*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64486 ***

KAUHEA TARZAN

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("Tarzan the Terrible") suomentanut

V. Hämeen-Anttila



Kariston nuorisonkirjoja 61





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.




SISÄLLYS:

    I. Oudoilla olosijoilla
   II. Kolme kuin yksi
  III. Taistelu kallionkupeella
   IV. Väijytys
    V. Ahdistettu neito
   VI. Gryfin satimessa
  VII. Ihmeellisellä kyydillä
 VIII. Valon kaupungissa
   IX. Hämmennyttävä vieras
    X. Kavallettu
   XI. Jumalan haastajat
  XII. Urhea muukalainen
 XIII. Temppelipapin hahmossa
  XIV. Leijonamies lähettinä
   XV. Valtataistelu alkaa
  XVI. Lu-donin juoni raukeaa
 XVII. Janen pako
XVIII. Pappien oveluutta
  XIX. Aavistamaton kohtaus
   XX. Menetetty rauha
  XXI. Tarzan löytää Janen
 XXII. Ja-don kerää joukkonsa
XXIII. Pan-satin kaksi kaappausta
  XIV. Tuomion hetki
   XV. Kotia kohti




ENSIMMÄINEN LUKU

Oudoilla olosijoilla


Hiljaisena kuin varjo, joiden keskellä se liikkui, hiipi suuri peto
keskiyön viidakossa; kellanvihreät silmät tuijottivat pyöreinä, jäntevä
häntä aaltoili takana, pää oli alhaalla ja korvat luimussa, jokainen
lihas värähteli pyynnin jännityksestä. Viidakon kuu täplitti siellä
täällä aukeamia, joita voimakas kissaeläin aina huolellisesti vältti.
Vaikka se liikkui sankan vihannuuden läpi runsaassa risujen ja lehvien
kerrostumassa, ei sen kulku synnyttänyt mitään ääntä, jota tylsät
ihmiskorvat olisivat eroittaneet.

Näköjään vähemmän varovainen oli metsästetty olento, joka liikkui aivan
yhtä hiljaisena kuin leijona sadan askeleen päässä tummanruskean
lihansyöjän edellä, sillä se ei kiertänyt kuutamoisia ahoja, vaan meni
suoraan niiden poikki, ja sen mutkittelevasta ladusta saattoikin
päätellä, että se etsi näitä helpoimpia pääsyteitä. Ja sehän kävelikin
pystyssä kahdella jalalla, päinvastoin kuin verenhimoinen vaanijansa --
se käveli kahdella jalalla ja oli karvaton, paitsi että päätä verhosi
musta suortuvapeite; käsivarret olivat soreat ja voimakkaat, kädet
jäntevät ja hoikat, sormet pitkät ja suippenevat, ja peukalot
ulottuivat melkein etusormien ensimmäiseen niveleeseen. Sääretkin
olivat siromuotoiset, mutta jalat olivat poikkeuksena kaikista
ihmisroduista, paitsi mahdollisesti muutamista niiden alhaisimmista
edustajista, kun nimittäin isotvarpaat ulkonivat suorassa kulmassa
jalkateristä.

Hetkellisesti pysähtyen loistavan afrikkalaisen kuun täyteen hohteeseen
tämä olento käänsi tarkkaavasti korvansa taakseen, ja hänen päänsä
ollessa silloin koholla saattoi selvästi erottaa kasvonpiirteet
kuutamossa. Ne olivat lujat, selväjuovaiset ja säännölliset -- niiden
miehinen kauneus olisi herättänyt huomiota missä hyvänsä suuressa
maailmankaupungissa. Mutta oliko tämä olento mies? Jonkun puissa
oleksijan tarkkaajan olisi ollut vaikea sitä päättää, leijonan riistan
jälleen jatkaessa kulkuaan hopeakirjauksen poikitse, jonka Kuutar oli
levittänyt kolkon viidakon permannolle, sillä reisille kierretyn
mustakarvaisen lannetaljan alta riippui pitkä karvaton, valkoinen
häntä.

Olennolla oli toisessa kädessä tukeva nuija, ja hartiahankkiluksesta
riippui vasemmalla kyljellä lyhyt tuppipuukko, kun taasen uumavyö
kannatteli oikealla kupeella nahkareppua. Näitä hihnoja kiinnitti
ruumiiseen ja samalla nähtävästi kannatti lannetaljaa leveä miehusta,
joka kimalteli kuun valossa ikäänkuin kultarenkailla siroiteltuina, ja
sen kiinnikkeenä oli vatsan keskikohdalla valtava koristesolki, jossa
näytti välkkyvän jalokiviä.

Lähemmäksi ja lähemmäksi aiottua saalistaan ryömi Numa, leijona, ja
että väijytty ei ollut tyyten tietämätön vaarastaan, siitä oli
todistuksena korvien ja terävien mustien silmien yhä tiheämpi
kääntyminen hänen ladullaan hiipailevaa kissaeläintä kohti. Hän ei
suurestikaan lisännyt vauhtiaan, heiluvaa harppailua, missä avoimet
paikat sallivat, mutta hän veti puukon väljemmälle tupessa ja piti
nuijaansa kaiken aikaa valmiina käymään heti toimintaan.

Tunkeutuen vihdoin kapean kaistaleen poikki, jossa viidakon
kasvullisuus rehoitti tavallista tiheämpänä, näki miesolio edessään
melkoisen alan melkein puuttomana. Hetkisen hän epäröitsi, vilkaisi
taakseen ja sitten ylös päällitseen huojuvien isojen puiden varjeleviin
oksiin; mutta jokin suurempi aihe kuin pelko tai varovaisuus näytti
määräävän hänen ratkaisunsa, sillä hän samosi eteenpäin pikku
tasangolle, jättäen puiden suojan. Ruohoisella aukealla näkyi pitempien
ja lyhyempien välimatkojen päässä lehteviä turvapaikkoja, ja hänen
valitsemansa suunta johti toisesta toiseen osoittaen, että hän ei ollut
kokonaan heittänyt varovaisuutta sikseen; mutta hänen lähtiessään
toiselta puulta oli matka seuraavalle jokseenkin pitkä, ja juuri
silloin asteli Numa viidakon kätköistä. Nähdessään saaliin ilmeisesti
avuttomana edessään se nosti häntänsä jäykäksi pystyyni ja hyökkäsi.

Kaksi kuukautta -- kaksi pitkää nälän, janon, ponnistusten, pettymysten
ja kaikkea pahempana kalvavan tuskan kuukautta -- oli kulunut siitä kun
Apinain Tarzan sai kuolleen saksalaisen kapteenin päiväkirjasta tietää,
että hänen vaimonsa oli vielä elossa. Lyhyt tutkimus, jossa häntä
innokkaasti auttoi Brittiläisen Itä-Afrikan retkikunnan vakoiluosasto,
sai selville, että lady Janea oli yritetty piilotella sisämaassa;
ainoastaan saksalainen päämaja saattoi tietää, mitä sillä salaamisella
tarkoitettiin.

Hänet oli lähetetty Kongon vapaavaltion rajan yli, vartionaan
luutnantti Obergatzin johtama osasto saksalaisia alkuasukassotilaita.

Lähtien yksin etsimään häntä olikin Tarzan löytänyt kylän, jossa häntä
oli pidetty vankina; mutta hän kuuli puolisonsa päässeen sieltä pakoon
useita kuukausia aikaisemmin. Saksalainen upseeri oli osastonsa kanssa
kiirehtinyt häntä tavoittelemaan, saaden kylästä oppaita. Siitä
edelleen olivat Tarzanin puhuttelemien päällikköjen, oppaiden ja
soturien kertomukset epämääräisiä ja ristiriitaisia. Jotkut oppaat
väittivät, että heidät oli lähetetty takaisin, mutta toiset ilmoittivat
karanneensa kotikylään sitten kun heidät oli pakotettu samoamaan
salomaille kauas omasta maastansa. Sotilaiden suunnastakin kykeni
Tarzan päättelemää vain arvailuja, liittäessään kokoon eri lähteistä
urkkimiansa todisteiden katkelmia.

Hän oli lähtenyt kylästä tunkeutumaan lounasta kohti ja perin kovissa
koettelemuksissa suoriutunut laajan vedettömän aron taakse, jota
enimmäkseen peittivät tiheät okapensaat. Siten hän oli viimein päätynyt
alueelle, jolla luultavasti ei ollut milloinkaan ennen valkoinen mies
käynyt ja joka tunnettiin ainoastaan rajamaiden heimojen tarinoissa.
Täällä oli pilviin kohoavia vuoria, vesirikkaita ylätasankoja, aavoja
lakeuksia ja valtavia rämeitä, mutta lakeudet, ylätasangot ja vuoret
olivat luoksepääsemättömiä, kunnes hän viikkokausia sitkeästi
yriteltyään sai löydetyksi kohdan, mistä kävi pyrkiminen rämeiden yli
-- kamalan taipaleen, jolla kuhisi myrkyllisiä käärmeitä ja isompia
vaarallisia matelijoita. Useana kertana hän vilaukselta näki etäällä
tai yön hämyssä ikäänkuin jättiläismäisiä mateliashirviöitä, mutta kun
suomailla liikkui suurin joukoin virtahepoja, sarvikuonoja ja norsuja,
ei hän koskaan ollut varma siitä, että ne hahmot eivät olleet näitä
eläimiä.

Suoseudusta selvittyään ja seistessään viimein lujalla kamaralla hän
tajusi, miksi tämä alue oli kenties epälukuisten ikäkausien ajat
uhmannut ulomman maailman sankarillisten rotujen uljuutta ja
kestävyyttä, jotka ainaisten vastoinkäymisten ja uskomattomien
kärsimysten jälkeen olivat tunkeutuneet jotensakin jokaiselle muulle
tienoolle, navalta navalle.

Riistan runsaudesta ja monilukuisuudesta päättäen näytti siltä kuin
olisi jokainen tunnettu laji lintua ja eläintä ja matelijaa
etsinyt täältä tyyssijaa, viimeiseksi turvakseen tunkeilevilta
ihmispaljouksilta, jotka olivat vakaasti levittäytyneet yli maan pinnan
riistämään pyyntialueita alemmilta muodoilta siitä asti kun ensimmäinen
apina loi karvapeitteensä ja lakkasi kävelemästä rystysillään.
Niissäkin lajeissa, joita Tarzan tunsi, ilmeni täällä joko poikkeavan
kehityssuunnan tuloksia tai ammoisista ajoista säilynyttä muodon
muuttumattomuutta.

Esiintyi myös monia risteytymisen muunnoksia, joista kelta- ja
mustajuovainen leijona ei ollut Tarzanille vähimmän mielenkiintoinen.
Se oli kooltaan pienempi kuin Tarzanin ennestään tuntema, mutta silti
hyvinkin pelättävä peto, se kun oli saanut terävien sapelimaisten
torahampaitten lisäksi paholaisen sisun. Tarzanista se todisti, että
Afrikan tiheiköissä oli aikoinaan samoillut tiikereitä, mahdollisesti
toisen maailmankauden sapelihampaisia jättiläisiä, ja näistä ja
leijonista olivat nähtävästi saaneet syntynsä ne kamalat otukset,
joita, hän nyt toisinaan tapasi.

Tämän uuden, vanhan maailman varsinaiset leijonat eivät paljoakaan
eronneet niistä, joita, hän tunsi ennestään; koko ja ruumiin rakenne
olivat jokseenkin samat, mutta ne eivät menettäneet penikkakauden
pantteritäpliä, vaan säilyttivät ne kaiken ikänsä selvinä.

Kaksi ponnistelun kuukautta ei tuottanut vähäisintäkään vihiä siitä,
että etsitty oli tullut tähän kauniiseen ja kuitenkin kaameaan maahan.
Tarzanin tutkimukset ihmissyöjien kylässä ja lähialueiden heimojen
kuulustelu oli kuitenkin saanut hänet vakuutetuksi, että jos lady Jane
oli elossa, täytyi häntä tavoitella tältä suunnalta, koska kaikkien
mahdollisuuksien tarkastelu oli jättänyt jäljelle vain tämän. Hänen oli
mahdoton käsittää, miten pakolainen oli voinut päästä rämeseudun yli,
mutta jokin sisäinen varmuus tuntui hänelle ilmaisevan, että hän oli
selviytynyt tälle puolelle, joskaan hänen kohtalostaan ei voinut mitään
aavistella. Ja tämä tuntematon, matkaamaton korpiseutu oli valtavan
laaja; korkeat, synkät vuoret sulkivat hänen tietänsä, kallioylänteiltä
vaahtoavat tulvajoet ehkäisivät hänen kulkuaan, ja alinomaa oli hänen
kilpailtava älyllään ja lihaksillaan isojen petojen kanssa elantonsa
hankkimisessa.

Tuon tuostakin Tarzan ja Numa väijyivät samaa otusta, ja saaliin
korjasi milloin toinen, milloin toinen. Harvoin joutui apinamies
kuitenkin näkemään nälkää, sillä riistaeläimiä ja -lintuja oli
runsaasti, samoin kuin hedelmiä ja niitä lukemattomia kasvikunnan
tuotteita, joilla viidakkokasvatuksen saanut ihminen kykenee elämään.

Useita päiviä etsittyään hän oli lopulta keksinyt vuoriston läpi
johtavan solan, ja toiselle puolelle tultuaan hän oli huomannut
olevansa jotakuinkin samanlaisessa maassa kuin mistä oli lähtenyt.
Metsästys oli tuottoisaa, ja puiden peittämän tasangon reunaan
avautuvan rotkotien suulla tapasi apinamies lammikon, jonka partaalla
hänen uhrikseen sortui helposti Bara, metsäkauris.

Se tapahtui juuri hämärän tullen. Isojen nelijalkaisten metsästäjien
ääniä kohosi tuolloin tällöin eri suunnilta, ja kun rotkotien puut
eivät suoneet mitään mukavaa asemapaikkaa, heitti apinamies kauriin
ruhon hartioilleen ja lähti alas tasangolle. Sen vastapäisellä puolella
näkyi mahtavia puita -- suuri metsä, joka hänen harjaantuneelle
siimalleen ilmaisi valtavaa aarniosaloa. Tätä kohti oli apinamies
matkalla, kun hän tasangon puolivälissä keksi sellaisen yksinäisen
puun, joka parhaiten soveltui hänelle yösijaksi; hän heilautti itsensä
keveästi sen oksille ja sai pian oivallisen leposuojan.

Hän söi Baran lihaa ja kyllänsä saatuaan vei ruhon jäännöksen puun
toiselle puolelle, tallettaen sen turvallisen korkealle maasta.
Haarukkaansa palaten hän asettui mukavasti nukkumaan ja seuraavassa
hetkessä kajahtelivat leijonain karjaisut ja pienempien kissaeläinten
ulvahdukset kuuroille korville.

Viidakon tavalliset äänet pikemmin tyynnyttivät kuin häiritsivät
apinamiestä; mutta tavallisuudesta poikkeava risahdus, olipa se
kuinkakin aistimaton valveillaolevan sivistysihmisen korvaan, jäi
harvoin tunkeutumatta Tarzanin tajuntaan hänen uinaillessaan
sikeästikin, ja niinpä kuun ollessa korkealla sai äkillinen
jalkojen tepastus ruohikossa puun lähistöllä hänet virkuksi ja
toimintavalmiiksi. Tarzan ei herää niinkuin te ja minä, unen painostus
yhä silmissä ja aivoissa, sillä jos aarniometsien olennot havahtuisivat
siten, eivät he pääsisi valveille usein. Hänen silmiensä rävähtäessä
kirkkaina auki vastaanottivat hänen aivojensa hermokeskukset heti yhtä
selkeinä kaikkien aistien elähdykset.

Melkein hänen alapuolellaan, kiitämässä puuta kohti, oli ensi
silmäyksellä päättäen melkein alaston valkoinen mies; mutta siinäkään
ensimmäisessä havaitsemuksen vilahduksessa ei apinamiehen huomiota
välttänyt taakse ulkoneva pitkä, valkoinen häntä. Pakenijan takana ja
nyt niin likellä, että saaliilla ei ollut pelastuksen mahdollisuutta,
tuli Numa täydessä hyökkäyksessä. Äänettömänä riista, äänettömänä
tappaja, niinkuin kuolleen maailman haamut nuo kaksi vilistivät
hisahtamattoman vinhasti tämän julman kilpajuoksun kolkkoon
loppukohtaukseen.

Samalla kun hänen silmänsä avautuivat kohtaamaan alapuolelleen
ilmestyneen näyn, seurasivat siinä lyhyessä aistimuksen hetkessä
oivallus, järki ja päätös toisiansa niin joutuisasti, että apinamies
oli melkein samanaikaisesti keski-ilmassa, sillä hän oli nähnyt
omaa muotoansa muistuttavan valkoihoisen olennon Tarzanin
perinnäisvihollisen ahdistamana. Niin likellä oli leijona
hätyyttämässä, että Tarzanilla ei ollut aikaa huolellisesti valita
hyökkäysmenetelmäänsä. Niinkuin sukeltaja ponnahduslaudalta hyppää pää
edellä veteen, samoin Apinain Tarzan sukelsi suoraan leijonaan,
oikeassa kädessään paljaana hänen isänsä veitsi, joka niin monta kertaa
ennen oli maistanut kuningaspedon verta.

Harittava kynsi repäisi Tarzanin kylkeen pitkän, syvän haavan, ja
sitten apinamies oli Numan selässä ja terä upposi ja upposi uudestaan
villiin kylkeen. Eikä mies-oliokaan enää ollut paossa tai jouten.
Hänkin oli aarniometsän olentona heti aistinut pelastumisensa ihmeen,
kiepahtanut kantapäillään ja hypännyt esiin nuija koholla Tarzanin
avuksi ja Numan tuhoksi. Kamalan voimakas sivallus pedon litteään
kalloon pökerrytti sen, ja kun sitten Tarzanin puukko tapasi hurjan
sydämen, osoittivat muutamat kouristuksen väreet ja äkillinen
veltostuminen lihansyöjän lähtöä.

Hypähtäen seisaalle apinamies laski jalkansa raadolle, kohotti kasvonsa
Goroa, kuuta, kohti ja kajautti urosapinan villin voitonhuudon.

Kamalan kiljahduksen päästessä apinamiehen huulilta astahti mies-olio
nopeasti taaksepäin ikäänkuin äkillisen kammon vallassa; mutta kun
Tarzan pisti metsästyspuukon takaisin tuppeen ja kääntyi häneen päin,
ei toinen nähnyt hänen siveässä arvokkuudessaan mitään pelon aihetta.

Nuo kaksi seisoivat kotvan tarkastellen toisiaan, ja sitten mies-olio
alkoi puhua. Tarzan käsitti, että hänen edessään seisova olento lausui
järjestelmällisiä ääniä, jotka hänelle tuntemattomalla kielellä
ilmaisivat enemmässä tai vähemmässä määrin samojen järjenlahjojen
muodostamia ajatuksia kuin hänellä itselläänkin oli. Toisin sanoen,
vaikka olennolla oli apinan häntä ja peukalot ja isotvarpaat, oli se
kaikissa muissa suhteissa aivan ilmeisesti ihminen.

Olento huomasi nyt Tarzanin kyljestä vuotavan verta. Hän otti
kupeellaan riippuvasta massista pienen pussin:, lähestyi Tarzania ja
pyysi merkeillä apinamiestä laskeutumaan pitkäkseen, jotta hän voisi
hoitaa haavaa. Levittäen sitten vihleen reunat erilleen hän sirotteli
pussistaan vereslihaan jauhetta. Haavan kipu ei ollut mitään lääkkeen
tuimaan kirvelyyn verraten, mutta ruumiilliseen kärsimykseen tottuneena
apinamies kesti sen järkkymättömästi, ja tuokion kuluttua ei ollut
ainoastaan verenvuoto lakannut, vaan pakotuskin.

Vastaukseksi toisen pehmeäsointuiseen ja varsin miellyttävään ääntelyyn
puhui Tarzan useiden sisämaan heimojen murteilla ja myös isojen apinain
kielellä, mutta kaikki jäi miehelle ilmeisesti käsittämättömäksi.
Nähdessään että he eivät kyenneet toisiaan ymmärtämään, astui miesapina
Tarzanin luo ja painaen vasemmalla kädellä sydäntään laski oikean
kämmenensä apinamiehen sydämelle. Jälkimmäinen piti sitä ystävällisenä
tervehdyksenä, ja sivistymättömien rotujen tapoihin perehtyneenä hän
vastasi samoin, käsittäen että häneltä epäilemättä odotettiin sitä.
Hänen eleensä tuntui tyydyttävän ja ilahduttavan uutta tuttavaansa,
joka heti innostui jälleen haastelemaan ja lopulta keikauttaen päänsä
taaksepäin nuuski ilmaa puunlatvan suunnalta; sitten hän viitaten
kauriin ruhoon kosketti vatsaansa, ja sitä merkkikieltä olisi
tyhmempikin osannut tulkita. Kättänsä heilauttaen Tarzan kehoitti
vierastaan haukkaamaan hänen villin ateriansa jäännöstä, ja hypäten
notkeasti kuin pieni apina puun alaoksille pääsi toinen joutuin käsiksi
lihaan, ainaisena apunaan pitkä, voimakkaasti taipuisa häntänsä.

Miesapina söi ääneti, terävällä veitsellään leikkoen pikku viipaleita
kauriin lavasta. Haarukassaan Tarzan ylempänä tarkkaili kumppaniaan,
pannen merkille inhimillisten piirteiden vallitsevaisuuden, jota
peukalot, isotvarpaat ja häntä omituisina poikkeuksina epäilemättä
tehostivat.

Hän ihmetteli, edustiko tämä olento jotakin outoa rotua vai ainoastaan
satunnaista palautumista esimuotoihin, kuten näytti luultavammalta.
Kumpikin oletus olisi tuntunut hullunkuriselta, jollei hän olisi nähnyt
ilmiön olemassaolon todistusta edessään. Siinä se kuitenkin oli,
hännäkäs mies, jolla oli selvästi kiipijän kädet ja jalat.
Kultahelaiset ja jalokivillä koristetut varusteet olivat ehdottomasti
taitavien mestarien työtä, mutta Tarzanin oli luonnollisesti mahdotonta
päätellä, oliko se tämän yksilön vai muiden hänenkaltaistensa
taituruutta vai aivan eri rodulta saatua.

Aterian päätyttyä vieras pyyhki sormensa ja huulensa läheisestä oksasta
riipaisemiinsa lehtiin ja katsoi ylös Tarzaniin, suu miellyttävässä
hymyssä, joka paljasti rivin lujia valkoisia hampaita; kulmahampaat
eivät olleet pitempiä kuin Tarzanillakaan. Hän virkkoi muutamia sanoja,
jotka Tarzan arvasi kohteliaaksi kiitokseksi, ja etsi senjälkeen
mukavan paikan puusta yösijakseen.

Maata varjosi se pimeys, joka käy aamusarastuksen edellä, kun Tarzan
heräsi suojaavan puunsa rajuun ravisteluun. Avatessaan silmänsä hän
näki kumppaninsakin olevan jalkeilla, ja vilkaistessaan kiireisesti
ympärilleen häiriön aiheen keksimiseksi apinamies hämmästyi silmiänsä
kohtaavasta näystä.

Puun vieressä kuvastui hämyisenä varjona ylettömän suuri hahmo, ja hän
oli havahtunut tämän jättiläisruhon hipoessa oksia. Tarzania sekä
ihmetytti että nolostutti noin valtavan otuksen pääseminen niin likelle
hänen heräämättänsä. Pimennossaan apinamies ensimmältä ajatteli
häiritsijää norsuksi, joskin kookkaammaksi kuin hän oli ennen
milloinkaan nähnyt; mutta tummien ääriviivojen käydessä vähemmän
epäselviksi hän näki silmiensä tasalla kaksikymmentä jalkaa korkealla
maasta hämäränä varjokuvana eriskummaisesti hammasharjaisen selän,
ikäänkuin olennon jokaisesta selkänikamasta olisi kasvanut paksu ja
tukeva sarvi. Vain osa selkää oli apinamiehen näkyvissä, muu ruumis
haipui puun tyven sankkaan pimeyteen, josta nyt kuului lihan ja luiden
voimallista rouhimista jättiläisleuoissa. Herkkiin sieraimiinsa
leijuvista hajuista apinamies samalla oivalsi, että jokin tavaton
matelija oli hänen alapuolellaan löytänyt saaliikseen illalla surmatun
leijonan raadon.

Tarzanin silmien turhaan tunkeutuessa raskaihin varjoihin,
uteliaisuuden jännittäminä, tunsi hän keveän kosketuksen olallaan ja
kääntyessään näki kumppaninsa yrittävän kääntää puoleensa hänen
huomiotaan. Olento painoi etusormen huulilleen äänettömyyden
varoitukseksi ja veti Tarzania käsivarresta, osoittaakseen että heidän
piti heti lähteä tiehensä.

Käsittäen olevansa kummallisessa maassa, jossa ilmeisesti liikkui
hänelle tavoiltaan ja kyvyiltään uppo outoja jättiläisotuksia,
apinamies mukausi siirtymään pois. Äärimmäisen varovasti laskeusi
miesapina alas puusta vastakkaisella puolella valtavasta
yökuljeksijasta ja hiipi hiljaa yön suojassa tasangon poikki, Tarzan
kintereillään.

Kun nouseva aurinko hääti yön varjot, huomasi Tarzan olevansa jälleen
ison metsän laidassa, ja sinne hänen oppaansa sukelsi, ketterästi
kapsahtaen puiden oksille ja siellä käyttäen pitkällisen tottumuksen ja
perinnäisen vaiston tuottamaa joutuisuutta; mutta vaikka hänellä oli
apunaan tarttumahäntä, sormet ja varpaat, ei mies-olio samonnut metsän
läpi helpommin tai varmemmin kuin roteva apinamies.

Tällä matkallaan Tarzan muisti haavan, jonka oli edellisenä iltana
saanut kylkeensä Numan koukkaisevasta kynnestä, ja tutkiessaan sitä hän
ihmeekseen huomasi, että kivuttomaksi käyneen vamman reunat eivät
olleet vähääkään tulehtuneet, mikä epäilemättä oli hänen omituisen
kumppaninsa siroittaman puhdistavan jauheen ansiota.

He olivat taivaltaneet pari kolme kilometriä, kun Tarzanin kumppani
laskeusi maahan ruohoiselle rinteelle ison puun alla, jonka oksat
kaartuivat kirkkaan puron yli. Täällä he joivat, ja Tarzan huomasi,
että vesi ei ollut ainoastaan mainion puhdasta ja raikasta, vaan että
sen jäinen viileys ilmaisi nopeata laskua valtavasta vuoristosta, josta
se sai alkunsa.

Heittäen syrjään lannevaatteensa ja aseensa Tarzan astui pikku
vedensilmään puun juurella ja nousi sieltä tuokion kuluttua suuresti
virkistyneenä ja kiihkeästi haluten aamiaista. Vedestä ilmestyessään
hän huomasi kumppaninsa tarkastelemassa häntä oudostelevasti. Tarttuen
apinamiestä olkapäähän hän käänsi hänet seisomaan selin itseensä päin,
kosketteli Tarzanin selkärangan päätä etusormellaan, kiersi oman
häntänsä olkapään yli ja jälleen pyöräyttäen apinamiestä viittasi ensin
Tarzaniin ja sitten lisäkkeeseensä, kiihtyneesti parpattaen
kummallisella kielellään ja näyttäen olevan kovin ymmällä.

Apinamies käsitti kumppaninsa luultavasti ensikertaa havainneen, että
hän oli hännätön luonnostaan eikä tapaturmaisesti, ja hän siis käänsi
huomion omiin isoihinvarpaisiinsa ja peukaloihinsa, valaistakseen
olennolle yhä paremmin, että he kuuluivat eri lajeihin.

Mies pudisteli päätänsä arvelevasti, ikäänkuin jaksamatta mitenkään
ymmärtää, kuinka Tarzan saattoi niin poiketa hänen rakenteestaan; mutta
olkapäitänsä kohauttaen hän nähtävästi sitten heitti sikseen sen
ongelman harkitsemisen, laski syrjään omat varusteensa ja astui
suvantoon. Peseydyttyään ja päästyään jälleen vähäiseen vaatetukseensa
hän istuutui puun tyvelle, viittasi Tarzania tulemaan vierelleen ja
avasi oikealla kupeellaan riippuvan massinsa, ottaen sieltä kuivatun
lihan viipaleita ja pari kourallista ohutkuorisia pähkinöitä, jotka
olivat Tarzanille tuntemattomia. Nähdessään toisen rusentelevan niitä
hampaissaan ja syövän sydämet, noudatti Tarzan selvää esimerkkiä,
huomaten ytimen mehukkaaksi ja maukkaaksi. Kuivattu lihakaan ei
maistunut hullummalta, vaikka se oli pantu säilöön ilman suolaa, jota
tarviketta Tarzan arvelikin melkoisen vaikeaksi hankkia näillä
seuduilla.

Aterialla Tarzanin kumppani viittaili pähkinöihin, kuivattuun lihaan ja
erinäisiin muihin läheisiin esineihin, kullakin kerralla lausuen minkä
Tarzan helposti oivalsi olevan niiden nimenä olennon äidinkielellä.
Apinamies saattoi vain hymyillä tälle uuden tuttavansa ilmeiselle
halulle toimittaa hänelle ohjausta, joka voisi johtaa ajatustenvaihtoon
heidän välillään. Halliten jo useita kieliä ja lukuisia murteita tunsi
apinamies kykenevänsä kerkeästi oppimaan vielä uuden, vaikka tämä ei
kuulostanutkaan olevan sukua millekään entiselle.

He olivat sellaisessa syönnin ja opiskelun touhussa, ettei kumpikaan
huomannut muljottavien silmien kiiluvan heitä kohti ylhäältä,
eikä Tarzan aavistanut mitään vaaran uhkaa ennen kuin siinä
silmänräpäyksessä kun kookas karvainen elävä poukkosi suoraan hänen
kumppaninsa päälle heidän yläpuolellaan ojentuvilta oksilta.




TOINEN LUKU

Kolme kuin yksi


Samalla Tarzan näki, että olento oli melkein hänen kumppaninsa kuva
kooltaan ja rakenteeltaan, se vain erona, että hänen ruumistaan
kauttaaltaan verhosi tuuhea musta karvapeite, joka miltei kätki
kasvonpiirteet; hihnavarusteet ja aseet olivat samanlaiset kuin
ahdistetunkin. Ennen kuin Tarzan ehti hätään, oli olento antanut
apinamiehen kumppanille ryhmynuijallaan iskun, joka tuuperrutti tämän
tajuttomana pitkäkseen; mutta hän ei saanut tuotetuksi suojattomalle
saaliilleen muuta vammaa, kun apinamies jo oli hänen kimpussaan.

Tarzan tunsi melkein heti joutuneensa miltei yli-inhimillisen
voimakkaan olennon syleilyyn. Rotevan kouran jäntevät sormet
tavoittivat hänen kurkkuaan, toisen kohottaessa nuijan hänen päänsä
yläpuolelle. Mutta jos oli karvainen hyökkääjä väkevä, niin suuretpa
olivat hänen sileäpintaisen vastustajansakin voimat. Heilauttaen
nyrkkinsä yhdellä ainoalla kamalalla survaisulla toisen leukaperiin sai
Tarzan ahdistajansa hetkellisesti hoippumaan, ja sitten hänen sormensa
puristuivat villaiseen kurkkuun, toisen käden tarttuessa nuijaa
heiluttavaan ranteeseen. Yhtä nopeasti hän työnsi oikean jalkansa
karvaisen kuvatuksen taakse ja paiskautuen kaikella painollaan
eteenpäin nykisti olennon lanteensa päällitse raskaasti maahan, samassa
kun heittäytyi hänen rintansa päälle.

Tölmäyksessä putosi nuija hyökkääjän kädestä ja hänen kurkkunsa
tempausi irti Tarzanin otteesta. Heti olivat nuo kaksi sulkeutuneet
kuolettavaan syleilyyn. Vaikka olento puri Tarzania, oivalsi
jälkimmäinen nopeasti, että tämä temppu ei ollut erikoisen peloittavaa
hätyytystä tai puolustusta, koska sen kulmahampaat olivat tuskin
enemmän kehittyneet kuin hänen omansa. Enimmin tuli hänen varoa
joustavaa häntää, joka alati pyrki kiertymään hänen kaulansa ympäri.

Rimpuillen ja äristen nuo kaksi kierivät ruohikossa puun juurella,
ensin toinen päällimmäisenä ja sitten toinen, mutta tällähaavaa
kumpikin enemmän yrittäen varjella kurkkuaan toisen kuristavalta
puserrukselta kuin koettaen ryhtyä hyökkääviin menetelmiin. Mutta
piankin näki apinamies tilaisuutensa, ja heidän kieriskellessään hän
pakotti olennon yhä lähemmäksi vedensilmää, jonka partaalla taistelua
käytiin. Viimein he makasivat ihan veden reunalla, ja nyt oli Tarzanin
tehtävänä vain syöstä heidät molemmat pinnan alle sillä tavoin, että
hän itse jäisi päällimmäiseksi.

Samassa osui Tarzanin näköpiiriin hänen kellistyneen kumppaninsa takana
juovaisen sapelihampaisen sekamuodon kyyristelevä, paholaisnaamainen
hahmo, joka silmäili häntä sisukkaan pahuuden ilmennyksenä.

Melkein samanaikaisesti keksi Tarzanin karvainen vastustaja uhkaavan
kissaeläimen. Hän taukosi heti sotaisuudestaan Tarzania vastaan ja
yritti hätäisesti parpattaen irtautua Tarzanin otteesta, mutta hänen
eleensä ilmaisivat, että heidän rynnistelynsä nyt oli hänen puolestaan
päättynyt. Käsittäen tajuttoman kumppaninsa vaaran ja innokkaana
suojelemaan häntä sapelihampaalta hellitti apinamies vastustajansa, ja
he nousivat seisaalle.

Tarzan veti puukkonsa ja siirtyi hitaasti kumppaninsa ruumista kohti,
odottaen äskeisen vastustajansa käyttävän tilaisuutta pakoon. Hänen
ihmeekseen olento kuitenkin eteni hänen rinnallaan, siepattuaan
nuijansa.

Mahalleen litistäytyneenä jäi iso kissaeläin hievahtamattomaksi, paitsi
että häntä nytkähteli ja huulet värähtelivät irvissä, sen lojuessa noin
viidenkymmenen jalan päässä miesapinan ruumiin takana. Astuessaan
jälkimmäisen yli Tarzan näki silmäluomien värähtelevän ja avautuvan ja
tunsi sydämessään kummallista huojennusta siitä, että olento ei ollut
kuollut, samalla kun tajusi että hänen villissä povessaan oli
aavistamattomasti herännyt kiintymystä tähän outoon uuteen ystävään.

Tarzan lähestyi vakaasti sapelihammasta, eikä villainen otus hänen
oikealla puolellaan jättäytynyt taammaksi. Likemmäksi ja likemmäksi he
tulivat, kunnes sekamuoto teki ryntäyksen noin kahdenkymmenen jalan
päästä. Sen hyökkäys oli suunnattu karvaiseen ihmisenkaltaiseen
apinaan, joka pysähtyi nuija koholla ottamaan vastaan vihollisensa.
Tarzan päinvastoin loikkasi eteenpäin eikä ollut huimasti liikkuvaa
kissaeläintäkään verkallisempi heittäytyessään suin päin hänen
kimppuunsa kuin jalkapalloilija ryntäyksessä amerikkalaisella
kerhokentällä. Hänen oikea käsivartensa kiertyi pedon kaulaan oikean
lavan edessä, vasen vasemman etujalan takana, ja niin raju oli
tölmäyksen voima, että he kaksi kierivät useaan kertaan ympäri maassa,
kissaeläimen yrittäessä kiljuen ja kynsien vapautua kääntymään
ahdistajaansa vastaan ja miehen vimmatusti säilyttäessä otettaan.

Näköjään oli se hyökkäys mieletöntä raivopäisyyttä, jota ei järki eikä
tahto ohjannut. Mutta sellainen oletus ei kuitenkaan olisi vähääkään
pitänyt paikkaansa, sillä apinamiehen jättiläisrakenteen jokainen lihas
totteli sen ovelan mielen määräyksiä, jota pitkällinen kokemus oli
harjaannuttanut jokaiseen tällaisen kohtauksen vaiheeseen. Pitkät,
rotevat raajat näyttivät selviämättömästi sekaantuneen kynsivän
kissaeläimen takajalkoihin ja aina vain ihmeen kautta väistävän sen
harittavia kynsiä, ja kuitenkin ne tässä tuoksinassa olivat juuri
oikealla hetkellä siinä missä niitä tarvittiin toteuttamaan apinamiehen
hyökkäyssuunnitelmaa. Juuri kun peto siis luuli päässeensä voiton
puolelle vastustajastaan, nytkähti se äkkiä ylöspäin apinamiehen
noustessa jaloilleen ja samalla pidellessä viiruista selkää ruumistaan
vasten puserrettuna sekä painaessa sitä taaksepäin, kunnes se kykeni
vain avuttomasti huitomaan ilmaa.

Samassa ryntäsi joukkoon villainen musta ja hautasi veitsensä pedon
sydämeen. Tuokion aikaa Tarzan vielä säilytti otteensa, mutta ruumiin
lopullisesti veltostuessa hän työnsi sen luotansa, ja nuo kaksi, jotka
olivat äsken temmeltäneet kuolettavassa kaksintaistelussa, seisoivat
katsellen toisiaan yhteisen vihollisen ruumiin yli.

Tarzan odotti, valmiina joko rauhaan tai sotaan. Pian kohosi kaksi
karvaista mustaa kättä; vasen laskettiin omalle sydämelle ja oikea
ojentui koskettamaan kämmenellään Tarzanin rintaa. Samalla ystävällisen
tervehdyksen muodolla oli pithecanthropus eli miesapina vahvistanut
liittonsa apinamiehen kanssa, ja Tarzan oli kerkeä vastaanottamaan
tarjotun ystävyyden, hyvillään jokaisesta toverista, minkä kykeni
saamaan puolelleen tässä oudossa ja villissä maailmassa.

Lyhyen tervehdystoimituksen jälkeen vilkaistessaan karvattoman
miesapinan taholle Tarzan huomasi jälkimmäisen tulleen tajuihinsa ja
istuvan tarkkaamaan heitä tiukasti. Hän nousi nyt verkalleen, ja
samalla kääntyi karvainen musta puhuttelemaan häntä ilmeisesti heidän
yhteisellä kielellään. Karvaton vastasi, ja nuo kaksi lähestyivät
toisiansa hiljalleen. Tarzan tähysteli jännittyneesti, mitä heidän
kohtauksestaan koituisi. He pysähtyivät muutaman askeleen päähän
toisistaan ja ensin toinen ja sitten toinen puhui nopeasti, mutta
kiihtymystä ilmaisematta, kumpikin väliin vilkaisten tai nyökäten
Tarzaniin päin, joten oli selvää, että hän jossakin määrin oli
keskustelun aiheena.

Pian he jälleen etenivät kunnes kohtasivat toisensa, ja nyt
uudistettiin se lyhyt sovinnon toimitus, jolla aikaisemmin oli Tarzanin
ja mustan vihollisuudet lopetettu. He tulivat sitten apinamiehen luokse
ja puhuttelivat häntä hartaasti ikäänkuin yrittäen antaa hänelle
jotakin tärkeätä tietoa. Hyödyttömänä he sen homman kuitenkin kotvasen
kuluttua hylkäsivät ja saivat merkkikielellä ilmaistuksi Tarzanille,
että he aikoivat jatkaa matkaa yhdessä ja kehoittivat häntä liittymään
seuralaisekseen.

Kun Tarzan ei ollut ennen liikkunut heidän osoittamallaan suunnalla,
suostui hän hyvin mielellään tarjoukseen; hän oli päättänyt
läpikotaisin tutkia tämän tuntemattoman maan ennen kuin lopullisesti
luopuisi etsimästä lady Janea sieltä. Useita päiviä heidän tiensä vei
pitkin mäkimaita, jotka olivat yhdensuuntaisia yläpuolella kohoavan
korkean vuorijonon kanssa. Tuon valloittamattoman tyyssijan villit
asujamet uhkasivat heitä monastikin, ja toisinaan Tarzan näki
vilahduksia kummallisista jättiläismuodoista yön varjojen seassa.

Kolmantena päivänä he tulivat tilavaan luonnolliseen luolaan, joka
avautui matalan kallion kupeeseen; tämän juurella kohisi tuollainen
vuoristopuro, jotka lukuisina vesittivät alamaan tasankoa ja
muodostivat rämeitä alangoille maan laidalla. Kolmikko asettui
toistaiseksi asumaan tänne, ja kumppanien kielen opettaminen Tarzanille
edistyi nyt joutuisammin kuin marssiessa.

Luola oli ilmeisesti menneinäkin aikoina suojannut ihmisenkaltaisia
olentoja. Näkyi järeätekoisen kivilieden jäännöksiä, ja monien
nuotioiden savut olivat mustanneet seiniä ja lakea. Nokeen oli raapittu
ja toisinaan syvälle sen alle kiveenkin kaiverrettu omituisia
hieroglyfejä ja eläinten ja lintujen ja matelijoiden piirroksia, joista
muutamien viimeksimainittujen omituiset ääriviivat muistuttivat
jurakauden hävinneitä elollisia. Tarzanin kumppanit lukivat suurella
mielenkiinnolla muutamia äskeisimpiä hieroglyfilauselmia ja tekivät
niistä huomautuksiaan, ja sitten hekin piirsivät puukkojensa kärjellä
lisää noiden mustuneiden seinien kenties tuhatvuotisiin
muistiinpanoihin.

Tarzanin uteliaisuus heräsi, mutta hän ei kyennyt ajattelemaan muuta
selitystä kuin että hän mahdollisesti katseli maailman alkeellisinta
hotellipäiväkirjaa. Ainakin se antoi hänelle lisävalaistusta näiden
omituisten olentojen kehityksestä, joiden pariin kohtalo oli hänet
heittänyt. Tässä oli apinahäntäisiä miehiä, toinen heistä niin
karvapeitteinen kuin mikä hyvänsä alempi turkiseläin, ja kuitenkin oli
ilmeistä, että heillä ei ollut ainoastaan puhuttu vaan kirjoitettukin
kieli. Edellisestä hän oli vähitellen pääsemässä selville, ja tämä uusi
aavistamattoman sivistyksen todiste olennoissa, joilla ruumiillisesti
oli niin monta eläimen piirrettä, kannusti Tarzanin uteliaisuutta yhä
enemmän, vahvistaen hänen haluaan perehtyä pikaisesti heidän
puheenlaatuunsa, niin että hän nyt erityisen uutterasti ryhtyi tähän
tehtävään. Hän tiesi jo kumppaniensa nimet kuten useimmin tavattujen
kasvi- ja eläinkunnankin muotojen.

Opettajaksi ryhdyttyään hoiteli Ta-den -- karvaton valkoihoinen --
tointansa niin järkiperäisesti, että hänen aherruksensa selvästi
heijastui oppilaan joutuisassa perehtymisessä Ta-denin äidinkieleen.
Myöskin Om-at, karvainen musta, näkyi tuntevan, että hänen leveille
hartioilleen kuului osa Tarzanin kasvatuksen vastuutaakkaa, ja niinpä
jompikumpi heistä oli melkein alituiseen kouluttamassa apinamiestä
hänen valveillaolonsa ajan. Tuloksena oli mitä täytyi odottaakin --
opetuksen pikainen juurtuminen mieleen, niin että johduttiin suulliseen
ajatusten vaihtoon ennen kuin kukaan heistä huomasikaan.

Tarzan kertoi kumppaneilleen matkansa tarkoituksen, mutta kumpainenkaan
ei kyennyt viihdyttämään hänen kaipuutaan vähäisimmälläkään toivon
johtolangalla. Milloinkaan ei heidän maassaan ollut nähty sellaista
naista kuin hän kuvasi, ja hän oli ensimmäinen hännätön mies, josta he
olivat konsaan kuulleet.

"Minun ollessani poissa A-lurista on Bu, kuu, syönyt seitsemästi",
sanoi Ta-den. "Paljon asioita voi tapahtua seitsemän kertaa
kahdessakolmatta päivässä; mutta tokkopa naisesi olisi voinut saapua
maahamme noiden kamalien rämeiden yli, jotka sinäkin havaitsit melkein
voittamattomaksi esteeksi, ja jos se olisi hänelle onnistunutkin, niin
olisiko hän voinut suoriutua vaaroista, joita jo olet kokenut ja vielä
joudut viljalti tuntemaan? Meidänkään naisemme eivät uskaltaudu,
korpiseudulle loitos kaupungeista."

-- A-lur, Valon kaupunki, -- mietti Tarzan kääntäen sanan omalle
kielelleen. "Ja missä on A-lur?" hän kysyi. "Onko se sinun kaupunkisi,
Ta-den, ja Om-atin?"

"Se on minun", vastasi karvaton, "mutta ei Om-atin. _Waz-doneilla_ ei
ole mitään kaupunkeja -- he elävät metsien puissa ja vuorten onkaloissa
-- eikö niin, _musta mies_?" hän lopetti kääntyen vieressään
kyyhöttävään jättiläiseen.

"Niin", vastasi Om-at, "me waz-donit olemme vapaita -- vain ho-donit
rakentavat kaupunkeja vankiloineen. Enpä olisi valkoinen mies."

Tarzan hymyili. Täälläkin esiintyi valkoisen miehen ja mustan miehen --
ho-donin ja waz-donin -- välillä rotueroavaisuus. Ei auttanut sekään,
että molemmat näyttivät olevan yhdenvertaisia älyasioissa -- toinen oli
valkoinen ja toinen musta, ja oli helppo nähdä, että valkoinen katsoi
kuuluvansa ylemmälle tasolle.

"Missä on A-lur?" kysyi Tarzan uudestaan. "Oletko palaamassa sinne?"

"Se on vuorten takana", vastasi Ta-den. "En palaa sinne -- vielä. En
ennen kuin Ko-tania ei enää ole."

"Ko-tania?" kysyi Tarzan.

"Ko-tan on kuningas", selitti miesapina. "Hän hallitsee tätä maata.
Minä olin hänen sotureitaan. Asuin Ko-tanin palatsissa ja kohtasin
siellä hänen tyttärensä O-lo-an. Me rakastimme toisiamme, Tähtivalo ja
minä; mutta Ko-tan ei hyväksynyt minua. Hän lähetti minut pois
taistelemaan Dak-atin kylän miehiä vastaan, jotka olivat kieltäytyneet
suorittamasta veroaan kuninkaalle, ja hän luuli minun joutuvan siten
tuhon omaksi, sillä Dak-at on kuuluisa urheista sotureistaan. Ja minä
en saanut surmaani. Sen sijaan palasin voitollisena tuoden
verosuorituksen ja itse Dak-atin vankinani; mutta Ko-tan ei ollut
mielissään, kun näki O-lo-an rakastavan minua vielä entistäänkin
enemmän saavutukseni elähdyttämän ylpeyden johdosta.

"-- Isäni oli mahtava Ja-don, Leijonamies, suurimman kaupungin
päällikkö A-lurin ulkopuolella. Ko-tan epäröitsi loukata häntä, joten
hänen täytyi kiitellä minua menestyksestäni, vaikka hän silloin
hymyilikin vain puolittain. Sellainen hymy tuntuu vain kasvojen
lihaksissa eikä silmien valossa -- se merkitsee teeskentelyä ja
petollisuutta. Minua oli ylistettävä ja palkittava. Mikä olisi paremmin
sopinut minulle palkinnoksi kuin että hän olisi minulle antanut
O-lo-an, tyttärensä? Mutta ei, hän säästää O-lo-aa Bu-lotille, Mo-sarin
pojalle; Mo-sar on päällikkö, jonka isoisän isä oli kuningas, niin että
hänkin mielellään pyrkisi kuninkaaksi. Tuollaisella liitolla Ko-tan
hyvittäisi Mo-sarin mieltä ja voittaisi puolelleen niiden ystävyyttä,
jotka Mo-sarin puoluelaisina ajattelevat, että Mo-sarin pitäisi olla
kuninkaana.

"-- Mutta millä palkittaisiin uskollista Ta-deniä? Me pidämme suuressa
kunniassa pappejamme. Temppeleissä päällikötkin ja itse kuningas
kumartavat heitä. Suurempaa kunniaa ei Ko-tan voinut suoda alamaiselle
-- joka halusi papiksi; mutta, sitä en minä halunnut. Pappien täytyy
tulla kuohilaiksi, sillä he eivät saa mennä naimisiin.

"-- O-lo-a itse toi minulle sanan, että hänen isänsä oli antanut
määräykset, jotka panisivat temppelin koneiston liikkeeseen.
Sanansaattaja oli matkalla kutsumaan minua Ko-tanin eteen. Kuninkaan
tarjoamasta pappeudesta kieltäytyminen olisi ollut temppelin ja
jumalten loukkaamista -- se olisi tuottanut kuoleman; mutta minun ei
tarvinnut kieltäytyä mistään, jollen ilmestynyt Ko-tanin eteen. O-lo-a
ja minä päätimme, että minun ei sopinut näyttäytyä. Oli parempi paeta,
povessani toivon lähde, kuin jäädä ja pappeuteni vuoksi luopua toivosta
ainiaaksi.

"-- Palatsialueen suurten puiden siimeksessä minä kenties viimeisen
kerran puristin hänet rintaani vasten ja sitten sanansaattajan
onnetonta kohtaamista karttaakseni kapusin korkean muurin yli,
pujahtaen kaupungin pimentoon. Nimeni ja arvoni toimittivat minulle
pääsyn ulos kaupungin portista. Olen sitten vaeltanut kaukana ho-donien
olosijoilta, mutta voimakkaana vallitsee sielussani kaipuu palata
vaikkapa vain muurien ulkopuolelta katselemaan kaupunkia, joka suojaa
kalleintani, ja käymään jälleen synnyinseuduillani isääni ja äitiäni
tapaamassa."

"Mutta vaara on liian suuri?" kysyi Tarzan.

"Se on suuri, mutta ei liian suuri", vastasi Ta-den. "Minä menen."

"Ja minä mukanasi, jos saan", sanoi apinamies, "sillä minun täytyy
nähdä se Valon kaupunki, se A-lur ja etsiä sieltä kadonnutta
kumppaniani, vaikkakin luulen löytämisellä olevan perin vähän
mahdollisuutta. Entä sinä, Om-at, tuletko sinä meidän kanssamme?"

"Miksikä ei", tuumi karvainen. "Heimoni luolat ovat kallioloukoissa
A-lurin yläpuolella, ja vaikka päällikkömme Es-sat karkoitti minut,
tekisi mieleni palata, sillä siellä on mielitietty, jota ilomielin
vielä kerran näkisin ja joka ilostuisi minut nähdessään. Niin, minä
lähden mukananne. Es-sat pelkäsi, että minusta saattaisi sukeutua
päällikkö, ja kukapa tietää vaikka Es-sat olisi ollut oikeassakin.
Mutta Pan-at-li! Häntä minä tavoitan päällikkyydenkin edellä."

"Me matkaamme siis kolmisin", sanoi Tarzan.

"Ja taistelemme yhdessä", lisäsi Ta-den; "kolme kuin yksi", ja
puhuessaan hän veti puukkonsa ja piti sitä päänsä päällä.

"Kolme kuin yksi", todisti Om-at, paljastaen aseensa ja matkien
Ta-denin asentoa. "Sanottu."

"Kolme kuin yksi!" huusi Apinain Tarzan. "Kuolemaan asti!" ja hänen
teräksensä välähti päivänpaisteessa.

"Lähtekäämme siis", virkkoi Om-at; "puukkoni on kuivillaan ja vikisee
Es-satin verta."

Latu, jota myöten Ta-den ja Om-at johtivat kulkua, ei hevin ansainnut
ladunkaan nimeä, enemmän soveltuen vuorikauriille, apinoille tai
linnuille kuin ihmisille; mutta nuo kolme olivat harjaantuneet teihin,
joita mikään tavallinen ihminen ei yrittäisi. Toisin taipalein,
alemmilla rinteillä, se vei sankkojen metsien halki, missä maaperä oli
sellaisena kaatuneiden puiden ja rehottavien köynnöskasvien ryteikkönä,
että kulku kävi yksinomaan huojuvassa oksistossa korkealla tiheikön
yläpuolella; sitten oli sivuutettava ammottavia kuiluja, joiden
niljakkapintaiset kalliovierut myönsivät vain hetkellistä sijaa
paljaillekaan jaloille, näiden keveästi sipaistessa niitä, kun nuo
kolme vuorikauriin tavoin hyppivät täpärältä pysähdyskohdalta toiselle.
Huimaavan ja kammottavan tien valitsi Om-at huipun yli, opastaessaan
heidät juhlallisen vuorenkärjen hartian ympäri; tämä nousi kohtisuoraan
kaksituhatta jalkaa kohisevan joen yläpuolelle. Ja heidän vihdoin
seistessään jälleen verrattain tasaisella maalla Om-at kääntyi
katsomaan tiukasti heitä molempia ja erittäinkin Apinain Tarzania.

"Te kelpaatte kumpikin", hän sanoi. "Te olette soveliaita kumppaneita
waz-don Om-atille."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Tarzan.

"Toin teidät tätä kautta", vastasi musta, "saadakseni varmuuden,
puuttuiko kumpaiseltakaan miehuutta seurata minne Om-at johti. Tänne
Es-satin nuoret soturit tulevat koettelemaan kuntoansa. Ja vaikka me
olemme syntyneet ja kasvaneet kallionkupeilla, ei kuitenkaan katsota
häpeäksi tunnustaa, että Pastar-ul-ved, Vuorten taatto, on tuottanut
meille tappion, sillä yrittäjistä onnistuvat vain harvat -- muiden luut
valkenevat Pastar-ul-vedin jaloissa."

Ta-den nauroi. "En haluaisi pistäytyä tänne päin usein", virkkoi hän.

"Eipä tämä tietenkään houkuttelevaa ole", vastasi Om-at; "mutta se on
lyhentänyt taivaltamme ainakin täyden päivämatkan verran. Sitä pikemmin
saa Tarzan silmätä Jad-ben-Othon laaksoa. Tulkaa!" ja hän kapusi
edelleen ylöspäin pitkin Pastar-ul-vedin hartia-ulkonemaa, kunnes
heidän alapuolellaan levisi salaperäisyyden ja kauneuden näyttämö --
huimaavan korkeiden marmorivalkoisten kallioiden saartama vihreä
laakso, jossa päilyi syviä sinisiä järviä, hopeisen joen mutkitellessa
sen pohjaa pitkin. Keskellä oli kaupunki, valkoinen kuten laakson
marmorikalliot, ja näin kauaskin se ilmaisi omituista, mutta aistikasta
rakennustaidetta. Kaupungin ulkopuolella näkyi pitkin laaksoa erillisiä
rakennusryhmiä -- yksitellen, kaksittain tai kolme ja neljä toisissaan
kiinni -- mutta aina häikäisevän valkoisia ja jotenkin haaveellisesti
sommiteltuja.

Reunakalliota halkoivat paikoitellen syvät kasvullisuuden täyttämät
rotkot, ikäänkuin olisi vihreitä virtoja juossut alas vehmaaseen
keskusjärveen.

"_Jad Pale ui jad ben Otho_", jupisi Tarzan miesapinan kielellä;
"Suuren Jumalan laakso -- onpa se kaunis."

"Täällä, A-lurissa, asuu Ko-tan, kuningas, kaikkien _pa-lul-donien_
valtias", sanoi Ta-den.

"Ja täällä noissa rotkoissa asuu waz-donien kansa", huudahti Om-at,
"joka ei tunnusta Ko-tania kaiken Ihmisen maan valtiaaksi."

Ta-den hymyili kohauttaen olkapäitään. "Älkäämme sinä ja minä käykö
kiistelemään siitä, josta kaikki aikakaudet eivät ole riittäneet
saamaan ho-doneja ja waz-doneja yksimielisiksi", lausui hän Om-atille;
"mutta salli minun kuiskata sinulle muuan salaisuus, Om-at. Ho-donit
elävät yhdessä suuremman tai vähäisemmän rauhan suojaamina yhden
hallitsijan johdossa, niin että he vaaran uhatessa voivat kääntyä
vihollista vastaan monin soturein, sillä Pal-ul-donin jokainen
taisteleva ho-don on paikalla. Mutta miten onkaan teidän waz-donien
laita? Teillä on kymmenkunta kuningasta, jotka eivät sodi ainoastaan
ho-doneja vastaan, vaan keskenäänkin. Kun joku heimonne lähtee
sotapolulle, vaikkapa ho-donien rajalle, niin sen on jätettävä
riittävästi sotureita suojelemaan naisia ja lapsia naapureilta molemmin
puolin. Kun tarvitsemme kuohilaita temppeleihin tai palvelijoita
peltotöihin tai kotiavuksi, me marssimme suurella joukolla jotakin
kaupunkianne valloittamaan. Te ette voi edes paeta, kun kumpaisellakin
puolellanne on vihollisia, ja vaikka te tappelette uljaasti, niin me
saamme paluumatkallamme mitä tulimme tavoittamaan. Niin kauan kuin
waz-donit ovat noin hupsuja, pysyy ho-doneilla herruus ja heidän
kuninkaansa on Pal-ul-donin kuningas."

"Kenties olet oikeassa", myönsi Om-at. "Mutta se johtuu naapuriemme
tyhmyydestä, ne kun kumpikin pitävät heimoansa suurimpana ja
tahtoisivat sille valta-asemaa waz-donien keskuudessa. Ne eivät alistu
tunnustamaan, että minun heimoni soturit ovat uljaimmat ja meidän
naisemme kauneimmat."

Ta-den irvisti. "Nuo toiset esittävät puolestaan samoja väitelmiä,
Om-at", sanoi hän, "ja se, ystäväni, on ho-donien parhain sotilaallinen
tuki."

"Heittäkää jo!" huudahti Tarzan; "sellaiset keskustelut usein johtavat
riitoihin, ja meidän kolmen ei sovi kiistellä. Minä tietysti mielelläni
opiskelen kaikkea maanne valtiollisia ja taloudellisia olosuhteita
koskevaa, ja uskontoonne niinikään haluaisin kovin tutustua, mutta sen
hintana älköön olko katkeruus ainoiden ystävieni kesken, jotka olen
Pal-ul-donissa tavannut. Mahdollisesti kuitenkin palvelette samaa
jumalaa?"

"Siinä me tosiaan eriämme toisistamme", huudahti Om-at hieman karvaasti
ja hänen äänessään tuntui alkavaa kiihtymystä.

"Eriämme!" melkein ärjäisi Ta-den, "ja mitenkäs muutenkaan? Kuka voisi
ryhtyä järjettömään --"

"Seis!" huusi Tarzan. "Nyt olen tosiaan sohaissut ampiaispesää.
Älkäämme enää puhuko valtiollisista tai uskonnollisista asioista."

"Viisaampaa", vahvisti Om-at; "mutta voinhan sinulle huomauttaa, että
yhdellä ja ainoalla jumalalla on pitkä häntä."

"Se on herjausta!" huusi Ta-den, laskien kätensä puukon päähän,
"Jad-ben-Otholla ei ole häntää."

"Vaiti!" karjaisi Om-at hypähtäen eteenpäin, mutta Tarzan ehättäysi
väliin.

"Riittää!" äännähti hän. "Olkaamme uskollisia ystävyydenvalallemme,
jotta olemme kunniallisia Jumalan edessä, minkä muotoiseksi hänet
käsittänemmekin."

"Olet oikeassa, hännätön", sanoi Ta-den. "No, Om-at, pitäkäämme huolta
ystävyydestämme ja itsestämme siinä varmassa uskossa, että Jad-ben-Otho
on kyllin voimakas huolehtimaan itsestään."

"Hyvä on!" myöntyi Om-at; "mutta --"

"Ei mitään muttia, Om-at", muistutti Tarzan.

Villainen musta kohautti olkapäitään ja hymyili. "Lähdemmekö
taivaltamaan alas laaksoa kohti?" hän kysyi. "Alapuolellamme on
asumaton rotko; vasemmanpuolisessa ovat minun kansani luolat. Tahtoisin
nähdä Pan-at-lin vielä kerran. Ta-den haluaisi tavata isäänsä tuolla
alhaalla laaksossa, ja Tarzan pyrkii A-luriin etsien naistansa, jonka
olisi parempi olla kuollut kuin Jad-ben-Othon ho-donilaisten pappien
kynsissä. Miten menettelemme?"

"Pysykäämme yhdessä niin kauan kuin mahdollista", kehoitta Ta-den,
"Sinun, Om-at, on tavoiteltava Pan-at-lia yöllä ja varkain, sillä
kolme, mekään kolme, ei voi toivoa nujertavansa Es-satia ja hänen
kaikkia sotureitaan, Mihin hyvänsä aikaan voimme mennä kylään, jossa
isäni on päällikkönä, sillä Ja-don pitää poikansa ystäviä aina
tervetulleina. Mutta Tarzanin käynti A-lurissa on toista, vaikka siihen
on keino ja hänellä on rohkeutta sen koettamiseen -- kuunnelkaa, tulkaa
liki, sillä Jad-ben-Otholla on herkät korvat, ja tämä ei sovi hänen
kuultaviinsa"; ja lähentäen huulensa kumppanien korvia kohti Ta-den,
Pitkäpuu, Ja-donin -- Leijonamiehen -- poika, selitti uskaliaan
suunnitelmansa.

Ja samalla hetkellä puolentoista sadan kilometrin päässä asteli solakka
olento, vain lannevaatteella ja aseilla varustautuneena, äänettömästi
okakasvillisuuden peittämää vedetöntä aroa pitkin, kaiken aikaa
tutkistellen maankamaraa silmät terävinä ja sieraimet herkkinä.




KOLMAS LUKU

Taistelu kallionkupeella


Yö oli yllättänyt kartoittamattoman Pal-ul-donin. Hoikka kuu, matalalle
länteen kaartuneena, valeli eteensä osuneiden kalkkikallioiden
valkoisia kylkiä pehmoisella, aaveellisella hohteella. Mustia olivat
varjot Kor-ul-jassa, Leijonanrotkossa> jossa samanniminen heimo
asusteli päällikkönsä Es-satin johdolla. Lähellä korkean rinteen harjaa
olevasta aukosta pistäysi esiin karvainen olento, pää ja olkapäät
edellä, ja tuimat silmät tarkastelivat kallionpintaa joka suunnalle.

Se oli Es-sat, päällikkö. Oikealle ja vasemmalle ja alapuolelle hän
tähysteli ikäänkuin varmistuakseen, että häntä ei huomattu; mutta
mitään muuta olentoa ei liikkunut kallionkyljellä, mitään muuta
karvaista ruumista ei ojentautunut tuollaisesta luolan suusta, jotka
lukuisina ulottuivat päällikön korkealta asuinsijalta heimon
alhaisimpien jäsenten asumuksille asti lähemmäksi kallion tyveä. Sitten
hän siirtyi etenemään valkoisen kalkkiseinän äkkijyrkällä pinnalla.
Lapsukaiskuun puolivalossa näytti siltä kuin olisi vanttera villainen
olento liikkunut pitkin kohtisuoraa seinää jollakin ihmeellisellä
tavalla; mutta likempää tutkien olisi ilmennyt, että kallioon oli
isketty vankkoja miehen ranteen paksuisia vaajoja, joiden päät
ulkonivat hiukan kivestä. Es-satin neljä käsimäistä raajaa ja hänen
pitkä joustava häntänsä tekivät hänelle perin helpoksi liikkua minne
tahtoi -- jättiläisrottana valtavalla seinällä. Edetessään hän vältti
luolansuita, mennen tolalleen osuvien joko yläpuolitse tai alitse.

Nämä luolat näyttivät ulkonaisesti yhdenlaisilta. Kahdeksasta aina
kahteenkymmeneen jalkaan pitkä, kahdeksan jalkaa korkea ja neljästä
kuuteen jalkaan syvä aukko oli hakattu kallion kalkkimaiseen pintaan;
tämä tilava aukko oli ikäänkuin kodin kuistina, ja taustalla oli
kolmisen jalkaa korkea aukko ilmeisesti ovena sisäsuojaan tai
useampiinkin sisempiin komeroihin. Tämän ovikäytävän kumpaisellakin
puolella oli pienempiä aukkoja, kaiketikin ikkunoita, jotka päästivät
valoa ja ilmaa asukkaille. Samanlaisia ikkunoita näkyi tiheään
kalliopinnassa ulkokäytävien välissäkin, osoittaen että koko
kallionkylki oli koverrettu asunnoiksi. Monesta tuollaisesta pienestä
aukosta norui vettä kallionpintaa pitkin, ja toisten yläpuolella oli
seinämä mustunut ikäänkuin savusta. Veden valumiskohtiin oli seinään
syöpynyt muutamaa tuumaa tai pari vaaksaakin syvälle uurtoja, joista
saattoi päätellä, että jotkut tuollaiset pikku purot olivat pulpunneet
alas vihreälle nurmikolle jo ammoisista ajoista.

Tässä alkuaikaisessa ympäristössä ei iso miesapina esiintynyt vähääkään
häiritsevänä, sillä hän sulautui muuhun yhteyteen niinkuin
kallionharjalla humisevat puut tai ne toiset, jotka kätkivät juurensa
rotkon pohjan kosteaan saniaistiheikköön.

Hän pysähtyi erään sisäänkäytävän eteen kuuntelemaan ja pujahti sitten
ulkokuistin varjoihin äänettömästi kuin kuutamo siirtyi noruville
vesijuoville. Sisustaan johtavalla oviaukolla hän jälleen seisahtui
kuuntelemaan, kunnes tyynesti työnsi syrjään aukkoa verhoavan paksun
taljan ja astui tilavaan suojamaan, joka oli louhittu kallioon.
Takaseinässä olevasta toisesta oviaukosta kiilui himmeästi valoa. Hän
hiipaili tätä kohti äärimmäisen varovasti. Hänen ryhmynuijansa oli
kaulaan ripustetusta hihnasta kiinnitetty selkään. Hän irroitti sen nyt
ja otti vasempaan käteensä.

Toisesta oviaukosta alkoi kallioseinän kanssa yhdensuuntainen käytävä.
Tässä oli jälleen kolme kulkuaukkoa, yksi kumpaisessakin päässä ja
kolmas melkein vastapäätä sitä, jonka luona Es-sat seisoi. Valo
tunkeutui kammiosta, joka oli käytävän päässä hänen vasemmallaan.
Pihahteleva liekki nousi ja laski pienessä kivimaljassa, joka oli
samasta aineesta louhitulla lavitsalla; tämä oli muovattu samaan aikaan
kun huone koverrettiin, nousten jyhkeänä permannosta, josta se oli
osana.

Yhteen nurkkaan oli jätetty pöydän taakse noin neljä jalkaa leveä ja
kahdeksan jalkaa pitkä kivilavitsa. Tänne oli kasattu noin jalan
vahvuudelta pehmeitä taljoja. Lavitsan reunalla istui nuori
naispuolinen waz-don. Hän piteli toisessa kädessään ohutta
hammasreunaista metallilevyä, joka näytti olevan taottua kultaa, ja
toisessa lyhyttä kankeata harjaa. Näillä hän suki sileätä, kiiltävää
karvanukkaansa, joka merkillisesti muistutti hylkeenturkkia. Hänen
kelta- ja mustanviiruinen jatonnahkainen lannevaatteensa oli hänen
vieressään vuoteella, samoin kuin kullasta taotut ympyriäiset
rintakilvet, joten hänen alastomuutensa soreat juonteet ilmenivät
kaikessa kauneudessaan, sillä vaikka olento olikin pikimusta ja
kauttaaltaan karvapeitteinen, ei hänen kauneuttaan käynyt kuitenkaan
kieltäminen.

Päällikön tuimien kasvojen ahnas ilme ja hänen hengityksensä
kiihtyminen osoittivat, että hän oli ihana Es-satin silmissä. Hän
harppasi huoneeseen, ja nuori naisolento katsahti ylös. Hänen silmänsä
kuvastivat heti kauhistusta, ja samassa hän sieppasi lannevaatteensa,
sovittaen sen ympärilleen parilla kätevällä liikkeellä. Hänen ottaessaan
molemmat rintakilpensä astui Es-sat nopeasti pöydän ympäri hänen
luoksensa.

"Mitä tahdot?" kuiskasi toinen, vaikka kyllä tiesi.

"Pan-at-li", sanoi Es-sat, "päällikkösi on tullut noutamaan sinua."

"Tätäkö varten lähetitkin pois isäni ja molemmat veljeni vakoilemaan
Kor-ul-lulin kansaa? En siedä sinua. Lähde esi-isieni luolasta."

Es-sat hymyili. Se oli mahtinsa tuntevan voimakkaan ja ilkeän miehen
hymyä, eikä näyttänyt lainkaan miellyttävältä. "Minä lähden,
Pan-at-li", sanoi hän; "mutta sinä lähdet mukaani. -- Es-satin,
päällikön, Kor-ul-jan naisten kadehdittavaksi. Tule."

"En ikinä!" huusi Pan-at-li. "Vihaan sinua. Ennemmin suostuisin
johonkuhun ho-doniin kuin sinuun, naisten pieksäjään, pienokaisten
murhaajaan."

Päällikön kasvonpiirteet vääntyivät yrmeästi. "Naarasjato!" ärähti hän.
"Minä kesytän sinut! Taltutan sisusi! Es-sat, päällikkö, ottaa mitä
tahtoo, ja ken rohkenee kiistää hänen oikeuttaan tai vastustaa hänen
vähäisintäkään aiettansa, hän joutuu ensin kesyttymään ja sitten
muserretuksi niinkuin pirstaan tämän", ja hän otti pöydältä
kivilautasen ja taittoi sen jäntevissä käsissään. "Sinä olisit saanut
olla ensimmäisenä ja enimmin suosittuna Es-satin esi-isien luolassa;
mutta nyt sinun on oltava viimeisenä ja vähäisimpänä, ja sinusta
suoriuduttuani saat kuulua kaikille Es-satin luolan miehille. Se
niille, jotka halveksuvat päällikkönsä rakkautta."

Hän astahti tarttumaan Pan-at-liin, ja tuntiessaan karkean käden
kosketuksen tämä iski häntä lujasti ohimoon kultaisilla
rintakilvillään. Ääntä päästämättä vaipui päällikkö huoneen
permannolle. Hetkeksi Pan-at-li kumartui hänen ylitseen, kohottaen
tilapäisen aseensa iskemään uudestaan, jos ahdistaja osoittaisi
palaavan tajunnan merkkejä, ja hänen silkkikiiltoinen povensa aaltoili
kiihtyneestä hengityksestä. Äkkiä hän kumartui ja irroitti Es-satin
hankkiluksen, jossa riippui tuppipuukko. Hän sujautti sen omille
hartioilleen, kiinnitti kiireesti paikoilleen rintakilpensä ja poistui
selkä edellä huoneesta, pitäen kaatunutta päällikköä valppaasti
silmällä.

Ulomman huoneen seinäkomerossa, juuri kuistille johtavan
oviaukon pielessä, oli sievästi pinottuina liereitä nappuloita,
kahdeksastatoista kahteenkymmeneen tuumaan. Valiten näistä viisi hän
kietaisi ne joustavan häntänsä alipäällä pikku kimpuksi ja siten
kantaen niitä astui kuistin ulkoreunalle. Varmistuen että ketään ei
ollut näkemässä tai estämässä, hän siirtyi nappuloille, joita
kallioseinässä oli ennestään, ja kapusi ketterästi kuin apina ylimmälle
nappulariville, jota hän seurasi rotkon alapäähän päin sadan metrin
verran. Siellä oli hänen päänsä yläpuolella sarja pieniä ympyriäisiä
reikiä alitusten kolmena yhdensuuntaisena rivinä. Pidellen kiinni vain
varpaillaan hän otti hännässään olevasta kimpusta kaksi nappulaa, yhden
kumpaiseenkin käteensä, ja pisti ne kahteen ulompien rivien
vastapäiseen kuoppaan niin kauas yläpuolelleen kuin ulottui. Riippuen
näistä uusista kiinnikkeistä hän otti nyt kumpaiseenkin jalkaansa
jälleen kimpusta nappulan, häntä yhä kietoutuneena pitelemään viidettä.
Kohottaen tämän jäsenensä yläpuolelleen hän painoi yhteen keskirivin
reikään tuon viidennen nappulan, ja sitten vuorotellen riippuen
hännästään, jaloistaan tai käsistään hän siirteli nappuloita ylöspäin
uusiin reikiin ja vei siten mukanaan portaansa sikäli kuin nousi.

Kallion juurella oli käiväräinen puu tunkenut ajan jäytämän juurensa
paljaaltaan ylimpien reikien yläpuolelle, viimeiseksi astuimeksi
jyrkänteen pystyltä pinnalta vaakasuoralle jalansijalle. Tämä oli
heimon jäsenille viimeinen pelastuksen tie vihollisten ahdistaessa
ylivoimaisina alhaalta. Kylässä oli kolme sellaista hätäpääsyä, ja
kuoleman uhalla oli kielletty käyttämästä niitä muulloin kuin
yhteisessä hädässä. Sen tiesi Pan-at-li hyvin, mutta hän tiesi myös,
että kuolemaakin pahempi oli jäädä raivostuneen Es-satin ulottuville.

Laelle päästyään tyttö riensi pimeän halki lähintä rotkoa kohti, joka
leikkasi vuoren kuvetta puolentoista kilometrin päässä Kor-ul-jan
takana. Se oli Vesirotko, Kor-ul-lul, johon Es-sat oli lähettänyt hänen
isänsä ja kaksi veljeään muka vakoilemaan naapuriheimoa. Oli
mahdollisuus, pieni mahdollisuus, että hän löytäisi heidät; jos hän
ei onnistuisi siinä, oli usean kilometrin päässä edempänä autio
Kor-ul-gryf, missä hän saattoi mielinmäärin piileskellä ihmisiltä, jos
kykeni väistämään kamalaa hirviötä, josta rotko oli saanut nimensä; sen
oleskelu siellä oli jo monien sukupolvien aikana tehnyt sikäläiset
luolat mahdottomiksi asua.

Pan-at-li hiipi varkain pitkin Kor-ul-lulin kallasta. Hän ei tiennyt
päätellä, missä kohdassa hänen isänsä ja veljensä pitäisivät vartiota.
Toisinaan heidän vakoojansa jäivät reunalle, toisin ajoin tähystelivät
rotkon pohjalta. Pan-at-li oli ymmällä, mitä tehdä tai minne mennä. Hän
tunsi olevansa kovin pieni ja avuton yksinään yön äärettömässä
pimeydessä. Kummallisia ääniä osui hänen korviinsa. Ne tulivat hänen
yläpuolellaan kohoavien vuorten karuilta harjanteilta, kaukaa
näkymättömästä laaksosta ja lähimmiltä mäkimailta, ja kerran hän luuli
etäältä kuulevansa _uros-gryfin_ mylvähdyksen. Se tuli Kor-ul-gryfin
suunnalta. Häntä värisytti.

Sitten hänen tarkat korvansa erottivat toisen äänen. Jokin lähestyi
häntä rotkon reunaa pitkin. Se oli tulossa ylhäältä päin. Hän pysähtyi
kuuntelemaan. Kenties se oli hänen isänsä, tai veli. Se oli tulossa
likemmäksi. Hän ei liikkunut -- tuskin hengittikään. Ja sitten äkkiä,
näköjään ihan likellä leimahti mustassa yössä kaksi kellanvihreää
tulitäplää.

Pan-at-li oli urhea, mutta pimeys sisälsi hänelle määrättömästi
kauhuja, kuten alkeelliselle kehityskansalle aina. Ei ainoastaan
tiedettyjä kauhuja, vaan vielä kammottavampia tietymättömiä. Häntä oli
kovin koeteltu tänä yönä, ja hänen hermonsa olivat pingoittuneet
äärimmäisilleen -- ne olivat karkeita, tiukkoja hermoja, kerkeitä
liialliseen elähdykseen vähäisimmästäkin järkytyksestä.

Mutta tämä ei ollut vähäinen järkytys. Toivoa isän ja veljen tapaamista
ja nähdä sensijaan kuolema tuijottamassa pimeydestä. Niin, Pan-at-li
oli urhea, mutta hän ei ollut raudasta. Kirkaisten niin että kukkulat
kajahtelivat hän kääntyi pakenemaan pitkin Kor-ul-lulin kallasta, ja
hänen takanaan vilisti Pal-ul-donin vuorten paholaissilmäinen leijona.

Pan-at-li oli hukassa. Kuolema oli ehdottomana edessä. Siitä ei voinut
olla epäilystä, mutta sietämätöntä oli ajatella kuolemaa tuollaisen
hänen lajinsa ainiaan kammoksuman hirmun reveltävänä. Oli tarjolla
vaihtoehto. Leijona oli hänen kintereillään ja iskemässä häneen
seuraavana hetkenä. Pan-at-li käännähti jyrkästi vasemmalle. Vain
muutaman askeleen hän ehti sille suunnalle, kun katosi Kor-ul-lulin
kaitaan yli. Tappiolle joutunut leijona kykeni hädin pysähtymään kuilun
reunalle, ponnistamalla kaikki neljä käpäläänsä mustiin varjoihin.

Kor-ul-jan pohjalla johti Om-at tietä pimeyden läpi kansansa luolia
kohti. Hänen takanaan tulivat Tarzan ja Ta-den. He pysähtyivät ison
puun juurelle, joka kasvoi lähellä kalliota.

"Minä menen ensin Pan-at-lin luolalle", kuiskasi Om-at. "Sitten etsin
esi-isieni luolan, puhutellakseni omaa sukuani. Siihen ei mene pitkää
aikaa. Odottakaa täällä -- tulen pian takaisin. Jälkeen päin lähdemme
yhdessä Ta-denin väen luo."

Hän siirtyi hiljaa kallion tyvelle, ja pian näki Tarzan hänen kapuavan
ylös kuin iso kärpänen seinällä. Hämyssä ei apinamies erottanut kallion
pintaan vajotettuja nappuloita. Om-at liikkui varovasti. Alemmassa
luolakerroksessa piti olla vartiosoturi. Kansansa tavat tuntien hän
kuitenkin tiesi päätellä jokseenkin varmasti, että vartija nukkui.
Tässä hän ei erehtynytkään, mutta hän ei silti millään tavoin
höllentänyt varovaisuuttaan. Juohevasti ja joutuisasti hän nousi
Pan-at-lin luolaa kohti, Tarzanin ja Ta-denin katsellessa alhaalta.

"Miten hän saa sen tehdyksi?" kysyi Tarzan. "En näe kohtisuorassa
pinnassa mitään jalan tukea ja kuitenkin hän näyttää kapuavan mitä
helpoimmin."

