*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64429 ***

TARZAN JA VALKOINEN NAINEN

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.




SISÄLLYS:

    I. Musta lentäjä.
   II. Usangan palkka.
  III. Musta leijona.
   IV. Salaperäiset, jalanjäljet.
    V. Yöllinen hyökkäys.
   VI. Muureilla ympäröity kaupunki.
  VII. Mielipuolten seassa.
 VIII. Kuningattaren tarina.
   IX. Tulipa Tarzan.
    X. Makuukomerossa.
   XI. Ulos seinäsyvennyksestä.
  XII. Pako Xujasta.
 XIII. Pelastajat.




ENSIMMÄINEN LUKU

Musta lentäjä


Tyttö oli musertumaisillaan pelosta ja harmista. Tuntui melkein
mahdottomalta kestää tätä julmaa kohtalonoikkua, joka oli riistänyt
häneltä kaikki toiveet, kun pelastus oli jo niin lähellä. [Kts.
_Talttumaton Tarzan_.] Myöskin mies oli harmissaan, mutta enemmän hän
oli kiukuissaan. Hän pani merkille, että neekerien yllä oli
sotilaspukujen repaleita, ja tiedusti heti, missä heidän upseerinsa
olivat.

"He eivät ymmärrä teitä", sanoi tyttö ja toisti sitten valkoisen miehen
kysymyksen saksalaisten ja heidän siirtomaansa neekerien käyttämällä
sekakielellä.

Usanga virnisti. "Kyllä te tiedätte, missä he ovat, valkoinen nainen",
hän vastasi. "He ovat vainajia, ja jollei tämä valkoinen mies tottele
käskyjäni, on hänenkin kuoltava."

"Mitä häneltä vaaditte?" kysyi tyttö.

"Tahdon, että hän opettaa minut lentämään linnun lailla", selitti
Usanga.

Bertha Kircherin kasvoista kuvastui hämmästys, mutta hän kertasi
vaatimuksen luutnantille.

Englantilainen harkitsi hetkisen. "Hän haluaa oppia lentämään, niinkö?"
hän vastasi. "Tiedustakaa häneltä, päästääkö hän meidät vapaiksi, jos
opetan hänet lentämään!"

Tyttö esitti kysymyksen Usangalle, joka turmeltuneena, ovelana ja
tyyten periaatteettomana oli aina tuiki valmis lupaamaan mitä tahansa,
aikoipa hän sitten täyttää lupauksensa tahi ei, ja heti suostui
esitykseen.

"Opettakoon valkoinen mies minut lentämään!" hän kehoitti. "Sitten
saatan teidät takaisin lähelle oman kansanne asuinsijoja, mutta
palkkioksi siitä pidän ison linnun omanani." Ja hän heilautti mustaa
kättään lentokoneeseen päin.

Bertha Kircherin toistettua Usangan ehdotuksen lentäjälle kohautti
viimemainittu olkapäitään ja suostui vihdoin happamen näköisenä.
"Millään muulla tavoin lienee meidän mahdoton selviytyä tästä
pinteestä", hän virkkoi. "Joka tapauksessa on Englannin hallitus
menettänyt tuon lentokoneen. Jollen suostu mustaihoisen lurjuksen
pyyntöön, niin epäilemättä hän surmaa minut muitta mutkitta, ja silloin
jää kone virumaan paikalleen, kunnes se lahoaa ja ruostuu. Jos taas
hyväksyn hänen tarjouksensa, niin sillä tavoin ainakin saan taatuksi
teille turvallisen paluun sivistyneisiin seutuihin, ja sille", hän
lisäsi, "panen suuremman arvon kuin Englannin ilmailuvoimien kaikille
lentokoneille."

Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. Nyt mies puhutteli häntä
ensimmäisen kerran sellaisilla sanoilla, joista saattoi päättää, että
hän tunsi seuralaistaan kohtaan muutakin kuin yhteisessä hädässä olevan
kumppanin tunteita. Tyttö oli pahoillaan niistä sanoista, ja myöskin
mies katui niitä melkein heti nähtyään toisen kasvoille lehahtaneen
varjon ja oivallettuaan, että hän oli pahentanut tytön jo ennestäänkin
melkein sietämättömän aseman vaikeutta.

"Suokaa anteeksi!" hän ehätti korjaamaan. "Unohtakaa se, mihin äskeinen
huomautukseni viittasi. Lupaan teille, etten loukkaa teitä uudelleen,
jos se loukkaa teitä, ennen kuin vasta sitten, kun olemme molemmat
vahingoittumattomina päässeet tästä pulasta."

Bertha Kircher kiitti häntä hymyillen, mutta sanat oli lausuttu eikä
niitä voitu enää saada takaisin, ja tyttö tiesi, että nuori
englantilainen upseeri rakasti häntä, jopa vieläkin varmemmin kuin jos
tämä olisi langennut polvilleen hänen eteensä ja vannonut rakastavansa
häntä iäisesti.

Usanga tahtoi saada ensimmäisen lentotuntinsa viipymättä.
Englantilainen koetti estellä, mutta neekeri kävi heti uhkaavaksi ja
hävyttömäksi, koska hän kuten kaikki tietämättömät ihmiset aina epäili
toisten aikeita hänelle tuhoisiksi, jolleivät ne olleet täydelleen
sopusoinnussa hänen toiveittensa kanssa.

"Olkoon menneeksi, veikkonen!" jupisi englantilainen. "Annan sinulle
opetuksen, jonka muistat elinikäsi." Kääntyen sitten tytön puoleen hän
jatkoi: "Taivuttakaa hänet suostumaan siihen, että te tulette mukaamme!
Minua peloittaa jättää teidät tänne näiden hornamaisten vintiöiden
seuraan." Mutta kun tyttö ehdotti sitä Usangalle, epäili tämä heti,
että siinä piili joku suunnitelma hänen pettämisekseen -- ehkä aiottiin
hänet vastoin tahtoaan viedä takaisin saksalaisten isäntien luokse,
jotka hän oli kavaltanut, karaten heidän lippujensa alta; hän silmäili
tyttöä, mulkoillen rajusti, ja kieltäytyi jyrkästi suostumasta
ehdotukseen.

"Valkoihoinen nainen jää tänne väkeni luokse", hän virkkoi.
"Hänelle ei tehdä mitään pahaa, jos te vain tuotte minut takaisin
vahingoittumattomana."

"Ilmoittakaa Usangalle", käski englantilainen, "että jollette te
palatessani ole selvästi näkyvissä tällä nurmikolla, en laskeudu
maahan, vaan vien hänet takaisin englantilaisten leiriin ja hirtätän
hänet!"

Usanga lupasi, että tyttö olisi heidän palattuaan näkyvällä paikalla,
ja alkoi heti teroittaa sotureittensa mieliin, etteivät he
kuolemanrangaistuksen uhalla saaneet tehdä vangille pahaa. Sitten hän
seurueensa muiden jäsenten seuraamana meni englantilaisen mukana aukion
poikki lentokoneen luokse. Mutta neekerin istuuduttua nyt jo
omaisuutensa uutena lisänä pitämäänsä koneeseen, alkoi hänen
rohkeutensa lannistua, ja kun moottori pantiin käyntiin ja iso potkuri
alkoi pyöriä, kirkui hän englantilaiselle, komentaen tätä pysäyttämään
vehkeen ja päästämään hänet maahan, mutta potkurin melulta ja tuulen
huminalta ei lentäjä voinut erottaa eikä ymmärtää neekerin puhetta.
Tällöin lentokone kiiti maata pitkin, ja Usanga oli hyppäämäisillään
siitä pois ja olisi sen tehnytkin, jos olisi kyennyt irroittamaan
kiinnityshihnan vyötäisiltään. Sitten kone kohosi maasta ja liiti
hetkisen sirosti laajassa kaaressa, nousten puunlatvojen yläpuolelle.
Mustaihoinen kersantti ol: perinpohjaisen pelon lamauttama. Hän näki
maan vinhasti vaipuvan yhä alemmaksi. Hän näki puut, joen ja vähän
matkan päässä pienen aukeaman, jossa Numabon kylän olkikattoiset majat
sijaitsivat. Hän jännitti tahtoaan, voidakseen olla ajattelematta,
miten kävisi, jos hän äkkiä suistuisi nopeasti etääntyvään maahan. Hän
koetti keskittää aatoksensa niihin neljäänkolmatta naiseen, jotka hän
tämän ison linnun avulla varmastikin saisi haltuunsa. Ylemmäksi, yhä
ylemmäksi kohosi kone, kaartaen laajassa ympyrässä metsän, joen ja
niittyjen yläpuolella, ja pian Usanga suureksi kummastuksekseen huomasi
kauhunsa nopeasti haihtuvan, joten hänet ennen pitkää pakostakin
valtasi äärimmäisen turvallisuuden tunne. Sitten hän alkoi tarkkailla,
millä tavoin valkoinen mies ohjasi ja hoiti konetta.

Tehtyään puoli tuntia taitavia liikkeitä englantilainen kohosi ripeästi
melkoisen korkealle, teki sitten äkkiä ja varoittamatta kuolemanrenkaan
ja lensi muutamia sekunteja kone ylösalaisin.

"Lupasin antaa tälle retkaleelle sellaisen läksyn, että hän muistaa sen
koko elämänsä ajan", hän mutisi kuullessaan säikähtyneen neekerin
kirkaisun, joka kajahti vieläkin voimakkaampana kuin potkurin surina.
Hetkistä myöhemmin oli Smith-Oldwick kääntänyt koneen jälleen oikein
päin ja laskeutui huimaa vauhtia maata kohti. Hän kaarsi muutamia
verkkaisia kierroksia nurmikon kohdalla, kunnes oli saanut
varmuuden siitä, että Bertha Kircher oli siellä ja nähtävästi
vahingoittumattomana, ja laskeutui sitten hiljaa maahan, niin että kone
pysähtyi vähän matkan päähän tytöstä ja sotureista.

Kompuroidessaan alas tähystäjän paikalta Usanga vapisi, ja hänen
kasvonsa olivat tuhkanharmaat, sillä hänen hermonsa olivat vielä
ärtyneet järkyttävän kuolemanrengas-kokemuksen jälkeen. Mutta saatuaan
taaskin vankan maaperän jalkojensa alle hän sai nopeasti takaisin
malttinsa. Tepastellen sinne tänne perin mahtailevana ja kerskuvana hän
koetti vaikuttaa seuralaisiinsa, puhellen, kuinka jokapäiväisen mitätön
teko oli lentää linnun lailla tuhansien metrien korkeudessa viidakon
yläpuolella, vaikka kuluikin kauan, ennen kuin hän itseuskottelun
avulla sai itsensä lopullisesti varmaksi siitä, että hän oli lennon
aikana käyttänyt hyväkseen jokaisen hetken ja oli jo edistynyt pitkälle
ilmailutaidossa.

Niin epäluuloisen kiihkeästi oli neekeri kiintynyt äsken löytämäänsä
laitteeseen, ettei hän suostunut palaamaan Numabon kylään, vaan vaati
jyrkästi seuruetta leiriytymään lentokoneen läheisyyteen, ettei sitä
millään arvaamattomalla tavoin voitaisi häneltä varastaa. He olivat
vielä leirissä kaksi vuorokautta, ja päiväsaikaan Usanga yhtenään
tiukkasi englantilaista opettamaan hänelle lentotaitoa.

Smith-Oldwick muisti sen monta pitkää kuukautta kestäneen ankaran
harjoituksen, joka hänen itsensä oli pitänyt suorittaa, ennen kuin
häntä oli pidetty kyllin kypsyneenä täysikelpoiseksi lentäjäksi, ja
häntä hymyilytti tietämättömän afrikkalaisen itserakkaus, kun tämä jo
nyt vaati päästä yksin lentämään.

"Jollen haluaisi säästää konetta", selitti englantilainen tytölle,
"antaisin tuon maankiertäjän nousta ilmaan ja katkaista niskansa, kuten
hän tekisi kahdessa minuutissa."

Kuitenkin hän lopulta kehoitti Usangaa odottamaan vielä muutamia
päiviä, joina opetusta jatkettaisiin, mutta neekerin luulevaisessa
mielessä oli herännyt epäilys, että valkoisen miehen neuvo oli johtunut
jostakin nurjamielisestä vaikuttimesta, että hän vain toivoi voivansa
karata lentokoneella öiseen aikaan eikä senvuoksi myöntänyt Usangan
varsin hyvin kykenevän käsittelemään sitä yksin tarvitsematta enää apua
tai ohjausta. Hän päätti senvuoksi voittaa valkoisen miehen
viekkaudessa. Neljänkolmatta viehkeän vaimon aikaansaama houkutus oli
sellaisenaan kyllin voimakas kiihoitin, ja lisäksi häntä kannusti halu
anastaa omakseen valkoinen tyttö, jonka hän jo kauan sitten oli
päättänyt ottaa itselleen.

Hautoen mielessään tällaisia mietteitä paneutui Usanga makuulle toisen
päivän iltana. Vähän väliä heräsi hänessä kuitenkin ajatus Naratusta ja
tämän kiivaudesta, katkaisten kärjen hänen hupaisilta kuvitelmiltaan.
Kunpa hän vain voisi päästä eroon Naratusta! Sitten kun tämä haave
kerran syntyi, pysyi se itsepintaisesti hänen päässään, mutta sille oli
enemmän kuin riittävänä vastapainona se tosiseikka, että musta
kersantti pelkäsi vaimoaan todenteolla; hänen pelkonsa oli niin
voimakas, ettei hän olisi rohjennut yrittääkään toimittaa Naratua pois
tieltä, jollei hän voinut tehdä sitä salaapäin toisen nukkuessa. Mutta
hänen rajujen mielihalujensa manattua esille suunnitelman toisensa
jälkeen, hän keksi vihdoin sellaisen, joka vaikutti häneen melkein kuin
isku ja sai hänet ponnahtamaan istualleen nukkuvien kumppaniensa
seassa.

Aamun valjetessa Usanga tuskin malttoi odottaa sopivaa tilaisuutta
toteuttaakseen suunnitelmansa, ja heti syötyään hän kutsui syrjään
joitakuita sotureitaan ja puheli heidän kanssaan muutamia minuutteja.

Englantilainen, joka tavallisesti piti silmällä mustaihoista
vangitsijaansa, huomasi nyt viimemainitun yksityiskohtaisesti
selittävän jotakin sotureilleen; eleistään ja käyttäytymisestään
päättäen hän nähtävästi suostutteli heitä hyväksymään jonkun uuden
suunnitelman ja antoi heille ohjeita siitä, mitä heidän pitäisi tehdä.
Useita kertoja lentäjä myöskin näki neekerien silmäin kääntyvän häneen
päin, ja kerran he samanaikaisesti vilkaisivat valkoiseen tyttöön.

Tämä kohtaus, joka sellaisenaan näytti kylläkin jokapäiväiseltä,
herätti englantilaisen mielessä selväpiirteisen aavistuksen, että oli
tekeillä jotakin, mistä koituisi pahaa hänelle ja tytölle. Hän ei
voinut vapautua siitä ajatuksesta ja piti senvuoksi entistäkin
tarkemmin silmällä mustaihoisia, vaikka hänen olikin pakko itselleen
myöntää, ettei hän kyennyt torjumaan mitään kohtaloa, jota heille
valmisteltiin. Sekin keihäs, joka hänellä oli ollut joutuessaan
vangiksi, oli häneltä riistetty, joten hän nyt oli aseeton ja
ehdottomasti mustan kersantin ja tämän seuralaisten armoilla.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ei tarvinnut odottaa kauan
päästäkseen ainakin osittain selville Usangan suunnitelmasta, sillä
melkein heti, kun kersantti oli antanut ohjeensa, lähestyi
englantilaista joukko sotureita, samalla kun kolme heistä meni suoraan
tytön luokse.

Lausumatta sanaakaan selitykseksi tarttuivat soturit nuoreen upseeriin
ja paiskasivat hänet maahan kasvot alaspäin. Hetkisen hän rimpuili
vapautuakseen, ja hänen onnistuikin survaista ahdistajiinsa muutamia
tuimia iskuja, mutta hänen vastassaan oli siksi suuri ylivoima, ettei
hän voinut toivoakaan muuta kuin hidastuttaa heitä toteuttamasta
aikomustaan, joka oli, kuten hän pian huomasi, sitoa lujasti hänen
kätensä ja jalkansa. Saatuaan hänet vihdoin köytetyksi mielensä mukaan
he käänsivät hänet kyljelleen, ja silloin hän näki, että Bertha Kircher
oli sidottu samalla tavoin.

Smith-Oldwick virui sellaisessa asennossa, että saattoi nähdä niityn
koko laajuudeltaan ja vähän matkan päässä olevan lentokoneen. Usanga
puhutteli tyttöä, joka pudisteli päätään kiivaan epäävästi. "Mitä hän
sanoo?" huusi englantilainen. "Hän aikoo viedä minut pois
lentokoneessa", vastasi tyttö. "Hän aikoo viedä minut kauemmaksi
sisämaahan, erääseen toiseen maahan, jonka kuninkaaksi hän väittää
tulevansa, ja minusta muka pitää tulla yksi hänen vaimoistaan."
Englantilaisen hämmästykseksi tyttö sitten kääntyi katsomaan häneen
päin kasvot hymyssä ja jatkoi: "Mutta vaaraa ei ole lainkaan, sillä
olemme molemmat kuoleman omat muutamissa minuuteissa -- hän saa
parhaiksi aikaa pannakseen koneen liikkeelle ja kohotakseen muutamia
kymmeniä metrejä, jos osaa, mutta sitten ei minun enää ikinä tarvitse
pelätä häntä."

"Hyvä Jumala!" huudahti mies. "Ettekö millään tavoin saa häntä
taivutetuksi luopumaan aikeestaan? Luvatkaa hänelle mitä hyvänsä,
kaikki, mitä hän vaatii! Minulla on rahaa, enemmän rahaa kuin tuo
hupsu-parka osaa kuvitella olevan koko maailmassakaan. Sillä hän voi
ostaa kaikkea, mitä rahalla suinkin saa, komeita vaatteita, ruokaa,
naisia, kaikki haluamansa naiset. Kertokaa se ja ilmoittakaa hänelle,
että jos hän säästää teidät, annan sanani siitä, että noudan sen kaiken
hänelle!"

Tyttö pudisti päätään. "Se on hyödytöntä. Hän ei sitä ymmärtäisi; ja
jos hän ymmärtäisikin, niin hän ei luottaisi teihin. Neekerit ovat itse
niin periaatteettomia, etteivät he voi kuvitellakaan toisissa olevan
periaatteita tai kunniantuntoa, ja erikoisesti epäilevät nämä neekerit
englantilaisia. Ei, parempi on näin. Olen pahoillani siitä, että te
ette pääse mukaamme, sillä jos kone nousee kyllin korkealle, on
kuolemani paljon helpompi kuin se, joka otaksuttavasti odottaa teitä."

Usanga oli yhtä mittaa keskeytellyt heidän lyhyttä keskusteluaan,
koettaen pakottaa tyttöä kääntämään sen hänelle, sillä hän pelkäsi
heidän punovan jotakin juonta hänen suunnitelmiensa kumoamiseksi.
Tyynnyttääkseen ja rauhoittaakseen häntä Bertha Kircher selitti
neekerille, että englantilainen vain sanoi hänelle jäähyväisiä ja
toivotti hänelle onnea. Äkkiä hän kääntyi kersantin puoleen ja kysyi:
"Suostutteko tekemään hyväkseni jotakin, jos lähden vapaaehtoisesti
mukaanne?"

"Mitä tahdotte?" tiedusti mustaihoinen.

"Käskekää miestenne päästää valkoihoinen vapaaksi meidän mentyämme. Hän
ei voi koskaan saavuttaa meitä. Mitään muuta en teiltä pyydä. Jos
takaatte hänen henkensä ja vapautensa, niin lähden mukaanne
vapaaehtoisesti."

"Lähdette mukaani joka tapauksessa", ärähti Usanga. "Minulle ei
merkitse mitään, tuletteko vapaaehtoisesti vai ettekö. Minusta tulee
suuri kuningas, ja te teette, mitä minä käsken."

Hän aikoi alun perin tarttua tähän naiseen oikealla otteella. Hänen
Naratusta saamiensa harmillisten kokemusten ei pitänyt toistua. Tämä
vaimo ja neljäkolmatta muutakin vaimoa oli valittava huolellisesti ja
harjoitettava hyvin. Tästä lähtien Usanga olisi isäntä omassa
talossaan.

Bertha Kircher oivalsi hyödyttömäksi vedota tähän raakimukseen ja pysyi
rauhallisena, vaikkakin häntä ahdisti suru hänen ajatellessaan, mikä
kohtalo odotti nuorta upseeria, joka tuskin oli muuta kuin poika ja
joka niin harkitsemattoman kiihkeästi oli tunnustanut rakastavansa
häntä.

Usangan määräyksestä nosti muuan neekeri hänet maasta ja kantoi hänet
lentokoneen luokse. Siellä hänet ojennettiin koneeseen kavunneelle
Usangalle, joka kiskoi hänet tähystäjänpaikalle, irroittaen sitten
hihnat hänen ranteistaan, sitoen hänet kiinni istuimeen ja senjälkeen
itse sijoittuen hänen eteensä.

Tyttö käänsi silmänsä englantilaiseen päin; hän oli hyvin kalpea, mutta
hänen huulillaan väikkyi rohkea hymy. "Hyvästi!" hän huudahti.

"Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!" huusi Smith-Oldwick vastaukseksi
ääni hieman käheänä. "Saanko nyt, kun loppumme on näin lähellä,
ilmaista sen, mitä halusin sanoa?"

Tytön huulet liikkuivat, mutta lentäjän oli mahdoton tietää,
lausuivatko ne myöntymyksen vaiko kiellon, sillä sanat hukkuivat
potkurin surinaan.

Neekeri oli oppinut opittavansa siksi hyvin, että sai moottorin
käyntiin kommelluksitta, ja pian kiiti kone pitkin niittyä.
Tuskastuneen englantilaisen huulilta pääsi ähkäisy hänen katsellessaan,
kuinka hänen rakastamaansa naista vietiin melkein varmaan kuolemaan.
Hän näki siipien kallistuvan ja koneen kohoavan maasta. Se oli hyvä
nousu -- yhtä hyvä kuin jos luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick olisi
itse ollut ohjaamassa, mutta hän käsitti sen johtuvan pelkästään
sattumasta. Millä hetkellä tahansa saattoi kone suistua maahan, ja
joskin neekerin jonkun ihmeellisen sattuman oikun nojalla onnistuisi
kohota puiden latvojen yläpuolelle ja lentää menestyksellisesti, ei hän
edes yhdessä tapauksessa sadastatuhannesta kykenisi laskeutumaan
jälleen maahan surmaamatta kaunista vankiaan ja itseään.

Mutta mitä tuo oli? Smith-Oldwickin sydän lakkasi sykkimästä.




TOINEN LUKU

Usangan palkka


Kaksi päivää oli Apinain Tarzan verkkaisesti metsästellyt pohjoisessa
ja heilautellen itseään puita myöten laajassa kaaressa palannut vähän
matkan päähän siitä aukeamasta, jolle hän oli jättänyt Bertha Kircherin
ja nuoren luutnantin. Hän oli viettänyt yönsä jokseenkin lähellä
aukeamaa joen partaalla kasvavassa isossa puussa ja kyyrötti nyt
varhaisena aamuhetkenä vedenrajassa, odottaen tilaisuutta siepatakseen
Pisahin, kalan, ja viedäkseen sen majalle, jossa tyttö voisi keittää
sen itselleen ja kumppanilleen.

Väijyvä apinamies oli liikkumaton kuin pronssipatsas, sillä hän tiesi
hyvin, kuinka varovainen Pisah, kala, on. Pieninkin risahdus pelottaisi
sen tiehensä, ja sen voisi pyydystää vain olemalla äärettömän
kärsivällinen. Tarzanin oli turvauduttava ainoastaan omaan
vikkelyyteensä ja hyökkäyksensä äkillisyyteen, sillä hänellä ei ollut
syöttiä eikä koukkua. Hän tunsi veden asukkaiden tavat kyllin hyvin
tietääkseen, missä hänen oli odotettava Pisahia. Saattoi kulua minuutti
tai saattoi kulua tunti, ennenkuin kala uisi siihen pieneen altaaseen,
jonka kohdalla hän kyykötti, mutta ennemmin tai myöhemmin joku kala
tulisi. Siitä apinamies oli varma ja senvuoksi hän odotti saalistaan
kärsivällisenä kuin petoeläin.

Vihdoin näkyi välähdys välkkyvistä suomuksista. Pisah oli tulossa.
Tuossa tuokiossa se olisi ulottuvilla, ja silloin sujahtaisi kaksi
voimakasta, ruskeata kättä salamannopeasti altaaseen ja tarttuisi
siihen. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kala oli saapumaisillaan
kyllin lähelle, kuului apinamiehen takaa pensaikosta kovaa ryskettä.
Samassa oli Pisah tiessään, ja äristen pyörähti Tarzan torjumaan häntä
mahdollisesti uhkaavaa olentoa. Hän näki heti, että melun aiheuttaja
oli Zu-tag.

"Mitä Zu-tag tahtoo?" kysyi apinamies.

"Zu-tag tulee altaalle juomaan", vastasi apina.

"Missä on heimo?" tiedusti Tarzan.

"Etsimässä pisankeja ja scimatineja tuonnempana metsässä", oli Zu-tagin
vastaus.

"Entä tarmangani-naaras ja -uros?" jatkoi Tarzan kyselyään. "Ovatko he
turvassa?"

"He lähtivät tiehensä", vastasi Zu-tag. "Kudu on tullut pesästään
kahdesti heidän poistuttuaan."

"Ajoiko heimo heidät pois?" kysyi Tarzan.

"Ei. Emme nähneet heidän lähtöään. Emme tiedä, miksi he poistuivat."

Tarzan lähti nopeasti puita myöten aukeamalle. Maja ja aita olivat
samassa kunnossa kuin hänen sieltä poistuessaan, mutta miehestä ja
naisesta ei näkynyt merkkiäkään. Mentyään aukeaman halki hän astui
aitaukseen ja sitten majaan. Ne olivat molemmat tyhjät, ja hänen
harjaantuneet sieraimensa ilmaisivat hänelle asukkaiden lähteneen
sieltä vähintään kaksi päivää sitten. Ollessaan poistumaisillaan
majasta hän huomasi pienellä puutikulla seinään kiinnitetyn paperin,
otti sen käteensä ja luki:

"Sen jälkeen, kun kerroitte minulle ajatuksenne neiti Kircheristä ja
kun tiedän, ettette pidä hänestä, ei minusta ole rehellistä häntä eikä
Teitä kohtaan meidän enää kauempaa olla taakkananne. Tiedän, että
täällä olomme estää Teitä jatkamasta matkaanne länsirannikolle, ja olen
niin ollen päättänyt, että meidän on paras heti koettaa päästä
valkoihoisten asutuksille vaivaamatta Teitä enempää. Me molemmat
kiitämme Teitä hyväntahtoisuudestanne ja suojeluksestanne. Jos millään
tavoin voisin korvata Teitä kohtaan tuntemani kiitollisuuden velan,
olisin kovin iloinen saadessani sen tehdä."

Allekirjoittaja oli luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick.

Tarzan kohautti olkapäitään, rypisti paperipalan kädessään ja heitti
sen pois. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi vapautunut
vastuunalaisuudesta, ja hän oli iloinen siitä, että he olivat
päästäneet hänet huolehtimasta heistä. He olivat poissa, ja hän
unohtaisi, mutta miten olikaan, hän ei voinut unohtaa. Hän asteli
aitauksesta aukeamalle. Hänen oli vaikea ja rauhaton olla. Kerran hän
lähti pohjoista kohti äkkiä päätettyään jatkaa matkaansa
länsirannikolle. Hän noudattaisi kiemurtelevaa jokea pohjoiseen päin
muutamien kilometrien päähän, missä se kääntyi länteen, ja sitten
edelleen sen lähteitä kohti metsäisen ylätasangon halki juurikummuille
ja vuoristoon. Vuorijonon toisella puolen hän etsisi jonkun
länsirannikolle virtaavan joen, ja kun hän tällä tavoin etenisi pitkin
jokivarsia, olisi hänellä aina runsaasti riistaa ja vettä saatavilla.

Mutta hän ei mennyt kauas. Käveltyään vain toistakymmentä askelta hän
pysähtyi äkkiä. "Mies on englantilainen", hän jupisi, "ja toinen on
nainen. He eivät ikinä pääse asutuksille minun avuttani. Kun koetin, en
voinut tappaa naista omin käsin, ja jos nyt sallin heidän mennä yksin,
lähetän hänet yhtä varmasti surman suuhun kuin jos olisin iskenyt
puukkoni hänen sydämeensä. Ei!" Hän pudisti taaskin päätään. "Apinain
Tarzan on hupakko, heikko ämmä." Ja hän kääntyi takaisin etelään päin.

Manu, marakatti, oli nähnyt molempien tarmanganien menevän ohitseen
kaksi päivää aikaisemmin. Leperrellen ja rähisten hän kertoi Tarzanille
kaikki, mitä tiesi. He olivat poistuneet gomanganien kylään päin, sen
oli Manu nähnyt omin silmin. Apinamies lähti senvuoksi samoamaan
viidakkoa eteläiseen suuntaan, ja vaikka hän ei erikoisesti
koettanutkaan seurata vainuttaviensa jälkiä, sivuutti hän kuitenkin
lukuisia merkkejä, jotka osoittivat heidän vaeltaneen sitä tietä.
Heidän hajunsa tuoksahti heikosti lehvistä, oksista tahi rungoista,
joita jompikumpi heistä oli hipaissut, tahi polusta, jota heidän
jalkansa olivat polkeneet. Siellä taas, missä polku koukerteli synkän
metsän ummehtuneissa syvyyksissä, näkyi silloin tällöin heidän
jalkojensa jälkiä tietä peittävässä, kosteassa, lahoavassa
kasvullisuuskerroksessa.

Selittämätön into kannusti Tarzania kiihdyttämään vauhtiaan. Sama
hiljainen, heikko ääni, joka oli nuhdellut häntä siitä, että hän ei
ollut välittänyt heistä, tuntui nyt yhtenään kuiskivan, että he nyt
tarvitsivat häntä kipeästi. Tarzanin omaatuntoa kalvoi, ja juuri
sentähden hän vertasi itseään heikkoon, vanhaan akkaan, sillä
kasvaneena villissä ympäristössä ja tottuneena kärsimyksiin ja
julmuuteen ei apinamies mielellään myöntänyt, että hänen luonteessaan
oli lainkaan lempeitä piirteitä, jotka todellisesti olivat hänen
perintöään.

Jäljet kaarsivat mutkan wamabojen kylän itäpuolitse ja palasivat sitten
jälleen lähemmäksi jokea leveälle norsupolulle, jota myöten niitä
jatkui useita kilometrejä etelään päin. Vihdoin kantautui apinamiehen
korviin omituinen suriseva, värähtelevä ääni. Hän pysähtyi hetkiseksi,
kuunnellen tarkkaavasti.

"Lentokone!" hän mutisi ja kiiruhti eteenpäin, lisäten suuresti
nopeuttaan.

Saavuttuaan vihdoin sen niityn laitaan, jolle Smith-Oldwickin lentokone
oli laskeutunut, otti Apinain Tarzan yhdellä ainoalla hätäisellä
vilkaisulla selvän kaikesta, mitä siellä tapahtui, ja käsitti
tilanteen, vaikka hän tuskin saattoi uskoa näkemäänsä. Köytettynä ja
avuttomana virui englantilainen upseeri maassa niityn laidalla, ja
hänen ympärillään seisoi joukko Saksan siirtomaa-armeijan
neekerikarkulaisia. Tarzan oli nähnyt nämä miehet jo aikaisemmin ja
tunsi heidät. Niityn halki kiiti häntä kohti mustaihoisen Usangan
ohjaama lentokone, ja ohjaajan takana istui valkoihoinen tyttö, Bertha
Kircher. Miten tietämätön villi kykeni käsittelemään konetta, sitä ei
Tarzan voinut ymmärtää, eikä hänellä ollut aikaa sitä aprikoida. Mutta
hän tunsi Usangan ja näki englantilaisen aseman, arvaten sen nojalla,
että neekerikersantti aikoi viedä valkoisen tytön muassaan. Miksi hänen
piti tehdä se, kun tyttö oli hänen vallassaan ja hän oli myöskin saanut
vangikseen ja sidottanut sen ainoan olennon koko viidakossa, joka --
sikäli kuin mustaihoinen voi tietää -- halusi puolustaa tyttöä, sitä ei
Tarzan aavistanut, sillä hän ei tiennyt mitään siitä, että Usanga
uneksi neljästäkolmatta vaimosta, mutta samalla pelkäsi silloisen
puolisonsa Naratun kauheata luontoa. Hän ei silloin tietänyt, että
Usanga oli päättänyt poistua ikiajoiksi ja viedä lentokoneella
valkoisen tytön niin kauaksi Naratusta, ettei tämä voisi koskaan enää
heitä löytää. Juuri sitä neekeri hautoi, vaikka ei edes hänen omilla
sotureillaan ollut siitä aavistusta. Hän oli heille ilmoittanut
vievänsä tytön eräälle pohjoispuolen sulttaanille ja palattuaan
antavansa heille osan saaliista.

Näitä seikkoja ei Tarzan tuntenut. Hän tiesi vain sen, mitä näki --
neekeri yritti lentää tiehensä muassaan valkoihoinen tyttö. Parhaillaan
kone jo kohosi hitaasti maasta. Vielä hetkinen, ja se nousisi nopeasti
pois ulottuvilta. Aluksi Tarzan mietti sovittaa jouseensa nuolen ja
ampua Usangan, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti, sillä hän käsitti,
että jos ohjaaja saisi surmansa, paiskaisi vinhasti kiitävä kone tytön
kuoliaaksi puiden sekaan.

Hän saattoi toivoa voivansa auttaa tyttöä vain yhdellä tavalla. Jos se
epäonnistuisi, odottaisi häntä kuolema silmänräpäyksessä, mutta
sittenkään hän ei empinyt yrittäessään sitä.

Usanga ei häntä nähnyt; neekerin huomio oli kokonaan kiintynyt hänelle
outoihin ohjaajan tehtäviin. Mutta niityn toisella puolen olevat
mustaihoiset havaitsivat hänet ja syöksyivät eteenpäin katkaisemaan
hänen tietään, päästellen äänekkäitä, rajuja huutoja ja ojennellen
pyssyjään. He näkivät jättiläiskokoisen valkoisen miehen hyppäävän puun
oksalta nurmikolle ja juoksevan ripeästi lentokonetta kohti, samalla
päästäen hartioittensa ympäriltä pitkän ruohoköyden, He näkivät
silmukan heiluvan aaltoilevissa kaarissa hänen päänsä päällä. He
näkivät koneessa istuvan valkoisen tytön vilkaisevan alas ja huomaavan
hänet.

Iso lentokone liiti kuusi metriä apinamiehen yläpuolella. Levällään
oleva silmukka singahti ylöspäin sitä kohtaamaan, ja tyttö, joka
puolittain arvasi apinamiehen aikeet, ojensi kätensä, tarttui siihen ja
tarrautui siihen lujasti molemmin käsin, jännittäen itseään. Samassa
kiskoutui Tarzan irti maasta, ja lentokone kallistui sivulle hänen
painostaan. Usanga käänsi rajusti ohjausvipua, ja kone kiiti jyrkästi
ylöspäin. Köyden päässä riippuen apinamies heilahteli kuin heiluri
avaruudessa. Maassa sidottuna viruva englantilainen oli ollut kaikkien
näiden tapahtumien todistajana. Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun
hän näki Tarzanin kiitävän ilmassa puiden latvoja kohti, joita vastaan
hänen välttämättä näytti täytyvän ruhjoutua; mutta lentokone kohosi
nopeasti, joten apinamies selviytyi ylimmistä oksista. Sitten hän
hitaasti kiipesi konetta kohti siirrellen käsiään vuorotellen toistensa
yläpuolelle. Tyttö piteli epätoivoisesti silmukkaa pinnistäen jokaisen
lihaksensa kannattaakseen nuoran alapäässä riippuvaa raskasta painoa.

Lainkaan aavistamatta, mitä hänen takanaan oli tekeillä, ohjasi Usanga
konetta yhä korkeammalle ilmaan.

Tarzan katsahti alaspäin. Hänen allaan siirtyivät puiden latvat ja joki
nopeasti taaksepäin ja vain heikko ruohoköysi ja hennon tytön lihakset
estivät häntä syöksymästä satoja metrejä hänen allaan ammottavaan
kuoleman kitaan.

Bertha Kirchneristä tuntui, että hänen sormensa olivat kuolleet.
Puutumus siirtyi parhaillaan käsivarsia myöten kyynärpäihin. Hän ei
kyennyt arvostelemaan, kuinka kauan hän enää jaksaisi pidellä
tiukkaavaa köyttä. Hänestä tuntui siltä, että hänen elottomien
sormiensa täytyi hellitä millä hetkellä hyvänsä. Mutta juuri kun hän
oli menettämäisillään kaiken toivon, näki hän alhaalta ojentuvan,
voimakkaan, ruskean käden tarttuvan lentokoneen laidan reunaan. Köyden
pingoitus lakkasi heti, ja hetkistä myöhemmin veti Apinain Tarzan
vartalonsa laidalle ja nosti jalkansa reunan ylitse. Vilkaistuaan
Usangaan päin hän vei suunsa lähelle tytön korvaa ja huusi: "Oletteko
milloinkaan ohjannut lentokonetta?" Tyttö nyökkäsi nopeasti
myöntymyksen merkiksi.

"Onko teillä rohkeutta kiivetä tuonne neekerin viereen ja tarttua
ohjausvipuun, samalla kun minä otan hänet huostaani?"

Tyttö katsahti Usangaan päin, ja häntä puistatti. "Kyllä", hän vastasi.
"Mutta jalkani ovat sidotut."

Tarzan tempasi metsästyspuukkonsa tupestaan, kumartui ja sivalsi poikki
hänen nilkkojaan kahlehtivat siteet. Sitten tyttö päästi irti
ympärillään olevan kiinnityshihnan. Toisella kädellään tarttui Tarzan
hänen käsivarteensa ja tuki häntä, kun he molemmat ryömivät istuimien
välisen lyhyen matkan. Lentokoneen yksikin vähäinen heilahdus olisi
syössyt heidät molemmat ikuisuuteen. Tarzan käsitti, että he vain
ihmeellisen sattuman avulla voisivat päästä käsiksi Usangaan ja
suorittaa ohjaajain vaihdoksen, mutta samalla hän oli varma, että
heidän täytyi uskaltautua sen sattuman varaan, sillä sinä lyhyenä
aikana, joka oli kulunut hänen ensi kerran nähtyään koneen lentävän,
hän oli oivaltanut, että mustaihoisella tuskin oli lainkaan ohjaajan
kokemusta ja että varma kuolema uhkaisi heitä joka tapauksessa, jos
neekerikersantti saisi jäädä ohjauslaitteiden ääreen.

Ensimmäisen vihjauksen siitä, etteivät hänen asiansa olleet aivan
oikealla kannalla, sai Usanga, kun tyttö äkkiä pujahti hänen viereensä
ja rautaiset sormet samalla tarttuivat hänen kurkkuunsa. Terävää
puukkoa pitelevä ruskea käsi sujahti eteenpäin ja katkaisi hihnan hänen
vyötäisiltään, minkä jälkeen jättiläislihakset nostivat hänet ilmaan
istuimeltaan. Usanga sätkytteli ja kirkui, mutta oli avuton kuin
sylilapsi. Kaukana alhaalla niityllä olevat katselijat saattoivat nähdä
lentokoneen kallistuvan, sillä ohjaajan vaihtuessa se oli äkkiä
sukeltanut alaspäin. He näkivät sen saavan jälleen tasapainonsa ja
kääntyvän lyhyessä kaaressa takaisin heihin päin, mutta se oli siksi
korkealla heidän yläpuolellaan ja auringon paiste oli niin voimakas,
etteivät he voineet eroittaa mitään siitä, mitä koneessa tapahtui.
Mutta äkkiä luutnantti Smith-Oldwickilta pääsi kauhun huudahdus, kun
hän näki ihmisruumiin suistuvan alas lentokoneesta. Heittäen
kuperkeikkoja ilmassa se putosi nopeuden yhä kiihtyessä, ja
englantilainen pidätti henkeään sen kiitäessä heitä kohti.

Kumeasti jyskähtäen se litistyi nurmikkoon lähellä niityn keskustaa, ja
kun englantilainen vihdoin sai karkaistuksi luontonsa katsoakseen sitä
uudelleen, huoahti hän palavan kiitosrukouksen, sillä veren tahraamalla
nurmikolla olevaa muodotonta rykelmää peitti kiiltävän musta iho.
Usanga oli saanut palkkansa.

Yhä uudelleen lentokone kiersi niityn yläpuolella. Neekerit olivat
aluksi tyrmistyneet johtajansa kuolemasta, mutta pian heidät valtasi
raivoisa vimma ja kostonhimo. Tyttö ja apinamies näkivät heidän
keräytyvän yhteen ryhmään kaatuneen päällikkönsä ympärille.
Kaarrellessaan niityn kohdalla he erottivat, kuinka heitä kohti
pudistettiin mustia nyrkkejä ja heiluteltiin uhkaavasti kiväärejä.
Tarzan pysytteli yhäti juuri ohjaajan istuimen takana. Hänen kasvonsa
olivat aivan Bertha Kircherin posken vieressä, ja hän huusi tytön
korvaan muutamia sanoja kohti kurkkuaan, niin että ne kuuluivat
potkurin ja moottorin melusta ja tuulen suhinasta huolimatta.

Käsitettyään hänen sanojensa merkityksen tyttö kalpeni, mutta hänen
huulensa puristuivat kovaksi viivaksi ja hänen silmiinsä tuli äkkiä
päättäväinen välke, kun hän ohjasi lentokoneen muutamien metrien
korkeudelle maasta niityn toiseen laitaan vastapäätä neekereitä ja
sitten täyttä vauhtia villejä kohti. Lentokone syöksyi eteenpäin niin
nopeasti, etteivät Usangan miehet ennättäneet väistää sitä
oivallettuaan sen uhkaavan heitä. Se kosketti maata juuri samalla
hetkellä, kun se osui heihin, ja kulki joukon lävitse todellisena
tuhohirviönä. Sen pysähdyttyä metsän reunaan, hypähti apinamies
vikkelästi maahan ja riensi nuoren luutnantin luokse. Mennessään hän
vilkaisi siihen paikkaan, jossa soturit olivat seisoneet, valmiina
tarpeen vaatiessa puolustautumaan, mutta häntä vastustamassa ei ollut
ketään. Neekerit viruivat kaikki kuolleina ja kuolevina nurmikolla
viidentoista metrin laajuisella alalla.

Kun Tarzan oli saanut englantilaisen vapautetuksi, liittyi tyttö heidän
seuraansa. Hän koetti lausua kiitoksiansa apinamiehelle, mutta tämä
vaiensi hänet torjuvalla eleellä.

"Pelastitte itse itsenne", esteli Tarzan, "sillä jollette olisi kyennyt
ohjaamaan lentokonetta, en olisi voinut auttaa teitä. Mutta nyt on
teillä kahdella väline, jolla voitte palata asutuksille. Päivä on vasta
alussa. Voitte helposti lentää välimatkan muutamissa tunneissa, jos
teillä on riittävästi petroolia." Hän katsoi kysyvästi lentäjään.

Smith-Oldwick nyökkäsi myöntävästi. "Minulla on sitä yllin kyllin", hän
vastasi.

"Lähtekää sitten heti!" kehoitti apinamies. "Ei kumpikaan teistä kuulu
viidakkoon." Hänen puhuessaan kareili hänen huulillaan heikko hymyn
väre.

Tyttö ja englantilainen hymyilivät myöskin. "Tämä viidakko ei ole
sopiva paikka ainakaan meille", myönsi Smith-Oldwick, "eikä se
myöskään ole sopiva paikka kellekään muulle valkoihoiselle. Miksi ette
palaa sivistyneeseen maailmaan meidän mukanamme?"

Tarzan pudisti päätänsä. "Minusta on viidakko parempi", hän virkkoi.

Lentäjä kaiveli maata vadillaan ja katsoen yhä alaspäin sanoa pamautti
sellaista, minkä lausuminen hänestä ilmeisesti oli vastenmielistä.

"Jos kysymys on toimeentulosta, veikkonen -- hm -- rahasta, hm --
ymmärrättehän --"

Tarzan purskahti nauruun. "Ei", hän vastasi. "Ymmärrän, mihin
tähtäätte. Syynä ei ole se. Olen syntynyt viidakossa. Olen elänyt koko
elämäni viidakossa ja täällä kuolenkin. En halua elää enkä kuolla
missään muualla."

Toiset pudistivat päätään. He eivät käsittäneet häntä.

"Menkää!" käski apinamies. "Mitä pikemmin lähdette, sitä pikemmin
pääsette turvaan."

He astelivat lentokoneelle yhdessä. Smith-Oldwick puristi apinamiehen
kättä ja kipusi ohjaajan istuimelle. "Hyvästi!" virkkoi tyttö
ojentaessaan kätensä Tarzanille. "Ennen kuin poistun, ettekö tahdo
sanoa minulle, ettette enää vihaa minua?" Tarzanin kasvot synkkenivät.
Mitään hiiskumatta hän otti tytön maasta ja nosti hänet paikalleen
englantilaisen taakse. Tuskainen ilme lehahti Bertha Kircherin
kasvoille. Moottori alkoi käydä, ja hetkistä myöhemmin kiiti pari
vinhaa vauhtia itäänpäin.

Niityn keskellä seisoi apinamies, tarkkaillen heitä. "On liian paha
asia, että hän on saksalainen ja urkkija", hän jupisi, "sillä häntä on
kovin vaikea vihata."




KOLMAS LUKU

Musta leijona


Numa, leijona, oli nälissään. Se oli tullut idässä päin sijaitsevasta
erämaasta yltäkylläiseen seutuun. Mutta vaikka se oli nuori ja
voimakas, oli varovaisten kasvinsyöjien onnistunut välttää sen valtavia
kynsiä joka kerta, kun se oli mielinyt kaataa saaliin. Numa, leijona,
oli nälissään ja hyvin kiukuissaan. Se ei ollut syönyt kahteen päivään
ja metsästi nyt perin häijytuulisena. Enää ei Numa karjunut kiirivää
uhkavaatimusta koko maailmalle, vaan liikkui äänettömänä ja jurona,
astuen pehmeän varovasti, ettei vain risahtava oksa kavaltaisi sen
läsnäoloa herkkäkuuloiselle saaliille.

Tuoreet olivat ne Bara-kauriin jäljet, joille Numa osui seuraamallaan
hyvinpoljetulla riistatiellä. Ei ollut kulunut tuntiakaan siitä, kun
Bara oli mennyt sitä tietä. Se aika voitiin mitata minuutteina, ja
niinpä kookas leijona eteni kahta vertaa varovammin hiipiessään
salakähmää saaliinsa jälessä.

Lievä tuulenhenki huokui viidakon lehväholveissa, ja sen mukana
kantautui kauriin haju voimakkaana kiihkeän raatelijan sieraimiin,
kiihottaen sen jo ennestäänkin ahnasta ruokahalua, niin että se muuttui
jäytäväksi kivuksi. Mutta Numa ei antanut halujensa vietellä itseään
liian aikaiseen hyökkäykseen, jollainen oli äsken riistänyt siltä
Paccon, seepran, mehukkaan lihan. Se lisäsi nopeuttaan vain hieman ja
seurasi jälkien kiusallisia koukeroita, kunnes se äkkiä eräässä
kohdassa, jossa polku kaarsi tavattoman ison puun rungon ympäri, näki
edellään verkkaisesti liikkuvan nuoren uroskauriin.

Numa arvioi välimatkaa terävillä silmillään, jotka nyt hehkuivat
kahtena peloittavana liekkitäplänä sen ryppyisissä, raivon
vääristämissä kasvoissa. Se kykeni hyppäämään välin -- tällä kertaa se
oli varma itsestään. Yksi ainoa kauhistava karjaisu, joka hetkeksi
lamauttaisi sen edessä olevan eläin-paran toimintakyvyttömäksi, ja
samanaikainen salamannopea hyökkäys hankkisivat Numalle aterian.
Taipuisa häntä, jonka tupsuinen pää verkkaisesti heilahteli, jäykistyi
äkkiä suoraksi. Se oli syöksyn merkki, ja äänielimet olivat jo
mukautuneet jyrisevää karjaisua varten, kun tielle Numan ja kauriin
väliin hypähti Sheeta, pantteri, äkkiä kuin salama kirkkaalta
taivaalta.

Sheetan hyökkäys oli umpimähkäinen, sillä kun kuului ensimmäinen
risahdus sen täplikkään ruumiin tunkeutuessa polkua reunustavan
Iehvistön läpi, vilkaisi Bara hätkähtäen taakseen ja oli tipotiessään.
Kaurista lamauttamaan aiottu karjaisu kajahti hirvittävänä ison
kissaeläimen syvästä kurkusta; se oli kiukkuinen raivon karjaisu
häiritsevälle Sheetalle, joka oli riistänyt Numalta saaliin, ja Baran
niskaan suunniteltu syöksy kohdistui pantteriin. Mutta tällöinkin oli
Numa tuomittu pettymään, sillä Sheeta, joka osasi antaa oikean arvon
suuremmalle rohkeudelle, hypähti läheiseen puuhun heti kuultuaan
leijonan peloittavan ärjäisyn ensimmäisen värähdyksen.

