
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73861 ***





MÖKISTÄ MAANTIELLE

Kirj.

A. V. Multia [Akseli Viljasalo]





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1925.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Kinnarniemen pitäjä on suuri pitäjä. Kaksi kirkkoakin siellä kapean
salmen yli toistaan silmäilee.

Vanha Herranhuone on jo puolisensataa vuotta sitten saanut väistyä
uuden, komeamman tieltä. Samoin vanhaa kirkkoa ympäröivä vanha
hautausmaakin, jonka mullassa ammoin eläneet ja heidän jälkiänsä
seuranneet, viitisenkymmentä vuotta sitten päivänsä päättäneet
kinnarniemeläiset ikiuntaan uinuvat, on täytyttyään saanut luovuttaa
oikeutensa uudelle, kaukana kirkolta, Keikkulankankaalla sijaitsevalle
hautausmaalle.

Jos oli vanha hautausmaa vuossatoja hoidon puutteessa huokaillut, ei
saanut uusikaan kalmisto kauneudellaan kehua.

Kinnarniemeläiset olivat, ja taitavat vieläkin olla, uutteria ja
työteliäitä ihmisiä, mutta kauneusaisti heiltä puuttui. Mistäpä
sitä, sydänmaan ihmiset, olisivat sievän somistelun siemeniä saaneet
sieluunsa. Hyvä, että leipä riitti...

Arkisissa askareissa uurastaessaan eivät kinnarniemeläiset joutaneet
ulkonaiselle komeudelle huomiotaan kiinnittämään. Talot, suurimmatkin
niistä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat rakennuksiltaan
ränstyneitä, vaikka viljelykset rehevinä rehoittivatkin ja peltojen
pientareet kukoistivat. Huoneiden sisustus oli yksinkertainen. Tuoli,
pöytä ja sänky, sänky, pöytä ja tuoli, missä järjestyksessä kukin ne
tahtoi lausua, olivat tavallisemmat huonekalut. Nurkkaan kiinnitetty
astiakaappi kuului jo harvinaisuuksiin.

Puhtauskin huoneissa oli puutteellinen. Russakat olivat tupien tuttuja
vieraita ja muu niitä pienempi »karja» sänkyjen säännöllisiä säestäjiä.
Harva oli se talo, jossa useammin kuin kerran vuodessa lattia vedellä
valeltiin, hiekalla hangattiin ja puhtaaksi pestiin.

Se olisi ollut turhaa touhua, kun vähemmälläkin tultiin toimeen.

Mitäpä sitä hautausmaata kannattaa kaunistaa, oli sanottu, kun joku
vieraspaikkakuntalainen oli kalmiston huonoa hoitoa kauhistunut. Kyllä
siellä kuolleitten kelpaa köllötellä... Eihän tässä elävilläkään sen
parempaa ole.

Ja niin oli hautausmaa saanut aina hoidotta jäädä.

Eripuraisiakin olivat kinnarniemeläiset. Reilusti riitelivät, kun
pahakseen panivat.

Vanhat ihmiset muistavat vielä varsin hyvin, miten aikanaan oli
uuden kirkon paikastakin kinattu ja riidelty. Toiset tahtoivat sitä
vanhan kirkon viereen, toiset sen nykyiselle paikalle, salmen taakse,
Kirppuvuoren kupeelle kinnasivat. Kun sitten vihdoin oli paikasta
hammastapurren sovittu, syntyi taas uusi riita ja suukopu kirkon
suuruudesta. Eräät puolustivat pientä, vaatimatonta temppeliä, toiset
taas suurta ja komeata.

— Kukas sen komeuden maksaa? oli kunnankokouksessa kiivaasti kysytty.

— Se maksaa, joka viimeiseksi jää, oli silmät säihkyen vastattu.

Ja niin oli päätetty rakentaa nykyinen komea kirkko kaunistukseksi ja
kauhistukseksi kinnarniemeläisille.

Mutta vanha kirkko sai hoidotta ränstyä. Vasta sitten kinnarniemeläiset
älysivät sitä hiukan kohentaa, kun museomiehet siihen silmänsä iskivät.

       *       *       *       *       *

Nyt elää Kinnarniemen pitäjä nousukauttaan.

Parikymmentä vuotta sitten rakennettu rautatie toi mukanaan paljon
pahan kera joukon hyvääkin.