Ta-den selitti nappulajärjestelmän. "Sinäkin voisit nousta keveästi",
hän sanoi, "vaikka hännästä on suurta apua."

He tarkkailivat kunnes Om-at oli pujahtamaisillaan Pan-at-lin luolaan;
tähän asti ei ollut ilmennyt merkkiäkään, että hänet olisi huomattu, ja
sitten he yhtaikaa näkivät pään pistäytyvän esille erään alemman luolan
aukosta. Samassa selvisi, että kurkistaja oli nähnyt Om-atin, sillä hän
pintti heti ylöspäin takaa-ajoon. Sanaakaan virkkaamatta Tarzan ja
Ta-den hypähtivät kallion tyveä kohti. Miesapina saavutti seinämän
ensimmäisenä, ja apinamies näki hänen hyppäävän käsiksi alimpaan
yläpuolellaan ulkonevaan nappulaan. Samalla Tarzan näki toisia
jotakuinkin yhdensuuntaisia nappuloita mutkikkaina riveinä pitkin
kallion kylkeä. Hän ponnahti tarttumaan kiinni yhteen tuollaiseen ja
veti itsensä ylös toisella kädellään, kunnes ulottui uuteen nappulaan
toisella kädellään; ja päästyänsä käyttämään jalkojansa hän havaitsi
saavansa hyvänkin vauhdin. Ta-den kiirehti kuitenkin vinhemmin, sillä
nämä täpärät tikkaat eivät olleet hänelle mikään uutuus, jotapaitsi
hänellä oli etua hännästään.

Apinamies piti kuitenkin hyvin puoliaan ja pinnisti piankin yhä
terhakkaammin, kun Ta-denin yläpuolella kiipeävä waz-don katsahti alas
ja keksi tavoittajansa juuri ennen kuin ho-don saavutti hänet. Rotkon
hiljaisuutta lävisti heti huima huuto, johon sadat villit uhkaukset
samassa vastasivat, kun soturi toisensa jälkeen sukelsi luolastaan.

Hälytyksen antaja oli nyt päässyt Pan-at-lin luolan eteiseen ja
pysähtyi siinä, kääntyen taistelemaan Ta-denia vastaan.

Päästäen nuijansa irti selkähihnasta hän seisoi eteisen tasaisella
permannolla, tehokkaasti sulkien Ta-denin nousun.

Kaikilta suunnilta parveili Kor-ul-jan sotureita tunkeilijoita kohti.
Tarzan, joka oli päässyt Ta-denin tasalle, mutta hiukan vasemmalla
hänestä, näki että ainoastaan ihme saattoi heidät pelastaa. Juuri
vasemmalla apinamiehestä johti muuan aukko luolaan, joka joko oli
autiona tai jonka asukkaat eivät olleet vielä havahtuneet, sillä kuisti
oli tyhjillään. Neuvokas oli Apinain Tarzanin valpas mieli, ja
joutuisat olivat harjaantuneet lihakset vastaamaan sen vaikutteihin.
Siinä ajassa, jonka te tai minä käyttäisimme toimenpiteen tuumimiseen,
hän suoritti sen, ja vaikka nyt ainoastaan sekunnit erottivat hänet
lähimmästä vastustajastaan, astui hän tässä lyhyessä käytettäväkseen
liikenevässä hetkisessä eteiskomeroon, vyyhtesi auki pitkän köytensä ja
kumartuen kauas ulospäin sinkautti tavanomaisen tarkasti silmukan
uhkaavaa olentoa kohti, joka jo kohotti jykevää nuijaansa Ta-denin
yläpuolella. Köyttä pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi silmukan kiitäessä
päämäärään, sitten oikean ranteen nopea nykäisy kiristi sen samassa kun
se suhahti uhrin kaulaan, ja nyt seurasi voimallinen tempaisu, Tarzanin
tarttuessa köyteen molemmin käsin ja kaikella suuren runkonsa painolla
heittäytyessä taaksepäin.

Kamalasti kiljaisten waz-don suistui päistikkaa Ta-denin yläpuolella
olevasta komerosta. Tarzan varustautui kestämään putoavan ruumiin
nytkähdystä köyden päässä, ja tämän tapahtuessa ritkahti selkäranka
ilettävästi siinä hetkellisessä hiljaisuudessa, joka oli seurannut
tuomitun miehen lähtökirkaisua. Köyden päähän äkillisesti pysähtyneen
painon tempauksesta järkkymättä veti Tarzan ruumiin nopeasti viereensä,
irroittaakseen kaulasta silmukan, sillä hänen ei sopinut menettää niin
kallisarvoista asetta.

Usean sekunnin ajan, joka oli kulunut nuoran heittämisestä, olivat
waz-donilaiset soturit pysyneet hievahtamatta, ikäänkuin ihmetyksen tai
kauhun lamauttamina. Nyt eräs heistä sai takaisin äänensä ja
ajatuskykynsä, ja syytäen herjaussanoja outoa tunkeilijaa vastaan hän
oikopäätä ryntäsi ylöspäin tavoittamaan apinamiestä ja vaati samalla
kumppaneitansa hyökkäykseen. Se mies oli lähinnä Tarzania. Jollei hän
olisi ollut tiellä, oli apinamies helposti päässyt Ta-denin vierelle,
kuten jälkimmäinen kehoitteli. Tarzan kohotti kuolleen waz-donin
ruumiin päänsä yli, piteli sitä siinä kotvasen samalla kun kasvot
käännettyinä taivaalle kiljaisi Kertshakin heimon urosapinain hirveän
haasteen, ja jättiläisjäntereittensä kaikella voimalla hän paiskasi
raskaan ruumiin nousevaa soturia vastaan. Niin ankara oli tölmäys,
ettei ainoastaan waz-don irtautunut otteestaan, vaan kaksi nappulaakin,
joista hän piteli kiinni, katkesi kuoppiensa kohdalta.

Noiden kahden ruumiin, elävän ja kuolleen, singotessa alas kallion
juurelle nousi waz-donien parvesta suuri huuto. "Jad-guru-don!
Jad-guru-don!" kirkuivat he, ja sitten: "Tappakaa hänet! Tappakaa
hänet!"

Ja nyt Tarzan seisoi komerossa Ta-denin vierellä. "Jad-guru-don!"
kertasi jälkimmäinen hymyillen: "Kauhea mies -- Kauhea Tarzan! He
voivat surmata sinut, mutta he eivät milloinkaan unohda sinua."

"He eivät sur-- mitä nyt?" Tarzanin ajatus "heidän" tekemisistään
keskeytyi äkilliseen huudahdukseen, kun kaksi kuolettavaan syleilyyn
sulkeutunutta olentoa tuiskahti luolan ovelta kuistille. Toinen oli
Om-at, toinen hänen omaa lajiansa, mutta karkean peitteen karvat
törröttivät kankeina ulospäin, kun sensijaan Om-atin ihopeite oli
sileä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti tasaväkisiä ja yhtä ilmeisesti
kumpainenkin tavoitti murhaa. He kamppailivat melkein ääneti, paitsi
että toinen tai toinen satunnaisella murahduksella tunnusti uuden
ruhjaisun.

Noudattaen luonnollista vaikutetta liittolaisensa auttamiseksi hypähti
Tarzan eteenpäin, yhtyäkseen nujakkaan, mutta hänet pysähdytti Om-atin
mörähtävä epäys. "Takaisin!" käski hän. "Tämä taistelu on minun yksin."

Apinamies ymmärsi ja astui syrjään.

"Se on _gund-bar_", selitti Ta-den, "_päällikkötaistelu_. Tuon miehen
täytyy olla Es-sat, päällikkö. Jos Om-at tappaa hänet ilman apua, niin
Om-atista saattaa tulla päällikkö."

Tarzan hymyili. Se oli hänen oman viidakkonsa laki -- urosapina
Kertshakin heimon laki -- alkuihmisen ikivanha laki, joka tarvitsi vain
sivistyksen hienostuttavia vaikutteita, tuottaakseen esille palkatun
tikarin ja myrkkypikarin. Sitten hänen huomionsa kääntyi eteisen
ulkoreunalle. Joku Es-satin soturi kohotti karvaiset kasvonsa sen yli.
Tarzan hyppäsi miestä vastaan, mutta Ta-den ehätti hänen edelleen.
"Takaisin!" huusi ho-don tulijalle. "Se on gund-bar." Mies tähysti
tutkivasti noita kahta taistelijaa ja käänsi sitten kasvonsa alas
heimolaisiaan kohti. "Takaisin!" huusi hän; "se on gund-bar Es-satin ja
Om-atin kesken." Hän kääntyi jälleen katsomaan Ta-denia ja Tarzania.
"Keitä te olette?" kysyi hän.

"Me olemme Om-atin ystäviä", vastasi Ta-den.

Mies nyökkäsi. "Pidämme teistä huolta jälkeenpäin", sanoi hän ja katosi
kuistin reunalta.

Kamppailua eteiskomerossa jatkui hellittämättömän raivokkaasti, ja
Tarzan ja Ta-den kykenivät vain työläästi pysyttelemään poissa
kiistakumppanusten tieltä, jotka repivät ja takoivat toisiaan käsillä
ja jaloilla ja huitelevilla hännillä. Es-sat oli aseeton -- Pan-at-lin
ansiosta --, mutta Om-atin kupeella heilui tupessa puukko, jota hän ei
yrittänytkään paljastaa. Se ei olisi soveltunut heidän villeihin ja
alkeellisiin kunniakäsitteihinsä, sillä päällikkötaistelu oli
ratkaistava luonnon aseilla.

Toisinaan he kotvaseksi erkanivat, vain rynnätäkseen jälleen toistensa
kimppuun vimmaisesti ja melkein yhtä voimallisesti kuin hullaantuneet
sonnit. Sitten toinen kamppasi nurin toisen, mutta siinä kouristuneessa
syleilyssä ei päässyt kaatumaan yksin -- Es-sat veti Om-atin mukanaan,
horjahtaen komeron kaltaalle. Tarzankin pidätti hengitystään. Siinä he
vaarallisesti rimpuilivat tuokion edestakaisin, ja tulos oli
välttämätön -- murhaavassa puserruksessa nuo kaksi kierähtivät alas
reunalta ja katosivat apinamiehen näkyvistä.

Tarzanilta pääsi tukahtunut huokaus, sillä hän oli kiintynyt Om-atiin,
ja sitten hän Ta-denin kanssa astui katsomaan reunan yli. Kaukana
alhaalla piti kahden hievahtamattoman hahmon virua hengettömänä
lähestyvän aamunkoitteen himmeässä sarastuksessa; mutta Tarzanin
hämmästykseksi eivät hänen silmänsä kohdanneet laisinkaan sellaista
näkyä. Päin vastoin nuo kaksi kamppailijaa olivat yhä täynnä elämää ja
rynnistelivät vain muutaman jalan päässä hänen alapuolellaan. Aina
riippuen nappuloissa kahdella otteella -- kädellä ja jalalla tai
jalalla ja hännällä -- he näyttivät painiskelevan pystysuoralla
seinällä yhtä helposti kuin kuistikomeron tasaisella permannolla, mutta
menetelmät olivat hiukan muuttuneet; kumpikin näytti erityisesti
rytyyttävän vastustajaansa irti otteestaan, syöstäkseen hänet alas
varmaan kuolemaan. Ilmeni piankin, että Om-at nuorempana ja sitkeämpänä
oli voiton puolella. Päällikkö pysytteli nyt melkein tyyten
puolustuskannalla. Toisella kourallaan pidellen vihollista uumavyöstä
Om-at työnsi häntä suoraan ulospäin kalliosta, toisen käden ja toisen
jalan nopsasti vääntäessä auki Es-satin otteet vuorotellen, samalla kun
hän aina lomassa tehosti ponnistuksiaan tuimilla iskuilla vastustajan
vatsakuoppaan. Es-sat oli nopeasti väsymässä, ja likeisen kuoleman
tieto -- kuten samanlaisissa olosuhteissa käy jokaiselle raukalle ja
rehentelijälle -- häivytti uljastelun ulkokiillon, joka oli kauan
saanut esiintyä miehuullisuutensa, ja sen mukana sortui hänen
kunniallisuutenakin. Nyt ei Es-sat ollut enää Kor-ul-jan päällikkö --
hän oli uliseva pelkuri, joka taisteli hengestään. Tarraten Om-atiin,
tarraten lähimpiin nappuloihin hän etsi mitä hyvänsä tukea
pelastuakseen kamalasta putoamisesta, ja rimpuillessaan hän tavoitteli
hännällään puukkoa Om-atin kupeelta.

Tarzan näki, ja juuri kun Es-sat sai veitsen vedetyksi tupesta,
pudottausi hän kissamaisesti nappuloille taistelijain viereen. Es-satin
häntä oli vetäytynyt taaksepäin kurjaa, kohtalokasta survaisua varten.
Nyt havaitsivat useat muutkin sen petollisuuden, ja villeistä kurkuista
kajahti raivon ja inhon mörinä; mutta terän viuhahtaessa päämäärää
kohti tarttui apinamies heilauttavaan karvaiseen jäseneen, ja samalla
hetkellä töykkäsi Om-at Es-satin ruumiin luotansa niin rajusti, että
sen heikontuneet otteet heltisivät ja se kiiti alas kuolemaan, kirkuvan
pelon hetkellisenä meteorina.




NELJÄS LUKU

Väijytys


Kun Tarzan ja Om-at kapusivat takaisin Pan-at-lin luolan eteiseen ja
ottivat paikkansa Ta-denin vieressä valmiina mihin hyvänsä Es-satin
kuoleman seuraamukseen, kosketti itäisille kukkuloille ilmestyvä
aurinko myös erästä nukkujaa etäisellä okapeitteisellä arolla,
herättäen hänet jälleenkin uupumattoman vainuamisen päivään, pitkin
heikkoa ja nopeasti häipyvää latua.

Tuokion vallitsi Kor-ul-jassa hiljaisuus. Heimon jäsenet odottelivat,
katsellen milloin alas hengettömään kasaan, joka oli ollut heidän
päällikkönsä, milloin toisiinsa, ja aina välillä Om-atiin ja niihin
kahteen, jotka seisoivat hänen kummallakin puolellaan. Sitten Om-at
puhui. "Minä olen Om-at", huusi hän. "Kuka sanoo, että Om-at ei ole
Kor-ul-jan gund?"

Hän odotti haasteensa hyväksyjää. Pari tanakahkoa nuorta pukaria
liikehti levottomasti silmäillen häntä, mutta vastausta ei kuulunut.

"Om-at on siis gund", sanoi hän ratkaisevasti. "Sanokaa minulle nyt,
missä Pan-at-li, hänen isänsä ja veljensä ovat?"

Muuan vanha soturi puhui. "Pan-at-lin pitäisi olla luolassaan. Kuka sen
tietäisi paremmin kuin sinä itse, joka olet siellä nyt? Hänen isänsä ja
veljensä lähetettiin pitämään silmällä Kor-ul-lulia; mutta kumpikaan
noista kysymyksistä ei herätä mitään temmellystä povissamme. On
kysymys, joka herää: voiko Om-at olla Kor-ul-jan päällikkö ja kuitenkin
seistä omaa kansaansa vastassa jonkun ho-donin kanssa ja tuo kauhea
mies vierellään -- kauhea mies, jolla ei ole häntää? Luovuta
muukalaiset heimollesi surmattaviksi niinkuin waz-donien tapa on, ja
silloin Om-atin sopii olla gund."

Ei Tarzan eikä Ta-den virkkanut sanaakaan; he vain seisoivat katsellen
Om-atia ja odottaen hänen päätöstään, hienon hymyn väreillessä
apinamiehen huulilla. Ta-den ainakin tiesi vanhan soturin puhuneen
totta -- waz-donit eivät anna suojaa muukalaisille eivätkä ota vankeja
vieraasta heimosta.

Sitten puhui Om-at. "Aina on muutosta", huomautti hän. "Pal-ul-donin
vanhat kukkulatkaan eivät koskaan näytä kahdesti samanlaisilta --
loistava aurinko, leijuva pilvi, kuu, sumu, vaihtuvat vuodenajat,
myrskyä seuraava kuulas seesteisyys, ne kukin tuovat uuden muutoksen
kukkuloillemme. Syntymästä kuolemaan, päivä päivältä, meissä jokaisessa
tapahtuu alituista muutosta. Muuttuvaisuus on siis Jad-ben-Othon
lakeja.

"-- Nyt minä, Om-at, teidän gundinne, tuon jälleen muutoksen.
Muukalaisia, jotka ovat urheita miehiä ja hyviä ystäviä, älkööt
Kor-ul-jan waz-donit enää surmatko!"

Kuului murahduksia ja mutinaa, ja soturit liikahtelivat rauhattomasti
silmäillen toisiansa nähdäkseen, kuka ottaisi aloitteen Om-atia,
nurjamielistä uudistajaa vastaan.

"Lopettakaa nurinanne", kehoitti uusi gund. "Olen päällikkönne. Sanani
on lakinne. Teillä ei ollut mitään osuutta minun tulemisessani
päälliköksi. Toiset teistä auttoivat Es-satia karkoittamaan minut
esi-isieni luolasta; muut sallivat sen. En ole teille mitään velkaa.
Ainoastaan nämä kaksi, jotka te tahtoisitte minut surmauttamaan, olivat
minulle uskollisia. Olen gund, ja jos joku sitä epäilee, niin puhukoon
-- nuorempana ei hän voi kuolla."

Tarzan oli hyvillään. Tässä oli hänen oman sydämensä mukainen mies. Hän
ihaili Om-atin haasteen pelottomuutta ja oli kyllin hyvä ihmistuntija
tietääkseen, että hän ei ollut kuunnellut joutavaa tuulenpieksämistä --
Om-at puoltaisi tarpeen tullen sanojansa kuolemaan asti, ja
todennäköisenä mahdollisuutena oli, että kuolema ei olisi hänen.
Ilmeisesti oli kor-ul-jalaisten enimmistöllä sama vakaumus.

"Minusta tulee teille hyvä gund", lausui Om-at nähdessään, että kukaan
ei tuntunut halukkaalta kiistämään hänen oikeuksiansa vastaan.
"Vaimonne ja tyttärenne saavat olla turvallisia -- he eivät olleet
turvassa Es-satin valtakautena. Menkää nyt vainioillenne ja
pyyntipuuhiinne. Minä lähden etsimään Pan-at-lia. Ab-on olkoon gund
minun ollessani poissa -- odottakaa häneltä ohjausta ja minulta
tilintekoa palatessani -- ja Jad-ben-Otho hymyilköön teille."

Hän kääntyi Tarzaniin ja ho-doniin päin. "Ja te, ystävät", hän sanoi,
"olette vapaat liikkumaan kansani keskuudessa; esi-isieni luola on
teidän; tehkää mitä tahdotte."

"Minä lähden Om-atin kanssa etsimään Pan-at-lia", ilmoitti Tarzan.

"Ja minä", yhtyi Ta-den.

Om-at hymyili. "Hyvä!" huudahti hän. "Ja hänet löydettyämme me lähdemme
yhdessä Tarzanin ja Ta-denin asioille. Mistä etsisimme ensin?" Hän
kääntyi sotureihin. "Kuka tietää, missä hän saattaa olla?"

Kukaan ei tiennyt muuta kuin että Pan-at-li oli edellisenä iltana
mennyt luolaansa toisten mukana -- ei ollut mitään vihiä hänen
olosijastaan.

"Näytä minulle, missä hän nukkuu", esitti Tarzan; "anna minun nähdä
jotakin hänelle kuuluvaa -- vaatekappale -- niin voin varmaan auttaa
sinua."

Kaksi nuorta soturia kapusi likemmäksi pengermää, jolla Om-at seisoi.
He olivat In-sad ja O-dan, ja jälkimmäinen puhui.

"Kor-ul-jan gund", tarjoutui hän, "me tahtoisimme lähteä kanssasi
etsimään Pan-at-lia."

"O-dan ja In-sad saavat tulla mukaan", ilmoitti Om-at, "useampia emme
tarvitse. Tule, Tarzan, niin näytän sinulle Pan-at-lin nukkumasijan,
vaikken käsitä, miksi halunnet sen tietää -- hän ei ole siellä. Olen
itse katsonut."

He astuivat luolaan kahden, ja Om-at meni edellä huoneeseen, jossa
Es-sat oli edellisenä yönä yllättänyt Pan-at-lin.

"Kaikki täällä on hänen", selitti Om-at, "paitsi tuo sotanuija
permannolla -- se oli Es-satin."

Apinamies liikkui äänettömänä huoneessa, ja hänen kumppaninsa tuskin
huomasivat herkkien sieraimien värähtelyä vain ihmetellen, mitä hyötyä
saattoi olla pistäytymisestä tänne, ja tuntien maltittomuutta
viivytyksestä.

"Tule!" sanoi sitten apinamies ja meni edellä kuistille. Siellä
odottivat heidän kolme kumppaniaan. Tarzan astui komeron vasemmalle
puolelle ja tarkasteli ulottuvissa törröttäviä nappuloita. Hän katseli
niitä, mutta niitä eivät tutkineet hänen silmänsä. Terävää katsetta
tarkempi oli ihmeellisesti harjaantunut hajuaisti, joka oli ensin
kehittynyt hänessä lapsena hänen kasvattiemonsa -- naarasapina Kaalan
-- hoivatessa häntä, ja erinomaisena opetusmestarina oli sitä edelleen
terittänyt julmissa viidakoissa itsevarjelun vaisto.

Komeron vasemmalta puolelta hän kääntyi vasemmalle. Om-at alkoi käydä
kärsimättömäksi.

"Lähtekäämme", huomautti hän. "Meidän on etsittävä Pan-at-lia, jos
konsaan tahdomme hänet löytää."

"Mistä meidän on etsittävä?" kysäisi Tarzan.

Om-at raapi päätänsä. "Mistäkö?" kertasi hän. "No, koko Pal-ul-donista,
jos on tarpeellista."

"Iso urakka", virkkoi Tarzan. "Tulkaa", hän lisäsi, "hän meni tätä
kautta", ja hän siirtyi nappuloille, jotka johtivat kallion lakea
kohti. Täällä hän helposti seurasi tuoksua, koska kukaan ei ollut
Pan-at-lin paon jälkeen käynyt siitä. Siinä kohdassa, missä hän oli
poikennut vakinaisilta nappuloilta ja ryhtynyt käyttämään mukanaan
olevia, Tarzan seisahtui rutosti. "Hän meni tästä harjalle", lausui hän
Om-atille, joka oli lähinnä hänen takanaan; "mutta täällähän ei ole
mitään nappuloita."

"En käsitä, kuinka tiedät hänen menneen tästä", sanoi Om-at; "mutta
nappuloita kyllä saamme. In-sad, mene sinä takaisin ja nouda
kiipeämiskalikat viidelle."

Nuori soturi palasi pian, ja kalikat jaettiin. Om-at ojensi Tarzanille
viisi ja selitti niiden käytön. Apinamies antoi yhden takaisin,
"Tarvitsen vain neljä", sanoi hän.

Om-at hymyili. "Mikä ihmeellinen olento sinä olisitkaan, jollet olisi
raajarikko", huudahti hän.

"Hiukan vajavaiseksi tunnustan itseni kyllä", vastasi Tarzan. "Menkää
te toiset edellä ja jättäkää nappulat paikoilleen minulle. Pelkään,
että se muutoin olisi hidasta työtä, kun en voi pidellä nappuloita
varpaissanikaan kuten te."

"Hyvä on", vahvisti Om-at; "Ta-den, In-sad ja minä menemme edellä, sinä
seuraat ja O-dan tulee takimmaisena keräten talteen nappulat --
vihollistemme takia emme voi jättää niitä tänne."

"Eivätkö vihollisenne voi tuoda omia nappuloitaan?" kysyi Tarzan.

"Kyllä; mutta se hidastuttaa heitä ja helpottaa puolustustamme, eivätkä
he tiedä, mitkä kaikista näistä rei'istä ovat kyllin syviä nappuloille
-- toiset ovat tehdyt vihollisten eksyttämiseksi, nappulat eivät niissä
pysy."

Kallion harjalla Tarzan jälleen totesi ladun käiväräisen puun juurelta.
Tuoksu oli täällä aivan yhtä voimakas kuin nappuloilla, ja apinamies
riensi harjanteen yli Kor-ul-lulin suunnalle.

Tovin kuluttua hän seisahtui ja kääntyi Om-atiin päin.

"Tässä hän liikkui nopeasti, juosten täyttä vauhtia, ja, Om-at, häntä
ajoi takaa leijona."

"Voitko lukea sen ruohosta?" kysyi O-dan toisten keräytyessä
apinamiehen ympärille.

Tarzan nyökkäsi. "En luule leijonan saaneen häntä", lisäsi hän.

"Missä hän siis voi olla?" sanoi Om-at.

"Me voimme vain seurata niin kauan kuin latu on veres", vastasi
apinamies; ja jälleen ryhtyen keskeytyneeseen vainuamiseensa hän johti
heidät alas harjannetta, kunnes ladun jyrkkä kääntyminen vasempaan
toimitti heidät kaltaalle, joka kohtisuorasti painui Kor-ul-luliin.
Hetkisen tutki Tarzan maankamaraa oikealla ja vasemmalla, sitten hän
suoristausi ja Om-atia silmäten viittasi rotkoon.

Tuokion tuijotti waz-don alas vihreään halkeamaan, jonka pohjalla joki
kuohuten vilisi alaspäin pitkin kallio-uomaansa; sitten hän ummisti
silmänsä ikäänkuin äkillisen kivun sävähdyksestä ja kääntyi pois.

"Tarkoitat -- että -- hän hyppäsi?" kysyi hän.

"Välttääkseen leijonan", vastasi Tarzan. "Peto oli ihan hänen
kintereillään -- katsokaa, voitte nähdä neljän käpälän painumisen
turpeeseen sen pysäyttäessä rynnäkkönsä aivan kuilun partaalle."

"Onko mitään mahdollisuutta --" aloitti Om-at; mutta Tarzanin
varoittava ele vaiensi hänet äkkiä.

"Alas!" kuiskasi apinamies; "monta miestä on tulossa. Ne juoksevat --
harjanteen alapuolelta." Hän painui vatsalleen ruohoon, ja toiset
noudattivat hänen esimerkkiään.

Jonkun minuutin he odottivat siten, ja sitten toisetkin kuulivat
juoksun tömistystä ja pian käheän huudon, jota monet muut samassa
säestivät.

"Se on kor-ul-lulien sotahuuto", kuiskasi Om-at, "ihmisenpyytäjien
metsästyshuuto. Piankin näemme heidät, ja jos Jad-ben-Otho on meille
suosiollinen, ei heidän lukumääränsä ole kovinkaan paljon suurempi kuin
meidän."

"Monta heitä on", sanoi Tarzan, "neljä- tai viisikymmentä, sanoisin,
mutta mahdotonta on arvaillakaan, montako on hätyytettyjä ja kuinka
monta takaa-ajajaa, paitsi että jälkimmäisten täytyy olla suurena
ylivoimana, koska he eivät muutoin ryntäisi niin nopeasti."

"Tässä he tulevat", virkkoi Ta-den.

"Siellä on An-un, Pan-at-lin isä, ja hänen kaksi poikaansa", huudahti
O-dan. "He vilistävät ohi meitä näkemättä, jos emme kiirehdi", hän
lisäsi, katsahtaen Om-atiin, päällikköön, merkkiä odottaen.

"Tulkaa!" huusi jälkimmäinen ponnahtaen jaloilleen ja juosten
katkaisemaan noiden kolmen pakolaisen suunnan. Toiset seurasivat häntä.

"Viisi ystävää!" luikkasi Om-at, An-unin ja hänen poikiensa keksiessä
heidät.

"_Adenen yo_!" säestivät O-dan ja In-sad.

Pakolaiset tuskin pysähtyivät odottamattomien apuvoimien liittyessä
heihin, mutta oudostellen he silmäilivät Ta-denia ja Tarzania.

"Kor-ul-luleja on paljon", huusi An-un. "Kunhan saisimme seisahtua
taistelemaan; mutta meidän on ensin varoitettava Es-satia ja
kansaamme."

"Niin", vahvisti Om-at, "meidän on varoitettava kansaamme."

"Es-sat on kuollut", ilmoitti In-sad.

"Kuka on päällikkönä?" kysyi toinen An-unin pojista.

"Om-at", vastasi O-dan.

"Sepä hyvä", huudahti An-un. "Pan-at-li vakuutti, että sinä tulet
takaisin ja surmaat Es-satin."

Nyt ilmestyi vihollinen näkyviin heidän takanaan.

"Tulkaa!" huusi Tarzan; "kääntykäämme ryntäämään heitä vastaan,
kohottaen suuren huudon. He ahdistavat vain kolmea, ja nähdessään
kahdeksan hyökkäävän kimppuunsa he ajattelevat paljon miehiä olevan
tulossa taistelemaan. He tulevat pitäneiksi meitä etujoukkona, ja
sillävälin ehtii nopea juoksija täältä rotkolle varoittamaan
kansaamme."

"Hyvä on", päätti Om-at. "Id-an, sinä olet vikkelä -- vie sana
Kor-ul-jan sotureille, että me taistelemme kor-ul-luleja vastaan
harjanteella ja että Ab-onin on lähetettävä sata miestä."

Id-an, An-unin poika, vilisti kor-ul-jain kallioasunnoille, toisten
rynnätessä torjumaan lähestyviä kor-ul-luleja, ja omituisessa kolkossa
sopusoinnussa nousivat ja laskivat noiden kahden heimon sotahuudot.
Kor-ul-lulien johtajat pysähtyivät huomatessaan apuvoimat, nähtävästi
odottaen taammaksi jääneiden joutumista paikalle ja mahdollisesti myös
saadakseen selville, kuinka suuri joukko oli heitä vastassa. Johtajat,
kenties nopeampia juoksijoita kuin muut, olivat kaukana edellä, eikä
muu väki ollut vielä päässyt pensastosta esillekään; ja kun nyt Om-at
ja hänen kumppaninsa osoittivat hyökkäyksessään välttämättömyyden
nostattamaa hurjuutta, kääntyivät he peräytymään niin että heidän
kumppaniensa vihdoin tullessa näkyviin he näyttivät olevan täydessä
paossa. Luonnollisena tuloksena oli, että toisetkin kääntyivät
livistämään pois.

Tämän ensimmäisen menestyksen rohkaisemana Om-at seurasi heitä
pensaikkoon; hänen pieni joukkueensa rynnisti uljaasti hänen
kumpaisellakin puolellaan, ja äänekkäitä ja karmivia olivat villit
ulvahdukset, joita he päästelivät pakenevan vihollisen kintereillä.
Pensasto ei ollut niin tiheätä, että se olisi kulkua ehkäissyt, mutta
sen korkeus kätki joukkueen miehet toisiltaan, kun he joutuivat
muutaman metrinkin erilleen. Niinpä Tarzan, aina virmana ja aina
kiihkeänä taistelemaan, piankin ajoi vihollista paljon edellä toisista
-- ja se ymmärtäväisyyden puute koitui hänen kukistuksekseen.

Kor-ul-lulin soturit, epäilemättä yhtä urhoollisia kuin
vastustajansakin, peräytyivät vain edullisempaan asemaan pensastossa,
eikä kulunut pitkääkään aikaa, kun he oivalsivat, että takaa-ajajat
olivat vähemmistönä. Silloin he ottivat seisahduspaikakseen tiheimmän
pensaston; se oli väijytys, ja tähän juoksi Apinain Tarzan. He
puijasivat hänet sievästi. Niin, surullista kertoa, he puijasivat
viidakon ovelan valtiaan. Mutta he taistelivatkin omalla alueellaan,
jonka jokaisen tuumanalan he tunsivat niinkuin te oieskeluhuoneenne, ja
he noudattivat omia taistelumenetelmiään,- joista Tarzan ei tiennyt
mitään.

Tarzanille näyttäysi yksinäinen musta soturi, ikäänkuin peräytyvän
vihollisen takamieheksi jääneenä hidastelijana, ja siten peräytyessään
hän viekoitteli Tarzanin eteenpäin. Viimein hän kääntyi päin, uhmaten
apinamiestä nuijalla ja paljastetulla puukolla, ja Tarzanin hyökätessä
hyppäsi ympäristön pensastosta parikymmentä vantteraa waz-donia. Heti,
mutta liian myöhään, tajusi jättiläis-tarmangani vaaransa. Hänen
silmissään vilahti menetetyn kumppaninsa ilmestys, ja hänen sielussaan
humahti suuri ja karmaiseva pahoittelu, että jos Jane oli elossa, ei
hän voinut enää toivoa, sillä vaikka hän ei milloinkaan kuulisikaan
miehensä lopusta, täytyi tämän kuitenkin vääjäämättömästi sinetöidä
hänen tuomionsa.

Ja tämän ajatuksen mukana hänet tempasi valtaansa vihan vimma näitä
olentoja vastaan, jotka uskalsivat tehdä tyhjäksi hänen aikeensa ja
uhata hänen vaimonsa elämää. Villisti murahtaen hän heittäysi edessään
olevan soturin kimppuun, vääntäen raskaan nuijan hänen kädestään
niinkuin pieneltä lapselta, ja jättiläisruhonsa painon ja jäntevyyden
jännittämällä vasemmalla nyrkillään hän survaisi murhaavan iskun
keskelle waz-donin kasvoja -- iskun, joka musersi luut ja nykersi
miehen siihen paikkaan. Sitten hän käännähti toisia vastaan, huitoen
heidän kaatuneen kumppaninsa nuijalla oikealle ja vasemmalle valtavia,
armottomia sivalluksia, jotka iskivät alas heidän omat aseensa, kunnes
apinamiehen käyttelemästä lastut sinkoilivat. Molemmin puolin
tuiskahteli heitä tantereeseen hänen nuijastaan; niin nopsaa oli hänen
lyöntiensä suuntailu, niin kissamaista hänen asentojensa vaihtuminen,
että hän kamppailun ensimmäisinä hetkinä näytti heidän hyökkäilyilleen
haavoittumattomalta. Mutta sitä ei voinut kestää -- hänellä oli
kaksikymmentä vastassaan, ja hänen tappiokseen tuli heitetty nuija. Se
jymähti takaraivoon. Tovin hän seisoi horjuen, ja sitten niinkuin suuri
honka kirvesmiehen kaatamana hän jysähti maahan.

Toisia kor-ul-luleja oli hyökännyt Om-atin varsinaisen joukkueen
kimppuun. Sen tappelun hälyä kuului vähän matkan päästä, ja oli
ilmeistä, että kor-ul-jat olivat verkalleen peräytymässä, ja heidän
vetäytyessään taaksepäin huuteli Om-at puuttuvalle kumppanilleen:
"Kauhea Tarzan! Kauhea Tarzan!"

"Jad-guru tosiaankin", toisti muuan kor-ul-lul noustessaan pensaan
juurelta, jonne Tarzan oli hänet pökerryttänyt. "Tarzan-jad-guru!
Pahempikin hän oli."




VIIDES LUKU

Ahdistettu neito


Tarzanin nujertuessa vihollistensa sekaan seisahtui monen kilometrin
päässä mies Pal-ul-donia saartavan rämevyöhykkeen ulkolaitaan. Hänen
ainoana verhonaan oli lannevaate ja kolme patruunavyötä, joista kaksi
kulki olkapäiltä rinnan ja selän poikki, kolmannen ollessa hänen
uumillaan. Nahkaisessa hankkiluksessa riippui selässä enfield-kivääri,
ja lisäksi hänellä oli väkipuukko, jousi ja nuolikotelo. Hän oli tullut
kaukaa, villien korpimaiden halki, julmien petojen ja julmempien
ihmisten uhkaamana, mutta viimeistä patruunaa myöten koskemattomana oli
ammuksien varasto, joilla vyöt oli täytetty sinä päivänä kun hän läksi
liikkeelle.

Jousi ja nuolet ja pitkä puukko olivat toimittaneet hänet turvassa
tänne saakka, mutta useinkin suurten uskallusten uhalla, jotka yksi
ainoa laukaus selässä riippuvasta hyvin hoidetusta kivääristä olisi
tehnyt varsin vähäiseksi. Mikä tarkoitus saattoi hänelle olla näiden
kallisarvoisten ampumatarpeiden säilyttämisessä? Elämänsä panemisessa
alttiiksi, jotta saisi tuoduksi tuntemattomaan määränpäähän jokainoan
kirkkaasti kimmaltelevan ammuksen? Mihin, ketä varten olivat nämä
kuoleman tuottajat varatut? Koko maailmassa ainoastaan hän tiesi.

       *       *       *       *       *

Kun Pan-at-li astui kallion reunalta Kor-ul-lulin yläpuolella, odotti
hän murskautuvansa heti kuoliaaksi alhaalla louhikossa; mutta hän oli
valinnut tämän mieluummin kuin ja'n raatelevat hampaat. Sen sijaan
sääti sattuma, että hän teki kamalan hyppäyksensä sellaiselta kohdalta,
missä kohiseva joki mutkausi ylikaartuvan kallioseinämän alapuolella
kierrättämään vettänsä vitkallisen tuokion syvässä suvannossa, jonka se
oli aikakausien kuluessa itselleen kaivanut, ennenkuin rajusti hulahti
jälleen alas riehuvana kiehuvan vaahdon putouksena ja jumisutti
pyörteitään uoman paasia vastaan.

Tähän viileään lampeen syöksähti tyttö, ja alas ja alas syvyyteen,
kunnes puolittain tukehtuneena, mutta yhä miehuullisesti taistellen sai
vielä kerran kohottautuneeksi ilmaan. Voimakkaasti uiden hän
ponnistausi vastapäiselle rannalle ja laahausi ylös äyräälle makaamaan
huohottaen ja näännyksissä, kunnes lähestyvä aamukajastus varoitti
häntä etsimään lymypaikkaa, sillä hän oli kansansa vihollisten maassa.

Hän nousi ja siirtyi rehevän kasvullisuuden kätköön, joka Pal-ul-donin
vetevissä kor'eissa rehoittaa perin voimallisesti.

[Olen käyttänyt pal-ul-donilaista rotkon vastinetta meikäläisessä
monikossa, mutta niiden hyväksi, joiden mielenkiintoa tällaiset seikat
herättävät, olkoon mainittuna, että pal-ul-donin kielen kaikkien
sanojen monikko muodostetaan kaksintamalla sanan alkukirjain, esim.
_k'kor_, rotkot, lausutaan _kakor_. Leijonat olisivat siis _j'ja_ tai
miehet _d'don_.]

Kasvullisuuden keskeen piiloutuneena jokaisen näkyvistä, joka saattoi
tulla jokivarren paljon käytettyä polkua pitkin, Pan-at-li etsi lepoa
ja ruokaa; jälkimmäistä kasvoi yltäkyllin hänen ympärillään hedelminä
ja marjoina ja mehukkaina mukuloina, joita hän kaiveli maasta henkensä
heittäneen Es-satin veitsellä.

Ah olisipa hän vain tiennyt, että päällikkö oli kuollut! Miltä
koettelemuksilta ja vaaroilta ja kauhuilta hän olisikaan voinut
säästyä; mutta hän luuli ahdistajansa yhä toimivan eikä senvuoksi
uskaltanut palata Kor-ul-jaan. Ei ainakaan vielä, hänen raivonsa
kiehuessa kuumimmillaan. Myöhemmin kenties, isänsä ja veljiensä
palattua heidän luolaansa, hän saattaisi sen uskaltaa; mutta ei nyt --
ei nyt. Eikä hän toiselta puolen voinut kauan viipyä täälläkään,
vihamielisten kor-ul-lulien lähistöllä, ja jostakin hänen oli
löydettävä suojaa pedoilta ennen yön tuloa.

Hänen istuessaan kaatuneen puun rungolla yrittäen keksiä jotakin
ratkaisua edessään olevalle olemassaolon ongelmalle, kajahti hänen
korviinsa rotkon yläpäästä huikkaavien miesten ääniä, -- hälyä, jonka
hän liiankin hyvin tunsi. Se oli kor-ul-lulien sotahuuto. Yhä
likemmäksi se tuli hänen piiloansa. Sitten hän lehvistön hunnun läpi
näki vilahduksia kolmesta olennosta, jotka pakenivat polkua pitkin, ja
hätyyttäjien hoilaus kävi heidän takanaan yhä äänekkäämmäksi takaa-ajon
lähestyessä kuuntelijaa. Taaskin hän sai pakolaiset näkyviinsä
rientämässä joen poikki putouksen alapuolella, ja jälleen he katosivat.
Ja nyt ilmestyivät ahdistajat -- meluavia kor-ul-lulilaisia sotureita,
tuimia ja leppymättömiä. Neljäkymmentä, kenties viisikymmentä
luvultaan. Hän odotti hengitystään pidätellen; mutta ne eivät
poikenneet tolaltaan, vaan sivuuttivat hänet aavistamatta, että
vihollisnainen piileksi muutaman metrin päässä heistä.

Vielä kerran hän näki hätyytetyt -- kolme waz-donilaista soturia, kun
he kapusivat ylös kallioseinämää sellaisesta kohdasta, jossa harjanteen
mureneminen oli luonut jyrkän rinteen tällaisten ketteräin kiipeilijäin
noustavaksi. Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa erityisesti jännittyi.
Saattoiko niin olla? Oi, Jad-ben-Otho, jos hän vain olisi tiennyt
hetkistä aikaisemmin! Heidän juostessaan tästä ohi olisi hän voinut
liittyä heihin, sillä he olivat hänen isänsä ja kaksi veljeään. Nyt oli
myöhäistä. Hiljaa hengähdellen ja lihakset pingoittuneina hän tarkkasi
kilpailua. Pääsisivätkö he harjalle? Saavuttaisivatko kor-ul-lulit
heidät? He kapusivat hyvin, mutta voi, kovin hitaasti. Nyt yksi menetti
jalansijansa löyhässä murassa ja luisui takaisin! Kor-ul-lulit olivat
nousemassa -- muuan sinkautti nuijansa lähintä pakolaista kohti. Suuri
Jumala oli Pan-at-lin veljelle suosiollinen, sillä hän sai nuijan
putoamaan maaliinsa yltämättä ja kierimään ja poukkoilemaan takaisin
päin omistajaansa, joka tällöin tuiskahti nurin ja suistui rotkon
pohjalle.

Pan-at-li katseli nyt kuolinjuoksua seisaallaan, kädet tiukasti
puristettuina kultaisiin rintakilpiin. Nyt yksi, hänen vanhempi
veljensä, pääsi harjalle ja riippui siellä jossakin, laski ruumiinsa ja
pitkän häntänsä alapuolellaan olevalle isälle. Jälkimmäinen tarttui
tähän tukeen ja ojensi oman häntänsä alapuolellaan olevalle pojalle --
samalle, joka oli luisunut takaisin -- ja omatekoisten elävien
tikkaittensa avulla nuo kolme pääsivät siten katoamaan näkyvistä ennen
kuin kor-ul-lulit heidät saavuttivat. Mutta nämä eivät luopuneet
ajosta. Eteenpäin he pinnistivät, kunnes hekin häipyivät kallionhuipun
näköpiiristä ja vain heikko huikkailun kohu kiiri Pan-at-lin korvaan
kertomaan ihmismetsästyksen jatkumisesta.

Tyttö tiesi, että hänen täytyi samota eteenpäin. Milloin hyvänsä
saattoi nyt tulla metsästysseurue seulomaan rotkoa niistä pienemmistä
eläimistä, jotka sieltä etsivät ravintonsa tai makuupaikkoja.

Hänen takanaan olivat Es-sat ja niiden kor-ul-lulien paluu, jotka
olivat ahdistaneet hänen omaisiaan; hänen edessään, lähimmän harjanteen
takana, oli Kor-ul-gryf, niiden kammostuttavien hirviöiden tyyssija,
jotka herättivät hyytävää pelkoa jokaisessa Pal-ul-donin asukkaassa.
Hänen alapuolellaan laaksossa oli ho-donien maa, missä häntä saattoi
kohdata ainoastaan orjuus tai kuolema; täällä taasen olivat
kor-ul-lulit, hänen kansansa ikivanhat viholliset, ja kaikkialla oli
petoja, jotka söivät ihmisten lihaa.

Vain kotvasen hän empi, ja kääntäen sitten kasvonsa kaakkoa kohti hän
läksi samoamaan vesirotkon poikki Kor-ul-gryfiin päin -- siellä ei
ainakaan ollut ihmisiä.

Varovasti edeten hän saapui kallion juurelle Kor-ul-lulin etäisemmällä
puolella ja siellä hän puoleltapäivin löysi verrattain helpon
nousemiskohdan. Hän käveli harjanteen yli ja seisoi viimein
Kor-ul-gryfin partaalla -- rotunsa kansantarujen kauhunpaikan ääressä.
Sankkana ja salaperäisenä rehotti alhaalla kasvullisuus; jättiläispuut
huojuttivat töyhtölatvojaan miltei kallionharjan tasalla; ja kaikkea
painosti pahaenteinen hiljaisuus.

Pan-at-li laskeutui vatsalleen ja ojentautui reunan yli tähystämään
alapuolellaan olevaa kallioseinää. Hän näki siinä luolia ja
kivinappuloita, joita muinaiset asukkaat olivat työläästi muovailleet
käsin. Hän oli lapsuudessaan kuullut heistä tulennosten ääressä
tarinoidessa, -- kuinka gryfit olivat tulleet rämemailta vuorten takaa
ja ihmiset olivat viimein lähteneet pakosalle sitten kun nuo kamalat
otukset olivat siepanneet monta saaliikseen. Heidän luolansa olivat
siten jääneet autioiksi ties kuinka kauan sitten. Jotkut sanoivat, että
Jad-ben-Otho, joka on elänyt ainiaan, oli silloin vielä pieni poika.
Pan-at-lia värisytti, mutta luolia oli, ja niissä hän saisi turvan
gryfeiltäkin. Hän löysi kohdan, missä kivinappulat ulottuivat
kallionharjalle asti; epäilemättä ne oli jätetty siihen heimon
lopullisessa lähdössä, kun hylättyjä luolia ei enää tarvinnut varjella
tunkeilijoilta. Pan-at-li laahusti hitaasti alas ylimmäistä luolaa
kohti. Sen eteinen oli melkein samanlainen kuin hänen omankin heimonsa.
Permannolle kuitenkin oli kasautunut risuja ja vanhoja pesiä ja
lintujen jätteitä, kunnes komero oli puolittain täyttynyt. Hän siirtyi
toiseen komeroon ja kolmanteenkin, mutta kaikkiin oli kosolta
keräytynyt törkyä. Ilmeisesti oli turha etsiä edempää. Tämä näytti
tilavalta ja mukavalta. Hän ryhtyi veitsellään puhdistamaan pois roskia
yksinkertaisesti työntelemällä niitä alas reunalta, ja alinomaa hänen
silmänsä kääntyivät hiljaiseen rotkoon, jossa Pal-ul-donin pelottavat
olennot väijyivät. Ja toiset silmät, joita hän ei nähnyt, tarkkasivat
hänen jokaista liikettään -- tuimat silmät, ahnaat silmät, viekkaat ja
julmat. Ne tarkkailivat häntä, ja punainen kieli lipoi paksuina
riippuvia huulia. Ne tarkkailivat häntä, ja puoliksi ihmiselliset aivot
kehittelivät vaivaloisesti raakuuden suunnitelmaa.

Niinkuin hänen omassa Kor-ul-jassaan olivat näidenkin luolien ammoin
kuolleet rakentajat kehitelleet kallion luonnonlähteitä, niin että
raikasta, puhdasta vettä norui nyt kuten vuosituhansia takaperin
luolansuiden ulottuvilla. Siten hän saattoi elellä täällä epämääräiset
ajat. Hän tunsi nyt jonkunlaista turvallisuutta, kaiketi korkealla
sijaitsevan suojapaikkansa häiritsemättömyyden johdosta, tietäessään
sen olevan kaikkien vaarallisempien petojen tapaamattomissa, samalla
kun sitä ihmiset kammoksuivat, koska se sijaitsi vältellyssä
Kor-ul-gryfissä.

Hän päätti tarkastaa uuden kotinsa sisustaa. Vielä etelässä viipyvä
aurinko valaisi ensimmäistä huonetta. Se oli samanlainen kuin ne, joita
hän tunsi lapsuudestaan -- samoja petoja ja ihmisiä kuvattiin samaan
järeään tapaan seinäpiirrelmissä -- nähtävästi oli waz-donien rotu vain
vähän edistynyt niiden sukupolvien aikana, jotka olivat tulleet ja
menneet ihmisten lähdettyä Kol-ul-gryfistä. Luonnollisesti ei Pan-at-li
sellaista ajatellut, sillä kehitystä ja edistystä ei ollut olemassa
hänelle ja hänenlaisilleen. Kaikki oli niinkuin oli aina ollut ja olisi
aina niinkuin oli.

Että nämä kummalliset olennot ovat tällaisina olleet olemassa
lukemattomia ajanjaksoja, sitä tuskin saattaa epäillä; niin ilmeisiä
ovat muinaisuuden merkit heidän asumuksissaan -- kalliopintoihin
syvälle syöpyneet vaot paljaiden jalkojen hivuttamina, kivisen
pihtipielen kovertuminen monien kulkijain kätten kosketusta, loputtomat
piirrelmät, jotka usein peittivät kokonaisen laajan kalliopinnan ja
jokaisen luolan kaikki seinät ja laet, kukin kaiverrus eri käden tekoa,
sillä ne ovat ikäänkuin sen täysikasvuisen miehen vaakuna, joka sen on
jättänyt merkiksi elämästään.

Ja niinpä Pan-at-li huomasi tämän ikivanhan luolan kodikkaaksi ja
tutunomaiseksi. Sisustassa oli vähemmän rojua kuin hän oli tavannut
ulkopuolella, ja se oli enimmäkseen tomukerrostumaa. Oviaukon vieressä
oli se pikku komero, jossa säilytettiin puita ja taulaa, mutta siinä ei
nyt ollut jäljellä muuta kuin pelkkää pölyä. Hän oli kuitenkin
säästänyt pikku läjän risuja kuistin roskakasoista. Pian oli hän saanut
tulen risukimppuun ja sytytteli tästä toisia, tutkiessaan muutamia
sisempiä suojamia. Täälläkään hän ei havainnut mitään uutta eikä outoa,
eikä mitään poistuneiden omistajien peruja, paitsi muutamia särkyneitä
kiviastioita. Hän oli etsinyt jotakin pehmeätä nukkumasijakseen, mutta
siinä häntä kohtasi pettymys, kun ammoiset omistajat olivat ilmeisesti
lähteneet hyvässä rauhassa, vieden kaiken irtaimen mennessään. Alhaalla
oli rotkossa lehtiä ja ruohoa ja tuoksuvia oksia, mutta Pan-at-lilla ei
ollut vähintäkään halua laskeutua siihen hirvittävään kuiluun pelkän
ruumiillisen mukavuuden tyydyttämiseksi -- vain elannon välttämättömyys
ajaisi hänet sinne.

Ja varjojen pidentyessä ja yön lähetessä hän siis valmisti niin
tyydyttävän makuusijan kuin kykeni kaapimalla tuhatvuotista pölyä
pieneksi valliksi pehmeän ruumiinsa ja kovan permannon väliin --
parhaimmillaan se oli vain parempi kuin ei mitään. Mutta Pan-at-li oli
kovin väsyksissä. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön, ja sinä aikana
hän oli kokenut monia vaaroja ja vastuksia. Ei siis ihme, että hän
kovasta alusesta huolimatta oli unessa melkein heti kun oli laskeutunut
levolle.

Kuu nousi, luoden hopeisen hohteensa kallion valkoiselle otsalle ja
heikentäen tumman metsän ja kolkon rotkon synkeyttä. Etäällä karjui
leijona. Syntyi hetkellinen äänettömyys. Rotkon ylävarrella kuului
kumea mylvähdys. Ilmeni liikettä puissa kallionjuurella. Taas se
mylvähdys, matalana ja pahaenteisenä. Siihen vastattiin aution kylän
alapuolelta. Jotakin putosi puunlehvistöstä juuri sen luolan
alapuolella, jossa Pan-at-li nukkui -- putosi maahan sankkojen varjojen
tummentoon. Nyt se liikkui, varovasti. Se siirtyi kallionjuurelle,
saaden hahmoa kuutamossa. Se liikkui kuin pahan unen olento ---
hitaasti, laahustellen. Se olisi voinut olla kookas laiskiainen, mutta
yhtä hyvin ihminenkin, niin eriskummaisesti maalailee kuu
siveltimellään, mestarikubisti.

Verkkaisesti se kapusi ylös kallioseinää, liikkuen kuin iso kaalimato;
mutta nyt kuun sivellin kosketti sitä jälleen, ja se sai kädet ja jalat
ja piteli niillä kiinni kivinappuloista, kohotellen itseään työläästi
Pan-at-lin luolaa kohti. Rotkon alapäästä kaikui jälleen mylvintä, ja
siihen vastattiin kylän yläpuolelta.

       *       *       *       *       *

Apinain Tarzan avasi silmänsä. Hän tajusi päätänsä jumottavan, mutta ei
ensimmältä juuri mitään muuta. Tovin kuluttua keskittyi hänen
valveutuviin aistimuksiinsa kummallisia varjoja, nousten ja laskien.
Sitten hän huomasi olevansa luolassa. Kymmenkunta waz-donilaista
soturia kyyrötti ympärillä jutellen. Palavaa öljyä sisältävä
järeätekoinen kivivati valaisi sisustaa, ja liekin lepattaessa soturien
liioitellut varjot hyppivät seinillä heidän takanaan.

"Me toimme hänet sinulle elävänä, gund", kuuli hän erään heistä
sanovan, "sillä milloinkaan ennen ei ole nähty hänenlaistaan ho-donia.
Hänellä ei ole häntää -- hän on syntynyt ilman, sillä typistämisestä ei
ole mitään jälkeä. Hänen käsiensä ja jalkojensa peukalot ovat
toisenlaiset kuin Pal-ul-donin rotujen. Hän on rotevampi kuin monta
miestä yhdessä ja hyökkää pelottomasti kuin ja. Toimme hänet elävänä,
nähdäksesi hänet ennenkuin hänet surmataan."

Päällikkö nousi ja lähestyi apinamiestä, joka sulki silmänsä ja
teeskenteli tajuttomuutta. Hän tunsi karvaisten käsien kääntelevän
häntä, ei kovinkaan hellävaroen. Gund tutki häntä kiireestä
kantapäähän, tehden huomautuksia, etenkin peukaloiden ja isovarpaiden
muodosta ja koosta.

"Näillä ja ilman häntää", hän virkkoi, "se ei voi kiivetä."

"Ei", yhtyi muuan soturi, "se putoisi varmasti kallionappuloiltakin."

"Ei ole ikänä nähty moista olentoa", sanoi päällikkö. "Se ei ole
waz-don eikä ho-don. Mistähän hän lienee tullut ja mikä lienee
nimeltään."

"Kor-ul-jat huikkailivat Tarzan-jag-guru!' ja me arvelimme heidän
kutsuvan tätä", sanoi muuan soturi. "Tapammeko sen nyt?"

"Ei", vastasi päällikkö, "odotamme kunnes sen henki palaa sen päähän,
jotta voin sitä kuulustella. Jää tänne vartioimaan sitä, In-ta. Kutsu
minua sitten kun se kykenee jälleen kuulemaan ja puhumaan."

Hän kääntyi ja läksi luolasta, kintereillään muut paitsi In-ta. Heidän
mennessään hänen ohitseen ja ulos huoneesta Tarzan kuuli katkelmia
heidän keskustelustaan, ja niistä ilmeni että kor-ul-jalaisia apuvoimia
oli hyökännyt suurin joukoin heidän pikku parveaan vastaan, häätäen
heidät pakosalle. Ilmeisesti olivat Id-anin nopsat sääret pelastaneet
päivän Om-atin sotureille. Apinamies hymyili, sitten hän raotti toista
silmää ja tirkisti In-taniin. Soturi seisoi luolan suulla tähystellen
ulos -- selin vankiin. Tarzan tunnusteli rannesiteitään. Ne eivät
tuntuneet kovinkaan tukevilta, ja he olivat kytkeneet hänen kätensä
rinnan eteen! Saattoi todellakin nähdä, että waz-donit ottivat harvoin
vankeja -- jos milloinkaan.

Varovasti hän kohotti ranteensa kunnes pääsi tarkastelemaan
nahkanuoria, joilla ne oli sidottu. Yrmeä hymy valaisi hänen
piirteitään. Heti ryhtyi hän voimakkailla hampaillaan päästelemään
siteitä, mutta toinen valpas silmä oli hellittämättömästi suunnattu
In-taniin, kor-ul-lilaiseen soturiin. Viimeinen solmu oli hellitetty ja
Tarzanin kädet olivat vapaat, kun In-tan kääntyi luomaan arvostelevan
silmäyksen hoidokkiinsa. Hän näki vangin asennon muuttuneen -- tämä ei
enää maannut selällään kuten äsken, vaan kyljellään, ja kädet olivat
koukistuneet kasvoja kohti. In-tan tuli likemmä ja kumartui alas.
Siteet näyttivät kovin hölliltä vangin ranteilla. Hän ojensi kätensä
tunnustelemaan niitä, ja samassa kaksi kättä sujahti kahleistaan --
toinen tarttuen hänen omaan ranteeseensa ja toinen kouraisten hänen
kurkkuaan. Niin odottamaton oli kissamainen hyökkäys, että In-tan ei
ehtinyt parahtaakaan ennen kuin terässormet vaiensivat hänet. Olento
nykäisi äkkiä, niin että hän menetti tasapainonsa ja kierähti vangin
päällitse permannolle hänen taakseen, Tarzanin tempautuessa hänen
rintansa päälle. In-tan rimpuili vapautuakseen ja tavoitteli puukkoaan;
mutta Tarzan löysi sen ennen. Waz-donin häntä huiskahti siirtyen toisen
kurkkuun -- hänkin kykeni kuristamaan; mutta hänen oma veitsensä,
vastustajan kädessä katkaisi sen rakkaan jäsenen läheltä tyveä.

Waz-donin ponnistukset kävivät heikommiksi -- hänen näköänsä himmensi
kelmu. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan ja hän oli oikeassa. Kotvasen
kuluttua hän oli hengetön. Tarzan nousi pystyyn ja laski toisen
jalkansa kuolleen vihollisen rinnalle. Kuinka hänet valtasikin halu
karjaista ilmoille lajinsa voitonhuuto! Mutta hän ei uskaltanut. Hän
huomasi, että he eivät olleet ottaneet suopunkiköyttä hänen
hartioiltaan ja että he olivat pistäneet hänen puukkonsa takaisin
tuppeen. Seinää vasten oli nojallaan hänen jousensa ja viinensä.

Tarzan astui luolan oviaukolle ja katsoi ulos. Yö oli juuri tullut. Hän
kuuli ääniä lähemmistä luolista, ja hänen sieraimiinsa leijui
ruoanvalmistuksen tuoksu. Hän tähysti alas ja tunsi huojennusta. Luola,
jossa häntä oli säilytetty, oli alimmassa kerroksessa -- tuskin
kolmeakymmentä jalkaa korkealla kallion juurelta. Hän oli
uskaltautumaisillaan heti alas lähtöön, kun hänen päähänsä pälkähti
aatos, joka veti hänen villit huulensa irviin -- aatos, jonka herätti
waz-donien hänelle antama nimi Tarzan-jad-guru, Kauhea Tarzan, ja
niiden päivien muisto, jolloin hänen hupinaan oli ollut kiusoitella
mustia etäisessä syntymäviidakossaan. Hän kääntyi takaisin luolaan,
jossa In-tanin hengetön ruumis lojui. Hän irroitti veitsellään
soturilta pään ja astuen huoneen ulkoreunalle pudotti sen alas maahan;
sitten hän laskeusi alas kalikkatikkaita niin nopeasti ja
hisahtamattomasti, että se olisi ihmetyttänyt kor-ul-luleja, jotka
olivat olleet niin varmoja siitä, että hänestä ei ollut kiipeilijäksi.

Pohjalla hän otti In-tanin pään ja katosi puiden varjoon, tuuheasta
tukkapehkosta kantaen jylhää voitonmerkkiään. Kamalaa? Mutta te
arvostelette villiä petoa sivistyksen mittapuulla. Voitte opettaa
leijonalle temppuja, mutta se on silti leijona, Tarzan näytti komealta
frakissa, mutta hän oli yhä tarmangani, ja hänen punotun paitansa alla
sykki hurja ja villi sydän.

Kylän alapuolella Tarzan palasi kallion tyvelle etsien kohtaa, mistä
voisi kavuta laelle ja sitten samota takaisin Om-atin kylään. Hän tuli
viimein paikkaan, jossa joki juoksi niin läheltä kallioseinää, että
hänen oli pakko uida sen toiselle laidalle latua etsimään, ja täällä
hänen tarkat sieraimensa keksivät tutut jäljet. Tuntui nimittäin
Pan-at-lin tuoksu siinä missä tämä oli kohoutunut lammesta ja päässyt
viidakon turvaan.

Apinamiehen suunnitelmat muuttuivat heti. Pan-at-li oli elossa tai
ainakin oli ollut hypättyään kallionlaelta. Tarzan oli lähtenyt
etsimään häntä Om-atille, ystävälleen, ja Om-atin puolesta hän nyt
alkoi vainuta edelleen tällä niin onnellisen sattuman johdosta
löytämällään ladulla. Se vei hänet viidakkoon ja rotkon poikki ja
sieltä kohdalle, josta Pan-at-li oli aloittanut vastapäisen rinteen
kapuamisen. Tarzan jätti In-tanin pään, sitaisten sen alhaalle puuhun,
koska se olisi ollut kiusaksi jyrkällä rinteellä. Apinamaisesti hän
nousi vierua, helposti seuraten Pan-at-lin tuoksulatua. Harjanteen
reunan yli ja laen poikki se latu johti, selvänä kuin painettu sivu
viidakkokasvatuksen harjaannuttaman etsiskelijän herkkätuntoisille
aisteille.

Tarzan ei tiennyt mitään Kor-ul-gryfistä. Hän oli hämärästi erottanut
yön varjoissa kummallisia, hirviömäisiä muotoja, ja Ta-den ja Om-at
olivat puhuneet suurista olennoista, joita kaikki ihmiset pelkäsivät.
Mutta aina, kaikkialla, öin ja päivin, oli vaaroja; lapsuudesta asti
oli kuolema astellut inhana ja kamalana hänen kintereillään. Hän tiesi
vähän mistään muusta elämänlaadusta. Kiistäminen vaaran kanssa oli
hänen olonsa, ja hän vietti sitä elämää yhtä yksinkertaisesti ja
luonnollisesti kuin te omaanne väkirikkaiden kaupunginkatujen vaarain
keskellä. Mutta mies, joka lähtee liikkeelle viidakkoon yöllä, on
peloissaan, sillä hän on pienestä pitäen saanut olla oman lajinsa
ympäröimänä ja etenkin öisin varjeltuna sellaisilla alkeellisilla
keinoilla kuin hänen kykynsä tekevät mahdolliseksi. Mutta Tarzan oli
elellyt niinkuin leijona elelee ja pantteri ja norsu ja apina --
viidakon aito asujamena, yksinomaan kuntoonsa ja älyynsä turvautuen,
käyden yksinäistä peliä luomakuntaa vastaan. Sentähden hän ei
ihmetellyt mitään eikä pelännyt mitään, ja niin hän asteli tuon
kummallisen yön läpi häiriintymättömänä ja huolettomana kuin maamies
karjatanhualle pimeänä aamupuhteena.

Taaskin päättyi Pan-at-lin latu kallion kaltaalle; mutta tällä kertaa
ei ollut mitään hyppäyksen merkkejä, ja tuokion katsastus osoitti
Tarzanille kivinappulat, joita myöten hän oli laskeutunut. Hänen
maatessaan vatsallaan nojautuen kallion reunan yli tarkastamaan
nappuloita herätti hänen huomiotansa äkkiä jokin kallion juurella. Hän
ei kyennyt erottamaan, mikä se oli, mutta hän näki sen liikkuvan ja
piankin vitkallisesti nousevan, nähtävästi samanlaisten nappulain
varassa kuin täällä yläosassakin oli. Hän tarkkaili sitä kiinteästi sen
kohoutuessa ylemmäksi ja ylemmäksi, kunnes kykeni selvemmin näkemään
sen ääripiirteet, johtuen siihen käsitykseen, että se enemmän muistutti
jotakin ison apinan lajia kuin alempaa eläinkuntaa. Siliä oli kuitenkin
häntä, eikä se muutamissa muissakaan suhteissa näyttänyt oikealta
apinalta.

Hitaasti se kapuili ylimpään luolakerrokseen ja katosi erääseen
aukkoon. Silloin Tarzan käänsi jälleen huomionsa Pan-at-lin ladulle.
Hän seurasi sitä kivinappuloilla lähimpään luolaan ja sitten pitkin
yläkertaa. Apinamies kohautti kulmakarvojaan, kun näki mihin suuntaan
se johti, ja joudutti vauhtiaan. Hän oli melkein ehtinyt kolmanteen
luolaan, kun Kor-ul-gryfin kaiut heräsivät kimakkaan kauhun kirkaisuun.




KUUDES LUKU

Gryfin satimessa


Pan-at-li nukkui -- ruumiillisen ja hermoston uupumuksen kiusaantunutta
unta, kummallisten näkyjen täyttämää. Hän oli makaavinaan suuren puun
alla Kor-ul-gryfin pohjalla, ja sikäläinen kammottava peto oli
hiipailemassa hänen kimppuunsa, mutta hän ei kyennyt avaamaan silmiänsä
eikä liikkumaan. Hän yritti huutaa, mutta mitään ääntä ei lähtenyt
hänen huuliltaan. Hän tunsi olion koskettavan hänen kaulaansa,
rintaansa, käsivarttaan, ja siihen hän tiukensi otteensa, tuntuen
laahaavan häntä luokseen. Yli-inhimillisellä tahdon ponnistuksella hän
avasi silmänsä. Samassa hetkessä hän tiesi, että hän näki unta ja että
se erhe pian haipuisi pois -- siten oli hänelle tapahtunut monta kertaa
ennen. Mutta se pysyi. Pimeään suojamaan tunkeutuvassa himmeässä
valossa hän näki vieressään hahmon, tunsi karvaiset sormet ja takkuisen
rinnan, jota vasten häntä vedettiin. Jad-ben-Otho, tämä ei ollut mitään
unta! Ja sitten hän kirkaisi ja koetti torjua olentoa luontansa, mutta
hänen kirkaisuunsa vastasi kumea mörähdys, ja toinen karvainen käsi
tarttui hänen tukkaansa. Peto nousi nyt takajaloilleen ja laahasi hänet
luolasta kuutamoiselle kuistille, ja samassa näki hän ikäänkuin jonkin
ho-donin kohottautumassa komeron ulkoreunan yli.

Peto näki sen myös ja murisi pahaenteisesti, mutta ei hellittänyt
otettansa hänen tukastaan. Se kyyristyi ikäänkuin odottaen hyökkäystä
ja mörähteli yhä kiivaammin, kunnes nuo kamalat äänet jumisivat kautta
rotkon, hukuttaen alapuolella kiertelevien petojenkin voimakkaat
mylvähdykset, jotka korkealta luolasta kuulunut äkillinen hälinä oli
saanut uudestaan kajahtelemaan yössä. Hänen pitelijänsä kyyristyi ja
sitä vastaan ilmestynyt olento kyyristyi myöskin ja mörisi -- yhtä
kamalasti kuin toinenkin. Pan-at-li vapisi. Tämä ei ollut mikään
ho-don, ja vaikka hän pelkäsi ho-doneja, pelkäsi hän vielä enemmän tätä
kissamaista väijyntää ja vimmaista murahtelua. Hän oli hukassa -- sen
tiesi Pan-at-li. Nuo kaksi oliota saattoivat taistella hänestä, mutta
voittipa kumpainen hyvänsä, oli hän hukassa. Kenties hän taistelun
aikana, jos siihen jouduttaisiin, saisi tilaisuuden heittäytyä alas
Kor-ul-gryfiin.

Pitelijänsä hän oli nyt tuntenut tor-o-doniksi, mutta myöhemmin
tullutta hän ei osannut sijoittaa, vaikka se kuunvalossa näkyikin hyvin
selvästi. Se oli hännätön. Hän näki sen kädet ja jalat, ne eivät olleet
Pal-ul-donin rotujen. Se oli verkkaisesti käymässä tor-o-donin
kimppuun, toisessa kädessään pidellen välkkyvää veistä. Nyt se puhui,
ja Pan-at-lin kauhuun liittyi yhtä suuri hämmästys.

"Kun hän hellittää sinusta", sanoi se, "niinkuin sen piankin täytyy
puolustautuakseen, niin juokse nopeasti taakseni, Pan-at-li, ja mene
siihen luolaan, joka on kallionharjalle johtavia nappuloita lähinnä.
Pidä silmällä sieltä. Jos minä joudun häviölle, niin ehdit paeta tätä
hituria; jos jään voittajaksi, niin tulen luoksesi sinne. Olen Om-atin
ystävä ja sinun."

Viime sanat lievensivät Pan-at-lin kauhua; mutta hän ei ymmärtänyt.
Miten tämä ihmeellinen olento tiesi hänen nimensä! Miten se tiesi, että
hän oli laskeutunut alas nappuloita erään määrätyn luolan kautta? Sen
oli siis täytynyt olla täällä hänen tullessaan. Pan-at-li oli ymmällä.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän; "ja mistä tulet?"

"Olen Tarzan", vastasi hän, "ja juuri nyt tulen Om-atin, Kor-ul-jan
gundin luota etsimään sinua."

Om-atin, Kor-ul-jan gundin! Mitä mieletöntä puhetta tämä oli? Hän olisi
tiedustellut mieheltä edelleen, mutta tämä läheni nyt tor-o-donia ja
jälkimmäinen kiljui ja murisi niin vimmatusti, että hänen äänensä ei
siinä kuulunut. Ja sitten se teki mitä outo olento oli ennustanut --
hellitti otteensa hänen hiuksistaan, valmistautuessaan ryntäämään. Se
teki hyökkäyksensä, ja noin ahtaassa paikassa ei ollut tilaa
otollisempien asentojen tavoittamiseen väistelyllä. Oitis kietoutuivat
nuo kaksi petoa kuolettavaan syleilyyn, kumpikin tapaillen toisensa
kurkkua. Pan-at-li tarkkaili ottelua, käyttämättä hyväkseen pakenemisen
tilaisuutta, jonka tämä rynnistely hänelle antoi. Hän tarkkaili ja
odotti, sillä hänen villit pikku aivonsa olivat päättäneet luovuttaa
hänen luottamuksensa tälle ihmeelliselle olennolle, joka oli avannut
hänen sydämensä noilla kolmella sanalla: "Olen Om-atin ystävä!" Ja niin
hän odotti, veitsi paljastettuna, tilaisuutta oman osuutensa
suorittamiseen tor-o-donin nujertamisessa. Hän tiesi hyvin, että
tulokas ei mitenkään voinut selviytyä ilman avutta, sillä _eiäinmiehet_
olivat tavattomia reutojia. Niitä ei ollut Pal-ul-donissa paljon, mutta
ne olivat waz-donien ja ho-donien keskuudessa eritoten naisten kammona.

Tor-o-don tavoitti hännällään Tarzanin nilkkaa, sai sen kierukkaansa ja
kampitti hänet nurin. Nuo kaksi kaatuivat raskaasti, mutta niin
ketterä oli apinamies ja niin nopeat hänen voimakkaat lihaksensa, että
hän kaatuessaankin väännälsi pedon alleen; Tarzan tuiskahti
päällimmäiseksi, ja nyt häntä, joka oli häneltä jalansijan temmannut,
pyrki kiertymään hänen kaulaansa niinkuin äsken kor-ul-lul In-tanin.
Kaatumisen hetkenä ponnistaessaan vastustajansa ruumiin allensa oli
Tarzanin täytynyt luopua puukostaan, kyetäkseen tarttumaan villaiseen
ruumiiseen molemmin käsin, ja nyt oli ase tapaamattomissa ihan komeron
reunalla. Hänen täytyi nyt kumpaisellakin kädellä torjua harovia
sormia, jotka yrittivät tarttua häneen ja kiskoa hänen kurkkunsa
vihollisen pelottavien torahampaiden ulottuville, ja samalla tavoitteli
häntä kuolettavaa otettaan.

Pan-at-li häilyi ympärillä jännitystään pidätellen, tikari valmiina,
mutta sen käytölle ei ilmennyt tilaisuutta, joka ei olisi saattanut
vaaraan Tarzania, niin alinomaa vaihtoivat kaksintaistelijat
asentoansa. Tarzan tunsi hännän hitaasti mutta varmasti pujottautuvan
kaulaansa, vaikka hän oli vetänyt päänsä alas hartialihaksien väliin
suojellakseen tätä arkaa kohtaa. Nujakka tuntui olevan kääntymässä
häntä vastaan, sillä jättiläispeto, jonka kanssa hän rynnisteli, olisi
painoltaan ja voimiltaan ollut pätevä Bolgani-gorillan vastus. Ja tämän
tietäen hän äkkiä kimpausi yli-inhimilliseen ponnistukseen, survaisi
jättiläiskourat kauas erilleen ja nopsana kuin iskevä käärme upotti
hampaansa tor-o-donin kaulavaltimoon. Samassa kietoutui hänen omaan
kurkkuunsa otuksen häntä, ja silloin alkoi vimma käännähtely ja
kiemurtelu, kun kumpainenkin yritti irroittaa toisen kohtalokasta
otetta; mutta apinamiehen liikkeitä ohjasivat inhimilliset aivot, ja
niinpä kieriskelevät ruumiit kierivät Tarzanin haluamalle suunnalle --
komeron reunalle.

Kuristava häntä oli sulkenut ilman hänen keuhkoistaan, hän tiesi
huohottavien huultensa ammottavan ja kielensä tunkeutuneen ulos, ja nyt
hänen aivojaan huimasi ja näköään sumensi, mutta samalla hän oli jo
ehtinyt päämäärään ja nopea käsi sujahtanut sieppaamaan veitsen, joka
nyt oli ulottuvissa, kun nuo kaksi ruumista hoippuivat vaarallisesti
kuilun partaalla.

Kaikella jäljelläolevalla voimallaan apinamies survaisi puukon --
kerran, toisen, kolmannen, ja sitten kaikki musteni hänen tuntiessaan
suistuvansa alas kaltaalta yhä tor-o-donin puserruksessa.

Oli Tarzanin onni, että Pan-at-li ei ollut noudattanut hänen neuvoaan
pelastautuakseen rynnistelyn aikana, sillä tätä seikkaa hän sai kiittää
hengestään. Vetäytyneenä taistelijain likelle tuon kauhistavan
loppukohdan lyhyiksi hetkiksi, hän täydesti oivalsi, mitä vaaraa se
ratkaisu tuotti Tarzanille, ja nähdessään noiden kahden kierähtävän
komeron ulkoreunalta hän tarttui apinamiehen nilkkaan, samalla
heittäytyen pitkäkseen kivipermannolle. Tor-o-donin lihakset höllenivät
kuolemassa Tarzanin puukon viimeisestä survaisusta, ja otteensa
irtautuessa apinamiehestä se sinkosi pois näkyvistä alas rotkoon.

Äärettömän työläästi sai Pan-at-li pidetyksi kiinni suojelijansa
nilkasta, mutta hän onnistui siinä ja yritti sitten verkalleen kiskoa
kuollutta painoa takaisin komeron turvaan. Tämä kuitenkin kävi yli
hänen voimiensa ja hän kykeni vain pitelemään tiukasti, toivoen jotakin
keksivänsä ennenkuin hänen kestävyytensä raukeisi. Hän ihmetteli, oliko
olento lopultakin jo hengetön, mutta sitä hän ei saanut uskotuksi -- ja
kuinka kauan kestäisi ennenkuin hän pääsisi tajulleen, jos hän oli
hengissä. Jos hän ei tointuisi pian, niin sitä ei tapahtuisi koskaan,
sen tiesi tyttö, sillä hän tunsi sormiensa puutuvan pingoituksesta ja
hitaasti, hitaasti luisuvan otteestaan. Siiloin Tarzanin tajunta
palasi. Hän ei voinut tietää, mikä voima häntä kannatteli, mutta hän
tunsi sen pidättelyn vitkallisesti heltiävän nilkastaan. Hänen käsiensä
ulottuvissa oli kaksi nappulaa, ja näihin hän tarttui juuri kun
Pan-at-lin sormet kirposivat.

Näinkin hän oli vähällä suistua rotkoon -- vain hänen suuri
voimakkuutensa pelasti hänet. Hän oli nyt pystyssä, ja hänen jalkansa
tapasivat muita nappuloita. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli
vihollinen. Missä se oli? Odottelemassa ylhäällä lopettaakseen hänet?
Tarzan kohotti katseensa juuri kun Pan-at-lin säikähtyneet kasvot
ilmestyivät esiin kuistin reunalta.

"Sinä elät?" huudahti tyttö.

"Niin", vastasi Tarzan. "Missä se villainen otus on?."

Pan-at-li osoitti alas. "Tuolla", hän sanoi, "kuolleena."

"Hyvä!" huudahti apinamies kavuten hänen vierelleen, "Olet
vahingoittumaton?" hän kysyi.

"Tulit juuri ajoissa", vastasi Pan-at-li. "Mutta kuka olet sinä ja
mistä sinä tulet ja mitä tarkoitit sanoessasi Om-atia gundiksi?"

"Odota, odota", tokaisi Tarzan, "yksi kerrallaan, voi hyväinen, te
olette kaikki samanlaisia -- Kertshakin heimon naaraat, Englannin
vallasnaiset ja heidän pal-ul-donilaiset sisarensa. Ole maltillinen,
niin koetan kertoa sinulle kaikki mitä haluat tietää. Meitä läksi neljä
Om-atin kanssa Kor-ul-jasta etsimään sinua. Kor-ul-lulit hyökkäsivät
kimppuumme, ja me jouduimme erillemme. Minut otettiin vangiksi, mutta
pääsin pakoon. Osuin uudestaan ladullesi ja seurasin sitä, saapuen
tämän kallion laelle juuri kun villaotus kiipesi ylös sinua
tavoittamaan. Olin tulossa tutkimaan luolia, kun kuulin kirkaisusi --
lopun tiedät."

"Mutta sinä sanoit Om-atia Kor-ul-jan gundiksi", huomautti tyttö
jälleen. "Es-sat on gund."

"Es-sat on kuollut", selitti apinamies. "Om-at surmasi hänet, ja nyt
Om-at on gund. Om-at tuli takaisin puhuttelemaan sinua. Hän löysi
Es-satin luolastasi ja kävi hänen kanssaan taisteluun."

"Niin", kertoi tyttö, "Es-sat tuli luolaani ja minä iskin hänet
pökerryksiin kultaisilla rintakilvilläni ja pakenin."