Puoli tuntia myöhemmin Numa, joka nyt oli silmittömästi vimmoissaan,
tunsi odottamattaan ihmisen hajua. Tähän saakka oli viidakon valtias
hyljeksinyt halveksimansa ihmisolennon huonomakuista lihaa. Se kelpasi
vain vanhoille, hampaattomille ja raihnaisille, jotka eivät kyenneet
pyydystämään saaliikseen nopsajalkaisia ruohonsyöjiä. Nuoria,
voimakkaita ja vikkeliä varten olivat Bara-kauris, Horta-karju ja,
paras ja varovaisin, Pacco-seepra, mutta nyt oli Numa nälkäinen ---
nälkäisempi kuin koskaan ennen elämänsä viiden lyhyen vuoden aikana.

Mitäpä siitä, jos se olikin nuori, väkevä, ovela ja hurjan rohkea peto?
Kun uhkasi nälkä, suuri tasoittaja, oli sekin samanlainen kuin vanhat,
hampaattomat ja raihnaat. Sen vatsa vaati tuskaisen äänekkäästi lihaa,
ja leukapielissä kihisi kuola. Seepra tai kauris tahi ihminen, mitäpä
sillä väliä, kunhan se vain oli lämmintä, kuuman elinnesteen punertamaa
lihaa? Jopa Dango-hyeenakin olisi sillä hetkellä tuntunut Numasta
makupalalta.

Kookas leijona tunsi ihmisen tavat ja heikot puolet, vaikka hän ei sitä
ennen ollut milloinkaan metsästänyt ihmistä ravinnokseen. Se tiesi
halveksitun gomanganin mitä hitaimmaksi, typerimmäksi ja avuttomimmaksi
olennoksi. Ihmistä pyydystettäessä ei tarvittu erämiehentaitoa, ei
kavaluutta eikä varovaista hiipimistä, eikä Numaa nyt haluttanut
vitkastella eikä pysyä hiljaa.

Sen raivo oli muuttunut melkein yhtä kalvavaksi intohimoksi kuin
nälkäkin, joten se nyt, kun sen herkät sieraimet ilmaisivat sille
ihmisen äskettäin kävelleen polulla, laski päänsä alas, kajahdutti
jymisevän karjaisun ja lähti tavoittamaan saalistaan, astellen nopeasti
ja välittämättä aiheuttamastaan melusta.

Majesteettisena ja peloittavana, kuninkaallisen huolettomana
ympäristöstään eteni eläinten kuningas kovaksi poljetulla tiellä.
Luontainen varovaisuus, joka on kaikkien villieläinten synnynnäinen
ominaisuus, oli siltä kadonnut. Mitäpä tarvitsi pelätä Numan, viidakon
valtiaan, ja miksi sen olisi pitänyt olla varovainen, kun pyydystettävä
oli vain ihminen? Ja niinpä se ei nähnyt eikä haistanut vaaraa, jonka
varovampi Numa olisi helposti havainnut, ennen kuin se oksien
katketessa ja maan vieriessä suistui ovelasti kyhättyyn kuoppaan, jonka
viekkaat wamabot olivat juuri siinä tarkoituksessa kaivaneet keskelle
riistapolkua.

       *       *       *       *       *

Apinain Tarzan seisoi aukeaman keskellä, tarkkaillen lentokonetta, joka
eteni itäiselle taivaalle, näyttäen enää vain vähäiseltä leikkikalulta.
Hän oli huokaissut helpotuksesta nähdessään sen varmasti kohoavan,
vieden mennessään englantilaisen lentäjän ja neiti Bertha Kircherin.
Viikkokausia oli häntä kahlehtinut vastuunalaisuus heidän
turvallisuudestaan tässä jylhän villissä seudussa, jossa he olivat
tyyten avuttomia ja voivat helposti joutua hurjien raatelijain tai
julmien wamabojen saaliiksi. Apinain Tarzan rakasti rajoittamatonta
vapautta, ja kun hän nyt oli saanut nämä kaksi terveinä ja vammattomina
pois käsistään, tunsi hän voivansa jatkaa matkaansa länsirannikolle ja
isävainajansa kauan kylmillään olleelle majalle.

Mutta hänen silmäillessään idän taivaalla liitävää pientä pilkkua pääsi
hänen leveästä rinnastaan vielä toinen huokaus, eikä se johtunut
huojennuksesta, vaan pikemminkin sellaisesta tunteesta, jota Tarzan ei
ollut odottanut enää koskaan tuntevansa ja jonka olemassaoloa hän nyt
ei mielellään myöntänyt itselleenkään. Eihän voinut olla mahdollista,
että hän, viidakon lapsi, joka oli ikiajoiksi luopunut ihmisten
yhteiskunnasta palatakseen rakkaitten villieläintensä seuraan, olisi
tuntenut vähäisintäkään mielipahaa noiden kahden lähdön johdosta tai
yksinäisyyttä nyt, kun he olivat poissa. Luutnantti Harold Percy
Smith-Oldwickista Tarzan oli pitänyt, mutta naista, jonka hän oli
tiennyt saksalaiseksi vakoilijaksi, hän oli vihannut, vaikka hänen
sydämensä olikin aina kieltänyt häntä surmaamasta tyttöä, siitä
huolimatta, että hän oli vannonut surmaavansa kaikki saksalaiset. Hän
oli arvellut tämän heikkouden syyksi sen, että Bertha Kircher oli
nainen, mutta samalla oli hänelle tuottanut aika lailla päänvaivaa se
näennäinen ristiriita, että hän vihasi tyttöä ja kuitenkin oli useita
kertoja suojellut häntä vaaran uhatessa.

Keikauttaen ärtyneenä päätään hän pyörähti länteen päin, ikäänkuin
olisi kääntämällä selkänsä nopeasti häipyvälle lentokoneelle voinut
pyyhkiä sen matkustajain muiston mielestään. Aukeaman laidalla hän
seisahtui; suoraan hänen edessään kasvoi jättiläispuu, ja ikäänkuin
äkillisen, vastustamattoman mielijohteen kannustamana hän hypähti sen
oksille ja kiipesi apinamaisen ketterästi niin korkealle kuin puun
latva kesti hänen painonsa. Keveästi keinuen huojuvalla oksalla hän
sitten etsi itäiseltä taivaanrannalta vähäistä täplää, englantilaista
lentokonetta; se vei yhä kauemmaksi hänestä niitä henkilöitä, joiden
jälkeen hän ei luullut enää milloinkaan tapaavansa oman rotunsa
jäseniä, hänen kaltaisiaan olentoja.

Vihdoin hänen terävä katseensa osui lentokoneeseen, joka lensi kaukana
idässä melkoisen korkealla. Muutamia sekunteja hän tarkkaili tasaisesti
itään päin kiitävää pilkkua, mutta äkkiä se hänen kauhukseen alkoi
vinhasti painua. Hänestä näytti putoaminen loputtomalta, ja hän
käsitti, kuinka korkealla lentokoneen oli täytynyt olla, ennen kuin se
oli alkanut syöksyä alas. Juuri kun se oli katoamaisillaan näkyvistä,
näytti sen laskeutuminen äkkiä hiljenevän, mutta se liikkui vieläkin
huimaa vauhtia jyrkässä kulmassa alaspäin kadotessaan kaukaisten
kukkuloiden taa.

Apinamies viipyi paikallaan puoli minuuttia, pannen merkille etäisiä
maamerkkejä, joiden hän päätteli olevan pudonneen lentokoneen
läheisyydessä, sillä heti kun hän oli oivaltanut, että nuo ihmiset
olivat jälleen pulassa, pakotti hänen omaa rotuaan kohtaan tuntemansa
synnynnäinen velvollisuudentunto hänet vielä kerran luopumaan
suunnitelmistaan ja koettamaan auttaa heitä.

Mikäli apinamies saattoi arvostella lentokoneen asemaa, pelkäsi hän sen
syöksyneen melkein ylipääsemättömien rotkojen keskelle kuivaan ja
hedelmättömään erämaahan, joka oli idässä kohoavien kukkuloiden
rajoittaman hedelmällisen alangon takana. Hän oli itse kulkenut tuon
päivänpolttaman ja aution kuolemanmaan halki, ja omasta kokemuksestaan
ja siitä, miten vähällä hän oli pelastunut menehtymästä sen
heltymättömään karuuteen, hän tiesi, ettei yksikään heikompi ihminen
voinut toivoakaan pelastuvansa jouduttuaan alueelle edes joltisenkin
matkan päähän sen ääriltä. Hän muisti elävästi ammoin kuolleen soturin
vaalenneet luut jyrkkäseinäisen rotkon pohjalla, joka oli vähällä tulla
satimeksi hänellekin. Mielikuvituksessaan hän näki pronssista taotun
kypärin, ruostuneen, teräksisen rintahaarniskan, pitkän, suoran miekan
tuppineen ja vanhanaikaisen musketin -- mykät todistukset sen miehen
valtavista ruumiinvoimista ja sotaisesta hengestä, joka näin huonosti
varustettuna ja kehnosti aseistettuna oli kuitenkin muinoin tunkeutunut
villin Afrikan sydämeen. Ja hän näki hoikan englantilaisnuorukaisen ja
hennon tytön heitettyinä samaan tuhoisaan loukkoon, josta tämä
entisajan jättiläinen ei ollut kyennyt pelastumaan -- heitettyinä sinne
haavoittuneina ja ruhjoutuneina, jollei kuolleina.

Sikäli kuin hän saattoi arvella, oli viimeksimainittu mahdollisuus
todennäköisin, mutta olivathan he kuitenkin voineet laskeutua maahan
saamatta hengenvaarallisia vammoja, ja tämän vähäisen mahdollisuuden
varalta hän lähti matkalle, jonka hän tiesi käyvän työlääksi ja jolla
häntä odottaisivat monet vaivat ja väijyisivät arvaamattomat vaarat;
mutta hän tahtoi koettaa pelastaa heidät, jos he vielä olisivat elossa.

Hänen edettyään puolisentoista kilometriä, kantautui hänen valppaaseen
korvaansa ääni, joka ilmaisi, että hänen edellään riistapolulla
juostiin nopeasti. Ääni kävi yhä voimakkaammaksi ja osoitti, että mikä
eläin sen aiheuttikin, se liikkui häntä kohti ja lisäksi vinhaa
vauhtia. Eikä kulunut kauan, ennen kuin hän harjaantuneine aisteineen
oli selvillä siitä, että askelten töminä oli rajusti pakenevan
Bara-kauriin. Tarzanin luonteessa olivat erottamattomasti sekaantuneina
ihmisen ja pedon piirteet. Pitkäaikainen kokemus oli opettanut hänelle,
että parhaiten taistelee ja nopeimmin vaeltaa se, joka on parhaiten
ravittu, ja niinpä Tarzan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta saattoi
siirtää tuonnemmaksi mitä kiireellisimmänkin tehtävän käyttääkseen
hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta surmaamiseen ja syömiseen. Tämä
kenties oli hänen silmäänpistävin eläimellinen piirteensä. Hänen
muuttumisensa englantilaisesta herrasmiehestä, jota kannustivat mitä
parhaat inhimilliset vaikutteet, villipedoksi, joka kyyrötti tiheän
pensaan suojassa valmiina hyppäämään lähestyvän saaliinsa niskaan,
tapahtui silmänräpäyksessä. Ja kun sitten Numan ja Sheetan kynsistä
pelastunut Bara tuli, ei se pelkonsa ja hätäisen pakonsa johdosta
voinut vainuta, että sitä väijyi vielä yksi yhtä kauhea vihollinen.
Eläin saapui apinamiehen kohdalle; vaaleanruskea hahmo lennähti
näkyviin pensaan piiloisan lehvistön takaa, voimakkaat käsivarret
kiertyivät nuoren uroskauriin sileään kaulaan ja vankat hampaat
upposivat pehmeään lihaan. Molemmat kierähtivät yhdessä polulle, ja
hetkistä myöhemmin nousi apinamies, laski jalkansa tappamansa saaliin
ruholle ja kajautti urosapinan voittohuudon.

Ikäänkuin vastaushaasteena saapui apinamiehen korviin leijonan
jymisevä, kammottava, kiukkuinen karjaisu, jossa Tarzan luuli
erottavansa kummastuneen ja pelokkaan soinnun. Viidakon villieläinten
samoin kuin heidän valistuneempien, ihmissukuun kuuluvien veljiensä ja
siskojensa rinnoissa on uteliaisuus hyvin kehittynyt. Eikä Tarzan
suinkaan ollut siinä suhteessa muita parempi. Hänen perinnöllisen
vihamiehensä karjaisun omituinen sointu herätti hänessä halun ottaa
selkoa asiasta, ja niinpä apinamies heitti Bara-kauriin ruhon olalleen
ja lähti lehvistön keskitasannetta myöten siihen suuntaan, josta ääni
oli kuulunut, pitkin polkua, jota hän oli päättänyt noudattaa.

Välimatkan lyhetessä kävi ääni voimakkaammaksi, mikä osoitti hänen
lähestyvän hyvin äkäistä leijonaa, ja eräässä paikassa, missä viidakon
jättiläispuu varjosti leveätä riistapolkua, jonka lukemattomat tuhannet
kaviolliset ja pehmeät jalat ehkä lukemattomien ajanjaksojen aikana
olivat kuluttaneet ja polkeneet syväksi uraksi, hän äkkiä huomasi
allaan wamabojen leijonankuopan ja siinä leijonan, jollaista ei edes
Apinain Tarzan ollut milloinkaan ennen nähnyt ja joka turhaan koetti
hyppiä saavuttaakseen vapauden. Apinamieheen tuijotti valtava peto,
kookas, voimakas ja nuori; sen harja oli musta ja tavattoman tuuhea ja
turkki tummempi kuin millään Tarzanin ennen näkemällä, niin että se
kuopan pimennossa näytti melkein mustalta -- musta leijona!

Tarzan, joka oli aikonut pilkata ja herjata vangiksi joutunutta
vihollistaan, alkoikin äkkiä avoimesti ihailla komean eläimen
kauneutta. Minkälainen otus se olikaan! Kuinka mitätön ja kääpiömäisen
pieni tavallinen metsäleijona olikaan siihen verrattuna! Tässä oli
tosiaan sellainen, joka ansaitsi eläinten kuninkaan nimityksen. Heti
tämän ison kissaeläimen nähtyään apinamies ymmärsi, ettei hänen ensiksi
kuulemassaan karjaisussa ollut pelokasta sointua; epäilemättä siitä
kuvastui ällistystä, mutta tuon valtavan kurkun äänijänteet eivät olleet
koskaan värähtäneet pelosta.

Ihailun kasvaessa alkoi hän pian surkutella gomanganien viekkauden
voimattomaksi ja avuttomaksi tekemän valtavan otuksen onnetonta asemaa.
Vaikka peto olikin hänen vihollisensa, ei se kuitenkaan ollut niin
katkera vihollinen kuin mustaihoiset, jotka olivat houkutelleet sen
satimeen, sillä vaikka Tarzanilla olikin useita varmoja ja luotettavia
ystäviä Afrikan erinäisten alkuasukasheimojen keskuudessa, kammosi hän
sanomattomasti toisia luonteeltaan turmeltuneita ja tavoiltaan
petomaisia neekereitä, ja sellaisiin kuului Numabo-päällikön
ihmissyöjäkansa. Hetkisen Numa-leijona katseli raivokkaana sen
yläpuolella olevalla oksalla kyyköttävää, alastonta ihmistä.
Kellanvihreät silmät tuijottivat hievahtamatta apinamiehen kirkkaisiin
silmiin, mutta sitten leijonan herkät sieraimet tunsivat Baran tuoreen
veren hajun, pedon katse siirtyi ruskealla olkapäällä viruvaan ruhoon,
ja sen kurkun avaroista syvyyksistä lähti matala uikutus.

Apinain Tarzan hymyili. Yhtä selvästi kuin ihmisen sanoilla oli leijona
ilmoittanut hänelle: "Olen nälkiintynyt, enemmänkin kuin nälkiintynyt.
Olen kuolemaisillani nälkään." Apinamies katsoi allansa olevaa petoa ja
hymyili miettiväistä, veitikkamaista hymyä. Sitten hän laski ruhon
olaltaan eteensä oksalle, veti esille isä-vainajansa pitkän puukon,
leikkasi irti takakäpälän, pyyhkäisi veristä terää Baran sileään
karvaan ja pisti puukon takaisin tuppeensa. Leukapielet vettä valuen
katseli Numa himottavaa lihaa ja vingahti toistamiseen, mutta apinamies
hymyili miettiväistä hymyään, nosti vankalla, ruskettuneella kädellään
takakäpälän suulleen ja upotti hampaansa pehmeään, mehukkaaseen lihaan.

Kolmannen kerran Numa päästi kuuluville hiljaisen, vetoavan
vingahduksen, ja silloin Apinain Tarzan pudisti tuskastuneen
harmistuneesti päätään, tempasi Bara-kauriin ruhon tähteet ja sinkautti
ne allansa olevalle nälkäiselle pedolle.

"Vanha akka", jupisi apinamies. "Tarzanista on tullut heikko, vanha
akka. Pian hän vuodattaa kyyneleitä sen tähden, että on tappanut Baran,
kauriin. Hän ei jaksa nähdä vihollisensa Numan olevan nälkäisenä, koska
Tarzanin sydän alkaa muuttua vetiseksi, kun hän on ollut ventojen,
heikkojen sivistysolentojen parissa." Mutta sittenkin hän hymyili. Eikä
hän ollut pahoillaan siitä, että oli antanut perään lempeälle
mielijohteelleen.

Samalla kun Tarzan repi lihaa saaliinsa siitä osasta, jonka hän oli
pidättänyt itselleen, silmäili hän tarkoin allansa olevaa näkyä. Hän
huomasi, kuinka ahnaasti Numa hotki ruhon, pani yhä enemmän ihaillen
merkille pedon komeat piirteet ja myöskin satimen ovelan rakennustavan.
Tavallisissa leijonankuopissa, joihin Tarzan oli tutustunut, oli
pohjaan pystytetty seipäitä, joiden teroitettuihin päihin leijona
upposi kuin vartaisiin, mutta tämä kuoppa ei ollut sellainen. Tässä oli
kuopan seinämiin lähelle reunoja kiinnitetty noin kolmenkymmenen
sentimetrin välimatkojen päähän toisistaan lyhyitä seipäitä, joiden
teroitetut päät kallistuivat alaspäin, joten leijona oli pudonnut
satimeen vahingoittumatta, mutta ei voinut hypätä pois, koska joka
kerta, kun se sitä yritti, sen pää osui yläpuolella olevan seipään
terävään kärkeen.

Ilmeisesti oli wamabojen aikomus siis vangita leijona elävänä. Koska
tämä heimo Tarzanin tietämän mukaan ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä
valkoihoisten kanssa, oli neekerien vaikuttimena epäilemättä halu
rääkätä peto kuoliaaksi, jotta he saisivat mahdollisimman suuresti
nauttia sen kuolintuskista.

Kun Tarzan oli antanut leijonalle ruokaa, pälkähti hänen päähänsä, että
se olisi ollut turhaa työtä, jos hän jättäisi pedon neekerien armoille,
ja samalla hänen mieleensä juolahti, että mustaihoisten nolaaminen
tuottaisi hänelle suuremman nautinnon kuin Numan jättäminen oman
onnensa nojaan. Mutta miten hän sen vapauttaisi? Jos hän poistaisi
kaksi seivästä, jäisi siihen siksi leveä aukko, että Numa varsin hyvin
voisi hypätä kuopasta, joka ei ollut kovin syvä. Mutta mitä takeita
olisi Tarzanilla siitä, ettei Numa hypähtäisi kuopasta heti, kun
vapauteen vievä tie avautuisi ja ennen kuin apinamies ehtisi puihin
turvaan? Siitä huolimatta, että Tarzan ei suinkaan pelännyt leijonaa
yhtä paljon kuin te ja minä olisimme samanlaisissa oloissa pelänneet,
oli hänessä kuitenkin voimakkaana varovaisuuden tunne, joka on
välttämätön kaikille viidakon olennoille, jos niiden on mieli pysyä
hengissä. Jos tarve vaati, saattoi Tarzan ryhtyä otteluun Numaa
vastaan, vaikka hän ei ollutkaan niin itserakas, että olisi luullut
kykenevänsä voittamaan täysikasvuisen leijonan muutoin kuin sattumalta
tai turvautumalla ihmisjärkensä viekkauteen. Tarpeeton hengenvaaraan
antautuminen olisi hänestä ollut yhtä moitittavaa kuin välttämättömäksi
käyneen vaaran kaihtaminen. Mutta kun Tarzan tahtoi tehdä jotakin,
keksi hän tavallisesti keinot sen suorittamiseksi.

Nyt hän oli vakaasti päättänyt vapauttaa Numan ja tehtyään päätöksensä
hän toteuttaisi sen, vaikka siitä koituisikin hänelle itselleen
melkoinen vaara. Hän tiesi, että leijonalta kuluisi jonkun verran aikaa
syömiseen, mutta hän tiesi myöskin, että se syödessään olisi kaksin
verroin kärtyisämpi luulottelemilleen häiritsijöille. Senvuoksi oli
Tarzanin meneteltävä varovasti.

Laskeuduttuaan maahan kuopan reunalle hän tarkasti seipäitä; sitä
tehdessään hän hämmästyksekseen pani merkille, ettei Numa näkynyt
lainkaan raivostuvan hänen lähestyessään. Kerran se silmäili tutkivasti
apinamiestä hetkisen ja kävi sitten jälleen käsiksi Baran lihaan.
Tarzan tunnusteli seipäitä ja koetti, kestivätkö ne hänen painonsa. Hän
kiskoi niitä voimakaslihaksisella kädellään, ja pian hänelle selvisi,
että hän saisi ne irroitetuksi nytkyttämällä niitä edestakaisin. Sitten
välähti hänen päähänsä uusi suunnitelma, ja hän alkoi veitsellään
kaivaa maata yhden seipään yläpuolelta. Savi oli pehmeätä ja helposti
poistettua; pian Tarzan oli paljastanut kuopan seinään 'upotetun osan
seipäästä melkein pitkin pituuttaan; hän jätti maan sisään seivästä
vain niin pitkältä, ettei se pudonnut kuoppaan. Senjälkeen hän kävi
viereisen seipään kimppuun, ja pian se oli samalla tavoin paljastettu,
minkä jälkeen hän heitti ruohoköytensä silmukan molempien ympärille ja
kiipesi vikkelästi polun vieressä kasvavan puun oksalle. Siellä hän
veti köyden tiukalle, nojautui puun runkoa vastaan ja kiskoi lujasti.
Hitaasti seipäät kohosivat irti maasta, mutta samassa heräsi Numan
epäluulo, ja se alkoi murista.

Aiottiinko uudelleen supistaa sen oikeuksia ja vapauksia? Se oli
ymmällä, ja koska se, kuten kaikki leijonat, oli herkkä suuttumaan,
niin se ärtyi. Se ei ollut välittänyt mitään, kun tarmangani kyykötti
kuopan reunalla ja katseli sinne, sillä olihan tämä tarmangani antanut
sille ruokaa. Mutta nyt oli tekeillä jotakin muuta ja villipedon
epäluuloisuus heräsi. Mutta tarkkaillessaan Numa näki seipäiden
verkalleen nousevan pystyyn, kolahtavan toisiaan vasten ja sitten
kellahtavan taaksepäin pois sen näkyvistä pitkälleen maan pinnalle.
Heti leijona käsitti tilanteen mahdollisuudet ja ehkä myöskin
vaistomaisesti tunsi, että tuo ihmisolento oli tahallaan valmistanut
sille pelastumistien. Siepattuaan Baran tähteet vankkojen leukojensa
väliin Numa-leijona hypähti ketterästi wamabojen kuopasta, ja Apinain
Tarzan katosi viidakkoon itään päin.

Maan pinnalla tai puiden huojuvilla oksilla luki apinamies ihmisten tai
eläinten jälkiä kuin avointa kirjaa, mutta lentokoneen jäljetöntä uraa
seurattaessa olivat hänenkin terävät aistinsa tehottomat. Mitä etua oli
silmistä, korvista tai hajuaistista, kun oli seurattava esinettä, joka
oli kiitänyt epävakaisessa ilmassa tuhansien metrien korkeudessa puiden
latvojen yläpuolella? Etsiessään maahan syöksynyttä lentokonetta
saattoi Tarzan turvautua ainoastaan suuntavaistoonsa. Hän ei voinut
täsmällisesti arvioida edes sitä, kuinka etäällä se hänestä oli, ja
kukkuloiden taakse kadottuaan se oli saattanut liukua melkoisen matkan
kohtisuoraan alkuperäistä suuntaansa vastaan ennen kuin suistui maahan.
Jos sen matkustajat olivat kuolleet tai pahasti loukkaantuneet, voi
Tarzan saada jonkun aikaa turhaan etsiä heidän lähimmästä
ympäristöstään, ennenkuin löytäisi heidät.

Hänellä oli vain yksi keino: hänen oli edettävä mahdollisimman lähelle
sitä kohtaa, mihin hän arveli koneen laskeutuneen, ja sitten
kierrettävä yhä laajemmissa ympyröissä, kunnes hän haistaisi heidän
hajunsa. Ja niin hän tekikin.

Ennen kuin hän poistui runsauden laaksosta, hän surmasi useita otuksia,
ottaen mukaansa niistä parhaat palat ja jättäen luut tarpeettomana
taakkana jälelle. Viidakon tiheä kasvullisuus päättyi läntisellä
rinteellä, muuttuen yhä harvemmaksi hänen lähestyessään harjaa, jonka
takana oli niukalti kitukasvuisia pensaita ja päivän polttamaa ruohoa;
siellä täällä oli pahkainen, sitkeä puu, joka oli jaksanut kasvaa
melkein vedettömässä ilmastossa.

Vuoren laelta Tarzanin terävä katse lipui pitkin kuivaa ja karua
maisemaa. Kaukana hän eroitti säröiset, koukeroiset viivat, jotka
osoittivat niitä kohtia, missä kammottavat, mutkittelevat rotkot
halkoivat laajaa tasankoa aina jonkun matkan päässä toisistaan -- nuo
hirvittävät rotkot, jotka olivat vähällä olleet vaatia hänen henkensä
rangaistukseksi siitä ajattelemattomuudesta, että hän oli koettanut
tunkeutua niiden ikivanhaan, pyhitettyyn yksinäisyyteen.

Kaksi päivää Tarzan etsi turhaan jälkiä lentokoneesta ja sen
matkustajista. Hän pani osia lihavaroistaan eri paikkoihin, kasaten
kiviröykkiöitä merkiksi niiden sijoituspaikoista. Kavuttuaan
ensimmäisen syvän rotkon poikki hän kierteli laajalti sen toisella
puolen. Silloin tällöin hän pysähtyi, huusi äänekkäästi ja kuunteli
mahdollista vastausta, mutta hänen huhuiluaan seurasi aina hiljaisuus
-- pahaenteinen hiljaisuus, joka hänen huutojensa jälkeen tuntui
entistäkin kaameammalta.

Myöhään toisen päivän iltana hän saapui unohtumattomalle rotkolle,
jossa entisaikojen seikkailijain puhtaaksi noukitut luut viruivat, ja
täällä ensi kerran osui Ska, korppikotka, hänen tielleen. "Ei tällä
kertaa, Ska", huudahti apinamies ilkkuvasti, "sillä nytpä Tarzan onkin
Tarzan. Viime kerralla leijailit tarmanganin surkean luurangon jälessä
ja silloinkin kärsit tappion. Älä tuhlaa aikaasi Apinain Tarzaniin, kun
hän on täysissä voimissaan!" Mutta yhtä kaikki Ska, korppikotka,
kaarteli ja liiteli hänen yläpuolellaan, ja apinamiehen kerskailusta
huolimatta puistattivat häntä pahat aavistukset. Hänen korvissaan
kaikui alituisesti surullinen sävel, johon hän tahtomattaan
sovitti kaksi sanaa, jotka toistuivat yhä uudelleen kammottavan
yksitoikkoisesti: "Ska tietää! Ska tietää!" Vihdoin hän ravisti itseään
suuttuneena, sieppasi kiven ja sinkautti sen inhoittavaa haaskansyöjää
kohti.

Laskeuduttuaan rotkon äkkijyrkältä reunalta Tarzan puolittain kiipesi,
puolittain liukui sen hiekkaiselle pohjalle. Hän oli osunut melkein
samalle kohdalle, josta hän oli lähtenyt kiipeämään ylöspäin monta
viikkoa sitten, ja hänen edessään virui valtava luuranko valtavine
aseineen aivan samallaisena kuin silloin, jopa epäilemättä samanlaisena
kuin se oli virunut vuosisatoja.

Katsellessaan tätä kolkkoa muistomerkkiä siitä, että toinen voimakas
mies oli menehtynyt ponnistellessaan erämaan julmia voimia vastaan,
hän hätkähti kuullessaan laukauksen. Se kuului rotkosta hänen
eteläpuoleltaan, ja sen kaiku kiiri pitkin kapean kuilun jyrkkiä
seiniä.




NELJÄS LUKU

Salaperäiset jalanjäljet


Kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ohjaama englantilainen
lentokone kohosi jylhästä viidakosta, jossa Bertha Kircherin elämä oli
niin monesti ollut sammumaisillaan, ja lähti kiitämään itää kohti,
tunsi tyttö äkkiä kouristusta kurkussaan. Hän ponnisti ankarasti,
koettaen niellä jotakin, mitä kurkussa ei ollut. Hänestä tuntui
kummalliselta, että hän tunsi kaihoa jättäessään taakseen niin, kamalat
vaarat, mutta sittenkin hän oivalsi selvästi, että asianlaita oli niin,
sillä hänen jälkeensä jäi häntä uhanneiden vaarojen lisäksi jotakin
muutakin -- ainutlaatuinen olento, joka oli sekaantunut hänen elämäänsä
ja jota kohtaan hän tunsi selittämätöntä kiintymystä.

Hänen edessään ohjaajan paikalla istui englantilainen upseeri ja
herrasmies, jonka hän tiesi rakastavan häntä, ja kuitenkin hän rohkeni
tämän miehen seurassa olla suruissaan senvuoksi, että hän poistui
villieläimen oleskelumailta!

Luutnantti Smith-Oldwick puolestaan oli seitsemännessä taivaassa
riemusta. Rakas lentokone oli taaskin hänen hallussaan, hän kiiti
nopeasti toveriensa luokse ja velvollisuuttaan täyttämään, ja muassaan
hänellä oli rakastamansa nainen. Mutta yksi ikävä kohta oli sentään --
Tarzanin tätä naista vastaan kohdistama syytös. Apinamies oli
väittänyt, että tyttö oli saksalainen ja urkkija, ja englantilainen
upseeri suistui tuon tuostakin autuuden huipuilta epätoivon kuiluihin
ajatellessaan, miten välttämättömästi kävisi, jos Tarzanin syytös
osoittautuisi oikeaksi. Rakkaus ja kunniantunto kävivät hänen
rinnassaan rajua taistelua. Toisaalta hän ei voinut luovuttaa
rakastamaansa naista sen kohtalon kouriin, joka tyttöä varmasti
odottaisi, jos hän todellakin oli vihollisten vakooja, samalla kun
toisaalta hän itse englantilaisena ja upseerina ei voinut suoda tytölle
apuaan eikä suojelustaan.

Nuori mies tyynnytteli senvuoksi itseään yhä uudelleen toistamalla
mielessään, että Bertha Kircher ei ollut syyllinen. Hän koetti
vakuuttaa itselleen, että Tarzan oli erehtynyt, ja kun hän muistin
silmillä katseli takanaan istuvaa naista, oli hän kaksin verroin
varmempi siitä, etteivät nuo suloisen naiselliset, luonteikkaat
piirteet ja nuo kirkkaat, vilpittömät silmät voineet kuulua vieraan,
vihatun rodun naiselle.

Ja niin he kiitivät itää kohti kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa.
Heidän allaan muuttui viidakon sankka kasvullisuus vuoriston rinteen
niukemmaksi kasvistoksi, ja sitten levisi heidän eteensä laaja, kuiva
erämaa, jossa oli unholaan vaipuneina aikoina virranneiden, ammoin
kuivuneiden jokien uurtamia, syviä ja kapeita rotkoja.

Kohta sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet erämaan ja hedelmällisen
seudun välisenä rajana olevan vuorijonon harjan, huomasi Ska,
korppikotka, joka korkealla ilmassa lensi pesäänsä kohti, oudon,
jättiläiskokoisen linnun, joka tunkeutui sen valta-alueelle. Lieneepä
Skan kannustimena ollut halu otella häiritsijän kanssa tai uteliaisuus,
joka tapauksessa se äkkiä kohosi ylöspäin ottamaan lentokonetta
vastaan. Epäilemättä se arvosteli tulokkaan vauhtia väärin; mutta
olkoonpa sen laita miten hyvänsä, potkurin siiven kärki hipaisi sitä,
ja samassa tapahtui monta seikkaa. Skan hengetön ruumis putosi
silvottuna ja verisenä kuin kivi maata kohti. Särkyneen kuusipuun
sirpale sinkoutui taaksepäin, osuen ohjaajan otsaan; lentokone tärisi
ja vapisi, ja kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick vaipui
pyörtyneenä eteenpäin, sukelsi kone päistikkaa maata kohti.

Ohjaaja oli tajuttomana vain lyhyen hetkisen, mutta se hetkinen oli
vähällä koitua heidän tuhokseen. Herätessään tajuamaan vaaran hän
samalla havaitsi, että moottori oli pysähtynyt. Lentokone oli saanut
hirvittävän vauhdin, ja maa näytti olevan niin lähellä, ettei hän
voinut toivoakaan saavansa koneen vauhtia hyvissä ajoin hiljennetyksi
niin vähäiseksi, että maahan laskeminen kävisi vaarattomasti. Suoraan
heidän allaan oli tasangossa syvä kuilu, jonka pohja näytti verrattain
tasaiselta ja hiekkaiselta.

Hänen oli tehtävä päätös hyvin nopeasti, ja tuntui turvallisemmalta
koettaa laskea maahan rotkon pohjalle. Niin hän tekikin, mutta kone
kärsi tuntuvia vaurioita, ja hän ja hänen matkustajansa saivat ankaran
tärähdyksen.

Onneksi ei kumpikaan heistä loukkaantunut, mutta heidän tilansa näytti
todella toivottomalta. Oli hyvin epävarmaa, saisiko mies koneen
korjatuksi, jotta he voisivat jatkaa matkaansa sillä, ja yhtä
epäiltävältä tuntui, jaksaisivatko he jalkaisin marssia rannikolle tahi
palata sinne, mistä olivat juuri lähteneet. Mies oli varma, että heidän
olisi toivotonta yrittää erämaan poikki itäänpäin, uhitellen nälkää ja
janoa, kun taas heidän takanaan runsauden laaksossa heitä uhkasi
melkein yhtä suuri vaara raatelijain ja sotaisten alkuasukkaiden
puolelta.

Lentokoneen äkillisen ja tuhoisan seisahtumisen jälkeen Smith-Oldwick
kääntyi vikkelästi katsomaan, miten onnettomuus oli vaikuttanut
tyttöön. Bertha Kircher oli kalpea, mutta hymyili, ja he istuivat
paikoillaan useita sekunteja, silmäillen toisiaan äänettöminä. "Tämäkö
on loppu?" kysyi tyttö. Englantilainen pudisti päätään. "Tähän loppui
joka tapauksessa ensimmäinen taival", hän vastasi.

"Mutta ette kai voi suorittaa korjauksia täällä", virkkoi tyttö
epäillen.

"En", myönsi mies, "en ainakaan, jos vauriot ovat vähänkään pahoja.
Mutta ehkä saan koneen auttavaan kuntoon. Ensiksi on minun hieman sitä
tarkastettava. Toivottavasti ei siinä ole vakavaa vikaa. On pitkä,
hyvin pitkä matka Tanga-rautatielle."

"Emme pääsisi kauaksi", sanoi tyttö äänessään epätoivoinen soinnahdus.
"Kun olemme tyyten aseettomia, olisi suorastaan ihme, jos meidän
onnistuisi edetä edes pientä osaa tästä välimatkasta."

"Mutta me emme ole aseettomia", vastasi mies. "Minulla on täällä
ylimääräinen pistooli, jota ne retkaleet eivät huomanneet." Ja hän
aukaisi erään lokeron ja otti esille automaattisen pistoolin.

Bertha Kircher nojautui taaksepäin istuimellaan ja purskahti
äänekkääseen, koleaan, melkein hysteeriseen nauruun. "Tuollainen
paukkupyssy!" hän huudahti. "Mitä ihmettä luulette voivanne tehdä
tuolla muuta kuin raivostuttaa minkä hyvänsä pedon, johon sillä kenties
osutte."

Smith-Oldwickin ilme muuttui perin alakuloiseksi. "Mutta se on ase",
hän puolusteli. "Se teidän on myönnettävä, ja ihmisen voisin sillä
varmasti surmata."

"Niin kyllä, jos sattuisitte tarkkaamaan", vastasi tyttö, "ja jollei
vehkeenne koukkuile. En tosiaankaan luota suuresti automaattisiin
pistooleihin. Olen itsekin niitä käyttänyt."

"Niinpä niin", virkkoi mies ivallisesti, "tietystikin olisi pikakivääri
parempi, sillä kukapa tietää, ettemme kohtaa vaikka norsua täällä
erämaassa."

Tyttö oivalsi, että mies oli loukkautunut, ja oli siitä pahoillaan,
sillä hän tiesi, että Smith-Oldwick oli valmis tekemään mitä hyvänsä
suojellakseen häntä, eikä ollut englantilaisen oma syy, että hän oli
niin huonosti aseistettu. Lisäksi luutnantti itsekin käsitti
epäilemättä yhtä hyvin kuin hänkin, kuinka mitätön ase oli, ja oli
kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen ainoastaan sen tähden, että toivoi
siten voivansa rauhoittaa häntä ja vaimentaa hänen levottomuuttaan ja
pelkoaan.

"Suokaa anteeksi!" pyysi tyttö. "Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä,
mutta tämä onnettomuus on sananlaskun viimeinen pisara. Minusta tuntuu,
että olen kestänyt kaikki, mitä voin. Vaikka olinkin valmis uhraamaan
henkeni palvellessani isänmaatani, en kuvitellutkaan, että
kuolintuskani tulisivat näin pitkällisiksi, sillä nyt ymmärrän, että
olen ollut kuoleman kielissä jo monta viikkoa."

"Mitä tarkoitatte?" huudahti lentäjä. "Mitä tarkoitatte tuolla? Ette te
ole kuoleman kielissä, ette sinnepäinkään."

"Oi, ei", sanoi tyttö, "en minä tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että
silloin, kun neekerikersantti Usanga ja hänen Saksan lippujen alta
karanneet alkuasukasjoukkonsa vangitsivat minut, oli kuolemantuomioni
allekirjoitettu. Joskus on minusta tuntunut, että lykkäystä on
myönnetty. Joskus olen toivonut, että olen kenties ollut saamaisillani
täydellisen armahduksen, mutta sydämeni sisimmässä olen oikeastaan aina
tietänyt, etten enää koskaan pääsisi sivistyneeseen maailmaan. Olen
kantanut oman korteni isänmaani alttarille, ja vaikka se ei olekaan
suuri, voin kuitenkin poistua, tietäen sen, että se oli parhain, mitä
kykenin uhraamaan. En voi toivoa mitään muuta enkä pyydäkään mitään
muuta kuin kuolemantuomioni pikaista täytäntöönpanoa. En halua viipyä
enää kauempaa alituisen pelon ja kauheiden aavistusten vaivaamana.
Ruumiillinen kidutuskin olisi parempi kuin se, mitä olen saanut kestää.
Epäilemättä pidätte minua rohkeana naisena, mutta pelkoni on ollut
rajaton. Petoeläinten kiljunta öisin herättää minussa niin voimakasta
kauhua, että kärsin todellista tuskaa. Tunnen raatelevat kynnet
lihassani ja kammottavat torahampaat kaluamassa luitani -- tunnen niin
elävästi kuin todella saisin kestää sellaisen kuoleman kauhut. Pelkään,
ettette ymmärrä minua -- miehet ovat niin toisenlaisia."

"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "luulen käsittäväni sen. Ja koska sen
ymmärrän, osaan antaa suuremman arvon kuin uskottekaan sille
sankaruudelle, jota olette osoittanut kaikessa, mitä olette kokenut. Ei
voi olla rohkeutta, jollei tunneta pelkoa. Lapsi saattaa mennä leijonan
pesään, mutta pitää olla hyvin rohkea mies lähteäkseen sitä
pelastamaan."

"Kiitos", sanoi tyttö, "mutta minä en ole lainkaan rohkea, ja nyt olen
hyvin häpeissäni sen tähden, etten ole ollenkaan ajatellut teidän
tunteitanne. Koetan taaskin karkaista luontoani, ja toivokaamme
molemmat parasta. Tahdon auttaa teitä niin paljon kuin kykenen, jos
vain ilmoitatte, mitä minun on tehtävä."

"Ensiksi", virkkoi mies, "on saatava selville, kuinka pahasti lentokone
on vioittunut, ja sitten on mietittävä, miten se voitaisiin korjata."

Kaksi päivää Smith-Oldwick uurasti vahingoittuneen koneen kimpussa
siitä huolimatta, että hän alusta alkaen tiesi puuhansa toivottomaksi.
Ja vihdoin hän ilmaisi sen Bertha Kircherille.

"Tiesin sen", vastasi tyttö. "Mutta luullakseni oli minulla hyvin
samanlainen tunne kuin varmaan teilläkin: niin turhaa kuin meidän
lieneekin täällä ponnistella, olisi meidän ainakin yhtä tuhoisaa
koettaa palata takaisin viidakkoon, josta äsken lähdimme, tai jatkaa
matkaamme rannikolle. Te tiedätte, ja minä tiedän, ettemme voisi
jalkaisin päästä Tanga-rautatielle. Kuolisimme janoon ja nälkään, ennen
kuin olisimme puolimatkassa, ja jos kykenisimmekin palaamaan viidakkoon
ja tekisimme niin, odottaisi meitä siellä yhtä vääjäämätön, vaikkakin
toisenlainen kohtalo."

"Voimme siis muka yhtä hyvin istua täällä odottamassa kuolemaamme kuin
tuhlata tarmoamme yrittäessämme pelastautua, minkä kuitenkin tiedämme
hyödyttömäksi?" kysyi mies.

"Emme", sanoi tyttö. "Sillä tavoin en ikinä alistu. Tarkoitin, että
meidän ei kannata yrittää kumpaakaan niistä paikoista, joissa tiedämme
olevan yllin kyllin ravintoa ja vettä, joten meidän on pyrittävä uuteen
suuntaan. Tässäkin erämaassa lienee vettä jossakin, ja jos sitä on, on
meillä paras mahdollisuus löytää sitä, jos seuraamme tätä rotkoa
alaspäin. Jos olemme säästäväisiä, on meillä kylliksi ruokaa ja vettä
kahdeksi päiväksi, ja sillä ajalla saatamme osua jollekin lähteelle
tahi mahdollisesti jopa saapua hedelmälliseen maahan, jonka tiedän
olevan etelässä päin. Viedessään minut rannikolta wamabojen maahan,
käytti Usanga eteläistä tietä, jonka varrella oli tavallisesti vettä ja
riistaa runsaasti. Vasta määräpaikkaamme lähestyessämme alkoi maassa
vilistä raatelijoita. On siis toiveita siitä, että voimme edetä
rannikolle, jos pääsemme etelässä sijaitsevaan hedelmälliseen maahan."

Mies pudisti päätään epäilevästi. "Voimmehan sitä koettaa", hän
virkkoi. "Omasta kohdastani ei minua huvita istua täällä odottamassa
kuolemaa."

Smith-Oldwick nojasi koneeseensa alakuloinen katse suunnattuna maahan
jalkojen eteen. Tyttö silmäili etelään päin pitkin rotkoa, siihen
suuntaan, jossa heillä oli ainoa vähäinen mahdollisuus pysyä hengissä.
Äkkiä hän kosketti luutnantin käsivartta.

"Katsokaas!" hän kuiskasi.

Mies nosti nopeasti katseensa sinne päin, jonne tyttö tuijotti, ja näki
rotkon lähimmästä käänteestä kallioulkoneman takaa heitä tähyävän ison
leijonan jykevän pään.

"Huh!" huudahti hän. "Noita vintiöitä on joka paikassa."

"Ne eivät kai poistu kauaksi vedestä, vai mitä?" tiedusti tyttö
toiveikkaasti.

"En sitä luulisi", vastasi mies. "Leijonat eivät ole erittäin hyviä
kestämään janoa."

"Sitten se on hyvä enne", riemuitsi tyttö.

Mies naurahti. "Hauska, pieni enne! Muistuttaa minusta kevättä
ennustavaa kerttusta."

Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. "Älkää olko tyhmä; naurunne ei ole
minusta hauska. Se herättää minussa toiveita."

"Se on otaksuttavasti molemminpuolista", ivasi Smith-Oldwick, "koska
epäilemättä me herätämme toiveita sen mielessä."

Leijona oli ilmeisesti saanut varmuuden siitä, minkälaisia otuksia
sillä oli edessään, ja lähestyi heitä verkkaisesti.

"Tulkaa!" kehoitti mies. "Kiivetään koneeseen." Ja hän auttoi tytön
lentokoneen laidan ylitse.

"Eikö se pääse tänne perässämme?" kysyi Bertha Kircher.

"Kyllä luultavasti", vastasi luutnantti.

"Sananne ovat rauhoittavia", tokaisi tyttö.

"Minusta ei siltä tunnu." Smith-Oldwick veti esille pistoolinsa.

"Taivaan tähden", hätäili tyttö, "älkää ampuko sitä tuolla lelulla!
Saattaisitte osua."

"En aiokaan ampua sitä, mutta ehkä minun onnistuu peloittaa se pois,
jos se yrittää tulla kimppuumme tänne. Ettekö ole milloinkaan nähnyt
eläintenkesyttäjän käsittelevän leijonia? Hänellä on mitättömän pieni,
tyhjillä panoksilla varustettu taskupaukku. Sen ja keittiötuolin avulla
hän taltuttaa hurjimmatkin pedot."

"Mutta eihän teillä ole keittiötuolia", huomautti tyttö.

"Ei", myönsi Smith-Oldwick. "Hallitus sotkee aina kaikki asiat. Olen
aina väittänyt, että lentokoneissa pitäisi olla keittiötuoleja."

Bertha Kircher nauroi hieman hysteerisesti, mutta yhtä levollisesti
kuin olisi kuunnellut pikku pakinaa iltapäiväisessä teepöydässä.

Numa, leijona, asteli suoraan heitä kohti; sen olemuksesta kuvastui
enemmän uteliaisuutta kuin taistelunhalua. Se pysähtyi vasta aivan
lentokoneen viereen ja jäi silmäilemään heitä.

"Se on suurenmoinen, eikö olekin?" huudahti mies.

"En ole koskaan nähnyt komeampaa otusta", vastasi tyttö, "enkä noin
tummaturkkista. Sehän on melkein musta."

Heidän ääntensä kaiku ei näkynyt miellyttävän viidakon valtiasta, sillä
se rypisti heti ison naamansa syviin uurteisiin, irvisti niin, että
torahampaat paljastuivat, ja murisi äkäisesti. Melkein samassa se
kyyristyi hyppäämään, ja Smith-Oldwick laukaisi heti pistoolinsa,
tähdäten leijonan eteen. Pamahdus näytti vain vieläkin enemmän
raivostuttavan Numaa, ja kauheasti karjaisten se hyppäsi tavoittamaan
sen korvia särkeneen, oudon, levottomuutta herättävän äänen
alkuunpanijaa.

Samalla kertaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick heilautti itsensä
ketterästi ohjaajankoppilosta lentokoneensa vastaiselle puolelle,
kehoittaen tyttöä noudattamaan hänen esimerkkiään. Tyttö oivalsi,
kuinka hyödytöntä olisi hypätä maahan, ja valitsi toisen vaihtoehdon,
kiiveten ylemmälle siipitasolle.

Numa, joka ei ollut perehtynyt lentokoneen rakenteen omituisuuksiin,
jäi etumaiseen koppiloon saavuttuaan tarkkailemaan, kuinka tyttö
kiipesi pois sen ulottuvilta, koettamatta aluksi estää häntä. Kun se
oli saanut lentokoneen vallatuksi, näytti sen raivo äkkiä asettuvan,
eikä se heti liikahtanut seuratakseen Smith-Oldwickia. Tyttö käsitti
olevansa verrattain hyvässä turvassa, ryömi siiven ulkoreunalle ja
huusi miehelle, kehoittaen tätä koettamaan päästä ylemmän siipitason
vastaiselle laidalle.

Juuri tämän kohtauksen näki Apinain Tarzan käännyttyään lentokoneen
yläpuolella olevasta rotkon käänteestä, sitten kun pistoolin laukaus
oli kiinnittänyt hänen huomiotansa. Tyttö tarkkaili niin innokkaasti
englantilaisen ponnistuksia tämän koettaessa päästä turvaan ja
viimemainittu uurasti niin kiihkeästi, ettei kumpikaan heistä heti
huomannut apinamiestä, joka lähestyi meluttomasti.

Ensiksi havaitsi häiritsijän Numa. Leijona ilmaisi heti harminsa
kääntämällä häneen päin ärisevän kuonon ja päästämällä sarjan
varoittavia murahduksia. Sen eleet kiinnittivät ylemmälle siipitasolle
paenneiden huomion tulokkaaseen, ja tytön huulilta luiskahti
tukahdutettu "Jumalan kiitos!", vaikka hän tuskin jaksoi uskoa omia
silmiään, että juuri sama villi-ihminen, jonka läheisyys aina sai hänet
varmaksi turvallisuudestaan, oli nyt kuin kohtalon lähettämänä
saapunut ratkaisevalla hetkellä.

