*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73432 *** TALVEN TULLESSA Runoja Kirj. Juhani Suur-Juhola [Topi Orpana] Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911. Laitan sillan laulelmista maille suuren harhan, jotta pääsen aatoksista synkän kirkkotarhan. Laitan sillan lauleloista yli tuskan kuilun. Kuolon esikartanoista soitan ääntä huilun. SISÄLLYS: PAKANOITA Kun ma täytin itseäni. Kaksi tietä kulkijalla. Pakanoita. Titaanien laulu. Simsonin uhka. Pakana. Riemun valtakunta. LUOSTARISSA KÄYDESSÄ 1—8. NEITO KAIVOLLA Miksi katsot, kaunis impi? Kuu hohti ylitse tienoon. Neito kaivolla. Oi, miksi pieniksi pirstasit. Alppikukka. Hämeenmaa. Kellastunut lehti. TALVEN TULLESSA Talvi tulee. Jumalan myrsky. Viini, tanssi, naisten nauru. Seison muistojen seassa. Tikari. Antakaa viinaa. Punainen synti. Näinpä lauloi murhe mulle. Laula, laula, lapsonen. Uunnavuonna. Aleksanteri Suuri. PAKANOITA KUN MA TÄYTIN ITSEÄNI. Kun ma täytin itseäni joutunut en harhaan. Kuunnellessa sydäntäni lauloin laulun parhaan. Kaksi kaunosisarusta sielussani eli: ilo loihti lohdutusta, murhe kasvatteli. KAKSI TIETÄ KULKIJALLA. Kaksi tietä kulkijalla. Toinen on se outo polku hairahdusten, haavehien, aina polttavan pyrinnön, onnen-kaihon katkerimman. Tehty sankarisuvulle, urohille uljahille, jotka kulkevat koditta isätöinnä, äiditöinnä oman voimansa varassa, oman vaiston ohjatessa. Tie se johtama jumalten luokse luojan kaikkivallan viepi, voittohon, valohon, vaikkei kulje kukkamailla. Toinen polku, turman polku, kurjuuteen ja kuolemahan. Ken voi hehkuvan halunsa, pyrintönsä, pyytehensä tyytyväisenä tuhota, olla hetken onnellisna, ei ole elämän herra, vaan on matkalla manalle, kuolon teitä kulkemassa. Kasva, suuri rinnan kaiho! Anna ainainen pyrintö, jotten uupuisi unehen, saisi onnelle sanoa: nyt sun riistin rinnalleni. Kasva, suuri sielun kaiho, jotta joutuisin minäkin elon tietä etsimähän. PAKANOITA. Pakanoina palvelemme aurinkoa, illan kuuta. Palvelemme tähtiyötä, kimallusta aamun kuuran. Kevään tulien ruusukenttää, tuoksua myös nuoren nurmen. Pakanoina palvelemme syksyn synkkää ukkosyötä, salamoita säihkyviä, vihureita vinkuvia, myllerrystä myrskytuulen, kohinata korven jylhän. Pakanoina palvelemme luottehia suuren luonnon. Maa on emo punamarjan, meidän iki-onnelamme. Ihanuutta ilmat välkkyy, unohtuvi tarun taivas. TITAANIEN LAULU. Suuret jumalat, ilmojen asujat! Kauas kannelle taivaan kaaren maasta pakenitte, luodut hylkäsitte, heititte keskelle aution saaren. Tuska ja hätä maata ei jätä, raskas on ihmisten taakka. Tyynnä katselette, apuun tule ette, luomanne kärsii kuolohon saakka! Tulen me toimme, valkeuden loimme. Kauas karkkosi öiden valta. Aukesi aamu, kuoleman haamu sijalta syöstiin korkeimmalta. Helvetin ota, hiisien sota nyt ei hirvitä, turhaan se pauhaa. Ihmisen henki taivaisienki vihaa ei säiky, nauttii rauhaa. Tulen me toimme, valkeuden loimme, syntyi ihmisen sielun kaipuu. Edistys herää, aatteita kerää ihmisen henki. Usvat haipuu. Pimeyden veimme. Sillä me teimme syntiä vastaan mieltänne pyhää. Vihotimme teidät, Kirositte meidät, kostoa meille haudotte yhä. Pelkää me emme! Taistelujemme liekkiin juoksemme rohkein mielin. Palvelijanne ja profeettanne turhaan loihtivat leimuvin kielin. Suuret jumalat, ilmojen asujat! Olkaa levossa niinkuin ennen! Ihmisen henki jumalienki vallasta pyrkii valohon mennen. SIMSONIN UHKA. Yö kaartaa ympärillä synkkä, musta, ja ilmaa viiltää vihan salamat. Maan ääret huutaa hurjaa kirousta