"Ja leijona ajoi sinua takaa", jatkoi Tarzan, "ja sinä hyppäsit
kalliolta Kor-ul-luliin; mutta kuinka sinä et menettänyt henkeäsi,
siitä en ole selvillä."

"Onko mitään, mistä sinä et ole selvillä?" huudahti Pan-at-li. "Miten
saatoit tietää, että leijona hätyytti minua ja että minä hyppäsin
kalliolta, mutta olla tietämätön siitä, että syvä vesiallikko alhaalla
pelasti minua?"

"Senkin olisin tiennyt, jolleivät kor-ul-lulit olisi silloin
ilmestyneet estämään minua latusi seuraamisesta. Mutta nyt tahtoisin
minä kysyä sinulta jotakin -- miksi te nimitätte otusta, jonka kanssa
äsken tappelin?"

"Se oli tor-o-don", vastasi tyttö. "Olen nähnyt ennen vain yhden. Ne
ovat kamalia eläviä, ovelia kuin ihmiset ja julmia kuin pahimmat pedot.
Suuri täytyy tosiaan olla soturin, joka surmaa sellaisen yksinään." Hän
tuijotti pelastajaansa ihailuaan salaamatta.

"Ja nyt", sanoi Tarzan, "sinun pitää nukkua, sillä huomenna me palaamme
Kor-ul-jaan ja Om-atin luo, ja tuskinpa olet näinä kahtena yönä
paljoakaan levännyt."

Turvallisuuden tunteen viihdyttämänä Pan-at-li nukkui rauhallisesti
aamuun asti, Tarzanin loikoessa komeron kovalla permannolla hänen
suojamansa edessä.

Aurinko oli korkealla, kun hän heräsi; kaksi tuntia se oli katsellut
toista sankarillista olentoa penikulmien päässä -- jumalaisen näköistä
miestä, ponnistelemassa sen kamalan rämeikön yli, joka lokaisen
vallikaivannon tavoin suojelee Pal-ul-donia ulomman maailman eläjiltä.
Milloin vyötäisiä myöten painuneena imevään hetteeseen, milloin
inhoittavien matelijoiden uhkaamana, eteni mies vain herkulesmaisilla
ponnistuksilla päästen tuuma tuumalta eteenpäin mutkittelevalla
tolalla, joka hänen oli valittava vähimmän täpärän jalansijan
tavoittelussa. Rämeen keskimailla oli avointa vettä -- limaista,
vihreäkimalteista vettä. Hän pääsi vihdoin sen äärelle, käytettyään
runsaasti kaksi tuntia sellaiseen punnerrukseen, että tavallinen mies
olisi siihen nääntynyt jääden sitkeään liejuun kuolemaan; kuitenkin hän
oli vasta puolivälissä. Loasta ja mudasta niljakkaana oli hänen sileä
ruskea ihonsa, ja kuran ryvettämä oli niinikään hänen rakas
enfieldinsä, joka oli nousevan auringon ensimmäisissä säteissä
paistanut niin kirkkaasti.

Hän pysähtyi avoimen veden reunalle tuokioksi ja sitten heittäytyen
eteenpäin läksi uimaan yli. Hänen pitkät, keveät, voimakkaat vetäisynsä
olivat harkitut vähemmin vauhtia kuin kestävyyttä varten, sillä hänen
oli etusijassa varattava jälkimmäistä, koska avoimen veden takana oli
jälleenkin pari tuntia tai enemmän ponnisteltava haparoiden sen ja
lujan maankamaran välillä. Hän oli päässyt kenties puolitiehen ylitse
ja onnitteli itseään tämän taipaleen helppoudesta, kun syvyyksistä
nousi suoraan hänen tolalleen iljettävä matelija, joka leuat ammolla
syöksähti häntä kohti kimeästi sihisten.

       *       *       *       *       *

Tarzan nousi ja ojentausi, pullisti leveää rintaansa ja henkäili syvään
raikasta aamuilmaa. Hänen kirkkaat silmänsä tähystelivät edessä
leviävän maiseman ihmeellisiä kauneuksia. Suoraan alapuolella oli
Kor-ul-gryf sankkana, tummana hiljaisesti huojuvien puunlatvojen
vihannuutena. Tarzanille se ei ollut kolkko eikä vastenmielinen -- se
oli viidakkoa, rakasta viidakkoa.

Taaskin Tarzan katsoi alas Kor-ul-gryfiin. Siellä oli viidakko!
Saattoiko olla viidakkoa, joka ei elättäisi Tarzania. Apinamies hymyili
ja alkoi laskeutua rotkoon.

Kallion juurelta hän asteli tiheikköön ja pysähtyi siellä, terävät
silmät ja korvat valppaina ja virkkuina, herkät sieraimet etsien
riistan hajulatua jokaisesta vaihtuvasta ilmavirrasta. Hän eteni taas
syvemmälle metsään, keveän astuntansa synnyttämättä mitään ääntä, jousi
ja nuolet valmiina. Hiljainen aamutuulahdus puhalteli rotkon
ylävarrelta, ja sinne päin hän suuntasi askeleensa.

Ja sitten hän äkkiä selvästi erotti Bara-kauriin voimakkaan, suloisen
tuoksun. Jos vatsa ääntelisi, niin Tarzanin olisi päästänyt ilon
huudahduksen, sillä se rakasti Baran lihaa. Apinamies liikkui
joutuisasti mutta varovasti eteenpäin. Saalis ei ollut kaukana, ja
lähetessään metsästäjä hiljaisesti siirtyi puihin.

Ja liikkuen äänettömästi Tarzan sai nyt näkyviinsä Baran juomassa
allikosta, jossa Kor-ul-gryfiä vesittävä joki solui aukeaman poikki
viidakosta. Kauris oli liian kaukana lähimmästä puusta, jotta olisi
kannattanut yrittää rynnäkköä, ja apinamiehen täytyi luottaa
ensimmäisen nuolensa täsmällisyyteen ja voimaan, sen kun piti kaataa
kauris siihen paikkaan, tai koko hanke raukesi. Kauas taakse vetäytyi
oikea käsi, ja kaari, jota te tai minä emme olisi kyenneet
jännittämään, taipui helposti metsäjumalan lihaksien pingoittamana.
Kuului laulava soinnahdus, ja hypähtäen korkealle ilmaan Bara lyyhistyi
maahan, sydän nuolen lävistämänä. Tarzan pudottautui alas ja juoksi
saaliinsa luo, jotta eläin ei vieläkään nousisi ja pakenisi; mutta Bara
oli turvallisesti hengetön. Tarzanin kumartuessa; kohottamaan sitä
hartioilleen kajahti hänen korviinsa jyrisevä mylvintä, joka kuulosti
tulevan melkein hänen oikean kyynärpäänsä ääreltä, ja hänen silmiensä
käännähtäessä sille suunnalle tuiskahti hänen näkyviinsä sellainen
olento kuin muinaisuuden tutkijat ovat uneksineet mahdollisesti
elelleen maapallon hämärimmässä lapsuudessa -- jättiläismäinen rumilas,
joka mylvien ja hullusta raivosta vapisten ryntäisi hänen kimppuunsa.

Herätessään Pan-at-li katsahti kuistille Tarzania etsien. Hän ei ollut
siellä. Tyttö hyppäsi jalkeille ja ryntäsi ulos; hän katsoi alas
Kor-ul-gryfiin, arvaten hänen menneen tavoittamaan riistaa, ja siellä
hän vilahdukselta näki hänet katoamassa metsään. Hetkiseksi Pan-at-li
säikähtyi. Hän tiesi, että mies oli muukalainen Pal-ul-donissa eikä
niin ollen kenties tajunnut, mitä vaaroja siinä kauhun paikassa piili.
Minkätähden hän ei kutsunut menijää takaisin? Te tai minä olisimme
voineet sen tehdä, mutta ei yksikään pal-ul-donilainen, sillä he
tuntevat gryfien tavat -- että niillä on heikot silmät ja tarkat korvat
ja että ne tulevat ihmisäänen hälyttäminä. Huhuaminen Tarzanille olisi
senvuoksi vain ollut onnettomuuden houkutusta, ja niinpä hän ei
huutanut. Sensijaan hän pelokkaanakin laskeusi rotkoon saavuttaakseen
Tarzanin ja kuiskaamalla varoittaakseen häntä vaarasta. Se oli urheata,
tapahtuessaan epälukuisilta ajanjaksoilta periytyneen kammon uhalla,
jota nuo otukset täällä tyyssijallaan herättivät. Miehille on annettu
mitaleja vähemmästä.

Pitkästä metsästäjien sarjasta polveutuneena oletti Pan-at-li, että
Tarzan liikkuisi päin tuulta, ja siltä suunnalta hän etsi muukalaisen
jälkiä, jotka hän piankin löysi hyvin selvinä, kun toinen ei ollut
yrittänytkään niitä salata. Tyttö eteni joutuisasti, kunnes saapui
siihen missä Tarzan oli siirtynyt puihin. Luonnollisesti hän tiesi mitä
oli tapahtunut, koska hänen oma kansansa oli puolittain kiipijöitä;
mutta hän ei kyennyt vainuamaan etsittäväänsä puissa, hänellä kun ei
ollut niin erikoisesti kehittynyttä hajuaistia kuin Tarzanilla.

Hän saattoi vain toivoa, että Tarzan oli edelleenkin kulkenut päin
tuulta, ja siihen suuntaan hän jatkoi etenemistään, sydän takoen
kauhusta kylkiluita vasten ja silmät pälyen puolelta toiselle. Hän oli
tullut pikku ahon laitaan, kun tapahtui kaksi asiaa -- hän näki
Tarzanin kumartuneena surmatun kauriin yli ja samassa kuului huumaava
karjunta melkein tähystäjän viereltä. Se hirmustutti häntä
määrättömästi, mutta pelko ei herpaissut häntä. Se päinvastoin
elähdytti hänet heti toimintaan, sillä tuloksella, että Pan-at-li
seuraavana hetkenä keikkui lähimmän puun kaikkein ylimmällä oksalla,
joka kannatti hänen painonsa. Sitten hän katsoi alas.

Otus, jonka Tarzan näki hyökkäävän kimppuunsa, varoittavan mylvinnän
kääntäessä puoleensa hänen oudoksuvat silmänsä, kohousi tyrmistyttävän
ylettömänä hänen eteensä -- ylettömänä ja kammoa herättävänä; mutta se
ei säikäyttänyt Tarzania, vaan ainoastaan suututti häntä, sillä hän
huomasi mahdottomaksi ryhtyä taisteluun, hänkään, ja se merkitsi, että
hänen oli nälästään huolimatta kai luovuttava saaliistaan. Jos hän ei
tahtonut jäädä ja tuhoutua, niin oli ainoana vaihtoehtona pako --
siekailematon ja joutuisa. Ja Tarzan pakeni, mutta hän kaappasi Baran
ruhon mukaansa. Hänellä oli vain kymmenkunta askelta etumatkaa, mutta
paljon enempää ei ollut lähimmälle puullekaan. Suurimmaksi vaarakseen
hän katsoi takaa-ajavan eläimen tavattoman korkeuden, koska hänen oli
puullekin saapuessaan ehdittävä kapuamaan varsin ylhäälle uskomattoman
lyhyessä ajassa, sillä ensi silmäyksellä arvostellen kykeni otus
kuroittautumaan ja tempaamaan hänet alas miltä hyvänsä oksalta, joka ei
ollut kolmeakymmentä jalkaa korkeammalla maasta, vieläpä kenties
viidenkymmenen jalan korkeudelta, jos se kimposi takaraajoilleen.

Mutta Tarzan ei ollut mikään hidastelija, ja vaikka gryf suunnattomasta
jyhkeydestään huolimatta oli peräti nopsa, ei se pätenyt Tarzanille, ja
kiipeämisessä tuijottivat pikkuapinatkin kateellisina apinamiehen
kunnostautumiseen. Ja niinpä mylvivä gryf joutui nolostuneena
pysähtymään puuntyvelle, ja vaikka se nousikin pystyyn ja yritti
siepata saalistaan oksien joukosta, niinkuin Tarzan oli arvellut
mahdolliseksi, ei se onnistunut tässäkään. Ja sitten turvallisesti
päästyään ulottuvilta Tarzan pysähtyi, ja sielläpä hän juuri
yläpuolellaan näki Pan-at-lin istuvan suurisilmäisenä ja vapisevana.

"Kuinka sinä tänne tulit?" kysyi hän.

Tyttö kertoi.

"Tulit varoittamaan minua!" sanoi Tarzan. "Se oli hyvin urhoollista ja
uhrautuvaista. Minua kiusaannuttaa, että jouduin siten yllätetyksi.
Otus oli päällä tuulen, enkä kuitenkaan aistinut sen läheisyyttä
ennenkuin se hyökkäsi. En ymmärrä sitä."

"Se ei ole kummallista", selitti Pan-at-li. "Se on gryfin omituisuuksia
-- sanotaan, että ihminen ei milloinkaan tiedä sen läsnäolosta ennen
kuin se on kimpussa -- niin hiljaisesti se liikkuu suuresta koostaan
huolimatta."

"Mutta minun olisi pitänyt haistaa se", huudahti Tarzan
tyytymättömästi.

"Haistaa!" kertasi Pan-at-li. "Haistaa?"

"Niin tietenkin. Miten olisin muuten löytänyt tämän kauriin niin pian?"
Tarzan lakkasi äkkiä puhumasta ja katseli heidän alapuolellaan
mylvähtelevää petoa -- hänen sieraimensa värähtelivät kuin etsien
hajua. "Kah!" äännähti hän. "Nyt käsitän!"

"Mitä niin?" kysyi Pan-at-li.

"Minua eksytti se, että tästä eläimestä ei lähde suorastaan mitään
tuoksua", selitti apinamies. "Pan-at-li, oletko koskaan kuullut
triceratopsista? Et? No, tämä teidän gryfinne on triceratops, ja se on
ollut satojatuhansia vuosia sukupuuttoon kuolleena. Olen nähnyt Lontoon
museossa sen luurangon ja hahmoitellun jäljennöksen. Olen aina luullut,
että sellaiseen työhön ryhtyneet tiedemiehet ovat pääasiassa luottaneet
liian vilkkaaseen mielikuvitukseen, mutta huomaan olleeni väärässä.
Tämä elävä olio ei aivan täsmällisesti vastaa silloin näkemääni
rakennelmaa; mutta samanlaisuus on helposti tunnettavissa, ja onhan
lisäksi muistettava, että niiden ajanjaksojen kuluessa, joita on
vierinyt paleontologien tunteman näytteen elinkaudesta, on voinut
kehittyä moniakin muutoksia elävään sukuhaaraan, joka näin ilmeisesti
on jatkanut olemassaoloaan Pal-ul-donissa."

"Triceratops, Lontoo, paleo-- en tiedä, mistä puhutkaan", huudahti
Pan-at-li.

Tarzan hymyili ja paiskasi kiukkuiselle elukalle päin naamaa
kaarnankappaleen. Niskassa oleva suuri luinen hytyrä kohosi heti
pystyyn, ja jättiläisruumiista kiiri vimmainen mylvintä ylöspäin.
Täysin kaksikymmentä jalkaa korkeana lavan kohdalta otus siinä seisoi,
likaisen harmaansinisenä väriltään, paitsi että kasvot olivat
keltaiset, siniset kehät silmiä reunustamassa, hytyrä punainen ja sen
sisäpinta keltainen kuten vatsakin. Värikkyyttä tuottivat ruumiille
lisäksi selän kolme yhdensuuntaista luumuhkujen riviä, joista
selkärangan juovaa noudattava oli punainen, mutta kumpaisellakin
sivulla kulkevat keltaisia. Muinaisten sarvellisten dinosaurien
viisi- ja kolmivarpaiset kaviot olivat gryfillä muuttuneet kynsiksi,
mutta kolme sarvea olivat säilyneet kautta kaikkien aikojen, kaksi isoa
silmien yläpuolella ja keskulainen sarvi kuonon päällä. Niin inha ja
kammostuttava kuin sen ulkomuoto olikin, ei Tarzan voinut olla
ihailematta alapuolellaan valtavana kohoavaa olentoa; sen
viisikahdeksatta jalkaa pituutta edusti majesteettisesti niitä avuja,
joita apinamies oli kaiken ikänsä ihastellut -- urheutta ja voimaa.
Yksistään tuossa jykevässä hännässä oli norsun voimakkuus.

Ilkeät pienet silmät katsoivat ylös häneen, ja sarveisnokka avautui
paljastaen täydet vankat hampaat.

"Kasviensyöjä!" mutisi apinamies. "Esi-isäsi lienevät olleet, mutta et
sinä", ja sitten Pan-at-lille: "Lähtekäämme nyt. Luolassa haukkaamme
kauriin lihaa ja sitten -- takaisin Kor-ul-jaan ja Om-atin luo."

Tyttö vavahti. "Takaisin?" toisti hän. "Me emme milloinkaan lähde
täältä."

"Kuinka niin?" kysyi Tarzan.

Vastaukseksi hän viittasi gryfiin.

"Joutavia!" huudahti mies. "Se ei pysty kiipeämään. Voimme päästä
kallioille puiden kautta, ja takaisin luolaan ennen kuin se tietää
mihin olemme joutuneet."

"Et tunne gryfiä", vastasi Pan-at-li synkästi. "Minne hyvänsä
menemmekin se seuraa mukana, ja aina on se valmiina jokaisen puun
juurella, kun tahtoisimme laskeutua alas. Se ei milloinkaan hellitä
meitä."

"Voimme elellä puissa pitkän ajan, jos käy tarpeelliseksi", huomautti
Tarzan, "ja kerran tuo otus heittää sikseen."

Tyttö pudisti päätänsä. "Ei koskaan", sanoi hän. "ja on tor-o-donit. Ne
tulevat ja tappavat meidät ja hiukan syötyään viskaavat loput gryfille
-- gryfit ja tor-o-donit ovat ystäviä, syystä, että tor-o-donit jakavat
ruokansa gryfien kanssa."

"Saatat olla oikeassa", tuumi Tarzan, "mutta niinkään ollen en aio
odotella täällä, kunnes joku tulee syömään minusta osan ja ruokkimaan
lopulla tuota alhaalla kärttävää elukkaa. Jollen pääse pois tästä
paikasta ehjänä, niin se ei ole minun vikani. Tulehan nyt, niin teemme
yrityksen", ja niin sanoen hän läksi liikkeelle puunlatvojen kautta,
Pan-at-li kintereillään. Heidän alapuolellaan asteli maassa sarvellinen
dinosauri, ja kun he saapuivat metsän laitaan, missä oli viisikymmentä
metriä avointa maata samottavana kallion juurelle, oli se siellä
samalla kertaa kuin hekin, puunjuurella odottamassa.

Tarzan katseli pahoittelevasti alas ja raapi päätänsä.




SEITSEMÄS LUKU

Ihmeeilisellä kyydillä


Tovin kuluttua hän katsahti Pan-at-liin. "Kykenetkö hyvin joutuisasti
taivaltamaan rotkon poikki puiden kautta?" tiedusti hän.

"Yksin?" kysyi tyttö.

"Ei", vastasi Tarzan.

"Jaksan seurata minne hyvänsä sinä kykenet johtamaan", vakuutti tyttö
silloin.

"Poikitse ja taas takaisin?"

"Niin."

"Tule siis, ja tee täsmälleen niinkuin sanon." Hän läksi takaisin
puiden kautta, joutuisasti, heilahdellen apinamaisesti oksalta oksalle
ja noudattaen polvittelevaa tolaa, jonka hän yritti valita pitäen
silmällä sen vaikeuksia alhaalla; missä alakasvullisuus oli tiheintä ja
kaatuneet puut kasautuivat ryteiköksi, sinne hän johti elukan askeleet.
Mutta se ei auttanut. Heidän ehtiessään rotkon vastapäiselle puolelle
oli gryf heidän mukanaan.

"Takaisin taas", sanoi Tarzan, ja kääntyen nuo kaksi peräytyivät
ilmavalla taipaleellaan Kor-ul-gryfin ikivanhan metsän ylätasanteiden
kautta. Mutta tulos oli sama -- ei, ei aivan; se oli pahempi, sillä
toinen gryf oli liittynyt edelliseen, ja nyt odotti kaksi sen puun
juurella, johon he olivat pysähtyneet.

Korkealla heidän yläpuolellaan kohoava kallio epälukuisine
luolansuineen näytti viittovan heille ja pilkkaavan heitä. Se oli niin
likellä, ja kuitenkin ammotti ikuisuus välillä. Tor-o-donin raato virui
kallion juurella, johon oli pudonnut. Se oli selvästi noiden kahden
puussaolijan näkyvissä. Toinen gryf asteli haistamaan sitä, mutta ei
yrittänytkään käydä sitä ahmimaan. Tarzan oli ohimennen silmännyt sitä
aikaisemmin aamulla. Hän arveli sen edustavan joko hyvin korkeata
apinan tai perin matalaa ihmisen luokkaa -- kenties se oli jotakin
sukua Jaava-ihmiselle, oikeampana pithecanthropuksien eli apinaihmisten
näytteenä kuin ho-donit tai waz-donit, mahdollisesti niiden molempien
edelläkävijänä. Hänen silmiensä harhaillessa joutilaina alapuolella
esiintyvän kohtauksen yli pohtivat hänen toimeliaat aivonsa sen
suunnitelman yksityiskohtia, jonka hän oli miettinyt saadakseen
Pan-at-lin pelastetuksi rotkosta. Hänen ajatuksensa keskeytyivät
kummalliseen huuteluun, joka kuului rotkon ylävarrelta.

"Vhi-uu! Vhi-uu!" huhuttiin yhä lähempää.

Alhaalla vaanivat gryfit kohottivat päätänsä ja katsoivat häiriön
suunnalle. Toisen kurkusta jumisi kumeata örinää. Se ei ollut mylvähdys
eikä ilmaissut suuttumusta. "Vhi-uu!" vastattiin heti. Gryfit toistivat
örinän, ja useaan kertaan uudistui lähestyvä "vhi-uu!"

Tarzan katsahti Pan-at-liin. "Mikä se on?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi waz-don. "Kenties outo lintu tai jälleen jokin
hirveä peto, joka asustaa tässä kauheassa paikassa."

"Kas, tuolla se onkin", huudahti Tarzan. "Katsohan!"

Pan-at-lilta pääsi epätoivon parahdus. "Tor-o-don!"

Kävellen pystyssä ja sauva toisessa kädessä lähestyi olento
verkkaisesti laahustaen. Se tuli suoraan gryfejä kohti, jotka
vetäysivät likitysten ikäänkuin peloissaan. Tarzan tarkkaili tiukasti.
Tor-o-don oli nyt ihan lähellä toista triceratopsia. Se heilautti
päätänsä ja näykkäisi häneen, päin kiukkuisesti. Tor-o-don hypähti
heti rusikoimaan valtavan pedon naamaa sauvallaan. Apinamiehen
hämmästykseksi gryf, joka olisi silmänräpäyksessä kyennyt tuhoamaan
kymmeneenkin tapaan verrattain pienikokoisen tor-o-donin, luimisteli
kuin piesty rakki.

"Vhi-uu! Vhi-uu!" luikkasi tor-o-don, ja gryf astui verkalleen häntä
kohti. Sivallus keskisarveen sai sen seisahtumaan. Sitten tor-o-don
käveli sen taakse, kapusi ylös häntää myöten ja istuutui jyhkeään
selkään hajareisin. "Vhi-uu!" kiljaisi hän survaisten elukkaa sauvansa
terävällä kärjellä. Gryf alkoi tallustaa pois.

Kohtaus oli siinä määrin vallannut Tarzanin huomion, että hän ei ollut
ajatellutkaan pakenemista, sillä hän tajusi, että aika oli näinä
lyhyinä hetkinä hänelle ja Pan-at-lille kääntynyt takaisin epälukuisia
ikäkausia, levittääkseen heidän silmiensä eteen sivun hämärää ja
etäistä muinaisuutta. He kaksi olivat saaneet katsella alkuihmistä ja
hänen alkeellisia juhtiaan.

Mutta ratsastettu gryf pysähtyi nyt ja katsoi ylös heihin mylvien. Se
riitti. Otus oli varoittanut isäntäänsä heidän läsnäolostaan. Tor-o-don
ajoi elukan heti puun alle, jossa he oleskelivat, ja hypähti seisomaan
selän hammasharjalla. Tarzan näki eläimelliset kasvot, isot
torahampaat, mahtavat lihakset. Tuollaisista kaiketikin oli ihmisrotu
saanut alkunsa, sillä ainoastaan tämänlaiset olennot olivat voineet
säilyä muinaisuuden kamalissa vaaroissa.

Tor-o-don takoi rintaansa ja murisi hirveästi -- kauhistavana,
petomaisena rumilaana. Tarzan nousi huojuvalla oksalla täyteen
mittaansa -- suorana ja kauniina kuin puolijumala, sivistyksen
varjopuolista pilautumattomana, täydellisenä näytteenä siitä, mitä
ihmisrotu olisi saattanut olla, jolleivät ihmisten lait olisi
haitanneet luonnonlakeja.

Ja Nykyisyys sovitti nuolen jouseensa ja veti varren kauas taaksepäin.
Raakaan voimaan nojautuva Menneisyys pyrki tavoittamaan toista,
kiskoakseen hänet alas; mutta kimpoava nuoli upposi syvälle villiin
sydämeen, ja Menneisyys vaipui takaisin unohdukseen, joka oli hänen
lajinsa perinnyt.

"Tarzan-jad-guru!" jupisi Pan-at-li, ihailunsa ylenpalttisuudessa
antaen tietämättään hänelle saman nimityksen, jonka hän oli
waz-donilaisilta sotureilta saanut.

Apinamies kääntyi häneen. "Pan-at-li", hän virkkoi, "nämä pedot
voisivat pidätellä meitä puissa kuinka kauan hyvänsä. Epäilen, tokko
kykenisimme pelastautumaan yhdessä, mutta minulla on suunnitelma. Sinä
jäät tänne lehvistön kätköön, minun livistäessäni takaisin rotkon
poikki niiden näkyvistä ja hälyttäessä niiden huomiota huudoillani.
Ellei niillä ole enemmän tajua kuin aavistelen, seuraavat ne minua
kumpikin. Niiden mentyä sinä riennät kalliolle. Odottele minua
luolassa, mutta älä tätä päivää pitemmälle. Jollen tule huomisen
auringon noustessa, on sinun lähdettävä takaisin Kor-ul-jaan yksinäsi.
Tässä on sinulle kauriinlapa." Hän oli leikannut kauriilta takakoiven
ja ojensi sen tytölle.

"En voi hylätä sinua", kieltäysi tyttö yksinkertaisesti; "kansani
tapana ei ole jättää pulaan ystävää ja liittolaista. Om-at ei ikinä
antaisi minulle anteeksi."

"Sano Om-atille, että minä käskin sinun lähteä", vastasi Tarzan.

"Onko se käsky?" kysyi tyttö.

"On! Hyvästi, Pan-at-li. Kiirehdi takaisin Om-atin luo -- sinä olet
sovelias elämänkumppani kor-ul-jain päällikölle." Hän läksi hitaasti
liikkeelle puissa.

"Hyvästi, Tarzan-jad-guru!" huusi tyttö hänen jälkeensä. "Onnellisia
ovat Om-atini ja hänen Pan-at-linsa omistaessaan sellaisen ystävän."

Äänekkäästi hoilaten Tarzan jatkoi matkaansa, ja hänen huutojensa
houkuttelemina seurasivat valtavat gryfit alhaalla. Hänen juonensa oli
ilmeisesti menestymässä, ja häntä riemastutti johtaessaan mylviviä
petoja loitommaksi ja loitommaksi Pan-at-lista.

Useaan kertaan Tarzan tällä taivalluksellaan rotkon poikki yritti
puijata kiihkeitä takaa-ajajiansa, mutta se oli aivan hyödytöntä.
Vaikka hän kuinkakin poikkeili, ei hän saanut harhaannutetuksi niitä
tolaltaan, vaan ne osasivat muuttaa suuntaansa hänen jokaisen
käänteensä mukaan. Metsän laidassa rotkon kaakkoissyrjällä hän etsi
jotakin kohtaa, missä puut koskettaisivat luoksepäästävää kallion-osaa,
mutta siirtyessään ylös ja alas rotkon reunaa pitkin ei hän kyennyt
havaitsemaan mitään sellaista mukavaa pelastustietä. Apinamies alkoi
lopulta ajatella asemaansa toivottomaksi ja täydesti tajuta,
minkätähden Pal-ul-donin rodut olivat jo ammoin niin kerrassaan
asettuneet eroon Kor-ul-gryfin syvänteestä.

Yö teki tuloaan, ja vaikka oli aikaisesta aamusta asti uutterasti
etsinyt pääsyä umpikujastaan, ei hän ollut lähempänä vapautta kuin sinä
hetkenä, jolloin ensimmäinen mylvivä peto hänen kumartuessaan saaliinsa
yli oli karannut hänen kimppuunsa; mutta yön saapuminen elvytti jälleen
toivoa, sillä Tarzan oli isojen kissaeläinten tavoin jossakin määrin
yöeläjä.

Mutta jälleenkin hänen esteekseen sattui tärkeä puute -- hän ei
tuntenut gryfiä, ja ennenkuin yö oli kulunut loppuun ihmetteli hän,
nukkuivatko nuo oliot milloinkaan, sillä minne hyvänsä hän siirtyi,
pysyivät ne mukana, aina sulkien häneltä tien vapauteen. Lopulta, juuri
ennen päivän koittoa, hän täksi kertaa luopui yrittämästä ja etsi lepoa
ystävällisestä puunhaarukasta keskitasanteen turvallisesta korkeudesta.

Taaskin oli aurinko korkealla Tarzanin herätessä levänneenä ja
virkistyneenä. Tarkoin muistaen aseman välttämättömyydet hän ei
yrittänytkään ottaa selville vartijainsa olosijaa, jotta ei tulisi
siinä ilmaisseeksi niille liikkeitään. Sensijaan hän koetti varovasti
ja ääneti sulautua pois puiden lehvistön sekaan. Hänen ensimmäistä
liikahdustansa tervehti kuitenkin rämeä toitotus alhaalta.

Niihin lukuisiin sivistyksen hienouksiin, joita Tarzan ei ollut
omaksunut, kuului sadattelu, jonka sentään täytyy myöntää aivan
erikoisissa olosuhteissa tuottavan edes huojennusta jännittyneelle
mielenliikutukselle. Ja kenties Tarzan toisinaan häätyikin
sadattelemaan, jos voi olla ruumiillista kuten äänteellistäkin
noitumista, koskapa hän heti kun mylvähdys julisti hänen toiveittensa
taas menneen myttyyn kääntyi nopsasti ja nähdessään gryfin ilettävät
kasvot allansa sieppasi likeisestä oksasta ison hedelmän ja sinkautti
sen tuimasti elukan sarvekkaaseen kuonoon. Ammus osui suoraan silmien
väliin, tehden ihmetyttävän vaikutuksen; se ei sydännyttänyt elukkaa
kostonhimon raivoon kuten Tarzan oli odottanut ja toivonut, vaan tämä
vain näykkäsi vihaisesti kallostaan kimmahtavaa hedelmää kohti ja
kääntyi sitten ynseästi pois, kävellen muutaman askeleen päähän.

Se esiintyminen johdatti heti Tarzanin mieleen samanlaisen kohtauksen
edelliseltä päivältä, jolloin tor-o-don oli läimäyttänyt tuollaista
otusta sauvallaan naamaan, ja samassa johtui älykkäihin ja
miehuullisiin aivoihin pakosuunnitelma, joka olisi voinut vaalentaa
sankarillisimmankin miehen poskea.

Kuitenkin hän hymyili valmistellessaan suurinta leikkiä, mitä ihminen
voi elämisen pelistä tehdä; eikä hänen käyttäytymisessään ilmennyt
merkkiäkään kiireisyydestä, kiihtymyksestä tai hermostuksesta.

Ensin hän valitsi pitkän, suoran oksan, joka oli tyveltään noin kaksi
tuumaa paksu. Hän leikkasi sen irti puusta puukollaan ja karsi oksat,
kunnes hänellä oli kymmenisen jalkaa pitkä salko. Tämän hän teroitti
pienemmästä päästä. Saatuaan sauvan mielensä mukaiseksi hän katsoi alas
triceratopsiin. "Vhi-uu!" luikkasi hän.

Eläimet kohottivat heti päänsä ja katsoivat häneen. Toisen kurkusta
kuului heikosti kumeata örinää.

"Vhi-uu!" toisti Tarzan ja paiskasi kauriinruhon jäännökset niille.

Kiihkeästi mylvähdellen tarttuivat gryfit siihen heti, toisen
yrittäessä temmata sitä kokonaan itsellensä; mutta toinenkin sai pian
hampaansa isketyksi kiinni, ja tuokiossa oli se revitty kappaleiksi ja
ahnaasti nielty. Taaskin ne katsoivat ylös apinamieheen, ja tällä
kertaa ne näkivät hänen laskeutuvan maahan.

Toinen peto säntäsi häntä kohti. Tarzan kiljaisi taas tor-o-donin
kummallisen huudon. Gryf pysähtyi rutosti, näköjään ymmällä, Tarzanin
luisuessa keveästi maahan ja lähestyessä likeisempää elukkaa, salko
uhkaavasti koholla ja alkuihmisen huuto huulillaan.

Vastaisiko huutoon kuormajuhdan hiljainen mörinä vai ihmissyöjän
vimmainen mylvähdys? Tämän kysymyksen vastauksesta riippui apinamiehen
kohtalo.

       *       *       *       *       *

Kiihkeästi kuunteli Pan-at-li loittonevien gryfien ääniä Tarzanin
viekkaasti johdattaessa ne pois hänen lähettyviltään, ja
varmistuttuaan, että ne olivat kyllin kaukana hänen kyetäkseen
turvallisesti peräytymään, pudottausi hän nopeasti oksilta maahan ja
vilisti kuin säikytetty kauris aukeaman poikki kallion juurelle, astui
tor-o-donin ruumiin yli ja oli pian joutuisasti kapuamassa ylös aution
kalliokylän ikivanhoja kivinappuloita. Erään luolan suulla lähellä
sitä, jossa hän oli viettänyt yönsä, sytytti hän tulen ja paistoi
Tarzanilta saamansa riistankappaleen, ja pitkin seinämää noruvasta
vesijuovasta hän sai sammutetuksi janonsa.

Kaiken päivää hän odotteli, kuullen etäältä ja toisinaan läheltäkin
gryfien mylvintää, näiden hätyyttäessä sitä outoa olentoa, joka oli
niin ihmeellisesti ilmestynyt hänen elämäänsä.

Hän odotti sen päivän ja yön, toivoen hänen palaavan, jotta he yhdessä
lähtisivät takaisin Om-atin luo, sillä hänen kokemuksensa oli hänelle
opettanut, että vaaran kohdatessa on kahdella parempi mahdollisuus kuin
yhdellä. Mutta Tarzan-jad-gurua ei ollut kuulunut, ja niinpä Pan-at-li
seuraavana aamuna läksi paluumatkalle Kor-ul-jaan.

Hän saapui vastuksitta Kor-ul-lulille, ja laskeuduttuaan sen
louhikkoista eteläistä seinämää alas näkemättä vilahdukseltakaan
kansansa perinnäisiä vihollisia hän sai uutta luottamusta, melkeinpä
suoranaisen varmuuden, että hänen yrityksensä päättyisi hyvällä
menestyksellä ja hän pääsisi esteettömästä kansansa ja rakastajansa
luo, jota häh ei ollut nähnyt monen pitkän ja ikävän kuunvaiheen
aikana.

Hän oli nyt ehtinyt melkein rotkon poikitse ja liikkui vähääkään
hellittämättä varovaisuudestaan, niin hyvään luottamukseen kuin olikin
tullut, sillä varominen on alkutilan vaistomainen piirre, jota ei voi
hetkellisestikään jättää sikseen, jos tahtoo pysyä elossa. Ja niin hän
saapui ladulle, joka seuraa Kor-ul-lulin mutkittelua sen ylävarsilta
alas Jad-ben-Othon laajaan ja hedelmälliseen laaksoon asti.

Hänen astahtaessaan ladulle kohosi kumpaiseltakin puolelta polun varren
pensaikosta ikäänkuin ilmasta ruumiillistuneina parikymmentä kookasta,
valkoista ho-donilaista soturia. Niinkuin säikäytetty kauris loi
Pan-at-li yhden ainoan hätääntyneen silmäyksen näihin vapautensa
uhkaajiin ja hypähti pensaita kohti, pelastumista ajatellen; mutta
soturit olivat liian likellä. He saarsivat hänet joka puolelta, ja
silloin hän puukkonsa paljastaen kääntyi vastarintaan, pelon ja vihan
kiihtymyksen muuttamana säikkyneestä kauriista raivoavaksi tiikeriksi.
He eivät pyrkineet surmaamaan häntä, vaan nujertamaan ja vangitsemaan;
ja niinpä useakin ho-donilainen soturi sai tuntea hänen aseensa terää
lihassaan ennenkuin heidän oli onnistunut lukumäärällään lannistaa
hänet. Ja hän tappeli ja kynsi ja puri yhä heidän otettuaan häneltä
veitsen, kunnes kävi pakolliseksi sitoa häneltä kädet ja kiinnittää
puukapula hampaiden väliin pään taitse kietaistuilla nahkanauhoilla.

Ensimmältä hän kieltäysi kävelemästä heidän lähtiessään pois laakson
suunnalle; mutta kun kaksi heistä oli tarttunut hänen tukkaansa ja
laahannut häntä jonkun matkaa, harkitsi hän alkuperäistä päätöstänsä
uudestaan ja tuli heidän mukanaan, vaikka yhä niin uhmailevana kuin
kytketyt ranteet ja tukittu suu sallivat.

Heidän yhdyttyään toiseen joukkueeseen samosi koko parvi laaksoon, ja
kiinniottajiensa keskustelusta sai Pan-at-li piankin tietää olevansa
matkalla A-luriin, Valon kaupunkiin, Silläaikaa kun Om-at, kor-ul-jain
päällikkö, esi-isiensä luolassa murehti sekä ystävänsä että lupautuneen
elämänkumppaninsa menettämistä.




KAHDEKSAS LUKU

Valon kaupungissa


Sihisevän mateliaan rynnätessä Pal-ul-donin rajaseudun rämeikön
keskimailla lammikossa uivaa muukalaista vastaan näytti miehestä siltä,
että tämän täytyi tosiaan olla vaivaloisen ja alituisia vaaroja
tuottaneen retken viheliäinen loppu.

Vaikka hänen eloonjäämisensä mahdollisuus tuntui vähäiseltä ja toivo
painui heikoksi, ei hän silti aikonut heittää sikseen vastustuksetta.
Hän tempasi väkipuukkonsa ja odotti hyökkäävää mateliasta. Peto ei
muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä elollista, vaikka se
muutamissa suhteissa oli mahdollisesti enemmän krokotiilin kuin minkään
muun hänen tuntemansa kaltainen.

Kun tämä jonkun muinaisen ja sukupuuttoon kuolleen lajin hirvittävä
eloonjäänyt edustaja karkasi hänen kimppuunsa leuat ammollaan, oivalsi
mies äkkiä täydesti, kuinka perin turhaa oli yrittää pysähdyttää tätä
mieletöntä ryntäystä tai pienellä veitsellä puhkaista nahkapanssaria.
Otus oli nyt melkein tarttumaisillaan häneen, ja mitä tahansa
puolustusta hän ajatteli, oli hänen tehtävä heti päätös. Seuraavassa
silmänräpäyksessä iskevälle kuolemalle näytti olevan vain yksi
vaihtoehto, ja tämän hän valitsi melkein samassa kuin suuri matelias
kallistui suoraan hänen ylitseen.

Vinhasti kuin hylje syöksähti hän pää edellä tuon päällekarkaavan
ruumiin alle ja kääntyen samalla selälleen työnsi puukkonsa niljakkaan
ruumiin pehmeään, kylmään pintaan, vavahtelevan mateliaan vauhdin
viedessä sitä nopeasti hänen ylitseen; ja sitten hän voimakkailla
vetäisyillä ui pinnan alla kymmenkunta metriä ennen kuin kohosi.
Vilkaistessaan hän näki ratkotun hirviön kiemurtelevan hurjasti
tuskassa ja raivossa veden pinnalla takanaan. Se vääntelehti
kuolemankouristuksissa, siitä päättäen että se ei yrittänyt ajaa
häntä takaa. Ja menehtyvän kummituksen kimakasti kirkuessa mies viimein
pääsi vedenselän toiseen laitaan, jälleen ryhtyäkseen melkein
yli-inhimilliseen pungastukseen, samoamiseen viimeisen lietetaipaleen
yli, joka erotti hänet Pal-ul-donin lujasta maakamarasta.

Runsaasti kaksi tuntia kesti hänen laahata nyt uuvuksiin rimpuillutta
ruumista sitkeässä, haisevassa liejussa, mutta lopulta hän ryvettyneenä
ja näännyksissä kiskoi itsensä äyrään pehmeälle ruohikolle. Sadan
metrin päässä oli joki, joka etäisiltä vuorilta alas polveilleena
tyhjentyi rämeeseen, ja lyhyen aikaa levähdettyään hän meni sen
partaalle, etsi tyynen suvannon, otti kylvyn ja pesi mudan ja liman
aseistaan, varusteistaan ja lannevaatteestaan. Toinen tunti kului
kuuman auringon paisteessa enfieldin pyyhkimiseen, kiilloittamiseen ja
öljyämiseen, vaikka sen kuivaamiseen ei ollut käytettävissä juuri muuta
kuin heinätukkoja. Oli ehtoopäivä ennenkuin hän oli varmentunut, että
hänen kallisarvoinen aseensa oli turvattu likaantumisen ja kosteuden
haitoilta, ja silloin hän nousi ja kävi jälleen etsimään jälkiä, joita
oli seurannut rämeen vastapäiselle laidalle.

Löytäisikö hän uudestaan ladun, joka hänet rämeelle johdettuaan oli
siellä kadonnut hänenkin harjaantuneilta aisteiltaan? Jollei hän
löytäisi sitä uudestaan melkein läpipääsemättömän sulkualueen tällä
puolella, täytyi hänen katsoa pitkän retkensä päättyneen
tuloksettomaksi. Ja niinpä hän haeskeli pitkin seisovan veden
sammalpeitteistä rajaa vanhan ladun merkkejä, jotka olisivat olleet
näkymättömiä teidän tai minun silmiltämme, vaikkapa olisimme
välittömästi seuranneet tekijänsä kintereillä.

       *       *       *       *       *

Astuessaan gryfien luo Tarzan jäljitteli niin tarkoin kuin kykeni
muistamaan tor-o-donin menetelmää ja esiintymistä, mutta siihen
silmänräpäykseen asti, jolloin hän seisoi tuollaisen valtavan
petojättiläisen vieressä, käsitti hän kohtalonsa yhä epätietoiseksi,
sillä elukka ei antanut mitään merkkiä, uhkaavaa tai muuta. Se vain
seisoi siinä tarkkaillen häntä kylmillä matelijansilmillään, ja sitten
Tarzan kohotti sauvansa ja komentaen tuimasti "vhi-uu!" huitasi gryfiä
nasevasti kasvojen poikitse.

Olento näykkäsi syrjään hänen taholleen, suorastaan tavoittamaan häntä,
ja kääntyi sitten ynseästi pois aivan niinkuin ollessaan tor-o-donin
holhottavana. Kiertäen sen taakse niinkuin oli nähnyt alkuihmisen
tekevän juoksi Tarzan ylös pitkin leveätä häntää, istuutui
selkäharjanteelle ja jälleenkin matkien tor-o-donia survaisi sitä
sauvansa teroitetulla kärjellä. Siten kannustaen sitä eteenpäin ja
ohjaten kumpaiseltakin puolelta annetuilla iskuilla hän pani sen
astelemaan alas rotkoa laaksoon päin.

Ensimmältä oli hänen mielessään vain ollut saada selville, kykenikö hän
millään tavoin alistamaan noita isoja hirviöitä tahdolleen, oivaltaen
että tähän mahdollisuuteen perustui hänen ainoa toivonsa päästä
piakkoin pakoon vangitsijoiltaan. Mutta kerran istuessaan ylettömän
ratsun selässä tunsi apinamies uutta elähdystä; se muistutti hänelle
siitä lapsuuden päivästä, jolloin hän oli ensimmäisen kerran kavunnut
Tantor-norsun leveälle päälaelle, ja tämä sekä se herruuden aistimus,
joka aina oli herkkua viidakon valtiaalle, sai hänet päättämään panna
vastahankitun mahtinsa hyödylliseen käytäntöön.

Pan-at-li oli tietenkin jo päässyt turvaan tai suistunut surmaan.
Ainakaan ei hän enää kyennyt tekemään tytölle mitään palvelusta, kun
taasen Kor-ul-gryfin alapuolella oli pehmoisenvehmaassa laaksossa
A-lur, Valon kaupunki, joka oli ollut hänen pyrkimyksenään ja
päämääränään siitä asti kun hän oli katsellut sitä Pastar-ul-vedin
hartialta.

Säilyttivätkö sen hohtavat muurit hänen menetetyn puolisonsa
salaisuutta, ei hän voinut edes arvailla; mutta jos Jane laisinkaan
eleli Pal-ul-donin rajojen sisäpuolella, täytyi hänen olla ho-donien
huostassa, koska tämän unohtuneen maailman mustat miehet eivät ottaneet
vankeja. Ja A-luriin hän siis lähtisi, ja mitenkäpä tehoisammin kuin
tämän kolkon ja hirvittävän jättiläisotuksen selässä, jota Pal-ul-donin
rodut niin kunnioittavasti kammoksuivat?

Seutu, jonka kautta hän matkasi, hohteli troopillisen vihannuuden
rehottavaa kauneutta. Paksua, mehevää ruohoa kasvoi korkeana molemmin
puolin latua, ja väliin osui tielle avointa puistomaista metsää tai
pikku taival tiheää viidakkoakin, jossa puut kaartuivat tien yli ja
lonkeroiset köynnöskasvit riippuivat soreina silmukkoina oksalta
oksalle.

Toisin ajoin oli apinamiehen vaikea saada rauhatonta juhtaansa
tottelemaan, mutta lopulta se kuitenkin aina riittävästi pelkäsi
verrattain hentoa survaisusalkoa ja talttui kuuliaiseksi. Myöhään
ehtoopäivällä, heidän lähestyessään seuraamansa joen ja toisen,
nähtävästi Kor-ul-jan tienoilta virtaavan yhtymäkohtaa, huomasi
apinamies pikku viidakkotiheiköstä esille tullessaan melkoisen joukon
ho-doneja vastapäisellä äyräällä. Samanaikaisesti he näkivät hänet ja
hänen valtavan ratsunsa. Kotvan he seisoivat silmät suurina
hämmästyksestä ja sitten päällikkönsä käskystä kääntyivät pinttämään
läheisen metsän suojaan.

Apinamies näki heidät vain pikimmältään, mutta ehti kuitenkin havaita,
että heidän mukanaan oli waz-doneja, epäilemättä tuollaisella
waz-donilaiseen kylään tehdyllä partioretkellä otettuja vankeja, joista
Ta-den ja Om-at olivat hänelle kertoneet.

Heidän hälinäänsä kuullessaan oli gryf mylvinyt pelottavasti ja
lähtenyt ajamaan takaa, vaikka oli joki välissä; mutta kiivaasti
sohimalla ja huitelemalla oli Tarzanin onnistunut suunnata elukka
takaisin polulle, joskin se sitten oli pitkän aikaa juro ja entistään
työläämpi hallita.

Auringon painuessa lähelle läntisten kukkulain huippuja selvisi
Tarzanille, että hänen aikeensa ilmestyä A-luriin gryfin selässä ei
varmaankaan voisi toteutua, sillä suuren elukan uppiniskaisuus yltyi
joka hetki, epäilemättäkin syystä, että sen avara maha vaati ruokaa.
Apinamies ihmetteli, pystyivätkö tor-o-donit millään keinoin kytkemään
elukoitansa liekaan yöksi; mutta kun hän ei saanut siitä seikasta
mitään keksityksi, päätti hän, että hänen oli luotettava sen
huomisaamuisen löytymisen mahdollisuuteen.

Hänen mielessään heräsi nyt kysymys, mikä heidän suhteekseen sukeutuisi
hänen laskeutuessaan maahan. Palautuisiko se metsästäjän ja saaliin
väleiksi, vai hallitsisiko survaisusauvan pelko yhä lihansyöjän
luonnollista vaistoa? Tarzan pohti asiaa, mutta kun hän ei voinut
ainiaaksi jäädä gryfin selkään ja piti parempana tehdä lopullisen
kokeen asiassa valoisana aikana, päätti hän toimia heti paikalla.

Hän ei tiennyt miten pysähdyttäisi elukan, hänen ainoana halunaan kun
oli tähän asti ollut hoputtaa sitä eteenpäin. Sauvallaan kokeillen hän
kuitenkin huomasi saavansa sen seisahtumaan kurottautumalla eteenpäin
ja sivaltelemalla sen noukkamaista kuonoa. Lähellä kasvoi lehteviä
puita, joista apinamies olisi saanut turvapaikan; mutta hänen mieleensä
johtui, että jos hän oitis kapaisisi puihin, voisi se herättää gryfin
mielessä vaikutelman, että kaiken päivää komennellut olento pelkäsi
sitä, jolloin hän tuskin joutuisi petonsa pidättelemäksi.

Gryfin pysähtyessä Tarzan siis luisui maahan, huitaisi elukkaa
huolettomasti lautaselle ikäänkuin läksiäisiksi, ja käveli
välinpitämättömästi pois. Pedon kurkusta kuului kumeata örinää, ja
Tarzaniin vilkaisemattakaan se kääntyi ja asteli jokeen, jossa seisoi
juoden kauan aikaa.

Vakuuttuneena siitä, että gryf ei enää ollut hänelle uhkana, apinamies
oman nälkänsä kannustamana otti jousen hartioiltaan ja valiten
kourallisen nuolia läksi varovasti etsimään riistaa, jonka
läheisyydestä tuulahdus toi hänelle todisteita joen alavarrelta.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hän oli tappanut saaliinsa, taaskin
eräänlaisen pal-ul-donilaisen antiloopin, jonka kaikkia lajeja Tarzan
oli lapsuudestaan asti tottunut nimittämään kauriiksi, koska siinä
pienessä alkeiskirjassa, joka oli ollut hänen kasvatuksensa perustana,
oli kauriin kuva lähimmin muistuttanut antilooppia, jättimäisestä
elandista aina hänen nuoruutensa metsästysmaiden pienimpään
pensasvuoheen asti.

Leikaten itselleen reisipaistin hän talletti sen läheiseen puuhun ja
heittäen muun osan ruhoa hartioilleen ravasi takaisin sille paikalle,
johon oli jättänyt gryfin. Iso elukka oli juuri nousemassa joesta, kun
Tarzan sen havaitessaan huikkasi tor-o-donien inhan huudon. Elukka
katsoi äänen suuntaan, samalla päästäen sen kumean örinän, jolla se
vastasi isäntänsä kutsuun. Kahdesti Tarzan toisti huhuamisensa
ennenkuin eläin hitaasti liikkui häntä kohti, ja sen tultua muutaman
askeleen päähän hän heitti sille kauriinruhon, jota se alkoi ahnaasti
repiä.

-- Jos mikään pidättelee sitä kutsuttavissa, -- tuumi apinamies
palatessaan puuhun, johon oli piilottanut osuutensa saaliista, -- niin
sen voisi saada aikaan tieto, että toimitan sille ruokaa. -- Mutta
lopettaessaan ateriansa ja asettuessaan mukavasti yöksi korkealla
huojuvien oksien keskessä, hän ei suurestikaan uskonut ilmestyvänsä
seuraavana päivänä A-luriin esihistoriallisella ratsullaan.

Havahtuessaan varhain aamulla Tarzan pudottausi keveästi maahan ja meni
joelle. Riisuen aseensa ja lannevaatteensa hän astui pikku allikon
kylmään veteen ja virkistävän kylpynsä jälkeen palasi puuhun nauttimaan
aamiaisekseen vielä erän Baraa, kaurista, lisäten ateriaan hedelmiä ja
marjoja, joita kasvoi lähellä yltäkyllin.

Murkinan jälkeen hän palasi maahan ja korottaen äänensä oppimakseen
kummalliseksi huhuamiseksi kutsui gryfiä siltä varalta, että saisi sen
huomion heräämään; mutta vaikka hän odotteli jonkun aikaa ja huuteli
moneen kertaan, ei kuulunut vastausta, kunnes hänen oli lopulta pakko
päätellä, että hän oli viimeisen kerran nähnyt eilispäiväisen valtavan
ratsunsa. Ja niin hän käänsi kasvonsa A-luria kohti, luottaen uuteen
kielitaitoonsa, suuriin voimiinsa ja synnynnäiseen älyynsä. Yhtä
varmana kuin te uskaltautuisitte naapurikaupungin pääkadulle asteli
Tarzan ho-donilaiseen A-lurin kaupunkiin. Ensimmäinen huomaamaan hänen
epäilyttävyytensä oli pieni lapsi, joka leikki muurilla ympäröidyn
talon porttiholvissa. "Ei häntää! ei häntää!" huusi pienokainen
heittäen häntä kivellä, ja sitten se äkkiä mykistyi silmät suurina,
tajutessaan että tämä olento oli jotakin muuta kuin pelkkä häntänsä
menettänyt ho-donilainen soturi. Älähtäen kääntyi lapsi pois ja pakeni
kirkuen kotinsa pihalle.

Tarzan pitkitti matkaansa hyvin käsittäen, että hänen suunnitelmansa
kohtalo tulisi tuotapikaa ratkaistuksi. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan
odottaa, koska hän mutkittelevan kadun seuraavassa käänteessä kohtasi
ho-donilaisen soturin. Hän näki jälkimmäisen silmissä äkillisen
ihmetyksen, jota heti seurasi epäluulon ilme, mutta Tarzan puhutteli
häntä ennen kuin mies ehti mitään virkkaa.

"Olen toisen maan vieras", sanoi hän; "tahdon puhutella Ko-tania,
kuningastanne."

Mies astahti taaksepäin, laskien kätensä veitsenpäähän. "A-lurin
porteille ei tule mitään vieraita", vastasi hän, "muita kuin vihollisia
tai orjia."

"Minä en tule orjana enkä vihollisena", lausui Tarzan. "Tulen suoraan
Jad-ben-Othon luota. Katso!" ja hän ojensi kätensä, jotta ho-don
näkisi, kuinka suuresti ne poikkesivat hänen omistaan, ja käännähti
sitten osoittamaan hänelle hännättömyyttään, sillä tähän hänen
suunnitelmansa perustui, hän kun oli tullut ajatelleeksi Ta-denin ja
Om-atin riitaa, jossa waz-don oli väittänyt Jad-ben-Othoa
pitkähäntäiseksi, ho-donin ollessa yhtä valmis taistelemaan jumalansa
hännättömyyden vahvistamiseksi.

Soturin silmät suurenivat, ja niihin tuli pelokkaan kunnioituksen ilme,
vaikka siinä vielä oli epäilyäkin. "Jad-ben-Othon!" jupisi hän, ja
sitten: "On totta, että sinä et ole ho-don etkä waz-don, ja totta on
samaten, että Jad-ben-Otholla ei ole häntää. Tule", sanoi hän, "minä
vien sinut Ko-tanin luo, sillä tämä on asia, johon mikään tavallinen
soturi ei saa sekaantua. Seuraa minua", ja yhä hapuillen veitsensä
kahvaa ja pitäen syrjästä päin varovasti silmällä apinamiestä hän
ohjasi tulijaa A-lurin kaduilla.

Kaupunki levisi laajalla alalla. Toisinaan olivat rakennusryhmät
melkoisen etäällä toisistaan ja sitten jälleen ihan likekkäin. Siellä
oli lukuisia mahtavia ryhmiä, ilmeisesti louhittuina isommista
kunnaista ja usein nousten sata jalkaa korkealle ja enemmänkin.
Edetessään he kohtasivat paljon sotureita ja naisia, mutta häntä ei
yritetty häiritä, kun ilmeni, että häntä oltiin opastamassa kuninkaan
palatsiin.

He saapuivat viimein suuren rakennusrykelmän luo, jolla oli hallussaan
melkoinen alue; läntinen julkipuoli antoi laajalle siniselle järvelle
ja oli ilmeisesti hakattu esille luonnollisesta kalliosta. Tätä
rakennusryhmää ympäröitsi paljon korkeampi muuri kuin Tarzanin
ennestään näkemät. Hänen oppaansa vei hänet portille, jonka edessä
odotteli kymmenkunta soturia; nämä olivat nousseet seisoalle ja
muodostaneet sulun pääsytien poikitse, kun Tarzan ja hänen seurueensa
ilmestyivät palatsinmuurin kulman takaa, sillä hän oli tällöin kerännyt
saattueekseen sellaisen joukon uteliaita, että vartio kenties luuli
kansanmetelin olevan tekeillä.

Oppaan kerrottua tarinansa johdettiin Tarzan pihalle, missä häntä
pidätettiin silläaikaa kun muuan soturi astui palatsiin nähtävästi
ilmoittaakseen Ko-tanille. Neljännestunnin kuluttua ilmestyi esille
kookas soturi useiden muiden seuraamana, ja lähestyessään kaikki
tarkastelivat Tarzania suuren uteliaisuuden vallassa.

Joukkueen johtaja seisahtui apinamiehen eteen. "Kuka sinä olet?" hän
kysyi; "ja mitä tahdot kuningas Ko-tanilta?"

"Olen ystävä", vastasi apinamies, "ja saavun Jad-ben-Othon maasta
Pal-ul-donin Ko-tanin vieraaksi."

Se tuntui tehoavan soturiin ja hänen seuralaisiinsa. Tarzan näki
jälkimmäisten kuiskailevan keskenään.

"Miten sinä tänne tulet", jankkasi puhuja, "ja mitä tahdot Ko-tanista?"

Tarzan suoristausi täyteen mittaansa. "Riittää!" huusi hän. "Onko
Jad-ben-Othon lähetin alistuttava kohteluun, jota saatettaisiin
osoittaa vaeltavalle waz-donille? Viekää minut heti kuninkaan luo,
taikka teidän päällenne lankeaa Jad-ben-Othon viha."

Apinamies hieman ihmetteli mielessään, kuinka pitkälle hän voisi jatkaa
valtuuttamatonta ryhdikkyyttään, joten hän huvitetun uteliaana odotti
vaatimuksensa tulosta. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan,
sillä kyselijän sävy muuttui melkein oitis. Hän kalpeni, loi
huolestuneen silmäyksen itäiselle taivaalle ja ojensi sitten oikean
kämmenensä Tarzania kohti, laskien vasempansa sydämelleen Pal-ul-donin
kansojen yhteiseksi ystävällisyyden merkiksi.

Tarzan astahti kiivaasti taaksepäin ikäänkuin saastuttavaa kättä
karttaakseen, teeskennellen kauhua ja inhoa.

"Seis"! huusi hän; "kuka rohkenisi koskettaa Jad-ben-Othon
sanansaattajan pyhää persoonaa? Ainoastaan erikoisena Jad-ben-Othon
suosiona voi itse kuningaskaan saada minulta tämän kunnian. Riennä! Jo
nyt olen odottanut liiaksi! Millaisen vastaanoton suovatkaan A-lurin
ho-donit Isäni pojalle!"

Ensimmältä oli Tarzan mielinyt ottaa itse Jad-ben-Othon osan, mutta oli
tullut ajatelleeksi, että voisi käydä kiusalliseksi ja jotensakin
ikävystyttäväksi joutua vakinaisesti esittämään jumaluutta; hänen
suunnitelmansa jatkuvan menestyksen mukaan oli hänen päähänsä äkkiä
pälkähtänyt, että Jad-ben-Othon pojan arvovalta olisi paljon suurempi
kuin jumalan luota tulleen tavallisen lähetin, samalla kun se silti
antoi hänelle hiukan väljyyttä teoissaan ja esiintymisessään, koskapa
nuorelta jumalalta ei kaiketikaan niin visusti vaadittaisi arvokkuutta
ja juhlallisuutta kuin vanhemmalta ja suuremmalta jumalalta.

Tällä kertaa hänen sanojensa vaikutus ilmeni heti ja raskaana kaikissa
lähellä olijoissa. Yhtenä miehenä he kavahtivat taaksepäin, ja puhujana
esiintynyt oli nykertymäisillään kauhusta. Perin surkeasti hän
puolustausi sitten kun pelon herpaannus salli hänen käyttää ääntänsä.

"Armoa vanhalle Dak-lot-paralle, oi Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "Astu
edelläni, niin osoitan sinulle, missä kuningas Ko-tan vapisten odottaa
sinua. Syrjään, toukat ja matoset", komensi hän, työnnellen
sotureitansa oikealle ja vasemmalle, muodostaakseen Tarzanille kujan.

"Tule!" huusi apinamies jämeästi; "käy edellä, ja nämä toiset
seuratkoot."

Nyt kerrassaan säikkynyt Dak-lot teki käskyn mukaan, ja Apinain Tarzan
johdettiin Pal-ul-donin kuninkaan palatsiin.




YHDEKSÄS LUKU

Hämmennyttävä vieras


Pääovi, jolta hän näki ensimmäisen vilahduksen sisustasta, oli varsin
kauniisti veistetty mittausopillisiksi kuvioiksi, ja samanlaisesti oli
somisteltu seinien sisäpuolella, vaikka hän huoneesta toiseen
edetessään näki myöskin eläinten, lintujen ja ihmisten kuvien saaneen
sijansa koristesuunnittelussa. Kiviastioita oli paljon esillä, samoin
kuin kultakoruja ja monien eläinten taljoja, mutta merkkiäkään ei
näkynyt mistään kudostuotteista, joten ho-donit ainakin siinä kohden
vielä olivat alhaisella askelmalla kehityksen asteikossa, vaikka
käytävien ja huoneiden mittasuhteet ja sopusuhtaisuus kuitenkin
ilmaisivat melkoista sivistystä.

He astelivat useiden suojamien ja pitkien käytävien kautta, ylös
vähintään kolme kivistä porrasjaksoa ja lopulta ulos sinisen järven
puolella rakennuksen länsireunassa olevalle pengermälle. Pitkin tätä
pengermää eli pylväseteistä johti opas hänet noin sata metriä ja
pysähtyi suurelle valtaovelle, joka johti toiseen palatsin huoneistoon.

Täällä Tarzan näki melkoisen joukon sotureita tavattoman avarassa
salissa, jonka kupulaki kohosi runsaasti viisikymmentä jalkaa
permannosta. Huoneen melkein täytti iso pyramidi, nousten levein
askelmin lähelle kupua, jonka ympyriäisistä rei'istä sali sai
valaistuksensa. Pyramidin astuimilla oli sotureita huipulle asti, jolla
istui kookas ja majesteetillinen mies, ehtoopäivän auringon valaessa
tuollaisesta pienestä aukosta säteitään hänen kirkkaasti loistaville
kultaisille varusteillensa.

"Ko-tan!" huusi Dak-lot puhutellen pyramidin huipulla istuvaa
loistokasta olentoa, "Ko-tan ja Pal-ul-donin soturit! Katsokaa, minkä
kunnian Jad-ben-Otho on teille suonut lähettämällä sanansaattajakseen
oman poikansa", ja astuen sivulle Dak-lot draamallisella käden
heilautuksella osoitti Tarzania.

Ko-tan nousi seisoalle ja jokainen näkösälle sattunut soturi kurkoitti
kaulaansa paremmin tähystääkseen tulokasta. Pyramidin vastakkaisella
puolella olleet tunkeilivat etupuolelle, vanhan soturin sanoman
saapuessa heille. Epäuskoisuuden ilmeitä kuvastui useimmilla kasvoilla,
mutta se oli varovaista epäuskoisuutta. He halusivat olla oikealla
puolella, selvisipä asia miksi tahansa. Toviksi kohdistuivat kaikkien
silmät Tarzaniin ja sitten vähitellen siirtyivät Ko-taniin, sillä hänen
sävystään he saivat vihjauksen, joka määräsi heidän omansa. Mutta
Ko-tan oli ilmeisesti samassa pulassa kuin hekin -- hänen ruumiinsa
asentokin osoitti sen, ilmaisten päättämättömyyttä ja epäilyä.

Apinamies seisoi suorana, käsivarret ristissä leveällä rinnalla, sievät
kasvot kuvastaen korskeata halveksumista; mutta Dak-lot oli
havaitsevinaan yltyvän suuttumuksenkin merkkejä. Tilanne alkoi tuntua
väkinäiseltä. Dak-lot liikahteli, luoden huolestuneita silmäyksiä
Tarzaniin ja rukoilevia Ko-taniin. Haudan hiljaisuus oli vallannut
Pal-ul-donin valtaistuinsalin.

Viimein Ko-tan puhui. "Kuka sanoo olevansa Dor-ul-Otho?" kysyi hän
sinkauttaen kamalan katseen Dak-lotiin.

"Hän sanoo!" melkein huikkasi tämä hätääntynyt ylimys.

"Ja sen täytyy siis olla totta?" virkkoi Ko-tan.

Saattoiko olla mahdollista, että päällikön äänessä oli hituinen ivaa?
Otho varjelkoon! Dak-lot loi Tarzaniin syrjäsilmäyksen, jonka hän
tarkoitti kuvastamaan oman uskonsa varmuutta; mutta sen onnistui
valaista apinamiehelle ainoastaan hänen sääliteltävää hirmustustaan.

"Oi Ko-tan", vetosi Dak-lot, "omien silmiesi täytyy vakuuttaa sinulle,
että hän todellakin on Othon poika. Katso hänen jumalallista varttansa,
hänen käsiänsä ja jalkojaan, jotka eivät ole sellaiset kuin meidän, ja
hän on aivan hännätön niinkuin mahtava isänsäkin."

Ko-tan näytti ensikertaa huomaavan nämä seikat, ja hänen
epäuskoisuutensa tuntui horjuvan. Sillä hetkellä korotti äänensä muuan
nuori soturi, joka oli pyramidin takaa raivannut tiensä edustalle,
mistä sai kunnollisesti katselluksi Tarzania.

"Ko-tan", huusi hän, "täytyy olla niinkuin Dak-lot sanoo, sillä minä
olen nyt varma, että olen jo ennen nähnyt Dor-ul-Othon. Eilen
ollessamme paluumatkalla kur-ul-lulilaisten vankien kanssa me näimme
hänet suuren gryfin selässä. Kätkeysimme metsään ennen kuin hän tuli
liian likelle, mutta selvästi näin, että se ratsastaja ei ollut muu
kuin täällä nyt seisova sanansaattaja."

Tämä todistus tuntui ihan riittävältä vakuuttamaan soturien
enemmistölle, että he tosiaan seisoivat jumalolennon edessä -- heidän
kasvonsa osoittivat sitä liiankin selvästi, kuten äkillinen kainouskin,
joka sai heidät pyrkimään vieruskumppaniensa taakse. Näiden yrittäessä
samaa oli tuloksena apinamiehen ympäristön äkillinen hupeneminen,
kunnes suoraan hänen edessään olevat pyramidin portaat olivat tyhjiä
aivan huipulle ja Ko-tanin luokse asti. Jälkimmäiseen vaikutti kenties
yhtä paljon hänen väkensä pelokkuus kuin äskeinen todistus, ja hän
muutti nyt sävynsä ja ryhtiään sen verran kuin saattoi olla vaatimusten
mukaista, jos muukalainen tosiaan oli Dor-ul-Otho, silti jättäen
arvokkuudelleen pelastusreiän siltä varalta, että nähtäisiin hänen
ottaneen luoksensa petturin.

"Jos todella olet Dor-ul-Otho", lausui hän puhutellen Tarzania, "niin
tiedät epäilystemme olleen vain luonnollisia, kun emme ole saaneet
Jad-ben-Otholta mitään merkkiä, että hän aikoi suoda meille niin suuren
kunnian, ja miten saatoimme edes tietää, että suurella jumalalla oli
poika? Jos sinä olet hän, niin on kaiken Pal-ul-donin ilona palvella
sinua; jos sinä et ole niin, niin on uhkarohkeutesi rangaistus nopea ja
kauhea. Minä, Ko-tan, Pal-ul-donin kuningas, olen puhunut."

"Ja puhunut hyvin, kuten tulee puhua kuninkaan", sanoi Tarzan
katkaisten pitkällisen äänettömyyden, "joka pelkää ja kunnioittaa
kansansa jumalaa. On oikein sinun huolehtia, että minä todellakin olen
Dor-ul-Otho, ennen kuin suot minulle arvoni mukaisen palvonnan.
Ensimmäinen kokemukseni sinusta ilmaisi, että Jad-ben-Otho valitsi
hyvin puhaltaessaan kuninkaan hengen pienokaiseen äitisi rinnoilla.

"-- On siis hyvä", jatkoi apinamies, "sinun varmistautua, että minä en
ole petturi. Tule likemmä, havaitaksesi, että minä en ole sellainen
kuin ihmiset. Eikä muuten olekaan soveliasta teidän seistä korkeammalla
kuin jumalanne poika." Joukko kompuroitsi äkkiä valtaistuinsalin
permannolle, eikä Ko-tan ollut paljon jäljessä sotureistaan, vaikka hän
kykeni säilyttämään jonkunlaista majesteettista arvokkuuttaan,
laskeutuessaan leveitä portaita, jotka monien ajanjaksojen lukemattomat
paljaat jalat olivat hivuttaneet kiiltävän sileiksi. "Ja nyt", lausui
Tarzan kuninkaan seistessä hänen edessään, "sinulla ei voi olla
epäilystäkään siitä, että minä en ole samaa rotua kuin sinä. Pappinne
ovat sinulle kertoneet, että Jad-ben-Otho on hännätön. Hännätön täytyy
senvuoksi olla hänestä siinneen jumalten rodun. Mutta on jo kylliksi
puhuttu tällaisista todisteista! Tiedät Jad-ben-Othon mahdin; kuinka
hänen taivaalta välähtelevät salamansa kuljettavat kuolemaa hänen
tahtonsa mukaan; kuinka sateet tulevat hänen käskystään ja hedelmät ja
marjat ja vilja, ruoho, puut, ja kukkaset heräävät elämään hänen
jumalaisella määräämisellään; olet nähnyt syntymistä ja kuolemaa, ja
ne, jotka kunnioittavat jumalaansa, kunnioittavat häntä syystä, että
hän vallitsee näitä asioita. Kuinka siis kävisi petturin, joka
väittäisi olevansa tämän kaikkivaltiaan jumalan poika? Mutta todistusta
ei tarvitsekaan, sillä niinkuin hän iskisi sinut maahan, jos kieltäisit
minut, kuolettaisi hän miehen, joka väärin julistautuisi hänen
sukulaisekseen."

Tähän järkeilyyn ei voinut mitään vastata, joten sen täytyi pakostakin
olla vakuuttava. Tulokkaan väitteitä ei voinut tutkistella sanattomasti
myöntämättä asianomaisen vajavaa uskomusta Jad-ben-Othon kaikkivaltaan.
Ko-tan käsitti saaneensa vieraakseen jumalolennon, mutta oli jotensakin
ymmällä siitä, miten tätä oikein oli kohdeltava. Hänen käsityksensä
jumalasta oli ollut hyvin epämääräinen ja utuinen, vaikka hänen
jumalansa ja paholaisensa olivat persoonallisia kuten kaikkien
alkeellisten kansojen. Jad-ben-Othon huvikkeiksi hän oli olettanut
hurjasteluja, joista itse nautti, mutta kaikista ikävistä
jälkivaikutuksista vapaita. Hänen mieleensä johtui sen vuoksi, että
Dor-ul-Othoa suuresti miellyttäisi syöminen -- syödä suurin määrin
kaikkea, mistä Ko-tan parhaiten piti ja minkä hän oli havainnut
vahingollisimmaksi; ja Ho-donin naiset myös valmistivat juomaa,
liottamalla ohria hedelmien mehussa ja lisäten siihen erinäisiä muita
aineksia, jotka he itse parhaiten tunsivat. Jumala, järkeili Ko-tan,
saattoi kokea kaikkea sitä nautintoa ilman päänkivistystä; mutta nyt
ihan ensiksi täytyi hänen ajatella kuolemattomalle vieraalleen
myönnettäviä välttämättömiä arvonannon ja kunnian osoituksia.

Kenenkään muun kuin kuninkaan jalka ei ollut koskettanut A-lurin
valtaistuinsalin pyramidin huipun pintaa kaikkina niinä unohtuneina
aikakausina, joiden kuluessa Pal-ul-donin valtiaat olivat hallinneet
sen korkeudessa. Mitä suurempaa kunniaa siis saattoi Ko-tan tarjota
Dor-ul-Otholle kuin paikan vieressään? Ja niin hän kehoitti Tarzania
nousemaan pyramidin laelle ja ottamaan sijansa sen kivirahilla. Heidän
saapuessaan pyhää korkeutta lähempänä olevalle astuimelle aikoi Ko-tan
ilmeisesti jatkaa nousuansa valtaistuimelle asti, mutta Tarzan laski
pidättävän käden hänen käsivarrelleen.

"Älköön yksikään istuko jumalten tasalla", varoitti hän, astuen
ryhdikkäästi huipulle ja ottaen haltuunsa valtaistuimen. Nolostunut
Ko-tan ei voinut salata hämmennystään, mutta kuninkaitten kuninkaan
suuttumusta peläten ei hän rohjennut hiiskua tunteistaan mitään.

"Mutta", lisäsi Tarzan, "jumala voi suoda uskolliselle palvelijalleen
sen kunnian, että kutsuu hänet vierelleen istumaan. Tule, Ko-tan; täten
tahdon osoittaa sinulle armollisuutta Jad-ben-Othon nimessä."

Apinamies ei menetelmällään yrittänyt ainoastaan herättää Ko-tanin
pelokasta kunnioitusta, vaan myös karttaa tekemästä häntä silti
salaiseksi vihollisekseen, sillä hän ei tiennyt kuinka suuri valta
ho-donien uskonnolla oli heihin; koko tämä ala oli ollut kokonaan
suljettuna pois hänen kuuluvistaan siitä hetkestä asti kun hän oli
keskeyttänyt Ta-denin ja Om-atin välillä syntyneen uskonnollisen
kiistan. Hän oli senvuoksi nopea huomaamaan Ko-tanin ilmeisen vaikka
sanattoman pahastuksen vihjauksen, että hänen piti kokonaan luovuttaa
valtaistuimensa vieraalleen. Ylipäätään oli teho kuitenkin ollut
tyydyttävä, kuten hän saattoi nähdä soturien uudistuvista juhlallisen
kunnioituksen ilmeistä.

Tarzanin kehoituksesta jatkettiin hovin asiain käsittelyä siitä mihin
hänen tulonsa oli sen pysähdyttänyt. Pääasiallisesti oli ratkaistava
soturien välisiä kiistoja. Saapuvilla oli muuan, joka seisoi
valtaistuinta lähinnä olevalla istuimella; Tarzan sai sitten tietää,
että se paikka oli varattu niiden liittoheimojen korkeimmille
päälliköille, jotka olivat Ko-tanin alamaisia. Se, joka käänsi
puoleensa Tarzanin huomion, oli kookas ja ryhdikäs soturi; hänen
jyhkeät kasvonpiirteensä muistuttivat leijonaa. Hän haastoi Ko-tanille
kysymyksestä, joka oli yhtä vanha kuin kaikki hallitus ja pysyy
heikentymättömän tärkeänä kunnes ihmiskunta lakkaa olemasta. Se koski
rajariitaa erään hänen naapurinsa kanssa.

Itse asialla ei ollut sanottavaa kiinnostusta Tarzanille, mutta häneen
vaikutti puhujan esiintyminen, ja Ko-tanin puhutellessa häntä
Ja-doniksi kiintyi apinamiehen tarkkaavaisuus pysyväisesti,
sillä Ja-don oli Ta-denin isä, Tosin tuntui perin vähäiseltä
mahdollisuudelta, että siitä tiedosta olisi hänelle mitään hyötyä,
koska hän ei voinut jumaluutensa perusteettomuutta myöntämättä ilmaista
Ja-donille ystävällisiä välejään hänen poikansa kanssa.

Yleisön asiain päätyttyä huomautti Ko-tan, että Jad-ben-Othon poika
kaiketi halusi käydä temppelissä, jossa suuren jumalan palvontaan
kuuluvia uskonnollisia menoja toimitettiin. Ja niinpä kuningas itse
hovinsa soturien seuraamana johti apinamiestä palatsin käytävien kautta
alueen pohjoista rakennusryhmää kohti.

Itse temppeli oli todella osa palatsista ja suunnittelultaan
samanlainen. Siellä oli useita erikokoisia palvontapaikkoja, joiden
tarkoituksia Tarzan saattoi ainoastaan arvailla. Ne olivat kaikki
soikioita, pitempi läpimitta suoraan itäläntinen ja sekä länsi- että
itäpäässä oli aina alttari. Kukin suojama oli koverrettu pienen mäen
huippuun, ja kaikki olivat katottomia. Jokainen läntinen alttari oli
yksi ainoa kuutiokivi, jonka yläpinta oli koverrettu pitkulaiseksi
altaaksi. Itäiset alttarit olivat samanlaisia kiviä, mutta laeltaan
tasaisia, ja päin vastoin kuin soikioiden toisessa päässä olevat
alttarit olivat jälkimmäiset aina tahriutuneita tai maalattuja
punaisenruskeiksi, eikä Tarzanin tarvinnut tutkia niitä läheltä,
varmistuakseen siitä, mitä hänen herkät sieraimensa jo olivat hänelle
ilmoittaneet -- että ne tahrat olivat kuivunutta ja kuivuvaa ihmisen
verta.

Näiden temppelipihojen alla oli käytäviä ja huoneita, jotka ulottuivat
kauas kunnaiden uumeniin -- hämyisiä, synkkiä holveja, joita Tarzan
näki vilahdukselta, kun häntä temppelin tarkastusmatkalla johdettiin
paikasta toiseen. Ko-tan oli lähettänyt airuen julistamaan
Jad-ben-Othon pojan tuloa, niin että heitä saatteli temppelin läpi
melkoinen pappien kulkue, joiden erityisinä tunnuksina näyttivät olevan
eriskummaiset päähinelaitteet -- toisinaan kamalat puusta veistetyt
kasvot, jotka täydellisesti kätkivät käyttäjiensä piirteet, tai miehen
pään yli taitavasti sovitetut pedonpäät. Ainoastaan ylipapilla ei ollut
mitään sellaista päähinettä. Hän oli vanha mies, ovelat silmät olivat
likekkäin ja ohuthuulinen suu ilmaisi julmuutta.