Melkein heti saivat he molemmat kauhukseen nähdä Numan hypähtävän
lentokoneen koppilosta ja lähtevän Tarzania vastaan. Apinamies, jolla
oli vankka keihäänsä kädessään, asteli huolettoman näköisenä raatelijaa
kohti, jonka hän oli tuntenut wamabojen kuopasta pelastamakseen
leijonaksi. Numan lähestymistavasta hän näki -- mitä Bertha Kircher ja
Smith-Oldwick eivät tietäneet -- että petoa kannusti enemmän
uteliaisuus kuin taistelunhalu, ja hän aprikoi, eikö tuossa isossa
päässä ehkä saattanut olla hitunen kiitollisuutta siitä hyvästä työstä,
jonka hän oli leijonalle tehnyt.

Tarzan oli ehdottoman varma siitä, että Numa tunsi hänet, sillä hän
tunsi viidakkokumppaninsa kyllin hyvin tietääkseen, että joskin ne
usein unohtivat eräitä vaikutelmia nopeammin kuin ihminen, toiset taas
pysyivät niiden muistissa vuosikausia. Joku muista selvästi eroava haju
saattaa olla lähtemättömästi painunut eläimen mieleen, jos se on
ensiksi tuntenut sen harvinaisissa oloissa, ja siksi Tarzan luotti
siihen, että Numan nenä oli jo muistuttanut sille kaikesta, mitä heidän
lyhyen tuttavuutensa aikana oli tapahtunut. Urheilu-into on syvälle
juurtunut anglosaksilaiseen rotuun, ja niinpä nyt Apinain Tarzan eli
pikemminkin John Clayton, loordi Greystoke, tervehti hymyhuulin
jännittävää tilaisuutta, johon hänen täytyi alistua saadakseen
selville, kuinka kauas Numan kiitollisuus ulottui.

Smith-Oldwick ja tyttö näkivät näiden kahden lähestyvän toisiaan.
Edellinen kiroili hiljaa mielessään, samalla kun hän hermostuneesti
hypisteli vyöllään olevaa mitätöntä asetta. Tyttö painoi kämmenillään
poskiansa, kumartuen eteenpäin kauhun mykistämänä ja katse
kivettyneenä. Vaikka hän luottikin sokeasti tuon jumalia muistuttavan
olennon taistelukuntoon, joka noin vavahtamatta uskalsi katsoa silmästä
silmään eläinten kuningasta, ei hänellä kuitenkaan ollut vääriä
haaveita siitä, mitä varmasti täytyisi tapahtua, kun he kohtasivat
toisensa. Hän oli nähnyt Tarzanin ottelevan Sheetan kanssa ja silloin
oivaltanut, että vaikka mies olikin voimakas, niin vain vikkelyys,
oveluus ja sattuma nostivat hänet lähimainkaan tasavertaiseksi hurjan
vastustajansa kanssa ja että noista hänen puolellaan olleista kolmesta
tekijästä suurin oli sattuma.

Hän näki miehen ja leijonan seisahtuvan yhtä aikaa vajaan metrin päässä
toisistaan. Hän näki pedon hännän heilahtelevan puolelta toiselle ja
kuuli sen avarasta rinnasta lähtevät matalat murahdukset, mutta hän ei
osannut tulkita oikein hännän pieksämistä eikä murahduksien sointua.

Hänestä ne tuntuivat kuvastavan yksinomaan eläimellistä raivoa, kun ne
taas Apinain Tarzanista olivat mahdollisimman leppeitä ja rauhoittavia.
Ja sitten hän näki Numan jälleen etenevän, kunnes sen kuono kosketti
miehen paljasta jalkaa, ja hän sulki silmänsä, peittäen ne käsillään.
Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iäisyys hänen odottaessaan kamalia
ääniä taistelusta, jonka hän uskoi välttämättä alkavan, mutta hän ei
kuullut muuta kuin Smith-Oldwickilta rajusti puhjenneen huokauksen ja
puolittain hysteeriset sanat: "Hitto soikoon! Onko moista nähty?"

Hän avasi silmänsä; kookas leijona hieroi takkuista päätään miehen
lonkkaan, ja Tarzan oli työntänyt vapaan kätensä mustaan harjaan ja
raaputti Numan luimussa olevan korvan taustaa.

Kummallisia ystävyyssuhteita on usein solmittu eri lajeihin kuuluvien
alempien eläinten kesken, mutta harvemmin ihmisen ja villien petojen
välillä, koska ensinmainitut tuntevat isoja kissaeläimiä kohtaan
synnynnäistä pelkoa. Eikä rajun leijonan ja villi-ihmisen välille niin
äkkiä kehittynyt ystävyys niin ollen ollut suinkaan käsittämätön.

Kun Tarzan lähestyi lentokonetta, asteli Numa hänen vierellään, ja kun
Tarzan pysähtyi, katsoen tyttöön ja lentäjään, seisahtui Numa myöskin.

"Olin melkein lakannut toivomasta löytäväni teidät", virkkoi apinamies,
"ja ilmeisesti tapasin teidät juuri parhaalla hetkellä."

"Mutta mistä ihmeestä tiesitte meidän olevan pulassa?" tiedusti
englantilainen upseeri.

"Näin koneenne syöksyvän alas", vastasi Tarzan. "Tarkkailin teitä
eräästä puusta sen aukeaman laidalla, josta nousitte lentoon. En voinut
saada selkoa juuri muusta kuin laskupaikkanne yleisestä suunnasta, ja
te näytte lipuneen melkoisen matkan etelään päin, senjälkeen kun
katositte näkyvistäni vuoriston taakse. Olen haeskellut teitä kauempaa
pohjoisesta. Aioin juuri lähteä paluumatkalle, kun kuulin
pistoolinlaukauksenne. Onko koneenne korjaamattomassa kunnossa?"

"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "se on toivottomassa tilassa."

"Millaiset suunnitelmat teillä sitten nyt on? Mitä aiotte tehdä?"
Tarzan osoitti kysymyksensä tytölle.

"Tahdomme päästä rannikolle", sanoi Bertha Kircher, "mutta se näyttää
nyt mahdottomalta."

"Niin olisin minäkin luullut vähän aikaa sitten", tunnusti apinamies,
"mutta koska Numa on täällä, täytyy myöskin vettä olla verrattain
lähellä. Kohtasin tämän leijonan kaksi päivää sitten wamabojen maassa.
Vapautin sen neekerien pyydystyskuopasta. Tänne sen on täytynyt tulla
jotakin sellaista polkua myöten, jota en tunne -- en ainakaan nähnyt
ainoatakaan riistapolkua enkä ainoankaan eläimen jälkiä tultuani
vuoriston yli hedelmällisestä maasta. Miltä suunnalta se saapui
kimppuunne?"

"Etelästä päin", vastasi tyttö. "Myöskin me arvelimme, että sillä
suunnalla täytyy olla vettä."

"Lähdetään sitten etsimään sitä", esitti Tarzan.

"Entä leijona?" kysyi Smith-Oldwick.

"Siitä meidän on otettava selko", sanoi apinamies, "ja sen voimme tehdä
vain siten, että tulette sieltä alas."

Upseeri kohautti olkapäitänsä. Tyttö kääntyi katsomaan häneen
nähdäkseen, minkä vaikutuksen Tarzanin ehdotus teki. Englantilainen
kävi äkkiä hyvin kalpeaksi, mutta hänen huulillaan väikkyi hymy, kun
hän laskeutui siipitason reunalta ja kapusi maahan Tarzanin viereen.

Bertha Kircher huomasi miehen pelkäävän, mutta ei moittinut häntä
siitä; myöskin hän käsitti, kuinka rohkeasti Smith-Oldwick oli
käyttäytynyt uhmatessaan tuolla tavoin vaaraa, joka hänestä oli varsin
todellinen.

Numa, joka seisoi Tarzanin vieressä, nosti päätään, loi äkäisen
silmäyksen nuoreen englantilaiseen, murahti kerran ja katsoi
apinamieheen. Tarzan piteli edelleen pedon harjasta ja puheli sille
isojen apinain kielellä. Tytöstä ja Smith-Oldwickista kuulostivat
ihmisen huulilta lähtevät murahtelevat kurkkuäänet kaameilta; mutta
ymmärsipä Numa ne tahi ei, joka tapauksessa niillä näkyi olevan
toivottu vaikutus siihen, sillä se herkesi ärisemästä, ja kun Tarzan
astui Smith-Oldwickin luokse, seurasi Numa häntä pyrkimättä ahdistamaan
upseeria.

"Mitä sille sanoitte?" tiedusti tyttö.

Tarzan hymyili. "Kerroin sille, että olen Apinain Tarzan, valtava
metsästäjä, petojen surmaaja, viidakon valtias, ja että te olette
ystäviäni. En koskaan ole ollut varma siitä, että kaikki muut eläimet
ymmärtävät manganien kieltä. Tiedän Manun, marakatin, puhuvan melkein
samaa kieltä ja olen varma, että Tantor, norsu, ymmärtää kaikki, mitä
sille sanon. Me viidakon asukkaat olemme suuria kerskureita. Puheemme,
ryhtimme, käyttäytymisemme pienimpienkin yksityiskohtien täytyy tehdä
toisiin se vaikutus, että olemme ruumiillisesti väkeviä ja hurjan
rohkeita. Juuri sentähden murisemme vihollisillemme. Me käskemme niiden
pitää varansa; muutoin karkaamme niiden niskaan ja revimme ne
kappaleiksi. Kenties ei Numa ymmärrä käyttämiäni sanoja, mutta
luultavasti ääneni sointu ja käytökseni herättävät sen mielessä
haluamani vaikutuksen. Nyt voitte te tulla alas esiteltäväksi."

Bertha Kircherin täytyi jännittää koko rohkeutensa laskeutuakseen
maahan tuon kesyttömän metsänpedon kynsien ja hampaiden ulottuville,
mutta hän teki sen. Eikä Numa tehnyt muuta kuin paljasti hampaansa ja
ärisi hiukan, kun hän tuli apinamiehen likelle.

"Luullakseni olette siltä turvassa, niin kauan kun minä olen
saapuvilla", virkkoi Tarzan. "Teidän on paras yksinkertaisesti olla
välittämättä siitä mitään. Älkää lähennelkö sitä, mutta kavahtakaa
kaikin mokomin millään tavoin paljastamasta pelkoanne ja pitäkää aina
minut itsenne ja sen välissä, jos suinkin mahdollista. Pian se poistuu,
siitä olen varma, emmekä todennäköisesti sitä enää näe."

Tarzanin kehoituksesta otti Smith-Oldwick lentokoneesta jälelläolevat
muonavarat ja veden. Jaettuaan taakan keskenään he lähtivät
taivaltamaan etelää kohti. Numa ei seurannut heitä, vaan jäi seisomaan
koneen luokse, silmäillen heidän jälkeensä, kunnes he vihdoin katosivat
näkyvistä rotkon mutkan taakse. Tarzan etsi Numan jäljet, aikoen
noudattaa niitä etelään ja uskoen niiden opastavan heidät veden
lähettyville. Kuilun pohjaa peittävässä hiekassa jäljet olivat selvät,
ja niitä oli helppo seurata. Aluksi näkyivät vain Numan tuoreet jäljet,
mutta myöhemmin päivällä havaitsi apinamies myöskin vanhempia, muiden
leijonien painamia jälkiä, ja vähää ennen auringonlaskua hän äkkiä
pysähtyi ilmeisesti kummastuneena. Hänen molemmat kumppaninsa
katsahtivat häneen kysyvästi, ja vastaukseksi heidän lausumattomaan
tiedustukseensa hän osoitti heidän jalkojensa edessä olevaa maata.

"Katsokaahan noita!" hän huudahti.

Aluksi eivät Smith-Oldwick ja tyttö nähneet hiekasta muuta kuin
pehmeiden tassujen sekavia jälkiä, mutta pian havaitsi tyttö, mitä
Tarzan oli nähnyt, ja hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Ihmisjalan jälki!" hän äänsi.

Tarzan nyökkäsi.

"Mutta varpaita puuttuu", huomautti tyttö.

"Jaloissa on ollut pehmeät anturakengät", selitti Tarzan.

"Siispä täytyy jossakin täällä lähistöllä olla alkuasukaskylä", virkkoi
Smith-Oldwick.

"Niin", myönsi apinamies, "mutta siellä ei ole sellaisia alkuasukkaita,
jollaisia odottaisimme tapaavamme Afrikan näissä osissa; täällä
käyvät kaikki paljain jaloin paitsi joitakuita saksalaisten
alkuasukasjoukoista karanneita Usangan seuralaisia, joilla on Saksan
armeijan kengät. En tiedä erotatteko te sitä, mutta minusta on
ilmeistä, että anturakengissä olleet jalat, jotka ovat painaneet nämä
jäljet, eivät ole neekerin. Jos tarkastatte niitä huolellisesti, niin
näette, että kantapää ja päkiäinen ovat tehneet selvät syvennykset
kengän pohjankin lävitse. Neekerin jalassa on paino lähempänä
keskikohtaa."

"Luuletteko siis, että jäljet ovat valkoisen?"

"Siltä näyttää", vastasi Tarzan, ja äkkiä hän sekä tytön että
Smith-Oldwickin hämmästykseksi laskeutui ryömilleen ja nuuhki jälkiä --
hän oli jälleen eläin, joka turvautui eläimen aistimiin ja
erämaankäyntitaitoon. Useiden neliömetrien alalta hänen terävät
sieraimensa hakivat saadakseen selville, ken jäljet oli tehnyt. Vihdoin
hän nousi pystyyn.

"Haju ei ole gomanganin", hän sanoi, "eikä myöskään oikein
valkoihoisen. Tästä on kävellyt kolme henkilöä. He ovat miehiä, mutta
en tiedä, mihin rotuun he kuuluvat."

Rotkon ulkonäössä ei ollut tapahtunut mitään näkyviä muutoksia; se oli
vain jatkuvasti käynyt syvemmäksi heidän edetessään alaspäin, joten sen
äkkijyrkät kallioseinämät nyt kohosivat korkealle heidän päittensä
yläpuolelle. Siellä täällä oli seinämissä eri korkeuksilla luonnollisia
luolia, jotka nähtävästi virtaava vesi oli kovertanut unholaan
vaipuneina aikoina. Lähellä heitä oli yksi sellainen maanpinnan
tasalla; se oli kaarevalakinen onkalo, jonka pohjaa peitti valkea
hiekka. Tarzan osoitti sitä kädellään.

"Pesiydytään tuonne yöksi", hän ehdotti, jatkaen sitten harvinaisen,
hiljaisen, hänelle ominaisen myhäilyn väikkyessä hänen huulillaan:
"_Leiriydytään_ tänne täksi yöksi."

Kun he olivat syöneet niukan illallisensa, käski Tarzan tytön mennä
luolaan.

"Te nukutte sisällä", hän määräsi. "Luutnantti ja minä lepäämme
ulkosalla aukon edustalla."




VIIDES LUKU

Yöllinen hyökkäys


Kääntyessään toivottamaan kumppaneilleen hyvää yötä luuli tyttö
näkevänsä hämyisen hahmon liikkuvan pimeässä heidän takanaan, ja
melkein samalla hetkellä hän oli varmasti kuulevinaan hiipimisestä
johtuvaa ääntä samalta suunnalta.

"Mitä se on?" hän kuiskasi. "Tuolla pimeydessä on jotakin."

"Niin", vastasi Tarzan. "Se on leijona. Se on ollut siellä jo jonkun
aikaa. Ettekö ollut huomannut sitä aikaisemmin?"

"Oi!" huudahti tyttö, huokaisten helpotuksesta. "Se on meidän
leijonamme."

"Ei", virkkoi Tarzan. "Se ei ole meidän leijonamme, vaan joku toinen,
ja se etsii saalista."

"Väijyykö se meitä?" kysyi tyttö.

"Kyllä", myönsi apinamies. Smith-Oldwick hypisteli pistoolinsa perää.

Tarzan näki toisen vaistomaisen liikahduksen ja pudisti päätään.

"Antakaa sen vehkeen olla, luutnantti", hän kielsi.

Upseeri naurahti hermostuneesti. "En mahtanut sille mitään,
ymmärrättehän, veikkonen. Se johtui itsesäilytysvaistosta."

"Se koituisi itsensätuhoamiseksi", sanoi Tarzan. "Tuolla on meitä
tähyilemässä ainakin kolme metsästävää leijonaa. Jos meillä olisi tulta
tahi jos kuu paistaisi, erottaisitte selvästi niiden silmät. Ne
saattavat pian karata kimppuumme, mutta on myöskin mahdollista, että ne
antavat meidän olla rauhassa. Jos välttämättä haluatte ne niskaamme,
niin laukaiskaa pistoolinne ja osukaa johonkuhun niistä."

"Entä jos ne hyökkäävät?" tiedusti tyttö. "Eikö meillä ole mitään
pelastuskeinoa?"

"Kah, meidän on oteltava niitä vastaan", vastasi Tarzan.

"Mitäpä toiveita meillä kolmella olisi koettaessamme torjua niitä?"
tuskaili tyttö.

Apinamies kohautti olkapäitään. "Kerranhan on jokaisen kuoltava", hän
virkkoi. "Teistä tuntunee sellainen kuolema epäilemättä hirveältä;
mutta Apinain Tarzan on aina odottanut saavansa surmansa
sellaisella tavalla. Harvat meistä viidakon asukkaista kuolevat
vanhuudenheikkouteen, enkä minäkään sitä halua. Jonakin päivänä joudun
Numan tai Sheetan tahi jonkun mustaihoisen soturin uhriksi. Heidän
taikka jonkun toisen. Mitäpä väliä sillä on, keltä saan kuoliniskun ja
tapahtuuko se tänä yönä vaiko ensi vuonna vaiko kymmenen vuoden
perästä? Senjälkeen on kaikki samantekevää."

Tyttöä puistatti. "Niin", hän kertasi kolean toivottomasti, "senjälkeen
on kaikki samantekevää."

Sitten hän meni luolaan ja laskeutui pitkäkseen hietikolle.
Smith-Oldwick istui aukossa nojaten kallioon. Tarzan kyyrötti
vastaisella puolella.

"Saanko polttaa?" kysyi upseeri Tarzanilta. "Olen säilytellyt muutamia
savukkeita, ja jollei se ärsytä noita petoja, haluaisin imaista vielä
viimeiset sauhut ennen kuolemaani. Tahdotteko te?" Ja hän ojensi
apinamiehelle savuketta.

"Kiitos, en", vastasi Tarzan, "mutta teidän sopii varsin hyvin polttaa.
Ei yksikään villieläin ole erikoisen mieltynyt tupakan savuun, joten se
ei suinkaan houkuttele niitä lähemmäksi meitä."

Smith-Oldwick sytytti savukkeensa ja istui tuprutellen sitä
verkkaisesti. Hän oli tarjonnut savuketta myöskin tytölle, mutta tämä
oli kieltäytynyt. He istuivat äänettöminä jonkun aikaa, jonka kestäessä
yön hiljaisuuden silloin tällöin katkaisi rotkon hienohiekkaiselta
pohjalta kuuluva pehmeiden käpälien keveä tassutus.

Äänettömyyden katkaisi Smith-Oldwick. "Eivätkö ne ole harvinaisen
rauhallisia leijoniksi?" hän tiedusti.

"Eivät", selitti apinamies. "Jos leijona liikkuu viidakossa karjuen, ei
se tee sitä houkutellakseen saalista luokseen. Ollessaan pyyntiretkillä
ne ovat hyvin hiljaisia."

"Toivoisinpa niiden ärjyvän", sanoi upseeri. "Toivoisin niiden tekevän
mitä hyvänsä, vaikka karkaavan kimppuumme. Se, että tiedän niiden
hiipivän tuolla, silloin tällöin näen varjontapaisen hahmon pimeässä ja
kuulen heikkoja ääniä, alkaa käydä hermoilleni. Mutta toivon
kuitenkin", hän lisäsi, "etteivät kaikki kolme hyökkää yhtä aikaa."

"Kolmeko?" virkkoi Tarzan. "Ympärillämme on niitä nyt seitsemän."

"Hyvä Jumala!" huudahti Smith-Oldwick.

"Emmekö voisi virittää tulta", kysyi tyttö, "säikyttääksemme ne pois?"

"En tiedä, olisiko siitä hyötyä", vastasi Tarzan, "sillä minusta
tuntuu, että nämä leijonat ovat hieman erilaisia kuin ne, joihin olemme
tottuneet; ja niin ehkä arvelen samasta syystä, joka aluksi minua vähän
kummastutti -- tarkoitan sitä, että tänään kohtaamamme leijona oli
nähtävästi oppinut olemaan ihmisten seurassa. Nyt on noiden leijonien
joukossa ihminen."

"Se on mahdotonta!" huudahti Smith-Oldwick. "Nehän repisivät hänet
kappaleiksi."

"Mistä päätätte, että siellä on ihminen?" tiedusti tyttö.

Tarzan hymyili ja pudisti päätään. "Pelkään, ettette sitä ymmärtäisi",
hän vastasi. "Meidän on vaikea käsittää sellaista, mihin oma
havaintokykymme ei ulotu."

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi upseeri.

"No niin", sanoi Tarzan, "jos olisitte syntyneet silmättöminä, ette
kykenisi ymmärtämään toisten aivoihin silmien kautta siirtyneitä
aistivaikutelmia, ja koska kumpikin olette syntynyt ilman
hajuntajuntaa, pelkään, ettette voi käsittää, mistä tiedän, että tuolla
on ihminen."

"Tarkoitatteko, että tunnette ihmisen hajua?" kysyi tyttö.

Tarzan nyökkäsi myöntävästi.

"Ja samalla tavoinko tiedätte, kuinka monta leijonaa siellä on?"
tiedusti mies.

"Niin", vakuutti Tarzan; "ei ole kahta samannäköistä eikä kahta
samanhajuista leijonaa."

Nuori englantilainen pudisti päätään. "Ei", hän sanoi, "minä en jaksa
sitä ymmärtää."

"En ole varma siitä, ovatko leijonat tai mies välttämättä saapuneet
tänne ahdistamaan meitä", virkkoi Tarzan, "koska niitä ei mikään olisi
estänyt tekemästä sitä jo kauan sitten, jos ne olisivat halunneet.
Minulla on otaksuma, mutta se tuntuu tuiki järjettömältä."

"Mikä se on?" kysyi tyttö.

"Kenties", vastasi Tarzan, "ne ovat täällä estääkseen meitä menemästä
johonkin paikkaan, johon he eivät halua meitä päästää; toisin sanoen
meitä vartioidaan, eikä meitä ehkä häiritä, niin kauan kun pysymme
poissa sieltä, mihin meidän ei toivota menevän."

"Mutta miten voimme tietää, minne meidän ei haluta menevän?" huomautti
Smith-Oldwick.

"Sitä emme voi tietää", vastasi Tarzan. "Ja hyvin mahdollista on, että
pyrimme juuri sinne, mihin meidän ei suotaisi tunkeutuvan."

"Tarkoitatteko vedensaantipaikkaa?" tiedusti tyttö.

"Kyllä", myönsi Tarzan.

Jonkun aikaa he istuivat äänettöminä; hiljaisuuden katkaisivat vain
ulkona vallitsevasta pimeydestä silloin tällöin kuuluvat
liikkumisäänet. Oli kulunut varmaankin tunti, kun apinamies nousi
tyynesti pystyyn ja veti pitkän puukkonsa tupestaan. Smith-Oldwick
torkkui nojautuneena luolan suuaukon kallioseinää vasten, kun taas
mielenliikutuksesta ja päivän rasituksista uupunut tyttö oli vaipunut
sikeään uneen. Hetkisen kuluttua, senjälkeen kun Tarzan oli noussut
seisomaan, herättivät Smith-Oldwickin ja tytön jymisevä karjunta ja
heitä kohti rientävien lukuisten otuksien pehmeiden käpälien tassutus.

Apinain Tarzan seisoi onkalon suulla, valmiina puukko kädessä torjumaan
hyökkäystä. Hän ei ollut odottanut tällaista yhteistä päällekarkausta,
jollaiseen hän nyt oivalsi vaanijoiden ryhtyneen. Hän oli jo jonkun
aikaa tiennyt, että leijonien mukana aikaisemmin illalla olleisiin
miehiin oli liittynyt toisia, ja oli noussut pystyyn, koska oli
havainnut leijonain ja miesten varovasti siirtyvän lähemmäksi häntä ja
hänen seuruettaan. Hän olisi helposti voinut paeta heidän käsistään,
sillä hän oli huomannut, että niin ketterä kiipeäjä kuin hän olisi
kyennyt kapuamaan luolan suun kohdalla kohoavalle kalliolle. Kenties
olisi hänen ollut järkevintä koettaa pelastautua, sillä hän tiesi, että
hänkin oli voimaton niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta hän pysyi
paikallaan, vaikk epäiltävää on, tiesikö hän itsekään, miksi niin teki
Hänellä ei ollut luolassa nukkuvaa tyttöä kohtaan ystävän eikä
muitakaan velvollisuuksia, eikä hän enää voinut millään tavoin suojata
tyttöä eikä tämän kumppania. Mutta jokin pidätti häntä siellä,
pakottaen hänet hyödyttömästi uhraamaan itsensä.

Kookas tarmangani ei saanut edes sitä tyydytystä, että olisi voinut
lyödä ainoatakaan iskua puolustuksekseen. Hänen päällensä syöksähti
kokonainen röykkiö villipetoja kuin lumivyöry, paiskaten hänet rajusti
maahan. Kaatuessaan hän kolhaisi päänsä kallioseinämään ja pyörtyi.

Hänen tullessaan jälleen tajuihinsa oli jo selvä päivä. Ensimmäisenä
hämäränä vaikutelmana tunkeutui hänen herääviin aivoihinsa sekava
kohina villejä ääniä, josta vähitellen erottui leijonien murahtelua, ja
hitaasti hänen muistiinsa sitten palasi kaikki, mitä oli tapahtunut,
ennen kuin hän sai nujertavan iskun.

Hänen sieraimissaan tuntui voimakas Numa-leijonan haju, ja toista
paljasta jalkaansa vasten hän tunsi jonkun eläimen turkin. Tarzan avasi
verkkaisesti silmänsä. Hän virui kupeellaan, ja katsahtaessaan pitkin
ruumistaan hän näki ison leijonan, joka seisoi käpälät harallaan hänen
päällään ja ärisi kauheasti jollekin, jota Tarzan ei voinut nähdä.

Kun apinamiehen tietoisuus palasi täydelleen, ilmaisi nenä hänelle,
että hänen yläpuolellaan oleva leijona oli sama peto, jonka hän oli
pelastanut wamabojen kuopasta.

Se rauhoitti häntä, ja hän puhui leijonalle, tehden samalla liikkeen,
ikäänkuin olisi tahtonut nousta. Heti siirtyi Numa pois hänen päältään.
Kohottaessaan päätään Tarzan huomasi yhäti makaavansa samassa paikassa,
johon oli kaatunut, sen luolan aukon suulla, jossa tyttö oli nukkunut;
kallion kupeelle sijoittunut Numa nähtävästi puolusti häntä kahta muuta
leijonaa vastaan, jotka kävelivät edestakaisin vähän matkan päässä
aiotusta uhristaan.

Sitten Tarzan käänsi katseensa onkaloon; tyttö ja Smith-Oldwick olivat
kadonneet.

Hänen ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat olleet hyödyttömät.
Ravistaen kiukkuisesti päätään pyörähti apinamies molempiin leijoniin
päin, jotka edelleen astelivat sinne tänne muutaman metrin päässä
'hänestä. Kuopasta pelastettu Numa loi Tarzaniin ystävällisen katseen,
hankasi päätään apinamiehen kylkeen ja käänsi sitten ärisevän naamansa
väijyjiin päin.

"Luullakseni", virkkoi Tarzan Numalle, "voimme sinä ja minä yhdessä
tehdä olon noille pedoille hyvin ikäväksi." Hän puhui englanninkieltä,
jota Numa ei luonnollisestikaan ymmärtänyt, mutta hänen sävynsä oli
varmaankin vakuuttava, sillä Numa vingahti rukoilevasti ja alkoi
kärsimättömästi liikkua edestakaisin yhdensuuntaisesti heidän
hätyyttäjiensä kanssa.

"Tule!" kehoitti Tarzan äkkiä, tarttui vasemmalla kädellään leijonan
harjaan ja lähti toisia leijonia kohti kumppaninsa astellessa hänen
rinnallaan. Heidän lähestyessään peräytyivät toiset verkalleen ja
lopuksi erosivat, siirtyen toinen toiselle, toinen toiselle puolelle.
Tarzan ja Numa menivät heidän välitseen, mutta ei iso, mustaharjainen
leijona eikä apinamies siirtänyt katsettaan lähemmästä pedosta, joten
ryntäys ei tullut äkkiarvaamatta, kun molemmat kissaeläimet ikäänkuin
edeltäpäin sovitusta merkistä karkasivat yhtäaikaa heidän kimppuunsa.

Apinamies torjui ahdistajansa hyökkäyksen, noudattaen samaa
taistelutapaa, johon hän oli tottunut aikaisemmissa otteluissaan Numan
ja Sheetan kanssa. Hänellekin, jättiläiskokoiselle tarmanganille, olisi
merkinnyt itsemurhaa koettaa suoraan torjua leijonan syöksyä. Sensijaan
hän turvautui vikkelyyteensä ja oveluuteensa, sillä joskin isot
kissaeläimet ovat nopeita, oli Apinain Tarzan vieläkin ketterämpi.

Raatelevat kynnet harallaan ja torahampaat paljaina ponnahti Numa
tavoittamaan apinamiehen paljasta rintaa. Heilauttaen ylöspäin vasenta
kättään kuten nyrkkeilijä torjuessaan iskua Tarzan sysäsi leijonan
vasenta käpälää ylöspäin, samalla taivuttaen olkapäänsä eläimen ruumiin
alle ja survaisten puukkonsa ruskeaan turkkiin lavan taakse. Tuskasta
karjaisten Numa pyörähti ympäri, eläimellisen raivon ruumiillistumana.
Nyt se totisesti tuhoisi tuon röyhkeän ihmisolennon, joka saattoi edes
ajatellakaan kykenevänsä tekemään tyhjiksi eläinten kuninkaan pyyteet.
Mutta sen kääntyessä kääntyi myöskin sen aiottu uhri, ruskeat sormet
puristuivat voimakkaan niskan tuuheaan harjaan, ja uudelleen upposi
teräase syvälle leijonan kylkeen.

Silloin Numa muuttui hulluksi raivosta ja kivusta, ja samalla apinamies
ponnahti kokonaan sen selkään. Aikaisemmin oli Tarzan helposti saanut
jalkansa kierretyksi yhteen leijonan vatsan alle, pitänyt kiinni sen
pitkästä harjasta ja hakannut sitä veitsellään, kunnes kärki oli
tavannut sen sydämen. Se oli aina aikaisemmin käynyt niin helposti,
että häntä nyt kovasti harmitti, kun hän ei nyt saanutkaan sitä
tehdyksi, sillä leijonan nopeat liikkeet estivät häntä, ja pian hän,
leijonan hyppiessä ja kiskoessa häntä sinne tänne, säikähdyksekseen
tajusi ehdottomasti joutuvansa peloittavien kynsien raadeltavaksi.

Ponnistaen viimeisen kerran apinamies heittäytyi pois Numan selästä,
koettaen vikkelyydellään välttää vimmastunutta petoa sekunnin
murto-osan ajan, jolla välin hän jälleen ennättäisi pystyyn ja pääsisi
taaskin tasavertaisempaan asemaan torjuakseen eläimen hyökkäykset.
Mutta tällä kertaa Numa oli liian ketterä, ja Tarzan oli ehtinyt kohota
maasta vain osittain, kun vankka käpälä osui sivultapäin hänen
päähänsä, kellahduttaen hänet uudelleen pitkäkseen.

Kaatuessaan hän näki tumman juovan singahtavan ylitseen ja toisen
leijonan käyvän käsiksi hänen hätyyttäjäänsä. Kieritettyään itsensä
pois kamppailevien petojen alta Tarzan nousi taaskin pystyyn, vaikka
olikin puolittain huumaantunut ja horjui saamansa hirvittävän iskun
vaikutuksesta. Hänen takanaan virui hietikolla silvottu ja verinen
leijona, ja hänen edessään runteli kuopasta pelastettu Numa raivoisasti
toista leijonaa.

Mustaturkkinen leijona oli kokoon, voimiin ja hurjuuteen nähden
tavattoman paljon etukynnessä vastustajaansa verrattuna. Tappelevat
pedot tekivät muutamia valehyökkäyksiä ja syöksyjä toisiansa vastaan,
ennen kuin isomman onnistui iskeä hampaansa toisen kurkkuun. Sitten
edellinen pudisteli jälkimäistä kuten kissa hiirtä, ja kun kuoleva
vihollinen koetti kierähtää sen alle repiäkseen sitä takakäpälillään,
ehätti toinen ennemmin tekemään saman tempun. Ja kun vankat kynnet
upposivat toisen rinnan alaosaan ja valtavat takakäpälät kiskaisivat ne
taaksepäin, oli taistelu lopussa.

Kun Numa nousi toisen uhrinsa kimpusta ja ravisti itseään, pistivät
pedon harvinaiset mittasuhteet ja sopusuhtainen rakenne jälleen
väkisinkin Tarzanin silmään. Heidän nujertamansa leijonat olivat nekin
upeita otuksia, ja niiden turkissa Tarzan huomasi merkkejä samasta
tummuudesta, joka oli hänen kuopasta pelastamansa Numan voimakkaasti
esiintyvänä erikoispiirteenä. Niiden harjat olivat hitusta tummemmat
kuin tavallisen tummaharjaisen leijonan, mutta niiden turkin muiden
osien kellanruskea vivahdus oli vallitsevana. Mutta apinamies käsitti,
että ne kuuluivat johonkin erikoiseen lajiin, jota hän ei ollut koskaan
nähnyt, ikäänkuin ne olisivat ristisiitoksen kautta kehittyneet hänen
tuntemastaan metsäleijonasta ja jostakin toisesta muunnoksesta, jonka
tyypillinen edustaja kaiketi oli kuopan Numa.

Kun välittömät esteet oli poistettu hänen tieltään, päätti Tarzan heti
lähteä liikkeelle etsimään tytön ja Smith-Oldwickin jälkiä saadakseen
selville, miten heille oli käynyt. Äkkiä hän huomasi olevansa kauhean
nälkäinen, ja kierrellessään rotkon hiekkapohjalla hakien sekavien
jälkien seasta suojattiensa jälkiä, pääsi hänen huuliltaan hänen
tahtomattaan nälkäisen eläimen vingahdus. Kuopan Numa herkisti heti
korviaan, silmäili apinamiestä hetkisen hievahtamatta, vastasi
nälkäisen äännähdykseen ja kääntyi sitten ripeätä vauhtia etelään päin,
pysähtyen silloin tällöin katsomaan, seurasiko Tarzan perässä.
Apinamies oivalsi pedon opastavan häntä ruokaisille paikoille ja
seurasi, samalla kun hänen terävä katseensa ja herkät sieraimensa
etsivät vihjauksia siitä, mihin suuntaan mies ja tyttö olivat menneet.
Pian hän erotti lukuisten leijonanjälkien seasta useiden anturakenkien
painamia ja tunsi samaan outoon ihmisrotuun kuuluvien henkilöiden
hajua, jonka jäseniä oli ollut leijonien joukossa edellisenä iltana.
Sitten hän erotti heikosti tytön ja vähää myöhemmin Smith-Oldwickin
hajun. Kohta senjälkeen jäljet kävivät harvemmiksi, ja silloin olivat
tytön ja englantilaisen jäljet selvästi näkyvissä.

He olivat kävelleet rinnakkain, ja heidän kummallakin puolellaan samoin
kuin myöskin heidän edellään ja jälessään oli ollut ihmisiä ja
leijonia. Kaikki se, mihin jäljet viittasivat, saattoi apinamiehen
ymmälle, eikä hän voinut sitä selittää aikaisempien kokemustensa
nojalla.

Rotkon luonto pysyi jotakuinkin samanlaisena; yhä se koukerteli sinne
tänne äkkijyrkkien kallioiden välitse. Paikoitellen se laajeni, käyden
sitten jälleen hyvin ahtaaksi ja syventyen alituiseen, kuta kauemmaksi
etelään he vaelsivat. Äkkiä alkoi rotkon pohja viettää jyrkemmin.
Siellä ja täällä oli merkkejä muinoisista koskista ja putouksista.
Polku muuttui vaikeakulkuisemmaksi, mutta oli selvä; siitä näki, että
se oli hyvin vanha, ja paikka paikoin oli siinä jälkiä ihmiskätten
työstä. Heidän edettyään noin kilometrin matkan näki Tarzan
käännyttyään eräästä rotkon mutkasta edessään kapean, maankuoren
peruskallioon syvälle syöpyneen laakson, jota etelässä rajoittivat
korkeat vuorijonot. Kuinka kauaksi se ulottui itään ja länteen, sitä
hän ei saattanut erottaa, mutta pohjoisesta etelään sen leveys ei
näyttänyt olevan enempää kuin viisi tai kuusi kilometriä.

Että laaksossa oli runsaasti vettä, sitä osoitti rehevä kasvullisuus,
joka peitti sen pohjaa pohjoiselta kallioreunamalta alkaen eteläpuolen
vuoristoon saakka.

Siltä kallion kielekkeeltä, jolta apinamies silmäili alanteeseen, oli
hakattu sen pohjalle vievä polku. Leijona edellään Tarzan laskeutui
laaksoon, jonka tällä kohdalla oli isojen puiden muodostama metsä.
Polku kiemurteli edelleen laakson keskustaa kohti. Käheä-äänisiä,
loistavavärisiä lintuja kirkui puiden oksilla, samalla kun lukemattomia
marakatteja lörpötteli ja räkätti Tarzanin yläpuolella.

Metsässä vilisi eläimiä, mutta kuitenkin valtasi apinamiehen
sanomattoman yksinäisyyden tunne, jollaista hän ei ollut koskaan sitä
ennen kokenut rakkaassa viidakossaan. Kaikki hänen ympärillään teki
epätodellisen vaikutuksen -- kuten itse laaksokin, joka piili
unohdettuna hedelmättömäksi ja kuivaksi erämaaksi luullussa seudussa.
Linnut ja marakatit muistuttivat tosin hänelle ennestään tuttuja
lajeja, mutta eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaisia, ja kummallinen
oli kasvistokin. Tuntui siltä kuin hänet olisi äkkiä siirretty toiseen
maailmaan, ja hänen mielensä oli omituisen rauhaton, mikä varsin hyvin
saattoi johtua vaaran aavistuksista.

Puissa oli hedelmiä, ja hän näki Manun, marakatin, syövän niistä
joitakuita. Koska hän oli nälkäinen, heilautti hän itsensä alemmille
oksille ja alkoi marakattien kovasti rähistessä syödä samoja hedelmiä,
joita marakatit söivät niin halukkaasti. Tyydytettyään nälkänsä
osittain, sillä vain liha kykeni tekemään sen täydelleen, hän etsi
katseellaan Numaa, mutta leijona oli kadonnut.




KUUDES LUKU

Muureilla ympäröity kaupunki


Laskeuduttuaan jälleen maahan hän palasi tytön ja hänen vangitsijainsa
jäljille, joita hänen oli helppo seurata paljon poljetulta näyttävää
polkua myöten. Ennen pitkää hän saapui pienelle joelle, josta hän
sammutti janonsa, ja senjälkeen tie yleensä noudatti lounaista kohti
virtaavan joen suuntaa. Siellä täällä oli poikkiteitä ja toisia
pääväylään yhtyviä, ja jokaisella niistä näkyi isojen kissaeläinten,
Numa-leijonan ja Sheeta-pantterin, jälkiä ja tuntui niiden hajua.

Lukuunottamatta muutamia pieniä nakertajia ei laaksossa näkynyt
lainkaan olevan maassa liikkuvia villejä eläimiä. Siellä ei ollut
merkkiäkään Bara-kauriista tai Horta-karjusta taikka Gorgo-puhvelista,
Butosta, Tantorista tahi Durosta. Histah-käärme siellä oli. Tarzan näki
siellä puissa käärmeitä lukuisammin kuin oli koskaan ennen nähnyt. Ja
kerran hän kaislaisen lammikon partaalla tunsi hajua, joka ei voinut
kuulua millekään muulle eläimelle kuin Gimlalle, krokotiilille. Mutta
niitä eläimiä ei tarmangani tahtonut syödä.

Koska hän kaipasi lihaa, käänsi hän niin ollen huomionsa ylhäällä
kirskuviin lintuihin. Hänen viimeöiset ahdistajansa eivät olleet
riistäneet häneltä aseita. Joko pimeyden tai leijonien rajun
hyökkäyksen tähden eivät ihmisviholliset olleet huomanneet häntä, tahi
sitten he olivat pitäneet häntä kuolleena. Olkoonpa syy mikä tahansa,
hänellä oli vieläkin tallella aseet -- keihäs ja pitkä puukko, jouset
ja nuolet ja ruohoköysi.

Sovitettuaan jouseensa vasaman Tarzan odotti tilaisuutta pudottaakseen
jonkun isommista linnuista, ja kun se vihdoin tarjoutui, sinkautti hän
nuolen suoraan maaliinsa. Kun räikeävärinen lintu putosi räpytellen
maahan, virittivät sen toverit ja pienet marakatit kauhean
valitusäläkän ja kirkuivat vastalauseitaan. Koko metsä alkoi äkkiä
kaikua korvia huumaavista käheistä parkaisuista ja kimeistä
kiljaisuista.

Tarzania ei olisi kummastuttanut, jos yksi tahi pari lähintä lintua
olisi paetessaan kirkunut pelkoaan, mutta häntä harmitti se, että
kaikki viidakon eläimet nostivat noin kaamean vastalausemelun. Hän
käänsi kiukkuiset kasvonsa marakatteihin ja lintuihin päin, ja äkkiä
hänessä heräsi raju halu kajauttaa kuuluville suuttumuksensa ja
vastauksensa toisten taisteluhaasteeseen, jona hän niiden huutoja piti.
Ja niinpä tässä viidakossa ensimmäisen kerran kiiri Tarzanin kammottava
voitto- ja haastehuuto. Se tehosi hänen yläpuolellaan meluaviin
otuksiin silmänräpäyksessä. Äsken oli ilma vapissut niiden
rääkymisestä, mutta nyt vallitsi haudan hiljaisuus, ja hetkistä
myöhemmin apinamies oli yksin vähäisine saaliineen.

Aikaisemman metakan jälkeen niin äkkiä seurannut hiljaisuus tuntui
apinamiehestä uhkaavalta, mikä yhä enemmän yllytti hänen raivoaan. Hän
sieppasi linnun maasta, veti sen ruumiista nuolensa ja pani sen
takaisin viineensä. Sitten hän nopeasti ja kätevästi nylki linnulta
nahan höyhenineen. Hän söi kiukkuisena ja murahteli, ikäänkuin häntä
todella olisi uhannut joku läheinen vihollinen; mutta kenties hänen
murahduksiinsa oli osaltaan syynä sekin, ettei hän pitänyt
linnunlihasta. Se oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, ja hänen
havaintojensa mukaan ei läheisyydessä ollut lainkaan saatavissa
sellaisia otuksia, joihin hän oli tottunut ja joista hän enimmän piti.
Kuinka hän olisikaan nauttinut Paccon, seepran, mehevästä lavasta tahi
Gorgon, puhvelin, reidestä! Pelkästään se ajatuskin sai veden
herahtamaan hänen kielelleen ja lisäsi hänen harmiaan tätä luonnotonta
metsää vastaan, jossa ei ollenkaan majaillut niin herkullista riistaa.

Hän oli syönyt saaliistaan vai osan, kun hän äkkiä huomasi liikettä
lähellä häntä tuulen alapuolella kasvavassa pensaassa, ja hetkistä
myöhemmin kantautui hänen sieraimiinsa Numan hajua vastakkaiselta
suunnalta. Sitten hän erotti kummaltakin puolelta pehmeiden käpälien
tassutusta ja ruumiiden hankautumista lehväisiä oksia vastaan.
Apinamies hymyili. Kuinka typeränä otuksena häntä pidettiinkään, kun
luultiin noin kömpelöiden väijyjien voivan yllättää hänet! Vähitellen
osoittivat äänet ja haju, että hänen kimppuunsa saapui leijona joka
suunnalta ja että hän oli petojen muodostaman, yhäti supistuvan ympyrän
keskipisteenä. Ne olivat ilmeisesti niin varmat saaliistaan, etteivät
koettaneetkaan lähestyä hiipimällä, sillä hän kuuli, että oksia
katkeili niiden jalkojen alla ja että niiden ruumiit kahahtelivat
pensaikossa, jonka läpi ne tunkeutuivat.

Hän aprikoi, mikä ihme ne oli voinut saada liikkeelle. Tuntui
järjettömältä olettaa, että lintujen ja marakattien kirkuna oli
kutsunut ne tänne, mutta muussa tapauksessa se näytti merkilliseltä
yhteensattumalta. Järki sanoi hänelle, että yhden ainoan linnun kuolema
tässä metsässä, jossa kuhisi lintuja, ei voinut olla riittävänä syynä
siihen, mitä seurasi.

Järkipäätelmistä ja entisistä kokemuksistaan huolimatta hänestä
kuitenkin tuntui koko juttu ällistyttävältä.

Hän seisoi keskellä tietä, odottaen leijonien saapumista ja aprikoiden,
millä tavoin ne karkaisivat hänen kimppuunsa, jos ne sen todella
tekisivät. Pian tuli polkua myöten näkyviin mustaharjainen leijona.
Hänet nähdessään se pysähtyi. Peto oli samanlainen kuin ne, jotka
olivat ahdistaneet häntä aikaisemmin samana päivänä, hieman isompi ja
hieman tummempi kuin hänen synnyinviidakkonsa leijonat, mutta ei niin
kookas eikä niin tumma kuin kuopan leijona.

Kohta hän huomasi muiden leijonien hahmoja ympäröivissä pensaissa ja
puiden seassa. Ne seisahtuivat tullessaan apinamiehen näkyviin ja
jäivät äänettöminä silmäilemään häntä. Tarzan ajatteli, kuinkahan kauan
kuluisi, ennenkuin ne hyökkäisivät, ja sitä miettiessään hän kävi
jälleen käsiksi ateriaansa, pitäen kuitenkin kaikki aistimensa aina
valppaina.

Leijonat laskeutuivat pitkäkseen yksi toisensa jälkeen, mutta aina
olivat niiden naamat häneen päin ja silmät häneen tähdättyinä. Ei ollut
kuulunut murinaa eikä karjahduksia -- hiljainen piiri oli vain
rauhallisesti kiertynyt hänen ympärilleen. Se erosi niin
perinpohjaisesti kaikesta siitä, mitä Tarzan milloinkaan oli nähnyt
leijonain tekevän, että se ärsytti häntä, ja pian hän lopetettuaan
aamiaisensa alkoi syytää loukkaavia huomautuksia ensin yhdelle, sitten
toiselle leijonista lapsuudessaan apinoilta oppimansa tavan mukaisesti.

"Dango, haaskojen syöjä", hän huusi niille ja vertasi niitä perin
hävyttömästi Histahiin, käärmeeseen, viidakon kammotuimpaan ja
inhoittavimpaan eläimeen. Vihdoin hän heitteli niitä hiekalla ja
katkenneiden oksien kappaleilla, ja silloin leijonat murisivat,
paljastellen hampaitaan, mutta yksikään niistä ei tullut likemmäksi.
"Pelkuri-raukkoja", herjasi Tarzan niitä. "Leijonia, joilla on
Bara-kauriin sydän." Hän ilmoitti niille, kuka hän oli, ja
viidakkolaisten tapaan kerskui, kuinka hirveästi hän niitä kohtelisi,
mutta leijonat vain makasivat hiljaa ja silmäilivät häntä.

Oli varmaankin kulunut puoli tuntia niiden saapumisesta, kun Tarzan
erotti jonkun matkan päästä tieltä lähestyviä askelia. Ne olivat
kahdella jalalla kävelevän olennon askelia, ja vaikka Tarzan ei vielä
tuntenutkaan hajua, oli hän varma, että tulija oli ihminen. Eikä hänen
tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin hänen päätelmänsä osoittautui
oikeaksi ja näkyviin ilmestyi mies, joka pysähtyi tielle Tarzanin
ensiksi näkemän leijonan taakse.

Nähdessään tulokkaan apinamies arvasi, että tämä oli samanlainen kuin
ne, joista hänen edellisenä iltana haistamansa haju oli lähtenyt. Ja
hän näki, että mies erosi hänen aikaisemmin tapaamistaan ihmisistä
muutoinkin kuin hajuun nähden.

Tulija oli voimakasrakenteinen, ja hänen ihonsa oli nahkamainen,
muistuttaen ajan kellastuttamaa pergamenttia. Hänen sysimusta, lähes
kymmenen sentimetriä pitkä tukkansa kohosi jäykkänä pystysuoraan
päänahasta. Silmät olivat lähellä toisiaan, silmäterät hyvin tummat ja
hyvin pienet, joten valkuainen näkyi joka puolelta niiden ympärillä.
Miehen kasvot olivat karvattomat lukuunottamatta leuassa ja ylähuulessa
törröttäviä harvoja haituvia. Nenä oli komea kotkannenä, mutta hiusraja
ulottui niin alas otsalle, että saattoi olettaa hänen olevan hyvin
heikkoälyisen ja raa'an. Ylähuuli oli lyhyt ja kaunis, kun taas
alahuuli oli jotensakin paksu ja pyrki riippumaan heikosti
kehittyneelle leualle. Kokonaisuudessaan kasvot tekivät aikoinaan
voimakkaiden ja komeiden, mutta joko ruumiillisen väkivallan tahi
ala-arvoisten tapojen ja ajatusten tyyten muuttamien piirteiden
vaikutuksen. Miehen kädet olivat pitkät, mutta eivät poikkeukselliset,
kun taas jalat olivat lyhyet ja suorat.

