The Project Gutenberg eBook of Runoja This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Runoja Author: Lars Stenbäck Translator: Yrjö Weijola Release Date: September 21, 2023 [eBook #71697] Language: Finnish Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA *** RUNOJA Kirj. Lars Stenbäck Suomentanut Yrjö Weijola Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1900. SISÄLLYS. I. Kirje ystävälleni. Anna. Lemmikki. Aamutervehdys. G. F. J. Adlercreutz. Rakkaus. Aamunkoitto. Meri. Runebergille. Matkamuistelmia: 1. Hyvästi. 2. Tukholma. 3. Tervehdys Upsalalle. 4. Skon luostari. Katkelmia. Eräs yö. Tyttö. Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836. Ylioppilas-laulu. H. G. Porthanin muistojuhlassa. Mun oma Suomenmaani. Tähti. Juhana Vilhelm Snellmanille. II. Öisiä säveleitä: 1. Juomingit. 2. Huokaus. 3. Murheelle. 4. Hyvää yötä. 5. Katumus. Aamu. Sointuja. Tytön rukous. Heränneen huokaus. Pois pelkosi! Johannes. Keväthuokaus. Sentään. Eräs päivä. Radegundis. Beeda. Kevätaamu. Lyydian kehtolaulu. Sureva ystävä. Kuoleman kuvia. Lutherin Postillaan. Oi tokkohan? Hyvästi. Uudenvuoden-laulu. Luontokappalten huokaus. Lähetyslaulu. Iltarukous. Epiloogi. LIITE. Rukouksia ensi kertaa käydessäni Herran ehtoollisella. Suomi hädässä. Kysymyksiä. Psalmi. Vastaus vanhalle Puutarhurille. Jälkilause. Mä olin häkkiin koonnut lintusia; Niit' yksikseni aioin holhoella Ja tarkoin piskuisia puolustella Niin vastaan viimaa kuin myös huuhkaimia. Mut luonnon raitis elo mieless' aina Mun luotani ne pyysi poijes lentää. Ne tahtoi lehdon siimeksehen entää, Miss' laulut vapaat kaikui riemukkaina. Kun kerran taas loi päivä säteheitä. Ja kirkkahana hohti joka loukko, Ne kysyi: "Vieläkö sä pidät meitä?" Mä silloin närkästyin ja virkoin, houkko: "En jaksa enkä viitsi nähdä teitä; Siis lähde joutuin lentoon, kurja joukko!" I. Kirje ystävälleni. Linnut laulelevat, ja mielellä lempijän nuoren Nousevi aurinko taas öiseltä vuoteheltaan; Katsovi loistavin silmin ja tervehtii hymyellen Vuoria, laaksoja maan, riemua, minuakin. Oi ken saattaiskaan valon loistossa synkkänä vaiti Miettiä murheissaan päivän vaivoja vaan? Kaikki, mi ilmassa on sekä kaikki mi liikkuvi maassa Herännyt nauttimahan on elon hehkumataan. Kirjat nurkkahan nyt, väkiviisahat, mahtavat, paksut; Unta on viisaus tuo, usvana haihtuu se pois. Mutta mun katsettain elo, aamu ja aurinko kohtaa, Aamu ja aurinko vaan, kunne ma silmäni luon. Suo mun riemuita siis! Kuin joutsen pinnalla lahden Niin minun sieluni myös riemussa, onnessa ui; Rintani käy kepeäks, sydän elämän onnea uhkuin Lämmin ja ylpeä on, tulta ja tarmoa täys. Sykkiös polttava, kohta jo riutuva rinta, kun vielä Riemu ja ystävät kaikk', onni ja laulu on sun! Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää, Herää uutena taas riemuni rinnassa mun. Tuota mun enkeliäin oi säästäkää, aattehet maiset, Jotka niin hiljalleen jäähän peitätte sen Kaiken, mi noin sulosilmässään kuvan taivahan kantaa, Kaiken mi katsehen luo maahan ja taivohonkin. Tietää en tahdo, mit' on se, sill' et jumalallista, pyhää Kaikkea ymmärtää järkeni kurja sä voi. Mut kuni kukkasenkin salakätkössä piilevi tuoksu, Piilköhön mullakin niin taivahan tunnelma tuo! Lapsi jos ain' olisin, niin rinnassa riemukin aina, Vieras taivahien, kernaasti viihtyä vois. Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää, Herää rinnassa mun ystävän kaihoni myös. Kaunis oot sinä maa, niin kaunis on kukkiva otsas, Lempivä aavistus hehkuvi rinnassa mun; Mut tuo kuollutt' on kaikki, on pois elähyttävä paiste, Ellei vierellä mun lemmitty ystävä oo; Lemmitty ystävä, ken mun riemuni jakaa ja silmin Hellin ja uskollisin katsovi silmihin mun. Oi, ken ei halajais elon kaltaat kalseat heittää, Syöksyä onnessaan sylihin ystävän niin? Oi, ken saattaiskaan elon pitkät puhtehet kestää Yksin piirissä maan, yksin usvissa yön? Kun sinä Luojani loit noin rintani lempeä täyteen, Myös ikirunsahan soit riemun sa kaihoavan, Niin sinun maailmaas, elämää sen lempiä tahdon, Joukossa ihmisien toimia, minkä ma voin; Uskollisna ma siis ilomielin ja luottaen riennän Sieluni lemmityn nyt syliini sulkemahan, Puristan kättä ja lämmitän rintaa ja värjyvin äänin Kuiskaan korvahan sen: ystävä, kaikkeni saat! — Vaikk' kiven ois kova hän tai kylmä kuin talvinen hanki, Rintansa rinnasta mun pehmenis, lämpeniskin; Niin kuin Pygmalion elonvoimalla lempensä liekin Marmoripatsaaseen tuntehen, elämän loi. Ah, miks haastelen noin sulo-onnesta, rakkaudesta Niin kuni sopertelee lapsonen uupumaton? Jos sinut vaan minä nään, jos suoriin silmihis katson, Kaikkipa kalveten taas sortuvi tuhkaksi maan. Taistella tahdomme ain' sen eestä, mi totta ja hyvää, Taistella, ystävä oi, toimia, kuollakin myös! Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää, Herää laulukin myös hetkeksi helkkymähän. Mut vähä-arvoist' on toki laulujen haihtuva leikki, Pientä ja turhaa on lapsen se riemua vaan; Aattehen miehentyöt, vakavuus syvän, miettivän mielen Kuuluu miehelle, min luontona on vakavuus. Joskus mietin mä näin; mut pois, pois haltijat mustat, Jotka mun Eedenihin' tungette turmioks sen! Enkö mä onnekas oo? Elon' on kevätpäivyen kirkas, Kun runon aurinko sen kultahan, loistohon luo! Enkö mä riemuiten satumailla mun syömmeni viihdy, Sinnehän kaihoni käy, sinnehän tieni on sees; Lapsena riemuiten, kuninkaana, mi vallassa istuin Katsovi ylpeillen maita ja maisemiaan? Oi, joka ihmissielussa on runolempi, hän vaikka Ei sitä tiedäkkään, ei sitä aattelekaan. Kaikki, mi sieluhun luo kevätpäivän paistetta, kaikki, Mist' elo maireheks käy tai povi paisuelee, Kaikki se on runoutta, sit' ilman ois elo harmaa, Mut sitä kaikkiall' on, niin kuni päivyttä on. Laulun laulanut oon minä auerhetkenä aamun, Kunnes aurinko on noussut loistava taas. Riemu ja Laulu ja Rakkaus on sisaruksia aamun, Loistossa viihtyy ne sen, sammua voi kera sen. Kunnes harhaillen ne rinnasta haihtuvat, suokoot Rauhaa, viileyttään, ystävä, sullekin myös. Hetken tuutia sai mua laulun sointuvat laineet, Tuutios niillä sä myös huoleti tuokio niin; Solminut seppelen oon, min kohta jo kukkaset kuihtuu, Ennenkuin kuihtuvat ne, ystävä, sulle sen suon. Anna. Miksi kiedoit kätes kaulahain? Miksi suudelman niin hellän sain? Miksi ryöstit rauhan Sekä rakkauden rinnastain? Korkeammalle mä tavoitin Kuin sun suudelmiin ja sylihin; Uljaamp' oli toimi, Jonka nuorin voimin aavistin. Lemmen ansio niin heikko on, Lemmen haave kurja, arvoton. Tuhlata en tahdo Elämääni uneen onttohon. Katso, miestä kutsuu maineen tie, Aina avoin hälle, missä lie; Vihdoin laaker'kruunun Vapaana hän voittonansa vie. Uljas into rinnan rohkaistun! Ollos sä vaan perintönä mun, Niin mä hiljaan heitän Rakkauden sulo haaveilun. — Ei, oi tullos jälleen luokseni Hurjan rintain armas toveri! Korkeint' aavistustain Olet sinä aina korkeempi. Silmäs ruskeathan säihkyää Kaikelle, mik' eloss' ylevää! Otsas puhtaudessaan Lailla sinitaivaan välkähtää! Sin' oot sielu nuoren elämäin; Vahvista siis, nosta henkeäin! Tähti olet mulle; Yö ja usvat aja mielestäin! Lapsuuslempi, nuoruusmorsian, Suo mun kuulla huultes puhuvan; Oi! Se mulle soi kuin Unhoitettu käsky Jumalan. Lemmikki. [Kukka, jonka nimi ruotsiksi on "Förgät mig ej" s.o. "Ällös unhoita minua".] Vaikk' olen pieni kukka vain, Niin toimen autuaan mä sain: On hoidossani lempi. Kun moni hylkää armahan, Mä silloin hälle muistutan, Kuin ennen muinoin lempi hän, Ja armas häntä hempi. On toivon väri mulla; ja Kun armas eroo armaasta Suon lohdun murheesensa. Heill' on vain yksi rukous, Heill' on vain yksi toivomus; Mun tulkitsemaan tunteitaan Suo armas armaallensa. Kun joskus armas kysyy näin: "Oi mitä miettii ystäväin, Viel' elääkö hän mulle?" Niin rinnall' armaan lempivän Mä kuiskaan toivon lämpimän: Mua katso, uskollisin, vain, Mä lausunhan sen sulle. Mut kun hän päivät kauttaaltaan Odottanut on pelvoissaan Ja turhaan armastansa; Kun silmän kastaa kyynele, Mi vuotaa toivon haudalle, Niin jälleen toivon sytytän Mä hänen rintahansa. Aamutervehdys. Oi terve taivas, terve maa, mi nyt Säteilet kainon morsiamen lailla! Ma nään, kuin sykkii poves lämminnyt; Häälaulus kuulen hattaroiden mailla. Taas sydän elpyy ja tuo pitkä kaipuu Kuin talven hanget kevään tullen haipuu. Kas, muistot armaat aikain mennehitten Nään aamu-autereessa väikkyvän.- — Oi tullos, tullos ystävän'! Kun päivyt nousi neitsytvuoteeltaan, Tuo kultakutri, niin kuin nyt, ja paloi Eloa, nuoruutta, ja tuoksujaan Tuhannet kukat kunniaks sen valoi; Kun elon tenho tuli meille ilmin Ja meitä kahta katsoi kirkkain silmin; Niin silloin käsityksin seistiin kerran Helossa aamun poskin hehkuisin Ja silmin tulta, säihkyvin. Kuin mainetöistä silloin haaveiltiin! Kuin hehkui sielu, sykki sydän siellä! Vakaasti vannoimme me kaksi niin Kaikk' ilot, surut jakaa elon tiellä. Oi, suloist' on, kun silmät rakkaat loistaa Ja omat toiveet kaksinkerroin toistaa, Ja elon suuri temppeli on auki; Oi rohkeus, oi riemu! tarmo, työ, Mist' ytimet ja suonet lyö! Sä kevään tuuli lämmin, vapaa ain', Hajoita mielest' usvapilvet multa! Jo miehuus, lämpö herää rinnassain Ja sinne koittaa kirkas päivän kulta. Voit, kevät, mulle entisriemut antaa; Kuin ennen vuorelta taas aamunrantaa Mä tervehdin ja katson päivää uutta. Niin täynnä elonintoa se on Ja kultasäteit' auringon! G. F. J. Adlercreutz. Päivyt loistaen Katsoo hymyillen Yli meren, maan. Murtunut vaan rinta On, kun rakkahinta Itken ystävätä haudallaan. Lapsuus-laaksomme Kun oi' linnamme, Rauhan rakas maa; Turvana sa mulle Turvana ma sulle Elon tahdoimme me alottaa. Miehuus, toivo kun Veress' uhkui sun, Mieles suuriin nous; Oi, juur' silloin valoon Taivaan tähtitaloon Herran luo sun nuori henkes nous. Kuollut? ystäväin Ainoo, ja mä jäin, Ainoo, armahin! Kuollut — kylmä multa Nytkö henkes tulta Sammuttaa, mi äsken hehkui niin? Siteet rakkahat Kaikki katkeevat; Herra elää vaan. Kun kaikk' ystävämme Katoo viereltämme, Oi, ken yksin jäädä tahtoiskaan? Rakkaus. Niin kuin yössä rämisten Katkes kieli kantelen Äkkiä, ja ääni särkyi Valittain ja vaikeni; Niinpä käsi salainen Katkoi lemmen sitehen, Joka minun sisimpäni Sinuun, armas, kahlehti. Katson vaiti kaiholla Sijaa tyhjää, kallista, Missä lempen' loistoss' eli Kerran kirkas kuva sun. Kun ma kautta kyynelveen Katson haudan tyhjyyteen, Tuskan äärettömän huokaus Tunkee kautta rinnan mun. Yhä vielä mulle näyt, Yhä vieressäni käyt Niin kuin ennen, mutta haamu Oot vain aikain entisten. Kuollut! äänin kaihokkain Tunne huutaa rinnassain; Mutta silmissäni elät, Niinkuin ennen, eellehen. Rakastaa vai vihata Tuota kuvaa tuttua? Itkeekö vai nauttii sydän Unest' havahduttuaan? Saitko siis sa multa vain Elos tuon, mun tuntemain? Vihassako siitä kuolit Elääkses nyt muille vain? Kaikist’ antimista maan Rakkaus on parhain vaan, Niinhän sille riemahdellen Ihmislasten laulu soi. Että lempi kurjan maan, Murhaa, valhetta on vaan, Jonka heelmä ain' on tuska — Haa! kuink' ymmärtää sen voi? Aamunkoitto. Niinkuin kuningatar vertaa vailla Kuuhut loisti taivaan tähtimailla Neitseellisnä hohtain, hymyillen. Kummut hopeaisen hohdon loivat; Laakson kukat hiljaa unelmoivat, Autuaina lapsen lailla, taivaan Riemuista ja leikeist' enkelten. Haaveidensa kuutamoiseen kehtoon Sielu lensi unelmainsa lehtoon, Loistoon ihmehien tuhanten. Ja kun nukkui maa, kun tähdet lensi, Kuvat kauniit kaukaa rintaan ensi Niinkuin siskot, satuja ne kertoi Kultamaastaan päältä pilvien. Mutta luona puron hopeaisen, Alla koivukummun varjoovaisen Mökki yksin laakson rauhass' on. Näytti niin, kuin luonto sen ois luonut, Kaunistukseks hiljaisuuteen suonut Maiseman, ja kuuhut kirkkain sätein Leikki lehväsillä koivikon. Siellä hiipi aamun auvetessa, Lännen tuulen vielä nukkuessa Aksel alle armaan ikkunan. Seisahtui ja viipyi seinämällä; Mutta vaiti viel' on kaikki hällä. Hiljaa löi hän ruutuun kerran, kaksi, Lausui tervehdykseks armahan: "Aune, Aune, nouse vuoteeltasi; Tullos, tullos luo sun armahasi, Morsioni, toivo sydämein! Nähdä suo, kuin hellä silmäs päilyy, Nähdä suo, kuin tummat kutris häilyy Hulmuellen yli otsas puhtaan. Tullos nuori, kaunis ruususein! Äsken näin ma kyyhkyn viattoman Luoksein liitävän niin sulosoman, Ja se laskeutui mun jalkoihin. Sen kun näin, kun sitä katsoin minä, Hurskas lintu olit armas sinä. Oi, mut kaikki, kaikki, vaan oi' unta, Pois se lensi, ah, sen kadotin. Miksi sykit niin sä hurja rinta? Riemua vai tuskaa katkerinta On, mi sydän raukkaa ahdistaa? Kaunis maa, oot sama ajan mennen; Konsaan huomannut en sentään ennen Aunen majan luona lämpimätä Liekkiä, jot' uhkuu taivas, maa. Aune, Aune, nouse vuoteeltasi, Tullos, tullos luo sun armahasi, Morsioni, toivo sydämen'! Peippoin virttä lehdot, laaksot kaikuu, Leivo lentää, ilman ääret raikuu, Tuolla heijastuu jo aamuruskon Ruusunpuna yli vuorien." Ovi aukeaa