Ensi näkemältä Tarzan tajusi, että tässä oli hänen juonensa suurin
vaara, sillä hän näki heti, että hän vaatimuksineen herätti miehessä
vastustelun tunnetta, ja hän tiesi myös, että kaikista Pal-ul-donin
kansalaisista epäilemättä ylipapilla täytyi olla todellinen käsitys
Jad-ben-Othosta, niin että hän katselisi epäilevästi miestä, joka
väitti olevansa sadunomaisen jumalan poika.

Mitä hyvänsä epäluuloa hänen viekkaassa mielessään pillikin, ei Lu-don,
A-lurin pääpappi, ryhtynyt avoimesti vastustamaan Tarzanin oikeutta
Dor-ul-Othon arvonimen käyttämiseen, ja kenties häntä pidätteli sama
epäilys, joka oli alkuaan hillinnyt Ko-tania ja hänen sotureitaan -- se
epäilys, joka on kaikkien herjaajienkin sielun sisimmässä sopukassa ja
perustuu pelkoon, että lopultakin saattaa olla jumala. Ainakin
toistaiseksi siis Lu-don pysytteli turvallisella kannalla. Kuitenkin
tiesi Tarzan yhtä hyvin kuin jos mies olisi lausunut salaisimmat
ajatuksensa julki, että ylipapin kiihkeänä haluna oli reväistä verho
hänen petokseltaan.

Temppelin pääovella oli Ko-tan luovuttanut vieraansa opastuksen
Lu-donille, ja jälkimmäinen näytti nyt Tarzanille niitä temppelin
paikkoja, joihin tahtoi hänet tutustuttaa. Hän johti vieraan siihen
suureen suojamaan, missä uhrilahjoja säilytettiin, Pal-ul-donin
raakalaispäälliköiden ja heidän saattuelaistensa antamina. Niitä oli
kuivatuista hedelmistä jykeviin kullasta taottuihin astioihin saakka,
niin että suureen pääaittaan sekä siihen liittyviin kammioihin ja
käytäviin keräytyneet rikkaudet hämmästyttivät senkin miehen silmiä,
jolla oli hallussaan Oparin aarreholvin salaisuus.

Temppelissä liikkui edestakaisin sileäpintaisia mustia waz-donilaisia
orjia, joita ho-donit olivat partioretkillään kaapanneet vähemmän
sivistyneiden naapuriensa kylistä. Heidän sivuuttaessaan erään himmeän
käytävän ristikko-oven näki Tarzan sisäpuolella suuren joukon
kaikenikäisiä ja kumpaankin sukupuoleen kuuluvia pithecanthropuksia,
ho-doneja kuten waz-donejakin, joista useimmat kyyröttelivät
kivipermannolla äärimmäisen masennuksen asennoissa, muutamien
mitellessä suojaman permantoa ehdottoman toivottomuuden leima
kasvoillaan.

"Ja keitä nämä ovat?" kysyi hän Lu-donilta. Se oli ensimmäinen kysymys,
minkä hän esitti ylipapille temppeliin tultuaan. Ja hän pahoitteli heti
sitä tiedustustaan, sillä Lu-donin käännähtäessä häneen oli
epäluuloisuuden ilme hänen kasvoillaan vain ohuesti verhottuna.

"Kenen pitäisi tietää paremmin kuin Jad-ben-Othon pojan?" kysyi hän
vastaan.

"Dor-ul-Othon kysymyksiin ei rankaisemattomasti vastata toisilla
kysymyksillä", sanoi apinamies säveästi, "ja ylipappi Lu-donille
saattaa olla mielenkiintoista tietää, että väärän papin veri hänen
temppelinsä alttarilla ei ole vastenmielinen näky Jad-ben-Otholle."

Lu-don kalpeni, ja hän vastasi Tarzanin kysymykseen. "Ne ovat uhreja,
joiden veren tulee raikastuttaa itäisiä alttareita auringon palatessa
Isäsi luo päivän lopulla."

"Ja kuka on sinulle sanonut", tiedusti Tarzan, "että Jad-ben-Othoa
miellyttää kansansa teurastaminen alttareillaan? Entä jos olet
erehtynyt?"

"Sitten on lukemattomia tuhansia kuollut turhaan", vastasi Lu-don.

Ko-tan ja ympäröitsevät soturit ja papit kuuntelivat tarkkaavasti tätä
puhelua. Ristikko-ovienkin takana olivat jotkut onnettomat kuulleet ja
nousseet painautumaan kankiin, joiden ulkopuolelle yksi tuotiin juuri
ennen auringon laskua kunakin päivänä, ei milloinkaan palatakseen.

"Vapauta heidät!" huusi Tarzan heilauttaen kättänsä julman taikauskon
vangitsemia uhreja kohti, "sillä minä voin ilmoittaa sinulle
Jad-ben-Othon nimessä, että olet erehdyksissä!"




KYMMENES LUKU

Kavallettu


Lu-don vaaleni. "Se on pyhyydenloukkausta", huusi hän; "ammoisista
ajoista ovat suuren jumalan papit joka ilta uhranneet yhden elämän
Jad-ben-Othon hengelle sen palatessa läntisen näköpiirin alapuolella
herransa luo, eikä suuri jumala ole milloinkaan antanut merkkiä
pahastumisestaan."

"Seis!" käski Tarzan. "Papiston sokeus vain on ehkäissyt sitä lukemasta
jumalansa sanomia. Sotureitanne kaatuu waz-donien puukoista ja
nuijista; sekä ja että jato sieppaavat metsästäjiänne; päivääkään ei
kulu muutamien tai monien suistumatta kuolemaan ho-donien kylissä, ja
yksi kuolema kunakin päivänä kuolevia kohti on se vero, jonka
Jad-ben-Otho on säätänyt teidän itäisellä alttarilla tapahtuvasta
teurastuksestanne. Mitä suurempaa pahastuksen merkkiä voisit vaatia,
tyhmä pappi?"

Lu-don oli ääneti. Hänessä riehui ankaraan taisteluun joutuneina pelko,
että tämä saattoi todella olla jumalan poika, ja toivo, että hän ei
ollut; mutta hänen pelkonsa voitti, ja hän kumarsi. "Jad-ben-Othon
poika on puhunut!" hän sanoi ja erääseen alempaan pappiin kääntyen:
"Avatkaa salvat ja palauttakaa nuo ihmiset sinne mistä tulivat."

Puhuteltu teki työtä käskettyä, ja salpojen kalahtaessa alas vangit
tunkeutuivat eteenpäin kaikki nyt täydesti käsittäen, mikä ihme heidät
oli pelastanut: heittäytyen polvilleen Tarzanin eteen he hokivat
äänekkäitä kiitoksia.

Ko-tan oli melkein yhtä suuresti tyrmistyksissään kuin ylipappikin
tästä ikivanhan uskonnollisen menon häikäilemättömästä kumoamisesta.
"Mutta mitä me saatamme tehdä Jad-ben-Othon silmissä mieluisaa?"
huudahti hän luoden hämmentynyttä huolestusta kuvastavan katseen
apinamieheen.

"Jos tahdotte miellyttää jumalaanne", vastasi tämä, "niin asettakaa
alttarillenne sellaisia ravinnon ja vaatetuksen lahjoja, jotka ovat
kansanne kaupungissa mieluisimpia. Niitä siunaa Jad-ben-Otho, jolloin
saatte jakaa ne enimmin tarvitsevien kaupunkilaisten kesken. Sellaista
tavaraa ovat varastohuoneenne täynnä, niinkuin olen nähnyt omin silmin,
ja lisää lahjoja tuodaan, kun pappinne selittävät ihmisille, että he
tällä tavoin saavuttavat jumalansa suosiollisuutta", ja Tarzan kääntyi
ilmaisten merkillä, että hän tahtoi poistua temppelistä.

Heidän lähtiessään pyhältä alueelta huomasi apinamies pienen, mutta
jokseenkin koristeellisesti suunnitellun rakennuksen, joka oli aivan
erillään toisista ikäänkuin se olisi hakattu pienestä syrjemmällä
kohonneesta kalkkikiven huipusta. Tarkkaavan katseensa siirtyessä
siihen hän huomasi, että sen ovea ja ikkunoita sulkivat ristikot.

"Mihin tarkoitukseen tuota rakennusta käytetään?" tiedusti hän
Lu-donilta. "Ketä te siellä pidätte vankina?"

"Se ei ole mitään", vastasi ylipappi hermostuneesti, "siellä ei ole
ketään. Paikka on tyhjillään. Sitä on käytetty aikoinaan, mutta ei nyt
vuosikausiin", ja hän eteni portille, joka johti takaisin palatsiin.
Täällä hän ja pappi pysähtyivät, Tarzanin lähtiessä temppelialueelta
Ko-tanin ja hänen soturiensa kanssa.

Tarzan ei ollut rohjennut esittää sitä yhtä kysymystä, joka hänellä
erityisesti oli sydämellään, sillä hän tiesi, että monetkin salaisesti
hieman epäilivät hänen esiintymistään; mutta hän päätti ennen
makuullemenoaan tiedustaa sitä Ko-tanilta joko suoraan tai kautta
rantain -- oliko A-lurin kaupunginmuurien sisäpuolella tai oliko
äskettäin ollut hänen rotuunsa kuuluvaa naista.

Kun heille Ko-tanin palatsin kemusalissa tarjoili illallista osasto
siitä mustien orjien armeijasta, jonka hartioilla oli kaupungin
kaikkien raskaiden ja alhaisten askareitten taakka, huomasi Tarzan,
että erään orjan silmiin näköjään tuli hämmästyneen tuntemisen ilme,
hänen ensi kertaa katsahtaessaan apinamieheen kemusalissa. Ja sitten
myöhemmin hän näki miehen kuiskaavan toiselle orjalle ja nyökäyttävän
päätänsä häntä kohti. Apinamies ei muistanut nähneensä tätä waz-donia
milloinkaan ennen; hän ei osannut ajatella, mitenkä miehen mielenkiinto
niin erityisesti kohdistui häneen, ja piankin se havainto oli melkein
unohtunut.

Ko-tania ihmetytti ja sisäisesti sisutti huomio, että hänen
jumalaisella vieraallaan ei ollut mitään halua mässätä runsailla
ruokavaroilla ja että hän ei edes maistellut ho-donien karmivaa olutta.
Tarzanille nämä kemut olivat ikävä ja väsyttävä tilaisuus, kun vieraat
niin hartaasti antautuivat ahmimiseen, että heillä ei ollut aikaa
keskusteluun; ainoana ääntelynä oli alinomainen röhähtely, muistuttaen
heidän pöytätapojensa ohella käynnistä, jonka hän oli kerran tehnyt
hänen korkeutensa Westminsterin herttuan kuuluisaan berkshireläiseen
sikotarhaan Woodhousessa, Chesterin kreivikunnassa.

Yksitellen nujertuivat juhlijat juoman pökerryttävään vaikutukseen;
röhähtely vaihtui kuorsaukseksi, ja lopulta Tarzan ja orjat olivat
ainoat tajulliset olennot kemusalissa.

Apinamies nousi kääntyen kookkaan mustan puoleen, joka seisoi hänen
takanaan. "Tahdon nukkua", sanoi hän; "osoita minut huoneeseeni."

Miehen johtaessa hänet salista alkoi se orja, joka aikaisemmin illalla
oli kummastunut hänet nähdessään, puhella pitkään eräälle toverilleen.
Jälkimmäinen loi puolittain säikähtyneen silmäyksen poistuvan
apinamiehen jälkeen. "Jos olet oikeassa", sanoi hän, "niin heidän
pitäisi palkita meitä vapaudellamme; mutta jos erehdyt, niin --
Jad-ben-Otho! -- mikä tuleekaan kohtaloksemme?"

"Mutta minä en erehdy!" väitti toinen kiihkeästi.

"Sitten on vain yksi, jolle tämä on kerrottava, sillä minä kuulin hänen
näyttäneen happamelta tämän Dor-ul-Othon ilmestyessä temppeliin, ja
niin sanottu Jad-ben-Othon poika antoi hänelle siellä kaikkea pelon ja
vihan aihetta. Tarkoitan Lu-donia, ylipappia."

"Tunnetko hänet?" kysyi toinen orja.

"Olen työskennellyt temppelissä", vastasi hänen kumppaninsa.

"Mene sitten heti kertomaan hänelle, mutta hanki ensin lupaus, että
saamme siitä todistuksesta vapautemme."

Niinpä saapui temppelin portille musta waz-don ja pyysi saada tavata
ylipappia hyvin tärkeällä asialla, ja hetken myöhäisyydestä huolimatta
Lu-don otti hänet puheilleen ja hänen tarinansa kuultuaan lupasi
hänelle ja hänen ystävilleen sekä vapauden että monia lahjoja, jos he
kykenivät todistamaan väitteensä oikeaksi.

Ja orjan puhellessa A-lurin temppelin ylipapin kanssa hapuili miehen
hahmo tietänsä Past-ul-vedin hartian ympäri, ja kuunvalo heijastui
paljaaseen selkään ripustetun Enfieldkiväärin kirkkaasta piipusta, ja
messinkiset patruunat kimaltelivat pienoisina sädekimppuina
kiilloitetuissa koteloissaan riippuen leveiden ruskeiden olkapäiden ja
solakan uuman poikitse kiertyvissä vöissä.

Tarzanin opas vei hänet sinisen järven puolella olevaan huoneeseen;
siellä hän tapasi samanlaisen vuoteen kuin oli nähnyt waz-donien
kylissä, pelkästään kivikorokkeen, jolle oli läjätty suuret määrät
taljoja. Ja niin hän laskeusi levolle, suuri kysymyksensä yhä
esittämättömänä ja vastaamattomana.

Uuden päivän tullen hän oli hereillä ja kiertelemässä pitkin palatsia
ja sen aluetta ennenkuin näkyi merkkiäkään muista asukkaista kuin
orjista; sitten hän melkein palatsialueen keskustassa osui aitaukselle,
jonka ympärysmuuri kannusti apinamiehen uteliaisuutta, hän kun oli
päättänyt mahdollisimman täydellisesti tutkia jokaisen kohdan palatsia
ja ympäristöä.

Tämä paikka, mikä lieneekin ollut, oli näköjään oveton ja ikkunaton, ja
aivan selvästi se oli ainakin osittain vailla kattoa, koska
muurinharjan yli hänen lähellään pistäysi puun huojuvia oksia. Mitään
muuta pääsykeinoa keksimättä apinamies kiehitti köytensä vyyhdeltä ja
heittäen sen ulkonevaan oksaan, kapusi pian harjalle keveästi kuin
apina.

Siellä hän huomasi muurin ympäröivän umpinaista puutarhaa, jossa puut
ja pensaat ja kukkakasvit rehoittivat ylen upeina. Malttamatta
ottaa selville, oliko puutarha tyhjillään tai liikuskeliko siellä
ho-doneja, waz-doneja taikka villejä petoja, Tarzan pudottausi
notkeasti ruohikolle ja alkoi siekailematta tarkastella aitausta
järjestelmällisesti.

Hänen uteliaisuuttaan herätti se perin ilmeinen seikka, että paikka ei
ollut varattu yleiseen käytäntöön niillekään, joilla oli vapaa pääsy
muualle palatsialueella, ja niinpä sen luontaisiin kauneuksiin
liittyi ihmisten poissaolo, joka saattoi sen tutkistelun sitä
houkuttelevammaksi Tarzanille, antaessaan aihetta oletukseen, että hän
voisi toivoa sellaisesta paikasta löytävänsä, mitä oli niin kauan ja
työläästi etsinyt.

Puutarhassa oli herttaisia keinotekoisia puroja ja pikku
vesilammikoita, kukkivien pensaiden reunustamia, ikäänkuin jonkun
puutarhurimestarin taitava käsi olisi sen kaiken sommitellut -- niin
uskollisesti se pienoiskaavassa osoitti luonnon viehätystä ja
yleispiirteitä.

Muurin sisäpinta oli muovailtu edustamaan Pal-ul-donin valkoisia
kallioita, ja sitä keskeyttivät tuolloin tällöin pikku jäljennökset
alkuperäisten vehmaista rotkoista.

Ihailun vallassa ja täydesti nauttien jokaisesta näyttämön tarjoamasta
uudesta inmeestä liikkui Tarzan verkkaisesti pitkin puutarhaa, ja hänen
kiertelynsä oli äänetöntä kuten aina. Hienoisen metsän läpi hän joutui
vähäiselle kukkasien kirjavoittamalle nurmikolle ja näki samalla
edessään ensimmäisen ho-donittaren, mitä on saanut katsella palatsiin
tultuaan. Nuori ja kaunis nainen seisoi pikku aukion keskellä, toisella
kädellään pidellen kultaista rintakilpeään vasten lintua, jonka päätä
hän silitteli, Apinamies näki hänen kasvonsa ja tunnusti itsekseen,
että häntä olisi missä tahansa maassa arvostettu harvinaisen
viehkeäksi. Hänen jalkojensa juuressa istui ruohikossa selin Tarzaniin
naispuolinen waz-doniiainen orja. Nähdessään, että hänen etsimänsä ei
ollut siellä ja peläten ilmitulon hälytystä vetäytyi Tarzan taaksepäin,
kätkeytyäkseen lehvistöön; mutta ennenkuin hän oli päässyt näkyvistä,
käännähti ho-donilainen tyttö häntä kohti ikäänkuin jonkin nimettömän
aistin vaikutuksesta, jonka ilmaukset ovat enemmän tai vähemmän
tunnettuja meille kaikille.

Huomatessaan hänet kuvastivat kaunottaren silmät ainoastaan ihmetystä;
ne eivät ilmaisseet mitään säikähdystä, hän ei kirkaissut eikä edes
kohottanut kaunissointuista ääntänsä puhutellessaan häntä.

"Kuka sinä olet", hän kysyi, "joka noin rohkeasti astut Kiellettyyn
puutarhaan?"

Valtiattaren äänen kuullessaan kääntyi orjaneito nopeasti, nousten
seisaalle. "Tarzan-jad-guru!" huudahti hän, äänessään hämmästystä ja
huojennusta.

"Sinä tunnet hänet?" tiedusti hänen valtiattarensa kääntyen orjattareen
ja suoden Tarzanille tilaisuuden kohottaa varoittavan sormen
huulilleen, jotta Pan-at-li ei enemmälti kavaltaisi häntä, sillä
Pan-at-li hänen edessään todellakin seisoi, ei vähäisempänä ihmetyksen
aiheena hänelle kuin hänen läsnäolonsa oli ollut tytölle.

Siten emäntänsä kuulusteltavana ja samanaikaisesti Tarzanin
kehoittamana vaikenemaan jäi Pan-at-li ensin äänettömäksi ja alkoi
sitten soperrellen hapuilla pääsyä pulastaan. "Ajattelin..." tankkasi
hän, "mutta ei, minä erehdyin -- luulin häntä erääksi, jonka olin ennen
nähnyt lähellä Kor-ul-gryfiä."

Ho-donitar katsoi ensin toiseen ja sitten toiseen, silmissään epäilevä
ja kysyvä ilme. "Mutta sinä et vastannut minulle, muukalainen", jatkoi
hän tovin kuluttua "kuka sinä olet?"

"Et siis ole kuullut", virkkoi Tarzan, "vieraasta, joka eilen saapui
kuninkaanne hoviin?"

"Tarkoitat", huudahti hän, "että sinä olet Dor-ul-Otho?" Ja vastikään
epäilevät silmät kuvastivat pelkkää pelonsekaista kunnioitusta.

"Minä olen hän", vastasi Tarzan; "entä sinä?"

"Minä olen O-lo-a, Ko-tanin, kuninkaan tytär", ilmoitti neito.

Tämä siis oli O-lo-a, jota rakastaakseen Ta-den oli mieluummin
valinnut maanpaon kuin pappiuden, Tarzan oli astunut lähemmäksi
raakalaisprinsessaa. "Ko-tanin tytär", vakuutti hän. "Jad-ben-Otho on
sinusta hyvillään, ja suosiollisuutensa osoitukseksi hän on monien
vaarojen kautta säilyttänyt sinulle sen, jota rakastat."

"Minä en ymmärrä", virkkoi tyttö, mutta hänen poskiinsa kohonnut puna
ajoi sanat valheeksi. "Bu-lot on vieraana isäni palatsissa. En tiedä
hänen kohdanneen mitään vaaraa. Bu-lotille minut on kihlattu."

"Mutta Bu-lotia sinä et rakasta", huomautti Tarzan.

Taas punehdus, ja tyttö käänsi kasvonsa puolittain poispäin. "Olenko
siis pahastuttanut suurta jumalaa?" kysyi hän.

"Et", vastasi Tarzan; "niinkuin sinulle sanoin, hän on hyvin
tyytyväinen, ja sinun tähtesi hän on säästänyt sinulle Ta-denin."

"Jad-ben-Otho tietää kaikki", kuiskasi tyttö, "ja hänen poikansa on
osallinen hänen suuresta tietämyksestään."

"Ei", kiirehti Tarzan oikaisemaan, jotta kaikkitietäväisyyden maine ei
kenties ilmenisi kiusalliseksi. "Minä tiedän ainoastaan, mitä
Jad-ben-Otho haluaa minun tietävän."

"Mutta sano minulle", tokaisi prinsessa, "tuleehan Ta-denista ja
minusta pari? Varmasti Jumalan poika voi lukea tulevaisuutta."

Apinamies oli hyvillään, että oli jättänyt itselleen pakoreiän. "En
tiedä tulevaisuudesta muuta kuin mitä Jad-ben-Otho minulle sanoo",
vastasi hän. "Mutta luullakseni sinun ei tarvitse pelätä tulevaisuutta,
jos pysyt uskollisena Ta-denille ja Ta-denin ystäville."

"Oletko nähnyt hänet?" kysyi O-lo-a. "Sano minulle, missä hän on?"

"Kyllä", myönsi# Tarzan, "olen nähnyt hänet. Hän oli Om-atin,
Kor-ul-jan gundin luona."

"Waz-donien vankina?" keskeytti tyttö.

"Ei vankina, vaan kunnioitettuna vieraana", selitti apinamies. "Odota",
huudahti hän, kohottaen kasvonsa taivasta kohti; "älä puhu. Saan juuri
sanoman Jad-ben-Otholta, isältäni."

O-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen oli ääneti
pelon vavahduttelemana ajatellen suuren jumalan kammostuttavaa
läheisyyttä. Tuokion kuluttua Tarzan kosketti O-lo-an olkapäätä.

"Nouse", sanoi hän. "Jad-ben-Otho on puhunut. Hän on ilmoittanut
minulle, että tämä orjatyttö on Kor-ul-jan heimosta, jonka parissa
Ta-den on, ja että hän on heidän päällikkönsä Om-atin morsian. Hänen
nimensä on Pan-at-li."

O-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen nyökkäsi
yksinkertaisessa mielessään kykenemättömänä päättämään, olivatko hän ja
hänen valtiattarensa suunnattoman huijauksen uhreja vai eivätkö. "Niin
on kuin hän sanoo", kuiskasi hän.

Prinsessa vaipui jälleen polvilleen ja kosketti otsallaan Tarzanin
jalkaa. "Suuri on kunnia, jonka Jad-ben-Otho on suonut hänen halvalle
palvelijattarelleen", huudahti hän. "Vie hänelle nöyrät kiitokseni
onnellisuudesta, jonka hän on suonut O-lo-alle."

"Isääni miellyttäisi", ilmoitti Tarzan, "jos toimittaisit Pan-at-lin
turvallisesti palautetuksi kansansa kylään."

"Mitä Jad-ben-Otho välittää tuollaisista?" kysyi O-lo-a, hieman
korskeutta sävyssään.

"On vain yksi jumala", selitti Tarzan, "ja hän on waz-donien jumala
yhtä hyvin kuin ho-donien; lintujen ja petojen ja kukkasien ja kaiken,
mitä kasvaa maan päällä tai vetten alla. Jos Pan-at-li tekee oikein,
niin hän on Jad-ben-Othon silmissä suurempi kuin olisi Ko-tanin tytär
tehdessään väärin."

"Jad-ben-Othon tahto tapahtukoon", sanoi O-lo-a sävyisästi, "jos se on
minun vallassani. Mutta olisi parasta, oi Dor-ul-Otho, ilmoittaa isäsi
toivomus suoraan kuninkaalle."

"Pidä hänet siis luonasi", kehoitti Tarzan, "ja katso ettei hänelle
tapahdu mitään vahinkoa."

O-lo-a silmäsi Pan-at-lia kaihoksuen. "Hänet tuotiin minulle vasta
eilen", lausui hän, "ja milloinkaan ei minulla ole ollut orjanaista,
joka olisi paremmin miellyttänyt minua. Käy ikäväksi erota hänestä."

"Mutta on toisia", muistutti Tarzan.

"Niin", myönsi O-lo-a, "on toisia, mutta vain yksi Pan-at-li."

"Tuodaanhan kaupunkiin paljon orjia?" kysyi Tarzan.

"Kyllä", vastasi prinsessa.

"Ja muukalaisia toisista maistakin?" jatkoi toinen.

O-lo-a pudisti päätänsä kieltävästi. "Ainoastaan Jad-ben-Othon laakson
toisella puolella asuvia ho-doneja", sanoi hän, "eivätkä he ole
muukalaisia."

"Olenko minä siis ensimmäinen A-luriin saapunut muukalainen?" tiedusti
Tarzan.

"Onko mahdollista", väisti prinsessa, "että Jad-ben-Othon pojan
tarvitsee kuulustella sellaista tietämätöntä kuolevaisparkaa kuin
O-lo-aa?"

"Kuten jo sanoin", huomautti Tarzan, "ainoastaan Jad-ben-Otho on
kaikkitietävä."

"Jos hän siis haluaisi, että sinä tietäisit tämän seikan", muistutti
O-lo-a kerkeästi, "niin sinä tietäisit sen."

Sisällisesti apinamies hymyili tämän pikku pakanan oveluudelle, joka
tuotti hänelle tappion hänen omassa pelissään; kuitenkin saattoi tuo
kysymyksen välttely olla tavallaan sen vastauksena. "Täällä on siis
ollut muita muukalaisia äskettäin?" pitkitti hän itsepintaisesti.

"En kykene sanomaan sinulle mitä en tiedä", vastasi prinsessa.. "Isäni
palatsi on täynnä huhuja, mutta mistä saattaa palatsin nainen tietää,
minkä verran niissä on totta ja minkä verran kuvittelua?"

"On siis sellaistakin puhuttu?" tutkisteli Tarzan.

"Se oli vain huhua, joka ulottui Kiellettyyn puutarhaan", tunnusti
O-lo-a.

"Se kuvasi kenties toisen rodun naista?" Esittäessään tämän kysymyksen
ja odottaessaan tytön vastausta hän luuli sydämensä sykinnän taukoavan,
niin paljon merkitsi hänelle mahdollinen ratkaisu.

Tyttö epäröitsi. "Ei", hän sitten kieltäysi, "minä en voi puhua tästä
asiasta, sillä jos se on kyllin tärkeä herättämään jumalien
mielenkiintoa, joutuisin todella kokemaan isäni raivostusta siihen
kajoamisesta."

"Jad-ben-Othon nimessä käsken sinua puhumaan", vaati Tarzan.
"Jad-ben-Othon, jonka käsissä on Ta-denin kohtalo!"

Tyttö vaaleni. "Ole armollinen" huudahti hän, "ja Ta-denin tähden
kerron sinulle kaikki mitä tiedän."

"Kerrot mitä?" tiukkasi ankara ääni pensastosta heidän takaansa.
Kääntyessään nuo kolme näkivät Ko-tanin pistäytyvän esille lehvien
seasta. Kuninkaalliset kasvonpiirteet olivat vääntyneet vihaiseen
rypistykseen, mutta hänen nähdessään Tarzanin se vaihtui pelonsekaisen
ihmetyksen ilmeeksi. "Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "En tiennyt, että se
olit sinä", ja sitten hän sanoi kohottaen päänsä ja suoristaen
hartiansa: "mutta on paikkoja, missä suuren jumalankaan poika älköön
käyskennelkö, ja tämä, Ko-tanin Kielletty puutarha, on sellainen."

Se oli haaste, mutta kuninkaan rohkeasta sävystä huolimatta ilmeni
siinä puolustelua, osoittaen että hänen taikauskoisessa mielessään
vallitsi ihmisten luontaista pelkoa luojaansa kohtaan. "Tule,
Dor-ul-Otho", jatkoi hän, "en tiedä mitä kaikkea tämä hupsu lapsi
lienee sinulle laverrellut, mutta mitä tahansa halunnet tietää, siitä
antaa Ko-tan sinulle täyden selvyyden. O-lo-a, mene heti huoneisiisi",
ja hän viittasi ankaralla sormella puutarhan perälle.

Prinsessa kääntyi heti ja jätti heidät Pan-at-lin seuraamana.

"Menemme tätä kautta", sanoi Ko-tan ja käyden edellä johti Tarzanin
toiselle suunnalle. Lähellä sitä muurin osaa, jota he lähestyivät,
huomasi Tarzan pienoiskalliossa luolan, jonka aukosta Ko-tan opasti
hänet alas kiviportaita synkkään käytävään; tämän toinen pää avautui
varsinaiseen palatsiin. Kaksi aseistettua soturia seisoi tällä
Kielletyn puutarhan pääsyovella, osoittaen kuinka tarkoin palatsin
pyhää aluetta vartioitiin.

Äänettömänä Ko-tan asteli edellä omaan palatsihuoneistoonsa. Suuri sali
juuri sen huoneen edessä, johon Ko-tan oli viemässä vieraansa, oli
täynnä päälliköitä ja sotureita, jotka odottelivat hallitsijansa
määräyksiä. Noiden kahden astuessa sisälle muodostettiin heille pitkin
koko suojaman pituutta kuja, jota myöten he sanattomina astelivat.

Lähellä taempaa ovea ja hänen edessään seisovien soturien puolittain
kätkemänä oli ylipappi Lu-don. Tarzan huomasi hänet vain vilahdukselta,
mutta siinä lyhyessä hetkisessä hän näki julmilla kasvoilla viekkaan ja
pahanilkisen ilmeen, jonka hän piilotajuisesti käsitti itselleen
pahaenteiseksi, ja sitten hän Ko-tanin seurassa siirtyi viereiseen
huoneeseen, ja oviverhot putosivat paikoilleen.

Samassa ilmestyi ulomman huoneen ovelle erään alipapin ruma päälaite.
Sen omistaja pysähtyi pikaisesti silmäilemään ympärilleen ja sitten
keksittyään etsimänsä astui nopeasti Lu-donin luo. He keskustelivat
kuiskaten, kunnes ylipappi lopetti neuvottelun.

"Lähde heti takaisin prinsessan huoneisiin", sanoi hän, "ja toimita se
orjatar viipymättä lähetetyksi luokseni temppeliin." Alipappi kääntyi
ja läksi asialleen, samalla kun myöskin Lu-don suuntasi askeleensa sitä
pyhää aluetta kohti, jota hän hallitsi.

Puolen tunnin kuluttua osoitettiin Ko-tanin puheille muuan soturi.
"Ylipappi Lu-don haluaa kuninkaan läsnäoloa temppelissä", ilmoitti hän,
"ja hänen toivomuksenaan on, että kuningas tulisi yksin."

Ko-tan nyökkäsi ilmaistakseen, että hän oli ottanut vastaan käskyn,
jota kuninkaan oli toteltava. "Tulen pian takaisin, Dor-ul-Otho",
sanoi hän Tarzanille, "ja sillävälin ovat soturini ja orjani
käytettävissäsi."




YHDESTOISTA LUKU

Jumalan haastajat


Mutta kului tunti ennenkuin kuningas palasi huoneeseen, ja sen ajan oli
apinamies tarkastellut seinäveistoksia ja lukuisia pal-ul-donilaisen
käsiteollisuuden näytteitä, jotka yhdessä antoivat suojamalle rikkauden
ja ylellisyyden tunnun.

Hänen ollessaan siinä mieluisassa puuhassa ilmestyi Ko-tan jälleen
saapuville. Kun Tarzan oviverhojen häilähdyksen johdosta kääntyi häntä
kohti, tunsi hän melkein tyrmistystä kuninkaan katsannon merkillisestä
muuttumisesta. Hänen kasvonsa olivat harmaat; kädet vapisivat kuin
halvautuneina, ja laajentuneet silmät näyttivät kuvastavan säikähdystä.
Hänen ulkomuotonsa osoitti sekä kalvavaa kiukkua että herpaisevaa
pelkoa. Tarzan katseli häntä kysyvästi.

"Olet saanut pahoja sanomia, Ko-tan?" tiedusti hän.

Kuningas mutisi käsittämättömän vastauksen. Hänen takanaan tunkeusi
huoneeseen niin suuri joukko sotureita, että ne tukkesivat koko
oviaukon. Kuningas pälyi huolestuneesti oikealle ja vasemmalle. Hän loi
kauhistuneita katseita apinamieheen ja sitten kohottaen silmänsä
ylöspäin huusi: "Jad-ben-Otho olkoon todistajani, että minä en tee tätä
omasta tahdostani." Syntyi tovin äänettömyys, jonka jälkeen Ko-tan
keskeytti. "Ottakaa hänet kiinni", huusi hän ympärillään seisoville
sotureille, "sillä ylipappi Lu-don vannoo, että hän on petturi."

Aseelliseen vastarintaan ryhtyminen tämän soturijoukon saartamana ja
heidän kuninkaansa palatsin keskessä olisi ollut perin kohtalokasta.
Tarzan oli älykkyydellään jo päässyt pitkälle, ja kun hän jo nyt oli
O-lo-an epämääräisestä myöntelystä saanut toiveensa ja epäilynsä
osittain vahvistetuksi, tajusi hän välttämättömäksi olla haastamatta
vastaan mitään kuoleman uskallusta, jota suinkin kykeni väistämään.

"Seis!" kielsi hän kohottaen kämmenensä heihin päin. "Mitä tämä
merkitsee?"

"Lu-don väittää saaneensa todistuksia, että sinä et ole Jad-ben-Othon
poika", vastasi Ko-tan. "Hän vaatii sinua tuotavaksi valtaistuinsaliin
syyttäjiesi eteen. Jos olet mikä väität olevasi, niin ei kukaan tiedä
paremmin kuin sinä, että sinulla ei ole mitään pelättävänä hänen
vaatimukseensa suostuessasi: mutta muista aina, että sellaisissa
asioissa ylipappi käskee kuningasta ja että minä ainoastaan olen sen
määräyksen välittäjä enkä antaja."

Tarzan näki, että Ko-tan ei ollut täydesti vakuutettu hänen osansa
valheellisuudesta, kuten selvästi osoitti hänen asettumisensa eroon
kaikesta vastuusta.

"Älkööt soturisi tarttuko minuun", sanoi hän Ko-tanille, "jotta
Jad-ben-Otho ei erehtyisi heidän tarkoituksestaan ja iskisi heitä
kuoliaaksi." Hänen sanoillaan oli heti tehonsa eturivissä seisoviin;
kukin näistä näytti äkkiä tuntevan uutta ujostelua, joka pakotti hänet
vetäytymään näkyvistä takanaan olijain selkäpuolelle -- ja se
vaatimattomuus kävi joutuisasti tarttuvaksi.

Apinamies hymyili. "Älkää pelätkö", virkkoi hän, "menen omasta
halustani puhuttelusaliin kohtaamaan herjaajia, jotka syyttävät minua."

Avaraan valtaistuinsaliin tultaessa ilmeni uusi pulmallisuus. Ko-tan ei
tahtonut tunnustaa Lu-donin oikeutta esiintyä pyramidin huipulla eikä
Lu-don suostua alempaan asemaan, Tarzanin puolestaan pysyessä korkean
osansa kannalla ja vaatiessa, että yksikään ei saisi seistä hänen
yläpuolellaan. Mutta ainoastaan apinamies oivalsi tilanteen
huvittavuuden.

Aseman huojentamiseksi esitti Ja-don, että he kolmisin asettuisivat
valtaistuimelle, mutta sen kehoituksen hylkäsi Ko-tan huomauttaen, että
yksikään muu kuolevainen kuin Pal-ul-donin kuningas ei milloinkaan
ollut istunut tällä ylhäisellä sijalla ja että siinä sitäpaitsi ei
ollut tilaakaan kolmelle.

"Mutta kuka", kysyi Tarzan, "on syyttäjäni ja kuka on tuomarini?"

"Lu-don on syyttäjäsi", selitti Ko-tan.

"Ja Lu-don on tuomarisi", huusi ylipappi.

"Joudun siis syyttäjän tuomittavaksi", virkkoi Tarzan. "Näin ollen
olisikin parempi jättää sikseen kaikki muodollisuudet ja pyytää
Lu-donia julistamaan päätöksensä." Hänen sävynsä oli ivallinen, ja
ylipapin silmiin suoraan tähdätty pilkallinen katse sai jälkimmäisen
vihan vain kiehumaan yhä kiivaammin.

Oli ilmeistä, että Ko-tan ja hänen soturinsa näkivät oikeutetuksi
vastalauseen, jonka Tarzan vihjaisi tästä kohtuuttomasta oikeudenkäytön
järjestyksestä. "Ainoastaan Ko-tan voi tuomita palatsinsa
valtaistuinsalissa", huomautti Ja-don; "kuulkoon hän Lu-donin syytöksiä
ja hänen todistajiensa lausuntoja, ja olkoon sitten Ko-tanin päätös
lopullinen."

Ko-tania ei kuitenkaan erityisesti innostuttanut ajatus, että hän saisi
tuomitakseen olennon, joka silti hyvinkin saattoi olla hänen jumalansa
poika, ja niinpä hän teki verukkeita, etsien pääsyä pulasta. "Se on
pelkästään uskonnollinen asia", muistutti hän, "ja perinnäisen
käytännön mukaan eivät Pal-ul-donin kuninkaat sekaannu kirkon
kysymyksiin."

"Pidettäköön tutkinto siis temppelissä", huusi muuan päällikkö, sillä
soturit olivat yhtä halukkaita kuin kuningaskin vapautumaan kaikesta
vastuunalaisuudesta. Ja se ehdotus oli perin mieluinen ylipapille, joka
sisällisesti soimasi itseään siitä, ettei ennen ollut sitä ajatellut.

"Se on totta", myönsi hän, "tämän miehen synti on tapahtunut temppeliä
vastaan. Laahattakoon hänet siis sinne tuomittavaksi."

"Jad-ben-Othon poikaa ei laahata minnekään", huusi Tarzan. "Mutta tämän
tutkinnon päätyttyä on mahdollista, että ylipappi Lu-donin ruumis
laahataan sen jumalan temppelistä, jota hän tahtoo häväistä. Ajattele
siis hyvin, Lu-don, ennenkuin teet sen hupsuuden."

Hänen sanansa olivat tarkoitetut säikäyttämään ylipappia hänen varmasta
esiintymisestään, mutta niillä ei ollut vähäisintäkään vaikutusta.
Lu-don ei osoittanut mitään kammostumista apinamiehen viittauksesta.

-- Tässä on mies, -- ajatteli Tarzan, -- joka tietäen uskonnostaan
enemmän kuin yksikään muu kansalaisensa tajuaa täydellisesti
minun vaatimusteni hataruuden niinkuin saarnaamansa uskon
paikkansapitämättömyyden.

Hän oivalsi kuitenkin, että hänen ainoana toivonaan oli näennäinen
välinpitämättömyys syytöksistä. Ko-taniin ja sotureihin tehosi vielä
äskeisen uskomuksen luomus, ja tähän seikkaan täytyi hänen turvautua
Lu-donin valmisteleman draaman loppunäytöksessä, pelastuakseen
kateelliselta papilta, jonka hän tiesi jo itsekseen tuominneen hänet.

Olkapäitänsä kohauttaen hän siirtyi alas pyramiidin astuimia.
"Dor-ul-Otholle ei ole väliä", sanoi hän, "missä Lu-don raivostuttaa
jumalaansa, sillä Jad-ben-Otho ylettää yhtä helposti temppelin
suojamiin kuin temppelin valtaistuinsaliin."

Suunnattomasti huojentuneina tästä ongelmansa mukavasta ratkaisusta
parveilivat kuningas ja soturit juhlasalista temppelialuetta kohti, ja
Tarzanin huoleton sävy lisäsi heidän luottamustansa häneen. Lu-don
johti heidät isoimmalle alttaripihalle.

Asettuen läntisen alttarin taakse hän viittasi Ko-tania menemään
alttarin vasemmalla puolella olevalle korokkeelle ja Tarzania
samanlaiselle paikalle oikealle.

Tarzanin noustessa korokkeelle supistuivat hänen silmäteränsä
suuttumuksesta sen näyn takia, joka niitä kohtasi. Alttarin yläpintaan
koverrettu allas oli täynnä vettä, jossa kellui vastasyntyneen lapsen
alaston ruumis. "Mitä tämä merkitsee?" ärähti hän kääntyen Lu-doniin.

Jälkimmäinen hymyili ilkeästi. "Että sinä et tiedä", vastasi hän, "se
on vain lisätodistus vaatimuksesi perusteettomuudesta. Jumalan poikana
esiintyvä ei tiennyt, että laskevan auringon viimeisten säteitten
tulviessa temppelin itäiselle alttarille punaa sen valkoista kiveä
täysikasvuisen sydänveri Jad-ben-Othon suostutteluksi ja että aurinko
jälleen noustessaan luojansa ruumista katsoo ensin tälle läntiselle
alttarille ja iloitsee kunakin päivänä vastasyntyneen lapsen
kuolemasta, jonka henki saattelee sitä taivaitten poikki päivisin
niinkuin täysikasvuisen henki palajaa sen kanssa Jad-ben-Othon luo
iltaisin.

"-- Ho-donien pienet lapsetkin tuntevat nämä asiat, mutta Jad-ben-Othon
pojaksi ilmoittautunut ei niistä tiedä; ja jos tämä ei riitä
todistukseksi, niin on tulossa lisää. Tule, waz-don", huusi hän
viitaten kookkaalle orjalle, joka seisoi muiden mustien ja pappien
ryhmässä temppelin permannolla alttarin vasemmalla puolella.

Mies astui esiin pelokkaasti. "Kerro meille mitä tiedät tästä oliosta",
käski Lu-don, osoittaen Tarzania.

"Olen nähnyt hänet ennen", sanoi waz-don. "Minä olen Kor-ul-lulin
heimoa, ja eräänä päivänä äskettäin kohtasi osasto, johon kuuluin,
muutamia Kor-ul-jan sotureita kyliämme eroittavalla vuorenharjalla.
Vihollisten joukossa oli tämä kummallinen olento, jota he nimittivät
Tarzan-jad-guruksi; ja kauhea hän tosiaan olikin, taistellen monen
miehen voimalla, niin että meitä tarvittiin kaksikymmentä nujertamaan
hänet. Mutta hän ei toki taistellut niinkuin jumala taistelee, vaan
vaipui tunnottomana maahan kuin tavallinen kuolevainen, saadessaan
nuijaniskun päähänsä.

"-- Me kannoimme hänet vankina kyläämme, mutta hän pääsi pakenemaan
katkaistuaan vartijaksi jätetyltä soturilta pään, jonka vei mukanaan
rotkoon ja sitoi puunoksaan sen toiselle puolelle."

"Orjan sana jumalan sanaa vastaan!" huudahti Ja-don, joka jo
aikaisemmin oli valejumalaa kohtaan osoittanut suopeata mielenkiintoa.

"Tämä on vain askel totuutta kohti", tokaisi Lu-don. "Kenties Ko-tanin
suvun ainoan prinsessan todistus on pohjolan suuresta päälliköstä
painavampi, vaikka hän onkin isä pojalle, joka pakeni pyhän pappisviran
tarjousta, eikä siis kerkein korvin kuuntele todistusta toista
jumalanherjaajaa vastaan."

Ja-donin käsi kouraisi puukkoa, mutta vieruskumppanit laskivat
pidättävästi sormensa hänen käsivarsilleen. "Sinä olet Jad-ben-Othon
temppelissä, Ja-don", varoittivat he, ja mahtavan päällikön täytyi
niellä Lu-donin loukkaus, vaikka se jättikin hänen sydämeensä katkeran
vihan ylipappia kohtaan.

Ja nyt Ko-tan kääntyi Lu-doniin päin. "Mitä tyttäreni tietää tästä
asiasta?" hän kysyi. "Ethän tuone sukuni prinsessaa näin julkisesti
todistamaan?"

"En", vastasi Lu-don, "en henkilökohtaisesti, mutta minulla on täällä
muuan, joka todistaa hänen edestään." Hän viittasi eräälle alipapille.
"Tuo prinsessan orjatar tänne", käski hän.

Pappi, jonka eriskummainen päähine loi näytelmään hitusen kaameutta,
astahti eteenpäin, laahaten vastahakoista Pan-at-lia ranteesta.

"Prinsessa O-lo-a oli yksinään Kielletyssä puutarhassa tämän ainoan
orjattaren kanssa", selitti pappi, "kun läheisestä lehvistöstä äkkiä
ilmestyi tämä olento, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho. Hänet
nähdessään orjatar prinsessan kertomuksen mukaan parahti, ja tuntien
hänet puhutteli olentoa nimeltä -- Tarzan-jad-guruksi. Se oli sama
nimitys, jonka Kor-ul-lulin orja hänestä mainitsi. Tämä nainen ei ole
Kor-ul-lulista, vaan Kor-ul-jasta, juuri siitä heimosta, jonka kanssa
kor-ul-lul sanoo olennon seurustelleen, kun hän sen ensi kertaa näki.
Vielä sanoi prinsessa, että kun tämä nainen, nimeltään Pan-at-li, eilen
tuotiin hänen luokseen, kertoi hän kummallisen tarinan, kuinka hänet
Kor-ul-gryfissä pelasti erään tor-o-donin käsistä tämänlaatuinen otus,
jota hän silloin mainitsi Tarzan-jad-guruksi, -- kuinka heitä molempia
rotkossa ahdisti kaksi kamalaa gryfiä ja kuinka mies houkutteli ne
toisaanne perässään, jolloin Pan-at-li pujahti pakoon, vain joutuakseen
vangiksi tänne, yrittäessään palata oman heimonsa luo."

"Eikö ole selvää nyt", huudahti Lu-don, "että tämä olento ei ole
jumala? Kertoiko hän sinulle olevansa jumalan poika?" sanoi hän melkein
kirkaisten, kääntyessään äkkiä Pan-at-lia kohti.

Tyttö peräytyi pelästyneenä. "Vastaa minulle, orja!" huusi ylipappi.

"Hän näkyi olevan enemmän kuin kuolevainen", vastasi Pan-at-li
vältellen.

"Sanoiko hän sinulle, että hän oli jumalan poika? Vastaa kysymykseeni!"
tiukkasi Lu-don.

"Ei", myönsi tyttö matalalla äänellä, luoden anteeksipyynnön silmäyksen
Tarzaniin, joka vastasi rohkaisevalla ja ystävällisellä hymyllä.

"Tuo ei todista, että hän ei ole jumalan poika", huusi Ja-don.
"Luuletko, että Jad-ben-Otho kulkee ympäriinsä huudellen: 'minä olen
jumala, minä olen jumala!' Oletko koskaan häntä kuullut, Lu-don? Et, et
ole. Miksi hänen poikansa tekisi sellaista, mitä ei isäkään tee?"

"Riittää!" keskeytti Lu-don. "Todistus on selvä. Olento on pettäjä, ja
minä Jad-ben-Othon pääpappi A-lurin kaupungista tuomitsen hänet
kuolemaan." Seurasi hetken äänettömyys, jolla Lu-don ilmeisesti
valmisteli sanojensa huippukohdan dramaattista vaikutusta. "Ja jos olen
väärässä, lävistäköön Jad-ben-Otho rintani salamoillaan minun
seisoessani tässä teidän kaikkien edessä."

Järven laineiden liplatus palatsinmuurin juurella kuultiin selvästi
siinä äärimmäisessä, melkein huoahduksettomassa hiljaisuudessa, joka
nyt kivetytti kuulijakunnan. Lu-don seisoi kasvot käännettyinä taivasta
kohden ja käsivarret ojennettuina ikäänkuin paljastaen rintansa
murhamiehen tikarille. Pyhään pihaan keräytyneet soturit, papit ja
orjat odottivat jumalansa tuhoavaa kostoa.

Tarzan katkaisi äänettömyyden. "Jumalasi ei välitä sinusta, Lu-don",
härnäsi hän ja koetti irvistyksellä vielä kiihottaa ylipapin kiukkua;
"hän ei välitä sinusta, ja minä voin todistaa sen pappiesi ja kansasi
nähden."

"Todistaa, herjaaja! Miten voit sen todistaa?"

"Sinä olet nimittänyt minua herjaajaksi", vastasi Tarzan, "sinä olet
omaksi varmistukseksesi todistanut, että olen petturi, että olen
tavallisena kuolevaisena tekeytynyt jumalan pojaksi. Pyydä siis
Jad-ben-Othoa julistamaan jumaluutensa ja pappiensa arvo, lähettämällä
kuluttava tulensa minun omaan poveeni."

Jälleen seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana katselijat odottivat,
että Lu-don esitettyyn tapaan toimittaisi täytäntöön häikäilemättömän
pettäjän tuhoutumisen.

"Sinä et uskalla", ilkkui Tarzan "koska tiedät, että minua ei isketä
kuoliaaksi ennen sinua."

"Sinä valehtelet", huudahti Lu-don, "ja minä tekisin sen, jollen olisi
saanut juuri ilmoitusta Jad-ben-Otholta, joka määrää sinulle
toisenlaisen kohtalon."

Moni ihaileva ja kunnioittava "ah!" kuului kuorossa pappien ryhmästä.
Ko-tan ja hänen soturinsa olivat sielullisesti hämmennyksissä.
Salaisesti he pelkäsivät ja vihasivat Lu-donia, mutta niin juurtunut
oli heidän kunnioituksensa ylipapin virkaa kohtaan, että kukaan ei
rohjennut korottaa ääntänsä häntä vastaan.

Eikö kukaan? No, kyllä sentään Ja-don, vanha peloton leijonamies
pohjoisesta. "Ehdotus oli paikallaan", huudahti hän. "Manaa
Jad-ben-Othon salamat tämän miehen surmaksi, jos laisinkaan mielit
vakuuttaa meitä hänen syyllisyydestään."

"Jo riittää", ärähti Lu-don. "Milloin on Ja-donista tehty ylipappi?
Tarttukaa vankiin", huusi hän papeille ja sotureille, "ja huomenna hän
kuolee Jad-ben-Othon määräämällä tavalla."

Sotureista ei yksikään heti liikahtanut totellakseen ylimmäisen papin
käskyä, mutta uskonkiihkoisen rohkeuden innoittamat alemmat papit
sensijaan juoksivat alttiisti esille ikäänkuin parvi häijyjä
harpyijoja, tarttuakseen saaliiseensa.

Peli oli lopussa. Sen Tarzan tiesi. Viekkaus ja valtioviisaus eivät
enää kelvanneet niiden puolustusaseiden sijalle, joita hän enimmin
rakasti. Kun siis ensimmäinen kamala pappi hyppäsi korokkeelle, ei hän
kohdannut lempeää taivaan lähettilästä, vaan julman, hurjan pedon,
jonka luonne pikemminkin muistutti hornanhenkeä.

Alttari oli läntisen pihamuurin lähellä. Niiden välissä oli juuri tilaa
ylipapin seisoa uhrimenojen aikana, ja ainoastaan Lu-don seisoi siinä
nyt Tarzanin takana, samalla kun hänen edessään oli ehkä kaksisataa
soturia ja pappia.

Se julkimus, joka tavoitti kunniaa saada ensimmäisenä käydä käsiksi
herjaavaan valejumalaan, hyökkäsi käsi ojolla tarttumaan apinamieheen.
Mutta häneen itseensäpä tartuttiinkin, tartuttiin terässormilla, jotka
sieppasivat hänet kuin olkinuken, iskien kiinni raajaan ja
selkähihnoihin, ja sitten jättiläiskäsivarret kohottivat hänet
korkealle alttarin yläpuolelle. Hänen kintereillään oli toisia valmiina
käymään käsiksi petturiin ja raastamaan hänet maahan, ja alttarin takaa
astui Lu-don paljastettu veitsi kädessä häntä kohti.

Ei ollut silmänräpäystäkään menetettävänä, eikä ollut apinamiehen
tapaistakaan kuluttaa kalliita hetkiä myöhästyneen päätöksen
epävarmuuteen. Ennenkuin Lu-don tai kukaan muu saattoi arvata, mitä
tuomitun mielessä liikkui, Tarzan vahvain lihastensa täydellä voimalla
paiskasi parkuvan papin vasten esimiehensä kasvoja ja ikäänkuin nuo
kaksi liikettä olisivat olleet vain yksi -- niin vikkelästi hän toimi
--, hyppäsi hän alttarille ja siitä ylöspäin, saaden kädellään kiinni
temppelin muurin harjasta. Saadessaan sieltä jalansijaa hän kääntyi
katsomaan alhaalla seisovia.

"Kuka rohkenee uskoa", huusi hän, "että Jad-ben-Otho hylkäisi
poikansa?" Ja sitten hän pudottausi heidän näkyvistään toiselle
puolelle.

Aitaukseen jääneiden joukossa oli ainakin kaksi, joiden sydän
vastustamattomasti hypähti riemusta, kun he näkivät apinamiehen
onnistuneen tempun; ja toinen heistä hymyili avoimesti. Tämä toinen oli
Ja-don, ja se toinen oli Pan-at-li.

Lu-donin päätä kohti paiskatun miehen aivot olivat mäiskähtäneet
temppelin seinää vasten, kun taas ylipappi itse oli suoriutunut vain
muutamilla naarmuilla, tuupertuessaan kovalle kiveykselle. Nopeasti
kompuroiden pystyyn hän pelokkaasti vilkaisi ympärilleen, ensin
kauhuissaan ja sitten hämmentyen, sillä hän ei ollut huomannut
apinamiehen pakoa. "Tarttukaa häneen", huusi hän, "ottakaa herjaaja
kiinni", ja hän etsi yhä katseillaan uhriansa niin naurettavin ja
hämmästynein ilmein, että useankin soturin täytyi hymyä salatakseen
peittää kämmenellään suunsa.

Papit juoksivat hurjina sinne tänne, kehoittaen sotureita pakolaisen
takaa-ajoon, mutta nämä odottivat hölmistyneinä kuninkaansa tai
ylipapin käskyä. Ko-tan, joka enemmän tai vähemmän salaisesti riemuitsi
Lu-donin nolostumisesta, odotti kärsivällisesti tuon arvon miehen
välttämättömiä ohjeita, jotka tämä kohta antoikin, kun muuan hänen
apureistaan kiihtyneesti selitti hänelle, millä tavoin Tarzan oli
kadonnut.

Heti huudettiin tarpeelliset määräykset, ja papit ja soturit riensivät
temppelin ovelle lähteäkseen ajamaan apinamiestä takaa. Temppelin
seinän harjalta kajahtaneet hyvästelysanat olivat jokseenkin tehottomia
vakuuttamaan enemmistölle, että Lu-don ei ollut todistanut hänen
väitöksiään vääriksi; mutta soturit ihailivat sydämessään urhoollista
miestä, ja moni heistä tunsi samaa syntistä tyydytystä Lu-donin
nolaamisesta kuin heidän päällikkönsäkin oli tuntenut.




KAHDESTOISTA LUKU

Urhea muukalainen


Ja sillä välin kun soturit ja A-lurin papit etsivät kadonnutta
apinamiestä temppelistä, palatsista ja kaupungista, saapui Kor-ul-jan
vuorilta äkkijyrkkää polkua pitkin alaston muukalainen, kantaen
enfieldiä selässään. Hiljalleen hän liikkui alaspäin rotkon pohjaa
kohti, ja siellä, kun vanha polku juoksi tasaisempana hänen edetessään,
keikkui hän eteenpäin pitkin, kevein askelin, vaikka aina erinomaisen
valppaana mahdollisten vaarojen varalta. Vieno viima huokui vuorilta
hänen takaansa, niin että hän saattoi käyttää ainoastaan korviaan ja
silmiänsä, keksiäkseen edestäpäin uhkaavan vaaran. Tavallisesti seurasi
polku rotkon pohjalla kiemurtelevan puron äyräitä, mutta muutamissa
kohdin, joissa vesi vyöryi äkkijyrkän kalliosyrjän yli, se kääntyi
rotkon kupeelle, toisin paikoin kierrellen kallionkielekkeitä, ja juuri
kun se terävästi kaarsi tällaista ulkonevaa kärkeä, sattui muukalainen
suoraan vastatusten erään rotkosta nousevan olennon kanssa.

He pysähtyivät yhtaikaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan.
Muukalainen näki edessään kookkaan, valkoisen soturin, jonka
alastomuutta peittivät vain nivusvaate, hartiahankkilukset ja uumavyö.
Miehellä oli aseinaan raskas, ryhmyinen nuija ja lyhyt puukko;
jälkimmäinen heilui tupessa hänen vasemmalla lanteellaan toisen
olkahihnan päässä, toisen kannattaessa hänen oikealla kyljellään
riippuvaa nahkareppua. Se oli Ta-den, metsästämässä yksinään ystävänsä,
Kor-ul-jan päällikön rotkossa. Hän tarkkasi muukalaista kummastuneena,
mutta ihmettelemättä, koska tunsi hänet siihen rotuun kuuluvaksi, johon
hänen kokemuksensa Kauhean Tarzanin parissa oli hänet tutustuttanut, ja
apinamiehen ystävänä hän ei katsellut tulokasta vihamielisestikään.

Viimemainittu antoi ensimmäisenä merkin tarkoituksistaan, kohottaen
kämmenensä Ta-denia kohti eleenä, joka on ollut rauhan vertauskuva
navalta navalle aina siitä asti kun ihminen lakkasi kävelemästä
rystysillään. Samalla hän eteni muutaman askeleen ja pysähtyi jälleen.

Otaksuen että olennon, joka oli niin Kauhean Tarzanin näköinen, täytyi
olla hänen menetetyn ystävänsä heimoa, otti Ta-den iloisena vastaan
tämän rauhantarjouksen, vastaten puolestaan merkkiin, noustessaan
polkua pitkin sille kohdalle, jossa toinen seisoi. "Kuka sinä olet?"
kysyi hän, mutta vastaantulija pudisti vain päätänsä osoittaakseen,
että hän ei ymmärtänyt.

Merkeillä hän koetti ilmaista ho-donille, että hän seurasi jälkiä,
jotka olivat johtaneet hänet monen päivän aikana jostakin paikasta
vuorten takaa, ja Ta-den arveli voivansa päätellä että tulija etsi
Tarzan-jad-gurua. Hän olisi kuitenkin halunnut tietää, etsikö hän
apinamiestä ystävänä tai vihollisena.

Muukalainen havaitsi ho-donin tarttumapeukalot, samanmalliset
isotvarpaat ja pitkän hännän, mutta koetti salata ihmettelyään. Kaikkia
muita vaikutelmia suurempi oli kuitenkin hänen helpotuksentunteensa
siitä, että tämän oudon maan ensimmäinen asukas, jonka hän kohtasi,
osoittautui ystävälliseksi; kovin tukalaksi olisi hänelle asema käynyt,
jos hänen olisi täytynyt tunkeutua vihamielisen seudun läpi. Ta-den oli
lähtenyt pyydystämään joitakin pikkunisäkkäitä, joiden liha on
ho-doneista erikoista herkkua, mutta uuden havainnon suurempi
kiintoisuus sai hänet unohtamaan metsästyshommansa. Hän halusi viedä
muukalaisen Om-atin luo, jotta he kenties yhdessä jollakin tavoin
pääsisivät selville tulokkaan todellisista aikeista. Niinpä hän
jälleenkin merkkeihin turvautuen viittasi toista mukaansa, ja yhdessä
he astuivat alaspäin Om-atin kansan kallioita kohti.

Niitä lähestyessään he tapasivat vaimot ja lapset työskentelemässä
vanhusten ja nuorukaisten suojelemina, keräämässä niitä metsähedelmiä
ja yrttejä, joita kuului heidän ruokahoitoonsa, ja hoitelemassa
vähäisiä peltosarkoja, joita he viljelivät. Vainiot olivat pieninä
tasaisina tilkkuina perattuja ryteiköstä. Työkaluina oli
metallikärkisiä seipäitä, jotka enemmän muistuttivat keihäitä kuin
rauhallisen maanviljelyksen välineitä. Näiden lisäksi oli toisilla
litteitä teräkaluja, jotka eivät olleet kuokkia eivätkä lapioita, vaan
näyttivät kömpelöltä yritykseltä noiden molempien työaseiden
yhdistämiseksi.

Ensin nähdessään nämä olennot muukalainen pysähtyi ja irroitti
jousensa, sillä he olivat sysimustia ja heidän ruumiinsa kauttaaltaan
karvapeitteisiä. Mutta Ta-den, joka tajusi kumppaninsa mielessä
heränneen epäluulon, rauhoitti häntä eleellä ja hymyllä. Sillä välin
kerääntyivät waz-donit heidän ympärilleen ja sokelsivat kiihkeästi
kysymyksiä kielellä, jota muukalainen huomasi oppaansa ymmärtävän,
vaikka se oli kerrassaan käsittämätöntä hänelle itselleen. He eivät
yrittäneet mitään vihamielistä, ja hän oli nyt varma siitä, että oli
joutunut rauhallisen ja ystävällisen kansan keskuuteen.

Nyt oli enää vain lyhyt matka luolille, ja heidän saavuttuaan sinne
Ta-den opasti toveriaan ylöspäin puunappuloita pitkin varmana, että
hänen löytämänsä olento seuraisi häntä yhtä ketterästi kuin Kauhea
Tarzankin. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä se kävi hänen
seuralaiseltaan helposti, ja pian he seisoivat Om-atin, päällikön,
luolan eteiskomerossa.

Viimeksimainittu ei ollut luolassa ja palasi vasta iltapäivän
puolivälissä, mutta sillävälin kävi monta soturia katsomassa
matkalaista, ja tämä tuli yhä täydellisemmin vakuutetuksi isäntäinsä
ystävällisistä ja rauhallisista aikomuksista, laisinkaan aavistamatta,
että hän oli hurjan ja sotaisen heimon vieraana -- heimon, joka ennen
Ta-denin ja Tarzanin tuloa ei ollut koskaan sietänyt muukalaista
keskuudessaan.

Vihdoin Om-at kotiutui, ja vaistomaisesti käsitti vaeltaja olevansa
miehen edessä, joka tämän kansan keskuudessa oli suuri henkilö;
mahdollisesti päällikkö tai kuningas, sillä sitä ei osoittanut
ainoastaan toisten mustain soturien asento ja käyttäytyminen, vaan
komean olennon ilme ja ryhtikin hänen katsellessaan muukalaista, sillä
välin kun Ta-den selitti, kuinka he olivat toisensa kohdanneet. "Ja
minä luulen, Om-at", jatkoi ho-don, "että hän etsii Kauheata Tarzania."

Tämän nimen lausuminen, ensimmäisenä tajuttavana sanana, joka oli hänen
korviinsa kuulunut, sai muukalaisen kasvot kirkastumaan. "Tarzan",
huudahti hän, "Apinain Tarzan!" ja koetti merkeillä ilmoittaa heille,
että juuri häntä hän etsi.

He käsittivät asian, ja arvasivat myöskin hänen kasvojensa ilmeestä,
että hän etsi Tarzania pikemmin kiintymyksen kannustamana kuin päin
vastoin; mutta siitä Om-at tahtoi päästä varmuuteen. Hän osoitti
muukalaisen veistä ja toistaen Tarzanin nimen tarttui Ta-deniin, oli
iskevinään häntä ja kääntyi samassa kysyvästi muukalaista kohden.

Viimemainittu ravisti kiivaasti päätänsä, laski sitten kätensä
rinnalleen ja kohotti senjälkeen kämmenensä rauhan merkiksi.

"Hän on Tarzan-jad-gurun ystävä", huudahti Ta-den.

"Joko ystävä tai suuri valehtelija", vastasi Om-at.

"Tarzan", huudahti muukalainen, "tunnetteko te hänet? Elääkö hän? Ah,
kunpa osaisin puhua teidän kieltänne!" Ja turvautuen taaskin
merkkikieleen hän yritti saada selville, missä Tarzan oli. Hän lausui
nimen useaan kertaan ja viittoi eri suunnille, luolaan, alas rotkoon,
takaisin vuorille, tai ulommaksi laaksoon; ja joka kerta hän kohotti
kysyvästi silmäkulmiaan ja äännähti "häh", jota yleismaailmallista
tiedustusta he eivät voineet olla ymmärtämättä. Mutta aina pudisti
Om-at päätänsä ja levitti kämmenensä eleellä, joka tarkoitti, että
vaikka hän käsittikin kysymyksen, ei hän tiennyt apinamiehen
olinpaikkaa. Ja sitten musta päällikkö koetti parhaansa mukaan selittää
muukalaiselle, missä Tarzan mahdollisesti oleskeli.

Hän nimitti vierasta Jor-doniksi, mikä Pal-ul-donin kielellä merkitsee
"muukalaista", ja osoitti aurinkoa ja sanoi _as_. Tämän hän kertasi
useasti ja kohotti sitten toisen kätensä, harittaen sormiaan, joita
hän, peukalo mukaan luettuna, yksitellen kosketti, kerraten sanaa
_adenen_, kunnes muukalainen ymmärsi, että hän tarkoitti "viittä."
Jälleen hän osoitti aurinkoa ja kuljettaen etusormeaan kaaressa
itäiseltä taivaanrannalta lähtien läntistä kohti kertasi sanat _as
adenen_. Muukalaisesta oli selvää, että hän tarkoitti auringon
siirtyneen taivaan yli viisi kertaa. Toisin sanoen oli kulunut viisi
päivää. Sitten Om-at osoitti luolaan, jossa he seisoivat, lausui
Tarzanin nimen ja matki kävelevää miestä oikean kätensä etu- ja
keskisormella eteiskomeron permantoa myöten, koettaen näyttää, että
Tarzan oli kävellyt ulos luolasta ja kiivennyt nappuloita pitkin
ylöspäin viisi päivää sitten; mutta pitemmälle hän ei merkkikielellä
päässytkään.

Tähän asti oli muukalainen käsittänyt hänen selityksensä, ja ilmoittaen
sen ymmärtäneensä hän osoitti itseään ja sitten ylöspäin johtavia
nappuloita, tehden siten toisille tajuttavaksi, että hän aikoi seurata
Tarzania.

"Lähtekäämme hänen kanssaan", virkkoi Om-at; "emmehän ole vielä
rangaisseet kor-ul-luleja ystävämme ja liittolaisemme tappamisesta."

"Taivuta hänet odottamaan huomiseen asti", kehoitti Ta-den, "jotta
ehdit saada mukaasi monta soturia, tehdäksesi suuren ryöstöretken
kor-ul-lulien maahan. Äläkä tällä kertaa tapa vankejasi, Om-at. Ota
niin monta kuin voit saada elävinä käsiisi, niin ehkä joltakulta heistä
saamme tietää Tarzan-jad-gurun kohtalon."

"Suuri on ho-donien viisaus", vastasi Om-at. "Olkoon niinkuin sanot, ja
otettuamme kaikki kor-ul-lulit vangeiksi, me pakotamme heidät kertomaan
mitä haluamme tietää. Ja sitten me marssitamme heidät Kor-ul-gryfin
reunalle ja työnnämme heidät kallion kaltaan yli."

Ta-den hymyili. Hän tiesi, etteivät he saisi vangituiksi kaikkia
Kor-ul-lulin sotureita -- että saisivat kiittää onneaan, jos
vangitsisivat yhden ainoankin; olipa mahdollista, että he joutuisivat
tappiollekin ja tungetuiksi takaisin. Mutta hän tiesi myöskin, että
Om-at ei epäröitsisi uhkauksensa täytäntöönpanossa, jos saisi siihen
tilaisuuden, sillä niin leppymättömästi naapurukset vihasivat toisiaan.

Ei ollut vaikea selittää Om-atin suunnitelmaa muukalaiselle tai saada
hänen suostumustaan, koska hän tajusi, sitten kun suuri musta päällikkö
oli selvittänyt lähdettävän lukuisain soturien seuraamana, että
seikkailu luultavasti johtaisi heidät vihamieliseen maahan; ja hän oli
hyvillään kaikesta tarjoutuvasta tuesta, koska hänen etsintänsä
menestyminen oli tärkeintä kaikesta.

Hän nukkui sen yön turkiskasalla eräässä Om-atin perinnäisluolan
osastossa, ja aikaisin seuraavana päivänä aamuaterian jälkeen he
lähtivät matkalle, sata villiä soturia, jotka muurahaisten tavoin
kiipesivät jyrkkää kallioseinämää harjanteen huipulle. Pääjoukon edellä
asteli kaksi soturia, joiden velvollisuudet olivat samanlaiset kuin
uudenaikaisissa sotaliikkeissä eli rivistön turvaaminen joutumasta
liian äkilliseen kosketukseen vihollisen kanssa.

Harjun yli he menivät ja sitten alas Kor-ul-lulia kohti, tavaten sinne
saavuttuaan melkein heti yksinäisen ja aseettoman waz-donin, joka
pelokkaana asteli rotkoa ylöspäin heimonsa kylään päin. Hänet he
ottivat vangiksi, mikä -- omituista kyllä -- vain lisäsi olennon
pelkoa, vaikka hän heti kun oli heidät nähnyt ja havainnut paon
mahdottomaksi oli odottanut viipymätöntä surmaniskua.

"Vie hänet Kor-ul-jaan", sanoi Om-at eräälle sotureistaan, "ja
pidettäköön hänet siellä siihen asti kun palaan, älköönkä hänelle
tehtäkö mitään pahaa."

Niin vietiin hämmästynyt kor-ul-lul pois, sillä välin kun villijoukkue
hiipi puulta puulle, kylää lähestyessään. Onni hymyili Om-atille
sikäli, että se pian soi hänelle sen, mitä hän etsi -- valtavan
ottelun. Sillä he eivät olleet vielä saaneet näkyviinsä Kor-ul-lulin
luolia, kun kohtasivat melkoisen sotilasosaston liikkumassa rotkoa
alaspäin jollekin retkelle menossa.

Kuin varjot häipyivät kor-ul-jalaiset lehvistön verhoon
kummallekin puolen polkua. Aavistamatta uhkaavaa vaaraa, varmoina
turvallisuudestaan, tietäen että polkivat omaa aluettaan, jolla
jokainen kallio ja kivi oli heille tuttu niinkuin heidän vaimojensa
piirteet, menivät kor-ul-lulit satimeen. Äkkiä häiritsi tätä näennäistä
rauhaa hurja huuto, ja sinkautettu nuija kaatoi erään kor-ul-lulin.

Huuto oli merkkinä hurjaan kuoroon satakunnan kor-ul-jalaisen kurkusta,
ja siihen yhtyivät pian vihollisten sotahuudot. Nuijia risteili
ilmassa, ja sitten molemmat taisteluun ryhtyneet joukot hajaantuivat
moneen otteluun mies miestä vastaan, kun jokainen soturi valitsi
vihollisensa ja syöksyi hänen kimppuunsa. Veitsiä välähteli
auringonpaisteen laikuissa, joita puunlatvat siivilöitsivät
tantereelle. Kiiltävän mustat turkit saivat hurmeviiruja.

Temmellyksen tuoksinassa sekaantui muukalaisen sileä, ruskea iho
ystäväin ja vihollisten mustiin ruhoihin. Ainoastaan terävillä
silmillään ja nopealla älyllään oli hän oppinut erottamaan kor-ul-lulit
kor-ul-jalaisista, jotka vain "vaatetusta" lukuunottamatta olivat
samanlaisia, sillä heti vihollisen ensi hyökkäyksessä hän oli
huomannut, että heidän lannetaljansa eivät olleet täplikkäitä
pantterinnahkoja kuten liittolaisillaan.

Kellistettyään ensimmäisen vastustajansa Om-at vilkaisi Jor-doniin. --
Hän taistelee hurjasti kuin _jato_, -- tuumi päällikkö. -- Voimakas
tosiaan täytyy olla sen heimon, josta hän ja Tarzan-jad-guru ovat
lähtöisin; -- ja sitten hänen kaikki huomionsa kiintyi uuteen
hyökkääjään.

Taistelun tyrsky aaltoili edestakaisin metsässä, kunnes eloon jääneet
olivat näännyksissä. Kaikki muut paitsi muukalainen, joka ei näkynyt
tuntevan väsymystä. Hän taisteli vielä edelleen, kun jokainen uusi
vastustaja olisi kernaasti luopunut leikistä; ja kun ei enää ollut
vastustajattomia kor-ul-luleja, hyökkäsi hän niiden kimppuun, jotka
läähättäen seisoivat uupuneina kor-ul-jalaisia vastassa. -- Ja aina
kantoi hän selässään tuota omituista esinettä, jota Om-at oli luullut
jonkinlaiseksi kummalliseksi aseeksi, mutta jonka tarkoitusta hän ei
nyt kyennyt käsittämään, koska Jor-don ei sitä milloinkaan käyttänyt,
vaan se enimmäkseen näkyi olevan tiellä ja tarpeettomana haittana,
pompahtelevana mätkien omistajaansa tämän kissamaisesti hypiskellessä
sinne tänne voitokkaiden kaksinkamppailujensa vaiheissa. Jousen ja
nuolet hän oli heittänyt pois taistelun alussa, mutta enfieldistään hän
ei luopunut, sillä minne hän meni, sinne tahtoi hän senkin viedä,
kunnes se oli tehtävänsä täyttänyt.

Kaiketikin häpeillään muukalaisen esimerkistä kävivät kor-ul-jat
vihollisen kimppuun; mutta jälkimmäiset, jotka luultavasti olivat
muukalaisen -- väsymättömän ja näköjään heidän iskuistaan
haavoittumattoman paholaisen -- reuhtomisesta alkaneet joutua kauhun
valtaan, menettivät rohkeutensa ja yrittivät paeta. Ja silloin Om-atin
soturit saartoivat päällikkönsä käskystä puolikymmentä nääntyneintä ja
ottivat heidät vangiksi.

Luolaansa palattuaan tuotti Om-at kor-ul-lulilaiset vangit yksitellen
eteensä ja kyseli jokaiselta Tarzanin kohtaloa. Poikkeuksetta he
kertoivat saman tarinan -- että olivat pidättäneet Tarzanin viisi
päivää sitten, mutta että hän oli surmannut vartijakseen jätetyn
sotilaan ja sitten kantanut onnettoman uhrinsa pään Kor-ul-lulin
vastakkaiselle puolelle, ripustaen sen siellä hiuksista puunoksaan.
Mutta mihin hän sen jälkeen oli joutunut, sitä he eivät tienneet; ei
ainoakaan, kunnes viimeinen vanki oli tutkittavana -- se aseeton mies,
jonka he olivat ensimmäiseksi pidättäneet hänen matkallaan
Jad-ben-Othon laaksosta kansansa luolia kohti.

Oivaltaessaan heidän kyselynsä tarkoituksen tämä ryhtyi hieromaan
kauppaa omasta ja toveriensa hengestä ja vapaudesta. "Minä voin kertoa
teille paljonkin siitä kauheasta miehestä, kor-ul-jat", sanoi hän.
"Minä näin hänet eilen ja tiedän missä hän on, ja jos lupaatte päästää
minut ja toverini turvallisesti palaamaan esi-isiemme luoliin, niin
ilmoitan teille totuudenmukaisesti mitä tiedän."

"Sinä ilmoitat meille kumminkin", vastasi Om-at, "tai muutoin me
tapamme sinut."

"Te tapatte minut joka tapauksessa", vastasi vanki, "ellette anna
minulle tätä lupausta. Jos minut siis tapetaan, niin vien tietoni
muassani."

"Hän on oikeassa, Om-at", huomautti Ta-den; "lupaa hänelle, että he
saavat vapautensa."

"Hyvä on", myöntyi Om-at. "Puhu kor-ul-lul, ja kun olet kertonut
minulle kaikki, niin sinä ja toverisi saatte häiritsemättä palata
heimonne luo."

"Näin on asia", aloitti vanki. "Kolme päivää sitten minä ja joukko
meikäläisiä metsästelimme lähellä Kor-ul-lulin suuta, vähän matkan
päässä paikalta, missä minut tänä aamuna vangitsitte, ja silloin meidät
yllätti iso lauma ho-doneja, jotka ottivat meidät vangeiksi ja veivät
A-luriin. Siellä muutamat valittiin orjiksi, ja loput heitettiin
temppelin alla sijaitsevaan kammioon, jossa ho-donit säilyttivät
Jad-ben-Otholle A-lurin temppelin alttareilla uhrattavia olentoja.

"-- Silloin näytti kohtaloni todella määrätyltä, ja minusta olivat
onnellisia ne, jotka ho-donit olivat valinneet orjikseen, koska he toki
saattoivat toivoa pääsevänsä pakenemaan. Minun kanssani kammioon
suljetuille ei mitään toivonvälähdystä näkynyt.

"-- Mutta eilen tapahtui jotakin merkillistä. Temppeliin saapui
kaikkien pappien, kuninkaan ja monien hänen soturiensa seuraamana
muuan, jota kaikki pitivät suuressa arvossa; ja kun hän tuli meidän
poloisten kolkkoa kohtaloamme odottelevien kammioon johtavan
oviristikon eteen, näin hämmästyksekseni, että hän ei ollut kukaan muu
kuin se kauhea mies, joka oli vastikään ollut vankina Kor-ul-lulin
kylässä -- hän, jota te nimitätte Tarzan-jad-guruksi, mutta jota he
puhuttelivat Dor-ul-Othoksi. Hän katseli meitä ja kyseli ylimmäiseltä
papilta, ja kun hänelle kerrottiin, mitä varten meitä pidettiin sinne
teljettyinä, suuttui hän ja tiuskasi, ettei Jad-ben-Otho tahtonut
kansaansa täten uhrattavan. Sitten hän käski ylimmäisen papin vapauttaa
meidät, ja niin tehtiinkin.

"-- Ho-donilaisten vankien sallittiin palata koteihinsa, meidät
saatettiin A-lurin kaupungin ulkopuolelle ja meitä kehoitettiin
vilistämään Kor-ul-luliin. Mutta A-lurin ja Kor-ul-lulin välillä väijyy
monta vaaraa, ja meitä oli ainoastaan kolme, kaikki aseettomia. Niinpä
ei kukaan meistä ehtinyt kansamme kylään, ja ainoastaan yksi
joukostamme on elossa. Olen puhunut."

"Siinäkö kaikki, mitä tiedät Tarzan-jad-gurusta?" kysyi Om-at.

"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi vanki, "paitsi että se, jota he
nimittivät Lu-doniksi, A-lurin ylipappi, oli kovin kiukuissaan, ja
toinen papeista, jotka opastivat meidät kaupungista, virkkoi toiselle,
että muukalainen ei laisinkaan ollut Dor-ul-Otho. Lu-don oli muka
sanonut niin ja myöskin luvannut paljastaa hänet, jotta hänen
röyhkeytensä rangaistaisiin kuolemalla. Sen verran he haastoivat minun
kuulteni. -- Ja nyt, Kor-ul-jan päällikkö, sallinet meidän lähteä?"