Kinnarniemen kirkonkylästä on tullut näiden seutujen keskeisin
liikepaikka, jossa kymmenkunnan kauppiasta, pari pankkia, kolme
kahvilaa, nahkuri ja pirtukauppias Lekkerinen elämän aineellista puolta
edustavat.

Henkisten harrastusten huoltaminen on, paitsi nykyaikaisten seurojen
ja yhdistysten, kahden kansakoulun ja yhden yhteiskoulun yhteisenä
huolena. Sähkövalot loistavat matalimmankin majan ikkunoista, ja
köyhimmänkin eläjän lapsilla on nyt mahdollisuus päästä henkisestä
valosta ja valistuksesta osalliseksi.

Jos vanhat, edesmenneet kinnarniemeläiset haudoistaan kesken kaiken
nousisivat, niin hämmästyneinä he katseleisivat sitä kiirettä ja
kuhinaa, mikä ennen niin rauhallisilla ja hiljaisilla kujilla nyt
vallitsee.

Ja ammoin nukkuneet, kunnioitettavat kunnanmiehet, suorastaan
pyörtyisivät tätä nykyajan kunnallista komentoa katsellessaan.

Ennen, vanhaan ja hyvään aikaan, kuului kunnan valittujen joukkoon vain
talollisia, suurempia ja rikkaimpia niistäkin. Nyt siellä hääräävät
sepät ja sepänsällit, suutarit, räätälit ja kiertävät kuljeksijat...
Ei, parasta on pitää päänsä pehkussa uusien isäntien orhia ohjaillessa.




TOINEN LUKU.


Suotta ei sanota, että Ristimäki on Kinnarniemen pitäjän komeimpia
taloja.

Suuret on sillä viljelykset ja muuta maata vaikka maaherran lääniksi.
Rakennuksetkin, poikkeuksena pitäjän muiden talojen rakennuksista, ovat
sellaisia, että niitä kelpaa katsella.

Risumäen vanha, jo aikoja sitten kuollut isäntä oli ollut ahkera mies,
kova itse työtä tekemään, kova muilta vaatimaan. Hän ja hänen isänsä
ne olivat Risumäen vauraudelle perustuksen laskeneet. Ei ole tästä
nykyisestä isännästä heidän työnsä jatkajaa. Liiaksi on viinaanmenevä
ja muihin pahoihin tapoihin taipuva.

Asumattomalle aholle, vanhojen kinnarniemeläisten kaskimaille, Risumäen
rinteelle, oli vanhan isännän isän isä asumuksensa kyhännyt. Vuosien
vieriessä oli tästä pienestä, turvekattoisesta majasta paisunut
talo, joka hyvän sallimuksen suojaamana, omistajiensa ahkeruudella
oli vähitellen vaurastunut siksi, mikä se on vielä tänäkin päivänä.
Nykyisen isännän hallitessa se tosin on jo hiukan rappeutunut, mutta
huoleti se kestää vielä tämän miespolven raastamisen, ja ehkäpä tuleva
polvi sen työllään ja tarmollaan jälleen entiselleen kohottaa.

Siinä samannimisen mäen etelänpuoleisella rinteellä sijaitsee Risumäen
talo Kinnarniemen kirkolle vievän valtamaantien varrella. Jo etäälle
paistaa päärakennuksen punainen kylki, ja lähemmäksi tultua avautuu
tulijan eteen talon viljavat vainiot, pellot ja kotiniityt. Siitä,
missä maantie kaartaa pienen, kalaisen Särkijärven, siitä alkavat talon
viljelykset, jotka peittävät enemmän kuin neliökilometrin alan ja
antavat runsaan sadon sille, joka sen haluaa niistä ottaa. Etäämpänäkin
on kasvavia kytömaita ja heinää antavia niittyjä, mutta ne eivät näy
maantielle.

Kun maantieltä poiketaan taloon, tapaa tulijan silmä ensimmäiseksi
komean kivinavetan, jonka jo vanha isäntä eläessään rakennutti.
Navetan kohdalla tekee tie pienen käänteen, ja siinä onkin vastassa jo
Risumäen kaksikerroksinen päärakennus, ja vähän etäämpänä siitä toinen
pienempi ja vanhempi rakennus, renkitupa, joka on palvelusväen ja
päivätyöläisten hallussa.