ja sulo nainen, Nuori, kaino, puhtaan kyyhkyn lainen, Rientää aamun helmaan sulhon luo. Kas, kuin posket hienot purppuroivat, Tuuleen tummat kutrit hulmuoivat. Kevään otsallaan ja sydämessään Taivaan immyt armaallensa tuo. Tää kun näki silmät armahansa, Kuuli kuiskeen hänen huuliltansa: Aksel! — silmistänsä raukes maa. Vastaan riensi hän ja rinnoillensa Painoi armaansa ja ainoisensa; Ja nyt ensi huomensuudelmasta Aunen huulet hehkui purppuraa. Silloin nousi vuorten takaa päivä, Taivaan autereinen kultahäivä Kuulti välkkyvänä hymyillen. Lehdot helkkyi lintuin laulelosta, Tuuli heräs aamun suutelosta; Luonto loisti morsiamen lailla, Ja sen rinta sykki riemuiten. Meri. "Souda, souda kohti rantaa Lapsi kulta luokse mun! Kaikki tahdon anteeks antaa, Sylihini nostan sun. Anna aallon venhos kantaa Kohti rantaa." Aallot syvät, aavat, summat Mua yössä tuudittaa; Kaukomaille vedet tummat Mua kauas kantakaa! Tuutikaa mua hiljaa tummat Vedet summat. "Kotilaaksossasi näätkö, Monta tulta tuikkivi? Karkeloista kauvas jäätkö? Tullos sinne sinäki. Anna aallon venhos kantaa Kohti rantaa." Katso, kuinka tuolta loistaa Kirkkaat tähdet tuhannet; Taivaan valotarhan toistaa Meren aallot riemuiset! Mua yössä aallot hyvät Tuutii syvät. "Mustuu, mustuu, kauheasti Peikot yössä uhkaavat, Mutta kehtoon rauhaisasti Lapsi kulta uinahdat. Anna aallon venhos kantaa Kohti rantaa." Äiti, ei nuo vaahtohapset Peikkoja lie laisinkaan, Luulen, että samat lapset Tuttuja on vanhastaan. Mua yössä aallot hyvät Tuutii syvät. "Varo armas, hukut varmaan Aallon mustaan syvyyteen, Kuolo saapuu, haudan harmaan Tuoni kaivaa uhrilleen. Anna aallon venhos kantaa Kohti rantaa." Äiti, joskin hukun, varmaan Pääsen siellä! taivohon, Oi, se avaa helman armaan, Oi, se taivas lähell' on. Enkelit mua viittaa valoon Tähtitaloon. "Oi, mit' teet sä? aalto vento, Ällös ryöstä ainuttain! Vielä vilkkuu käsi hento — Vilkkuu hetken, hetken vain. Kutsuuko hän kädellänsä Äitiänsä?" * * * Tuuli huokaa tuskiansa, Aalto itkee rauhaton; Vaan he helmihaudassansa Uinuu luona Vellamon. Runebergille. Kun ilman raikkaat laulajat Taas meille keväällä Kanss' suvituulten saapuvat, Pois lähdet täältä sä. Kun luonto ihmissydämiin Luo uutta kevättä Ja valaa rauhaa niihin, niin Pois täältä lähdet sä. Sä lähdet aikaan keväimen Ja haihdut kirkkaana Kuin aamupilvi kultainen, Mi liitää taivaalla. Ja sydän sitä katseissa Se toivoo, kaihoaa; — Mut katso, nyt sen sijalla Jo päivä heloittaa. Jos minne saavut, kanneltas Sä riemuin soittelet; Ja runomaasta, kodistas, Sä ihmeet kertoilet. Ja taivas seestyy, loistossaan Maa on kuin morsio. Ja yli vetten, yli maan Soi kirkas kantelo. Matkamuistelmia. 1. Hyvästi. Kuin lempeinä loistatte, kotini kunnaat, Viitaten vaiti, vakavin katsein, Ilta kun kultia luo! Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu Taas mua kodin metsien rauhaan; Siintävä tie, mua vie! Pois mua tuutien kantavat laineet Kauvaksi maasta vilkuttavasta, Lapsuuden lahdesta pois. Ma jättänyt näin olen taattoni talon; Harmaiden vuorten takana tuolla Rauhassa uinuvi se. Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu? Tuollako siintää kaihosi saaret Vai kotilahdessa lie? Sä riennät — sä riennät nyt majasta isäs, Lapsuuden laakson rauhasta riennät; Missä sun valkamas on? Oi itkevä aaltonen! Rauhaton sielu Elossa, kuoloss' saako se rauhaan, Määrähän tyydyttävään? Mut aurinko laski ja usvat ne nousee Mustasta veestä kätkien multa Kaikki jo vaippahan yön. Vain yksi on selvä; läp' aaltojen pauhun, Aatosten usvan kaikuvi aina: "Hyvästi, hyvästi jää!" 2. Tukholma. Tääll’ asuu kuningas. Kuin korkeana Hän kohoaapi joukoss' sankarien Ja kultakruunu loistaa kirkkahana, Sen näin mä unelmissa lapsuuden. Nyt olen kyllä nähnyt kuninkaan mä, Mut muiden laiseksi näin hänet vaan mä Ja kruunua mä nähnyt en. Tääll' eli suuri Kustaa Vaasa kerran, Hän miesnä kantoi Svean valtikkaa; Hän, kansan isä, palvelija Herran, Maaraukalleen soi rauhaa, kunniaa. Tääll' olen nähnyt Kustaan kuvan jalon — Se seisoo eessä Ritariston talon — Vaan kunniaa mä nähnyt en. Ja näillä mailla Kustaa Aadolf varttui, Ritari uljain joukon urhoisan; Hän sankar'miekkaan puhtain käsin tarttui Ja soti, kuoli eestä Jumalan. — Nyt heidän mainetöitään kiittää kansa Ja koristelee heidän hautojansa, Vaan urhoja mä nähnyt en. Ja tänne tulin, sen nyt nähdä sain mä, Mit' ennen lemmin synnynseudullan'. Ja vuorikansan kunniata hain mä Ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan; Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä, Min kansa pientä puuhas pikkumiellä, Vaan muuta siellä nähnyt en. 3. Tervehdys Upsalalle. Oi terve kuulu kaupunki, sä sydän olet Sveanmaan, Sait rakkaan kodin rannoilta mun tänne kauas kulkemaan! Sua murhemielin tervehdin, sua vakavana tervehdin, On murhe minut vallannut ja valtaa vielä tänäänkin. Kas tuolla puolen meren sen, mi huuhtoo rantaa Ruotsinmaan, On siellä laakso rauhaisa ja vuoret harmaat suojanaan, Siell' onpi maja äitini ja leikkikenttä lapsuuden, Siell' asuu armaat olennot, mä sinne kaihoon jällehen. Ne kaikki tunsi hyvin mun ja helli sylin avoimin, Siell' oli riemu riemukkain ja rakkaus oi' rakkahin. Kuin aamu raitis valoisa siell' oli päivä jokainen, Ja tervein innoin sydän löi ja silmät säihkyi riemuiten. Mut oi! Oi miksi tänne mun sä tenho-äänin viekoitit, Ja vapauttas, lauluas ja miehuuttas niin kiittelit? Ett' toiveet rahkeet rinnastain kuin päivän säteet murtaui, Ett' ilot kevään kalpeni ja sielu kasvoi, vakaantui. On rakas äidin suudelma, on lämmin käsi toverin! Mut ikikaiho polttavi ain' hurjaa rintaa kuitenkin. Nuor' henki vihdoin heräjää Lumosta aamu-unelmain, Ja sinä, kaunis maailma, Sen vedät pyörteihisi vain. Niin heitin lapsuuskotini ja ystäväni lempivät, Ja kotikuusten huminan ja nurmen kukat viehkeät. Mit' annettavaa sull' on nyt ilosta, jonka menetin? Tää onko koti laulujen? Ja valon? Elon raittihin? Oi hiljaa! Pelko, vavistus mun valtaa syvä kokonaan; Tääll' uinuu suuret sankarit, mä seison heidän haudallaan. Oi terve! Väkivarjoja näin kyllä kotivuorillain. Mut onko Ruotsin lapsilla viel' urhovoima vanhempain? 4. Skon luostari. Linna korkea, linna korkea, Haamu oot sinä päällä maan, Murhe haikea, murhe haikea Huokaa kauttasi kaihojaan. Päivän kauttaaltaan, päivän kauttaaltaan Kuljin huoneesta huoneesen; Minne tulinkaan, minne tulinkaan, Seisoin vaiti ja vavisten. Joka loukosta, joka loukosta, Katsoi aika, mi mennyt pois; Ja sen peittona, ja sen peittona On kuin miekka ja harso ois. Katsellessani, katsellessani Harso haljeten jakaantui, Silloin puoliksi, silloin puoliksi Miekka välkkyvä paljastui. Mitä silloin näin, mitä silloin näin, Sit' en kertoa konsaan voi; Mutta mielessäin, mutta mielessäin Monet aattehet kummat soi. Murheest' itkin ma, murheest' itkin ma, Tuska ahdisti rintaa mun, Linna korkea, linna korkea, Haudan-synkässä saliss' sun! Pois kun kiiruhdin, pois kun kiiruhdin, Heitti laskeva aurinko Mulle hyvästin, mulle hyvästin; Ilta tummeni mailla jo. Katkelmia. Charlottelle. Kuin yölehdokkikin, joka verhoon tuoksunsa peittää, Lempensä nainen myös rintahan kätkevi niin; Lempeä etsivi hän, yhä lempeä, lempeä yksin, Tahtoen helmahan sen vaipuen riutua pois. Armas, lempeä aina sa löytäös runsahin määrin; Mut vihan hallava jää luotasi pois pysyköön! Marialle. Elomme kevät kestää hetken vaan, Sen aamuriemu haihtuu joutuisaan; Sen kaikki kukat kuihtuu ajan käyden. Oi viivy, viivy, lapsuus-unelma, Suo meille niinkuin entisaikoina Soit hurskaan rauhan sekä riemun täyden! — Kun elo herättää ja päivät mustiks muuttuu, Maa viel' on iloinen, mut _meiltä_ ilo puuttuu. Lauralle. Äl' lausu: naisen maailma on ahdas, Ja elämänsä tyhjää, köyhää, turhaa! Häll' onhan rinnassansa maailma! Ja eikö taivaan kirkas valtakunta Myös ole hänen, jos hän tahtoo vaan? Vastasyntyneelle. Ole tervetullut sa eloon! Älä itke sä syntymätäs. Näet taivahan, taivahan iloon Käy Kristuksess' elämäs. Jos tänne et tullut sa ois, Et sinne sä tulla vois. Morsian. Luot maahan katseesi iloitsevan Ja riemusi kätket rintahas, Ja lailla lapsen rukoilevan Niin hymyilet sä onneas. Oi, mitä pyytää voisit vielä? Sait lempimäsi ystävän. Hän luonas on ja riemumiellä Sua omaksensa kutsuu hän. Kuin suloisia lemmen päivät On elon kevään lämpöisen! Kuin väistyy kaikki huolten häivät, Kun sydän sykkii lempien! Oi terve! sinun nuoruutesi Nyt lempi täyttää tenhollaan. Oi kestäköhön toivoinesi Hääaikas armas ainiaan! Eräs yö. Pois lähti saattojoukko hiljainen, Ja vaiennut on soitto kellojen; He haudan kylmään multaan kätki kuolleen. Ja kun he haudan multaan kätki kuolleen, Sai tyyni yö, ja varjovaipallaaan Se peitti kaiken maan. Mut yksin luokse kuolleen ystävän Pois ihmishälinästä kääntyi hän Ja seisattui, miss' ystävänsä uinui. Hän seisattui, miss' ystävänsä uinui, Ja murtuneena, vaiti, kolkkona, Hän seisoi haudalla. Ja murtuneena hautaa katsoi hän; Yö mustui, mustui yhä enemmän, Ja peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui. Kun peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui, Niin murtui rintansa, ja tuliset Vuos' maahan kyynelet Ja kaikki myrskyt rinnan raadellun, Ja vaikerrukset mielen murretun Ne Jumala ja yö vain yksin kuuli. Ja Jumala ja yö vain yksin kuuli, Kuin hälle kallis se, min hauta vei, Eik' enää anna, ei. Ja kun yön pitkän pilvet poissa on, Niin ensisäteiss' aamuauringon Viel' itki haudalla hän ristin alla, Kun itki haudalla hän ristin alla, Niin aamutuuli posken kalvenneen Pois pyyhki kyyneleen. Mut ilmat lintuin lauleloita soi, Se rauhaa jälleen hälle rintaan toi; — Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja. Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja, Hän riemun, sovinnon sai jällehen Ja nousi rukoillen: "Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen Viet matkamiehen kirkkautehen, Oi kiitos! — haudass' synkäss' ei hän uinu; Ei haudassa hän synkässä nyt uinu, Oi ei! hän helläss' istuu helmassas, Ja kuulee lohtuas." Hän läksi, eli niinkuin ennenkin Ja kantoi taakkaa mielin kärsivin, Ei kenkään hänen valitustaan kuullut. Ei kenkään hänen valitustaan kuullut, Mut sydämessään kirkas, tahraton Tuo kuva kallis on. Tyttö. Yö mustan vaippansa maille heitti, Ja taivaan tähtiä pilvet peitti, Vain öinen myrsky se raivoissaan Viel’ ulvoi ulkona kautta maan. Hän yksin istui, ei nähnyt yötä, Ei mustaa maitten ja vetten vyötä; Pää kättä vastaan hän huokaa niin Ja puhkee kuumihin kyyneliin. On synkkä, rauhaton hällä rinta, Hän tuskaa miettivi katkerinta: "Mä yksin oon, mua päällä maan Ei muista ystävä ainutkaan. Mä kelle tuskani itkenenkään, Ei valitustani kuule kenkään, Ei ketään, ken mua lohduttais, Ken kyynelvirtani kuivajais. Ei mulle riemua mailmass' suotu, En kellekään ole riemuks luotu, Mut elää, kärsiä yksin vain, Se on, oi, synkkänä osanain." Oi raukka, tuskas ma tunnen syvät; — Mut Herran enkelit kirkkaat, hyvät, Jos luonas lohtuna näkisit, Niin itkus' iloksi tekisit. Ne tahtois sieluas lohdutella Ja ikuisuudesta kertoella; Ne nostais silmäsi taivoon päin Sun elon toivohon ylentäin. Jos heitä kuulisit, elos saisit Ja rauhan rintahas rakentaisit; Jos sull' ois usko, niin sua jo Nyt armon valaisis aurinko. Kun heidät sydämes ulos sulkee, Niin luotas tuskalla pois he kulkee, Eik' koskaan rintasi rauhaa saa, Läp' elos täytyy sun valittaa. Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836. Koraali. Kun synkkä viipyy murheen yö, Kun riemujuhlin rinnat lyö, Niin katse Herraan kääntyy yhä. On lokaa loistot maalliset, On turhaa laaker'seppelet, Jos poiss' on, Herra, armos pyhä. Jos Zebaoth oot läsnä, oi, Ken vastustaa meit' enää voi? Ain' ollos meidän suojana; Oot armollinen, mahtava, Ja täytät sanas, jotka annoit. Oi ollos mestarimme sa, Jok' astuit alas taivaasta Ja kärsit, okakruunun kannoit! Sun oomme me, sun ainian Kautt' elämän ja kuoleman. Kööri (Riemumaistereille). [Musiikki Spohr'in sävellyksestä "Die letzten Dinge"]. Terve Teille! ihana lasketaan laakeri teidän hopeaisille hiuksillenne, tuore kuin ennen muinoin. Terve Teille! Jumala on paremman seppeleen, pyhän, ikuisen, ehkä tämän jälkeen otsallenne laskeva! Kööri (Maistereille). Nosta ylös silmäsi, nuori valon vartio! Katso, Jumala on lähellä. Nosta ylös silmäsi, sillä Herra on sinua lähellä, kaikkivaltias, täynnä armoa ja totuutta. Itse hän tahtoo vihkiä sinut omaksi ja totuuden palvelijaksi. Hän antaa sinulle seppeleesi; kaikki kunnia on Hänen. Soolo. Älä pelkää! sillä Jumalasi tahto on antaa sinulle valtakunta. Oikealla kädellään on Hän sinulle paikan määrännyt korkeudessa. Kööri. Siis lähteös taisteluun, nuori joukko, valon taisteluun lyhyeksi aikaa! Mene ja taistele rohkeasti, niin kauvan kuin päivä on, kaiken sen puolesta, mikä totta ja oikeaa on päällä maan. Ole uskollinen kuolemaan saakka, niin on Hän sinulle elämän seppeleen antava. Kööri (vihkimisen jälkeen). Vihitty on joukko, luottain Lähtee nyt se taistohon; Vaaraa turvallisna vuottain, Sillä rohkea se on. Hornan henki kätkenyt on Kaikkialle joukkojaan; Miehet jalot kaikki nyt on Kutsuttuna sotimaan. Herra tuntee sotilaansa, Kruunaa heidät hengellään, Kuuluttamaan kunniaansa, Aatteitansa täyttämään. Laakerilla kuihtuvalla Kruunaa hänet ihmiset; Jos hän taistelee sen alla, "Amen" vastaa tuhannet. Finale. Sun kätes ojenna Ja suojaa Suomea; Oi Luojamme. Ja siunaa Keisari, Tee hänet vahvaksi; Viel' olkoon kauvanki Hän suojamme! Sun kätes ojenna Ja kylvä viisautta; Oot valomme. Ja rauhan totuuden Luo valta Suomehen; Ja uskoss' isien Sä pidä se! Ylioppilaslaulu. Niin kauvan kuin syömemme sykkivi vaan, Veri kiehuu ja poskemme palaa, Niin kauvan kuin nuoruus kukkuranaan Yhä voimaa ja riemua valaa; On totuus loistava retkemme pää, Ei kenkään viivy, ei kenkään jää, Nyt velttona varjoon ja uneen. Hupi inhoksi käy, tupa ahdas jo on, Elo mahtava kutsuvi meitä; Sitä tahdomme seurata kuolohon Ylös kunnian kirkkaita teitä. Toden templihin sielumme kaihoelee; Liput liehuvi, kantelet kaikuelee, Kun joukkomme rientävi sinne. Siis riemuiten yhtehen yhdymme nyt, Viel' liittomme vanha on pyhä. Se henki, mi meitä on lämmittänyt, On vahva ja kestävi yhä; Ain' uutehen hehkuun se rintamme saa, Ja kerran sä, kallehin syntymämaa, Ilon meist' olet runsahan saapa. H. G. Porthanin muistojuhlassa, 9 p. marrask. 