määrättyihin suuntiin, sekä taakse- että eteenpäin. Niinpä ei
yksikään matkustaja tosissaan väitä, että kaupungit, joissa hän ei ole
vielä ollut, tulisivat todellisiksi vasta sinä hetkenä, jona hän
saapuisi niiden muurien sisälle. Mutta tätä me kuitenkin melkein teemme
vakuuttaessamme itsellemme, että se, mikä ei vielä ole tapahtunut, ei
ole vielä olemassa.


II

Mutta aikomukseni ei ole nyt eksyä arvoituksista vaikeimpaan. Älkäämme
puhuko siitä sen enempää kuin että aika on mysteerio, jonka me olemme
mielivaltaisesti jakaneet menneisyyteen ja tulevaisuuteen koettaaksemme
käsittää siitä jotakin. On melkein varmaa, että se on itsessään vain
suunnaton nykyisyys, ikuinen, liikkumaton, jossa kaikki, mitä on
tapahtunut ja tulee tapahtumaan, tapahtuu järkähtämättömästi, ilman
että huomispäivä eroaa eilisestä tai tästä päivästä paitsi ihmisten
lyhytaikaisessa käsityksessä.

Voisi sanoa, että ihmisellä on aina ollut tunne siitä, että ainoastaan
hänen käsityskykynsä heikkous erottaa hänet tulevaisuudesta. Hän tietää
sen olevan todellisena, elävänä ja täydellisenä jonkinlaisen muurin
takana, jota hän on lakkaamatta kiertänyt elämänsä ensimmäisistä
päivistä alkaen. Tai pikemminkin hän tuntee, että se on hänessä
itsessään tunnettuna osana hänestä, ilman että tuo ahdistava ja meitä
vaivaava tunteminen pääsee hänen aistimiensa liian ahtaiden kanavien
läpi hänen tietoisuuteensa asti, joka on ainoa paikka, missä tunteminen
saa nimen, käyttökelpoisen voiman ja niin sanoaksemme ihmisen
kansalaisoikeuden. Vain vilahdukselta ohi välähtävinä säteinä
tunkeutuvat hänen aivoihinsa tulevat vuodet, jotka täyttävät hänet
kokonaan ja joiden ankara todellisuus ympäröi häntä joka puolelta. Hän
ihmettelee, että aivan erikoinen sattuma on melkein ilmanpitävästi
sulkenut tulevaisuudelta nuo aivot, jotka ovat kuitenkin kokonaan
upotettuina siihen, kuten sinetöity astia vedenpitävästi suunnattomaan
mereen, joka sitä puristaa, ahdistaa ja hyväilee tuhansilla
aalloillaan.

Hän on koettanut kaikkina aikoina löytää tuossa muurissa halkeamia,
aiheuttaa vuotoa tuossa astiassa, lävistää seiniä, jotka erottavat
hänen järkensä, joka ei tiedä juuri mitään, hänen vaistostaan, joka
tietää kaikki, mutta ei voi käyttää tietoaan. Näyttää kuin hän olisi
useitakin kertoja onnistunut. On ollut näkijöitä, profeettoja,
sibylloja, pyytioita, joilla sairaus ja itsestään tai keinotekoisesti
liiaksi kiihoittunut hermostorakenne ovat saaneet aikaan epätavallisia
yhteyksiä tietoisuuden ja itsetiedottomuuden, yksityisen ja lajin
elämän, ihmisen ja hänen näkymättömän jumalansa välillä. He ovat
jättäneet tästä mahdollisuudesta yhtä päteviä todisteita kuin on mikä
historian todiste tahansa. Koska toiselta puolen nuo ihmeelliset
tulkitsijat, nuo suuret salaperäiset hysteerikot, joiden hermoja
pitkin kierteli ja sekaantui toisiinsa nykyisyys ja tulevaisuus,
olivat harvinaisia, niin keksittiin ja luultiin keksittävän
kokemukseenperustuvia menettelytapoja päästäkseen melkein mekaanisesti
selvittämään tulevaisuuden aina esiintyvää ja houkuttelevaa arvoitusta.
Viehätyttiin tällä tavoin kyselemään esineiden ja eläinten
itsetiedotonta tietämistä. Niin syntyivät ennustaminen lintujen
lennosta, uhrieläinten sisälmyksistä, taivaankappaleiden liikkeistä,
tulesta, vedestä, unista, ja kaikki nuo ennustamistavat, joista vanhan
ajan kirjailijat kertovat meille.