Pihassa kasvaa pari tuuheata pihlajaa ja joku vanha, jykevä koivu.
Aikoinaan hyvin hoidettu kasvitarha on nyt kauttaaltaan heinän ja
rikkaruohon peittämä. Omenapuut ovat kuivaneet ja marjapensaista ei
ole mitään jälellä. Alkuaikoina oli nykyisen isännänkin hallitessa
kasvitarhaa hiukan hoidettu, mutta nyt siihen ei saa enää kukaan
koskea. Se on isännän tahto.

— Eletään sitä, piruvie, Risumäessä muutenkin kuin vattu- ja
tikkerperipuskilla, on isäntä sanonut.

Kasvitarhan takana ovat talon aitat, makasiinit ja muut
ulkorakennukset, ja niistä vähän alempana sauna ja riihet. Saunan ja
riihen välissä virtaa pieni puro, Heinpuro, joka saa alkunsa ylempänä
metsänreunassa olevasta suuresta lähteestä, josta koko talo noutaa
vetensä. Vanha isäntävainaja oli aikonut lähteestä johtaa veden tupaan,
talliin ja navettaan, mutta työ keskeytyi alkuunsa, eikä tämä nykyinen,
taloon vävyksi tullut isäntä ole viitsinyt työtä jatkaa eikä hyvää
suunnitelmaa toteuttaa.

Jos pihaan tullut vieras on isännän mieleinen, käsketään hänet heti
lasiverannalla varustetun eteisen kautta kamariin; muuten hän saa
väen tupaan poiketa ja siellä asiansa toimittaa. Kamariin kutsutulle
vieraalle annetaan kahvit ja ankarista asetuksista huolimatta pian
pienet ryypytkin, mutta tuvassaolija saa kauan isännän saapumista
odottaa.

Viime aikoina on kamariin kutsuttavien vieraiden luku tuntuvasti
kasvanut ja käynyt kirjavammaksi. Ennen löysivät sinne tiensä vain
pitäjän säätyhenkilöt suntiota myöten ja muut mahtavat eläjät. Nyt
siellä nähdään jo miehiä yleisesti tunnetuista viinankeittäjistä
ruveten.

Aika ja tavat ovat muuttuneet.

Nykyinen Ristimäen isäntä on viinaanmenevä mies, juoppo suoraan sanoen.
Ja kun virolaiset ja muut väkevämmät juomat eivät tänne aina aikanaan
ehdi, täytyy väliin korpikuusen kyyneleilläkin kaulaa kastella.

Nytkin on Risumäen isännän vieraana eräs huonomaineinen souvari, Hanssu
nimeltään.

— Paljonko sulla sitä on? tiedustaa isäntä silmää iskien.

— Pa-pari litraa, änkyttää Hanssu sivuilleen vilkuillen, ettei vain
kukaan kuulisi.

— Ei ole sitten hätää, Hanssu, kun senkin verran on tiedossa. Jokos
sulta jauhot loppuivat, vai tuleeko niistä vielä?

— E-ei niistä tu-tule, valehtelee Hanssu silmää räpäyttämättä.
Hän on saanut Risumäen isännältä jauhoja vain sitä varten, että
isäntä viinoissa pysyisi. Mutta Hanssu on viekas. Hän antaa samasta
keitoksesta muillekin, saadakseen siten paremman palkan vaivaloisesta
työstään.

— Ei tule? perää isäntä.

Hanssu hiukan hätkähtää, mutta saa pian rohkeutensa takaisin.

— E-ei, vaikka i-itkis ja ta-aas yrittäs.

— No, minkäs sille. Kun ei tule, niin ei tule. Vaikka olis kuinka
rikkaan talon poika, kun ei ole rahaa, niin ei ole. Eikös niin, Hanssu?

— Ju-juuri vissiin ni-niin!

Sitten Hanssu vetää pullottavan kanisterin poveltaan ja tarjoaa
isännälle. Ahnaasti isäntä tarttuu kanisteriin käsiksi ja kieltään
lipoen, ähisten aukaisee korkin.

Hyvillään Hanssukin lerpattavaa alahuultaan imeksii.

Haistellaan siinä sitten aluksi Hanssun valmistetta ja viimein hiukan
maistellaankin.

— Perhanan hyvää se onkin, kehasee isäntä irvistäen.

