*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63492 ***

LUKÍS LÁRAS

Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta

Kirj.

D. VIKELAS

Uuden-kreikan kielestä suomentanut

K. F. [Kaarlo Forsman].





Porvoossa,
Werner Söderström, kustantaja,
1886.




KIRJANTEKIJÄN ALKULAUSE.


Lukís Láraan nimen varjossa piilee eräs Chiolainen, jonka Englannissa
eläneet heimolaisemme helposti tuntenevat. Usein kertoili hän minulle
nuoruutensa koetteluita. Elämänsä loppupuolella ryhtyi hän minun
kehotuksestani omakätisesti kirjoittelemaan muistelmiansa; ja kun hän
muutamia vuosia sitten kuoli, löydettiin hänen papereittensa seasta
tämä käsikirjoitus suljettuna kuoreen, jossa oli minun nimi-osotteeni.
Julkaistessani sen nyt, toivon, että muut lukisivat sen samalla
mielihalulla, millä minä kuuntelin vanhuksen kertomuksia.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Alussa vuotta 1821 oleskelin Smyrnassa. Olin silloin lähes
kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Jo seitsemän vuotta aikaisemmin oli
opettajani, isä Flútis, vakuuttanut isälleni, että olin oppinut
enemmänkin tieteitä, kuin mitä kauppiaaksi aikova mies tarvitsee; ja
isäni, joko vakuutettuna hyvän papin puheista taikka arvellen
käytöllisen elämän koulua hyödyllisemmäksi minulle, ei antanut minun
jäädä Chioon täydentämään opintojani, vaan otti minut mukaansa
Smyrnaan, jossa ensin sain olla oppilaana, mutta vähän ajan perästä
pääsin osakkaaksi hänen kauppaliikkeesensä.

Tällä välin Jumala siunasi meidän vaivannäkömme. Joka vuosi
tilinpäätös osotti suuremman voiton kuin edellisenä vuonna, ja meidän
kauppamaineemme karttui yhä enemmän Smyrnan markkinoilla. Muutoinkin --
sen saatan sanoa ylpeydellä -- isäni alusta alkaen oli omannut hyvän
nimen ja puhtaan maineen, sillä hän oli mitä rehellisin ja tarkin
kauppasuhteissaan. Minun täytyy lisätä, enkä sitä sano kiitelläkseni
itseäni, koska kokemuksesta tiedän että, ken itseään ylistää, joko itse
erehtyy tai tahtoo muita erehdyttää, vaan sen sanon lausuakseni
pojallisen kiitollisuuteni, että menestykseni kauppias-uralla luen
niiden perus-aatteiden ansioksi, jotka isäni hamasta lapsuuteni iästä
juurrutti minuun.

Mikäli tulot karttuivat, laajeni vähitellen myös kauppaliikkeemme
piiri ja samalla näköalamme väljeni. Keskuutemme ulkomaisten
kirjeenvaihtajain kanssa Euroopassa ei enää riittänyt tyydyttämään
kauppatoimiamme. Kaksi tai kolme nuorta kansalaistamme oli jo, kukin
puolestaan jonakuna helleeniläisen kaupan Columbona, niinä vuosina
asettanut majansa Lontoosen. Noiden voittopalkat häiritsivät meidän
untamme, heidän esimerkkinsä viritti meissä kunnianhimoisia haluja
hehkumaan, jonka johdosta jo suunniteltiin tuumaa, että minä
syyspuoleen erään enoni kanssa siirtäytyisin Englantiin. Olinpa jo
alkanut opiskella Englannin kieltä erään englantilaisen papin johdolla,
jolta en kuitenkaan paljoa oppinut. Mutta ehk'ei se ollutkaan hänen
vikansa. Etten vaan soimaa ensimmäisten opettajaini muistoa!

Sekä isäni, että meidän seuraamme kuuluvain sukulaisten ja ystäväin
mieli niinkuin omakin mieleni oli yksinomattain kiintynyt
kauppatoimiimme. "Veljesliitosta"[1] sekä kapinasta, jota puuhattiin,
emme tienneet mitään. Tosin mekin kaikkien Helleenien kanssa
epämääräisesti tunsimme jotakin hämärää halua vapauteen. Smyrnassa
näimme Euroopalaisten uljaasti kohottavan päätänsä, ja salaisella
katkeruudella onnittelimme noita itsenäisiä kristityitä kansoja;
meillä oli muutamia hämäriä historiallisia käsitteitä Ranskan
vallankumouksesta sekä muutamia sumuisia toiveita kansamme
uudestaan-elpymisestä, jotka toiveet pääasiallisesti nojausivat
Pohjasta päin odotettuun apuun, ja juhlapäivin yhteen tullessamme
laulelimme mekin Rhigaan lauluja; mutta emme kuitenkaan edes
aavistaneetkaan, että kansallinen kohina oli puhkeamaisillaan.

Me vietimme elämäämme tyynesti khan'issamme, päivät keskellä kirjavia
tavaroitamme, yöt pienessä kammiossamme ylisillä, jossa isäni ja minä
nukuimme. Sunnuntaisin kävimme säännöllisesti messua kuulemassa pyhän
Fotinon kirkossa, toisinaan kävimme myös katsomassa joitakuita
chiolaisia perheitä, jotka asuivat Smyrnassa. Harvoin, kerran tai
kahdesti vuodessa, varsinkin pääsijäisviikolla, matkailimme
virkistykseksemme seudun kyliin, ja silloin hengitellessämme raikasta
ilmaa ja nähdessämme puita ja vainioita muistelimme Chios saarta ja
maataloamme ja puutarhaamme, ja silloin ero kotilaisistamme tuntui
meistä raskaammalta.

Näin päivät kuluivat ja aika vieri ja pääajatukseni kieri yhä vastaisen
Englannin matkani ympärillä. Siinä uneni alati häälyivät ja ne olivat
tosiaan kultaisia unelmia. Mutta äkisti rauha ja toimet, tuumat ja unet
kaikki kerrassaan raukesivat.

Eräänä yönä alussa maaliskuuta heräsin säikähtyneenä. Olin unessani
kuullut useita pyssyn laukauksia. Nousin istualleni vuoteelle, tarkasti
kuunnellen ja tuijottaen pimeään.

Isäni nukkui sikeästi. Olikohan tuo vaan unen näköä? Ei! pif, paf taas,
ja samalla hurjia huutoja. Herätin isäni ja kuuntelimme nyt kahden.

Kaiken yötä jatkui, vähä väliä keskeytyen, ampumista ja melskettä. Emme
voineet arvata, mitä oli tekeillä. Ja kuinka saisimmekaan siitä selkoa?
Utelijaisuus tahtoi kyllä viekoitella meitä menemään ulos, mutta pelko
voitti utelijaisuuden, ja jäimme sisälle.

Aamun valjetessa astuimme alas khanin pihalle, jossa tapasimme muitakin
sen asukkaita kokoontuneina, saman tuskan ja levottomuuden alaisina
kuin itsekin olimme.

Khanit, niinkuin, lukijani, luultavasti tiedät, ovat tavallisesti
raketut linnan muotoon. Ulkopuolella vahvat, korkeat muurit, jotka
kehäänsä sulkevat nelikulmaisen tai pitkulaisen pihan taivas-alla;
pihan puolella on kaikkien puotien ja asumusten akkunat ja ovet, yhteys
muun maailman kanssa tapahtuu rautaportin kautta, joka yöksi suljetaan.

Kun vartiat aamulla avasivat portin, saimme tietää, että illalla oli
tullut Turkkilaisille käsky varustautua aseilla. Siitä nuo yölliset
pyssyn paukkeet ja huudot. Mutta mitä varten tuo asevarustus? Mistä
vaara, joka tuon käskyn tuotti? Tuommoisia kyselimme ulkoa tulevilta,
mutta emme saaneet tyydyttävää tietoa. Yksi sanoi Janitsharein nousseen
kapinaan, toinen puhui Venäjää vastaan käytävästä sodasta; muutamat
kuiskivat kapinasta kristittyjen puolelta.

Niin meni se päivä. Oli lauantai. Me emme astuneet khanista ulos, mutta
sen portista näimme Turkkilaisia aseellisina ja tuiman-näköisinä
kävelevän kaduilla.

Seuraavana päivänä tulimme tavan mukaan messua kuulemaan. Sinä
sunnuntaina ei pitänyt saarnattaman, jonkatähden seurakunta kummastuen
näki papin astuvan saarnastuoliin. Ei hän sinne astunut julistamaan
meille Jumalan armoa, vaan lukemaan patriarkallisen pannakirjan julki.

Kuulimme kaikki kauhistuen hänen lukevan tuon pannajulistuksen hirveine
kirouksineen. Kuulimme Sutsoa ja Ypsilantia mainittavan velkapäiksi ja
kavaltajiksi.[2] Ymmärsimme että tarkoitettiin Vallachiassa
ilmestyneitä kapinallisia liikkeitä sekä salaisia liittokuntia, ja
silmäilimme toinen toistamme kirkossa: kyseltiin, kuiskailtiin ja
oltiin epätietoisia.

Mitähän tuo pannaan julistettu kapina merkitsi? Missä oli liikkeen
lähde? Tiesimme vaan, että Ypsilantia pidettiin Venäjällä suuressa
arvossa, ja arvelimme sen johdosta, että oli syttynyt joku kapina, jota
Venäjän puolelta kannatettiin jonakin venäläis-turkkilaisen sodan
aiheena. Mutta kaikki nämä olivat vain epäselviä häälyviä arveluita,
suuremmassa määrin kuin mitä tätä nykyä saatan oivaltaakaan.

Eipä Smyrnan Turkkilaisetkaan vielä olleet selvillä siitä, mitä oli
tekeillä. He eivät vielä oikein älynneet, että "rajah" raukat[3] omin
päin ryhtyivät kapinaan. He arvelivat vaaran tulevan Venäjältä.
Kuitenkin heti alusta alkain heidän uskonvimmansa yltyi. Olihan sota
käytävä uskottomia vastaan; joka kristitty oli siis vihollinen, joka
rajah uhriteuras. Jo ensi päivästä aikain meidän näköalamme pimeni ja
levottomuus ja pelko painoi mieltämme.

Nämä sanat levottomuus, pelko ovat jo usein livahtaneet kynästäni.
Mutta miksi osottelisin urheutta, jota meissä ei ollut eikä saattanut
olla? Älä hymyile, hyvä lukija, vaan muista, että olen Chiolainen, ja
lue arkuuteni syntyperäni syyksi. Olisinpa silloin mielinyt nähdä sinua
minun tilassani, jos luulet olevaskin urhea ja peloton.

Aseettomina, suojattomina, orjuudesta nöyrtyneinä, alttiiksi jätettyinä
ensimmäisen tuimistuneen Turkkilaisen kiukulle ja puukolle, ilman
vähintäkään toivoa oikeuden tai hyvityksen saannista, mistä me, Smyrnan
khanin halvat kauppiaat, olisimme saaneet urheutta ja uljuutta? Ja mitä
olisi uljuus meitä hyödyttänytkään?

Kärsivällisyyttä meillä ainoastaan oli, ja kärsivällisyyttä
kysyttiinkin, sillä tästälähin elämämme oli alinomainen kuolontaistelu,
pitkä marttyyrihistoria. Mutta kärsivällisyydelläkin on määränsä.
Toisinaan se tyhjentyy, ja silloin sen sijaan astuu joko täysi
uskaltamattomuus tai sankaruuteen vievä toivottomuus. Useat sankaruuden
osotukset sekä Kreikan kapinassa, että ihmiskunnan historiassa,
kirjoitetussa niinkuin kirjoittamattomassa, ovat luultavasti
tämmöisen toivottomuuden tuottamia. Minua Jumala varjeli täydestä
uskaltamattomuudesta, mutta luonto ei ole varustanut minua
toivottomuuden sankaruudella. Kärsivällisyyteni ja toivoni ei ole
koskaan peräti uupunut, ja siitäpä usein olen kiittänyt Korkeinta.

Muutaman päivää tuon mainitun pannaanpano-sunnuntain jälkeen menin
aamulla juutalaisten khaniin korjaamaan rahoja kokoon. Olin jo saanut
kerätyksi melkoisen summan ja kätkin poveeni pussin, joka sisälsi
rahat, kun äkkiä kuulen huutoja ja jalankapsetta, näen kristityitä ja
juutalaisia juoksujalassa tulvaavan meitä kohden. Ennenkuin
juutalainen, jonka kanssa asioitsin, ehti sulkea oven, oli hämärä puoti
täyteen ahdettuna hänen vapisevia uskolaisiaan. Katkonaiset lauseet,
joita he kuiskailivat espanjalaisella murteellaan, eivät antaneet
minulle mitään selkoa asiasta eivätkä rauhoittaneet mieltäni. Eivätpä
he itsekään tienneet, mitä oli tapahtunut ja miksi pakenivat.

Kun melu oli tauonnut ja ulkona oli tullut hiljaista, avasimme
varovasti oven. Vähitellen muutkin myymälät avattiin, ja niihin
paenneet lähtivät ulos rohkaistuneina ja suusta suuhun levisi lopuksi
selitys peljästyksen oikeasta syystä.

Kameeli, jonka selkään oli sälytetty puuvilla-kuorma, luiskahti
ahtaalla batsarin tiellä ja särki langetessaan jonkun työpajan oven.
Musertuneen oven romaus, kameelinajajan huudot ja sisällä olevain
juutalaisten kirkumiset, kaatuneen kameelin ympäri keräytyvä väentulva,
kaikki tämä käsitettiin yht'äkkiä metelin alkeeksi, ja siitä syntyi
yleinen hämmennys, pelko ja pako.

Kun mielet tarpeeksi asti kiihtyvät johonkin suuntaan, silloin ei
tarvita kuin kipinä ilmitulen leimuamiseen. Vähimmästä syystä silloin
syttyy kamala kauhistus. Onnettomuudeksi oli kylläkin syitä olemassa
tällaiseen mielten kiihkotilaan. Sillä Turkkilaisten äreys ärtyi päivä
päivältä, he liikkuivat joukottain asuma-alueillansa ja jopa kuultiin
heidän uhkailevan hyökätä kristittyjen päälle.

Minä en vielä tiennyt näistä mitään, enkä luullut sinä päivänä saavani
kokea uusia mielenliikutuksia.

Sanoin juutalaisille hyvästi, panin takkini rinnan päältä kaksin
kerroin, paremmin suojellakseni rahakukkaroa povessani, ja läksin
palaamaan kotia. Mutta tuskin astuin torin pääkadulle, kun uudestaan
kuulin huutoa ja kiljuntaa, ja ennenkuin vielä kerkesin mennä lymyyn
tai ryhtyä muihin varokeinoihin, jouduin keskelle Turkkilaisten parvea,
jotka juoksivat, paljaat miekat käsissään. Miten he eivät tallanneet
minua maahan eivätkä surmanneet minua, sitä en vielä nytkään saa
ymmärrettyä.

Tulva tempasi minut mukanaan. Minäkin juoksin heidän kanssaan. Siellä
täällä sain potkun tai nyrkinkolhauksen, mutta juoksin, juoksin pelosta
huumautuneena, yhtään tietämättä, minne menin tai mikä minulle lopuksi
tulisi; enkä aatellutkaan näitä. Kaikki oli kuin unta, kauheaa unta.
Minä tiesin varsin hyvin kaikki Smyrnan kadut, mutta mitä katuja tuossa
kiisin, en nähnyt enkä nytkään tiedä.

Sen vaan muistan, että erään kadun kolkassa näin khanimme oven
vastapäätäni ja tunsin sen. Se oli puoleksi avoinna. En tiedä, miten
jouduin khaniin, kammiooni, lähelle isääni. Kaikki tuo on jäänyt
sekaiseksi mieleeni.

Muistan vaan, että toipuessani makasin vuoteella selälläni raskaasti
hengitellen. Isäni kallistuen pääni ylitse pirskotti päälleni kylmää
vettä.

Muistan että tunsin raskaan painon povellani, vasta silloin juohtui
mieleeni kukkaro. Pistin käteni poveen ja otin sieltä kukkaron esille.

Muistan isäni hymyilleen, kun kurotin hänelle kukkaroa. Tuota hymyilyä
luulin silloin ilon ilmeeksi rahojen pelastuksesta. Mutta sitten kun
itse sain lapsia, oivalsin sen oikean merkityksen.

Mitä minä nyt rahoista väliä pidän? Sinua, poikani, minä vain
ajattelen! -- Kas, se oli isän hymyilyn tarkoitus.

Isäni rakasti minua syvästi. Ei hän sitä minulle koskaan sanonut eikä
näyttänyt hyväilyillä tai muilla hellyyden purkauksilla. Vasta hänen
kuoltuaan, kun hän ei enää ollut vieressäni ja minä muistissani
tähystelin monivuotisen yhteis-elomme vaiheita ja vähimpiäkin seikkoja,
vasta silloin oikein ymmärsin ja arvoltaan arvasin, kuinka suuresti hän
minua rakasti. Ja miksi niin? Siksikö, että meidän täytyy jotakin
kadottaa, oikein oivaltaaksemme koko sen arvoa? Vai siksikö, että kovat
onneni ja kärsimykseni vasta myöhemmin avasivat mieleni silmät ja
laajensivat sydämmeni?

Vaan minnehän nuo Turkkilaiset riensivät? Sen sain jälestäpäin tietää.
He pyrkivät "frankien"[4] asunnoille, pahat aikeet mielessään niiden
asujamia kohtaan. Onneksi eräs pasha ehti heidän edelleen ja sai heidät
hillityksi, ettei mitään turmatyötä tapahtunut sinä päivänä.
Varsinainen hirmuvalta ei ollut vielä alkanut. Ja kuitenkin tuo meteli,
tuo ensimmäinen aseellisten Turkkilaisten mielenosotus kristityitä
vastaan, tuo minun ensimmäinen todellisen vaaran koettelemiseni, jäi
muistiini piirretyksi ehkä elävämmin kuin kaikki, mitä jälestäpäin
jouduin näkemään ja kokemaan.

Tuosta päivästä pitäen Turkkilaiset kävivät yhä julkeammaksi. Verta
vielä ei vuotanut, mutta soimaukset, uhkaukset, tuimat katseet ja
aseiden heristys olivat pelottavia lähestyvän myrskyn enteitä.

Mikäli kapinan henki yltyi, kävivät olot yhä tukalammiksi. Jokaiseen
vapauden huutoon Helleenein puolelta vastasi Turkkilainen uudella
uskonvimman purkauksella, kunnes vihdoin kaikki sulut sortuivat ja
Turkkilaiset riehuivat raivostuneina, murhaten, ryöstäen ja vieden
orjuuteen.

Tiedot eivät tulleet meille säännöllisesti eikä säntillisinä. Mutta
kajahtipa kuitenkin tavalla tai toisella meidänkin khanimme hämäriin
nurkkiin kansalliskapinan ensimmäiset täräykset. Niinpä saimme tietää
Vallachian tapaukset, saimme kuulla, että Morea oli noussut
vastarintaan, että Patraan arkkipiispa ja Peloponneson etevimmät miehet
olivat astuneet liikkeen etupäähän, ja yht'aikaa saapui sanoma, että
Hydra ja Spetsa olivat yhtyneet kapinaan.

Kun, muistissani palaten tuohon menneesen kunnian aikaan, harkitsen
kutakin seikkaa erikseen sekä, silloisia tunteitani selitellen, pidän
niitä jonakin heijastuksena sen ajan yleisestä mielipiteestä, niin
päädynpä usein siihen johtopäätökseen, että saartemme osan-otto
kansallisliikkeesen heti sen alusta asti vaikutti ehkä enemmän, kuin
moni nykyään saattaa ymmärtääkään, kapinan leviämiseksi ja
varttumiseksi. En sano tuota sen varsin suuren aineellisen avun vuoksi,
minkä kreikkalaiset laivat toimesivat kansalle, enkä niiden loistoisain
urotöiden vuoksi, joista uusi kuihtumaton kunnian seppele solmettiin
helleenisen nimen ympäri. Ei; nämätpä näimme ja älysimme vasta
jälestäpäin. Vaan heti alusta, kun me, jotka elimme etäällä kapinan
tulivuoren suulta, kuulimme Hydralaisten, Spetsalaisten, Psaralaisten
heiluttavan vapauden lippua, oivalsimme elävämmin sen, mitä nyt
puuhattiin.

Hydran, Spetsan ja Psaran laivurit edustivat tavallaan näkyväisellä ja
aistiperäisellä aineksella kapinan yleistä, yleishelleenillistä
luonnetta. Useat heistä olivat näet tuttuja, useita katsottiin
ystäviksi, heidän nimensä ja kasvonsa olivat tutut kaikissa satamissa,
missä Helleenejä liikkui. Kun siis kuulimme, että nuo miehet,
tuttavamme, ystävämme, taistelivat uskon ja isänmaan etehen ja olivat
vannoneet joko vapautuakseen tai kuollakseen, innostuimme kaikki paljoa
enämmin kuin kuullessamme Ypsilantin liikkeestä tai vieläpä
Peloponnesonkin kapinoimisesta.

Juttelen taistelon ensi alkeista ja ensi mielivaikutteista. Sittemmin
tuli uusia seikkoja lisää, joiden aiheesta tulimme tuntemaan meidän ja
kapinoitsijain välisen siteen katkeemattomaksi. Turkkilaiset, kun
kaikkialla tappoivat ja kiduttivat lapsia ja aseettomia miehiä,
näkyivät pitävän huolenansa muistuttaa meille heimokuntamme
keskinäissidettä, jos olisimmekin olleet halukkaat unhottamaan sen.

Älä, lukija, pahaksu että poikkeen aineesta syrjään. Vanhuksen käsi,
totellen sydämmen pakotusta, viipyy mielellään tuolla nuoruuden
päivissä, joihin niin paljo kärsimysten ja tunteiden muistoja on
kertynyt. Aikeeni on kyllä supistautua kertomaan elämäni vaiheita.
Mutta meidän kunkin elämä on vain pieni yhtönen, joka riippuu kiinni
meitä ympäröiväin olojen kokonaisuudesta. Kuinka voisin aina erottaa
halvan itseni keikahduksia sen yleisen tuulispään pyörteistä, jonka
mukana se temmattiin?

Tästä syystä ja sentähden, että olen vanha ukko, en luultavasti saata
olla syrjään poikkeematta muistelmiani kirjoittaessani. Mutta eihän
sinun mitenkään tarvitse lukea minua päästä päähän, lukijani. Kun olit
pieni ja hoitajasi kertoi sinulle satuja, kertoili hän tyydyttääkseen
yhtä paljo omaa kertomis-tarvettansa kuin sinun utelijaisuuttasi.
Monasti ehkä uni yllätti sinun. Mutta lapsen tyttö jatkoi juttuansa, ja
unesta herätessäs kuulit kertomuksen lopun. Kas, senpätähden monesta
sadusta muistat vaan alun ja lopun, itse tietämättäsi, miksi et muista
keskikohtaa. Mutta minun omassa sadussani ei oikeastaan ole alkua eikä
loppua, sentähden sopii sinun nukkua vaikka kohta. Et sinä keskeytä
minua.

Ensimmäiset sanomat kapinasta saapuivat meille suuren paaston aikana.
Millainen paasto ja millainen pääsijäinen tuo olikaan meille! Kävimme
säännöllisesti kirkossa, varsinkin koska sillä matkalla sai uutiset
kuulla. Nepä olivat usein valheellisia, tavallisesti liioiteltuja,
mutta sittekin ainoat uutiset, mitä saimme. Älköönkä kukaan luulko,
että huoli näistä vieroitti mielemme kirkollisista menoista.
Päinvastoin! Uskonnollinen mieli oli silloin hyvin vireä; mielestämme
kansamme vaivat niin sanoakseni pukeutuivat lihaan Kristuksen
kärsimyksessä, ja Suuren viikon[5] yölliset juhlamenot kuvasivat
seurakunnan sieluntilaa.

Suuren viikon keskivaiheilla levisi surkeita huhuja. Kerrottiin että
Kostantinopolissa oli ihmisiä vangittu ja surmattu, tavaraa
takavarikkoon otettu, jopa että useita kansan etevimmistä miehistä oli
teloitettu.

Pääsiäispäivänä saimme tietää, että päätulkki Murúzis oli tuomittu
kuolemaan. Näiden peräkkäisten surusanomain saattama kauhu peitti
mustalla murhevaipalla Ylösnousemisjuhlan ilon.

Muutamain päiväin perästä tuli kamala kauhistava sanoma. Patriarkka oli
hirtetty! Hänen ruumiinsa oli heitetty Juutalaisten häväistäväksi ja
silvottavaksi! Tämäkös tieto viilsi sydäntämme ja hervostutti
polviamme!

Kaksinkertainen tunne valtasi meidät; se kauhistus, jonka joka
kristittyyn, joka Helleeniin synnytti solvaus, tehty patriarkan pyhälle
persoonalle, kansan pyhälle päälle; ja se tunto, ettei meidän kenenkään
henki enää ollut turvassa. Jos sulttaanin hallitus julkee pääkaupungissa
näin kohdella kansamme päämiehiä ja ylimpiä, millaisten vaarojen
alaisia olimmekaan sitten me halvat "rajahit" ja mitä meidän olikaan
peljättävänä Smyrnan ja vielä enemmän Aasian Turkkilaisten
hillimättömästä raivosta.

Joku aika sitten oli jo alkanut Smyrnan tienoille keräytyä suurin
parvin sissisotureita, joita verenjano ja saaliinhimo oli vietellyt
Vähän-Aaasian sisämaista. Pasha näytti kuitenkin vielä pitävän huolta
asukasten turvallisuudesta ja sai pidetyksi nuo pedot ulkopuolella
kaupunkia. Mutta heidän läheisyytensä kiihotti paikalla-asuvia
Turkkilaisia. Nämät yltyivät päivä päivältä uhkaavaisemmiksi ja
uhkauksesta käytiin toimeenkin. Usein käsi tapasi tikaria, tikari lähti
helposti tupesta, ja monta viatonta haavoitettiin, jopa muutamia
tapettiinkin Smyrnan kaduilla.

Mutta nämä olivat vain uhrin alkajaiset. Sittemmin tuli vimman
juhlakemut, surmat, tulipalot, ihmisryöstöt, eikä ainoastaan kaduilla
ja toreilla ja kristittyjen huoneissa, vaan vierasten konsulaatteinkin
lippujen alla, jopa euroopalaisilla laivoillakin, joista pakolaisia
sadottain laahattiin pois ja surmattiin. Mutta näistä sain vasta
jälestäpäin tietoa. En nähnyt niitä omin silmin, enkä tahdo kirjoittaa
muuta kuin mitä itse näin ja katsoin.

Sillä välin alkoivat useat jo ensi päivistä asti salaa paeta. Melkein
joka päivä kuulimme, että joku meidän tutuistamme oli kadonnut
näkymättömiin. Miten hänen oli käynyt? Lieneekö hän surmattu? Vai
piilikö pelosta? Vihdoin hänen pakonsa tuli tietyksi. Pakenijain
esimerkki ja päivä päivältä karttuvain vaarain pelko eivät herjenneet
meitä kiusaamasta, isääni ja minua. Meidät valtasi vastustamaton paon
halu. Emme aatelleet mitään muuta kuin miten pääsisimme pakosalle.

Mutta se asia kävi päivästä päivään vaikeammaksi. Turkkilaiset
virkakunnat eivät enää sallineet "uskottomain" lähteä pois.
Kerrottiinpa, mutta emme vielä tahtoneet sitä uskoa, konsulien saaneen
käskyn karkoittaa vieraille laivoille paenneet niiltä pois. Emme
uskoneet sitä, ja kuitenkin se oli tosi. Kaikeksi onneksi löytyi
sentään konsuleita ja laivureita, joilla oli ihmissydän, jotka eivät
tahtoneet ruveta teurasuhrein hankkijoiksi Turkkilaisille.

Noina päivinä saapui Smyrnaan isäni vanha ystävä, katteini Visvilis,
joka kuljetti Venäjän-lipun alaista laivaa. Isäni hengähti keveämmin,
kuin eräänä aamuna näki hänen astuvan sisään khaniin katsomaan meitä.
Vanha laivuri tuli tarjoomaan laivaansa meidän käytettäväksemme. Kolmen
päivän päästä, sen jälkeen kuin hän oli lastinsa purkanut, lupasi hän
saattaa meidät ylitse Chioon.

Chioon! -- minä huudahdin, kun isäni ilmaisi minulle päätöksensä. --
Tokkohan siellä olemme turvemmassa kuin täällä?

Siellä olemme kumminkin kaikki yhdessä äitisi ja sisartesi kanssa. Joko
pelastumme niiden kanssa, tai joudumme kaikki saman surman suuhun.

Sillä välin varustelimme lähtöä. Eipä kuitenkaan ollut aikaa suuriin
varustuksiin emmekä sopimattomilla toimilla tahtoneetkaan ilmaista
salaista hankettamme. Kauppatavaramme päätimme heittää Herran haltuun,
saamatta jääneet saatavamme velkamiestemme omantunnon nojaan, jos nämät
pelastaisivat henkensä. Keräsimme kokoon niin paljo rahaa kuin saimme,
ja kolmantena päivänä me sykkivin sydämmin, laivurimme kanssa tehdyn
sopimuksen mukaan, odotimme auringon laskua.




TOINEN LUKU.


Auringon valo oli jo sammunut, mutta yön pimeys ei ollut vielä tullut,
kun suljimme myymälämme ja läksimme khanista.

Portti oli vielä auki. Ei meillä ollut reppuja, ei myttyjä eikä muuta,
mistä aikeemme olisi saattanut ilmi tulla. Ainoastaan poveen ja
vaatetten alle olimme kätkeneet, mitä salaa ja turvallisesti saatoimme
viedä mukanamme.

Ei kukaan talon muista asujamista tai naapureistamme tietänyt
salaisuuttamme. Mutta sillä hetkellä tuntui minusta, kuin jos koko
mailma sen tietäisi; minusta näyttivät nuo vielä avoimet ovet ja
pihan-puoliset akkunat olevan silmällisiä ja katsovan vaatettemme
läpi poveemme, jopa syvemmällekin, sydämmemme ajatuksiin asti.

Portin suulla seisoi vanha vartia kädet selän takana.

Minnekkä nyt näin myöhään ehtoolla? -- kysyi hän meiltä.

Lähdemme kirkkoon -- vastasi isäni.

Ei ollut iltamessun päivä eikä hetki. En uskaltanut virkkaa sanaakaan
isälleni, mutta olin varma siitä, että tuo vanha Othomani arvasi
pako-aikeemme ja että hän heti juoksisi ilmi-antamaan meitä. Jokainen
varjo näytti minusta etäältä janitsharilta tai zeibekiltä, joka
käsissään heilutti miekkaa. Joka askeleelta odotin jotakin arvaamatonta
kommelusta.

Jumalan armosta ei kuitenkaan mikään onneton kohtaus häirinnyt
pakoretkeämme. Laivuri oli määrännyt, millä paikkaa tapaisimme hänen,
etäisellä kaupungin kulmalla. Siellä hän odotteli meitä rannalla, ja
vene oli vieressä. Rannalla vallitsi täydellinen hiljaisuus ja autius,
ja ilta oli pimeä. Me hyppäsimme veneesen -- ja eteenpäin!

Vasta noustuamme laivaan tuntui rintani keveemmältä ja hengittelin
vapaasti. Vieraita laivoja eivät Turkkilaiset tähän asti olleet
ryöstelleet, jonkatähden minä laivamme venäläisen lipun suojissa
arvelin kaiken varsinaisen vaaran olevan ohitse. Kuvailin mielessäni,
että Smyrnasta paetessamme vältimme vaarat, kauhut, kidutukset, ja
unhotin, mitä itse aluksi olin älynnyt, että Chioon siirtymällä emme
suinkaan pääsisi Turkkilaisten käsistä.

Vaan kuta enemmin ajattelin asiaa, sitä enemmin uskottelin itseäni,
että siellä säilyisimme vaaroilta ja vahingolta. Turkkilaisia oli
saarella vähä, ja nämä olivat verrattain sivistyneitä. Chiolaiset taas
olivat uutteraa ja rauhallista kansaa. Ollen hyvissä varoissa ja itse
hoitaen asioitansa olivat he onnellisimmat silloisista Helleeneistä.

Eipä siis ollut luultavaa, että kapinan liekki leviäisi Chioon ja että
Turkkilaisten uskonvimma ja kiukku puhkeisi sen asukkaita kohtaan
riehumaan. Senpätähdeu minä tyvenillä mielin katselin lähtöpuuhia.
Ankkuri riippui jo etukeulassa; samalla kuin astuimme kannelle,
hinattiin vene ylös, purjeet laskettiin leveälle ja lähdimme vesille.

Makasin yöni makeasti. Siitä saakka kuin nuo yölliset pyssyn paukaukset
alussa maaliskuuta olivat herättäneet minun, oli uneni ollut
katkonaista ja levotonta; viime-aikoina karttuneet vaarat ja
pako-tuumat pitivät silmä-luomeni auki ja vietin unettomia öitä. Mutta
laivassa tunsin itseni turvatuksi. Aattelin hiukan tyhjiin mennyttä
Englannin matkaani, mieleeni johtui tuo kauhistukseni, kun vastoin
tahtoani juoksin keskellä Turkkilaisia, tuon tuostakin olin näkevinäni
vanhan patriarkan roikkuvan hirsipuussa -- mutta nuo vastenmieliset
kuvitelmat hälvenivät vähitellen tuntiessani pelastuksen suloisen
tunteen, odotellessani yhtymystä äitini ja sisarteni kanssa ja
muistellessani lapsuuden ihania päiviä kotinurmen vierteillä. Nuoruus
on luonnoltaan huoleton ja toivollinen. Ei se mielellään jää surullisia
seikkoja miettimään. Smyrnan muistot väistyvät vähitellen suloisten
unelmain tieltä, ja vaivuin tyyneen uneen, natisevan aluksen minua
tuutiessa ja kohisevain aaltoin, joilla se tasaisesti kulki, laulaessa
mulle tuutulaulua.

Aamulla, laivan kannelle tullessani, oli aurinko tuskin noussut.
Vastapäätä meitä kohosi Chios vielä verhottuna kuulakkaan aamu-utuun.

Isäni ojensi ääneti kätensä ja osotti kauas vasemmalle päin pitkää
purje-jonoa, joka, niinkuin parvi valkoisia joutsenia, sukelsi
taivaanrannalta näkyviin. Ukko Visvilis -- olen näkevinäni hänet
edessäni kun tätä kirjoitan -- seisoi suorana peräkeulassa ja molemmin
käsin varjostaen silmiänsä, tähysteli hän laivoja tarkasti, ikäänkuin
laskeakseen niiden lukua.

-- Tulevatko ne, vai menevätkö? -- kysyi isäni.