III

Minusta on tuntunut mielenkiintoiselta tutkia, miten tuon
tulevaisuudenennustelutieteen laita on tätä nykyä. Sillä ei ole enää
entisaikojen loistoa eikä uskallusta. Se ei enää kuulu kansojen
julkiseen eikä uskonnolliseen elämään. Nykyisyys ja menneisyys
paljastavat meille niin paljon ihmeitä, että ne riittävät tyydyttämään
meidän ihmeiden janoamme. Koska se, mikä on ja mikä on ollut, on
vetänyt puoleensa mielenkiintomme, niin me olemme melkein luopuneet
kyselemästä sitä, mikä voisi olla tai tulee olemaan. Kuitenkaan ei ole
hylätty tuota vanhaa ja kunnianarvoista tiedettä, joka on niin syvään
juurtunut ihmisen pettämättömään vaistoon. Sitä ei enää harjoiteta
julkisesti kaikkien nähden. Se on paennut pimeimpiin nurkkiin,
alhaisimpiin, herkkäuskoisimpiin, tietämättömimpiin ja halveksituimpiin
piireihin. Se käyttää naiiveja ja lapsellisia keinoja. Siitä huolimatta
sekin on tietyssä määrässä kehittynyt. Se halveksuu suurinta osaa
alkuperäisistä ennustusmenettelyistä; se on löytänyt toisia, usein
eriskummallisia, joskus naurettavia, ja on osannut käyttää hyväkseen
muutamia keksintöjä, jotka eivät suinkaan olleet määrättyjä sitä
varten.

Näihin hämäriin pakopaikkoihin minä olen sitä seurannut. Olen tahtonut
nähdä sitä, en kirjoista, vaan käytännössä, todellisessa elämässä ja
niiden yksinkertaisten uskovaisten piirissä, jotka luottavat siihen ja
kysyvät siltä joka päivä neuvoa tai rohkaisua. Olen mennyt sinne
vilpittömässä mielessä, uskomattomana, mutta valmiina uskomaan,
puolueettomana, mutta jo ennakolta hymähtämättä, sillä jolleikaan saa
sokeasti uskoa mihinkään ihmeeseen, niin on vielä pahempi nauraa sille
umpimähkään. Ja jokaisessa itsepintaisessa erehdyksessä piilee
tavallisesti oivallinen totuus, joka odottaa syntymähetkeään.


IV

Harvat kaupungit olisivat minulle tarjonneet laajemman ja
hedelmällisemmän kokeilualan kuin Parisi. Siellä tein siis
tiedusteluni. Sitä varten valitsin hetken, jolloin oli ratkaistavana
eräs suunnitelma, jonka toteuttaminen (mikä ei riippunut yksin minusta)
oli oleva minulle hyvin tärkeä. En kajoa asian yksityiskohtiin, jotka
itsessään tuskin ovat mielenkiintoisia. Riittäköön, kun mainitsen, että
tuohon suunnitelmaan liittyi joukko juonia ja useita mahtavia ja
vihamielisiä tahtoja, jotka taistelivat minun tahtoani vastaan. Nuo
voimat pitivät toisiaan tasapainossa, ja inhimillisen logiikan mukaan
oli mahdotonta aavistella, mille puolelle voitto kallistuisi. Minun oli
siis tehtävä tulevaisuudelle hyvin tarkkoja kysymyksiä, mikä on
välttämätön ehto, sillä jos monet valittavat, ettei se sano heille
mitään, niin on vika siinä, että he kyselevät siltä neuvoa hetkellä,
jolloin heidän elämänsä näköpiirissä ei ole mitään tekeillä.