1839. J. L. Runebergin malja. Kun päivyt laskee meren sini-aaltoihin, Ja illan rusko nousevi ja levittäin Luo kultapeitteensä sen vuoteen ylitse, Mut itse kuitenkin on päivän heijastus, Mi lupaa loistavana kaunist' aamua; Niin, veljet, vaipui myös se jalo mies, Min muistoa nyt viettäin kukan heitimme Me hänen ammoin kätketylle tomulleen. Mut hänen hengen-rikkaudestaan tuulahdus Käy vielä kautta rintamme ja herättää Ne aamutoiveet, jotka siellä uinuvat. Hän lempi maatansa; ja käsin mahtavin Hän verhon nosti muinaisuuden silmiltä Ja manas esiin yöstä muistot hämärät. Hän katsoi kautta menneisyyden harmaan yön, Ja isiemme kehdon näytti meille hän Ja piirteet syvät selitti, jotk' uurretut On synnyinmaamme ja sen kansan kasvoihin. Niin hengellään hän muinaisuuteen valon loi Ja koteutti meidät omaan maahamme, Ja koteutti, veikot, omaan rintaamme. Ei ilman muinaisuutt' oo vastaisuuttakaan. Kuin lapsi kirkassilmä, tukka hajallaan, Meit' tulevaisuus katsoo, kutsuu hymyillen — Kuin lapsi, veljet, muinaisuuden harmajan, Sen imettämä, ja sen rinnoill' elänyt. Ja joka kaunis kuva, jonka vastaisuus Vaan meidän katseillemme, toivollemme luo, Se on kuin virvatuli, kaunis kangastus, Jos ei sen pohja ole harmaa menneisyys. Ja siksi rakastamme niitä miehiä, Jotk' esiriput nostaa muinaisuutemme Ja tutkein tunkeutuu sen satumaailmaan. Ja siksi olet, Porthan, meille kallis niin, Sä isä laakeroitu Suomen historjan! Sun nimes kuullen sykkii monta sydäntä. Sun oli saturikkaan ajan maailma, Sun muinaisuus, mi meitä katsoo vakaana Ja meille sanat syvät lausuu; entisyys Sun oli — vastaisuus se meidän, meidän on! Mut ymmärrämmekö me oikein sanan tuon, Me tajuammeko sen määrän ylevän? Oi eikö aate tuo jo valtaa mieltämme, Se eikö salamana iske sieluhun, Ja eikö liekkiin syty voimat sisäiset? Tää aika tuleva on meidän, meistä siis Nyt riippuu, vaipuuko se ilman kunniaa Ja ilman muistoakaan mereen unholan; Vai nouseeko se voimassa ja hyveissä Ja ikikunniaa maaraukallemme suo; Ja nostaako se vapaan, laakeroidun pään Ja riemuin viittaa tulevia polvia, Ett' iloisna ne kulkis tietä kunnian. Meill' onpi vaali; veljet, kumpi valitaan? Maan päällä nuoren valta, — oi, se suuri on! Mit' onpi suurta tehty, mitä tehtäköön, Se iti nuorukaisen innostuksesta, Hän nuorin verin sitä juotti, rinnassaan Vapaassa kupunsa se aukoi kultaisen. Hän ihmishenkeen ummehtuvaan ilmaa tuo; Kun vanhaa vaivaa uni, silloin tulee hän Ja säälimättä puistaa eloon jälleen sen, Maast' ettei kaikki toki turtuis, kuoleutuis. Hän myrskyn lailla rohkeana rynnistää, Mut vanhuus seuraa jälessä ja siloittaa Sen tien, min rohkein, vahvoin käsin raivas hän. Oi elon kevät, kirkas päivä nuoruuden, Sä olet meidän, sulle kuulumme taas me. Siis terve, nuoruus, joka rinnassamme lyöt, Oi lennä, nuori kotka, viuhdo siipiäs! Sua kutsuu elo, morsiona hunnussaan Se seisoo vapaan silmäs eessä — riennä siis, Pois tempaa huntu, paina nuoreen sylihis. Me miehiks saamme, veikot, elon sulhasiks; Me hallitkaamme se, ettei tää morsian Vaan heikkouttamme naarain ryöstäis valtaamme. Kas, vaiti vartoo, katsoo kallis synnyinmaa, Mit' toivomist' on meistä hällä, millaista Voi voimaa kasvaa povi poikain nuorimpain. Oi äiti synnyinmaa, sua emme petä me! Ei meidän laaksoin rauhass' asu urhotyöt, Ei taivas luonut väliin valkovuortemme Tuot' ulkoelon kilpakenttää myrskyisää. Ei täällä viihdy voiman hurja leikki, ei, Ei täällä maineen laakereita niittää voi. Mut entäpä jos niinkin? Vaikk'ei saatukaan Me ranskalaisen verta kuumaa, riehuvaa, Ei uljast' ylpeyttä britin vapahan; Niin saimme sisällisen elon rikkauden, Ja hengen maailma on meille avoinna Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat, Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen. Oi jos sen mailman oikein tuntisimme vain, Kuin rikas on se ikuisuuden valossaan! Sit' elon virrat kastelee ja ainainen Käy siellä Pyhän Hengen raitis tuulahdus; Me emme silloin toivois sieltä syöksyä Pois elon pauhuun, sekasortoon, turhuuteen, Joss' usein sammuu tunne inhimillinen. Tään elämän, tään mailman luonto suopea Soi meille; onnellinen se, ken huomaa sen! Siis hälle, veljet, koittaa tiellä valoisa Ja katoomaton sulo; raitis rohkeus, Mi vaaraa halveksii, ei tunne pakoa, Ja jalo voima, mustan valheen surmaaja, Kuin vuorituuli vapaa siellä hengittää. Se mailma meille avoin on; siis riemuiten Nyt valloittamaan se ja sinne luomahan Suur' vapaa valtakunta meidän hengelle! — Viel' eikö Suomalaisen rinnass' uljuus se, Mi taistelee ja kestää, voima muinainen, Mi pohjass' onpi niinkuin rautaperustus? Tuoll' eikö sydänmaill' oo monta sielua, Min unest' armonääni herättänyt on, Mi elon valon näkee silmin avoimin, Ja uskoss' evankeliumin sotii kruunustaan? Oi eikö vielä uskollisin sydämin Hän tunne tulta runon jaloon taitohon, Mi kukkasia hänen lumitielleen luo Ja hälle näyttää aamun pilvet kultaiset, Miss' enkel' katsoo takaa joka hattaran? Ei köyhät olla me, ei kaikki mennyttä, Oi veljet, ellemme me vihdoin menetä Meit' itseämme, sydämemme maailmaa! — — — — — — — — — — Vaan kesken Suomen kansan, Suomen kinosten, Se vielä korkeana kukoistaa; ja ken Sit' epäilis, — niin riemulla me näytämme Sua, Runeberg, sua, Suomen runon ruhtinas. — Sun maljas, lyyrys malja, veli Runeberg! Mun oma Suomenmaani. Ja murhemielin, katsein katkerin Nuor' runoniekka läksi vuorihin; Siell' aukes hänen allaan kaunis Suomi. Mut rakkaus ja harmi rinnassa Hän kaihoin etsi synnyinmaatansa Ja omaa Suomeaan. Ol' etsinyt hän kautta kaupungin, Mut outo oli, kunne kulkikin, Ja kuoren kulta hänen mieltään kalvoi. Ja pyyteen pyörtehistä löysi hän Muun kaiken, mut ei maata syntymän, Ei omaa Suomeaan. Ja kun hän kulki kauvas kylihin, Niin edessänsä maa oi' ihanin, Mut mätä sivistys sen ilmaa painoi. Pois oli Suomen henki haipunut, Ja turhan loiston valtaan vaipunut Ol' oma Suomenmaa. Näin rakkaus ja murhe rinnassaan Hän harmin kulki yli vuorimaan Ja kautta korpien hän kauvas riensi. Mut kuule, kuinka kuuset huminoi! Mit' on se? Herättääkö tahtois, oi, Ne omaa Suomeaan? Hän kulki, kulki — rauhass' sydänmaan Hän kansan löysi turvemajoissaan, Ja terveys avosilmistä sen hohti. Se tuttu oli, vilvas, pohjaton, Ja sydän tunsi taas, ett' talless' on Viel' armas Suomenmaa. Se taasen rintaan hälle laulun loi, Ja linnun lailla taasen äänens' soi; Ja harmaat vuoret kuuli riemun kaiun: Mä synnyinmaani löysin jällehen, Tuoll' elää varjoss' salon mökkien Viel' oma Suomenmaa! Tähti. Tähti tuikkiva taivahan Yötä katsovi maailman. Soihtu siintävän holviston, Tähti kirkas ja tahraton, Miksi rintasi jäätä on! Ihmisrintahan huokaavaan Et suo lohtua konsanaan; Vailla lempeä ainian Katsot kannelta taivahan Tuskaa, riemua maailman. Ellet, ylpeä tähtönen, Loistais linnassa ilmojen, Ehkä voisit sä vapaana Suoda, nauttia onnea. Mutta kylmänä kuljet sa. Juhana Vilhelm Snellmanille. 1837. Veikko, kun totuus sai kirkkaana ilmin Meille, kun näimme sen säihkyvin silmin, Riemuin vannoimme kuollakin, Sen puolest' taistella, kuollakin. Kun sitä kallista palvellen toimme Sille, min parhainta uhrata voimme, Työmme määrän ja sielumme, Oi kuin oi' lämpimä sielumme! Pettäisimmekö, minkä me innoin Vannoimme kerta, ja horjuvin rinnoin Sorrumme uupuen multaan maan, Ah, voitettuina me multaan maan? Ei, mutta vaarojen, taistojen tiellä Totuus se suurena kulkevi vielä; Vihdoin voittaa se kuitenkin, Vaikk' kuollaan, voittaa se kuitenkin. Rohkea rintani ollos sen tautta! Selvänä riemun ja tuskien kautta Loukkaamatta se eespäin käy, Se pyhää määräänsä kohti käy. Veikko, nyt vannoen annamme kättä Totuutta palvella pelkeämättä; Ikuinen on se kuin ennenkin, Ja voittaa aina kuin ennenkin. II. Oi milloin Runo nousee Tuhkastansa Ja Herran lapseks nostaa hengen jalon? Kuin kauan karttaa tietä Isän talon Kuin enkel' langennut se uhkallansa? Kons' samean se hylkää maailmansa Ja tanssins' öisen kesken virvain palon? Kons' avosilmin nähdä saa se valon Ja uskon Kristukseen saa rintahansa? — — Mit' ihmislapsi lempii kuolevaista, Myös hänet tahtoo kuolemaan se niellä Ja autuuttansa riistää taivahaista! Oi, kell' on silmät, näkee murhemieliä: Vaikk' uskovasta runoilija kulkee, Niin pakanan hän sydämeensä sulkee! Öisiä säveleitä. 1. Juomingit. Antaos mulle Maljani jälleen, Tänne mun lämmin Viinini tuo, Juoda mä tahdon Pohjahan asti; Riemuhan maljan Pohjassa on. Terve, sa karmas, Kärsivä rinta, Ystävä ylin, Maljasi juon! Haarikot täydet Kutsuvat meitä; Bakkus ja Venus Vuottelevat. Heistäpä helkkyy Laajalti laulut, Kaikilta myös he Kunnian saa. Auterepilviks Luovat he elon, Heräävän sielun Tuutivat taas. Kas lasin luona Säihkyvän, täyden, Ihmiset istuu Kuin minä myös. Juoden ja naurain, Naurain ja juoden — Hei, sydän, terve! Maljasi juon! Norjana tuolta, Sorjana rientää Kukkea tyttö, Kaunis hän on. Viereeni istu Kaunehin immyt; Polvelle istu, Oi simasuu. Haa, miten katsot Silmiini suoraan, Haa, miten rintas Rintaani lyö! Oi! yhtä hellään Äitini hurskas Helmaansa sulki Muinoisin mun. Äitini hurskas Helmaansa sulki — Kiehtova käärme Pois poveltain! Saatana oonko Paatunut, röyhkä? Konna ma oonko Säälimätön? Synnin ja kuolon Liekkivän leiman Otsallas kannat, Oi simasuu! Oi, mua saartaa Yölliset äänet, Helvetin naurut Kaikki nyt soi. Pois sinitaivaan Tähtien alle, Pois vihamyrskyn Mylvinähän! Saatana oonko, Paatunut röyhkä? Konna mä oonko Säälimätön? 2. Huokaus. Kuin synkkä koto kuoleman on tää! Mun taivaani on ijäks suljettuna. Sen kultahohdett' en mä enää nää, On riemu mailman multa murjottuna. Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin, Niin rauhatonna vaellan ma vain, Vain varjo olen aikain parempain. Ja ihmislapset pitkään katsahtaa, Mikähän tuokin lienee, miettii kansa. Ei kukaan ymmärtää voi kulkijaa, Ei kukaan selittää voi murhettansa. Hän heidän pikkurauhaa häiritseepi, Hän riemuhuudot räikeet pelottaa; Se, kautta Herran, onhan surkeaa! Oi, miks on koskaan rintan' paisunut, Sen miksi suuret aavistukset täytti? Miks riemuin laulun äänt' oon kuunnellut? Miks siitä valonsäde mulle näytti Valaisten syömen syvät, mailman piirin Ja rintani sai ilmitulehen, Mut hetken vain, oi hetken lyhyen? Tuo säde tunki sielun syvyyteen, Se entisaikaan oli elämäni; Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen Näin elon valoisana edessäni. Mut päivä laski, yö on noussut musta, Ja tallattu on mailma syömeni, Kuin tyhjä, hävitetty temppeli. Jos joskus kuva kultaloistossaan Kuin ennen sielun ohi liihoittelee, Niin virvatulta on se vieraan maan, Vajonnut enkeli, mi vaikertelee. Kun kaihoin itkeä sen kanssa tahdon, Niin sekin luotain liitää huoaten, Ja synkkyyteen ma sorrun jällehen. Oi kolkko köyhyys sielun palaneen, Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa! Oi perintöni, saatu aikaiseen, Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa, Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle, Ansaittu, vaikk' en tunne syytä sen, Mut pantu kantaakseni kärsien? Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan Omista lahjaa, jota kaikki kiittää. En elää tahdo horroksissa vaan, Ei kärsimys voi lohdukseni riittää; En tahdo, että keväästäin, mi loisti, Tää musta muisto nyt vain jäljell' on Ja rinnan rauhattomuus rajaton. Mut — vielä toivo mua viekoittaa, Tuo pettävä, mi loistaa, katoaapi. Kuin ukkossalama, mi leimahtaa, Niin joskus miehen kuva pilkoittaapi, Jonk' karvaan tuskan salaliekit polttaa, Hän kunnes vapauden ja rauhan saa Ja sieluns' aarteet riemuin paljastaa. 