Hänen pukunaan olivat tiukasti sopivat housut ja väljä, hihaton vaippa,
jonka liepeet yltivät juuri lanteiden alapuolelle; jaloissa oli
pehmeäpohjaiset anturakengät, joiden siteet ulottuivat puoliväliin
polvia, muistuttaen läheisesti nykyaikaisessa sotaväessä käytettyjä
säärinauhoja. Miehen kädessä oli lyhyt, vankka keihäs, ja vyöllä
riippui ase, joka aluksi hämmästytti apinamiestä siinä määrin, että hän
tuskin saattoi uskoa silmiään -- raskas, nahkapäällyksiseen tuppeen
pistetty sapeli. Hänen vaippansa oli nähtävästi kudottu -- ainakaan se
ei ollut valmistettu nahoista -- kun taas housut oli yhtä ilmeisesti
tehty jyrsijäin turkeista.

Tarzan pani merkille, kuinka äärimmäisen huolettomasti mies lähestyi
leijonia, jotka puolestaan välittivät hänestä yhtä vähän. Tulija
seisahtui hetkiseksi ikäänkuin arvostelemaan apinamiestä ja työntyi
sitten leijonan ohitse, hipaisten kellanruskeata nahkaa sivuuttaessaan
sen.

Mies pysähtyi noin kuuden metrin päähän Tarzanista, puhutellen häntä
vieraalla kielellä, josta tarmangani ei ymmärtänyt tavuakaan. Eleistä
päättäen hän useita kertoja vetosi heidän ympärillään oleviin
leijoniin, kosketti kerran keihästään vasemman kätensä etusormella ja
läimäytti kahdesti kupeellaan riippuvaa miekkaa.

Hänen puhuessaan Tarzan silmäili häntä tarkasti, ja apinamiehen
mielessä kiteytyi omituinen vakaumus, ettei miehestä, joka hänelle
haasteli, voinut käyttää muuta nimitystä kuin ymmärtäväinen mielipuoli.
Kun tämä ajatus välähti Tarzanille, ei hän saattanut olla hymyilemättä,
sillä määritelmä tuntui niin eriskummaiselta. Mutta kun hän lähemmin
tarkasti miehen piirteitä, käytöstä ja pään muotoa, tuli hän melkein
ehdottoman varmaksi siitä, että puhuja oli hullu, vaikka hänen
äänensävynsä ja eleensä muistuttivat tervejärkistä ja täysiälyistä
kuolevaista.

Pian oli mies lopettanut puheensa ja näytti kysyvänä odottavan Tarzanin
vastausta. Apinamies puhutteli häntä ensin isojen apinoiden kielellä,
mutta huomasi pian, että hänen sanojaan ei lainkaan tajuttu. Sitten hän
yhtä turhaan koetti useita alkuasukasmurteita; mies ei ymmärtänyt
ainoatakaan niistä.

Tällöin alkoi Tarzan käydä kärsimättömäksi. Hän oli tuhlannut matkalla
jo kylliksi aikaa, ja koska hän ei milloinkaan ollut kovinkaan suuresti
turvautunut puheeseen pyrkiessään päämääräänsä, kohotti hän nytkin
keihästään ja astui toista kohti. Tämä oli ilmeisesti sellaista kieltä,
jota molemmat tajusivat, sillä heti nosti mieskin keihäänsä ja samalla
pääsi hänen huuliltaan matala kutsu, joka sai siihen saakka toimettoman
ympyrän jokaisen pedon liikkeelle. Kamala karjunta rikkoi metsän
hiljaisuuden, ja samalla hypähti joka taholta esille leijonia, rientäen
vinhasti apinamiestä kohti. Mies, joka oli ne kutsunut, astahti
taaksepäin, ja kaamea virnistys paljasti hänen hampaansa.

Silloin vasta Tarzan huomasi, että miehen yläleuan kulmahampaat olivat
tavattoman pitkät ja erittäin terävät. Hän ehti nähdä ne vain
vilahdukselta kuin salaman valossa, ennen kuin hän ketterästi hypähti
maasta ja sekä leijonain että niiden isännän tyrmistykseksi katosi
puiden oksien alatasanteen lehvistön sekaan, olkansa ylitse ilkkuen
heilautellessaan itseään reippaasti eteenpäin: "Olen Apinain Tarzan,
valtava metsästäjä, valtava taistelija! Koko viidakossa ei ole ketään
mahtavampaa eikä taitavampaa kuin Tarzan!"

Vähän matkan päässä siitä kohdasta, jossa hänet oli piiritetty, palasi
Tarzan tielle etsimään Bertha Kircherin ja luutnantti Smith-Oldwickin
jälkiä. Hän löysi ne pian ja jatkoi matkaansa heitä tavoittamaan.
Jäljet veivät suoraan tietä pitkin vielä lähes kilometrin; sitten tie
äkkiä poikkesi metsästä avoimelle seudulle, ja hämmästyneen apinamiehen
katseiden edessä oli muurien ympäröimä kaupunki rakennuksineen ja
torneineen.

Suoraan hänen kohdallaan muurissa oli matalakaarinen portti, jolle vei
hyvin poljettu tie hänen noudattamaltaan polulta. Metsän ja kaupungin
muurien välisellä aukeamalla kasvoi runsaasti puutarhakasveja, ja hänen
jalkojensa juuressa virtasi vettä ihmisten kaivamassa ojassa!
Kasvitarha oli jaettu säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan
oleviin, tasasuhtaisiin lavoihin ja näytti erinomaisesti hoidetulta ja
muokatulta. Pieniä vesiuria lirisi hänen edessään olevasta pääojasta
lavojen välitse, ja jonkun matkan päässä hänestä oikealle uurasti väkeä
työssä viljelyksillä.

Kaupungin muuri näytti noin yhdeksän metriä korkealta, ja sen
kalkittu pinta oli sileä lukuunottamatta sinne tänne siroiteltuja
ampuma-aukkoja. Muurin takaa näkyi lukuisten rakennusten kupukattoja,
ja taivaalle kohosi useita torneja. Isoin, keskellä sijaitseva
kupukatto oli nähtävästi kullattu, mutta muut olivat punaisia, sinisiä
tai keltaisia. Itse muurin rakennustyyli oli mahdollisimman
yksinkertainen. Se oli kermanvärinen, ja sen kalkkilaasti oli
nähtävästi maalattu. Sen juurella oli rivi hyvin hoidettuja pensaita,
ja jonkin matkan päässä itäisellä reunallaan se oli harjalle saakka
viiniköynnösten peitossa.

Seisoessaan varjoisella tiellä, tarkastellen terävin silmin edessään
olevaa näkyä ja painaen mieleensä sen kaikki yksityiskohdat, hän
havaitsi, että hänen takaansa lähestyi seurue, ja hänen sieraimiinsa
kantautui niiden leijonien ja sen miehen haju, joiden kynsistä hän
äsken oli niin näppärästi luiskahtanut. Noustuaan puuhun Tarzan siirtyi
lyhyen matkan päähän länteen päin, ja löydettyään metsän laidasta
mukavan haarautuman, josta hän saattoi pitää silmällä kasvitarhojen
halki kaupungin portille vievää tietä, hän jäi odottamaan ahdistajiensa
paluuta. Ja pian he saapuivatkin -- kummallinen mies leijonalauman
seuraamana. Pedot astelivat koirien lailla hänen perässään tietä pitkin
viljelyksien välitse portille.

Täällä mies kolkutti portin laudoitukseen keihäänsä nupilla ja sen
auettua vastaukseksi kolkutukseen meni sisälle leijonineen. Kaukana
portin ulkopuolella oksallaan kyyröttävä Tarzan näki kaupungissa
vallitsevasta elämästä vain lyhyen vilahduksen. Hän ennätti vain
huomata, että siellä oli muitakin ihmisolentoja, ja sitten portti
sulkeutui.

Tuosta portista, siitä hän oli varma, oli kaupunkiin viety tyttö ja
mies, joita hän pyrki auttamaan. Mikä kohtalo heitä odotti ja oliko se
heidät jo saavuttanut, sitä hän ei kyennyt edes arvaamaan; samoin oli
hänen mahdoton tietää, missä paikassa noiden tylyjen muurien sisällä
heitä pidettiin teljettyinä. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma: jos
hän mieli auttaa heitä, oli hänen päästävä noiden muurien sisäpuolelle.
Ensinnä oli hänen tunkeuduttava kaupunkiin, eikä hän lainkaan epäillyt,
että sitten hänen terävät aistimensa lopulta saisivat selville hänen
etsimiensä henkilöjen olinpaikan.

Alhaalle painuneen auringon luodessa pitkiä varjoja viljelyksille näki
Tarzan työntekijäin palaavan itäisiltä vainioilta. Ensimmäisenä asteli
mies, joka edetessään laski alas sulkuja pitkin vettä tuovan, leveän
ojan reunaa, sulkien lavarivien välissä juosseet vesiurat. Hänen
jälessään käveli toisia miehiä, jotka kantoivat isoissa, palmikoiduissa
kopissa tuoreita ravintoaineita olkapäillään. Tarzan ei ollut
aavistanut, että vainioilla oli ollut työskentelemässä niin paljon
väkeä, mutta nyt istuessaan tarkkailemassa päivän mennessä
mailleen hän näki idästä saapuvan ihmisjonon, joka toi työaseet ja
maanviljelystuotteet kaupunkiin.

Nähdäkseen paremmin apinamies sitten kiipesi korkean puun ylimmille
oksille, joilta hän näki muurin lähimmän osan ylitse. Tältä edulliselta
paikalta hän huomasi, että kaupunki oli pitkä ja kapea ja että vaikka
ulkomuurit muodostivatkin säännöllisen suorakaiteen, kadut kuitenkin
olivat mutkaisia. Lähellä kaupungin keskustaa oli matala, valkea
rakennus, jonka ympärillä kaupungin isoimmat talot sijaitsivat, ja
nopeasti himmenevässä valaistuksessa oli Tarzan siellä kahden
rakennuksen välissä havaitsevinaan veden välkkyvän, mutta ei ollut
siitä varma. Sivistyskeskuksissa saamainsa kokemusten nojalla oli hän
luonnollisestikin taipuvainen uskomaan tätä keskusaukeamaa toriksi,
jonka ympärille isoimmat rakennukset oli ryhmitetty, ja että järjen
kannalta katsoen hänen olisi etsittävä Bertha Kircheriä ja tämän
kumppania ensinnä juuri sieltä.

Sitten aurinko laski, ja kaupungin kattoi nopeasti pimeys, jonka
vaikutusta apinamiehestä pikemminkin korostivat kuin lievensivät
monista hänen näkyvissään olevista ikkunoista tuikkivat valot.

Tarzan oli pannut merkille, että useimpien talojen katot olivat
tasaiset; harvoina poikkeuksina olivat vain ne, joita hän kuvitteli
upeimmiksi julkisiksi rakennuksiksi. Miten tämä kaupunki oli syntynyt
tähän tutkimattoman Afrikan unohdettuun osaan, sitä ei apinamies
jaksanut käsittää. Hän tunsi paremmin kuin joku muu tuon ison mustien
maanosan selvittämättömiä salaisuuksia, jonka tavattoman laajoille
aloille valkoisen miehen jalka ei vielä ikinä ole astunut. Mutta
kuitenkin hän tuskin saattoi uskoa, että näin suuri ja näin hyvin
rakennettu kaupunki oli voinut olla täällä niin monia miespolvia, kuin
sen oli täytynyt olla olemassa, joutumatta kosketuksiin ulkomaailman
kanssa. Vaikka sitä ympäröikin tietön erämaa, kuten hän tiesi
asianlaidan olevan, ei hän jaksanut ymmärtää, miten siellä oli voinut
polvi toisensa jälkeen syntyä ja kuolla koettamatta ottaa selkoa heidän
pienen laaksonsa ulkopuolella olevan maailman salaperäisistä
arvoituksista.

Mutta tuossa oli kaupunki kuitenkin muokattujen vainioiden ympäröimänä
ja asukkaita täynnänsä!

Yön tullen alkoi kaikkialta viidakosta kuulua isojen kissaeläinten,
Numan ja Sheetan, toisiinsa sekaantuvia ääniä, ja urosten jymisevät
karjahdukset kiirivät metsässä, niin että maa vapisi, samalla kun
kaupungista kuului toisten leijonien vastausärjyntää.

Tarzanin päähän oli johtunut yksinkertainen keino päästä kaupunkiin,
ja nyt pimeän tultua hän ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaansa.
Sen onnistuminen riippui yksinomaan siitä, kuinka vankkoja ne
viiniköynnökset olivat, joiden hän oli nähnyt kaupungin itälaidalla
kasvavan aina muurin harjalle saakka. Hän lähti siihen suuntaan,
samalla kun hänen ympäriltään metsästä kajahti raatelijain ääniä
entistä voimakkaampina ja rajumpina. Metsän ja kaupungin muurin välinen
matka oli yli puoli kilometriä, ja se oli viljeltyä maata, jonka
ylimenoa helpottamassa ei ollut ainoatakaan puuta. Apinain Tarzan tunsi
rajoituksensa ja senvuoksi tiesi, että hän epäilemättä saisi surmansa,
jos joku noista isoista, mustista metsäleijonista saavuttaisi hänet
aukealla kentällä, siinä tapauksessa että, kuten hän oletti, kuopasta
pelastettu Numa oli yksi laakson leijonia.

Hänen täytyi senvuoksi luottaa yksinomaan taitoonsa ja nopeuteensa sekä
siihen mahdollisuuteen, että viiniköynnökset kannattaisivat hänen
painonsa. Hän eteni puunoksien keskitasannetta myöten, missä
liikkuminen on aina helpointa, kunnes saapui viiniköynnösten peittämän
muurinosan kohdalle. Sinne hän pysähtyi kuuntelemaan ja nuuhkimaan
päästäkseen varmuuteen siitä, ettei hänen välittömässä läheisyydessään
ollut ainoatakaan Numaa, ei ainakaan sellaista, joka väijyi häntä. Ja
varmennuttuaan siitä, ettei lähellä metsässä eikä aukeamalla hänen ja
muurin välissä ollut leijonaa, hän pudottautui keveästi maahan ja eteni
hiipien kentälle.

Itäisten vuorien takaa juuri kohonnut kuu loi kirkkaita säteitään
muurien edustalla leviäville avoimille vainioille. Se myöskin paljasti
jokaiselle siihen suuntaan sattumalta tähdätylle, uteliaalle
silmäparille peltojen poikki rientävän jättiläiskokoisen apinamiehen
hahmon. Oli tietystikin pelkkä sattuma, että metsän reunassa
saalistamassa oleva kookas leijona huomasi apinamiehen, joka oli
puolitiessä metsästä muurille. Äkkiä kantautui Tarzanin korviin uhkaava
ääni. Se ei ollut nälkäisen, vaan raivostuneen leijonan karjaisu, ja
vilkaistessaan taakseen siihen suuntaan, josta ääni kuului, apinamies
näki tavattoman ison pedon, joka lähti metsän pimennosta häntä kohti.

Vaikka olikin vain kuutamo ja välimatka pitkä, huomasi Tarzan, että
leijona oli hyvin iso, että se tosiaan oli samanlaisia hirviöitä kuin
kuopan Numa. Hetkisen hän arveli kääntyä ja ryhtyä taisteluun, mutta
samassa välähti hänen mieleensä ajatus kaupungissa avuttomana vankina
olevasta tytöstä, ja hetkeäkään empimättä Apinain Tarzan pyörsi ympäri
ja lähti kiitämään muurille päin. Silloin Numa hyökkäsi.

Numa-leijona jaksaa juosta vinhasti lyhyen matkan, mutta siltä puuttuu
kestävyyttä. Tavallisen hyökkäyksen ajan se syöksyy eteenpäin kenties
vinhemmin kuin mikään muu eläin maailmassa. Tarzan taas kykeni
juoksemaan nopeasti pitkiä matkoja, mutta ei pientäkään väliä niin
rajusti kuin hyökkäävä Numa. Hänen kohtalonsa riippui siis siitä,
kykenikö hän saamansa etumatkan nojalla välttämään Numaa aluksi
muutamia sekunteja ja sitten, jos Numalla olisi sitkeyttä jatkaakseen
takaa-ajoa hiljaisemmalla vauhdilla, vielä loppumatkan muurille saakka.

Tuskin koskaan on tapahtunut jännittävämpää kilpajuoksua, eikä sitä
katsomassa kuitenkaan ollut ketään muita kuin kuu ja tähdet. Yksin ja
hiljaisuuden vallitessa kiitivät nuo kaksi petoa kuutamoisella
vainiolla. Numa saavutti pakenevaa miestä hämmästyttävän nopeasti,
mutta jokaisella loikkauksellaan pääsi Tarzan likemmäksi
viiniköynnösten verhoamaa muuria. Kerran apinamies katsahti taakseen.
Numa oli niin lähellä häntä, että se ehdottomasti näytti seuraavalla
hyppäyksellä iskevän hänet maahan. Apinamies veti esille puukkonsa
voidakseen ainakin näyttää kuntoaan elämänsä viimeisillä hetkillä.

Mutta Numa oli saavuttanut nopeutensa ja kestävyytensä rajan. Se jäi
vähitellen jälkeen, mutta ei luopunut ajosta, ja silloin Tarzan
käsitti, kuinka paljon oli koettamattomien viiniköynnösten lujuuden
varassa.

Joskin juoksun alkaessa vain Goro ja tähdet olivat katselleet
kilpailijoita, ei sen loppuessa asianlaita kuitenkaan ollut enää sama,
sillä lähellä muurin harjaa sijaitsevasta ampuma-aukosta tirkisti
kentälle pari likekkäin toisiaan olevia, mustia silmiä. Muurille
saapuessaan Tarzan oli vain kymmenkunta metriä Numan edellä. Hänellä ei
ollut aikaa seisahtua etsiäkseen vankkoja runkoja ja varmoja
kädensijoja. Hänen kohtalonsa oli sattuman kädessä, ja sen ymmärtäen
hän ponnisti viimeisen kerran, ponnahti kissan tavoin ylöspäin muuria
vasten viiniköynnösten sekaan ja hapuili käsillään jotakin, mikä
kannattaisi hänen painonsa. Hänen allaan hypähti myöskin Numa.




SEITSEMÄS LUKU

Mielipuolten seassa


Kun leijonalauma karkasi Bertha Kircherin suojelijoiden kimppuun,
horjahti tyttö peremmälle luolaan hetkellisesti lamautuneena pelosta,
jota ehkä lisäsi hänen kokemansa, päiväkausia kestänyt, kauhea
hermojännitys.

Leijonien karjuntaan oli sekaantunut ihmisääniä, ja äkkiä hän tunsi
ihmisolennon työntyneen lähelleen taistelun temmellyksestä ja
melskeestä, ja sitten ojentuivat esiin kädet, jotka tarttuivat häneen.
Oli pimeä, eikä hän voinut nähdä paljoakaan; englantilaisesta
upseerista ja apinamiehestä ei näkynyt merkkiäkään. Mies, joka oli
tarttunut häneen, hätisteli leijonia loitolle hänestä vankalta
keihäältä näyttävällä aseella, jonka varrella hän kolhi petoja.
Vangitsija raahasi hänet ulos luolasta, samalla kiljuen nähtävästi
komennuksia ja varoituksia leijonille.

Jouduttuaan rotkon pohjaa peittävälle vaalealle hietikolle alkoi hän
erottaa esineitä paremmin ja näki silloin, että seurueessa oli
useampiakin miehiä ja että kaksi heistä puolittain talutti,
puolittain kantoi kolmatta hoipertelevaa henkilöä, jonka hän arvasi
Smith-Oldwickiksi.

Jonkun aikaa leijonat yrittivät raivoisasti tavoitella molempia
vankeja, mutta aina onnistui miesten iskuillaan torjua ne. Miehet eivät
näkyneet vähääkään pelkäävän ympärillään hyppiviä ja äriseviä isoja
petoja, vaan käsittelivät niitä, kuten tavallisesti käsitellään
pahankurista koiralaumaa. He lähtivät marssimaan aikoinaan rotkossa
virranneen, muinoisen joen pohjaa pitkin, ja kun ensimmäinen heikko
kajastus itäisellä taivaanrannalla ennusti aamun sarastusta,
seisahtuivat he hetkiseksi erään jyrkänteen reunalle, joka häipyvän yön
omituisessa valaistuksessa näytti tytöstä äärettömän laajalta,
pohjattomalta kuilulta. Mutta kun heidän vangitsijansa lähtivät jälleen
liikkeelle ja uuden päivän valo kävi voimakkaammaksi, havaitsi hän
heidän lähestyvän sakeata metsää.

Puiden muodostaman lehtiholvin alla oli taaskin pimeätä kuin manalassa,
eikä hämy hälventynyt, ennen kuin aurinko vihdoin nousi itäisten
vuorien takaa, jolloin hän erotti, että he noudattivat nähtävästi
leveätä ja sileäksi poljettua riistapolkua isojen puiden muodostamassa
metsässä. Maa oli harvinaisen kuivaa afrikkalaisen metsän peittämäksi,
ja vaikka juurikasvullisuus olikin tuuhealehväistä, ei se ollut
läheskään niin sankkaa ja läpitunkematonta kuin hän oli tottunut
tapaamaan samanlaisissa metsissä. Tuntui siltä kuin puut ja pensaat
olisivat kasvaneet vedettömässä seudussa, eikä siellä ollut lahoavan
kasviston ummehtunutta tuoksua eikä kosteissa paikoissa sikiäviä
kymmeniätuhansia pikku hyönteisiä.

Heidän edetessään ja auringon noustessa korkeammalle alkoi kuulua
viidakon puissa asustavien eläinten ääniä, epäsointuisia säveliä ja
äänekästä räkätystä. Lukemattomat marakatit riitelivät ja kirkuivat
heidän yläpuolellaan olevilla oksilla, ja käheä-äänisiä,
loistavahöyhenisiä lintuja sujahteli sinne tänne. Bertha Kircher pani
merkille, että heidän vangitsijansa usein loivat pelokkaita silmäyksiä
lintuihin päin ja näyttivät useita kertoja puhuttelevan näitä metsän
siivekkäitä asukkaita.

Eräs tapaus vaikutti häneen erikoisesti. Lähinnä hänen edessään
asteleva mies oli voimakasrakenteinen ja iso, mutta kun loistavavärinen
papukaija sujahti alaspäin häntä kohti, vaipui hän polvilleen, peitti
kasvonsa käsillään ja taivutti vartaloaan eteenpäin, kunnes pää
kosketti maata. Toisista muutamat katselivat häntä ja nauroivat
hermostuneesti. Pian mies vilkaisi ylöspäin ja nähdessään, että lintu
oli poistunut, nousi pystyyn ja lähti jatkamaan matkaansa.

Tämän lyhyen pysähdyksen aikana toivat Smith-Oldwickia tukeneet miehet
hänet tytön rinnalle. Häntä oli leijona runnellut hyvin pahasti, mutta
nyt hän kykeni kävelemään, vaikka olikin perin heikko järkytyksestä ja
verenvuodosta.

"Kaunista siivoa, vai mitä?" hän huomautti, hymyillen surkeasti ja
osoittaen veristä ja repaleista asuaan.

"Kerrassaan kauheata", vahvisti tyttö. "Mutta toivoakseni ei teillä ole
kipuja."

"Ei niin paljoa kuin olisin odottanut", vastasi englantilainen, "mutta
olen melkein pökerryksissäni heikkoudesta. Mutta minkälaisia otuksia
nämä vintiöt ovat?"

"En tiedä", virkkoi tyttö; "heidän ulkonäössään on jotakin hirvittävän
kaameata."

Mies silmäili hetkisen tarkasti erästä heidän vangitsijoistaan, kääntyi
sitten tytön puoleen ja kysäisi: "Oletteko milloinkaan käynyt
mielisairaalassa?"

Bertha Kircher katsahti häneen, oivaltaen heti hänen tarkoituksensa;
sitten tytön silmiin tuli kauhistunut ilme, ja hän huudahti: "Juuri
niin se on!"

"Heillä on kaikki tuntomerkit", sanoi luutnantti. "Valkuaiset näkyvät
joka puolella silmäterän ympärillä; tukka kasvaa jäykän pystysuorana
päänahasta, ja hiusraja on alhaalla otsalla; myöskin heidän jäykät
tapansa ja käyttäytymisensä osoittavat heidät mielipuoliksi."

Tyttöä puistatti.

"Heissä on vielä yksi puoli", jatkoi Smith-Oldwick, "joka ei tunnu
normaaliselta: he pelkäävät papukaijoja, mutta eivät vähääkään
leijonia."

"Niin", myönsi tyttö. "Entä oletteko pannut merkille, etteivät linnut
näy lainkaan arastelevan heitä -- ne näyttävät heitä suorastaan
halveksivan. Onko teillä aavistustakaan siitä, mitä kieltä he puhuvat?"

"Ei ole", vastasi mies. "Olen koettanut pohtia sitä. Se ei muistuta
ainoatakaan niistä harvoista alkuasukasmurteista, joista minulla on
edes jonkun verran hajua."

"Sen sointu ei ole samanlainen kuin alkuasukaskielien", selitti tyttö,
"mutta se kuulostaa tutulta. Käsitättehän, silloin tällöin luulen, että
olen ymmärtämäisilläni heidän puhettaan tai että ainakin olen jossakin
kuullut heidän kieltään aikaisemmin, mutta aina kuitenkin jään
ymmälle."

"Epäilen, oletteko koskaan kuullut heidän kieltään puhuttavan", sanoi
mies. "Tämän kansan on täytynyt asua tässä syrjäisessä laaksossaan
pitkiä ajanjaksoja, ja joskin he olisivat säilyttäneet esi-isiensä
kielen muuttumattomana, mikä on epäiltävää, ei sitä kieltä varmastikaan
enää puhuta ulkomaailmassa."

Eräässä kohdassa, jossa tien poikki juoksi joki, seurue seisahtui, ja
leijonat ja miehet joivat. He viittasivat myöskin vankejaan juomaan;
Bertha Kircher ja Smith-Oldwick laskeutuivat vatsalleen ja joivat puron
kirkasta, vilpoista vettä, mutta äkkiä he hätkähtivät, kun vähän matkaa
heidän edellään kajahti leijonan jymisevä karjaisu. Heti päästivät
heidän mukanaan olevat leijonat kamalan vastausärjynnän, liikkuen
rauhattomasti edestakaisin katseet aina tähdättyinä joko siihen
suuntaan, josta karjaisu oli kuulunut, tahi isäntiinsä, joiden luokse
nuo kellanruskeat pedot hiipivät. Miehet irroittivat tupistaan sapelit,
samat aseet, jotka olivat herättäneet Smith-Oldwickin samoin kuin
aikaisemmin Tarzaninkin mielenkiintoa, ja puristivat tiukemmin
keihäitään.

Ilmeisesti oli olemassa kahdenlaisia leijonia, ja vaikka he eivät
pelänneet seurassaan olevia petoja, oli tulokkaan äänellä
silminnähtävästi kokonaan toisenlainen vaikutus heihin; tosin miehet
eivät näyttäneetkään olevan niin säikähdyksissään kuin leijonat. Mutta
kummatkaan eivät kuitenkaan millään tavoin osoittaneet haluavansa
paeta. Päinvastoin koko seurue eteni tietä pitkin uhkaavaa karjuntaa
kohti, ja äkkiä tien keskelle ilmestyi jättiläiskokoinen musta leijona.
Smith-Oldwick ja tyttö luulivat sitä samaksi pedoksi, joka oli
ahdistanut heitä lentokoneessa ja jonka kynsistä Tarzan oli heidät
pelastanut. Mutta se ei ollut pyydystyskuopan leijona, vaikka olikin
hyvin samannäköinen.

Musta peto seisoi keskellä tietä, pieksäen häntäänsä ja uhkaavasti
muristen lähestyvälle seurueelle. Miehet usuttivat eteenpäin omia
otuksiaan, jotka ärisivät ja vinkuivat, mutta empivät hyökätessään.
Häiritsijä kävi ilmeisesti kärsimättömäksi; se oli täysin tietoinen
voimistaan, nosti häntänsä jäykäksi pystyyn ja syöksyi eteenpäin. Useat
puolustavista leijonista koettivat arkaillen vastustaa sen hyökkäystä,
mutta ne olisivat yhtä hyvin voineet asettua pikajunan tielle, ja
singottuaan ne syrjään kookas peto hypähti suoraan tavoittamaan yhtä
miehistä. Toistakymmentä keihästä heitettiin sitä kohti, ja yhtä monta
miekkaa lennähti tupesta. Ne olivat välkkyviä aseita, teräviä kuin
partaveitsi, mutta hyökkäävän pedon nopeus teki ne sillä kertaa
tehottomiksi.

Kaksi siihen osunutta keihästä olivat vain omiaan raivostuttamaan sitä
entistä pahemmin, ja hornamaisesti karjuen se karkasi sen onnettoman
miehen kimppuun, jonka oli valinnut uhrikseen. Sen vauhti tuskin
lainkaan pysähtyi, kun se iski hampaansa miehen olkapäähän, pyörähti
sitten vikkelästi suoraan sivulle, ponnahti polkua reunustavan
piiloisan lehvistön sekaan ja katosi, vieden saaliinsa mennessään.

Se kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että pienen seurueen järjestys
oli tuskin lainkaan muuttunut. Pakenemiseen ei olisi ollut tilaisuutta,
vaikka sitä olisi aiottukin. Ja kun leijona nyt oli poistunut
saaliineen, eivät miehet liikahtaneetkaan ajamaan sitä takaa. He
viipyivät paikalla vain kyllin kauan kutsuakseen takaisin kaksi tahi
kolme toisista erilleen joutunutta leijonaansa ja lähtivät sitten
jälleen marssimaan tietä myöten.

"Päättäen siitä, miten tämä tapaus on heihin vaikuttanut, lienee se
heidän jokapäiväisiä kokemuksiaan", huomautti Smith-Oldwick tytölle.

"Niin", virkkoi Bertha Kircher. "He eivät näytä hämmästyneiltä eikä
masentuneilta ja ovat ilmeisesti varmoja siitä, ettei leijona enää
häiritse heitä saatuaan saaliin, jota noutamaan se tuli."

"Olin pitänyt wamabojen maan leijonia mahdollisimman rajuina petoina",
sanoi englantilainen, "mutta ne ovat pelkkiä kissa-pahasia verrattuina
näihin isoihin mustiin raivolaisiin. Oletteko koskaan nähnyt mitään
niin tyyten pelotonta, niin hirvittävää ja vastustamatonta kuin
äskeinen hyökkäys oli?"

Heidän astellessaan rinnakkain keskittyivät heidän ajatuksensa ja
keskustelunsa tähän viimeiseen elämykseen, kunnes tie poikkesi metsästä
ja he näkivät edessään muurien ympäröivän kaupungin ja viljellyn
maa-alueen. Kumpikaan ei voinut pidättää ihmetyksen huudahdusta.

"Mutta tuo muurihan on todellinen rakennustaidon mestarinäyte",
ihmetteli Smith-Oldwick.

"Ja katsokaahan sen takana olevan kaupungin kupukattoja ja torneja!"
lisäsi tyttö. "Tuon muurin sisällä asuvien ihmisten täytyy olla
sivistynyttä kansaa. Ehkä saamme kiittää onneamme siitä, että olemme
joutuneet heidän käsiinsä."

Smith-Oldwick kohautti olkapäitänsä. "Toivokaamme niin", hän vastasi,
"mutta minä puolestani en luota kovinkaan paljoa ihmisiin, jotka
samoilevat leijonien seurassa ja aristelevat papukaijoja. Heissä täytyy
olla jotakin vinossa."

Seurue meni tietä myöten vainion poikki holvatulle portille, joka
avautui, sitten kun muuan vangitsijoista oli kolkuttanut sen vankkaa
laudoitusta keihäällään. Portin toisella puolen alkoi kapea katu, joka
näytti metsästä tuovan viidakkotien jatkolta. Sen kummallakin puolen
oli rakennuksia, jotka alkoivat heti muurista ja reunustivat ahdasta,
koukertelevaa katua, jota ei voinut nähdä muuta kuin vähän matkaa
eteenpäin. Talot olivat melkein kaikki kaksikerroksisia; ylemmän
kerroksen julkisivu oli kadun reunan tasalla, kun taas alemman
kerroksen seinä oli noin kolme metriä taempana, ja sarja yksinkertaisia
patsaita ja kaaria kannatti toisen kerroksen julkipuolta, muodostaen
pylväskäytävän kadun kummallekin puolelle.

Kadun keskiosa oli kiveämätöntä, mutta pylväskäytävien lattiat oli
laskettu erimuotoisilla ja erikokoisilla hakatuilla kivillä, jotka oli
huolellisesti liitetty toisiinsa ilman muurauslaastia. Huomasi heti,
että nämä lattiat olivat ikivanhoja, sillä niiden keskikohta oli
silminnähtävästi alempana, ikäänkuin lukemattomat anturoiden suojaamat
jalat olisivat kuluttaneet kiveä niinä ajanjaksoina, jotka se oli ollut
paikallaan. Näin varhaisella aamuhetkellä oli liikkeellä vain vähän
ihmisiä, ja he olivat samankaltaisia kuin vangitsijatkin. Aluksi vangit
näkivät ainoastaan miehiä, mutta astellessaan syvemmälle kaupunkiin he
tapasivat muutamia alastomia lapsia leikkimässä kadun pehmeässä
pölyssä. Useat heidän kohtaamistaan ihmisistä katselivat vankeja
kummastuneina ja uteliaina ja esittivät usein kysymyksiä vartijoille,
joiden sukulaisia vangit olettivat heidän olevan. Toiset taas eivät
kiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.

"Toivoisinpa, että ymmärtäisimme heidän kummallista kieltään!" huudahti
Smith-Oldwick.

"Niin", yhtyi Bertha Kircher. "Haluaisin tiedustaa heiltä, mitä he
aikovat meille tehdä."

"Se olisi hauska tietää", myönsi mies. "Olen itsekin aprikoinut sitä
aika lailla."

"Minä en pidä siitä, että heidän kulmahampaansa on tuolla tavoin hiottu
teräviksi", sanoi tyttö. "Se muistuttaa liian paljon joitakuita
näkemiäni ihmissyöjiä."

"Ettehän toki uskone todella heitä ihmissyöjiksi, vai mitä?" kysyi
mies. "Ette kai luule, että on olemassa valkoihoisia ihmissyöjiä,
ettehän?"

"Ovatko nämä sitten valkoihoisia?" tokaisi tyttö.

"Neekerejä he eivät ainakaan ole", vastasi luutnantti. "Heidän ihonsa
on keltainen, mutta se ei oikein muistuta kiinalaisen ihoa, eikä heillä
ole ollenkaan kiinalaisen piirteitä."

Juuri sillä hetkellä he näkivät ensimmäisen tämän kaupungin väestöön
kuuluvan naisen. Useimmissa suhteissa hän oli samanlainen kuin miehet,
vaikka hän olikin kooltaan pienempi ja sopusuhtaisempi. Mutta hänen
kasvonsa olivat vastenmielisemmät kuin miesten, mahdollisesti siitä
syystä, että hän oli nainen, mikä seikka korosti silmien, riippuvan
huulen, teroitettujen hampaiden ja jäykän, alhaalle otsalle saakka
kasvavan tukan omituisuutta. Hänen hiuksensa olivat pitemmät ja paljoa
tuuheammat kuin miesten. Ne riippuivat hänen hartioittensa ympärille ja
niitä piti koossa jonkunlainen värillinen pitsiside. Hänen ainoa
vaatetuskappaleensa oli kaivomainen vaippa, joka oli tiukasti kiedottu
hänen vartalonsa ympärille, alkaen paljaiden rintojen alapuolelta, ja
jonka alareuna lähellä nilkkoja oli jollakin tavoin kiinnitetty yhteen.
Sekä hänen tukkaansa että hamettansa koristamassa oli välkkyviä, kullan
näköisiä metallipalasia. Muutoin ei naisella ollut minkäänlaisia
koruja. Hänen paljaat käsivartensa olivat hennot ja siromuotoiset,
kädet ja jalat sopivan kokoiset ja sopusuhtaiset.

Hän lähestyi seuruetta tämän mennessä hänen ohitseen ja laverteli
vartijoille, jotka kuitenkaan eivät olleet häntä huomaavinaankaan.
Vangeilla oli tilaisuus tarkastaa häntä läheltä, kun hän seurasi heidän
vierellään vähän matkaa.

"Hourin vartalo", huomautti Smith-Oldwick, "mutta tylsämielisen
kasvot."

Heidän noudattamallaan kadulla oli epäsäännöllisten välimatkojen päässä
poikkikatuja; kun he vilkaisivat niitä pitkin, osoittautuivat ne yhtä
mutkikkaiksi kuin sekin, jota myöten heitä kuljetettiin. Rakennusten
tyyli vaihteli vain vähän. Siellä täällä oli väriläikkä tahi joku muu
rakennustaiteellinen koristeluyritys. Avonaisista ikkunoista ja ovista
he saattoivat nähdä, että rakennusten seinät olivat hyvin paksut ja
kaikki aukot perin pieniä, ikäänkuin talot olisi suunniteltu suojaksi
äärimmäistä kuumuutta vastaan, minkä he käsittivätkin tarpeelliseksi
tässä afrikkalaisen erämaan sydämeen kätketyssä laaksossa.

Edestäpäin he silloin tällöin näkivät vilahdukselta isompia
rakennuksia, ja niitä lähestyessään he ilmeisesti saapuivat kaupungin
liikeosiin. Siellä oli suuri joukko pikku myymälöitä ja upeita
kaupparakennuksia siroiteltuina asuinrakennusten väliin, ja niiden
ovien päällä oleviin kilpiin oli maalattu kirjaimia, joiden alkuperäksi
teki mieli luulemaan kreikkalaisia aakkosia; mutta ne eivät silti
olleet kreikkalaisia, kuten sekä englantilainen että tyttö tunsivat.

Smith-Oldwickin haavoja oli tällä välin alkanut ankarammin kivistää, ja
hän oli käynyt niiden johdosta heikoksi, mitä suuresti oli pahentanut
verenvuoto. Hän horjahteli nyt tuontuostakin, ja ymmärtäen
velvollisuutensa tyttö tarjosi hänelle käsivartensa tueksi.

"Ei", torjui hän. "Te olette itse saanut kestää siksi paljon, ettei
teitä enää saa rasittaa lisäkuormalla." Mutta vaikka hän ponnisteli
miehekkäästi pysyäkseen vangitsijain rinnalla, jäi hän kuitenkin aina
joskus jalelle, ja eräässä tällaisessa tilaisuudessa paljastivat
vartijat ensimmäisen kerran julman ja raa'an puolensa.

Smith-Oldwickin vasemmalla puolella marssi kookas mies. Hän tarttui
useita kertoja englantilaisen käsivarteen ja työnsi häntä varsin
lempeästi eteenpäin. Mutta kun vanki jäi yhä uudelleen jälelle, joutui
mies äkkiä ja ilman oikeutettua syytä todella vimmaisen raivon valtaan.
Hän syöksähti haavoittuneen kimppuun ja iski häntä rajusti nyrkillään,
paiskasi hänet maahan, kouraisi vasemmalla kädellä häntä kurkusta ja
veti oikealla esille pitkän terävän säilänsä. Kammottavasti kirkuen hän
sitten heilutti säiläänsä päänsä päällä.

Toiset kääntyivät katselemaan kohtausta osoittamatta erikoista
mielenkiintoa. Heidän suhtautumisensa oli samanlaista kuin olisi yksi
seurueesta pysähtynyt kiinnittämään kenkäänsä ja toiset vain
odottaneet, kunnes hän olisi taaskin valmis marssimaan.

Mutta jos vangitsijat olivatkin välinpitämättömiä, niin Bertha Kircher
ei ollut. Lähellä toisiaan olevat, kiiluvat silmät, raivosta
vääntyneet, torahampailla varustetut kasvot ja kammottava kiljunta
herätti hänessä kauhua, samalla kun haavoittuneeseen mieheen
kohdistettu raaka ja aiheeton hyökkäys nostatti hänessä hereille
kaikissa naisissa synnynnäisenä piilevän heikkojen suojelemisen
vaiston. Unohtaen kaiken muun paitsi sitä, että heikko,
puolustuskyvytön mies aiottiin murhata hänen silmiensä edessä, luopui
tyttö kaikesta varovaisuudesta, syöksyi Smith-Oldwickin avuksi ja
tarttui pitkällään viruvan englantilaisen päällä riehuvan ja kirkuvan
olennon kohotettuun oikeaan käteen.

Tarrautuen mieheen epätoivoisen rajusti hän heittäytyi taaksepäin koko
painollaan ja voimallaan; mies menetti tasapainonsa ja kellahti
selälleen kiveykselle sätkyttelemään. Hänen koettaessaan pysytellä
pystyssä kirposi miekka hänen kädestään, ja tuskin se oli ennättänyt
maahan saakka, kun tyttö sieppasi sen. Seisoen suorana maassa viruvan
englantilaisen upseerin vieressä Bertha Kircher silmäili vastustajiaan,
puristaen lujasti terävää asetta.

Hän oli uljaan näköinen. Ei edes se, että hänen ratsastuspukunsa oli
tahraantunut ja repaleinen, huonontanut vähääkään hänen esiintymisensä
tehoa. Hänen kaatamansa olento kompuroi vikkelästi pystyyn, ja samassa
koko hänen käytöksensä muuttui. Äsken hän oli ollut hornamaisen raivon
vallassa, mutta nyt häntä puistatti hysteerinen nauru. Tytöstä
kuitenkin oli epäiltävää, kumpi niistä oli kammottavampaa. Toiset
vartijat seisoivat paikoillaan tylsä virnistys kasvoillaan, kun taas
se, jolta tyttö oli riistänyt aseen, ponnahteli ilmaan, kirkui ja
nauroi. Jos Bertha Kircher olisi tarvinnut lisätodistuksia ollakseen
varma siitä, että he olivat sekapäisen kansan käsissä, olisi miehen
silloinen käytös riittänyt todistamaan hänelle sen. Äkillinen, hillitön
raivonpurkaus ja nyt yhtä hillitön ja kolkko nauru vain korostivat
kasvojen tylsämielisiä piirteitä.

Äkkiä tyttö tajusi kuinka avuton hän olisi, jos yksikään miehistä
tahtoisi nujertaa hänet; hänen tunteissaan tapahtui muutos, joka tuotti
melkein ruumiillista pahoinvointia, hän viskasi aseen nauravan
mielipuolen jalkojen juureen, kääntyi englantilaiseen päin ja polvistui
hänen viereensä.

"Olitte ihailtava", kiitti Smith-Oldwick, "mutta teidän ei olisi
pitänyt tehdä sitä. Älkää vastustako heitä! Luullakseni he kaikki ovat
hulluja, ja sanotaanhan, kuten tiedätte, että hulluille pitää aina olla
mielin kielin."

Bertha Kircher pudisti päätään. "En voinut olla katselijana, kun teidät
olisi murhattu."

Miehen silmät välähtivät iloisesti; hän ojensi kätensä ja tarttui tytön
sormiin. "Rakastatko minua nyt vähän?" hän kysyi. "Niinhän -- vain
hiukan?"

Tyttö ei vetänyt kättään pois, mutta pudisti päätään surumielisesti.
"Älä puhu siitä!" hän pyysi. "Minua pahoittaa sen sanominen; pidän
sinusta hyvin paljon, mutta muuta en voi."

Ilon välke katosi Smith-Oldwickin silmistä ja hänen sormensa heltisivät
tytön kädestä. "Anna anteeksi!" sopersi hän. "Olin aikonut odottaa
siksi, kunnes selviytyisimme tästä pulasta, ja sinä olisit päässyt
turvaan omaistesi luokse. Äskeisen syynä lienee ollut hermojärkytys tai
jotakin sen tapaista ja se, että näin sinun puolustavan minua sillä
tavoin. Joka tapauksessa en mahtanut sille mitään, eikähän ole paljoa
väliä, mitä nyt puhelen, eikö niin?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi tyttö kerkeästi.

Englantilainen kohautti olkapäitään ja hymyili alakuloisesti. "En ikinä
pääse tästä kaupungista elävänä", hän vastasi. "En olisi hiiskunut
siitä mitään, jollen olisi käsittänyt, että sinä olet siitä yhtä
selvillä kuin minäkin. Leijona raateli minua varsin pahasti, ja tuo
vintiö melkein lopetti minut. Saattaisi olla hiukan toivoa, jos
olisimme sivistyneessä maailmassa, mutta mitäpä hoitoa voisimme
saada näiden kauheiden olentojen joukossa, vaikka he olisivat
ystävällisiäkin?"

Bertha Kircher ymmärsi hänen puhuvan totta, mutta ei sittenkään voinut
sopeutua siihen ajatukseen, että Smith-Oldwick kuolisi. Hän piti
miehestä hyvin paljon; oikeastaan hän oli hyvin pahoillaan siitä, ettei
voinut rakastaa Smith-Oldwickia, mutta hän ei voinut.

Hänestä tuntui, että kenen tytön hyvänsä saattaisi olla kovin helppo
rakastaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickia. Olihan tämä
englantilainen upseeri ja herrasmies, vanhan suvun vesa ja lisäksi
varakas, nuori, hauskannäköinen ja hyväluontoinen. Mitäpä muuta voisi
kukaan tyttö kaivatakaan kuin sellaisen miehen rakkautta? Eikä Bertha
Kircher lainkaan epäillyt sitä, että Smith-Oldwick rakasti häntä.

Hän huokasi; ja sitten hän äkkiä laski kätensä haavoittuneen otsalle ja
kuiskasi: "Älä kuitenkaan herkeä toivomasta! Koeta elää minun tähteni!
Minä koetan sinun tähtesi oppia rakastamaan sinua."

Näytti siltä kuin miehen suoniin olisi äkkiä valettu uutta eloa. Hänen
kasvonsa kirkastuivat heti, ja osoittaen voimaa, jota hän ei itsekään
olisi luullut enää olevan jäleliä, hän nousi hitaasti seisomaan, joskin
hieman epävarmasti. Tyttö auttoi häntä ja tuki häntä sitten.

He olivat hetkeksi kokonaan unohtaneet ympäristönsä, ja katsahtaessaan
nyt vangitsijoihinsa näki Bertha Kircher heidän jälleen vaipuneen
heille melkein ominaiseen tylsään välinpitämättömyyteen. Yhden heistä
annettua merkin lähdettiin jälleen marssimaan, ikäänkuin ei olisi
tapahtunut mitään nurjaa.

Bertha Kircher tunsi äkkiä vastavaikutusta hetkellisessä innostuksessa
englantilaiselle äsken antamansa lupauksen johdosta. Hän tiesi
puhuneensa enemmän miehen tähden kuin omasta sydämestään, ja nyt sen
tapahduttua, samoin kuin hetkistä ennen niiden sanojen lausumista hän
käsitti, ettei hän todennäköisesti koskaan pitäisi luutnantista sillä
tavoin kuin tämä toivoi. Mutta mitä hän oli luvannut? Vain koettaa
rakastaa Smith-Oldwickia. "Entä sitten?" hän kysyi itseltään.

Hän oivalsi, että heillä oli vain vähän toiveita päästä milloinkaan
takaisin sivistyneeseen maailmaan. Joskin nämä ihmiset osoittautuisivat
ystävällisiksi ja suostuisivat laskemaan heidät rauhassa pois täältä,
niin miten osaisivat he takaisin rannikolle? Kun Tarzan oli kuollut,
kuten hän varmasti uskoi käyneen nähtyään apinamiehen elottomana
viruvan luolan suulla vangitsijain raahatessa pois häntä itseään, ei
heillä enää ollut ketään eikä mitään turvanaan.

He kaksi eivät vangiksi jouduttuaan olleet puhuneet juuri mitään
apinamiehestä, sillä he kumpikin ymmärsivät täysin selvästi, mitä hänen
menetyksensä merkitsi heille.

He olivat verranneet huomioitaan kaikesta, mitä oli tapahtunut
viimeisillä jännittävillä hetkillä ennen lopullista hyökkäystä, ja ne
olivat olleet täydelleen yhtäpitävät. Heti herättyään heidän kimppuunsa
karkaavien leijonien karjunnasta oli Smith-Oldwick nähnyt leijonan
syöksyvän Tarzanin päälle, ja vaikka yö olikin ollut pimeä, oli hän
kuitenkin erottanut, ettei villi apinamies ollut liikahtanutkaan
sorruttuaan pedon alle.

Ja jos Bertha Kircher oli viime viikkojen aikana monesti tuntenut
asemansa erittäin toivottomaksi, oli hän nyt senvuoksi valmis
myöntämään, että toivo oli tyyten sammunut.