— Jo-joo, myöntää Hanssu hyvillään. Ky-kyllä minä sen ko-konstin jo
o-osaan.

— Pirun hyvin osaatkin!

— Jo-joo!

Kun siinä sitten on hetkinen kallisteltu, sovitaan lopuksi, että Hanssu
hakee Risumäen vanhan aitan takaa yön kuluessa jauhosäkin ja kulettaa
sen »tehtaalleen» Kalman korpeen.

— Sitä pitää aina olla varakangasta rullalla, sanoo isäntä Hanssun
lähtiessä.

— Jo-joo, vahvistaa Hanssu. Va-varalta vi-vieras ko-koiraa lyö.

Ja ennenkuin aurinko on seuraavana aamuna noussut, on Hanssulla uusi
annos Risumäen isännän antamista jauhoista Kalman korvessa happanemassa.

Hanssu on hiukan huonossa maineessa oleva mies, mutta Risumäen isäntä
on kunniallisten kansalaisten kirjoissa.




KOLMAS LUKU.


Hanssun lähdettyä isäntä jäi yksinään kamariin.

Aurinko paistoi ulkona paahtavan kuumana. Kärpäset surisivat
ikkunalasia vasten ja hämähäkit kutoivat seittejään.

Hiki valui isännän selkäpiitä pitkin, turpea niska punoitti ja pyöreä
naama, jonka keskellä pieni nykerönenä yksinäisenä värjötti kuin rusina
leipurin pullassa, oli hikihelmien peittämä.

Ryyppy toisensa jälkeen katosi isännän leveään suuhun. Partakarvat
kastuivat aina joka kerta, kun isäntä ryyppäsi, ja niitä hän kulausten
väliaikoina imeksi ja kielellään lipoi. »Sorretun voima», vaikka
kotitekoinenkin, näytti vähitellen pitävän puolensa.

Siinä oli vasta viides tai kuudes täräys menossa, ja isäntä oli kohta
valmis vaikka pikkuryssää tai sänkypolskaa tanssimaan.

Vielä pieni tuikku, niin hän jo lauluksi pisti:

    Voi, voi sun rimsujas Amalja,
    senkin kanalja ----.
    trallallaa — —.

Hätäisesti hän tavantakaa vilkasi kelloonsa ja päätään puistaen ärähti:

— Missä pirussa se viipyy?

Ja kun odotettua tulijaa ei kuulunut, ryyppäsi hän äkäisesti pohjaa
myöten, nousi ylös ja horjuvin askelin asteli tupaan, missä Amalja
hämmensi suurta vellipataa.

Ristimäessä keitettiin silloin aina velliä, milloin ei puolikovia
kokoperunoita pyöräytetty. — Risumäen ruokajärjestys oli koko
kyläkunnan tiedossa. Kaikki kyläläiset aina Kinkomaan ruotimummua
myöten tiesivät mitä ruokaa Risumäessä minäkin päivänä väelle annettiin.

Sanottiin, että ruokakellokin sen jo soidessaan ilmaisi.

Silloin, kun piian käsi oli vellipataa sekottaessa väsynyt, silloin hän
aina vellikellon nuorasta nyki laiskemmin ja kello vonkui:

    Veel... lille... veel, lille...
    veel... lille...

Mutta milloin kokoperunoita oli kiehautettu, silloin aina piika Amaljan
kädet vellikellon nuoraa riuskemmin repivät, ja kello pauhasi:

    Pe... ru... noi... ta!
    pe... ru... noi... ta!

Tähän perunasoittoon oli huutolaispoika keksinyt vielä asiaankuuluvan
lisäyksenkin:

    ru... sa... koita, ru... sa... koita.

Ja vellinkeitosta oli Kipeä-Kusti, kyliä kiertelevä laiskanpulskea
vekkuli sepittänyt oikein laulunkin, joka alkoi:

    Kytölästä Risumäkeen
    vellin malli tuotiin,
    kun puuroa piti keitettämän,
    niin vellinä sitä juotiin.
Mutta eipä mennä tapausten edelle. Kerrotaan asiat järjestyksessä.

Kun isäntä tuli tupaan ja näki piika Amaljan paljaat, päivän polttamat
kintut, ruskeat, pyöreät, käsivarret, avoimen kaulan ja punaiset
huulet, hairasi hän Amaljaa niin, että tämä kirkuen pakeni.