-- Ne laskevat Samoon päin -- vastasi laivuri. Jumala niitä varjelkoon!

-- Amen -- lisäsi isäni. Ja molemmat ukot ristivät silmiänsä.

Silloin ilmestyi ensikerran eteeni ilmi elävänä kansalliskapinan aate.
Nuo valkojoutsenet olivat kreikkalaisen laivaston aluksia. Niiden
mastoista liehui ristin lippu. Ja nuo laivat liikkuivat vapaina
kreikkalaisia meriä, ja niissä oli jaloja, pelottomia miehiä, ja
rannikolta rannikolle liehuttivat ne lippuansa, elvyttäen kristityitä
ja uhmaillen Turkkilaisia, ja tuohon lippuun oli piirrettynä sanat
"Vapaus tai kuolema!"

Kun näin noiden kahden vanhuksen mielen niin kuohuvan, tunsin itsessäni
tunteen, sanoin selittämättömän sitä enemmin kun se oli epämääräinen ja
hämmentynyt. Tunsin rintani ikäänkuin väljenevän ja vartaloni ylenevän.
Mutta tuo tunne oli tuokiollinen ja ohimenevä. Ja ehkäpä myös, tätä nyt
kirjoittaessani, enemmin kertoilen mitä silloin saatoin tuntea, kuin
mitä todella täsmälleen tunsin.

Muutamia tuntia sen jälkeen laskimme Chion rantaan.

Odotin saavani nähdä, tavallisten olojen mukaan, rannan vilisevän
ihmisiä, ystäviä ja tuttuja seisovan laiturilla, sekä kuulla iloisia
tervetulijais-sanoja ynnä pilapuheita, joita muulloin, tämmöisissä
tiloissa, vaihdeltiin laiturin ja laivan välillä. Mutta laivasillan
viereinen kahvila oli tyhjä, ranta autio, tori autio. Ainoastaan
muutamain myymäläin ovissa omistajat alakuloisina ja äänettöminä
katselivat meitä epäilevästi ja tervehtivät meitä ohi astuessamme.

Tuon yleisen alakuloisuuden näkö hämmästytti minua, ja vähältä olin
kysyä noilta myymäläinsä edessä istuvilta kauppiailta: -- Jumalan
nimessä, mikä on Chioon tullut? Mikä on hätänä? -- Mutta astelin isäni
perässä seuraten hänen askeliansa, enkä ollut tottunut, hänen
läsnäollessaan, omin päin mihinkään ryhtymään.

Onneksi ei hänkään enää voinut malttaa mieltänsä, vaan astuen sisään
erään vanhan tuttavansa myymälään, kysyi hän tältä, selittämättä
täällä-olomme syytä minkäänlaisella esipuheella, ihan samaa seikkaa,
joka pyöri minun kieleni päässä.

-- Kyllähän, ystäväni, palasit kotia parhaasen aikaan! Täällä on
tulossa mailman loppu!

Nämät olivat kauppiaan ensimmäiset sanat. Mutta tuo
murheellinen vastaanotto ei estänyt häntä osottamasta iloansa isäni
jälleen-näkemisestä. Hän vaati meitä istumaan, tarjosi meille viiniä
juoda ja kestitessään meitä, kertoi hän meille mitä oli tapahtunut.

Silloin saimme tietää, että se laivasto, jonka aamulla näimme
purjehtivan Samoa kohden, oli viipynyt kymmenen päivää Chion
rannikolla,[6] amiraali Tombazin johdolla, yllyttääkseen saarta
kapinaan. Mutta heti kun Turkkilaiset näkivät kreikkalaisten laivat,
olivat he kiinniottaneet arkkipiispan ja etevimmät miehet, joita vielä
pitivät linnassa panttivankeina. Mutta maakansa ei ollut liikahtanut,
ja laivaston täytyi tyhjin toimin palata.

Kauppias kertoi meille asiallisesti näiden viimeisten kymmenen päivän
vaiheet, ja luetteli kiinnipantujen vankien nimet, kaikki suuresti
suosittuja ja arvossa pidettyjä miehiä, ja kuvaili mielenliikutuksella
sitä peljästystä, jonka heidän vangituksensa vaikutti koko saarella.
Koska Konstantinopolissa tapahtuneet surmatyöt jo olivat tunnetut,
pidettiin noiden miesten vangitusta, syystä kyllä, kovempain
kärsimysten enteenä. Nytpä ymmärsimme, miksi kaupunki oli niin autio ja
alakuloinen. Samalla myös ymmärsimme, että Smyrna ei ollut ainoa
vaarallinen olopaikka; että, missä oli aseellisia Turkkilaisia, siellä
oli myös toiselta puolen petomainen julmuus, toiselta alituinen
kuolonkammo.

Mitään puhumatta astuimme kotoa kohden. Kun isäni kolkutti sen ovea,
näin salaisen kyyneleen hänen poskellaan. Mutta minäpä tunsin sydämmeni
hauskasti heiluvan vanhojen iloisten muistoin laineilla, ja kun
Andriana, vanhan imettäjäni orpo tytär, hilpeä kisakumppalini lapsuuden
ajoilta, äitini uskollinen palvelija, kun hän avasi oven, ja,
äkkiarvaamatta nähdessään meidät edessänsä, iloissaan ja ihmetellen
riensi julistamaan tulomme sanomaa, niin minä syöksin perään ja,
ennenkuin hän vielä ehti huutaa, suljin toisella kädelläni hänen suunsa
ja toisella vedin hänen valkoisen chiolaisen päähineensä nipukasta,
niin että hiuspalmikot valahtivat alas ja käteeni jäi tuo valkoinen
liina. Sillä hetkellä unhotin sekä kunnioituksen isääni kohtaan että ne
seitsemän vuotta, jotka olivat kuluneet kotoa lähdettyäni, jopa ne
surulliset olotkin, joiden ollessa nyt palasin isäni majaan.

Äitini riemu, kun hän meidät näki, vajotti varjoon hänen kaikki muut
tunteensa. Huomasin hänen vanhentuneen, tuon äiti kultani, siitä kuin
hänet viimeiksi näin; mutta siskoni, jotka jätin pieninä tyttösinä,
olivat nyt hehkeitä neitosia.

Oi, millä ilolla pitkän poissa-olon perästä palajaa siihen huoneesen,
jossa on syntynyt, niiden luo, joita on pienestä pitäin rakastanut!
Kuinka suloiset nuo ensi yhtymyksen hetket ja armaan äidin jutut, kun
hän opastaa vastatullutta poikaansa tuttuun kammioon, vuoteen luo,
jossa poika ei vuosikausiin ole nukkunut, ja nuo säännöttömät hellyyden
ilmaukset, nuo ilon kyynelet, jotka keskeyttävät hänen haasteluansa,
nuo hartaat syleilykset ja äidilliset suudelmat! Onneton äitini, kuinka
paljo täytyi hänen vielä kärsiä, ennenkuin hän iäksi sulki silmänsä!

Isäni tahtoi, että viipymättä siirtyisimme maatilallemme, mutta
kaupunginhallitus ei sallinut sitä. Ei minkään varakkaamman perheen
sallittu lähteä kaupungista. Turkkilaiset tahtoivat, paitsi linnassa
vartioituja, pitää meitä kaikkia muitakin käsillä, silmänsä ja kalpansa
likettyellä.

Jäimme siis, joko tahdoimme tai olimme tahtomatta, kaupunkiin,
luuletellen itseämme että asiat jollakin tapaa palaisivat entiselleen.
Ei kukaan silloin saattanut aavistaa, että taistelua niin pitkältä
kestäisi. Me Chiolaiset -- se tulee minun tunnustaa -- emme alusta
pitäen uskaltaneet suuresti toivoa lopullista onnistusta. Päinvastoin.
Läheltä näimme me Turkin voiman ja mahtavuuden, joka näytti kahta
kauheammalta, katseltuna vanhain käsitelmäin suurennuslasilla, ja pelon
meitä masentaessa. Kapina ei ollut vielä näyttänyt tenhoansa ja
kykyänsä loistavilla urotöillä maalla ja merellä.

Ja myöhemminkin, kuin helleenisten aseiden loistovoitot jo olivat
alkaneet, eivät sanomat näistäkään kyenneet haihduttamaan sitä
alakuloisuutta, joka ylt'ympärillä kuuluvain tuhotöiden johdosta
hervostutti sydämmiämme. Sillä jokainen kapinallisten sankarityö sai
heti palkkansa, missä vaan Turkkilaiset olivat vallalla.

Ensimmäisen turkkilaisen linjalaivan paloa[7] seurasi Kydonian surkeus
ja Smyrnan hirveät surmat; vihollisten häviötä Samon saarella kosti
veriset murhakemut Kyprossa; Tripolitsan valloituksen jälkeen tuli
Kassandran hävitys.

Ja tällä välin arkkipiispaa ja etevimpiä miehiä säilytettiin linnassa;
linnanväen lukumäärä karttui apujoukkojen alati lisää tulvaillessa.
Asema kävi yhä tukalammaksi. Turkkilaiset loivat meihin tylyjä
silmäyksiä ja hioivat miekkojansa, samalla kuin vastapäätämme,
Vähän-Aasian rannikoille, kokoontui julmia joukkoja, valmiina
hyökkäämään saareemme. Ei! ilmakehä ympärillämme ei ollut sovelijas
virkistämään mieltämme. Päämme kallistui maahan myrskyn puuskan alle ja
uskalijaat toiveet eivät enää mahtuneet sydämmiimme.

Isäni ainoa toivo -- ei ikeen murtamisen, vaan rauhan ja sovinnon
saamisen toivo -- turvausi kristikunnan apuun. Mutta hänen ystävänsä
Zenakis ei ensinkään myöntänyt tämmöistä apua luultavaksi. Sydäntäni
kuristutti, kun kuulin hänen surkuttelevan kapinaliikettä ja
vaikeroivan sen surkeita seurauksia. Isäni ei näyttänyt tästä taipuvan,
vaan pysyi toiveissaan, mutta Zenakis oli varakonsuli, en muista minkä
tois-arvoisen valtakunnan -- luulenpa Hollannin -- jonkatähden hänen
sanoissaan minun mielestäni oli suurempi arvo ja merkitys.

Ollen isäni vanha ystävä ja naapuri, oli hän niitä harvoja, jotka
siihen aikaan usein kävivät meillä. Virkansa johdosta joutui hän
jokapäiväiseen keskuuteen muiden konsulein kanssa, ja valtojen
silloinen epäkreikkalainen politiikka, joka määräili Ohiossakin olevain
konsulien mielipiteitä, kuvastui selvästi Zenakin puheista. Hänen
lauselmansa kapinasta eivät olleet, nykyisyyteen nähden, kiittäviä
eikä, tulevaisuuteen katsoen, kehottavia.

-- Ei Euroopa astu väliin, ole varma siitä -- hoki hän ehtimiseen
isälleni. -- Ei kuninkaat käy kapinoitsijain puolelle.

-- Ja sallivatko sitten sulttaanin surmata kaikki kreikkalaiset? --
huudahti isäni.

-- Ei, jos he nöyrtyvät ja rukoilevat häneltä armoa -- vastasi Zenakis.

Ja luulenpa kuulevani hänen laskevan tavallisen lauseensa,
kapinallisista puhuttaissa:

-- He ovat sysänneet kansansa perikadon partaalle!

Ja näin kului kesä, kesän jälkeen tuli syksy, ja syksyn sijaan astui
talvi. Kuinka nuo kymmenen kuukautta kuluivat, joina elimme vasaran ja
alaisimen välillä, unhottaen eilispäivän, huomista odottaessamme?

Oletko, lukijani, koskaan koettanut nousta korkealle vuorelle?
Rohkeasti alotat retkesi; tie nousee jyrkkänä ja koleisena, ja pian
hiki valuu otsaltasi. Mutta päämäärää läheneminen vähentää väsymyksen
tunteet. Näet huipun tuolla pääsi päällä. Pyrit sitä kohden. Lähenet
lähenemistäsi. Vielä muutama askel -- ja nyt olet perillä. Vaan ei! Se
ei ollutkaan huippu. Vuori vaan yleni tuolla kohtaa, ja se sun petti.
Taempana, ylempänä on todellinen huippu. Ei sinne näytä olevan pitkä
matka. Siis eteenpäin! Ja alat uudestaan kiivetä, vaikka polvet jo
vähän horjahtavat ja sydän tykyttelee taajemmin. Ja pääset tuonne, ja
näet oikean kukkulan taas edempänä. Ja voimasi olet tyhjiin kuluttanut,
pyrkiessäsi päämäärään, mutta päämäärä etenee, mitä lähemmäs luulet
tulevasi sitä. Uuvuksissa, läähättäen näet vihdoin taivaan siintävän
viimeisen kukkulan takaa, ja silloin vaipuen maahan, saadakses uusia
voimia, vilkaiset alaspäin laaksoon ihmetellen sitä korkeutta, jonne
olet ehtinyt.

Näinpä myös nuo kuukaudet kuluivat. Kiipesimme vuorta ylös, mutta heti
alusta pilvet peittivät sen kukkulan silmistämme. Kun vihdoin pääsimme
kukkulalle, näimme edessämme jyrkänteen ja kuilun, vaan sen sijaan että
ylängöillä saisimme levähtää, syöksyimme päistikkaa syvyyteen.
Niinkauan kuitenkin kuin Turkkilaiset meillä eivät surmanneet ja
ryöstäneet ihmisiä, olimme mielestämme onnelliset, aatellessamme mitä
muualla tapahtui. Naiset eivät lähteneet kotoa ulommaksi, ja me, mikäli
mahdollista, kartoimme kaikkea yhtymystä Turkkilaisten kanssa, ja eläen
hiljaisuudessa odotimme kärsivällisesti, ehkä suuressa kuolon pelossa,
että Herran viha lauhtuisi.

Sillä välin panttivankien yhä pitkitetty pidätys, taukoomaton
Turkkilaisten tuonti Aasiasta, aseiden täydellinen riistämys kaikilta
saaren asukkailta, kaikki nämät eivät ennustaneet meille mitään hyvää.
Aavistimme turmion lähenevän, kuta lähemmältä näimme kapinan hyrskyn
huuhtovan rantojamme. Toisella puolellamme oli Psaran saari, toisella
Samos jo kuukausia sitten olleet vapaina; Mitylenessä oli tehty metelin
yrityksiä, ja kreikkalaiset laivat, kiidellen voittoriemussa merta,
liikkuivat yhä useemmin Chion kulkuvesissä.

Muutamana iltana ilmaisi Zenakis salaperäisesti meille sen tiedon, että
pasha odotti kohta tehtävän ryntäystä saareen.

Seuraavana päivänä kutsuttiin 40 etevää miestä ja vietiin ylös
linnaan vartioitaviksi, joten panttivankien lukumäärä karttui
kaksinkertaiseksi. Onneksi isäni ei ollut Chion rikkaampia porvareita
ja hänen nimeänsä ei ollut luettelossa.

Muutamain päiväin perästä kuultiin huhuja, että samolaisia laivoja oli
käynyt maalle laskemassa lähettiläitä ja että nämä lymyivät kaukaisissa
sivukylissä saarella.

Turkkilaiset olivat nähtävästi levottomat. Patrullit kiertelivät saarta
ristin rastin; muutamat vangeista lähetettiin Konstantinopoliin. Tila
kävi varsin totiseksi. Näimme, että ratkaisevia tapahtumia oli tulossa.

Ei aikaakaan, jo pelkomme toteutui. 9 p. maaliskuuta 1822 jälkeen
puolisten ilmestyi noin 40 laivaa merelle vastapäätämme ja talosta
taloon lensi tieto, että kapinoitsijat tulevat. Talomme ylisiltä näimme
laivojen lähestyvän satamaa, ja linnasta kuulimme rumpujen pärisevän
vaaran merkiksi. Turkkilaiset sulkeutuivat sinne odottaen hyökkäystä.

Samana iltana, auringon laskun aikana, samosimme kiireesti maatalomme
turviin. Me emme olleet ainoat karkurit. Uhkaavan vaaran edessä
unhotettiin sekä hallituksen kielto että Turkin vallan pelko.

Ja täten jätimme isänmajan hyvästi.

Kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kävin vieraana kotimaassani, näin
Chion häviön alaisena ja talomme raunioiksi rauenneena. Isäni oli
kuollut harhaillen maanpaossa, saamatta ennen kuolemaansa sitä
lohdutusta että näkisi edes lapsensa vieraassa maassa pääsevän
paremmille päiville. Hän kuoli, kun vielä kesti hävityksen kauhua ja
maanpaon kurjuutta. Vaan silloin pakenimme saattamatta aavistaa, että
jätimme kotilieden ainiaaksi ja että meidän oli kaikki ne kärsittävät,
mitä tulimme kärsimään.

Mikäli etenimme kaupungista, kohtasimme talonpoikia, jotka joukottain
lappoivat sinne. He olivat aseettomia, mutta luulivat laivastosta
saavansa aseita. He tiesivät mitä me emme tienneet. Logothétis ja
Burniás olivat noissa laivoissa kolmentuhannen Samolaisen etupäässä
tulleet Chioa vapauttamaan. Onnettomuudeksi he eivät tuoneet meille
vapautta, vaan perikadon.

Seuraavana aamuna he astuivat maalle ja valloittivat kaupungin
taistelutta. He toivoivat, että linnaan suljetut Turkkilaiset, hädän
pakosta, eivät kauan viipyisi antaumasta.

Näiden tapausten aikana me pysyimme levollisina lepolassamme.
Ainoastaan silloin tällöin kanuunain jyske häiritsi rauhaamme ja
muistutti minkä tulivuoren päällä me asuimme. Ei kanuunan-ammunta
sentään kulloinkaan ollut pitkällistä. Mitä minuun tulee, en ymmärrä,
miten ja miksi, mutta siellä maatilallamme unhotin huolet ja pelot.
Olinko sitte jo enemmin tottunut tuohon ikihäälyvän levottomuuden
elämään? Olinko ehkä innostuneena siitä aatteesta, että vapauden lippu
liehui kotimaassani? Vai ehkäpä vainen kevään elpyvä henki ja
uudesta-syntyvän luonnon salaperäinen suloisuus levisi sydämmeeni, ja
elin ehkä kuin kukkaset elävät ja aattelin kuin linnut aattelevat? En
tiedä. Mutta aina kun muistelen tuota pahimmoiksi niin lyhyttä
maatalossa oleskelun aikaa, en muista kauhuja, en kammoja, en unettomia
öitä, en murheellisia päiviä. Muistan vain kukkivia oransipuita ja
hyvänhajuista ilmaa ja lintujen viserrystä ja kaivopyörän ritinää ja
vanhaa puutarhuria, joka perkasi puiden juuria, ja kaunista näkö-alaa
talomme lakkaparvelta kentälle ja merelle päin. Yksin näitä muistan.

Kuitenkin olin silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Tällä hetkellä kun
näitä muistelmiani kirjoittelen, kummastelen ja kiivastun itselleni,
kun, sen sijaan että pakenin maatalon turviin iäkästen vanhusteni ja
sisarteni kanssa, en ase kädessä rientänyt vapauden lipun alle
taistelemaan jopa kuolemaankin sen etehen. Mutta nyt ajattelen ja
tunnen toisin kuin silloin. Silloin -- niin, lukijani, koska kerran
olen ruvennut esittämään sinulle eloni vaiheita, täytyy minun tarkemmin
tutustuttaa sinua minun halpaan olentooni. Minun täytyy, kaikessa
nöyryydessä ja vilpittömyydessä sinulle tunnustaa, miten ja miksi
minulta sekä henkisesti että ruumiillisesti puuttui ne omaisuudet,
joita olisin tarvinnut, voidakseni silloin niin tehdä, kuin nyt,
samallaisten olojen ollessa, vaatisin lapsiani tekemään. Tämä tunnustus
ei suinkaan ylennä arvoani sinun silmissäsi, mutta aikeeni ei olekaan
pettää sinua esittämällä itseäni paremmaksi kuin olin ja olen.

Sanoin: henkisesti ja ruumiillisesti.

Ruumiisen katsoen, rakas lukija, on se katkera totuus sanottava, että
olin perin pieni ja etten milloinkaan saanut vartaloni pienuutta ja
mataluutta unhotetuksi. Ja kun itse pienuuttani halveksin, luulen
muidenkin samoin tehneen. Vielä nytkin, vaikka nautin kunnioitusta
kansalaisiltani ja usein johdan keskusteluita istunnoissamme, joko
edistyneen ikäni vuoksi tai koska heidän mielialansa minua kohtaan on
niin ystävällinen, en, sen tunnustan, en milloinkaan voi peittää
ujoutta, jonka minussa synnyttää ruumiillisen pienuuteni tieto.

Nyt olen tosin terve; mutta, siihen asti kuin miehistyin, teki joku
synnynnäinen kivulloisuus ruumiini hennoksi ja pienipuiseksi. Paitsi
sitä poikain kasvatus silloin ei ollut sama kuin nyt. Eivät he koulussa
eikä jälestäpäin saaneet tilaisuutta säännölliseen voimisteluun.
Vanhemmat eivät silloin ymmärtäneet, kuinka tärkeä lasten on
ruumiillisesti varttua ja kehittyä.

Sellainen siis olin: pieni ja heikko ruumiiltani. Ukko Flútin koulussa
olin toverieni pilana; ja Smyrnan khanissa olin tunnettu Pikku-Lukín
nimellä. Tuollainen muiden halventelu, yhtyen minun omaan huonouteni
tuntoon, ei tosiaankaan ollut omansa kehittämään minussa sankarin
taipumuksia.

Jos silloin olisin tietänyt mitä nyt tiedän, olisivat sieluni pohjalla
piilevät tunteet varmaankin etsineet ja löytäneet ulospääsy-tien ja
voittaneet ruumiillisen vajavuuteni. Mutta sielunikin oli silloin yhtä
pieni ja harjaantumaton kuin ruumiini. Sillä minä olin oppimaton,
varsin oppimaton, kuten jo ilmoitin sinulle, rakas lukija.

Eipä hyvän Flútis ukon ollut onnistunut opettaa minua edes
virheettömästi kirjoittamaan, vaikka hän selitti minulle Aesopon satuja
ja kirkko-isäin puheita. Mitä osasin italiaa ja ranskaa, sen olin
oppinut Télémaque'sta, mutta en sitäkään kirjaa lukenut päästä päähän.
Koulusta erottuani en koskaan avannut kirjaa luettavakseni, paitsi
kauppalaskujamme. Minulla oli muutamia hämäriä ja sekavia kuvitelmia
Leonidasta ja Marathonista sekä Ranskan vallankumouksesta, mutta
vapaudesta, itsenäisyydestä ja ihmisen ylevämmistä tunteista oli
minulla varsin niukalta tietoja ja selkoa. Mailmani oli khani,
isänmaanrakkauteni supistui kauppapuotiimme.

Minun oli tarpeellista ensin olla kovan-onnen viskeltävänä, nähdä
omaisteni hätä ja vaivat, katsella uudestasyntyvän Hellaan
syntymätuskia, läheltä nähdä sen taistelevain lasten uhreja ja yleväksi
ymmärtää heidän tointensa perussyitä, saadakseni sieluni silmät
avatuiksi ja siinä kytevän isänmaallisuuden tulen kirkkaasti leimuamaan
sekä janotakseni oppia ja tietoa, oivaltaakseni mailmaa, jotta minusta
tulisi ihminen, ehkä kuitenkin aina edelleen -- pieni ihminen.




KOLMAS LUKU.


Maatalomme ja puutarha sen ympärillä olivat äitini tuomia myötäjäisiä.
Hänen isänpuolinen sukunsa oli vanhastaan niillä seuduin omannut isoja
tiluksia, joita perintöjakojen ja myötäjäisten kautta suvusta sukuun
oli pienitty ja palstottu, niiden kuitenkaan joutumatta vierasten
käsiin. Ympärillämme asui siis siellä äitini sukulaisia, joiden
maatilat rajoillaan koskettivat meidän omaamme.

Siihen aikaan tuskin yksikään näistä maatiloista oli tyhjänä. Sillä
toiset isännistä asuivat niissä vuoden nmpeensa, toiset olivat
jättäneet kaupunki-asuntonsa samana päivänä kuin mekin. Samolaisten
ilmestyessä olimme karanneet, huolimatta esivallan kiellosta.

Maalla jouduimme siis sukulaisten seuraan. Ja meidän olikin sitä
mieluisampi nyt nähdä ja puhutella tuttavia, koska emme kaupungissa,
eläen sikäläisen hirmuvallan alla, viime-aikoina uskaltaneet astua
ovesta ulos, saatikka käydä kyläilemässä. Ovet olivat olleet
suljettuina ja akkunat puoli-avoinna. Tuskin muistan, näinkö kuukausiin
vieraan astuvan portaitamme ylös, paitsi Zenakin, jonka naama aina oli
synkkä ja alakuloinen.

Etenkin tapasimme toisiamme usein maakirkossa, ja jumalanpalveluksen
päätyttyä seurustelimme kirkkopihalla.

Oli taaskin suuren paaston aika käsissä. Usein istuessani kirkkopihan
puiden alla aattelin niitä mielenliikutuksia, joiden alaisina isäni ja
minä vuosi sitten vietimme tätä juhlaa, kun me arkoina riensimme
Smyrnan kapeita katuja käydäksemme kirkossa.

Kirkkomme tai, pikemmin sanoen, kappelimme oli äitini iso-isän
rakentama, joka vanhoilla päivillään rupesi munkiksi. Rakennus on vielä
säilynyt, mutta alastomana ja ränstyneenä. Kuvat, koristeet,
alttaripuvut ja pyhät astiat ovat Turkkilaiset siitä ryöstäneet tai
hävittäneet. Mutta silloin kohosi vielä kirkkosemme kauniina puitten
keskeltä ja kaikki sen sisällä oli somaa ja siroa. Sen sisäänkäytävää
suojasi pieni, edestä avonainen eteinen. Tämän pylväskatoksen alla oli
kahden puolen ovea kaksi marmorirahia. Niillä istuelin useasti ja
lueskelin niiden hautakivien kirjoituksia, jotka muodostivat eteisen
laattian.

Siellä oli, perustajasta alkain alaspäin, useimmat äidinpuoliset
sukulaiseni haudattuina. Tuossa kappelissa oli vanhempani vihitty ja
heidän halunsa oli kerran päästä lepoon tuon eteisen laattiapaasien
alle, vierekkäin. Mutta eipä vanhemmilleni ollut sinne leposijaa suotu
eikä minunkaan luitteni ole sallittu maatua tuossa rakkaassa kotimaani
kolkassa. Nykyään elämme ja kuolemme, yksi siellä, toinen täällä,
maankiertäjinä eläissämme, pakolaisina kuollessamme, ja hajoituksen
tuulispää on rikkonut ja repinyt ne pyhät siteet, jotka liittävät
lasten sydämmet heidän vanhempainsa hautoihin. Mutta mikäli vanhenen,
mikäli tunnen ikilevon ajan lähenevän, huolestun aatellessani, että
lapseni, vanhetessaan kuin minä, eivät voi lepäyttää muistiansa missään
kotikartanossa, joka kätkee suvusta sukuun periytyviä muistelmia, eikä
missään muussakaan sopessa maan päällä, missä heidän isänsä lepäävät
likitysten haudan povessa. Nuorna ollessani en tuollaisia paljo
aatellut. Nytpä sentään sieluni, yhä enemmin mieltyen menneisin, aina
palajaa niihin ja elelee vanhojen muistelmien keskellä.

Mutta jatkan keskeytynyttä kertomustani.

Kiristuorstain aamulla kuulimme messun ja kävimme pyhällä
ehtoollisella. Oli kirkas kevät-aamu, ja palattuamme kirkosta, minä en
jäänytkään muiden kanssa huoneesen, vaan otin paastoruokani ja menin
alttaanille sitä syömään. Mutta samalla kuin avasin sen oven ja loin
silmäni merelle, näin näytelmän, joka minua hämmästytti. Jätin ruokani
ja juoksin isäni luo. Hän seurasi minua alttaanille ja katselimme
molemmin merelle.

Näimme pitkän jonon isoja laivoja purjehtivan satamaamme kohden. Ne
olivat vielä etäällä, mutta ilma oli niin kuulakka, että selvästi
erotimme purjeet, joita tuulen henki pullisteli, ja valkoiset kaksin-
ja kolminkertaiset tykinaukko-raidat laivain mustissa kyljissä. Samalla
kuin nuo isot laivat näyttivät lähestyvän, näkyi toinen jono pieniä
aluksia, jotka sivutuulella täyttivät kolmikulmaisia purjeitaan,
pakenevan pitkin rantavesistöä Samoa kohden. Sillä välin nuo isot
laivat, ikäänkuin kahden vaiheilla, äkkiä muuttivat kulkunsa suuntaa,
jatkamatta sitä satamaan. Luulin jo, että ne lähtisivät tiehensä. Mutta
ei! Eivät ne menneetkään, ne vain luovailivat Chion edustalla.
Pikkulaivat taas, paeten meistä oikeaan päin, katosivat toinen toisensa
perään saaren perimmäisen niemen ta'a.

Ei ollut vaikea arvata, mitä tuossa tapahtui. Turkkilainen laivasto
saapui ja vankka, kapinoitsijat lähtivät pakoon. Mutta Chiolaiset --
kuinka heidän oli käypä? En tiedä, kauaksiko aikaa isäni ja minä jäimme
alttaanille seisomaan ääneti ja liikkumatta, silmät tähdättyinä merelle
päin.

-- Paetkaamme, paetkaamme -- sanoi äkisti isäni ja kääntyi huoneesen
mennäkseen. Minäkin käännyin ja näin silloin että takanamme alttaanilla
seisoi äitini ja molemmat sisareni ja Andriana, nekin äänetönnä
katsellen edessämme olevaa näytelmää merellä.

Isäni lähti oitistaan huoneesta ja käski minun tulla mukaan. Hän
tahtoi, että neuvottelisimme sukulaistemme kanssa tehtävistä. Tuskin
olimme päässeet aitauksemme portista ulos, kun näimme Kalanin, äitini
orpanan, tulevan vastaamme, taluttaen kädestä pientä tytärtään. Kalanis
oli muutaman kuukautta sitte jäänyt leskeksi; nyt hän kohdisti kaiken
huolensa ja rakkautensa äidittömään lapseen, eikä laskenut sitä luotaan
milloinkaan. Yksitoista-vuotiaan tytön soma muoto ja hänen suloisissa
kasvoissaan ilmestyvä suruisa mieli olivat, maalle-tulomme ensi
päivistä asti, vetäneet puoleensa koko sieluni myötätunnon.

Kalanis tuli isäni luo samassa tarkoituksessa, kuin mikä meitäkin ajoi
liikkeelle. Kuljimme kaikki yhdessä kappelille. Molemmat ukot astuivat
edellä puhellen, minä tulin perässä muutaman askelen päässä, taluttaen
kädestä pikku Déspinaa. Katselin tuon viattoman pään kellerviä hiuksia,
ja ajattelin kauhumielin laivoja, jotka olimme nähneet alttaanilla,
sekä mitä kaikkia ilkitöitä olin kuullut Turkkilaisten tehneen
Smyrnassa ja Kydoniassa.

Kävelin vaiti ja suruissani. Pikkutyttö oli myöskin vaiti, mutta tunsin
hänen sormensa levottomasti liikkuvan kädessäni. Huomasin hänen olevan
peloissaan, ja kun en tiennyt, mitä sanoisin rohkaistakseni häntä,
kumarruin ja suutelin hänen pientä kättänsä. Silloin hän loi minun
kirkkaat sinisilmänsä ja kysyi minulta vapisevalla äänellä:

-- Lukís, tokkohan Turkkilaiset tappavat meidät?

-- Ei, Déspinani, me pakenemme. Älä pelkää! Ei kukaan tee meille pahaa.

-- Ne tappavat minun isäni, minä sen tiedän. Ne tappavat hänen. -- Ja
nyt alkoi hän katkerasti, mutta hiljaa itkeä, ja kyynelten vieriessä
toisteli hän:

-- Ne tappavat hänen! Turkkilaiset tappavat isäni.

-- Älä itke, Déspina, älä pelkää.

Tahdoin lohduttaa häntä, mutta en löynnyt sanoja, ja nähdessäni hänen
hiljaisen murheensa, minun ääneni tukehtui nyyhkytyksiin.

Kirkon eteisessä istuivat jo useimmat naapurimme ko'olla. Mekin
istuimme marmori-raheille. Kalanis nosti syliinsä tyttärensä, ja
vanhimmat rupesivat puheille.

Päätös syntyi viipymättä. Selvän selvä oli, ettei meillä ollut
likimainkaan riittäviä keinoja vastarinnan tekemiseen ja että
Turkkilaiset saisivat saaren haltuunsa. Ja ennestään tiesimme miten
Turkkilaiset käyttäytyvät valloitetuissa maissa. Päätettiin siis, että
lähtisimme saaren läntisempiin osiin ja hajaantuisimme siellä
piilopaikkoihin, missä niitä oli saatavissa. Täten etääntyisimme
Turkkilaisista ja lähenisimme rantaa vastapäätä Psaraa, josta toivoimme
pelastuksen tulevan.

Sydän tuskassa hyvästelimme toisiamme, menimme kirkon sisään,
suutelimme pyhäin kuvia, ja erottuamme käännyimme kukin kotia.

Sen koommin en nähnyt kappeliamme.

Matkalla isä ilmoitti minulle päättäneensä pyytää kahta vanhaa enoa
suojaamaan ja holhomaan meitä muutamaksi päivää. Nämät asuivat
maatalossaan niiden vuorten takana, jotka ympäröivät Chion "kenttää".
Päästyämme kotiin, määräsi isä puutarhurin oitis sälyttämään kahden
muulin selkään sänkyvaatteita ja muonaa, lähtemään tuonne, ilmoittamaan
vanhuksille tuloamme sekä siellä muulinensa vartoomaan meitä.

Heti puutarhurin lähdettyä huusi isä minua makuusuojaan, johon hän
oli sulkeutunut äidin kanssa. Tapasin heidät sullomassa säkkiin
hopea-astioita ja muita kallis-arvoisia kaluja. Toinen säkki oli jo
sängyllä täynnä ja valmiina. Kun toisenkin suu oli sidottu, nosti isä
sen ja käski minun kantaa sängyllä olevaa säkkiä; äiti avasi oven ja
läksimme ulos.

Isä edellä, minä perässä, kantaen sylissämme säkkejä, menimme puutarhan
perimpään puoleen, missä puita kasvoi taajimmassa. Laskin säkin maahan
ja läksin kahta kuokkaa noutamaan. Täällä, vanhan omenapuun varjossa,
lähellä kaivoa, paikalla, jonka, isäni vaatimasta, tarkasti panin
merkille ja painoin mieleeni, aloimme molemmat kaivaa syvää kuoppaa.
Kuopan pohjalle panimme säkit päälletysten, peitimme ne sitten
mullalla, jonka tallasimme tanteren tasalle, ja varmistettuamme
itsemme, ettei kukaan ollut havainnut meitä, palasimme sisään.