Kadut alkoivat täyttyä tämän eriskummaisen kaupungin eriskummaisista
miehistä ja naisista. Jotkut panivat heidät merkille ja tarkastelivat
heitä hyvin uteliaina, toiset taas menivät heidän ohitseen tylsästi
tuijottaen silminnähtävästi tietämättä mitään lähimmästä ympäristöstään
ja lainkaan huomaamatta vankeja. Kerran he kuulivat kamalaa kirkumista
eräältä poikkikadulta ja vilkaistuaan sinne näkivät siellä miehen
samanlaisen hornamaisen raivon purkauksen vallassa kuin he olivat äsken
nähneet vartijan käydessä Smith-Oldwickin kimppuun. Tämä otus purki
hullua raivoaan lapseen, jota hän yhä uudelleen löi ja puri, pysähtyen
vain vähän väliä kirkumaan. Lopuksi hän vähää ennen kuin he etenivät
pois näkyvistä, nosti lapsen hervottoman ruumiin korkealle päänsä
yläpuolelle ja paiskasi sen kiveykseen niin rajusti kuin jaksoi,
pyörähti sitten ympäri ja lähti päätä pahkaa juoksemaan pitkin
kiemurtelevaa katua, kiljuen mielipuolisesti kohti kurkkuaan.

Kaksi naista ja useita miehiä seisoi katselemassa tätä julmaa
kohtausta. He olivat siksi kaukana eurooppalaisista, etteivät nämä
voineet erottaa, kuvastuiko heidän kasvoistaan sääliä vaiko vimmaa;
mutta olkoonpa sen laita miten tahansa, kukaan ei pyrkinytkään
sekaantumaan asiaan.

Muutamia metrejä kauempana nojaili eräässä toisen kerroksen akkunassa
kammottavan näköinen vanha akka, nauraen, syytäen herjauksia ja
irvistellen peloittavasti kaikille ohikulkijoille. Toiset kävelivät
tietään nähtävästi menossa tehtäviinsä yhtä selväpäisen rauhallisina
kuin minkä hyvänsä sivistyneen yhteiskunnan kansalaiset.

"Hyvä Jumala!" jupisi Smith-Oldwick. "Kuinka hirveä paikka!"

Tyttö kääntyi äkkiä häneen päin. "Onko sinulla pistooli tallella?" hän
tiedusti.

"Kyllä", vastasi luutnantti, "pistin sen paitani povelle. Minua ei
tarkastettu, ja oli siksi pimeä, ettei voitu huomata, oliko minulla
aseita vai eikö. Piilotin sen senvuoksi, toivoen voivani säilyttää
sen."

Bertha Kircher siirtyi likemmäksi häntä ja tarttui hänen käteensä.
"Säästä yksi panos minun varalleni?" hän pyysi.

Smith-Oldwick katsahti häneen ja räpytteli rajusti silmiään. Ne olivat
käyneet harvinaisen, kiusallisen kosteiksi. Hän oli tietystikin
käsittänyt, kuinka vaikeassa asemassa he olivat, mutta hänestä oli
tuntunut, että se koski vain häntä. Hänestä ei ollut mahdollista, että
kukaan tekisi pahaa tälle suloiselle ja kauniille tytölle.

Ja hänenkö olisi pitänyt saada surmansa -- Smith-Oldwickin kädestä! Se
oli liian kaameata; sitä oli mahdotonta uskoa, mahdotonta ajatella! Jos
häntä olivat pelokkaat aavistukset kalvaneet jo aikaisemmin, oli hän
nyt kaksin kerroin huolissaan ja masentunut.

"En usko voivani tehdä sitä, Bertha", hän sanoi.

"Etkö edes pelastaaksesi minua vieläkin pahemmasta?" tiukkasi tyttö.

Englantilainen pudisti alakuloisena päätään. "En voisi tehdä sitä
missään tapauksessa", hän vastasi.

Katu, jota myöten he olivat tulleet, yhtyi äkkiä leveään lehtokujaan,
ja heidän silmiensä eteen levisi laaja, kaunis järvi, jonka tyynestä
pinnasta kuvastui kirkas, sininen taivas. Koko heidän ympäristönsä
muuttui toisen näköiseksi. Rakennukset olivat korkeampia, niiden tyyli
ja koristeet paljoa upeampia. Itse katua peitti barbaarisiin, mutta
viehättävän kauniisiin kuvioihin sommiteltu mosaikkikiveys.
Rakennuksien koristuksiin oli käytetty runsaasti väriä ja hyvin paljon
metallia, joka näytti lehtikullalta. Kaikissa koristuksissa esiintyi
useilla tavoin papukaija ja vähemmässä määrin leijona ja marakatti.

Vangitsijat veivät heitä vähän matkaa järven rantaa pitkin kulkevaa
käytävää myöten ja sitten lehtokujan varrella olevan rakennuksen
holvatusta ovesta sisälle. Heti oven sisäpuolella oli tilava huone; sen
kalustona oli jykeviä penkkejä ja pöytiä, joihin moniin oli
huolitellusti kaiverrettu välttämättömiä papukaijan, leijonan ja apinan
-- eniten aina papukaijan -- kuvia.

Muutaman pöydän takana istui mies, joka ei millään tavoin, mikäli
vangit saattoivat havaita, eronnut heidän saattajistaan. Seurue
seisahtui tämän henkilön eteen, ja yksi vangitsijoista alkoi puhua,
esittäen nähtävästi suullisen selostuksen. Olivatko he tuomarin,
sotilasupseerin vaiko siviilivirkamiehen edessä, sitä oli vankien
mahdoton arvata, mutta ilmeisesti hän oli arvovaltainen henkilö, sillä
kuunneltuaan loppuun miehen esityksen, jonka aikana hän oli tutkivasti
silmäillyt heitä, hän teki yhden ainoan turhan kokeen keskustella
heidän kanssaan ja lausui sitten jonkun lyhyen määräyksen äskeiselle
puhujalle.

Melkein heti lähestyi kaksi miehistä Bertha Kircheriä, viitaten häntä
tulemaan mukaan. Smith-Oldwick liikahti seuratakseen häntä, mutta yksi
vartijoista esti sen. Tyttö pysähtyi, kääntyi takaisin, katsoi pöydän
ääressä olevaan mieheen ja teki käsillään merkkejä, koettaen parhaansa
mukaan selvittää haluavansa, että Smith-Oldwick saisi jäädä hänen
seuraansa. Mutta mies vain pudisti epäävästi päätään ja viittasi
vartijoita viemään hänet pois. Englantilainen yritti taaskin mennä
jälessä, mutta häntä pidettiin kiinni. Hän oli liian heikko ja avuton
edes koettaakseen väkisin toteuttaa tahtonsa. Hän muisti povellaan
olevan pistoolin, mutta ajatteli sitten, kuinka toivotonta hänen olisi
taistella koko kaupunkia vastaan muutamine panoksineen.

Häneen kohdistettua pahoinpitelyä lukuunottamatta ei heillä ollut
mitään syytä otaksua, etteivät heidän vangitsijansa kohtelisi heitä
oikeuden ja kohtuuden mukaisesti, ja niin ollen hän arveli viisaammaksi
olla vastustamatta heitä, kunnes hän olisi täysin varma siitä, että
heillä oli todella vihamieliset aikeet. Hän katseli, kuinka tyttö
vietiin rakennuksesta. Ollessaan juuri katoamaisillaan hänen
näkyvistään Bertha Kircher kääntyi ja heilutti kättään.

"Olkoon onni mukanasi!" huusi tyttö ja oli poissa.

Pöydän ääressä olevan miehen toimittaman kuulustelun aikana oli
seurueen mukana huoneeseen tulleet leijonat ajettu ulos Smith-Oldwickin
takana olevasta ovesta. Tästä samasta ovesta vei kaksi miestä nyt
myöskin englantilaisen. Hän huomasi saapuneensa pitkään käytävään; sen
kahden puolen oli ovia, jotka otaksuttavasti veivät rakennuksen muihin
huoneisiin. Käytävän toisessa päässä oli vankka ristikko, jonka takaa
näkyi avoin piha. Vanki saatettiin sinne ja astuttuaan vartijoittensa
seurassa pihalle hän havaitsi olevansa aukeamalla, jota rajoittivat
rakennuksen sisäpuoliset seinät. Se oli puiston tapainen, ja siellä
kasvoi joukko puita ja kukkivia pensaita. Useiden puiden juurella oli
penkkejä, ja samoin oli penkki eteläisen seinän vieressä. Mutta hänen
huomionsa kiintyi heti siihen seikkaan, että siellä olivat myöskin
leijonat, jotka olivat olleet apuna heitä vangittaessa ja jotka olivat
heidän mukanaan palanneet kaupunkiin, toiset pitkänään maassa, toiset
kävellen rauhattomasti edestakaisin.

Hänen vartijansa pysähtyivät portin sisäpuolelle. Puheltuaan keskenään
muutamia sanoja he palasivat käytävään. Englantilainen joutui kauhun
valtaan, kun hänen väsyneet aivonsa täydelleen käsittivät hänen hirveän
asemansa. Hän tarttui ristikkoon, koettaen avata sitä päästäkseen
turvaan käytävään, mutta se oli varmasti lukittu ja uhmaili hänen
ponnistuksiaan. Sitten hän huusi poistuville miehille. Mutta ei
kuulunut muuta vastausta kuin kimakka, kaamea nauru. Vartijat katosivat
käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja hän oli yksin leijonien
seurassa.




KAHDEKSAS LUKU

Kuningattaren tarina


Sillä välin saatettiin Bertha Kircher aukion toiseen päähän sen
ympärillä olevista rakennuksista isoimpaan ja uhkeimpaan. Tämä rakennus
ulottui yli koko aukion leveyden. Se oli useita kerroksia korkea;
pääovelle päästiin leveitä portaita myöten, joiden juurella oli
vahteina tavattoman kookkaita kivileijonia; ylimmällä astuimella taas
oli sisäänkäytävän kahden puolen kaksi yhtä korkeata jalustaa, joiden
kummankin päällä oli iso, kivinen papukaija. Lähestyessään näitä
veistoksia huomasi tyttö, että patsaiden yläpää oli hakattu ihmiskallon
muotoiseksi, ja niiden päällä istuivat papukaijat. Myöskin holvatun
oven kamanaan ja rakennuksen seiniin oli kuvattu papukaijoja,
leijonia ja apinoita. Jotkut niistä olivat kaiverrettuja, toiset
mosaikkivalmisteita, kun taas muutamat oli nähtävästi maalattu seinän
pintaan. Viimemainittujen värejä näytti aika paljon himmentäneen, minkä
vuoksi yleisvaikutelma oli vienon kaunis. Koho- ja mosaikkikuvat olivat
molemmat hienosti valmistetut ja todistivat korkealle kehittynyttä
taiteellista näppäryyttä. Päinvastoin kuin ensimmäisessä rakennuksessa,
johon hänet oli viety ja jonka sisäänkäytävä oli ollut oveton, sulki
sitä aukkoa, jota hän nyt lähestyi, jykevä kaksoisovi. Oven
kamanakaarta kannattavien patsaiden muodostamissa komeroissa, kivisiä
papukaijoja kannattavien jalustojen juurilla ja monissa muissa kohdin
leveillä portailla nojaili parikymmentä aseistettua miestä. Näiden
vaipat olivat kaikki kirkkaan keltaisia, ja jokaisen rintaan ja selkään
oli ommeltu papukaijan kuva.

Kun hänet saatettiin portaiden yläpäähän, lähestyi yksi näistä
keltavaippaisista sotureista ja pysäytti hänen vartijansa ylimmälle
portaalle. Täällä he vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, ja heidän
puhuessaan pani tyttö merkille, että heidän pysäyttäjänsä samoin kuin
ne tämän seuralaiset, jotka tyttö näki, näyttivät olevan, jos
mahdollista, alemmalla henkisellä tasolla kuin heidän alkuperäiset
vangitsijansa. Heidän jäykkänä törröttävä tukkansa kasvoi niin alas
otsalle, että se melkein yhtyi kulmakarvoihin, ja heidän silmänsä
olivat pienemmät kuin jälkimäisillä, joten silmämunan valkuaista näkyi
enemmän.

Lyhyen keskustelun jälkeen ovivahtien päällikkö, sillä sellainen hän
tuntui olevan, kääntyi ja kolkutti keihäänsä nupilla oven
laudoitukseen, samalla kutsuen joitakuita miehiään, jotka nousivat ja
astuivat esiin, totellen hänen komennustaan. Pian alkoivat vankat
ovenpuoliskot verkkaisesti ja kirskuen kääntyä auki, ja niiden erotessa
toisistaan tyttö näki, mikä oli niiden liikkeellepaneva voima --
kumpaakin puoliskoa työnsi puoli tusinaa alastomia neekereitä.

Ovelta kääntyivät hänen vartijansa takaisin, ja heidän sijalleen tuli
kuusi keltavaippaista soturia. Nämä veivät hänet sisälle, ja neekerit
sulkivat oven heidän jälkeensä, kiskoen paksuista ketjuista. Heitä
tarkkaillessaan tyttö kauhukseen huomasi, että miespoloiset oli
kiinnitetty kaulastaan kahleilla oveen.

Hänen edessään oli leveä eteiskäytävä, jonka keskellä oli pieni, kirkas
vesilammikko. Täälläkin oli lattiaan ja seiniin kuvattu alituisesti
vaihtelevina yhdistelminä ja sommitelmina papukaijoja, marakatteja ja
leijonia, mutta näistä kuvista olivat useat metallista, jota tyttö
varmasti luuli kullaksi. Käytävän seininä oli sarja avoimia
holvikaaria, joiden läpi näkyi tilavia huoneita. Eteiskäytävässä ei
ollut minkäänlaista kalustoa, mutta molemmin puolin olevissa huoneissa
oli penkkejä ja pöytiä. Vilkaistessaan muutamien huoneiden seiniin
tyttö havaitsi, että ne olivat jostakin värillisestä kudoksesta
valmistettujen verhojen peittämät, kun taas lattioilla oli barbaariseen
tyyliin kudottuja paksuja mattoja sekä mustien leijonien ja
kaunistäpläisten leopardien nahkoja.

Lähinnä ovea oleva oikeanpuolinen huone oli täynnä miehiä, jotka olivat
puetut samanlaisiin keltaisiin vaippoihin kuin hänen uudet vartijansa,
ja huoneen seinillä riippui paljon keihäitä ja sapeleja. Käytävän
toisessa päässä veivät matalat portaat toiselle suljetulle ovelle.
Täällä vartiosto seisahtui jälleen. Kuultuaan erään hänen saattajansa
selostuksen meni yksi tämän oven vahdeista sisälle, jättäen heidät
seisomaan ulkopuolelle. Kului hyvinkin viisitoista minuuttia, ennen
kuin hän palasi. Sitten vaihdettiin vartijoita uudelleen, ja tyttö
vietiin ovesta sisälle.

Tyttöä kuljetettiin vielä kolmen muun huoneen läpi ja kolmesta
jykevästä ovesta, joilla vartijoita vaihdettiin joka kerta, ennen kuin
hänet opastettiin verrattain pieneen kammioon, jonka lattialla asteli
edestakaisin tulipunaiseen vaippaan puettu mies. Hänen vaippansa
rintaan ja selkään oli ommeltu tavattoman iso papukaija, ja hänen
päässään oli barbaarinen päähine, jota koristi täytetty papukaija.

Tämän huoneen seinät olivat tyyten verhojen peitossa, joihin oli
kuvattu papukaijoja sadoittain, jopa tuhansittain. Lattiaan oli
upotettu kultaisia papukaijoja, ja laipioon oli niin paksuilla väreillä
kuin suinkin maalattu loistavahöyhenisiä papukaijoja, joiden siivet
olivat levällään ikäänkuin lennossa.

Mies oli kookkaampi kuin yksikään hänen kaupungissa näkemänsä. Hänen
pergamenttimainen ihonsa oli iän rypistämä, ja hän oli lihavampi kuin
kukaan muu hänen kansalaisensa, mikäli tyttö oli niitä nähnyt. Hänen
paljaat käsivartensa kuitenkin osoittivat, että hän oli hyvin voimakas,
eivätkä hänen askeleensa olleet vanhan miehen. Hänen kasvonilmeistään
kuvastui äärimmäinen tylsämielisyys, ja hän oli varmasti inhoittavin
inhimillinen olento, mitä Bertha Kircher oli ikinä nähnyt.

Senjälkeen, kun Bertha Kircher oli tuotu huoneeseen, käveli mies
edelleen rauhattomasti edestakaisin eikä näyttänyt huomaavan tytön
läsnäoloa. Mutta ilman pienintäkään varoitusmerkkiä hän sitten,
ollessaan huoneen toisessa päässä selin Bertha Kircheriin päin,
pyörähti äkkiä ympäri ja syöksyi mielipuolen tavoin hänen luokseen.
Vaistomaisesti tyttö astahti taaksepäin ja ojensi kätensä kammottavaan
olentoon päin ikäänkuin pidättääkseen häntä loitolla, mutta hänen
kupeillaan olevat miehet, samat, jotka olivat saattaneet hänet sinne,
tarttuivat häneen käsiksi ja pitivät häntä kiinni.

Vaikka mies olikin rajusti juossut tyttöä kohti, pysähtyi hän
koskematta vankiin. Hetkisen hänen kaameat, valkoreunaiset silmänsä
tuijottivat tutkivasti tytön kasvoihin, ja sitten hän purskahti
mielipuolisesti nauramaan. Kahdeksi tai kolmeksi minuutiksi olento
antautui riemun valtaan, lakkasi sitten nauramasta yhtä äkkiä kuin oli
alkanutkin ja kävi tarkastamaan vankia. Hän tunnusteli tytön hiuksia,
ihoa, puvun kangasta ja ilmaisi merkeillä, että hänen oli avattava
suunsa. Viimemainittu näytti suuresti herättävän hänen mielenkiintoaan.
Hän osoitti toiselle vartijoista tytön kulmahampaita ja paljasti sitten
omat terävät torahampaansa vangin nähtäviksi.

Äkkiä hän alkoi jälleen kävellä lattialla edestakaisin. Vasta hyvinkin
viidentoista minuutin kuluttua hän uudelleen huomasi vangin, antoi
sitten lyhyen määräyksen vartijoille, jotka heti veivät tytön pois
huoneesta.

Vartijat opastivat nyt tytön useiden käytävien ja huoneiden kautta
toiseen kerrokseen vieville, kapeille kiviportaille ja seisahtuivat
vihdoin pienelle ovelle, jonka edustalla seisoi alaston, keihäällä
aseistettu neekeri. Toisen vartijan käskystä neekeri avasi oven, ja
seurue astui matalaan huoneeseen, jonka ikkunoihin tytön huomio heti
kiintyi sen vuoksi, että niissä oli vankat ristikot. Huone oli
kalustettu samalla tavoin kuin muutkin hänen rakennuksessa näkemänsä
huoneet; siellä oli samanlaiset kaiverretut pöydät ja penkit,
samanlaiset matot lattialla, samanlaiset koristukset seinissä; mutta
joka suhteessa se oli yksinkertaisempi kuin mitä hän oli alakerrassa
nähnyt. Yhdessä nurkassa oli vuode, jota peitti samanlainen, mutta
vaaleampikudoksinen matto kuin alakerran matot, ja vuoteella istui
nainen.

Kun Bertha Kircherin katse osui huoneen asukkaaseen, pääsi häneltä
pieni hämmästyksen äännähdys, sillä hän oivalsi heti, että hänen
edessään oli lähemmin hänen kaltaisensa olento kuin ainoakaan niistä,
jotka hän oli nähnyt kaupungin muurien sisällä. Häneen katsoivat vanhan
naisen kiiltonsa menettäneet, siniset silmät, jotka olivat painuneet
syvälle ryppyisiin, hampaattomiin kasvoihin. Mutta silmät olivat
tervejärkisen, ymmärtäväisen olennon, ja kasvot olivat valkoihoisen
naisen.

Nähdessään tytön nainen nousi pystyyn ja astui eteenpäin; hänen
käyntinsä oli niin heikkoa ja horjuvaa, että hänen oli pakko tukea
itseään pitkällä sauvalla, jota hän piteli molemmin käsin. Toinen
vartijoista lausui hänelle muutamia sanoja; sitten miehet kääntyivät ja
poistuivat huoneesta. Tyttö seisoi oven suussa, äänettömänä odottaen,
mitä nyt tapahtuisi. Vanha nainen tuli lattian poikki, pysähtyi hänen
eteensä, suunnaten vähänäköiset, vetistävät silmänsä tulokkaan nuoriin,
kukoistaviin kasvoihin. Sitten hän silmäili häntä päästä jalkoihin, ja
uudelleen kääntyivät vanhat silmät tytön kasvoihin. Bertha Kircher
puolestaan tarkasteli vanhaa nais-käpykkää yhtä avoimesti. Ensin
puhkesi puhumaan viimemainittu. Hän puhui heikolla, särkyneellä
äänellä, empien, tavoitellen, ikäänkuin olisi käyttänyt harvinaisia
sanoja, vierasta kieltä.

"Oletteko ulkomaailmasta?" hän kysyi englanninkielellä. "Suokoon
Jumala, että ymmärrätte tätä kieltä!"

"Englantia?" huudahti tyttö. "Kyllä, tietysti puhun englanninkieltä."

"Jumalan kiitos!" riemuitsi pieni vanhus. "En tietänyt, osaanko enää
itsekään sitä niin, että toinen ymmärtää. Kuudenkymmenen vuoden aikana
olen puhunut vain heidän kirottua mongerrustaan. Kuuteenkymmeneen
vuoteen en ole kuullut sanaakaan äidinkieltäni. Tyttö-raukka!
Tyttö-raukka!" hän mutisi. "Mikä surkea onnettomuus saattoi teidät
heidän käsiinsä?"

"Oletteko englantilainen?" kysyi Bertha Kircher. "Ymmärsinkö oikein,
että olette englantilainen nainen ja ollut täällä kuusikymmentä
vuotta?"

Vanha nainen nyökkäsi päätään myöntävästi. "Kuuteenkymmeneen vuoteen en
ole kertaakaan ollut tämän palatsin ulkopuolella. Tulkaa!" hän pyysi,
ojentaen luisevaa kättään. "Olen hyvin vanha enkä jaksa seisoa kauan.
Tulkaa istumaan viereeni vuoteelleni!"

Tyttö tarttui ojennettuun käteen ja auttoi vanhuksen takaisin huoneen
toiseen päähän ja istuutui sitten hänen viereensä.

"Lapsi-rukka! Lapsi-rukka!" valitteli vanha nainen. "Teidän olisi ollut
paljon parempi kuolla kuin antaa tuoda itsenne tänne. Alussa olisin
tahtonut surmata itseni, mutta toivoin aina, että tulisi joku, joka
pelastaisi minut. Mutta tänne ei tule koskaan ketään. Kertokaa, miten
he saivat teidät valtaansa!"

Tyttö selosti hyvin lyhyesti ja pääpiirteissään ne tapahtumat, joiden
jälkeen jotkut kaupungin asukkaat hänet vangitsivat.

"Onko siis kaupungissa mukananne mies?" tiedusti vanha nainen.

"Kyllä", vastasi tyttö, "mutta en tiedä, missä hän on, enkä sitäkään,
mitä hänelle aiotaan tehdä. Enhän tiedä myöskään sitä, mitkä aikeet
heillä on minuun nähden."

"Sitä ei voi kukaan arvata", sanoi vanhus. "He eivät tiedä itsekään
edellisellä minuutilla, mitä he aikovat seuraavalla. Mutta luullakseni
saatte olla varma, lapsi-rukka, ettette enää ikinä näe ystäväänne."

"Mutta eiväthän he ole surmanneet teitä", muistutti tyttö, "ja
mainitsitte olleenne heidän vankinaan kuusikymmentä vuotta."

"Eivät", myönsi hänen puhetoverinsa, "he eivät ole surmanneet minua
eivätkä he surmaa teitäkään. Mutta Jumala tietää, että ennen kuin
olette elänyt kauan tässä hirveässä paikassa, rukoilette heitä
tappamaan teidät."

"Minkälaisia he ovat", kysyi Bertha Kircher, "millaista väkeä? He ovat
erilaisia kuin kaikki ennen näkemäni. Ja kertokaahan tekin, miten
jouduitte tänne."

"Siitä on hyvin kauan", virkkoi vanha nainen, huojuen edestakaisin
vuoteella. "Siitä on kauan. Oi, kuinka pitkä aika siitä onkaan! Olin
silloin vain kaksikymmenvuotinen. Ajatelkaapa sitä, lapsi! Katsokaa
minua! Minulla ei ole muuta peiliä kuin kylpyveteni; en voi nähdä,
minkänäköinen olen, sillä silmäni ovat vanhat. Mutta sormillani tunnen,
että kasvoni ovat ryppyiset, silmäni painuneet kuoppiinsa ja
surkastuneet huuleni vetäytyneet sisäänpäin hampaattomia ikeniä vasten.
Olen vanha, köykkyselkä ja ruma, mutta silloin olin nuori, ja minua
kehuttiin kauniiksi. Niin, en tahdo teeskennellä; olin kaunis. Sen
ilmaisi minulle peilini.

"-- Isäni oli lähetyssaarnaajana sisämaassa, ja eräänä päivänä saapui
sinne joukkue arabialaisia ryöstämään orjia. Siitä pienestä
alkuasukaskylästä, jossa isäni työskenteli, he ottivat mukaansa miehet
ja naiset, ja he ottivat myöskin minut. He eivät tunteneet niitä
seutuja, joten heidän oli pakko pitää oppainaan vangitsemiaan kylämme
miehiä. He kertoivat minulle, etteivät he koskaan aikaisemmin olleet
käyneet niin kaukana etelässä, ja olivat muka kuulleet, että meistä
länteen oli maa, jossa oli runsaasti norsunluuta ja orjia. He tahtoivat
mennä sinne, ja sieltä meidät vietäisiin pohjoiseen, jossa minut
myytäisiin jonkun mustan sulttaanin haaremiin.

"-- He pohtivat usein, kuinka kallis hinta minusta saataisiin, ja ettei
hinta vain halpenisi, vartioivat he kateellisesti minua toisiltaan,
joten matka rasitti minua mahdollisimman vähän. Sain parasta ruokaa,
jota heillä oli, eikä minua ahdisteltu.

"-- Mutta lyhyen ajan kuluttua, kun olimme saapuneet sen maan rajoille,
jonka kylämme miehet tunsivat, ja tunkeutuneet autioon, kuivaan
erämaahan, käsittivät arabialaiset vihdoinkin, että olimme eksyksissä.
Mutta itsepintaisesti he etenivät yhäti länttä kohti, kavuten
kammottavien rotkojen yli ja marssien pitkin polttavaa aavikkoa
hellittämättömässä auringon paahteessa. Heidän ryöstämiensä
orja-parkojen oli tietystikin kannettava kaikki leiritarpeet ja saalis,
ja kun he niin ollen olivat raskaasti kuormattuja ja nääntymäisillään
nälkään ja janoon, alkoi heitä pian kuolla kuin kärpäsiä.

"-- Emme olleet kulkeneet erämaassa kauan, ennen kuin arabialaisten
täytyi tappaa hevosiansa ravinnoksi, ja tultuamme ensimmäiselle
rotkolle, jonka yli eläimiä olisi ollut mahdoton saada, teurastettiin
niistä loputkin ja liha sälytettiin vielä elossa olevien, horjuvien
neekeri-raukkojen selkään.

"-- Sillä tavoin jatkoimme matkaamme vielä kaksi päivää, jonka jälkeen
neekerejä oli elossa enää vain kourallinen, ja arabialaisiakin oli
alkanut nääntyä nälkään, janoon ja erämaan polttavaan helteeseen. Niin
kauaksi kuin silmä kantoi siihen hedelmälliseen maahan päin, josta
olimme tulleet, osoittivat kulkemaamme uraa taivaalla leijailevat
korppikotkat ja vainajien ruumiit, jotka olivat viimeisen kerran
laskeutuneet pitkäkseen tiettömälle aavikolle. Mustaihoisten sortuessa
oli norsunluu hylätty taipaleelle hammas toisensa jälkeen, ja pitkin
tätä kuolemanpolkua virui sinne tänne siroiteltuna leirivehkeitä,
valjaita ja sadoittain ihmisiä.

"-- Jostakin syystä koetti arabialaisten päällikkö säilyttää minua
viimeiseen saakka. Ehkä hän arveli, että kaikista hänen aarteistaan oli
minua helpoin kuljettaa mukana, sillä olin nuori ja vahva, ja sitten
kun hevoset oli tapettu, olin kävellyt ja pysytellyt parhaiden miesten
rinnalla. Me englantilaiset olemme, kuten tiedätte, varmoja
kävelijöitä, kun taas nämä arabialaiset eivät olleet eläissään
kävelleet tultuaan kyllin vanhoiksi pysyäkseen ratsun selässä.

"-- Minun on mahdoton sanoa, kuinka kauan vielä vaelsimme, mutta
vihdoin saapui meitä kourallinen melkein tyyten menehtyneinä syvän
rotkon pohjalle. Emme voineet ajatellakaan kiivetä vastaiselle
reunalle, ja jatkoimme senvuoksi matkaamme pitkin rotkon
hietikkopohjaa, jossa varmaankin oli muinoin virrannut joki. Vihdoin
saavuimme eräälle kohdalle, jossa eteemme avautui kaunis laakso, ja
siellä uskoimme tapaavamme riistaa runsaasti.

"-- Silloin oli meitä jälellä enää vain kaksi, päällikkö ja minä. Minun
ei tarvitse sanoa teille, mikä laakso se oli, sillä te saavuitte sinne
jokseenkin samalla tavoin kuin minäkin. Meidät vangittiin niin
nopeasti, että tuntui siltä kuin täkäläiset olisivat odottaneet meitä,
ja myöhemmin sain tietää, että asianlaita olikin niin, samoin kuin he
odottivat teitäkin.

"-- Metsän läpi tullessanne näitte varmaankin marakatit ja papukaijat
ja palatsiin saavuttuanne lienette pannut merkille, kuinka yhtenään
näiden eläinten ja leijonien kuvia on koristuksissa. Kotimaassa olimme
kaikki tutustuneet puhuviin papukaijoihin, jotka hokivat niille
opetettuja sanoja, mutta nämä papukaijat ovat siitä merkillisiä, että
ne osaavat kaupungin väestön kieltä. Väitetään marakattien ilmoittavan
asioita papukaijoille ja näiden sitten lentävän kaupunkiin kertomaan
asukkaille marakattien sanomat. Ja vaikka sitä onkin vaikea uskoa, olen
nähnyt, että se on totta, sillä olen elänyt tämän kansan keskuudessa
kuusi vuosikymmentä kuninkaan palatsissa. -- Minut kuten teidätkin
tuotiin suoraan palatsiin. Arabialaisten päällikkö vietiin jonnekin
muualle. En ole koskaan saanut tietää, miten hänen kävi. Silloin oli
kuninkaana Ago viideskolmatta. Senjälkeen olen nähnyt monta kuningasta.
Hän oli kauhea mies; mutta hehän ovatkin kaikki kauheita."

"Mikä heissä on vikana?" tiedusti tyttö.

"He ovat kaikki mielipuolia", vastasi vanha nainen. "Ettekö ole sitä
arvannut? Heidän joukossaan on mainioita käsityöläisiä ja hyviä
maanviljelijöitä, ja jossakin määrin he noudattavat lakia ja
järjestystä omalla tavallaan.

"-- He palvovat kaikkia lintuja, mutta papukaijat ovat heidän
pääjumaliansa. Yhtä sellaista pidetään täällä palatsissa perin upeassa
huoneessa. Se on heidän ylijumalansa. Se on hyvin vanha lintu. Jos Ago
puhui minulle totta silloin kun tulin tänne, täytyy sen nykyisin olla
lähes kolmesataa vuotta vanha. Heidän uskonnolliset menonsa ovat
äärimmäisen inhoittavia, ja luullakseni lienee juuri näiden menojen
monia miespolvia kestänyt harjoittaminen alentanut rodun sen nykyiselle
mielipuolisuuden tasolle.

"-- Ja kuitenkin, kuten jo mainitsin, heillä on muutamia hyviäkin
puolia. Jos heidän perinnäistaruihinsa on luottamista, tapasivat heidän
esivanhempansa -- pieni kourallinen miehiä ja naisia, jotka olivat
tulleet jostakin pohjoisesta päin ja eksyneet Keski-Afrikan jylhiin
seutuihin -- täällä vain karun erämaalaakson. Omien tietojeni mukaan
sataa täällä harvoin, jos milloinkaan, ja kuitenkin näitte tekin laajan
metsän ja uhkuvaa kasvullisuutta sekä kaupungissa että sen
ulkopuolella. Tämä ihme on saatu aikaan luonnollisten lähteiden avulla,
jotka heidän esivanhempansa löysivät ja joita he ovat käyttäneet
hyödykseen niin menestyksellisesti, että koko laakso saa aina
riittävästi kosteutta.

"-- Ago kertoi minulle, että useita miespolvia ennen hänen aikaansa
metsää kasteltiin kääntämällä sinne ne purot, jotka toivat lähteiden
vettä kaupunkiin, mutta että sitten, kun puut olivat työntäneet
juurensa syvemmälle, luonnostaan kosteaan maaperään, eivätkä enää
kaivanneet kastelua, muutettiin purojen uoma ja istutettiin uusia
puita. Ja niin metsä laajeni, kunnes se nyt peittää melkein koko
laakson paitsi sitä aukeata alaa, jossa kaupunki sijaitsee. En tiedä,
onko se totta. Metsä on saattanut kasvaa täällä alusta alkaen, mutta se
on yksi heidän muinaistaruistaan, ja sitä tukee se seikka, ettei täällä
sada kylliksi vettä kasvullisuuden menestymiselle.

"-- He ovat monessa suhteessa omituista kansaa, eivät ainoastaan
eläinpalvontaansa ja uskonnollisiin menoihinsa, vaan myöskin siihen
nähden, että he hoitavat leijonia samalla tavoin kuin muut ihmiset
karjaa. Olette nähnyt, millä tavoin he käyttävät joitakuita näistä
leijonista, mutta suurimman osan niistä he lihottavat ja syövät. Aluksi
luulen heidän syöneen leijonan lihaa vain uskonnollisissa
juhlamenoissa, mutta miespolvien aikana he alkoivat kaivata sitä, joten
he nyt eivät nauti juuri mitään muuta lihaa. He tietystikin mieluummin
kuolisivat kuin maistaisivat linnunlihaa eivätkä he myöskään suostu
syömään marakatteja; kasveja syöviä eläimiä he taas kasvattavat
yksinomaan saadakseen maitoa, nahkaa ja ravintoa leijonille. Kaupungin
eteläpuolella ovat karjatarhat ja laitumet, ja siellä hoidetaan kasveja
syöviä eläimiä. Metsäsikoja, kauriita ja antilopeja käytetään etupäässä
leijonien ruuaksi, kun taas vuohia pidetään maidon vuoksi kaupungin
väestön tarpeiksi."

"Oletteko te ollut täällä niin monta vuotta näkemättä ainoatakaan
omarotuistanne ihmistä?" huudahti Bertha Kircher.

Vanha nainen nyökkäsi myöntävästi.

"Olette elänyt täällä kuusikymmentä vuotta", jatkoi tyttö, "eikä teitä
ole loukattu eikä ahdistettu?"

"Sitä en ole sanonut", oikaisi vanhus. "Minua ei ole tapettu, siinä
kaikki."

"Mikä" -- tyttö epäröi -- "mikä asema teillä on ollut heidän
keskuudessaan? Suokaa anteeksi", hän ehätti lisäämään. "Luulen sen
arvaavani, mutta haluaisin kuulla sen teidän omilta huuliltanne, sillä
mikä asemanne lieneekin ollut, sama epäilemättä odottaa minua."

Vanha nainen nyökkäsi. "Niin", hän virkkoi, "epäilemättä; jos he saavat
säilytetyiksi teidät naisilta."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö.

"Näiden kuudenkymmenen vuoden aikana minua ei ole kertaakaan päästetty
ainoankaan naisen lähettyville. Naiset tappaisivat minut vieläkin, jos
vain saisivat minut käsiinsä. Miehet ovat hirveitä, Jumala tietää, että
he ovat hirveitä! Mutta taivas varjelkoon teitä naisilta!"

"Tarkoitatteko", tiedusti tyttö, "että miehet eivät tee minulle pahaa?"

"Ago viideskolmatta teki minut kuningattarekseen", sanoi vanhus. "Mutta
hänellä oli monta muuta kuningatarta, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä.
Sitten otti minut seuraava kuningas, ja niin on aina jatkunut. Nyt olen
vanhin kuningatar. Hyvin harvat täkäläiset naiset elävät iäkkäiksi. He
ovat aina vaarassa joutua salamurhan uhreiksi, ja lisäksi he henkisesti
vajavaisina joutuvat ajoittain alakuloisuuden valtaan, jolloin he
varsin helposti saattavat tuhota itsensä."

Hän kääntyi äkkiä ja osoitti ristikoilla varustettuja ikkunoita.
"Katsokaahan tätä huonetta", hän kehoitti, "jonka oven edessä on
mustaihoinen eunukki! Missä hyvänsä tällaisen näette, siellä on naisia,
sillä hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta heidän ei koskaan
sallita liikkua vapaina. Heitä pidetään raivokkaampina kuin miehiä, ja
niin he todella ovatkin."

He istuivat useita minuutteja äänettöminä, ja sitten nuorempi nainen
kääntyi vanhemman puoleen kysyen:

"Eikö täältä millään tavoin voi karata?"

Vanha nainen osoitti toistamiseen ristikko-ikkunoita ja sitten ovea,
vastaten: "Ja tuolla on aseistettu eunukki. Ja jos voisittekin pujahtaa
hänen ohitseen, niin miten pääsisitte kadulle? Ja jos pääsisitte
kadulle, niin miten voisitte mennä kaupungin läpi ulkomuurille? Ja
joskin jonkun ihmeen kautta saapuisitte ulkomuurille ja teidät jonkun
toisen ihmeen kautta laskettaisiin portista, niin voisitteko mitenkään
toivoa selviytyvänne metsästä, jossa vilisee ihmisiä syöviä mustia
leijonia? Ette!" hän huudahti vastaukseksi omaan kysymykseensä.
"Karkaaminen on mahdoton, sillä jos pääsisikin palatsista, kaupungista
ja metsästä, niin kuolema odottaisi sen takana leviävässä kammottavasta
erämaassa.

"-- Kuuden vuosikymmenen aikana ensimmäiseksi te osuitte tähän
kätkettyyn kaupunkiin. Vuosituhanteen ei ainoakaan tämän laakson
asukas ole poistunut täältä, eikä miesmuistiin eikä heidän
muinaistarujensakaan mukaan tänne ole ennen minun tuloani löytänyt
kukaan lukuunottamatta yhtä ainoata sotaista jättiläistä, josta
kertomus on kulkenut isältä pojalle.

"-- Kuvauksista päättäen luulen, että hänen on täytynyt olla
espanjalainen, jättiläiskokoinen, kilvellä ja kypärillä varustettu
mies. Hän oli taistellen raivannut tiensä hirvittävän metsän läpi
kaupungin portille, karannut niiden kimppuun, jotka oli lähetetty häntä
vangitsemaan, ja surmannut ne valtavalla miekallaan. Ja syötyään
kasvitarhan kasviksia ja puiden hedelmiä sekä juotuaan vettä purosta
hän oli kääntynyt ja palannut otellen metsän läpi rotkon suulle. Mutta
vaikka hän selviytyikin kaupungista ja metsästä, niin erämaahan hän
sortui. Sillä tarun mukaan oli kuningas, peläten hänen tuovan
lisävoimia ahdistamaan heitä, lähettänyt joukkueen hänen jälkeensä
surmaamaan hänet.

"-- Kolmeen viikkoon eivät takaa-ajajat olleet löytäneet häntä, sillä
he olivat menneet väärään suuntaan, mutta vihdoin he osuivat hänen
luurankonsa luokse, jonka korppikotkat olivat nokkineet puhtaaksi; se
oli ollut päivän matkan päässä samassa rotkossa, jota myöten te ja minä
tulimme tähän laaksoon. En tiedä", jatkoi vanhus, "onko tämä totta. Se
on vain yksi heidän monista taruistaan."

"Kyllä se on totta", vakuutti tyttö. "Olen varma sen
todenperäisyydestä, sillä olen nähnyt sen kookkaan jättiläisen
luurangon ja ruostuneet aseet."

Samassa sysättiin ovi muitta mutkitta auki, ja sisään astui neekeri,
kantaen kahta leveätä astiaa, joiden sisässä oli useita pienempiä.
Laskettuaan ne naisten lähellä olevalle pöydälle hän poistui
virkkamatta sanaakaan. Miehen saapuessa astioineen oli huoneeseen
lehahtanut miellyttävä keitetyn ruoan tuoksu, muistuttaen tytölle, että
hänen oli hyvin nälkä, ja vanhemman naisen kehoituksesta hän meni
pöydän ääreen tarkastamaan ruokalajeja. Isommat astiat, joissa
pienemmät oli tuotu, olivat savisia, kun taas pienemmät olivat
ilmeisesti taottua kultaa. Suureksi hämmästyksekseen hän löysi pikku
astioiden välistä lusikan ja haarukan, jotka tosin olivat oudon
muotoiset, mutta aivan yhtä käyttökelpoiset kuin ne, mitä hän oli
sivistyneessä maailmassa nähnyt. Haarukan piikit olivat
silminnähtävästi rautaa tahi terästä -- tyttö ei osannut päättää,
kumpaa -- kun taas sen pää ja lusikka olivat samaa ainetta kuin
pienemmät astiat.

Pöydällä oli erinomaisesti valmistettu muhennos lihasta ja kasviksista,
malja tuoreita hedelmiä, kulho maitoa ja sen vieressä pieni kuppi, joka
sisälsi jotakin hillon tapaista ainetta. Tytön oli niin nälkä, ettei
hän edes malttanut odottaa, kunnes kumppaninsa saapuisi pöytään, ja
syödessään hän olisi voinut vannoa, ettei hän ollut ikänään maistanut
niin maukasta ruokaa. Vanha nainen tuli hitaasti ja istuutui penkille
vastapäätä häntä.

Hänen nostaessaan pienempiä astioita isommasta ja järjestäessään niitä
eteensä pöydälle väikkyi hänen huulillaan omituinen hymy, kun hän
katseli nuoremman naisen syöntiä.

"Nälkä on suuri tasoittaja", hän virkkoi naurahtaen.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö. "Uskallan väittää, että muutamia
viikkoja sitten olisitte tuntenut kuvotusta, jos olisitte ajatellut
syövänne kissaa."

"Kissaa?" huudahti Bertha Kircher.

"Niin", vastasi vanhus. "Mitäpä niissä on eroa -- leijona on kissa."

"Syönkö minä sitten nyt leijonan lihaa?"

"Kyllä", myönsi vanha nainen, "ja näin valmistettuna se on varsin
maukasta. Te opitte pitämään siitä hyvin paljon."

Tyttö hymyili hieman epäilevästi. "En voi eroittaa sitä lampaan tai
vasikan lihasta", hän virkkoi.

"Ette kai", sanoi nainen, "minustakin se maistuu yhtä hyvältä. Mutta
näitä leijonia ruokitaan ja hoidetaan perin huolellisesti, ja niiden
liha valmistetaan ja höystetään siksi hyvin, että se makuun nähden
voisi olla mitä hyvänsä."

Ja niinpä Bertha Kircher lopetti pitkän paastonsa nauttimalla outoja
hedelmiä, leijonan lihaa ja vuohen maitoa.

Tuskin he olivat nousseet pöydästä, kun sisään astui keltavaippainen
soturi, joka puhutteli vanhusta.

"Kuningas", selitti tämä tytölle, "on käskenyt, että teidät on pantava
kuntoon ja vietävä hänen luokseen. Teidän on asuttava minun kanssani
näissä huoneissa. Kuningas tietää, etten ole hänen muiden vaimojensa
kaltainen. Hän ei olisi ikinä rohjennut lähettää teitä heidän
seuraansa. Herog kuudennellatoista on siiloni tällöin valoisia hetkiä.
Teidät on varmaankin tuotu hänen luokseen sellaisena aikana. Hän kuten
he kaikki muutkin luulee olevansa ainoa tervejärkinen koko tässä
yhteiskunnassa, mutta useammin kuin kerran olen ollut huomaavinani,
että kaikki ne miehet, joiden kanssa olen täällä joutunut kosketuksiin,
itse kuningas muiden muassa, pitävät minua ainakin vähemmän hulluna
kuin muita. Mutta itse en jaksa käsittää, kuinka järkeni on säilynyt
kaikkien näiden vuosien aikana."

"Mitä tarkoititte sanoessanne 'panna kuntoon'?" tiedusti Bertha
Kircher. "Mainitsitte kuninkaan käskeneen, että minut on pantava
kuntoon ja vietävä hänen luokseen."

"Teidät on kylvetettävä ja puettava samanlaiseen pukuun kuin minulla
on."

"Enkö voi mitenkään karata?" tuskitteli tyttö. "Enkö edes voi mitenkään
surmata itseäni?"

Nainen ojensi hänelle haarukkaa. "Tässä on ainoa keino", hän vastasi,
"ja lienette pannut merkille, että piikit ovat hyvin lyhyet ja tylsät."

Tyttöä puistatti ja vanhus laski kätensä hellästi hänen olalleen. "Ehkä
hän vain katsoo teitä ja lähettää sitten teidät pois", hän lohdutti.
"Ago viideskolmatta kutsutti minut kerran luokseen, koetti puhella
kanssani, huomasi, etten minä ymmärtänyt häntä eikä hän minua, määräsi,
että minulle oli opetettava hänen kansansa kieltä, ja sitten nähtävästi
unohti minut vuodeksi. Joskus en näe kuningasta pitkiin aikoihin. Eräs
kuningas hallitsi viisi vuotta enkä tavannut häntä kertaakaan. Aina voi
toivoa. Minäkin, jonka muistokin on tämän palatsin muurien ulkopuolella
epäilemättä unohtunut, toivon vielä, vaikka kukaan ei tiedä paremmin
kuin minä, kuinka turhaa se on."

Vanhus opasti Bertha Kircherin viereiseen huoneeseen, jonka lattialla
oli vesiallas. Siellä tyttö peseytyi, ja senjälkeen hänen kumppaninsa
toi hänelle sikäläisten naisten käyttämän, tiukasti kietoutuvan vaipan
ja sovitti sen hänen ylleen. Vaippa oli harsomaista kangasta, ja se oli
omiaan lisäämään neidon vartalon täyteläisen kauneuden viehkeyttä.

"Kas noin", virkkoi vanhus taputtaessaan viimeisen kerran hameen
laskoksia, "olettepa tosiaankin kuningatar!"

Tyttö silmäili kauhuissaan alastomia rintojaan ja vain puolittain
verhottuja jäseniään. "Minut aiotaan viedä miesten seuraan näin
puolialastomana!" hän valitti.

Vanha nainen hymyili omituista hymyään. "Ei se ole mitään", hän sanoi.
"Te totutte siihen, kuten totuin minäkin, vaikka minut kasvatettiin
jumalansanan julistajan kodissa, jossa pidettiin melkein rikoksena, jos
nainen paljasti sukan peittämän nilkkansa. Verrattuna siihen, mitä
epäilemättä saatte nähdä ja mihin teidän kenties on alistuttava, on
tämä turhanpäiväisen pieni seikka."

Levottomana asteli tyttö edestakaisin lattialla kuten hänestä tuntui
tuntikausia, odottaen lopullista kutsua hullun kuninkaan puheille. Oli
tullut pimeä, ja palatsin öljyliekit oli sytytetty aikoja sitten ennen
kuin ilmestyi kaksi sanansaattajaa ilmoittamaan, että Herog vaati häntä
heti puheilleen ja että vanhan naisen, jota he nimittivät Xanilaksi,
oli seurattava häntä. Tyttö tunsi vähäistä huojennusta saatuaan tietää,
että hän saisi mukaansa ainakin yhden ystävän, niin kykenemätön häntä
auttamaan kuin vanhus olikin.

Sanansaattajat veivät molemmat naiset pieneen huoneeseen alakertaan.
Xanila selitti, että tämä oli yksi valtaistuinsalin etuhuoneita;
valtaistuinsalissa kuningas tavallisesti piti hoviaan kaikkine
seurueineen. Joukko keltavaippaisia sotureita istui huoneen penkeillä.
Heidän katseensa olivat enimmäkseen suunnatut lattiaan, ja koko heidän
olemuksestaan kuvastui synkkää alakuloisuutta. Naisten astuessa sisään
vilkaisivat jotkut heihin välinpitämättömästi, mutta useimmat eivät
kiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.

Heidän odottaessaan etuhuoneessa saapui sinne nuori mies, joka oli
puettu samalla tavalla kuin muutkin, poikkeuksena kuitenkin se, että
hänen päänsä ympärillä oli kultainen vanne, jonka etuosasta kohosi yksi
ainoa papukaijan sulka hänen otsansa yläpuolelle. Hänen astuessaan
sisään nousivat muut soturit seisomaan.

"Tuo on Metak, yksi kuninkaan pojista", kuiskasi Xanila tytölle.

Prinssin mennessä huoneen läpi vastaanottosaliin osui hänen katseensa
Bertha Kircheriin. Hän pysähtyi äkkiä ja seisoi hyvinkin minuutin ajan,
silmäillen tyttöä mitään virkkamatta. Tyttö joutui hämilleen miehen
julkean katseen ja niukan vaatetuksensa tähden, punehtui, laski
katseensa lattiaan ja kääntyi toisaalle. Metak alkoi äkkiä vapista
päästä jalkoihin saakka, päästi sitten äänekkään, käheän kiljaisun,
syöksähti äkkiarvaamatta eteenpäin ja tempasi tytön syliinsä.