3. Murheelle. Yön kalvas sisko, murhe lempeä, Oi, mulle tähtilinnas avaa sä; Mua mustat hornanhenget vainoaa, Sun luonas enkö rauhan majaa saa, Oi hellä äiti murhe? Sä nostat huntus tummansinisen, Ja kruunu kiiltää mustain kutrien; Sä laupeaana kätes ojennat Ja rauhan maahas mua viittoat, Oi hellä äiti murhe. Kas, yli maan ja vetten lepää yö, Ja taivahalla tuikkaa tähtivyö. Kaikk' äänetönnä uinuu, minä vain Nyt valvon, ja sä valvot kerallain, Oi hellä äiti murhe. Oi mulle selitä — sä tiedät sen — Mi synkkyys täyttävi mun sydämen'. Oi sano kaikki nyt, nyt juuri sa Suo mulle huoneessasi valoa, Oi hellä äiti murhe. Sa oothan kuningatar elämän Ja lohtu sydän raukan särkyvän? Kai luona kehtoni sä seisoit jo, Ja lauloit, mik' ois mulle kohtalo, Oi hellä äiti murhe? Maan rauhattuus jo raukee lepohon, Sen hurjat äänet valjenneet jo on; Mut kun mä silmät nostan, havaitsen Sun kasvoillasi kiillon taivaisen, Oi hellä äiti murhe. Oi, silmissäni pilvet hajoaa, Ja valon maihin katse vajoaa! Ikuinen toivo tunkee rintahain Salaman lailla, loistain, lohduttain, Oi hellä äiti murhe! On katse hellä, loisto kirkas sun, Sä siivin lumivalkein kannat mun; Siis ylös! mukanas mua, armas, vie, Käy valon, kultavalon maille tie, Oi hellä äiti murhe! 4. Hyvää yötä. Oi pyhä seutuni mun, miss' säde auringon Seulovi loistettaan lehdistä koiviston Äitini talohon; Hyv' yötä! Noussut on taivaaseen rukous armaiden, Puolesta minunkin; loistossa tähtien Nukkuu he jokainen; Hyv' yötä! Taivas on huntunsa pois heittänyt kasvoiltaan Katsovi, enkeli kuin kumpua vanhurskaan, Ääret taivaan ja maan, Hyv' yötä! Illan rauha se näin tuskani karkoittaa; Siedä ne tähtien ei katsetta rauhaisaa. Aamukin kerran saa! Hyv' yötä! 5. Katumus. Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta, Se valon riistää elon taivahalta, Se kauheana minuun tuijottaa, Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa. Sua, Herra, loukannut ma olen yhä, Vihaani kilpistyi sun armos pyhä, Sai sieluraukka runon haaveihin Ja ilman sua viihtyi kuitenkin. Yön, valheen valtaan vaipui elämäni, Ja elon valo väistyi edestäni, Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut, Mut synnist' erota ei tahtonut. Niin, synnist' ei se raukka enää erii, Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii. Ei sillä lohduttajaa päällä maan, Ei ystävätä taivahassakaan. Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän Nyt kirjaas panet syntieni määrän. Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun Pois ajat katalan ja kirotun. Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran? Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan, Oo toivoa, ei kuolemassakaan. Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu, Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu, Ja paljastettuna mä syntinen Nyt Herran tuomiota vapisen. Tok' ensipäivinäni mulle loisti Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti; Hyv' enkel' silloin ain' ol' lähelläin Ja Herra Jeesus oli ystäväin; — Jumalan poika, suuri sovittaja, Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja; Mi synnit kaikki kantoi maailman Ja voitti helvetin ja kuoleman; Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni, Mua armahda ja auta hädässäni! Voit vihollistas vielä vapahtaa Ja vastustajaasi voit armahtaa. Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen; Ja luotan lujasti sun armoos suureen. Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan! Sun tähtes syntinen viel' armon saan. Aamu. Taas rannalt' aamutaivahan Käy valon välähdys, Mut alla pilven kaamean On vanha pimeys. Kanss' auringon Yön varjot ryhtyi taistohon. Mut lintu pieni oksallaan Tuoll' laaksoss' uneksui, Ja näki, kautta öisen maan Kuin aamu murtautui. Tuo kirkas koi, Yön valta sit' ei voittaa voi! Ja lintu lentää, ihastuu Ja laulaa ilmassa: „Oi, kaikki kerran kirkastuu Viel' taivaan rannalla.” Ja lintunen Se lauloi aamuss' iloiten. Sointuja. 1. Olen Jumalan laps'; Oi autuas rauha ja riemu! Olen Jumalan laps'; Oi kelle mä riemuni kerron? Oi Luojalle riemuni kerron. Olen Jumalan laps'; Oi autuas rauha ja riemu! 2. Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan; Hän elon, valon mulle suo Ja poistaa tuskan, vaivan. Hän armon runsaan lohdun suo, Ja poistaa synnin vaivan, Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan. Pois kutsui tuttu ääni tuo Mua kuilust' tuskan, vaivan, Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan. Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan; Hän elon valon mulle suo, Ja poistaa tuskan, vaivan. 3. Oi Kristus, ystävä ja auttaja, miss' oot sä? Mun kaikkein päällä maan ja taivaassa, miss' oot sä? Pois käänsit surren kasvos, etkö kuule, Kun jälleen langenneena huudan, ma: miss' oot sä? Saa puhdas sydän nähdä Herran, synti vaan on Mun rinnassain, oon siihen hukkua; miss' oot sä? Oi Herra, hukun jo, oi auta, kätes anna Ja tempaa minut ylös kuilusta; miss' oot sä? Jos oon mä saastainen, sä puhdas oot, jos syntiin Ma vajonnut oon, oot sa auttaja; miss' oot sä? Sa olet Kristus, sama ainiaan, mä myöskin Saan kerran rinnallasi uinua; miss' oot sä? 4. Jeesus voitti synnin, kuolon, saatanan, Vieläkin hän kantaja on valtikan Yli maan ja yli taivaittenki. Hän on Herra minullenki. Nytkö valtaa synnin, kuolon, saatanan Pelkäisin ja itkisin mä ainian? Valittaisinko, jos kauhealta Tuntuu heidän uhkavalta? Ei, en valtaa synnin, kuolon, saatanan Pelkää! Jeesus ystävä ne voittihan. Herraani mä luotan ainoastaan, Jeesus itse suojaa lastaan. Isän oikealla istuu tahratta Mun vanhurskauteni valontaivaassa; Kirkkaana kuin päivä kiilteleepi, Vaikka laki tuomitseepi. Kuinka kärsinkään mä kuolon laaksossa; Isän oikealta kukaan temmata Mun vanhurskauttani ei saata. Itkustain siis tahdon laata. 5. Miss' uskoa mä maassa löytänen? Niin lausui kerran Herra minullen. "Oi minuss' uskon löydät varmaankin!" Niin huusin murhe-äänin vastaten. Sull' onko uskoa, mi pelkäät vain, Min suusta valitus soi ainainen? On sulle enemmän sun heikkoutes, Kuin Hän, mi terveys on sielujen. Kas, armon, rakkauden ma sulle suon; Kas, rauha, autuus on mun yhteyten'! Ei sua tuomita, sun velkasi On sovittanut veri Kristuksen. Kun siihen uskot vaan, sä puhdas oot Kuin Hän, ja kohta saat sä vahvuuden. Siks olkoon rintas tyyni, iloinen, Kuin äidin rinnall' uni lapsosen. 6. Mun vapahtajain kuolemast' on noussut, Hän kirkkahana haudastaan on noussut. Halleeluja! Mun kuninkaani voittain Yön vallat vahvat kuolostaan on noussut. Siks riemuitsen, kun kanssa Herran rakkaan Mä myöskin eloon ihanaan oon noussut. Mä vallast' yön ja kahlehista synnin, Maan viettelyistä, vastuksist' oon noussut. Kuin Hän, niin ilomielin vielä hetken Maan vaatteita ma kantamaan oon noussut. Mut taivaan perin mä; ja voiton kruunuun, Min Herra mulle tallentaa, oon noussut. "Oi noussut, noussut" laulaa kevään tuulet Ja päivyt valaistessaan maan, oi noussut. Ja tuhat-kerroin kaikuu rinnassani Sen lohtu, usko, pyrkimys: oon noussut. 7. Oi määrää Herran armon runsauden! Hän mua aina katsoo suojellen. Mun ympärilläin siivin valkoisin Ain' enkelinsä liitää varjellen. Ja luonut on mun arkaan sydämeen Hän hengen voiman, rauhan pyhyyden. Äl' lausu, että elo raskas on, Ett' yötä on tää seutu maallinen. Näät voimaa, valoa suo Jumala Ain' ystävilleen, lupashan hän sen. Kun täällä heille kaikk' on suonut hän, Niin vihdoin suo hän taivaan ikuisen. 8. Kun aamusella kuljin ohi ikkunan, Näin taaskin päänsä hopeaisen, harmajan. Hän sormet ristiss' istui kirjan ääressä, Näin katseensa mä hurskaan rauhaa loistavan. Mä mietin kulkeissani — sillä ymmärsin, Käy Raamattuineen hurskas päivää vastahan. "Oi harmaapää, kuin köyhä majas pyhä on, Miss' asut aina kanssa Herran Jumalani" Mut huomenna mä häntä enää nähnyt en, Näin pöydällään vain auki vielä Piplian. Ja kaikki surren kertoi, ett' on kuollut hän, Mut minä taivaaseen loin katseen riemuisan. 9. Näätkö pilven liitävän? Näätkö kirkkaan kiitävän Taivahasta sätehen? Näätkö sen! Lailla pilven liitävän, Lailla säteen kiitävän Ties on auki valoinen Taivaasen. Itki maa, ja silmää sen Kaihtaa kyynel kastehen. Suudellen sen aurinko Kuivaa jo. Katumuksen kyynelen Ahdistetun sydämen Jeesuksemme suutelo Kuivaa jo. 10. On taivaassa mun kaikki ystäväni, Näin, kuin ne hautaan kaatui viereltäni. Mua yksin synti vielä vainoo täällä, Viel' elon sappea juon yksinäni. Mut synkkyydestä pyhään taivaaseensa Suur' Isä kohta kutsuu elämäni. Oi, silloin vastatulleen ilomieliä Siell’ lausuu tervetulleeks ystäväni! 11. Oi Jeesus helläsilmä, Ma paljastan näin kurjuutein, Ma kannan velkain, köyhyytein, Sun etees, helläsilmä. Sun etees, helläsilmä, Mä vaivun maahan synnissäin, Mä kaihoin katson hädässäin Sua, Jeesus helläsilmä. Sun nähtes, helläsilmä, Oon rikkonut lait Jumalan; Sun tuomiotas odotan Nyt, Jeesus helläsilmä. Sua, Jeesus helläsilmä, Mä katson; jos mun hylkäätkin, Niin nöyrtyin katson kuitenkin Sua, Jeesus helläsilmä. 12. Kun ulos astun majastani, oi ollos läsnä! Mun maallisessa toimessani oi ollos läsnä! Niin valoisaa on majassani; sä olet läsnä, Sun puolees käännyn ma puheillani; oi ollos läsnä! Kun käyn mä ihmishyörinässä, niin ilmaa toista Ja vierast' tunnen kulkeissani; oi ollos läsnä! Jos sielu eksyvi temmaten mun maan hyörinähän Ja ajatuksihin rauhastani; oi ollos läsnä! Kuin pian saastuvi sydän raukka, kuin pian taaskin Voin niistä nauttia riemuissani; oi ollos läsnä! Mun rauhass' armoa, voimaa koota suo huoneessani Sun sanaas viemähän, Jumalani; oi ollos läsnä! Ett' oisi sanani sinun sanaas; ja että loisin Sun kunniaksesi valoani; oi ollos läsnä! Tytön rukous. Mä vaivun sinun ristis juurehen, Ja sinuun silmän nostan rukoillen. Mua ällös hylkää, hyvä Jumala, Suo rukouksein luokses kohota. Tuoll' loistat valomaassa tähtien, On voiton kruunu kruunus okainen. Mua neuvo enin lempimähän sua, Oi sä, mi ensimäisnä lemmit mua. Sä mun oot synnin velast' ostanut; Et kultaa, hopeaa siit' antanut, Sä elos annoit, annoit kalleimpas, Ja elon lupaat mulle haudastas. Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten, Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen, Sä helmas avajat ja siellä vaan Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan. Ja veres oma minut puhdistaa, Mä huulin haavojas saan koskettaa; — Oi Herra, Herra, mä en päästä sua, Ennenkuin ensin siunannut oot mua. Olenko oikein omas, tutki sä; Jos öisin hyvä niin, kuin tahdon mä! Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen! Mit' onpi maailma, mit aarteet maan, Jos sinä Herra rakastat mua vaan. Ja että rakastat mua, tiedän sen, Sen lausuu sielun riemu taivainen. Sun maas on kaunis, rikas, suloista On elää nuorna, rakastettuna; Mut paljon suloisempi minullen Sinussa eloni on sisäinen. Yks olkoon kirkonmeno eloni; Suo siihen armo pyhän Henkesi! Mä sieluin tahdon taivoon kohottaa Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa. Eloni siit on kaunis, autuas, Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas; Niin hyväks silloin voin mä tulla myös, Ett' iloin näet minuss' ikityös. * * * Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen, Maan yli kulki tuuli huoaten; Mut rauha, valo tytön rinnass' on, Hän näkee auki Isän asunnon. Heränneen huokaus. Mun sydämeni raunio on suitsuava, Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava, Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava. Mut vaikka loistaa sinne säde kirkastava, Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava, Se sentään aina raunio on suitsuava. Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava, Mun sydämeni raunioissa suitsuava; On armon auringosta säde kirkastava. Mut vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava, Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava, On mulle rakas raunio vain suitsuava. Pois pelkosi! Pois pelkos heitä, henken' tuskainen! Viel' kerran Vapahtajas taivainen Sun päästää kahleista ja telkehistä. Hän synnin vallan kukistaa, hän vaan, Ja ihmishengen pirstat voimallaan Pois riistää saatanan hän elkehistä. Oi, synninraskas sydän armoa Se huutaa, ellei löydy neuvoa Maan päällä, niin on hällä armoa. Ei Jumalamme kivestä; ei se Oo mykkä, kuuro meidän hädälle; Hän elää, kuulee, vastaa Jumalamme. Ei Kristus tyranni oo laisinkaan, Ei syntistä hän uhkaa vitsallaan; Vaan anteeks antaa, auttaa tuskissamme. Oi valo elämän, oi tullos jo! Sä tunnet syntin', armon aurinko, Oi tullos, Jeesus! Niin, sä tulet jo. Johannes. Rinnalla Kristuksen Sai kuulla suustansa Hän sanaa elämän. Ehtoollisella hän Viim' yönä nojata Sai rintaan Kristuksen. Ken rintaan Kristuksen Voi päänsä kallistaa, Oi määrää autuuden; Kun armon aartehen Ja elon valon saa Rinnalla Kristuksen! Keväthuokaus. Tääll' lehto kukkivi tahtoen Taas kruunun vihreän voittaa; Ja yöstä tuulonen heräten Nyt hiljaa alkavi soittaa. Ja taivaan ranta se purppuroi Ja lintujen laulelot soi. Mut henki vangittu vielä vaan On yöhön uskottomuuden. Se koska nousevi haudastaan, Kosk' aika aamun on uuden? Kuin Kristus voittaen noussut on Pelättäen vartioston. Mut kohta nousevi aurinko Ja varjot kaikki se poistaa. Ja valon templinä kohta jo Nyt koko maailma loistaa. Kaikk' kukat teränsä auki jo luo Ja tuhannet tuoksunsa suo. Mut sielu synkkä on, maihin sen Ei loista päivyen valo — — Mä nostan käteni, rukoilen, Kun aamun hohtavi palo: Oi, mulle suo, Isä armollisin, Sun poikasi, min menetin! Sentään. Kas lintu, kas lintu se lentää Ilolauluin taivohon päin. Taa pilvien sinerväin Se piilevi näin Ja kauvaksi ilmahan entää. On äänettyys yli maan, Se laulavi sentään vaan. Kas päivä, kas päivä, mi vasta Nous otsin hehkuavin, Vajos yöhön se pilvihin Ja kirkkauskin Katos huoneesta valoisasta. Mut vaikkei sit' aattelekaan, Se loistavi sentään vaan. Oi sydän, oi sydän, mi yhä Sitä murhetta itket vain, Ett' unhoon Herralta sain; Ajat vaihtuvat ain', Mut Herra on sama ja pyhä. Vaikk' et sitä tajuakaan, Niin armonsa sentään mä saan. Eräs päivä. Kun aamu valkeni, ylös katsoi hän riemuiten, Ol' auki sielunsa, siellä toivo nous taivainen. Ja kanssa nousevan päivänsäteen myös rintaansa Nous iki-aavistus, lämmin, kirkas ja ihana. Oi elo löytyvi, jot'en nähnyt; miks viipynen? Sit' tahdon etsiä, tahdon löytää jo tänään sen: Hän aamunkoitossa mietti niin. Mut keskipäivänä niin jo kulki hän rientäen Kuin kaikki toisetkin kilvoitellen ja häärien. Hänt' ajoi huolet ja toimet, hänpä ei väsynyt; Häll' eli aistit, mut omatunto oi' kuollut nyt. Ja elo taivahan mieleen hälle ei muistunut, Mut tomun, kiihkon ja maan oi' orjaks hän suistunut, Ja keskipäivä se loisti jo. Mut illan tullen hän rauhatonna käy lepäämään, Ja huokaus raskas nous katkonaisna sydämestään. Se kuolinhuokaus elon ol'ko, mi sammui pois? Tai ehkä aamuinen armon henki se ollut ois? Ei tiennyt hän sitä, eikä mitään hän aatellut, Vaan ruumiins', sieluns' on kohta uneen hän tuutinut. Mut illan hetki ol' ihana. Radegundis. Elisabeth, tuo hurskas ruhtinatar, Jakeli köyhäin kesken rikkautensa, Ja kansa tulvi hänen luokseen joukoin, Se Ruhtinattarensa nähdä tahtoi. Siin' oli miestä, naista, vanhaa, nuorta; Siell' oli kauneudestaan onnellinen Myös immyt Radegundis, kaunotukka. Kun lahjojansa jakoi Ruhtinatar, Hän huomas kansan joukoss' immen kauniin. Hän kysyi ihmetellen: lausukaahan, Ken on tuo tyttö kauniskiharainen? Ja hovineiti vastas: Radegundis, Hän linnavoudin tytär on, ja kansa Nimittää häntä: neito kaunotukka. Elisabeth kun jakanut ol' lahjat, Niin luoksensa hän kutsui kauniin tytön Ja ystävällisesti hälle haastoi; Sill' aikaa sakset otti hän ja salaa, Niin ettei tiennyt kaunotar, hän leikkas Pois pitkän tukan hänen niskastansa. Mut vaikeroiden huusi Radegundis: Voi mua, voi, mit' onkaan tehty mulle! Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa! Miks mulle tämän teit, oi Ruhtinatar? Mun pitkä, kaunis, pehmyt keltatukkain, Mun pääni kruunu, koristus ja riemu, Sen ryöstit multa, kova Ruhtinatar, Ja rumensit mun kaiken mailman nähden. Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa, Mun pääni kruunu, koristus ja riemu! Näin huusi kyynelsilmin Radegundis. Mut lempeästi lausui Ruhtinatar: Oi malta lapsi, minkä tehnyt olen, Sen tein mä vain sun omaks onneksesi. Tuo tukkas kaunis, kruunusi ja riemus, Se oli verkko saatanan ja synnin. Jok'ikinenkin pienin kultakutri Ol' ansa vain, mi sinut syntiin kietoi; Jok'ikinenkin hienoin kultahius Ol' kahle vain, mi maailmaan sun sitoi. Turhuuden Baal sull' oli Jumalanas, Sä olit eksynyt, mut käänny nyt jo! Sun herras olkoon Jumala ja Kristus! Se koski neidon sydämeen ja itkein Hän lankes hurskaan jalkoihin ja lausui: Oi Ruhtinatar, kauttas puhuu Herra, Sun silmäs katsoo läpi sydämeni. Niin usein tahdoin kääntyä mä Herraan Ja irti päästä tahdoin turhuudesta, Mut oi, mun kaunis tukkain esti aina. Pois synnin verkko, pois sä koru kurja! Pois inha halu minun silmistäni! Pois maailma sun maireuksinesi! On herrani nyt Jumala ja Kristus. Niin lausui neito; ymmärtäen uhras Hän kurjan ruumiin pelastaakseen sielun. Beeda. Jo vuositaakan raskaan painamana Ja hautaan kallistuen tietä kulki Vain pojan johtamana hurskas Beeda. Ei silmät nähneet enää aurinkoa, Ja kauneus maan ei ollut enää hälle; Mut nuorekkaana hänen sydämessään Ol' usko Kristukseen, kuin kuolo, vahva, Ja Herran riemu loisti sielussansa. Mut pojan johdolla hän kiersi maata Ja missä löysi kansan kuolevaisen, Hän saarnas sanaa totuuden ja armon. Ja sokeen sanoista sai moni valon. Ja kerran saapuivat he laaksoon jylhään, Niin autioon ja vuorten ympäröimään, Ja korkeet kalliot sen yli riippui. Mut poika vallaton näin lausui hälle: On täällä paljon kansaa koolla, isä, Mi vuottaa kuullaksensa sinun saarnaas. Hän lausui niin, ja sydämessään nauroi. Mut vanhus alkoi saarnata, ja riemuin Hän kertoi sanaa evankeliumin. Ja sanatulva hänen huuliltansa Soi sovituksen suurta viisautta Ja armon rikkautta, kaikkein omaa. Hän hurmaantuen avas aarteet, kertoi, Ett' elo, rauha, jumaluus ja voitto, Mi löytyy Jeesuksessa Kristuksessa, On jokaisen, ken tulee hänen luokseen Ja tahtoo päästä synnin kahlehista. Ja kun hän vihdoin käsin kohotetuin Huus uskon, voiton riemun varmuudessa: On Kristuksessa armo, autuus, elo, Ja ken sen ottaa tahtoo, ottakoon sen! Niin kaikui selvään kaikkialta "Amen", Ja "Amen" kaikui joka kalliosta. Mut poika vuorten äänen pelvoin kuuli, Tuo kaiku koski hänen sieluhunsa. Hän kauhistuen lankes hurskaan eteen Ja kyynelsilmin kertoi petoksensa. Mut aavistuksena kautt' ukon sielun Lens' evankeliumin ikivoima, Ja huulensa ne riemuin lausui hiljaa: Kun vait' on ihmiset, niin kivet puhuu! Kevätaamu. Kevät nuori vast' oli saapunut Kera lintujen, auringon, Maa kummiksensa on katsellut, Kuin kaunis sen kulku on. Jos kunne katseli, kattoi sen Sini taivahan, puna ruusujen. Kevätaamuna kerran heräten Näin päivyen nousussaan. Se maata katseli hymyillen, Läks' valossa vaeltamaan. Kävi huone ja rinta niin ahtaaksi, Minä tahdoin kauvaksi, kauvaksi. Niin nousin mä huipulle vuorimaan, Näkö rintaani riemua loi; Tuoll' uinui kaikki nyt umpussaan, Tuoll' laakso ja korkeus soi. Tuoll' lintunen lauleli oksaltaan, Min suinkin se jaksoi vaan. Niin mietin mä silloin: kaunis on Tää Luojan vihreä maa! Ain' aamusin rukous sanaton Sen rinnasta kohoaa. Mä riemussa, rauhassa tahtoisin Tääll' elää ja kuollakin! Mut laaksossa vuoren juurella Ol' asunto ihmisen, Siell' avasi mies juur' ovensa Kera vaimonsa riidellen. Kiroukset ne aamuhun kirkkaaseen Kohos suustaan ja korkeuteen. Lyydian kehtolaulu. Luo silmäs umpehen Ja uinu hetkinen. On lapsi väsynyt, Oi hyvää yötä nyt! Täss' äiti vielä vaan Sua tuutii lapsostaan, Oi kunnes keinuhun Sä nukut armas mun. Ja nähdä uness' saat Sä kirkkaat kukkaismaat, Ken ymmärtää ne voi, Mit' armas unelmoi! Vaikk' unta nähtiin me, Meilt' unhottui jo se; Sit' enää unelmaa Voi tuskin aavistaa. Nyt rinta rauhaton Kai ainiaaksi on; Mut onnellisna sa Viel' lepäät Herrassa. Ja Jeesus taivaastaan Sua katsoo lapsenaan, Ja joukko enkelten On luona kätkyen. — Luo silmäs umpehen Ja uinu hetkinen. Ett' yhä riemuissas Sä heräät unestas. Ja isäs saapuvi Ja leikkii kanssasi Sua kohta suudellen, Sä tyttö pienoinen. Sureva ystävä! Ystävä, mi kaihoot murhemiellä, Murhemiellä sielus ystävää. Etkö luule, hän ett' tulee vielä, Vielä tulee tuoden elämää. Vielä Tulee tuoden elämää, Ystävä, mi kaihoot murhemiellä. Ystäväni, hädässäsi kerran, Kerran Herra tuskas lauhduttaa. Armon huutohan on mieleen Herran Herran kautta synnit anteeks saa. Herran Kautta synnit anteeks saa, Ystävä, niin hädässäsi kerran! Ystävä, hän lääkitsee, tuo hellä, Hellä haavat, antaa takaisin Valon, rauhan ja mi puute kellä, Kellä mikä puute oisikin, Kellä Mikä puute oisikin, Ystävä, hän lääkitseepi, hellä. Ystävä, lain tuomiot kun palaa, Palaa omantuntos polttaen, Miss' on lääke, jota sielu halaa? Halaa lääkettä sä Jeesuksen! Halaa Lääkettä sä Jeesuksen, Ystävä, lain tuomiot kun palaa! Kuoleman kuvia. 1. Hän silkkivuoteell' lepäs ja henki vaivoin vaan: "mit' tohtor' sanoo?" Ja käteen tohtorin ain' hän tarttui kauhuissaan: "mit' tohtor' sanoo?" Ja vuoteen luona lapset ja vaimo itkevät — kuin pyörryksissä — He kaikk' ei kilpaa kylliks voi huutaa huoliaan: "mit' tohtor' sanoo?" Ja lohduttaen tohtor' nyt puhui paljonkin hän terveydestä, Ja uutta lääkitystä hän kaatoi pullostaan; "mit' tohtor' sanoo?" Ja kun he kaikki huusi ja tohtor' puhui juur' ja pulloon tarttui, Niin lysähti jo sairas ja huusi kuollessaan: "mit' tohtor' sanoo?" 2. "En elää saata ilman sua, En ilman sua kuolla voi, Ei hankeen kätkeä saa mua, Oi, siellä talven tuiskut soi! En jättää saata sua, En kuolla voi! Oot mulle kaikkein rakkahin, Mun elon', ilon' oot _sä_ vaan. Oon morsiames vieläkin, Kuin olin ennen päällä maan! Oi mulle rakkahin Oot sinä vaan! Kun sinä jäät, en kuolla voi, Suo, että lepään rinnallasi Ei haudassani mulle soi Sun enää äänes tenhokas. Mua pidä, armas, oi Sun rinnallas!" Sielunsa käteen Kristuksen Stefanus sulki kuollessaan, Kun elon maahan voittaen Vapaana nous hän vaivoistaan; _Hän_ sieluns' armaallen Soi kuollessaan. 3. Hän lujaan puri yhteen sinihuuliansa, Ja raivo jähmennyt ol' otsallansa; Ei huomattu, hän tokko katseli, Vaikk' avosilmin siinä lepäsi. Jo loppu läheni, sen selvään kaikki näki; Siks papin hakuun jouduttihe väki, Mi ”rauhaa, lohdutusta” tuskaan tois Ja Herran Ehtoollisen hälle sois. Ja pappi paksu saapui suoraan juomingeista Ja ystävien korttiseurueista; Hän tuli, surkein äänin tuodakseen Nyt rauhaa, lohdutusta sairaalleen. Hän Uutta Virsikirjaa luki lohdutellen; Hän synnintuskaa torjui rukoellen, Ja antoi Ehtoollisen sairaallen: — Ei voitu nähdä, tieskö sairas sen. Sen jälkeen taaskin pappi riensi juominkeihin Ja ystävien korttiseurueihin; Mut sairas äkkinauruun remahti Ja puri hampaitaan ja — kylmeni. Lutherin Postillaan Oi, kuin suloinen Ääni on, mi luota Jumalan Evankeljumin tuo sanoman, Joka saarnaa hyvää, lohduttaa Rintaa herännyttä, pelkoisaa, Kertoo ihanuutta Kristuksen, Uskon elämää ja autuuden; Oi, kuin suloinen! Oi, kuin autuas Sielu on, mi luota Jumalan Evankeljumin saa sanoman, Ja sen rauhanaan ja lohtunaan Rintaan sulkee riemuss', surussaan, Näkee ihanuutta Kristuksen, Voittaa uskon, löytää autuuden! Oi, kuin autuas! Oi tokkohan? Sin' yönä, kun Juudas petti Mun Öljyvuorella kerta, Rukoellen itkin mä verta Sen yön pelastaakseni sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua? Kun orjantappurakruunuin Mua piinaten ruoskittihin, Ja parjaten pilkattihin, Niin aattelin yksin sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua? Jumalan sekä ihmisten eessä, Olin hyljätty kaikilta puolin, Mä ristini kannoin, kuolin, Sen tein pelastaakseni sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua? Ja kuollessa pyysin mä Isää, Ett' anteeks sulle hän antais Ja taivaaseensa sun kantais, Hän ettei hylkisi sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua? Kas taivaan ja maan löi kauhu Mun tuskani tuntiessa, Kun heitin mä kurjuudessa Elämäin pelastaakseni sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua? Mua miksi sä pelkäät, kartat? Vihamiehesi miks olenkaan mä? Min toimitin päällä maan mä, Tein lemmestä kohtaan sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua? Sinun eestäsi kärsin ja kuolin, Veli-raukkani, maailmassa; Isän rinnalla taivahassa Puhun nyt pelastaakseni sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua? Sinut, tuhlaripoika, mä soisin Myös taivaaseen ilomiellä; Sijan sulle mä laatisin siellä, Siell' aina mä aattelen sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua? Hyvästi. Maire, syntinen haave mun sieluni, hyvästi! Kaunis kahle, mi teit minut orjaksi, hyvästi! Unta lemmestä, rauhasta näin minä vaan ainiaan! Rintaa etsin mä, jolla mä levätä saan ainiaan. Maire haave, mä näin sua liiaksi, hyvästi! Kaunis kahle, mi ryöstit mun eloni, hyvästi! Oi, kuin kutsuvi lempeenä rakkaus maan ainiaan! Vaan sen heelmä on syntiä, taistoa vaan ainiaan. Synninsaastassa leikkivät tunteeni, hyvästi! Yksi rakkaus vaan pyhä löytyvi; hyvästi! Kurja sieluni, tahdotko uinua vaan ainiaan? Ollos, koska sä tahdot, orjana maan ainiaan. Mut ikilempeä etsivi sieluni; hyvästi! Sen jos löydän, en jää minä orjaksi; hyvästi! Rakkaus, rauha on Herramme rinnalla vaan ainiaan! Oi, ett' onnessa siellä mä levätä saan ainiaan! Uudenvuodenlaulu. Vaikka aika rientää kurjan maan, Kristus sentään elää ainiaan; Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan Aikain vaihettelussa. Sydän, jos vaan sulla Kristus on, Elon aamutähti tahraton, Sulla kyllin, sulla kaikki on