-- Älä unhota tuota kätköpaikkaa -- sanoi minulle isäni. -- Jos minä
kuolen, olet sinä äitisi ja sisartesi ainoa turva.

Oven edustalla keksimme neljä juhtaa valjaissa ja Andrianan
jouduttamassa kaikkia lähtöön. Vanhempani ja sisareni nousivat aasien
selkään ja läksimme liikkeelle. Andriana ja minä seurasimme jalkaisin.

Sillä tuokiolla kuului äkisti kaukainen kanuunan jyrinä, jonka perään
kohta pamahti tykin laukauksia paljo lähempää.

Me käännyimme ääneti toinen toiseemme. Ammuntaa jatkui keskeytymättä.
Laivastosta ja linnasta Turkkilaiset näin jyrisevästi viettivät
hirvittävän voittojuhlansa alkajaisia.

-- Voi poloista Chios parkaa! -- huudahti isäni ja joudutimme pakoamme.

Se maatalo, johon riensimme, oli vuorinotkelman pohjassa. Näköala oli
rajoitettu eikä sinne siintänyt merta. Siellä isäni vanhat enot
elelivät aikojansa hiljaisessa yksinäisyydessä.

Vanhempi näistä, varsin järkevä ja kokenut mies, oli oleskellut monta
vuotta Amsterdamissa kauppiaana. Siellä oli hän tutustunut Korain
kanssa, joka silloin samaten harjoitteli kauppaa, ja siitä asti oli hän
ylläpitänyt ystävyyttä jopa silloin tällöin kirjevaihtoakin tuon
oppineen vanhuksen kanssa, itsekin harrastaen kirjallisuuden
viljelemistä. Kaikki tämä korotti enoni arvoa hänen kansalaistensa
silmissä. Oppineet, heitä kun oli harvassa, nauttivat silloin suurempaa
kunnioitusta; ja yleensä he ansaitsivatkin sen, sillä he työskentelivät
hartaasti kansan valistamisen eduksi.

Lapsuudestani saakka en ollut tuota enoa nähnyt, mutta muistelin häntä
aina kunnioituksella, ja silloinen lyhyt oleskelu hänen luonansa sai
minua entistään enemmin arvossa pitämään hänen hyviä avujansa.

Hän sanoi meille edeltäpäin kaikki, mitä Chios saaren oli määrä kärsiä.
Hän ennusti murhat, hävitykset, ihmisryöstöt, maanpaot, sanalla sanoen
kaikki, mikä sitten tapahtuikin. Yleensä moitti hän kapinaa muka
ennenaikaiseksi ja katseli tulevaisuutta varsin synkältä puolelta.
Mutta hän oli vanha ja eleli yksinäisyydessä kokemuksineen kirjojensa
seurassa. Tokkohan milloinkaan kapinaa syntyiskään ilman nuoruuden
rohkeutta ja kokemattomuutta? Vanhat luonnostaan suosivat rauhallista
elämää tahi asiain jättämistä vastaiseksi, he neuvovat varovaisuuteen
ja kärsivällisyyteen, sen tunnen jo kyllin omasta kokemuksestani.

Toinen veli oli kuuro. Harvoin hän puhui. Ollen alakuloinen ja
synkkämielinen, näytti hän vieraantuneen tästä maailmasta. Hänen
ainoana ajanviettonaan ja askareenaan oli puupiirtely. Minulla on vielä
tallella pieni puupiirros, jonka hän silloin lahjoitti minulle, kuvaava
Maarian etsikkoa.

Turhaan vanhempani kehottivat molempia vanhuksia pakenemaan kanssamme.
Kuuro pudisti kieltävästi päätänsä. -- Meillä ei ole enää pitkältä
elonaikaa -- sanoi toinen -- miksi siis vaivaisimme itseämme sen
vuoksi? Teillä on velvollisuuksia lapsianne kohtaan, lähtekää!

Ja vanhuspari jäi maatalohonsa.

Kuinka heidän kävi? Ei heitä, eikä heidän puutarhuriansa ja tämän
lapsia, eikä heidän iäkästä emännöitsijäänsä sittemmin kuultu, ei
nähty. Puutarhuri lapsineen myytiin, Herra tiesi minne, koristamaan
tiesi kenenkä turkkilaisen isännän puutarhoja. Mutta vanhukset,
varsinkin kuuro, olivat raastajille ihan arvottomia. Kuka heitä
ostaisi, ja mitä varten? Semmoisia vankeja ei myydä, ne tapetaan. Oi
jospa heidän kärsimyksensä edes olisi ollut lyhyt! Onneksi eivät
ainakaan olleet naineita eivätkä jättäneet leskiä ja orpoja itkemään
heitänsä. Mutta me säilytimme heidän muistoansa, ja vielä nytkin, näin
monen vuoden kuluttua, minua itkettää, kun heistä kirjoitan.

Viivyimme neljä päivää heidän maatalossaan. Joka päivä saimme
talonpoi'ilta tietoja siitä, mitä saarella tapahtui.

Ennenkuin laivat vielä ehtivät satamaan, karkasivat Turkkilaiset
linnasta kaupunkiin ja alkoivat hävittää, ryöstää ja murhata. Silloin
kun me paetessamme kuulimme kanuunan-ampumista, astui laivain väki
rannalle ja lisäsi siten telottajain lukumäärän.

Seuraavana päivänä vilisi leveä merensalmi veneitä, jotka mannermaalta
toivat niitä hurjia joukkoja, jotka niin kauan olivat odottaneet
ihmis-ajon alkua. Silloin kurjuus nousi ylimmilleen. Kaupunki ei enää
riittänyt näiden tyydyttämiseksi, ja he syöksyivät maakunnan kimppuun.

Pääsiäissunnuntaina suoritettiin hirvittävä väkisurma pyh. Minan
luostarissa.[8]

Vastarintaa ei tehty. Ne kapinoitsijat, jotka eivät päässeet pakoon,
hajaantuivat ja piiloutuivat mikä minnekkin. Ei siis mikään pidättänyt
petoja eteenpäin hyökkäämästä, paitsi saatavan saaliin runsaus. Samassa
määrin kuin saalis loppui, laajeni myös hävityksen piiri, ja niinpä
kuulimme Turkkilaisten lähenemistään lähenevän piilopaikkaamme.

Sanoin: kuulimme heidän lähenevän. Liian heikko ja laimea on tuo
lauselma. Mutta kuinka pystyisinkään sanoin lausumaan noiden uutisten
tuottamaa kauhua? Sinun tarvitsee, lukijani, mielikuvasimesi avulla
täydentää vaillinaista kertomustani, luoden siten elämää niihin
kohtauksiin ja mielikoskoihin, jotka muistini nyt kutsuu esille. Sillä
toista on tyvenessä kamarissa istuen lukea häviöistä, joita on
tapahtunut kaukaisessa tai tuntemattomassa maassa, tuonoin, monta
aikaa sitten, toista omin korvin kuulla, että ne ja ne tuttavasi,
sukulaisesi, ystäväsi, kansalaisesi on tapettu tai raastettu orjuuteen,
että ne talot, jotka muutamia päiviä sitten näit, joissa kävit, on
poltettu tai paljaaksi ryöstetty; toista, jos nimen-omaan sulle
sanotaan: se ja se on murhattu, sen puoliso on orjana, se ja se näki
hurjan Turkkilaisen laahaavan vaimo-parkaa, joka itki ja huusi
hädissään! Ja hänen äänensä sinä tunnet, kuulit sen usein soivan sulle
lempeästi. Ja vieläkin luulet kuulevasi hänen surkeita hätähuutojaan,
luulet näkeväsi, miten hän, pää taaksepäin heitettynä, hiukset hajalla
viedään orjuuteen ja häväistäväksi. Ja silloin ajattelet hänen
miestänsä ja lapsiaan. Ja itse olet siellä aivan lähellä vanhempaisi ja
impi-sisartesi kanssa, ja odotat joka hetki, että jumalattomat
vainoojat ilmestyvät nähtäviisi. Oi! Jumala sinua varjelkoon
semmoisista koetteluksista!

Sanomat näistä tuhotöistä tulivat niin perätysten, niin päällekkäin,
ettemme lopuksi enää käsittäneetkään onnettomuuden hirveää suuruutta.
Kauhistus oli lyönyt mielemme turruksiin. Melkein väkisin täytyi vanhan
enon pakottaa isääni pakenemaan pois kanssamme.

Sälytimme taas tavaramme muulien selkään ja lähetimme puutarhurin
ennakolta, käskien häntä vartomaan meitä pyh. Yrjön kylässä, joka oli
saaren länsi-osassa, missä isä muisti olleensa erään talonpojan
lapselle kummina. Sanottuamme jäähyväiset molemmille vanhuksille
lähdimme mekin perästäpäin ja saavuimme ehtoopäivällä pyh. Yrjön
kylään, väsyksissä matkasta ja helteestä.

Heti kylään tultuamme huomasimme että jotakin tavatonta oli siellä
tekeillä. Kaikki väki oli liikkeellä, tiet täynnä ihmisiä, niiden
seassa aseellisia miehiä, jotka näyttivät muukalaisilta; talojen ovissa
vaimoja ja lapsia, jotka katselivat ja haastelivat. Olipa juuri kuin
juhlapäivänä, ja juhlapäiviä nämä todella olivatkin. Mutta
levottomuuden ilme ihmisten kasvoissa todisti, että juhlaa ei vietetty
kylässä.

Isäni lähestyi vanhaa talonpoikaa, joka seisoi avatun ovensa suulla,
kysyen häneltä kummipoikansa isää. -- Sitä ei enää ollut kylässä, se
oli muuttanut pois vuosi sitten. -- Hän kysyi, oliko puutarhurimme
kahden muulin kanssa tullut? Ei puutarhuria eikä muuleja ollut näkynyt.
-- Hän kysyi, mitä tuo touhu tiesi ja mistä nuo asemiehet olivat?
Asemiehet olivat Samolaisia, jotka pakenivat Turkkilaisia, ja heidän
kanssaan oli Logothétis.

Logothétis kylässä Turkkilaisten takaa-ajamana! Ja me, kun olimme
tulleet pyhän-Yrjön kylään paetaksemme Turkkilaisia! Eikä kummipojan
isää kylässä, eikä puutarhuriamme, ja me siellä kadulla hämillämme,
ilman ruokaa, ilman suojaa, ilman opasta!

Talonpojan tuli meitä surku ja hän pyysi meitä astumaan majaansa. Me
menimme sisään kaikki ja istuimme siellä odottaen puutarhuria. Aamusta
varhain olimme syömättöminä. Vieraanvarainen talonpoika kysyi, eikö
meidän ollut nälkä, ja tarjosi meille halpaa ateriaansa, mutta isäni,
joka ei tahtonut riistää mieheltä hänen leipäänsä, kiitti ainoastaan.

Sitten hetket kuluivat kulumistaan eikä puutarhuria ilmestynyt, mutta
sisarteni tuli kovin nälkä. Isäni pani minua ostamaan mitä löytäisin,
ja sitä varten astuin ulos kadulle, kun äkkiä laskevan auringon valossa
näin yleisen sekamelskeen edessäni. Vaimot juoksivat lapset sylissään,
miehet reput käsissään, katkonaisia puheita vaihdeltiin, ja kaikki
pakenivat kylästä, sillä välin kuin ennen mainitut aseelliset
keräytyivät ja hankkivat tukkimaan pääsytietä kylään. Tuo oli,
ikäänkuin lehdet maassa äkkiä pyörähtelevät ennenkuin myrsky rupee
riehumaan.

-- Turkkilaiset tulevat! paetkaa! juoskaa piiloon! huusi juosten
luoksemme vanha talonpoika.

Olimme jo kaikki ulkona eikä valmistuksia tarvittu pakoon. Kiireesti
irroitin juhdat mökin viereisistä puista ja pakenimme peloissamme,
seuraten mekin muiden tulvaa.

Yön vietimme matkustamalla, tietämättä minne kuljimme. Tie oli pitkä ja
vaivaloinen, yö myrskyinen, taivas synkkä, ainoastaan silloin tällöin
kuu pilkahti pilvien välistä. Ja me nälkään nääntymäisillämme, unisina,
uupuneina -- pakenimme vaan. Usein kauhistuimme, kun luulimme
kuulevamme huutoja, pyssyn laukauksia tai hevois-kavioin töminää. Usein
keskeytimme matkaa, istuaksemme hiukan levähtämään. Kuljimme useimmat
jalkaisin. Matkue oli pitkä ja lukuisa, jonka vuoksi pelkäsimme pienen
parvemme hajaantumista. Tahdoimme pysyä muun joukon muassa, eksymättä
kuitenkaan toisistamme.

Päivän koitossa saavuimme merenrannalle, aution sataman luo vastapäätä
Psaran saarta. Sinne oli halumme ja toivomme paeta. Mutta kävi kova
tuuli; satamassa ja merellä ei näkynyt yhtään laivaa eikä venettä eikä
rannalla vastapäätä voinut erottaa mitään elon merkkiä. Mutta rannikon
oli jo haltuunsa ottanut joukko muita pakolaisia, jotka ennen meitä
olivat sinne saapuneet samassa toivossa kuin mekin. Edempää emme
nähneet emmekä kuulleet heitä. Vasta kun lähestyimme rantaa, näimme
olivipuiden alla, joita kasvoi ihan veden rajassa, maassa venyvän
ihmisiä joukottain. Siellä olivat kurjat olleet koko yön, sill'aikaa
kuin me, taistellen myrskytuulta vastaan, pyrimme samaa pelastuksen
satamaa kohti.

Meidän tulomme ja nousevan auringon ensi säteet panivat tuon
pakolaisten leirin jalkeelle; ja ennenkuin vielä kerkesimme yhtyä
heidän pariinsa, näimme puiden juurelta olentoja heräävän ja nousevan
istualle. Näimme naisia, lapsia, ukkoja, nuorukaisia, jotka käänsivät
kasvonsa meihin päin, ja muutamatpa erkanivat joukosta ja tulivat meitä
vastaan tunnustellakseen meitä.

Nyt mekin saimme levähtää. Naiset astuivat maahan aasien selästä ja
istuimme kaikki erään puun juurelle. Monta vuotta on tuosta kulunut ja
monta kovaa olen sitten kokenut, mutta en milloinkaan unhota sitä
väsymyksen tunnetta, joka sillä hetkellä valtasi minun. Neljäänkolmatta
tuntiin en ollut saanut einepalasta tyhjään vatsaani. Vaivuin
pitkäkseni maahan äitini viereen ja ummistin silmäni, voimatta
liikuttaa jäsentäkään, voimatta ajatella ajatustakaan. Tunsin äitini
käden silittävän otsaani, avasin silmäni ja näin tuon armaan pään
kallistuvan ylitseni. Emme vaihtaneet Saanaakaan, mutta äitini kumartui
ja suuteli minua ja suljin taas silmäni. Tämän kaiken muistan vielä,
niinkuin se olisi tapahtunut eilen.

Isäni oli mennyt tapaamaan noita ennen meitä tulleita. Vähän ajan
päästä palasi hän, seurassaan vanhus, jota en tuntenut. Mutta äitini
tunsi hänen, ja nousi seisaalle ja riensi häntä vastaan. Ukko avasi
sylinsä ja likisti rintaansa vasten äitiäni. Se oli hänen setänsä.

Tähän silmänräpäykseen asti ei kukaan meistä ollut itkenyt. Uhkaavan
vaaran tuottama pelko, alituinen liikunto, vaihtuvat kohtaukset, ja
tunteet, kaikki tämä oli kireästi jännittänyt hermostomme. Sielumme ja
ruumiimme oli riutua, mutta silmämme pysyivät kuivina.

Mutta silloin kun äiti parkani kätki päänsä vanhuksen syliin, antautui
hän kokonaan surun valtoihin, häneltä kuului valituksia, nyyhkytyksiä
ja huokauksia, ja ne viilsivät sydäntäni. Sisareni syleilivät itkien
äitiä, isäni kätki kasvonsa käsiinsä, Andriana pureksi kynsiänsä, ja
minä tunsin sydämmeni nousevan kurkkuuni ja kyynelen polttavan
silmäkulmassani; valitus ja murhe vallitsi olivipuun alla, joka meitä
varjosti.

Vanhus laski maahan vielä itkevän äitini ja läksi hankkimaan meille
jotakin syötävää. Hän palasi tuoden juustoa -- muuta hän ei ollut
voinut saada eikä leipäpalaakaan liiennyt koko tältä onnettomalta
ihmisjoukolta. Juustolla viihdytimme nälkämme vaivoja.

Sillä välin laivaa ei ilmestynyt, tuuli ei tyyntynyt, meri ärjyi
vaahdoissaan, ja me olimme rannalla ruoattomina, suojattomina,
turvattomina. Jos Turkkilaiset olisivat tulleet, ei meillä olisi ollut
muuta keinoa kuin heittäytyä aaltoihin. Joka silmänräpäys odotimme
heitä ilmestyviksi. Me neuvottelimme enoni kanssa ja päätimme paeta
läheiseen Mesta'n kylään, jossa odottaisimme sopivaa aikaa, jos
mahdollista, päästäksemme saaresta pakoon.

Lähdettiin siis matkalle ja muutamain tuntien kuluttua saavuimme
surkeassa tilassa Mestahan.




NELJÄS LUKU.


Chion kylät, varsinkin eteläiset, ovat varustetut kuin linnat ja ahtaat
kuin vankilat. Niissä ei ole varsinaisia muureja, mutta niiden neljällä
ulkosivulla talojen takaseinät käyvät yhä jonoa, jatkuen toinen
toisestaan, ja muodostavat siten ikäänkuin yhtäjaksoisen linnoituksen.
Huoneitten ovet ovat kylän sisustan puolella, sen pääkatu, leikaten
huonejakson kahdessa paikkaa, muodostaa niissä linnan portit. Sellainen
läpi onkin oikea portti, joka suljetaan rautaisella ristikko-ovella.

Nämä kylät johtivat aina mieleeni Smyrnan khania. Erotus on vain siinä,
että khania ympäröitsee iso kaupunki meluineen, mutta näitä vihannat
kukkulat, ja kylät eivät sulje sisäänsä kalpeita kauppamiehiä, kuin
khani, vaan tanakkaita talonpoikia; khanin keskellä olevan pihan
asemesta kapeat tiet ja taajaan tungetut rakennukset täyttävät sen
paikan, jonka tuo ulommaisten huoneiden nelikulmainen jono ympäröitsee.

Keskellä kylää kohoo tavallisesti torni, jonka sisäänkäytävä on niin
korkealla maasta, että sinne pääsee ainoastaan tikapuita myöten tai
köyttä pitkin kiipeemällä. Nämä tornit, ollen jäännöksiä Genualaisten
vallasta, ovat kylien päälinnoja.

Tämmöinen oli Mesta'n kylä, johon pakenimme. Asukkaat ottivat meitä
ystävällisesti vastaan ja antoivat asuttavaksemme tyhjän talon, jonka
huoneet ja'oimme äitini sedän ja kahden muun perheen kanssa, joiden
yhteyteen yhteinen onnettomuus oli saattanut meidät.

Puutteemme olivat monenlaiset ja suuret, mutta kukapa silloin ajatteli
elämän tavallisiakaan tarpeita, saatikka mukavuutta? Olihan
tarkoituksemme vaan pelastaa henkemme, mutta siihenkin elantomme tuskin
riitti. Ja olipa leivänkin saanti tiukassa eikä onnistunut joka päivä.
Viikunat, pavut, leipäpuun hedelmät, kedon kasvit -- kas siinäpä
enimmäkseen ravintomme. Ja näin päivät menivät, pelon ja toivon
vaiheella.

Psaraan pakenemis-tuuma täytyi meidän jättää sikseen, sillä sieltäpäin
tulevat tiedot eivät antaneet aihetta mihinkään toiveisin. Saari oli jo
täynnä pakolaisia, ja Psaralaiset, he kun tuskin kykenivät näitä
elättämään, eivät voineet eivätkä tahtoneet vastaan-ottaa useampia.
Veden puute alkoi jo käydä tuntuvaksi heille, ja kun niin paljo köyhiä
pakolaisia oli ahdettu yhteen, syntyi siitä tauteja, jotka näyttivät
ennustavan kovempaa kulkutautia. Siitä syystä kirjoittelivat he Chion
pakolaisille kehottaen heitä suuntaamaan retkeänsä muihin Egean meren
saariin, jota varten he alttiisti tarjosivat laivojansa ja
merimiehiänsä.

Mutta me Mesta'ssa olijat aloimme toivoa, ettei enää ollut pakko paeta.
Kaksi viikkoa oli kulunut turkkilaisen laivaston tulosta; kapinoitsijat
olivat purjehtineet pois tai lymyilivät siellä täällä saaren
sisä-osissa, kaupungin rauhalliset asujamet ja useimmat talonpoi'ista
eivät olleet yrittäneet vastarintaa tehdä turkkilaiselle esivallalle
eivätkä sekaantuneet kapinaliikkeesen. Mitä hyvää siis enää vainon
jatkannosta? Miksi iät päivät harjoittaa hirmuvaltaa siellä, josta
jokainen vastarinnan mahdollisuus oli kadonnut? Eikö jo kyllin monta
viatonta uhria ollut surmattu? Eikö Turkkilaisen vimma jo ollut saanut
kylläänsä? Näin aprikoiden odotimme päivästä päivään anteeksi-annon
julistusta ja lupaa palata kotiliesillemme.

Ja todella, Turkkilaisten tuimuus olikin viime-päivinä lauhtunut.
Harvemmin pamahti pyssyt, harvemmin kuultiin murhista ja rosvoomisista,
kulkipa jo huhujakin, että ulkovaltain konsulit välityksellään
koettivat hankkia armoa "rajah'ille" ja että pasha näytti taipuvan
leppeyteen. Ja tämmöiset huhut saapuivat meille saakka ja virkistivät
toiveitamme.

Yhdeksäntenä Mesta'ssa olomme päivänä luulimme vaivamme loppuneen.
Kaksi konsulia tuli kylään tuoden öljypuun oksia[9] ja lohdutuksen
sulosanomaa. He toivat allekirjoitettavaksi anomuskirjan ja lupasivat
että, jos nöyristyisimme, pasha antaisi meille anteeksi. Antaisi meille
anteeksi! Mitä ja mistä? Emmehän olleet kapinallisia, emme me olleet
kellekään vääryyttä tehneet, emme me ryöstäneet vierasta omaisuutta,
emme raiskanneet vaimoja, emme murhanneet, emme riistäneet orjiksi.
Mitä meidän siis piti anteeksi saaman?

Mutta nämä ovat nykyisiä mietteitäni. Emme silloin harkinneet näitä;
toivo vapautua viheliäisestä tilastamme oli meille todellisen ilon
aiheena. Sen vuoksi me kaikki halusti allekirjoitimme, nuoret ja
vanhat, tutkimatta edes mitä anomuskirja sisälsi, kirjoitimme molemmin
käsin, ylistäen kristillisten konsulein ihmisystävällistä välitystä, ja
hengähdimme huokeasti, uskoessamme, että vaino oli lakannut ja että
eheinä saisimme pian palata kotimajoihimme.

Mutta tokkohan meidän oli suotu nähdä kotîmme samanlaisina kuin ne
jätimme? Samolaisten ja Burnia'an johtamain talonpoikain hyökkäyksen
jälkeen, linnasta ja laivastosta lasketun tuiman tykkitulen jälkeen ja
varsinkin Turkkilaisten hillitsemättömän ryöstön jälkeen, emme siinä
kohden saattaneet suuriakaan toivoa. Mutta kuitenkin vallitsi meitä
kaikkia siellä Mesta'ssa palauksen kaipuu. Tahdoimme uudestaan nähdä
kotejamme, joskin löytäisimme ne missä tilassa tahansa. Ja pelko että
löytäisimme ne hävitettyinä ei vähentänyt, vaan päinvastoin enensi
haluamme.

Semmoinen on ihminen. Hän tarttuu sitä hartaammin kiinni siihen, jota
rakastaa, kuta suuremmassa vaarassa hän on menettää sen. Kun rakas
esine jo on auttamattomasti menetetty, silloin vasta orvoksi jäänyt
sydän tuntee kuinka paljon hän rakasti tuota. Niinpä harhailemme
kalmistoilla ja istuilemme hautakivillä, jotka peittävät iki-menneiden
armastemme jäännökset. Samaten tulipalon jälkeen, joka on poroksi
polttanut kokonaisen talon, näkee ihmisiä, jotka suitsuavista
tuhkaläjistä etsivät liesiensä jälkiä ja mikä minkin rakkaan olopaikan
raunioita.

Konsulien lupaukset siivestivät siinä määrin toiveitamme, että mielimme
oitis päätä palata. Mutta vanhemmat hillitsivät malttamattomuuttamme,
varoen että tuo tarjottu anteeksi-anto oli Turkkilaisten juoni,
pettääkseen konsulit, ja paula, jolla sitä helpommin saisivat
meidät turmioon kiedotuiksi. Siksi paljo heillä oli kokemusta
turkkilais-luonteesta; mutta me muut luotimme rohkeasti konsulein
lupaukseen ja suojelukseen.

Monen arvelun ja aprikoimisen jälkeen päätettiin, että muutamat meistä
nuoremmista lähtisivät tiedustelemaan tilaa, vaan muut jäisivät
Mesta'han odottamaan meidän paluutamme ja tuotaviamme tietoja.

Varhain seuraavana aamuna läksin matkalle kahden muun yhden-ikäiseni
kanssa. Tarpeeton lie mainita heidän nimiänsä. Miksi pitäisikään minun
aina nimellä mainita niitä, joiden kohtalo kulloinkin sattui liittymään
meidän kovaan onnehemme? Toinen näistä nuorukaisista elää nykyään
onnellisena vanhuksena erään ulkomailla olevan kreikkalaisen
yhdyskunnan esimiehenä. Usein olemme sitten yhdessä ollen toisillemme
muistutelleet entispäiviä ja yhteisiä kärsimyksiä. Toinen, päästyään
hengissä täältä, kuoli vähän jälkeenpäin Tinos-saarella. Kuinka monta,
vaikka ehjinä pääsivät Turkkilaisten kynsistä, korjasi täten
ennen-aikainen kuolema niiden vaivojen, vastusten ja kidutusten
johdosta, jotka olivat heidän elinvoimansa riuduttaneet?

Jätimme Mesta'ssa olijat hyvästi ja läksimme kolmisin kaupunkia kohden.
Äskeisten tuhotöiden mieleemme jättämät jäljet olivat vielä varsin
verekset, emmekä suinkaan olleet vapaat pelosta, että yht'äkkiä
saattaisimme kohdata aseellisia Turkkilaisia, jotka joko eivät tienneet
tai eivät huolineet pashan ystävällisistä aikeista. Mutta olimme
nuoria, ja aamu-ilma oli niin virkistävä ja Mestan ympärilliset
mastiksia kasvavat kukkulat levittivät niin suloista lemua, että toivo
vähitellen haihdutti pelkomme ja astelimme hilpein mielin, lyhentäen
matkaa iloisilla puheilla. Eipä kuitenkaan iloisuutemme eikä matkamme
ollut sallittu kestää kauan.

Loitolla näimme Elátan kylän, jossa olimme aikoneet levähtää kävelystä
ja hankkia tietoja enempää matkaamme varten.

Päivä paahtoi ja joudutimme kulkuamme kylän valkeita huoneita kohden.
Tultuamme kylän portille kuulimme äkisti naisten huutoja ja valituksia.
Pysähdyimme ja katsahdimme toisiamme. Eihän vaan Turkkilaisia ollut
kylässä? Tämä oli minun ensimmäinen ajatukseni. Jännitimme kuuloamme.
Huutoja jatkui edelleen. Ne olivat varmaankin naisten itkuvirsiä.[10]

Näiden antamalla johdolla kuljimme kylän autiota tietä myöten, kunnes
tulimme kirkon edustalle. Siellä olivat kyläläiset koolla. Heidän
päittensä ylitse näimme sillä hetkellä kahden ruumiin-arkun peräkkäin
nousevan kirkon portaita ylös, ja näiden ympärillä naisia itki, valitti
ja vaikeroitsi.

Kun ruumissaatto oli astunut kirkkoon, kyselin muutamalta talonpojalta
noista kahdesta vainajasta, ja hän kertoi minulle kyynelsilmin, että
Turkkilais-parvi samana aamuna, kohdattuaan kolme nuorukaista kylän
ulkopuolella, oli ampunut heitä ja sitte jatkanut matkaansa. Kaksi oli
kaatunut; kolmas, jonka henki pelastui, juoksi pois ja kertoi tapauksen
kylässä. Vähän aikaa sitte oli murhattujen ruumiit tuotu kylään.

Siinäkö siis turvallisuuden lupaukset! Siinäkö toivo, että vaivat ja
vaarat olivat loppuneet! Vanhukset olivat oikeassa: nuo kaksi kuollutta
ja naisten itkut olivat turkkilaisen vilpittömyyden sinetti,
turkkilaisen leppeyden takaus! Palasimme heti Mesta'han, kävellen
kiireemmin kuin tullessamme ja ilman äskeistä iloisuuttamme. Sikäläiset
ihmiset säikähtyivät kun näkivät meidän palaavan, mutta kertomus Elátan
näytelmästä masensi heidät kerrassaan, ja entinen alakuloisuus astui
tuskin alulle päässeitten toiveitten sijaan.

Isäni yksin ei heittänyt toivoa menneeksi. Se oli -- arveli hän -- muka
vain satunnainen selkkaus. Ehk'eivät pashan säädökset vielä olleet
tunnetut; eihän nuo Turkkilaiset myöskään jääneet Elátaan; eipä siis
nuo kiväärinlaukaukset todistaneet mitään palaamista säännölliseen
vainoon. Kyllä seikat kohta selviäisivät.

Näin isäni tuumaili, mutta menneitten aikain kokemus pelotti meitä
muita ja poisti kaiken luoton pashan muka hyviltä aikomuksilta. --
Paetkaamme, paetkaamme! huusivat naiset, lapset itkivät ja minä en
saanut unhotetuksi noita kahta ruumiin-arkkua, joita kannettiin
kirkkoon, enkä naisten parkua, jotka itkivät vainajoitansa.

Tuona samana päivänä enoni runsailla palkinnoilla ja vielä runsaammilla
lupauksilla suostutti erään nuoren talonpojan millä tavalla tahansa
toimittamaan kirjettä Psara'han. Hän pyysi kirjeessään joitakin paon
keinoja. -- Anna sinä laivan tulla -- sanoi hän isälleni -- ja jos
tahdot, jää tänne. Mutta jos tulet mukaan, niin tule ajoissa.

Isäni oli vaiti, mutta näytti olevan kahdella päällä. Pelottiko häntä
ehkä pakoretken vastukset ja maanpakolaisuuden kurjuus? Vai luottiko
hän konsulien välitykseen ja toivoiko että me sillä välin kotimaassa
piillen paraiten pääsisimme kovan koetelmus-ajan läpi? Tai oliko hän,
niin monen perättäisen mielentäräyksen telmeessä, kadottanut
itseluottamuksensa eikä itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi ja mitä
päättäisi?

Seuraavana päivänä olimme aamusta asti tapamme mukaan kaikki ko'ossa
huoneen oven edustalla, jossa oli tavallinen juttelu-paikkamme. Istuen
mikä kynnyksellä, mikä porras-astuimilla, tuumailimme tehtävistä
toimista, odottaen mitä päivä toisi mukanaan ja aprikoiden, milloin
saattaisimme vartoa vastausta Psarasta.

Andriana yksin viipyi poissa. Hän oli tapansa mukaan lähtenyt ruoan
etsintään. Ja usein onnistuikin hänen maustaa halpaa ateriaamme
kasveilla, joita hän oli poiminut kukkuloilta kylän ympäriltä. Mutta
nyt hän jo liiaksi viipyi retkellään. Levotonna availi äitini usein
ovea ja kurkisti tielle päin nähdäkseen eikö tyttöä jo näkyisi tulevan.

Adriana oli todellakin se holhoja, joka kaitsi ja hoiti koko pientä
onnetonta parvikuntaamme tuolla Mesta'ssa. Täynnä alttiutta ja
itsekieltämystä autteli hän hellästi äitiäni ja sisariani ja piti
huolta muistakin kaikista. Kaikkiin hän kerkesi, kaikkia hän ajatteli.
Hän hankki ja valmisti jokapäiväisen ruokamme, hän toi veden lähteestä,
rehuista ja vanhoista vaipoista hän tuota pikaa tekaisi meille kaikille
lepovuoteet noihin tyhjiin huoneisiin. Hänpä meille tietoja toi muusta
maailmasta, sillä, tehden tuttavuutta talonpoikain kanssa, tiedusteli
hän ja sai tietää heiltä kaikkia. Hänen toimellisuutensa oli väsymätön,
hänen iloisuutensa lannistumaton. Hänen oli sydämmensä terve ja luja,
niinkuin ruumiskin, ja useinpa hän sukkelilla sanoillaan ja
hilpeydellään viekoitti hymyn huulillemme keskellä silloin vallitsevaa
yleistä nulomielisyyttä.

Sillä välin aika kului kulumistaan ja äitini levottomuus kiihtyi. En
tahtonut lisätä sitä lausumalla pelkojani, mutta olin itsekin levoton
ja samoin muutkin. Mikä on tytölle tullut? miksi hän viipyy? Tuommoisia
sanoja vaihdeltiin.

Silloin äkisti ovi aukenee ja Andriana ilmestyy kalpeana, vapisevana,
hiukset hajalla, vaatteet revittyinä, rinta paljaana ja verisenä. Koko
hänen ilmiönsä ilmaisi hirveää taistelua, kauhistusta ja -- häpeää.

Äitini kavahti heti pystyyn, peitti käsiin silmänsä ja huusi
kammahtaen: -- Ah! Turkkilaiset, Turkkilaiset! ja hän tempasi
tyttärensä syliinsä.

Mutta Andriana, toinen käsi avatun oven lukolla, osotti toisella
ulospäin, ja koetti läähättäen sanoa jotakin, vaan ei saanut muuta
soperretuksi kuin:

-- Paetkaa, lymytkää!

Tuokiossa olimme kaikki ulkona Andrianan kanssa.

Minne menimme? Mitä tahdoimme? Joku synnynnäinen vaisto ohjasi
askelemme poispäin kylän portista. Kartoimme Turkkilaisia. Emme
kuitenkaan ajatelleet, että etääntyessämme portista suljimme itsemme
kylään. Mutta ajatelleeko kukaan mitään semmoisella hetkellä?