Om-at nyökkäsi. "Menkää!" sanoi hän. "Ja lähetä sinä, Ab-on, sotilaita
heidän suojakseen, kunnes ovat turvallisesti päässeet Kor-ul-luliin."

"Jor-don", virkkoi hän viitaten muukalaiselle, "tule kanssani", ja
noustuaan hän astui edellä ylös kallionreunaa kohti. Harjulla hän
sitten osoitti alas laaksoon, ilta-auringon valossa kimmeltävään
A-lurin kaupunkiin päin.

"Tuolla on Tarzan-jad-guru", sanoi hän, ja Jor-don ymmärsi.




KOLMASTOISTA LUKU

Temppelipapin hahmossa


Kun Tarzan pudottausi maahan temppelinmuurin toiselle puolelle, ei
hänellä ollut aikomusta paeta A-lurin kaupungista ennenkuin pääsisi
varmuuteen, oliko hänen puolisonsa siellä vangittuna. Mutta miten hän
tässä vieraassa kaupungissa, jossa joka miehen käden täytyi nyt kohota
häntä vastaan, voisi elää ja jatkaa etsintäänsä, se ei suinkaan ollut
hänelle selvillä.

Oli ainoastaan yksi paikka, josta hän voisi löytää edes tilapäistä
turvaa, ja se oli kuninkaan Kielletty puutarha. Siellä oli tiheää
pensastoa, jossa mies saattoi lymyillä, sekä vettä ja hedelmiä. Taitava
viidakkoeläin saattoi, kunhan sinne vain kenenkään näkemättä pääsisi,
piileskellä siellä melkoisen ajan; mutta kuinka hänen onnistuisi
ilmitulematta suorittaa matka temppelialueen ja puutarhan välillä,
siinä oli varsin vakava pulma.

-- Mahtava on Tarzan kotiviidakossaan, -- jupisi hän itsekseen, --
mutta kaupungeissa hän ei ole niiden omia asukkaita paljonkaan
pätevämpi.

Luottaen terävään havaintokykyynsä ja paikallisaistiinsa otaksui hän
varmasti voivansa saapua palatsin alueelle maanalaisten käytävien ja
temppelikammioiden kautta, joiden läpi hänet oli edellisenä päivänä
saatettu ja joista ei pieninkään yksityiskohta ollut välttänyt hänen
tarkkoja silmiään. Se oli hänen mielestään viisaampaa kuin liikkua
ylhäällä avoimella maalla, missä hätyyttäjät tietysti olisivat heti
karanneet temppelistä hänen kintereilleen ja nopeasti hänet keksineet.

Niinpä hän noin kahdentoista askeleen päästä temppelin muurista hävisi
jokaisen näkyvistä, joka ehkä sattuisi kurkkimaan ylhäältä, alas
sellaiseen kiviseen porraskäytävään, joka johti maanalaisiin
kammioihin. Tie, jota pitkin häntä oli edellisenä päivänä ohjattu, oli
kiemurrellut monilukuisten käytävien ja komeroiden käänteissä ja
mutkissa, mutta Tarzan sellaisissa asioissa varmana löysi tolan
täsmälleen ja epäröimättä.

Hänen ei juuri tarvinnut pelätä välitöntä kiinnijoutumista täällä,
koska hän arveli kaikkien temppelin pappien kerääntyneen ylhäälle
pihaan hänen tuomionsa, nöyryytyksensä ja kuolemansa todistajiksi;
mutta kuitenkin hän kääntyessään käytävän mutkassa osui erästä
alipappia vastaan. Tämän eriskummainen päähine salasi järkkymyksen,
jota Tarzanin näkeminen hänessä kaiketi herätti.

Tarzanilla oli se etu Jad-ben-Othon naamioidun palvelijan rinnalla,
että hän papin nähdessään heti tiesi tämän aikeet, eikä hänen siis
tarvinnut vitkastella toiminnassaan. Niin tapahtuikin, että ennenkuin
pappi oli ennättänyt päättää, mitä tässä sattumuksessa oli sopivin
tehdä, upposi pitkä, terävä veitsi hänen rintaansa.

Ruumiin horjahtaessa permantoa kohti tarttui Tarzan siihen, temmaten
päähineen sen hartioilta; heti hänen ilmestyessään oli apinamiehen
alati valppaissa aivoissa herännyt rohkea tuuma vihollisten
pettämiseksi.

Suojeltuaan sen vaurioista, jonka se epäilemättäkin olisi kärsinyt, jos
olisi omistajansa mukana romahtanut maahan, laski Tarzan päähineen
huolellisesti permannolle, sitten kun oli hellittänyt ruumiista.
Senjälkeen hän kumartui katkaisemaan ho-donin hännän läheltä tyveä.
Vähän matkan päässä hänen oikeallaan oli pieni kammio, josta pappi oli
kaiketi juuri tullut, ja sinne Tarzan raahasi ruumiin, päähineen ja
hännän.

Nopeasti leikaten kapean kaistaleen papin lannetaljasta Tarzan sitoi
sen lujasti tuon irroitetun jäsenen yläpäähän ja pistäen hännän
taakseen oman lannetaljansa alle kytki sen paikoilleen niin hyvin kuin
kykeni, sovitti päähineen hartioilleen ja astui huoneesta täydellisesti
Jad-ben-Othon temppelipapin näköisenä, jollei varsin läheltä
tarkastanut hänen peukaloitaan ja isojavarpaitaan.

Hän oli huomannut, että ho-donit ja waz-donit jokseenkin usein pitävät
hännänpäätä kädessään, ja sen tempun teki hänkin, jotta sen hervoton
laahautuminen takana ei herättäisi epäluuloa.

Astellen käytäviä pitkin ja erinäisten suojamain lävitse hän pääsi
vihdoin päivänvaloon palatsin alueella temppelin toisella puolen.
Hätyyttäjät eivät olleet vielä ehtineet sinne asti, vaikka takaapäin jo
kuului hälyä. Hän kohtasi nyt sekä sotureita että orjia, mutta ne
vilkaisivat häneen vain ohimennen, pappeja kun varsin yleisesti
liikuskeli palatsin lähettyvillä.

Näin hän rauhassa sivuutti vartijat; lopulta päätyen Kielletyn
puutarhan sisäveräjälle. Siinä hän seisahtui tarkkaamaan nopeasti sitä
osaa kauniista tarhasta, joka oli hänen silmäinsä edessä. Hän tunsi
helpotusta, kun ei nähnyt siellä ketään, ja onnitellen itseään siitä,
että oli niin vähällä vaivalla pettänyt A-lurin korkeat vallat, asteli
hän ripeästi aitauksen vastakkaiseen päähän. Täältä hän löysi kukkivan
pensaikon, johon kymmenenkin miestä olisi voinut turvallisesti
piiloutua.

Ryömien aivan sen sisään hän riisui epämukavan päälaitteensa ja istahti
odottelemaan, mitä kohtalolla saattoi olla hänelle varattuna, sillä
välin kun hän teki suunnitelmia tulevaisuutta varten. Puutarhan
ulkopuolelta hän kuuli miesten ääniä, jotka huutelivat toisilleen
läheltä ja kaukaa; uutterasti häntä siis etsittiin.

Istuessaan pensaston verhoavain lehväin suojassa ja miettiväisenä
katsellessaan kamalaa papinnaamiota, joka hänellä oli käsissään,
havaitsi hän, että puutarhassa oli muitakin. Hän vaistosi toisen
läsnäolon, ja pian erottivat hänen harjaantuneet korvansa lähenevien
paljaiden jalkojen sipsutusta nurmikolla. Ensiksi hän epäili jonkun
hiipailevan Kielletyssä puutarhassa häntä etsimässä, mutta hiukan
myöhemmin olento tuli hänen ahtaaseen, runkojen, lehtien ja kukkien
rajoittamaan näköpiiriinsä. Hän totesi, että se oli prinsessa O-lo-a
yksinään kävelemässä pää painuksissa, ikäänkuin mietteissään --
surullisissa mietteissä, sillä hänen silmäluomissaan näkyi merkkejä
kyynelistä. Pian senjälkeen varoittivat hänen korvansa muitakin tulleen
puutarhaan. Miespuolisia ne olivat, ja askeleista päättäen he eivät
kulkeneet hitaasti eivätkä mietteissään. He tulivat suoraan prinsessaa
kohti, ja sitten Tarzan näki kaksi pappia.

"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa", sanoi toinen tulijoista,
"muukalainen, joka väitti itseään Jad-ben-Othon pojaksi pakeni
vastikään ylimmäisen papin kiukkua, sitten kun Lu-don oli paljastanut
hänet ja kaikki hänen jumalattomat herjauksensa. Temppeli, palatsi ja
kaupunki etsitään läpikotaisin, ja meidät on lähetetty tutkimaan
Kiellettyä puutarhaa, koska kuningas Ko-tan sanoi vielä tänä aamuna
tavanneensa hänet täällä, vaikkei voinutkaan käsittää, kuinka hän oli
päässyt vartijain ohitse."

"Hän ei ole täällä", vastasi O-lo-a. "Minä olen oleskellut puutarhassa
jonkun aikaa enkä ole nähnyt tai kuullut ketään muuta kuin itseni.
Mutta etsikää, jos haluttaa."

"Ei", sanoi pappi, joka jo oli puhunut, "se ei ole tarpeellista, koska
hän ei olisi voinut tulla tänne sinun tietämättäsi tai vartijain
ummistamatta silmiänsä; ja silloinkin olisi edellämme kävelleen papin
täytynyt hänet nähdä."

"Minkä papin?" kysyi O-lo-a.

"Joku pappi meni vartijain ohitse juuri ennen meitä", selitti mies.

"Minä en häntä nähnyt", sanoi O-lo-a.

"Epäilemättä hän meni ulos toisesta veräjästä", huomautti toinen pappi.

"Epäilemättä", myönsi O-lo-a, "mutta onpa kummallista, etten häntä
nähnyt." Papit kumarsivat ja kääntyivät lähteäkseen.

-- Tyhmiä kuin Buto, sarvikuono, -- tuumi Tarzan, joka piti Butoa
toisinaan perin typeränä elukkana. -- Helppoa pitäisi olla tuommoisten
eksyttäminen!

Papit olivat tuskin lähteneet, kun Tarzan kuuli puutarhan yli
juoksevain jalkain ripeästi lähenevän prinsessaa, nopean, melkein
läähättävän hengityksen säestäminä, joko asianomainen sitten oli
näännyksissä tai kiihtymyksen vallassa.

"Pan-at-li", huudahti O-lo-a, "mitä on tapahtunut? Näytät
säikähtyneeltä kuin sarvas, jonka mukaan olet nimesikin saanut!"

"Voi, Pal-ul-donin prinsessa", huohotti Pan-at-li, "ne tahtoivat tappaa
hänet temppelissä! Ne tahtoivat tappaa ihmeellisen muukalaisen, joka
väitti olevansa Dor-ul-Otho!"

"Mutta hän pääsi karkuun", sanoi O-lo-a. "Sinähän olit siellä. Kerro!"

"Ylimmäinen pappi tahtoi hänet vangituttaa ja surmauttaa, mutta kun he
hyökkäsivät hänen päälleen, paiskasi hän yhden papeista vasten Lu-donin
kasvoja yhtä keveästi kuin sinä saattaisit sinkauttaa rintalevysi minua
kohti; ja sitten hän hyppäsi alttarille ja siitä temppelinmuurin
reunalle ja hävisi alas toiselle puolen. Nyt he etsivät häntä, mutta,
oi prinsessa, minä rukoilen, etteivät he häntä löytäisi."

"Ja miksi sinä sitä rukoilet?" kysyi O-lo-a. "Eikö moinen hirveä
herjaaja ole ansainnut kuolemaa?"

"Ah, sinä et tunne häntä!" vastasi Pan-at-li.

"Entä tunnetko sinä?" tokasi O-lo-a. "Tänä aamuna sinä kavalsit itsesi
ja yritit sitten pettää minua. O-lo-an orjattaret eivät tee sellaista
rankaisematta. Onko hän siis sama Tarzan-jad-guru, josta minulle
kerroit? Puhu, nainen, ja puhu pelkkää totta!"

Pan-at-li suoristausi ylväästi, pikku leuka korkealla, sillä eikö
hänkin ollut oman kansansa keskuudessa jo prinsessan arvoinen?
"Pan-at-li kor-ul-jalainen ei valehtele puolustuksekseen", sanoi hän.

"Kerro minulle, siis, mitä tiedät tästä Tarzan-jad-gurusta", tiukkasi
O-lo-a.

"Minä tiedän, että hän on ihmeellinen mies ja hyvin rohkea", sanoi
Pan-at-li, "ja että hän pelasti minut tor-o-donrn ja gryfin kynsistä,
kuten sinulle kerroin, ja että hän on todella sama, joka tänä aamuna
tuli puutarhaan, enkä vieläkään ole varma, ettei hän olisi
Jad-ben-Othon poika, sillä hänen urheutensa ja voimansa ovat suuremmat
kuin kuolevaisen ihmisen, samoin kuin hän olisi voinut tehdä minulle
pahaa, suojeli hän minua, ja kun hän olisi voinut pelastautua, ajatteli
hän vain minua. Ja kaiken tämän hän teki ystävyydestä Om-atia kohtaan,
joka on Kor-ul-jan gund ja jonka kumppaniksi minä olisin mennyt, jos
ho-donit eivät olisi minua vanginneet."

"Hän oli tosiaan ihmeellinen mies katsella", virkkoi O-lo-a
uneksivasti, "eikä hän ollut erilainen muista miehistä vain kättensä ja
jalkainsa muodolta tai hännättömyytensä vuoksi, vaan hänessä oli
jotakin, mikä teki hänet erilaiseksi vielä tärkeimmissäkin seikoissa."

"Ja", täydensi Pan-at-li, villi pieni sydämensä uskollisena miehelle,
joka oli häntä puolustanut, ja toivoen hankkivansa hänelle prinsessan
kunnioituksen, vaikkei siitä ehkä olisikaan Tarzanille hyötyä;
"ja", sanoi hän, "eikö hän tiennyt kaikkea Ta-denista ja hänen
olinpaikastaankin? Sano minulle, oi prinsessa, voisiko kuolevainen
sellaisia asioita tietää?"

"Ehkä hän oli nähnyt Ta-denin", huomautti O-lo-a.

"Mutta kuinka hän saattoi tietää, että sinä rakastat Ta-denia?" väisti
Pan-at-li. "Minä sanon sinulle, prinsessani, että jos hän ei ole
jumala, on hän ainakin enemmän kuin yksikään ho-don tai waz-don. Hän
seurasi minua Kor-ul-jasta Es-satin luolasta Kor-ul-lulin halki ja
kahden leveän harjanteen poikki juuri samaan Kor-ul-gryfin luolaan,
johon olin lymynnyt, vaikka oli monta tuntia kulunut siitä kun sitä
tietä taivalsin eivätkä paljaat jalkani olleet jättäneet mitään jälkiä
maahan. Kuka kuolevainen olisi sellaiseen kyennyt? Ja kenen oudon
miehen koko Pal-ul-donissa voisi neitsyt saada ystäväkseen ja
suojelijakseen paitsi hänet?"

"Ehkä Lu-don on erehtynyt -- ehkä hän on sittenkin jumala", sanoi
O-lo-a, johon hänen orjattarensa innokas puolustelu oli tehonnut.

"Olkoonpa hän jumala tai inehmo, on hän liian ihmeellinen kuollakseen!"
huudahti Pan-at-li. "Kunpa voisin hänet pelastaa! Jos hän jäisi eloon,
saattaisi hän keksiä keinon hankkiakseen sinullekin Ta-denisi,
prinsessa."

"Ah, kunpa hän sen voisi!" huoahti O-lo-a. "Mutta voi! se on myöhäistä!
Sillä huomenna minut annetaan Bu-lotille."

"Hänellekö, joka eilen saapui asuntoosi isäsi kanssa?" kysyi Pan-at-li.

"Niin, sille, jolla on kamalat pyöreät kasvot ja iso vatsa", huudahti
prinsessa inhoten. "Hän on niin laiska, ettei viitsi metsästää eikä
taistella. Siitä möhömahasta ei ole muuhun kuin syömään ja juomaan,
eikä hän ajattele mitään muuta kuin orjattariaan. Mutta kah, Pan-at-li,
poimihan minulle noita kauniita kukkasia! Tahtoisin saada niitä
siroteltavaksi vuoteeni ympärille, jotta voisin aamulla viedä mukanani
muiston siitä sulotuoksusta, jota enimmin rakastan ja jota en
tietystikään tapaa Bu-lotin isän Mo-sarin kylässä. Minä autan sinua,
Pan-at-li, ja me keräämme niitä kahmaloittain, sillä niiden poimiminen
on minulle rakkainta hommaa, -- ne olivat Ta-denin mielikukkia."

Naiset lähestyivät kukkivaa pensaikkoa, jossa Tarzan piili; mutta
kukkia kun oli ylen runsaasti joka pensaassa, arveli apinamies, ettei
heidän tarvitsisi astua tiheikön sisään, jolloin hänet, huomattaisiin.
Huudahdellen mielihyvästä, löytäessään erikoisen isoja ja täydellisiä
kukkia, siirtyivät nuoret naiset pensaalta pensaalle Tarzanin
lymypaikan ympärillä.

"Oi, katsohan, Pan-at-li!", sanoi O-lo-a äkkiä, "tuolla on niiden
kaikkien kuningatar! En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisen ihanaa
kukkaa... Ei, minä nyppäisen sen itse! Se on niin suuri ja ihmeellinen,
että kenenkään muun käsi ei saa siihen koskea." Ja prinsessa pujottausi
pensaiden läpi sinne päin, missä iso kukka loisteli oksallaan
apinamiehen pään yläpuolella.

Niin äkkiä ja odottamatta oli neitonen lähestynyt, että Tarzan ei
ehtinyt livahtaa toisaanne, vaan jäi äänettömänä istumaan, toivoen että
kohtalo olisi hänelle suopea ja johdattaisi Ko-tanin tyttären pois
ennenkuin tämä tulisi siirtäneeksi silmänsä korkealla kasvavasta
kukasta häneen. Mutta katkaistessaan pitkän varren veitsellään vilkaisi
tyttö suoraan Tarzan-jad-gurun hymyileviin kasvoihin.

Tukahtuneesti kirahtaen tyttö peräytyi, ja apinamies nousi katsoen
häneen.

"Älä pelkää, prinsessa", rauhoitti hän; "Ta-denin ystävä sinua
tervehtii", ja nosti tytön sormet huulilleen. Silloin lähestyi
Pan-at-li haltioituneena. "Oi, Jad-ben-Otho, se on hän!"

"Ja nyt kun olette minut löytäneet", kysyi Tarzan, "luovutatteko minut
ylipappi Lu-donille?"

Pan-at-li heittäysi O-lo-an jalkoihin. "Prinsessa, prinsessa", rukoili
hän, "älä anna häntä ilmi hänen vihollisilleen!"

"Mutta jos isäni, Ko-tan", kuiskasi O-lo-a pelokkaasti, "saisi kuulla
petollisuudestani, raivostuisi hän rajattomasti. Vaikka olenkin
prinsessa, saattaisi Lu-don vaatia, että minut uhrattaisiin
Jad-ben-Othon vihan lepyttämiseksi, ja niin he yhdessä tuomitsisivat
minut tuhoon."

"Mutta he eivät saa koskaan tietää", huudahti Pan-at-li, "että olet
hänet nähnyt, jollet itse sitä heille kerro, sillä Jad-ben-Otho on
todistajani, että minä en sinua koskaan petä."

"Oi sano minulle, muukalainen", pyysi O-lo-a, "oletko todella jumala?"

"Dor-ul-Otho, ei enemmän", vastasi Tarzan rehellisesti.

"Mutta miksi yritit paeta kuolevaisten käsistä, jos olet jumala?" kysyi
prinsessa.

"Kun jumalat heittäytyvät kuolevaisten pariin", vastasi Tarzan, "eivät
he ole näitä haavoittumattomampia. Jos Jad-ben-Otho ilmestyisi
ruumiillistuneena eteesi, voitaisiin hänet surmata."

"Oletko nähnyt Ta-denin ja puhutellut häntä?" kysyi prinsessa ilmeisen
hajanaisesti.

"Kyllä olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan", vastasi apinamies.
"Kuun ajan olin alati hänen seurassaan."

"Ja..." jatkoi neitonen epäröiden, "ra..." -- hän loi silmänsä maahan,
ja hänen poskensa karahtivat punaisiksi -- "rakastaako hän minua yhä?"

Nyt tiesi Tarzan voittaneensa tytön puolelleen. "Rakastaa", sanoi hän
"Ta-den puhuu ainoastaan O-lo-asta, odottaen ja toivoen päivää, jona
voi vaatia hänet omakseen."

"Mutta huomenna minut annetaan Bu-lotille", selitti tyttö
murheellisesti.

"Pysyköön se päivä aina huomisena", vastasi Tarzan, "sillä huominen
päivä ei koskaan saavu."

"Ah, mutta tämä onnettomuus saapuu, ja kaikki elämäni huomispäivät
täytyy minun riutua kurjuudessa ja ikävöidä Ta-denia, jota en koskaan
saa omakseni."

"Jollei olisi Lu-donia, olisin kai voinut auttaa sinua", virkkoi
apinamies. "Ja kenties voin auttaa sinua vieläkin?"

"Ah, kunpa vain voisit, Dor-ul-Otho!" huudahti O-lo-a. "Ja minä tiedän,
että sinä tekisit sen, sillä Pan-at-li on kertonut minulle, kuinka
rohkea sinä olet ja kuinka ystävällinenkin."

"Ainoastaan Jad-ben-Otho tietää, mitä tulevaisuudella on helmassaan",
sanoi Tarzan. "Ja menkää nyt molemmin tiehenne, jottei kukaan näkisi
teitä ja kävisi epäluuloiseksi."

"Me menemme", vastasi O-lo-a, "mutta Pan-at-li palatkoon tuomaan
ruokaa. Minä toivon, että pääset heidän käsistään ja että Jad-ben-Otho
oli mielissään siitä, mitä olen tehnyt." Hän kääntyi ja käveli pois
Pan-at-lin seuratessa, ja apinamies piiloutui jälleen.

Hämärissä toi Pan-at-li ruokavaroja, ja päästyään hänen kanssaan
kahdenkesken teki Tarzan kysymyksen, jota hän oli kiihkeästi halunnut
tiedustaa siitä asti kun aikaisemmin päivällä oli haastellut Ö-lo-an
kanssa.

"Kerro minulle", sanoi hän, "mitä tiedät O-lo-an mainitsemista
huhuista, jotka koskevat muka A-luriin kätkettyä salaperäistä
muukalaista. Oletko sinäkin sellaista kuullut sillä lyhyellä ajalla,
jonka olet täällä ollut?"

"Kyllä", vastasi Pan-at-li, "minä olen kuullut toisten orjatarten
puhelevan siitä keskenään. Kaikki siitä kuiskuttelevat, mutta kukaan ei
uskalla siitä ääneen haastella. Sanotaan oudon naaraan olevan
kätkettynä temppeliin ja Lu-donin haluavan häntä papittareksi ja
Ko-tanin vaimokseen, mutta toistensa pelosta ei kumpikaan vielä kuulu
tohtivan häntä ottaa."

"Tiedätkö, mihin hän on temppelissä kätketty?" kysyi Tarzan.

"En", sanoi Pan-at-li. "Mistä minä sen tietäisin? En edes tiedä, onko
tämä muuta kuin pelkkää juttua, ja kerron sinulle vain mitä olen
kuullut muiden puhuvan."

"Puhuivatko ne ainoastaan yhdestä?" kysyi Tarzan.

"Ei, mainitsivat myöskin toisesta, joka tuli tänne hänen kanssansa,
mutta kukaan ei näy tietävän, mihin se toinen on joutunut."

Tarzan nyökkäsi. "Kiitos, Pan-at-li", sanoi hän. "Olet ehkä auttanut
minua enemmän kuin kumpikaan meistä aavistaa."

"Toivon, että olen auttanut sinua", sanoi tyttö kääntyessään pois
palatsia kohti.

"Sitä minäkin toivon", huudahti Tarzan pontevasti hänen jälkeensä.




NELJÄSTOISTA LUKU

Leijonamies lähettinä


Kun oli tullut yö, otti Tarzan holvikäytävässä temppelin alla
surmaamansa papin naamion ja elottoman hännän. Hän arveli, ettei enää
olisi yrittäminen päästä vartijain ohitse, varsinkaan näin myöhään
illalla, koska se luultavasti herättäisi huomiota ja epäluuloa, ja
niinpä hän heilautti itsensä puutarhamuurin yli kohoavaan puuhun ja
pudottausi sen oksilta maahan toiselle puolelle.

Välttäen liian suurta kiinnijoutumisen vaaraa hiipi Tarzan avaralle
palatsialueelle, lähestyen temppeliä vastakkaiselta sivulta eikä siltä,
jolta puolelta oli livistäessään lähtenyt. Hän joutui siten aluksi
sellaisille paikoille, jotka eivät olleet hänelle tuttuja, mutta yritti
sieltä mieluummin kuin uskaltausi seuraamaan tallattua tietä palatsi-
ja temppelirakennusten välillä. Koska hänellä oli mielessään varma
päämäärä ja hänellä oli melkein satumainen paikallisaisti, liikkui hän
hyvin rohkeasti temppelipihan varjojen välitse.

Käyttäen hyväkseen muurinvierustain tiheämpiä varjoja ja siellä
kasvavia pensaita ja puita, tuli hän kommelluksitta lopulta siihen
koristeltuun rakennukseen, jonka tarkoitusta hän oli kysellyt
Lu-donilta, saaden häneltä torjuvan vastauksen, että se oli
unohdettu, sellaisenaan ei mitään kummallista, mutta väite vihjautui
merkitykselliseksi papin ilmeisestä vastahakoisuudesta kosketella
rakennuksen käyttöä ja apinamiehen silloisesta vaikutelmasta, että
Lu-don valehteli.

Ja nyt hän vihdoinkin seisoi yksinään rakennuksen edessä, joka oli
kolmikerroksinen ja erillään kaikista muista temppelin rakennuksista.
Siinä oli yksi ainoa kankiristikolla teljetty sisäänkäytävä, hakattuna
kovaan kallioon gryfin pään muotoiseksi, jonka avoin kita oli
oviaukkona. Elukan pää, hytyrä ja etukäpälät olivat kuvatut
kyyristyneeseen asentoon, alahuulen levätessä maassa, harittavien
käpälien välissä. Pieni soikea ikkuna oli oven kummallakin puolella,
nekin ristikolla varustettuina.

Nähdessään väylän vapaaksi Tarzan astui pimeään ovikäytävään ja
tunnusteli kankiristikkoa vain havaitakseen, että se oli lukittu
taitavasti paikoilleen jollakin menetelmällä, jota hän ei tuntenut; se
oli arvattavasti liian vahva murrettavaksi, jos hän olisikin tohtinut
aiheuttaa rytinää, joka siitä olisi ollut seurauksena. Pimeässä
sisustassa ei ollut mitään nähtävissä, ja siksipä hän hetkiseksi
ymmälle joutuneena hapuili ikkunoita. Näidenkään teljet eivät
paljastaneet salaisuuttaan, mutta Tarzan ei silti masentunut, koska hän
ei ollut muuta odottanutkaan.

Jolleivät salpakanget myötäisi hänen oveluudelleen, murtaisi hän ne
kyllä jättiläisvoimillaan, mikäli muuta sisällepääsyn mahdollisuutta ei
ilmennyt. Mutta ensiksi hän tahtoi tutkia oliko sellaista. Hiipaillen
ympäri koko rakennuksen hän tarkasti sitä huolellisesti. Oli muitakin
ikkunoita, mutta niissä oli samalla tavoin kankiristikko edessä. Hän
pysähtyi usein katselemaan ja kuuntelemaan, mutta ei nähnyt ketään, ja
äänet, joita hän erotti, olivat liian kaukana herättääkseen hänessä
mitään pelkoa.

Hän vilkaisi yläpuolelleen rakennuksen seinään. Kuten monet muut seinät
kaupungissa, palatsin ja temppelin muurit, se oli koristeellisesti
louhittu, ja täälläkin oli noita omituisia penkereenkaltaisia
ulkonemia, jotka sekä vaakasuorina että viistosuuntaisina antoivat
rakennuksille usein säännöttömän ja vinonkin leiman. Sellaista seinää
ei ollut vaikea kiivetä, ei ainakaan apinamiehen.

Mutta hänelle oli iso ja jykevä päälaite melkoiseksi haitaksi, ja hän
laski sen seinävierelle maahan. Hän nousi ketterästi ja havaitsi, että
toisen kerroksen ikkunat eivät olleet ainoastaan teljettyjä ristikoita,
vaan sisäpuoleltakin peitettyjä verhoilla. Hän ei viivytellyt toisen
kerroksen kohdalla, aavistaen löytävänsä helpomman pääsytien katon
kautta, jonka oli huomannut melkein kupumaiseksi niinkuin Ko-tanin
valtaistuinsalissa. Siinä oli aukkoja. Hän oli nähnyt ne alhaalta, ja
jos sisäpuolen rakenne edes hiukan muistutti valtaistuinsalia, ei
niissä tarvittu salparistikkoa, koska kukaan ei voinut ylettyä niihin
huoneen lattialta.

Oli vain yksi kysymys: olivatko ne kyllin isoja, jotta apinamiehen
leveät hartiat mahtuisivat sisälle?

Hän pysähtyi jälleen kolmannen kerroksen kohdalle, ja täällä hän
verhoista huolimatta näki, että sisusta oli valaistu, ja samalla
tuoksahti sisäpuolelta hänen sieraimiinsa jotakin, mikä riisti häneltä
toistaiseksi kaikki sivistyksen jäännökset, joita saattoi vielä olla
hänessä jäljellä, tehden hänestä Kertshakin viidakkojen hurjan uroksen.
Niin äkillinen ja täydellinen oli muutos, että hänen villeiltä
huuliltaan oli kajahtaa rodunomainen kamala otteluhaaste; mutta ovela
eläimellinen vaisto pelasti hänet siitä erehdyksestä.

Ja nyt hän kuuli ääniä sisäpuolelta -- Lu-donin vaativan äänen, sen hän
olisi voinut vannoa, ja ylpeänä ja ylenkatseellisena vavahtelevaa
sointua vastaussanoista, vaikkakin siinä samalla ilmeni ääretöntä
toivottomuutta, joka tulistutti Tarzanin raivostuksen silmittömäksi.

Hän unohti kupukaton mahdollisine aukkoineen. Välittämättä enää hiipiä
varkain ja hiljaa apinamies ojensi mahtavan nyrkkinsä ja jymäytti yhden
ainoan hirvittävän iskun edessään olevan pienen ikkunan ristikkoon. Se
survaisu paiskasi teljet puitteineen rämähtämään lattialle huoneen
sisäpuolelle.

Samassa silmänräpäyksessä Tarzan hyppäsi pää edellä sisään aukosta,
riuhtaisten antiloopinnahkaiset verhot mukanaan permannolle. Kavahtaen
pystyyn hän sieppasi päänsä ympäri kietoutuneen taljan pois ja huomasi
olevansa täydellisessä ja hisahtamattomassa pimeydessä. Hän mainitsi
ääneen nimeä, jota ei ollut hänen huuliltaan moneen kuukauteen
kuulunut. "Jane, Jane", huusi hän, "missä olet?" Mutta vastauksena oli
vain äänettömyys.

Hän huuteli yhä uudelleen ja uudelleen, kädet ojossa hapuillen huoneen
manalankaltaisessa pimeydessä, sieraimet ja aivot niiden hienojen
tuoksujen ärsyttäminä, jotka ensinnä olivat saaneet hänet vakuutetuiksi
siitä, että hänen puolisonsa oli ollut juuri tässä huoneessa. Ja hän
oli kuullut hänen rakkaan äänensä vastustavan kurjan papin alhaisia
pyyteitä. Ah, kunpa hän vain olisi toiminut varovaisemmin! Jospa hän
vain olisi liikkunut hiljaa hiipimällä, olisi hän ehkä tällä hetkellä
pitänyt puolisoansa sylissään, samalla kun Lu-donin ruumis olisi
virunut hänen jaloissaan, suoritetun koston kaunopuheisena todistajana.
Mutta nyt ei ollut aikaa joutavaan itsemoitiskeluun.

Hän kompuroi umpimähkää eteenpäin, haparoiden käsillään, tietämättä
mitä, kunnes äkkiä tunsi lattian allaan käyvän kaltevaksi ja syöksyi
alaspäin vielä synkempään pimeyteen kuin ylhäällä oli ollut. Hän tunsi
paiskautuvansa jotakin sileätä pintaa vasten ja luisuvansa ikäänkuin
silattua laskukourua pitkin, samalla kun hänen yläpuoleltaan kuului
Lu-donin ilkkunauru ja kirkuva ääni: "Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho."

Apinamies mäiskähti äkkiä ja kipeästi kiviselle permannolle. Suoraan
hänen edessään oli soikea, monilla kangilla salvattu ikkuna, mistä hän
näki kuutamon kimmeltävän taustalla alhaalla päilyvän lammen kalvossa.

Alussa hän ei erottanut muita ääniä kuin kaupungin humun, joka
kantautui hänen korviinsa lammenpuolisesta ikkunasta; mutta pian hän
oli kuullut heikosti, ikäänkuin etäältä käpäläin laahustusta
kivipermannolla, ja sitä tarkatessaan hän havaitsi äänen lähenevän.

Se tuli yhä lähemmäksi, ja nyt saattoi jo erottaa otuksen
hengityksenkin. Kaiketikin oli tähän onkaloon putoaminen herättänyt sen
huomiota, ja se oli nyt tulossa tutkimaan. Tarzan ei voinut sitä nähdä,
mutta hän tiesi, ettei se ollut kaukana, ja sitten jylisi synkässä
holvisokkelossa gryfin hurja mylvähdys.

Tietäen hirviön heikkonäköisyyden, ja omat silmänsä jo tottuneina
luolan pimeyteen, koetti apinamies väistää vimmattua hyökkäystä, jonka
tiesi jokaiselle elävälle olennolla ylivoimaiseksi. Hän ei
uskaltautunut kokeilemaan tämän oudon gryfin kanssa tor-o-donin
menettelyllä, vaikka oli sen havainnut tehokkaaksi aikaisemmassa
tilanteessa, jolloin hänen henkensä ja vapautensa olivat olleet
uhkayrityksen varassa. Olosuhteet olivat nyt suuresti toisenlaiset.
Silloin hän oli saanut kirkkaalla päivänvalolla lähestyä gryfiä
säännöllisissä olosuhteissa ja sen ollessa luonnollisessa tilassa, ja
hän oli nähnyt sen gryfin jo alistettuna ihmisen tai ainakin
ihmisenkaltaisen olennon valtaan; mutta täällä oli hänellä vastassaan
vangittu elukka raivokkaan vimman valtaamana parhaillaan hyökkäämässä,
eikä hänellä ollut mitään syytä luulotella, että tämä gryf oli konsaan
tuntenut arvovallan hillitsevää vaikutusta, se kun oli suljettuna tähän
kaameaan kuoppaan kaiketikin vain yhtä ainoata tarkoitusta varten -- ja
sen tarkoituksen oli Tarzan näinä muutamina viime minuutteina jo
selvästi itse kokenut.

Välttääkseen petoa perusti Tarzan siis toivonsa siihen mahdollisuuteen,
että löytäisi jonkun pakoreiän. Liian paljon oli pelissä hänen
antautuakseen mihinkään otteluun, jos saattoi peräytyä, -- kun ottelun
tulokseksi jotensakin varmasti koituisi vastalöydetyn puolison
lopullinen tuomitseminen kohtaloonsa, näin sydäntäsärkevänä
eroamisena toisistaan. Mutta niin suuri kuin hänen pettymyksensä ja
mielenkarvautensa olikin, niin toivottomalta kuin hänen nykyinen
tilansa näyttikin, kuumensi villin viidakon herran suonia lämmin
kiitollisuuden ja intomielen hehku. Jane eli! Kaikkien näiden
toivottomuuden ja pelon pitkien kuukausien jälkeen oli hän löytänyt
puolisonsa. Jane eli!

Suojaman vastakkaiselle puolelle, ääneti kuin ruumiista erkaantuneen
sielun haamu, livahti nopea viidakkoeläin hyökkäävän jättiläisen
tieltä, kun hirviö tässä luolansa puolihämärässä vain tarkkojen
korviensa opastamana ryntäsi paikkaa kohti, johon Tarzanin rymähtäminen
oli sen huomion kiinnittänyt. Apinamies riensi ulkoseinää pitkin. Hänen
eteensä aukeni nyt käytävän musta suu, josta peto oli tullut tähän
isompaan huoneeseen. Epäröimättä syöksyi Tarzan sinne. Täälläkin hänen
silmänsä, jo kauan sitten tottuneina pimeyteen, joka sinusta tai
minusta olisi näyttänyt täydelliseltä, erotti hämärästi permannon ja
seinät muutaman askeleen päästä, ja se riitti estämään hänet
suistumasta johonkin aavistamattomaan kuiluun tai törmäämästä kovaa
kalliota vasten jossakin äkkikäänteessä.

Käytävä oli sekä avara että korkea, niinkuin sen täytyi ollakin
soveltuakseen siellä asustavan otuksen tavattomille mittasuhteille,
eikä Tarzanin siis ollut vaikea liikkua melkoisen nopeasti tällä
kiemurtelevalla tiellä. Etääntyessään hän havaitsi käytävän viettävän
alaspäin, vaikkei jyrkästi; mutta se tuntui loppumattomalta, ja hän
kummeksui, mihin etäiseen maanalaiseen luolaan se johtikaan. Hänestä
vähin tuntui siltä, että kenties sittenkin olisi ollut viisainta pysyä
isommassa suojamassa ja uskaltaa kaikki gryfin taltuttamisen
mahdollisuuteen, koska siellä edes oli riittävästi tilaa ja valoa,
jotta yrityksellä olisi toki ollut hiukan menestymisen toivoa. Joutua
tavoitetuksi täällä pimeän käytävän ahtaudessa, jossa gryf ei
varmaankaan näkisi häntä ollenkaan, oli melkein samaa kuin välttämätön
kuolema; ja nyt hän kuulikin hirviön lähenevän takaapäin. Sen
ukkosmylvintä tärisytti tuntuvasti kalliota, johon luolamaiset kammiot
oli louhittu. Pysähtyä kohtaamaan tätä ruumiillistunutta vimmaa
tehottomalla huikkauksella tuntui Tarzanista perin mielettömältä, ja
niin hän riensikin eteenpäin käytävässä, pinnistäen vauhtiaan, kun
huomasi gryfin olevan hänet saavuttamaisillaan.

Nyt ohentui pimeys, ja käytävän viimeisessä käänteessä hän näki
edessään kuun valaiseman alan. Uudistunein toivein hän pintti vinhasti
eteenpäin ja ryntäsi käytävän suusta isoon kehään, jonka valkoiset
muurit kohosivat korkeina joka taholla -- sileät, kohtisuorat muurit,
joiden pinnassa ei ollut vähäisintäkään jalansijaa. Hänen vasemmallaan
oli lammikko, jonka tämänpuolinen sivu huuhtoi muurin perustaa. Se oli
epäilemättä gryfin rypeämislätäkkö ja juoma-allikko.

Samassa tuli peto näkyviin käytävän suusta, ja Tarzan peräytyi allikon
partaalle viimeiseen puolustusasentoon. Ei ollut mitään sauvaa, jolla
hän olisi voinut korostaa äänensä vaikutusta, mutta hän seisahtui
kumminkin, koska ei näkynyt muutakaan keinoa olevan. Heti käytävän
ulkopuolella gryf pysähtyi, kääntäen heikkonäköisiä silmiään joka
taholle ikäänkuin etsien saalistaan. Tämä siis näytti otolliselta
silmänräpäykseltä yritykseen, ja niinpä apinamies korotti äänensä
käskeväksi, päästäessään tor-o-donin käyttämän inhan "vhi-uu!"
-huikkauksen. Sen vaikutus gryfiin oli välitön ja täydellinen. Hirveästi
mylvähtäen se tähtäsi kolmella sarvellaan ja syöksyi vimmatusti ääntä
kohden.

Ei oikealla eikä vasemmalla ollut mitään pelastuksen tietä, hänen
takanaan välkkyi lammikon tyyni pinta, kun taas edessä ärjyi tuho.
Mahtava ruho näytti kaatuvan hänen päälleen, kun apinamies kääntyi ja
sukelsi tummiin aaltoihin.

       *       *       *       *       *

Toivo oli kuollut nais-raukan sydämestä. Vankeuden, vaaran ja
kärsimysten monikuukautisessa taistelussa se oli ajoittain lepattanut
liekkinä vain painuakseen jokaisen elpymisen jälkeen entistä
matalammalle, ja nyt se oli kokonaan sammunut, jättäen vain kylmän
hiilustan, jota ei enää koskaan voitaisi uudelleen sytyttää, sen tiesi
Jane Clayton. Toivo oli kuollut, kun hän katseli Lu-donia, ylimmäistä
pappia, vankila-asunnossaan A-lurin Gryf-temppelissä. Ei aika eivätkä
kovat kokemukset olleet kyenneet painamaan leimaansa hänen
ruumiilliseen kauneuteensa, -- hänen soreat piirteensä ja säteilevä
viehkeytensä olivat uhmanneet niiden vaikutusta; mutta juuri näiden
ominaisuuksien vuoksi uhkasi häntä nykyinen vaara, sillä Lu-don
himoitsi häntä. Alemmilta papeilta hän oli turvassa, mutta Lu-donilta
hän ei ollut, sillä Lu-don ei ollut heidän kaltaisensa, koska
Pal-ul-donin ylimmäisen papin arvon tuli mennä perintönä isältä
pojalle.

Kuningas Ko-tan oli häntä halunnut, ja tähän asti hänet olikin
pelastanut kilpailijain keskinäinen pelko; mutta vihdoin oli Lu-don
hylännyt varovaisuuden ja tullut yön hiljaisina hetkinä vaatimaan häntä
omakseen. Ylpeästi oli Jane työntänyt hänet takaisin, yrittäen yhä
voittaa aikaa, vaikka hän ei osannut edes hämärästi kuvitella, mitä
helpotusta tai uutta toivoa aika voisi hänelle tuoda. Kiihkeä irvistys
vääristi miehen julmia kasvoja, kun hän astui huoneen poikki
saalistansa tavoittamaan. Nainen ei peräytynyt eikä kyyristellyt, vaan
seisoi hyvin suorana, leuka pystyssä, lannistumaton katse täynnä inhoa
ja halveksimista. Toinen tajusi hänen ilmeensä, ja samalla kun se
suututti häntä, lisäsi se vain hänen omistamishaluaan. Tässä oli
todella kuningatar, kenties jumalatar -- sopiva puoliso ylimmäiselle
papille.

"Sinä et sitä tee!" sanoi vanki, kun pappi yritti häneen koskea.
"Toinen meistä kuolee ennenkuin pääset aikomuksesi perille."

Ahdistaja oli nyt hänen vieressään. Hänen naurunsa vihloi Janen korvia.
"Rakkaus ei kuoleta", vastasi hän ilkkuen.

Pappi oli tarttumaisillaan hänen käsivarteensa, mutta samalla rymähti
jokin ikkunan salpoja vasten, heittäen ne murskattuina huoneen
lattialle, ja heti perässä paiskautui ihmishahmo pää edellä huoneeseen,
kietoutuneena taljaverhoihin, jotka hän rajussa hyökkäyksessä tempasi
mukanaan lattialle.

Jane Clayton näki hämmästyksen ilmeen ja jotakin pelontapaista äkkiä
kuvastuvan ylipapin kasvoilla, ja sitten hän näki tämän astahtavan
eteenpäin ja tempaavan nahkahihnasta, joka riippui huoneen katosta.
Heti laskeutui sieltä taitavasti laitettu seinäke, joka putosi heidän
ja sisälletunkijan väliin, tehokkaasti erottaen tämän heistä ja samalla
jättäen tulijan hapuilemaan pimeässä esteen toisella puolella, koska
huoneen ainoa lamppu oli heidän puolellaan väliseinää.

Heikosti kuuli Jane äänen huutelevan väliseinän takaa, mutta kenen se
oli ja mitä se sanoi, sitä hän ei voinut erottaa. Sitten hän näki
Lu-donin vetäisevän toisesta hihnasta ja ilmeisesti odottavan jotakin
tapahtuvaksi. Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Jane näki hihnan
liikahtavan äkkiä ikäänkuin ylhäältäpäin nykäistynä, ja sitten Lu-don
hymyili ja pani käymään jonkilaisen koneiston, joka nosti väliseinän
jälleen paikalleen kattoon.

Astuen siihen huoneen osaan, jonka väliseinä oli heiltä sulkenut,
ylipappi polvistui lattialle ja painoi kappaleen siitä alas, paljastaen
syvän onkalon suun, joka johti alaspäin, ja huusi ääneensä nauraen
aukkoon: "Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho!"

Napsauttaen kiinni pidäkkeen, joka esti laskuoven avautumasta
varomattomain jalkain alla ennenkuin hän, Lu-don itse tahtoi, nousi
ylipappi jälleen pystyyn.

"Nyt, kaunokainen!" huusi hän sitten: "Ja-don! Mitä sinä täältä haet?"

Jane Clayton kääntyi Lu-donin katseen suuntaan ja näki oviaukossa
sotilaan mahtavan hahmon, jonka jäykillä piirteillä oli ankaran ja
tinkimättömän arvovallan leima.

"Tulen kuningas Ko-tanin käskystä", vastasi Ja-don, "siirtämään kauniin
muukalaisen Kiellettyyn puutarhaan."

"Kuningas uhmaa minua, Jad-ben-Othon ylimmäistä pappia?" huudahti
Lu-don.

"Se on kuninkaan käsky -- minä olen sanonut sanottavani", järäytti
Ja-don, jonka sävy ei ilmaissut pelkoa enempää kuin kunnioitustakaan
pappia kohtaan.

Lu-don tiesi hyvin, miksi kuningas oli valinnut tämän sanansaattajan,
jonka kerettiläisyys oli tunnettu, joskin hänen valta-asemansa oli
tähän asti suojellut hänet papin vehkeiltä. Lu-don vilkaisi salavihkaa
katossa riippuviin hihnoihin. Miksikä ei? Kunpa hän vain voisi toimia
niin, että saisi Ja-donin vietellyksi huoneen vastakkaiselle sivulle!

"Tule", sanoi hän suostuttelevalla äänellä, "pohtikaamme asiaa!" ja
siirtyi sitä paikkaa kohti, jonne toivoi Ja-donin häntä seuraavan.

"Siinä ei ole mitään pohtimista", vastasi Ja-don, mutta seurasi
kuitenkin pappia, peläten petosta.

Jane tarkkasi heitä. Hän näki soturin kasvoissa ne ihailtavat miehuuden
ja kunniallisuuden piirteet, joita aseiden käyttö parhaiten kehittää.
Tekopyhässä papissa ei ilmennyt mitään sovittavaa ominaisuutta. Näistä
kahdesta hänen oli siis viisainta valita soturi. Hänen parissaan
saattoi toivoa jotakin -- Lu-donin ei mitään. Jo pelkkä siirtyminen
toisesta vankilasta toiseen saattoi tarjota jonkun pakomahdollisuuden.
Hän punnitsi näitä seikkoja ja teki päätöksensä, sillä Lu-donin nopea
vilkaisu hihnoihin ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja oivaltamatta.

"Soturi", sanoi hän kääntyen Ja-donin puoleen, "jos tahdot elää, niin
älä astu sille kohdalle permantoa!"

Lu-don loi vankiinsa vihaisen katseen. "Vaiti, orjatar!" tiuskaisi hän.

"Ja missä siinä piilee vaara?" kysyi Ja-don Janelta, Lu-donista
välittämättä.

Nainen viittasi hihnoihin. "Katso!" sanoi hän, ja ennenkuin ylipappi
ehti estää oli hän tarttunut seinuketta hallitsevaan köyteen, ja
irtoseinä pudota jymähti alas, erottaen Lu-donin soturista ja hänestä
itsestään.

Ja-don katsoi häneen kysyvästi. "Hän olisi tehnyt minulle sievän
kolttosen, jollet olisi tullut väliin", sanoi hän; "pitänyt minua
tuolla vangittuna, ja raahannut sinut jonnekin muualle temppelinsä
sokkeloihin."

"Hän olisi tehnyt enemmänkin", vastasi Jane osoittaen toista hihnaa.
"Tämä irroittaa pidikkeistään laskuluukun, joka on permannossa
väliseinän toisella puolella. Sille astuessasi olisit suistunut
onkaloon temppelin alle. Sellaisella kohtalolla on Lu-don minuakin
usein uhkaillut. En tiedä, puhuuko hän totta, mutta hän sanoo, että
siellä on vangittuna temppelin paholainen -- valtavan iso gryf."

"Temppelissä on gryf", selitti Ja-don. "Sen ruokkimiseksi kuten
uhritoimituksiakin varten pitävät papit meitä ahkerasti hankkimassa
heille vankeja. Mutta toisinaan valitaan uhreiksi omia kansalaisiamme,
joita vastaan Lu-don on alkanut kantaa kaunaa. Minua hän on pitänyt
kauan silmällä. Nyt hän olisi saanut tilaisuuden tuhota minut, jollet
sinä olisi hänen elkeitään estänyt. Sano minulle, nainen, miksi minua
varoitit. Emmekö me kaikki ole sinun vanginvartijoitasi ja
vihollisiasi?"

"Kukaan ei voisi olla Lu-donia kauheampi", vastasi Jane, "ja sinä
näytät urhealta ja kunnialliselta soturilta. Minä en voinut toivoa,
sillä toivo on sydämestäni kuollut; mutta kuitenkin on mahdollista,
että niin monien soturien joukossa, vaikka kuuluvatkin toiseen rotuun
kuin minä, on joku, joka soisi kunniallista kohtelua porttienne
sisäpuolelle joutuneelle muukalaiselle -- naisellekin."

Ja-don katseli häntä pitkän tovin. "Ko-tan aikoo tehdä sinut
kuningattarekseen", sanoi hän. "Niin hän itse minulle kertoi, ja
tottahan se on kunniallista kohtelua miehen puolelta, joka voisi tehdä
sinusta orjattarenkin."

"Miksi hän sitten tahtoisi tehdä minusta kuningattaren?" kysyi Jane.

Ja-don astui lähemmäksi, ikäänkuin peläten, että joku muu kuulisi hänen
puheensa. "Hän uskoo, vaikkei ole sitä minulle suoraan sanonutkaan,
että sinä olet jumalien sukua. Ja miksikä ei? Jad-ben-Otho on hännätön,
eikä siis ole ihmeellistä, että Ko-tan arvelee vain jumalain olevan
sellaisia. Hänen kuningattarensa on kuollut, jättäen hänelle vain
ainoan tyttären. Ko-tan kaipaa poikaa, ja mikä olisi toivottavampaa
kuin että hän perustaisi Pal-ul-doniin jumalista polveutuvan
hallitsijasuvun?"

"Mutta minä olen jo naimisissa", huudahti Jane, "minä en voi mennä
toiselle. En halua häntä enkä hänen valtaistuintaan."

"Ko-tan on kuningas", vastasi Ja-don lyhyeen, ikäänkuin se olisi
selvittänyt kaikki.

"Etkö siis tahdo minua pelastaa?" kysyi Jane.

"Jos olisit Ja-lurissa", vastasi toinen, "kykenisin suojelemaan sinua
kuningastakin vastaan."

"Mikä ja missä on Ja-lur?" kysäisi Jane, tarttuen oljenkorteenkin.

"Se on kaupunki, jossa minä vallitsen", kuului vastaus. "Olen
päällikkönä siellä ja sen takana sijaitsevassa laaksossa."

"Missä se on?" tiedusteli vanki. "Onko se täältä kaukana?"

"Ei", vastasi soturi hymyillen, "kaukana se ei ole, mutta älä sitä
ajattele -- sinä et voisi sinne mitenkään päästä. Olisi liian monta
ajamassa sinua takaa ja ottamassa sinut kiinni. Mutta jos tahdot
tietää, se on sen joen läntisen ylähaaran varrella, joka laskee A-lurin
muureja huuhtelevaan Jad-ben-luliin, -- lähellä jokihaarojen
yhtymäkohtaa, kolmelta puolelta veden ympäröimä. Pal-ul-donin
valloittamaton kaupunki -- ainoa, johon vihollisen jalka ei ole koskaan
astunut siitä asti kun se sinne rakennettiin Jad-ben-Othon ollessa
vielä poika."

"Ja olisinko minä siellä turvassa?" kysyi Jane.

"Kenties", vastasi toinen.

Oi kuinka vähäisestä kipinästä yrittääkään hiipunut toivo elpyä uuteen
hehkuun! Jane huokasi ja pudisti päätänsä, käsittäen toivomisen
turhaksi, mutta viettelevänä kuitenkin kohosi hänen sielunsa silmien
eteen Ja-lur!

"Sinä olet järkevä", kiitti Ja-don, ymmärtäen hänen huomautuksensa.
"Tule nyt, niin menemme prinsessan asuntoon Kielletyn puutarhan
alueelle. Sinne jäät O-lo-an, kuninkaan tyttären pariin. Siellä tulet
paremmin toimeen kuin tässä vankilassasi."

"Entä Ko-tan?" kysyi Jane, ja väristys puistatti hänen hentoa
ruumistaan.

"On erinäisiä juhlamenoja", selitti Ja-don, "joihin kulunee useita
päiviä ennenkuin sinusta tulee kuningatar, ja yksi niistä saattaa olla
vaikeasti järjestettävissä." Hän naurahti.

"Kuinka niin?"

"Ainoastaan ylimmäinen pappi voi toimittaa kuningasparin vihkimisen",
huomautti soturi.

-- Viivytystä, -- tuumi nainen, -- siunattua viivytystä! --
Sitkeähenkinen tosiaan on toivo kylmäksi sydeksikin palaneena -- oikea
feenikslintu.




VIIDESTOISTA LUKU

Valtataistelu alkaa


Heidän jutellessaan Ja-don opasti Janea alas kiviportaita
Gryf-temppelin alla risteileviin kammioihin ja käytäviin; ristiin
rastiin nämä puhkoivat kalliomäkiä, joista temppeli ja palatsi olivat
hakatut esille. Pian olivat he siirtymässä toisen alueelta toisen
piiriin ovikäytävästä, jonka tällä puolella seisoi vartioina kaksi
pappia ja tuolla puolen kaksi sotilasta. Edelliset aikoivat pysähdyttää
Ja-donin, kun näkivät, kuka hänen seurassaan oli, sillä temppelissä
tunnettiin kuninkaan ja ylipapin kiista kauniin muukalaisen
omistamisesta.

"Ainoastaan Lu-donin määräyksestä pääsee hän täältä", sanoi toinen
heistä, asettuen suoraan Jane Claytonin eteen ja sulkien häneltä tien.
Kamalan naamion onttojen tähystysreikien läpi erotti nainen papin
uskonkiihkoisesta innosta kiiluvat silmät. Ja-don laski käsivartensa
muukalaisen hartioille ja kouraisi toisella kädellä puukkoansa.

"Hän lähtee kuninkaan käskystä", sanoi soturi, "ja sillä valtuudella,
että päällikkö Ja-don on hänen oppaansa. Väistykää!"

Palatsinsotilaat tunkeutuivat esille. "Me olemme täällä, Ja-lurin
gund", sanoi toinen kääntyen Ja-donin puoleen, "tottelemassa
käskyjäsi."

Toinen pappi tuli nyt väliin. "Salli heidän mennä", kehoitti hän
toveriaan. "Emme ole saaneet Lu-donilta suoranaista kieltomääräystä, ja
temppelin ja palatsin laki myöntää päälliköille ja papeille vapaan
liikkumisvallan."

He saapuivat vihdoin prinsessa O-lo-an huoneistoon, jonka pääkäytävässä
oleksi pieni vartiosto palatsinsotilaita ja useita prinsessan tai hänen
seuranaistensa palvelukseen kuuluvia rotevia mustia eunukkeja. Eräälle
näistä Ja-don luovutti holhokkinsa.

"Vie hänet prinsessan luo", käski päällikkö, "äläkä päästä karkaamaan."

Monien käytävien ja kammioiden läpi, joita seiniin kiinnitetyt
soihtulamput valaisivat, saattoi eunukki lady Greystokea, viimein
pysähtyen jatontaljoista ommeltujen verhojen peittämälle oviaukolle.
Täällä opas iski sauvalla ovipieleen.

"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa", huusi hän, "täällä on
muukalaisnainen, temppelistä tuotu vanki."

"Käske hänen astua sisälle", kuuli Jane lempeän äänen vastaavan
huoneesta.

Eunukki veti verhot syrjään, ja lady Greystoke astui suojamaan. Hän
näki edessään matalakattoisen, keskikokoisen huoneen. Jokaisessa
neljässä nurkassa oli polvistuva kivipatsas, ja ne näkyivät kukin
osaltaan kannattavan hartioillaan katon painoa. Nämä kuviot olivat
ilmeisesti tarkoitetut esittämään waz-donilaisia orjia, eikä niiltä
puuttunut rohkeata taiteellista kauneutta. Itse katto kaartui loivasti
keskikohdallaan kuvuksi, joka oli puhkaistu päästämään sisälle
päivänvaloa ja ilmaa. Yhdellä puolella huonetta oli monta ikkunaa,
mutta muissa kolmessa seinässä oli vain oviaukot. Prinsessa makaili
turkiskasalla, joka oli läjätty matalalle kivikorokkeelle huoneen
nurkkaan, eikä hänellä ollut muuta seuralaista kuin yksi ainoa
waz-donilainen orjatyttö, joka istui korokkeen syrjällä jalkopäässä.

Janen astuessa sisälle O-lo-a viittasi häntä lähemmäksi, ja kun tulija
seisoi vuoteen vieressä, kohottautui prinsessa toisen kyynärpäänsä
varaan ja tarkkasi häntä arvostelevasti. "Oletpa kaunis!" virkkoi hän
koruttomasti. Jane hymyili surullisesti, sillä hän oli saanut kokea,
että kauneus voi koitua kiroukseksi.

"Se on todella imartelevaa", vastasi hän nopeasti, "niin säteilevän
olennon huulilta kuin prinsessa O-lo-an."

"Kah", huudahti tämä riemastuneena, "sinä puhut minun kieltäni! Minulle
kerrottiin, että olit toista rotua ja kotoisin jostakin etäisestä
maasta, josta me pal-ul-donit emme ole konsaan kuulleetkaan."

"Lu-don piti huolta, että papit opettivat minua", selitti Jane; "mutta
etäisestä maasta minä olen, prinsessa, ja ikävöin takaisin, -- ja minä
olen kovin onneton."

"Mutta Ko-tan, isäni, aikoo tehdä sinut kuningattarekseen", huudahti
tyttö; "sittenhän toki tulet hyvin onnelliseksi!"

"Mutta minä en tule", vastasi vanki; "rakastan toista, jonka kanssa jo
olen liitossa. Oi, prinsessa, kunpa tietäisit, mitä merkitsee rakastaa
ja joutua pakkonaimisiin toisen kanssa, niin osoittaisit minulle
myötätuntoa."

Prinsessa oli pitkän tovin ääneti. "Minä tiedän", sanoi hän vihdoin,
"ja säälin sinua suuresti; mutta jollei kuninkaantytär voi pelastaa
itseään sellaisesta kohtalosta, niin kuka voi varjella orjattaren? Ja
orjatarhan sinä olet."

       *       *       *       *       *

Juomingit Pal-ul-donin kuninkaan Ko-tanin pitosalissa olivat tänä yönä
alkaneet tavallista aikaisemmin, sillä kuningas juhli ainoan tyttärensä
huomisia kihlajaisia. Sulhanen, Bu-lot, oli päällikkö Mo-sarin poika.
Mo-sarin isoisän isä oli pidellyt Pal-ul-donin valtikkaa, ja omasta
mielestään olisi hänenkin pitänyt olla kuningas. Sekä Mo-sar että
Bu-lot olivat päihdyksissä, niinkuin muuten melkein kaikkikin soturit;
kuningas mukaanluettuna. Sydämessään ei Ko-tan pitänyt Mo-sarista sen
paremmin kuin Bu-lotistakaan, eikä kumpikaan näistä rakastanut
kuningasta. Ko-tan antoi tyttärensä Bu-lotille siinä toivossa, että se
liitto estäisi Mo-saria esittämästä vaatimuksia valtaistuimeen, sillä
Mo-sar oli Ja-donin jälkeen päälliköistä mahtavin: mutta vaikka Ko-tan
pelkäsi Ja-doniakin, ei hän epäillyt vanhaa leijonamiestä
vallantavoittelusta, jos kohta ei myöskään aavistanut, kumpaisen
käytettäväksi tämä asettaisi vaikutusvaltansa ja soturinsa siinä
tapauksessa, että Mo-sar julistaisi sodan Ko-tania vastaan.

Alkutason ihmiset, jotka samalla ovat sotaisia, osoittavat harvoin
taipumusta tahdikkuuteen ja valtioviisauteen edes selvällä päällä
ollessaan. Ja humalaisina eivät he ärtyessään laisinkaan harkitse
sanojansa. Bu-lot aloitti nyt riidan.

"Tässä", sanoi hän, "juon O-lo-an maljan", ja hän tyhjensi sarkkansa
yhdellä siemauksella. "Ja tämän", lisäsi hän siepaten täyden kolpakon
naapuriltaan, "juon meidän poikamme onneksi, jotta hän palauttaa
oikeaan omistajasukuun Pal-ul-donin valtaistuimen!"

"Kuningas ei ole vielä kuollut!" kivahti Ko-tan nousten seisaalleen;
"eikä Bu-lot ole vielä saanut hänen tytärtään, -- on aikaa pelastaa
Pal-ul-don jäniksen rodun jälkeläisiltä."

Kuninkaan jyrkkä äänensävy ja hänen herjaava viittauksensa Bu-lotin
hyvintunnettuun pelkuruuteen synnytti meluavassa seurueessa äkillisen,
selkiämistä edistävän hiljaisuuden. Jokainen silmä kääntyi Bu-lotiin ja
Mo-sariin, jotka istuivat yhdessä aivan vastapäätä kuningasta.
Edellinen oli kovin humaltunut, vaikka hän äkkiä näytti aivan
selvinneen. Mutta todellisesti hän oli niin päissään, että hetkiseksi
unohti olla raukkamainen; väkijuomain huurut olivat siinä määrin
lamauttaneet hänen arvostelukykynsä, että hän ei osannut järkevästi
punnita tekojensa seurauksia. Onhan käsitettävissä, että humaltunut ja
kiukustunut jäniskin voisi tehdä jotakin ajattelematonta ja
uhkarohkeata. Millään muulla tavoin ei Bu-lotin käytös ole
selitettävissä; hän nousi äkkiä istuimelta, jolle maljansa juotuaan oli
vaipunut, ja tempaisten oikealla puolellaan istuvan soturin tupesta
puukon paiskasi sen täydellä voimallaan Ko-tania kohden. Taitavia ovat
Pal-ul-donin soturit sekä puukkojensa että nuijiensa sinkauttamisessa,
ja kun puukko heitettiin näin läheltä ja ilman varoitusta, ei puolustus
voinut tulla kysymykseen ja vain yksi seuraus oli mahdollinen. Kuningas
Ko-tan hervahti eteenpäin pöydän yli, veitsenterä sydämeen uponneena.

Lyhyt äänettömyys seurasi murhaajan raukkamaista tekoa. Valkoisena
kauhusta peräytyi Bu-lot nyt verkalleen takanaan olevaa ovikäytävää
kohti; mutta silloin hyökkäsi vimmastuneita sotureita paljastetut
puukot kädessä esille, kostaakseen kuninkaansa kuoleman. Mutta Mo-sar
asettui seisomaan poikansa viereen.

"Ko-tan on kuollut", huusi hän. "Mo-sar on kuningas! Suojelkoot
Pal-ul-donin uskolliset soturit hallitsijaansa!"

Mo-sarilla oli melkoinen kannattajajoukko, joka pian ympäröitsi hänet
ja Bu-lotin, mutta moni puukko paljastui heitä vastaan, ja nyt
tunkeutui Ja-don esille niiden välitse, jotka olivat kääntyneet päin
vallanvaatijaa.

"Vangitkaa heidät molemmat!" huusi hän. "Pal-ul-donin soturit
valitsevat itse kuninkaansa, sittenkuin Ko-tanin murhaaja on kärsinyt
rangaistuksensa kavalluksestaan."

Johtajan ohjaamina, jota he sekä kunnioittivat että ihailivat, ryntäsi
Ko-tanille uskollisina pysyneet Mo-saria ympäröivän ryhmän kimppuun.
Hurja ja kauhea oli ottelu, jossa näköjään ei ajateltu mitään muuta
kuin teurastamista ja riehuttiin vain tappamishalun vimmassa; ja kun
kahakka oli tuimimmillaan, livahtivat Mo-sar ja Bu-lot kenenkään
huomaamatta pois juhlasalista.

He riensivät siihen palatsin osaan, joka oli varattu heidän
vierailulleen. Täällä olivat heidän palvelijansa ja alemmat
saattuesotilaansa, joita ei ollut kutsuttu Ko-tanin juhlaan. Näiden
käskettiin kerätä nopeasti kokoon tavaransa heti tapahtuvaa lähtöä
varten. Kun kaikki oli valmista, -- ja siihen ei pitkää aikaa kulunut,
koska Pal-ul-donin sotilaat käyttävät vain vähän matkatamineita, --
kääntyivät he marssimaan palatsin porttia kohti.

Äkkiä Mo-sar lähestyi poikaansa. "Prinsessa", kuiskasi hän. "Me emme
saa lähteä kaupungista ilman prinsessaa -- hänet omistaessamme on
valtaistuin jo puolittain hallussamme."

Bu-lot, nyttemmin täysin selvinneenä, epäröitsi. Hän oli saanut
kyllänsä taistelusta ja vaarasta. "Rientäkäämme nopeasti A-lurista",
kehoitti hän, "tai muutoin saamme koko kaupungin kintereillemme. Tyttö
ei tulisi vastustelutta, ja se viivyttäisi meitä liiaksi."

"On runsaasti aikaa", vakuutti Mo-sar. "Ne tappelevat vielä
_pal-e-don-sossa_. Kestää kauan ennenkuin he meitä kaipaavat, ja kun
Ko-tan on kuollut, ei kukaan muista moneen aikaan ajatella prinsessan
turvallisuutta. Meidän hetkemme on nyt -- Jad-ben-Otho on sen meille
säätänyt. Tule!"

Vastahakoisesti seurasi Bu-lot isäänsä, joka ensin ilmoitti sotilaille,
että näiden oli odotettava heitä ihan palatsin porttikäytävän
sisäpuolella. Nopeasti lähestyivät isä ja poika prinsessan asuntoa.
Ovikäytävässä oli vain kourallinen sotilaita vartioimassa. Eunukit
olivat poistuneet.

"_Pal-e-don-sossa_ tapellaan", ilmoitti päällikkö kiihtymystä
teeskennellen, kun he tulivat vartijain luo. "Kuningas tahtoo, että
menette heti sinne, ja lähetti meidän vartioimaan prinsessan asuntoa.
Joutukaa!" käski hän, kun miehet epäröivät.

Soturit tunsivat hänet ja tiesivät, että prinsessa huomenna
kihlattaisiin hänen pojalleen Bu-lotille. Jos oli rettelö syntynyt,
niin mikä on luonnollisempaa kuin prinsessan turvallisuuden uskominen
Mo-sarille ja Bu-lotille? Ja eikö Mo-sar ollut mahtava päällikkökin,
jonka käskyjä ei ollut hyvä vastustaa? He olivat vain tavallisia
sotamiehiä, heimokahakoiden koulussa opetettuja, mutta he olivat
tottuneet tottelemaan ylempäänsä, ja niin he lähtivät juhlasalia kohti,
"paikkaan-missä-miehet-syövät."

Odottaen vain kunnes sotilaat olivat kadonneet näkyvistä, astui Mo-sar
eteissuojaman vastakkaisessa päässä riippuvien verhojen luo ja kiirehti
poikansa seuraamana O-lo-an makuuhuonetta kohti. Äkkiarvaamatta miehet
sitten syöksähtivät noiden kolmen nuoren naisen eteen. O-lo-a hypähti
seisaalle. "Mitä tämä merkitsee!" kysyi hän suuttuneesti.

Mo-sar astui lähemmäksi. Hänen viekkaissa aivoissaan oli herännyt
eksytysjuoni. Jos se onnistuisi, sujuisi tehtävä helpommin kuin
väkivaltaa käyttäen. Mutta samassa hänen silmänsä osuivat Jane
Claytoniin, ja hän oli jäädä töllistelemään kummastuksesta ja
ihailusta, mutta hillitsi itsensä ja palasi hetken hommaan.

"O-lo-a", huudahti hän, "kun saat tietää asiamme tärkeyden, niin suot
meille anteeksi. Meillä on ikäviä uutisia sinulle. Palatsissa on
syntynyt kapina, ja kuningas Ko-tan on surmattu. Metelöitsijät ovat
päihtyneinä tunkeutumassa tänne. Meidän täytyy toimittaa sinut pois
A-lurista -- ei ole hetkeäkään hukattavana. Tule, ja nopeasti!"

"Isänikö kuollut?" äännähti O-lo-a ja äkkiä hänen silmänsä levisivät
suuriksi. "Silloin on minun paikkani täällä kansani keskuudessa",
päätti hän. "Jos Ko-tan on kuollut, olen minä kuningatar, kunnes
soturit valitsevat uuden hallitsijan, -- sellainen on laki
Pal-ul-donissa. Ja jos minä olen kuningatar, ei kukaan voi pakottaa
minua menemään miehelle, jota en halua puolisokseni, -- ja Jad-ben-Otho
tietää, että minä en ole koskaan sietänyt sinun pelkuria poikaasi.
Mene!" Hän osoitti hoikalla etusormellaan käskevästi oviaukkoa kohti.

Mo-sar näki, etteivät nyt auttaisi juonet eikä suostuttelu, ja jokainen
minuutti oli kallis. Hän vilkaisi jälleen O-lo-an vieressä seisovaan
kauniiseen naiseen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta palatsin
juoruista hän hyvin arvasi, että tämä ei voinut olla kukaan muu
kuin jumalainen muukalainen, jonka Ko-tan oli aikonut tehdä
kuningattarekseen.

"Bu-lot", huusi hän pojalleen, "ota sinä oma naisesi, ja minä otan
-- omani!" Näin sanoen hän ryntäsi äkkiä eteenpäin ja tarttuen Janea
vyötäisiltä nosti hänet syliinsä. Ennenkuin O-lo-a tai Pan-at-li
aavistikaan hänen tarkoitustaan, hävisi hän uutimien välitse, vieden
rimpuilevan ja reutovan naisen väkisin mukanaan.

Sitten Bu-lot yritti tarttua O-lo-aan, mutta O-lo-alla oli Pan-at-linsa
-- hurja pieni tiikeritär villistä Kor-ul-jasta, -- eikä Pan-at-li
ollut nimensä mukainen. Niinpä Bu-lot saikin kokea, että nämä kaksi
olivat hänelle liikaa. Kun hän yritti nostaa O-lo-aa, kantaakseen hänet
pois, tarrautui Pan-at-li hänen sääriinsä ja tempoi ahdistajaa nurin.
Bu-lot potki häntä kiukkuisesti, mutta tyttö ei hellittänyt; ja vihdoin
huomatessaan olevansa vaarassa sekä menettää prinsessan että viivästyä
takaa-ajajien tavoitettavaksi, jollei pääsisi irti tästä riuhtovasta ja
kynsivästä naaras-jatosta, hän paiskasi O-lo-an permannolle, tarttui
Pan-at-lia hiuksista, veti puukkonsa ja...

Uutimet hänen takanaan jakautuivat äkkiä. Kahdella ketterällä
loikkauksella syöksähti notkea olento huoneen poikki, ja ennenkuin
Bu-lotin puukko ehti maaliinsa tartuttiin hänen ranteeseensa takaapäin,
ja kauhean iskun murskatessa hänen takaraivonsa hän lysähti hengetönnä
lattialle. Bu-lot -- pelkuri, kavaltaja ja murhaaja -- kuoli
tietämättä, kuka hänet kellisti.

Kun Apinain Tarzan hyppäsi allikkoon gryfin kuilussa A-lurin
temppelin alla, olisi saattanut otaksua, että viimeinen, sokea
itsesäilytysvaiston ponnistus siinä vain pyrki edes hetkiseksi
viivyttämään välttämätöntä murhenäytelmää, jossa jokaisen täytyy kerran
esittää pääosaa pienellä näyttämöllään. Mutta ei -- nuo tyynet harmaat
silmät olivat keksineet ainoan pakomahdollisuuden, minkä ympäristö ja
olosuhteet tarjosivat: kuunvaloisen pikku täplän vettä, joka välkkyi
vähäisen kallioaukon läpi lätäkön tuonpuoliselta laidalta. Nopein,
rivakoin vetäisyin hän ui minkä ennätti, tietäen että vesi ei suinkaan
arastuttaisi hänen ahdistajaansa. Ja heti hän kuulikin valtavan
molskahduksen, kun isoruhoinen eläin paiskautui lammikkoon hänen
takanaan ja alkoi vimmatusti velloen tehdä matkaa hänen vanavedessään.
Hän lähestyi aukkoa. Olisiko se kyllin iso, jotta hän saisi ruumiinsa
siitä tungetuksi? Ainakin se osa, joka näkyi vedenpinnan yli, oli liian
pieni rako. Hänen henkensä riippui siitä, minkä verran aukkoa riitti
pinnan alapuolella. Ja nyt se oli aivan hänen edessään ja gryf hänen
kintereillään. Ei ollut vaihtoehtoa -- ei muuta toivoa. Apinamies
käytti suurten voimiensa täysimmän ponnistuksen muutamiin viimeisiin
vetäisyihin, ojensi kädet eteensä vedenhalkaisijaksi ja sukelsi pinnan
alitse reikää kohti.

Pettynyt Lu-don kiehui raivosta, kun muukalaisnainen oli suistanut
hänet omaan satimeensa. Hän kykeni tietysti pelastautumaan
Gryf-temppelistä, johon vangin nokkeluus oli hänet tilapäisesti
teljennyt; mutta lyhyimmänkin viivytyksen aikana ehtisi Ja-don viedä
vangin pois temppelistä ja luovuttaa hänet Ko-tanille. Ylipappi vannoi
kuitenkin kautta Jad-ben-Othon ja kaikkien uskontonsa paholaisten vielä
riistävänsä itselleen kaunottaren. Hän vihasi Ko-tania. Salaisesti hän
oli liittynyt kannattamaan Mo-saria, josta tulisi hänelle aulis kätyri.
Ehkäpä hän siis tästä saisi kauan odottamansa tilaisuuden -- verukkeen,
jolla nostattaisi kansan kapinaan, kukistaisi Ko-tanin ja korottaisi
valtaistuimelle Mo-sarin, hänen, Lu-donin, ollessa Pal-ul-donin
todellisena hallitsijana. Hän lipaisi ohuita huuliaan, etsiessään
ikkunaa, josta Tarzan oli tullut sisälle ja joka nyt oli ainoana
pääsytienä hänelle itselleen. Varovasti hiipi pappi lattian yli,
hapuillen käsillään, ja kun hän sitten havaitsi, että salaluukkukin oli
hänelle viritetty, pääsi tuima ärähdys hänen huuliltaan. -- Sitä
naaraspaholaista! -- jupisi hän. -- Mutta hän saa maksaa, hän saa
maksaa! Kautta Jad-ben-Othon, hän saa kalliisti maksaa!

Hän ryömi ulos ikkunasta ja kiipesi helposti seinää pitkin maahan.
Ajaisiko hän takaa Ja-donia ja naista, uskaltautuen karskin
päällikön kanssa vihaväleihinkin, vai odottaisiko aikaansa, kunnes
petollisuudella ja vehkeillä pääsisi tarkoituksensa perille? Hän
valitsi jälkimmäisen ratkaisun, kuten hänenkaltaiseltaan saattoi
odottaakin. Mennen asumukseensa hän kutsui luokseen joitakuita pappeja
-- sellaisia, jotka olivat hänen parhaita uskottujaan ja ottivat osaa
hänen kunniahimoiseen pyrkimykseensä, että temppeli saisi palatsin
ehdottomaan herruuteensa. Kaikki nämä miehet vihasivat Ko-tania.

"Aika on tullut", ilmoitti hän heille, "korottaa temppelin mahti
ratkaisevasti palatsin määräämisvaltaa korkeammalle. Ko-tanin tulee
väistyä Mo-sarin tieltä, sillä Ko-tan on uhmannut teidän ylimmäistä
pappianne. Mene siis, Pan-sat, kutsumaan Mo-sar salaa temppeliin, ja te
toiset lähtekää kaupungille varoittamaan meille uskollisia sotureita,
jotta he olisivat valmiit ja käytettävissä, kun hetki lyö."

Tuntikauden he vielä pohtivat valtiokaappauksen yksityiskohtia. Joku
tunsi orjan, joka temppelin käsirummulla annetusta merkistä survaisisi
puukon Ko-tanin sydämeen vapautensa lunnaaksi. Toinen arveli erään
palatsiupseerin salaisuuden tietämisellä voivansa pakottaa asianomaisen
päästämään joukon Lu-donin sotureita erinäisiin palatsin osiin.
Mo-sarin ollessa kylttinä tuntui salahankkeen onnistuminen kutakuinkin
varmalta, ja niin he hajaantuivat kukin asioilleen palatsiin ja
kaupunkiin.

Kun Pan-sat astui palatsin alueelle, kuuli hän äkillistä hälinää
_pal-e-don-son_ suunnalta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin näki Lu-don
kummakseen hänen palaavan ylipapin huoneistoon hengästyneenä ja
kiihtyneenä.

"Mitä nyt, Pan-sat?" huudahti Lu-don. "Ajavatko sinua paholaiset?"

"Oi mestari, meidän aikamme on tullut ja mennyt sillä välin kuin
istuimme täällä suunnittelemassa. Ko-tan on jo kuollut ja Mo-sar on
paennut. Hänen puoluelaisensa taistelevat palatsin soturien kanssa,
mutta heillä ei ole päämiestä, kun Ja-don johtaa toisia. Kykenin
saamaan vain vähän selkoa muutamilta säikkyneiltä orjilta, jotka olivat
paenneet nujakan alussa. Eräs kertoi, että Bu-lot oli tappanut
kuninkaan, ja sanoi nähneensä Mo-sarin ja murhaajan rientävän pois
palatsista."