— Elä pelkää, puluseni, hoki isäntä yhä vain lähennellen ja kourien.

— Pois pelistä! Kynnet irti! tiuski Amalja kauhalla hosuen.

— Mitäs turhia, ähki isäntä Amaljaa puoleensa vetäen ja nuuskaisia
huuliaan Amaljan huulille törköttäen.

— Päästäkää irti! piruvie, tempoili Amalja isännän sylissä.

— Elähän nyt, elähän nyt, kultaseni, lohdutteli isäntä ja samalla
aivastaa pärskäytti, että nuuska pirahti suusta Amaljan poskille.

— Senkin kurakuono! Päästä irti, koippura! suuttui Amalja.

— So, so, so sitä piian pallukkaa, pyöreäpyllystä pullukkaa, hoki
humalainen isäntä, ähkyi ja halasi. Ethän sinä ennenkään ole minua
pelännyt, kultuseni.

— En teitä, mutta emäntää, sai Amalja töin tuskin isännän kovassa
syleilyssä sanotuksi.

Silloin isäntä hervottomana hellitti heti, otteensa.

Saituudestaan huolimatta oli Risumäen emäntä oikeudenmukainen ja
totuutta rakastava ihminen, ja oli hirveän arka niissä hyväilyasioissa,
joita isäntä taas mielityönään harrasti.

Monta kovaa sanaa emäntä oli isännälle tämän ja Amaljan välisestäkin
suhteesta sanonut.

— Häpeäisit vähän. Kahdeksan lapsen isä ja viitsit yökaudet piikojen
perässä hypätä, senkin sonni!

Eikä emäntä syyttä suotta miestään torunutkaan.

Kylällä aivan yleisesti totena tohistiin, että Risumäen isäntä oli jo
kahdelle piialleen lapsen laittanut ja arvailtiin, että kuinkahan käy
nyt tuon Amaljan. Se kun on niin verevä ja mehevä ihminen. Kyllä sekin
vielä Risumäen nuuskanaaman pehmitettäväksi joutuu.

Sanovat ne kyläläiset ja puhuvat, pahuukset, paljon muutakin. Ja niin,
sitä vain nyt luullaan, että näissä puheissa ei ole nokarettakaan
liikaa eikä asiaa ole suurennuslasin läpi katseltu.

Ja mitäpä se meihin kuuluu, vaikka asia totta onkin.

Emmehän me, viattomat ja vieraat ihmiset, rupea Ristimäen
tihrusilmäisen isännän puolesta vastaamaan. Selvittäköön itse asiansa,
jos luulee siihen pystyvänsä ja katsoo, että henkselit kestävät.

Ja toisekseen!

Ristimäen isännässä on niin paljon tätä maallista massaa, ettei se
mitään tee, vaikka hän yleisenä litviikkipäivänä vähän tiukemmallekin
joutuisi. Paksu niska ja -pyöreä, täyteläinen maha. Eivät ne niin pian
kovemmassakaan kuumuudessa olemattomiin haihdu, etteikö hän häthätään
ehdi pahoja töitään tunnustaa ja syntejään anteeksi anoa.

Jos nimittäin haluaisi. Emmehän me syrjäiset sitäkään tiedä.

       *       *       *       *       *

Heti kun isäntä hellitti otteensa ja piika Amalja ehti pistää kauhansa
pohjaan kärähtäneeseen vellipataan, aukeni tuvan ovi.

Tulija ei ollutkaan emäntä. Helpotuksen huokaus pääsi Amaljalta ja
isännältä röhänauru.

Tupaan tulija oli räätälimestari Neulanen, mies, jota isäntä jo äsken
odotti.

— Päivästä päivään! hihkasi isäntä ennenkuin tulija ehti suunsa avata.

— Päivää, päivää, vastasi mulkosilmäinen Neulanen. Niisti nenänsä ja
kättään housun takamuksiin sipasten isännälle peukalohankasta ojensi.

— Tulihan se, mestari, viimeinkin, aloitti isäntä.

— Minä tässä jo Amaljalle sanoin, että eipä taida Neulanen tullakaan,
vaikka lupasi. Käydäänpäs tästä nyt vähän peremmälle.