Juostessamme näin kauhusta huumaantuneina, tietämättä minne, näki
meidät eräs matalan mökkinsä ovella seisova eukko; hän sääli meitä ja
sanoi kuroittaen kättänsä meille:

-- Rientäkää tänne, kristityt, minä piilotan teidän.

Syöksimme kaikki avatusta ovesta sisään, seuraten vanhusta.
Jumalapa hänen mieleensä tämän tuuman johti! Häntä saamme kiittää
pelastumisestamme ja elossa-olostamme. En ole häntä sitten nähnyt enkä
tiedä hänen nimeänsä, mutta en milloinkaan ole unhottanut hänen
laupiasta katsantoansa enkä lakkaa hänen muistoansa siunaamasta. Jumala
palkitkoon hänen hyväntyönsä autuasten ikuisissa majoissa!

Huoneen takana oli piha ja sen perällä navetta. Tuohon navettaan akka
meidät piilotti. Hänen lehmänsä kävivät ulkona laitumella eivätkä
palanneet sinä iltana eikä seuraavanakaan riitelemään meiltä asuntonsa
omistusta. Turkkilaiset eivät ryöstäneet ainoastaan vaimoja ja lapsia.
Mitä vaan löysivät, se kelpasi heille saaliiksi. Mutta eivät he
ainakaan vahingottaneet meitä ryöstämällä akka paralta hänen karjansa.

Sisäänmentävä oli ahdas ja pimeä. Perempänä avautui neliskulmainen ja
jotenkin avara navetta. Mutta siinä ei ollut ikkunaa eikä muuta läpeä,
niin että, kun pihanpuolinen eteisen ovi suljettiin, siellä oli
pilkkoisen pimeä. Neljä vuorokautta me viruimme tuossa piilopaikassa.
Meitä oli kaikkiaan kahdeksantoista henkeä.

Ensimmäisen päivän ehtoolla toi ihmisrakas eukko meille säkillisen
viikunoita. Kun silmämme tottui pimeään, keksimme yhdessä nurkassa
ammeen, jossa oli vettä lehmäin juottamista varten. Vettä liikeni vielä
meillekin. Kiitos olkoon tuon veden ja viikunain, emme kuolleet janoon
ja nälkään. Navetan seinästä vähän ulkonevalta lavalta löysimme olkia,
joita levitimme lattialle, niin ettei ainakaan lasten ja naisten
tarvinnut maata haisevassa loassa. Ja näin elimme neljä yötä ja neljä
päivää.

Piilostamme kuulimme usein ulkoa Turkkilaisten hurjia huutoja ja
kristittyjen vaikeroimista, milloin kauempaa, milloin likempää.
Olletikkin viimeisenä yönä olivat vainoojamme varsin lähellä, sillä he
olivat yötyneet akan huoneesen. Kuulimme heidän juttelevan ja
kerskaavan rumista urotöistänsä.

Turkkilaisten päätarkoituksena oli pakolaisten vainustelu heidän
piiloistaan. Miehet he tappoivat, naiset he möivät orjiksi vieden
saaliinsa kaupunkiin. Talonpoi'ille he tavallisesti eivät muuta
vahinkoa tehneet, kuin että antoivat heille selkään tai korville tai
potkivat heitä ja söivät heidän ruokavaransa. Samat Turkkilaiset eivät
jääneet kauaksi kylään. Ehtoolla tuli yksi joukkio, söi, joi, makasi,
aamulla alkoi tapettavain ja ryöstettäväin etsintä. Ensimmäiset
lähtivät saaliineen vankineen, ja sijaan tuli ehtoolla toinen joukkio
ja niin edespäin. Me odotimme, että he vihdoin saisivat kyllänsä, että
saaliin tyhjiin ryöstäminen lopettaisi tämän pitkitetyn vainon,
rukoillen Jumalaa, että jaksaisimme kestää ilmi joutumatta.

Kuinka voisin kertoa näiden äärettömän pitkäin päiväin ahdinkoa ja
tuskaa! Emme tohtineet puhuakaan ett'ei vähinkään melu meitä ilmaisisi.
Andriana itki herkeämättä ja toisinaan nyyhkytykset puhkesivat häneltä
kuuluviin. Isä vaikitti silloin häntä, kuiskaten:

-- Tahdotko saattaa meidät turmioon? -- Ja silloin tyttö parka peitti
päänsä eikä hänen valitustaan enää kuulunut. Äitini lähestyi
lohduttamaan häntä, vaan hän sanoi:

-- Älä lähesty minua, älä tahraa itseäs!

Onneton tyttö! Hänen kolkko epätoivonsa tuon pimeän, lokaisen hökkelin
suojassa todisti kauhistavasti mikä kohtalo odotti muita sikäläisiä
naisia, jos Turkkilaiset löytäisivät meidät.

Viimeisen yön vietimme pelossa ett'emme perältäkään saattaisi säilyä
joutumasta heidän käsiinsä. Ainoastaan navetan ovi erotti meidät
heistä. Aamulla palasi pihaan hiljaisuus, mutta kylästä kuului edelleen
meteliä. Kuinka hitaasti hetket matelivat matkaansa! Tulisivatko
Turkkilaiset taas likelle meitä? Oliko meidän vielä oltava yksi yö
heidän lähellään? Tunsimme kaikki ettemme voisi kestää kauemmin.

Iltapuolella kuulimme heidän pihassa puuhaavan lähtöä. Uskalsimme
tuskin hengittää, odottaessamme vainolaistemme toivottua poistumista.

Silloin kuulimme äkkiä Turkkilaisen äänen jyreästi ärähtävän ihan oven
vieressä:

-- Vaan katsotaanpas, ennenkuin lähdemme, mitä akka tuossa mökissä
säilyttää!

Tein ristin merkin. Kylmä hiki valahti iholleni.

Naristen navetan ovi aukeni ja aukolla näin Turkkilaisen kamalan
haamun. Hän piti toisessa kädessään välkkyvää miekkaa, toisessa riukua,
jonka päästä riippui lyhty. Lyhdyn valo valaisi Turkkilaisen kasvoja ja
hänen hartiainsa takaa näimme muita turkin-päitä, jotka loivat urkkivia
silmäyksiä pimeään huoneen sisustaan.

Minä makasin pitkälläni navetan perällä vastapäätä ovea. Tuhannen
vuotta vaikka eläisin, en unohda tuota kauheaa tarkastusta!

Navetasta ei kuulunut hengähdystä. Turkkilainen ojensi jalkansa ja
astui askeleen eteenpäin. Samassa kuului jalan loiske vedessä ja
Turkkilaisen törkeä sadatus:

-- Lokaa ja kuraa tääll' on, mutt' ei muuta. Mennään pois!

Ovi paiskattiin kiinni että kolahti ja Turkkilaiset menivät tiehensä.
Olimme pelastuneet! Yksi yskähdys, yksi huoahdus olisi saattanut
ilmaista meidän. Mutta Jumala armahti ja näki hyväksi varjella meitä.
Pelastuksemme sinä hetkenä näytti meistä hyvältä tulevaisuuden enteeltä
ja odotimme jo rohkeammalla mielellä koettelustemme loppua.

Toivomme ei pettänyt meitä. Samana iltana, pimeän tultua, avattiin
navetan ovi taas, mutta tällä kertaa ystävän kädellä, ja keskellemme
astui se talonpoika, jonka enoni oli pannut laivaa kuulustamaan.
Mitenkä hän oli saanut asiansa ajetuksi, miten hän keksi lymypaikkamme,
en tiedä. Hän toi sanan, että erään Psaralaisen laiva oli meitä
vartoomassa eräässä autiossa valkamassa vähän matkaa kylästä, ja
talonpoika oli valmis opastamaan meitä sinne heti kohta.

Öinen hetki, pelko Turkkilaisia, tietämättömyys tulevaisuudesta, paon
vaarat, ensimmäisten turhain harharetkiemme muisto synnyttivät sillä
hetkellä monta epäilystä meissä. Mutta jos jäisimme, olisi perikatomme
varma tänään tai huomenna, kun me kuitenkin pakenemalla ainakin
saattaisimme pelastua. Pako siis päätettiin ja lähdimme talonpojan
meitä johdattaissa.

Pitäen toinen toisemme kädestä ja astuen ääneti saavuimme kylän päähän,
siihen, joka oli vastapäätä sen sisäänkäytävää. Vältimme porttia,
varoen että Turkkilaiset vielä vartioivat sitä. Oppaamme oli ryhtynyt
toimiin ja keinoihin. Hän vei meidät asumattomaan huoneesen, jonka
takaseinän puolelta meidän oli karkaaminen. Yö oli pimeä, kuitenkin
erotimme ikkunasta että alla oleva maa vietti jyrkästi alaspäin. Köysi
ripustettiin alas ja ensiksi laskettiin minä. Sidoin köyden
vyötäisilleni ja pidin siitä käsilläni, samalla kuin ylhäällä olijat
hinasivat minun alas. Sitten muut miehet liukuivat alas yksitellen, ja
otimme vastaan vaimot ja lapset, jotka sitten laskettiin alas;
viimeiseksi itse talonpoika liukui maahan, asettautui etunenäämme, ja
yöllinen retki alkoi.

Tie ei ollut pitkä, mutta matkustus ei ole helppoa, kun vatsa tyhjänä
vavahtelevin sydämmin pakenet pimeässä, tietämättä minne astuskelet, ja
pelkäät joka silmänräpäys joutuvasi vihollisten käsiin, ja sinulla
paitsi sitä on vanhuksia, naisia ja lapsia hoidettavinasi.




VIIDES LUKU.


Vaalea juova kajasti taivaanrannalla, ennustaen päivän nousua, kun
saavuimme kukkuloille, jotka ympäröivät satamaa, missä pelastus odotti
meitä. Jyrkän kallion harjalta, missä seisoimme, näimme meren ja
rannan, vaan aallon loisketta ei kuulunut. Satamassa vallitsi tyyni
hiljaisuus; ulompana, edempänä osotti talonpoika meille laivaa. En
voinut himmeästä vedestä erottaa itse runkoa, mutta kun talonpoika
sormellaan ohjasi katsettani, keksin pian molemmat mastot ja ne
näyttivät minusta liikkuvan riippuvine purjeineen. Astuimme kiireesti
alaspäin ja vähän ajan päästä olimme alhaalla rannalla.

Ei Psaran laiva ollut yksin meitä varten tullut. Katteini oli
edellisenä iltana pitänyt huolta, että tieto laivan tulosta leviäisi,
ja paikalle lappoi pakolaisia lähikylistä ja rotkoista, joissa olivat
piilleet. Ranta vilisi jo heitä, meidän tullessamme, ja toisia riensi
meidän jälessämme.

Onneksi ensin tulleet olivat antaneet sovitun merkin ja laiva purjehti
jo satamaan sillä tuokiolla, kun me kukkulalta kaukaa erotimme sen
mastot.

Kun lähenimme pakolaisparvia, näimme kaikkien kasvojen kääntyvän
merelle päin. Vene oli tulossa, se läheni! Kuulimme airojen
roiskuttavan vettä, kuulimme hankainten natisevan soutomiesten
ponnistaissa; me rannalla olijat jännitimme, mitään puhumatta,
kuuloamme tarkkaamaan noita läheneviä lohdutuksen ääniä.

Mutta kun vene saapui valkamaan ja merimiehet hyppäsivät rannalle,
silloin vaiti-olon sulku särkyi ja syntyipä häiriö ja hämmennys, kun
kaikki malttamattomasti tahtoivat syöksyä veneesen ja tungeksivat
toisiaan louhikolla. Pakoon pyytäjiä oli paljon, vaan vene oli liian
vähäinen. Perämiehen kova ääni ja merimiesten käsivarret suhdittivat
sentään kansan maltittomuutta.

-- Olkaa hiljaa -- huusi hän. --- Kyllä me otamme teidät kaikki. Ei
yhtäkään jätetä.

Vene lähti vieden ensimmäisen ihmiskuormansa, perämies ynnä kolme
laivamiestä jäivät rannalle, aseet kädessä. Vene kulki ehtimiseen edes
ja takaisin, vähitellen väheni rannalla-olijain luku, mutta joka
lähdöllä eneni jääneitten malttamattomuus. Se eneni samassa määrin kuin
aamu kävi valoisammaksi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta meren
pinnalta kajasti jo päivän värit.

Lähes toinen puoli pakolaisia oli jo laivassa. Me odotimme vielä
rannalla ja näimme veneen palaavan toivoen että meidänkin vuoromme pian
tulisi, kun äkkiä paukahti pyssynlaukaus ja kuului luodin vihinä.
Kaikki päät kääntyivät yhtä haavaa taappäin ja näimme ylhäällä
harjulla, oikealla puolellamme, neljä miehen muotoa.

-- Herra varjelkoon! Turkkilaiset tulevat! -- huudettiin ympärilläni.

Voi, minkä kauhun synnytti rannalla tuo vainolaisten odottamaton
ilmestys! Pari kolme laukausta räikähti taas ja koko pakolaisparvi
hajaantui sinne tänne; juoksimme juuremmalle vuorta, hakien suojaa
ulospistäväin kallioiden alta. Ainoastaan nuo neljä merimiestä jäivät
meren reunalle; he kohottivat aseensa, tähtäsivät ja ampuivat kaikki
neljä yhdellä kertaa. Vuorella olevat Turkkilaiset eivät vastanneet
tähän tervehdykseen. Lienevätkö pelästyneet? Lieneekö merimiestemme
luodit osuneet? Vai oliko tuo vaan lukuisamman väen etujoukko, joka
odotti apua, voidakseen hyökätä meidän päällemme? Ja silloin? kuinka
meidän kävisi? kuinka voisimme vastarintaa tehdä?

Sillä välin vene taas läheni. Rohkaistuneena ampumisen taukoomisesta,
juoksimme taas kaikki rantaan. Ehtisimmeköhän kaikki pelastua?
Tulisivatko Turkkilaiset uudelleen kukkulalle?

Melkeinpä vene jo laski rantaan, kun näin isäni lähestyvän perämiestä.
Näin hänen vilkkaasti puhelevan, osottaen sormin sisariani ja minua, ja
merimiehen vetävän pois kätensä, johon isäni koetti laskea rahalahjaa.

Samalla äitini takaapäin tarttui käteeni. Käännyin häneen päin. Hän
sanoi:

-- Lukíni, ota sisaresi ja lähtekäät, meidän siunaus myötänne. Jättäkää
meidät tänne Herran armon turviin!

Samalla kätki hän poveeni pienen mytyn, jossa oli korukaluja, mitä hän
oli saanut säilytetyksi. Syleilin häntä, suutelin hänen kaulaansa ja
sanoin:

-- Ei, ei! pelastukaamme kaikki yhdessä... Vaan siinäpä isäni tempasi
minua käsivarresta.

-- Lähde nyt sisartesi kanssa. Me tulemme jälestäpäin.

Vene oli jo täynnä väkeä. Sisareni istuivat myös siellä. Isäni työnsi
minua, perämies veti minua, ja ennenkuin ehdin jupista vastaan, olin
minäkin veneessä. Airot alkoivat heti liikkua. Käännyin rantaan päin
nähdäkseni äitiäni, ja kääntyessäni näin kukkulalla savua ja kiväärien
räike kuului uudelleen. Väki rantakivillä sulloutui kokoon, ta'immaiset
sysäsivät etumaisia ja muutamat kuukertuivat jo veteen. Ja näiden
viimeisten joukossa äkkäsin äidnikin.

En tiedä, miten sain kurotettua käteni veneestä, miten äitini sieppasi
käteeni, miten joku toinen eukko molemmin käsin piteli äitini
vaatteista. Vene riensi eteenpäin ja molemmat eukot, riippuen minun
kädestäni, laahaantuivat mukana, kunnes vihdoin saimme heidät vedetyksi
veneesen. En muista, miten sitten jouduimme laivan kannelle.

Pyssyn paukauksia kuului vähä väliä; vene meni ja tuli ja joka kerta
kuin se palasi laivalle, koetin jo kaukaa nähdä eikö siinä olisi isäni
ja Andriana. Vihdoin tulivat he vasta viimeisten kanssa. Vihdoin olimme
kaikki laivalla, yhteensä sata kahdeksankymmentä sielua. Turkkilaisten
ei ollut onnistunut kukkuloilta vähentää meidän lukuamme.

Laiva levitti purjeensa ja alkoi kulkea myötätuulen keveiden viimain
viemänä, mutta oli vielä sataman suulla, kun näimme kukkulain
tummenevan Turkkilaisista. Nuo harvat ensin tulleet olivatkin todella
etujoukkoa, mutta, kiitos Jumalan, pääjoukko viivytti tuloansa -- me
olimme jo turvassa eikä meidän enää tarvinnut peljätä heidän kaukaisia
aseitaan.

Niitä näitä olen eläessäni kokenut, mutta en milloinkaan ole osunut
haaksirikkoon joutumaan. Meri on ainakin tähän asti aina kohdellut
minua suopeasti. Mutta joka kerta kuin luen kertomuksia haaksirikoista,
ajattelen noita hetkiä ja kohtauksia, jolloin pakenimme Chiosta.
Haaksirikkoiset, jotka uppoovalta laivalta näkevät rannan loitolla,
eivät varmaankaan kärsi kuolettavampia tuskia, kuin mitä me silloin
kärsimme. Mutta meitäpä uhkasi haaksirikko ja hukka rannalla, ja
pelastuslautana oli meille laiva, johon vähäinen vene vähin erin
siirteli meitä samalla kuin Turkkilaiset ampuilivat meitä ylhäältä
päin.

Mutta nähdessäni laivamme etääntyvän yhä edemmäksi ja kaikkien meidän,
jotka keskenämme olimme vaarat tasanneet, olevan turvassa ja
pelastuneina, tunsin sydämmeni kuohuvan riemua. Tuo oli ensimmäinen,
ehkä kyllä ahdas itsekkäisyyden tunteeni. Enpä sillä hetkellä
muistellut Chioon jääneitä, en ajatellut niitä monia onnettomia, jotka
vielä piileilivät luolissa ja kuopissa kärsien vaivoja, joista me
olimme päässeet. Ei, minusta Chios ja koko maailma sillä hetkellä oli
laivassamme; siihen tunteeni keskittyivät, siihen aatteeni supistuivat.

Vasta kun laiva jo kynteli merta ja Chion rannat olivat jääneet kauas
taaksemme, sekä järjestys ja hiljaisuus oli palannut laivan kannelle,
muistin etten ollut syönyt pitkään aikaan ja tunsin kovaa nälkää. Tämä
tosin ei ollut mitään uutta minulle. Usein, harharetkiemme kestäessä,
olin koetellut nälän ja janon vaivoja. Älköön sinun, lukijani, koskaan
tarvitko nälissäsi olla, paitsi kun tiedät, että sinua odottaa katettu
pöytä! Vaan kun itse nälkäisenä näet ympärilläsi nälästä kalpeita
olentoja, etkä tiedä mistä saisit heille leipäviipaleen hankituksi, ja
kun sinun tarvitsisi hoitaa ja holhoa nääntyviä rakkaitasi, mutta
voimat sulta uupuvat... Oi! ainoastaan se, ken tämmöisiä tuskia on
kokenut, tietää niiden katkeruuden!

Laivanpäällikkö arvasi heti hätämme, että kaipasimme ravintoa, ja
määräsi meille laivakorppuja jaeltavaksi. Korput olivat meistä mannaa
korvessa. Otimme ne vastaan ylistäen Jumalaa ja lausuen hartaita
kiitoksia päällikölle; eikä aikaakaan, niin kuului kaikkialta vain
hauskaa nakertelua, kun niin monet nälkäiset suut purra rauskuttelivat
kovia laivakorppuja.

Andriana yksin ei syönyt. Hän istui peräkannella, kyynäspäät polviin
nojattuina, peittäen otsaansa käsillään.

Laivanpäällikkö astui hänen viereensä, yrittäen rohkaista häntä, mutta
tyttö jäi äänettömäksi ja liikkumatta eikä nostanut päätänsä. Panin
silloin käteni hänen olkapäällensä ja tahdoin kehottaa häntä syömään,
mutta en saanut paljojakaan sanotuksi, kun näin kyyneliä noruvan hänen
sormiensa välistä; ääneni tukahtui ja kyynelet nousivat silmiini.

Äitini istui likellä. Osotin kädelläni Andrianaa; äitini oivalsi
viittaukseni, nousi ja lähti tyttöparan luo. Hän laskeusi polvilleen
hänen eteensä, otti hänen kätensä hänen otsaltaan, pyyhki hänen
kyynelensä ja lausui suloisia lohdutus-sanoja, jommoisia vain naisen
sydän löytää.

Poistuin liikutettuna. Kävelin etukeulaan ja katselin merta, jota
kynnimme, ja Psaran vuoria vastapäätämme. Olimme jo lähellä satamaa,
eikä laivat ja niiden yläpuolella kaupunki kauan viipyneet
näyttäymästä. Kohta sen jälkeen laskimme ankkurin.

Silloin näin sen ensi kerran, tuon urhollisen saaren, jonka kuitenkin
oli määrä kukistua niinkuin Chionkin. Mutta Psara iski Turkin rintaan
hirveän haavan, samalla kuin Chion saarelta kuului vain valitusta ja
parkua. Niin, Psara sortui, mutta vasta sitte kuin Kanárin tulisoihtu
oli merellä sytyttänyt ikimuistettavan polttorovion.[11]

Meidän ei sallittu astua maalle. Psaralaiset pelkäsivät vastaanottaa
meitä. Heillä oli jo ennestään pakolaisia, liiaksikin monta, saarellaan
elätettävänä, eivätkä he voineet mitenkään vastaanottaa useampia. Olipa
se vesikin jo kyllin suuri uhraus, jonka lähettivät meille, ettemme
janoissamme purjehtisi pois.

Tuuli oli vielä suopea, mutta laivanpäällikkö pakotti meitä lähtöön,
ennenkuin se äkkiä heittäisi toisaalle. Hän ehdotti että veisi meidät
Mykonoon, sillä Tinos-saarella oli jo paljo Smyrnasta, Chiosta ja
muualta paenneita ja vielä päälliseksi lavantauti liikkui heidän
seassaan, vaan Mykonossa oli sekä väljempi tila että terveempi olenta.
Päätettiin noudattaa tätä ehdotusta; me kuljimme tietysti minne meitä
kuljetettiin. Vähät me siitä, vietiinkö meitä Tinoon vai Mykonoon! Me
halusimme rauhan valkamaa, vieraanvaraista suojaa, jossa saisimme
kallistaa päämme levolle eikä Turkkilaisia olisi lähimaillamme.

Auringon laskun vaiheilla hinattiin ankkuri ylös ja läksimme
purjehtimaan pois.

Andriana pysyi kaiken aikaa murheellisena ja äänetönnä. Ei tulomme
Psaraan ja sieltä lähtömme, ei yleinen liikunto ja tohu laivankannella
voineet herättää häntä horroksesta, johon hän oli vaipunut. Hän ei
huolinut eikä välittänyt mistään. Hänen silmänsä tuijottivat
avaruuteen, tähystämättä mitään esinettä. Sanomaton synkkämielisyys
kuvautui hänen katseessaan, hänen asemassaan, hänen vaiti-olossaan. Jos
häntä puhuteltiin, loi hän hitaasti silmänsä ylös, ikäänkuin hän töin
ja vaivoin riistäytyisi ajatuksistaan hitaasti ja vaivoin hän vastasi.
Jos äitini hyväillen otti häntä kädestä, vastaanotti hän hyväilyt aivan
piittaamattomasti; käsi vaipui veltosti polvelle takaisin, ja äitini
meni kätkemään mielipahaansa. Missä oli tuo entinen elävyys, missä
toimellisuus, missä iloisuus, joka virkistytti ja elvytti meitä vainon
ensi-päivinä? Siitä hetkestä asti kun hän Mesta'ssa avasi oven, tukka
hajalla, povi auki revittynä, vaatteet risaisina, en nähnyt hymyä hänen
huulillaan, en kuullut hänen helakkaa ääntänsä. Kuulin vain hänen
nyyhkytyksiään pimeässä navetassa, ja nyt näin hänen jähmeän katseensa,
hänen mykät huulensa. Hänen olemuksensa onni oli sortunut niiden
hurjain kätten alle, joista hän oli riistäynyt irti pelastaakseen
meitä. Saastaisesta kosketuksesta oli hänen elämänsä tenho-kukkanen
ijäksi surkastunut. Kauneus oli säilynyt, mutta entistä loistoansa
vailla. Hän oli vielä ihana, mutta se oli sen kukan ihanuus, jonka
raaka käsi on repinyt varresta ja polkenut mustaan multaan.

Laiva liukui laineita myöten. Etäisyys ja karttuva hämäryys kätki
meiltä vähitellen Chion ja Psaran vuoret, ja tuskin saattoi silmä
selittää, ikäänkuin etäisinä pilvinä, Egeean meren saarten
ääripiirteitä, joita kohden purjehdimme.

Ja sitte tuli yö, kuuton ja pimeä; tuuli kävi myötäisenä, alus kiiti
eteenpäin, aallot kohisivat. Väsymys, pimeys, turvallisuuden tunto,
edellisten kovain mielenliikutusten vastavaikutus, yön viileys,
aaltojen kohina -- kaikki yhdessä raukaisi laivankannella ahdettuja
pakolaisia. Kukin koetti suojella itseään miten parhaiten taisi; äidit
peittivät pikkulapsensa syliinsä, vanhukset nojasivat valkoiset päänsä
laivan laitoihin. Kaikki pakinat taukosivat, etkä kuullut mitään paitsi
aallon räiskettä, keulan sitä halkaistessa, ja aluksen natinaa, kun
tuimistuva tuuli kallisti mastoja merta kohden.

Minä en saanut unta. Istuin, pää maston nojassa, ja katselin pilviä ja
pilvien lomista välkkyviä tähtiä, mutta mieleni oli Andrianan luona.
Muistelin kohtauksia lapsuuteni ajoilta. Muistin, kun hän avasi meille
oven Smyrnasta palatessamme, ja iloa, joka silloin sai sydämmeni
tulvailemaan, kun niin monen vuoden oltuani poissa jälleen näin hänet.
Mieleeni muistui vielä koko joukko seikkoja viimeisiltä ponnettomilta
Chion päiviltämme, ja kaikkien muistojen keskellä eli hänen kuvansa, ja
hänen suloinen äänensä kaikui mielestäni minun korvissani.

Hetket vierivät hiljaan. Yleinen hiljaisuus laivalla, meren
yksitoikkoinen pauhu ja aluksen keinunta alkoivat vähitellen vaikuttaa
väsyneesen ruumiiseni. Oikeastaan nukkumattani alkoivat ajatukseni
vähitellen pukeutua unelmain utuhaamuun, kun äkkiä kuulen mereen
putoovan ruumiin kumean roiskauksen ja yht'aikaa kauhistuksen huutoja:

-- Hän putosi mereen! Hän putosi mereen!

Syöksähdin kuin nuoli peräkeulaan. Andrianaa ei näkynyt hänen entisellä
paikallaan. Merimiehet katselivat mereen, kumartuen laivan laitojen
ylitse, ja naiset huusivat:

-- Hän putosi mereen! Pelastakaa hänet!

Päällikkö käski vähentää purjeita. Laivan vauhti hiljeni ja vene
laskettiin veteen. Mutta tuuli kävi vinhasti ja olimme jo jättäneet
taaksemme tuon tuntemattoman paikan, mistä tuo kamala loiskahdus oli
kuulunut kun Andriana heittäysi mereen.

Oi! en milloinkaan ole niin vihannut Turkkilaisia, kuin sillä hetkellä!

Harppasin veneesen ennenkuin laivanpäällikkö ehti estää minua.
Merimiehet sousivat rajusti. Kuljimme taappäin. Ollen vaiti tarkkasimme
emmekö kuulisi hänen ääntänsä. Huusimme hänen nimeänsä niin lujaa kuin
voimme. Ei mitään! Tähystimme pimeässä, emmekö erottaisi jotain haamua
aalloilla. Ei mitään!

Siinäpä joku valkoinen esine veden päällä veti silmäni puoleensa.
Osotin sitä merimiehille. Sousimme ja saavutimme sen. Se oli Andrianan
valkoinen päähine. Pysyimme kauan aikaa sillä kohtaa, mutta ei mitään
näkynyt, ei mitään kuulunut. Päällikkö huusi laivasta meitä pyörtämään.

Pyörsimme. Pidin käsissäni tuota valkeaa liinaa, samaa liinaa, jonka
silloin tempasin, niin että tytön tukka valahti hajalle, kun Smyrnasta
palatessa ensiksi näin Andrianan kotimme ovella. Tuo liina jäi ainoaksi
muistoksi, ainoaksi jäännökseksi hänestä. Säilytin sitä sitten ja
säilytän vieläkin pyhänä tavarana, rakkaana muistona.




KUUDES LUKU.


Kun istuen täällä Lontoossa mukavasti kalustetussa huoneessani,
perheeni piirissä ja lähellä niin monta varakasta sukulaistani ja
kansalaistani -- kun, keskeltä nykyistä ylellisyyttä ja rauhallisuutta,
muistissani liidän entisoloihin ja vertaan sitä tyyntä rauhaa, joka
ympäröitsee illalleen kallistuvaa elämääni, myrskyisen nuoruuteni
vaivoihin, vaaroihin, puutteihin, niin en itsekkään ymmärrä, miten
pääsimme pulasta, miten kaikki jaksoimme kestää niin monta kovaa onnen
kolausta, miten lopuksi ehein sielun ja ruumiin voimin selvisimme niin
kovista koetuksista.

Usein nuoruuteni muistelmat näyttävät minusta unelmilta, tuo yleinen
onnettomuus, jonka keskellä vartuin mieheksi, tuntuu tarulta. Sillä
yhteiset olivat kärsimykset, yhteinen tuo taistelu sallimusta vastaan
ja vuosikaudet elin, nähden ympärilläni kovan-onnen jos jonkin
haamuisena.

Perheeni ja minä emme kuitenkaan olleet kaikkein kovaonnisimpia.
Kaukana siitä. Tosin meitäkin vainottiin, mekin häälyimme vaaroissa ja
menetimme kaiken tavaramme, mutta me pelastuimme ainakin kaikki yhdessä
ja pääsimme vapaalle alueelle. Ainoastaan Andriana paran kuolema riisti
renkaan perhe-piiristämme. Mutta laivalla, joka pelasti meidät Chiosta,
Mykonossa sekä sitten Tinossa, jopa minne tahansa Hellaasen askelemme
meidät harhauttivat, kaikkialla tapasimme monta muuta vielä
surkuteltavampaa kuin me itse.

Kun vielä oleksimme Chiossa, vainon ja vaivojen viskeltävinä, emme
tunteneet tuon kansallisen kärsimyshistorian yksityisseikkoja. Kukin
ajatteli silloin omaa pelastustansa, eikä kerinnyt kysellä muiden oloja
eikä puhua itsestään. Mutta kun jo uskalsimme nostaa päätämme,
pelkäämättä sen edessä miekkaa välkytettävän, kun istuimme vieraan
majan suojissa, jota ei tarvinnut pelätä Turkkilaisen varjon
himmentävän, ja jokainen meistä näki huolen kuvastavan naapurinsa
kasvoissa, silloin aljettiin tiedustella ja kysellä toinen toisensa,
jopa ystäväin ja sukulaistenkin vaiheita ja kärsimyksiä.

Kuinka usein teinkään turhia kysymyksiä, kuinka usein muistellessani
viimeistä yhtymystämme kappelin luona koetin tiedustella näiden
ihmisten kohtaloa, jotka siellä yhtyivät. Mutta kyselmiini en saanut
mitään vastausta. Kaikkien muiden edellä muistin pikku Déspinaa ja
viimeistä kävelyämme, hänen synkkiä aavistuksiaan ja katkeria
kyyneleitänsä, ja olen aina kuulevinani hänen suloisen lapsellisen
äänensä: "he tappavat minun isäni, he tappavat hänen!"

Ja kuitenkin -- kuinka monta sydäntä-viiltävää jutelmaa sainkaan lukea
kreikkalaisen historian verisistä lehdistä Chios saarelta ja muualta!
Jokaisella perheellä oli oma Iliadinsa onnettomuuksia. Mikä oli nähnyt
isänsä, mikä poikansa, mikä puolisonsa silmäinsä edessä tapettavan.
Orpolapsia oli paljon, jotka outojen kuljettamina itkivät vangiksi
vietyjä äitejänsä; paljo äitejä, jotka turhaan etsivät lapsiansa.
Kolkot muistot, surkea suru rakkaiden omaisten surman tai vankeuden
johdosta, kodittomuus, epätietoisuus tulevaisuudesta, jokapäiväisen
leivän puute tekivät tuon kärsimys-ajan aivan kamalaksi. Ja kuitenkin
pääsimme useimmat sen lävitse; ottelimme kovan onnen kanssa ja lähdimme
ottelusta voittajina.

Kun nuoremmat, parempina päivinä syntyneet ja kasvaneet, näkevät meidät
vanhukset vielä vankkoina ja iloisina, he varmaankin, kuullessaan
meidän nuoruutemme kohtaloita, epäilevät, liekö noita juttuja
uskominenkaan. Ja muutamain vuotten mentyä, kun taistelun aikainen
sukupolvi on kadonnut ja suullisesti jatkuvain muistelmain lanka on
katkennut, on jälkeläistemme vaikea oivaltaa, millaisten uhrien ja
tuskien hinnalla heille ostettiin hyvät päivät ja kansalle
uudesta-elpymys. Senpä vuoksi soisin, että moni muukin vielä
elävistä vanhuksista noudattaisi minun esimerkkiäni ja panisi
muistelmansa kirjaan.

Yksilöitten historiasta muodostuu kansan historia, mutta Hellaan
uudesti-syntymän historiaa ei muodosta ainoastaan sen sankarien
loistavat urotyöt maalla ja merellä, vaan myöskin aseettomain ja
voimatonten kärsimät vainot, surmat, häväistykset, heidän kestävyytensä
onnettomuudessa ja heidän luottamuksensa Jumalaan, joka vahvisti ja
vihdoin myös toteutti, joskin vain osaksi, heidän paremman
tulevaisuuden toivonsa. Siitä kiittäkäämme Jumalaa ja kuolkaamme me
vanhat siinä toivossa, että kansalliset pyrintömme kerran pääsevät
perilleen, toivomuksemme kerran kokonaan toteutuvat. Mutta älköön
nuorempain polvien varalle säästettäkö kärsimyksiä, jommoisia me
koettelimme! Katsottakoon meidän marttyyri-työmme heidänkin puolestaan
riittäviksi!