ja säilät koston hengen valamat jo rintaan lyövät. Ahdistus niin ankee kuin kuolon kauhu sieluhuni lankee. Oi, Jehova, sun vihas murtaa mun! Sen alla armotta ma ruhjoudun. On surman yö, ja raivotarien ilveen ma kuulen pimeässä ilkkuvan. On onnen otsa peittynyt jo pilveen, ei tähteä näy yhtään vilkkuvan. Mun sieluani kalman varjot kaartaa, yön mustat joukot piirittää ja saartaa. Ei kukaan kuule ääntä poljetun, kun vihoitin, oi Jehova, ma sun! Ah, kallista se oli onnen hinta, ja kallis oli katsees armahin, kun kesken kesäpäivää suloisinta tää talviyö on tullut harmahin. Ah, Delilani, paljon veit sa multa, kun sua lemmin. Kutriesi kulta sai minut unhottamaan Jehovan ja synnyinmaan ja vallat taivahan. Mut polta, liekki, polta katkerasti, ja helvetti, lyö tulta hurjasti maan uumenista taivaan ääriin asti, en sittenkään ma itke kurjasti. En kadu, että naisen suuteloihin ma kunnon vaihdoin, hullun unelmoihin myin taivaanlahjan, petin isänmaan ja ijäks' itse joudun Gehennaan. Oi, Delila, sun valhevalais turman sain kerran kuulla, siihen hukkua. Näin kultaisien kutriesi hurman, sain suudelmies suloon nukkua. Jos aamu aukeni tai lankes ilta, toit aina viestin kaukorantamilta. Kun lemmestäsi, armas, laulelit, sa mulle onnen ovet aukaisit. Niin, polta liekki, lemmin Delilala, en sitä koskaan voi ma katua. Kun hänen kanssaan kuljin maailmata, niin kaikki oli suurta satua. Ja vaikka kaikki synnit anteeks' saisin, jos häntä yhden kerran kiroaisin, niin huudan houkutuksiin: tullos, yö, en armahinta muistoani myö. Mun kutreissani piili sankarvoima. ja joukkoja ma kätkin kädessäin. Nyt olen vihollisen kammitsoima, nyt pyövelini ilkkuu edessäin. Sen teit sa, armas. Olit heikko kerran. Mut sua syyttäisinkö eessä Herran! Ei! Lemmelleni, sulle uhraisin nasiirivoiman kerran vieläkin. Nyt iäksi on mennyt armas aamu, ei päivän kehrä kulje ratojaan. Nyt mailla hiipii kuolon hirmuhaamu ja korjaa Gehennahan satojaan. Nyt kohta koittava on koston hetki, ja ikuinen on eessä piinanretki. Mut muisto armas mulle kirkastaa myös tuonen maita, lientää Gehennaa. Vaikk' kuolon mua vartioisi vahti, kuin jalopeura eessäin kulkisi, vaikk' kahlehtisi mua manan mahti ja suuni rautakourin sulkisi, vaikk' yltyis tuskan tuli tuhatverran, kun nimeäsi huudan, joka kerran ma huudan lakkaamatta: armahain, ma sua lemmin, kallis Delilain. PAKANA. Milloin synnyin minä pakana? Silloin kun saunan oven takana tohisi syysyö hyytävin tuulin. Sen minä elossa ensiksi kuulin. Silloin ensi kerran vavahdin, elämän hyvyytehen havahdin. Näinkö se laupias lahjoja tuhlaa, lapselle laittavi syntymäjuhlaa? Syysyö ulkona tohisi, korpi saunan vierellä kohisi. Äitini itki ja peikkoja säikkyi. Eessäni ensi kerran elämä väikkyi. Elo, mikset antanut salamaa, myrkkyä neitosien valamaa, uhkaakin vielä hiukkasen tuonut, niin oisit kaikki jo antimet suonut! RIEMUN VALTAKUNTA. Ah, kuinka riemun valtakunta on halpa monen mielestä. He eivät näe kevätunia, eivätkä päivän hymyä, vaan huomisesta huolissaan pois unhottavat pyhän maan. On pidot suuret laitettuina, mut vieraita ei vielä näy. He pelloillansa itkusuina maan mustan multaan katsoin käy. He arkiryysyin ahertaa, vaikk' auki oisi onnen maa. Häähuoneen kirkas valosarja on kauan turhaan loistanut! Kell' esteenä on nautakarja, ken emännän on ottanut, ja huolta pitää lapsistaan, ei jouda häihin tulemaan. Me riemuitsemme, karkeloimme, me lapset nuoren nautinnon, ja kultakuvin unelmoimme pois iskut kovan kohtalon. Ja viini, nainen armainen vie meidät juhliin jumalten. Ken suuremman lie saanut onnen? se, joka uskoi maailmaan, vai se ken toiveittensa ponnen on pannut uuteen, tulevaan? Mut mitä tänään tehdä voi, sen houkko huomiseen vaan soi! LUOSTARISSA KÄYDESSÄ 1. Me käymme tietä luostarin, kun kevätaamu koittaa, ja nuorta rintaa uhkuvin elämä aateloittaa. Me käymme tietä luostarin. Sen synkät kellot soivat. Mut aamu ompi armahin, ja ruusut purppuroivat. 