Näin sanottuaan hän hairasi mestaria kainalosta ja Amaljalle silmää
vilkuttaen vei Neulasen kamariinsa, kaatoi viinaa kuppiin ja kehoitti:

— Mestari ottaa nyt tästä pienen täräyksen. Kippis!

Ja mestari otti. Hän oli myös niitä vanhan kansan miehiä; joiden suu ei
ole tuohesta eikä kieli sokerivesiin tottunut. Kippis!

Mestari maistoi- ja irvisti, kuten tapa vaati.

— Kas niin!

— Mitäs turhia. Mestari ottaa uudemman kerran ja pohjia myöten.

— Kiitos, kiitos! Kas niin!

Ja taas mestari otti ja irvisti.

Kun mestari oli vielä kerran kaulaansa kastanut, siirtyi isäntä aivan
hänen, viereensä istumaan ja Neulasen korvaan supisi:

— Kuulehan, Neulanen! Tiedätkö sinä, mitä varten minä olen sinut tänne
haettanut?

— En. Minulla ei ole pienintäkään aaninkia asiasta.

— Kuule, etkö sinä, peijakas, kuule, sitä tiedä?

— En, en, epäsi Neulanen.

— Minä olenkin sellainen mies, että A.. No, Neulanen... Maistetaas
välillä... Sellainen mies, että... hei kippis!... joka en kaikkien
kanssa kuppia kallistele. No, hei!

Nyt puhut, pirulainen, pehmosia, ajatteli Neulanen. Kuka vain sulle
ryypyn tarjoaa, niin silmät killissä sen nahkaasi kietaset, ketale.
Mutta ääneen hän sanoi:

— Eihän se, isäntä, kaikkien kanssa justeeraile... Meinaan, ettei
ryyppää kuin...

— No en, jumaliste! Ne ovatkin eri miehet, joiden kanssa minä
kippistelen.

— Aivan niin, aivan niin. Eihän isäntä kohojen kanssa koolaile... Juu,
juu...

— Eri miehet, sanon minä... eri miehet, jotka lauluja laulaa ja tyttöjä
kaulaa. Eikös niin, Neulanen?

— Juu, juu.

— Mutta hei, Neulanen! Kippis! — Vai et sinä tiedä, kuule, Neulanen,
mitä varten iso Risumäki sinut luokseen haetti. Sanonko minä, Neulanen?

— Sanokaa vain, sanokaa vain, lipoi Neulanen ja sieraimiaan tuhautteli.

— Sinä olet viisas mies, Neulanen, pirun viisas... Mutta ryypätääs
välillä... Terve! Suotta sinä, kuule, räätälinä olet... Papiksi tai
vallesmanniksi paremmin passaisit... Kippis!

— Hih, hih, hih hihitti Neulanen. Isännän kehuminen tuntui niin kovin
mukavalta. Ja viinakin vähitellen veikeästi vaikutti.

— Joo... papiksi, piruvie, tai vallesmanniksi... Jos minulla olisi tuo
sinun pääsi, niin vallesmanniksi, saatana, minä rupeaisin... Kippis...
ja näyttäisin Syrjälän Teemullekin pitkän perkeleen...

— Kyllähän se, isäntä...

— No, kyllä minä, kuule, nytkin voin näyttää... uskotko Neulanen...
Uskotko etten voi? Häh!?

— Uskon, uskon... Voihan se, isäntä, niitä vain tahtoo.

— No, niin minä voinkin, piruvie! Mutta kuule, Neulanen, se Teemu on
kanssa viisas mies olevinaan. Mutta olkoon, peijakas! Näytetään sille,
että rahalla saa ja hevosella pääsee... Näytetäänkö, Neulanen?

— Näytetään vain, innostui Neulanen, jonka päähän pälkähti ajatus, että
jospa tässä hänkin jotenkin hyötyisi. Mihinkähän se tuo isäntä oikein
tähtää? Kyllä sillä joku äkkisväärä jutku on mielessä, ei se muuten
näin lojaalisti juota...

Pitemmälle ei räätälimestari Neulasen tarvinnut aprikoida, sillä isäntä
paljasti heti ajatuksensa. Suunsa suppuun asettaen ja nuuskamälliä
parantaen hän Neulasen korvaan supisi:

— Sitä varten, kuule, ison Risumäen isäntä on räätälimestari Neulasen
tänne käskenyt, että se auttaisi minua himpun verran eräässä asiassa...
Arvaathan sinä missä asiassa?