Tätä kirjoittaessani kertyy mieleeni viljalta muistoja ja
mielikuvasimeni ohi kulkee perätysten jos joitakin onnen vaiheita ja
kohtaloita. Näen edessäni onnettomat pakokumppalini, kuulen heidän
kertomuksensa ja korviini kajahtelee heidän huokailunsa, heidän
kyynelensä valuvat ja toivotonna he vääntelevät käsiään.

Viisikymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, ja useimmat heistä kätkee
jo hauta. Mutta siksi monta on heitä sentään jäljillä, että he voivat
liittää nykyiset olot entisiin. Saattaisinpa mainitakin heitä. Niinpä
saattaisin mainita tuon vallasvaimon, joka silloin, kätkien kauneutensa
ryysyjen alle, kerjäläisenä kulki Vähän-Aasian sisämaat etsein
lastansa, kunnes Jumala armahti häntä, niin että hän palasi tuo lapsi
sylissään.

Ja eräs toinenkin iäkäs vaimo, nykyään muutamain arvokasten Kreikan
kansalaisten äiti, ryöstettiin silloin nuoruutensa ihanuudessa ja eli
kaksi vuotta Turkkilaisen vaimolassa;[12] suurin vaivoin saatiin hän
vapaaksi ostetuksi, ennenkuin hänen ryöstäjänsä palasi sodasta.

Vaan kelläpä vanhemmista kansalaisistani ei olisi kerrottavina
kohtaloita, jotka draamallisessa voimassa usein voittavat mitä
romaanisepän vilkkain mielikuvitus saa keksityksi? Kertoipa eräs heistä
hiljattain minulle, kuinka eräs Chion Turkkilainen piti häntä, silloin
kymmenvuotiasta poikaa, vankina kodossaan. Samana päivänä, kuin
panttivangit hirtettiin, vei hänet isäntänsä kädestä kadulle katsomaan
noiden veritodistajain ohikulkevaa jonoa. Kuolemaan kulkevien joukossa
oli myös hänen isänsä. Nähdessään tämän riistäysi poika Turkkilaisen
käsistä ja heittäysi isänsä kaulaan. Isä painoi pojan povellensa,
suuteli häntä kerran ja laskien hänet maahan siirsi hän hänet loitos
luotansa, ikäänkuin peläten että poika takertuisi isän tuomioon.
Sittemmin tuo orpo ostettiin vapaaksi, mutta isän viimeistä suudelmaa
hän ei koskaan unhottanut. Ja ukon silmät vettyivät ja hänen äänensä
vapisi hänen näitä kertoessaan.

Mutta aikeeni ei ole kertoa muiden historiaa. Enpä kuitenkaan, omista
vaiheistani puhuessani, saattanut olla kajoomatta yleiseen hätään
ympärillämme. Me kärseimme kaikki yhdessä; onnettomuuden yhdys-side
sekä itsevarjeluksen taistelo lujensi keskinäisesti kestävyyttämme ja
elvytti meitä vähitellen.

Ensimmäiset päivät olimme ikäänkuin huumeissamme; huomispäivää ei
kukaan ajatellut, kun vainon ja pelastuksen tuottamat mielenliikutukset
vielä olivat niin vereksinä. Mykonolaisten sydämmellinen
vieraanvaraisuus sekä joku määrä säästyneitä rahoja riitti meille
aluksi hengen piteeksi. Mutta rahavarat tyhjenivät pian ja köyhät
saarelaiset eivät voineet meitä kauemmin elättää. Köyhyys ja
rahattomuus vallitsi silloin yltä yleensä. Muistanpa, kun viimeinen
floriinimme oli mennyt, kuinka turhaan yritin saada äitini sormusta
myydyksi. Vasta töin ja tuskin osuin sittemmin Spetsassa saamaan sille
ostajan, erään sikäläisiä varakkaampia asukkaita. Ja hänkin lienee sen
vain ostanut auttaakseen meitä hädän hetkellä. Ken silloin omasi
rahoja, ei ostellut koristeita, ei omiksi tarpeikseen eikä voittoja
niillä saadakseen.

Ihmeeltä minusta vieläkin näyttää, miten meidän, keskellä kaikkea hätää
ja puutetta, kuitenkin onnistui vähitellen saada keinoja kerätyksi ja
kauppatoimi vireille pannuksi. Ketkä pakenivat Venäjälle tai Italiaan
tai muuanne varakkaisiin yhteiskuntiin, niiden ei tarvinnut otella
mokomain vastusten kanssa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Mutta
Kreikassa -- mitähän arvoa saattoi siellä työllä olla, kun kaikki
olivat köyhiä ja näkivät nälkää?

Ja kuitenkin elimme -- vaan kuinka?

Siitä on kaksi viikkoa aikaa, kun saatoin hautaan erään vanhan ystäväni
ruumista. Hän oli eläissään upporikas kauppias, joka jätti
perillisilleen satoja tuhansia -- mutta muistanpa senkin ajan, jolloin
hän myyskenteli nisukakkusia Syran siivottomilla kaduilla; kakkusia
leivoskeli hänen kaunis vaimonsa, erään arvokkaampain perheiden tytär
Chios-saarelta. Ja tokkohan kakkusten ostajain tila oli parempi?

Vaan jopa kynäni taas eksyy kertomukseni edelle.

Kaksi tai kolme viikkoa Mykonoon tulomme jälkeen rupesin toden perää
isäni kanssa tuumimaan, mitä olisi tehtävä, sillä meidän tarvitsi pitää
huolta perheen elatuksesta. Toimi-alamme oli kauppa; mutta jos kauppaa
alottaa kuinkakin vähästä, tarvitaan siihen kuitenkin jotakin pääomaa.
Vaan mistä saada rahaa? Äitini vähät korukapineet eivät auttaneet
meitä; parempi sitten rahaksi muuttaa nuo puutarhamme omenapuun alle
kuopatut kulta- ja hopeakalut -- mutta eihän ne olleet saatavissamme.
Smyrnan khaniin jäänyttä kauppatavaraamme emme voineet lukuun ottaa
enemmän kuin sikäläisiä saataviammekaan; ja chiolainen talomme
tavaroineen -- niin kuka tiesi, mikä Turkkilainen siitä nyt iloitsi! Ei
ollut mitään keinoa meillä. Turhaan isäni avasi ja kääri kokoon ne
vähät arvopaperit, mitä hänellä oli taskukirjassaan.

Näiden paperein joukossa oli eräs Venetsiasta tullut kirje, saatu
Smyrnasta lähtömme edellisenä päivänä. Kirje ilmoitti, että kaksi
kirstullista lakkeja oli lähetetty englantilaisessa laivassa, joka oli
poikkeeva monessa satamassa ennenkuin Smyrnaan saapuisi. Rahtisetelin
lähetti isäni Chiosta Smyrnaan eräälle tutullensa kauppiaalle, joka oli
kotoisin Ionian saarilta ja siitä syystä Englannin alammainen. Mutta
kun vastausta ei koskaan kuulunut, ei isäni enää ajatellut koko
lakkeja. Nyt tuo venetsialainen kirje taas johdatti lakit mieleeni, ja
niiden nojalle rakensin koko tuulentuvan, toiveita ja tuumia täynnä.

-- Etkö jo saa kyllääsi? -- sanoi isäni. -- Jos odotat tuosta lastista
lakistuvasi, niin saat varmaan käydä lakitonna hyvin kauan.

-- Mutta koettakaamme -- vastasin minä. Mitäs haittaa, vaikka
kirjoittaisimme?

Kirjoitinpa siis tuolle Smyrnalaiselle tuttavalle ja isä pani nimensä
kirjeen alle, jossa pyysin häntä lähettämään lakit Englannin
alakonsulille Mykonoon. Tuo kelpo Mykonolainen, joka edusti Englantia,
kultanauhainen hattu päässään, lupasi toimittaa kirjeen Smyrnaan sekä
pitää tarpeellista huolta lakeista. Isäni naurahti epäilevästi, eikä
todellakaan, niin pitkän ajan kuluttua, keskellä tuota kansallista
myrskyä ja kauppaolojen jouduttua täydelliseen seisahdukseen, ollut
juuri luultavaa, että kokeeni onnistuisi. Oli miten olikaan, emme
varmaankaan voineet elää sen asian päättymistä odotellessa; sentähden
päätimme, ainoana ja lopullisena turvakeinona, tarjota palveluksiamme
Hallitukselle, ymmärrettävästi ei sotilaina, vaan esimerkiksi
kirjureina. Sen vuoksi täytyi meidän lähteä Nauplioon, taikka pikemmin
Argoosen, jossa Hallitus majaili. Vaan entä jos asiamme ei onnistuisi?
Jos tarjouksemme hylättäisiin? Ehkäpä joutuisimme kilpailemaan monen
muun, joko meitä kyvykkäämmän taikka semmoisten kanssa, joilla oli
suojeluksia ja suosituksia, jommoisia meiltä puuttui.

Näitä harkiten, sekä kaikkia tiedustellen ja neuvotellen saavuimme
siihen päätökseen, että meidän olisi lähteminen Argoosen, evästettynä
suosituskirjeellä Théodori Négrin luo, joka oli pääsihteeri ulko-asiain
osastossa sekä neuvoston esimies ja jota pidettiin hallituksen
keskustana ja sieluna, ja että moisen suosituskirjeen voisi meille
toimittaa Négrin ystävä Yrjö Mavrogénis, joka silloin oleksi Tinos
saarella.

Monta vuotta sitten, päätulkin Mavrogénin surullisen kuoleman[13]
jälkeen, oli tämä hänen poikansa sisarensa kanssa paennut Chioon,
kumpikin vielä nuorella iällä. Siellä he elivät likellä äitini isän
taloa ja lapsellinen ystävyys syntyi heidän ja minun äitini välillä,
joka silloin oli nuori. Sitten muuttivat he muuanne, mutta äitini ei
unohtanut heitä, ja päättäen omista tunteistaan suostutti hän minua
lähtemään Tinoon hänen nimessään pyytämään hänen ystäviltänsä
suojelusta.

Kuitenkin minua vähän arvelutti. Kuinka astuisin esiin? Eiväthän ne
tunne minun isäni nimeä. Ja muistanevatkohan edes äitini perhettä niin
monen vuoden perästä? Ja jos muistavatkin, tokkohan uskovat ja
tunnustavat minua vanhan ystävänsä pojaksi? Mutta äitini kehotukset
sekä hädän pakko voittivat epäilykseni ja arkuuteni, ja astuttuani
pieneen mykonolaiseen alukseen saavuin muutamana iltana Tinon saareen.

Astuessani rannan viereiselle laiturille, oli jo yö. En tiennyt, missä
saisin yösijaa. Tuolla rannalla oli kahvila vielä avoinna. Pyysin ja
sainkin luvan olla siellä yötä; huoneen perällä oli puupenkki, jolla
minun käskettiin maata. Mutta unesta ei tullut mitään. Kahvila tuli
ennen pitkää täyteen ilostelevia Tinolaisia ja koko yön kaikui soittoa,
laulua ja remua.

Millä maltittomuudella vietinkään tuon unettoman yön! Pimeästä
sopestani näin ja kuulin heitä, ja heidän iloisuutensa itketti minua,
soitinten kaiku viilsi korviani ja sydäntäni. Muistin kaikkea sitä
surkeutta ja hätää, joka vallitsi ympärillämme siitä asti kuin kapina
oli syttynyt, enkä ymmärtänyt, kuinka nuo ihmiset hennoivat huvitella.
Vihastukseni heihin oli arvattavasti kohtuuton, vaatimukseni
liioiteltu. Tinos ei saattanut katsella asioita samalta kannalta kuin
Chios. Sinne ei ollut Turkkilaisia tullut tappamaan ja ryöstämään, eikä
ollut pelättävä, että heitä tulisikaan. Tinolaiset jäivät saarelleen
häiritsemättä ja vihollisjoukkojen asemasta näkivät he ympärillään
vapaan Hellaan. Sen lisäksi oli kapina par'aikaa ensi menestyksensä
kukkuloilla, ja Kreikkalaisen elävä mielikuvitus liioitteli voittoja
todellistansa suuremmaksi. Vallachian kapinaliikkeen kukistus ei ollut
vielä tunnettu; ja samall'aikaa kuin me Chiossa lymyilimme ja
vapisimme, uskottiin Tinossa että voittoisa Ypsilantis samosi
pohjoisesta päin kukistamaan Sulttaanin valta-istuinta. Oli yleinen
luulo, että tuota pikaa ottaisimme Konstantinopolin. Mikäs kumma siis,
jos Tinolaiset luulivat itsellään olevan syytä iloita. Ja niinpä
kahvila kaikui isänmaallisista lauluista, joita kantelo säesteli
sulavimmilla säveleillään.

Mutta sitä paitsi -- ja eipä Tinolaisetkaan aina levänneet ruusuilla --
ei ihminen alati jaksa surra ja itkeä. Hänen sielunsa ei kestä
alituisessa murheessa, vaan hän tuntee tarpeen nauraakin ja iloita, ja
vaikka murhe häntä paraikaa ahdistaa, välkähtää toisinaan ilon ja
naurun päivänpaiste surun pilvien välitse. On kyllä sydämmiä, jotka
herkuttelevat surussaan ja venyttävät sitä ikipitkäksi, mutta se ei
ole luonnollista. Luonto arvetuttaa haavat ja lopuksi sydän aina mielii
virkistystä ja iloa. Sillä tosin Jumala loi ihmisen maasta, raskaasta
ja kosteasta maasta, mutta sitte hän kuivatti maamöhkälettä auringon
lämpimässä ja se on säilyttänyt elähyttävän säteen lämpimyyttä.

Sinä yönä en viisastellut näin. Ei minulla vielä ollut siksi elämän
kokemusta, ja kärsimykseni lyömät vammat olivat vielä verekset.
Myöhemmin, kun useimmat meistä Chion pakolaisista yhdyimme Syran
saarelle ja aloimme rakentaa ensimmäisiä mökkejä, joista syntyi
Hermúpolin kaupunki, niin vaikka sotaa vielä kesti ja hätä meitä
ahdisteli, valtasi meitä kaikkia naurun ja hauskuuden tarve, ja
iloisuus vallitsi keskellä tätä onnetonten yhteiskuntaa. En milloinkaan
koko elin-aikanani muista viettäneeni iloisempia ja hupaisempia päiviä
kuin noina ensi vuosina Syrassa asuessani. Totta on, että silloin
olimme nuoruuden kukoistuksessa. Mutta muistanpa että vanhatkin
hilastelivat nuorten kanssa.

Aamupuoleen yötä tuli viimein hiljaa kahvilassa ja minä vaivuin uneen.
Herättyäni aamulla ohjasin askeleeni Mavrogénin asunnolle, mietiskellen
mitä hänelle sanoisin ja kuinka itseni esittelisin. Pelkäsin, mikä
vastaanotto ehkä kohtaisi minua, ja epäilin onnistuisiko yritykseni.
Kuinka suuri olikaan siis hämmästykseni, kun, oven auettua ja ennenkuin
vielä ehdin lausua kysymystä, jota tiellä olin valmistanut, kuulin
nais-äänen:

-- Se on sen rouvan poika, sen poika! Ja alas riensi, juosten kaksi
astinta erältään, tyttö, joka nämä riemulliset sanat huusi. Se oli
meidän puutarhurin tytär. Hän oli päässyt pakoon Tinohon, Mavrogénis
oli ottanut hänet suojiinsa palvelijaksi. Ei tämä eikä hänen sisarensa
olleet suinkaan unohtaneet äitiäni; yksin tämän nimen maininta oli
avannut heidän huoneensa oven köyhälle puutarhurin tyttärelle.

Kysyin häneltä, miten hänen isänsä oli käynyt. Tyttö parka ei tiennyt
siitä mitään. He olivat muka eronneet sillä hetkellä kuin
turkkilaisparvi oli hyökännyt maatalomme alueelle. Tyttö oli paennut
muiden naisten kanssa, ja vanhus -- niin tiesi Herra, elikö hän vai
oliko kuollut.

Ja hän itki, vastatessaan katkonaisilla lauseilla minun kysymyksiini.

Astuin ylös portaita keveämmällä mielellä kuin millä olin ovea
kolkuttanut. Jalo isäntä otti minua suopeasti vastaan, piti minua
kodissaan, antoi minulle pyydetyn suosituskirjeen, puhui minulle
virkistäviä sanoja ja täytti sydämmeni toiveilla ja lohdutuksilla.
Hänen sisarensa ei väsynyt kyselemään minulta äidistäni ja Chiosta ja
pakomme kovista kohtaloista. Oikeinpa ihastuin hänen sulouteensa ja
ihmettelin hänen kaunista, herttaista muotoansa, vaan enpä häntä
katsellessani aavistanut, että hän oli saapa paikan kansalliskapinan
historiassa ja että hänestä kirjoja kirjoitettaisiin.

Tämän ystävällisen vastaan-oton muisto on sittemmin monasti, elämäni
monellaisten vastusten kohdatessa, virkistänyt rohkeuttani ja tukenut
horjuvaa luottamustani tulevaisuuteen. Ei tuo suosituskirje sitte
perältäkään hyödyttänyt minua eikä minulla ollut Mavrogénin
suojeluksesta mitään apua pyrintöihini. Mutta siveellinen tuki,
myötätunnon ilmaus, ainoakin ystävällinen sana tai hymyily lohduttavat
kipeää sydäntä enemmän kuin kaikki aineellinen apu. Jumalan armosta
olenkin elämäni pitkällä radalla saanut monta tuollaista hyvyyden
osotusta. Niin kauan kuin jonkun käy hyvin, ei hänellä ole aihetta
panemaan arvoa lähimmäisen hyvyyteen; vasta kyynelten päivinä hän
huomaa, kuinka ihminen luonnostaan on armelias ja aulis ja ottaa osaa
kurjan hätään. Pahoja on sangen vähä maan päällä.

Seuraavana päivänä palasin Mykonoon suosituskirje povessani. Kun sitte
muutaman päivän päästä sattui niin että eräs laiva aikoi lähteä
Nauplion-lahteen, jätimme vieraanvaraisen saaren hyvästi ja läksimme
koko perhe matkaan.




SEITSEMÄS LUKU.


Millaiset kulkuneuvot olivat siihen aikaan, sitä eivät ne saata
helposti käsittää, jotka lapsesta asti ovat tottuneet höyryn voimalla
kiitämään maita ja meriä. Ainoastaan Egeean saaristossa on sen, jonka
ei sovi viittätoista päivää odottaa höyrylaivaa, pakko vielä nytkin
ruveta samanmoisiin harharetkiin kuin Odysseus ja hänen toverinsa.
Mutta eipä syrjäisimmänkään saaren asukas ole iäti tuulten orjana. Jos
hänellä on kärsivällisyyttä, kyllä höyrylaiva tulee. Silloin ei
höyrylaivoista tiedetty mitään. Meidän taivas ei ollut vielä haistellut
kivihiilten savua, neitsyeellisiä aaltojamme ei kohisevat vesipyörät
vielä lyödä huimiskelleet.

Myötäinen tuuli puhalteli, Mykonosta lähtiessämme, mutta ennen pitkää
se laimeni ja tuli täysi tyven. Hetkestä hetkeen näimme edessämme Syron
kalliot liikkumattomina, kun kahdella raskaalla airollamme tuskin
saimme raskasta alusta paikaltansa huiskumaan. Vihdoin auringon laskun
jälkeen alkoi taas tuulla ja purjeet pullistuivat. Mutta tuuli kävi
etelästä ja ajoi meidät Androa kohden; me risteilimme koko yön yrittäen
päästä Sunion suojiin. Toisena päivänä onnistui meidän töin vaivoin
päästä Pireeon satamaan, josta noudimme vettä.

Kun vuosien perästä uudelleen näin Pireeon, kuinka vähäiseltä se
minusta näytti! Silloin se oli ääretön, sillä se oli autio ja tyhjä.
Meidän aluksemme ja kaksi pientä kalastajan venettä olivat ainoat,
jotka uivat tyynten aaltojen avaralla pinnalla. Missä tänään
marmori-laiturit torjuvat laineita, siinä meri hyrskyillään huuhteli
sileitä rantakallioita. Missä tänään leviää kukoistava kaupunki ja isot
tehtaat kohottavat korkeita savutorviaan, siinä ei nähnyt muuta kuin
hedelmättömän maan ja hävityksen jälkiä. Yksi ainoa ränstynyt
rakennus rannalla teki vielä tuntuvammaksi tuon elottomuuden ja
liikkumattomuuden.

Kreikkalaiset piirittivät par'aikaa Atheenaa, ja vähälukuinen joukko
sotamiehiä piti hallussaan tuota rappeutunutta rakennusta Pireeon
rannalla. Muuten emme kuulleet mitään ampumispauketta emmekä nähneet
muuta sodan merkkiä paitsi tuota soturi-vartiostoa Pireeossa.

Julma on sota! Ei se jalostuta ihmistä. Nuo soturit eivät tosin tehneet
meille mitään kiusaa eikä vahinkoa, mutta kuitenkin olin iloissani kun
laivamme etääntyi satamasta. Heidän käytöksessään ilmestyi raakuutta,
ja koko heidän olentonsa kauhistutti, jopa melkein iljetti minua.

Kolmantena päivänä Mykonosta lähtömme jälkeen saavuimme Spetsan
satamaan, sillä tuuli esti meitä purjehtimasta Nauplion lähteen. Laivan
päällikkö lähti kaupungille. Ikävystyneinä ahtaasen oloomme laivassa
lähdimme mekin maalle jaloittelemalla virkistämään itseämme.

Istuimme muutamille kiville kaupungin äärimmäisen talon luo, ja olimme
kaikki vaiti nähdessämme isäni olevan synkällä mielellä. En ollut
koskaan nähnyt häntä niin alakuloisena. Hän näytti kärsivän, mutta ei
tuskitellut. Hän piti päätä käden nojassa ja silmänsä näyttivät
raukeilta.

Olimme tuossa itseksemme, mutta alempana rannalla näimme asukkaita
vilkkaasti liikkuvan.

Satama oli täynnä laivoja; meidän veneemme kellui tyhjänä sidottuna
nuoralla paateen ja odotteli katteinia palaavaksi. Silmäni tähdättyinä
tuohon ajattelin, miten meidän kävisi jos isä sairastuisi. Muistelinpa
maataloammekin Chiossa ja isäni hauskaa makuukammiota siellä, kun äkkiä
näin nuoren Spetsalaisen lähenevän meitä.

-- Tervetultuanne tänne, kristityt ystävät. Chiostako ollaan?

-- Chiosta -- vastasi isäni, vaivalla nostaen päätänsä.

-- Ja mitäs täällä ulkona istutte? Miksi ette tule kaupunkiimme?

-- Me matkustamme Argoosen.

-- Argoosen! Ei Argos ole naisten ja lasten olopaikka. Jääkäät tänne!

Isäni selitti hänelle, että lähdimme sinne elon keinoa etsimään. Mutta
mies väitti edelleen, että Argos oli sotaleirinä, että Nauplioa vielä
saarrettiin; hän selitti meille kuinka vaikeaa erittäin vaimoväen elämä
olisi siellä keskellä sodan sattumuksia ja kehotti meitä kaikin mokomin
lykkäämään lähtöämme toistaiseksi. Hänen vielä puhuessaan tuli
laivurikin paikalle; hänpä vakuutti Spetsalaisen puhetta todeksi ja sai
meidät jäämään Spetsaan. Eikä ollutkaan juuri vaikeaa taivuttaa meitä
siihen, mutta minne jäisimme, missä saisimme päämme levolle kallistaa
tällä uudella maanpaon pysäkillä? Kelpo Spetsalainen arvasi nähtävästi
meidän empimystemme syyn.

-- Tulkaat minun kotiini -- sanoi hän. -- Isäni tapettiin sodassa,
äitini on kuollut, ja pesäni on tyhjänä. Asukaa siinä niin kauan kuin
tahdotte. Tulkaa!

Heltyen suostuimme hänen tarjoukseensa. Oi tuota armelijasta ja jaloa
ihmistä! Siitä silmänräpäyksestä alkain hänestä tuli minun uskollisin
ystäväni. Me olimme sitten kuin veljekset ja ystävyytemme säilyi siihen
asti kuin hän pari vuotta sitten erosi täältä. Hän kuoli suuresti
kunniotettuna, osotettuaan itsensä kelvolliseksi ja vilpittömäksi
isänmaansa palvelijaksi sodassa ja rauhassa.

Astuimmepa siis uuden ystävämme asunnolle ja otimme haltuumme sen
tilavat ja siistit huoneet.

Isäni tunsi voimansa yhä vaipuvan. Luultavasti arvasi hän kuoleman
lähestyvän, eikä tahtonut kuolla, ennenkuin näkisi perhekuntansa
tulevaisuuden turvatuksi. Ei hän tosin lausunut mitään tuollaisia
pelkoja, mutta samana päivänä neuvoi hän minua viipymättä lähtemään
Argoosen yksin, pyytämään suosituskirjeen nojalla Négriltä jotakin
virkatointa.

Kahden päivän päästä nousin maalle Nauplion rantaan ja astuin sieltä
jalkasin Argoosen.

Spetsalainen ja laivurimme olivat oikeassa. Sen johdosta mitä nämät
olivat minulle jutelleet sekä mitä itse olin Pireeossa kokenut, arvasin
jo edeltäpäin, mikä minua odotti, mutta Pireeossa olin vain vähin
määrin nähnyt sen mitä täällä oli nähtävänäni. Jouduin ihan outoon
maailmaan. Tuhansittain vilisi fustanella-pukuisia sotureita
kaikkialla; heidän kopea käytöksensä ja törkeät puheensa,
ylenkatseelliset silmäykset, joilla mittailivat minua, jyrkät lauseet,
joilla vastasivat ujoihin kysymyksiini, leirissä vallitseva melu,
kohina ja sekamelska -- kaikki tämä pani pääni pyörälle. Ei tämä
tosiaankaan ollut naisille ja lapsille sovelijas paikka. Mutta
huomasinpa, etten itsekkään sopinut tuossa ilmapiirissä elämään, etten
siellä ollut oikeassa elo-ilmassani.

Kun minun vihdoinkin, suosituskirje kädessäni, onnistui päästä
ministerin pateille ja näin edessäni pienen vähäpätöisen miehen korkean
kirjoituspöydän ääressä, jouduin hämille. En tahtonut ottaa uskoakseni
että tuo oli hallituksen ylisihteeri, suuri kuuluisa Théodoros
Négris.[14]

Hän kirjoitti par'aikaa; minä jäin odottamaan, paperi kourassani, ja
tähystelin esineitä ympärilläni. Pieni huone oli täynnä kirjoja:
kirjoja pöydällä, kirjoja tuoleilla ja lavitsoilla, kirjoja arkulla,
kaikkialla kirjoja, ja niiden keskellä korkea pöytä ja Négris pöydän
ääressä kirjoittaen. Hänen vartalonsa oli minunkin omaani lyhempi. En
luule että itserakkauden tunto viettelee minua tätä sanomaan. Katselin
häntä ja ajattelin itsekseni:

Kas, hän on pieni, ruma ja aseeton, ja kuitenkin hän komentaa noita
hurjia soturijoukkoja ja ne tottelevat häntä. Miksi? Siksi että hänellä
on älyä ja tietoja. Älyä ei kukaan voi luoda itselleen, mutta tiedot
ovat opittavissa. Järki tulee Jumalalta, opin hankkii ihminen itse.
Näitä arvelin. Unhotin että ihmisälyllä on eri asteita ja
kehitysvaiheita ja ettei jokaiselle ole annettu kykyä sääntelemään
tahtoansa asianhaarain mukaan eikä taitoa taivuttamaan toisia sen alle.
Unhotin monta asiaa, mutta katsellessani kuinka Négris kirjoitti, tein
lujan päätöksen laajentaa tietojani. Ja todella rupesinkin siitä
hetkestä opiskelemaan ja lukemaan. En tosin päässyt pitkälle; mutta
mitä sittemmin opinkin, kaikki halu mikä sielussani syttyi tiedon
ammentamiseen, se johtaa syntynsä siitä hetkestä, jolloin odotin että
Négris lakkaisi kirjoittamasta. Tuo oli älyllisen kehitykseni
lähtökohta, jos kohta sen näkö-ala olojen pakosta onkin jäänyt
supistetuksi.

Vihdoin Négris laski kynän kädestään ja kysyi, mitä tahdoin. Ojensin
ääneti käteni ja annoin hänelle ennen mainitun kirjeen. Luettuaan sen
käski hän minua istumaan ainoalle tyhjälle tuolille viereensä ja rupesi
kyselemään minulta, mitä tietoja minulla oli ja mitä häneltä halusin.
Tunsin punastuvani, kun vastasin luetellen heikkoja tietojani ja
lausuin haluni saada kirjurin virkaa hänen luonansa.

-- Hyvä -- lausui hän lopetettuani -- hyvä. Minä tarvitsen nuorukaisia
sinun moisiasi. Ehkäpä kohta laitankin sinut sopivaan toimeen. Mutta
meidän tarvitsee ensin päästä hiukan tyynemmälle. Vartoo kunnes
valloitamme Nauplion ja tule sitte taas minun puheilleni.

Ettäkö vartoisin kunnes Nauplio olisi valloitettu!

Poistuin pahoilla mielin. Jo kolme viikkoa pidettiin linnan antaumusta
varmana ja piiritettyjen puolesta oli jo valtuutettuja miehiä käynyt
keskustelemassa sopimuksen ehdoista, joka suunnalta tulvaili paikalle
aseellisia viettääkseen kukin tavallaan kreikkalaisten aseiden voittoa.
Mutta Turkkilaiset eivät antauneetkaan ja Dram-Ali samosi pohjoisesta
päin suuren sotajoukon etupäässä. Maine hänen tulostaan levisi ja alkoi
jo horjuttaa monen uskallusta.

Tämmöisiä kuulin noina kahtena Argoossa oloni päivänä. Virta näytti
kääntyvän meitä vastaan. Olin vielä Chion mielivaikutteiden vallassa
ja sydämmeni aukeni alttiisti pelolle. Kuinka saatoinkaan silloin
aavistaa että Kolokotrónis oli hävittävä Dram-Alin armeijan Dervenin
vuori-solassa?[15]

Toisen päivän yönä, kun unetonna vääntelin itseäni kovalla laudalla,
joka oli vuoteenani, sepitsin päätökseni. En ollut minä luotu
sota-elämää varten. Kauppa oli minun kutsumukseni.

Aamulla aikaisin astuin takasin satamaan, missä onnekseni tapasin
laivan valmiina lähtemään Spetsaan, ja lähdin mukana.

Sitten en ole Naupliota nähnyt, mutta muistiini on jäänyt selvästi
piirrettynä Palamidion jyrkkä vuorilinna varjostaen syvää laaksoa,
jonka pohjalla kaislistot kätkevät matalan joen juoksua, ja kaupunki,
jonka muureilta kaukaa näin puolikuun-lipun liehuvan.

Spetsassa tapasin sekä vanhempani että sisareni kipeinä ja vuoteen
omina. Kuinka kipeästi tunsimmekaan silloin, että Andriana parka oli
poissa! Kuinka usein muistimmekaan häntä! Minunpa nyt täytyi ruveta
hoitamaan ja palvelemaan koko tuota sairastavaa perhekuntaa. Olin
yht'aikaa palvelusneitsyt, sairaanhoitaja ja jopa kokkikin. Hyvät
naapurinaisemme olivat vähä kummissaan kun näkivät miehen alentuvan
tuommoisiin naisväen toimiin, vastoin heidän saarensa tapoja ja
mielipiteensä tuosta ilmaisivat he surkuttelevalla hymyllä aina kun
tarjosivat minulle avun kättä.

Onneksi äitini ja sisarteni tauti ei ollut pitkällinen, ainoastaan
seuraus sielun ja ruumiin väsymyksestä, ja muutamain päiväin kuluttua
saattoivat he toinen toisensa perään jättää vuoteen. Mutta isäni ei
ollut sallittu enää toipua. En tiedä, mikä hänen tautinsa oli. Lääkäri,
jonka kutsuimme kotia, kun täyttä totta aloimme käydä levottomiksi,
sanoi isän sairastavan sydäntautia ja lupasi parantaa hänen. Mutta
varmaankaan hän ei tiennyt mitä hän sanoi, ja epäilen lieneekö hän
koskaan lääketieteellisen oppisalin ovea avannut. Hän oli maltalainen
vanhus, joka monta vuotta oli kuljeskellut kaupungista kaupunkiin
Itämailla, harjoitellen -- vaikk'ei suinkaan ilmaiseksi -- lääkärin
ammattia. Siihen aikaan kävi jokainen Frankki[16] helposti lääkäristä.
Herra yksin tiesi, minkä seikkain suosiessa tämä kunnon mies oli
tohtorin-arvon saanut, mutta lopuksi hän itsekin alkoi luottaa siihen
tieteesen, jota hän harjoitteli, kun milloin suopea luonto auttoi häntä
parantamaan potilaita, milloin tohtori voiteillaan sukkelasti päästi
sairas-paran tästä surkeasta maailmasta.

Isäni jäi kun jäikin vuoteen omaksi, kuume kulutti hänen muutoinkin
vähiä voimiansa ja polttavat kivut ryöstivät häneltä unen. Hän tunsi
tuonen tulevan ja odotti sitä uskalijaasti. Me, hänen omaisensa,
unhottaen hetken huolet ja puutteet, ajattelimme vain, kuinka voisimme
huojentaa hänen vaivansa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen. Mutta
päivä päivältä toiveemme kävivät yhä heikommiksi. Nähtävästi kuolon
kylmä käsi laskeusi hänen päällensä.

Eräänä yönä istuin yksin sairaan vuoteen vieressä vaivoin
suostutettuani äitiäni vähän levähtämään viereisessä kamarissa. Isäni
oli vaipunut unen kaltaiseen hortoon. Ristissä käsin istuin ja katselin
häntä, mutta mieleni häilyi tukalissa aatoksissa.

Makuuhuonetta valaisi himmeästi pyhäin-kuvain edessä seisova kynttilä
ja syvä oli yön hiljaisuus. Äkkiä kuulen mielestäni ulkoa outoa hälinää
ja juttelua kadulta. Nousin hiljaa ylös, avasin akkunaluukun ja
pimeässä erotin ihmishaamuja kadulla sekä vastapäätä olevain huoneiden
ovet avoinna. En uskaltanut avata akkunaa, sillä isäni näytti saaneen
vähän rauhaa. Koetin kuulla, mitä ne puhuivat. Kuulin, mutt'en
ymmärtänyt, sillä ne puhuivat albanilaista kieltä. Ainoastaan sana
"armáta", jota usein toistettiin, herätti epäluulojani. Tovin päästä
suljettiin ovet ja varjot poistuivat; ne näyttivät minusta kantavan
vakkoja ja säkkejä olkapäillään.