Kävin astrologien, kädestäkatsojien, samoinkuin rappeutuneiden ja hyvin
tunnettujen sibyllojen luona, jotka uskovat lukevansa tulevaisuuden
korteista, kahvinperistä, vesilasiin liuotetun munanvalkuaisen
muodostamista kuvioista j.n.e. (Sillä mitään ei saa lyödä laimin; ja
joskin vehkeet ovat joskus kummalliset, niin saattaa tapahtua, että
totuuden sirunen piilee typerimpienkin temppujen takana.) Kävin
erittäinkin kuuluisimpien ennustajanaisten luona, jotka
unissakävijöiden, näkijöiden, mediumien j.n.e. nimellä osaavat
sijoittaa omaan tietoisuuteensa heiltä neuvoakysyvien tietoisuuden ja
vieläpä sitäkin, mikä on vain näiden alitajunnassa, ja jotka yleensä
ovat entisajan ennustajien suoranaisimpia perillisiä. Tapasin tuossa
tasapainonsa menettäneessä maailmassa paljon konnankoukkuja, petosta ja
karkeita valheita. Mutta minulla oli samalla myöskin tilaisuus tutkia
läheltä muutamia ihmeellisiä ja epäämättömiä ilmiöitä. Ne eivät riitä
päättämään, onko ihmisen vallassa kohottaa sitä harhaluulojen verhoa,
joka peittää häneltä tulevaisuuden, mutta ne luovat sangen ihmeellistä
valoa siihen, mitä tapahtuu paikalla, jonka luulemme olevan
loukkaamattomimman, tarkoitan "Haudatun temppelin" kaikkein pyhintä,
missä sisimmät ajatuksemme ja niiden alla piilevät voimat, joista me
emme tiedä mitään, tulevat ja menevät tietämättämme ja etsivät
haparoiden sitä salaperäistä tietä, joka vie tuleviin tapahtumiin.


V

Kävisi ikävystyttäväksi kertoa, mitä kaikkea sain kuulla näiden
profeettojen ja näkijöiden luona. Tyydyn esittämään lyhyesti erään
mielenkiintoisimpia kokemuksia. Se muutoin lyhyesti esittää useimmat
muut; ja kaikkien psykologia on jokseenkin sama.