Aikain vaihettelussa. Tulkoon pimeys ja maailma, Tulkoon kuolema ja saatana; Oi, meill' on tuo sankar' mahtava Aikain vaihettelussa. Ylös Herraamme siis seuraamaan! Hänen kauttaan voittoon riemuisaan! Ristin mies ei lepää konsanaan Aikain vaihettelussa. Herran tuomiot käy yli maan, Niitä ihmisraukat katsoo vaan, Mut ei ymmärrä he hiukkaakaan Aikain vaihettelusta. Kristus tulen tahtoo syttyvän, Tulta lähetettiin tuomaan hän, Jot' ei tunne sokeus elämän Aikain vaihettelussa. Mut hän tuntee heikon laumansa, Sitä suojaa ikivoimalla; Jospa vois _se_ hänet tuntea Aikain vaihettelussa! Luontokappalten huokaus. Kuin kauan vielä helmahan yön niin turhaan tuskamme soi Miss' ei sydän lempivä ainoakaan sen huutoa kuulla voi? Ja milloin kaamean vankilan tään ovet murtavi armon työ, Valo voittavi, pelkomme haipuu pois ja vapauden hetki lyö? Kons' särkevä on kirouksemme Käsi Herramme? Mut huokaustamme ja tuskaamme ei ymmärrä ihminen, Hän varmana synnin kahleissa maan orja on saastaisen. Hän kuule tuskan huutoa ei, joka kaikuvi kautta maan, Näe kyyneltä ei, joka hält' anelee vapahdusta ja rauhaa vaan. Hymysuin hän on lempinyt syntiä vain Ja lempivi ain'. Oli ihmisen synti surmamme, se myrkkyä katkeraa Koko luontohon toi, katovaisuuden on öinen hauta nyt maa. Elämään sekä riemuun Herramme hyvän, kauniin luontonsa loi, Viatonna silloin autuuttaan myös meidän kielemme soi. Kuva Jumalan silloin puhtoinen Oli ihminen! Ken entisen rauhamme meille suo, sulo-aamumme rauhan sen, Jumalalta kun lämpöä saimme me hänen rintaansa nojaten; Kun ylhäältä valonsa meillekin hänen ikuinen loistonsa loi, Ja taivaissa laulelo enkelien Ja aamutähtien soi? Ken jälleen tuo ajat aamumme Ja rauhamme? Oi sovitus, armo ja pelastus, sana kestävä ainiaan, Soi helkkyen, Jumalan rauhaa tuo hänen maahansa huokaavaan! Soi armoa ihmisen sielullen, siit' ehkä se herääpi, Ja syntiäns' itkien haudastaan taas voittaen nousevi; Hyvin kääntyvi kaikki, ja Eedenin maa Taas aukeaa. Kuin kauan vieläkin helmahan yön niin turhaan tuskamme soi, Miss' ei sydän lempivä ainoakaan sen huutoa kuulla voi? Ja koskahan tullen mahtavana Jumalamme ja Poikansa saa Ja synnin tuskat ja puuttehet maast' uudesta kartoittaa? Pyhä päivä, sä toivomme aurinko, Oi tullos jo! Lähetyslaulu. (Kun. Daavidin 117 psalmi.) Halleeluja, halleeluja! Kaikk' kansa maan käy laulamaan! Oi, Jumalaa nyt veisatkaa, Hän sanassaan Käy voittain yli meren, maan. Hän pakanaan luo valoaan Ja armonkin suo kallihin! Jo kuolon yö siell' loppuun lyö, Ja uskoen Uudesti syntyy ihminen. Yö pakenee ja vaikenee Suur' päivä se, kun Herramme Jo tunnetaan ain' ääriin maan, Ja kirkkaana On totuutensa loistava. Halleeluja, halleeluja! Ja laupeuden hän ikuisen Suo lemmessään, ken käskyjään On seuraava, Ol' liki taikka kaukana. Iltarukous. Kun maan ja mantereen Yö mustaan vaippaan luopi, Mä katson Jeesukseen, Mi elon valon suopi, Sun luonas, rakkahin, On päivä kirkkahin. Sua kiitän riemuiten, Kun luoksesi saan tulla Ja kasvos jällehen On riemu nähdä mulla; Sä mulle hyvä oot, Oi Herra Zeebaoot! Lie paljon turhuutta, Mit' tänäpänä toimin, Sua, Herra, palvella Ois tullut kaikin voimin, Sä tunnet, tiedät sen, Mä myös sen tietänen. Oi Jeesus, anteeksi Mä anon sydämestä, Suo kalliin veresi Pois syntivelkain pestä; En ennen päästä sua, Kuin Herra siunaat mua. Siis vaivun levollen Sun turvahasi yöhön, Ja kanssas heräten Mä nousen, riennän työhön; Yöt päivät olet sä Mua yhtä lähellä. Suo, että unta en Mä näe maallisista, Vaan ole minullen Sä ainut aartehista, Suo, että uneksun Vain Jeesuksesta mun. Mä nukun — valvomaan Sä tahdot luoksein jäädä! Mua kurjaa konsanaan Sä helmastas et häädä, Vaikk' oonkin synti vaan. Ja tuhka, multa maan. Oi Poika Jumalan, Kun suljen silmät illoin, Niin valon korkean Luot sieluhuni silloin; Oi aarre arvokas, Hyv' yötä, Messias! Epiloogi ystävilleni. Oi, halveksien eroa Ei runoilija lyyrystään, Sen luopuin suloriemuista Ja rientäin laulukeväästään Vait loistovaltaa vailla Pois varjoin kanssa lepäämään. Jos voi, jos tahtoo tehdä sen, Hän laulun mait’ ei tuntenut, Eik' kuvaa puhtaan kauneuden Hän konsaan ole ihaillut. Jos lyyrynsä on vaiti, Ei mitään siinä hukkunut. Ei konsaan rikost' olla voi, Kun runo kaunis, tos' on vaan! Ja lahjaa, jonka Luoja soi, Hän käyttäköhön omanaan; Hän saa ja hänen täytyy Vapaasti laulaa tunteitaan. Mut yhden paljon suuremman Kuin runo, tiedän päällä maan, Se suur' on totuus Jumalan, Mi kulkee pyhää kulkuaan Ja tempaa ihmissielut Ja päästää heidät kuolostaan. Maan päällä sen, mi kauneint' on Ja rinnat voittaa sulollaan, Luo runoilija muotohon; Mut totuus tää jos häll' on vaan, On hänen aatteens', sanans' Sen luomat, suomat kauttaaltaan. Ja jos se pohjaa myötenkin Saa tunkeuda sydämeen, Ei silloin aikaa haaveihin, Todellisuus jää yksikseen, Ja tappio on hälle, Min ennen luuli voitokseen. Jos vihdoin hän saa elämän, Mi kuolossa ei kuolekkaan, Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän, Mi liikkuu suurta sielussaan, Hän vaipuu rukoukseen, Mut sanoja ei löydä vaan. Ei runo puhdas siihen, maan Ei käy se muotoon, määrähän! Viel' sanoiss' soinut konsanaan Ei laulu uuden elämän. Mut Herran ystävänä Sen taivaass' saapi laulaa hän. LIITE. Rukouksia ensi kertaa käydessäni Herran ehtoollisella. Äidilleni. Mä soitin kieliä mun sydämen Ja kulta-aikaa lauloin tavaillen, Kun sielu lastentansseiss' enkelten Sai kuulla kirkast' ääntä harppujen Ja polvistua Isän etehen. Sen laulun sulle nyt mä viritän, Sun kättäs suutelen ja hymyän; Saa poikas rakastaa — kun pyytää hän, Et hylji vähyyttä sä lahjan iän. Jos hällä ois — hän antais enemmän. Lars. 1. Kuullos ääntä myöskin minun, Isä kaikkein isien! Suruisna käyn eteen sinun Armoasi rukoillen! Suljettu mull' oli rinta, Kylmä niinkuin jäätä ois. Katso tuskaa kalvavinta, Nosta raskas taakka pois! Oi, kun sua tuntenut en! Oi, kun sulle huokaillut en! Ain' oot ollut hyvä, mua Hellin käsin ohjaillut; Sentään kiittänyt en sua, Himon tult' en tappanut. Katso korkeudesta lastas Hetki vain, oi Jumalan'! Älä sulje taivahastas Rukousta katuvan; Mit' on täällä elämäni, Jos oon sinust' erilläni! Konsa lauloi riemujansa Kurja ääni himojen, Kuljin syntitulvan kanssa Luottain, oi, ja tyytyen! Kurjaa! kuinka huvikseni Miellyin riemuun pettävään, Joka nuoren sydämeni Saartoi myrkky kynsillään? Oi, niin elin pahuudessa, Viihdyin synnin huumehessa. Isä anteeks anna mulle! Lapsesko mä enää en? Tässä jalkais eteen sulle Vaivun, kanssa tuhanten, Öin ja päivin kyynelillä Kastelen mä jalkojas, Kunnes katsot iloissas Poikaas langennutta tätä, Kutsut syliis itkevätä. 2. Mä vaivun ristin juurehen, Oi Jeesus, jalkais luo, Suo armon katse minullen, Mi rintaan rauhan tuo! Nyt tässä itken vaan mä Ja sulta anteeks saan mä. Karitsa puhdas kärsit noin, Oi, vaikk'et pahaakaan! Sä ristinkuoloon viatoin Mun eestäin kärsit vaan. Oi, nyt sit' itken vaan mä Ja sulta anteeks saan mä. Ken arvaa suuren lempesi? Ken tajuu armoas? Siis sulle suonko lempeni Ja kiitän neuvojas? Nyt tässä itken vaan mä Ja sulta anteeks saan mä. Mun sydämeeni pisara Verestäs vala vaan! Ett' rauhallisna, hurskaana Mä lähden maailmaan. Kun itken, kuiskaan vaan mä, Ett' anteeks sulta saan mä. Avasin sulle rintani, Varustin sydämen'. Käy sisään luoksein, Mestari, Sun sanaas tulkiten! Kun itken, tiedän vaan mä, Ett' anteeks sulta saan mä. 3. Oi ihmisiä! Mitähän mä tein? Mist' arvon sain tän taakan kantajaksi? Niin riemuin katsoi päivää sydämein, Kun loistain nous se Herran kunniaksi. Miks suruks ilo pian vaihtuikaan? Miks kuuma kyynel vierii uudestaan? Oi, sielun hellyytt' tunteneet ei ne, Jok' itkee joka tuskassansa verta. Mä yksin kuljin. — Eikö hyvä se? Mä riensin lempirinnoin luokseen kerta. Mut pois ne työnsi mun. — Oi katkeraa! On heidän kanssaan elo vaikeaa! Oot, Herra, kovin mua rangaissut, Tein varmaan paljon, paljon pahaa, nurjaa; Kuin tullut ois, en varmaan toiminut, Mä syntinen, mut, isä, sääli kurjaa. Lempeenä istuimellas istuen Oot kuva uskon, toivon, rakkauden. Sydämein portit aukee, rintahani Käy virta armon kevätkastehen, Vaikk' kyynel tuskan polttaa poskeani, Niin Herran puoleen katson, rukoilen. Nyt tässä syleilen mä polviaan; Oi ihme, kuinka suru haihtuukaan! Mun yli liitää autuus hiljainen. Oon autuas. — Sua katson, Jumalani. Oi, soiko seura hauskain veljien Tät' iloa, min saan mä Herraltani? Luo hänen nousee sielu sureva Maan lasten pimeästä joukosta. Oi Herra, ylväs mieli taivuta Näkemään noustessansa vähyytensä. Ett' seisahtuisi se, kun käsket sa Ja näkis turhaks luottaa itsehensä, Ett' taaskin luokses sielu kohoais Ja silmäis eessä levon, rauhan sais. Kun suvaitset, niin ristis anna sä, Jeesuksen risti suloinen on taakka! Vakaasti tukemanas astun mä, Todistan kunniaas maan ääriin saakka. Kun lohtu tarpeen, pakenen sun luo Ja lohdun mulle enkelisi tuo. 4. Kuink' kaunis päivä vaikenee Taas kullast' itätaivahan, Se kukkain nuput aukaisee Ja valoon pukee maailman! Oi Herra, mua armahda! Nyt hetki pyhä tullut on Ja tärkein minun elämäin. Mun katso, Herra, tuntohon, Pois aja pahuus syömestäin! Oi Herra, mua armahda! Nyt astun luokse pöytäsi, Kuin hyvä oot, saan maistaa sen. Mä otetaan sun laumaasi, Sä hellä, hyvä paimenen'. Oi Herra, mua armahda! Oi lausu, joko valmis lien Sun kasvois eessä seisomaan! Ja kypsä oonko elon tien Mä vakavana astumaan? Oi Herra, mua armahda! Nyt tulin luo tienristeikon, Suo, että oikein valitsen. Jos ensi askel harhaan on, Kuink' oikein enää löytänen? Oi Herra, mua armahda! Jos valhe rinnass' asuu juur', Kun sulle valan vannon, oi! On syntin' raskas, syntin' suur', Ken enää auttaa mua voi? Oi Herra, mua armahda! Suo, Herra, että tajuisin Tän hetken suuren tärkeyden, Ett' tyynnä kerran astuisin Mun leiviskästäin tilillen. Oi Herra, mua armahda! Suo, että pääsen taivaasen Ja vanhurskauden puvussa Saan laulaa kanssa pyhien: Siunattu olkoon Jumala! Oi Herra, mua armahda! 5. Siis sun oon! Silmäis edessä Tein valan juur'. Mä tunsin, hyvä olet sä Ja lempesi on suur'. Oon Herran laps'! Oi riemua, Oi lemmen, onnen suuruutta! Mä näin, kun kirjaas kirjoitit Mun valani, Kun esiripun repäisit, Lähetit henkesi. Oon Herran laps'! Oi riemua, Oi lemmen, onnen suuruutta! Kun vaivuin silmäis etehen Mä kyynelin, Niin tunsin rauhan taivaisen Ja löysin armonkin. Oon Herran laps'! Oi riemua, Oi ilon, onnen suuruutta! Mun heikon sydämeni mä Toin uhraten Sun jalkoihis, — miel’hyvällä Sä otit, Herra, sen. Oon Herran laps'! Oi riemua, Oi ilon, onnen suuruutta! Sä mursit pyhän leipäsi Ja mulle soit, Sä valoit pyhän viinisi Ja kalkin mulle toit. Omakses sain! Oi riemua, Oi ilon, onnen suuruutta! Vuos kyynel, kovaan sykkien Löi sydän mun — Sä sylis auvoit hymyillen, Mä vaivuin helmaan sun. En muuta voi, oi riemua, Oi ilon, onnen suuruutta! 6. Oi, kuinka olen iloinen, Mä Herrassani riemuitsen. Mä laulan lapsuuslauluan', Sen laulan moneen kertahan Ja taasenkin. En pelkää päivää tulevaa, Kas enkelit mua taluttaa. Kaikk' eikö siis käy hyvin päin? Ja enkö rauha syömessäin Sais hautaani? Luo Herran paeta mä voin, Kun loistaa säteet aamunkoin. Kun ilta saapuu pimeten, Niin nukun syliin hänellen Kuin äidin luo. Oi käänny, käänny syntinen Ja riennä luokse Jeesuksen, Jos tuntisit sä hyvyyttään Ja rauhaansa ja lempeään, Niin rientäisit! Miks suloist’ taivaan haaveilen Ja asunnoista autuuden? Mull' onhan taivas rinnassain, Kun rukous lämmin liitää vain Luo Jehovan. Siis tietäni käyn riemulla Ja noudan voimaa taivaasta, Mä kunnes vaivun hautahan Ja näen kasvot Jumalan, Oi autuuttain! Suomi hädässä. Soi hätähuuto haikea Yl' laaksojen, Kun kansan tuskan vaikea Maaks sortaa sen, Ja epätoivo rinnassaan Käy joukot kalpeet pelvoissaan, Köyhyyden ryysyt päällään vaan. On synnin palkkaa ankaraa Tää vitsaus, Ja raskaammaks viel' ehkä saa Tää rangaistus. Ken ymmärrä ei puutettaan, Sen mieli siitä paatuu vaan Sen rikoksella korjaamaan. Mut yksi näkee kaiken sen Ja armossaan Hän ruumiillen ja sielullen Suo lahjojaan. Hän halveksi ei ketäkään; Mon' ymmärrä ei hyvyyttään, Hän hyljätään ja petetään. Ei vailla hänen armoaan, Ken ottaa sen, Ja sitä hältä anomaan Käy paraten. Sit' ilman armoa ei saa, — Mut ihminen, hän unhoittaa Hädässään muistaa Jumalaa. Oi, Hengen sanaa kuulemaan Käy kallis maa! Nyt Herran käsi armossaan Sua kurittaa: Ei tahdo sun se tuhoas, Vaan hädässäs on turvanas Ja herättää sua kuolostas. Kysymyksiä. Mit', ihminen, sulle se Herrasi on, Iki-onnen mi suo tahi turmion? Vaikk' et häntä tunne, hän sentään on. Hän saapuu ja kuolema sitten Kera viimeisten ailuhitten, Mut tuomio — jäljestä sen. Mist' etsit sä häntä, hän tahtovi sen, Ett' antaisi hän mitä sinullen? Todistajaks täällä ei kelpaja ken, Sana vaan, sana vaan maan päällä Voi Herrasta neuvoa täällä, Sanassaan hänet kohtaat vaan. Sä viihdytkö Herrassa, lempien _Hän tahtovi sydämes syntisen!