Äänettömyys ja hiljaisuus palasivat, mutta sana "armáta" kajahteli
sitten vain korvissani. Tiesin sen merkitsevän laivastoa, mutta mistä
laivastosta oli puhetta? Odotin maltittomasti päivän valkenemista,
tietämättä mitä oli tekeillä, ja aavistellen uusien kauhujen
ilmestystä. Vasten tahtoani tulin muistaneeksi tuota yötä Smyrnassa,
jolloin heräsin Turkkilaisten kiljuntaan.

Päivän noustessa tuli äitini ja istuen takaisin paikallensa sairaan
vierehen lähetti hän minun lepäämään. En pannutkaan maata, vaan läksin
yhtään kolistamatta ulos. Oiva isäntämme salli meidän mielin määrin
tepastella talossaan; itse asui hän laivallaan.

Kaupungin ääreltä, jossa asuntomme oli, astuin satamaan; ja mitä
enemmän sitä lähenin, sitä vilkkaampi liike oli kaduilla. Kysyin, mikä
hätänä on, ja sain tietää että Hydran huipuilla oli vartiovalkeita
leimunnut yöllä. -- Ja mitä nuo valkeat tiesivät? -- Turkin laivasto on
tulossa!

Spetsalaiset kanniskelivat jo arvoisimpia kalujansa laivoille ja
varustautuivat itsekin astumaan niihin vaimoineen lapsineen, jos
viholliset todella hyökkäisivät. He tiesivät että vihollisten laivasto
oli lukuisa ja pelkäsivät talojensa puolesta, mutta he luottivat
vedellä-liikkuviin linnasiinsa.

Samassa tapasin muutamia tälle saarelle paenneita kotisaarelaisiani.
Pakoa nämäkin tuumivat. Mytileneläinen laiva Venäjän lipun alaisena oli
ankkurissa saaren takapuolella, ja he olivat lähettäneet muutamia sinne
tiedustelemaan, mitä maksaisi heidän kuljetuksensa tästä Anconaan. He
ehdottelivat meitäkin tulemaan mukaan, mutta miten me saattaisimme
paeta? Kuinka voisimme kuljettaa kuoleman kielissä olevaa isäämme?
Mutta kuinka saattaisimme myöskään jäädä saarelle, jos Turkkilaiset
astuisivat maalle?

Palasin kotia kovin alakuloisena ja epätietoisena. Viittasin äitiäni
tulemaan ulos ja selitettyäni hänelle muutamin sanoin asiain tilan,
kysyin häneltä, voisimmeko hänen mielestään siirtää isää laivalle. Hän
otti minua kädestä, vei minut vuoteen viereen ja näytti minulle, mitään
puhumatta, sairasta. Tämän horrosta kesti vielä, hänen oli silmänsä
kiinni, huulet puoli-avoinna ja hän hengitteli raskaasti.

Silloin näin ensikerran ihmisen kuolevan, ja kuoleva oli minun oma
rakas isäni. Äitini puserti kättäni lausumatta sanaakaan; hän taisteli
hallitakseen tuskaansa. Näin seisoimme kauan aikaa vuoteen ääressä,
ääneti ja liikkumatta, ja kuuntelimme tukalaa hengentaisteloa kuoleman
kanssa. Kallistin pääni alas ja suutelin äitini kättä, hän laski toisen
kätensä minun pääni päälle ja kuiskaisi: -- Nouda pappi.

Riensin heti ulos. En tahtonut itkeä äitini läsnä ollen. Ovessa
kohtasin lääkärin, joka tuli sairasta katsomaan.

-- No, siitähän selvittiin sukkelasti, ystäväni! -- huudahti hän
iloisesti, kun minun näki. Mutta hänen kasvoinsa sävy muuttui äkisti,
kun hän havaitsi minun surkean katsantoni. Alentaen ääntänsä kysyi hän:

-- Kuinka täällä on asiat?

En vastannut, vaan ravistin päätäni.

-- Taisi säikähtää Turkkilaisia. Ei hätää, ne lähtevät jo tiehensä, ne
lähtevät. Sievästi selvitään.

Jätin hänen kömpimään portaita ylös ja jatkoin juoksuani, sydän
keveämpänä. Saapa isäni edes rauhassa kuolla ja Turkki antaa meidän
rauhassa itkeä häntä. Mielikuvastimeni loi kuitenkin eteeni kaikki
turkkilaiseen ryntäykseen liittyvät kauhut, ja juostessani rukoilin
Jumalaa että tuo lääkärin tuoma tieto, että olimme vapautuneet heidän
hirmuisesta ilmestymisestään, näyttäytyisi todeksi.

Kun palasin papin kanssa kotia oli isäni yhä vaan tunnottomana.
Ainoastaan kerran avasi hän silmänsä; hänen katseensa todisti, että hän
tunsi meitä, mutta ei hän kyennyt sanaakaan sanomaan ja ummisti kohta
taas silmänsä. Hänen hengityksensä kävi vaikeammaksi ja hengenahdistus
näytti vaivaavan häntä. Lääkäri nosti hänet istualleen sänkyyn, äitini
asetti pään-alaisia nojaksi hänen taakseen ja minä leikkasin saksilla
hänen paitaansa auki rinnasta antaaksemme enemmän vapautta hänen
uupuneille keuhkoillensa.

Mikä tunne silloin vallitsi henkitoreissa olevaa isääni? Miksi rypisti
hän kulmiansa ja liikutti kättänsä, ikäänkuin tahtoen estää paidan
repimistä?

Tämä kohtaus on lähtemättömästi painunut mieleeni ja tahtomattani
muistan sitä aina, ajatellessani maallisten olokappalten
katoovaisuutta. Katso ihmistä! Kuolema levitti jo mustat siipensä, jo
läheni pimeys, lepo, loppu; ja kuolija, tuo hyvä, jalo, lempeä vanhus
liikutti kättänsä varjellakseen -- paitaansa! Turhuuksien turhuus!

Kuolintaistelua kesti koko päivän. Sillä välin Turkin laivasto etääntyi
suunnaten kulkuansa etelää kohden ja Spetsalta oli vaara ohitse.
Asukkaat rauhoittuvat taas.

Ehtoolla isäni veti viimeisen henkäyksensä.

Seuraavana päivänä möin äitini sormuksen ja kätkimme kuolleemme halpaan
nimettömään hautaan.

Se oli 15 p. heinäkuuta 1822. Semmoiset päivät eivät unhotu mielestä.




KAHDEKSAS LUKU.


Nyt olin siis isättömän perheeni päämies ja ainoa tuki; minun tuli sitä
elättää, minun tuli turvata sisarteni tulevaisuutta, minun tuli holhoa
äitini vanhuuden päiviä. Elinkeinoa ja varoja tuohon tarvittiin -- ja
mitä minulla oli? Négrin antama lupaus, että hän toimittaisi minulle
paikan, sittekun Nauplion olisi valloitettu! Mutta sisässäni puhui ääni
ettei minulla ollut uraa tuolla. Sukuni perintötavat ja koko
kasvatukseni oli tehnyt minut kauppamieheksi. Tunsin, että kauppa oli
ainoa toimi-ala jolla voisin edistyä ja kartuttaa hyötyä itselleni,
perheelleni ja isänmaalleni.

Mutta mistä alkaminen? Missä se perusta, johon nojaisin toimeni?
Siinäpä vaikeus. Isäni hautajaisista oli jäljillä hiukan rahaa
sormuksen myymähinnasta, mutta se oli vähäpätöinen summa ja riitti
tuskin päästäksemme pois Spetsasta, sillä lähtöä aloin heti ajatella.

Spetsa ei ollut mikään sopiva paikka minulle. Kauppa vaatii
menestyäkseen järjestystä, turvallisuutta ja rauhaa. Mutta kuinka
voivatkaan nämä yhteiskunnallisen sivistyksen ainekset päästä valtaan
tällä sotaisella saarella, jonka asujamet, uhratessaan henkensä ja
tavaransa epätasaisessa taistelussa hurjaa vihollista vastaan, siinä
tottuivat halveksimaan omaa ja muiden henkeä ja omaisuutta, turvaumaan
oman käden oikeuteen ja arvossa pitämään vain voimaa ja väkevyyttä?
Nämä olivat silloisten olojen luonnollisia seurauksia. Ilman ennalta
olevaa yhteiskunnallista järjestelmää, ilman voimakasta hallitusta,
ilman säännöllisiä apukeinoja ja etevää keskusta kapina varttui ja
menestyi ainoastaan yksityisten uhrausten ja ponnistusten kautta, mutta
tapausten tyrskyssä voima hallitsi ja kalpa käskyt antoi.

Ja tätä taisteloa käytiin todella kaiken puolesta. Tunnussana "vapaus
tai kuolema" ei ollut tyhjä, kerskaileva korulause, sillä vanhastaan
oli tiettyä, mitä Turkkilaiset tekisivät, jos vastarinta masentuisi.
Chion kohtalo oli hirvittävä enne Spetsalle ja muille meriliikettä
harjoittaville saarille. Senpätähden epätoivo innosti miehiä
tappeluissa, ja koko ilmapiiri uhkui jotakin hurjuutta ja raakuutta,
joka ei mitenkään ollut edullista kaupan varttumiselle. Kuka siellä
piittasi poliisista, kuka huoli tuomareista? Kun niin kosolta aina
verta vuoti, oli elämän arvo suuresti alennut yleisön mielessä. Niinpä
eräänä päivänä minun silmäini edessä torilla murhattiin eräs Ragusan
mies, joka joutui ostajainsa kanssa kinaan sardellien johdosta, joita
hän myyskenleli!

Ragusalaisen murha voitti kaikki epäilykseni mitä minulla vielä oli
lähtöön katsoen. Päätin palata Tinoon. Siellä asukkaat olivat vähemmin
sotaisia, tavat lempeämpiä, elämä helpompaa, ja, kiitos olkoon
Mavrogénin ja iukuisain Chiosta paenneiden ihmisten, Tinossa saatoin
katsoa itseäni vähemmin vieraaksi kuin muualla.

Särkyvin sydämmin jätin siis armaan isäntäni hyvästi, jätimme Spetsan
saaren sekä isäni haudan siellä.

Tinossa vuokrasin pienen, matalan huoneen, ostin patjoja ja peittoja,
ainoita huonekaluja, joita köyhät varamme sallivat meidän hankkia, ja
antausin muutoin Jumalan kaitsennon turviin. Kovaa on köyhyys ja puute,
kun ne seuraavat ylöllisen elämän perään, kovaa myöskin jokapäiväisen
leivän epätietoisuus, kun on elätettävinäsi harmaapää äiti ja pienet
sisaret. Mutta kaikkiin ihminen tottuu, kaikkiin oloihin hän vähitellen
perehtyy.

Kun isäntämme kanssa tein sopimusta huoneen vuokrasta, havaitsin
hänellä olevan uuden lakin, vaan en sitä asiaa sen enempää tarkannut.
Vaan toisenapa päivänä tapasin torilla toisen Tinolaisen, niinikään
hiljattain lakistuneena, parin askeleen päästä kolmannen, sitten
neljännen j.n.e., joilla kaikilla oli uudet lakit päässä. Lakit olivat
kaikki samaa tyyliä ja samanväriset, ja sepä seikka herätti
uteliaisuuttani sekä johti heti mieleeni nuo Venetsiasta lähetetyt
lakki-arkut. Riensin viipymättä isäntämme puheille:

-- Sanoppas, mistä lakkisi sait?

-- Ostin sen Englannin konsulilta, mutt'et saa sieltä enää, hän möi ne
jo loppuun.

Englannin konsuli möi lakkeja! Epäluuloni varttuivat varmuudeksi. Vielä
samana iltana matkasin Mykonoon ja tapasin ystäväni, varakonsulin, joka
ilahtui minun nähdessään ja ilmoitti minulle, että nuo kaksi arkkuamme
olivat tulleet Smyrnasta Tinoon ja että hän oli antanut sikäläiselle
virkaveljelleen toimeksi niiden sisällyksen myymisen. Hän jätti minulle
kirjeen tuolle vietäväksi, jotta hän uskoisi minua arkkujen
omistajaksi. Mielin maltitonna kohta päästä kotia, mutta ystäväni ei
laskenut minua; minun täytyi syödä iltaista ja olla yötä hänen luonaan.
Huomenelta heitin hänen hyvästi, lausuen sulimmat kiitokseni hänen
alttiudestaan minua kohtaan. Niin tulin taas Tinoon. Onneksi tuuli
suosi kaikkia näitä edes ja takaisin retkeilyjä.

Tinoon tultuani astuin laivasta suoraa päätä Englannin konsulaattiin.
En muista sen kelpo Tinolaisen nimeä, joka silloin siellä edusti
Englannin valtaa, muistan vain hänen sileäksi ajetun naamansa ja hänen
kultasankaiset silmälasinsa. Luulenpa vielä näkeväni miehen edessäni.
Hän näytti minulle myymälaskun ja suoritti minulle oitis lakeista
koituneet rahat, 5,000 grossia.[17] Viisituhatta grossia! Tuo vähäinen
summa oli mielestäni silloin ääretön rikkaus. En tahtonut tarkastaa
laskun oikeutta enkä arvata, paljoko paremmasta hinnasta lakit olisi
pitänyt tai voitu myydä. Saamani summa oli minulle toivomaton voitto,
jonka kautta minulle aukeni kaupanteon ura, sillä olinhan jo koko
pääoman-haltia, omasinhan 5,000 grossia.

Riensin äitini luo kertomaan hänelle hyvästä onnestamme, näytin
aarrettani, pyysin häneltä siunausta ja täynnä tuumia ja toiveita
läksin kahden päivän päästä Syroon.

Sataman puutteesta Tinoon ei tullut isoja laivoja, vaan ne menivät
Syroon, jonka satamaa Turkkilaisetkin pitivät puolueettomana. Saaren
roomalais-katholiset asukkaat eivät ottaneet osaa kapinaan eivätkä sitä
hyväksyneet, mutta sen kartiomaisen vuoren huipulla, jolla heidän
kaupunkinsa sijaitsi, liehui Ranskan valkoinen lippu, jonka suojeluksen
alle he olivat asettuneet.

Syron väestö supistui silloin tuon jyrkän ja köyhän kukkulan rajojen
sisään. Koko sillä alalla, jonka nykyään peittää rikas Hermúpolis, et
nähnyt muuta kuin alastomia kallioita. Ainoastaan siellä, missä tänään
musiikki soittelee ja vallasnaiset laahaavat silkkiliepeitään kadun
kivityksellä, silloin muutamat kasvitarhat ja hedelmäpuut todistivat
asukasten ahkeruutta. Yksi roomalais-katholinen kirkkonen ja kolme
neljä viinimyymälää olivat ainoat rakennukset rannalla. Lähellä niitä
oli hiljattain rakennettu pahanpäiväinen kahvila, joka samalla myöskin
teki majatalon, konttorin ja pörssin virkaa. Vähän loitompana, siinä,
missä nykyään laivoja veistetään ja vasarain tahtimyötäinen kalke
kuuluu, virui silloin, aution rannikon vieremällä, haaksirikkoon
menneen laivan runko.

Semmoinen oli Syros, kun minä ja kaksi tai kolme muuta Chiolaista,
edeltäjinä saaren vastaiselle kauppa-mahtavuudelle, ensikertaa istuimme
tuossa erakkomaisessa kahvilassa rannalla, odottaen kauppakalua tuovan
laivan tuloa.

Onneksi ei kauan viipynytkään, kun tämmöinen tuli; se saapui Venäjältä.

Tämä oli ensimmäinen raha-asia, johon omin päin ryhdyin ja jonka itse
suoritin, sillä minulla ei enää ollut isääni neuvon-antajana ja
oppaana. Pelkäsin tuhlaavani rahani huonoon yritykseen; siksi katselin
kolmasti ja neljästi laivan tavaroita, katselin, hieroin kauppoja,
tuumailin, arvelin. Vihdoin tein päätökseni. Ostin 1,000:lla grossilla
kuivatuita kaloja, jotka sälytin Tinohon menevään laivaseen; astuin
itse mukaan, tein ristin-merkin ja purjehdimme pois.

Tinossa oli silloin se tapa päässyt valtaan, että ruokatavaroita ensin
kolmena päivänä peräkkäin julkisesti kaupattiin torilla, jotta väestö
hyötyisi niistä; sen jälkeen kauppiaat keskenään hieroivat kauppaa
jäännöksistä. Tietysti täytyi minunkin mukautua vallitsevaa tapaa
myöten, mutta eipä minua juuri haluttanut itse istua tynnyrieni edessä
ja julkisesti myyskellä kalojani yksitellen. Vaikka olin niin paljo
kovia kokenut, oli minussa vielä entistä ylpeyttä jälillä. Koetinpa
siis ensin löytää jonkun sopivan sijaisen itselleni tähän työhön, mutta
minun ei onnistunut löytää semmoista; se seikka sekä varsinkin muiden
kauppiasten esimerkki sai minut heittämään arvokkaisuuteni ja itse
myyskentelemään tavaraani.

Istuin nyt siis keskellä toria ja möin kuivia kaloja. Olin saanut
soveliaan paikan lähellä rantakatua ja, ehkä alussa vähän ujostellen,
aloin huudella ostajia luokseni. Oli vielä hyvin varhaista, mutta
ostajia ei puuttunut, kaloillani oli hyvä menekki, kauppa sujui
suotavasti. Kuta paremmin myynti menestyi, sitä enemmän totuin siihen;
menestys antoi intoa, ja kiivaasti kättelin, kilvan muiden vieressäni
olevain kauppiasten kanssa, tavaraani, korotin ääneni houkutellakseni
ostajia ja heitin luotani ensimmäisen kömpelyyteni liikkeissä ja
tempuissa.

Olin juuri kovimmassa kauppatouhussa, kun äkkiä kuulin kolinaa, ja
nostaen silmäni näin vastapäätäni olevassa talossa nuoren
keltatukkaisen neidon avaavan akkunaa ja kiinnittävän akkunaluukkuja,
joita tuuli paiskeli seinää vasten. Sen tehtyään kallistui hän, nojaten
ristiin pannut käsivartensa akkunakarmiin, ulos akkunasta ja käänsi
kasvonsa minuun päin. Hänen silmäyksensä pani minut hämille ja vauhtini
keskeytyi. Kuinka kehtaan ostajia luokseni luikata kauniin valkoverikin
silmäin alla, joka minua tähystelee? Koetin jatkaa työtäni, mutta
mieleni väikkyi tuossa akkunassa ja katseeni kohosivat vähä väliä
sinne. Yht'äkkiä näin neidon hymyilevän. Mitä hän myhäilee? Pilkanneeko
minua? Vai tunteneeko hän ehkä minun ja hänen hymyilynsä on tervehdys
minulle? Tunsin hämmennyksen rinnassani ja punastuksen poskillani ja
kun en kyllin tähdännyt huomiotani toimeeni, tulin antaneeksi yhdelle
ostajalle kaloja kaksi vertaa enemmän kuin makso oli. Äkkäsin sentään
heti erhetykseni ja käännyin huutaakseni häntä. Kääntyessäni näin
avatun oven kynnyksellä takanani Tinolais-nuorukaisen, käsi vyöllä,
olkapää nojattuna ovipieleen ja pää käännettynä ikkunaa kohden. Hänen
lemmekkäät silmänsä selittivät minulle koko asian. Säteet immen
silmistä lensivät minun pääni ylitse, mutta eivät olleet minua varten
eikä minulla ollut vähintäkään oikeutta hänen hymyilyynsä. Tästä oli
minulle hyödyllinen opetus. Sain takaisin entisen vilppauteni ja
jatkoin myymistä.

Kahdessa päivässä sain kalani kaikki myydyksi, korjattuani voittoa
kaksikymmentä sadalta. Uusi matkustus Syrohon. Palatessani toin
tynnyrin öljyä, jonka möin 8:n prosentin voitolla, sitten ostin ja möin
samminmätiä (kaviaaria) samalla menestyksellä ja jatkoin reippaasti
kauppatointani. Sittemmin voitot vähän supistuivat, sillä kilpailu
alkoi kasvaa, mutta vaivani palkittiin kuitenkin aina, ja muutamassa
kuukaudessa oli pääomani 5,000:sta grossista karttunut 8,000:ksi,
paitsi sitä että sen ohessa olin elänyt omaisteni kanssa ja olipa joku
määrä varallisuuttakin palannut köyhän asuntomme katon alle.

Sittemmin olen paljo rahoja voittanut, paljo hukannut. Jumalan avulla
on sentään saanti yleensä noussut antoa enemmäksi, niin että nykyään
mielihyvällä näen lasteni murheettoman toimeen-tulon turvatuksi. Mutta
eipä myöhemmän kauppias-eloni suurimpainkaan yritysten onnistumisesta
syntynyt mielihyvä ole verrattava noiden ensimmäisten vähäisten
voittojeni tuottamaan iloon eikä varsinkaan riemuun, jonka tunsin, kun
kuivain kalojeni kauppa niin hyvin onnistui.

Tämä tyhjästä luominen, ensimmäisien ominpäisten hanketteni
onnistuminen, se itsetunto että olin siinä tilassa, ettei minun
tarvinnut jättää äitiäni ja sisariani nälkää näkemään, se toivo
tulevaisuuteen nähden, jonka nuo esikois-hedelmät antoivat minulle,
kaikki nämä yhteensä tekivät ensi-voittoni verrattoman arvokkaiksi ja
mieluisiksi. En tahdo sanoa, että tämän jälkeen työskentelin muka
tietoviisaan piittaamattomuudella. Enpä niinkään! Harrastukseni ei
vähennyt, onnistuminen on aina mieluisaa. Mutta innostukseni laimeni ja
voiton ihastus väljeni vähitellen. Kun kerran tiesin saavuttaneeni
aineellisen itsevaraisuuden ja tulevani omillani toimeen, ei sydämmeni
enää levottomasti sykähdellyt, joka kerta kuin tilipäätökset tein.
Sillä rikkauden hankinta itsessään ei ole onnen lähde, mutta
toimeentulo, omavaraisuus -- kas siinä työtä-tekevän ihmisen ainoa
todellinen ja terve kiihotin.

En ollut silloin ainoa Chion nuorukainen, joka Tinossa taisteli
luodakseen tyhjästä yhden ja kahdesta neljä. Oli paljo muitakin, joihin
minut tutusti yhteinen onnettomuus ja alituinen yhtymys Tinon torilla
tai Syron autiolla rannalla. Näiden joukossa oli myös vanhemman
sisareni sulhainen, joka hänkin oli päässyt Tinohon kestettyään koko
Odysseian kärsimyksiä. Nuoremman sisareni sulhainen oli joutunut
sotavangiksi eikä koskaan saatu tietää, kuinka hänen oli käynyt.
Minäkin olin lapsesta asti ollut kihloissa, mutta, ennenkuin tulin
naimisiin, olin jäänyt leskeksi, sittekun morsiameni useita vuosia
takaisinpäin oli kuollut; kapinan myrsky yllätti meidän, ennenkuin
isäni ehti sommitella uutta kihlausta minua varten.

Tällaiset oli Chiossa tavat. Jokainen perhekunta yritti yhtyäkseen
yhdenvertaistensa kanssa, vaan koska valittujen lukumäärä oli
rajoitettu, aljettiin aikaisin oikein kilvan puuhata sovelijaita
naimiskauppoja. Mutta Chion seurapiirien pienuus ja ylimyksellinen
umpinaisuus eli itseensä sulkeuminen tekivät vihdoin läheisten
sukulaisten väliset avioliitot välttämättömiksi.

En aio kiitellä vanhempiani näiden varhaisten kihlausten tähden, joilla
he edeltäpäin ikäänkuin sinetillä vahvistivat elämän tärkeintä liittoa,
asianomaisten tietämättä tai keskenään suostumatta. Mutta heidän
menettelyänsä puolusti tämmöisten avioliittojen onnistus. Nuoret
kihlatut kasvatettiin pienestä pitäen toinen toistansa varten, ja
aviollisen rakkauden edellä kävi pitkä seurustelu ja vähitellen kasvava
suostumus toisiinsa. Avioliitto seurasi kihlauksen perästä ilman noita
sydänvaivoja, ilman tuota kahdenpuolista tietämättömyyttä
menneisyydestä ja epävarmuutta tulevaisuudesta, jotka tavallisesti
seuraavat rakkauden rakentamia avioliittoja. Avio-elämää hankittiin ja
elettiin ilman ankaroita myrskyjä, mutta siltä ei vähennyt perheen
hiljainen onnellisuus. Mutta kansan olojen muututtua tuo vanha tapa ei
muuta saattanut kuin huonota ainoastaan aineellisten etujen harkinnaksi
ja myötäjäisten tavoitteluksi, niin etten minä ainakaan sure sen
lakkaamista.

Muutoinkin ovat olot siitä päivin kaikittain muuttuneet. Silloin nuoret
olivat vanhempain ohjattavina ja he pitivät sitä varsin luonnollisena
asiana. Tämän tottelevaisuuden sekä yksimielisyyden kautta perhe
kasvoi lujaksi ja sen voimaa vartutti vielä noiden suvunsisàisten
avioliittojen side. Tämäkin puolestaan selittää Chiolaisten tavatonta
menestystä ei ainoastaan ennen kapinaa saaren yhteisten asiain hoidossa
vaan myöskin Chion hävityksen jälkeen sen kauppasuhteiden
järjestämisessä ja kehityksessä.

Kertomukseni aikaan emme kuitenkaan vielä olleet järjestelmää
muuttaneet, vaan pysyimme entistapojemme ja kasvatuksemme vaikutuksen
alla. Katsoinpa siis toisen sisareni sulhaista jo veljekseni, ja
hartaasti yritin saada toistakin kihloihin. Onneksi ei minun tarvinnut
kauan hakea. Löysin ja esitin äidilleni erään nuoren ystäväni, jota
olojen tukaluus ei pelottanut avioliittoa rakentamasta, ja näinpä
toimitin nuoremmallekin sisarelleni sulhaisen.

Nämä kaksi tulevaa lankomiestäni ja minä suostuimme rupeemaan yhteisiin
asioihin, pannen kukin osaltaan liikepääoman varaksi 1,000 grossia,
sillä välipuheella, että yksi meistä olisi Syrossa tavaroita
ostelemassa, toinen jäisi Tinoon niitä myymään, kolmas kuljettaisi
tavarat Syrosta Tinoon. Minun osakseni sattui ostamistoimi. Sainpa siis
haltuuni suurimman osan pienestä pääomastamme, jätin äitini hyvästi ja
astuin pieneen laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan Syrohon.

Mutta samalla kuin ankkuria vivuttiin ylös näin veneen tulevan täyttä
vauhtia kaupungista meitä kohden ja siinä molemmat kumppanini, jotka
liikuttivat käsiään estääkseen meitä lähtemästä. He toivat sen ikävän
uutisen, että eräässä Konstantinopolista Tinon Panormoon tulleessa
laivassa oli ilmestynyt ruttotautia, ja että tieto siitä jo oli
kulkenut Panormosta Syroon, niin ettei varmaankaan meitä otettaisi
siellä vastaan tarttumuksen pelosta eikä sallittaisi keskuuden
jatkamista Tinon kanssa. Tämän johdosta päätimme, että lähtisin
laivasta ja että Syroon siirtoni jätettäisiin toistaiseksi, kunnes
lakattaisiin kulkutautia varomasta. Kovaksi onneksi rutto levisi
laivasta saareen. Ei se ollut ankara eikä suurta vauriota tehnyt, mutta
riitti kuitenkin pelottamaan ympärillämme olevia saaria ja salpaamaan
meidät Tinohon.

Näin hankkeemme raukesivat tyhjiin ja kauppakumppanuutemme hajosi; jäin
taas työttömäksi, ja tämä pakollinen toimettomuus oli minulle kahta
tukalampi viimeisten kuukausien vilkkaan työn ja toimen perästä.

Muutoin elimme tyynessä rauhassa saarellamme eikä ajatuksiani, niinkuin
ennen, häirinnyt Turkkilaisten pelko tai sodan meteli. Ainoastaan
eräänä päivänä alussa lokakuuta luulin Tinonkin[18] vuoron tulleen ja
turmion peittävän meidät synkillä siivillään. Mutta elin jo
miehuullisemmassa ilmastossa, mieleni rohkeentui muiden esimerkistä ja
paon ajatusten asemesta varustelin minäkin taisteluun ja vastarintaan.

Merensalmi Syron ja Mykonon välillä alkoi näet vilistä turkkilaisia
laivoja, jotka viipyivät siellä tuntikausia täydellisen tyvennön
tähden. Näimme yhdestä laivasta veneitä lähtevän Mykonon rantaa kohden
ja kuulimme kiväärien pauketta; mutta keskellä savua selitimme, kuinka
veneet palasivat laivalle. Nämä enteet näyttivät uhkaavan maalle-nousua
ja hyökkäystä laivastosta. Nytpä hätäkellot alkoivat soida kautta Tinon
saaren ja aseellisia asukkaita tulvaili kokoon; muiden muassa minäkin
laahasin vanhaa kanuunaa, jonka asetimme "Akrotiri-pasha" nimiselle
rantakukkulalle. Mutta luoteja meillä ei ollut ja ammuimme siis
pelkällä ruudilla, uhaten tai pikemmin ärsytellen Turkkilaisia. Minäkin
hääräsin tuossa näytelmässä kukkulalla, vaan kuullessani tyhjiä
tykinjäräyksiä ja nähdessäni Turkin laivat muistelin vaiheitamme
Chiosta paetessamme ja odotin, sydän ahdingossa, mitä tulisi
tapahtumaan.

Onneksi Tinolaisten lujuutta ei pantu sen kovemmalle koetukselle. Pasha
ei ottanut huomatakseen meitä eikä yrittänyt Mykonolaisiakaan
rangaista, vaikka olivat tappaneet useita merimiehiä, jotka koettivat
maalle nousta, ja ajaneet muut takaisin heidän veneihinsä. Tuuli heräsi
henkiin; hän käytti sitä hyväkseen ja poistui meidän saartemme vesistä.

Sittemmin meitä ei mitenkään häiritty ja saatoimmepa melkein unhottaa,
että olimme sotapiirin sisällä, ellei sodan tapausten kaikua alati
olisi kuulunut meille. Kun saimme kuulla Turkin amiraalilaivan palon ja
vihollisten laivaston häviön, silloinkos sula ihastus valtasi meitä
kaikkia pakolaisia, jotka Kanárin urotyössä näimme oikean rangaistuksen
Chion turmeluksesta. Ja Dram-Alin vaurio Dervenin solassa ja Mesolongin
ensimmäisen piirityksen lahotus ja kaikki nuo peräkkäiset voitot
kapinan ensi vuosina ne siivestivät toivomme lentoon ja vahvistivat
luottamustamme. Ei ollut vielä Psaraa ja Kasoa hävitetty, ei ollut
Mehmet-Ali ruvennut sotaan raastamalla Kretan saarta, ei ollut urheaa
Mesolongia valloitettu, ei olleet vielä alkaneet nuo Kreikkalaisten
surkeat sisälliset riidat. Asiat menestyivät hyvin ja Herran käsi
näytti siunaavan Hellaan vapauden-taistelua. Ja me kun näimme kapinan
varttuvan ja juurtuvan, ennustimme sille pikaista ja onnellista loppua.

Alkoipa jo taistelun kolmas vuosi ja Tinon mantelipuut kantoivat ensi
kukkiansa. Minä, kun olin lopen ikävystynyt toimetonna-olooni ja
liikuin jos joissakin tuumissa ja aatteissa, tulia vihdoin sille
päälle, että päätin lähteä Chioon etsimään noita puutarhamme omenapuun
alle kaivetuita aarteita. Muistin isä-vainajani sanoja kun täytimme
kuoppaa omenapuun alla. Hän oli poissa, ja minä olin perheen pää ja
turva. Tuonpa talletelman takaisinsaanti voisi sekä helpottaa kapion
hankkimista sisarteni naittamista varten, että meidän muuttoammekin
Euroopaan.

Mitä enimmin tuo aate juurtui ja kasvoi päässäni, sitä vilkkaammin
halusin päästä sitä toteuttamaan ja tuumani valtasi minut kokonaan.
Sitä yksinään ajattelin vaivoissani, siitä näin unta nukkuessani.

Muutamia kansalaisia oli jo salaa käynyt Chiossa ja palannut eheinä ja
vahingoittumattomina. Sikäläiset viran-omaiset olivat saaneet
Konstantinopolista käskyn lempeästi kohdella palaavia kristityitä eikä
enää häiritä heitä. Tämän tiesin, ja siellä käyneiden kokemus rohkaisi
minua vielä enemmin. Uskoin aikeeni äidilleni, joka kaikin mokomin
koetti luovuttaa minua siitä, peläten että joutuisin onnettomuuteen.
Mutta päätökseni oli järkähtymätön. Näin kyllä vaarat ja ymmärsin
yritykseni uhkarohkeaksi, mutta vastustamaton halu ajoi minua sitä
toteuttamaan enkä kuullut äitini sanoja. Jätin hänen huostaansa
vähäisen omaisuuteni, pyysin hänen siunaustansa ja läksin matkalle
talonpojaksi pukeutuneena.

Alus, jonka asujaksi rupesin, vei viljalastia myytäväksi Chion
syrjäisempiin satamiin; sen päällikkö, katteini Kefálas, lupasi saattaa
minut maalle turvallisesti. Nähdessään minut laivalla, ylläni valkoiset
polvihousut ja talonpoikais-mekko, sekä muassani kaksi lekkeriä
punaista samminmätiä, naurahti tuo kelpo katteini. Itseänikin vähän
nauratti, mutta sillä hetkellä ajattelin enemmän äitiäni kuin aarretta
omenapuumme alla.




YHDEKSÄS LUKU.


Tuuli oli eteläinen, ja laiva kulki nopeasti Chioa kohti. Mutta mikäli
yön hetket kuluivat, karttui huolettavasti kulun nopeus kiihtyvän
tuulen väkipakosta.

Jotka kokemuksesta tuntevat Egean meren, ne tietävät, kuinka tukala
etelätuuli sillä saattaa olla. Silloin jouduin ensikerran merikivun
kouriin. Venyen peräkannella tunsin aluksen allani nousevan ja
vaipuvan, kuulin hyrskyn hirmuisella pauhulla pieksevän laivan laitoja,
kuulin myrskyn vihaisesti vinkuvan laivan köysissä ja purjeissa,
ajaessaan vaahtopäisiä laineita, sekä peräsimen surkeasti kitisevän.
Silmäni oli kiinni, mutta en saanut unta koko yönä. Jäseneni oli
raskaat, minulta puuttui sekä tahto että voima liikuttaa niitä. Usein
hyökylaineet kastelivat minut läpimäräksi, mutta en jaksanut siirtyä
toiseen paikkaan enkä huutaa apua.