Kysymyksessä oleva näkijä on Parisin kuuluisimpia. Hän väittää
ruumiillistuttavansa hypnootisessa tilassaan erään pienen,
tuntemattoman, Julia-nimisen tytön hengen. Asetettuaan minut istumaan
pöydän eteen, joka oli meidän välillämme, hän pyysi minun sinuttelemaan
Juliaa ja puhumaan hänelle lempeästi kuten puhutaan seitsemän- tai
kahdeksanvuotiaalle lapselle. Sitten hänen kasvonpiirteensä, silmänsä,
kätensä, koko ruumiinsa sai muutaman sekunnin ajan suonenvedontapaisia
kouristuksia, hänen hiuksensa soljuivat hajalleen ja hänen aivan
muuttuneiden kasvojensa ilme kävi viattomaksi ja lapselliseksi. Heikko
lapsen ääni, kimeä ja kirkas, kuului silloin tuon täysikasvuisen naisen
suusta ja se kysyi minulta hieman sopertaen: "Mitä sinä tahdot? Onko
sinulla ikävyyksiä? Itsesikö vai jonkun toisen takia tulet luokseni?"
-- "Itseni takia." -- "No hyvä, tahdotko auttaa minua hieman? Vie minut
ajatuksissasi paikkaan, missä sinulla on ikävyyksiä." Keskitin huomioni
suunnitelmaan, joka oli minulle niin tärkeä, ja tuon vielä salassa
piilevän pienen draaman eri esittäjiin. Silloin hän vähitellen, alussa
hieman haparoituaan, tunkeutui todellakin ajatuksiini, ilman että
olisin häntä auttanut sanalla tai liikkeellä, ja niin sanoakseni luki
niitä kuten ohuesti verhottua kirjaa, sijoitti aivan tarkalleen
tapahtumapaikan, tunsi päähenkilöt ja kuvasi ne lyhykäisesti hajanaisin
ja lapsellisin, mutta ihmeen oikein ja tarkoin piirtein. -- "Hyvä on,
Julia, oikein hyvä", sanoin hänelle tuona hetkenä, "mutta kaiken tuon
minä tiedän; minulle on ilmoitettava, mitä sitten seuraa." -- "Mitä
sitten seuraa, mitä sitten seuraa... Kaikki te tahdotte tietää, mitä
sitten tapahtuu, mutta se on hyvin vaikeaa..." -- "Mutta koetahan
kuitenkin!... Miten asia päättyy? Minäkö voitan?" -- "Niin, niin, minä
näen; älä pelkää, minä autan sinua; sinä tulet olemaan tyytyväinen..."
-- "Mutta entäs vihollinen, josta puhuit, se, joka vastustaa minua ja
tahtoo minulle pahaa...?" -- "Ei, ei, hän ei ole sinulle vihoissaan:
-- se on toisen henkilön takia... Minä en näe, miksi... Tuo toinen on
hänelle vastenmielinen... Oh! hän vihaa häntä, hän vihaa häntä!... Ja
se on siksi, että sinä rakastat kovin tuota toista, että hän ei tahdo,
että teet hänen hyväkseen, mitä tahtoisit tehdä..." (Nainen puhui
totta.) -- "Entä sitten", intin minä, "kulkeeko hän loppuun saakka,
eikö hän taivu ollenkaan?" -- "Ah! en pelkää häntä... Näen, että hän
on sairas; hän ei elä kauan." -- "Erehdyt, Julia, näin hänet
toissapäivänä, hän voi hyvin." -- "Ei, ei, se ei tee mitään; hän on
sairas... Sitä ei näy, mutta hän on hyvin sairas... Hän varmaankin
kuolee pian..." -- "Mutta milloin sitten ja miten?" -- "Hänen päällään,
ympärillään, kaikkialla on verta..." -- "Verta? -- Onko se
kaksintaistelu?" (Olin hetkisen ajatellut löytäväni tilaisuuden tapella
vastustajan kanssa.) "Vaiko tapaturma, murha, kosto?" (Se oli kiero ja
häikäilemätön ihminen, joka oli monelle ihmiselle saattanut
ikävyyksiä.) -- "Ei, ei, älä kysele minulta enää, olen hyvin väsynyt...
Anna minun mennä..." -- "En, ennenkuin saan tietää..." -- "Ei, en voi
sanoa mitään... Olen hyvin väsynyt... Anna minun mennä... Ole hyvä,
niin minä autan vielä sinua..."

Hän sai samanlaisen kouristuskohtauksen kuin alussakin ja heikko ääni
oli vaiennut. Ja nainen, joka näytti heräävän pitkästä unesta, sai
jälleen nelikymmenvuotiaan ulkonäön. Lieneekö tarpeellista lisätä,
ettemme olleet koskaan nähneet toisiamme ennen tätä kohtausta ja
ettemme tietäneet toisistamme enempää kuin jos olisimme syntyneet
kahdella eri taivaankappaleella?