_ Sua vuottavi vielä hän malttaen; Jos syntihin mielesi taipuu, Niin silloin ijäksi haipuu Sun taivaasi, rauhasikin. Mit' teet sinä puolesta Herran tän, Veres uhraatko hänelle lämpimän? Hyvä isäsi tahtoisi olla hän; Hän eestäsi ainoastaan Maan tuskihin taivahastaan Pyhän, lemmityn poikansa soi. Häntä lemmitkö? Kristus sen tunnustaa Kenen sydän Herralle leimuaa, Ken alati määrähän tarkoittaa. Hän seurasta pyhästä Herran Vain nauttia saa, kunis kerran Sulotaivahan nähdä hän saa. Psalmi Oi, älä komeutta, kultaa Sä mulle kersku maailman; On lahjat maailmaiset multaa, Ei tyydytä ne sieluan'. Halunsa kullai olkohon, Vain Jeesus mulle rakas on. On kallis aarre, rauha syvä Ja halu, riemu mulle hän. Mun häntä palvella on hyvä, Hän onpi suojan', ystävän'. Halunsa kullai olkohon, Vain Jeesus mulle rakas on. Maailma hukkuu irstain toimin, Ja lihan sulo surkastuu; Mit' tehdään täällä ihmisvoimin, Se pian tyhjiin supistuu. Halunsa kullai olkohon, Vain Jeesus mulle rakas on. Hän kulmakivi on, mi kestää, On valo murheiss', iloissain; Hän linnain on, mi vaarat estää, Hän runko on, mä oksa vain. Halunsa kullai olkohon, Vain Jeesus mulle rakas on. Hänt' kuningasten kuningasta Ja taivaan Herraa kiittää maa; Hän auttaa voi mua lankeemasta Ja kerran taistoist' armahtaa. Halunsa kullai olkohon, Vain Jeesus mulle rakas on. Valt'istuint' ei voi murtaa Herran, Myös armonsa on ikuinen. Hän kuoli minun eestäin kerran Ja ompi vielä Jeesuksen'. Halunsa kullai olkohon, Vain Jeesus mulle rakas on. Hän sydämeeni rauhans' suopi, Sieluuni iki-elämän. Kun silmäin kuolo umpeen luopi, Niin sentään valoni on hän. Halunsa kullai olkohon, Vain Jeesus mulle rakas on. Vaikk' kuinka kärsin elontiellä, Sen kunnes päähän kulkenen, Niin hänen luonaan kerran vielä Saan tuhatkerroin jälleen sen. Ja Herraa Jeesust' ainiaan Mä hiljaa vuottain lemmin vaan. Vastaus vanhalle Puutarhurille, Olen pahoillani tappiostanne, hyvä ystäväni. Te tiedätte kyllä, että itse olen muinoin kokenut, miltä tuntuu, kun rakkaimmat ja kalleimmat siteet katkeavat, kun yhdellä kertaa koko meidän maallisen ilomme kimalteleva rakennus luhistuu päällemme, miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois ne rakkaat esineet, joihin tämä nurja ja saastutettu sydän on ollut kiinnitetty, ja kun huomaa olevansa yksin, yksin taivaan avaran kannen alla, niinkuin kaikesta jäljellä ei enää olisi muuta kuin minä ja — Jumala. Kerran temmataan todellakin kaikki pois, ja me olemme itse asiassa ilman mitään suojaa, ilman mitään suloista ja kallisarvoista epäjumalaa, ilman noita tuhansia rakkaita siteitä, jotka kahlehtivat meidän sydämemme, me yksin elävän Jumalan edessä. Meistä olisi silloin, rakas ystävä, "kauheata joutua hänen käsiinsä", ellei hän sitä ennen "ole niin saanut irroittaa, vapauttaa ja valmistaa meitä", että voimme seista hänen kasvojensa edessä iloiten ja todella olla muuta toivomatta, kuin olla hänen lähellään ja laulaa hänen kiitostaan ikuisesti. Teidän tuskanne voin siis hyvin ymmärtää, eikä se minua hämmästytä; tahtoisin ojentaa teille käteni ja surra kanssanne, tahtoisin seurata teitä tyttärenne hiljaiselle haudalle kirkkaan lahden tuolle puolen. Sillä kalliilla paikalla tahtoisin seisoa kanssanne, ja kun päivän hurjat, sekavat äänet olisivat valjenneet, ja illan tyyni rauha vallitsisi maassa, vallitsisi teidän sielussannekin, tahtoisin sanoa teille sanan. Te olette runollinen mies, ystävä hyvä. Runouden loistavalla hohdolla, sen ruusunvärisillä pilvillä olette itseänne varten verhonneet tämän elämän, ja sen välkkyvissä sulounelmissa liitelee sielunne, mutta tytärtänne ette ole ymmärtäneet, ettekä — sen sanon surumielin — mitä ainoa välttämätön, mitä Kristinoppi on, siitä ette tiedä vähintäkään. Minusta on joskus tuntunut, että sillä, joka niin on tuutinut sielunsa runollisiin haaveihin, on sitä vähemmin halua ja tahtoa "herätä", että se, joka on nousta singahtanut runouden loistaville kukkuloille ja sinne koteutunut, tyytyväisenä ja ihastuneena, varmaan vielä vähemmin kuin kukaan muu tahtoo laskeutua sieltä ja heittäytyä tomuun ja tunnustaa olevansa "suurin syntisistä". Surullista, ystäväni, mutta totta on, että runous, _mikäli_ se on ihmisen _uudestisyntymättömän_ luonnon tuotetta, enemmän kuin monet muut asiat kykenee tenhoamaan ja pettämään, kiehtomaan ja vallitsemaan, vahvistamaan maallista mieltä (joka on Jumalan vihollinen) ja tekemään sen suloiseksi, rakkaaksi, paatuneeksi. Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen maireempi se on. Tekin olette kasvanut ja elänyt kukkien keskellä; te olette tottunut näkemään maan mielikuvituksenne loistavassa valossa, ja olette niin koteutunut sinne ja niin tyytyväinen sielläoloonne, että viihdytte, samoinkuin muutkin, äärettömän hyvin siellä, niinkuin Jumala siksi olisi meidät tänne asettanut, ikäänkuin meillä täällä olisi pysyväinen olinsija, ja aivan kuin sinä, elävän Jumalan poika, sitä varten olisit vuodattanut veresi. Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että Kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle, tai kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä, mutta sydämestään olla kiintynyt siihen, haudata itsensä siihen, löytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä etsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se ei saata koskaan olla Kristinuskon mukaista ja joka lehti Jumalan sanasta saarnaa aivan päinvastaista. — Kas, te tahdotte epätäydellisimmässäkin nähdä täydellisiä, heikossa kaunista, pahassa hyvää, sanalla sanoen, langenneessa maailmassa kaikkialla ainoastaan Jumalan; mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalanpalvelusta? Kuuluuhan tosin kauniilta ja hyvältä elää hiljaisessa, suloisessa sopusoinnussa maailman kanssa, katsella sitä rakkauden silmillä, ja ilman suurempaa murhetta, huolenpitoa ja pyrkimystä nauttia siitä, kunnes vajoaa kuoleman syliin; mutta ainoastaan heti ilman muita huolia nähdäkseen taivaan portin itselleen aukeavan, ja herätäkseen vielä kauniimpaan ja vielä runollisempaan elämään. Oi ystäväni, eikö ihminen ole teillekin enemmän arvoinen kuin kukka, vaikka te ette pitänyt tytärtänne muuna kuin sellaisena? eikö ihmisen sielu teissäkin ole aiottu muuta varten, kuin elämään maan päällä, nauttimaan hetkisen siitä ja kuolemaan, vaikka te kaikin voimin näytätte tahtovan hyljätä kaiken muun ajatuksen? eikö tämä elämä teistäkin ole syntistä, saastutettua, Jumalasta eksynyttä elämää, vaikka te kutsutte sitä "suruistaan huolimatta niin pyhäksi ja niin suloiseksi?" Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään saastutettua saa tulla? että hän ei kaipaisi mitään täydellistä muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista uudistusta, mitään uudestisyntymistä, niinkuin Sanassa sanotaan, tullakseen Jumalalle otolliseksi, ja hänen edessänsä kestääkseen? että hänen ei tarvitsisi "hartaasti pyrkiä" ahtaasta portista sisälle, ei "taistella" ikuisen elämän kruunusta? Te ette ole voinut siihen määrään unhottaa ainakaan sitä Kristinuskon taitoa, jota varmaan nuoruudessanne teillekin opetettiin, että voisitte kieltää sen esittävän ihmistä langenneena, perin turmeltuneena, Jumalalle vihamielisenä ja hänen vihansa ja kirouksensa alaisena olentona. Tätä ei luonnollinen ihminen koskaan voi itsestään nähdä eikä tuntea, mutta sen vuoksihan Jumala alati koettamalla koettaa saada ihmisen tajuunsa, avata hänen sielunsa silmät, jotta hän näkisi kurjuutensa ja vaaransa, ja sitä tietä, jonka Jumala on hänelle määrännyt, etsisi sitä pelastusta ja vapahdusta, joka ainoastaan Kristuksessa on tapahtunut. Sanokaa itse, ystäväni, ettekö joskus ole tuntenut salaista, kalvavaa rauhattomuutta sydämenne syvyydessä, Jumalan vanhurskauden ja tuomion pelkoa, jota ette ole voinut selittää tahi ymmärtää, tai edes hämärää sovituksen ja armon kaihoa? Sanokaa itse, ettekö ole tuntenut jotain senkaltaista myöskin nyt, kun kirjoititte kirjeenne, sillä te ette mitenkään voi olla niin perin paatunut ja eksynyt? Jos tekin olisitte kuunnellut salaista ääntä, Jumalan syvää, pyhää ääntä, niin näkisitte nyt kaikki toisin silmin, ettekä suuren ihmislauman kanssa olisi alati uudelleen menettänyt Jumalan armoa, hänen hellyyttään, joka olisi viehättänyt parannukseen. Te kyllä varmaan tiedätte, että Jumalan edessä ei ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta, ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen luonnostaan kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valoperintöön. Olkootpa ihmiset kuinka erilaisia tahansa lahjojensa, mielenlaatunsa, kykynsä, pyrkimyksiensä ja halujensa puolesta, olkootpa he millä eri asteella tahansa, niin he ovat kuitenkin toistensa kaltaisia siinä, että ovat luonnostaan synnintekijöitä, kuoleman ja kadotuksen lapsia, ilman Jumalaa ja hänen armoansa ja autuuttansa sekä tässä elämässä että haudan rajan tuolla puolla. Heillä on tosin kaikilla uskontonsa, he tunnustavat kaikki Jumalan olevan, ja Kristikunnassa tuskin lienee ainoatakaan, joka pitäisi itseänsä ei-kristittynä ja uskonnottomana; mutta jos kuulee heidän puhuvan siitä, niin huomaa, että heillä kullakin on se suuresti erilaisessa muodossa. Heidän uskontonsa ei ole se, jota Jumala sanassaan vaatii, vaan se on useimmiten, niinkuin teidänkin uskontonne, itse asiassa ainoastaan pakanuutta; sillä he punovat ja sovittelevat itsellensä Kristinuskoa, sellaiseksi kuin heidän luonnollensa on sopivaa ja mukavaa, mutta aniharvat ovat ne, jotka todella koettavat tutkia, onko heidän Kristinuskonsa myöskin todella sellainen kuin Jumala sanassaan vaatii, jotka katsovat velvollisuudekseen saada sen Raamatusta, ja siitä ainoastaan ja alati. Mitä siis ihminen luonnollisessa tilassaan tekee ja toimii, se ei Jumalan edessä ole minkäänarvoista; hänen parhaat tekonsa ovat syntiä ja häpeää, ellei hän totisesti kääntymällä ole tullut pimeydestä valoon, Saatanan vallasta Jumalan luo. Niinkauvan kuin hän on pimeyden lapsi, hän tekee ainoastaan pimeyden töitä. Älkää pettykö: paha puu ei voi kantaa hyviä hedelmiä; "hyvät teot eivät tee ihmistä hyväksi, vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja". Mutta pohja ja perustus, josta valon teot kasvavat, on ainoastaan uudestisyntymisessä. Missä ei sitä perustusta ole, oltakoon siellä miten tahansa, ja tehtäköön kaikkea hyvää, mitä suinkin voidaan keksiä, siellä ollaan kuitenkin pimeyden lapsia ja ainoastaan pimeyden tekoja tehdään. Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää tämä jumalallinen, syvä ja harras kääntymyksen teko on, tämä mahtava muutos, kun sydän alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat sielun silmistä ja se saa näkönsä? "Voiko Etiooppialainen muuttaa ihonsa ja pantteri täplänsä?" Tai taitaako ihminen jälleen äitinsä kohtuun mennä ja syntyä? Mutta tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä, kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee: näin on jokaisen, kuin hengestä syntynyt on. Niinpä niin, armon salaisuus ja ihme on uudestisyntyminen. Kuinka isä rakkaudella ja tuskilla vetää sielua luokseen! Kuinka hän tekee sen isoovaiseksi, että hän itse ravitsisi sitä elämän leivällä! Kuinka hän ensin antaa sille "maitoa" ja sitten "vahvaa ruokaa", kunnes vihdoinkin ylpeä sydän huudahtaa: sinä olet minulle liian väkevä, sinä olet voittanut! Silloin astuu jumalallinen voittaja voitetun luo ja pyytää: anna minulle sydämesi! Syntinen sydän halajaa Vapahtajaa, eikä sielullakaan ole muuta hänelle antaa. Se lakkaa erikseen repimästä joka myrkytettyä suonta siitä irti, se tempaa kerrassaan koko syntisen sydämen, antaa sen hänelle ja sanoo: murra, polta, muserra se, ja anna minulle uusi sydän; vapahda minut, sillä ainoastaan täysin vapautettu henki, joka pitää kaiken muun itselleen vahingollisena, on sinulle arvokas. Ja Vapahtaja ottaa syntisen sydämen ja murtaa sen ja valaa sen uuteen muotoon ja antaa sen hänelle takaisin. Ja niin kilvoittelee sielu sitä, kuin ylhäällä on, eikä sitä, kuin maan päällä on! sillä se on "kuollut, ja sen elämä on Kristuksessa kätketty Jumalaan". * * * * * Ystäväni, koko teidän kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin Jumala oli herättänyt totisen autuuden-huolen, että hän oli hänessä alkanut työnsä, ja että uuden elämän aamurusko oli hänelle sarastanut niissä ystävissä, joiden kanssa hän seurusteli. Että te ette sitä ymmärtänyt, ei minua lainkaan kummastuta, sillä „luonnollinen ihminen ei havaitse mitään siitä, kuin Jumalan hengen on; että te katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne pyrkimystä, on vallan luonnollista; sillä se vihollisuus, jonka Jumala alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva todellisen Kristinuskon osana, ja missä ei sitä ole, siellä ei ole Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen Kristinuskosta, jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Niinkuin meri heittää maihin kuolleensa, niin on maailmankin aina heitettävä pois ja sysättävä luotaan ne, jotka ovat sille kuolleet ja elävät Jumalassa. Todellisten kristittyjen ja "suuren lauman" välillä ei eroavaisuus ole inhimillinen, katoava, ulkonainen, ei myöskään eroavaisuus mielipiteissä —; vaan periolennainen, harras, loppumaton, kuin valon ja pimeyden välillä: Senvuoksi ne eivät koskaan voi olla sovinnossa. Kristitty todistaa elämällä, teoilla ja sanoilla maailmaa vastaan, että sen olemus on paha, ja maailma osastaan vihaa ja pilkkaa kristittyä kuin pahinta kerettiläistä, kuin tukalimpia syöpäläisiä, jotka maasta pitäisi hävittää. Oi, kyllä käy päinsä elää hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauvan kuin usko ei ole muuta kuin tyhjä pään ajatus, niin kauvan kuin eletään tässä puolinaisessa, laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän maailma asettuu häntä vastaan ja julistaa sen — vanhan tapansa mukaan — haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. Ja se, joka ei tahdo tätä kärsiä: älköön tarttuko auran kurkeen; se, joka ei tahdo tulla kristityksi ja olla kristitty sielultaan ja sydämeltään, kokonaan ja jakamatonna, eläköön paljoa mieluummin ilman mitään jumalisuuden varjoakaan, maailman kaltaisena, niinkuin hän sisimmältä olemukseltaan onkin. "Ken tahtoo olla maailman ystävä, hänestä tulee Jumalan vihollinen". Oi ei, kristityksi ei tule, ellei kuole maailmalta, eikä saata kummastuttaa, jos maailma silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin elossa oleva katsoo ruumista. Salaista elämää Kristuksen kanssa Jumalassa, pyhää, sisällistä, selittämätöntä elämää ei voida elää, ellei olla siten kuollut; mutta tätä elämää ei maailma voi ymmärtää. — Ihmiset voivat kyllä peittää, puolustaa ja kaunistella pahuutta, mutta tehdä totista totta autuutensa asiasta, todella enemmän kunnioittaa Jumalaa kuin maailmaa, hengessä ja totuudessa palvella häntä, se on heistä vastenmielistä eivätkä he voi sitä kärsiä. Jos mikä hyvänsä heitä siitä muistuttaa, se loukkaa heitä heti, niinkuin "teidän sielunne pimittyi, ja te suutuitte" tyttärenne aivan viattomasta, syvimmän rakkauden, säälin ja hellyyden tuottamasta kysymyksestä: "oletteko koskaan ajatellut Jumalaa?" ja epäilemättä heti tuomitsitte hänet kadotetuksi ja vietellyksi, tuon vihattavan lahkon saastuttamaksi, "noiden jumalattomien, hiljaisten, kauheiden olentojen", "noiden mustien haamujen, joilla on väritön iho ja puoleksi sammuneet silmät". Ja tämä johtaa minut toiseen vihattavaan salaviittaukseen, joka näyttää erityisesti voivan pelottaa ihmisiä lainkaan huolehtimasta ja ajattelemasta autuuttaan. Te näytte pitävän varmana, että henkisen elämän kehittämisestä on muka seurauksena ihmisen ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisesta herännyt huoli tuottaa ihmisen ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä rauhan kadottamisen; että vakavampi Kristinusko on ainoastaan valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan lukenut, että Jumalan valtakunta on "vanhurskautta, rauhaa ja riemua Pyhässä Hengessä", eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta? että vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuiten voitosta? että ei kukaan ole heidän riemuaan heiltä riistävä? Mutta ettekö ole myöskään lukenut, että "suurella murheella täytyy Jumalan valtakuntaan sisälle tulla?" että se _suru_, joka on Jumalan mielen mukainen, tuottaa autuuteen parannuksen, jota ei kadu? — Nautinto ja huvitus on ihmisten tunnussana; innokkaasti koettaa kukin karttaa kaikkea tuskaa ja pelkää kuin kuolemaa kaikkea, mikä saattaisi häntä häiritä hauskassa, syntisessä olossaan. Oi niitä ylpeitä, kataloita olentoja iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: "voi teitä, jotka nyt hymyilette; sillä te tulette itkemään ja suremaan". Voitteko edes luulla, että ihminen, joka näkee ja tuntee kurjuutensa, jota painaa hänen syntitaakkansa, voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntejä teidän kanssanne? Mutta se, joka säikähtäen väistyy tätä tuskaa, ei myöskään koskaan saa tuta riemua Jumalassa; se joka alituisesti tahtoo ehkäistä sitä surua, "joka on Jumalan mielen mukainen", ei myöskään koskaan tule käännetyksi, parannetuksi, ei koskaan todelliseksi kristityksi. Eikö teistä ole luonnollista, että se tuska, joka ihmiselämässä on syvin ja kaikkien muiden lähde, synnin tuska, ei voi olla leikin kaltainen? Mutta juuri tätä tuskaa välttävät ihmiset suurimmalla varovaisuudella, vaikka se enemmän kuin kaikki muut tuskat heitä lähentelee; tuska, josta oikeastaan ei ketään heistä voida armahtaa. Kuinka usein se tahtookaan hiljaisina hetkinä nousta heidän sydämessään — mutta he painavat sen alas, ennenkuin se saa valtaa heidän ylitsensä. Kuinka usein se tempaakaan heidät kesken heidän iloaan, suruttomuuttaan ja huvejaan — mutta he pakenevat sitä. Oi, jos he sillä tavalla tahtovat päästä siitä, niin tietäkööt he, että se vain tuokioksi heittää heidät sitä suuremmalla voimalla palatakseen. Synnin tuska on tuskaa, joka välttämättömästi on kerran koettava, jota kaikkien on tunnettava, olkoonpa se sitten siellä tahi täällä, ajassa tai ijankaikkisuudessa. Niinpä niin, kyllä ihminen saattaa ehkäistä tätä surua, kun Jumala sen kautta tahtoo saattaa häntä parannukseen, mutta hän ei saata estää, että siitä kerran hänen ikuiseksi kauhukseen tulee todellinen ja muuttumaton; kyllä hän voi estää Jumalaa asettamasta hänen syntejänsä hänen omantuntonsa silmäin eteen, että hän näkisi, katuisi ja saisi ne poispyyhityiksi Kristuksen verellä, mutta ei hän voi estää Jumalaa asettamasta niitä hänen eteensä hänen turmiokseen ja ikuiseksi kadotuksekseen. Jumalan sana ei tässä asiassa vähintäkään jätä meitä epätietoisuuteen. — Kuitenkin on kummallista, että useimpien ihmisten puuhan ja homman tarkoituksena aina on löytää huveja ja iloa, syöstä toisesta huvituksesta toiseen. No niin, onko heillä siis niin hauska? Oi ei, levottomia ja rauhattomia he enimmäkseen ovat, ja sangen harvoin heitetään heille kuin syöttinä haihtuva huvi, jonka jälkeen sama etsiminen ja rauhattomuus alkaa uudestaan; heillä ei itsellänsä ole rauhaa, eivätkä he voi jättää muita rauhaan. Oi, tahtoisimmeko. vaihtaa heidän kanssansa? Ei, ei! keskellä kaikkien kärsimysten, keskellä taisteluiden ja kyyneleiden on meillä Jumalassa ilo, jota he eivät voi kuvitella, saamme tuntea rauhaa, "joka käy yli kaiken ymmärryksen", on meillä autuuden toivo "kypäränä", ja tiedämme kyllä, että "meidän surumme, joka kuitenkin on ajallinen ja kevyt, synnyttää meissä ikuisen ja ylen määrin tähdellisen ihanuuden". Mutta minä puhun todellisesta Kristinuskosta; ehkä te hymyilette sille, koska te olette itsessänne vakaannuttanut sen ajatuksen, että kaikki teidän tyttäressänne oli ollut vaan eksymystä, lahkolaisuutta, tai miksi te sitä tahdotte nimittää. Kysymys on siis siitä, mitä on pidettävä lahkolaisuutena? Epäilemättä sitä, mikä sotii Raamatun sanaa ja meidän kirkkomme tunnustusta vastaan. Jos tahtoisitte itse tutkia asiaa, niin tulisitte minun kanssani siihen kokemukseen, että tyttäressänne juuri sillä muutoksella, jota te etupäässä piditte vääränä ja lahkolaisena, on Raamatussa täydellinen ja varma perustuksensa, ja sen sanat ansainnevat kai teidänkin silmissänne enemmän uskottavaisuutta, kuin teidän omat kuvittelunne ja käsitteenne asiasta. Mutta vaikka jonkin puolen tyttärenne olemuksessa ja puheessa täytyikin tuntua teistä liioittelulta, haaveilemiselta ja selittämättömältä, niin piti sen vähemmin hämmästyttää teitä, kun te toiselta puolen otatte huomioon, kuinka hellä ja liikuttava teidän keskinäinen suhteenne oli, ja kun toiselta puolen teidän omat lausuntonnekin monasti kuvastavat enemmän kuohuvaa mielen tilaa kuin malttia ja tyyntä mietiskelemistä. Kukapa ei huomaisi, että harkittu perustelu vähemmän kuin aikaisempi ennakkoluulo sai teidät niin väärin tuomitsemaan tytärtänne ja heitti teidät oman mielikuvituksenne suruihin? Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan ja levittää ruttoaan, minne vain tulee — niin huudetaan, ja kaikki kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta se ei auta: "tuuli käy kussa hän tahtoo"; ja heidänkin joukostaan voi löytyä joku, joka ei paaduta itseään kuulemasta kehoittavaa ääntä, Jumalan herättävää ääntä hänen sisimmässään. Hän tunsi kauvan kaihoa, jota hän itse ei ymmärtänyt; ehkä hän sattumalta tapaa jonkun, joka on kokenut samaa, mutta on löytänyt rauhan, löytänyt sen kalliin helmen, ja on Jumalan vahvalla perustuksella; totuuden, lohdutuksen ja rauhan sanat voittavat jalansijaa kaihoavan sydämessä, ja hän iloitsee siitä, että hänellekin on koittanut valkeus. Niin herää hän uuteen elämään, tulee uudeksi ihmiseksi ja lausuu lähimmälle ystävälleen toisellaisia sanoja kuin koskaan ennen — ja heti hän on saastutettu, kadotettu, pois sysätty ja häntä surraan kuin kuollutta! Ettekö tästä tunne itseänne, ystäväni, tai eikö monen täydy tuntea itseään tästä, monen, joka, tuntematta asian sisällistä laatua, muutamista heille vastenmielisistä ilmauksista, tai kenties jostain tilapäisestä erehdyksestä tuomitsee koko jumalallisen asian hyljättäväksi ja vahingolliseksi, eikä tässä varmassa vakaumuksessa emmi turvautua mitä mustimpiin ja luonnottomimpiin valheisiinkin tehdäkseen asian vielä vihattavammaksi! Myöskin näytte te toden teolla pysyvän siinä mielipiteessä, että teidän tyttärenne kuihtuminen ja kuolema oli välttämätön seuraus hänen hengellisistä suruistaan — mielipide, jonka olen kuullut sanottavan myöskin muista, mutta jota en ole voinut hymyilemättä kuunnella. Vaikka olisi sattunutkin, että joku ihminen heti käännyttyään olisi kuollut — ja miksi ei sitä olisi voinut sattua silloin, samoin kuin muulloinkin? — niin tahdotaan erittäin mieluusti pitää aivan varmana sitä, että "surulliset ajatukset ovat hänet tappaneet", niin joudutaan siihen ja pidetään varmana, että hengelliset surut ovat syynä hänen kuolemaansa, mutta ei ajatella, että mahdollisesti olisi päinvastoin, että juuri hänen pikainen kuolemansa olisi voinut myöskin olla syynä heränneeseen huoleen, ja että Jumala sitä enemmän ja voimakkaammin olisi koettanut herättää häntä, koska hän näki, että hänellä ei ollut pitkää aikaa jäljellä. — Mutta mitä? vaikka minä kirjoittaisinkin kaikki ja niin paljon kuin tahtoisin, niin tiedän kyllä, että minun sanani eivät teissä voi mitään vaikuttaa, eivät voi teitä saada luopumaan ajatuksestanne ja vakaumuksestanne muuten, kuin että säde Jumalan taivaallisesta valosta tunkee sieluunne ja avaa sen totuudelle. Näitä asioita ei voida niinkuin esimerkiksi muutamia filosofisia totuuksia ottaa, hyväksyä ja hyljätä; valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan nöyrä ja totuudelle avoin mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen. — Kohta on kuitenkin tämä lyhyt, katoava elämä lopussa, ja silloin kai me saamme kaikki nähdä, kuka on paremman osan valinnut, sekö, joka ainoastaan on elänyt ja leikkinyt maan kuihtuvilla kukilla, vai se, joka on etsinyt ikuista, katoamatonta aarretta tuolla ylhäällä. Nostakaa siis tekin vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko kiinnitetty pimeään hautaan: teidän tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä! P.S. Koska minä tyytymättömänä ja kummastuksekseni huomaan, että on luultu tarpeelliseksi vastoin minun tietoani ja tahtoani jättää minun teille kirjoittamani kirjeet yleisön käsiin, ja koska pelkään, että moni siitä häikäisevän runollisesta valosta, johon olette voinut pukea asianne, kentiesi joutuisi harhaan ja eksyisi, niin aion pitää huolta siitä, että myöskin tämä vastaus, niin järjestämättömänä ja vaillinaisena, kuin te sen tässä näette, julaistaan edes heikkona vastalauseena teidän totuuden asian vääristelyynne. Jälkilause. Tämä Lauri Stenbäckin runoelmani suomennos, ensimäinen laatuansa, on tehty v. 1899 ilmestyneen, viidennen ruotsalaisen painoksen mukaan (jättämällä pois muista kielistä käännetyt runot). Eläessään oli runoilija itse toimittanut kolme painosta (1840, 1850 ja 1868); hänen kuolemansa jälkeen julkaistuista oli neljäs (1878) yhtä pitävä edellisen kanssa, jota vastoin viides on lisäyksillä varustettu. Nämä lisäykset ovat tässä suomennoksessakin luettavat Lopuksi oli viimeiseen ruotsalaiseen painokseen liitetty muutamia tietoja tekijän elämästä sekä yksityisistä runoelmista. Niitä ei ole käännökseen otettu, koska professori Eliel Aspelinin kirjoittama runoilijan täydellinen elämäkerta on valmistunut ja saatavissa. Nykyään se on tosin vain ruotsinkielisenä kirjakauppaan ehtinyt, mutta ensi vuonna se on suomenkielisessäkin asussa ilmestyvä. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.