Heti syntyi hornamainen meteli. Sanansaattajat, jotka olivat saaneet
tehtäväkseen saattaa tytön kuninkaan puheille, kirkuivat ja hyppivät
prinssin ympärillä, heilutellen aseitaan ja viittoillen, ikäänkuin
olisivat tahtoneet pakottaa hänet hellittämään otteensa tytöstä,
uskaltamatta kuitenkaan satuttaa kättään kuningasperheen jäseneen.
Toiset vartijat hypähtivät eteenpäin, kiljuen ja huitoen miekoillaan
ikäänkuin myötätunnosta hullua prinssiään kohtaan.

Tyttö rimpuili vapautuakseen mielipuolen inhoittavasta syleilystä,
mutta kierrettyään vasemman kätensä hänen ympärilleen tämä piteli häntä
yhtä helposti kuin hän olisi ollut lapsi, samalla kun hän vapaalla
kädellään veti esille miekkansa ja hosui uhkaavasti lähinnä oleviin
miehiin päin.

Metakin terävää säilää sai ensiksi maistaa toinen sanansaattajista.
Yhdellä ainoalla rajulla iskulla prinssi katkaisi miehen solisluun,
viiltäen hänen rintansa keskikohdalle saakka ulottuvan haavan. Päästäen
vihlovan parkaisun, joka kuului muiden vahtien kirkunasta huolimatta,
vaipui mies lattialle. Veren pursutessa kauheasta haavasta hän koetti
nousta uudelleen pystyyn, mutta retkahti taaskin pitkälleen ja kuoli
oman verensä muodostamaan laajaan lammikkoon.

Sillä välin oli Metak, yhä pitäen lujasti kiinni tyttöä, peräytynyt
vastaiselle ovelle. Veren näkeminen näytti äkkiä saattaneen kaksi
vahtia mielipuolisen raivon valtaan; he viskasivat miekkansa lattialle
ja karkasivat toistensa kimppuun aseinaan kynnet ja hampaat, samalla
kun jotkut pyrkivät tavoittamaan prinssiä ja toiset taas puolustivat
häntä. Huoneen yhdessä nurkassa istui muuan vahti nauraa hohottaen, ja
juuri kun Metakin onnistui päästä ovelle ja vetää tyttö siitä ulos, oli
tämä näkevinään erään toisen miehen syöksyvän kuolleen sanansaattajan
ruumiin kimppuun ja upottavan hampaansa siihen.

Tämän hullun temmellyksen aikana oli Xanila pysytellyt likellä tyttöä,
mutta ovella Metak huomasi hänet, pyörähti ja tavoitti iskeä häntä
aseellaan. Onneksi oli Xanila sillä hetkellä oviaukon toisella
puolella, joten Metakin säilä vain sivalsi loven oven kamanan
kivikaareen, ja sitten Xanila, epäilemättä kuudenkymmenen vuoden aikana
saamiensa samanlaisten kokemusten opettamana, pakeni käytävää pitkin
niin nopeasti kuin vanhoista, epävakaisista jaloistaan pääsi.

Ehdittyään oven ulkopuolelle Metak pisti miekan jälleen tuppeen, otti
tytön kokonaan syliinsä ja lähti kantamaan häntä päinvastaiseen
suuntaan kuin mihin Xanila oli rientänyt.




YHDEKSÄS LUKU

Tulipa Tarzan


Juuri päivän laskiessa sinä iltana astui Toisen rhodesialaisen
rykmentin komentajan eversti Capellin päämajaan melkein nääntynyt
lentäjä ja teki kunniaa.

"No, Thompson, kuinka onnisti?" kysyi hänen esimiehensä. "Kaikki toiset
ovat palanneet. Eivät olleet nähneet jälkeäkään Oldwickista eivätkä
hänen koneestaan. Meidän täytynee luopua koko etsinnästä, jollei teillä
ole ollut parempi menestys."

"Minulla oli", vastasi nuori upseeri. "Löysin koneen."

"Niinkö!" huudahti eversti Capell. "Missä se oli? Näkyikö merkkiäkään
Oldwickista?"

"Se on mahdollisimman ilkeässä loukossa vähän matkan päässä sisämaahan
päin. Kapea rotko. Näin koneen selvästi, mutta en päässyt sen luokse.
Sen läheisyydessä maleksi todellinen paholainen leijonaksi. Laskeuduin
maahan lähelle kallion reunaa ja aioin kiivetä tarkastamaan konetta.
Mutta se vintiö vetelehti siellä ainakin tunnin, ja minun oli lopulta
luovuttava aikeestani."

"Luuletteko Oldwickin joutuneen leijonien kynsiin?" tiedusti eversti.

"Sitä epäilen", vastasi luutnantti Thompson, "sillä ei mikään
osoittanut leijonain aterioineen lentokoneen lähistöllä. Nousin lentoon
huomattuani, että minun oli mahdoton laskeutua koneen luokse, ja
tarkastin rotkoa sekä ylä- että alapuolelta. Useiden kilometrien päässä
etelässä päin on pieni, metsäinen laakso, jonka keskellä -- älkää
luulko minun olevan sekaisin -- on oikea kaupunki -- siellä on katuja,
taloja, keskusaukio lammikkoineen, kohtalaisen isoja rakennuksia
kupukattoineen ja minaretteineen ja muuta sellaista."

Vanhempi upseeri silmäili nuorempaa osaaottavasti.

"Olette liikarasittunut, Thompson", hän sanoi. "Menkää nukkumaan oikein
kunnollisesti! Olette ollut tässä puuhassa aimo tovin, ja se on
varmaankin käynyt hermoillenne."

Nuori mies pudisti päätään hieman ärtyneesti. "Suokaa anteeksi, sir",
hän torjui, "mutta kertomukseni on tosi. En ole erehtynyt. Lensin
paikan kohdalla useita kierroksia. Kenties on Oldwick osunut sinne tahi
ehkä hän on joutunut kaupungin asukkaiden vangiksi."

"Oliko kaupungissa ihmisiä?" kysyi eversti.

"Kyllä; näin heitä kaduilla."

"Luuletteko, että ratsuväki pääsee laaksoon?" tiedusti eversti.

"En", vastasi Thompson. "Seutu on syvien rotkojen uurtama.
Jalkaväellekin se olisi hitonmoinen urakka, ja mikäli näin, ei vettä
ollut lainkaan ainakaan kaksi päivää kestävän marssin matkalla."

Samassa pysähtyi Toisen rhodesialaisen rykmentin päämajan edustalle iso
Vauxhall-auto, ja hetkistä myöhemmin astui autosta laskeutunut kenraali
Smut sisään. Eversti Capell nousi tuoliltaan ja teki esimiehelleen
kunniaa; samoin teki luutnantti, jääden seisomaan asentoon.

"Olin menossa tästä ohitse", alkoi kenraali, "ja arvelin pistäytyä
hiukan puhelemaan. Miten muuten on luutnantti Smith-Oldwickin etsintä
edistynyt? Thompson näkyy olevan tuossa, ja muistaakseni oli hänet
muiden muassa määrätty etsimään."

"Niin", vastasi Capell, "kyllä hän oli. Hän palasi viimeisenä. Hän
löysi luutnantin koneen." Sitten hän toisti luutnantti Thompsonin
selostuksen. Kenraali ja eversti Capell istuutuivat pöytään, ja nämä
kaksi upseeria lentäjän avustamina merkitsivät kartalle Thompsonin
selostuksessaan mainitseman kaupungin likimääräisen aseman.

"Se on perin epätasaista maata", huomautti Smut, "mutta meidän on
tehtävä kaikki, mitä suinkin voimme löytääksemme sen pojan. Lähetämme
sinne pienen osaston -- pienelle joukkueelle tehtävä todennäköisesti
luonnistuu paremmin kuin lukuisalle. Suunnilleen yksi komppania,
eversti, tai kaksi ja riittävästi kuorma-autoja kuljettamaan
muonavaroja ja vettä. Määrätkää sopiva mies retkikunnan komentajaksi ja
käskekää hänen järjestää tukikohta niin kauaksi länteen kuin autot
voivat edetä. Yksi komppania voidaan jättää sinne ja toinen lähettää
eteenpäin. Tekisi mieleni uskoa, että tukikohta voidaan järjestää
päivän matkan päähän kaupungista, eikä vedenpuute siinä tapauksessa
tuottaisi eteenpäin lähetetylle osastolle mitään hankaluutta,
koska vettä varmastikin täytyy olla siinä laaksossa, jossa
kaupunki sijaitsee. Määrätkää pari lentokonetta tiedustelu- ja
sanansaattopalvelukseen, niin että tukikohta voi aina pysyä
kosketuksissa etenevän komppanian kanssa. Milloin voi retkikunta lähteä
liikkeelle?"

"Voimme kuormata autot tänä iltana", vastasi Capell, "ja
liikkeellelähtö tapahtuu noin kello yksi huomenaamulla."

"Hyvä", sanoi kenraali. "Antakaa minulle tietoja tuloksista!"
Vastattuaan toisten sotilaalliseen tervehdykseen hän poistui.

       *       *       *       *       *

Hypätessään viiniköynnösten sekaan Tarzan tiesi, että leijona oli
hänen kintereillään ja että hänen henkensä oli kaupungin muuriin
takertuneiden köynnösten vahvuuden varassa. Tavattomaksi
huojennuksekseen hän tunsi, että köynnösten varret olivat yhtä paksuja
kuin miehen käsivarsi, ja karhet olivat niin tiukasti kiinni muurissa,
ettei hänen painonsa näyttänyt vaikuttavan mitään.

Hän kuuli Numan pettyneen karjaisun, kun leijona lipui takaisin maahan,
turhaan kynsien lehväisiä köynnöksiä; ja sitten Tarzan kiipesi muurin
harjalle ketterästi kuin apinat, jotka olivat hänet kasvattaneet.

Vähän alempana muurin harjaa oli viereisen talon katto, ja kun Tarzan
pudottautui sinne, oli hänen selkänsä komeroon päin, jonka toisessa
päässä olevasta tähystysaukosta näkyi istutuksille ja niiden takana
olevaan metsään. Niinpä hän ei huomannut siellä synkässä varjossa
kyyröttelevää hahmoa. Mutta jollei hän sitä nähnytkään, sai hän silti
pian tietää, ettei hän ollut yksin, sillä tuskin hänen jalkansa olivat
koskettaneet kattoa, kun hänen kimppuunsa takaapäin hypähti raskas
olento ja hänen vyötäistensä ympärille kiertyivät jäntevät käsivarret.

Yllätettynä epäedullisessa asemassa ja nostettuna ilmaan oli apinamies
sillä hetkellä avuton. Hänen hätyyttäjällään, olipa se sitten mikä
hyvänsä, oli nähtävästi selvästi suunniteltu tarkoitus, sillä se asteli
suoraa päätä katon reunaa kohti, joten Tarzan pian oivalsi, että hänet
aiottiin heittää alas kadulle -- mikä olisi ollut hyvin tehokas tapa
tunkeilijan poistamiseksi. Apinamies oli varma, että hän silloin joko
taittaisi raajansa tai saisi surmansa; mutta hän ei suinkaan aikonut
antaa ahdistajansa toteuttaa suunnitelmaansa. Tarzanin kädet ja jalat
olivat vapaina, mutta hän oli niin epäedullisessa asemassa, ettei hän
voinut käyttää niitä tehokkaasti. Hänen ainoa toivonsa oli saada otus
kaadetuksi kumoon, ja sitä varten hän ojensi vartalonsa suoraksi ja
kallistui taaksepäin vangitsijaansa vasten niin kauas kuin mahdollista,
heilauttaen sitten äkkiä itseään eteenpäin. Tulos oli niin tyydyttävä
kuin hän oli suinkin saattanut toivoa. Apinamiehen raskaan ruumiin
äkillinen heilahdus pois pystysuorasta asennosta sai toisenkin rajusti
horjahtamaan eteenpäin, niin että hän pysytelläkseen pystyssä hellitti
vaistomaisesti otteensa. Apinamies liikkui vikkelästi kuin kissa; ja
tuskin hän oli pudonnut katolle, kun hän oli jälleen pystyssä ja
pyörähti vastustajaansa päin. Tämä oli melkein yhtä kookas mies kuin
hänkin ja lisäksi aseistettu sapelilla, jonka hän nyt tempasi tupesta.
Mutta Tarzan ei missään nimessä aikonut sallia hänen käyttää tätä
peloittavaa asetta ja kumartui senvuoksi, väistäen häneen sivulta päin
suunnatun uhkaavan iskun, ja syöksähti toisen jalkoihin. Samalla tavoin
kuin potkupallon pelaaja iskeytyy vastapuolueen hyökkääjään, kävi
Tarzan käsiksi ahdistajaansa, sysäten hänet useita metrejä taaksepäin
ja paiskaten hänet ankarasti selälleen.

Heti kun mies oli kellahtanut katolle, oli apinamies hänen rintansa
päällä; toinen jäntevä käsi puristui miekkaa pitelevän käden
ranteeseen, toinen keltavaippaisen vahdin kurkkuun. Siihen saakka oli
mies otellut äänettömänä, mutta kun Tarzanin sormet koskettivat hänen
kurkkuaan, päästi hän yhden ainoan vihlovan kirkaisun, jonka ruskea
käsi melkein heti tukahdutti. Mies rimpuili päästäkseen irti rinnallaan
kyyköttävän alastoman olennon otteesta, mutta yhtä hyvin hän olisi
voinut koettaa irtautua Numa-leijonan kynsistä.

Vähitellen hänen ponnistuksensa laimenivat, pienet silmät pullistuivat
kuopistaan, kääntyen kammottavasti ylöspäin, ja vaahtoisten huulien
välistä tunkeutui esille turvonnut kieli. Hänen rimpuilunsa lakattua,
nousi Tarzan pystyyn, laski toisen jalkansa uhrinsa ruholle ja oli
kajahduttamaisillaan voittohuutonsa, mutta ajatus, että häntä odottava
tehtävä vaati äärimmäistä varovaisuutta, sulki hänen huulensa.

Hän meni katon reunalle ja silmäili alhaalla kiemurtelevaa katua. Aina
jonkun matkan päässä toisistaan, nähtävästi jokaisessa kadunkulmassa,
paloi himmeästi lepattavia soihtuja seinistä hiukan miehen päätä
korkeammalla ulkonevien kannattimien varassa. Enimmäkseen olivat
mutkaiset kujat synkän pimennon peitossa, eikä valaistus liekkien
läheisyydessäkään ollut suinkaan kirkas. Hänen suppeassa näköpiirissään
käveli vielä muutamia omituisia asukkaita ahtailla kaduilla.

Jatkaakseen nuoren upseerin ja tytön etsintää täytyi hänen voida
liikkua kaupungilla mahdollisimman vapaasti, mutta jos hän menisi
jonkun kadunkulmassa tuikkivan liekin alle ollessaan lannevaatettaan
lukuunottamatta alaston ja kaikissa muissa suhteissa silmäänpistävästi
eroten kaupungin asukkaista, olisi hän vaarassa joutua heti ilmi.
Näiden ajatusten risteillessä hänen mielessään ja hänen miettiessään
keksiäkseen jonkun toteutettavan suunnitelman, osui hänen katseensa
ruumiiseen, joka virui katolla hänen lähellään, ja heti välähti hänen
päähänsä, että hän saattaisi ottaa valepuvukseen voitetun vihollisensa
tamineet.

Tarzan tarvitsi vain muutamia sekunteja laittaakseen ylleen kuolleen
soturin housut, anturakengät ja papukaijan kuvilla koristetun keltaisen
vaipan. Vyötäisilleen hän kiinnitti miekkavyön ja piilotti vaipan alle
isävainajansa metsästyspuukon. Muistakaan aseista luopuminen ei ollut
hänestä helppoa, ja toivoen ehkä vielä saavansa ne takaisin hän vei ne
muurin harjalle ja pudotti ne sen juurelle lehvistön sekaan.
Viimeisellä hetkellä kävi hänen vaikeaksi erota köydestään, sillä sen
ja puukon käyttöön hän oli parhaiten perehtynyt ja sitä hän oli
käyttänyt pisimmän ajan. Hän oivalsi irroitettuaan miekkavyön voivansa
kääriä köyden vyötäisilleen ja kiinnitettyään vyön jälleen pitää sen
täydelleen piilossa, niin ettei sitä sattumaltakaan huomattaisi.

Saatuaan vihdoin tyydyttävään kuntoon valepukunsa, jonka kelvollisuutta
edisti hänen tuuhea, musta tukkansa, tehden hänet todennäköisesti
vieläkin enemmän kaupungin asukkaiden näköiseksi, alkoi hän miettiä,
miten päästä kadulle. Hän olisi kyllä uskaltanut pudottautua katon
räystäältä, mutta pelkäsi siten vetävänsä puoleensa ohikulkijain
huomion ja otaksuttavasti joutuvansa ilmi. Talot olivat erikorkuisia,
mutta kun ne olivat kaikki matalakattoisia, saattoi hän helposti
liikkua niitä myöten. Niin hän etenikin jonkun matkaa, kunnes hän äkkiä
havaitsi lähinnä edessään olevan rakennuksen katolla useita henkilöitä
loikoilemassa.

Hän oli pannut merkille, että kaikissa katoissa oli aukkoja, joista
ilmeisesti päästiin sisälle taloihin, ja koska nyt edessä oleva seurue
tukki häneltä tien, päätti hän uskaltaa yrittää kadulle jonkun
rakennuksen kautta. Mentyään erään aukon reunalle hän kumartui sen
tumman suun ylitse ja kuunteli, kuuluisiko alhaalla olevista huoneista
liikettä. Ei hänen korvansa eikä nenänsä erottanut mitään, mikä olisi
osoittanut jonkun elävän olennon olevan välittömässä läheisyydessä, ja
enempää empimättä apinamies senvuoksi soluttautui aukkoon ja oli
pudottautumaisillaan alas, kun hänen jalkansa sattui portaitten
poikkipienaan. Niitä hän heti käytti hyväkseen ja laskeutui allaan
olevan huoneen lattialle.

Täällä oli aluksi kaikki hämyn peitossa, kunnes hänen silmänsä
tottuivat siellä vallitsevaan pimeyteen, jota heikosti valaisi kadun
puolisista kapeista ikkunoista suikerrellen heijastuva kaukainen
katuliekki. Päästyään vihdoin varmaksi siitä, ettei huoneessa ollut
ketään, Tarzan alkoi etsiä alakertaan vieviä portaita. Ne hän löysi
pimeästä eteiskäytävästä, johon huoneesta avautui ovi -- ahtaat
kiviportaat, jotka veivät kadulle. Onni suosi häntä ja hän saapui
pylväskäytävän varjoon kohtaamatta ainoatakaan talon asukasta.

Kadulle päästyään hän ei ollut ymmällä siitä, mihin suuntaan hänen oli
mentävä, sillä hänhän oli vainunnut molempien eurooppalaisten jälkiä
melkein portille saakka ja uskoi varmasti, että he olivat sen kautta
tulleet kaupunkiin. Herkän suunta- ja paikallisvaistonsa nojalla hän
saattoi jotakuinkin tarkalleen määrätä, miltä kohtaa kaupungista hän
voi toivoa jälleen tapaavansa etsimäinsä henkilöiden jäljet.

Ensinnä hänen kuitenkin oli löydettävä pohjoisen muurin suuntainen
katu, jota myöten hän voisi edetä metsästä näkemälleen portille päin.
Käsittäen voivansa parhaiten toivoa onnistuvansa toimimalla rohkeasti
hän lähti astelemaan lähintä katuliekkiä kohti koettamattakaan
piilotella muutoin kuin pysyttelemällä pylväskäytävän varjossa, minkä
hän ei arvellut herättävän erikoista huomiota, koska hän näki muiden
kävelijöiden menettelevän samalla tavoin. Harvat ohikulkijat eivät
välittäneet hänestä mitään, ja hän oli saapumaisillaan lähimmälle
poikkikadulle, kun hän näki useita samanlaisiin vaippoihin puettuja
miehiä kuin se oli, jonka hän oli ottanut surmaamaltaan vahdilta.

He tulivat suoraan apinamiestä kohti, ja jos hän olisi jatkanut
matkaansa, olisi hän kohdannut heidät katujen kulmauksessa soihdun
täydessä valossa. Aluksi hänen mielensä teki astua väistymättä
eteenpäin, mutta äkkiä hän muisti tytön, joka kenties oli avuttomana
vankina näiden ihmisten kynsissä, ja se sai hänet miettimään jotakin
toista, vähemmän uhkarohkeata suunnitelmaa.

Hän oli melkein tullut esille pylväskäytävän varjosta liekin
valokehään, ja lähestyvät miehet olivat vain muutaman metrin päässä
hänestä, kun hän äkkiä polvistui ja oli korjaavinaan kenkiensä hihnoja
-- joita hän muuten ei suinkaan varmasti uskonut kiinnittäneensä sillä
tavoin kuin niiden valmistajat olivat aikoneet. Hän oli yhäti polvensa
varassa soturien saapuessa hänen kohdalleen. Samoin kuin muut
ohikulkijat eivät hekään kiinnittäneet häneen huomiota, ja heti heidän
ehdittyään hänen taakseen lähti hän jatkamaan matkaansa kääntyen
poikkikatua myöten oikealle.

Katu, jota pitkin hän nyt asteli, oli tällä kohdalla niin mutkikas,
ettei kummassakaan kulmauksessa palava soihtu sitä juuri lainkaan
valaissut, joten hänen oli pakko edetä melkein haparoiden
pylväskäytävän synkässä pimennossa. Lähellä seuraavaa liekkiä katu
muuttui hiukan suoremmaksi, ja tullessaan sen valaistuspiiriin hän näki
valoläikkää vasten kuvastuvan leijonan hahmon. Peto tuli verkkaisesti
katua myöten Tarzaniin päin.

Ihan otuksen editse meni kadun poikki nainen, eikä leijona ollut
huomaavinaankaan häntä sen enempää kuin hänkään puolestaan leijonaa.
Hetkistä myöhemmin juoksi naisen jälestä lapsi niin likeltä leijonaa,
että pedon oli pakko väistyä askeleen verran sen tieltä välttääkseen
yhteentörmäystä pienokaisen kanssa. Apinamies irvisti ja astui nopeasti
kadun toiselle puolelle, sillä hänen terävät aistinsa ilmaisivat, että
kaupungin kaduilla huokuva tuulen henki vastaisen seinän kääntämänä
tällä kohdalla pedon sivuuttaessa hänet puhaltaisi siitä häneen päin,
mutta hänen hajunsa olisi kantautunut raatelijan sieraimiin, jos hän
olisi jäänyt sille puolen katua, jolla hän oli huomatessaan eläimen.
Tarzan tunsi viidakon kylliksi hyvin käsittääkseen, että vaikka hän
voikin harhauttaa ihmisen ja eläimen silmät, ei hänen yhtä helposti
onnistuisi salata isojen kissaeläinten sieraimilta, että hän oli
toisenlajinen olento kuin tämän kaupungin asukkaat, kenties ainoat
ihmiset, joihin tuo Numa oli tutustunut. Hänet leijona tuntisi
muukalaiseksi ja siis viholliseksi, eikä Tarzan lainkaan halunnut
viivytellä ryhtymällä otteluun rajun pedon kanssa. Hänen juonensa
luonnistui; leijona meni hänen ohitseen, luoden vain syrjäsilmäyksen
häneen päin. Edettyään vähän matkaa ja saavuttuaan arvionsa mukaan
lähelle sitä katua, joka toi portilta kaupungin sisäosiin, tuntui hänen
sieraimissaan kahden kadun risteyksessä tytön haju. Monien muiden
hajujen joukosta apinamies erotti tytön tutun ja sekuntia myöhemmin
myöskin Smith-Oldwickin hajun. Sitä varten oli hänen kuitenkin täytynyt
jokaisessa katukulmauksessa kumartua laittelemaan anturoittensa
hihnoja, vieden nenänsä niin likelle kiveystä kuin mahdollista.

Astellessaan eteenpäin pitkin samaa katua, jota myöten vankeja oli
saatettu aikaisemmin sinä päivänä, pani hän merkille, kuten hekin
olivat tehneet, rakennusten tyylissä ilmenevän muutoksen siirtyessään
asuntokortteleista myymälöiden ja tavara-aittojen hallussa olevaan
kaupunginosaan. Täällä oli katuliekkejä tiheämmässä, joten niitä ei
ollut ainoastaan kulmauksissa, vaan myöskin poikkikatujen keskivälissä,
ja liikkeellä oli paljon enemmän väkeä. Myymälät olivat auki ja
valaistut, sillä auringon laskettua oli päivän kuumuus tasaantunut, ja
ilma oli käynyt miellyttävän vilpoisaksi. Täällä myöskin leijonia
vetelehti kaduilla lukuisammin, ja ensi kerran pisti Tarzanin silmään
kaupungin väestön omituisuus.

Kerran hänet oli vähällä kaataa kumoon alaston mies, joka juoksi vinhaa
vauhtia pitkin katua, kirkuen kohti kurkkuaan. Toisen kerran hän oli
kompastua naiseen, joka pylväskäytävän varjossa ryömi nelin kontin.
Aluksi apinamies luuli naisen etsivän jotakin kadottamaansa esinettä,
mutta siirryttyään syrjään tarkkailemaan häntä Tarzan ymmärsi, ettei
asianlaita ollut sinnepäinkään, vaan että nainen yksinkertaisesti
mieluummin konttasi kuin käveli pystyssä. Eräässä toisessa korttelissa
hän näki kahden olennon painiskelevan läheisen rakennuksen katolla.
Vihdoin kiskaisihe toinen heistä irti vastustajansa otteesta ja antoi
toiselle voimakkaan sysäyksen, niin että tämä suistui alas kadulle,
jääden liikkumattomana virumaan pölyyn. Hetkisen kiiri kaupungissa
voittajan keuhkoista lähtenyt hurja kiljaisu, ja sitten mies vähääkään
empimättä hyppäsi päistikkaa kadulle uhrinsa ruumiin viereen. Erään
oven pimeästä varjosta ilmestyi leijona ja lähestyi maassa viruvia
verisiä ja hengettömiä miehiä. Tarzan odotti jännittyneenä, minkä
vaikutuksen veren tuoksu tekisi petoon, ja ällistyi nähdessään, että
eläin vain nuuhki ruumista ja punaista, lämmintä verta, laskeutuen
sitten pitkäkseen vainajien viereen.

Hänen sivuutettuaan leijonan vain lyhyen välimatkan päästä kiintyi
hänen huomionsa mieheen, joka vaivaloisesti kapusi alas kadun
itälaidalla sijaitsevan rakennuksen katolta. Tarzanin uteliaisuus
heräsi.




KYMMENES LUKU

Makuukomerossa


Kun Smith-Oldwick oivalsi olevansa yksin ja melkein ilman
puolustusneuvoja rakennuksien sulkemassa pihassa, jossa vilisi isoja
leijonia, oli hän, heikossa tilassa kun oli, joutumaisillaan
hysteerisen kauhun valtaan. Hän tarrautui tukea etsien ristikkoon
uskaltamatta kääntää päätään takanansa oleviin leijoniin päin. Hän
tunsi polviensa pettävän, ja hänen päätänsä huimasi. Hänen ajatuksensa
menivät sekaisin, häntä ellotti, ja äkkiä musteni kaikki hänen
silmissään ja hän vaipui hervottomana ristikon juurelle, Kuinka kauan
hän oli virunut siinä tajuttomana, sitä hän ei koskaan saanut tietää.
Mutta kun ajatuskyky alkoi hitaasti palata ja hän oli päässyt
puolittain tietoiseen tilaan, huomasi hän makaavansa vilpoisassa
vuoteessa huikaisevan valkeiden lakanoiden välissä hyvin valoisassa,
miellyttävässä huoneessa; lähellä häntä oli avoin ikkuna, jonka
kauniita verhoja liehutteli kevyt, kesäinen tuulahdus; se puhalsi
aurinkoisesta puutarhasta, jossa kasvavien puiden kypsät hedelmät hän
näki ikkunasta; se oli vanha puutarha, jonka puiden välissä kasvoi
pehmoista, vihreätä ruohoa ja jossa aurinko tuikahteli lehvien välitse;
päivän säteiden täplittämällä nurmikolla leikki siellä pieni lapsi
hupaisen koiranpennun keralla.

"Hyvä Jumala", ajatteli mies, "kuinka kauhea painajainen minua
vaivasi!" Sitten hän tunsi käden hyväilevän otsaansa ja poskiaan -- se
oli viileä, hellä käsi ja pyyhki pois hänen tuskaiset muistonsa.
Runsaasti minuutin ajan Smith-Oldwick lepäsi perin rauhallisesti ja
tyytyväisenä, mutta vähitellen alkoi hän tuntea, että käsi oli
muuttunut karkeaksi ja ettei se enää ollut viileä, vaan kuuma ja
kostea. Äkkiä hän aukaisi silmänsä ja näki edessään kookkaan leijonan
kuonon.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick ei ollut ainoastaan nimellisesti
englantilainen herrasmies ja upseeri, vaan hänellä oli myöskin ne
ominaisuudet, jotka sisältyvät noihin nimityksiin -- hän oli rohkea
mies. Mutta kun hän tajusi, että herttainen näky, jota hän oli äsken
katsellut, oli vain unikuva ja että hän todellisuudessa edelleenkin
virui ristikon juurella, johon hän oli lyyhistynyt, leijonan
nuoleskellessa hänen kasvojaan, kihosi hänen silmiinsä kyyneleet,
vierähtäen poskelle. Ei koskaan, hän arveli, tyly kohtalo ollut tehnyt
niin julmaa kepposta inhimilliselle olennolle, jonkun aikaa hän virui
paikallaan, ollen olevinaan kuollut, samalla kun leijona lakattuaan
nuoleksimasta häntä nuuhki hänen vartaloaan. Muutamat seikat ovat
pahempia kuin kuolema; ja vähitellen tunkeutui englantilaisen mieleen
ajatus, että hänen olisi parempi kuolla nopeasti kuin virua
kammottavassa tilassaan, kunnes jännitys murtaisi hänen järkensä ja hän
tulisi hulluksi.

Ja niinpä hän nousi pystyyn tyynesti ja hätäilemättä, tukien itseään
ristikkoon. Hänen liikahtaessaan ensi kerran leijona murahti, mutta ei
senjälkeen ollut häntä huomaavinaankaan, ja kun Smith-Oldwick oli
vihdoin päässyt seisoalleen, siirtyi leijona välinpitämättömänä
tiehensä. Sitten mies kääntyi tarkastamaan pihaa.

Pitkänään puiden varjossa ja eteläisen seinän juurelle sijoitetulla
pitkällä penkillä lepäili isoja petoja; vain kaksi tahi kolme liikkui
rauhattomina sinne tänne. Juuri niitä mies pelkäsi, mutta kun vielä
kaksi niistä oli mennyt hänen ohitseen, alkoi hän rauhoittua ja muisti,
että ne olivat tottuneet oleskelemaan ihmisten seurassa.

Sittenkään hän ei uskaltanut hievahtaa ristikon luota. Silmäillessään
ympärilleen hän pani merkille, että vastakkaisen seinän vieressä
kasvavan puun oksat ulottuivat lähelle avonaista ikkunaa. Jos hän
pääsisi tuon puun luokse ja jos hänellä olisi riittävästi voimia,
saattaisi hän helposti kiivetä oksalle ja pujahtaa pois ainakin tästä
leijonatarhasta. Mutta puun luokse saapuakseen oli hänen mentävä pihan
ylitse päästä päähän, ja juuri sen puun juurella uinaili kaksi petoa.

Puoli tuntia mies katseli kaihoisesti tätä viekoittelevaa
pelastustietä. Vihdoin hän jupisi kirouksen, oikaisi uhmaavasti
selkänsä ja lähti hitaasti ja tyynesti astelemaan pihan keskustaa
kohti. Yksi harhailevista leijonista erkani sivuseinästä ja siirtyi
keskustaa kohti suoraan miehen tielle. Mutta Smith-Oldwickilla ei ollut
mielestään muuta kuin tämä ainoa mahdollisuus pyrkiä turvaan edes
väliaikaisesti, ja niinpä hän pedosta välittämättä asteli edelleen.
Leijona tuli hänen vierelleen, nuuhki häntä, murahti ja paljasti
hampaansa.

Smith-OIdwick veti pistoolin esille paitansa povesta. "Jos se aikoo
tappaa minut", hän mietti, "niin en ymmärrä, mitä väliä voi lopultakaan
olla, raivostutanko sen vai enkö. Se vintiö ei saa minua sen
hengettömämmäksi, surmatkoonpa se minut minkätuulisena tahansa."

Mutta kun mies liikautti kättänsä vetääkseen aseen poveltaan, muuttui
leijonan käytös äkkiä. Tosin vielä muristen se pyörähti ympäri ja
juoksi tiehensä. Silloin vihdoin englantilainen oli melkein sen puun
juurella, joka oli hänen päämääränsä, mutta hänen ja turvapaikan
välillä makasi nukkuva leijona.

Hänen kohdallaan oli oksa, johon hän tavallisissa oloissa olisi
hyppäämällä helposti yltänyt. Mutta heikkona haavoistaan ja
verenvuodosta hän epäili, kykenisikö hän nyt sen tekemään. Olipa
arveluttavaa, jaksaisiko hän lainkaan nousta puuhun. Oli yksi
mahdollisuus: alin oksa erosi puusta niin matalalla, että mies vaivatta
ulottuisi siihen seisoessaan aivan puun juurella, mutta päästäkseen
sellaiselle kohdalle, että oksa olisi hänen ulottuvillaan, olisi hänen
harpattava leijonan ylitse. Hän vetäisi syvään henkeään, sijoitti
toisen jalkansa pedon hajallaan olevien käpälien väliin ja nosti
varovasti toista laskeakseen sen kellanruskean ruhon toiselle puolelle.
"Entäpä", hän mietti, "jos tuo hirviö heräisi juuri nyt?" Se ajatus sai
väristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, mutta hän ei epäröinyt
eikä vetäissyt jalkaansa takaisin. Hän sijoitti sen hiljaa leijonan
taakse, siirsi painonsa sille ja nosti varovasti toisen jalkansa sen
viereen. Hän oli päässyt leijonan ylitse herättämättä sitä.
Smith-OIdwick oli heikkona verenvuodosta ja kestämistään rasituksista,
mutta hän ymmärsi asemansa vaikeuden, ja se sai hänet toimimaan niin
vikkelästi ja tarmokkaasti, että hän tuskin olisi kyennyt suorittamaan
samanlaisia näytteitä ollessaan tavallisissa voimissaan. Hänen
henkensä riippui hänen ponnistuksiensa onnistumisesta, ja hän heilautti
itsensä puun alaoksille ja kavuta kompuroi ylöspäin leijonain
saavuttamattomiin, jos ne mahdollisesti pyrkisivät hänen kimppuunsa.
Äkillinen liike puun oksien keskellä herätti molemmat sen juurella
nukkuvat pedot. Eläimet kohottivat päätään, silmäilivät hetkisen
kysyvästi ylöspäin ja laskeutuivat sitten takaisin jatkamaan
keskeytynyttä untaan.

Tähän asti oli kaikki luonnistunut englantilaiselle niin mainiosti,
että hän alkoi kysellä itseltään, oliko hän todella ollutkaan vaarassa.
Hän tiesi näiden leijonien tottuneen ihmisten seuraan; mutta sittenkin
ne olivat leijonia, ja mielellään hän myönsi hengittävänsä vapaammin
ollessaan nyt turvassa niiden kynsien ulottuvilta.

Hänen edessään oli avoin ikkuna, jonka hän oli nähnyt maasta. Hän oli
nyt sen tasalla ja saattoi katsella sen lävitse huoneeseen, joka näytti
tyhjältä. Sitä kohti hän alkoi edetä pitkin tukevaa oksaa, joka nuokkui
aukon alapuolella. Ei ollut ollenkaan vaikeata päästä ikkunalle, ja
hetkisen kuluttua hän kiskoi itsensä ikkunalaudalle ja hypähti
huoneeseen.

Huone oli jokseenkin tilava; sen lattialla oli barbaristyylisiä
mattoja; harvalukuiset huonekalut taas olivat samanmallisia kuin siinä
alakerran huoneessa, johon hän ja Bertha Kircher oli ohjattu matkansa
päätyttyä. Huoneen toisessa päässä oli verhojen erottama makuukomero,
jonka paksut uutimet piilottivat sisustan tarkoin. Ikkunan vastaisella
seinällä lähellä makuukomeroa oli suljettu ovi, nähtävästi ainoa
pääsytie tästä huoneesta.

Ulkoilman hämärtymisestä hän saattoi päättää päivän olevan
kallistumassa iltaan ja empi miettien, olisiko järkevämpää odottaa
pimeän tuloa vaiko koettaa heti jollakin keinoin päästä pois tästä
rakennuksesta ja koko kaupungista. Lopuksi hän arveli, ettei pahentaisi
asiaa, jos hän silmäilisi ympärilleen huoneen ulkopuolella saadakseen
vihjauksen siitä, miten hänen olisi suunniteltava pimeän tultua
tapahtuva pakonsa. Sitä varten hän lähti ovea kohti, mutta oli ehtinyt
astua vain muutamia askelia, kun makuukomeron edessä olevat verhot
jakautuivat ja aukkoon ilmestyi nainen.

Nainen oli nuori ja kaunisvartaloinen; hänen ympärilleen rintojen
alapuolelle kiedottu vaippa ei lainkaan piilottanut hänen ruumiinsa
sopusuhtaista muotoa, mutta hänen kasvonsa olivat tylsämielisen kasvot.
Hänet nähdessään Smith-Oldwick seisahtui, odottaen, että nainen hänet
nähtyään alkaisi heti kirkua apua. Mutta nainen päinvastoin tuli häntä
kohti hymyhuulin ja saavuttuaan likelle hypisteli hennoilla,
siromuotoisilla sormillaan hänen repaleisen puseronsa lievettä, kuten
utelias lapsi hypistelee uutta lelua, ja tarkasteli sitten yhä
hymyillen häntä kiireestä kantapäähän, sormiellen lapsellisen
ihmetyksen vallassa hänen vaatteuksensa kaikkia osia.

Äkkiä hän puhkesi puhumaan pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka oli
jyrkässä ristiriidassa hänen kasvonilmeittensä kanssa. Ääni ja
tyttömäinen vartalo olivat täydelleen sopusoinnussa ja tuntuivat
kuuluvan yhteen, kun taas pää ja kasvot olivat jonkun toisen olennon.
Smith-Oldwick ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan, mutta vastasi
siitä huolimatta sivistyneellä tavallaan, mikä ilmeisesti miellytti
häntä hyvin paljon, sillä ennen kuin englantilainen aavisti hänen
aikomustaan tahi ennätti estää häntä, oli nainen kietonut molemmat
kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä ylenpalttisen kiihkeästi.

Mies koetti vapautua näistä jokseenkin yllättävistä
hellyydenosoituksista, mutta nainen vain painautui tiukemmin häntä
vasten, ja äkkiä hän muisti, että mielipuolille on aina tehtävä
mieliksi, ja arveli myöskin mahdollisesti saavansa naiselta apua
pakoansa varten, sulki senvuoksi silmänsä ja vastasi toisen
hyväilyihin.

Samassa avautui ovi, ja sisään astui mies. Heti kun Smith-Oldwick kuuli
ovenrivan liikahtavan, aukaisi hän silmänsä ja koetti irtautua tytöstä.
Mutta siitä huolimatta hän käsitti, että tulokas oli tavannut heidät
jotakuinkin paljastavassa asennossa. Tyttö oli selin oveen päin eikä
aluksi näkynyt havaitsevan, että joku oli tullut huoneeseen; mutta
sitten hän pyörähti äkkiä ympäri ja nähdessään miehen, jonka kasvot
olivat kammottavasti vääntyneet raivosta, pakeni kirkuen makuukomeroon.
Englantilainen jäi seisomaan paikalleen punehtuneena ja hämillään.
Samalla kun hän äkkiä oivalsi, kuinka turhaa hänen olisi koettaa
selittää, huomasi hän myöskin, että mies oli kovin uhkaavan näköinen.
Hän tunsi nyt tulokkaan samaksi virkamieheksi, joka oli ottanut heidät
vastaan alakerrassa. Miehen kasvot olivat lyijynharmaat kiukusta ja
kenties myöskin mustasukkaisuudesta ja nytkähtelivät rajusti, mikä
yhäti korosti niiden tavanmukaista mielipuolista ilmettä.

Hetkiseksi näytti raivo lamauttaneen hänet. Sitten hän päästi äänekkään
kiljaisun, joka jatkui kaameaksi ulinaksi, tempasi käyrän sapelinsa ja
karkasi englantilaisen kimppuun. Smith-Oldwick ei saattanut millään
tavoin toivoa voivansa välttää vimmastuneen miehen heiluttamaa terävää
asetta, ja vaikka hän oli varma, että hänelle siten koituisi yhtä
äkillinen ja mahdollisesti kauheampi kuolema, teki hän kuitenkin sen
ainoan tempun, johon hän voi turvautua -- sieppasi pistoolinsa ja
laukaisi suoraan eteenpäin syöksyvän miehen sydämeen. Ähkäisemättäkään
mies tuupertui kasvoilleen Smith-Oldwickin jalkojen juureen; hän oli
kuollut silmänräpäyksessä saatuaan kuulan sydämeensä. Useita sekunteja
vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus.

Englantilainen seisoi lattialla viruvan ruumiin vieressä ja silmäili
ase kädessä ovea, odottaen joka hetki kuulevansa jalkojen töminää,
sillä hän oli varma, että heti ryhdyttäisiin ottamaan selkoa pistoolin
pamahduksesta. Mutta alhaalta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, joka
olisi osoittanut kenenkään siellä kuulleen laukausta, ja äkkiä
Smith-Oldwickin huomio kääntyi ovesta makuukomeroon, jonka verhojen
väliin ilmestyi tytön pää. Hänen levällään olevat silmänsä ja alhaalle
painunut leukansa kuvastivat hämmästystä ja pelkoa.

Tytön katse oli kiintynyt lattialla lepäävään ruumiiseen, ja pian hän
hiipi hiljaa huoneeseen ja meni varpaillaan vainajan luokse. Hän näytti
alituisesti olevan valmis kiitämään pakoon ja saavuttuaan askeleen tai
parin päähän kuolleesta hän pysähtyi, katsahti Smith-Oldwickiin ja
lausui jonkun kysymyksen, jota englantilainen ei luonnollisestikaan
ymmärtänyt. Sitten hän eteni ihan vainajan viereen, polvistui lattialle
ja tunnusteli ruumista varovasti.

Äkkiä hän pudisti vainajaa olkapäästä ja osoittaen sitten voimaa, jota
ei olisi luullut olevan niin hennossa ja tyttömäisessä olennossa,
käänsi ruumiin selälleen. Jos hän oli siihen asti epäillyt, sai yksi
ainoa vilkaisu kuoleman jäykistämän, kauheisiin kasvoihin hänet
varmaksi siitä, että henki oli sammunut, ja kun hän sen tajusi, pääsi
hänen huuliltaan mielipuolinen naurunpurskahdus toisensa jälkeen,
samalla kun hän pienine käsineen löi vainajan ylöspäin käännettyjä
kasvoja ja rintaa. Se oli kammottava näky, joka sai englantilaisen
vaistomaisesti astahtamaan taaksepäin -- hirveä, inhoittava näytelmä,
jollaisia hän ei uskonut koskaan tapahtuvan muualla kuin
hullujenhuoneissa ja tässä kamalassa kaupungissa.

Keskellä hurjaa riemuaan miehen kuoleman johdosta -- mistään muusta
syystä ei Smith-Oldwick voinut kuvitella hänen käyttäytymisensä
aiheutuvan -- hän äkkiä keskeytti tunnottomaan ruumiiseen kohdistamansa
turhan pahoinpitelyn, ponnahti pystyyn, juoksi vikkelästi ovelle ja
työnsi puisen salvan kiinni, siten turvaten heidät ulkoapäin
mahdollisesti saapuvilta häiritsijöiltä. Sitten hän palasi keskelle
huonetta ja puhui englantilaiselle nopeasti, silloin tällöin osoittaen
vainajaa. Kun toinen ei ymmärtänyt, suuttui hän pian ja syöksähti
hullun tavoin ärtyneenä eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen Smith-Oldwickia.
Tämä peräytyi muutamia askelia ja ojensi pistoolinsa häntä kohti.
Vaikka hän varmastikin oli mielipuoli, ei hän ilmeisesti kuitenkaan
ollut niin hullu, ettei olisi osannut yhdistää toisiinsa kovaa
pamausta, vähäpätöistä asetta ja sen miehen äkillistä kuolemaa, jonka
kodissa hän asusti, sillä hän talttui heti, ja hänen murhavimmansa
asettui yhtä äkkiä kuin oli herännytkin.

Taaskin levisi hänen kasvoilleen tylsä, mieletön hymy; hänen äänestään
haihtui tyly sävy, ja se kävi pehmeäksi ja sointuvaksi, jollainen se
oli ollut hänen ensi kerran puhutellessaan Smith-Oldwickia. Nyt hän
koetti merkeillä selittää, mitä halusi, viittasi englantilaista
seuraamaan, meni uutimien luokse ja siirsi ne syrjään, näyttäen
makuukomeroa. Se ei oikeastaan ollut mikään komero, vaan kohtalaisen
tilava huone, jossa oli runsaasti mattoja, verhoja ja pehmeiden
patjojen peittämiä leposohvia. Palattuaan aukolle hän osoitti ulomman
huoneen lattialla viruvaa ruumista, meni sitten makuukomeron lattian
poikki, nosti verhoja, jotka peittivät yhden leposohvista, ulottuen
joka puolella lattiaan saakka, ja paljasti siten huonekalun alla olevan
tyhjän tilan.

Hän osoitti tätä aukkoa ja sitten taaskin ruumista, ilmaisten siten
selvästi haluavansa, että ruumis piilotettaisiin sinne. Mutta jos
englantilainen olisi sitä epäillyt, koetti nainen haihduttaa hänen
epäilyksensä tarttumalla hänen liepeeseensä ja vetämällä häntä
vainajaan päin, johon he sitten yhdessä kävivät käsiksi, siirtäen sen
makuukomeroon puolittain kantaen, puolittain laahaten. Aluksi oli
heidän vaikeanlaista tunkea ruumista tytön sitä varten valitsemaan
pieneen tilaan, mutta vihdoin se heille onnistui. Uudelleen
Smith-Oldwick hämmästyi tytön hornamaista raakuutta. Huoneen keskellä
ollut matto oli tahrautunut vereen; tyttö otti sen nopeasti ja käänsi
sen erään huonekalun päälle, niin että tahra ei ollut näkyvissä.
Siirtämällä muut matot toiseen järjestykseen ja tuomalla yhden lisää
makuukomerosta hän pani huoneen kuntoon, niin ettei siinä
näkynyt mitään ulkonaista merkkiä niin äskettäin tapahtuneesta
murhenäytelmästä.

Kun kaikki se oli suoritettu ja verhot jälleen laskettu leposohvan
ympärille kätkemään sen alla olevaa kamalaa esinettä, kietoi tyttö
uudelleen kätensä englantilaisen kaulaan ja veti häntä kuolleen
kohdalla oleville pehmeille, upeille patjoille. Smith-Oldwick tunsi
pistävästi, kuinka kaamea hänen asemansa oli, hänet valtasi kammo ja
inho, ja hänen sopivaisuudentunnettaan kirveli, mutta yhtä elävänä
hänellä oli itsesäilytysvaisto. Hän tunsi, että hänellä oli oikeus
ostaa henkensä melkein mistä hinnasta hyvänsä; mutta oli yksi kohta,
jota vastaan hänen hienompi luonteensa nousi kapinaan.

Samassa kuului ulomman huoneen ovelta kova kolkutus. Hypähtäen
leposohvalta tyttö tarttui miehen käsivarteen ja veti hänet perässään
seinäviereen lähelle leposohvan päätä. Sitten hän veti syrjään verhon,
paljastaen sen takana olevan syvennyksen, työnsi englantilaisen sinne
ja laski verhon paikoilleen hänen eteensä, siten varmasti piilottaen
hänet kaikkien huoneissa olevien katseilta.

Hän kuuli tytön menevän makuukomerosta ulomman huoneen ovelle, kuuli,
että salpa vedettiin syrjään, ja sitten kuului miehen puhetta, johon
sekaantui tytön ääni. Molempien sävy kuulosti täysijärkiseltä, joten
hän siihen nähden olisi voinut olla kuuntelemassa jotakin tavallista
vieraskielistä keskustelua. Mutta samana päivänä kestämiensä kauheiden
kokemusten jälkeen hän ei voinut olla odottamatta, että verhojen takana
milloin hyvänsä sattuisi mielipuolinen purkaus.

Äänien lähenemisestä hän huomasi, että pari oli tullut makuukomeroon.
Häntä kannusti halu nähdä, minkälaisen miehen kanssa hän seuraavalla
kerralla joutuisi ottelemaan, ja senvuoksi hän hieman raotti paksuja
verhoja, jotka kätkivät parin hänen katseiltaan, ja näki miehen ja
naisen istuvan leposohvalla käsivarret toistensa ympärillä. Tytön
kasvoilla oli sama ilmeetön hymy, joka aikaisemmin oli suotu hänelle.
Hän huomasi voivansa järjestää verhot niin, että niiden väliin jäi
hyvin kapea rako, josta hän saattoi pitää silmällä makuukomerossa
olevia henkilöitä paljastamatta itseään ja saattamatta itseään
suurempaan ilmitulon vaaraan.