VI

Samantapaisia olivat yleensä useimpien kokeiden tulokset, kokeiden,
joissa näkijät olivat rehelliset nukuksissa -- joskin niiden
yksityiskohdat olivat vähemmän kuvaavia ja todistavia. Tehdäkseni
jonkinlaisen vastakokeen lähetin tuon naisen luo, jonka "Julia" oli
valinnut tulkikseen, kaksi henkilöä, joiden älykkäisyyden ja
vilpittömän uskon minä tunsin. Heidän oli kuten minunkin tehtävä
tulevaisuudelle tärkeä ja täsmällinen kysymys, jonka vain onni tai
kohtalo yksin saattoi ratkaista. Toiselle, joka tiedusteli erään
ystävänsä sairautta, Julia ennusti tuon ystävän pikaista kuolemaa. Ja
ennustus kävi toteen, vaikkakin tuona hetkenä paraneminen näytti paljon
luultavammalta kuin kuolema. Toiselle, joka kysyi, kuinka eräs
oikeusjuttu tulisi päättymään, hän vastasi jokseenkin vältellen.
Sitävastoin hän ilman muuta ilmoitti hänelle paikan, missä oli eräs
tuolle henkilölle hyvin kallisarvoinen esine, jonka hän oli kadottanut
niin kauan aikaa sitten ja jota hän oli etsinyt niin usein turhaan,
että hän oli vakuutettu siitä, ettei näkijänainen ajatellut sitä enää.

Minuun nähden Julian ennustus toteutui osittain, s.o. vaikkakaan en
saavuttanut päätarkoitustani, järjestyi asia kuitenkin muissa suhteissa
tyydyttävällä tavalla. Mitä vastustajan kuolemaan tulee, niin se ei ole
vielä tapahtunut, ja mielelläni vapautankin tulevaisuuden pitämästä
lupaustaan, jonka se minulle teki tuntemattomaan maailmaan kuuluvan
lapsen viattoman suun kautta.


VII

On hyvin ihmeellistä, että joku toinen näin voi tunkeutua olemuksemme
salaisimpaan piilopaikkaan ja lukea sieltä paremmin kuin me itse joskus
unohdettuja ja karkoitettuja, mutta aina eläviä tai vielä
muodostelemattomia ajatuksia ja tunteita. On todellakin masentavaa,
että vieras pääsee kauemmaksi sydämeemme kuin me itse. Tämä asettaa
ihmeelliseen valoon sisäisen elämämme luonteen. Miten me asetummekaan
varuillemme, miten sulkeudummekaan omaan itseemme, meidän
tietoisuutemme ei ole kuitenkaan ehdottoman tiivis; se pakenee, se ei
kuuluu meille. Ja joskin vain erikoisissa olosuhteissa joku toinen voi
sinne asettua ja ottaa sen haltuunsa, niin on kuitenkin varmaa, että
tavallisessa elämässä "sisäinen forumimme", omatuntomme, on
jonkinlainen henkinen forum, jossa useimmat niistä, joilla sinne on
asiaa, tulevat ja menevät mielensä mukaan, tunkevat sinne katseensa ja
valitsevat sieltä totuuksia aivan toisella tavalla ja paljon vapaammin
kuin mitä olimme luulleet tähän saakka.

Jätämme tämän seikan, joka ei ole tutkimuksemme esine. Se mitä minä
tahtoisin selvittää Julian ennustuksista, se on minulle itselleni outo
osa tuntematonta. Menikö hän minun tietopiirini ulkopuolelle? En luule.
Kun hän puhui minulle asian onnellisesta päätöksestä, niin se yleensä
oli minun aavistamani päätös, joka hätätilassa saattoi tyydyttää
vaistoni itsekästä ja raakaa puolta, vaikkakin tahtoni, uskollisena
alkeelliselle velvollisuudelle, oli määrä uhrata kaikki mieluummin kuin
vapautua tuosta velvollisuudesta asettaakseen sen edelle kurjan
persoonallisen menestyksen. On siis huomattava, että tämänlaatuisissa
ilmoituksissa vaiston salainen ääni tulee kuuluviin paljoa selvemmin
kuin määrätyimmänkin tahdon. Niinpä hän ilmoittaessaan minulle
vastustajan kuoleman paljasti vain tuon saman vaiston salaisen toiveen,
yhden noita halpamaisia ja häpeällisiä toiveita, jotka me kätkemme
itseemme ja jotka eivät kohoa ajatuksemme kantamiin. Todellinen
ennustus olisi kysymyksessä vain, jos tuo kuolema tulisi vähän ajan
sisällä vastoin kaikkea odotusta, vastoin kaikkea todennäköisyyttä.
Mutta silloinkaan ei luullakseni pythia, ennustajanainen, olisi
tunkeutunut tulevaisuuteeni, vaan minä, minun vaistoni, minun
itsetiedoton olentoni, joka olisi aavistanut tapahtuman, johon se oli
sidottu. Tuo pythia olisi lukenut Aikaa, ei ehdottomasti eikä kuten
maailmankaikkeuden kirjaa, johon on kirjoitettu kaikki, mitä tulee
tapahtumaan, vaan minun kauttani, minun lävitseni, minun erikoista
intuitsioniani, ja hän olisi vain tulkinnut sen, mitä minun
alitajuntani ei voinut sanoa ajatukselleni.