Puoliyön ajoissa kuulin katteinin sanovan perämiehelle, että jos tuuli
näin edelleen yltyisi, hän aikoi heittää osan lastia mereen. Heittää
mereen! Ajattelin mätilekkereitäni, jotka maaten ylinnä viljan päällä
olivat kohta käsillä sopivana uhrina. Niitähän aioin myyskellä Chiossa
vaeltaissani, jotta paremmin pääsisin liikkumaan, kunnes saapuisin
meidän talolle. Ilman niitä koko tuumani oli pilalla ja toivoni
hukassa. Tahdoin sanan sanoa laivurille, pyytää häntä niitä säästämään
eikä ainakaan viskaamaan molempia mereen, mutta en pystynyt puhumaan
enempää kuin liikkumahankaan. Mutta laivapa nousi ja laski vain
kiivaammin laineilla, ja minua alkoi pelottaa ettei lekkerini yksinään
olleet vaarassa joutua Vellamon saaliiksi.

Onneksi pelkoni oli perätön. Laiva oli hyvä ja vankka, ja katteini
Kefalas ymmärsi asiansa. Aamulla saavuimme satamaan, turvalliseen ja
tyyneen, Chion etelärannalle.

Rannikkomaa sataman ympärillä oli hyvin viljeltyä, mutta asumatonta;
näkyipä kuitenkin ylängöillä, melkoisen matkan päässä mereltä,
vihantain kukkulain keskeltä, kolme neljä pientä kylää, jonka valkoisia
taloja aurinko säteillään valeli. Mutta rantatöyrän reunassa oli
ankkuroituna toinen laivanen ja sen vieressä näimme muutamia
talonpoikia seisovan rannalla juhtinensa.

Ihana ja voimakas tunne tuo isänmaan-rakkaus! Kun aluksemme kannelta
näin viheriöivän luonnon ympärilläni, nuo kaukaiset kylät ja pienen
ihmisryhmän rantahiekalla, riemastui sydämmeni. Chion näin mä uudestaan
ja nuo talonpojat olivat maanmiehiäni! Tuo pikku laivakin rannalla loi
eloa silmäini edessä olevaan tauluun ja katselin sitä sisällisellä
mielihyvällä, aatelien, ettei sentään kaikki ollut pelkkää hävitystä ja
autiutta saarellamme.

Mutta ennen pitkää tunteeni vaihtuivat, ja soin, ettei tuota laivaa
olisi satamassa ollutkaan. Se oli tullut Psarasta tuoden viljalastia
myytäväksi, mutta meidän aluksemme saman-aikainen ilmaantuminen
synnytti kauhean riidan. Psaralaisten ei näkynyt olevan vähinkään
aikomus suostua rauhalliseen kauppakilpailuun, vaan he tahtoivat
uhkauksilla pelottaa laivuriamme lähtemään pois tältä väliaikaiselta
markkinapaikalta, johon heidän oli mielestään etusijan oikeus. Kefalas
puolestaan ei väistynyt, vaan jäi paikalle, siten harrastaen vapaan
kaupan periaatteita. Kina uhkasi jo sanoista siirtyä käsikähmään.
Nyrkkejä puristeltiin, väkipuukkoja vedeltiin. En tiedä, millaisen
lopun tuo juttu sai, sillä, jupakan vielä kestäessä, astuin minä
levollisesti maalle lekkereineni ja sovin erään siinä seisovan
talonpojan kanssa, että hän kuljettaisi tavarani aasillansa, ja
lähdimme hänen kotikyläänsä kohden.

Seuralaiseni, kahdenkymmenen vaiheilla oleva talonpoika, reipas,
hyvänluontoinen mies, miellytti minua suuresti ja saavutti kohta täyden
luottamukseni. Ennenkuin vielä saavuimme matkamme perille, tiesin hänen
elämänsä vähäiset vaiheet ja seikat, ja minä ilmaisin hänelle nimeni,
sukuperäni ja vaiheeni, vaan en sentään tuloni päätarkoitusta.
Hartaasti pyysin, ettei hän kellekään ilmaisisi, että olin Chiolainen
Kastrosta kotoisin. Hän lupasi sen minulle ja piti lupauksensa ja koko
saarella oloni ajan suojeli ja autteli hän minua kuin tosi ystävä. Tämä
oli uusi lisäys niiden hyväin sieluin lukuun, joiden lempeä
myötätuntoisuus helpotti vaellustani pitkässä itkun alhossa.

Kun lähenimme kylää, otti hyvä Pantelis -- se oli nuoren ystäväni nimi
-- lekkerini ja kätki ne ränstyneen ladon sisään, joka oli viinitarhan
liepeessä tien vieressä, ja käski minun varrota siellä, kunnes hän
ensin lähtisi juhtineen urkkimaan, oliko kylässä Turkkilaisia. Istuin
öljypuun kannolle seinän-varjoon, katsellen polvittelevaa polkua
pitkin, jolla toivoin pian näkeväni Pantelin palaavan. Ympärilläni oli
syvä hiljaisuus, ja ainoastaan heinäsirkat, jotka ilakoivat auringon
helteessä, sekoittivat sirinällään seudun rauhaisuutta. Yht'äkkiä
lasten naurua kajahti ihan läheltäni. Käänsin pääni ja näin neljä
pientä kylän poikaa, jotka tähystivät minua utelijailla silmillä, mutta
samalla kuin katseemme kohtasivat toisensa, pakenivat juosten ladon
taa. Muutaman minuutin päästä uusi ryhmä lapsia ilmestyy takanani.
Ällistellen sormi suussa katselivat he minua tuokion aikaa, käänsivät
selkänsä ja pötkivät tiehensä. Sitten tuli taas toisia. Aloinpa jo
käydä levottomaksi tuosta tarkastelusta, jonka alaiseksi kylän nuori
sukupolvi asetti minut, ja täydelleen tuskastuin, kun Pantelis viipyi
niin kauan poissa. Jopa epäluulojakin alkoi nousta mielessäni, kun
Pantelis vihdoin tuli. Aasia hänellä ei nyt ollut muassaan, vaan toinen
talonpoika.

-- Ei ole Turkkilaisia. Tule meidän kanssamme, Lutsi! -- sanoi hän, ja
ilman sen enempiä selityksiä ottivat he kumpikin lekkerin olallensa, ja
astuimme kaikki kolme kylään. Sen keskellä, pienellä aukealla tapasimme
joukon talonpoikia, jotka piiriinsä kiersivät molemmat oppaani ja nyt
alkoi heidän välillään matala-ääninen keskustelu, josta pian syntyi
kiivas kinastus.

Pantelis ja hänen ystävänsä panivat maahan lekkerit, voidakseen laskea
kielensä ja liikenteensä enemmän valloilleen; ja niin nopeasti puhuivat
he kaikki sikin sokin yht'aikaa, niin sekava oli tuo sanatulva, etten
mitenkään saanut selkoa, mistä puhetta oli, vaikka kyllä arvasin, että
se koski minua.

Vihdoin saatiin aikaan joku sopimus, lekkerit nostettiin taas kahden
suojelijani olkapäille, ja me astuimme joukon läpitse kulkien Pantelin
asuntoa kohden.

-- Sanoppa minulle, mikä oli hätänä? -- kysyin häneltä, kun pääsimme
väen tungosta.

-- Ei se ole mitään Lutsi, kyllä siitä pian selviämme. Vastaus oli
lakonillinen, mutta jotakin rauhoittavaa oli talonpojan äänessä sekä
siinä tavassa, jolla hän lausui nimeäni, tuolla murteellisella, mutta
sointuvalla k:n muunnoksella. En pyydellyt enempiä selityksiä, mutta
kaikesta saatoin ymmärtää, että turkkilaiskammo vielä häälyi Chion
ilmapiirissä.

Pantelis oli vastanainut; hän ja vaimonsa asuivat kahden pienessä
majassa, jossa hän tarjosi minulle vieraanvaraisuuttansa, mutta
kerskailevasti hymyillen viittasi hän minulle, että perheen lukumäärän
oli sallittu pian lisääntyä. Moisen lisäyksen odotus ei suinkaan
vähentänyt hänen puolisonsa toimellisuutta, tuon kelpo Paraskevin, joka
lyhyessä ajassa valmisti meille aterian. Siinäpä söimme vihreitä
papuja, öljyssä keitettyinä, sekä samminmätiä, jota minä tarjosin,
siten uudistaen lekkerieni avausta. Pantelin ystävä istui viereemme ja
atrioitsimme neljän kuin kuninkaat.

Tuskin olimme lakanneet syömästä, kun ovea kolkutettiin.

-- Ne ovat kai kylän-vanhimmat -- sanoi Pantelis. Ja ne olivat todella
sen kylän vanhimmat. He astuivat sisään, tukevat ryhmysauvat käsissään,
sanoivat "hyvää ehtoota" ja istuivat tuoleille, jotka oiva Paraskevi
nosti esiin. Mekin istuimme ja jäimme kaikki ääneti kököttämään.
Maltittomasti odotin, että puhe alkaisi, jotta tietäisin mitä ukot
mielivät, mutta ei kukaan hiiskunut mitään; naamat ympärilläni eivät
vaan osottaneet suopeutta. Vihdoin vanhin ukoista katkaisi
äänettömyyden:

- -- Minkä miehen olet tuonut tänne meille, Pantelis? Nakkaathan
tulihiiliä päämme päälle! Parempi, että tuo hukkuu kuin me kaikki
täällä.

Äijän sanat säikähyttivät minua, mutta Pantelis puuttui puheesen,
hartaasti puolustaen minua; hän sanoi minun olevan köyhän nuorukaisen
Ikariasta, että aikeeni oli vain myydä tavarani ja sitte lähteä pois,
kellekkään haittaa tekemättä, ettei Turkkilaiset ollenkaan ottaisi
minua huomioonsa. Noita ja samanlaisia sanoja virtaili hänen sujuvalta
kieleltään. Kylänvanhimmat kuultelivat, pudistellen päätänsä
epäuskoisesti, eivätkä, sittenkun hän lakkasi puhumasta, vastanneet
mitään, vaan lähtivät ääneti, jörönnäköisinä ja levottomin katsein.

Niin suuri oli pelkoni, että he heittäisivät minut Turkkilaisten käsiin,
että milt'en jo päättänyt jättää sinne lekkerini ja luopuen koko
tuumasta, joka oli minut Chioon tuonut, yöllä mennä satamaan, jossa
vielä toivoin tapaavani laivan, jolla olin tullut, ja paeta. Mutta
Pantelis rauhoitti minua:

-- Kyllä siitä vielä selviämme -- sanoi hän. -- Nuku nyt vain yösi
hyvin ja huomenna saamme nähdä.

Kysyin häneltä, luuliko hän sopivaksi, että tarjoisin kylänvanhemmille
kullekin käärösen samminmätiä.

-- Lahjaksiko? -- kysyi Pantelis kummeksien.

-- Lahjaksi -- vastasin.

-- No silloin ei sinun tarvitse yhtään pelätä, Lutsis. Silloin ovat he
sinun ominas kaikkineen päivineen.

Sen jälkeen selitti hän minulle lavealti kylän valtiollisia oloja.
Pitkän puheen pääsisällys oli tämä: kylässä oli kaksi puoluetta, jotka
taistelivat keskenään ja pelkäsivät toinen toistansa. Milloin pääsi
toinen, milloin toinen valtaan ja kumpikin koetti olla ystävyksin
Turkin kanssa. Pantelis ei kuulunut kylänvanhinten puolueesen, jotka
olivat käyneet meitä katsomassa, mutta hänen luultensa mätikääryt
saisivat heissä ihmeitä aikaan.

Pantelin sanat loivat minuun uutta uskallusta ja toivat samalla myös
unta minulle. Uuvuksissa kun olin matkan vaivoista, vaivuin maahan
karvasäkin päälle ja nukuin pian sikeästi.

Tuskin oli huomis-aurinko noussut, kun kylän vanhimmat taas koputtivat
ovella ja astuivat sisään, ääneti ja synkännäköisinä kuin eilen. Mutta
minäpä olin ennättänyt heidän edelleen. Olin näet noussut varhain ylös
ja käärinyt samminmätiä kaalinlehtiin. Kääryni olivat nyt valmiit ja
tarjosin heille kullekkin hyvänpäiväisen mätikääryn. He ihastuivat
suuresti lahjastani ja heidän ynseä käytöksensä minua kohtaan muuttui
kuin lumouksesta. Hymyhuulin häärivät he ympärilläni ja taputtelivat
suojelevasti olkapäitäni.

-- Älähän nyt pelkää, Lutsis! Ei yhtään hätää. Olethan meidän omia
miehiämme. Ennen me saamme hukkua kuin sinä.

Vaikka Pantelis oli minulle ennustanut lahjani tenhotehon, suututti ja
iljetti se minua kuitenkin. Eilen uhkasivat uhrata minut Turkille ja
tänään olivat samminmäti-kääryn vuoksi; valmiit itse uhrautumaan minun
edestäni! Mutta salasin tunteeni ja lausuttuani kiitollisuuteni pyysin
heiltä lupaa myyskennellä tavaraani. Lupa annettiin minulle; hankin
itselleni puntarin ja asetuin kaksine lekkereineni torille myymään.

Seuraavana päivänä kylänvanhukset määräsivät minua tulemaan heidän
parissaan Katarraktin kylään, johon oli muutaman hetken matka. Siellä
majaili turkkilainen Aga. Heillä kuin oli muitakin syitä käydä siellä,
katsoivat he viisaaksi ottaa minut mukaansa, jotta ololupani
vahvistettaisiin ja siten jokainen moitteen syy vastapuolueelta
poistettaisiin.

Tämä heidän toimenpiteensä soveltui hyvin tuumihini, sillä siten
pääsisin edemmäksi saarelle ja lähemmäs maataloamme, jonne
tarkoitukseni olikin tulla. Kylänvanhukset lupasivat pyytää Agalta
lupaa minulle käyskelemään kylissä kaupitellen, ja Pantelis tarjousi
alttiisti seuraamaan muassani heti kun olisin palannut lupakirjan
kanssa. Läksimme matkalle, kylänvanhimmat aaseinsa selässä, minä
jalkasin, ja saavuimme Katarraktiin, Agan asunnon edustalle, jonne he
menivät sisään jättäen minut pitämään silmällä juhtiansa.

Odottaessani siinä aasien luona näin erään Turkkilaisen lähestyvän
minua, aseilla varustettuna kiireestä kantapäähän. En ollut nähnyt
Turkkilaista niin likeltä, siitä saakka kuin jätimme asuntomme Chiossa,
enkä kaukaakaan, siitä kuin pyssynkuulat vinkuivat perässämme saarelta
paetessamme. Lähestyvän soturin näky palautti heti muistiini vainon
tukalat päivät, Smyrnan ajat ja Andrianan surkean lopun. Minut valtasi
kaksinainen tunne, viha ja pelko, ja paikalta liikkumatta katselin
tuimaa miestä. Hän kysäisi jyrkästi minulta jotakin, jota en
ymmärtänyt. Kun en vastannut mitään, ampaisi hän minuun vihaisen
katseen, päästi törkeän kirouksen ja meni huoneesen. Onneksi en enää
nähnyt tuota ilkeää olentoa.

Hetki kului ja levottomasti odotin kylänvanhimpia. Vihdoin tulivat he
taas esiin, mutta eivät olleet yksin. Heitä seurasi yksi Turkkilainen,
yksi pappi ja nuori talonpoika. Saimme kaikki kolme kumppaneiksi
paluumatkalle. Pappi ja Turkkilainen hankkivat itselleen ajokkaita
kylästä, nuori talonpoika ja minä kuljimme jalkasin.

Tahdoin kysyä, miten minun oli käyvä ja miksi matkueemme oli
lisääntynyt, mutta Turkkilaisen läsnäolo sitoi kieleni. Häntä
nimitettiin Mula Mustafa'ksi, hän oli Kretasta ja osasi kreikan kieltä,
mutta ei puhellut paljoa, koska muka Turkkilaisena ei tahtonut sillä
antaa liikaa rohkeutta muille, jotka seurasivat häntä jonossa kukin
aasin selässä.

Kylänvanhinten käskystä astelin minä, palvelijan tavoin, Mulan aasin
rinnalla. Ainoastaan kerran hän puhutteli minua. Tien varrella huomasi
hän ojan, joka oli aivan täynnä kukkasia, ja käski minun taittaa
hänelle yhden niistä, jota hän näytti sormella ja jonka nimen hän
mainitsi Turkin kielellä. Kun en tarkoin tiennyt mitä kukkaa hän
tarkoitti, repäisin ojasta monenlaisia kukkia ja juosten saavuttaakseni
edelle ehtinyttä matkuetta tarjosin hänelle nöyrästi kukkaisvihkoani.
Kovaksi onneksi siinä ei ollut sitä kukkaa, joka oli Mulan huomion
puoleensa vetänyt.

-- Eihän se ole se kukka, jota tahdoin, sinä pöllö. Mistä olet
kotoisin?

-- Ikariasta.

-- Siksipä oletkin niin tyhmä. Et ole Chiolainen.

Tämä mielistelevä viittaus kotimaahani lohdutti minua Turkkilaisen
epäedullisesta ajatuksesta minun omaan itseheni katsoen, mutta ennen
kaikkea minua ilahutti hänen hyvänsävyinen olentonsa.

Kylään tultuamme sain kuulla, miksi Mula oli tullut kanssamme. Hän
tahtoi väkisin tuolle nuorelle talonpojalle, joka meitä seurasi tiellä,
naittaa erään talonpoikais-tytön, jonka naittajaksi rupeemaan hänellä
näytti olevan eräitä tärkeitä syitä. Nuori mies ei tahtonut suostua
väkinäiseen naimiseen ja oli sentähden heitetty vankeuteen;
kylänvanhukset tahtoivat sekaantua seikkaan, mutta Aga puhui avioliiton
eduksi, ja nytpä Mula Mustafa tuli ylkä paran ja papin kanssa
vihkiäisiä laittamaan. Tosiaankin isällinen hallitus! Mutta oli miten
oli, seikassa ilmestyi sentään edistys-askel. Ei ollut miekka asiaa
ratkaissut eikä tyttöä työnnetty haaremiin. Mula oli siivo mies.
Antakaa keisarille, mikä keisarin on.

Vaan mitähän minusta oli päätetty? Niin, sain tietää, että minun tuli
matkustaa Tholón-Potámiin saamaan sitä lupaa, jota pyysin. Siellä oli
suur'-Agan asunto, ja kylänvanhinten piti kahden päivän perästä lähteä
hänen pateillensa.

Kahden päivän päästä läksimme siis taas retkelle. Sillä kertaa oli
matkue suurempi, sillä kylänvanhimmat kuljettivat viinikuormaa lahjaksi
Agalle; minulla oli toverina Pantelis, vetäen perässään aasia, jonka
selkään toinen lekkerini oli sälytetty. Toinen, joka jo puoleksi oli
tyhjätty, jäi kylään joksikin takeeksi minun puolestani Paraskevin
huostaan.

Lähes viiden-tuntisen matkan päästä saavuimme Tholón-Potámiin; mutta
varovainen Pantelis ei katsonut otolliseksi, että veisimme
samminmätimme Agan ja hänen Turkkilaistensa haisteltavaksi, ja jäi siis
ulkopuolelle kylää, erään tuttavansa talonpojan majaan, jossa sovimme
että hän vartoisi minua. Minä seurasin kylänvanhinten muassa
kaupunkiin.

Kauhistus värisytti minua, kun astuin sen kapeille kaduille ja näin
selvät jäljet Turkkilaisten tuhotöistä. Silloin näin ensikerran omin
silmin hävityksen kauheat hedelmät. Siihen saakka olin paennut sen
edellä ja kuullut myrskyn takanani riehuvan, vaan en ollut vielä käynyt
sen jälkiä katsomassa.

Vuosi oli melkein siitä kulunut kuin Turkkilaiset tallasivat maahan
Tholón-Potámin, tuoreet oli vielä turmion jäljet. Useimmista taloista
ovet ja ikkunaluukut joko puuttuivat tai retkuivat puoleksi särjettyinä
saranoistaan; seinissä näkyi vielä moniaalla luotien lovia tai tuhoisan
tulipalon hiiltämiä kohtia. Erään muserretun alttaanin alla oli
valkoinen muuri vielä verellä tahrittu. Ken tietää, mikä surman työ lie
suorittu tuon alttaanin alla!

Hävitettyjen tai kylmille jääneiden talojen joukossa oli myös muutamia,
joitten säilyneet asukkaat koettivat korjata vaurioitansa, mutta kylän
koko ulkonäky todisti sentään selvästi, mikä surkeus siellä oli
vallinnut ja selitti tarpeeksi kylänvanhus-raukkain pelkoa Turkkilaisia
kohtaan. Heidän oma kylänsä oli tähän saakka säilynyt ehjänä, mutta
kuinka saattoivat kurjat olla levollisina tulevaisuuteen nähden? Eikös
Tholón-Potámkin samaten ollut välttänyt Turkkilaisten ensi hyökkäystä?
Kun he kaksi vuotta sitten olivat karanneet saaren kimppuun ja
turmelleet sen perinpohjin, olivat he armahtaneet tai unohtaneet tuon
eteläisen kulmakunnan, ja talonpojat luulivat vaaran siirtyneen
sivutse, surmalaisten kyllästyneen, saaren jo maksaneen riittäväisen
veriveron. Mutta he pettyivät surkeasti. Kun Kanárin tuli oli kostanut
Chion ensimmäiset kärsimykset, kun meren ääret kajahtivat palavan
amiraalilaivan räjähdyksestä ja meri peittyi ruumiilla ja Kapetán-Pasha
puoleksi palaneena heitti henkensä rannalla, silloin Turkkilaiset
uudestaan vimmastuivat. Joukottain hyökkäsivät he n.s. mastiksi-kyläin
rauhallisia asukkaita vastaan, taaskin kastaen kahvaa myöten miekkansa
viattomaan vereen.

Saavuttuamme suur'-Agan asunnon eteen, menivät kylänvanhimmat sinne
sisään; minä jäin kadulle, niinkuin Katarraktissakin, odottamaan ja
mietiskelin itsekseni kaikkia mitä näin, ja ennen kaikkia tuota
seinälle pirskotettua verta.

Hetkisen kuluttua minua huudettiin ja astuin ylös saliin, jossa Aga
istui. Hänen vieressään oikealla ja vasemmalla istui muita
Turkkilaisia, neuvojina ja virkamiehinä, syrjempänä oven suulla
seisoivat kylänvanhimmat ja muutamia muita kristityitä.

Taivutin nöyrästi niskaani hänen korkeutensa Agan edessä. Hän kyseli
minulta tulkin kautta ja minä vastasin seuraavaan tapaan:

-- Mistä tulet?

-- Ikariasta.

-- Mitenkä olet tullut?

-- Laivalla.

-- Milloinka?

-- Neljä päivää sitten.

-- Mitä tahdot?

-- Lupaa myydä kylissä täällä kauppatavaraani.

Siinä aseellinen neekeri lähestyi Agaa, käsi sydämmellään ja pää
kumartuneena lattiaa kohden.

-- Agani, sanoi hän, tällä nuorukaisella on frankkilaiset kengät ja hän
lienee vakooja.

Ja hän osoitti mustalla kädellään minun jalkojani. Kaikkien katseet ja
omatkin silmäni kääntyivät niihin. Ja tosin kenkäni eivät olleet
tavallisia talonpojan jalkineita. Olin ostanut ne Tinossa ja leikannut
ruojut paulojen kohdalta pois, arvellen tuon riittävän varokeinoksi. En
arvannut ma poloinen että kenkien muoto saattaisi minun ilmaista, mutta
eipä mieleeni ollut juolahtanutkaan, että minua koskaan vakoojaksi
luultaisiin.

-- Heittäkää hänet vankeuteen -- määräsi Aga.

Heti paikalla neekeri tarttui käsivarteeni ja, ennenkuin ehdin
sanaakaan sanoa ja Agan pitämättä mitään sen enempää tutkintoa niiden
epäluulojen varmistamiseksi, jotka kirotut kenkäni olivat herättäneet,
vei hän minut ahtaasen kammioon, jota kurja lamppu vain puoleksi
valaisi, sysäsi minua kovasti hartioista ja salpasi minut lukon taa.

Kaikki tämä tapahtui niin kerrassaan, niin nopeaa, niin arvaamattani,
että olin kuin houreissani, kun tyrmästä havahdin. Tunsin vielä
neekerin kovat kädenkosketukset hartioissani ja käsivarressani, kuulin
Agan äreän käskyn että minä olin vankiuteen heitettävä, muistin samalla
tinolaisen suutarini naaman ja puodin -- ja vankilan hämärässä
ollessani luulin ensin näkeväni unta.

Kun silmäni tottuivat pimeään, näin etten ollut yksin. Kaksi
talonpoikaa virui permannolla. Heidän näkynsä lohdutti minua hiukan. On
hetkiä, jolloin ihminen etsii yksinäisyyttä, mutta yleensä haluaa hän
lähimmäistensä seuraa.

Nuo kaksi vangittua olivat isä ja poika; heidän rikoksensa oli luvaton
mastiksin myynti. Sillä lähes puolet koko saaren mastiksi-sadosta oli,
kuten tunnettu, määrättynä sulttaanin haaremia varten. Loppuja
talonpoikain ei sallittu myydä muille kuin Agalle, joka yksinään
määräsi mastiksin hinnan ja maksoi sen milloin ja miten hän tahtoi.

Vanhus puhutteli minua ensin, kysyen kuka olin ja miksi olin vangittu,
ja kertoi sitten pyytämättäni oman historiansa. Nuorukainen ei puhunut
mitään, vaan itki hiljaisesti; ottaen poikansa kädestä keskeytti isä
usein kertomuksensa, lausuakseen lohdutuksen ja rohkaisun sanoja
hänelle.

Nähdessäni nuo kaksi oli mieleni murtua. Muistin isääni ja hänen
autiota hautaansa Spetsan saarella, muistin äitiäni ja sisariani, jotka
Tinossa odottivat paluutani, ja silmiini nousi surun itkutulva, murhe
ja valitus voitti minut ja vuodatin kuumia kyyneliä. Pelkäsin
Turkkilaisia. Niinkuin he tutkimatta olivat vanginneet minut vakoojana,
samoin saattoivat he myös tuomita minut rangaistavaksi. Mitäpä
kristityn henki heidän mielestään maksoi! Äiti parkani oli oikeassa
evätessään minua lähtemästä. Miksi tulinkaan tänne?

Iltapuolella annettiin meille oliiveja ja leipää. Pian sen jälkeen tuli
neekeri, vei minut ulos tyrmästä ja johti minut puutarhaan varjokseen,
jossa kaikenlaisilla hedelmillä katetun matalan pöydän ympärillä istui
koreilla matoilla kolme Turkkilaista ja kaksi kristittyä. Edellisistä
tunsin Mula Mustafan, ja hänen näkönsä viritti minuun vähän uskallusta,
sillä viime matkallamme hän ei minusta tuntunut olevan mikään paha
ihminen.

He rupesivat uudelleen tutkimaan minulta, kuka ja mistä olin ja mitä
tahdoin. Toistin entiset vastaukseni. Puheeni vahvikkeeksi tahdoin
turvata Mulan todistukseen.

-- Agani, etkö nähnyt minua...

Mutta Mula käänsi kasvonsa minusta ja huomasin, että hän ei tahtonut
minua tuntea. Tahdoin muuttaa puhetta muihin asioihin, mutta
hämmennyin, ja hämminkini vahvisti sen ajatuksen, jonka ennenmainitun
nuoren talonpoikais-tytön naittaja oli järjestäni saanut, siitä asti
kuin en osannut täyttää hänen käskyänsä tuon kukan suhteen.

-- Ystäväni -- lausui hän turkinkielellä pöytäkumppaneilleen -- ei
tuosta poika raukasta ole vakoojaksi. Hän on siksi liian typerä. Ei
hänellä ole kaikki kairat tallella.

Ja sitten jatkettiin matalammalla äänellä haastelua minusta, vaan en
kuullut mitä sanottiin. Neekeri veti minut varjoksesta ulos ja johti
minut tyrmään takaisin.

Ei tuo ollut minun hauskimpia öitäni eikä tulevakaan yö, lukijani hyvä.

Seuraavana päivänä vietiin nuo kaksi talonpoikaa vankilasta eivätkä he
enää palanneet; minä vain jäin sinne ihan yksin olemaan, mitellen
hetkien kulkua ja valittaen kohtaloani. Ajattelinpa myös, miten
Pantelis ystäväni oli käynyt.

Seuraavana aamuna vei neekeri minut taas Agan eteen. Kävelin
murheellisna ja alakuloisena. Yksi ainoa toivo oli jäänyt minulle,
heidän luulonsa, että olin heikkomielinen, ja päätinpä turvata tuohon
kuin hukkuva lautapalaan. Aga istui imien nargilé-piippuansa,
tavallinen seurueensa ympäröitsi häntä. Tulkki seisoi lähellä häntä,
kädet rinnalla ristissä.

-- Tervehdi nöyrästi Agaa -- sanoi hän. -- Hän antaa sulle vapauden,
mutta sillä ehdolla, että kuljet maakuntaa edespäin, etkä niihin
kyliin, joista tulet.

Kumarsin ja suutelin Agan kauhtanan lievettä ja peräydyin pari askelta.
Mutta ajattelin Pantelia ja lekkereitäni ja satamaa, jossa toivoin
tapaavani keinon palatakseni Tinoon.

-- Mitäs vielä puuttuu? -- kysyi Aga.

-- Agani, sanoin, unohdin paitani kylään ja minun tarvitsisi mennä sitä
noutamaan.

Turkkilainen ei ymmärtänyt mitä sanoin ja kysyi tulkilta. Hän pyrskähti
nauruun, kun pyyntöni hänelle selitettiin.

-- Hyvä, hyvä -- sanoi hän. -- Kyllä paitasi sulle tuodaan, mutta kulje
sinä maakuntaa eteenpäin.

Kumarsin syvästi ja peräydyin. Ovella odotti minua neekeri, ojentain
kättänsä ylevästi.

-- Koppivero -- sanoi hän.

Olin unohtanut, että vankien on tuonniminen vero maksettava. Vedin
esiin povestani kukkaron, jossa minulla oli muutamia piastereita,
siihen asti koitunut tulo kaviaari-kaupastani, ja aloin kirvottaa
kukkaronnauhoja silminnähtävällä vastahakoisuudella. Mutta nauhoja oli
paljo ja nekin toisiinsa kietoutuneet, eikä sormeni juuri kovin
kiiruhtaneetkaan niitä selittelemään. Neekeriltä loppui kärsivällisyys,
taikka kukaties hänen tuli minua surku, ja nostaen raskaan kätensä
sysäsi hän minua niskasta, lausui pari törkeänlaista sanaa ikäänkuin
hyvästijätöksi ja meni tiehensä.

Olin siis vapaana, ja ovi oli avoinna. Läksin ulos viipymättä ja
kävelin suoraa päätä kylän portille. Mutta portti oli suljettu eikä
ketään siellä. Oli sunnuntai ja kristityt viettivät vielä
jumalanpalvelustaan kirkossa. Ensimmäinen viettini oli että minäkin
menisin sinne kiittämään Jumalaa vapahduksestani, mutta minussa voitti
halu niin pian kuin suinkin lähteä Tholón-Potámista ja rientää etsimään
Pantelia. Tein siis ristinmerkin siinä taivasalla, kiipesin puuhun,
joka kasvoi portin vieressä, hyppäsin muurille, sieltä maahan.
Juoksujalassa riensin mökille, jossa Pantelis lupasi odottaa minua.
Mutta siitä oli jo kaksi vuorokautta kulunut. Tokkohan hän siis enää
odottikaan?

Mökki oli suljettu. Kolkutin ovea, huusin: Pantelis, Pantelis! mutta ei
kukaan vastannut.

Töllin takana oli talli. Avasin sen, astuin sisään ja näin -- oi suurta
iloani! -- näin Pantelin aasin tyynesti siellä odottavan. Älä naura,
lukijani! Syleilin ja suutelin elukkaa! Oivalsin, että sen hurskas
isäntä oli kirkossa. Eipä oiva Pantelis siis ollut jättänyt minua. Eikä
aikaakaan, niin näin hänen palaavan. En rupee kertomaan yhtymyksemme
kahdenpuolista riemua.




KYMMENES LUKU.


Viipymättä teimme Pantelin kanssa matkasuunnitelmamme ja läksimme sitte
astumaan. Kuljimme pohjoista kohden, kylästä kylään; mädin myynti kävi
kelpo lailla ja kukkaroni paisui paisumistaan.

Kun vihdoin pääsimme ylängöille, jotka ympäröivät "tasangon" ja näin
kaupungin etäältä kiiltävän sekä toisella puolella olevain vuorten
juurella koetin silmin erottaa sitä paikkaa, missä maatalomme oli,
tunsin sydämmeni rajusti sykkivän rinnassa ja polveni vapisevan.
Vuorelta, jolla istuin, näin jalkaini alla vehmaan lakean kentän
loistavan aamu-auringon valossa, puiden keskeltä pilkotti kaikkialla
valkoisia taloja ja majoja, mutta niiden liesiltä ei savua noussut
ilmoihin. Ne olivat enimmäkseen autiot ja tyhjät.

Oikealla puolen, lähes puolen tunnin matkan päässä oli pyhän Minan
luostari. Siltä kohtaa, missä olimme, ei näkynyt sitä, mutta ei mieleni
tehnytkään mennä sen raunioita katsomaan. En etsinyt uusia
mielenliikutuksia Chiosta, mielin vain suorittaa tehtäväni ja lähteä
pois mitä pikemmin. En tahtonut nähdä kotimaani häviötä enkä sen
hävittäjää.

Pantelis istui vieressäni syöden halpaa einettänsä, ja hänen aasinsa
haki siinä likellä ruokaansa harvoista pensaista kivien välistä. Kahden
kumppanini ruokahalu herätti sitä minussakin, ja Pantelin leipä ja
oliivit sekä hänen suoran sielunsa luontainen iloisuus haihdutti
murheellisen mielialani. Ennen pitkää matkueemme taas lähti liikkeelle.

Neochórin kylässä, johon päästyämme vuorelta alas pysähdyimme, oli,
samoin kuin Tholón-Potámissakin, vielä runsaasti jälkiä todistamassa,
että Turkkilaiset olivat siitä läpikulkeneet. Mutta tässä oli kuitenkin
verrattain useempia huoneita pantu entiseen kuntoon ja korjattu ja ensi
katseella näytti häviö vähemmältä. Kahvila, johon istuimme levähtämään,
oli täynnä ihmisiä. Ei ollut kylässä Agaa eikä varusväkeä, josta syystä
sen asukkaat elivät miltei vapaammin kuin muut, koettaen nykypäivän
hauskuudessa unhottaa eilisen tuskat ja huomisen huolet ja vaarat.