"Ja-don", jupisi ylimmäinen pappi. "Ne hupsut huutavat hänet
kuninkaaksi, jollemme toimi ripeästi. Mene kaupungille, Pan-sat -- ole
nopsa ja huutele sanomaa, että Ja-don surmasi kuninkaan ja yrittää
anastaa valtaistuimen O-lo-alta. Lisäile siihen parhaasi mukaan, että
Ja-don on uhannut tuhota papit ja heittää alttarin Jad-ben-luliin.
Hälytä kaupungin soturit ja yllytä heitä tekemään heti hyökkäys. Vie
heidät temppeliin salakäytävän kautta, jonka vain papit tietävät.
Siellä voimme kannustaa heidät ryntäämään palatsia vastaan ennen
kuin ehtivät kuulla totuuden. Mene, Pan-sat -- älä viivyttele
silmänräpäystäkään.

"-- Mutta maltas", huusi hän, kun pappi kääntyi lähteäkseen huoneesta;
"näitkö vilahdustakaan ja kuulitko mitään siitä vieraasta valkoisesta
naisesta, jonka Ja-don sieppasi Gryf-temppelistä, missä pidimme häntä
vangittuna?"

"En muuta kuin että Ja-don vei hänet palatsiin ja uhkasi pappeja
väkivallalla, jos eivät sallisi hänen mennä ohitseen", vastasi Pan-sat.
"Tämän ne minulle kertoivat, mutta mihin hänet on palatsissa kätketty,
sitä en tiedä."

"Ko-tan määräsi hänet vietäväksi Kiellettyyn puutarhaan", sanoi Lu-don,
"epäilemättä löydämme hänet sieltä. Ja lähde nyt toimittamaan
tehtäväsi, Pan-sat."

Lu-donin kammion viereisessä käytävässä nojaili kamalasti naamioitu
pappi seinää vasten oviaukkoa verhoavan uutimen ääressä. Jos hän
kuunteli, täytyi hänen erottaa kaikki, mitä Pan-sat ja ylipappi
keskenään haastoivat; ja että hän oli kuunnellut, sen saattoi päättää
hänen nopeasta väistymisestään läheisen käytävän varjoon, kun alempi
pappi astui lattian yli ovea kohti. Pan-sat meni matkoihinsa,
tietämättä toisen läsnäoloa, vaikka melkein hipaisi häntä rientäessään
salakäytävää kohti, joka johti Jad-ben-Othon temppelistä syvältä
palatsin alitse sen takana sijaitsevaan kaupunkiin; eikä hän myöskään
huomannut, että äänetön olento seurasi hänen jäljessään.




KUUDESTOISTA LUKU

Lu-donin juoni raukeaa


Pettynyt gryf mylvi raivosta, kun Tarzanin sileä, ruskea ruumis,
halkaisten kuun valaiseman veden, työntyi hirviön allikon seinässä
olevasta aukosta, solahtaen ulkojärveen. Apinamies hymyili
ajatellessaan, kuinka verrattain helposti oli tehnyt tyhjäksi
ylimmäisen papin aikeet, mutta hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, kun
hän sitten muisti, mikä kamala vaara hänen puolisoaan uhkasi. Hänen
ainoaksi pyrkimyksekseen jäi nyt mahdollisimman pikainen paluu
huoneeseen, jossa oli hänet viimeksi nähnyt, Gryf-temppelin kolmanteen
kerrokseen; mutta miten hän voisi osata takaisin temppelialueelle, se
ei ollut helposti ratkaistava kysymys.

Kuutamossa hän näki äkkijyrkän kallion kohoavan vedestä pitkälti
rannalla -- ulottuen paljon kauemmaksi kuin temppelin ja palatsin
alueet ja nousten korkealle hänen yläpuolelleen, näköjään
voittamattomana esteenä% hänen palaamiselleen. Uiden sen vierustalle
hän seurasi kallioseinää ja etsi valppaasti edes pientä jalansijaa sen
sileältä, torjuvalta pinnalta. Hänen yläpuolellaan ja aivan
ulottumattomissa oli lukuisia reikiä, mutta ei ollut mitään keinoa
päästä niihin käsiksi. Sitten hänen toiveensa elpyivät, kun edempänä
näkyi aukko vesirajassa. Muutamilla vetäisyillä hän pääsi sen luo --
uiden varovasti, niin että väistyvä vesi ei vähääkään pulahdellut. Hän
pysähtyi aukon lähelle tähystelemään. Ketään ei ollut näkyvissä.
Hiljalleen hän kohotti ruumiinsa aukon kynnykselle, ja sileä, ruskea
iho kiilsi kuutamossa, kun vesi valui siitä pieninä säteilevinä
suihkuina.

Hänen eteensä aukeni hämärä käytävä. Sitä valaisi niukasti vain
kuutamo, joka heikkona kajastuksena tunki sisälle vähän matkan päähän
suuaukosta. Liikkuen niin ripeästi kuin viisas varovaisuus salli,
seurasi Tarzan käytävää luolan sisukseen. Siellä tuli jyrkkä käänne ja
sitten portaat, joiden päässä oli toinen, kallion kupeen kanssa
yhdensuuntainen käytävä. Tätä käytävää valaisivat himmeästi seinän
syvennyksiin melkoisen matkan päähän toisistaan pistetyt lepattavat
pikituohukset. Nopealla yleissilmäyksellä havaitsi apinamies useita
aukkoja käytävän kummallakin puolella, ja hänen terävät korvansa
erottivat ääniä, jotka ilmaisivat, että muitakin olentoja oli
lähettyvillä -- arvatenkin pappeja, jossakin käytävään avautuvista
kammioista.

Päästä huomaamattomana tämän vihollisasumuksen läpi näytti aivan
mahdottomalta. Hänen täytyi taaskin turvautua valeasuun, ja
kokemuksesta tietäen, miten sellainen oli parhaiten hankittavissa, hän
hiipi käytävää pitkin lähimmälle ovelle. Niinkuin Numa, leijona,
virkkua saalistaan väijyessään painui hän vavahtelevin sieraimin
uutimien eteen, jotka peittivät hänen näkyvistään suojan sisustan.
Tovin kuluttua katosi hänen päänsä kammioon, sitten hartiat ja notkea
ruumis, ja verhot putosivat hiljaa takaisin paikoilleen. Hetkistä
myöhemmin olisi tyhjään käytävään voinut kuulla lyhyen huoahtavan
korahduksen, ja taas oli kaikki hiljaista. Kului minuutti, toinen ja
kolmaskin, ja sitten verhot työnnettiin syrjään ja kamalasti naamioitu
Jad-ben-Othon temppelin pappi harppasi käytävään.

Hän asteli ripeästi eteenpäin ja oli juuri kääntymäisillään erääseen
haarakäytävään, kun hänen huomionsa kiintyi vasemmalla puolella
olevasta kammiosta kuuluviin ääniin. Hän pysähtyi heti, harppasi sitten
käytävän poikki ja jäi seisomaan, korva painettuna taljoihin, jotka
verhosivat huoneessa olijat häneltä ja hänet heiltä. Äkkiä hän hyppäsi
taaksepäin, piiloutuen sivukäytävän varjoon, ja melkein samassa
avautuivat uutimet, joiden ääressä hän oli kuunnellut, ja huoneesta
tuli pappi, kääntyen äkkiä pääkäytävään. Hiipivä kuuntelija odotti
kunnes toinen oli päässyt vähän matkan päähän, ja astuen esille
piilopaikastaan lähti sitten ääneti tätä seuraamaan.

He astelivat lyhyen taipaleen sitä käytävää pitkin, joka oli
yhdensuuntainen kallion etusivun kanssa, ja sitten Pan-sat otti
pikituohuksen eräästä seinäsyvennyksestä ja kääntyi äkkiä pieneen
komeroon vasemmalle. Vaanija seurasi varovaisesti ja ehti kyllin
ajoissa nähdäkseen lepattavan valon säteiden heikosti välähtelevän
edessään permannossa olevasta aukosta. Täältä hän löysi portaat, niiden
kaltaiset, joita waz-donit käyttivät kiivetessään kallionkuvetta pitkin
luoliinsa; ne johtivat alemmalle tasolle.

Varmistauduttuaan siitä, että hänen oppaansa mitään aavistamatta jatkoi
matkaansa, astui Tarzan alas hänen perässään ja hiipaili eteenpäin.
Käytävä oli nyt sekä kaita että matala, niin että pitkällä miehellä
juuri oli tilaa kävellä pystyssä, ja usein katkaisivat sen portaat,
jotka aina johtivat alaspäin. Niissä oli harvoin enemmän kuin kuusi
askelmaa ja joskus vain parikin, mutta kaikkiaan arvioitsi väijyjä
heidän laskeutuneen viidestä, seitsemäänkymmeneen jalkaan yläkäytävän
tasolta, kun tie päättyi vähäiseen komeroon, jonka toisella sivulla oli
pieni muraläjä.

Laskien lamppunsa permannolle alkoi Pan-sat kiireesti heitellä
kivenkappaleita sivulle, pian paljastaen muurin juurelta pikku reiän,
jonka toisella puolella taaskin näkyi olevan muraläjä. Senkin hän
poisti, kunnes syntyi kyllin iso aukko hänen kontatakseen lävitse.
Jättäen tuohuksensa yhä palamaan permannolle ryömi pappi kaivamastaan
aukosta sisälle ja hävisi vaanijansa silmistä, tämän piillessä ahtaan
käytävän pimennossa taampana.

Heti hänen mentyään toinen kuitenkin käytti samaa pääsytietä ja
havaitsi aukon läpi laahauduttuaan olevansa kapealla penkereellä noin
puolitiessä järvenpinnan ja ylhäällä kohoavan kallionhuipun välillä.
Penger kohosi vinoon ylöspäin, päättyen kallion kaltaalla rakennuksen
peräpäähän, jonne valepappi saapui juuri ajoissa, nähdäkseen Pan-satin
jatkavan matkaansa sen takana olevaan kaupunkiin.

Hänen kääntyessään läheisestä kulmasta astui vaanija ulos oviaukosta ja
tarkasteli ympäristöä. Tyytyväisyydekseen hän totesi, että saatu
opastus oli ollut riittävä. Hänen sivullaan, ehkä sadan metrin päässä,
piirtyivät palatsin valkoiset muurit pohjoista taivasta vasten. Aikaa,
joka häneltä oli kulunut temppelin ja kaupungin välisen salakäytävän
varmaan keksimiseen, hän ei pitänyt menetyksenä, vaikka olikin
kärsimätön jokaisesta silmänräpäyksestä, joka viivytti häntä
varsinaiseen päämäärään pyrkimisessä. Se oli kuitenkin näyttänyt
hänestä välttämättömältä rohkean suunnitelman menestymiseksi, jonka hän
oli laatinut ylimmäisen papin kammion oviverhojen takana kuunnellessaan
Lu-donin ja Pan-satin keskustelua.

Yksinään epäluuloista ja puolivilliä viholliskansaa vastassa hän tuskin
saattoi toivoa hyvää ratkaisua sille ainoalle suurelle hätäkeinolle,
josta hänelle rakkaimman olennon elämä ja onni riippuivat. Hänen
tähtensä oli voitettava liittolaisia, ja sitä varten hän oli uhrannut
nämä kalliit hetket; mutta nyt hän siekailematta lähti pyrkimään
palatsin alueelle, voidakseen ottaa selville, mikä uusi vankila oli
varattu hänen menetetyn puolisonsa säilytyspaikaksi.

Hän ei kohdannut mitään estettä, astuessaan palatsin portilla vartijan
ohi; hänen papillinen naamioituksensa ehkäisi kaikki epäluulot.
Sotilaita lähestyessään hän piti kädet selän takana ja luotti
kohtaloon, että porttikäytävän ainoan pikituohuksen samea valo ei
paljastaisi hänen epä-pal-ul-donilaisia jalkojaan. Vartijat olivat
tosiaan niin tottuneet pappien liikehtimiseen, että kiinnittivät häneen
varsin vähän huomiota, ja niin hän riensi eteenpäin palatsin alueelle.

Hän tapasi puutarhan tyhjillään eikä ainoatakaan jälkeä hänestä, jota
etsi. Että Jane oli tuotu tänne, sen hän tiesi kuulemastaan Lu-donin ja
Pan-satin keskustelusta ja oli varma, että ylimmäinen pappi ei ollut
vielä ehtinyt siirrättää pois häntä palatsin piiristä. Hän tiesi, että
puutarha oli varattu yksinomaan prinsessalle ja tämän seuranaisille,
joten oli järkevää otaksua, että Janen toimittaminen puutarhaan oli
voinut tapahtua ainoastaan Ko-tanin käskystä. Näin ollen oli
luonnollista olettaa, että hän löytäisi puolisonsa jostakin muualta
O-lo-an asuinsijoilta.

Missä tämän asunto sijaitsi, saattoi hän ainoastaan arvailla, mutta oli
hyvinkin oletettavissa, että sen täytyi olla puutarhan ääressä. Niinpä
hän vielä kerran kiipesi muurin yli ja kiertäen sen päätyviertä
suuntasi askeleensa käytävälle, jonka päätteli johtavan lähimpänä
Kiellettyä puutarhaa sijaitsevaan palatsin osaan.

Ihmeekseen hän pani merkille, että paikka oli vartioimatta, ja sitten
hänen korvaansa osui vihaista ja kiihtynyttä äänten hälinää eräästä
sisäsuojasta. Sen opastamana hän riensi useiden käytävien ja kammioiden
läpi, kunnes seisoi oviuutimien edessä, jotka erottivat hänet
kiistaajien huoneesta. Hiukan kohottaen taljoja hän vilkaisi sisälle.
Siellä oli kaksi naista kamppailemassa ho-donilaisen soturin kanssa.
Toinen oli Ko-tanin tytär ja toinen kor-ul-jalainen Pan-at-li.

Juuri sillä hetkellä, kun Tarzan kohotti verhoja, paiskasi soturi
O-lo-an kiukkuisesti permantoon, tarttui Pan-at-lin tukkaan, veti
puukkonsa tupestaan ja kohotti sen ilmaan. Heittäen kuolleen papin
haittaavan päähineen hartioiltaan apinamies harppasi esille, tarttui
petoon takaapäin ja antoi hänelle yhden ainoan rusentavan iskun.

Kun mies tuupertui hengettömänä permannolle, tunsivat molemmat naiset
samalla kertaa Tarzanin. Pant-at-li vaipui polvilleen ja olisi painanut
päänsä hänen jalkoihinsa, jollei mies olisi kärsimättömästi käskenyt
hänen nousta. Hänellä ei ollut aikaa kuunnella naisten kiitollisuuden
vakuutuksia tai vastata monilukuisiin kysymyksiin, joita tiesi pian
alkavan tulvia heidän huuliltaan.

"Sano minulle", huudahti hän, "missä se oman rotuni nainen on, jonka
Ja-don toi tänne temppelistä?" -- "Hän on vasta hetkisen ollut poissa",
vastasi O-lo-a; "Mo-sar, tuon otuksen isä", ja neitonen viittasi
suuttuneesti sormellaan Bu-lotin ruumiiseen, "sieppasi hänet ja vei
mukanaan."

"Minne päin?" kysyi Tarzan. "Kerro nopeasti."

"Tuolle suunnalle", ilmoitti Pan-at-li, osoittaen ovikäytävää, josta
Mo-sar oli lähtenyt. "He tahtoivat viedä prinsessan ja vieraan naisen
Tu-luriin, Mo-sarin kaupunkiin Tumman järven rannalle."

"Minä menen häntä etsimään", sanoi apinamies Pan-at-lille; "hän on
puolisoni. Ja jos jään eloon, hankin keinoja vapauttaakseni sinutkin ja
palauttaakseni sinut Om-atille."

Ennenkuin tyttö ehti vastata, oli hän hävinnyt oviverhojen taakse,
jotka olivat lähellä korokkeen jalkopäätä. Käytävä, jota pitkin hän
juoksi, oli huonosti valaistu; niinkuin melkein kaikki käytävät
ho-donien kaupungissa, se mutkitteli puolelle ja toiselle, nousi ja
laski. Mutta vihdoin se päättyi äkkimutkaan, josta hän tuli sotilaiden
täyttämään pihaan. Ne olivat osa palatsin vartiostoa, jonka muuan sen
alemmista päälliköistä oli juuri hälyttänyt liittymään Ko-tanin
sotilaihin osallisina juhlasalissa riehuvaan kahakkaan.

Kun he näkivät Tarzanin, joka oli kiireessä unohtanut ottaa naamioivan
päähineen permannolta, nousi kova meteli. "Jumalanpilkkaaja!
Temppelinhäväisijä!" kajahteli käheästi villeistä kurkuista; mutta
joukossa oli muutamia, jotka huusivat: "Dor-ul-Otho!" siten ilmaisten,
että vielä oli niitäkin, jotka olivat säilyttäneet uskonsa hänen
jumaluuteensa.

Astua pihan yli vain puukolla varustettuna tämän tungeksivan
soturijoukon läpi näytti jättiläiskokoisesta apinamiehestäkin
mahdottomalta. Nyt hänen täytyi käyttää älyään, ja nopeasti, sillä
miehet alkoivat häntä saartaa. Hän olisi voinut kääntyä takaisin
käytävään, mutta pako olisi näin perin uhkaavassakin käänteessä vain
viivästyttänyt häntä Mo-sarin ja puolisonsa takaa-ajossa.

"Seis!" huusi hän, kohottaen kämmenen heitä kohti. "Minä olen
Dor-ul-Otho ja saavun tuomaan sanaa Ja-donilta, joka isäni tahdosta
tulee kuninkaaksenne nyt, kun Ko-tan on surmattu. Ylipappi Lu-don on
suunnitellut palatsin valtausta, uskollisten soturien tuhoamista, jotta
Mo-sar huudettaisiin kuninkaaksi -- Mo-sar, josta tulisi Lu-donin
juoksupoika ja kätyri. Seuratkaa minua! Ei ole aikaa hukattavana, jos
tahdotte estää Lu-donin kaupungista haalimat petturit tunkeutumasta
palatsiin salatietä ja yllättämästä Ja-donin johtamat uskolliset
miehet."

He epäröivät hetkisen. Vihdoin eräs puhui. "Mitä takeita on meillä",
kysyi hän, "ettet vain itse viettele meitä nyt pois juhlasalin
kahakasta, jotta Ja-donin rinnalla taistelevat nujerrettaisiin?"

"Henkeni on teille takuuna", vastasi Tarzan. "Jos huomaatte minun
valehdelleen, on teitä kyllin monta rangaistaksenne minua millä tavoin
ikinä haluatte. Mutta tulkaa, ei ole aikaa menetettävänä. Alemmat papit
keräävät jo sotureitaan alhaalla kaupungissa." Ja odottamatta enempää
väittelyä hän harppasi suoraan heitä kohti portille päin, joka johti
palatsin pääkäytävälle pihan vastakkaiselta sivulta.

Hitaampina ajattelussaan kuin hän, soturit pyyhkäisi puolelleen hänen
suurempi alotekykynsä ja se pakottava voima, joka oli kaikilla
johtajiksi syntyneillä. Ja niin he seurasivat rotevaa apinamiestä,
jonka valehäntä laahautui hervottomasti takana -- mutta hänestä se ei
ollut naurettavaa. Hän vei heidät ulos kaupunkiin ja kohti vaatimatonta
rakennusta, josta Lu-donin salainen käytävä johti temppeliin, -- ja
viimeisestä mutkasta kääntyessään he näkivät edessään sotilaspaljouden,
joka lisääntyi nopeasti kaikilta suunnilta, A-lurin kavaltajien
noustessa liikekannalle -- papiston komennuksesta.

"Totta puhuit, muukalainen", sanoi Tarzanin vieressä asteleva
päällikkö; "tuolla soturit ovat pappeineen, niinkuin meille kerroit."

"Ja nyt", vastasi apinamies, "kun olen täyttänyt lupaukseni, tahdon
lähteä tavoittamaan Mo-saria, joka on tehnyt minulle suuren vääryyden.
Sanokaa Ja-donille, että Jad-ben-Otho on hänen puolellaan, älkääkä
unohtako mainita hänelle sitäkään, että Dor-ul-Otho teki tyhjäksi
Lu-donin suunnitelman palatsin valtauksesta."

"Minä en unohda", vastasi päällikkö. "Mene matkallesi. Meitä on
kylliksi kukistaaksemme kavaltajat."

"Sano minulle", kysyi Tarzan, "miten saatan tuntea Tu-lurin kaupungin?"

"Se on A-lurin alapuolella toisen järven eteläisellä rannalla, ja
järveä nimitetään Jad-in-luliksi."

He lähestyivät nyt kavaltajajoukkoa, joka ilmeisesti luuli heitä
uudeksi omien puoluelaistensa osastoksi, koska heillä ei näkynyt olevan
mitään puolustautumisen tai peräytymisen aikomusta. Äkkiä päällikkö
korotti äänensä hurjaksi sotahuudoksi, johon hänen seuraajansa heti
yhtyivät, ja ikäänkuin tuo huikkaus olisi ollut käsky, teki koko joukko
samalla rajun hyökkäyksen yllätettyjä kapinoitsijoita vastaan.

Tyytyväisenä hätäkeksintönsä tulokseen ja varmana, että se
vahingottaisi Lu-donin pyrkimyksiä, Tarzan kääntyi sivukadulle ja
kiirehti kaupungin laitapuolta kohti, etsimään jälkiä, jotka johtivat
eteenpäin etelään, kohti Tu-luria.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Janen pako


Mo-sarin kantaessa Jane Claytonia kuningas Ko-tanin palatsista reutoi
vangittu herkeämättä vastaan, päästäkseen jälleen irti. Ryöstäjä koetti
pakottaa häntä kävelemään, mutta uhkauksista ja ärähdyksistä huolimatta
ei Jane tahtonut vapaaehtoisesti edetä ainoatakaan askelta sille
suunnalle jonne toinen oli pyrkimässä. Päinvastoin heittäysi hän maahan
joka kerta kun mies yritti asettaa hänet jaloilleen, joten hänen täytyi
kantaa saalistaan, lopulta sitoen uhrilta kädet ja panna hänelle kapula
suuhun, säästyäkseen enemmiltä naarmuilta, sillä tämän naisen
rohkeus ja voima olivat suuremmat kuin hänen kauneudestaan ja
hentoudestaan olisi saattanut päätellä. Saavuttuaan vihdoin miestensä
kokoontumispaikalle tunsi Mo-sar todellista huojennusta, kun sai
luovuttaa vankinsa kahden rotevan soturin huostaan; mutta näiden oli
pakko kantaa ryöstettyä naista, sillä Mo-sar pelkäsi Ko-tanin
seuralaistensa kostoa siinä määrin, ettei sietänyt mitään viivytystä.

Ja näin he laskeutuivat alas kallioilta, joihin A-lur on louhittu
Jad-ben-lulin alapäätä reunustaville niityille. Järven rannalla oli
vahva ruuhilaivue. Alukset oli koverrettu puunrungoista keula ja perä
veistettyinä kummallisten nisäkkäiden ja lintujen muotoisiksi, ja ne
oli kirkkaasti värittänyt joku sen alkeistehoisen taidesuunnan mestari,
joka ei onneksi ole vailla harrastajia nykyaikanakaan.

Tällaisen ruuhen perään soturit Mo-sarin viittauksesta heittivät
vankinsa. Mo-sar itse asettui seisomaan hänen viereensä, soturien
sijoittuessa paikoilleen ruuhiin ja valitessa meloja.

"No, kaunokainen", sanoi hän, "olkaamme ystäviä, niin sinulle ei tehdä
pahaa. Saat nähdä, että Mo-sar on suopea isäntä, jos tottelet häntä."
Ja luullen tekevänsä muukalaiseen hyvän vaikutuksen Mo-sar poisti
häneltä suukapulan ja irroitti hihnat ranteista, hyvin tietäen, että
hän ei voisi päästä pakoon sotilaitten ympäröimänä; ja kun he kohta
liukuisivat ulapalla, olisi vanki yhtä hyvässä tallessa kuin telkien
takana.

Ja laivue lähti liikkeelle sadan melan keveän loiskahtelun tahdissa,
seuratakseen niiden jokien ja järvien mutkia, joiden kautta
Jad-ben-Othon laakson vedet tyhjentyvät laajaan etelän rämeeseen.
Lepäillen toisen polvensa varassa soturit katselivat keulaan päin ja
väsyneenä turhiin yrityksiin saada nyrpeältä vangiltaan vastauksia
kyyrötti Mo-sar viimeisen ruuhen pohjalla, selin Janeen, ja nojasi
päätänsä parrasta vasten aikoen torkahtaa.

Näin he soluivat ääneti Jad-ben-lulin laskuväylänä olevan pienen joen
vihantain rantain välitse, milloin kuutamossa, milloin veden yli
riippuvien puunoksien tummassa siimeksesä, ja vihdoin toista järveä
pitkin, jonka mustat rantaviivat näyttivät kuutamoisen yön
kummallisessa kimmelteessä kaukaisilta.

Jane Clayton istui valppaana viimeisen ruuhen perässä. Monet kuukaudet
hän oli ollut herkeämättömän valvonnan alaisena, ensin toisen rodun
vankina ja nyt toisen. Siitä etäisestä päivästä asti, jona kapteeni
Fritz Schneider alkuasukasjoukkoineen oli sodan vaatimusten nimessä
ryöstänyt ja hävittänyt Greystoken kartanon ja vienyt kartanonrouvan
mukanaan, ei tämä ollut kertaakaan hengähtänyt vapaasti. Siitä, että
oli vauriotta suoriutunut lukemattomista vaaroista, kiitti hän
yksinomaan hyvän ja aina läsnäolevan kaitselmuksen huolenpitoa.

Ensiksi häntä oli saksalaisen päämajan käskystä pidetty panttivankina,
josta saattoi olla suurta hyötyä, eikä hänen näinä kuukausina ollut
tarvinnut kärsiä tylyä kohtelua eikä puutetta. Mutta kun saksalaiset
lopulta olivat joutuneet pahaan ahdinkoon yhä suurempien voimien
kokoontuessa heitä vastaan Itä-Afrikassa, oli päätetty siirtää hänet
loitommaksi sisämaahan, ja nyt liittyi vaikutteihin karvasmielisyyttä
siitä, että hänen puolivilli puolisonsa oli ovelasti kiusannut ja
häirinnyt heitä pirullisella sitkeydellä ja nerokkuudella. Tämä
sissitoiminta oli johtanut melkoiseen kurin höltymiseen sillä seudulla,
jonka hän oli toimialueekseen valinnut. Heillä oli aihetta syyttää
häntä eräiden upseerien kuolemasta, jotka hän oli omin käsin ottanut
hengiltä, ja kokonaisen juoksuhautaverkoston hävittämisestä, mikä oli
tehnyt tuhoavan kiertoliikkeen brittiläisille mahdolliseksi. Tarzan oli
eksyttänyt heitä nenästä joka taholla, antaen yhä uusia näytteitä
sellaisesta viekkaudesta ja sisukkuudesta, että viholliset pelkäsivät
hänen pelkkää nimeäänkin. Sitä juonta, jolla he lady Greystoken
ryöstäessään olivat uskottaneet tämän saaneen surmansa kahakassa,
olivat he tuhannesti katuneet, päämajansa olematta kuitenkaan vielä
selvillä, milloin oli edullisinta esittää jokin sopimustarjous asiasta.
Tällävälin ei mieliala voinut olla kääntymättä ynseäksi vangille, joka
oli käynyt noin kalliiksi.

Lähettäessään lady Greystoken sisämaahan, pois voitollisten
brittiläisten ladulta, olivat he valinneet hänen saattajakseen
luutnantti Erich Obergatzin, joka oli ollut toisena upseerina
Schneiderin komppaniassa ja ainoana sen upseereista säilynyt
apinamiehen kostolta. Pitkän aikaa oli Obergatz pitänyt Janea eräässä
alkuasukaskylässä, jonka päällikkö vielä tunnusti Saksan vallan. Täällä
ollessaan sai Jane aluksi vain kokea rasitusta mukavuuksien puutteesta,
sillä etäisen ylipäällikön määräykset pitivät toki Obergatzia itseään
kurissa; mutta ajanmittaan kävi elämä kylässä sietämättömäksi, kun
toiminnanhaluinen preussilainen kylläännyttävissä olosuhteissa ärtyi
rettelöisiin väleihin mustien sotilaittensa ja kyläläisten kanssa. Hän
ei näyttänyt huomaavan tai itselleen tunnustavan, vaikka Jane
Claytonille oli aivan selvää, että alkuasukassotilaitten myötätunto
oli kyläläisten puolella ja että kaikki olivat kiusaantuneet
pahantuulisiksi. Vähäisinkin kipinä riitti saamaan aikaan räjähdyksen,
kun luutnantti ei erityisesti ryhtynyt sovittelemaan omaa
esiintymistään tämän tukalan leiriolon tekemiseen viihdyttävämmäksi.

Purkaus tapahtui sitten aivan odottamattomalla tavalla, sotanäyttämöltä
palaavan ja Saksan alamaisiin kuuluvan alkuasukkaan aiheuttamana. Jalat
hellinä, nääntyneenä hän laahusti kylään myöhään eräänä iltapäivänä, ja
ennenkuin Obergatz edes tiesi hänen tulostaan, oli koko kylässä
selvillä, että Saksan valta oli Afrikassa loppunut. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin luutnantin alkuasukassotilaat tajusivat, että sitä mahtia,
joka piti heitä palveluksessaan, ei enää ollut eikä siis enää
palkkarahojenkaan maksajaa. Tai niin he ainakin arvelivat. Heille ei
Obergatz enää ollut muuta kuin voimaton ja vihattu muukalainen, ja
lyhyen lopun hän olisi todella saanutkin, jollei alkuasukasnainen, joka
oli uskollisen koiran tavoin kiintynyt Jane Claytoniin, olisi
kiireimmiten tuonut tälle sanaa murhasuunnitelmasta, sillä viattoman
valkoisen naisen kohtalo oli samassa vaakakupissa kuin upseerinkin.

"Nyt he jo kiistelevät siitä, kuka saa teidät omistaa", kertoi hän
Janelle.

"Milloin he hyökkäisivät kimppuumme?" kysyi Jane. "Kuulitko heidän
siitä mainitsevan?"

"Tänä yönä", vastasi vaimo, "sillä nytkin, kun hänellä ei ole ketään
taistelemassa puolestaan, pelkäävät he yhä valkoista miestä. Siksi he
tulevat yöllä ja tappavat hänet vuoteeseen."

Jane kiitti naista ja lähetti hänet pois, jottei hänen naapureissaan
heräisi jälkeenpäin epäluuloa häntä kohtaan. Lady Greystoke meni heti
hökkeliin, jossa Obergatz asui. Hän ei ollut käynyt siellä koskaan
ennen, ja saksalainen kohotti kummastuneena katseensa nähdessään, kuka
hänen vieraansa oli.

Lyhyesti hän kertoi kuulemansa upseerille. Alussa tämä ajatteli vain
soturikunniansa puolustamista, mutta Jane mykistytti hänet
päättäväisesti.

"Sellainen puhe on hyödytöntä", sanoi hän. "Olette ärsyttänyt itseänne
vastaan näiden ihmisten vihan. Olkoonpa heille kerrottu huhu totta tai
valhetta, he uskovat sitä, eikä teillä nyt ole mitään muuta keinoa kuin
pako. Olemme kumpainenkin ennen aamua hengettöminä, jollemme kykene
lähtemään kylästä kenenkään näkemättä. Ette mitenkään voi lannistaa tai
puheella suostuttaa sellaista ylivoimaa."

"Luulette siis, että asema on niin ehdoton?" virkkoi luutnantti ja
hänen sävyssään ja äänessään ilmeni huomattava muutos.

"Asia on aivan niinkuin teille kerroin", vastasi toinen. "Ne tulevat
tänä yönä surmaamaan teidät maatessanne. Hankkikaa minulle pistooleja,
kivääri ja ammuksia, niin olemme menevinämme viidakkoon metsästämään.
Niin olette usein tehnyt. Kenties herättää epäluuloa, että minä seuraan
teitä, mutta se täytyy meidän uskaltaa. Ja muistakaa, arvoisa herra
luutnantti, puhutella palvelijoitanne kiivastellen, jotta he eivät
käytöksestänne huomaa teidän aavistavan, mitä heillä on mielessä. Jos
kaikki käy hyvin, niin lähdemme viidakkoon metsästämään, eikä meidän
ole tarvis palata. -- Mutta nyt on teidän ensin vannottava, että niin
turvattomaksi koituvassa asemassani saan teiltä täysin kunniallista
kohtelua."

"Minä vannon", vastasi mies juhlallisesti, "Jumalan ja keisarin
nimessä, että teille ei tapahdu mitään pahaa minun puoleltani, lady
Greystoke."

"Hyvä on, me teemme tämän liiton auttaaksemme toisiamme takaisin
sivistyneeseen maailmaan, kansallisen vastahakoisuutemme unohtaen",
lausui Jane.

Obergatz oli herännyt rivakalle tuulelle. Hän haki Janelle pistooleja
ja ylimääräisen kiväärin, samoin kuin patruunavöitäkin. Äreänkarskisti
kutsui hän palvelijoitaan, sanoen heille lähtevänsä valkoisen _kalin_
kanssa viidakkoon metsästämään. Riistan liikkeelleajajien oli
lähdettävä pohjoiseen pienelle mäelle asti ja sitten kierrettävä
takaisin itäpuolitse kylää kohti. Pyssynkantajien piti ottaa
ylimääräisiä aseita, samota hänen ja Janen edellä hitaasti itäänpäin ja
jäädä heitä odottamaan kaalamolle noin kolmen neljänneskilometrin
päähän. Neekerit ryhtyivät hommiin tavallista kerkeämmin, ja sekä Jane
että Obergatz saattoivat havaita, että he kylästä lähtiessään
kuiskailivat ja naureskelivat keskenään. "Niistä hylyistä on perin
hauskaa pilaa", murisi Obergatz, "että minä kuolemani aattona ensin
lähden hankkimaan heille lihaa."

Heti kun pyssynkantajat katosivat viidakkoon kylän taakse,
seurasivat molemmat eurooppalaiset samaa polkua, eivätkä Obergatzin
alkuasukassotilaat enempää kuin kylänpäällikönkään asemiehet yrittäneet
heitä estää, sillä hekin epäilemättä hyvin mielellään näkivät, että
valkoiset noutaisivat heille vielä aterian.

Puolen kilometrin päässä kylästä Obergatz kääntyi kaalamolle vievältä
polulta etelää kohti, ja rientäen eteenpäin nuo kaksi koettivat ehtiä
mahdollisimman loitos kylästä ennen yön tuloa. He tiesivät entisten
isäntäinsä tavoista, että yöllä ei ollut suurtakaan pelkoa
takaa-ajosta, koska kyläläiset kunnioittivat Numaa, leijonaansa, liian
paljon, tarpeettomasti uskaltautuakseen paaluvarustuksensa ulkopuolelle
niinä hetkinä, jotka eläinten kuningas mieluimmin valitsi
metsästysajakseen.

Ja näin alkoi näköjään loppumaton sarja kauheita päiviä ja hirveitä
öitä, kun nämä kaksi ponnistivat etelää kohti melkein käsittämättömissä
vaikeuksissa, puutteissa ja vaaroissa. Itärannikko oli lähempänä, mutta
päättäväisesti kieltäytyi Obergatz antautumasta vaaraan joutua brittien
käsiin, palaamalla alueelle, jota nämä nyt pitivät hallussaan. Hän
tahtoi sensijaan yrittää tunkeutua aarniometsän halki Etelä-Afrikkaan,
otaksuen siellä buurien keskuudesta varmasti tapaavansa myötätuntoista
väkeä, joka keksisi jonkun keinon hänen päästäkseen turvallisesti
takaisin Saksaan, ja Janen oli pakko seurata häntä.

Samoilullaan he joutuivat vuorten yli Jad-ben-Othon laaksoon isonlaisen
virran lähteille, joka vuoristosta alkunsa saatuaan yhtyi suurempaan
valtajokeen alempana laaksossa; yhtymäkohta oli sen järven alapuolella,
jonka pohjoisella rannalla A-lur sijaitsi. Samassa yllätti heidät
joukko ho-donilaisia sotilaita. Obergatz pääsi livistämään, mutta Jane
vietiin vankina A-luriin. Sen koommin hän ei ollut saksalaista nähnyt
eikä hänestä kuullutkaan; hän ei tiennyt, oliko upseeri joutunut tuhon
omaksi tässä oudossa maassa vai oliko hänen onnistunut välttää sen
villejä asukkaita ja vihdoin selviytyä Etelä-Afrikkaan.

Jane puolestaan oli ollut vuorotellen teljettynä palatsiin ja
temppeliin, sikäli kuin Ko-tanin tai Lu-donin onnistui ovelalla
juonimisellaan joksikin aikaa riistää hänet kilpailijalta. Ja nyt hän
vihdoin oli uuden isännän hallussa, jonka hän temppelin ja palatsin
juoruista tiesi julmaksi ja turmeltuneeksi. Ja hän oli viimeisen ruuhen
perässä, ja jokaisen vihollisen selkä oli käännettynä häneen, samalla
kun melkein hänen jalkainsa juuressa viruvan Mo-sarin äänekäs
kuorsaaminen ilmoitti, että mies nukkui tajuamatta mitään tämän
maailman asioista.

Tumma ranta häämöitti lähempänä etelässä, kun lady Greystoke livahti
hiljaa ruuhen perän yli järven viileihin aaltoihin. Hän liikkui juuri
sen verran että kykeni pitämään sieraimensa vedenpinnan yläpuolella,
kunnes ruuhi vain heikosti näkyi laskevan kuun viimeisissä säteissä.
Sitten hän ui ripeästi eteläistä rantaa kohti.

Yksinään aseettomana, melkein alastomana tienoolla, jolla pedot ja
vihamieliset ihmiset samoilivat, tunsi hän kuitenkin ensi-kertaa moneen
kuukauteen riemua ja helpotusta. Hän oli vapaa! Entäpä jos seuraava
hetki tuottikin kuoleman! Hän nautti jälleen edes lyhyen tuokion
ehdotonta vapautta. Hänen verensä kohahteli tästä melkein unohdetusta
aistimuksesta, ja tuskin sai hän pidätetyksi ilonhuudahduksen,
noustessaan tyynestä vedestä ja seisahtuessaan hiljaiselle rannalle.

Ah, jospa hänen mahtava puolisonsa nyt vain olisi ollut hänen
vierellään! Miten ääretöntä riemua ja onnekkuutta hän silloin olisikaan
tuntenut! Hän ei kaivannut mitään enempää. Kaupunkien loisto,
sivistyksen- mukavuudet ja ylellisyydet eivät olleet hänestä
puoleksikaan niin kiehtovia kuin viidakon ihana vapaus.

Leijona karjui pimennossa oikealla, herättäen suloista värähtelyä hänen
ruumiissaan. Hiukset tuntuivat hänen niskassaan kohoavan pystyyn --
eikä hän kuitenkaan pelännyt. Joiltakin ammoisilta esivanhemmilta
perityt lihakset vastasivat vaistomaisesti vanhan vihollisen läsnäoloon
-- siinä kaikki. Hän eteni hitaasti ja varovasti metsää kohti. Jälleen
kuului leijonan karjahdus, tällä kertaa lähempää. Hän etsi matalalle
riippuvaa oksaa ja sellaisen löydettyään kiepautti itsensä ketterästi
puun ystävälliseen suojaan. Pitkä ja vaarallinen vaellus Obergatzin
seurassa oli harjaannuttanut hänen jäntereensä ja hermonsa sellaisiin
outoihin tapoihin. Hän haki turvallisen lepopaikan Tarzanin neuvojen
mukaan, ja sinne hän kiepahti yöpuulle kolmenkymmenen jalan korkeudelle
maasta. Häntä vilutti ja hän tunsi olonsa epämukavaksi, mutta hän
nukkui kuitenkin, sillä hänen sydäntään lämmitti uusi toivo ja hänen
väsyneet aivonsa olivat saaneet hetkiseksi huojennusta.

Hän nukkui, kunnes korkealle kohonneen auringon lämpö herätti hänet.
Hän oli levännyt, ja hän jaksoi ruumiillisesti yhtä hyvin kuin hänen
sydämensä oli keveä. Viihdytyksen ja onnen tunne tunki läpi hänen
olemuksensa. Hän nousi keveästi huojuvalla vuoteellaan, ojenteli
lehväin välitse vilkkuvan auringonvalon täplittämiä alastomia raajojaan
ja nuorteata ruumistaan, ja hänen liikkeissään oli kismittelevää
velttoutta muistuttaen pantteria. Valppain silmin hän tähyili alas ja
heristi korviaan, jostakin varoittavasta äänestä tietääkseen vihollisia
-- ihmisiä tai eläimiä -- olevan lähellä. Päästyään vihdoin varmuuteen,
että ympäristöllä ei ollut mitään pelättävää, hän kapusi maahan. Hän
olisi halunnut kylpeä, mutta järvi oli liiaksi avorantainen ja hieman
kaukana turvallisista puista, hänen uskaltautuakseen siihen ennenkuin
ehti paremmin tutustua seutuun.

Hän samoili sinne tänne metsässä etsien ruokaa, jota löysikin
runsaasti. Hän söi ja lepäsi, sillä mitään päämäärää ei hänellä vielä
ollut. Hänen vapautensa oli liian uutta, jotta hän olisi sitä ryhtynyt
tulevaisuuden suunnitelmilla häiritsemään. Sivistyneiden ihmisten
asuinsijat tuntuivat hänestä nyt yhtä utuisilta ja saavuttamattomilta
kuin unennäön puolittain unohdettu sisältö. Kunpa hän vain saisi elää
täällä rauhassa, odottaen ja yhä odottaen _häntä_. Vanha toivo elpyi.
Hän tiesi, että Tarzan tulisi jonakuna päivänä, jos oli elossa. Hän oli
sen aina tiennyt, vaikka oli sydämessään pelännyt hänen tulevan liian
myöhään. Jos oli elossa! Niin, Tarzan tuli, jos oli elossa; ja jos hän
ei ollut elossa, oli Janen yhtä hyvä olla täällä kuin muuallakin, sillä
silloin oli kaikki samantekevää. Hän vain odottaisi loppua niin
kärsivällisesti kuin suinkin.

Kierrellessään hän tuli kristallikirkkaalle purolle, ja sitten hän joi
ja kylpi sen yli riippuvan puun alla, joka tarjosi hänelle tilaisuuden
paeta nopeasti turvaan vaaran uhatessa. Paikka oli rauhallinen ja
ihana, ja hän mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Puron pohjaa
peittivät pienet sievät kivet ja kiiltävät laavalasin sirut.
Poimiessaan kourallisen kiviä katsellakseen, huomasi hän sormiensa
vuotavan verta sileästi silpaistusta suorasta haavasta. Hän alkoi etsiä
syytä ja näki naarmun tuollaisen vulkaanisen lasisirun viiltämäksi,
jonka syrjä oli melkein yhtä terävä kuin partaveitsi. Jane Clayton
ilahtui. Tässä hän oli Jumalan suomasta saanut käsiinsä ensimmäisen
aihelman, jonka avulla saattoi vähitellen hankkia itselleen sekä aseita
että työkaluja. Tuollainen leikkuuterä oli arvaamaton aarre. Kaikki oli
sen omistajalle mahdollista -- ilman sitä ei mikään.

Hän etsi, kunnes oli kerännyt monta tuollaista kivensirua, joista hänen
oikealla sivullaan riippuva reppu melkein täyttyi. Sitten hän kiipesi
korkeaan puuhun tarkastellakseen niitä kaikessa rauhassa. Joukossa oli
sellaisia, jotka muistuttivat veitsenterää, toiset taas saattoi
helposti muovata keihäänkärjiksi, ja monet pienemmät oli luonto
ikäänkuin aikonut villi-ihmisten nuolenpäiksi.

Keihästä hän yrittäisi ensiksi -- se olisi helpointa. Puun onkalossa
ison oksan tyvessä korkealla maasta oli sopiva säilytyspaikka. Sinne
hän kätki kaikki aarteensa, paitsi yhtä ainoata veitsimäistä liuskaa.
Se kädessään hän astui maahan, etsien hennon, aivan suorana kasvavan
näreen, jota hakkasi ja sahasi, kunnes saattoi katkaista sen poikki,
puuta halkaisematta. Se oli juuri kohtalaisen paksu keihään varreksi --
sellaisen metsästyskeihään, jollaista hänen rakkaat wazirinsa olivat
enimmäkseen pitäneet. Kuinka usein hän oli nähnyt niitä muokattavan! Ja
he olivat opettaneet hänet niitä käyttämäänkin -- sekä niitä että
raskaita sotakeihäitä, -- ja olivat nauraneet ja taputtaneet käsiään,
kun hänen taitavuutensa lisääntyi.

Hän tunsi pensastavat heinäkasvit, joista sai pisimpiä ja sitkeimpiä
kuituja, ja niitä hän keräsi ja kantoi puuhunsa, samoinkuin aiotun
keihäänvarrenkin. Kavuttuaan haarukkaansa hän kumartui työhönsä, hiljaa
hyräillen jotakin pikku sävelmää. Hän yllätti itsensä siitä ja
hymyili... Ensi kerran kaikkina näinä katkerina kuukausina oli laulu
pulpahtanut hänen huuliltaan -- ja ensi kertaa olivat ne kaartuneet
tuollaiseen hymyyn.

-- Tunnen, -- huokasi hän, -- tunnen melkein niinkuin John olisi
vierelläni... oma Johnini... oma Tarzanini!

Hän leikkasi keihäänvarren sopivan pituiseksi, poisti oksat, haarat ja
kuoren, veisteli ja hankasi nystermiä kunnes pinta oli aivan sileä ja
tasainen. Sitten hän halkaisi toisen pään ja pisti sisään kärjen,
muovaillen puun täysin sopivaksi. Sen tehtyään hän laski keihään
syrjään ja alkoi halkoa paksuja heinänkorsia ja takoa ja väännellä
niitä, kunnes oli irroittanut kuidut ja ne jonkun verran puhdistanut.
Senjälkeen hän vei ne purolle, pesi ja toi takaisin ja kietoi tiukasti
keihäänvarren halaistun pään ympäri, johon oli niitä varten kovertanut
koron, ja keihäänkärjen tyvipuolen ympäri, jonka myöskin oli
kivensirulla hieman uurtanut. Se oli kömpelö keihäs, mutta paras, minkä
hän näin lyhyessä ajassa voi hankkia. Myöhemmin, sen hän itselleen
lupasi, laittaisi hän toisia -- lukuisia keihäitä -- joista wazirien
taitavimmatkin peitsimiehet olisivat ylpeilleet.




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Pappien oveluutta


Vaikka Tarzan etsi kaupungin ulkosyrjiltä melkein aamunkoittoon asti,
ei hän mistään löytänyt jälkiä puolisostaan. Tuulenhenki toi vuorilta
hänen sieraimiinsa erilaisia tuoksuja, mutta ne eivät vähääkään
vihjaisseet henkilöstä, jota hän tavoitteli. Luonnollinen johtopäätös
oli siis, että Jane oli viety jonnekin muualle. Etsiessään hän oli
monet kerrat kohdannut lukuisain miesten jälkiä, jotka johtivat järveä
kohti, ja hän päätti, että Jane Claytonin ryöstäjät olivat menneet
siitä. Ainoastaan vähentääkseen teoreettista erehtymismahdollisuutta
oli hän huolellisesti tutkinut jokaisen muun A-lurista kaakkoiseen eli
Mo-sarin kaupungin Tu-lurin suuntaan vievän tien, ja nyt hän seurasi
polkua Jad-ben-lulin rantaan, missä retkikunta oli astunut tukeviin
ruuhiin, soutaakseen tyynen ulapan yli.

Hän löysi monia muita samanlaisia aluksia rantaan kiinnitettyinä, ja
yhden niistä hän otti haltuunsa takaa-ajoa varten. Oli kirkas päivä,
kun hän souti lähinnä Jad-ben-lulin alapuolella olevan järven halki; ja
voimakkaasti meloen hän lipui ohitse sen puun näkyvissä, jossa hänen
menetetty puolisonsa nukkui.

Jos vieno tuuli, joka hyväili järven pintaa, olisi puhaltanut etelästä
päin, olisivat kookas apinamies ja Jane Clayton silloin löytäneet
toisensa jälleen; mutta tyly kohtalo oli määrännyt toisin, ja tilaisuus
livahti ohitse hänen ruuhensa mukana, jonka hänen voimakkaat vetäisynsä
pian kuljettivat näkyvistä järven alapäässä alkavaan jokeen.

Seuraten mutkittelevaa jokea, joka juoksi melkoisen matkan pohjoiseen
suuntaan ennenkuin kaartui takaisin laskeakseen Jad-ben-luliin, teki
apinamies suuren kierroksen, kun vesien välinen kannas, josta ruuhet
oli tapana kantaa ylitse, sensijaan olisi säästänyt häneltä
tuntikausien melomisen.

Kun Mo-sar ja hänen soturinsa olivat astuneet ruuhistaan tämän
maataipaleen yläpäässä, oli päällikkö huomannut vankinsa poissaolon.
Koska Mo-sar oli nukahtanut pian sen jälkeen kun he olivat lähteneet
A-lurista, ja kun kukaan sotureista ei muistanut milloin oli
muukalaisen viimeksi nähnyt, oli mahdotonta vähänkään tarkkaan arvioida
paikkaa, missä tämä oli poistunut. Yleisesti otaksuttiin kuitenkin,
että se oli tapahtunut kapeassa joessa, joka yhdisti Jad-ben-lulin
lähinnä sen alapuolella olevaan Jad-bal-luliin; vapaasti tulkittuna se
nimi merkitsi kultajärveä. Mo-sar oli hirveästi suutuksissaan, ja koska
hän itse vain oli menetellyt typerästi, koetti hän tietenkin parhaansa
mukaan sälyttää syyn muiden niskoille.

Hän olisi palannut Janea etsimään, jollei olisi pelännyt kohtaavansa
joko Ja-donin tai ylimmäisen papin lähettämää takaa-ajajien joukkoa,
joilla hän kummallakin tiesi olevan oikeutettua kaunaa häntä vastaan.
Hän ei tahtonut luovuttaa venekuntaakaan omasta turvajoukostaan,
lähettääkseen sen pakolaista etsimään, vaan riensi eteenpäin
mahdollisimman kiireellisesti kannaksen yli ja Jad-in-lulin vesille.

Aamuaurinko juuri kosketteli säteillään Tu-lurin valkoisia kupukattoja,
kun Mo-sarin soutajat työnsivät ruuhensa rantaan kaupungin syrjässä.
Jälleen turvallisina omien muuriensa takana ja monien sotilaiden
suojelemana tunsi päällikkö rohkeutensa palaavan riittävästi ainakin
lähettääkseen kolme venekuntaa etsimään Jane Claytonia ja menemään aina
A-luriin asti, ottaakseen mahdollisuuden mukaan selville, mikä oli
viivyttänyt Bu-lotia. Että tämä ei ollut ehtinyt ruuhirantaan muun
joukon mukana siihen mennessä kun toverit pakenivat pohjoisesta
kaupungista, ei ollut millään tavoin viivyttänyt Mo-saria lähtemästä,
koska hänen turvallisuutensa oli hänelle paljoa tärkeämpi kuin pojan.

Kun nuo kolme venekuntaa ehtivät paluumatkallaan maakannakselle,
hätkähtivät ruuhia vedestä kiskovat soturit kahta pappia, jotka äkkiä
ilmestyivät kantaen keveää ruuhta Jad-in-luliin päin. Ensiksi he
luulivat näiden olevan sittenkin etujoukkona suuremmalle määrälle
Lu-donin puoluelaisia, vaikka hyvin tiesivät, että papit eivät koskaan
antautuneet sotilaselämän vaaroihin eivätkä taistelleetkaan, jollei
heitä hätyytetty ja pakotettu itseään puolustamaan. Sydämessään
halveksivat Pal-ul-donin soturit veltostunutta pappiskuntaa, ja niinpä
he eivät heti ryhtyneetkään hyökkäykseen, kuten olisivat tehneet, jos
nuo kaksi olisivat olleet A-lurin sotilaita pappien asemasta, vaan
pysähtyivät tehdäkseen heille kysymyksen.

Soturit nähdessään antoivat papit rauhan merkin, ja kun heiltä
tiedusteltiin, olivatko yksinään, vastasivat he myöntävästi.

Mo-sarin soturien johtaja salli heidän lähestyä. "Mitä te täällä
teette", kysyi hän, "täällä Mo-sarin maassa, näin kaukana omasta
kaupungistanne?"

"Me tuomme sanomaa ylipappi Lu-donilta Mo-sarille", selitti toinen
papeista.

"Onko se rauhan vai sodan sanoma?" tiedusti soturi.

"Se on rauhantarjous", vastasi pappi.

"Eikö Lu-don lähetä mitään sotilaita perässänne?" uteli johtaja.

"Me olemme yksinämme", vakuutti pappi. "Ei kukaan A-lurissa, paitsi
Lu-don, tiedä retkestämme."

"Sitten saatte jatkaa matkaanne", sanoi soturi.

"Kuka tuo on?" kysyi toinen papeista äkkiä, osoittaen järven yläpäähän
sille kohdalle, missä Jad-bal-lulista tuleva joki laski siihen.

Kaikkien silmät kääntyivät hänen osoittamaansa suuntaan, ja he näkivät
yksinäisen soturin soutamassa ripeästi Jad-in-luliin, ruuhen kokka
käännettynä Tu-luriin päin. Sotilaat ja papit vetäytyivät puiden
suojaan kannaksen kummallekin puolen.

"Se on se kauhea mies, joka nimittää itseään Dor-ul-Othoksi", kuiskasi
toinen papeista. "Tuntisin tuon ruhon niin kaukaa kuin voin erottaa."

"Olet oikeassa, pappi", huudahti eräs sotureista, joka oli nähnyt
Tarzanin silloin kun hän ensiksi astui Ko-tanin palatsiin. "Se on
todellakin hän, jota on syystä nimitetty Tarzan-jad-guruksi."

"Rientäkää, papit", kehoitti joukon johtaja. "Teitä on kaksi melomaan
keveää ruuhta. Helposti ehditte Tu-luriin ennen häntä, varoittaaksenne
Mo-saria hänen tulostaan, sillä hän on vasta äsken saapunut järvelle."

Hetkisen epäröivät papit, sillä heitä hirvitti kohdata tuota kamalaa
miestä, mutta soturi oli itsepintainen, ryhtyipä heitä uhkaamaankin.
Ruuhi otettiin heiltä ja työnnettiin järveen, ja melkein kantamalla
retuutettiin heidät siihen. Heidän yhä vastustellessaan työnnettiin
alus vesille, ja melkein heti he täydellisesti joutuivat ylempänä
järvellä liukuvan yksinäisen soutajan näkyviin. Nyt ei ollut mitään
vaihtoehtoa. Tu-lurin kaupunki tarjosi ainoan turvapaikan, ja kumartuen
soutamaan papit kiidättivät ruuhensa nopeasti sitä kohti.

Soturit vetäytyivät jälleen lehvien kätköön. Jos Tarzan olisi heidät
nähnyt ja tullut tänne tarkastelulle, oli heitä kolmekymmentä yhtä
vastaan, eivätkä he tietenkään pelänneet mahdollisen kahakan
seurauksia; mutta he eivät pitäneet tarpeellisena mennä järvelle häntä
kohtaamaan, koska heidät oli lähetetty etsimään karannutta vankia eikä
ehkäisemään vieraan soturin matkaa; ja tämän päätöksen tekemiseen heitä
epäilemättä vielä kannustivat kertomukset hänen hurjuudestaan ja
urheudestaan, joten heillä ei ollut halua aiheettomasti haastaa hänen
kanssaan riitaa.

Jos Tarzan-jad-guru kenties näkikin heidät, ei hän ainakaan sitä
ilmaissut, vaan souti herkeämättä ja voimakkain vedoin kaupunkia kohti,
eikä hän vähentänyt vauhtiaan, kun molemmat papit tulivat näkyviin.
Samassa kun pappien ruuhi sitten törmäsi rantaan kaupungin vieressä,
hyppäsivät sen soutajat maihin ja riensivät palatsin portille, luoden
säikähtyneitä katseita taakseen. He pyysivät heti päästä Mo-sarin
puheille, sitten kun he olivat ensin varoittaneet vartiosotilaita
Tarzanin lähestymisestä.

Heidät saatettiin viipymättä päällikön luo, jonka hovi oli pienempi
toisinto A-lurin kuninkaan palatsista. "Me tulemme ylipappi Lu-donin
luota", selitti puhemies. "Hän toivoo Mo-sarin ystävyyttä, ja on aina
ollut hänen ystävänsä. Ja-don keräilee sotilaita huudattaakseen itsensä
kuninkaaksi. Ho-donin kylissä on tuhansia, jotka tottelisivat ylipappi
Lu-donin käskyjä. Ainoastaan Lu-donin avulla voi Mo-sar päästä
kuninkaaksi, ja Lu-donin sanoma kuuluu, että Mo-sarin, jos mielii
säilyttää Lu-donin ystävyyden, täytyy heti palauttaa nainen, jonka
riisti prinsessa O-lo-an asunnosta."

Tällä hetkellä astui soturi sisälle. Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä.
"Dor-ul-Otho on saapunut Tu-luriin ja vaatii heti puheillepääsyä",
sanoi hän.

"Dor-ul-Otho!" huudahti Mo-sar.

"Sellaisen sanoman hän lähetti", vastasi soturi, "eikä hän tosiaan ole
samanlainen kuin Pal-ul-donin kansa. Hän on luullaksemme sama, josta
tänään A-lurista palanneet soturit meille kertoivat ja jota toiset
nimittävät Tarzan-jad-guruksi ja toiset Dor-ul-Othoksi. Mutta
tosiaankin ainoastaan jumalan poika tohtisi täten saapua vieraaseen
kaupunkiin, joten hänen puheensa täytyy olla totta."

Sydän täynnä kauhua ja epävarmuutta kääntyi Mo-sar kysyvin ilmein
pappien puoleen.

"Ota hänet suopeasti vastaan, Mo-sar", kehoitti se, joka oli
aikaisemmin puhunut. Sen neuvon vihjaisi hänen puutteellisen älynsä
pikku kavaluus, Lu-donin holhouksen tehostamana aina pyrkien
petollisuuteen. "Ota hänet suopeasti vastaan, ja varmistuessaan
ystävällisyydestäsi hän ei enää ole varuillaan, ja sitten voit
menetellä hänen kanssaan niinkuin haluat. Mutta, Mo-sar, säästä hänet,
jos mahdollisuutta, elävänä ylipappi Lu-donille, niin saavutat
esimieheni ikuisen kiitollisuuden."

Mo-sar nyökkäsi ymmärtävästi ja kääntyen soturin puoleen käski hänen
tuoda vieraan luoksensa.

"Me emme saa näyttäytyä sille olennolle", sanoi toinen papeista. "Anna
meille vastauksesi, Mo-sar, niin menemme tiehemme ennenkuin se hirveä
mies astuu sisälle."

"Sanokaa Lu-donille", vastasi päällikkö, "että hän ilman minun
väliintuloani olisi kokonaan menettänyt naisen. Minä yritin tuoda hänet
Tu-luriin, pelastaakseni hänet ylipapille Ja-donin käsistä, mutta yöllä
hän pääsi karkuun. Sanokaa Lu-donille, että olen lähettänyt
kolmekymmentä soturia häntä etsimään. Ihmeellistä, että te ette
tavanneet heitä tullessanne."

"Tapasimme kyllä", selittivät papit, "mutta he eivät maininneet mitään
matkansa tarkoituksesta."

"Asia on niinkuin teille sanoin", virkkoi Mo-sar. "Vakuuttakaa
herrallenne, että jos he tavoittavat naisen, hänet säilytetään
vahingoittumattomana Tu-lurissa Lu-donia varten. Sanokaa hänelle
myöskin, että minä lähetän soturini hänelle avuksi Ja-donia vastaan,
milloin hän vain ilmoittaa tarvitsevansa. Menkää nyt, sillä
Tarzan-jad-guru on pian täällä."

Hän viittasi orjalle. "Saata papit temppeliin", komensi hän, "ja käske
Tu-lurin ylimmäisen papin huolehtia, että heitä ruokitaan ja heidän
sallitaan palata A-luriin milloin haluavat."

Muuan orja johdatti papit huoneesta toisen oven kautta kuin mistä
olivat astuneet sisälle, ja hetkistä myöhemmin ilmestyi Tarzan-jad-guru
Mo-sarin luo sotilaan edellä, jonka velvollisuutena oli ollut saattaa
sisälle ja ilmoittaa hänet. Apinamies ei viitsinyt tervehtiäkään tai
toivottaa rauhaa, vaan astui suoraan päällikön luo, joka vain
äärimmäisellä tahdonvoimansa ponnistuksella sai salatuksi sisäisen
pelkonsa, nähdessään tulijan jättiläisvarren ja synkän ilmeen.

"Olen Dor-ul-Otho", sanoi apinamies tasaisella äänellä, joka tunkeusi
Mo-sarin sydämeen kuin kylmä teräs; "olen Dor-ul-Otho ja tulen
Tu-luriin noutamaan naista, jonka ryöstit prinsessa O-lo-an asunnosta."

Tarzanin pelkkä rohkea tunkeutuminen vihamieliseen kaupunkiin oli
tuottanut hänelle suuren henkisen etevämmyyden Mo-sarin ja niiden
villien soturien rinnalla, jotka seisoivat päällikkönsä kummallakin
puolen. Heistä tuntui todellakin siltä, ettei kukaan muu kuin
Jad-ben-Othon poika voinut ryhtyä niin sankarilliseen tekoon. Olisiko
yksikään kuolevainen soturi menetellyt näin uhitellen ja yksinään
astunut mahtavan soturijoukon ympäröimän päällikön eteen vaatimaan tätä
tilille? Ei, se ei ollut käsitettävissä. Mo-sar horjui päätöksessään
pettää muukalainen ystävällisyyttä teeskentelemällä. Ja hän kalpeni
äkillisestä ajatuksesta. Jad-ben-Othon poika tiesi kaikki, salatuimmat
aivoituksemmekin. Eikö siis ollut mahdollista, että tuo olento, -- jos
sittenkin osoittautui todeksi, että hän oli Dor-ul-Otho -- tälläkin
hetkellä luki sen häijyn aikeen, jonka papit olivat istuttaneet
Mo-sarin aivoihin ja jota hän oli niin suosiollisesti kuunnellut?
Päällikkö vääntelehti hermostuneesti kallioon hakatulla penkillä, joka
oli hänen valtaistuimensa.

"Pian", koveni apinamies, "missä hän on?"

"Hän ei ole täällä", selitti Mo-sar.

"Sinä valehtelet", vastasi Tarzan.

"Jad-ben-Otho on todistajani, että hän ei ole Tu-lurissa", väitti
päällikkö. "Saat etsiä palatsin, temppelin ja koko kaupungin, mutta
sinä et häntä löydä, sillä hän ei ole täällä."

"Missä hän sitten on?" tiukkasi apinamies. "Sinä veit hänet A-lurin
palatsista. Jollei hän ole täällä, niin missä hän on? Älä sano minulle,
että hänelle on mitään pahaa tapahtunut!" Ja Tarzan astahti äkkiä
uhkaavasti Mo-saria kohti, joka peräytyi kauhusta vavisten.

"Malta!" huudahti hän. "Jos sinä olet todellakin Dor-ul-Otho, niin
tiedät minun puhuvan totta. Toin hänet Ko-tanin palatsista
pelastaakseni hänet ylipappi Lu-donille, jottei Ja-don anastaisi häntä,
nyt kun Ko-tan on kuollut. Mutta yöllä hän karkasi minulta matkallamme,
ja olen juuri lähettänyt kolme täysilukuista venekuntaa häntä
etsimään."

Päällikön äänessä ja sävyssä oli jotakin osittaiselta totuudelta
vaikuttavaa, ja apinamies käsitti taaskin turhaan uhmanneensa
arvaamattomia vaaroja ja hukanneensa aikaa.

"Mitä asiaa oli Lu-donin papeilla, jotka saapuivat tänne edelläni?"
kysyi Tarzan, tutkiakseen arviokaupalla, eivätkö ne kaksi, joiden hän
oli nähnyt niin hurjasti melovan loitolle hänen ulottuvistaan,
olleetkin A-lurin ylimmäisen papin lähettämiä.

"He tulivat samalle asialle kuin sinäkin", vastasi Mo-sar, "vaatimaan
naista, jonka Lu-don luuli minun häneltä ryöstäneen, siten loukaten
minua yhtä syvästi kuin sinä, oi Dor-ul-Otho, olet tehnyt."

"Tahdon kysellä papeilta", vastasi Tarzan. "Käske tuoda heidät tänne."
Hänen vaativainen ja karski sävynsä sai Mo-sarin epätietoiseksi, oliko
hänellä pikemmin syytä suuttua vai säikähtyä. Mutta, kuten aina on
hänenlaistensa tapa, hän päätti ennen kaikkea huolehtia omasta
turvallisuudestaan. Tässä hän näki tilaisuuden ainakin toistaiseksi
välttää vaaran.

"Käyn itse noutamassa heidät, Dor-ul-Otho", sanoi hän kääntyen ja lähti
huoneesta. Hän kiirehti ripein askelin temppeliin, sillä Tu-lurin
palatsin alue, jolla myöskin temppeli sijaitsi, kuten kaikissa
ho-donilaisissa kaupungeissa, käsitti paljon pienemmän piirin kuin
isommassa A-lurissa. Lähetit olivat hänen oman temppelinsä ylipapin
seurassa, ja Mo-sar ilmoitti heille nopeasti apinamiehen käskyn.

"Mitä aiot hänelle tehdä?" kysyi toinen papeista.

"Minulla ei ole mitään riitaa hänen kanssaan", vastasi Mo-sar. "Hän
tuli rauhan miehenä ja saa rauhassa lähteä, sillä kukapa tietää, vaikka
hän todellakin olisi Dor-ul-Otho?"

"Me tiedämme, että hän ei ole", selitti toinen Lu-donin läheteistä.
"Meillä on kaikki todistukset siitä, että hän on ainoastaan
kuolevainen, outo olento vieraalta maalta. Lu-don on jo tarjonnut
henkensä Jad-ben-Otholle, jos erehtyy uskossaan, että tämä olento ei
ole jumalan poika. Jos A-lurin ylimmäinen pappi, joka on kaikista
Pal-ul-donin ylipapeista korkein, on niin varma hänen petoksestaan,
että panee henkensä mielipiteensä vakuudeksi, niin kuinka sitten me
saattaisimme uskoa moisen muukalaisen väitöksiä? Ei, Mo-sar, sinun ei
tarvitse häntä pelätä. Hän on ainoastaan soturi, ja hänet voidaan
kaataa samoilla aseilla, joilla omia sotilaitasi nujerretaan. Jollei
Lu-don olisi käskenyt ottaa häntä kiinni elävältä, kehoittaisin sinua
päästämään soturisi hänen kimppuunsa ja tappamaan hänet. Mutta Lu-donin
määräykset ovat Jad-ben-Othon säätämiä, ja meidän on toteltava niitä."

Epäilyksen häive vavahdutti kuitenkin yhä Mo-sarin pelkurinsydäntä,
kehoittaen häntä jättämään alotteen muukalaista vastaan toisten
tehtäväksi.

"Hän on siis teidän", vastasi päällikkö, "ja saatte menetellä hänen
kanssaan mielenne mukaan. Minä en kanna hänelle kaunaa. Mitä te
käskenette, se on ylipappi Lu-donin käsky, eikä minulla ole tämän
enempää tekemistä hänen kanssaan."

Papit kääntyivät sen miehen puoleen, joka määräsi Tu-lurin temppelin
asioista. "Eikö sinulla ole mitään suunnitelmaa?" kysyivät he. "Ja
perin neuvokkaana pitäisi Lu-don sitä henkilöä -- ja Jad-ben-Othon
silmissä hänen arvonsa ylenisi, -- joka keksisi keinon tämän
petkuttajan kytkemiseksi elävältä."

"Meillä on leijonaluola", kuiskasi ylimmäinen pappi. "Se on nyt
tyhjillään, ja mikä pitää _jan ja jaton_, pitää tämän muukalaisenkin,
jollei hän ole Dor-ul-Otho."

"Se pitäisi hänet", sanoi Mo-sar; "epäilemättä se pitäisi gryfinkin,
mutta ensiksi teidän olisi gryf sinne toimitettava."

Papit harkitsivat miettiväisesti tätä viisaudensanelmaa, ja sitten
toinen a-lurilainen puhui. "Sen ei pitäisi olla vaikeata", sanoi hän,
"jos käytämme Jad-ben-Othon meille lahjoittamaa älyä niiden maallisten
lihaksien asemesta, jotka olemme perineet isiltämme ja äideiltämme ja
joissa ei ole edes samaa voimaa kuin neljällä jalalla juoksevien
elukkain lihaksissa."

"Lu-don koetteli älyään tuon muukalaisen kanssa ja joutui tappiolle",
huomautti Mo-sar. "Mutta tämä on teidän oma asianne. Toimikaa niinkuin
parhaaksi näette."

"A-lurissa kohteli Ko-tan tätä Dor-ul-Othoa varsin kunnioittavasti, ja
papit opastelivat häntä kautta temppelin. Hänen mielessään ei heräisi
epäluuloa, jos sinä tekisit samoin, sallien Tu-lurin ylipapin kutsua
hänet temppeliin ja kerättyään papit kokoon julkisesti ja juhlallisesti
osoittaa uskovansa hänen jumalaiseen alkuperäänsä. Mikä olisi silloin
luonnollisempaa kuin että ylimmäinen pappi haluaisi saatella hänet
temppelin läpi, kuten Lu-don teki A-lurissa Ko-tanin käskystä; ja jos
satuttaisiin saattamaan häntä leijonankuopan läpi, olisi perin
yksinkertainen asia, että soihtujen kantajat äkkiä sammuttaisivat ne;
ja ennenkuin muukalainen tietäisi mitä on tapahtunut, voitaisiin
kiviportit pudottaa kiinni, joten hän joutuisi varmaan satimeen."

"Mutta luolassa on ikkunoita, joista pääsee valoa sisälle", muistutti
ylimmäinen pappi, "joten hän näkisi soihtujen sammuttajatkin ja ehtisi
kenties paeta ennenkuin kiviovi laskettaisiin alas."

"Lähettäkää joku peittämään ikkunat tiukasti taljalla", sanoi toinen
A-lurin papeista.

"Suunnitelma on hyvä", virkkoi Mo-sar, nähden tässä tilaisuuden
eristäytyä kaikesta epäluulosta, että olisi rikoksessa mukana, "sillä
siihen ei kaivata soturien läsnäoloa, ja kun hän näkee ainoastaan
pappeja ympärillään, ei hän tule mitään pahaa aavistaneeksikaan."

Niinpä Mo-sarin mentyä kiertoteitse erääseen palatsin salaiseen
sopukkaan, toimitettiin Tarzanin luo kolme pappia, ja kielastelevin
sanoin, jotka eivät tätä täydellisesti pettäneet, tunnustivat he hänen
sukulaisuutensa Jad-ben-Othon kanssa ja pyysivät ylimmäisen papin
nimessä, että hän kunnioittaisi temppeliä vierailulla, jolloin A-lurin
papit tuotaisiin hänen luokseen ja vastaisivat kaikkiin kysymyksiin,
mitä hän heille haluaisi tehdä.

Apinamies suostui ylväänä ylipapin kutsuun siinä käsityksessä, että
itsevarman esiintymisen jatkaminen parhaiten edistäisi hänen
tarkoitustaan ja että, jos epäluulo häntä kohtaan kiteytyisi
varmuudeksi Mo-sarin ja tämän seuralaisten aivoissa, ei hänellä olisi
suurempaa vaaraa temppelissä kuin palatsissa.

Niin hän saapui temppeliin ja sai korkeiden vaatimustensa mukaisen
vastaanoton. Hän kyseli molemmilta A-lurin papeilta, jotka vain
kertasivat hänelle sen mitä hän oli Mo-sarilta kuullut; ja sitten
ylimmäinen pappi kutsui hänet katsastamaan temppeliä.

He veivät hänet ensin alttaripihaan, jollaisia Tu-lurissa oli vain
yksi. Se oli melkein kaikissa suhteissa samanlainen kuin a-lurilaiset
temppelikartanot. Oli verinen alttari itäpäässä ja upotusallas
läntisessä, ja ryvettyneet harmaat ripsut pappien päähineissä
todistivat, että itäinen alttari oli tärkeä tekijä temppelin
juhlamenoissa. He saattelivat häntä alla sijaitsevien kammioiden ja
käytävien läpi ja veivät hänet vihdoin, soihdunkantajain valaistessa
heidän askeliaan, vielä alemmalle tasolle, kosteaan ja hämärään
sokkeloon, ja siellä olevassa isossa salissa, jonka ilma vielä
raskaasti lemahti leijonilta, panivat Tu-lurin viekkaat papit kavalan
juonensa täytäntöön. Soihdut sammutettiin äkkiä. Paljaat jalat
tepastivat hätäisesti sinne tänne kivipermannolla. Kuului äänekäs
rysäys, ikäänkuin raskas kivi olisi pudonnut kiveä vasten, ja sitten
ympäröi apinamiestä vain yön pimeys ja haudanhiljaisuus.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Aavistamaton kohtaus


Jane oli kaatanut ensimmäisen otuksen ja oli siitä hyvin ylpeä. Se ei
ollut varsin pelottava eläin -- ainoastaan jänis; mutta se merkitsi
käännekohtaa hänen elämässään. Aivan kuin ensimmäinen metsästäjä
hämärässä muinaisuudessa oli viitoittanut ihmiskunnan kohtalot, tuntui
hänestäkin, että tämä tapaus saattoi kehitellä hänen kohtalonsa uudelle
tasolle. Hän ei ollut enää ylläpidokseen riippuvainen metsän hedelmistä
ja kasviksista. Nyt hän saattoi hankkia lihaa, saadakseen sitä voimaa
ja kestävyyttä, jota tarvittiin hänen voidakseen menestyksellisesti
suoriutua alkuperäisen olotilansa välttämättömistä ponnistuksista.

Seuraava askel oli tulensaanti. Voisihan hän oppia syömään raakaa
lihaa, kuten hänen herransa ja mestarinsa, mutta sitä hän kavahti.
Pelkkä ajatuskin oli hänelle vastenmielinen. Hänellä oli kuitenkin
suunnitelma tulen hankkimiseksi. Hän oli sitä miettinyt, mutta hänellä
oli ollut liian paljon hommaa pannakseen tuumansa täytäntöön, niin
kauan kun hän ei tulta suoranaisesti tarvinnut. Nyt oli asianlaita
toinen -- hänellä oli jotakin kypsennettävää, ja hänelle tuli vesi
suuhun, kun hän ajatteli riistansa lihaa. Hän käristäisi sen hehkuvilla
hiilillä. Jane riensi puuhunsa. Joen uomasta kerättyjen aarteiden
joukossa oli muutamia kappaleita kristallikirkasta vulkaanista lasia.
Hän etsi, kunnes löysi haluamansa, joka oli mykevä. Sitten hän riensi
maahan ja keräsi pienen kasan hyvin kuivaa jauhoksi murentunutta
kaarnaa ja muutamia kuivia lehtiä ja kulokorsia, jotka olivat kauan
olleet kuumassa päivänpaisteessa. Lähettyville hän pinosi varaston
risuja -- pieniä ja isoja oksia.

Mielenliikutuksesta väristen hän piti lasinsirua taulan päällä,
liikutellen sitä verkalleen, kunnes oli keskittänyt auringonsäteet
pieneen polttopisteeseen. Hän odotti henkeään pidätellen. Kuinka
hitaasti se kävi! Olivatko hänen suuret toiveensa tuomitut raukeamaan
kaikesta hänen taitavasta suunnittelustaan huolimatta? Eivät! Ohut
savurihma kohosi sirosti tyyneen ilmaan. Jo kyti taula ja leimahti
äkkiä liekkiin. Jane risti kätensä leukansa alla, päästäen pienen,
korahtavan riemuhuudahduksen. Hän oli saanut tulta!

Hän latoi sen päälle varpuja ja sitten isompia oksia; ja vihdoin hän
laahasi nuotiolleen pienen pölkyn ja työnsi sen pään tuleen, joka
räiskyi iloisesti. Se oli suloisin ääni, mitä hän oli kuullut moneen
kuukauteen. Mutta hän ei malttanut odottaa hiillosta, joka tarvittiin
jäniksen paistamiseen. Mahdollisimman vikkelästi hän nylki ja perkasi
otuksen, haudaten nahan ja sisälmykset. Sen hän oli oppinut Tarzanilta.
Se oli tarpeellinen kahdesta syystä: ensiksikin sen vuoksi, että leiri
pysyi terveellisenä, ja toiseksi kaiken verenhajun poistamiseksi, joka
nopeasti viettelisi ihmisille vaarallisia petoja paikalle.

Sitten hän pisti ruhon läpi kepin ja piteli sitä lieskan yläpuolella.
Usein sitä kääntämällä hän esti paistin palamasta ja samalla kypsensi
sen kauttaaltaan. Kun se oli valmis, kapusi hän puunsa turviin tyynesti
ja rauhassa nauttimaan ateriasta. Lady Greystokesta ei hänen
huultensa välitse ollut koskaan mennyt mitään herkullisempaa. Hän
silitti hellästi keihästään. Se oli toimittanut hänelle tämän
makupalan ja samalla herättänyt hänessä suurempaa luottamusta ja
turvallisuudentunnetta kuin hänellä oli ollut siitä kauheasta päivästä
saakka, jona hän ja Obergatz olivat ampuneet viimeisen panoksensa.

Hänen päivänsä kuluivat täydessä touhussa, ja vuorokauden valoisat
hetket tuntuivat liian lyhyiltä hänen suorittaakseen kaikki ne monet
hommat, jotka oli tehtäväkseen miettinyt sitten kun oli päättänyt, että
tässä oli niin ihanteellinen olinpaikkaa kuin hän suinkin saattoi
keksiä, kunnes oli ehtinyt valmistaa itselleen kaikki ne aseet, joita
piti lihan hankkimiseksi ja itsepuolustukseen välttämättöminä. Hän
käsitti, että hänellä, paitsi hyvää keihästä, täytyi olla veitsi, jousi
ja nuolia. Kenties hän nämä hankittuaan voisi vakavasti ajatella
yritystä ponnistella johonkin sivistyksen lähimpään etuvartiopaikkaan.
Sillä välin oli välttämätöntä rakentaa jonkinlainen suoja, jossa
saattoi viettää yönsä turvallisemmin, sillä hän tiesi, että hän
jonakuna yönä voisi saada vieraakseen pyydystelevän pantterin, vaikkei
hän vielä ollut sellaista petoa laakson tällä puolella nähnyt. Tätä
vaaraa lukuunottamatta hän tunsi itsensä jokseenkin taatuksi korkealla
sijaitsevassa suojapaikassaan.