Luullakseni asianlaita oli sama, mitä tulee noihin kahteen muuhun
henkilöön, jotka menivät kysymään häneltä neuvoa. Sillä, jolle hän
ennusti ystävän kuoleman, oli todennäköisesti, huolimatta siitä, mitä
järki vakuutti ystävyydestä, sisäinen, luonnollinen tai ennustava,
mutta tarmokkaasti tukahdutettu vakaumus, että sairas kuolisi, ja tuon
vakaumuksen unissakävijä juuri keksi niiden lempeiden toiveiden
joukosta, jotka koettivat pettää häntä. Mitä taas tulee toiseen, joka
odottamatta löysi kadonneen esineen, niin on vaikea tuntea kyllin
tarkasti hänen sieluntilaansa voidakseen päättää, oliko hänellä n.s.
_double vue_, sisäinen näkemys, vai muistuiko se yksinkertaisesti
jälleen hänen mieleensä. Oliko se, joka oli kadottanut esineen, täysin
tietämätön siitä, mihin paikkaan ja missä oloissa hän oli sen
kadottanut? Hän vakuuttaa, että asia oli niin ja ettei hänellä ollut
koskaan siitä ollut pienintäkään aavistusta, vaan että hän päinvastoin
oli vakuutettu siitä, ettei esine ollut kadonnut, vaan varastettu, ja
että hän oli koko ajan epäillyt erästä palvelijaansa. Mutta mahdollista
on, että -- hänen älynsä ja valveutuneen minänsä sitä huomaamatta --
hänen itsetiedoton ja ikäänkuin nukkunut sielunelämänsä oli vallan
hyvin huomannut ja muisti paikan, mihin esine oli pantu. Siinä
tapauksessa näkijä olisi -- ei vähemmän yllättävän, mutta
toisenlaatuisen ihmeen kautta -- jälleen löytänyt ja herättänyt salassa
piilevän ja melkein animaalisen muistin ja saattanut sen ihmismaailman
valoon, johon se oli turhaan pyrkinyt.


VIII

Mahtaneeko olla näin kaikkien ennustelujen laita? Olisivatko suurten
profeettojen ennustukset, sibyIlojen, pythioiden, pythonissojen
oraakkelivastaukset tyytyneet heijastamaan, kääntämään ja täten
kohottamaan käsitettävään maailmaan heitä kuuntelevien yksilöiden ja
kansojen vaistomaisen clairvoyancen, selvänäköisyyden? Omaksukoon kukin
sen vastauksen tai otaksuman, jonka hänen oma kokemuksensa hänelle
osoittaa. Minä olen kertonut kokemukseni niin yksinkertaisesti ja
suorasti kuin asian luonto vaatii.

[Muissa tapauksissa tutkimukseni johti vähemmän ihmeellisiin, mutta
joskus samanluontoisiin tuloksiin. Kävin esimerkiksi erinäisten
kädestäkatsojien luona. Nähdessäni useimpien noiden kädestäennustajien
uhkeat asunnot, noiden, jotka ilmaisivat minulle vain typeryyksiä --
yksi poikkeus on minun kuitenkin tehtävä -- täytyi minun ihmetellä
heidän "kundiensa" herkkäuskoisuutta. Silloin eräs ystävä neuvoi
minulle ennustajan, joka asui erään katupahasen varrella Mont-de-Piétén
lähettyvillä ja joka oli hänen mukaansa parhaiten viljellyt ja
kehittänyt Desbarolles'in ja d'Arpentignyn suurta perintöä.]