— En voi kommertaa hoksaamaan... Mistäpäs minä, epäsi Neulanen.

— Sinä olet viisas mies... pirun viisas... Neulanen. Kuule, ruvetaan
yhteen keinoon ja ajetaan Syrjälän Teemu mökistään. Sotketaan asiat
niin, ettei pirukaan niistä saa selvää. Kyllä minä sinun vaivasi
palkitsen... Maksan, että tuntuu. Vai enkös ole aina ennenkin hyvin
korvannut? Häh!?

— Kyllähän se, isäntä, on maksanut, myönteli Neulanen.

— Pirun reilusti, kehäsi isäntä itsekin! Aina hitusen paremmin kuin
muut... olen minä vain sellainen eppu...

— Juu, juu... Paljonkin paremmin.

Ilkeältä tuntui isännästäkin melkein syyttä Syrjälän Teemun kimppuun
käydä. Humalaiset aivotkaan eivät sitä ajatusta tahtoneet oikein
sulattaa. Siksi sitä piti kiertäen kaartaen valmistella ja edelleen
kehittää. Omantunnonäänen viimeisetkin rippeet piti pois kitkeä ja
rehellisyys viinaan hukuttaa. Ja kun hetken hiljaisuus tuntui luontoa
lauhduttavan, hyppäsi isäntä äkkiä seisomaan ja hihkasi:

— Perkele!

Räätälimestari Neulanen säpsähti ja kyyryyn vetäytyen, ikäänkuin
itseään näkymättömämmäksi tehden pelonsekaisella äänellä säliisi:

— No, no... Mitäs isäntä nyt meinaa?

Isäntä heittäytyi raukeana vanhuuttaan natisevaan keinutuoliin, jääden
siihen paikoilleen istumaan.

Sitten hän kotvan kuluttua rauhoittuneena alkoi ajatustaan edelleen
kehittää: Miten hän voisi saada räätäli Neulasen tässä asiassa
ehdottomasti puolelleen? Maksaisiko sille avustuksesta, kuten ennenkin
tai pelkillä lupauksillako houkutteleisi. Entäpä, jos se ilmaisee
kesken kaiken hänen tuumansa, ja Teemu saa niistä vihiä ja ryhtyy
puolustautumaan. Piruko sen tuon Neulasenkaan tietää... Mutta eihän se
ole ennenkään mitään ilmaissut. Niin on toiminut, puhunut ja tehnyt
kuten olen käskenyt. Niin vannoi Neulanen siinä Heinälän jutussakin
väärin, että paukkui... ja senkin se teki sadalla markalla... Eikä se
uskalla tässäkään asiassa kieliä kantaa... ei, piruvie, uskallakaan.
Ja jos se yrittäisi leukojaan aukoa, niin kyllähän minä sen pirun
vaikenemaan saisin... Juottaisin humalaan ja kalloon kolhaseisin...
Perkele!

Viimeiseen sanaan hän ajatuksistaan havahtui ja viekkauteensa
turvautuen Neulaselle noin kauttarantain virkahti:

— Syrjälä on kaunis paikka, hän silmää mukavasti muljauttaen sanoi.
Kelpaisi siinä Neulasenkin asua.

Pitemmälle hän ei jatkanut, vaan ikäänkuin sanojensa vaikutusta
tarkkaillen täytti lasit ja Neulaseen päin kääntyen kehoitti:

— No, hei! Kippis!

— Kas niin, kas niin, ähkyi Neulanen partaansa pyyhkien.

Isäntä painoi pullonkorkin kiinni ja äskeistä jatkaen virkkoi:

— Kaunis se on, Syrjälä... Hyvin sopisi Neulasellekin... Ja jos
Neulanen haluaa, niin...

Henkeään pidätellen Neulanen odotti jatkoa.

... niin kukapa kieltää, vaikka Neulanen...

Isäntä oli jo vähällä sanoa, että vaikka Neulanen Syrjälään pääseekin
asumaan, mutta samassa hän ajatteli, että se on liian suuri palkkio,
tekee Neulanen sen pikku palveluksen vähemmälläkin. Ja niinpä hän
tokasikin:

— Mutta eipä puhuta siitä tämän enempää.