Asumukseen tarvittavien pitkien riukujen hakkaamiseen kuluivat kaikki
ne päivänhetket, jotka eivät menneet ruuan etsintään. Nämä riu'ut hän
kuljetti korkealle puuhunsa ja rakensi niistä lattian kahden tukevan
emäoksan varaan, sitomalla riu'ut toisiinsa ja myöskin oksiin
kuiduilla, joita yltä kyllin sai joen lähettyvillä kasvavista
pensastavista heinäkasveista. Samaten hän rakensi seinät ja katon,
kattaen viimemainitun isoilla lehdillä, moniksi kerroksiksi
limitettyinä. Puukangilla teljettävien ikkunain ja ovien muovaaminen
oli perin tähdellinen ja tarkkaa huomiota kysyvä toimitus. Ikkunat,
joita oli kaksi, olivat avarat ja pysyväisillä sulkukangilla suojatut;
mutta ovi oli pieni, sen aukko juuri niin laaja, että hän helposti
saattoi siitä kontata läpi, mikä teki sen tukkimisen helpommaksi. Hän
unohti laskea päivät, jotka hökkelin rakentaminen hänelle maksoi; mutta
aika oli halpaa -- sitä oli hänellä enemmän kuin mitään muuta.

Hän läksi nyt hakemaan ruokaa etäämmältä. Tähän asti hän oli
keihäällään saanut kaadetuksi ainoastaan jyrsijöitä, mutta hän halusi
antilooppia, koska sen lihan lisäksi saisi siitä taljan, joka olisi
arvaamaton aarre sadekauden jälkeen tulevalla kylmemmällä säällä --
sikäläiset ilmastosuhteethan hän kyllä tunsi, -- ja suolia
jousenjänteiksi. Hän oli vilahdukselta nähnyt näitä varovaisia eläimiä
ja tiesi niiden aina kahlaavan eräästä kohdasta hänen leirinsä
yläpuolelta joen yli. Sinne hän siis meni niitä metsästämään.
Viekkaasti ja äänettömästi kuin pantteri hiipi hän varovaisena metsän
läpi, kaarroksilla vältellen joutumasta tuulen puolelle kaalamosta ja
usein pysähtyen tähystämään ja kuuntelemaan, olisiko mitään uhkana,
ollen itsekin kuin ajettu kauris. Nyt hän hiljaa pääsi valitsemallensa
paikalle. Mikä onni! Komea kauris oli juomassa virrasta. Jane
pujottausi lähemmäksi. Nyt hän lojui vatsallaan pienen pensaan takana
heittomatkan päässä saaliista. Hänen täytyi nousta täyteen mittaansa ja
sinkauttaa keihäänsä melkein samassa silmänräpäyksessä -- sinkauttaa
se voimakkaasti ja ehdottoman tarkasti. Hän värähteli hetken
kiihtymyksestä, mutta silti olivat hänen nopsat lihaksensa levolliset
ja horjumattomat, kun heittoase lennähti. Tuskin sormen leveydeltä
sivuutti kärki kohdan, johon se oli tähdätty. Kauris ponnahti
korkealle, putosi joen partaalle ja oikaisi koipensa. Jane Clayton
riensi kaatonsa luo.

"Mainiota!" Englanninkieltä haastava miehenään! kuului pensaikosta
puron toiselta puolen. Jane Clayton pysähtyi kuin naulittu --
hämmästyksestä melkein pökertyneenä. Ja sitten astui omituinen,
siistimätön miehenhahmo näkyviin. Aluksi Jane ei tuntenut häntä, mutta
tunnettuaan astahti vaistomaisesti taaksepäin.

"Luutnantti Obergatz!" huudahti hän. "Onko mahdollista!"

"Mahdollista ja todellista", vastasi saksalainen. "Epäilemättä olen
kummallinen kuvatus, mutta minä silti olen Erich Obergatz. Entä te?
Olette tekin muuttunut, eikö totta?"

Mies katseli hänen alastomia raajojaan ja kultaisia rintalevyjään,
_jaton_ taljasta laitettua lannevaatetta, noita varustuksia ja koruja,
jotka ovat ho-donilaisnaisten pukuna. Niillä oli Lu-don hänet
somistellut, sikäli kuin hänen intohimonsa muukalaista kohtaan kasvoi.
Ei edes Ko-tanin tyttärellä ollut hienompia helyjä.

"Mutta miksi olette täällä?" tiedusteli Jane. "Olin luullut teidän
tähän mennessä jo päässeen turvallisesti sivistysihmisten pariin,
mikäli vielä olitte elossa."

"_Gott_!" huudahti hän. "Enpä tiedä, miksi yhä elän. Olen rukoillut
kuolemaa ja kuitenkin riipun yhä elämässä. Ei ole mitään toivoa. Olemme
tuomitut jäämään tähän kauheaan maahan, kunnes loppumme tulee. Räme!
Hirvittävä räme! Olen tutkinut sen ääriä, ylimenopaikkaa etsien, kunnes
olen kokonaan kiertänyt tämän kamalan seudun. Hyvinkin helposti tänne
saavuimme; mutta sitten tulivat sateet, eikä nyt voisi yksikään ihminen
kahlata sen limaisen ja nälkäisiä matelijoita kuhisevan liejumeren
halki. Enkö minä ole sitä yrittänyt! Ja pedot, joita samoilee tässä
kirotussa maassa! Ne ahdistelevat minua yöt päivät."

"Mutta kuinka sitten olette niiltä säilynyt?" kysyi Jane.

"Enpä tiedä", vastasi mies synkästi. "Olen paennut ja paennut ja
paennut. Olen kyyrötellyt puunlatvoissa nälissäni ja janoissani monet
vuorokaudet yhteen mittaan. Olen valmistanut aseita -- nuijia ja
keihäitä -- ja oppinut niitä käyttämään. Olen tappanut leijonan
nuijallani. Pureehan ahdistettu rottakin puolestaan; ja mitä me muuta
olemme kuin rottia tässä suunnattomien vaarojen maassa, te ja minä.
Mutta kertokaahan minulle itsestänne."

Jane kertoi hänelle lyhyeen ja tuumi samalla, millä tavoin pääsisi
eroon hänestä. Lady Greystoke ei voinut sietää ajatusta jatkuvasta
oleskelusta tuon miehen kanssa, ainoana toverinaan. Parempi,
tuhatkertaisesi parempi olla yksin, kun yhteisellä oleskelulla ei ollut
enää entistä päämäärää ja mies nyt erityisesti herätti epämääräistä
pelkoa; hänen silmissään oli nyt outo kiilto, jota ei ollut silloin kun
Jane hänet viimeksi näki. Jane ei osannut sitä selittää, hän tiesi
vain, että se herätti hänessä pelontunnetta -- nimetöntä kauhua.

"Te oleskelitte siis kauan A-lurin kaupungissa?" sanoi Obergatz, puhuen
Pal-ul-donin kieltä.

"Olette oppinut tämän kielen?" ihmetteli Jane. "Millä tavoin?"

"Kohtasin joukon äpäräkansaa", vastasi toinen; "se hyljitty sekarotu
asuu kallioiden reunustamassa solassa, jonka läpi laakson pääjoki
laskee suohon. Heitä nimitetään waz-ho-doneiksi ja heidän kylänsä
käsittää osaksi luola-asuntoja ja osaksi pehmeään kiveen kallion
juurelle hakattuja suojia. He ovat hyvin tietämättömiä ja
taikauskoisia, ja ensi kertaa nähdessään minut, huomatessaan, että
minulla ei ollut häntää ja että käteni ja jalkani olivat erilaiset kuin
heidän, pelkäsivät he minua. Luulivat minua joko jumalaksi tai
paholaiseksi. Kun minulla ei ollut mahdollisuutta paeta eikä
puolustautuakaan, esiinnyin uhmaavan rohkeana, ja minun onnistui
vaikuttaa heihin siinä määrin, että he veivät minut kaupunkiinsa, jota
nimittävät Bu-luriksi; ja siellä he ruokkivat minua ja kohtelivat
ystävällisesti. Opittuani heidän kielensä koetin yhä enemmän
vakiinnuttaa heidän otaksumaansa, että olin jumala, ja se minulle
onnistuikin, kunnes muuan vanha lurjus, jonkunlainen pappi tai
poppamies heidän keskuudestaan, alkoi kadehtia kasvavaa valtaani. Se
oli lopun alkuna, ja vähältä piti, ettei silloin todellakin tullut
loppu. Hän selitti heille, että jos olin jumala, ei minusta vuotaisi
verta, jos pistettäisiin veitsi ruumiiseeni -- mutta; jos minusta
tulisi verta, olisi se ratkaiseva todistus, etten ollut jumala. Minun
tietämättäni hän järjesti tehtäväksi kokeen koko kylän nähden eräänä
iltana. Se oli niitä lukuisia tilaisuuksia, joissa he syövät ja juovat
Jad-ben-Othon, pakanallisen jumalansa, kunniaksi. Viheliäisen
väkijuomansa huumaamina he olisivat olleet valmiit jokaiseen
verenhimoiseen suunnitelmaan, minkä poppamies vain olisi keksinyt.
Muuan vaimoista ilmaisi minulle hankkeen -- ei ollenkaan varoittaakseen
vaarasta, vaan pelkästä naisellisesta uteliaisuudesta, tahtoessaan
saada selville, vuotaisiko minusta verta vai ei, jos minua
pistettäisiin tikarilla. Hän ei näkynyt malttavan odottaa kokeen
virallista toimeenpanoa -- hän halusi tietää heti, ja kun minä sain
hänet kiinni yrityksestään, hänen ollessaan sohaisemassa veitsen
kylkeeni, ja kyselin häneltä, selitti hän koko asiaa mitä
yksinkertaisemman avomielisesti. Soturit olivat jo aloittaneet
juominkinsa, ja olisi ollut turhaa koettaa millään tavoin vedota joko
heidän järkeensä tai taikauskoonsa. Oli vain yksi vaihtoehto kuoleman
ohella, ja se oli pako. Sanoin naiselle, että minua suuresti loukkasi
ja suututti tämä jumaluuteni epäileminen ja että epäsuosioni merkkinä
suoraa päätä jättäisin heidät oman onnensa nojaan.

"-- 'Minä palaan heti taivaaseen!' huudahdin,

"-- Nainen aikoi viipyä luonani nähdäkseen minun menevän, mutta minä
sanoin hänelle, että hänen silmänsä sokeutuisivat lähtöäni ympäröivästä
tulesta ja että hänen täytyi viipymättä lähteä ja ettei ollut vähintään
tunnin aikaan palaamista sille paikalle. Ilmoitin hänelle myöskin, että
jos joku tällä ajalla saapuisi siihen kylän kolkkaan, eivät ainoastaan
he vaan vaimo itsekin syttyisi liekkiin ja palaisi tuhaksi.

"-- Hän hätääntyi suuresti sanojeni vaikutuksesta ja riensi
silmänräpäyksessä tiehensä, huutaen jälkeensä, että jos minä todellakin
olin tunnin kuluttua poissa, tietäisivät hän ja koko kylä, että minä en
ole ollut mikään vähäisempi kuin Jad-ben-Otho itse; ja sellaiseksi
täytyy heidän nyt minua luulla, sillä voin vakuuttaa teille, että olin
poistunut paljon lyhyemmässäkin ajassa. Enkä senjälkeen ole
uskaltautunut Bu-lurin kaupungin lähistölle", lisäsi hän nauraen
kotkottavaa naurua, joka pani kylmät väreet karmimaan Janen selkäpiitä.

Obergatzin puhuessa oli hän vetänyt ulos keihäänsä antiloopin ruumiista
ja alkanut puuhailla nahan nylkemisessä. Mies ei yrittänyt häntä
auttaa, seisoi vain vieressä, haastellen ja katsellen, samalla kun hän
alati työnsi likaiset sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Hänen
kasvonsa ja ruumiinsa olivat likakerroksen peitossa, ja hän oli alasti,
rikkinäistä ja tahraista; lannetaljaa lukuunottamatta. Hänen aseinaan
oli waz-donilainen nuija ja puukko, jotka hän oli kähveltänyt Bu-lurin
kaupungista; mutta paljon enemmän kuin hänen likaisuutensa ja
aseistuksensa hirvitti Janea hänen kotkottava naurunsa ja silmien outo
ilme.

Hän jatkoi kuitenkin työtään, eroittaen ne osat kauriin ruhosta, jotka
halusi, ja ottaen vain niin paljon lihaa kuin saattoi käyttää ennenkuin
se pilaantuisi, koska hän ei ollut siinä määrin oikea viidakkoeläin,
että se olisi vielä pahentuneenakin ollut hänestä herkkua. Ja sitten
hän suoristausi ja katsoi miestä vasten kasvoja.

"Luutnantti Obergatz", sanoi hän, "pelkkä sattuma on meidät jälleen
tuonut yhteen. Varmaankaan ette olisi etsinyt tätä kohtausta enempää
kuin minäkään. Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin ne tunteet,
jotka saattavat aiheutua luonnollisesta vastenmielisyydestäni ja
epäluulostani teitä kohtaan, ja kun olette sen kurjuuden ja murheen
aiheuttajia, joita olen kärsinyt monet pitkät kuukaudet. Tämä pienoinen
maailmankolkka on löytäjän ja haltuunottajan oikeudella _minun_. Menkää
siis ja jättäkää minut tänne nauttimaan rauhaa, jos voin."

Mies tuijotti häneen hetkisen sumeilla silmillään, ja sitten kajahti
hänen huuliltaan ilottoman naurun remahdus.

"Menisinkö pois! Jättäisin teidät yksiksenne!" huudahti hän. "Minä olen
löytänyt teidät. Meistä tulee hyvät ystävät, jouduttuamme lopullisesti
eroon kaikesta muusta maailmasta, -- ja te pyydätte minua menemään
tieheni ja elämään yksinäni tässä kirotussa erämaassa." Jälleen hän
nauroi, vaikka hänen silmälihaksensa ja suunsa eivät värähdelleet
minkäänlaisesta ilosta, -- se oli vain onttoa, naurua matkivaa ääntä.
"Ei, ei! Minä en mene pois. Jään suojelemaan teitä."

"En tarvitse suojelustanne", väitti toinen. "Olette jo nähnyt, että
osaan käyttää keihästä."

"Kyllä", myönsi mies, "mutta ei olisi oikein jättää teitä tänne
yksiksenne -- olettehan vain nainen. Ei, ei; olen keisarin upseeri enkä
voi heittää teitä oman onnenne nojaan." Taaskin hän nauroi. "Voisimme
elää hyvin onnellisina täällä yhdessä", lisäsi hän.

Jane ei kyennyt ehkäisemään puistatusta eikä yrittänyt
vastenmielisyyttään salatakaan.

"Te ette pidä minusta?" kysyi mies. "Se on surullista. Mutta
muuttuneissa olosuhteissamme se asia kyllä paranee." Ja taas tuo kamala
nauru.

Jane oli kietonut antiloopinlihoista valitsemansa kappaleet taljaan,
jonka heitti olalleen. Toisessa kädessään hän piti keihästä ja katsoi
saksalaista suoraan silmiin.

"Lähtekää!" käski hän. "Olemme tuhlanneet jo liiaksikin sanoja. Tämä on
minun maani, ja minä puolustan sitä. Jos näen teidät vielä, niin tapan
teidät. Ymmärrättekö?"

Obergatzin kasvot vääntyivät raivonilmeestä. Hän kohotti nuijansa ja
hyökkäsi Janea kohti.

"Seis!" komensi tämä, tempaisten keihästä pitelevän kätensä taaksepäin
heittoasentoon. "Näitte minun kaatavan tämän kauriin, ja te sanoitte
aivan oikein, että olemme täällä erossa kaikesta muusta maailmasta.
Laskekaa ne kaksi tosiasiaa yhteen ja tehkää johtopäätöksenne ennenkuin
astutte askeltakaan lähemmäksi!"

Mies pysähtyi, ja hänen nuijansa putosi sivulle. "Noh", pyysi hän
mielestään lepyttelevällä äänellä. "Olkaamme ystäviä, lady Greystoke.
Voisimme olla suureksi avuksi toisillemme."

"Nyt minä lähden", vastasi Jane lujasti, "älkää vain seuratko minua!
Niin pitkälle kuin voitte päivässä kävellä tältä kohdalta johonkin
suuntaan, on teidän katsottava alueeni ulottuvan. Jos konsaan näen
teidät tämän kehän sisäpuolella, niin surmaan teidät."

Ei voinut olla epäilystäkään, että hän tarkoitti mitä sanoi; ja mies
näytti vakuutetulta, sillä hän seisoi vain jurosti katsellen Janea, kun
tämä peräytyi heidän kohtauspaikaltaan eläinpolun mutkaan ja siinä
hävisi metsään.




KAHDESKYMMENES LUKU

Menetetty rauha


A-lurissa olivat kaupungin kohtalot siirtyneet kädestä käteen.
Ja-donille uskollisten soturien ryhmä, jonka Tarzan oli vienyt
kohtauspaikalle salakäytävän suulle palatsin portin alapuolelle, oli
joutunut pahoin tappiolle. Heidän ensimmäinen ryntäyksensä oli otettu
vastaan pappien maireilla sanoilla. Heitä oli kehoitettu puolustamaan
isäinsä uskontoa herjaajilta. Ja-don kuvailtiin heille temppelin
häväisijäksi, ja Jad-ben-Othon vihaa ennustettiin häneen liittyville.
Papit väittivät, että Lu-donin ainoana pyrkimyksenä oli ehkäistä Ja-don
anastamasta valtaistuinta, kunnes uusi kuningas oli valittu ho-donien
lakien mukaan.

Seurauksena oli, että monet palatsin sotureista yhtyivät kaupungista
kerääntyneihin tovereihinsa, ja kun papit näkivät, että niitä, joihin
heillä oli vaikutusvaltaa, oli enemmän kuin palatsille uskollisia,
yllyttivät he edelliset hyökkäämään jälkimmäisten kimppuun. Monta
kaatui, ja ainoastaan kourallisen onnistui päästä turvaan palatsin
porttien sisäpuolelle, jotka he nopeasti telkesivät.

Papit johtivat joukkonsa salakäytävää pitkin temppeliin. Silläaikaa kun
jotkut uskolliset etsivät Ja-donin ja kertoivat hänelle, mitä oli
tapahtunut. Juhlasalissa alkanut taistelu oli levinnyt laajalle
palatsin piiriin ja johtanut Ja-donin vastustajain tilapäiseen
tappioon. Alipappien yllyttämä ja Lu-donin vartavasten lähettämä joukko
oli vetäytynyt temppelin alueelle, niin että tulos nyt oli selvästi
havaittavissa Ja-donin ja Lu-donin joukkojen välisestä kamppailusta.

Edelliselle oli ilmoitettu kaikki, mitä oli tapahtunut prinsessa
O-lo-an luona, jonka turvallisuudesta hän oli ensi tilassa huolehtinut;
ja hän oli myöskin kuullut, mitä osaa Tarzan oli näytellyt johtamalla
hänen miehensä Lu-donin soturien kokoukseen.

Nämä seikat olivat luonnollisesti lisänneet vanhan urhon ystävällisiä
tunteita apinamiestä kohtaan, ja nyt hän pahoitteli, että tämä oli
lähtenyt kaupungista.

Ja-don ja monet muut soturit olivat jo ennestään olleet yhä taipuvaisia
uskomaan muukalaisen jumaluuteen, ja O-lo-an ja Pan-at-lin todistus
vahvisti tätä kantaa, kunnes palatsipuolueessa piankin esiintyi
ilmeistä halua tehdä Dor-ul-Othosta sen riidan pääaihe, joka heillä
alkujaan oli Lu-donin kanssa. Vaikeata olisi päättää, oliko tämä
luonnollisena seurauksena apinamiehen urotöiden jatkuvasta ja yhä
tehostuvasta kertoilusta, joka sai Lu-donin vihamielisyyden häntä
vastaan näyttämään aina vain nurjemmalta, vai johtuiko se jonkun
Ja-donin kaltaisen vanhan ovelan soturin viekkaasta suunnitelmasta
saada innostava uskonnollinen aihe liitetyksi maalliseen. Tosiasiaksi
jää, että ylimmäisen papin katkera esiintyminen Tarzania kohtaan
herätti Ja-donin puoltajissa yltyvää kiukkua Lu-donin puoluelaisia
vastaan.

Kovaksi onneksi ei Tarzan ollut saapuvilla innoittamassa Ja-donin
seuraajia sillä pyhällä kiihkolla, joka olisi voinut nopeasti ratkaista
kiistan vanhan päällikön eduksi. Hän oli penikulmain päässä, ja kun
hänen uutta ilmestymistään oli turhaan rukoiltu, alkoivat heikommat
sielut heidän joukossaan epäillä, että asialla olikaan jumalallista
suosiota. Oli toinenkin voimakas syy Ja-donin rivien heikontumiseen. Se
oli lähtöisin kaupungista, jossa palatsin soturien ystävät ja
sukulaiset, suurelta osalta myöskin Lu-donin sotilaiden ystävinä ja
sukulaisina, keksivät papiston kannustamina keinoja levittääkseen
turmiollista kiihoitusta kautta palatsin.

Siitä johtui, että Lu-donin mahti kasvoi, Ja-donin vaikutusvallan
heikentyessä. Sitten tehtiin temppelistä hyökkäys, joka tuotti palatsin
joukoille tappion; ja vaikka nämä kykenivätkin peräytymään hyvässä
järjestyksessä, peräytyivät he kuitenkin jättäen palatsin Lu-donille,
joka nyt oli tositeossa Pal-ul-donin hallitsija.

Ottaen mukaansa prinsessan seuranaisineen ja orjattarineen, niiden
joukossa Pan-at-lin, samoin kuin omien uskollisten seuralaistensa
vaimot ja lapset, peräytyi Ja-don koko A-lurin kaupungistakin ja
siirtyi omaan kaupunkiinsa Ja-luriin. Siellä hän viipyi keräten väkeä
ympäristön pohjoisista kylistä, jotka sijaiten etäällä A-lurin papiston
vaikutuksesta innokkaasti kannattivat jokaista vanhan päällikkönsä
puoltamaa asiaa, kun vuosikausia olivat kunnioittaneet häntä ystävänään
ja suojelijanaan.

Ja sillä välin kun valtaistuintaistelua täten kehiteltiin pohjoisessa,
virui Tarzan-jad-guru Tu-lurin leijonakuopassa, ja lähettejä kulki
edestakaisin Mo-sarin ja Lu-donin välillä, näiden kumpaisenkin
kärkkyessä Pal-ul-donin valtaistuinta. Mo-sar oli kyllin ovela
käsittääkseen, että jos hänen ja ylimmäisen papin välit julkisesti
rikkoutuisivat, saattaisi hän käyttää vankia omaksi edukseen, sillä hän
oli kuullut omankin kansansa keskuudesta kuiskailuja, että monet olivat
melkoisen taipuvaisia uskomaan muukalaisen jumaluuteen, pitämään häntä
todellakin Dor-ul-Othona. Lu-don halusi Tarzania itseään. Hän tahtoi
omakätisesti uhrata hänet itäisellä alttarilla suuren kansanjoukon
nähden, koska häneltä ei puuttunut todisteita siitä, että rohkean ja
sankarillisesti esiintyvän muukalaisen julkeat väitökset olivat
heikontaneet hänen omaa asemaansa ja arvovaltaansa.

Menetelmä, jota Tu-lurin ylimmäinen pappi oli käyttänyt Tarzanin
pyydystämiseksi satimeen, oli jättänyt Tarzanille hänen aseensa, vaikka
näyttikin vähän luultavalta, että hänellä niistä olisi mitään hyötyä.
Hänellä oli myös reppunsa, siihen sullottuna kaikenlaista kamaa,
niinkuin sitä kertyy kaikkiin säilyihin kultarenkaisesta käsilaukusta
ullakkosuojaan asti. Siellä oli nuolia varten valittuja laavalasin
palasia ja sulkia, muutamia piikiven siruja ja pari teräksen
kappaletta, vanha puukko, jykevä luuneula ja kuivattuja suolenpätkiä.
Tuskin mitään teille tai minulle hyödyllistä, mutta ei mitään
apinamiehen villissä elämässä tarpeetonta.

Huomatessaan joutuneensa ovelasti viritettyyn ansaan, Tarzan oli
jännittyneesti odottanut leijonaa ilmestyväksi, sillä vaikka _jan_ haju
olikin vanhaa, piti hän varmana, että ennemmin tai myöhemmin
päästettäisiin peto hänen kimppuunsa. Hänen ensimmäisenä huolenaan oli
läpikotaisin tutkia vankilansa. Hän oli havainnut taljoilla peitetyt
ikkunat, ja ne hän heti paljasti, päästäen sisälle valoa; silloin
hänelle selvisi, että vaikka kammio oli syvällä temppelisalien
permannon alapuolella, oli se kuitenkin monta jalkaa ylempänä _sen_
kallion juurta, johon temppeli oli hakattu. Ikkunoissa oli niin tiheät
kanget, että hän ei voinut nähdä paksun muurinsyrjän yli,
tarkastaakseen, mitä aivan hänen alapuolellaan oli. Pienen matkan
päässä välkkyi Jad-in-lulin sininen ulappa, sen takana vihannoi
etäisempi ranta, ja vielä kauempana kohosivat vuoret.

Ikkunoista tulvi riittävästi valoa, jotta Tarzan saattoi nähdä koko
sisustan. Huone oli jokseenkin avara, ja sen kummassakin päässä oli ovi
-- iso ovi ihmisille ja pienempi leijonia varten. Kumpikin oli suljettu
raskailla paasilla, jotka olivat ovenpieliin koverretuissa kouruissa
siirrettäviä. Molemmat ikkunat olivat pienet, ja niiden likekkäiset
vankat kanget olivat ensimmäistä rautaa, mitä Tarzan oli Pal-ul-donissa
nähnyt. Kiskot upposivat kivikehyksen reikiin, ja kaikki oli niin
lujasti ja näppärästi soviteltua, että pako näytti mahdottomalta. Mutta
muutaman minuutin vankilassa oltuaan oli Tarzan jo alkanut valmistella
pakoa. Hän otti repustaan vanhan puukon ja alkoi verkalleen raappia ja
veistellä pois kiveä toisen ikkunan tankojen ympäriltä. Se oli hidasta
työtä, mutta Tarzanilla oli täydellisen terveyden kärsivällisyyttä.

Joka päivä hänelle tuotiin ruokaa ja vettä; annokset työnnettiin
nopeasti pienemmän oven alitse, jota kohotettiin juuri sen verran, että
kivikulhot mahtuivat sisälle. Vanki alkoi uskoa, että häntä säästettiin
johonkin muuhun tarkoitukseen kuin leijonalle. Mutta sillä ei ollut
väliä. Kunhan he vain pysyisivät erossa vielä muutaman päivän, saisivat
he määrätä hänelle minkä kohtalon tahansa, -- hän ei enää olisi
tavattavissa, kun sitä tultaisiin hänelle ilmoittamaan.

Sitten eräänä päivänä ilmestyi Tu-luriin Pan-sat, Lu-donin pääkätyri.
Näennäisesti hän toi Mo-sarille vilpittömän tiedonannon A-lurin
ylimmäiseltä papilta. Lu-don oli muka päättänyt, että Mo-sarista tulisi
kuningas, ja hän kutsui Mo-saria heti saapumaan A-luriin. Mutta
esitettyään sanomansa Pan-sat pyysi päästä Tu-lurin temppeliin
rukoilemaan, ja sieltä hän etsi Tu-lurin ylipapin, jolle Lu-donin oikea
tiedonanto oli osoitettu. He sulkeutuivat kahden kesken pieneen
kammioon, ja Pan-sat kuiskaili ylimmäisen papin korvaan.

"Mo-sar pyrkii kuninkaaksi", sanoi hän, "ja Lu-don pyrkii kuninkaaksi.
Mo-sar tahtoo pitää muukalaisen, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho, ja
Lu-don haluaa hänet tappaa. Ja nyt" -- hän kumartui vielä lähemmäksi
Tu-lurin ylipapin korvaa -- "jos sinä haluat A-lurin ylimmäiseksi
papiksi, on se sinun vallassasi."

Pan-sat lakkasi puhumasta ja odotti toisen vastausta. Ehdotus teki
ylipappiin ilmeisen vaikutuksen. Päästä A-lurin ylimmäiseksi papiksi!
Se olisi melkein yhtä hyvä kuin olla koko Pal-ul-donin kuninkaana,
sillä suuret olivat sen valtuudet, joka toimitti uhraukset A-lurin
alttarilla.

"Miten?" kuiskasi ylimmäinen pappi. "Millä tavoin voin tulla A-lurin
ylipapiksi?"

Pan-sat kumartui jälleen lähemmäksi: "Tappamalla toisen ja tuomalla
toisen A-luriin", vastasi hän. Sitten hän nousi ja lähti tietäen, että
mies oli niellyt syötin ja varmasti tekisi mitä tahansa tarvittiin
suuren palkinnon saavuttamiseksi.

Eikä Pan-sat erehtynytkään, paitsi eräässä pikku seikassa. Ylimmäinen
pappi oli kylläkin valmis murhaamaan ja kavaltamaan, saadakseen A-lurin
korkeimman viran; mutta hän oli ymmärtänyt väärin, kumpi uhreista oli
surmattava ja kumpi tuotava Lu-donille. Pan-sat, joka itse tiesi
Lu-donin suunnitelmien kaikki yksityiskohdat, oli aivan luonnollisesti
hairahtunut otaksumaan toisen täydellisesti käsittävän, että
A-lurin ylimmäinen pappi saattoi ainoastaan julkisesti uhraamalla
Dor-ul-Othoksi tekeytyneen valehtelijan kohottaa vähentyvää mahtiansa
ja että Mo-sarin, vallantavoittelijan, salamurha poistaisi Lu-donin
omasta leiristä ainoan esteen, hänen yhdistääkseen ylimmäisen papin ja
kuninkaan virat. Tu-lurin ylimmäinen pappi luuli, että hänen oli määrä
tappaa Tarzan ja tuoda Mo-sar A-luriin. Hän luuli myös, että hänet sen
tehtyään nimitettäisiin A-lurin ylimmäiseksi papiksi; mutta hän ei
tiennyt, että oli jo valittu pappi surmaamaan hänet itsensä samalla
hetkellä kun hän saapuisi A-luriin, eikä myöskään, että salainen hauta
oli hänelle kaivettu maanalaisen kammion permantoon juuri samassa
temppelissä, jota hän uneksi pääsevänsä hallitsemaan.

Ja niinpä hän silloin, kun hänen olisi tullut järjestää päällikkönsä
murhaaminen, johtikin tusinan runsaasti lahjottuja sotureita pimeiden
käytävien kautta temppelin alla olevaan leijonakuoppaan Tarzania
tappamaan. Oli tullut yö. Yksi ainoa tuohus valaisi murhaajien
askeleita heidän hiipiessään hiljaa pahalla polullaan, sillä he
tiesivät olevansa ryhtymässä tekoon, jonka heidän päällikkönsä
tuomitsi, ja heidän rikollinen omatuntonsa kehoitti heitä
varovaisuuteen.

Vankikoppinsa pimeydessä ahersi apinamies näköjään loppumattomassa
vuolemisessaan ja nakuttelussaan. Hänen terävät korvansa erottivat
askeleita ulkopuolelta käytävästä -- askeleita, jotka lähenivät isompaa
ovea. Tähän asti olivat askeleet aina saapuneet pienemmälle ovelle.
Mutta nyt kuului monen miehen poljentaa, ja tähän aikaan yöstä se
herätti hänessä kolkon aavistuksen.

Tarzan jatkoi näpertelyään. Hän kuuli miesten pysähtyvän oven taakse.
Kaikki oli hiljaa: äänettömyyttä häiritsi ainoastaan apinamiehen
väsymättömän veitsenterän kitinä.

Ulkopuolella olevat kuulivat sen, tarkkasivat ja koettivat selittää
syytä. Hiljaa kuiskaillen he tekivät suunnitelmiaan: kaksi heistä
nostaisi nopeasti oven ja toiset ryntäisivät sisälle ja sinkauttaisivat
nuijansa vankia kohti. He eivät halunneet antautua mihinkään vaaraan,
sillä A-lurissa kierrelleet huhut olivat ehtineet Tu-luriinkin --
kertomukset Tarzan-jad-gurun suuresta voimasta ja ihmeellisestä
urhoollisuudesta; ja ne saivat hien kihoamaan soturien otsalle, vaikka
kosteassa käytävässä oli viileä ja heitä oli kaksitoista yhtä vastaan.

Sitten ylimmäinen pappi antoi merkin. Ovi kohosi ylös. ja kymmenen
soturia harppasi huoneeseen nuijat ojossa. Kolme näistä raskaista
aseista lensi huoneen poikki vastapäisen seinän pimennossa kuvastuvaa
tummempaa varjoa kohti. Sitten papin pitelemä soihtu valaisi huoneen
sisustan, ja he näkivät, että tähdätty tumma hahmo oli kasa ikkunoista
riuhtaistuja nahkoja. Suojamassa ei ollut vankia.

Muuan riensi ikkunaan. Ainoastaan yksi sen kangista oli jäljellä, ja
siihen oli sidottu nahkaisista ikkunaverhoista leikeltyjen hihnojen
punonnalla saadun köyden toinen pää.

       *       *       *       *       *

Jane Claytonin elämän luonnollisten vaarojen lisäksi tuli nyt
Obergatzin tapaamisesta johtunut uhka. Leijonat ja pantterit olivat
tuottaneet hänelle vähemmän syytä levottomuuteen kuin jo ennestään
arastellun ja katkeria muistoja ylläpitäneen upseerin palaaminen, kun
mies nyt oli kummallisesti muuttunutkin. Siistimätön ja likainen asu,
takkuinen tukka ja parta, omituinen, iloton nauru ja muutenkin
luonnoton esiintyminen herättivät outoa pelkoa; entinen luutnantti oli
tullut jonkin nimettömän kauhun ruumiillistumaksi. Ulkoilmassa vietetty
terveellinen elämänlaatu oli vahvistanut ja karaissut hänen
hermostonsa, mutta kuitenkin tuntui hänestä, kun hän sitä
mahdollisuutta ajatteli, että jos tuo mies vain koskisikin häneen, hän
parkaisisi ja mahdollisesti pyörtyisikin.

Heidän odottamatonta kohtaustaan seuranneena päivänä hän tuon tuostakin
soimasi itseään siitä, ettei ollut tappanut häntä, niinkuin olisi
tappanut _jan_ tai jaton tai minkä muun hänen elämäänsä tai
turvallisuuttaan uhkaavan petoeläimen tahansa. Hän ei yrittänyt
puolustella näitä kaameita mietteitään -- ne eivät kaivanneet
puolustelua. Perusteet, joiden mukaan teidän tai minun tekojamme
tuomitaan, eivät olleet häneen sovellutettavissa. Meillä on tilaisuus
turvautua ystäviemme tai sukulaistemme suojeluun tai kutsua avuksemme
järjestysvalta, joka pitää yllä lain majesteettia ja johon heikot ja
viattomat voivat vedota voimakkaita väärintekijöitä vastaan. Mutta:
tässä saattoi viattomuus ja heikkous suojeluksekseen vedota ainoastaan
omaan toimintaan. Hänestä ei luutnantti Erich Obergatz siis ollut
leijonasta eroava ilmiö muutoin kuin että hän edellistä piti
vaarallisempana vaanijana. Ja niin hän päätti, että jos Obergatz
uhmaisi hänen varoitustaan, ei hänen sopisi heidän seuraavassa
kohtauksessaan epäröidä, vaan sama nopea keihäs, joka viuhahtaisi
hyökkäävää jataa vastaan, lävistäisi saksalaisenkin.

Sinä yönä ei hänen korkealle -isoon puuhun rakennettu pesänsä tuntunut
hänestä samalta pyhätöltä kuin ennen. Mikä voisi vastustaa saalistavan
pantterin verenhimoisia aikeita, ei olisi suurena esteenä ihmiselle, ja
sen ajatuksen vallassa hän nukkui huonommin kuin ennen. Pieninkin
rasahdus, joka katkaisi viidakon öiden yksitoikkoisen huminan,
havahdutti hänet valppaana ja tarkoin korvin kuuntelemaan ja yrittämään
ottaa selkoa häiriön aiheesta, ja kerran hän täten heräsi ääneen, joka
tuntui johtuvan liikehtimisestä hänen puussaan. Hän kuunteli
jännittyneesti -- henkeään pidätellen. Se kuului jälleen. Jotakin
rahinaa puun kovaa kuorta vasten. Jane kurotti kätensä pimeään ja
tarttui keihääseensä. Nyt hän tunsi yhden hökkeliään kannattavista
oksista hiukan notkistuvan ikäänkuin olento, mikä sitten lienee
ollutkin, olisi verkalleen kohottautunut oksan varaan. Se tuli
lähemmäksi. Jane luuli jo erottavansa sen hengityksen. Se oli ovella.
Hän kuuli sen hapuilevan heikkoa suojalaitetta. Mikähän siellä oli? Ei
kuulunut mitään sellaista ääntä, josta olisi voinut jotakin päätellä.
Hän kohottausi käsiensä ja polviensa varaan ja konttasi hiljaa keihäs
tiukasti kädessään. Vaanija yritti ilmeisesti päästä sisälle häntä
herättämättä. Se oli ihan sen pienen, vaivaisen, hennoista oksista
kyhätyn, korsilla kokoonnivotun sulun takana, jota hän nimitti oveksi.
Vain muutama tuuma oli hänen ja olennon välillä.

Nousten polvilleen hän kurotti vasemman kätensä ja tunnusteli, kunnes
löysi paikan, jossa käyrä oksa oli jättänyt parin tuuman levyisen aukon
melkein keskelle ovea. Siihen hän pisti keihäänsä kärjen. Olento oli
varmaankin kuullut hänen liikkeensä sisäpuolelta, sillä äkkiä se luopui
hiipimisyrityksestään ja ravisti kiukkuisesti estettä. Samalla hetkellä
Jane survaisi keihäänsä kaikin voimin eteenpäin. Hän tunsi sen uppoavan
lihaan. Ulkopuolelta kuului kiljahdus ja kirous, ja sitten jotakin
pudota rysähti oksien ja lehvien välitse maahan. Keihäs oli hellitä
Janen käsistä, mutta hän piti siitä kuitenkin kiinni, kunnes se
luiskahti irti lävistämästään ruumiista.

Siellä oli Obergatz. Sadatuksesta se oli hänelle selvinnyt. Alhaalta ei
kuulunut mitään enempää ääntä. Oliko hän siis surmannut miehen? Hän
rukoili, että niin olisi käynyt, -- kaikesta sydämestään hän sitä
rukoili. Oli todella helpottavaa vapautua salaperäisen puistattavaksi
käyneen olennon uhasta. Lopun yötä hän virui valveilla kuunnellen.
Alapuolellaan hän kuvitteli näkevänsä kuolleen miehen, jonka kamalia
kasvoja kylmä kuutamo valeli, makaamassa siinä selällään ja
tuijottamassa ylös häneen.

Hän toivoi, että ja, leijona, tulisi raahaamaan ruumiin pois; mutta
yökauden kuluessa loppuun hän ei kuullut mitään muuta ääntä kuin
viidakon unisen huminan. Hän oli iloinen miehen kuolemasta, mutta häntä
kauhistutti tuskallinen velvollisuus, joka häntä aamulla odotti, sillä
hänen täytyi haudata Obergatzin maalliset jäännökset ja sitten elää
surmaamansa miehen matalaan kaivetun haudan äärellä.

Hän soimasi itseään heikoksi, toistellen moneen kertaan, että oli
tappanut itsepuolustuksessa ja että hänen tekonsa oli oikeutettu; mutta
hän oli edelleenkin nykyaikainen nainen, ja hänet kasvattaneen
yhteiskunnan rautaiset säädökset kieltoineen ja taikauskoineen
painoivat hänen mieltänsä.

Vihdoin valkeni kauan viipynyt aamu. Verkalleen kohoava aurinko kultasi
Jad-in-lulin takana häämöittäviä etäisiä vuoria. Ja kuitenkin hän
epäröitsi irroittaa ovensa kiinnikkeitä ja katsahtaa alhaalla viruvaan
ruumiiseen. Mutta se oli välttämätöntä. Hän terästi hermonsa ja päästi
irti vuodasta leikatun hihnan, jolla suojalaite oli köytetty. Hän
vilkaisi alas, mutta vain ruoho ja kukkaset hivelivät hänen silmiänsä.
Hän tuli suojastaan ja tarkasteli maata puun toisella sivulla; mutta
sielläkään ei ollut mitään ruumista, eikä missään, niin pitkälle kuin
hän saattoi nähdä. Hitaasti hän astui alas, silmä valppaana ja korva
tarkkana pienimmänkin vaaran varalta.

Puun juurella oli verilätäkkö ja ruohikossa pieni pirskejuova punaisia
pisaroita; se etääntyi yhdensuuntaisesti Jad-bal-lulin rantajuovan
kanssa. Hän ei siis ollutkaan vihollistaan tappanut! Hän tunsi jotakin
kummallista ja epämääräistä, samalla kertaa sekä helpotusta että
pahoittelua. Nyt hänen täytyi aina olla epätietoisena. Mies saattoi
palata; mutta hänen ei toki tarvinnut asua hänen haudallaan.

Sinä päivänä hän hätkähti hermostuneesti jokaista äkillistä rasahdusta;
edellisenä päivänä hän olisi sanonut hermojaan rautaisiksi, mutta ei
tänään. Nyt hän tunsi kokemansa järkytyksen ja tiesi, että tämä oli
vastavaikutus. Huomenna saattoi olla toisin, mutta jokin ääni vihjaisi
hänelle, että hänen pieni suojansa ja se metsän ja viidakon tilkku,
jota hän nimitti omakseen, eivät enää koskaan olisi samat kuin ennen.
Hänen ylitseen leijaili aina uhka tuon miehen taholta. Hän ei enää
viettäisi lepoa tuottavia öitä syvän unen helmassa. Hänen pienen
maailmansa rauha oli iäksi häiritty.

Sinä iltana hän varusti ovensa kaksin verroin, käyttäen kauriin
taljasta leikkaamiaan hihnoja. Hän oli kovin väsyksissä, valvottuaan
suuren osan edellisestä yöstä; mutta pitkän ajan hän virui valveilla,
silmät auki tuijottaen pimentoon. Mitä hän siellä näki? Näkyjä, jotka
hersyttivät kyyneleet noihin rohkeihin ja kauniisiin silmiin --
maakartanon hajallaan sijaitsevine ulkorakennuksineen, joka oli ollut
hänen kotinsa eikä sitä enää ollut; näki sen saman julman voiman
hävittämänä, joka vainosi häntä tälläkin etäisellä, kartoittamattomalla
maankolkalla; näki voimakkaan miehen, jonka suojeleva käsivarsi ei
häntä enää milloinkaan puristaisi, pitkän, ryhdikkään pojan, joka
katseli häntä palvovan rakastavasti rohkeilla, hymyilevillä, isästä
muistuttavilla silmillään. Aina palasi hänen sielunsa silmien eteen tuo
yksinkertainen, järeärakenteinen maatalo, eivätkä ne komeat salit,
joissa oli viettänyt yhtä suuren osan elämästään. Hänen ritarinsa oli
rakastanut enimmän maakartanoa laajoine tiluksineen ja vainioinensa, ja
siksi oli Janekin tullut siihen lähimmin kiintyneeksi.

Vihdoin hän nukahti -- äärimmäisen uupumuksen uneen. Hän ei tiennyt,
kuinka kauan sitä oli kestänyt; mutta äkkiä hän heräsi jälleen aivan
valveille, ja jälleen hän kuuli jonkun, hipaisevan puunsa kuorta, tunsi
oksan jälleen taipuvan raskaasta painosta. Obergatz oli palannut! Kylmä
väre pöyristytti häntä, hän vapisi kuin vilutautinen. Oliko siellä
saksalainen vai -- hyvä Jumala! -- oliko hän silloin tappanut hänet ja
oliko tämä...? Hän koetti,karkoittaa kamalaa ajatusta mielestään, sillä
hän tiesi, että siinä oli järki vaarassa.

Ja jälleen hän hiipi ovelle, sillä olento oli sen ulkopuolella niinkuin
oli ollut viime yönäkin, Janen kädet vapisivat, kun hän työnsi
keihäänsä kärjen reiästä ulos. -- Kiljaiseekohan se pudotessaan? --
tuumi hän.




YHDESKOLMATTA LUKU

Tarzan löytää Janen


Viimeisen kangen, joka oli poistettava hänen mahtuakseen aukosta, oli
Tarzan irroittanut kuullessaan sotilaiden kuiskailevan vankilansa
kivioven takana. Kauan sitten oli nahkaköysi jo valmiiksi punottu. Sen
toisen pään sitominen vartavasten jätettyyn kankeen oli silmänräpäyksen
työ, ja sotilaiden yhä neuvotellessa ulkopuolella livahti apinamiehen
ruskea ruumis pienestä aukosta, häviten ikkunanreunan alapuolelle.

Päästyään pakenemaan vankikopista oli Tarzan yhä palatsin ja
temppelirakennusten suojamuurin ympäröimällä alueella. Hän oli
parhaansa mukaan tähystellyt ikkunasta, sitten kun oli poistanut kyllin
monta tankoa voidakseen työntää päänsä aukosta, joten hän tiesi, mitä
oli aivan hänen edessään, nimittäin mutkikas ja tavallisesti autio
puistikkotie, joka vei palatsialueelta kaupunkiin avautuville
ulkoportaille.

Pimeys auttaisi hänen pakoaan. Hän voisi kenties aivan ilmitulematta
pujahtaa palatsista ja kaupungistakin. Jos hän välttäisi palatsinportin
vartijain valppauden, olisi loppu helppoa. Hän astui rohkeasti
eteenpäin, osoittamatta mitään ilmitulon pelkoa, sillä siten arveli hän
parhaiten välttävänsä epäluulot. Pimeässä hänet hyvinkin voitaisiin
luulla ho-doniksi; ja vaikka hän autiolta puistikkokujalta tultuaan
sivuutti useita, ei häntä tosiaan kukaan tullut puhuttelemaan tai
pidättänyt, ja niin hän viimein pääsi palatsinportille, missä
tapasi kuusimiehisen vartioston. Sen hän yritti sivuuttaa yhtä
häikäilemättömästi, ja olisi siinä kai onnistunutkin, jollei joku olisi
tullut temppelistä päin, huutaen: "Älkää päästäkö ketään portista!
Vanki on karannut Pal-ul-jasta!"

Heti sulki soturi häneltä tien ja samalla tunsi hänet. "_Ksottor_!"
huudahti hän. "Tässä hän onkin. Karatkaa hänen kimppuunsa! Karatkaa
hänen kimppuunsa! Takaisin! Takaisin ennenkuin tapan sinut!"

Toiset tulivat esille. Ei voi sanoa, että he ryntäsivät eteenpäin.
Jos heillä olikin halua karata hänen kimppuunsa, puuttui heiltä
melkoisesti innostusta muuhun kuin muiden yllyttämiseen muukalaisen
kiinniottajiksi. Hänen taistelijamaineensa oli liian kauan ollut
puheenaiheena ja vaikuttanut hyvän opetuksena Mo-sarin sotilaihin. Oli
turvallisempaa seisoa loitolla ja sinkauttaa nuijansa, kuten he
tekivätkin.

Ja nyt pantiin koetukselle se, mitä Tarzan oli oppinut Om-atilta ja
Ta-denilta. Hänen elinikäisen välttämättömyyden kouluttamat silmänsä ja
lihaksensa toimivat uskomattoman nopeasti, hänen aivonsa elivät
niin kaamean ripeästi, että niiden päätökset usein tuntuivat
ennakkotietämykseltä, ja se kaikki korvasi enemmän kuin täydesti hänen
puutteellisen kokemuksensa sotanuijan käyttelyssä, jota hän kuitenkin
hoiteli varsin ketterästi. Aseen toisensa jälkeen hän torjui, ja siinä
liikehtimisessä hänellä oli aina ajatuksena päästä jonkun vastustajansa
ulottuville. Mutta nämä olivat varovaisia, sillä he pelkäsivät tätä
outoa jättiläistä, jolle moni heistä taikauskoisen pelokkaasti
kuvitteli jumaluusolennon ihmeellisiä kykyjä. He saivat pysytellyksi
Tarzanin ja portin välillä, kaiken aikaa huudellen apuvoimia. Apinamies
käsitti aseman käyvän hänelle ylivoimaiseksi, jos lisäväkeä ehti
paikalle ajoissa, ja siksi hän ponnisteli yhä hurjemmin, pannakseen
tuumansa täytäntöön.

Täsmällistä menettelyään noudattaen kierteli pari, kolme sotilasta aina
Tarzanin takana keräämässä heitettyjä nuijia, sillä välin kun tämän
huomio oli kääntynyt toisaalle. Hän itse sieppasi niistä muutamia ja
paiskasi ne niin murhaavan nasevasti, että kaksi vastustajista
kellistyi; mutta nyt hän kuuli sotureita tömistelevän paikalle ja
huutoja, joilla koetettiin yllyttää toverien urhoollisuutta ja
säikähdyttää vihollista.

Ei ollut aikaa hukata. Tarzan piti nuijaa kummassakin kädessään ja
heiluttaen toista niistä sinkautti sen edessään olevaa soturia kohti;
miehen väistäessä hän hyökkäsi käsiksi soturiin, samalla heittäen
toisen nuijansa toista vastustajaa kohti. Ho-don, jonka kanssa hän
rynnisteli, yritti temmata puukkonsa, mutta apinamies tarttui hänen
ranteeseensa. Äkillinen nykäys, joku napsahti poikki, kuului
tuskallinen parahdus, sitten soturi kohotettiin ilmaan, ja apinamies
piteli häntä kilpenä toista vastaan, samalla kun itse peräytyi portista
ulos. Tarzanin vieressä paloi se ainoa tulisoihtu, joka valaisi
palatsin alueelle vievää käytävää. Soturit riensivät toveriensa avuksi,
mutta apinamies nosti vankinsa korkealle päänsä yläpuolelle ja paiskasi
hänet vasten lähimmän hätyyttäjänsä naamaa. Mies kaatui ja kaksi hänen
takanaan rientänyttä tuupertui päistikkaa toveriensa yli. Samassa
apinamies tarttui tulisoihtuun ja viskasi sen palatsin alueelle, missä
se sammui ryntäävän apujoukon johtajiin.

Syntyneessä pimeydessä Tarzan hävisi Tu-lurin kaduille. Jonkun aikaa
hän kuuli takaa-ajajien melua, mutta äänet heikkenivät ja haipuivat
Jad-in-lulin suuntaan. Hän oli arvannut heidän etsivän häntä väärältä
taholta, kun vasiten kääntyi Tu-lurista eteläänpäin, eksyttääkseen
heidät järjiltään. Kaupungin ulkolaitojen tuolla puolen hän poikkesi
suoraan luoteeseen, A-luriin päin.

Hän tiesi, että hänen tolallaan oli Jad-bal-lul, jonka rannat hänen oli
kierrettävä, ja sitten oli mentävä joen yli sen ison järven
alapuolella, jonka rannalla A-lur sijaitsi. Muitakin esteitä saattoi
osua tielle, mutta hän arveli ehtivänsä pikemmin jalkaisin kuin
yrittämällä siepata ruuhen ja pyrkiä vastavirtaan yhdellä ainoalla
melalla. Hän halusi päästä mahdollisimman etäälle Tu-lurista, ennenkuin
menisi levolle, sillä hän oli varma, ettei Mo-sar helposti suostuisi
häntä menettämään, vaan aamun valjetessa tai kenties jo aikaisemminkin
lähettäisi sotureita häntä etsimään.

Parin kilometrin päässä kaupungista hän tuli metsään, ja täällä hänet
valtasi sellainen turvallisuudentunne, jota hänellä ei koskaan ollut
avoimilla paikoilla tai kaupungeissa. Metsään ja viidakkoon oli hänellä
esikoisoikeus. Mikään nelijalkainen maakamaralla liikkuja, mikään
puussa kiipeilevä tai vatsallaan ryömivä eläin ei ollut paremmalla
puolella apinamiestä tämän kotitanhuilla. Mirhamia ja suitsutusta
olivat lahoavan kasvullisuuden nihkeät huurut suuren tarmanganin
sieraimille. Hän suoristi leveät hartiansa ja täytti keuhkonsa tällä
ilmalla, jota hän enimmin rakasti. Troopillisten kukkien raskas tuoksu
sekaantuneena viidakon epälukuisiin hajuihin nousi hänen päähänsä
suloisena ja paljon voimakkaampana päihtymyksenä kuin sivistysmaiden
vanhimpain viinitarhain nesteet synnyttävät.

Hän alkoi nyt liikkua puissa, ei pakosta, vaan pelkästään viehättyneenä
villiin vapauteen, joka oli ollut häneltä niin kauan riistettynä.
Vaikka oli pimeä ja metsä outoa, liikkui hän kuitenkin niin varmasti ja
ketterästi, että se pikemmin todisti selittämätöntä vaistomaista kuin
ihmeellistä taitoa. Hän kuuli jan vonkuvan jossakin edessään ja pöllön
huhuavan surumielisesti oikealla puolellaan. Ne olivat vanhastaan
tuttuja ääniä, jotka eivät kuulostaneet hänestä millään tavoin
kolkoilta, niinkuin ne kai olisivat teistä tai minusta tuntuneet, vaan
päinvastoin toverillisilta, sillä ne todistivat, että hänellä oli
viidakossa kaltaisiansa -- ja olivatko ne ystäviä tai vihamiehiä, se
oli apinamiehestä samantekevää.

Hän saapui vihdoin pienelle joelle -- sellaiselle kohdalle, missä
puiden oksat eivät yläpuolella kaartuneet vastakkain, joten hänen
täytyi astua maahan ja kahlata veden poikki. Mutta toisella rannalla
hän pysähtyi niinkuin hänen jumalainen ruumiinsa olisi äkkiä muuttunut
lihasta marmoriksi. Ainoastaan avartuvat sieraimet ilmaisivat hänen
pulppuavaa elintarmoaan. Pitkän tovin hän seisoi sitten ja lähti
senjälkeen nopeasti liikkumaan eteenpäin, mutta hänelle luontaista
varovaisuutta ja äänettömyyttä noudattaen. Ja nyt ilmeni uutta intoa
koko hänen olemuksessaan. Sileän, ruskean nahan alla pehmeästi
venähteleväin teräslihasten jokaisessa liikkeessä kuvastui
määrätietoinen ja hallitseva tarkoitus. Hän eteni nyt tiettyä päämäärää
kohti, joka ilmeisesti haltioitti häntä paljon enemmän kuin mahdollinen
palaaminen A-luriin.

Näin hän viimein päätyi puun juurelle, pysähtyi ja katseli
yläpuolelleen lehviin, missä nelikulmaisuutta tavoittelevan esineen
hämärät ääriviivat tummasti häämöittivät. Tarzanin kurkussa oli
tukahduttava tunne, kun hän hiljaa kohottausi oksien varaan. Oli kuin
hänen sydämensä olisi paisunut suuresta onnesta tai suuresta pelosta.

Oksien keskelle kyhätyn kömpelön suojan eteen hän pysähtyi
kuuntelemaan. Sisäpuolelta tunki hänen herkkiin sieraimiinsa sama hieno
tuoksu, joka oli kiinnittänyt hänen hartaan huomionsa purolla runsaan
kilometrin päässä täältä. Hän kyyristyi oksalle pienen oven lähelle.

"Jane, rakkaani", virkkoi hän. "minä täällä olen!"

Sisältä ei kuulunut muuta vastausta kuin äkillinen hengähdys,
puolittain oihkaisuna ja puolittain huokauksena, ja sitten jysähti
jotakin lattialle. Kiireesti Tarzan yritti päästää ovea kiinnittäviä
nahkahihnoja, mutta ne olivat solmitut sisäpuolelta, ja vihdoin hän
kärsimättömänä ja enempää viivytystä välttääkseen tarttui
jättiläiskouralla heikkoon suojavarustukseen ja tempasi sen yhdellä
nykäyksellä kokonaan pois. Hän ryömi sisälle ja tapasi puolisonsa
ruumiin näköjään hengettömänä virumassa lattialla.

Tarzan otti hänet syliinsä; sydän sykki vielä, hengitys ei ollut
tauonnut, ja pian hän huomasi, että Jane-raukka oli vain mennyt
tainnoksiin.

Tajuihinsa palatessaan Jane Clayton tunsi olevansa kahden voimakkaan
käsivarren tiukassa syleilyssä ja päänsä nojaavan leveää olkapäätä
vasten, missä niin usein ennenkin hänen pelkonsa oli tyynnytelty ja
surut lohduteltu. Alussa hän ei ollut varma, oliko valveilla vai näkikö
ainoastaan unta. Arasti hänen kätensä hiipi miehen poskelle.

"John", kuiskasi hän, "sano minulle, oletko sinä todellakin tässä?"

Vastaukseksi Tarzan veti hänet lähemmäksi poveaan. "Minä se olen",
virkkoi hän. "Mutta kurkussani on jotakin", hän lisäsi tavoitellen,
"mikä tekee puhumisen minulle vaikeaksi."

Jane hymyili ja puristui kiinteämmin häntä vasten. "Jumala on ollut
meille laupias, Apinain Tarzan", sanoi hän.

Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut. Heille riitti, että olivat jälleen
yhdessä ja tiesivät toisensa olevan elossa ja turvassa. Mutta vihdoin
he saivat äänensä vakaaksi, ja auringon noustessa he juttelivat yhä,
sillä niin paljon oli kummallakin toiselleen kerrottavaa, niin monta
kysymystä tehtävänä, niin monta vastausta annettavana.

"Entä Jack", tiedusti Jane, "missä hän on?"

"En tiedä", vastasi Tarzan. "Viimeksi kuulin hänestä Argonnen
rintamalta."

"Ah, sitten ei onnemme ole aivan täydellinen", lausui Jane, pieni
surunsävel äänessään värähtävänä.

"Ei", vastasi Tarzan, "mutta samoin on laita nykyään lukemattomissa
muissa kodeissa, ja ylpeys oppii niissä korvaamaan onnen."

Jane pudisti päätänsä. "Minä tahdon poikani", sanoi hän.

"Niin minäkin", säesti Tarzan, "ja kyllä hänet vielä saammekin. Hän oli
terve ja haavoittumattomana, kun hänestä viimeksi kuulin. Ja nyt",
lisäsi hän, "meidän on suunniteltava paluutamme. Tahtoisitko, että
rakennamme uudestaan afrikkalaisen talomme ja keräämme yhteen
waziriemme jäännökset, vai palaisitko mieluummin Lontooseen?"

"Vain Jackia etsiäkseni", sanoi toinen. "Uneksin aina kartanostamme
enkä koskaan kaupungista; mutta, John, me saatamme ainoastaan uneksia,
sillä Obergatz kertoi kiertäneensä koko tämän laajan seudun löytämättä
paikkaa, mistä voisi päästä rämeen yli."

"Minä en ole Obergatz", huomautti Tarzan hymyillen. "Me lepäämme
tänään, ja huomenna lähdemme pohjoista kohti. Se on villiä seutua,
mutta olemme jo kerran sen yli kulkeneet ja voimme tehdä sen jälleen."

Ja niinpä tarmangani seuraavana aamuna lähti puolisonsa kanssa
matkalleen Jad-ben-Othon laakson poikki, ja heidän edessään oli
villi-ihmisiä, vaarallisia petoja ja Pal-ul-donin korkeat vuoret.
Vuorten takana oli matelijoita kihisevä räme ja sen toisella puolen
kuiva ohdakkeinen aro ja toisia julmia petoja ja villi-ihmisiä sekä
väsyttävät monen penikulman taipaleet uhkaavaa, polutonta erämaata
heidän ja heidän kotinsa raunioiden välillä.

       *       *       *       *       *

Luutnantti Erich Obergatz konttasi nelinkontin ruohikossa ja jätti
jälkeensä verijuovan Janen keihään tekemästä haavasta, jonka
seurauksena hän oli pudota jymähtänyt tantereeseen puun juurelle. Hän
ei päästänyt muuta ääntä sen vihlovan parahduksen jälkeen, jolla oli
tunnustanut vammansa vakavuuden. Hän oli ääneti kovan pelon vuoksi,
joka oli hiipinyt hänen sekaviin aivoihinsa, -- tuo naaraspaholainen
ajaisi häntä takaa ja tappaisi hänet. Ja niin hän ryömi pois kuin
raatelueläin, etsien tiheikköä, johon voisi laskeutua lepäämään ja
kätkeytyä.

Hän luuli kuolevansa, mutta ei kuollut; ja uuden päivän valjetessa hän
huomasi, että haava oli vain lihavihle. Tylsähkö laavakivellä
kärjistetty keihäs oli työntynyt hänen kylkilihaksiinsa oikean
olkavarren alapuolelta, tuottaen tuskallisen, mutta vaarattoman haavan.
Kun hän sen totesi, heräsi hänessä uusi halu päästä mahdollisimman
pitkän välimatkan päähän Jane Claytonista. Hän liikkui yhä
konttaamalla, koska joku sitkeä harhakäsitys vihjaisi hänelle, että hän
siten välttäisi ilmitulon. Mutta vaikka hän pakeni, liikkui hänen
mielikuvituksensa yhä määrätyssä keskustoivomuksessa. Janen luota
paetessaan hän yhä suunnitteli tämän ahdistamista ja hänen
omistuksenhalunsa lisäksi oli tullut kostonhimo. Janen oli maksettava
kärsimys, joka oli hänelle tuotettu. Janen tuli maksaa, että oli
työntänyt hänet pois, mutta jostakin syystä, jota hän ei yrittänyt
itselleen selittää, hän oli ryömimässä piiloon. Hän tulisi kuitenkin
takaisin. Hän tulisi takaisin, ja päästyään tarkoituksensa perille hän
ottaisi tuon sileän kaulan molempain kämmeniensä väliin ja puristaisi
hänestä hengen.

Obergatz hoki tätä itselleen tavan takaa, ja sitten hän alkoi nauraa
ääneensä, samaa kotkottavaa, kamalaa naurua, joka oli Janea pelottanut.
Sitten hän huomasi polvistaan vuotavan verta ja tunsi niissä kipua. Hän
vilkaisi varovasti taakseen. Ketään ei ollut näkyvissä. Hän kuunteli,
mutta ei voinut erottaa mitään merkkejä takaa-ajosta, ja niin hän nousi
pystyyn ja jatkoi matkaansa surkean näköisenä -- lian ja veren
peittämänä, parta ja tukka takkuisena ja täynnä takkiaisia, kuivunutta
liejua ja muuta törkyä. Hän ei pannut merkille ajankulua. Hän söi
hedelmiä ja marjoja ja juurimukuloita, joita kaivoi sormillaan maasta.
Hän seurasi järven ja joen rantaa, ollakseen lähellä vettä, ja kun ja
karjui tai vonkui, kiipesi hän väristen puuhun ja lymysi sen latvaan.
Aikaa myöten hän täten pääsi Jad-ben-lulin etelärannalle, kunnes leveä
joki pysähdytti hänet. Sinisen veden yli kimalteli valkoinen kaupunki
auringossa. Hän katseli sitä pitkän aikaa vilkutellen silmiään kuin
tarhapöllö. Vähitellen hänen sekaviin aivoihinsa tunkeutui muistelmia.
Tämä oli A-lur, Valon kaupunki. Ajatusyhtymä toi hänen mieleensä
Bu-lurin ja waz-ho-donit. He olivat nimittäneet häntä Jad-ben-Othoksi.
Hän alkoi nauraa ääneen, suoristausi täyteen mittaansa ja harppaili
edestakaisin rannalla. "Minä olen Jad-ben-Otho!" huusi hän. "Minä olen
mahtava jumala! A-lurissa on minun temppelini ja ylimmäinen pappini.
Mitä Jad-ben-Otholla on tehtävää täällä yksinään viidakossa?"

Hän astui veteen ja korottaen äänensä kirkaista kimautti A-luria kohti.
"Minä olen Jad-ben-Otho!" huusi hän. "Tulkaa tänne, orjat, tulkaa
noutamaan jumalanne hänen temppeliinsä!" Mutta välimatka oli liian
pitkä, siellä ei kuultu hänen hihkaisuaan, eikä ketään tullut; ja
hourailevat aivot kiintyivät muihin asioihin -- ilmassa lentävään
lintuun tai hänen jalkainsa ympärillä uiskentelevaan parveen
pikkukaloja. Hän syöksyi niitä kohti, yrittäen niitä kaapata, langeten
polvilleen ja ryömien veden läpi, mutta turhaan hän tavoitteli noita
vikkeliä eläimiä.

Sitten hänen päähänsä pälkähti, että hän oli merileijona. Hän unohti
kalat, laskeutui vatsalleen ja yritti uida käännäyttämällä jalkojaan
vedessä ikäänkuin ne olisivat olleet pyrstö. Ponnistukset, kauhut,
levon ja muutamina viime viikkoina kunnollisen ravinnonkin puute olivat
tehneet Erich Obergatzista lepertelevän hourupään, -- tuskin hän enää
muuta oli. Vesikäärme sukelsi esiin järven pinnalla, ja mies ajoi sitä
takaa, ryömien käsillään ja polvillaan. Käärme ui rantaa kohti juuri
joen suuhun, missä kasvoi tiheästi pitkiä ruokoja, ja Obergatz seurasi
röhähdellen. Käärme livahti häneltä ruovistoon, mutta hän tapasi
jotakin muuta -- äyrään lähelle kätketyn ruuhen. Hän tarkkasi sitä
nauraa kotkottaen. Siinä oli kaksi melaa, jotka hän otti ja paiskasi
joen vuolteeseen. Hän tarkkasi niitä hetkisen, ja sitten hän istahti
ruuhen viereen ja loiskutteli kättään vedessä. Veden loiskina kuulosti
hänestä hauskalta, ja häntä huvitti nähdä noita pieniä kuohahtelevia
roiskeita. Hän hieroi oikealla kämmenellään vasempaa kyynärvarttaan,
niin että lika irtautui jättäen valkoisen täplän, joka kiinnitti hänen
huomionsa. Hän hiersi jälleen ruumistaan peittävää verta ja lokaa, joka
nyt oli täydellisesti lionnut. Hän ei yrittänyt peseytyä; häntä vain
huvitti nuo kummalliset tulokset. "Minä muutun valkoiseksi", huudahti
hän. Hänen katseensa kääntyi ihopinnasta, josta lika ja veri oli nyt
kokonaan hivunnut pois, ja sattui jälleen auringonsäteissä
kimaltelevaan valkoiseen kaupunkiin.

"A-lur -- Valon kaupunki!" kirkaisi hän, ja se muistutti hänelle
jälleen Tu-lurista, ja saman ajatusyhtymän vaikutuksesta, joka oli sen
hänelle jo aikaisemmin tuottanut, muisti hän, että waz-ho-donit olivat
pitäneet häntä Jad-ben-Othona.

"Minä olen Jad-ben-Otho!" huikkasi hän, ja sitten hänen silmänsä taas
osuivat ruuheen. Hän sai uuden ja pysyvän mielteen. Hän vilkaisi
itseensä, tarkastaen ruumistaan, ja nähdessään likaisen lannetaljansa,
nyttemmin veden liottaman ja entistä tahraisemman, repäisi hän sen
vyöltään ja paiskasi järveen. "Jumalat eivät käytä likaisia rääsyjä",
virkkoi hän ääneen. "He eivät verhoudu muuhun kuin seppeleihin ja
kukkakiehkuroihin; ja minähän olen jumala -- minä olen Jad-ben-Otho ja
menen juhla-asussa pyhään kaupunkiin, A-luriin."

Hän tunki sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Vesi oli
pehmentänyt takkiaiset, mutta ei ollut karistanut niitä. Mies pudisti
päätänsä. Hänen tukkansa ja partansa eivät oikein sopineet yhteen hänen
muiden jumalaisten ominaisuuksiensa kanssa. Hän alkoi nyt ajatella
selvemmin, sillä tuo suuri miete oli vallannut hänen hämmentyneen
tajuntansa ja keskittänyt sen yhteen ainoaan pyrkimykseen, mutta hän
oli silti hullu. Ainoa erotus oli siinä, että tällä hullulla nyt oli
määrätty mielijohde ja tarkoitus. Hän nousi rannalle, keräsi kukkia ja
saniaisia ja pujotteli ne partaansa ja tukkaansa -- kukat loistelivat
heleän kirjavina, vihreät saniaiset roikkuivat korville tai kohosivat
uljaasti ylöspäin kuin sulat naisen hatussa.

Päästyään varmuuteen, että hänen ulkonäkönsä saisi aivan tilapäisenkin
katselijan vakuutetuksi hänen ilmeisestä jumaluudestaan, palasi hän
ruuhen luo, työnsi sen rannasta ja virta vei sitä järveä kohti. Alaston
mies seisoi suorana pienen aluksensa keskellä, käsivarret ristissä
rinnalla. Hän kirkaisi sanomansa äänekkäästi kaupungille. "Minä olen
Jad-ben-Otho! Tulkoon ylimmäinen pappi alipappeineen minua
palvelemaan!"

Kun järven vesi oli hajoittanut vuolteen voiman, joutui hän aluksineen
tuulen valtaan, joka kuljetti häntä rivakasti eteenpäin. Hän milloin
ajelehti seisoen selin A-luriin, milloin kasvot käännettyinä sitä
kohti, ja tuon tuostakin hän kirkui sanomaansa ja käskyjään. Hän oli
vielä keskijärvellä, kun joku äkkäsi hänet palatsin muurilta; ja hänen
lipuessaan lähemmäksi oli joukko sotureita, naisia ja lapsia keräytynyt
häntä katselemaan, ja temppelin muureilla oli paljon pappeja, niiden
joukossa ylimmäinen pappi Lu-don. Veneen ajauduttua niin lähelle, että
he saattoivat erottaa siinä seisovan eriskummaisen olennon ja tajuta
hänen sanojensa merkityksen, Lu-donin viekkaat silmät kapenivat.
Ylimmäinen pappi oli kuullut Tarzanin paosta ja pelkäsi, että jos tämä
yhtyisi Ja-donin joukkoihin, kuten näytti luultavalta, vetäisi hän
puoleensa paljon uusia kannattajia, jotka ehkä vielä uskoivat häneen;
ja Dor-ul-Otho, vaikkapa vääräkin, joka asettui vihollisen puolelle,
saattoi helposti tuhota Lu-donin suunnitelmat.

Rannasta juokseva virta olisi jo piankin tavoittanut miehen mukaansa ja
kuljettanut hänet jokeen, jota myöten Jad-ben-lulin vedet laskivat
Jad-bal-luliin. Alipapit katsoivat Lu-doniin, odottaen määräyksiä.

"Tuokaa hänet tänne!" käski tämä. "Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä
minä hänet tunnen."

Papit riensivät palatsin alueelle kutsumaan sotilaita. "Menkää tuomaan
muukalainen Lu-donille. Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä me hänet
tunnemme."

Niin tuotiin luutnantti Erich Obergatz A-lurin ylimmäisen papin eteen.
Lu-don katseli tarkoin alastonta miestä, joka esiintyi haaveellisissa
pääkoristuksissa. "Mistä sinä olet tullut?" kysyi hän.

"Minä olen Jad-ben-Otho", vastasi saksalainen. "Minä tulin taivaasta.
Missä on ylimmäinen pappini?"

"Minä olen ylimmäinen pappi", vastasi Lu-don.

Obergatz taputti käsiään. "Käske huuhdella jalkani ja tuoda minulle
ruokaa", komensi hän.

Lu-donin silmät kapenivat pelkiksi ovelan viekkauden rakosiksi. Hän
kumarsi syvään, kunnes otsa kosketti muukalaisen jalkoja. Monien
pappien ja palatsin soturien nähden hän sen teki.

"Hei, orjat", huusi hän nousten, "tuokaa vettä ja ruokaa suurelle
jumalalle!"

Täten ylimmäinen pappi tunnusti kansansa edessä luutnantti Obergatzin
jumaluuden, eikä kestänyt kauan ennenkuin huhu levisi kulovalkean
tavoin läpi palatsin ja ulos kaupungille, vieläpä loitommaksikin,
A-lurin ja Tu-lurin välillä sijaitseviin pikkukyliin.

Oikea jumala -- Jad-ben-Otho itse -- oli ilmestynyt ja liittynyt
ylipappi Lu-donin puolelle. Mo-sar asettui viipymättä Lu-donin
käytettäväksi eikä hiiskunut mitään valtaistuimen vaatimisesta. Mo-sar
ajatteli, että hän saisi pitää itseään onnellisena, jos hänen
sallittaisiin jäädä rauhallisesti hoitamaan päällikkyytensä Tu-lurissa,
eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään.

Mutta Lu-don saattoi vielä häntä käyttää, ja siksi hän antoi hänen elää
ja kutsui hänet saapumaan A-luriin kaikkine sotureineen, koska
huhuttiin, että Ja-don keräsi suurta armeijaa pohjoisessa ja ehkä
piankin marssisi Valon kaupunkia vastaan.

Obergatzista oli jumalana oleminen erinomaisen hauskaa. Runsas ravinto,
mielenrauha ja lepo palauttivat hänelle osittain järjen, joka niin
nopeasti oli häneltä haihtunut; mutta yhdessä suhteessa hän oli entistä
hullumpi, sillä nyt ei mikään mahti maailmassa voinut vieroittaa häntä
vakaumuksesta, että hän oli jumala. Orjia asetettiin hänen
käytettäväkseen, ja niitä hän komenteli varsin karskisti. Se sävy
herätti vastakaikua Lu-donin sydämessä, joten nuo kaksi näyttivät aina
olevan hyvässä sovussa. Ylipappi näki muukalaisessa mahtavan voiman,
jonka avulla hän saattoi ainiaaksi vakiinnuttaa valtansa koko
Pal-ul-donissa, ja näin oli Obergatzin tulevaisuus turvattu niin kauan
kuin hän viitsi esittää jumalan osaa A-lurin ylimmäisen papin
toiveitten mukaisesti. Pystytettiin valtaistuin temppelin pääpihalle
itäisen alttarin eteen. Sillä sai Jad-ben-Otho istua itse saapuvilla
katselemassa uhrauksia, joita siellä hänelle toimitettiin joka päivä
auringon laskiessa. Niin suuresti nauttivat hänen puolihullut aivonsa
näistä näytelmistä, että hän toisinaan tahtoi itsekin käytellä
uhriveistä, ja sellaisissa tapauksissa lankesivat papit ja kansa
kunnioittavasta pelosta kasvoilleen tämän ankaran jumalan eteen.

Jollei Obergatz heissä herättänytkään entistä suurempaa rakkautta
heidän jumalaansa, opetti hän heitä toki sitä pelkäämään enemmän kuin
ennen, niin että Jad-den-Othon nimeä kuiskailtiin kaupungilla
ja pelkällä sen mainitsemisella peloitettiin pikkulapsia
tottelevaisuuteen. Pappien ja orjainsa välityksellä Lu-don levitti
tietoa, että Jad-ben-Otho oli käskenyt kaikkien uskollisten
seuralaistensa keräytyä A-lurin ylimmäisen papin lipun alle ja että
kaikki muut olivat kiroissa, varsinkin Ja-don ja se kurja petturi, joka
oli tekeytynyt Dor-ul-Othoksi. Kirot ilmenisivät varhaisena kuolemana
kauheiden kärsimysten yhteydessä, ja Lu-don julistutti kaikkialla, että
hänelle oli ilmoitettava jokaisen soturin nimi, joka valitti jotakin
kipua, sillä sellaisia saattoi syystä pitää epäluulon alaisina, koska
kirojen ensimmäisenä oireena olisi jumalan pahastuttajia kohtaava
vähäinen kivistys tai pahoinvointi. Hän kehoitti niitä, jotka tunsivat
kipua, huolellisesti tutkimaan uskollisuuttaan. Tulos oli merkillinen
ja välitön -- puolet kansasta oli kaikesta kivusta vapaa, ja miehiä
tulvi A-luriin tarjotakseen palveluksiaan Lu-donille, salaisesti
toivoen, että pieni särky, jota olivat tunteneet käsivarressa tai
sääressä, tai vähäinen vatsanpuru ei uudistuisi pahempana.




KAHDESKOLMATTA LUKU

Ja-don kerää joukkonsa


Tarzan ja Jane kiersivät Jad-bal-lulin rantaa ja menivät joen yli
järven päässä. He liikkuivat verkalleen ja pitäen silmällä mukavuutta
ja turvallisuutta, sillä puolisonsa löydettyään oli apinamies päättänyt
olla uhittelematta mitään vaaraa, jotka voisivat heidät jälleen erottaa
toisistaan, viivyttää heitä tai ehkäistä heidän pakoretkensä
Pal-ul-donista. Miten he jälleen pääsisivät rämeen yli, se ei häntä
vielä paljon huolestuttanut -- oli aikaa miettiä asiaa sitten kun
urakka oli välittömästi edessä. Heidän päivänsä kuluivat onnessa ja
jälleenyhtymisen tuottamassa tyytyväisyydessä, pitkän eron jälkeen;
heillä oli paljon kerrottavaa, kun kumpainenkin oli kokenut kovaa monet
vaiheet ja kummalliset seikkailut, eikä mikään tärkeä hetki saanut
jäädä selostamatta siitä ajasta asti, kun he viimeksi olivat tavanneet
toisensa.

Tarzanin aikomuksena oli suunnata tiensä A-lurin ja sen alapuolella
sijaitsevien hajallisten ho-donilaiskylien yläpuolitse niiden ja
vuorten keskitse, siten välttääkseen, mikäli mahdollista, sekä ho-donit
että waz-donit, koska täällä oli puolueeton alue, jolla ei asunut
kumpaakaan kansaa. Näin hän vaelteli luoteisessa suunnassa, kunnes
Kor-ul-jan kohdalla poikkeaisi tervehtimään Om-atia, samalla
kertoakseen gundille Pan-at-lista ja suunnitelmasta, joka hänellä oli
tytön palauttamiseksi turvallisesti kansansa luo.

Oli heidän matkansa kolmas päivä, ja he olivat melkein ehtineet A-lurin
läpi juoksevan joen varrelle, kun Jane äkkiä tarttui Tarzanin
käsivarteen ja osoitti eteenpäin kohti metsän syrjää, jota he olivat
lähenemässä. Puun siimeksessä häämöitti iso möhkäle, jonka apinamies
heti tunsi.

"Mikä se on?" kuiskasi Jane.