[Tapasin erään kauhean, muurahaiskekoa muistuttavan talon kuudennessa
kerroksessa, komerossa, joka oli samalla kertaa salonkina ja
makuuhuoneena, vaatimattoman, lempeän ja hyvin tavallisen näköisen
vanhan miehen, jonka puhetapa tuntui enemmän talonmiehen kuin profeetan
puhetavalta. En häneltä suuria viisastunut. Mutta muutamille
hermostuneemmille henkilöille, jotka vein hänen luokseen, erittäinkin
kahdelle tai kolmelle naiselle, joiden menneisyyden ja luonteen tunsin
jotenkin tarkasti, hän ilmaisi hämmästyttävän tarkasti heidän mielensä
ja sydämensä askartelut, erotti hyvin taitavasti heidän elämänsä
tärkeimmät käänteet, pysähtyi niissä tienristeyksissä, joissa heidän
kohtalonsa oli todellakin hairahtunut ja epäröinyt, paljasti muutamia
hämmästyttäviä, tarkkoja, melkein anekdoottimaisia erikoisseikkoja
(matkoja, rakkaussuhteita, saatuja vaikutuksia, tapaturmia), sanalla
sanoen, ottaen lukuun jonkinlaisen itsesuggestionin, joka saa
mysteerion kosketuksesta enemmän tai vähemmän kiihtyneen
mielikuvituksemme antamaan täsmällisen muodon mitä epäselvimmällekin
vihjaukselle, hän piirsi heidän nykyisyydestään ja menneisyydestään
hieman sovinnaisesti ja symboolisesti suunnitellun, mutta hyvin varman
elämänkaavan, jossa heidän täytyi epäilyksestään huolimatta tuntea
elämänsä erikoisuoma. Mitä hänen ennustuksiinsa tulee, niin minun
täytyy sanoa, ettei yksikään niistä käynyt toteen.]

[Noissa intuitsioneissa oli varmastikin jotakin enemmän kuin pelkkiä
onnellisia yhteensattumia. Se oli ilmeisesti jonkinlaista hermoyhteyttä
eri alitajuntojen välillä, samantapaista kuin unissakävijällä. Saman
ilmiön tapasin kahvinperistä ennustajalla, mutta hänen ilmoituksensa
olivat uskalletumpia, epävarmempia, ja siksi minä en niihin kajoakaan.]

On, toistan sen vieläkin, melkein uskomatonta, ettemme tunne
tulevaisuutta. Kuvittelen mielessäni, että olemme siihen nähden samassa
asemassa kuin unohdettuun menneisyyteen nähden. Me voisimme koettaa
muistella. Jotkut seikat viittaavat siihen, ettei tämä ole mahdotonta.
Tarvitsisi vain keksiä tai jälleen löytää tuon muistin tie, joka kulkee
ajassa meidän edellämme.