2. Käymme kirkkoon, pyhäinkuvat meihin katsoo suruissansa, munkit maahan kumartuvat, itkee syntejänsä kansa, itkee alla kirkon kuvun, kohoovaisen taivahalle, kirousta ihmissuvun, joka nääntyy tuskan alle. Matalana laulu harras kaikuu kuoripoikain suusta. Aukee kadotuksen parras meille, jotka söimme puusta hyvän sekä pahan tiedon, puusta syntiinlankeemusten, kun me parhaan ajanvieton saimme alla hairahdusten. Istuimeltaan ylähältä puhuu apostoli Paulus: "Nuoruutesi himot vältä, tukahuta kevätlaulus! Olkaa niinkuin minä olin nuhteeton ja horjumaton, tieni saastatonna polin, ylähällä niitin sadon. Naista vältä, varsin solein vie se varmaan turmelukseen." Kivikuvat apostolein nyökkää tähän vakuutukseen. 3. Hirvittävä hiiden valta täällä henkii kaikkialla. Mieli nuori täällä vaipuu, viihtyy yksin kuolon kaipuu. Harmaat haudat vainen täällä, peittyy rinta kalman jäällä. Kuolon huuhkaimet vain huhuu, valhekielin pyhät puhuu. Vievät viime karitsamme. Tuovat maksun kuoltuamme. 4. Ei tänne kirkon hämärään, ei synkeään sen ikävään, ei itkuun, valituksiin, vaan tuonne ilmaan ihanaan keväisen tuomen tuoksumaan, ja käen kukahduksiin, kas, sinne mieli halajaa, on siellä meille kotimaa, pois kätkee raskaat siteet, ja kevään tuntu tuoksuinen vie kauas kuolon sävelen ja synkät mielipiteet. 5. Tiellä sirkka sirittää, rantaan laine lirittää, virttä lintu virittää, kevät kukkii, tuoksuu tuomi. Päivä hohtaa, silmäluomi painuu hiljallensa kiinni. Niinkuin helmeilevä viini kulkee huuma keväimen, valuu rintaan ihmisen, tuopi sieluun sävelen. Terve, kevät suloinen, päivä päärlyvaloinen! Sydän syksykuloinen sua pyytää, sua anoo, sulta lohdutusta janoo! Paista, päivä kirkas, loista, rinnoistamme routa poista, kimalla myös luostarin ikkunoissa, armahin, säteinesi kultaisin! 6. Valoisissa unelmissa naisten kanssa käsikäissä, huumattuina, juovuksissa karkeloimme keväthäissä. Viini päilyy, nauru kaikaa, elon kovuus katoaapi, kevätkukoistuksen aikaa mieli, sielu kuvastaapi. Nuori, naurusuinen henki katoovalle kaiken antaa, ilkkuu itse kuolollenki, joka viikatettaan kantaa, tuntee hetken, johon piirtyy vuosisatain toive, haave. Kauas kyynelöiden siirtyy kärsimyksen musta aave. Kullan vyötä käsi kiertää, huuli palaa huulta vasten, aatos armaisena viertää niinkuin uni aamunlasten. Mutta tornikamaristaan nuori munkki katsoo meitä. Kauan katsoo katsomistaan, valuu silmä kyyneleitä. Muistaneeko ajan vielä, jolloin vapaana hän kulki, tunsi tuoksut elon tiellä, unikuvat rintaan sulki? Ikävöikö lasejamme, naisten suuteloita halaa, keskeen kevätriemuamme kaipaavako mieli palaa? Tunteeko hän, kuinka harhaan eksynyt on ihmiskunta, kesken keväimensä parhaan, kun ei näe nuorta unta. Vai jo unhottanut oisi kauniit synnit nuoruutensa, kyynelissä unelmoisi taivastarut sielullensa. 7. Hyvästi jää, luostarpiha, harmahine muureinesi! Kalma, katkeruus ja viha ovat synkkä osuutesi. Nuori henki, nuori liha eivät mahdu majoillesi. Hyvästi jää, unteloinen kansa, keskeen tumman talon! Osa sulle sopii moinen, itse estit päivänvalon. Nyt ei pääse aurinkoinen rantaan sydämesi salon. Tuonne, missä ihmismeri levotonna kuohahtaapi, kutsuu meitä nuori veri, aatos sinne samoaapi. Siellä toivon touko terii, tunne suuren tuoksun saapi. 