"Gryf", vastasi apinamies, "ja me olemme tavanneet sen mahdollisimman
pahassa paikassa. Kolmanneskilometrin matkalla ei ole isoa puuta,
paitsi ne, joiden juurella se seisoo. Tule, meidän täytyy kääntyä
takaisin, Jane; sinun kerallasi en voi uskaltautua sen ulottuviin.
Täytyy vain toivoa, että se ei meitä huomaa."

"Mutta entä jos se huomaa?"

"Sitten minun täytyy uskaltautua."

"Uskaltautua mihin?"

"Yritykseen sen taltuttamiseksi, niinkuin taltutin erään sen
tovereista", vastasi Tarzan. "Kerroinhan sinulle -- etkö muista?"

"Kyllä, mutta en kuvitellut sitä noin kamalan isoksi otukseksi. Kah,
John, sehän on sotalaivan kokoinen."

Apinamies nauroi. "Ei nyt sentään, vaikka myönnänkin, että se
hyökätessään näyttää aivan yhtä hirvittävältä."

He siirtyivät verkalleen poispäin, jotteivät herättäisi pedon huomiota.

"Luulenpa, että tästä selviämmekin", kuiskasi Jane, ja hänen äänessään
värähti hillitty kiihtymys. Silloin jyrähti metsästä kuin etäinen
ukkosen jylinä. Tarzan pudisti päätänsä.

"'Suuri näytös alkaa pääteltassa'", lausui hän irvistäen.

Hän tempasi naisen äkkiä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "En voi
tietää, Jane", sanoi hän. "Teemme parhaamme -- siinä kaikki, mitä
voimme tehdä. Anna minulle keihääsi -- äläkä juokse. Ainoa toivomme on
hirviön pienissä aivoissa pikemmin kuin meissä itsessämme. Kunpa voisin
niitä hallita... no, saamme nähdä!"

Otus oli tullut esille metsästä ja katseli ympärilleen heikoilla
silmillään, ilmeisesti etsien heitä. Tarzan korotti äänensä
tor-o-donien huudon inhaan säveleeseen, "Vhi-uu, vhi-uu, vhi-uu!"
Hetkisen seisoi iso peto liikkumattomana, huomio kiinnitettynä huutoon.
Apinamies astui suoraan sitä kohti, Jane Clayton taempana hänen
kyynärpäänsä kohdalla. "Vhi-uu!" huikkasi hän jälleen käskevästä.
Matala mörinä vastasi gryfin luolamaisesta rinnasta, ja hirviö läheni
heitä verkalleen.

"Mainiota!" huudahti Tarzan. "Asema on kääntymässä meidän eduksemme.
Voitko pysyä levollisena? -- mutta eihän minun sitä tarvitse
kysyäkään."

"En tunne pelkoa Apinain Tarzanin seurassa", vastasi vaimo hiljaisesti,
ja toinen tunsi hänen pehmeiden sormiensa puristuksen käsivarressaan.

Ja näin he molemmat lähestyivät unohtuneen maailmankauden
jättiläiseläintä, kunnes seisoivat ihan sen mahtavan hartian varjossa.

"Vhi-uu!" kirkaisi Tarzan ja iski kamalaan kuonoon keihään varrella.
Vihainen sivunäykkäisy, joka ei osunut maaliin -- eikä nähtävästi ollut
osumaan tarkoitettukaan -- oli toivottuna vastakaikuna.

"Tule", virkkoi Tarzan, tarttuen Janea käsivarresta ja kiertäen hänen
kanssaan hirviön taakse, missä he leveää pyrstöä myöten nousivat
sarviharjaiselle selälle. "Nyt me ratsastamme yhtä muhkeasti kuin
ammoin eläneet esi-isämme, ja tämän kyydin rinnalla nykyinen
kuninkaiden saattokulkue hupenee mitättömäksi markkinakoreiluksi.
Huvittaisiko sinua karauttaa Hyde-puiston läpi tällaisella ratsulla?"

"Pelkään, että kypäräniekat siellä paheksuisivat ratsastuspukujamme,
John", huomautti Jane nauraen.

Tarzan ohjasi gryfiä haluamaansa suuntaan. Jyrkät rantaäyräät ja joet
eivät olleet tälle koljolle minään vastuksena.

"Esihistoriallinen tankki tämä", sanoi Jane, ja nauraen ja rupatellen
he jatkoivat matkaansa. Kerran he tapasivat kymmenkunnan
ho-donilaissoturia, kun gryf äkkiä ilmestyi pienelle aukeamalle.
Miehet loikoivat yksinäisen puun siimeksessä. Hirviön ilmestyessä he
hypähtivät hätääntyneinä pystyyn, ja heidän huudoistaan ärtyneenä gryf
päästi kamalan haastemylvähdyksen ja ryntäsi kohti. Soturit pakenivat
kaikkiin suuntiin, Tarzanin takoessa eläimen kuonoa keihäällään,
hillitäkseen sitä, ja vihdoin se hänelle onnistuikin, juuri kun gryf
oli saavuttamaisillaan erään poloisen, jonka näkyi erikoisesti
valinneen saaliikseen. Vihaisesti mörähtäen gryf pysähtyi, ja nopeasti
vilkaistuaan taaksensa kauhusta valkein kasvoin hävisi ho-don
viidakkoon, jonne oli pyrkinyt.

Apinamies riemastui. Hän oli epäillyt voivansa hallita elukkaa, jos sen
päähän pistäisi hyökätä uhrin kimppuun, ja oli aikonut jättää sen
ennenkuin pääsisivät Kor-ul-jaan. Nyt hän muutti suunnitelmaansa -- he
ratsastaisivat gryfillä ihan Om-atin kylään, jotta kor-ul-jat saisivat
puheenaihetta monen sukupolven ajaksi. Eikä pelkkä näytelmällinen
vaisto apinamiestä tähän tuumaan kehoittanut. Hän ajatteli samalla
Janen turvallisuutta, tietäen että tätä ei uhannut mikään vaara
ihmisten tai eläinten taholta niin kauan kuin hän ratsasti Pal-ul-donin
peloittavimman luontokappaleen selässä.

Heidän edetessään hiljalleen Kor-ul-lulia kohti, sillä gryfin
luonnollinen käynti oli varsin verkkaista, saapui kourallinen
säikähtyneitä sotureita läähättäen A-luriin, ja he levittivät
aaveellista kertomusta Dor-ul-Othosta, vaikka kukaan ei tohtinut
ääneen nimittää häntä Dor-ul-Othoksi. Sensijaan he puhuivat
Tarzan-jad-gurusta, kertoen tavanneensa hänet ratsastamassa gryfillä
sen kauniin muukalaisnaisen kanssa, josta Ko-tan oli aikonut tehdä
Pal-ul-donin kuningattaren. Kun tarina ehti Lu-donin korviin, kutsutti
hän soturit luokseen ja kyseli heiltä tiukasti, kunnes tuli
vakuutetuksi siitä, että he puhuivat totta. Ja kun he olivat
maininneet, minne päin nuo kaksi olivat matkalla, päätteli Lu-don, että
he olivat menossa Ja-luriin, liittyäkseen Ja-doniin -- ja se hänen oli
koetettava ehkäistä hinnalla millä tahansa. Hän kutsui Pan-satin
neuvottelemaan kanssaan kuten hänen tapansa oli tiukassa käänteessä, ja
pitkän aikaa nuo kaksi istuivat suljetussa kammiossa. Kun he lähtivät
sieltä, oli suunnitelma valmis. Pan-sat meni heti omaan asuntoonsa,
jossa riisui papillisen päähineensä ja muut virkansa merkit, pukeutuen
soturin asuun. Sitten hän palasi Lu-donin luo.

"Hyvä!" huudahti tämä nähdessään haarniskoidun ja aseistetun miehen.
"Eivät edes pappistoverisi tai orjat, jotka sinua joka päivä
palvelevat, voisi sinua nyt tuntea. Älä hukkaa aikaa, Pan-sat, sillä
kaikki riippuu nopeudestasi, ja -- muista: tapa mies, jos voit; mutta
tuo nainen joka tapauksessa elävänä tänne. Ymmärräthän?"

"Kyllä, mestari", vastasi pappi; ja niin lähti yksinäinen soturi
A-lurista luoteiselle suunnalle, Ja-luria kohti.

Lähin rotko Kor-ul-jan yläpuolella oli asumaton, ja sinne oli ovela
Ja-don alkanut kerätä armeijaansa, marssittaakseen sen A-luria vastaan.
Hän oli tällöin ensiksikin ottanut lukuun, että varustautumisen
säilyminen salassa antaisi hänelle tilaisuuden yllätyshyökkäykseen
Lu-donin voimia vastaan suunnalta, jolta nämä eivät sitä odottaisi, ja
toisekseen hän saattoi tällävälin pitää miehensä erillään kaupunkien
juoruista, kun jo liikkui kummallisia huhuja, että Jad-ben-Otho muka
oli omassa persoonassaan ilmestynyt ylimmäisen papin avuksi tämän
taistelussa Ja-donia vastaan. Vaadittiin rohkeita ja uskollisia sydämiä
niiltä, jotka eivät välittäneet näihin kertomuksiin sisältyvistä
jumalallisen koston uhkauksista. Muutamia oli hänen riveistään jo
karannutkin, ja Ja-donin asia näkyi kallistuvan häviöön päin.

Sellainen oli asema, kun törmälle rotkon suulle asetettu vartija
ilmoitti havainneensa alhaalla laaksossa jotakin, mikä matkan päästä
näytti ihan siltä kuin olisi kaksi henkilöä ratsastanut gryfin selässä.
Hän sanoi vilahdukselta nähneensä heidät pari kertaa, kun he matkallaan
sattuivat aukeille paikoille, ja arveli heidän matkaavan jokivartta
ylöspäin Kor-ul-jaa kohti.

Ja-don oli alussa taipuvainen epäilemään kertojan puhetta. Mutta kaikki
etevät päälliköt ottavat täyden selvyyden näköjään perättömistäkin
ilmoituksista, ja niinpä hän päätti itse käydä törmällä tarkastamassa,
mitä vartija oli säikkynyt. Tuskin oli hän seisahtanut vartiopaikalle,
kun mies kosketti hänen käsivarttaan ja osoitti laaksoon. "Ne ovat nyt
lähempänä", kuskasi hän; "voitte nähdä heidät selvästi." Ja tosiaankin,
tuskin kolmanneskilometrin päässä keksi Ja-don ilmestyksen, jollaista
hän pitkän elämänsä varrella ei ollut Pal-ul-donissa koskaan nähnyt --
kaksi ihmistä ratsastamassa gryfin leveällä selällä.

Ensin hän ei kyennyt uskomaan omien silmiensäkään todistusta, mutta
pian hänelle selvisi, että olennot tuolla alhaalla eivät voineet olla
mitään muuta kuin miltä ne näyttivät, ja sitten hän tunsi miehen ja
nousi pystyyn, kajauttaen äänekkään huikkauksen.

"Se on hän!" huusi hän tovereilleen. "Se on Dor-ul-Otho itse."

Gryf ja ratsastaja kuulivat huudon, vaikka eivät erottaneet sanoja.
Edellinen mylvähti kauheasti ja ryntäsi törmää kohti; mutta muutamien
pelottomimpien soturiensa seuraamana riensi Ja-don heitä vastaan.
Tarzan, joka ei halunnut tarpeetonta riitaa, koetti kääntää eläintä;
mutta kun se oli varsin uppiniskainen, kesti aina muutamia minuutteja
ennenkuin isäntä sai sen taivutetuksi tottelemaan tahtoansa, ja niinpä
oltiinkin jo hyvin lähellä toisiaan ennenkuin apinamiehen onnistui
pidättää raivokkaan ratsunsa hurja hyökkäys.

Ja-don sotureineen oli tällävälin huomannut, että valtava rumilas
ryntäsi heitä kohti häijyin elkein, ja sallien viisauden varoittaa
rohkeutta olivat he siis kiivenneet puihin. Näiden alla Tarzan vihdoin
sai gryfin pysähdytetyksi, Ja-don huusi alas hänelle.

"Me olemme ystäviä", selitti hän. "Minä olen Ja-don, Ja-lurin
päällikkö. Minä ja soturini kosketamme otsallamme Dor-ul-Othon jalkoja
ja rukoilemme häntä auttamaan meitä taistelussa oikean asian puolesta
Lu-donia, ylimmäistä pappia vastaan."

"Etkö ole vielä suoriutunut hänestä?" kysyi Tarzan. "Minä luulin, että
olit jo kauan sitten päässyt Pal-ul-donin kuninkaaksi."

"Ei", vastasi Ja-don. "Kansa pelkää ylimmäistä pappia, ja kun hänellä
nyt on temppelissä sellainen, jota väittää Jad-ben-Othoksi, ovat monet
sotilaistani säikähdyksissä. Kunpa he vain tietäisivät, että
Dor-ul-Otho on palannut ja siunannut Ja-donin asian, niin olen varma,
että voitto olisi meidän."

Tarzan mietti tuokion. "Ja-don", sanoi hän sitten, "oli niitä harvoja,
jotka uskoivat minuun ja halusivat suoda minulle kunnollista kohtelua.
Minulla on velka maksettavana Ja-donilk ja vastalasku esitettävänä
Lu-donille, ei ainoastaan itseni, vaan etupäässä puolisoni tähden. Minä
lähden kanssasi, Ja-don, rankaisemaan Lu-donia hänen ansaitsemallaan
tavalla. Sano minulle, päällikkö, kuinka Dor-ul-Otho voi parhaiten
palvella isänsä kansaa?"

"Tulemalla minun kanssani Ja-luriin ja välikyliin", vastasi Ja-don
nopeasti, "jotta kansa näkee, että hän on todella Dor-ul-Otho ja että
hän hymyilee Ja-donin asialle."

"Luuletko, että he uskovat minuun nyt enemmän kuin ennen?" kysyi
apinamies.

"Ken tohtisi epäillä mahtavalla gryfillä ratsastavan jumaluutta?"
vastasi vanha päällikkö.

"Entä jos lähden kanssasi A-luriin taistelemaan", tiedusti Tarzan,
"voitko vastata puolisoni turvallisuudesta minun poissaollessani?"

"Hän jää Ja-luriin prinsessa O-lo-an ja omien naisteni seuraan",
vastasi Ja-don. "Siellä hän on turvassa, sillä minä jätän luotettavia
sotureita heitä suojelemaan. Sano, että tulet, oi Dor-ul-Otho, niin
onneni malja on täysi, sillä poikanikin, Ta-den, marssii A-luria kohti
sotajoukon kanssa luoteiselta suunnalta, ja jos me Dor-ul-Othon ollessa
johtajanamme voimme tehdä rynnäkön koillisesta, täytyy voiton tulla
meille."

"Tapahtukoon mielesi mukaan, Ja-don", vastasi apinamies; "mutta ensin
tulee sinun hankkia lihaa gryfilleni."

"Ylhäällä leirissä on monta ruhoa", vastasi Ja-don, "sillä metsästys on
miesteni melkein ainoana työnä."

"Hyvä", huudahti Tarzan. "Käske noutaa ne heti."

Kun lihat oli tuotu ja läjätty jonkun matkan päähän, luisui apinamies
kamalan juhtansa selästä ja ruokki sitä omin käsin.

"Pidä huolta, että sillä on aina runsaasti lihaa", sanoi hän
Ja-donille, sillä hän arvasi, että hänen herruutensa olisi
lyhytaikainen, jos häijy peto kävisi kovin nälkäiseksi.

Vasta aamulla he saattoivat lähteä matkalle Ja-luria köhii, mutta
Tarzan tapasi gryfin makuulla samassa paikassa, johon oli sen
edellisenä iltana jättänyt kahden kauriinruhon ja yhden leijonanraadon
viereen. Mutta: nyt ei siinä ollut muuta kuin gryf.

"Paleontologit väittävät sen olleen kasvinsyöjän", hymähti Tarzan, kun
hän ja Jane lähestyivät elukkaa.

Matka Ja-luriin suunnattiin hajallaan sijaitsevien kylien kautta,
joissa Ja-don toivoi voivansa herättää vilkkaampaa innostusta asiaansa.
Muutamia sotilaita asteli Tarzanin edellä, jotta kansaa asianmukaisesti
valmistettaisiin ei ainoastaan gryfin näkemiseen, vaan myöskin
vastaanottamaan Dor-ul-Otho hänen korkeaan asemaansa sopivalla tavalla.
Tulokset vastasivat täydellisesti Ja-donin toiveita, eikä missään
kylässä, jonka läpi he marssivat, ainoakaan epäillyt apinamiehen
jumaluutta.

Heidän lähestyessään Ja-luria yhtyi heihin vieras soturi, jota
ainoakaan Ja-donin seuralaisista ei tuntenut. Hän sanoi saapuvansa
eräästä kylästä etelän puolelta ja kertoi jonkun Lu-donin päälliköistä
kohdelleen häntä kunnottomasti. Siitä syystä hän oli hylännyt
ylimmäisen papin puolueen ja tullut pohjoiseen, toivoen löytävänsä
kodin Ja-lurissa. Koska jokainen lisä vanhan päällikön joukkoihin oli
tervetullut, salli hän tulokkaan liittyä seuraan, ja niin saapui tämä
Ja-luriin heidän kanssaan.

Nyt nousi kysymys siitä, mitä oli tehtävä gryfille sillä välin kun he
viipyivät kaupungissa. Vaivoin oli Tarzanin onnistunut estää villi
elukka hyökkäämästä kaikkien kimppuun, jotka tulivat sitä lähelle
heidän ensin saapuessaan Ja-donin leiriin Kor-ul-jan läheisessä
asumattomassa rotkossa, mutta matkalla Ja-luriin se oli näkynyt
tottuvan ho-donien läsnäoloon. Viimemainitut eivät kuitenkaan
tuottaneet sille mitään kiusaa, koska pysyttelivät siitä mahdollisimman
kaukana; ja kun se huojui kaupungin kaduilla, katseltiin sitä korkeiden
ikkunain ja kattojen turvista. Niin mukautuvaiseksi kuin se näytti
tulleenkin, ei kukaan olisi innostunut puoltamaan esitystä, että se
laskettaisiin vapaaksi kaupungille. Lopuksi ehdotettiin, että se
pantaisiin muureilla ympäröityyn aitaukseen palatsin alueelle, ja niin
tehtiinkin. Tarzan ajoi sen sinne, sitten kun Jane oli kavunnut alas
sen selästä. Sille heitettiin lisää ruokaa, ja peto jäi omiin
hoteisiinsa, kun palatsin säikähtyneet asukkaat eivät edes tohtineet
kiivetä muureille sitä katselemaan.

Ja-don vei Tarzanin ja Janen prinsessa O-lo-an asuntoon. Heti kun tämä
näki apinamiehen, heittäytyi hän maahan ja kosketti otsallaan hänen
jalkojansa. Pan-at-li oli prinsessan luona ja näytti hänkin
onnelliselta nähdessään jälleen Tarzan-jad-gurun. Kun saatiin tietää,
että Jane oli hänen puolisonsa, katseltiin viimemainittua samanlaisella
pelonsekaisella kunnioituksella, koska epäuskoisimmankin Ja-donin
sotilaista täytyi nyt tulla vakuutetuksi, että Ja-lurin kaupungissa
kestittiin vieraina jumalaa ja jumalatarta, joten Ja-donin asia näiden
kahden mahtavan henkilön avulla pian saatettaisiin voittoon ja vanha
leijonamies korotettaisiin Pal-ul-donin valtaistuimelle.

O-lo-alta sai Tarzan kuulla, että Ta-den oli palannut ja että heidät
yhdistettäisiin avioliittoon heidän uskontonsa omituisten loitsumenojen
ja kansan tavan mukaan heti kun Ta-den palaisi A-lurin taistelusta.

Tarjokkaita keräytyi nyt kaupunkiin, ja päätettiin, että Ja-don ja
Tarzan seuraavana päivänä palaisivat pääjoukon luo, kätkettyyn leiriin;
heti senjälkeen tehtäisiin kaikin miehin yöllinen hyökkäys Lu-donin
joukkoja vastaan. Tästä lähetettiin sana Ta-denille, joka odotti
sotureineen Jad-ben-lulin pohjoispuolella vain moniaan kilometrin
päässä A-lurista.

Näiden suunnitelmien toimeenpanemiseksi oli välttämätöntä jättää Jane
Ja-donin palatsiin Ja-luriin, mutta O-lo-a seuranaisineen oli hänen
kanssaan ja monta soturia heitä vartioimassa, joten Tarzan sanoi
vaimolleen jäähyväiset, olematta laisinkaan huolissaan hänen
turvallisuudestaan, ja nousten jälleen gryfin selkään riensi
kaupungista Ja-donin ja tämän soturien kanssa.

Rotkon suulla hylkäsi apinamies jättiläisratsunsa, koska se oli tehnyt
tehtävänsä eikä siitä voinut olla hänelle hyötyä hyökkäyksessä A-luria
vastaan, joka oli suoritettava juuri ennen päivänkoittoa seuraavana
aamuna. Kun viholliset eivät olisi voineet häntä nähdä, olisi hänen
saapumisensa kaupunkiin gryfin selässä jäänyt erityistä vaikutusta
vaille. Pari nasevaa iskua keihäänvarrella lähetti elukan mylvien ja
möristen Kor-ul-gryfin suuntaan, eikä apinamies ollut pahoillaan sen
lähdöstä, koska hän ei ollut milloinkaan voinut tietää, millä hetkellä
se äkkipikaisuudessaan ja kyllästymättömässä ruokahalussaan olisi
saattanut hyökätä jonkun hänen toverinsa kimppuun. Heti kun he olivat
ehtineet rotkoon, alkoi marssi A-luria kohti.




KOLMASKOLMATTA LUKU

Pan-satin kaksi kaappausta


Yön tullen livahti Ja-lurin palatsista soturi temppelialueelle, mennen
alempien pappien asuntopuolelle. Hänen tulonsa ei herättänyt mitään
epäluuloa, koska ei ollut harvinaista, että sotureilla oli asiaa
temppeliin. Vihdoin hän saapui kammioon, johon oli useita pappeja
kerääntynyt ilta-aterian jälkeen. Uhrimenot olivat päättyneet, eikä
heitä enää tarvittu mihinkään uskonnolliseen toimitukseen ennen
auringon nousua.

Tiesihän soturi, niinkuin melkein koko Pal-ul-don tiesi, ettei Ja-lurin
temppelin ja palatsin välillä ollut mitään vahvaa sidettä ja että
Ja-don ainoastaan sieti pappien elelyä ja salli heidän harjoittaa
julmia menojaan, koska ne olivat kuuluneet Pal-ul-donin ho-donien
tapoihin ammoisista ajoista. Ja huimapää olisi tosiaan täytynyt sen
miehen olla, joka olisi yrittänyt puuttua pappien asioihin. Tiedettiin
hyvin, että Ja-don ei koskaan astunut temppeliin ja että ylimmäinen
pappi ei koskaan käynyt palatsissa; mutta kansa saapui temppeliin
uhrilahjoineen, ja uhrauksia toimitettiin iltaisin ja aamuisin niinkuin
jokaisessa muussakin Pal-ul-donin pyhätössä.

Soturi tiesi tämän kaiken, tiesi ehkä paremmin kuin tavallisen
sotamiehen olisi luullut tietävän. Ja niin hän täältä temppelistä etsi
apua, jota tarvitsi tuumansa toteuttamisessa, minkälainen se sitten
lienee ollutkin.

Astuessaan pappien huoneeseen hän tervehti näitä pal-ul-donilaiseen
tapaan, mutta samalla hän teki sormellaan merkin, joka olisi
sivullisessa herättänyt vain vähän huomiota, jos ollenkaan. Huoneessa
oli niitä, jotka sen huomasivat ja osasivat tulkita; se ilmeni pian
siitä, että kaksi papeista nousi ja astui aivan miehen luo hänen
seisoessaan ovikäytävässä. Ja kumpainenkin toisti tullessaan soturin
tekemän merkin.

Nuo kolme puhelivat vain lyhyen hetken, ja soturi kääntyi, lähtien
huoneesta. Vähää myöhemmin poistui toinen hänen kanssaan haastelleista
papeista, ja pian sen jälkeen toinenkin.

Käytävässä he tapasivat soturin odottamassa ja veivät hänet pieneen
komeroon, joka avautui vähäisempään käytävään pikku matkan päässä tämän
ja isomman yhtymäkohdasta. Täällä viipyivät kaikki kolme jonkun aikaa
ja keskustelivat kuiskaillen; sitten soturi meni takaisin palatsiin ja
papit palasivat asuntoonsa.

Ja-lurin palatsin naistenhuoneet olivat kaikki samalla puolella pitkää
suoraa käytävää. Kussakin oli yksi ainoa käytävään avautuva ovi ja
vastakkaisella seinällä useita ikkunoita puutarhan puolella. Eräässä
näistä huoneista Jane nukkui yksinään. Käytävän kummassakin päässä
seisoi yksi ainoa vartija; vartioston pääjoukko oleskeli erityisessä
suojamassa naiselan ulko-oven lähellä.

Palatsi nukkui, sillä siellä, missä Ja-don hallitsi, oltiin
aamuvirkkuja. Suuren pohjoisen päällikön _pal-e-don-sossa_ ei vietetty
sellaisia hurjia mässäyksiä, joiden remu kaikui A-luriri kuninkaan
palatsissa. Ja-lur oli pääkaupunkiin verrattuna hiljainen soppi, mutta
siellä pidettiin kuitenkin aina vartioita jokaisen Ja-donin ja hänen
huonekuntansa huoneisiin vievän sisäänkäytävän suulla, samoin kuin sekä
temppeliin että kaupunkiin päin avautuvilla porteilla.

Nämä vartiot olivat pieniä, käsittäen vain viisi, kuusi sotamiestä,
joista yksi pysytteli valveilla toisten nukkuessa. Sellaiset olivat
siis olosuhteet, kun saapui kaksi sotilasta, yksi kumpaankin päähän
käytävää, niiden vartijain luo, jotka olivat valvomassa Jane Claytonin
ja prinsessa O-lo-an turvallisuutta, ja kumpainenkin tulokkaista toisti
heille ne tavanomaiset sanat, joilla vartijoille ilmoitettiin, että
heidät vapautetaan vuorostaan. Nämä toiset olivat muka lähetetyt
heidän sijaansa. Soturille ei koskaan ole vastenmielistä päästä
vartiopalveluksesta. Vaikka hän muissa olosuhteissa ehkä tekisikin
useita kysymyksiä, on hän tällöin mielissään, kun pääsee yleisesti
vihatun velvollisuuden yksitoikkoisuudesta. Mitään huomauttamatta
vartijat siis vastaanottivat vapautuksen ja riensivät pois
makuulavitsoilleen.

Sitten ilmestyi vielä kolmas soturi käytävään, ja kaikki tulokkaat
keräytyivät sen oven eteen, jonka takana apinamiehen puoliso uinui.
Yksi heistä oli se vieras soturi, jonka Ja-don ja Tarzan olivat
tavanneet kaupungin ulkopuolella ollessaan edellisenä päivänä tulossa
Ja-luriin; ja hän oli sama, joka oli äsken pistäytynyt temppelissä,
mutta hänen toveriensa kasvot olivat oudot toisilleenkin, koska pappi
harvoin poistaa kamalan naamiopäähineensä edes virkaveljiensä
läsnäollessa.

Hiljaa he kohottivat oviaukon uutimia ja hiipivät varovasti kammioon.
Peränurkassa lepäsi lady Greystoke turkiskasalla, nukkuvan asennossa.
Tunkeutujain paljaat jalat eivät saaneet aikaan mitään melua heidän
astuessaan kivipermannon yli häntä kohden. Ikkunasta vuoteen läheltä
pilkistävä kuunsäde valaisi täydellisesti nukkujan, paljastaen
käsivarren ja olkapään kauniit ääriviivat komeiksi tummaa turkispohjaa
vasten ja kolmea hiipijää kohti kääntyneiden kasvojen moitteettomat
ääripiirteet.

Mutta ei nukkujan kauneus enempää kuin hänen avuttomuutensakaan
herättänyt heissä mitään sellaisia tunteita kuin miehisen miehen
povessa olisi herännyt. Näistä kolmesta papista hän oli vain
savimöhkäle, eivätkä he kyenneet tajuamaan sitä intohimoa, joka oli
toisia kiihoittanut vehkeilyyn ja murhiin tämän viehättävän
amerikattaren omistuksesta ja parhaillaankin oli vaikuttavana tekijänä
tuntemattoman Pal-ul-donin kohtaloissa.

Huoneen permannolla oli joukko taljoja, ja ehtiessään lähelle nukkujaa
kolmikon johtaja pysähtyi ottamaan yhden pienemmistä. Seisoen nukkujan
pään kohdalla hän piteli levitettyä taljaa hänen kasvojensa
yläpuolella. "Nyt", kuiskasi hän, kietaisten taljaan naisen pään, ja
hänen kaksi seuralaistaan hypähti tarttumaan hänen käsivarsiinsa ja
kytkemään hänen ruumiinsa sillä välin kun johtaja tukahdutti hänen
huutonsa karvaisella kääreellä. Nopeasti ja äänettömästi he sitoivat
hänen ranteensa ja panivat suuhun tukkeen, eikä sinä lyhyenä aikana,
joka heidän hommassaan kului, kuulunut mitään ääntä, jonka viereisten
huoneiden asukkaat olisivat voineet erottaa.

Temmaten hänet tylysti pystyyn koettivat he pakottaa Janea astumaan
ikkunaa kohti, mutta vangittu teki tenän ja heittäysi permannolle.
Suuruksissaan he olisivat mielellään ryhtyneet julmuudella lannistamaan
häntä tottelevaisuuteen, mutta eivät tohtineet, koska Lu-donin viha
olisi saattanut ankarana kohdata jokaista hänen kauniin saaliinsa
runtelijaa.

Ja niin heidän täytyi nostaa hänet permannolta ja kantaa häntä. Se ei
ollut keveätä tehtävää, sillä vanki potki ja rimpuili tarmonsa takaa.
Kuitenkin heidän onnistui laahata hänet ikkunasta puutarhaan, josta
toinen Ja-lurin temppelin papeista johdatti heidän askeleensa kehän
etelämuurissa olevalle pienelle teljetylle portille.

Heti sen takaa johtivat kiviportaat alas joen partaalle, ja niiden
juurelle oli kiinnitetty useita ruuhia. Pan-sat sai todella kiittää
onneaan, kun hänen apurinsa niin hyvin tunsivat temppelin ja palatsin,
sillä muutoin hän tuskin olisi päässyt Ja-lurista vankinsa kanssa.
Laskien naisen keveän veneen pohjalle Pan-sat astui itse siihen ja
tarttui melaan. Hänen toverinsa irroittivat pienen aluksen ja työnsivät
sen joen vuolteeseen. Suoritettuaan petturityönsä he kääntyivät
takaisin temppeliin, Pan-satin meloessa voimakkaasti myötävirtaan ja
siten lipuessa ruuhellaan nopeasti alas jokea, joka kuljettaisi hänet
Jad-ben-luliin ja A-luriin.

       *       *       *       *       *

Kuu pii laskenut, eikä eteläiseltä taivaanrannalta vielä kajastanut
lähestyvän päivän hohdetta, kun pitkä jono sotilaita hiipi A-lurin
kaupunkiin. Heidän suunnitelmansa olivat tarkoin lasketut, ja niiden
menestyminen näytti varmalta. Oli toimitettu lähetti Ta-denin luo,
jonka joukot odottivat kaupungin luoteispuolella. Pienen osaston kanssa
oli Tarzanin määrä tunkeutua temppelin salakäytävästä, jonka aseman hän
yksin tunsi, sillä välin kun Ja-don soturien pääjoukon kanssa hyökkäisi
palatsin portteja vastaan.

Pientä osastoaan johtava apinamies liikkui hiipimällä A-lurin
mutkikkaita kujia pitkin ja saapui kenenkään huomaamatta rakennukselle,
joka kätki salakäytävän suun. Kun tämä paikka oli parhaiten suojattuna,
koska sen olemassaolosta eivät tietäneet muut kuin papit, oli se
jätetty vartioimatta. Helpottaakseen pienen joukon tunkeutumista
kapean, mutkittelevan ja epätasaisen tunnelin kautta Tarzan sytytti
soihdun, joka oli tuotu sitä tarkoitusta varten, ja astuen
sotilaittensa edellä opasti heitä temppeliä kohti.

Apinamies oli varma siitä, että hän voisi saada paljon aikaan pienellä
valiojoukollaan, niin pian kuin oli päässyt temppelin sisäsuojiin,
koska hyökkäys siltä puolelta saattaisi helposti nujerrettavat papit
sekasortoon ja sallisi Tarzanin takaapäin ahdistaa palatsin joukkoja,
samalla kun Ja-don antautuisi heidän kanssaan taisteluun palatsin
portilla ja Ta-den miehineen kiipeisi pohjoisille muureille. Suurta
merkitystä oli Ja-don pannut siihen siveelliseen vaikutukseen, jonka
Dor-ul-Othon salaperäinen ilmestyminen temppelin keskukseen tekisi
viholliseen, ja vanha päällikkö oli kehoittanut Tarzania käyttämään
kaikin tavoin hyväkseen sitä varmaksi katsomaansa seikkaa, että monet
Lu-donin sotureista vielä horjuivat uskollisuudessaan ylimmäisen papin
ja Dor-ul-Othon välillä, koska heitä edelliseen kiinnitti pikemminkin
pelko, jonka hän oli seuralaistensa sydämissä osannut herättää, kuin
minkään rakkauden tai uskollisuuden tunne.

Muuan pal-ul-donilainen sananlasku kuuluu vapaasti käännettynä:
"Oikeaakin polkua mennessä voi päätyä väärille perille", ja sellaiseen
tulokseen nyt lopultakin olivat suuren pohjoisen päällikön ja hänen
jumalaisen liittolaisensa askeleet heitä johtamassa.

Ennakolta tutustuneena käytävien mutkiin ja saaden osakseen tuohuksen
täyden valon, joka sittenkin oli vain himmeätä ja lepattavaa hohdetta,
oli Tarzan jonkin matkaa muista edellä ja hartaassa kiihkossaan päästä
viholliseen käsiksi ajatteli liian vähän niitä, joiden oli häntä
tuettava. Eikä se ollut ihmeellistäkään, koska apinamies oli
lapsuudestaan asti tottunut käymään elämän taistelut yksinään, joten
hänen tavakseen oli tullut luottaa vain omaan oveluuteensa ja
kuntoonsa.

Niin tapahtui, että hän paljon ennen sotureitaan saapui ylempään
käytävään, josta avautui ovia Lu-donin ja alempain pappien kammioihin,
ja kun hän kääntyi tähän himmeiden pikisoihtujen synkästi valaisemaan
holviin, näki hän toisen ilmestyvän sinne vastapäisestä käytävästä --
soturin, joka puolittain kantoi, puolittain laahasi naista mukanaan.
Heti tunsi Tarzan köytetyn ja suukapulalla mykistetyn vangin, jonka oli
luullut elelevän turvallisena Ja-donin palatsissa Ja-lurissa.

Soturi oli nähnyt Tarzanin samalla hetkellä. Hän kuuli kumean,
petomaisen mörähdyksen apinamiehen huulilta, kun tämä syöksyi eteenpäin
temmatakseen puolisonsa ja purkaakseen vangitsijaa vastaan tarmanganin
villissä sydämessä kuohohtavan kostonhimon. Pan-satin lähellä oli
sivukammion oviaukko. Sinne hän harppasi, vieden naisen mukanaan.

Hänen kintereillään tömisti Apinain Tarzan. Hän oli heittänyt soihtunsa
pois ja vetänyt tupesta pitkän puukon, joka oli kuulunut hänen
isälleen. Silmittömästi kuin hyökkäävä härkä hän syöksyi kammioon
Pan-satin perässä ja huomasi uutimien laskeuduttua takanaan olevansa
pilkkosen pimeässä. Samassa kuului hänen edestään kiven kolahdus kiveä
vasten, ja silmänräpäystä myöhemmin seurasi samanlainen kolahdus takaa.
Mitään muuta ei tarvittu ilmaisemaan apinamiehelle, että hän jälleen
oli vankina Lu-donin temppelissä.

Hän seisoi aivan alallaan siinä, mihin oli pysähtynyt kuullessaan
ensimmäisen kivioven putoamisen. Ei häntä enää helposti syöstäisi
gryfin kuoppaan tai muuhun samanlaiseen vaaraan, kuten oli tapahtunut
Lu-donin saadessa hänet loukkuun Gryf-temppelissä. Hänen silmänsä
alkoivat vähitellen tottua pimeyteen, ja hän huomasi himmeätä valoa
tunkeutuvan huoneeseen jostakin reiästä, vaikkei muutamaan minuuttiin
kyennyt päättelemään missä se oli. Vihdoin hän keksi katonlaessa pienen
aukon, kolmisen jalkaa läpimitaltaan, ja siitä tunkeusi hänen
vankilaansa jotakin, mikä oli pikemmin vain kuulakkaampaa pimeyttä kuin
valoa.

Senjälkeen kun ovet olivat loksahtaneet kiinni, ei hän ollut kuullut
mitään ääntä, vaikka alati pinnisti herkkiä korviansa saadakseen
jotakin vihiä suunnasta, jonne ryöstäjä oli vienyt hänen puolisonsa.
Nyt hän saattoi erottaa vankityrmänsä ääriiviivat. Se oli pieni huone,
ei viittätoista jalkaa avarampi seinästä seinään. Käsien ja polvien
varassa mitä varovaisimmin ryömien hän tarkasti koko permantopinnan.
Ihan keskellä, kattoaukon alla, oli luukku, mutta muutoin oli permanto
kiinteä. Tämän tietäen hänen tarvitsi vain välttää sitä kohtaa, mikäli
permannosta oli kysymys. Sitten Tarzan kiinnitti huomionsa seiniin.
Niissä oli vain kaksi aukkoa: ovi, josta hän oli astunut sisälle, ja
sitä vastapäätä ovi, josta soturi oli kantanut Jane Claytonin. Kumpikin
oli suljettu kivipatsaalla, jotka pakeneva soturi oli lähtiessään
päästänyt alas.

       *       *       *       *       *

Ylimmäinen pappi Lu-don lipaisi ohuita huuliaan ja hieroi luisevia
valkoisia käsiään tyydytyksestä, kun Pan-sat kantoi Jane Claytonin
hänen luokseen ja laski uhrin hänen eteensä permannolle.

"Hyvin tehty, Pan-sat!" huudahti hän. "Sinä saat hyvän palkan tästä
palveluksesta. Kunhan meillä nyt vain olisi väärä Dor-ul-Otho
vallassamme, niin koko, Pal-ul-don pian viruisi jalkojemme juuressa."

"Mestari, hän on minulla!" sanoi Pan-sat.

"Mitä!" huudahti Lu-don. "Sinulla on Tarzan-jad-guru? Olet hänet ehkä
tappanut. Kerro minulle, ihmeellinen Pan-satini, kerro nopeasti!
Sydämeni pakahtuu halusta tietää."

"Olen pyydystänyt hänet elävältä, mestari", vastasi Pan-sat. "Hän on
siinä pienessä kammiossa, jonka esi-isämme rakensivat niiden
kaappaamiseksi, jotka olivat liian väkeviä miesvoimin nujertaa."

"Olet menetellyt hyvin, Pan-sat; minä..."

Säikähtynyt pappi syöksyi huoneeseen. "Joutuin, mestari, joutuin",
huusi hän, "käytävät ovat täynnä Ja-donin sotureita!"

"Sinä olet hullu", ärjäisi ylimmäinen pappi. "Minun soturini pitävät
hallussaan palatsia ja temppeliä."

"Puhun totta, mestari", vakuutti pappi; "käytävässä on sotilaita, jotka
lähestyvät juuri tätä huonetta, ja ne tulevat kaupunkiin johtavalta
salakäytävältä päin."

"Asia saattaa olla niinkuin hän sanoo", selitti Pan-sat. "Siltä
suunnalta oli Tarzan-jad-guru tulossa, kun minä hänet huomasin ja
saatoin satimeen. Hän johti paraikaa sotureitansa kaikkein pyhimpään."

Lu-don juoksi nopeasti ovelle ja vilkaisi käytävään. Ensi silmäyksellä
hän näki, että pappi ei ollut aiheettomasti säikähtynyt. Kaksitoista
sotilasta marssi käytävää pitkin häntä kohden, mutta he näyttivät
hämmentyneiltä eivätkä suinkaan varmoilta asiastaan. Ylimmäinen pappi
arvasi, että he menetettyään johtajansa, Tarzanin, olivat jotensakin
eksyksissä temppelin maanalaisten holvien tuntemattomissa sokkeloissa.

Astuen takaisin huoneeseen Lu-don tarttui katosta riippuvaan
nahkahihnaan. Hän nyki sitä voimakkaasti ja kautta temppelin
kumahtelivat metallisen gongongin syvät soinnahdukset. Viisi kertaa sen
lyönnit kiirivät käytävissä, ja sitten Lu-don kääntyi pappien puoleen.
"Tuokaa nainen tänne ja seuratkaa minua", käski hän.

Hän meni ulos pienestä ovesta, ja toiset nostivat Jane Claytonin ylös
ja seurasivat häntä. He etenivät kapean käytävän läpi ja portaita
ylöspäin kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle ja mutkitellen
taaksepäin sokkeloverkossa, kunnes päätyivät kierukkaportaille, jotka
nousivat maanpinnalle isoimmassa alttaripihassa itäisen alttarin
lähellä.

Kaikilta suunnilta kuului nyt sekä alhaalta käytävistä että ylhäältä
maanpinnalta kiireisiä askelia. Hälytyssoittimen viisi kajahdusta
oli kutsunut uskolliset puoluelaiset Lu-donin avuksi hänen
yksityishuoneisiinsa. Papit, jotka tunsivat tien, opastivat vähemmän
perehtyneet soturit paikalle, ja nyt eivät Tarzania seuranneet olleet
ainoastaan johtajatta, vaan heitä vastassa oli aivan ylivoimainen
joukko. He olivat rohkeita miehiä, mutta näissä olosuhteissa he olivat
avuttomia, ja niin he peräytyivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Ehdittyään pienemmän holvitien ahtaaseen alaan he tunsivat olevansa
turvassa, koska ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan saattoi täällä
hyökätä heidän kimppuunsa. Mutta heidän suunnitelmansa oli mennyt
myttyyn, ja ehkä koko asiakin menetetty, koska Ja-don oli niin paljon
rakentanut heidän yrityksensä menestykseen.

Kuullessaan temppelien gongongien kaiun Ja-don otaksui, että Tarzan oli
miehineen alottanut taistelun, ja niin hän ryhtyi hyökkäykseensä
palatsin porttia vastaan. Temppelin sisäpihaan kuuli Lu-don hurjia
sotahuutoja, jotka antoivat tiedon todellisesta voimien mittelystä.
Jättäen Pan-satin ja toisen papin vartioimaan naista, hän kiirehti
palatsia kohti johtaakseen itse joukkojaan, ja astuessaan
temppelialueen läpi hän toimitti lähetin ottamaan selvää alhaalla
sokkeloissa käydyn nujakan tuloksista ja toisia airueita levittämään
hänen puoluelaistensa kesken sanomaa, että väärä Dor-ul-Otho oli
vankina temppelissä.

Kun taistelun melske kohosi A-lurin yli, kääntyi luutnantti Erich
Obergatz pehmeällä taljavuoteellaan. Hän hieroi silmiään ja katsahti
ympärilleen. Ulkona oli vielä pimeä.

"Minä olen Jad-ben-Otho", virkkoi hän. "Kuka rohkenee häiritä minun
untani?"

Permannolla hänen makuusijansa jalkopäässä kyyröttävää orjatarta
puistatti ja hän kosketti otsallaan permantoa. "Varmaankin on
vihollinen hyökännyt, oi Jad-ben-Otho." Tyttö puhui lepytellen, sillä
hän tiesi kokemuksesta, mihin hirvittävään ja hulluun raivoon
vähäpätöisetkin seikat saattoivat suuren jumalan kiihoittaa.

Muuan pappi syöksyi äkkiä oviuutimen välitse, painui rähmälleen ja
hieroi otsaansa permantokivitykseen. "Oi Jad-ben-Otho", huusi hän,
"Ja-donin sotilaat ovat hyökänneet palatsiin ja temppeliin. Paraikaa he
taistelevat käytävissä Lu-donin suojien lähettyvillä, ja ylimmäinen
pappi pyytää sinua tulemaan palatsiin rohkaistaksesi uskollisia
sotilaitasi."

Obergatz hypähti pystyyn.. "Minä olen Jad-ben-Otho", kiljasi hän.
"Salamoillani tuhoan jumalanpilkkaajat, jotka rohkenevat hyökätä
A-lurin pyhään kaupunkiin!"

Hetkisen hän reuhtoi juosten päämäärättä pitkin huonetta, papin ja
orjattaren pysyessä rähmällään ja otsa maassa.

"Ylös", huudahti Obergatz potkaisten vihaisesti orjatyttöä kylkeen,
"ylös! Jäisitkö sinä tänne odottamaan koko päiväksi, sillävälin kun
pimeyden voimat saartavat valon kaupunkia?"

Suunniltaan säikähtyneinä, kuten kaikki, joiden täytyi olla suurta
jumalaa palvelemassa, nousivat molemmat ja seurasivat Obergatzia
palatsiin päin.

Sotilaiden huutojen yli kohosi yhä temppelinpappien kirkuna:
"Jad-ben-Otho on täällä, ja väärä Dor-ul-Otho on temppeliin
vangittuna!" Yhäti toistellut huudot kuuluivat vihollistenkin korviin,
niinkuin oli tarkoitettukin.




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tuomion hetki


Auringon noustessa olivat Ja-donin joukot vielä pidäteltyinä palatsin
portilla. Vanha urho oli viereltä valloittanut korkean rakennuksen ja
piti harjalla aina sotilasta tähystämässä palatsin pohjoismuuria kohti,
siltä kun oli Ta-denin tehtävä hyökkäyksensä. Mutta minuutit venyivät
tunneiksi, eikä toisesta sotajoukosta näkynyt merkkiäkään; ja sitten
ilmestyi auringon loisteessa palatsirakennuksen katolle ylimmäinen
pappi Lu-don, vallantavoittelija Mo-sar ja kummallinen alaston
miehenhahmo, jonka pitkään tukkaan ja partaan oli punottu vereksiä
saniaisia ja kukkia. Heidän takanaan seisoi parvi alempia pappeja,
jotka veisasivat yhteen ääneen: "Tämä on Jad-ben-Otho. Laskekaa aseenne
ja antautukaa!" Tätä he toistivat toistamistaan ja sen kanssa
vuorotellen huutoa: "Väärä Dor-ul-Otho on vankina!"

Kun taistellaan suuria ruumiillisia ponnistuksia vaativilla aseilla,
syntyy tavallisesti hiljaisuudenkin toveja sotajoukkojen kesken, ja
sellaisena aikana kohosi äkkiä ääni Ja-donin seuralaisten riveistä:
"Näyttäkää meille Dor-ul-Otho! Me emme usko teitä!"

"Odottakaa!" huusi Lu-don. "Jollen minä tuo häntä esille ennenkuin
aurinko on liikkunut oman leveytensä verran, niin palatsin portit
avataan teille ja minun sotilaani laskevat aseensa."

Hän kääntyi erään pappinsa puoleen, antaen lyhyitä määräyksiä.

       *       *       *       *       *

Apinamies astuskeli ahtaan koppinsa permannolla. Katkerasti hän soimasi
itseään typeryydestä, joka oli vienyt hänet tähän uuteen ansaan. Mutta
oliko se typeryyttä? Mitäpä muuta hän olisi saattanut tehdä kuin
rientää puolisonsa avuksi? Hän yritti arvailla, kuinka he olivat
saaneet hänet Ja-lurista siepatuksi, ja sitten hänen mieleensä äkkiä
muistuivat sen soturin piirteet, jonka vallassa hän oli nähnyt Janen.
Ne tuntuivat omituisen tutuilta. Hän vaivasi aivojaan yrittäen
muistella, missä oli miehen ennen nähnyt, ja sitten asia hänelle
valkenikin. Mies oli sama vieras soturi, joka oli liittynyt Ja-donin
joukkoihin Ja-lurin ulkopuolella sinä päivänä, jona Tarzan oli
ratsastanut isolla gryfillä Kor-ul-jan viereisestä asumattomasta
rotkosta alas pohjoisen päällikön pääkaupunkiin. Mutta kuka hän muuten
oli? Tarzan tiesi, että hän ei sitä ennen ollut häntä koskaan nähnyt.

Nyt hän kuuli gongongin kumahtelun ulkoa käytävästä ja hyvin heikkoa
jytyä kiireisistä askelista, joita huudot säestivät. Hän arvasi, että
hänen sotilaansa oli huomattu ja kahakka alkanut. Tuskaksi kävi, että
hänen ei ollut sallittu ottaa siihen osaa.

Yhä uudelleen hän koetteli vankilansa ovia ja permannon
keskiluukkua, mutta ne olivat hänen vimmatuimmastakin rytyytyksestään
hievahtamattomia. Hän yritti kurkistella ylhäällä olevaan aukkoon,
mutta ei erottanut mitään, ja sitten hän jatkoi turhaa kävelyään
edestakaisin kuin häkkiin suljettu leijona ristikkonsa takana.

Tunnit kuluivat vitkallisesti. Hänen korvansa erottivat heikkoja ääniä,
ikäänkuin huikkauksia pitkän matkan päästä. Taistelu oli käynnissä. Hän
ihmetteli, pääsisikö Ja-don voittajaksi, ja jos niin tapahtuisi,
voisivatko hänen ystävänsä mitenkään löytää hänet tästä kallionsisuksen
salakammiosta. Hän epäili sitä.

Mutta kun hän taas vilkaisi kattoaukkoon, näkyi keskikohdalla riippuvan
jotakin. Hän meni lähemmäksi ja tähysi tiukemmin. Niin, siellä oli
jotakin. Se näkyi olevan köysi. Tarzan mietti, oliko se ollut siinä
kaiken aikaa. Kaiketikin, koska hän ei ollut kuullut mitään rasahdusta
ylhäältä -- ja olihan huoneessa niin pimeä, että köysi helposti oli
saattanut jäädä häneltä huomaamatta.

Hän kurotti kätensä sitä kohti. Pää oli juuri hänen ulottuvillaan. Hän
painausi sen varaan nähdäkseen, kestäisikö se hänet. Sitten hän laski
sen irti ja peräytyi, yhä katsellen sitä, niinkuin olette nähnyt
eläimen tekevän tutkiakseen jotakin outoa esinettä -- sellaiset pikku
piirteet erottivat Tarzanin muista ihmisistä, tehostaen hänen
yhtäläisyyttään kotiviidakkonsa petojen kanssa. Yhä uudelleen ja
uudelleen hän kosketti ja koetteli punottua nahkaköyttä, aina
kuunnellen, erottaisiko mitään varottavaa rasahdusta ylhäältä.

Hän varoi astumasta milloinkaan luukulle, ja kun hän vihdoin laskeutui
koko painollaan köyden varaan ja kohotti jalkansa permannosta, levitti
hän ne hyvin haralleen, jotta mahdollisesti pudotessaan jäisi
kahareisin luukun yli. Köysi kesti hänen painonsa. Ei kuulunut mitään
ääntä ylhäältä eikä permantoluukultakaan päin.

Hiljaa ja varovasti hän ote otteelta käsiänsä siirrellen kiskoutui
ylöspäin. Yhä lähemmäksi lakea hän nousi. Tuokion perästä hänen
silmänsä olisivat välikaton yläpuolella. Hänen molemmat kätensä
ulottuivat jo ylempään huoneeseen, kun äkkiä jokin puristui hänen
kyynärvarsiinsa, kytkien ne tiukasti ja jättäen hänet riippumaan ilmaan
kykenemättömänä etenemään tai peräytymään.

Heti ilmestyi valoa ylempään huoneeseen, ja hän näki kamalan
papinnaamion tuijottavan vastaansa. Papin käsissä oli nahkainen hihna,
ja sillä hän köytti Tarzanin käsivarret, kunnes ne olivat kiedotut
kireästi toisiinsa kyynärpäistä melkein sormiin asti. Tämän papin
takana Tarzan näki kohta toisia, ja sitten muutamat tarttuivat häneen
ja vetivät hänet aukosta sisälle.

Melkein heti, kun sai silmänsä permannon tasolle, käsitti hän kuinka he
olivat hänet pyydystäneet. Kaksi silmukkaa oli ollut aukon kehyksenä.
Pappi oli odottanut kummankin köyden päässä eri puolilla huonetta. Kun
vanki oli kiivennyt kyllin korkealle koppiinsa solutettua köyttä
pitkin, jotta käsivarret olivat kohonneet paulojen sisäpuolelle, olivat
papit nopeasti nykäisseet köysistä ja uhri oli helposti kytketty,
jättämättä hänelle mitään tilaisuutta puolustautua tai iskeä
vangitsijoitaan.

Ja nyt he sitoivat hänen säärensä nilkoista polviin asti, nostivat
hänet ylös ja kantoivat ulos huoneesta. He eivät virkkaneet hänelle
sanaakaan, raahatessaan häntä ylöspäin temppelin pihaan.

Taistelun pauhu oli taas yltynyt, kun Ja-don oli kehoittanut joukkojaan
uusiin ponnistuksiin. Ta-den ei ollut saapunut, ja vanhan päällikön
väen lisääntyvä kurittomuus ilmeni vähentyneissä ponnistuksissa. Juuri
silloin kantoivat papit temppelin katolle Tarzan-jad-gurun, näyttäen
hänet kummankin puolueen sotilaille.

"Tässä on väärä Dor-ul-Otho!" kirkaisi Lu-don.

Obergatz, jonka hämmentynyt järki ei koskaan ollut täysin tajunnut
kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui, sattui vilkaisemaan
köytettyyn ja avuttomaan vankiin, ja kun hänen silmänsä osuivat
apinamiehen yleviin piirteisiin, remahtivat ne suuriksi kummastuksesta
ja pelosta, ja hänen vaaleanharmaat kasvonsa saivat sairaloisen
sinerryksen. Kerran ennen hän oli todellisuudessa nähnyt Apinain
Tarzanin, mutta monet kerrat unessa, ja aina oli jättiläiskokoinen
apinamies kostamassa sodan kommelluksia kolmelle saksalaiselle
upseerille, jotka johtivat alkuasukasjoukkojaan Tarzanin rauhallisen
kodin hävityksessä.

Kapteeni Fritz Schneider oli siten joutunut yksityisen koston
tavoittamaksi, luutnantti von Goss samaten; ja nyt seisoi Obergatz
katsellen kasvoista kasvoihin Nemesistä, joka oli ollut hänen untensa
painajaisena pitkät, ilottomat kuukaudet. Että Tarzan oli köytetty ja
avuton, se ei vähentänyt riutuneen saksalaisen kauhua -- hän ei näkynyt
tajuavankaan, että mies ei kyennyt tekemään hänelle pahaa. Hän vain
kyyristeli äännähdellen jotakin, ja sen huomatessaan Lu-don pelkäsi
muidenkin voivan oivaltaa, että tämä poskiltaan parroittunut idiootti
ei ollut jumala ja että noista kahdesta Tarzan-jad-guru oli
jumalallisempi ilmestys. Ylimmäinen pappi näkikin jo muutamien lähellä
seisovien sotilaiden kuiskailevan ja viittovan toisilleen. Hän astui
lähemmäksi Obergatzia.

"Sinä olet Jad-ben-Otho", kuiskasi hän, "kiellä hänet!"

Saksalainen pudistausi. Hänen aivonsa selkenivät hiukan, ylimmäisen
papin sanat tarjosivat hänelle ohjausta pelastukseen.

"Minä olen Jad-ben-Otho!" kirkaisi hän.

Tarzan katsoi häntä suoraan silmiin.

"Te olette luutnantti Obergatz Preussin armeijasta", sanoi hän
sujuvalla saksankielellä. "Te olette viimeinen niistä kolmesta, joita
olen kauan etsinyt; Jumala ei ole meitä suotta osuttanut yhteen nyt
lopultakin."

Luutnantti Obergatzin aivot toimivat melkoisesti selinneinä. Hänkin
huomasi kysyvän ilmeen muutamien lähelläolijain katseissa. Hän näki
molempien kaupunkien toisilleen vihamieliset sotilaat toimettomina
portilla ja jokaisen silmän kääntyneenä häneen ja köytettyyn
apinamieheen. Hän käsitti, että epäröiminen nyt tietäisi häviötä ja
häviö kuolemaa. Hän korotti äänensä ja puhui preussilaisen upseerin
terävästi korostettuun tapaan, joka kuulosti niin erilaiselta kuin
hänen aikaisempi mielipuolinen kirkunansa, että se sai jokaisen korvan
tarkkaavaiseksi ja tuotti hämmennyksen ilmeen Lu-donin viekkaille
kasvoille.

"Minä olen Jad-ben-Otho", lausui Obergatz jämerästi. "Tuo olento ei ole
minun poikani. Varoituksena kaikille herjaajille hän saa palkkansa
alttarilla sen jumalan kädestä, jota hän on häväissyt. Viekää hänet
pois näkyvistäni, mutta kun aurinko kohoaa korkeimmilleen, kokoontukoot
uskolliset temppelipihaan tämän jumalallisen käden vihan todistajiksi."
Ja hän kohotti oikean kämmenensä.

Ne, jotka olivat tuoneet Tarzanin, veivät hänet siis pois, kuten
Obergatz oli käskenyt. Ja saksalainen kääntyi vielä kerran portilla
seisovien sotilaiden puoleen: "Laskekaa aseenne, Ja-donin soturit,
jotta minä en kutsu alas salamaa tuhoamaan teitä paikkaan, missä
seisotte. Ne, jotka tottelevat minua, saavat anteeksiannon. No,
heittäkää pois aseenne!"

Ja-donin sotilaat liikehtivät levottomasti, luoden vetoavia silmäyksiä
johtajaansa ja pelokkaita katseita katolla seisoviin pappeihin. Ja-don
riensi miestensä luo. "Heittäkööt pelkurit ja lurjukset aseensa ja
astukoot palatsiin", huusi hän, "mutta Ja-don ja Ja-lurin sotilaat
eivät milloinkaan kosketa otsallaan Lu-donin ja hänen epäjumalansa
jalkoja. Tehkää nyt päätöksenne!" huudahti hän seuraajilleen.

Muutamat heittivät pois aseensa ja hiipivät häpeissään porttikäytävän
läpi palatsiin; ja heidän esimerkkinsä vaikutuksesta luikki toisiakin
tiehensä pohjoisen päällikön riveistä; mutta enemmistö pysyi vankkana
ja uskollisena hänen ympärillään, ja kun viimeinen arkalainen oli
poistunut, kajahdutti Ja-don hurjan sotahuudon, johtaen seuralaisensa
hyökkäykseen, ja jälleen riehui taistelu palatsin portilla.

Ajoittain Ja-donin joukot työnsivät vastustajansa temppelialueelle, ja
sitten tyrskähti taistelun aalto kaupunkiin jälleen. Eikä Ta-denia
apujoukkoineen vieläkään kuulunut. Puolipäivä läheni. Lu-don oli
kutsunut jokaisen käytettävissä olevan miehen, jota ei ehdottomasti
tarvittu temppelinportin puolustukseen, ja nämä hän lähetti Pan-satin
johdolla salakäytävän läpi kaupunkiin, mistä he hyökkäisivät takaapäin
Ja-donin joukkojen kimppuun, portille jääneiden nuijiessa näitä edestä.

Suuren ylivoiman ahdistaessa kahdelta puolen oli seuraus välttämätön,
ja vihdoin Ja-donin pienen armeijan jäännökset antautuivat. Vanha
päällikkö raahattiin Lu-donin eteen.

"Viekää hänet temppelipihaan", huusi ylimmäinen pappi. "Hän saa olla
rikostoverinsa kuoleman todistajana, ja kenties Jad-ben-Otho langettaa
samanlaisen tuomion hänelle itselleen."

Sisempi temppelipiha oli sulloutunut täyteen kansaa. Läntisen alttarin
eri puolilla seisovat Tarzan ja hänen puolisonsa sidottuina ja
avuttomina. Taistelun melu oli tauonnut, ja nyt apinamies näki Ja-donia
tuotavan sisäpihaan, ranteet tiukasti sidottuina yhteen rinnan eteen.
Tarzan käänsi silmänsä Janeen ja nyökkäsi Ja-doniin päin.

"Tämä näyttää lopulta", sanoi hän tyynesti. "Hänessä oli meidän
viimeinen ja ainoa toivomme."

"Olemme vihdoinkin löytäneet toisemme, John", vastasi puoliso. "Ja
viimeiset päivämme olemme viettäneet yhdessä. Ainoa rukoukseni on, että
he, jos ottavat sinut, eivät jättäisi minuakaan."

Tarzan ei vastannut, sillä hänen sydämessään oli sama katkera ajatus
kuin toisellakin -- hän ei pelännyt kuolemaansa, vaan pelkäsi Janen
jäävän eloon. Apinamies riuhtaisi siteitään, mutta ne olivat liian
monet ja liian vahvat. Lähellä seisova pappi näki sen ja läimäytti
pilkallisesti nauraen avutonta vankia kasvoihin.

"Heittiö", huudahti Jane Clayton.

Tarzan hymyili. "On minua ennenkin näin lyöty, Jane", sanoi hän, "eikä
lyöjä ole koskaan jäänyt henkiin."

"Onko sinulla siis yhä toivoa?" kysyi vaimo.

"Olen vielä elossa", virkkoi apinamies, ikäänkuin se olisi ollut
riittävä vastaus. Jane oli nainen, eikä hänellä ollut miehensä
täydellistä lujamielisyyttä. Sisimmässään hän tiesi, että Tarzan
kuolisi alttarilla keskipäivän aikaan, sillä tämä oli sisäpihaan
tuotuna hänelle maininnut Obergatzin langettaman tuomion; ja hän tiesi
Tarzaninkin tietävän kohtalonsa ehdottomuuden, vaikka viidakkomies oli
liian uljas sitä edes itselleen myöntämään.

Katsellessaan häntä seisomassa siinä niin suorana, ihmeellisenä ja
rohkeana villien vangitsijain keskellä, valitti Jane katkeroituneessa
sydämessään kohtalon julmuutta.

Ja nyt tulivat Lu-don ja alaston Obergatz, ja ylimmäinen pappi vei
saksalaisen paikalleen alttarin taakse, asettuen itse hänen vasemmalle
puolelleen. Lu-don kuiskasi sanan Obergatzin korvaan, samalla nyökäten
Ja-doniin päin. Sairasmielinen mies loi synkän silmäyksen vanhaan
soturiin.

"Ja valejumalan jälkeen väärä profeetta", huudahti hän, osoittaen
syyttävällä sormellaan Ja-donia. Sitten hänen katseensa kääntyi Jane
Claytoniin.

"Entä nainen?" kysyi Lu-don.

"Naisesta minä päätän myöhemmin", vastasi Obergatz. "Minä puhun hänen
kanssaan illalla, sitten kun hän on ehtinyt miettiä, mitkä ovat
seuraukset Jad-ben-Othon vihan herättämisestä."

Hän kohotti silmänsä aurinkoa kohti. "Aika lähenee", sanoi hän
Lu-donille. "Valmista uhri."

Lu-don nyökkäsi Tarzanin ympärille kerääntyneille papeille. Nämä
tarttuivat apinamieheen; miesvoimin he nostivat hänet yhdestä
kivimöhkäleestä hakatulle alttarille selälleen, pää eteläiseen suuntaan
käännettynä, vain muutaman askeleen verran Jane Claytonista.
Vaistomaisesti ja ennenkuin he ehtivät häntä siitä ehkäistä syöksyi
nainen eteenpäin ja kumartui suutelemaan nopeasti puolisonsa otsaa.
"Hyvästi, John!" kuiskasi hän.

"Hyvästi", vastasi toinen hymyillen.

Papit tarttuivat häneen ja laahasivat hänet pois. Lu-don ojensi
uhriveitsen Obergatzille. "Minä olen voimallinen jumala", huusi
saksalainen; "näin lankee jumalallinen viha kaikkien vihollisteni
päälle!" Hän silmäsi aurinkoa ja kohotti veitsen korkealle päänsä yli.

"Näin kuolevat jumalan herjaajat!" hän kiljaisi. Ja samassa kajahti
äänettömän, hiiskumattoman väkijoukon yli lyhyt räiskähtävä sävel.
Samassa viuhahti viheltävä ääni, ja Jad-ben-Otho lysähti aikomansa
uhrin yli. Taas sama pelottava ääni, Lu-don kaatui. Jälleen kuului
räiskähdys, hervottomana Mo-sar tuupertui tantereelle. Ja nyt
kääntyivät soturit ja kansa -- tämän uuden tuntemattoman äänen suuntaa
etsien -- pihan länsipäätä kohti.

Temppelin ympärysmuurin harjalla he näkivät kaksi olentoa --
ho-donilaisen soturin ja hänen vieressään melkein alastoman olennon,
joka ilmeisesti kuului Tarzan-jad-gurun rotuun. Hänen hartioillaan ja
lanteillaan oli kummallisia leveitä, kauneilla keskipäivän auringossa
välkkyvillä taajaan rivitetyillä lieriöillä koristettuja vöitä, ja
hänen käsissään kiiltävä, puusta ja metallista tehty esine, jonka
päästä nousi siniharmaa savukiemura.

Sitten kajahti ho-donilaissoturin ääni kirkkaana mykän kansanjoukon
korviin. "Näin puhuu oikea Jad-ben-Otho tämän kuolonairuensa
välityksellä!" huusi hän. "Katkaiskaa vankien siteet. Katkaiskaa siteet
Dor-ul-Otholta ja Ja-donilta, Pal-ul-donin kuninkaalta, ja siltä
naiselta, joka on jumalan pojan puoliso."

Kiihkomielisyyden raivon täyttämä Pan-sat näki tähän asti palvelemansa
järjestelmän voiman ja kunnian murtuneen ja hävinneen. Yhtä ja
ainoastaan yhtä hän syytti onnettomuudesta, joka nyt oli hänet
yllättänyt. Uhrialttarilla viruva olento oli tuottanut Lu-donille
kuoleman ja tehnyt tyhjiksi alipapin aivoissa heränneet ja päivä
päivältä kehittyneet vallanhaaveet.

Uhriveitsi oli pudonnut alttarille Obergatzin hervonneista sormista.
Pan-sat hiipi lähemmäksi, ja sitten hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin
tarttuakseen veitsen kahvaan. Mutta juuri kun hänen sormensa
puristuivat sen ympärille, räiskäytti temppelipihan muurilla seisovan
kummallisen olennon käsittelemä outo kapine murskaavan tuomionsanan, ja
alipappi Pan-sat horjahti kiljahtaen mestarinsa ruumiin päälle.
"Vangitkaa papit", huusi Ta-den sotureille, "älköönkä kukaan empikö,
jottei Jad-ben-Othon airut lähetä vielä toisia ukkosenvaajoja."

Soturit ja kansa olivat nyt nähneet sellaisen todistuksen
jumalallisesta voimasta, että se olisi saanut vähemmänkin taikauskoiset
ja valistuneemmat ihmiset vakuutetuiksi; ja kun monet heistä olivat
vielä vast'ikään horjuneet Lu-donin, Jad-ben-Othon ja Ja-donin
Dor-ul-Othon välillä, ei heidän ollut vaikea nopeasti keikahtaa
takaisin jälkimmäisen puolelle, varsinkin sen eittämättömän todisteen
lumoissa, joka oli käsissään suuren jumalan airueella, kuten Ta-den oli
häntä nimittänyt.

Ja niin riensivät sotilaat reippaasti esille, saartaen papit; ja
vilkaistessaan sitten temppelipihan läntiselle muurille he näkivät
suuren sotilasjoukon parveilevan sen yli. Ja heitä hämmästytti ja
säikähdytti erityisesti se huomio, että monet näistä olivat mustia ja
karvaisia waz-doneja.

Etunenässä saapui välkkyväaseinen muukalainen, oikealla puolellaan
ho-donilainen Ta-den ja vasemmallaan Om-at, Kor-ul-jan musta gund.

Muuan alttarin lähellä seissyt soturi oli tarttunut uhriveitseen ja
sillä katkaissut Tarzanin, Ja-donin ja Jane Claytonin siteet, ja nyt
seisoivat kaikki kolme vieretysten alttarin ääressä. Kun tulokkaat
tunkeutuivat temppelin länsipäästä väkijoukon läpi heitä kohti,
laajenivat Janen silmät kummastuksesta ja toivosta, vaikka hänen oli
vaikea uskoa silmiään. Ja heilauttaen aseen nahkahihnassa selkäänsä
syöksyi muukalainen eteenpäin ja otti hänet syliinsä.

"Jack!" huudahti Jane, nyyhkyttäen hänen olkaansa vasten. "Jack,
poikani!"

Ja sitten tuli Apinain Tarzan, kietoen käsivartensa heidän molempain
ympäri; ja Pal-ul-donin soturit ja kansa polvistuivat temppelipihassa,
koskettaen otsallaan maata alttarin juurella, missä nuo kolme
seisoivat.




VIIDESKOLMATTA LUKU

Kotia kohti


Oli tuskin kulunut tuntia Lu-donin ja Mo-sarin kukistumisesta, kun
Pal-ul-donin päälliköt ja arvokkaimmat soturit keräytyivät A-lurin
palatsin suureen valtaistuinsaliin korkean pyramiidin askelmille,
asettivat Ja-donin sen laelle ja julistivat hänet kuninkaaksi. Vanhan
päällikön toisella puolella seisoi Apinain Tarzan ja toisella Korak,
Tappaja, mahtavan apinamiehen kunnokas poika.

Kun lyhyt juhlallisuus oli ohi ja sotilaat kohotetuin nuijin vannoneet
uskollisuutta uudelle hallitsijalleen, lähetti Ja-don luotettavan
joukon noutamaan O-lo-aa, Pan-sat-lia ja oman huonekuntansa naisia
Ja-lurista.

Ja sitten soturit pohtivat Pal-ul-donin tulevaisuutta. Tuli kysymys
temppelin johdosta ja pappien kohtalosta, jotka jokseenkin
poikkeuksetta olivat olleet uskottomia kuninkaan hallitukselle, aina
koettaen vahvistaa omaa valtaansa ja huolehtia omasta mukavuudestaan
ja vaurastumisestaan. Silloin kääntyi Ja-don Tarzanin puoleen.
"Julistakoon Dor-ul-Otho kansalleen isänsä toivomukset", sanoi hän.

"Asia on hyvin yksinkertainen", vastasi apinamies, "kunhan vain
haluatte tehdä, mikä on Jumalan silmissä otollista. Pappinne ovat
valtaansa lisätäkseen opettaneet teille, että Jad-ben-Otho on julma
jumala, että hänen silmiään viehättää veri ja kärsimykset. Mutta
papiston perinpohjainen tappio on osoittanut teille, että sellaiset
opit ovat vääriä.

"-- Ottakaa siis temppelit miesten hoivasta ja antakaa ne sensijaan
naisille, jotta niissä hallittaisiin lempeydellä ja ihmisrakkaudella.
Huuhdelkaa veri itäisestä alttaristanne ja kuivatkaa iäksi läntinen
vesiallas.

"-- Kerran annoin Lu-donille tilaisuuden tähän, mutta hän ei totellut
käskyjäni, ja taaskin ovat uhrikopit täytetyt onnettomilla. Päästäkää
ne vapaiksi kaikista Pal-ul-donin temppeleistä., Uhratkaa sellaisia
lahjoja, jotka ovat kansallenne mieluisia, ja laskekaa ne jumalanne
alttarille. Siellä hän ne siunaa, ja Jad-ben-Othon papittaret jakelevat
ne niille, jotka niitä enimmin tarvitsevat."

Kun hän lakkasi puhumasta, kuului väkijoukosta ilmeisen hyväksymisen
sorinaa. Jo kauan sitten olivat asukkaat kyllästyneet pappien ahneuteen
ja julmuuteen, ja nyt, kun valtuutus saapui korkeuksista ja tarjosi
käytännöllisen keinon vapautua vanhasta uskonnollisesta järjestelmästä,
silti vaatimatta mitään muutosta kansan vakaumukseen, tervehtivät he
sitä ilomielin.

"Entä papit?" kysyi eräs. "Me surmaamme heidät omalla alttarillaan, jos
Dor-ul-Otho suvaitsee niin käskeä."

"Ei", sanoi Tarzan. "Älkää vuodattako enempää verta. Antakaa heille
vapautensa ja oikeus valita itselleen joku sopiva toimi."

Sinä iltana katettiin upea pitopöytä _pal-e-don-sossa_, ja ensi kertaa
vanhan Pal-ul-donin historiassa istuivat mustat soturit rauhassa ja
ystävyydessä valkoihoisten seurassa. Ja-donin ja Om-atin kesken
vahvistettiin sopimus, että hänen heimonsa ja ho-donit olisivat iäti
liittolaisia ja ystäviä.

Täällä kuuli Tarzan myöskin syyn; miksi Ta-den ei ollut hyökännyt
määräaikana. Ja-donilta oli lähetti tuonut määräyksen siirtää
hyökkäyksen puolipäivään. Vasta miltei liian myöhään olivat he saaneet
selville, että hän olikin Lu-donin valepukuinen pappi. Sitten he olivat
hänet surmanneet, kiivenneet muureille ja rynnänneet temppelin
sisäpihaan aivan viimeisessä silmänräpäyksessä.

Seuraavana päivänä saapuivat O-lo-a, Pan-at-li ja Ja-donin huonekunnan
naiset A-lurin palatsiin, jonka suuressa valtaistuinsalissa O-lo-a
naitettiin Ta-denille ja Pan-at-li Om-atille.

Viikon viipyivät Tarzan, Jane ja Korak Ja-donin vieraina, samoin kuin
Om-at mustine sotureineen. Ja sitten apinamies ilmoitti lähtevänsä
Pal-ul-donista. Hämärät olivat heidän isäntäinsä käsitykset
siitä, missä taivas sijaitsi, kuten keinoistakin, joilla jumalat
matkustaisivat taivaallisten kotiensa ja ihmisten asumusten väliä, eikä
siis tehty mitään kysymyksiä, kun saatiin kuulla, että Dor-ul-Otho
puolisonsa ja poikansa kanssa vaeltaisi maitse vuorten yli
Pal-ul-donista pohjoiseen päin.

He samosivat Kor-ul-jan kautta sen heimon soturien ja Ta-denin johtaman
suuren ho-donilaisen sotaväenosaston saattamana. Joukko kansaa seurasi
heitä A-lurin ulkopuolelle, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja Tarzan
rukoillut heille Jumalan siunausta, näkivät nuo kolme eurooppalaista
yksinkertaisten, uskollisten ystäviensä lankeavan maahan heidän
jälkeensä, kunnes matkue oli ehtinyt loitos kaupungin lähistöltä ja
hävinnyt metsään.

He levähtivät päivän Kor-ul-jassa, jolloin Jane tarkasteli näiden
omituisten ihmisten vanhoja luolia, ja sitten he liikkuivat eteenpäin,
välttäen Pastar-ul-vedin ryhmyistä hartiaa ja kaartaen vastapäistä
rinnettä pitkin suurta rämettä kohden. He matkasivat mukavasti ja
turvallisesti ho-donilais- ja waz-donilaissaattueen ympäröiminä,

Monet miettivät epäilemättä kysymystä, kuinka nämä kolme pääsisivät
suuren rämeen poikki, mutta kaikkein vähimmin se asia vaivasi Tarzania.
Hän oli elämässään kohdannut monia esteitä vain havaitakseen, että
lujalla tahdolla saattoi niistä aina selviytyä. Hänen mielessään
väikkyi helppo ratkaisu, mutta se oli kokonaan sattumasta riippuvainen.

Oli viimeisen päivän aamu, kun heidän purkaessaan leiriään kohosi kumea
mylvähdys läheisestä lehdosta. Apinamies hymyili. Sattuma oli tullut.
Arvolleen sopivalla tavalla lähtisi siis Dor-ul-Otho puolisonsa ja
poikansa kanssa kartoittamattomasta Pal-ul-donista.

Hän kantoi yhä kädessään keihästä, jonka Jane oli tehnyt ja jota hän
juuri siksi oli pitänyt niin suuressa arvossa, että oli vapaaksi
päästyään etsittänyt sitä kautta A-lurin temppelin. Se olikin löydetty
ja tuotu hänelle.

Mylvähdyksen kuullessaan ho-donilaiset soturit, joista oli osa
seurannut Tarzanin mukana Ja-donin leiristä Ja-luriin, katsahtivat
kysyvästi apinamieheen, kun taas Om-atin waz-donit etsivät puita; sillä
gryf oli Pal-ul-donissa ainoa eläin, jota ei suuren sotilasjoukonkaan
ollut hyvä kohdata. Sen sitkeätä, panssaroitua nahkaa eivät heidän
heittopuukkonsa voineet lävistää, ja nuijat poukkosivat siitä
tehottomina kuin Pastar-ul-vedin kalliohartiasta.

"Odottakaa", sanoi apinamies ja astui keihäs kädessä gryfiä kohti,
hihkaisten tor-o-donien kaamean huudon. Mylvinä taukosi, muuttuen
matalaksi mörinäksi, ja pian tuli jättiläiselukka näkyviin. Nyt seurasi
vain toisintaa apinamiehen aikaisemmasta kokemuksesta näiden isojen ja
hurjien eläinten parissa.

Niin ratsastivat Jane, Korak ja Tarzan Pal-ul-donia reunustavan rämeen
yli esihistoriallisen triceratopsin selässä, suon pienempien matelijain
paetessa kauhusta sihisten. Vastapäisellä rannalla he kääntyivät
huutamaan hyvästinsä Ta-denille, Om-atille ja niille uljaille
sotureille, joita olivat oppineet ihailemaan ja kunnioittamaan. Ja
sitten Tarzan kannusti jättiläisratsuaan eteenpäin pohjoista kohti,
jättäen sen vasta kun oli varma, että waz-donit ja ho-donit olivat
ehtineet jokseenkin hyvään turvaan etuvuorten rosoisiin rotkoihin.

Käännettyään eläimen pään jälleen Pal-ul-donia kohti laskeutuivat nuo
kolme maahan, ja navakka läimäys sen paksuun nahkaan lähetti sen
majesteetillisesti löntystämään takaisin syntymäseutuaan kohti.
Hetkiseksi he pysähtyivät katselemaan maata, josta olivat juuri
poistuneet -- tor-o-donien ja gryfien, _jan ja jaton_, waz-donien ja
ho-donien maata, alkuperäistä tienoota, kauhun ja äkkikuoleman, rauhan
ja kauneuden maata, jota he kaikin olivat joutuneet rakastamaan.

Ja sitten he vielä kerran kääntyivät pohjoiseen ja lähtivät kevein ja
uljain sydämin pitkälle matkalleen maiden parasta -- kotiseutua --
kohti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64486 ***