Käsitän, ettei meillä ole kykyä tuntea ennakolta elementtien
mullistuksia, taivaankappaleiden, maan, valtakuntien, kansojen ja
rotujen kohtaloa. Nämä eivät suoranaisesti koske meitä, ja me tiedämme
niistä menneisyydessä vain historian keinotekoisten kertomusten avulla.
Mutta mikä koskee meitä, mikä on meidän ulottuvillamme, minkä on
ilmettävä vuosien ahtaassa piirissä, tuossa henkisen elimistömme
erottumassa, joka elimistö verhoo meitä Ajassa, kuten nilviäistä ja
hyönteistä verhoo niiden kuori ja kotelo ulottuvaisuudessa, tämä ja
kaikki sen kanssa yhteydessä olevat ulkonaiset tapahtumat ovat
luultavasti kirjoitetut tähän piiriin. Joka tapauksessa olisi paljon
luonnollisempaa ja käsitettävämpää, että asia olisi näin kuin että se
olisi toisin. Siinä on tosiasioita taistelussa harhaluulon kanssa. Eikä
mikään estä meitä uskomasta, että tässä kuten kaikkialla tosiasiat
lopulta voittavat harhaluulon. Tosiasiat, se on se, mitä meille
tapahtuu, mikä jo on tapahtunut historiassa, joka on meidän historiamme
yläpuolella, maailmankaikkeuden liikkumattomassa ja yli-inhimillisessä
historiassa. Harhaluulo on läpinäkymätön verho, jonka kutema ovat nuo
käsittämättömät langat nimeltään eilen, tänään ja huomenna, joilla me
verhoamme nuo tosiasiat. Mutta koko olentomme ei tarvitse välttämättä
olla ikuisesti tuon harhaluulon narrina. Voipa vielä asettaa itselleen
kysymyksen, eikö meidän merkillinen kykenemättömyytemme päästä selville
niin yksinkertaisesta, riidattomasta ja välttämättömästä seikasta kuin
tulevaisuus, olisi eräänä jonkin toisen taivaankappaleen asukkaan
ihmettelyn aiheena, jos hän kävisi meitä katsomassa.

Tänään tämä näyttää meistä niin tuiki mahdottomalta, että me saatamme
vain vaivoin kuvitella, kuinka tulevaisuuden varma todellisuus kumoaisi
ne huomautukset, jotka me sille teemme henkemme orgaanisen harhaluulon
nimessä. Me sanomme sille esimerkiksi: jos ryhtyessämme johonkin
yritykseen voisimme tietää, että se päättyy onnettomasti, niin emme
ryhtyisi siihen ollenkaan; ja koska on varmaankin kirjoitettu jossakin
ajan kirjassa ennen kyselyämme, että yritys ei tule tapahtumaan,
koskapa tulemme siitä luopumaan, niin me emme osaa aavistaa sen
lopputulosta, millä ei ole ollut alkua j.n.e.

Jottemme eksyisi tielle, joka vie meidät paikkoihin, missä meillä ei
ole mitään tekemistä, olkoon kylliksi, kun sanomme itsellemme, että
tulevaisuus, kuten kaikki, mikä on olemassa, on luultavasti
yhtenäisempi ja loogillisempi kuin mielikuvituksemme logiikka, ja että
kaikki epäröintimme ja epävarmuutemme sisältyy sen arveluihin ja
aavistuksiin. Olkaamme muuten vakuutetut siitä, että tapahtumien kulku
tuskin suuntautuisi toisaanne, vaikkakin sen tuntisimme ennakolta.
Aluksi tuntisivat tulevaisuuden tai osan siitä vain ne, jotka
tahtoisivat vaivautua oppimaan sen, kuten menneisyyden tai osan omasta
nykyisyydestään tuntevat vain ne, joilla on rohkeutta ja älyä ottaa
siitä selvä. Me mukautuisimme nopeasti tämän uuden tieteen opetuksiin
samoinkuin olemme mukautuneet historian opetuksiin. Me pääsisimme pian
selville, mitä onnettomuuksia voisimme välttää ja mitä olisi mahdoton
karttaa. Viisaimmat vähentäisivät itselleen näiden jälkimmäisten lukua
ja toiset kohtaisivat niitä kuten he nyt kohtaavat paljon varmoja
onnettomuuksia, joita on helppo ennustaa. Pettymystemme luku olisi
hieman vähentynyt, mutta ei niin paljon kuin me toivomme, sillä jo
järkemmekin osaa nähdä ennakolta osan tulevaisuuttamme, jolleikaan niin
aineellisen selvästi kuin me uneksimme, niin ainakin usein riittävällä
siveellisellä varmuudella. Ja me huomaamme, että useilla ihmisillä on
tuskin hyötyä näistä niin helpoista aavistuksista. He löisivät laimin
tulevaisuuden neuvot, kuten he kuulevat menneisyyden kehoituksia
seuraamatta niitä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63333 ***