8. Taas laiva vettä viiltää, taakse jää kauaksi kupooleineen monasteri. On päivä kirkas, päilyy tyyni meri ja autereista ilma kimmeltää. Oi, kaunis näky, tornit luostarin kun päivä kimalluttaa loistokkaana! Se hohtaa romantiikan kultamaana ja mielen ammoisiin vie aikoihin. Mut katso kaukaa! Unta vain se on kuin itse romantiikka, kaunis haave. Jos luokse käyt, kuin kaihisilmä aave se sieluusi luo kylmän ahdingon. NEITO KAIVOLLA MIKSI KATSOT, KAUNIS IMPI? Miksi katsot, kaunis impi? Katsot kauniilla hymyllä, pehmehillä piirtehillä, silmies sinellä katsot, kutriasi kultavyöllä pohjahan polon sydämen, synkän sielun sokkeloihin. Aikoisitko auringoksi miehelle murehiseile, päivän maille päästäjäksi, tulen tuojaksi tupahan? Vaiko viedä viimeisenkin tahdot multa tarmon, järjen? Miksi katsot, kaunis impi? KUU HOHTI YLITSE TIENOON. Kuu hohti ylitse tienoon ja kukkaset tuoksua loi. Yön suvisen henkehen vienoon se laulujen tenhoa toi. Kylä nukkui, raatajaväki yönunesta voimia joi. Myös sielumme unia näki ja kauniita kuvia loi. Tuli aamu. Virkeänä työhön kylä nousi, nurkunut ei. Minä aamulla heräsin yöhön. Uni pois minun riemuni vei. NEITO KAIVOLLA. Olin matkan vaivoista väsynyt ja kaipasin kirkasta vettä, oli hiki otsalla helmeillyt, ei maantiellä lieviketlä. Sinä vettä lähteestä ammensit ja toit mulle janooni juoda. Vaan, armas, kuinka sa kaunihit voit sieluuni silmäs luoda. Sinä neito kaivolla kaunoinen loit lumoihin kulkijan rinnan, toit elämän vettä. Mut vilveestä sen sain maksaa ma kalliin hinnan. En naisten lempeä janoa, en, ei houkuta kiharahapsi. Käyn alla suurien surujen. Sua itken, unieni lapsi. OI, MIKSI PIENIKSI PIRSTASIT. Oi, miksi pieniksi pirstasit sa unieni kauniit kuvat, ja miksi kylmänä runtelit mun syämeni tuulentuvat! Jos oisit voinut sa aavistaa, mitä mulle ne olleet ovat, niin itkisit sinä laulajaa, jota kohtasi tuskat kovat! ALPPIKUKKA. 1. Alppikukka jyrkänteellä, ahmaa alla rotko muste. Urho, joka uskaltaa nousta vuorta korkeaa, poimia sen kukkasen, saapi onnen, autuuden. Huumetta se kukka henkii, niinpä kertoo vanha taru. Nuoret juoksee, vanhakin vielä raskain askelin vaappuu, tahtoo tavoittaa vuoren-kukkaa kuuluisaa. Sinne siintää kaukomaita, toteutuvi unten usko, sielun valtaa vavistus, usvat haipuu, kirkkaus tulvii syämen syvyyksiin, johtaa suuriin unelmiin. Mutta alla vuoren peikko nauraa hiiden nauruaan. Ampuu nuolen, rotkohon vaipuu miesi onneton, rinta rikki, öiden yö mustaksi se silmät lyö. 2. Sinä alpin harjanteella olit vuorenkukka, sua tahdoin tavoittaa ma polo poikarukka. Luulin lemmen löytäväni, tuoksun tuntehelle, auvon, riemun rintahan ja lohdun sydämelle. Mutta musta epätoivo juoksi mua vastaan, peittyi päivä kultainen, ei valaise se lasiaan. HÄMEENMAA. Lapsuuden ei leikkitanner ollut mulle Hämeenmaa, mutta oli unten manner, sinne muisto viittoaa. Saaret, niemet, salmet siellä nuoren lemmen tarinan ovat kuulleet, nähneet vielä kaiken onnen kaatuvan. Tunnon tuskat, sielun vaivat tunsin siellä suurimmat, siellä onnen kultalatvat kevätmyrskyyn hukkuivat. Sirkut silmät, silkkitukka, varsi norja, valkoinen, sellaisena, poika rukka, muistan Hämeen impyen. Teillä kuljin kultaisilla kerran Hämeenmaahan päin. Itkin teillä harmahilla kotiin tullen impeäin. KELLASTUNUT LEHTI. Kellastuttu! lehti lensi ikkunasta huoneeseni. Kirje kuolon kirjoittama