Aikeeni oli viipyä Neochórissa pari kolme päivää saadakseni siellä
kypsentää tuumiani, mutta kahvilassa kuulin uutisen, joka muutti
päätökseni. Talonpoikain jutuista ymmärsin näet, että osasto Turkin
laivastoa oli saapunut Tschesméhen ja että muutamain päiväin sisään
odotettiin Konstantinopolista toisia laivoja; näiden kaikkien piti
yhdistyä ja lähteä hävittämään vesiltä Kreikan laivoja. Täytyipä minun
siis jouduttaa lähtöäni. Turkkilaiset olivat merellä samallaiset kuin
maallakin. Voi niitä aseettomia laivoja, jotka joutuivat heidän
käsiinsä, ja voi niiden onnettomia matkustajia! Heille maksettiin
Miaúlin ja Kanárin voitot; nämä olivat ne valheelliset voitonkoristeet,
joilla Turkin amiraalit koettivat peitellä häpeätänsä.

Mutta minulla ei ollut vähintäkään halua joutua mokomaksi
voitonmerkiksi eikä ruumiillani koristaa minkään turkkilaisen laivan
raakapuita. Minä tahdoin kaikin mokomin palata Tinoon, ennenkuin Turkin
laivasto lähtisi liikkeelle.

Kutsuin Pantelia ja läksimme ulos kahvilasta. Aasi odotti sidottuna
ulkona, kantaen selässään lekkeriäni.

-- Pantelis, sanoin, jää sinä tänne myymään samminmätiä ja odota minua.
Minä lähden vähä toisaalle.

-- Minne lähdet?

-- Lähden katsomaan maataloamme, Huomen-aamulla palaan.

Pantelis koetti saada minua muuttamaan päätöstäni, hän tahtoi tulla
mukaani, muistutti minulle vangitustani Tholón-Potámissa, mutta en
kuullut häntä. Suostuimme paikasta, missä tapaisin hänen huomispäivänä;
sitten ostin kirveen, näyttääkseni työmieheltä, joka kulkee
työn-ansiolla, ja jätin hänet hyvästi. Hän oli levoton ja täynnä
pelkoa, mutta minä tunsin sydämmeni keveäksi. Aavistin edeltäpäin että
onnistuisin.

Kävelin kylän portille päin, kirves olalla, kun avatun oven kynnyksellä
näin miehen polttelevan, joka puolittain oli puettuna europalaiseen
tapaan. Tunsin hänet kaukaa. Se oli Zenákis, isäni vanha ystävä. Hänen
hiuksensa olivat näinä kahtena vuonna paljon harmenneet, kasvonsa
olivat entistä synkemmät.

Hänen läsnäolonsa Neochórissa hämmästytti minua ensiltään, mutta
muistin samalla että hänellä oli siellä tiluksia. Kuljin läheltä hänen
ohitsensa, vaan hän ei tuntenut minua. Ja kuinka olisikaan hän tuntenut
ystävänsä poikaa talonpoikaisen puvun alta!

Astuessani hänen editsensä olin kahden vaiheilla, ilmoittaisinko itseni
vai enkö. Paras on, etten sitä tee -- aattelin ja menin eteenpäin.
Mutta muutamain askelten päästä kaduin. Mieleeni johtui kerrassaan koko
Chiossa olomme aika, kun hän joka ilta kävi meitä katsomassa, muistin
isääni, enkä saattanut mennä pusertamatta vanhuksen kättä ja sanomatta,
että hänen vanha ystävänsä oli kuollut. Palasin ja seisahduin hänen
eteensä. Hän taukosi polttelemasta ja tähysteli minua epäilevästi.

-- Minulla olisi pari sanasta sulle sanottavana kahden kesken, herra --
aloin minä.

-- Käy sisään, poikani. Mitä tahdot?

Ja hän meni sisään. Minä seurasin ja suljin oven perääni.

-- Etkö tunne minua?

-- En. Kuka olet?

Mainitsin hänelle nimeni. Hän nosti kätensä kummastellen, tarkasti
minua kotvan aikaa oikein tyynni ja tarttuen käteeni suuteli hän minua.
En olisi luullut, että tuon kylmännäköisen ukon sydämmeen mahtui
niin lämpimää tunnetta. Hän kyseli, miten meidän oli käynyt,
kuinka pelastuimme; ja minä juttelin hänelle pakomme seikat ja
kulkuri-elämämme vaiheet, isäni kuoleman sekä leskeksi jääneen äitini
ja sisarteni oleskelun Tinon saarella. Kun hän kysyi minulta, miksi
olin palannut tänne, ilmaisin hänelle salaisen aikeeni. Hän ei
ymmärtänyt, kuinka uskalsin uhmailla moisen yrityksen vaaroja, hän
kehotti minua luopumaan siitä ja palaamaan sinne, mistä olin tullut, ja
nosti naurahtain olkapäitänsä, kun vastasin että päätökseni oli luja ja
etten voinut mieltäni muuttaa.

Nousin ja jätin hänet hyvästi. Hän toivotti minulle onnea, syleili
minua ja saattoi minut ovelle. Ennenkuin sen avasin, laski hän kätensä
olalleni ja tahtoi uudestaan suostuttaa minua unohtamaan haudattua
aarrettani ja rientämään Chiosta pois. Mutta suurin vaikeus oli ollut
päästä tänne, missä olin. Kuinka siis palaisin näkemättä maataloamme?

-- Sinä olet pannut sen päähäsi ja niin sen pitää olla -- sanoi vanhus
vähän närkästyneenä. -- Olet isäsi poika. Ei hänkään ottanut
kuullakseen neuvoja. Lähde siis! Jos joudut Turkkilaisten kanssa
selkkauksiin -- lisäsi hän leppeämmällä äänellä -- niin ilmoita
minulle. Konsulina on minulla jotakin valtaa ja saatan ehkä hyödyttää
sinua. Jumalan haltuun!

Ja hän avasi minulle oven.

Aurinko kallistui jo laskusijoilleen, ja maatalollemme oli lähes kahden
tunnin matka. Riennätin kulkuani, sillä tahdoin päästä sinne ennen yön
tuloa. Johtotähtenäni oli se tuttu kukkulainen, jolla kirkkosemme oli,
korkeine puineen, jotka kätkivät sen silmiltäni.

Astelin joutuisasti, kirves olalla ja mieli miettehissä. Ennen kaikkia
ajattelin tulevaisuutta. Uskoin vakaasti löytäväni nuo kaksi säkkiä, ja
harkitsin, miten möisin nuo kulta- ja hopeakalut, miten niistä
koituvilla rahoilla siirtyisin perheineni Italiaan taikkapa Englantiin
sekä millaista kauppaa siellä harjoittaisin. Ja mielikuvasimeni loi
tulevaisen onnen kultakuvia.

Mutta mikäli lähenin ja illan varjot peittivät seutua, alkoi
salaperäinen levottomuuden tunne vallata minua. Miksi tulin yksin?
Miksi en sallinut Pantelin seurata itseäni? Olin katsonut varmemmaksi
etten ottaisi häntä mukaani, peläten että saisin epäluuloja eleille,
jos siellä ilmestyisimme kahden, minä ja toverini aasinensa. Yksin
voisin helpommin luikahtaa lymyyn, urkkia oloja ja tiloja sekä
puikahtaa puutarhaan; säkit sopisi minun lymyttää lehtoon kirkkosen
viereen ja seuraavana päivänä tulla Pantelin kanssa niitä noutamaan.
Mutta jopa kaduin ja olisin suonut Pantelin käyvän vieressäni.
Uskallukseni alkoi horjua, mikäli toiminnan hetki läheni.

Mutta katumukseni oli liian myöhäinen. Seisoin jo puutarhamme muurin
luona ja näin jo tieltä talomme yläkerran. Kas, tuolla on pikkukamarin
akkuna, tuolla vanhempani makuusuojan molemmat akkunat, kas... vaan
miksi muissa akkunoissa on rautasulut? Erehdynkö? En... Talossamme
asutaan, siinä asuu Turkkilaisia? Ja minä katselen maantieltä outona ja
muukalaisena sen seiniä ja urkin kuin varas sen ikkunoihin!

Mielin nähdä tarkemmin, mielin oikein ruokkia silmiäni vieraantumiseni
surkealla näyllä, ja harpattuani senvuoksi puutarhamme vastapäätä
olevan pensas-aidan yli nousin ylös viinitarhaan, jonka erotti maantie
puutarhasta.

Viinitarhan rinne vietti jyrkästi alas, niin että sieltä taisi nähdä
koko maatilamme. Talossa ja sen ympärillä ei näkynyt yhtäkään sielua,
mutta puutarhassa vanha puutarhuri vaivoin kaiveli maata. Tunsin hänen
oitis. Se oli oma puutarhurimme, vanha Jánnis, hän jonka tyttären
tapasin palvelijana Mavrogénin huoneessa Tinossa. Voi kuinka ilahduin
hänet nähdessäni! Eipä iloni sentään ollut itsekkäisyydestä vapaa,
koskahan hänestä toivoin saavani luotettavan auttajan yritykseeni, ja
minä toin vanhukselle suotuisana avun palkkiona sen riemullisen tiedon
että hänen tyttärensä eli.

Vaan miten pääsisin hänen kanssaan neuvotteluihin? En rohjennut hänelle
huutaa enkä astua puutarhan sisään. Mitäs siis muuta, kuin odottaa yön
tuloa ja sitte salaa hiipiä hänen majaansa, ilmoittaa itseni hänelle ja
rukoilla hänen myötävaikutustaan! Mutta entäs siihen asti?

Aurinko oli vaipunut vuorten taa, mutta kuulakalta taivaalta kajasti
vielä runsaasti illan valoa. Oli kirkas keväinen ehtoo, maa lepäsi
rauhallisena ja koko tuo hiljainen laakso henkäili onnellisuutta.

Olin vielä matkan päässä temppeliä ympäröivästä lehdosta, kun näin
naishaamuja astuvan esiin puitten varjosta sekä niiden ympärillä lapsia
juoksentelevan. Ne tulivat minua vastaan ylöspäin käydessäni enkä
ehtinyt enää peräytyä, kun havaitsin niiden olevan turkkilaisnaisia.
Heitä seurasi musta-ihoinen eunukki, jota maata-laahaavalta puvultaan
ei etempää voinut erottaa naisista.

Väistyin syrjään; vaimosto kulki sivuitse, lapset leikiten seurasivat.
Yksi ainoa heistä, joka tuli muiden perässä, noin kahdentoista vuoden
ikäinen tyttö, ei kisaillut muiden kanssa, vaan käveli hiljaa, pitäen
kukkia kädessään, toinen rippui höllänä hänen kyljellään. Käydessään
ohitseni pysähtyi hän ja silmäili minua. Minä jatkoin kulkuani.

Yht'äkkiä kuulen takanani sulavan äänen kuiskaavan nimeäni: -- Lukis!
-- Ennenkuin ennätin ajatella että, jos kääntyisin, antaisin itseni
ilmi ja joutuisin suureen vaaraan, olin jo kääntynyt takaisin ja näin
tytön seisovan pari askelta itsestäni. Muut lapset juoksivat eteenpäin.
Samalla kuin näki minun kääntyvän, heittäysi hän polvilleen. Tunsin
hänet! tahdoin huutaa: Déspina! mutta hän pani sormensa suullensa ja
kuiski, rukoilevasti katsellen:

-- Pelasta minut, Lukís!

Ja kumartuen alas oli hän poimivinaan kukkia. Samassa kuului näet
neekerin käheä ääni, joka palasi kokoomaan lampaitansa. Déspina nousi
ylös ja riensi muiden lasten perään. Mutta minä, piillen puitten
takana, seurasin kulkuetta edempää, kunnes näin mustan miehen avaavan
puutarhamme oven ja vaimojen lasten kanssa menevän siitä sisään.
Viimeiseksi meni Déspinakin. Sitä ennen katsoi hän taaksensa. Hän
aavisti kai että minä seurasin hänen jäljissään. Hänen jälkeensä meni
vaimolan vartija sisään ja ovi suljettiin.

Istuin puiden alle, pää käsien välissä, ja koetin koota ajatuksiani.
Déspina Turkkilaisten käsissä, Turkkilaisten, jotka asuivat meidän
talossamme! Kuinka tunsi hän minut kohta, ikäänkuin olis minua
odottanut? Hänen kutsuntansa soi korvissani: -- Pelasta minut, Lukís!
-- Kas, siinä se salainen maneetti, joka veti minua Chioon, katso
sitäpä varten Jumala johti minua! Niin, minä pelastan hänet! Mutta
kuinka? Ja siirryin tuumasta toiseen, hyväksymättä yhtäkään.

Sillä välin tuli yö, mutt'ei vielä pimeys. Kuun oli kuljettava kahden
tunnin tie taivahalla, ennenkuin se kasvonsa kätkisi taivaan rannan
taa; hitaasti se aleni, valaisten taivasta päälläni. Sen säteet,
leikkien puiden lehdillä, loivat tuhansia haavemaisia varjokuvia
maahan, missä istuin; niitä katselin ja kuulin koirain haukuntaa kaukaa
taloista, sirkkain sirinää ympärilläni ja sammakkojen äänekästä
motkotusta. Mieleni oli muualla; kuulin ja näin tarkkaamatta mitään; ja
kuitenkin mieleeni painui iäkseni tämän hiljaisen yön äänet ja kukkien
lemu ja kuutamon leikki puun oksilla.

Kun kuu oli laskenut ja pimeys peitti seudun, nousin, anoin Jumalan
apua ja kävin tietä edespäin. En epäillyt enää, sillä tiesin mitä
tahdoin. Tuumani oli suunnilleen valmis. Lähdin nyt vaan Jumalan avulla
sitä toimeen panemaan. Oli pilkko pimeä, mutta kaikki oli minulle
täällä niin tuttua, että olisin osannut vaikka ummessa silmin. Tultuani
aitauksen perimpään päähän, hyppäsin muurin ylitse, joka sillä kohtaa
oli alempi ja pääsin puutarhaan. Seisoin liikkumatta muurin vieressä,
varoen että hyppäykseni kolina ehkä oli kuultu. Ympärilläni syvä
hiljaisuus. Ei koiran murinaa, ei ihmisen ääntä. Ainoastaan muutamat
askeleet erottivat minua puutarhurin asunnosta. Ovi oli suljettuna;
mutta vedin salvan pois ja pääsin sisälle. Kuinka usein Olinkaan täällä
pienenä käynyt, kuinka usein vanha Jánnis oli istuttanut minua
polvelleen ja valituilla puutarhan tuotteilla tyydyttänyt lapsellista
makeishaluani!

Maja oli pimeä, mutta kuulin nukkuvan vanhuksen tyynen hengityksen.
Lähestyin häntä varpaisillani, mutta pelkäsin hänen säikähtävän, jos
äkkipäätä unesta herätessään tuntisi minut. Polvistuin hänen viereensä
ja lausuin hiljaa nimeni hänen korvansa juurella: -- Jánnis, Jánnis,
minä olen täällä, Lukís. Älä pelästy. Lukís.

Vanhus heräsi, pidätti hengitystään, mutta ei puhunut eikä liikkunut.
Hän kai luuli uneksivansa. Panin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin
uudestaan nimeni. Hän istuutui vuoteelleen, mutta hetki aikaa kului,
ennenkuin hän toipui tunnoilleen. Hän tahtoi virittää tulta, mutta
estin häntä ja jatkoimme pimeässä puhettamme. Hän värähteli ilosta, kun
sanoin hänen tyttärensä elävän ja nähneeni hänet Tinossa, jonne me
kahden yhdessä kohta palaisimme. Kerroin hänelle, minkä vuoksi olin
tullut tänne maataloon, ja anoin hänen apuansa. Hän nousi heti,
valmistihe hätäpikaa ja avasi majan oven.

Ennenkuin läksimme ulos, otin häntä kädestä kiinni ja kysyin:

-- Kuka asuu maatalossamme, Jánnis?

-- Nesíp Agan haaremi.

-- Mikä se Nesíp Aga on?

-- Eräs noiden Aasialaisten päälliköitä, jotka ovat sortaneet meitä.

-- Ja itse hän ei asu täällä?

-- Huomenna häntä odotetaan.

-- Onko hänellä kristityitäkin naisia haaremissaan?

-- Ainoastaan Kalánin tytär.

-- Ja kuinkas Kalánin on käynyt?

-- Turkkilaiset hänen tappoivat.

Muistin Déspinan murhetta kun kuljimme kirkolle vanhempaimme perässä.
-- "He tappavat isäni!" Hänen aavistuksensa ei siis ollut väärä, hänen
isänsä oli saanut surmansa Turkkilaisilta. Ja minun isäni lepäsi
haudassa Spetsan autiolla rannalla!

Läksimme majasta ja astuimme ääneti puutarhan perälle, tunnetun
omenapuun alle. Osotin ukolle paikan, jonka vielä hyvin muistin. Olinpa
vielä näkevinäni, kuinka isäni kaivoi kuoppaa, jonka partaalla molemmat
säkit olivat. Puutarhuri iski maata kuokallaan ja koleasti maa kumahti
joka iskulta.

-- Kun eivät vaan kuulisi meitä, Jánnis. Hiljaa, hiljaa!

-- Ei ole pelkoa, ja jos kuulevatkin, ei se haittaa. Luulevat minun
kaivavan kuoppia sadevettä varten -- sanoi ukko ja jatkoi työtänsä.

Aloinpa minäkin syrjästäni syventää kuoppaa. Ja siinä kun käsivarteni
nousivat ja laskivat, kuului minusta vieno ääni kajahtavan korvissani:
-- "Lukís, pelasta minut!" Jokainen lapion pisto sanoi minulle samalla
äänellä: "Lukís, Lukís!"

Äkisti kuului metalli kalahtavan metallia vastaan. Astuin kuoppaan ja
rupesin käsin ajamaan siitä multaa pois. Puutarhurin kuokka oli
reväissyt säkin. Nostin sen varovasti ylös ja laskin sen puun juurelle.
Toinen säkki oli alla. Sen panin toisen viereen ja täytimme jälleen
kuopan maalla.

-- No nyt? -- Kysyi vanhus.

-- Nyt säkit selkään ja eteenpäin!

-- Minne lähdemme?

-- Neochóriin.

-- Tie on pitkä ja yö synkkä.

-- Sitä parempi, Jánnis. Sitten ei kukaan meitä näe.

-- Mutta kuinkas pääsemme Neochóriin, nämä säkit selässä? Ja tämä on
revennyt. Putoohan siitä tavarat maalle. Maltas, kun ma katson.

Ja Jánnis riensi juosten pois. Pian hän palasi, tuoden kaksi koppaa,
pani yhden säkin kumpaankin ja peitti ne päältäpäin lehdillä ja
ruohoilla. Kopat nostimme selkäämme ja läksimme liikkeelle.

Aamu alkoi juuri valjeta, kun päästyämme Neochórin kylälle istuimme
kivelle tien viereen, vartoaksemme päivän nousua. Olin väsynyt,
hartioitani ja käsivarsiani pakotti, kun en ollut tottunut niin
painavaan taakkaan, mutta en välittänyt väsymyksestä. Yksi ajatus
vallitsi mieltäni, yksi halu hallitsi sydäntäni, ja tunsin sen vuoksi
olevani valmis uhmailemaan mitä vaaroja tahansa. Tahdoin pelastaa orvon
tytön, joka oli apuani rukoillut.

Auringon noustua otimme taas taakat selkäämme ja jatkoimme kulkua.
Vastuksitta pääsimme kylään ja menimme suoraa päätä Zenákin asunnolle.
Tämä ei salannut mielihyväänsä, kun näki minun palaavan.

-- Tervetuloa! -- huusi hän. -- Olethan asiasi hyvin toimittanut,
joutumatta mihinkään rettelöihin!

Nähdessään Jánnin takanani kysyi hän, ken se oli. Sanoin: -- vanha
puutarhurimme.

-- Tarjosit minulle apuas -- minä jatkoin -- ja pyydän nyt sitä.

-- Mitä tahdot? Näkikö sun joku? Ajavatko Turkkilaiset sua takaa?

-- Ei niinkään, mutta maatalossamme asuu Turkkilaisia ja heillä on
orjana kristitty tyttö, jonka isä oli minun isäni ystävä. Tyttö näki ja
tunsi minun ja pyysi apuani ja meidän täytyy hänet pelastaa.

-- Kuinkas me hänen pelastamme? Eihän päähäsi ole pistänyt, että
varastamme hänen?

-- Että ostamme hänen -- minä vastasin.

-- Ja mistä saat rahaa siihen? Turkkilaisilla maksaa ihmisliha paljon,
varsinkin kun se on nuorta.

-- Rahaa minulla ei ole, mutta on nämä säkit, jotka Jumala auttoi minua
saamaan takaisin.

-- Mutta tavarat eivät ole yksin sinun omiasi; ne kuuluvat myös
äidillesi ja sisarillesi. Ei isäsi sitä varten niitä kätkenyt, että
käyttelisit niitä mielin määrin.

-- Tuota ajattelin paljoa ennenkuin tein päätökseni. Mutta olin siitä
vakaa, että en pahoita isäni sielua, käyttämällä hänen perintöänsä
tällä tapaa, ja ettei äitini lausu minulle moitteita, vaan siunausta ja
onnentoivotuksia. Mitä sisariini tulee, on minulla se luottamus
Jumalaan, että hän sallii minun hankkia heille rikkaammat myötäjäiset
kuin mikä heidän osuutensa oli näissä tavaroissa.

-- Olet siis päättänyt antaa kaikki.

-- Kaikki, jos pakko on.

Zenákin muoto ilmaisi että hän ei moittinut päätöstäni.

Hän kyseli ja sai kuulla minulta enemmän tästä tytöstä, samalla
kuin hän tahtoi nähdä, missä määrin säkkien sisällys saattaisi
tyydyttää Turkkilaisen vaatimuksia. Hän saattoi siis meidät ylisille
makuu-suojahansa, jossa tyhjensimme säkit. Siinäpä vieri laattialle
pieniä ja isoja lusikoita, lautasia, kuppeja ynnä monenlaisia muita
kulta- ja hopeakaluja, jommoiset olivat sen ajan ylöllisyystavarana,
kun taloihin ei vielä tuotu, eikä pöydille pinottu, enemmin näyksi kuin
hyödyksi, Wienin ja Pariisin teollisuuden tuotteita. Silloin
korukapineita oli vähän, mutta ne olivat kallis-arvoisia, ja mennen
perintönä isältä lapselle, olivat ne jonakin reservivarastona eli
hätävarana, johon sopi turvautua hädän hetkellä.

Pyysin Zenákia rientämään kauppoja hieromaan Agan kanssa, jotta
kerkiäisimme lähtemään Chiosta ennenkuin Turkin laivasto vesille
ilmestyisi, mutta ukko ei hätäillyt ja koetti hillitä minun
malttamattomuuttani. Hänen kylmän ja jörömäisen pintansa alla sykki
kuitenkin hyvä, jalo sydän. Samalla kuin hän väitteli niitä näitä ja
laski pientä pilaa minusta, käski hän kuitenkin valjastamaan muuliansa
ja lähti ennen pitkää maatalollemme.

Samalla kertaa minä riensin tapaamaan Pantelia. Pitkällinen
poissa-olonsa kotikylästä alkoi häntä huolettaa. Kelpo miehen mieli
liikkui alati hänen nuoren vaimonsa luona.

-- Mitähän Paraskevi sanoo -- hoki hän ehtimiseen. -- Kai hän luulee
meidän olevan perikadossa.

-- Ole huoleti, Pantelis. Lupaan sinulle että olet huomen-aamulla
kotonasi. Annan vaimollesi kaiken kaviaarin, mikä vielä on myymättä,
sinun puolestas palkaksi perillisestä, jonka hän sulle lahjoittaa.

Kuinka hitaasti sen aamun hetket kuluivat! Enimmän ajan kävelin edes
takaisin Zenákin puutarhassa talon takana, koettain mielessäni kuvailla
mitä samaan aikaan lienee sanottu maatalossamme Déspinan
vapaaksiostamista keskusteltaissa. Mitä Zenákis sanoi oli minun helppo
arvata, vaan mitähän Turkkilainen siihen vastaili? Suostuiko hän
tarjottuun vastikkeesen vai eikö hän tahtonut laskea luotansa
kristittyä tyttöä, vaimolansa tulevaa koristusta muka? Ja poskiani
poltti ja sisuni kuohui, nousin ja istuin taas ja jokainen kolina
talossa, jokainen ääni kadulla tuntui minusta olevan yhteydessä
Déspinan vapautuksen kanssa.

Vihdoin viimein palasi Zenákis eikä palannut yksin. Kuulin hänen
haastavan pihalla turkin kielellä. Kuka oli hänen seurassaan? Tokko
Aga? Toiko hän Déspinan?...

Pistäysin piiloon puitten alle, vastapäätä makuukamarin akkunaa, jossa
tytön lunastimet olivat asetettuna. Kuulin Zenákin ja Turkkilaisen
siellä puhelevan, mutta en eroittanut mitä sanoivat. Näin heidän
lähestyvän akkunaa. Nesíp Aga, muhkeannäköinen mies, piteli kädessään
hopealautasta ja näytti arvioivan sen painoa, samalla kuin Zenákis
näytteli hänelle muita kaluja, joita hän piteli käsissään. Toiveeni
siivestyivät. Turkkilainen aprikoitsee asiaa, ei hän siis kiellä.

He vetäytyivät pois akkunasta ja kuulin isännän äänen kun hän määräsi
kahvetta tuotavaksi. Vähän jälkeenpäin kuulin pihaovea avattavan ja
Zenákin hyvästelevän Agaa. Ovi suljettiin, vaan minä en liikkunut
paikaltani. En rohjennut kysyä kuinka oli käynyt. Zenákis tuli ja löysi
minut puutarhasta.

-- Nyt on asiat selvillä, Lukís. Hän lähtee tuomaan meille tyttöä ja
palajaa vielä tänä ehtoona.

Syleilin ukkoa kaulasta, suutelin häntä ja itkin. Miksi itkin? Tietääkö
sydän miksi se sykkii? Ken osaa tutkia sielun syvimpiä tunteita?
Déspinan vuoksi en ollut Chioon tullut; ja kuitenkin, silloin kuin
odotin että hänen anastajansa toisi hänet minulle, tuntui minusta koko
elämäni kohdistuvan tuohon tyttöön, ikäänkuin keskukseensa. En
ajatellut enää aarretta enkä niitä suuria hankkeita ja toimia, joita
siihen olin perustellut. Ajattelin vaan, kuinka suureksi riemuksi
toisin orpotytön äitini sylihin.

Illempana palasi Aga tuoden Déspinan. Hän lähti yksin, Jánnin kopat
juhtansa selässä. Hänen lähdettyään huusi Zenákis minua huoneesensa.

Sisäänastuessani juoksi Déspina minua vastaan. Hän tahtoi puhua, mutta
ei saanut muuta sanottua kuin nimeni: Lukís, Lukís! Ja hänen kyynelensä
valuivat. Ojensin hänelle käteni. Hän tarttui niihin ja tahtoi niitä
suudella. Vedin hänet rinnalleni, mutta en uskaltanut syleillä häntä.

Vielä samana yönä läksimme Neochórista Jánnin kanssa. Pantelin aasi
kuljetti Déspinaa, joka oli pukeutunut talonpoikais-tytöksi,
turvallisuuden takia. Oivallinen Paraskevi vastaanotti meitä avoimeen
syliinsä. Hänen miehensä toimesta tapasimme samassa satamassa, mihin
Kefálas oli meidät saattanut, aluksen, jolla seuraavana iltana läksimme
vesille. Myötäinen tuuli joudutti kulkuamme, niin että aamulla
saavuimme terveinä Tinoon.

Äitini iloa, kun hän näki minut jälleen, ei käy sanoilla selittäminen.
Hänen riemu-kyynelensä todistivat nyt mitä katkeria surun kyyneliä hän
oli itkenyt poissaoloni tähden.

-- En tuo sinulle kultaa ja hopeaa, rakas äitini! Katso, mitä tuon!

Ja näin sanoen työnsin Déspinan hänen sylihinsä. Äitini tunsi heti
orpo-raukan ja sulki hänet vasten lämpöistä sydäntänsä.

Ryhdyin oitis kauppatoimiini, pannen uudestaan toimeen tuon
kauppakumppanuuden, joka ensiltään oli tyhjiin rauennut. Siirryin sitte
Syrohon, jonne pian myös siirsin perheeni. Jumala siunasi vaivojani
niin, että saatoin myötäjäisillä varustaa ja naittaa sisareni
kauppakumppanusteni kanssa. Neljä vuotta siitä kuin viimeksi Chiosta
läksin, otin vaimokseni Déspinan ja äitini antoi meille siunauksensa.

Jonkun ajan kuluttua muutimme hänen kanssansa Englantiin.

Elämämme oli sitten tyyntä ja onnellista; mutta emmepä milloinkaan,
varojenkin karttuessa meille, unohtaneet nuoruuden kovia koetuksia.
Usein kun näen tyttäreni ja heidän pikkutyttärensä puettuina muodin
mukaan sekä vanhan vaimoni koristelevan Euroopan pitseillä valkoisia
hiuksiansa, muistutan hänelle sitä pukua, joka oli hänen yllänsä
silloin kun saatoin häntä Pantelin aasin selässä, ja hymyilemme silloin
molemmat ja kiitämme sydämmen pohjasta Jumalaa.




Viiteselitykset:

[1] Kreikaksi "hetária", v:na 1814 perustettu salainen liittokunta,
jonka tarkoitus oli vapauttaa Kreikka Turkin ikeen alta.

[2] Ruhtinas Ypsilantis kävi Pruthin yli mennäkseen johtamaan
kreikkalaisia kapinoitsijoita Moldauissa helmik. 1821. Kun tieto tästä
saapui Konstantinopoliin, täytyi Gregorios patriarkan Sultaanin
käskystä julistaa pannaan Ypsilantis ja Moldaun ruhtinas Michael Sutsos
sekä kehottaa Kreikan kansaa pysymään nöyränä ja uskollisena.

[3] Rajah on Turkin alammainen, joka ei tunnusta Mahometin uskoa.

[4] Franki, Euroopalaisen nimitys itämailla.

[5] Suuri viikko = pääsijäisviikko.

[6] Tämä laivasto, yhtyneitä Hydran ja Spetsan laivoja, lähti sieltä
7 p. toukokuuta.

[7] Se tapahtui 27 p. toukok. 1821. Kydonian kaupunki Kretan saarella
hävitettiin 4 p. kesäk. ja melkein samaan aikaan Smyrnan kristittyjen
asunnot ryöstettiin. Kesäkuussa Turkin laivasto yritti maalle-nousua
Samoon, mutta sen täytyi luopua hankkeestaan, sittenkuin Kreikkalaiset
olivat siltä polttaneet 9 kuljetuslaivaa. Kypron verilöyly alkoi 9 p.
heinäk. ja kesti 30 päivää. Tripolitzan kaupunki Moreassa joutui
väkirynnäköllä Kreikkalaisten käsiin syyskuussa 1821; verityöt
Makedonian Kassandrassa tapahtuivat lokakuussa.

[8] Turkkilaiset olivat teljenneet monta sataa talonpoikaa tähän
luostariin ja vaikka olivat luvanneet heille amnestian, surmasivat he
kuitenkin vankiraukat viimeiseen asti. -- Saari, joka ennen kapinaa oli
mitä kukoistavimmassa tilassa ja luki ehkä toistasataa tuhatta
asukasta, oli jo vuonna 1822 täydellinen erämaa, jossa parituhatta
henkeä eli. Muut olivat surmattu tai viety orjuuteen, paitsi kutka
olivat päässeet pakoon. Näin onneton Chios, joka oikeastaan ei ollut
kapinaan osaa ottanut, sai kaikista kovimman rangaistuksen.

[9] Kuvannollista puhetta = tuoden rauhan sanomia; sillä vanhassa
Kreikassa suojan ja rauhan anojat pitivät olivipuun oksia.

[10] Niitä laulelee Kreikassa jonkun kuoltua nais-sukulaiset tai
palkatut naiset. Itkuvirret ovat kansanlauluja, joita muistellaan
sukupolvesta toiseen. Sävel yksitoikkoinen ja surullinen; laulajain on
tukka hajalla y.m. surun osotteeksi.

[11] Turkin laivasto oli ankkurissa Chion edustalla. Amiraali vietti
upseereineen komeita pitoja laivallansa. Yö oli pimeä, mutta laivasto
oli kirkkaasti valaistu. Samaan aikaan hiipi kaksi kreikkalaista
poltto-alusta Kanárin johdolla pitkin rantaa ja pujahti puoliyön
aikana keskelle vihollisen laivastoa. Toinen iski amiraalin, toinen
vara-amiraalin laivaan. Edellinen syttyi heti palamaan, mutta toinen
poltturi pääsi kesken irti ja ajeli uivana polttoroviona Turkin
laivaston keskellä, levittäen surmaa ja kauhistusta. Yht'äkkiä räjähti
amiraalilaiva ilmaan ja hukkui väkineen. Silloin oli Turkkilaisten
tappio täydellinen. Mutta poltto-alusten uljaat päälliköt ja miehet
pääsivät veneissään turviin. -- Psaralainen Kanáris, jonka ansio tämä
loistava voitto oli, kuoli 1877 Atheenassa valtioneuvoston esimiehenä.

[12] N.k. _harem_, jossa tuo monivaimoisuudessa elävä Turkkilainen
pitää vaimojansa.

[13] Hän pääsi Vallachian ruhtinaaksi v. 1776, Mutta 1789 Turkkilaiset
syyttivät häntä maankavalluksesta ja hän mestattiin.

[14] Négris oli juuri Portin lähettiläänä lähtemäisillään Parisiin kun
Kreikan kapina syttyi. Hän yhtyi heti liikkeesen ja toimi siinä
tehokkaasti, kunnes kuoli 1824.

[15] 29 p. kesäk. meni Dram-Ali Sperchion virran yli 30,000 miehen
kanssa, mutta 26 p. heinäk. tämä armeija hävisi mainitussa solassa
likellä Korinthia. Vihdoin täytyi Nauplionkin antautua marraskuussa
s.v., sittekun Kreikkalaiset ensin olivat valloittaneet Palamidion
linnoituksen.

[16] Euroopalaisen nimitys itämailla.

[17] 1 grossi tavall. = 25 penniä.

[18] 8 p. lokakuuta 1822 ilmestyi Turkin laivasto Mykonon edustalle.
Mutta asukkaat ampuivat sitä ja karkoittivat 100 merimiestä, jotka
olivat nousseet maalle. Laivaston täytyi lähteä tiehensä, eikä
yrittänyt muillekaan saarille astua, peläten aseellista vastarintaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63492 ***