Tyttö suuteli suutelemistaan äsken tullutta, paljoa nuorempaa miestä
kuin se, jonka Smith-Oldwick oli surmannut. Äkkiä tyttö irtaantui
rakastajansa syleilystä, ikäänkuin hänen mieleensä olisi välähtänyt
joku muisto. Hänen otsansa rypistyi, ikäänkuin hän olisi pinnistänyt
ajatuksiaan, ja sitten hän säpsähtäen vilkaisi taakseen siihen
syvennykseen päin, jossa englantilainen piili, minkä jälkeen hän alkoi
hätäisesti kuiskuttaa kumppanilleen, heilauttaen silloin tällöin
päätään syvennykseen päin ja useita kertoja tehden kädellään ja
etusormellaan liikkeen, jolla hän, siitä ei Smith-Oldwick saattanut
erehtyä, koetti kuvata pistoolia ja sen käyttöä.

Silloin oli englantilaisesta ilmeistä, että tyttö tahtoi kavaltaa
hänet, ja tuhlaamatta sen enempää aikaa hän kääntyi selin verhoon ja
alkoi hätäisesti tarkastaa piilopaikkaansa. Makuukomerossa mies ja
nainen supattivat keskenään; sitten mies nousi varovasti ja hyvin
hiljaa sekä veti esille käyrän sapelinsa. Varpaillaan hän lähestyi
uutimia tytön hiipiessä hänen rinnallaan. Nyt ei kumpikaan virkkanut
mitään, eikä huoneesta kuulunut risahdustakaan, kun tyttö hypähti
eteenpäin käsi ojossa ja osoitti sormellaan verhoa miehen rinnan
korkeudella. Sitten hän astui syrjään, ja hänen kumppaninsa nosti
säilänsä vaakasuoraan asemaan, syöksähti eteenpäin koko painollaan ja
survaisi oikealla kädellään, työntäen terävän aseen pitkin pituuttaan
uutimien läpi niiden takana olevaan syvennykseen.

       *       *       *       *       *

Huomattuaan rimpuilemisensa turhaksi ja käsittäen, että hänen oli
säästettävä voimiaan sattuman tuonnempana ehkä tarjoaman
pelastumistilaisuuden varalle, Bertha Kircher herkesi ponnistelemasta
vapautuakseen prinssi Metakin otteesta tämän kiidättäessä häntä
palatsin himmeästi valaistuja käytäviä pitkin. Prinssi pakeni useiden
huoneiden läpi, kantaen vankiaan. Tytöstä oli ilmeistä, että vaikka
hänen ryöstäjänsä olikin kuninkaan poika, saatettiin hänet silti
vangita ja tuomita kolttosestaan, koska hän muutoin ei olisi niin
silminnähtävän pelokkaana rientänyt pakoon viedäkseen tytön
turvalliseen paikkaan ja välttääkseen itse tekonsa seuraukset.

Siitä seikasta, että mies yhtenään loi kauhistuneita silmäyksiä
taakseen ja vilkuili epäluuloisesti kaikkiin soppiin ja nurkkauksiin,
joiden ohitse he menivät, hän päätteli, että prinssin rangaistus
saattoi olla sekä nopea että hirvittävä, jos hänet saataisiin kiinni.

Heidän noudattamastaan suunnasta hän päätteli, että heidän oli täytynyt
useita kertoja pyörtää takaisin, eikä hänellä ollut aavistustakaan,
mihin päin he olivat menossa. Mutta hän ei tietänyt, että prinssi oli
yhtä sekaisin kuin hänkin ja juoksi umpimähkään ilman päämäärää,
toivoen lopulta sattumoisin osuvansa johonkin turvalliseen paikkaan.

Eikä ollut kummakaan, että tämän mielipuolisten vanhempien vesan oli
vaikea pysyä selvillä ilmansuunnista palatsin mutkikkaissa sokkeloissa,
jotka olivat mielipuolten rakentamia hullua kuningasta varten. Joskus
käytävä kääntyi vähitellen ja melkein huomaamatta, tehden sitten
kaarroksen ja mennen ristiin itsensä kanssa; toisinaan taas lattia
hitaasti kohosi seuraavan kerroksen tasalle, ja jonkun matkan päässä
saattoi olla kiertoportaat, joita myöten vähämielinen prinssi
taakkoineen juoksi alas huimaa vauhtia. Missä kerroksessa ja missä
osassa palatsia he olivat, siitä ei Metakallakaan ollut vähäisintäkään
aavistusta. Äkkiä hän pysähtyi suljetun oven eteen, sysäsi sen auki ja
astui kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä sotureita ja
jonka toisessa päässä istui kuningas upealla valtaistuimella. Sen
vieressä oli toinen valtaistuin, jolla kyykötti tavattoman kookas
naarasleijona, ja silloin johtuivat tytön mieleen Xanilan sanat, jotka
aikanaan eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta: "Mutta hänellä
oli useita muita kuningattaria, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä."

Nähdessään Metakin ja tytön kuningas ponnahti pystyyn ja suinpäin
syöksyi salin poikki. Hullu, hillitön vimma oli hävittänyt hänestä
kaikki kuninkuuden jäljetkin. Ja juostessaan hän kiljui kohti kurkkuaan
määräyksiä ja komennuksia. Heti kun Metak oli niin varomattomasti
aukaissut oven tähän mehiläispesään, pyörsi hän myöskin ympäri ja alkoi
paeta toiseen suuntaan. Mutta nyt hänen kintereillään oli satakunta
nauravaa, kirkuvaa ja ehkä kiroilevaa miestä. Hän pujahteli sinne ja
tänne, välttäen takaa-ajajia useita minuutteja, kunnes hän pitkän,
jyrkästi alaspäin viettävän käytävän alapäässä tuoksahti useiden
soihtujen valaisemaan, maanalaiseen kammioon.

Huoneen lattian keskellä oli laajahko vesiallas, jonka pinta oli vain
muutamia sentimetrejä lattian alapuolella. Pakenevan prinssin ja hänen
vankinsa jälessä rientävät miehet ehtivät huoneeseen ajoissa nähdäkseen
Metakin hyppäävän tyttö mukanaan veteen ja katoavan pinnan alle, vieden
vankinsa mennessään. Vaikka he kiihtyneinä odottivat altaan äärellä, ei
uponneista kumpikaan kohonnut jälleen pinnalle.

       *       *       *       *       *

Kun Smith-Oldwick kääntyi tarkastamaan piilopaikkaansa ja tunnusteli
sen takaseinää, sattuivat hänen kätensä heti oven laudoitukseen ja
samanlaiseen salpaan kuin se oli, jolla ulomman huoneen ovi oli
teljetty. Vedettyään puisen salvan varovasti ja meluttomasti auki hän
työnsi hiljaa ovea, joka helposti ja äänettömästi avautui, päästäen
hänet sysimustaan pimeyteen. Liikkuen varovasti ja haparoiden joka
askeleella hän poistui komerosta ja sulki oven jälkeensä.

Tunnustelemalla hän huomasi joutuneensa kapeaan käytävään. Edettyään
sitä myöten muutamia metrejä hän äkkiä kohtasi esteen, nähtävästi
käytävään pystytetyt portaat. Hän kopeloi niitä käsillään, kunnes oli
varma siitä, että ne todella olivat portaat ja että niiden takana oli
vankka seinä, johon käytävä päättyi. Koska hän ei niin ollen päässyt
eteenpäin eikä halunnut palata samaa tietä ja koska portaiden alapää
oli käytävän lattialla, ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin
kavuta niitä myöten ylöspäin. Niin hän tekikin, pitäen pistoolinsa
valmiina puseronsa sivutaskussa.

Noustuaan vain kaksi tahi kolme pienaa hän äkkiä kolautti kipeästi
päänsä yläpuolellaan olevaan kovaan pintaan. Tunnustelemalla kädellään
hän sai selville, että tien sulki katossa oleva luukku, jota hänen
vähäisellä ponnistuksella onnistui nostaa muutamia sentimetrejä. Raosta
näkyi afrikkalaisen yön tähtikirkas taivas.

Hän huokasi helpotuksesta, mutta oli edelleenkin hyvin varovainen,
työnsi luukkua siksi paljon syrjään, että sai pistetyksi päänsä silmiä
myöten ulkoilmaan. Nopea vilkaisu vakuutti hänelle, ettei ketään ollut
kyllin likellä huomatakseen hänen liikkeitään; sikäli kuin hän saattoi
erottaa, ei ollut ketään näkyvissä.

Hän kiskoi nopeasti itsensä aukosta katolle, sijoitti luukun
paikoilleen ja koetti ottaa selville, missä oli. Suoraan hänen
eteläpuolellaan liittyi se matala katto, jolla hän oli, rakennuksen
paljon korkeampaan osaan, joka kohosi useita kerroksia hänen
yläpuolelleen. Muutamien metrien päässä lännessä päin näkyi
kiemurtelevalla kadulla palavien soihtujen lepattavaa valoa, ja sitä
kohti hän suuntasi askeleensa.

Katon reunalta hän katseli tämän hullujen kaupungin öistä elämää. Hän
näki miehiä, naisia, lapsia ja leijonia, ja kaiken hänen näkemänsä
nojalla oli ilmeistä, että vain leijonat olivat tervejärkisiä.
Tarkastamalla tähtiä hän pääsi helposti selville ilmansuunnista ja
muisteltuaan tarkoin, mitä tietä hän oli tullut ensin kaupunkiin ja
sitten tänne katolle, hän päätteli, että katu, jota hän nyt katseli,
oli sama, jota myöten hänet ja Bertha Kircher oli tuotu vankeina
aikaisemmin samana päivänä.

Jos hän kykenisi laskeutumaan sinne, saattaisi hän kenenkään
huomaamatta mennä pylväskäytävän varjossa kaupungin portille. Hän oli
jo hylännyt mielestään toivottoman ajatuksen siitä, että etsisi ja
koettaisi auttaa tyttöä, sillä mitäpä hän yksin muutamine panoksineen
mahtaisi koko kaupungin asestettuja miehiä vastaan. Oli epäiltävää,
voisiko hän hengissä selviytyä kaupungin edustalla olevasta metsästä,
jossa vilisi leijonia, ja jos hänen jonkun ihmeen kautta onnistuisikin
päästä sen takana leviävään erämaahan, olisi hänen kohtalonsa kuitenkin
ratkaistu, mutta nyt häntä kannusti vain yksi halu -- poistua niin
kauaksi kuin mahdollista tästä kamalasta hullujen kaupungista.

Lähinnä pohjoisessa olevaan katujen risteykseen saakka olivat katot
samankorkuisia kuin se, jolla hän seisoi. Suoraan hänen allaan oli
soihtu. Voidakseen turvallisesti laskeutua kadulle, oli hänen
löydettävä mahdollisimman pimeä kohta. Senvuoksi hän siirtyi pitkin
kattojen reunaa, etsien paikkaa, johon voisi päästä pysyen verrattain
hyvin piilossa.

Hän sai edetä vähän matkaa kadun itään päin tekemän jyrkän polvekkeen
toiselle puolen, ennen kuin löysi mieleisensä kohdan. Mutta sielläkin
hänen oli odotettava hyvä aika sopivaa hetkeä alkaakseen kiivetä
pylväskäytävän patsasta myöten alas. Joka kerta, kun hän aikoi
soluttautua räystäältä, säikäyttivät joltakin suunnalta kuuluvat
askeleet hänet luopumaan yrityksestään, kunnes hän vihdoin oli melkein
alkanut uskoa, että hänen oli odotettava siihen asti, kunnes koko
kaupunki nukkuisi, ennen kuin voisi jatkaa pakomatkaansa. Mutta
vihdoinkin tuli suotuisa hetki, ja vaikka häntä kalvoikin sisäinen
tuska, alkoi hän kuitenkin ulkoisesti rauhallisena laskeutua kadulle.

Seisoessaan vihdoin pylväskäytävän suojassa hän kiitti onneaan siitä,
että hänellä siihen saakka oli ollut niin hyvä menestys. Mutta äkkiä
hän kuuli hiljaista ääntä takaansa, pyörähti ympäri ja näki edessään
keltaiseen sotilasvaippaan puetun kookkaan miehen.




YHDESTOISTA LUKU

Ulos seinäsyvennyksestä


Numa, leijona, murisi pettymyksestä ja raivosta luisuessaan takaisin
maahan muurin juurelle tehtyään epäonnistuneen yrityksen tavoittaa
pakenevaa apinamiestä ja kiskoa hänet alas. Se jännittäytyi
ponnahtamaan toisen kerran pakenevan saaliinsa jälkeen, mutta samassa
sen sieraimet tunsivat siihen saakka huomaamatta jääneen tuoksahduksen
takaa-ajetun hajussa. Numa nuuhki maata, jota Tarzanin paljas jalka oli
koskettanut, ja sen murina muuttui hiljaiseksi vinkunaksi, sillä se oli
tuntenut saman ihmisen hajun, joka oli pelastanut sen wamabojen
kuopasta.

Mitä ajatuksia risteili tuossa jykevässä päässä? Kenpä voisi sen sanoa?
Mutta nyt ei enää näkynyt jälkeäkään pettymyksestä ja raivosta, kun
leijona kääntyi majesteettisesti astelemaan itään päin pitkin muurin
juurta. Kaupungin itäpäässä se kääntyi etelään, jatkaen matkaansa
ulkomuurin eteläreunalle. Siellä sijaitsivat tarhat ja aitaukset, jossa
kasveja syöviä eläimiä lihotettiin kaupungin kesytettyjen leijonien
ruuaksi. Metsän isot, mustat leijonat käyttivät ravinnokseen melkein
yhtä puolueettomasti sekä näitä kasvinsyöjiä että ihmisiä. Samoin kuin
pyydystyskuopan Numa tekivät ne silloin tällöin retkiä erämaan poikki
wamabojen hedelmälliseen maahan, mutta useimmiten ne tyydyttääkseen
lihantarvettaan verottivat Herogin, hullun kuninkaan, muuritetun
kaupungin karjalaumoja tahi sieppasivat jonkun hänen kovaonnisista
alamaisistaan.

Pyydystyskuopan Numa oli eräässä suhteessa poikkeus metsätovereistaan.
Se oli pentuna joutunut ansaan ja viety kaupunkiin, missä sitä oli
säilytetty siitoseläimenä, mutta oli päässyt karkaamaan toisella
ikävuodellaan. Mielipuolien kaupungissa oli sille koetettu opettaa,
ettei se saanut syödä ihmisenlihaa, ja sen koulutuksen johdosta se ei
ahdistanut ihmistä muulloin kuin raivostuneena tai jäytävän nälän
pakottamana.

Mielipuolten karjatarhoja suojaa ulkoseinä, pystyyn pannuista
puunrungoista kyhätty paalutus. Runkojen alapäät on upotettu maahan, ne
on sijoitettu mahdollisimman lähelle toisiaan ja nivottu lujasti yhteen
pajuvitsaksilla. Sopivien välimatkojen päässä toisistaan on portteja,
joista eläimet päivän ajaksi ajetaan kaupungin eteläpuolella oleville
laitumille. Juuri tällöin metsän mustat leijonat aina verottavat
karjalaumoja raskaimmin, ja hyvin harvoin yrittää leijona tarhaan
öiseen aikaan. Mutta tunnettuaan hyväntekijänsä hajun tahtoi
pyydystyskuopan Numa taaskin päästä muurien ympäröimään kaupunkiin, ja
tämän ajatuksen pyöriessä sen viekkaissa aivoissa se hiipi varovasti
paalutuksen ulkopuolella, tunnustellen pehmeällä käpälällään jokaista
porttia, kunnes tapasi sellaisen, joka näytti olevan huonosti teljetty.
Se laski ison päänsä alas ja painautui porttia vasten, ponnistaen
eteenpäin koko kookkaan ruumiinsa painolla ja jättiläislihastensa
voimalla -- vain yksi valtava rynnistys, ja Numa oli tarhassa.

Aitauksessa oli lauma vuohia, jotka heti raatelijan ilmestyttyä
lähtivät hurjasti pakoon tarhan vastaiselle, kaupungin etelämuuriin
rajoittuvalle laidalle. Numa oli ennenkin ollut samanlaisessa tarhassa
ja tiesi senvuoksi, että jossakin kohdassa muuria oli pieni ovi, josta
paimen saattoi tulla kaupungista laumansa luokse. Se lähestyi sitä
ovea; on vaikea sanoa, tekikö se sen harkitusti vaiko sattumalta, mutta
seuraavien tapahtumien valossa näyttää edellinen mahdolliselta.

Päästäkseen portille täytyi sen mennä suoraan lauman halki, joka oli
pelokkaana sulloutunut aukon lähettyville, joten taaskin kuului rajua
sorkkien töminää, kun Numa nopeasti asteli ovelle. Jos Numalla oli
ollut suunnitelma, oli se suunnitellut hyvin, sillä tuskin se oli
ehtinyt paikalleen, kun ovi avautui ja paimen pisti päänsä aitaukseen,
ilmeisesti haluten nähdä, mikä oli laumassa sattuneen hämmingin syy.

Mahdollisesti hän sai sen selville, mutta se on epäiltävää, sillä oli
pimeä, ja vankka kynnekäs käpälä, joka kohosi ja antoi hänelle niin
voimakkaan iskun, että hänen päänsä melkein irtaantui ruumiista,
liikkui niin nopeasti ja äänettömästi, että mies oven avaamisen jälkeen
kuoli sekunnin murto-osassa. Sitten Numa, joka nyt tunsi tien, pujahti
muurin lävitse kaupungin himmeästi valaistuille kaduille.

       *       *       *       *       *

Kun Smith-Oldwick näki soturin keltaiseen vaippaan puetun miehen
lähellään, välähti hänen päähänsä heti ajatus, että hänen oli ammuttava
mies kuoliaaksi ja sitten pyrittävä pakoon, luottaen jalkoihinsa ja
mutkittelevien katujen hämärään valaistukseen, sillä hän tiesi, että
jos häntä puhuteltaisiin, hänet myöskin jälleen vangittaisiin, koska
tämän kummallisen kaupungin jokainen asukas varmastikin tunsi hänet
muukalaiseksi. Olisi perin helppoa ampua mies suoraan taskusta, jossa
pistooli oli, vetämättä asetta esille, ja siinä tarkoituksessa
englantilainen sujautti kätensä puseronsa sivutaskuun. Mutta samassa
hän tunsi lujan otteen ranteessaan, ja matala ääni kuiskasi
englanninkielellä: "Luutnantti, minähän tässä olen, Apinain Tarzan."

Smith-Oldwickia niin kauan painaneen hermojännityksen lauettua hän kävi
heikoksi kuin sylilapsi, niin että hänen oli pakko tukea saadakseen
tarttua apinamiehen käsivarteen eikä hän kyennyt saatuaan jälleen
puhekykynsä muuta kuin hokemaan: "Te? Te? Minä luulin teitä
kuolleeksi."

"Ei; en ole kuollut", virkkoi Tarzan, "ettekä tekään näy olevan. Mutta
miten on tytön laita?"

"En ole nähnyt häntä", vastasi englantilainen, "siitä pitäen kun meidät
tuotiin tänne. Meidät vietiin tässä lähellä olevan aukion varrella
sijaitsevaan taloon, ja siellä meidät erotettiin toisistamme. Hänet
lähetettiin pois vartijoiden saattamana, ja minut pistettiin
leijonatarhaan. Senjälkeen en ole häntä nähnyt."

"Miten pelastuitte?" tiedusti apinamies.

"Leijonat eivät näkyneet suuresti välittävän minusta, ja pakenin sieltä
kiipeämällä puuhun ja sitten ikkunasta erääseen toisen kerroksen
huoneeseen. Siellä oli minulla muutaman miekkosen kanssa pieni kahakka,
ja minut piilotti eräs heidän naisistaan seinäsyvennykseen. Sitten se
veijari kavalsi minut eräälle toiselle huoneeseen osuneelle vintiölle,
mutta löysin oven, josta pujahdin ulos ja nousin katolle. Siellä olin
melkoisen pitkän ajan, odottaen tilaisuutta päästäkseni kadulle
kenenkään huomaamatta. Siinä kaikki, mitä tiedän, eikä minulla ole
kaukaisinta aavistusta, mistä Bertha Kircheriä olisi etsittävä."

"Minne aioitte nyt lähteä?" kysyi Tarzan.

Smith-Oldwick epäröi. "Minä -- enhän kyennyt tekemään täällä mitään
yksin ja aioin koettaa livahtaa pois tästä kaupungista ja jollakin
tavoin päästä idässä päin olevien brittiläisten joukkojen luokse
noutamaan apua."

"Se ei teille onnistuisi", sanoi Tarzan. "Joskin selviytyisitte elävänä
metsästä, ette ikinä jaksaisi mennä erämaan halki ilman muonaa ja
vettä."

"Mitä meidän sitten on tehtävä?" tuskitteli englantilainen.

"Meidän on koetettava löytää tyttö", vastasi apinamies. Sitten hän
näytti unohtaneen englantilaisen ja järkeilevän vain lujittaakseen omaa
päätöstään. "Olkoonpa hän saksalainen ja vakooja, mutta hän on myöskin
nainen -- valkoinen nainen -- en voi jättää häntä tänne."

"Mutta miten voimme löytää hänet?" tiedusti englantilainen.

"Olen seurannut häntä tänne asti", selitti Tarzan, "ja jollen ole
pahasti erehtynyt, osaan seurata häntä kauemmaksikin."

"Mutta enhän minä voi tulla mukaanne tässä puvussa panematta meitä
molempia alttiiksi ilmitulon ja vangitsemisen vaaralle", huomautti
Smith-Oldwick.

"Siispä meidän on hankittava teille toiset vaatteet", virkkoi Tarzan.

"Miten?" kysäisi englantilainen.

"Menkää kaupungin muurin vieressä olevalle katolle, jolle ensiksi
saavuin", vastasi apinamies hymyillen tuikeasti, "ja kysykää siellä
viruvalta alastomalta vainajalta, miten sain valepukuni!"

Smith-Oldwick loi pikaisen silmäyksen kumppaniinsa. "Siinäpä se!" hän
huudahti. "Minä tiedän miekkosen, joka ei enää tarvitse pukuaan, ja jos
vain pääsemme takaisin tuonne katolle, löydämme luullakseni hänet ja
saamme hänen tamineensa kohtaamatta paljoa vastarintaa. Siellä on vain
tyttö ja nuori mies, jotka helposti yllätämme ja nujerramme."

"Mitä tarkoitatte?" tiedusti Tarzan. "Mistä tiedätte, ettei mies enää
tarvitse vaatteustaan?"

"Tiedän sen siitä", ilmoitti englantilainen, "että surmasin hänet."

"Ahaa!" äänsi apinamies. "Ymmärrän. Taitaapa ollakin helpompi menetellä
niin kuin karata jonkun kimppuun täällä kadulla, jossa on suurempi
mahdollisuus, että meitä häiritään."

"Mutta miten ihmeessä pääsemme taaskin tuonne katolle?" kummasteli
Smith-Oldwick.

"Samoin kuin te sieltä tulitte", vastasi Tarzan. "Katto on matala, ja
jokaisen pylvään yläpää muodostaa pienen ulkoneman. Panin sen merkille
teidän laskeutuessanne. Eivät kaikki rakennukset olisi meille niin
mukavia."

Smith-Oldwick katsahti matalan katon räystääseen. "Eihän se kyllä ole
varsin korkealla", hän sanoi, "mutta minua peloittaa, etten kykene
kiipeämään sinne. Koetan kuitenkin -- olen ollut hyvin heikko, siitä
pitäen kun leijona murjoi ja vartijat pieksivät minua, enkä myöskään
ole syönyt sitten kun eilen."

Tarzan mietti hetkisen. "Teidän on lähdettävä mukaani", hän virkkoi
vihdoin. "En voi jättää teitä tänne. Te voitte pelastua vain minun
avullani, enkä minä voi poistua kanssanne, ennen kuin olemme löytäneet
tytön."

"Minä tahdonkin tulla mukaanne", vastasi Smith-Oldwick. "Eihän minusta
tosin ole nyt paljoakaan apua, mutta näinkin on kaksi aina parempi kuin
yksi."

"Hyvä! Ja nyt matkaan!" komensi Tarzan, ja ennen kuin englantilainen
aavistikaan, mitä toinen aikoi, oli apinamies nostanut hänet maasta ja
heittänyt hänet olalleen. "Pitäkää kiinni nyt!" kuiskasi Tarzan sitten
ja kiipesi ketterästi kuin apina pylvästä myöten ylöspäin. Kaikki kävi
niin ripeästi ja helposti, että englantilainen tuskin ehti huomatakaan,
ennen kuin hän jo oli katolla.

"Kas näin! Opastakaa minut nyt äsken mainitsemaanne paikkaan!" kehoitti
Tarzan.

Smith-Oldwickin ei ollut lainkaan vaikea löytää luukkua, josta hän oli
tullut katolle. Nostettuaan sen syrjään kumartui apinamies kuuntelemaan
ja haistelemaan. "Tulkaa!" hän käski hetkisen kuluttua ja laskeutui
edellä sisälle. Smith-Oldwick seurasi häntä, ja yhdessä he sitten
hiipivät pimeässä sen komeron takaseinässä olevalle ovelle, johon tyttö
oli englantilaisen piilottanut. Ovi oli longallaan, ja raosta Tarzan
näki valoa hohtavan niiden verhojen lävitse, jotka erottivat sen
makuukomerosta.

Hän tirkisti raosta ja näki tytön ja nuoren miehen, joista
englantilainen oli puhunut, istuvan vastakkain matalan pöydän ääressä,
jolle oli katettu ruokaa. Tarjoilemassa oli jättiläiskokoinen neekeri,
ja häntä apinamies silmäili tarkimmin. Tarmangani tunsi laajoilla
alueilla mustien maanosassa asuvien useiden neekeriheimojen
erikoispiirteet ja arveli vihdoin olevansa jotakuinkin varma siitä,
mistä osasta Afrikkaa tämä orja oli kotoisin, ja osaavansa hänen
kansansa kieltä. Oli kuitenkin mahdollista, että mies oli joutunut
vangiksi jo lapsena ja unohtanut äidinkielensä, jota hän ei ollut
saanut puhua pitkiin aikoihin, mutta sattumallahan olikin ollut osansa
melkein kaikissa Tarzanin elämänvaiheissa. Niinpä hän odotti
kärsivällisesti, kunnes neekeri askaroidessaan lähestyi pientä, lähinnä
sitä komeroa olevaa pöytää, jossa Tarzan ja apinamies piileksivät.

Kun orja kumartui ottamaan pöydälle sijoitettua maljakkoa, ei hänen
korvansa ollut kaukana raosta, josta Tarzan tirkisteli. Neekeri, jolla
ei ollut aavistustakaan syvennyksen olemassaolosta, luuli kuulevansa
suoraan tiiviistä seinästä lähteneet äidinkielellään kuiskatut sanat:
"Jos haluat päästä takaisin vamabojen maahan, niin älä hiisku mitään,
vaan tottele käskyjäni!"

Neekeri mulkoili kauhistuneena lähellään oleviin verhoihin. Apinamies
näki hänen vapisevan ja alkoi pelätä, että mies säikähdyksissään
antaisi heidät ilmi. "Älä pelkää!" hän kuiskasi. "Olemme ystäviäsi."

Vihdoin neekeri puhkesi puhumaan, supattaen niin hiljaa, että
apinamiehenkään herkät korvat tuskin erottivat hänen sanojaan. "Millä
tavoin", hän kysyi, "voi Otobu-raukka palvella jumalaa, joka puhuttelee
häntä vankasta seinästä?"

"Näin", vastasi Tarzan. "Meitä on kaksi, ja aiomme tulla sinne sisälle.
Auta meitä estämään tuota miestä ja tuota naista pääsemästä pois täältä
ja huutamasta toisia avukseen!"

"Autan teitä kyllä pitämään heitä tässä huoneessa", lupasi neekeri.
"Mutta älkää pelätkö, että heidän huutonsa saisivat toisia rientämään
tänne! Seinät on rakennettu niin, ettei niiden lävitse kuule mitään, ja
jos kuuluisikin, niin mitäpä väliä sillä olisi tässä kaupungissa, jossa
ilma alituisesti värähtelee hullujen asukasten kirkaisuista? Älkää
pelätkö heidän huutojaan! Kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Lähden
täyttämään käskyänne."

Neekeri meni huoneen poikki pöydän luokse, laskien sille uuden
ruokalajin juhlijoiden eteen. Sitten hän siirtyi miehen taakse ja
suuntasi katseensa siihen kohtaan seinästä, josta apinamiehen ääni oli
lähtenyt, ikäänkuin sanoakseen: "Herra, olen valmis."

Vitkastelematta enempää Tarzan sysäsi verhot syrjään ja astui
huoneeseen. Hänet nähdessään nousi nuori mies pöydästä, mutta samassa
tarttui musta orja häneen takaapäin. Tyttö oli selin apinamieheen ja
tämän kumppaniin päin eikä aluksi huomannut heidän saapumistaan, nähden
vain orjan käyvän hänen rakastajansa kimppuun. Kovasti kiljaisten hän
syöksähti eteenpäin auttamaan viimemainittua. Tarzan hypähti hänen
vierelleen ja kouraisi lujalti hänen käsivarrestaan, ennenkuin hän
ennätti sekaantua Otobun ja nuoren miehen väliseen kamppailuun.
Kun hän pyörähti apinamiehen puoleen, kuvastui hänen kasvoistaan aluksi
vain mielipuolista vimmaa, mutta melkein heti muuttui se ilme
tylsämieliseksi hymyksi, jonka Smith-Oldwick jo tunsi, ja hän alkoi
hentoine sormineen lempeästi hypistellä tulokasta.

Melkein samassa hän havaitsi Smith-Oldwickin, mutta hänen kasvoillaan
ei näkynyt jälkeäkään hämmästyksestä eikä kiukusta. Ilmeisesti tuo
järjetön olento-parka tunsi vain kaksi mielialaa ja siirtyi toisesta
toiseen salamannopeasti.

"Vartioikaa häntä hetkinen!" komensi Tarzan englantilaista. "Sillä
aikaa minä riisun aseet tuolta miekkoselta." Mentyään nuoren miehen
luokse, jonka hillitseminen kävi Otobulle vaikeaksi, Tarzan anasti
hänen miekkansa. "Sano heille", hän käski neekeriä, "jos osaat puhua
heidän kieltään, ettemme tee heille pahaa, jos he antavat meidän
suorittaa asiamme ja poistua rauhassa!"

Neekeri oli tuijottanut Tarzaniin silmät levällään ilmeisesti
käsittämättä, kuinka tämä jumala saattoi esiintyä noin aineellisessa
muodossa, puhuen valkoisen bwanan äänellä ja puettuna tämän kaupungin
soturien vaippaan, vaikka hän silminnähtävästi ei ollut kaupunkilaisia.
Mutta siitä huolimatta ei hänen alkuperäinen luottamuksensa ääneen,
joka oli tarjonnut hänelle vapautta, lainkaan horjunut, ja hän totteli
Tarzanin käskyjä.

"He haluavat tietää, mitä tahdotte", selitti Otobu puhuttuaan miehen ja
tytön kanssa.

"Ilmoita heille, että ensiksikin tahdomme ruokaa", virkkoi Tarzan, "ja
sitten jotakin muuta, minkä tiedämme löytävämme tästä huoneesta. Ota
miehen keihäs, Otobu! Se näkyy olevan nojallaan seinää vasten tuolla
nurkassa. Ja te, luutnantti, ottakaa hänen sapelinsa!" Sitten hän
taaskin jatkoi Otobulle: "Minä vartioin miestä sillä aikaa kun sinä
vedät esille sen, mitä on tuon seinävieressä olevan leposohvan alla."
Ja Tarzan osoitti mainittua huonekalua.

Otobu oli oppinut tottelemaan ja noudatti hänen käskyään. Mies ja tyttö
seurasivat häntä katseillaan, ja kun hän veti syrjään verhot ja kiskoi
esille Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiin, päästi tytön rakastaja
äänekkään kirkaisun ja koetti syöksyä vainajan luokse. Mutta Tarzan
pidätti häntä, ja sitten mies kävi hänen kimppuunsa kynsin ja hampain.
Tarzan sai ponnistaa melkoisesti saadakseen miehen hillityksi, ja
Otobun riisuessa ruumiin päällysvaatteita hän käski neekerin tiedustaa
nuorukaiselta, miksi tämä oli niin ilmeisesti kiihtynyt nähdessään
vainajan.

"Sen voin sanoa teille, bwana", vastasi Otobu. "Tämä mies oli hänen
isänsä."

"Mitä hän puhuu tytölle?" kysyi Tarzan.

"Hän tiedustaa, tiesikö tyttö, että hänen isänsä ruumis oli leposohvan
alla. Ja tyttö väittää, ettei hän tiennyt sitä."

Tarzan selosti keskustelun Smith-Oldwickille, joka hymyili. "Jos tuo
miekkonen olisi nähnyt tytön poistavan kaikki rikoksen jäljet ja
järjestävän leposohvan peitteen, niin että ruumis jäi piiloon,
autettuaan ensin minua raahaamaan sen huoneen poikki, ei hänen
tarvitsisi olla epävarma siitä, mitä tyttö jutusta tietää. Tuo matto,
joka verhoaa tuolla nurkassa olevaa penkkiä, sijoitettiin sinne
kätkemään veritahraa -- eräissä suhteissa he eivät olekaan niin perin
typeriä."

Neekeri oli tällä välin riisunut vainajalta päällysvaatteet, ja
Smith-Oldwick veti niitä hätäisesti ylleen oman pukunsa päälle. "Ja
nyt", sanoi Tarzan, "istuudumme syömään. Jos vatsa on tyhjä, ei saada
paljoakaan aikaan." Syötäessä apinamies koetti keskustella molempien
kaupunkilaisten kanssa Otobun välityksellä. Hän sai tietää, että he
olivat heidän vierellään lattialla viruvan vainajan palatsissa. Hän oli
ollut jonkunlainen virkamies ja perheineen kuulunut hallitsevaan
luokkaan, vaikkakaan ei hovin henkilökuntaan.

Kun Tarzan tiedusti heiltä Bertha Kircheriä, vastasi nuori mies, että
hänet oli viety kuninkaan palatsiin, ja kun häneltä kysyttiin sen
syytä, selitti hän: "Kuningasta varten tietysti."

Keskustelun aikana tekivät sekä mies että tyttö varsin täysijärkisen
vaikutuksen, jopa esittivät muutamia kysymyksiä siitä maasta, mistä
heidän kutsumattomat vieraansa olivat kotoisin. He olivat hyvin
ällistyneitä, kun heille kerrottiin, että heidän laaksonsa ulkopuolella
oli muutakin kuin vedettömiä aavikkoja. Kun Otobu Tarzanin
kehoituksesta tiedusti mieheltä, tunsiko hän kuninkaan palatsin
sisäosia, vastasi hän tuntevansa. Hän oli muka kuninkaan pojan, prinssi
Metakin, ystäviä ja oli usein käynyt palatsissa, ja Metak oli myöskin
monesti käynyt täällä hänen isänsä palatsissa. Syödessään Tarzan
vaivasi aivojaan miettien, millä tavoin voisi käyttää hyväkseen
nuorukaisen paikallistuntemusta päästäkseen palatsiin, mutta ei ollut
mielestään keksinyt tyydyttävää suunnitelmaa, kun ulomman huoneen
ovelta kuului kovaa kolkutusta.

Hetkisen olivat kaikki vaiti. Sitten huusi nuori mies äänekkäästi
jotakin sisään pyrkiville henkilöille. Heti juoksi Otobu hänen luokseen
ja koetti tukahduttaa hänen sanojaan painamalla kätensä hänen suulleen.

"Mitä hän puhui?" kysyi Tarzan.

"Hän käski heitä murtamaan oven ja pelastamaan hänet ja tytön kahden
tänne tunkeutuneen muukalaisen käsistä, jotka ovat vanginneet heidät.
Jos he pääsevät sisään, surmaavat he meidät kaikki."

"Käske hänen", komensi Tarzan, "pysyä hiljaa! Muutoin tapan hänet."

Otobu teki työtä käskettyä, ja nuori mielipuoli muuttui jörön
äänettömäksi. Tarzan meni makuukomerosta ulompaan huoneeseen katsomaan,
miten jyskytys oli tehonnut oveen. Smith-Oldwick astui muutamia askelia
hänen jälessään, jättäen Otobun vartioimaan molempia vankeja. Apinamies
oivalsi, ettei ovi voisi kauan kestää sen laudoitukseen ulkopuolelta
kohdistettuja ankaria iskuja. "Olisin halunnut käyttää tuota toisessa
huoneessa olevaa vekkulia", hän virkkoi Smith-Oldwickille, "mutta
minusta näyttää, että meidän on laittauduttava täältä pois samaa tietä,
jota tulimme. Meidän on aivan hyödytöntä odottaa täällä noita oven
takana meluavia miehiä ja ryhtyä heidän kanssaan kahakkaan. Äänistä
päättäen heitä on siellä toistakymmentä. Tulkaa!" hän kehoitti. "Menkää
te edellä! Minä tulen perässä."

Kun he palasivat makuukomeroon, kohtasi heitä siellä kokonaan
toisenlainen näky kuin se oli, jolle he hetkinen sitten olivat
kääntäneet selkänsä. Lattialla nähtävästi hengettömänä virui
neekeriorjan ruumis, ja molemmat vangit olivat tyyten kadonneet.




KAHDESTOISTA LUKU

Pako Xujasta


Kun Metak kantoi Bertha Kircheriä vesiallasta kohti, ei tytöllä aluksi
ollut aavistustakaan siitä, mitä mies aikoi, mutta kun tämä heidän
lähestyessään äyrästä ei hiljentänyt vauhtiaan, arvasi hän prinssin
kauhean aikomuksen. Kun Metak hyppäsi päistikkaa veteen, vieden hänet
mukanaan, sulki hän silmänsä ja huokaisi äänettömän rukouksen, sillä
hän oli varma, että mielipuolen tarkoitus oli surmata itsensä ja hänet.
Mutta luonnon ensimmäinen laki on niin voimakas, että tyttö tarrautui
tiukasti elämään, vaikka uskoikin varmasti kuolevansa, ja rimpuili
vapautuakseen hullun väkevästä otteesta, pidättäen samalla hengitystään
ja koettaen siirtää tuonnemmaksi viimeistä hetkeä, jolloin tukahduttava
vesi pakostakin tulvisi hänen keuhkoihinsa.

Koko tämän hirvittävän koettelemuksen ajan hän jaksoi pitää kaikki
aistinsa täysin vireillä; niinpä hän heti sen jälkeen, kun he
syöksyivät veteen, tunsi, että mies ui pinnan alla eteenpäin, vieden
häntä mukanaan. Metak vetäisi kenties alun toistakymmentä vetoa suoraan
altaan toista päätä kohti, kohoten sitten pinnalle, ja jälleen huomasi
tyttö päänsä olevan veden yläpuolella. Hän aukaisi silmänsä ja näki,
että he olivat mutkittelevassa käytävässä, jota sen kattoon sijoitetut
ristikkoluukut valaisivat himmeästi ja joka oli täynnä vettä seinästä
seinään.

Mies ui pitkin käytävää kevein, väkevin vedoin, pitäen samalla tytön
leukaa veden pinnalla. Uituaan sillä tavoin pysähtymättä kymmenen
minuuttia hän puhutteli tyttöä, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä, mikä
hänelle ilmeisesti heti selvisi, sillä hän alkoi puolittain kellua ja
muutti asentoaan niin, että saattoi toisella kädellään koskettaa tytön
nenää ja suuta. Bertha Kircher käsitti hänen tarkoituksensa ja veti
heti syvän henkäyksen, minkä jälkeen mies vikkelästi sukelsi veteen,
vetäen toisen mukaansa ja uiden taaskin toistakymmentä vetoa pinnan
alla.

Kun he nousivat jälleen pinnalle, huomasi Bertha Kircher, että he
olivat laajassa lammikossa ja että tähdet tuikkivat kirkkaina korkealla
heidän yläpuolellaan, kun taas heidän molemmilla puolillaan oli
kupukattoisia ja torneilla varustettuja rakennuksia, jotka kuvastuivat
selväpiirteisinä tähdekästä taivasta vasten. Metak ui ripeästi lammikon
pohjoiselle äyräälle, jossa he nousivat tikapuita myöten rannalle.
Aukiolla oli muitakin ihmisiä, jotka kuitenkin kiinnittivät vain vähän,
jos lainkaan huomiota noihin kahteen läpimärkään henkilöön. Kun Metak
asteli ripeästi eteenpäin tyttö sivullaan, saattoi Bertha Kircher vain
arvailla, mitä mies aikoi. Hän ei keksinyt mitään pakokeinoa, ja
senvuoksi hän meni nurkumatta vangitsijansa mukana, toivottomalta
näyttävästä asemastaan huolimatta sittenkin toivoen, että joku
onnellinen sattuma tarjoaisi hänelle kaivatun tilaisuuden pelastaa
henkensä ja vapautensa.

Metak saattoi hänet erääseen rakennukseen. Astuessaan sisälle tunsi hän
sen samaksi, johon hän ja luutnantti Smith-Oldwick oli viety silloin,
kun heidät tuotiin kaupunkiin. Nyt ei näkynyt miestä kaiverruksin
koristetun pöydän takana, mutta huoneessa oli toistakymmentä soturia
puettuina sen suvun vaippoihin, jonka palveluksessa he olivat; tässä
tapauksessa olivat vaipat valkoiset, ja jokaisen rinnassa ja selässä
oli vaakunamerkkinä pieni leijona.

Tunnettuaan sisälle astuneen Metakin nousivat miehet pystyyn, ja
vastaukseksi hänen lausumaansa kysymykseen hänelle osoitettiin huoneen
peräseinässä olevaa holvattua ovea. Metak vei tytön sinne, mutta sitten
näytti hänessä äkkiä heränneen epäluulo, hänen silmänsä soukkenivat
ovelasti, hän kääntyi sotureihin päin ja komensi jotakin, minkä jälkeen
he kaikki menivät hänen edellään kapeasta ovesta ja vähän matkan päässä
sen takana kohoavia portaita ylös.

Portaita ja niiden yläpäästä alkavaa käytävää valaisemassa oli pieniä
soihtuja, joiden valossa näkyi useita ovia käytävän seinissä. Miehet
opastivat prinssin yhdelle niistä. Bertha Kircher näki heidän
kolkuttavan, ja paksun oven takaa kuului heikko vastaus. Hänen
ympärillään oleviin miehiin vaikutti se kuin sähköisku. He joutuivat
kaikki heti kiihdyksiin ja alkoivat kuninkaan pojan määräyksestä
rajusti jyskyttää ovea, heittäytyä sitä vasten ja koettaa hakata sen
laudoitusta rikki sapeleillaan. Tämä hänen vangitsijoittensa ilmeinen
kiihtynys ihmetytti tyttöä.

Hän näki oven horjuvan uudistetuista kolhaisuista, mutta ei nähnyt,
että juuri kun se oli rämähtämäisillään sisälle, pujahtivat ne ainoat
kaksi miestä koko maailmassa, jotka olisivat saattaneet pelastaa hänet,
huoneen vieressä olevan makuukomeron seinään kiinnitettyjen, paksujen
verhojen välitse ja katosivat pimeään käytävään.

Kun ovi antoi perään ja miehet prinssin seuraamina syöksähtivät
huoneeseen, joutui viimeksimainittu heti pettymyksen ja raivon valtaan,
sillä huoneet olivat tyhjät; vain palatsin omistaja-vainajan ja Otobun,
neekeriorjan, elottomat ruumiit viruivat makuukomeron lattialla.

Prinssi riensi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Mutta kun seurue näki
teljetyn leijonatarhan, josta prinssi ei uskonut kenenkään pääsevän
millään tavoin pelastumaan, lisäsi se vain hänen hämminkiään. Hän tutki
huonetta löytääkseen jonkun vihjauksen siitä, mihin siellä äskettäin
olleet henkilöt olivat kadonneet, mutta ei havainnut verhojen takaista
syvennystä. Sitten hänen mielensä vähäjärkiselle ominaiseen
epävakaiseen tapaan pian muuttui; hän väsyi etsintään, kääntyi häntä
alakerrasta seuranneiden sotilaiden puoleen ja komensi heidät pois.

Sijoitettuaan murretun oven parhaansa mukaan paikoilleen miehet
poistuivat huoneesta, ja jäätyään taaskin kahden kesken tytön kanssa
Metak pyörähti häneen päin. Hänen lähestyessään tyttöä piirteet
vääntyneinä inhoittavaan virnistykseen nytkähtelivät hänen kasvonsa
suonenvedon tapaisesti. Tyttö, joka seisoi makuukomeron ovella,
horjahti taaksepäin, ja hänen kasvoistaan kuvastui kauhu. Hän peräytyi
askel askeleelta lattian poikki, samalla kun kyyristelevä mielipuoli
hiipi varovasti hänen jälessään sormet harallaan kuin pedon kynnet,
odottaen hetkeä, jolloin voisi ponnahtaa eteenpäin ja tarttua uhriinsa.

Bertha Kircherin sivuuttaessa neekerin ruumiin kolahti hänen jalkansa
johonkin esteeseen, hän vilkaisi lattiaan ja huomasi keihään, jolla
Otobun olisi pitänyt pysyttää vankeja kurissa. Hän kumartui heti,
sieppasi aseen ja suuntasi sen terävän kärjen hullua kohti. Sen
vaikutus Metakiin oli salamannopea. Siihen saakka hän oli hiipinyt
hiljaa, mutta puhkesi nyt käheään nauruun, veti miekkansa ja alkoi
hyppiä sinne tänne tytön edessä. Mutta minnepäin hän yrittikään, oli
keihään kärki aina häntä uhkaamassa.

Tyttö pani merkille, että miehen kiljaisujen sävy asteittain muuttui,
ja samalla kävivät myöskin hänen kammottavien kasvojensa ilmeet
toisenlaisiksi. Hänen hysteerisen naurunsa syrjäyttivät vähitellen
vimmaiset karjahdukset, ja hänen kasvoillaan väikkyneen omituisen
virnistyksen sijalle tulivat julma rypistys ja irveen vääntyneet
huulet, niin että hänen teroitetut torahampaansa näkyivät.

Nyt hän syöksähti rajusti eteenpäin melkein keihään kärkeen saakka,
ponnahti aina syrjään ja harppasi muutamia askelia sivulle päin,
koettaen uudelleen päästä käsiksi tyttöön. Samalla hän koko ajan huitoi
ja kolhi keihästä niin vimmatusti, että tyttö sai vain vaivoin
pidetyksi sen tanassa ja hänen oli pakko yhtenään peräytyä. Kun hän oli
saapunut huoneen toisessa päässä olevan leposohvan viereen, kumartui
Metak uskomattoman nopeasti, sieppasi matalan tuolin ja sinkautti sen
suoraan hänen päätään kohti.

Hän kohotti keihästä syrjäyttääkseen raskaan heittoaseen, mutta se ei
hänelle täysin onnistunut. Iskun tärähdys kaatoi hänet selälleen
leposohvalle, ja Metak oli heti hänen kimpussaan.

       *       *       *       *       *

Tarzan ja Smith-Oldwick eivät paljoakaan välittäneet siitä, miten
molemmille toisille huoneessa olleille henkilöille oli käynyt. He
olivat poissa, ja apinamieheen ja tämän kumppaniin nähden he saivat
pysyäkin tiessään. Tarzan halusi nyt ainoastaan päästä kadulle, jossa
heidän nyt, kun heillä kummallakin oli jonkunlainen valepuku, olisi
pitänyt voida verrattain turvallisesti mennä palatsiin etsimään tyttöä.

Smith-Oldwick poistui Tarzanin edellä pitkin käytävää tikapuille ja
sinne saavuttuaan kiipesi ylös aukaisemaan luukkua. Puuhailtuaan
hetkisen hän kääntyi puhuttelemaan Tarzania.

"Laskimmeko luukun paikoilleen tullessamme alas? Muistaakseni emme
tehneet sitä."

"Emme", vastasi Tarzan. "Se jäi auki."

"Niin minäkin arvelin", virkkoi Smith-Oldwick. "Mutta nyt se on
suljettu ja lukittu. En jaksa liikauttaakaan sitä. Ehkä te jaksatte."
Ja hän laskeutui alas tikapuilta.

Mutta Tarzaninkaan tavattomat voimat eivät kyenneet saamaan aikaan
muuta kuin katkaisemaan tikapuiden pienan, jota vastaan hän
ponnistautui, joten hän oli vähällä suistua päistikkaa lattialle.
Pienan katkettua hän lepäsi vähän aikaa uudistamatta yritystään ja
seisoessaan pää lähellä luukkua erotti selvästi ääniä katolta.

Pudottauduttuaan alas Oldwickin luokse hän kertoi tälle kuulemansa.
"Meidän on parasta etsiä joku toinen pääsytie", hän sanoi, ja he
palasivat samaa tietä makuukomerolle. Nyt meni Tarzan edellä ja
avattuaan seinäsyvennykseen vievän oven hän äkkiä hätkähti kuullessaan
kauhusta värähtävän naisäänen verhojen takana parkaisevan: "Hyvä
Jumala, ole minulle armollinen!"

Nyt ei saanut tuhlata aikaa varovaiseen tarkkailuun, ja malttamatta
edes etsiä verhojen rakoa hän tarttui niihin jäntevällä kädellään ja
kiskaisi ne yhdellä nykäyksellä irti kannattimistaan, hypähtäen sitten
syvennyksestä makuukomeroon.

Hänen tulostaan aiheutuneen melun kuullessaan vilkaisi mielipuoli
häneen päin ja nähdessään aluksi vain yhden isänsä väen pukuun puetun
miehen kiljaisi kiukkuisen komentosanan. Mutta katsahdettuaan toisen
kerran ja erotettuaan tulijan kasvot hullu ponnahti pystyyn pitkänään
viruvan uhrinsa päältä ja karkasi paljain käsin vastustajansa kimppuun,
nähtävästi unohtaen sapelin, jonka hän oli pudottanut lattialle
leposohvan viereen käydessään käsiksi tyttöön, ja pyrkien iskemään
teräviksi hiotut hampaansa apinamiehen kurkkuun.

Metak, Herogin poika, ei ollut mikään heikko mies. Hän oli luonnostaan
väkevä, ja hullun raivon puuska lisäsi vielä hänen voimiaan, joten
hän ei suinkaan ollut mitätön vastustaja valtavalihaksiselle
apinamiehellekään. Sen lisäksi hän sai heti kamppailun alkaessa
huomattavan edun, sillä Tarzanin astahtaessa taaksepäin osui hänen
kantapäänsä Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiiseen ja hän kellahti
raskaasti selälleen lattialle Metak rinnallaan.

Vikkelästi kuin kissa koetti mielipuoli upottaa hampaansa Tarzanin
henkitorveen, mutta viimemainittu liikahti nopeasti, ja hän sai
tartutuksi vain tarmanganin olkapäähän. Siihen hän pureutui kiinni,
yrittäen kouraista sormensa Tarzanin kurkkuun. Silloin apinamies
oivalsi voivansa mahdollisesti joutua tappiolle ja huusi
Smith-Oldwickille, kehoittaen tätä koettamaan pelastaa itsensä ja
tytön.

Englantilainen katsahti kysyvästi Bertha Kircheriin, joka nyt oli
noussut leposohvalta kalpeana ja vapisevana. Hän näki miehen silmien
kysyvän ilmeen ja ponnistaen suoristautui täyteen mittaansa. "Ei!" hän
huudahti. "Jos hän kuolee täällä, kuolen minä myöskin. Menkää te, jos
haluatte! Te ette kykene tekemään täällä mitään, mutta minä -- minä en
voi lähteä."

Tarzanin oli tällä välin onnistunut jälleen nousta pystyyn, mutta
mielipuoli oli yhä iskeytyneenä häneen kiinni sitkeästi ja sisukkaasti.
Tyttö pyörähti äkkiä Smith-Oldwickiin päin. "Pistoolinne!" hän huusi.
"Miksi ette ammu häntä?"

Mies veti aseen taskustaan ja lähestyi ottelijoita, mutta tällöin he
liikkuivat niin nopeasti, ettei hän saanut tilaisuutta ampua toista
pelkäämättä osuvansa toiseen. Samalla kierteli Bertha Kircher heidän
ympärillään prinssin sapeli kädessään, mutta ei hänkään päässyt
iskemään. Miehet kaatuivat useita kertoja lattiaan, kunnes Tarzan
vihdoin sai otteen Metakin kurkusta, mitä viimemainittu oli koko ajan
koettanut estää. Jättiläissormien kouristuessa pullistuivat toisen
järjettömät silmät kuopistaan, hänen kasvonsa kävivät lyijynharmaiksi,
leukapielet loksahtivat auki, helliten irti Tarzanin olkapäästä.
Äkillisen inhon ja kiukun puuskassa apinamies sitten kohotti prinssin
ruumiin korkealle päänsä yläpuolelle ja jännittäen valtavien
käsivarsiensa voiman viskasi sen huoneen poikki ja ulos ikkunasta, niin
että se kaameasti kumahtaen putosi leijonatarhaan.

Kun Tarzan uudelleen kääntyi kumppaneittensa puoleen, seisoi tyttö yhä
pitäen sapelia kädessään ja kasvoillaan ilme, jollaista hän ei
aikaisemmin ollut niillä nähnyt. Hänen levällään olevat silmänsä olivat
kosteina vuotamattomista kyynelistä, ja hänen tunteelliset huulensa
vavahtelivat ikäänkuin olisivat olleet päästämisillään ilmoille jonkun
tukahdutetun mielenliikutuksen, jota hän kiivaasti nousevasta ja
laskevasta rinnastaan päättäen ankarasti koetti hillitä.

"Jos meidän on mieli selviytyä täältä ulos", huomautti apinamies, "emme
saa vitkastella hetkeäkään. Olemme vihdoinkin kaikki jälleen yhdessä,
eikä viipymisestä voi olla meille lainkaan hyötyä. Nyt on kysymys vain
siitä, mikä tie on turvallisin. Käsistämme pujahtanut pari on
ilmeisesti mennyt käytävän kautta katolle ja teljennyt meiltä luukun,
joten se tie on meiltä tukossa. Minkälaiset toiveet meillä on alhaalla?
Tehän tulitte sitä kautta." Hän kääntyi tyttöön päin.

"Portaiden alapäässä oleva huone on täynnä aseellisia miehiä. Minua
epäilyttää, pääsemmekö sieltä ohitse."

Samassa nousi Otobu istualleen.

"Et siis olekaan kuollut", huudahti apinamies. "Kuinka paha on
vammasi?"

Neekeri kompuroi verkkaisesti pystyyn, ojenteli käsiään ja jalkojaan ja
tunnusteli päätään.

"Otobu ei näy saaneen minkäänlaista vammaa, bwana", hän vastasi. "Vain
päätäni pakottaa ilkeästi."

"Sepä hyvä", virkkoi apinamies. "Tahdotko palata wamabojen maahan?"

"Kyllä, bwana."

"Opasta sitten meidät pois kaupungista turvallisinta tietä myöten!"

"Turvallista tietä ei ole", selitti mustaihoinen. "Ja jos pääsemmekin
portille, on meidän taisteltava. Voin viedä teidät tästä rakennuksesta
syrjäkadulle, jossa kenenkään kohtaamisesta ei ole paljoakaan vaaraa.
Sieltä eteenpäin on meidän kestettävä kaikki ilmitulon vaarat.
Olettehan te puetut tämän kauhean kaupungin väestön tapaan, joten
meidän ehkä onnistuu liikkua kaduilla kenenkään huomaamatta, mutta
portilla on asianlaita toinen, sillä kenenkään ei sallita poistua
kaupungista öiseen aikaan."

"No niin. Lähdetään liikkeelle!" kehoitti Tarzan.

Otobu opasti heidät ulomman huoneen särjetystä ovesta. Asteltuaan vähän
matkaa käytävässä hän poikkesi erääseen toiseen, oikealla puolella
olevaan huoneeseen. He menivät sen läpi toiseen käytävään, minkä
jälkeen hän johti heitä useiden huoneiden ja käytävien kautta ja
lopuksi alaspäin vieviä portaita myöten ovelle, joka avautui suoraan
palatsin takana olevalle syrjäkadulle.

Kahden miehen, naisen ja neekeriorjan muodostama seurue ei ollut
kaupungin kaduilla niin harvinainen näky, että se olisi herättänyt
ihmettelyä. Mennessään soihtujen alitse valitsivat eurooppalaiset aina
visusti sellaisen hetken, ettei kukaan sattumalta paikalle osunut
kävelijä saanut vilkaistuksi heidän kasvoihinsa, mutta pylväskäytävien
pimennoissa ei ilmitulosta tuntunut olevan paljoakaan vaaraa. He olivat
edenneet jo hyvän matkaa portille päin ilman kommelluksia, kun heidän
korviinsa alkoi kantautua ankaraa hälyä kaupungin keskiosista.

"Mitähän tuo merkitsee?" kysyi Tarzan Otobulta, joka nyt vapisi
kovasti.

"Herra", vastasi neekeri, "nyt on huomattu, mitä kaupungin pormestarin
Vezan palatsissa on tapahtunut. Hänen poikansa ja tyttö pääsivät
kutsumaan sotaväkeä, ja nyt on Vezan ruumis epäilemättä löydetty."

"Lienevätkö he havainneet ikkunasta heittämäni miekkosen?" tuumi
Tarzan.

Bertha Kircher, joka ymmärsi heidän käyttämäänsä kieltä kylliksi
voidakseen seurata keskustelua, tiedusti Tarzanilta, tiesikö tämä, että
hänen ikkunasta paiskaamansa mies oli kuninkaan poika. Apinamies
naurahti. "En", hän myönsi, "en tiennyt. Se tekee asian vieläkin
pahemmaksi -- ainakin siinä tapauksessa, että hänet on löydetty."

Äkkiä kajahti heidän takanaan pauhaavasta melusta selvä torven
toitotus. Otobu joudutti askeliaan. "Rientäkää, herra!" hän hoputti.
"Asiat ovat huonommin kuin luulinkaan."

"Mitä tarkoitat?" tiedusti Tarzan.

"Jostakin syystä kutsutaan kuninkaan henkivartiosto ja kuninkaan
leijonat liikkeelle. Minua peloittaa, bwana, ettemme pääse pakoon.
Mutta en jaksa käsittää, miksi ne lähetetään meidän jälessämme."

Mutta jos Otobu ei sitä tiennytkään, niin Tarzan ainakin aavisti, että
kuninkaan pojan ruumis oli löydetty. Taaskin kiiri torven toitotus
kimakkana ja selvänä öisessä ilmassa. "Kutsutaanko lisää leijonia?"
kysyi Tarzan.

"Ei, herra", selitti Otobu. "Nyt kutsutaan papukaijoja."

He etenivät muutamia minuutteja ripeästi äänettöminä eteenpäin. Äkkiä
kiintyi heidän huomionsa heidän yläpuoleltaan kuuluvaan siipien
räpytykseen, He katsahtivat sinne päin ja näkivät heidän kohdallaan
ilmassa kaartelevan papukaijan.

"Nyt ovat papukaijat saapuneet, Otobu", huomautti Tarzan virnistäen.
"Aikovatko he surmauttaa meidät papukaijoilla."

Neekeri ähkäisi, kun lintu äkkiä sujahti heidän edelleen kaupungin
muuria kohti. "Nyt olemme varmasti hukassa, herra", hän tuskaili.
"Lintu, joka löysi meidät, on lentänyt portille varoittamaan vahteja."

"Mitä ihmettä sinä höpiset, Otobu?" kivahti Tarzan. "Oletko asunut
näiden järjettömien joukossa niin kauan, että olet itsekin tullut
hulluksi?"

"En, herra. En ole hullu", vakuutti Otobu. "Te ette tunne heitä. Nämä
peloittavat linnut muistuttavat sydämettömiä ja sieluttomia
ihmisolentoja. Ne puhuvat tämän Xujan kaupungin asukkaiden kieltä. Ne
ovat pahoja henkiä, herra, ja jos niitä on riittävän paljon, saattavat
ne käydä meidänkin kimppuumme ja surmata meidät."

"Kuinka kaukana olemme portilta?" tiedusti Tarzan.

"Emme enää kovin etäällä", vastasi neekeri. "Tuon lähimmän mutkan takaa
näemme sen muutamien askelten päässä itsestämme. Mutta lintu on ehtinyt
sinne ennen meitä, ja parhaillaan hälytetään vahtimiehistöä." Tämän
väitteen todistivat oikeaksi edeltä päin kuuluvat useat äänet, jotka
ilmeisesti huusivat komennuksia, samalla kun he takaa päin yhä
selvemmin erottivat takaa-ajon melua -- äänekästä kiljuntaa ja
leijonien karjaisuja.

Jonkun matkan päässä avautui idästä päin kapea kuja sille kadulle, jota
myöten he riensivät, ja heidän lähestyessään ilmestyi sen pimeästä
varjosta valtavankokoinen leijona. Otobu seisahtui kuin paikalleen
naulattuna ja horjahti Tarzaniin päin. "Katsokaa tuonne, herra!" hän
uikutti. "Metsän iso, musta leijona!"

Tarzan vetäisi sapelin, joka yhäti oli hänen vyöllään. "Me emme voi
peräytyä", hän sanoi. "Olkoon tiellämme leijonia, papukaijoja tahi
ihmisiä, on meidän joka tapauksessa mentävä eteenpäin." Ja hän astui
järkkymättä edelleen porttia kohti. Kaupungin kadulla huokuva
tuulenhenki suuntautui Tarzanista leijonaan päin, ja kun apinamies oli
edennyt muutamien askelien päähän pedosta, joka siihen saakka oli
seisonut paikallaan silmäillen heitä äänettömänä, kajauttamatta
odotettua karjaisua, pääsi sen kurkusta hiljainen vingahdus.
Apinamiehen valtasi voimakas helpotuksen tunne. "Se on pyydystyskuopan
leijona", huusi hän seuralaisilleen ja lisäsi sitten Otobulle: "Älä
pelkää; tämä leijona ei tee meille pahaa."

Numa eteni apinamiehen luokse, kääntyi sitten ja lähti astelemaan hänen
vierellään pitkin kapeata katua. Seuraavassa käänteessä he saivat
näkyviinsä portin, ja siellä oli useiden soihtujen valossa ainakin
kaksikymmenmiehinen soturiryhmä valmiina käymään heidän kimppuunsa,
samalla kun vastaiselta taholta kuului yhä lähempää heitä takaa-ajavien
leijonain karjuntaa sekaantuneena monien heidän yläpuolellaan
kaartelevien papukaijojen kirkunaan. Tarzan pysähtyi ja kääntyi nuoren
ilmailijan puoleen kysyen: "Kuinka monta panosta teillä on vielä
jälellä?"

"Pistoolissani on seitsemän", vastasi Smith-Oldwick, "ja ehkä tusinan
verta taskussani."

"Aion heti hyökätä", selitti Tarzan. "Otobu, sinä pysyttelet naisen
vierellä. Oldwick, te ja minä menemme edellä, te vasemmalla puolellani.
Numalle ei luultavasti tarvitse sanoa, mitä sen on tehtävä." Hänen
puhuessaan leijona jo ärisikin hampaat irvessä vahtisotilaille, jotka
näkyivät arkailevan huomattuaan tämän eniten pelkäämänsä otuksen.

"Hyökätessämme laukaiskaa yksi panos, Oldwick!" jatkoi apinamies. "Se
kenties säikäyttää heitä. Sitten ampukaa vain tarpeen vaatiessa!
Oletteko valmis? Eteenpäin!" Ja hän syöksyi porttia kohti. Samassa
Smith-Oldwick laukaisi aseensa, ja keltavaippainen soturi parahti ja
tuupertui maahan kasvoilleen. Minuutin ajan näkyi toisissa pakokauhun
oireita, mutta yksi, nähtävästi upseeri, rohkaisi heitä. "Nyt", komensi
Tarzan, "kaikki yhtä aikaa!" Ja hän lähti juoksemaan portille. Samalla
kertaa leijona, joka ilmeisesti aavisti tarmanganin aikeet, karkasi
täyttä vauhtia vahtijoukon kimppuun.

Oudon aseen pamahdus sai vahtimiehistön rivit horjumaan, ja ne
murtuivat kookkaan pedon rajusta hyökkäyksestä. Mielettömän vimman
vallassa syyti upseeri suustaan hillittömän tulvan komennuksia, mutta
totellen luonnon ensimmäistä lakia ja metsän mustaa asukasta kohtaan
tuntemansa vaistomaisen pelon kannustamina hajaantuivat vahtisotilaat
oikealle ja vasemmalle välttääkseen hirviötä. Hurjasti muristen Numa
pyörähti oikealle ja huitoi haralla olevin kynsin käpälillään iskuja
pieneen, sitä pakoon pyrkivään, kauhistuneeseen sotilasjoukkoon, ja
sitten joutuivat Tarzan ja Smith-Oldwick käsikähmään toisten kanssa.

Vähän aikaa oli heidän peloittavin vastustajansa vahtiosastoa komentava
upseeri. Hän heilutteli käyrää sapeliaan sen käyttöön tottuneen miehen
tavoin taistellessaan Tarzania vastaan, jonka kädessä samanlainen ase
taas oli tuiki outo. Smith-Oldwick puolestaan ei voinut ampua, peläten
haavoittavansa apinamiestä ja äkkiä hän kauhukseen näki aseen
lennähtävän Tarzanin kädestä, kun xujalainen soturi oli näppärästi
riistänyt säilän ahdistajaltaan. Kiljaisten kohotti mies sapeliaan
antaakseen viimeisen sivalluksen jonka piti lopettaa Apinain Tarzanin
maallinen ura mutta äkkiä hän sekä Smith-Oldwickin että apinamiehen
hämmästykseksi jäykistyi, ase kirposi kohotetun käden hervottomista
sonnista, mielipuoliset silmät pyörähtivät ylöspäin ja vaahtoa kihosi
hänen parrattomille huulilleen. Ähkyen kuin tukehtuva hän sitten
kellahti eteenpäin Tarzanin jalkojen juureen.

Tarzan kumartui ja otti maasta kuolleen miehen aseen. Hänen huulillaan
väikkyi hymy, kun hän kääntyi katsomaan englantilaiseen.

"Miehessä on kaatuvatauti", sanoi Smith-Oldwick. "Otaksuttavasti on se
heissä monessakin. Heidän hermojensa tilalla on hyvätkin puolensa --
normaalinen mies olisi surmannut teidät."

Muut vahdit näkyivät lamaantuvan perinpohjaisesti menetettyään
johtajansa. He olivat sulloutuneet kadun toiselle puolelle portista
vasemmalle, kirkuivat kohti kurkkuaan ja tähyilivät siihen suuntaan,
josta kuului apuvoimien lähestymisestä johtuvia ääniä, ikäänkuin
kiirehtiäkseen miehiä ja leijonia, jotka jo silloin olivat arveluttavan
lähellä pakolaisia. Vielä seisoi kuusi vahtisotilasta selin
porttiin; heidän aseensa välähtelivät soihtujen valossa, ja heidän
pergamenttimaiset kasvonsa olivat kammottavasti vääntyneet raivosta ja
pelosta.

Numa oli ajanut takaa kahta pakenevaa soturia pitkin katua, joka tällä
kohdalla kulki jonkun matkaa muurin suuntaisena. Apinamies puhutteli
Smith-Oldwickia: "Nyt teidän on käytettävä pistoolianne, ja meidän on
päästävä noiden veitikoiden ohitse heti." Samalla kun nuori
englantilainen ampui, syöksyi Tarzan käsikähmään, ikäänkuin ei
olisikaan juuri äsken saanut nähdä, ettei hän sapelin käyttelyssä
vetänyt vertoja noille harjaantuneille miekkamiehille. Kaksi miestä
kaatui Smith-Oldwickin kahdesta ensimmäisestä laukauksesta, mutta
sitten hän ampui harhaan. Samassa jakautuivat jälelläolevat neljä
vahtia, kahden karatessa lentäjän, toisten kahden Tarzanin kimppuun.

Apinamies pyrki käsiksi toiseen vastustajistaan, jolloin toisen sapeli
olisi ollut verrattain hyödytön. Smith-Oldwick kaatoi toisen
vastustajansa lähettämällä kuulan hänen rintaansa ja painoi
liipaisinta, tähdäten toista, mutta hana naksahti turhaan, sillä piippu
oli tyhjä. Hänen pistoolistaan olivat panokset loppuneet, ja soturi
partaveitsenterävine, välkkyvine sapeleineen oli hänen kimpussaan.

Tarzan nosti omaa asettaan, vain kerran torjuakseen päähänsä suunnattua
tuhoista iskua. Sitten hän oli ahdistajainsa kimpussa, ja ennen kuin
mies ennätti saada takaisin tasapainonsa ja hypähtää takaisin lyötyään
sivalluksensa, oli apinamies tarttunut häneen niskasta ja lonkasta.
Tarzanin toinen vastustaja kiersi samassa toiselle puolelle voidakseen
käyttää asettaan, mutta kun hän valmistautui iskemään tarmangania
takaapäin, heilautti viimemainittu toista xujalaista ylöspäin, niin
että säilä osui täydessä vauhdissaan tämän ruumiiseen. Terä upposi
syvälle soturiin, kuului yksi ainoa hirvittävä parkaisu, ja sitten
Tarzan paiskasi kuolevan miehen vasten viimeisen hätyyttäjänsä kasvoja.

Smith-Oldwick, joka oli tiukalla ja kokonaan puolustuskyvytön, oli
tyyten lakannut toivomasta huomattuaan aseensa tyhjäksi, mutta äkkiä
sujahti mustaharjainen peto kuin elävä vasama vasemmalta käsin hänen
ohitseen häntä ahdistavan xujalaisen rintaan. Mies vaipui maahan;
pyydystyskuopan Numa oli puraissut häneltä kasvot loksauttamalla yhden
ainoan kerran väkeviä leukojaan.

Niinä muutamina sekunteina, jotka olivat kuluneet näihin toisiaan
nopeasti seuranneihin tapauksiin, oli Otobu raahannut Bertha Kircherin
portille, kiskonut salvat sen edestä ja avannut sen. Viimeisen
taistelleen vahtisotilaan kaaduttua poistui seurue mielipuolien
kaupungista Xujasta sen ulkopuolella vallitsevaan pimeyteen. Samalla
hetkellä ilmestyi aukiolle vievän kadun lähimmästä mutkasta
puolikymmentä leijonaa, ja ne havaittuaan pyörsi pyydystyskuopan
leijona niiden kimppuun. Hetkisen pysyivät kaupungin leijonat
paikallaan, mutta vain hetkisen. Sitten ne kääntyivät pakoon, ennen
kuin musta peto ehti niiden niskaan. Sillä välin riensi Tarzan
seurueineen ripeätä vauhtia kasvitarhan takana alkavaa tummaa metsää
kohti.

"Seuraavatkohan he meitä kaupungin ulkopuolelle?" virkkoi Tarzan
Otobulle.

"Eivät yöllä", vakuutti neekeri. "Olen ollut orjana täällä viisi
vuotta, mutta tietääkseni eivät kaupunkilaiset ole kertaakaan
poistuneet portin ulkopuolelle öiseen aikaan. Jos he etääntyvät
päiväsaikaan metsän tuolle puolelle, odottavat he tavallisesti
seuraavan aamun sarastusta palatakseen vasta sitten, sillä heitä
peloittaa tulla mustien leijonain metsän läpi yöllä. Luullakseni,
herra, he eivät pyri jälessämme tänä iltana, mutta huomenna he tulevat
ja sitten, oi bwana, he varmasti saavat kiinni meidät tahi
jälelläolevat meistä, sillä ainakin yhden meistä täytyy joutua mustien
leijonien uhriksi mennessämme niiden metsän läpi."

Istutuksien poikki mentäessä Smith-Oldwick täytti uudelleen pistoolinsa
panossäiliön ja veti panoksen piippuun. Tyttö asteli äänettömänä
Tarzanin vasemmalla puolella hänen ja lentäjän välissä. Äkkiä apinamies
seisahtui ja kääntyi kaupunkiin päin. Toiset erottivat tähtien valossa
selvästi hänen valtavan, Herogin soturien keltaiseen vaippaan verhotun
vartalonsa. He näkivät hänen nostavan päätään ja kuulivat hänen
huuliltaan lähtevän tovereitaan kutsuvan leijonan valittavan huhuilun.
Smith-Oldwickia puistatti rajusti, kun taas Otobu, jonka silmät pelosta
ja ällistyksestä pyörivät niin, että valkuaiset välkkyivät, vaipui
vapisten polvilleen. Mutta tyttö vavahti, hänen sydäntään sykähdytti
outo, riemuisa ihastus, ja sitten hän siirtyi likemmäksi apinamiestä,
kunnes hänen olkansa kosketti Tarzanin käsivartta. Liike oli
vaistomainen, ja aluksi hän tuskin itsekään tiesi, mitä oli tehnyt,
mutta sitten hän äänettömästi astahti takaisin, kiittäen onneaan siitä,
ettei tähtien valo ollut kyllin kirkas paljastaakseen hänen
kumppaneilleen punaa, jonka hän tunsi lehahtaneen poskilleen. Mutta hän
ei hävennyt itseään ohjannutta äkillistä tunnetta, vaan pikemminkin
itse tekoa, sillä hän tiesi, että jos Tarzan olisi huomannut sen, olisi
se tuntunut hänestä vastenmieliseltä.

Mielipuolten kaupungin avoimelta portilta kajahti leijonan
vastaushuuto. Pieni ryhmä odotti paikoillaan, kunnes tietä myöten
lähestyvän mustan leijonan valtava hahmo pian tuli näkyviin. Sen
saavuttua likelle Tarzan tarttui toisen kätensä sormilla sen tummaan
harjaan ja lähti jälleen astumaan metsää kohti. Heidän takaansa
kaupungista kuului hullujenhuonetta muistuttava hirvittävä meteli,
jossa leijonien karjunta sekaantui kirkuvien papukaijojen käheihin
ääniin ja mielipuolien mielettömään kiljuntaan. Heidän jouduttuaan
metsään, jossa vallitsi manalan pimeys, painautui tyttö taaskin
tietämättään likemmäksi Tarzania, ja tällä kertaa apinamies tunsi
kosketuksen. Itse hän ei koskaan tuntenut pelkoa, mutta käsitti
vaistomaisesti, kuinka kauhuissaan tytön täytyi olla. Äkillisen lempeän
tunnepuuskan vallassa hän hapuili tytön kättä ja otti sen omaansa, ja
niin he jatkoivat matkaansa, haparoiden pimeällä polulla. Kahdesti
heitä lähestyi metsän leijonia, mutta molemmilla kerroilla karkoittivat
pyydystyskuopan Numan syvät murahdukset hätyyttäjät pakosalle. Heidän
oli pakko levätä useita kertoja, sillä Smith-Oldwick oli koko ajan
vaipua maahan nääntymyksestä, ja aamupuolella oli Tarzanin kannettava
hänet jyrkkää rinnettä myöten laaksosta.




KOLMASTOISTA LUKU

Pelastajat


Päivän valjetessa he olivat saapuneet rotkoon, ja vaikka he kaikki
paitsi Tarzania olivatkin väsyksissä, niin he kuitenkin oivalsivat,
että heidän oli ponnistettava eteenpäin maksoi mitä maksoi, kunnes
löytäisivät sellaisen kohdan, josta voisivat kavuta rotkon jyrkkää
rinnettä myöten ylätasangolle. Sekä Tarzan että Otobu uskoivat
varmasti, etteivät xujalaiset seuraisi heitä rotkon ulkopuolelle, mutta
vaikka he joka askeleella tähyilivät kahden puolen kohoavia jylhiä
kallioita, eivät he vielä puolen päivän aikana olleet tavanneet
merkkiäkään pelastumistiestä kummallakaan puolella. Muutamin paikoin
olisi apinamies yksin kyennyt kapuamaan rinnettä, mutta missään
kohdassa eivät toiset voineet toivoakaan pääsevänsä ylätasangolle
saakka eikä Tarzankaan, vaikka hän olikin väkevä ja ketterä, olisi
jaksanut mukanaan viedä heitä seinämää ylös.

Puoli päivää apinamies oli joko kantanut tai tukenut Smith-Oldwickia,
ja nyt hän tuskakseen huomasi tytönkin hoipertelevan. Hän oli hyvin
käsittänyt, kuinka paljon Bertha Kircher oli saanut kestää ja kuinka
ankarasti viime viikkojen puutteet, vaarat ja rasitukset olivat käyneet
hänen elinvoimilleen. Hän näki, kuinka uljaasti tyttö koetti pysytellä
pystyssä ja kuinka usein hän kuitenkin kompastui tai horjahti
tarpoessaan eteenpäin rotkon pohjaa peittävässä hiekassa ja sorassa.
Pakostakin hänen oli ihailtava tytön rohkeutta ja nurkumatonta
sitkeyttä, kun hän ponnisteli jatkaakseen matkaa.

Varmaan oli myöskin englantilainen pannut merkille, missä tilassa
Bertha Kircher oli, sillä vähän jälkeen puolenpäivän hän äkkiä pysähtyi
ja istuutui maahan. "On hyödytöntä yrittää", hän virkkoi Tarzanille.
"En jaksa enää kävellä. Neiti Kircherin voimat vähenevät nopeasti.
Teidän on pyrittävä eteenpäin ilman minua."

"Ei", sanoi tyttö. "Olemme yhdessä kestäneet siksi paljon, ja
pelastumistoiveemme ovat vielä siksi vähäiset, että meidän on pysyttävä
yhdessä käyköön miten tahansa, jollette te" -- hän katsahti Tarzaniin
-- "joka olette tehnyt puolestamme niin paljon, vaikka teillä ei
olekaan mitään velvollisuuksia meitä kohtaan, tahdo lähteä ilman meitä.
Minä puolestani toivoisin teidän tekevän niin. Teidän täytyy olla yhtä
selvillä kuin minäkin olen siitä, ettette voi pelastaa meitä, sillä
vaikka saisittekin laahatuksi meidät pois ahdistajiemme tieltä, ette
edes tekään suurine, uupumattomine voiminenne jaksaisi viedä
ainoatakaan meistä tämän paikan ja lähimmän hedelmällisen seudun
välisen erämaa-aavikon poikki."

Apinamies vastasi hänen vakavaan katseeseensa hymyllä. "Te ette ole
kuollut", hän huomautti, "ei myöskään luutnantti eikä Otobu enkä minä.
Ihminen on joko kuollut tai elävä, ja eteenpäin elävän mieli. Se, että
viivähdämme täällä lepäämässä, ei suinkaan merkitse sitä, että kuolemme
täällä. En kykene kantamaan teitä wamabojen maahan, lähimpään seutuun,
jossa voimme toivoa saavamme riistaa ja vettä, mutta silti emme saa
luopua yrittämästä. Olemme selviytyneet kaikesta tähän saakka. Meidän
on otettava asiat sellaisina kuin ne tulevat. Levähdetään nyt, koska te
ja luutnantti Smith-Oldwick kaipaatte lepoa, ja sitten kun olette
voimistuneet, lähdemme taaskin liikkeelle."

"Entä xujalaiset?" kysyi tyttö. "Eivätkö he saavu jälessämme tänne?"

"Kyllä", myönsi apinamies. "Se on otaksuttavaa. Mutta meidän ei maksa
olla huolissamme heistä, ennen kuin he tulevat."

"Toivoisinpa", huokasi tyttö, "voivani olla yhtä filosofisen tyyni kuin
tekin, mutta pelkään, etten siihen kykene."

"Te ette ole syntynyt viidakossa, eivätkä teitä ole villit eläimet
kasvattaneet täällä villien eläinten seassa. Muutoin olisi teilläkin
viidakon fatalistinen usko."

Niinpä he siirtyivät rotkon laidalle jyrkän kallion varjoon ja
laskeutuivat lepäämään kuumalle hietikolle. Numa asteli rauhattomasti
sinne tänne, virui sitten hetkisen pitkänään apinamiehen vieressä,
nousi vihdoin ja poistui rotkoa ylöspäin, kadoten pian näkyvistä
lähimmän mutkan taakse.

Seurueen levättyä tunnin verran Tarzan äkkiä nousi pystyyn, viittasi
toisia pysymään hiljaa ja kuunteli. Minuutin ajan hän seisoi
liikkumatta herkkien korvien jännittyneinä kuunnellessa niin heikkoja
ja kaukaisia ääniä, ettei muista kolmesta yksikään erottanut rotkossa
vallitsevan kuolemanhiljaisuuden millään tavoin keskeytyvän. Vihdoin
apinamiehen jännitys laukesi, ja hän kääntyi toisten puoleen.

"Mitä on tekeillä?" tiedusti tyttö.

"He ovat tulossa", vastasi Tarzan. "He ovat vielä jonkun matkan päässä,
mutta eivät kaukana, sillä miesten anturakengät ja leijonien käpälät
nostavat vain vähän melua pehmeässä hietikossa."

"Mitä meidän on tehtävä? Yritämmekö eteenpäin?" kysyi Smith-Oldwick.
"Luulisin nyt jaksavani kävellä vähän matkaa. Olen levännyt oikein
hyvin. Entä te, neiti Kircher?"

"Oi, niin, olen nyt paljoa virkeämpi", vakuutti tyttö. "Kyllä jaksan
varmasti kävellä."

Tarzan tiesi, ettei heistä kumpikaan puhunut ihan totta ja että on
mahdoton toipua niin pian täydellisen nääntymyksen jälkeen, mutta hän
ymmärsi, että muuta keinoa ei ollut, ja olihan aina olemassa toivo,
että seuraavan käänteen takana heille avautuisi tie pois rotkosta.

"Auta sinä luutnanttia, Otobu!" käski hän neekeriä. "Minä kannan neiti
Kircheriä." Ja vaikka tyttö vastusteli, väittäen, ettei Tarzan saanut
tuhlata voimiaan, nosti apinamies hänet keveästi syliinsä ja lähti
rotkoa ylöspäin Otobun ja englantilaisen seuraamana. Heidän edettyään
vain vähän matkaa, alkoivat toisetkin erottaa takaa-ajajien ääniä,
sillä nyt leijonat vingahtelivat, ikäänkuin olisi niiden sieraimiin
kantautunut vainuttavan otuksen tuore haju.

"Jospa teidän Numanne palaisi!" virkkoi tyttö.

"Se olisi kyllä hyvä", myönsi Tarzan, "mutta meidän on parhaamme mukaan
tultava toimeen ilman sitä. Kunpa löytäisimme sellaisen paikan, jossa
voisimme varustautua kaikilta suunnilta tulevia hyökkäyksiä vastaan!
Sitten ehkä voisimme torjua hätyyttäjämme. Smith-Oldwick on hyvä
ampuja, ja jollei miehiä ole kovin paljon, saa hän kenties kaikki
kaadetuksi, jos he eivät pääse hänen kimppuunsa muutoin kuin yksi
kerrallaan. Leijonat eivät huolestuta minua niin paljoa. Ne ovat joskus
typeriä eläimiä, ja olen varma, että näitä, jotka seuraavat meitä ja
jotka ovat niin riippuvaisia ne kasvattaneista ja harjoittaneista
isännistään, on helppo käsitellä, sitten kun olemme selviytyneet
sotureista."

"Arveletteko siis, että meillä on jonkun verran toiveita?" kysyi tyttö.

"Olemme vielä elossa", kuului lyhyt vastaus.

"Kas niin!" äänsi Tarzan äkkiä. "Muistelen tuntevani tämän kohdan." Hän
osoitti kivilohkaretta, joka ilmeisesti oli pudonnut kallion reunalta
ja oli nyt osittain hiekkaan painuneena lähellä jyrkänteen juurta. Se
oli rosoinen järkäle, jonka yläreuna oli noin kolmen metrin korkeudella
hiekan pinnassa, ja sen ja kallioseinämän väliin jäi kapea aukeama.
Sinne he suuntasivat askeleensa ja huomasivat sinne saavuttuaan, että
kallion ja kiven välissä oli vähän yli puolen metrin levyinen ja noin
kolmen metrin pituinen onkalo. Tosin se oli avoin molemmista päistään,
mutta eihän heidän kimppuunsa nyt voitu käydä ainakaan kaikilta
tahoilta yhtä aikaa.

Tuskin he olivat ehtineet piiloutua, kun Tarzanin herkkään korvaan osui
ääni kallioseinämältä heidän yläpuoleltaan. Vilkaistuaan ylöspäin hän
näki mitättömän pienen marakatin kyyröttävän vähäisellä ulkoilemalla --
ilkeänaamaisen marakatin, joka silmäili heitä hetkisen ja lähti sitten
rientämään etelään päin, samaan suuntaan, josta heidän vainoojansa
olivat tulossa. Myöskin Otobu oli huomannut marakatin. "Se kertoo
papukaijoille, ja papukaijat vievät sanan mielipuolille", valitti
neekeri.

"Ei sillä väliä", vastasi Tarzan. "Leijonat olisivat kuitenkin
löytäneet meidät. Emme voisi toivoakaan pysyvämme niiltä piilossa."

Hän sijoitti Smith-Oldwickin pistooleineen suojapaikan pohjoiselle
aukeamalle ja käski Otobun seisoa keihäs valmiina englantilaisen
vierellä, valmistautuen itse suojaamaan eteläistä päätä. Tytön hän
komensi pitkälleen heidän väliinsä. "Siellä olette turvassa siltä
varalta, että he käyttävät keihäitään", hän selitti.

Minuutit tuntuivat Bertha Kircheristä iäisyyden pituisilta, mutta
vihdoin hän melkein huojennuksekseen havaitsi vihollisten olevan heidän
kimpussaan. Hän kuuli leijonien kiukkuisia karjahduksia ja mielipuolten
huutoja. Useita minuutteja tuntuivat miehet tarkastelevan uhriensa
löytämää varustusta. Heidän ääniään kuului sekä pohjois- että
eteläpuolelta, ja sitten näki maassa viruva tyttö leijonan karkaavan
edessään olevaa apinamiestä kohti. Hän näki käyrää sapelia pitelevän
jättiläiskäsivarren heilahtavan taaksepäin, sitten putoavan peloittavan
nopeasti ja osuvan leijonaan pedon noustessa käydäkseen käsikähmään
miehen kanssa. Säilä halkaisi eläimen kallon yhtä vaivattomasti kuin
teurastajan veitsi lampaan vatsan.

Sitten hän kuuli Smith-Oldwickia kohti juostavan ripeästi; pistooli
pamahti, kuului parkaisu ja maahan kaatuvan ruumiin tömähdys.
Ilmeisesti lamautuneina ensimmäisen yrityksensä raukeamisesta
ahdistajat peräytyivät, mutta vain vähäksi aikaa. He hyökkäsivät
uudelleen, tällä kertaa mies Tarzania vastaan ja leijona nujertamaan
Smith-Oldwickia. Tarzan oli varoittanut nuorta englantilaista
tuhlaamasta panoksiaan leijoniin, ja leijonan ryntäyksen ottikin
vastaan Otobu xujalaisine keihäineen. Petoa ei kuitenkaan saatu
kaadetuksi, ennenkuin sekä hän että Smith-Oldwick olivat saaneet
vammoja ja viimemainitun oli onnistunut työntää tytöllä olleen sapelin
kärki otuksen sydämeen. Tarzanin kimppuun tullut mies eteni
varomattomuudessaan liian lähelle apinamiestä pyrkiessään sivaltamaan
iskun tämän päähän, ja silmänräpäystä myöhemmin virui hänen ruumiinsa
katkaistuin kauloin leijonan ruholla. Taaskin vetäytyivät viholliset
takaisin, mutta nytkin vain hetkiseksi. Ja tällä kertaa he ryntäsivät
kaikin voimin, sekä leijonat että miehet, ehkä puolikymmentä kumpiakin.
Miehet heittivät keihäänsä, ja leijonat odottivat soturien takana
ilmeisestikin hyökkäysmerkkiä.

"Onko loppumme käsissä?" sanoi tyttö.

"Ei", huusi apinamies, "sillä vielä elämme!"

Nämä sanat olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun jälelläolevat
soturit syöksyivät esille ja sinkosivat keihäänsä yhtä aikaa molemmista
päistä. Koettaessaan suojata tyttöä sai Tarzan niistä yhden
olkapäähänsä, ja ase oli lingottu niin vinhasti, että se kellisti hänet
selälleen maahan. Smith-Oldwick ehti laukaista pistoolinsa kahdesti,
mutta sitten hänkin sortui; keihäs oli osunut hänen reiteensä lonkan ja
polven keskiväliin. Vain Otobu jäi torjumaan vihollisia, sillä
englantilainen, joka jo ennestään oli heikko haavoistaan ja leijonalta
äsken saamistaan iskuista, meni tajuttomaksi vaipuessaan maahan
viimeisestä vammastaan.

Hänen kaatuessaan kirposi pistooli hänen kädestään. Tyttö huomasi sen
ja sieppasi aseen. Kun Tarzan koetti nousta pystyyn, hyppäsi yksi
sotureista suoraan häntä vastaan, painoi hänet takaisin ja
hornamaisesti kiljuen nosti sapelinkärjen Tarzanin sydämen kohdalle.
Ennen kuin hän kuitenkaan ennätti iskeä, ojensi tyttö Smith-Oldwickin
pistoolin ja ampui laukauksen vasten pahuksen kasvoja.

Samassa kajahti sekä hätyyttäjien että hätyytettyjen hämmästykseksi
yhteislaukaus rotkosta. Suloisina kuin taivaan enkelin äänet saapuivat
eurooppalaisten korviin englantilaisen aliupseerin terävät
komentosanat. Leijonien karjunnasta ja mielipuolien kiljaisuista
huolimatta kuulivat Tarzan ja tyttö nuo miellyttävät äänet juuri
samalla hetkellä, kun apinamieskin oli kokonaan herjennyt toivomasta.

Työnnettyään soturin ruumiin syrjään ponnistautui Tarzan pystyyn
keihään yhä törröttäessä hänen olkapäässään. Myöskin Bertha Kircher
nousi seisomaan, ja kun Tarzan oli kiskonut aseen irti ja astui esiin
suojapaikkansa piilosta, seurasi tyttö hänen vierellään. Kahakka, joka
päättyi heidän pelastumiseensa, oli pian ohi. Useimmat leijonat
pääsivät pakoon, mutta kaikki seuruetta hätyyttäneet xujalaiset saivat
surmansa. Kun Tarzan ja tyttö saapuivat osaston näkyviin, vei eräs
englantilainen sotilas kiväärin poskelleen. Bertha Kircher havaitsi
miehen liikkeen, oivalsi heti, että Tarzanin keltainen vaippa oli
luonnollisesti erehdyttävä, ja juoksi hänen ja sotilaan välille. "Älkää
ampuko!" hän huusi viimemainitulle. "Olemme molemmat ystäviä."

"Kädet ylös sitten, te siellä takana!" komensi mies Tarzania. "En aio
antaa ainoallekaan keltamekkoiselle vintiölle tilaisuutta tepposten
tekoon."

Samassa lähestyi etujoukkoa johtanut kersantti, ja kun Tarzan ja tyttö
puhuivat hänelle englanninkieltä, selittäen, mistä heidän valepukunsa
johtuivat, uskoi hän heidän sanojaan, koska he ilmeisesti eivät olleet
samaa rotua kuin heidän ympärillään viruvat kuolleet olennot. Kymmenen
minuutin kuluttua saapui retkikunnan pääjoukko. Smith-Oldwickin ja
apinamiehen haavat sidottiin, ja puolta tuntia myöhemmin he olivat
matkalla pelastajiensa leiriin.

Sinä iltana sovittiin, että Smith-Oldwick ja Bertha Kircher
kuljetettaisiin lähellä rannikkoa olevaan brittiläisten joukkojen
päämajaan lentokoneilla. Molemmat retkikunnan mukaan määrätyt koneet
varattiin siihen tarkoitukseen. Tarzan ja Otobu eivät suostuneet
englantilaisen kapteenin tarjoukseen, kun tämä ehdotti, että he
seuraisivat hänen maata myöten palaavaa osastoaan. Tarzan selitti, että
hänen maansa samoin kuin Otobunkin oli lännessä ja että he samoaisivat
yhdessä wamabojen maahan saakka.

"Ettekö aio siis palata meidän kanssamme?" tiedusti tyttö.

"En", vastasi apinamies. "Kotini on länsirannikolla. Jatkan matkaani
sinne."

Bertha Kircher loi häneen vetoavan katseen. "Aiotteko mennä takaisin
kauheaan viidakkoon?" hän kysyi. "Emmekö enää koskaan näe teitä?"

Tarzan silmäili häntä hetkisen äänettömänä. "Ette koskaan", hän virkkoi
sitten, kääntyi sen enempää sanomatta ympäri ja poistui.

Seuraavana aamuna saapui tukileiristä eversti Capell toisessa niistä
lentokoneista, joiden oli määrä viedä Smith-Oldwick ja tyttö itään
päin. Tarzan oli jonkun matkan päässä, kun kone laskeutui maahan ja
upseeri kiipesi siitä alas. Hän näki everstin tervehtivän etujoukkoa
komentanutta nuorempaa toveriaan ja kääntyvän sitten Bertha Kircherin
puoleen, joka seisoi muutamien askelten päässä kapteenin takana. Tarzan
aprikoi, miltä saksalaisesta vakoojasta tuntui tässä tilaisuudessa
etenkin, kun hänen täytyi tietää, että saapuvilla oli henkilö, joka
tunsi hänen oikean karvansa. Eversti Capell astui tyttöä kohti kädet
ojossa ja kasvot hymyssä, ja vaikka Tarzan ei kuullutkaan sanoja, näki
hän, että tervehdys oli ystävällinen, melkeinpä sydämellinen. Tarzan
kääntyi synkkänä toisaalle, ja jos joku olisi ollut lähellä, olisi hän
kuullut hiljaisen murahduksen kumahtavan apinamiehen rinnasta. Hän
tiesi, että hänen isänmaansa oli sodassa Saksan kanssa ja että hänen
velvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja hänen oma katkeruutensa ja
vihansa vihollisia vastaan vaativat häntä paljastamaan tytön kavalat
hommat. Mutta kuitenkin hän empi, ja juuri siksi hän murisi -- ei
saksalaiselle urkkijalle, vaan omalle heikkoudelleen.

Hän ei senjälkeen nähnyt Bertha Kircheriä, ennen kuin tämä nousi
lentokoneeseen ja lähti kiitämään itää kohti. Sanoessaan jäähyväisiä
Smith-Oldwickille sai hän taaskin nuoren englantilaisen usein toistamat
kiitokset. Ja sitten Tarzan näki korkealla leijailevan koneen vievän
pois hänetkin ja tarkkaili alusta, kunnes se pieneni vähäiseksi
pilkuksi ja vihdoin katosi korkealle ilmaan itäiselle taivaalle.

Täysissä varuksissa ja reput selässä odottivat sotilaat määräystä
lähteäkseen jatkamaan paluumarssiaan. Eversti Capell halusi
henkilökohtaisesti tutustua etujoukon leirin ja tukikohdan väliseen
seutuun ja oli senvuoksi päättänyt marssia takaisin joukkojensa mukana.
Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, tuli hän Tarzanin puheille.
"Toivoisin teidän palaavan kanssamme, Greystoke", hän sanoi, "ja jollei
minun vetoomuksellani ole tehoa, niin ehkä Smith-Oldwickin ja äsken
luotamme poistuneen nuoren naisen pyynnöt vaikuttavat paremmin. He
käskivät minua koettamaan taivuttaa teitä tulemaan takaisin
sivistyneeseen maailmaan."

"Ei", vastasi Tarzan. "Minä noudatan omaa tietäni. Neiti Kircher ja
luutnantti Smith-Oldwick tottelivat vain kiitollisuudentunnettaan
ajatellessaan minun menestystäni."

"Neiti Kircher?" huudahti Capell, purskahtaen sitten nauruun.
"Tunnetteko siis hänet Bertha Kircherinä, saksalaisena vakoojana?"

Tarzan silmäili toista hetkisen äänettömänä. Hän ei jaksanut
ymmärtää, kuinka brittiläinen upseeri saattoi noin tyynesti puhua
vihollisurkkijasta, joka oli ollut hänen vallassaan ja jonka hän oli
sallinut pujahtaa tiehensä. "Kyllä", sanoi apinamies. "Tiedän, että hän
on Bertha Kircher, saksalainen vakooja."

"Ettekö tiedä hänestä muuta?" kysyi Capell.

"En tiedä", vastasi Tarzan.

"Hän on neiti Patricia Canby", ilmoitti Capell, "yksi Englannin
itä-afrikkalaisten joukkojen tiedonhankintaosaston parhaita jäseniä.
Hänen isänsä ja minä palvelimme Intiassa yhdessä, ja olen tuntenut
hänet syntymästään asti.

"-- Tässä, nähkääs, on paperinippu, jonka hän otti eräältä
saksalaiselta upseerilta ja jota hän on säilyttänyt kaikissa tukalissa
vaiheissansa -- uskollisesti ja horjumatta täyttäen velvollisuutensa.
Katsokaahan! Minulla ei ole vielä ollut aikaa tutustua niihin, mutta
kuten näette, on tässä sotilaallinen karttaluonnoskirja, tukku
selostuksia ja jonkun hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja."

"Hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja!" kertasi Tarzan käheästi.
"Saanko silmäillä sitä, Capell? Hän on sama mies, joka murhasi lady
Greystoken."

Englantilainen ojensi pienen nidoksen toiselle virkkamatta mitään.
Tarzan vilkui hätäisesti sivuja etsien määrättyä päivää -- sitä päivää,
jolloin hirmuteko oli tehty -- ja löydettyään sen luki nopeasti. Äkkiä
pääsi hänen huuliltaan epäilevä äännähdys. Capell katsoi häneen
kysyvästi.

"Hyvä Jumala!" huudahti apinamies. "Voiko tämä olla totta. Kuulkaahan!"
Ja hän luki ääneen otteen tiheästi kirjoitetulta sivulta.

"Tein engelsmannille pikku kepposen. Kotiin palattuaan hän löytää
vaimonsa ruumiin poltettuna kammiossaan -- mutta hän vain luulee sitä
vaimokseen. Käskin von Gossin ottaa erään kuolleen neekerinaisen
ruumiin ja kärventää sen, ensin työnnettyään sen sormiin lady
Greystoken sormukset -- lady G. on tärkeä, päämajan tallessa."

"Hän elää!" riemuitsi Tarzan.

"Jumalan kiitos!" yhtyi Capell. "Entä nyt?"

"Lähden tietystikin kanssanne paluumatkalle. Kuinka hirveästi olen
syyttänyt neiti Canbya väärin, mutta miten olisin voinut aavistaa?
Sanoin Smith-Oldwickillekin, joka rakastaa häntä, että hän on
saksalainen urkkija. -- Minun ei ole palattava ainoastaan löytääkseni
vaimoni, vaan myöskin sovittaakseni tämän vääryyden."

"Älkää olko siitä huolissanne!" rauhoitti Capell häntä. "Neiti Canby
on varmastikin saanut Smith-Oldwickin uskomaan, ettei hän ole
vihollisvakooja, sillä lähtiessään äsken luutnantti mainitsi minulle,
että tyttö on luvannut mennä naimisiin hänen kanssaan."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64429 ***