Isännän viimeiset sanat tuntuivat siltä kuin kylmää vettä olisi kaataa
hulautettu Neulasen niskaan. Mitähän se tuo isäntä oikeen aikoi sanoa?
Tiedä hänet, kälmin. Kysyisinkö siltä? Enpä kysy. En ole niin hotale.
Tämä taitaa olla riitillinen hetki. Supliikki voi konseftit helposti
pilata. Ollaanpa lojaalisen verkallisia... ei riennetä riitinkien
edelle. Ja ikäänkuin isännän lopullista päätöstä kiirehtien, hän nousi
äkkiä ylös, katsoi tihrusilmillään kelloa ja sanoi:

Aika rientää. Pitää, maar, tästä jo lähteäkin.

Isäntä hätääntyi. Jokohan se nyt menee, tuo Neulanen... eihän asia
vielä valmis ole: Mitäs pirua minä nyt teen. Sanonko sille selvät
sanat? En pentele sanokaan... Mutta mistäs se muuten...

Siinä oli nyt syntymässä sellainen pulma, jota humalaiset aivot eivät
tahtoneet voida ratkaista. Sen verran ne olivat asiasta tolkulla, ettei
peli vielä selvä ole. Mutta mitä siihen tarvittaisiin, sitä ne eivät
jaksaneet täydelleen harkita.

Ahaa... nytpä se selvisi. Pieni tuikku lisää, ja sitten ne taas
askartaa.

Ja se auttoi.

Isäntä uskoi nyt Neulaselle täydelleen salaisuutensa. Hän aikoi
vuokralautakunnan välitystä hyväkseen käyttäen häätää Syrjälän
Teemun mökistään. Neulanen oli vuokralautakunnan jäsen, puhelias, ja
valmis tekemään melkeinpä mitä vain. Neulasen piti kokouksessa pitää
täydellisesti isännän puolta ja sotkea asia tämän eduksi.

Ja isäntä pani nyt omasta puolestaan sanat Neulasen suuhun ja lupasi
häntä muistaa, jos vain saadaan Syrjälän Teemulta mökki pois.

— No sehän saadaan, kehäsi Neulanen ryypyistä rohkaistuneena. Kyllä
minä väännän Syrjälältä niskat nurin, että rusahtaa ja ajan hänet
mökistä maantielle...

— Joo... joo -.. perskutavie... hykerteli isäntä innostuneena lihavia
käsiään. Pois... pois...

— Että rusahtaa, vakuutti räätälimestari Neulanen, tehden kädellään
sanojaan kuvaavan liikkeen.

       *       *       *       *       *

Risumäen ruokakello pauhasi: Veel... lille... veel... lille... veel...
lille...

Väki tuli pian pellolta tupaan.

Sinttyneet silakat ja vetelä velli painuivat kesäkuumalla aluksi
vastenmielisesti syöjien vatsaan. Mutta vähitellen vauhti koveni ja
vellikuppi toisensa jälkeen tyhjeni. Näivettyneet, toissilmäiset
silakat vain itsekseen ihmettelivät, että miksikähän ne meitä oikein
luulevat, kun ovat jo kohta kaksi kuukautta kolmasti päivässä
nurkkakaapista pöydälle ja pöydältä nurkkakaappiin viskelleet, että
kuivuneet niskat ovat rutisseet...

Kamarista kuului isännän voimakas kuorsuu.

Väki piti taas tänään tavallista pitemmän ruokalevon. Eihän sillä ollut
kiirettä, kun isäntäkin kuului lepäilevän.




NELJÄS LUKU.


Räätälimestari Neulanen mennä viuhtoi jo maantiellä.

Ristimäestä lähdettyä eivät jalat aluksi tahtoneet isäntäänsä totella,
mutta nyt käveleminen sujui jo suuremmitta vaikeuksitta. Etenkin, kun
asteli keskitietä eikä pitänyt turhaa kiirettä.

Ja minkäpäs räätälimestari Neulasella olisi kiire ollut.

Hän oli niitä miehiä, jotka eivät liialla työllä itseään rasita.
Sananparsi: »Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin», piti
räätälimestari Neulaseen nähden liiankin hyvin paikkansa.

Vaikka räätälimestari Neulanen oli jo viisissäkymmenissä oleva mies,
ei hän mieheksi vartuttuaan ollut yhtäkään kokonaista päivää työnsä
ääressä pysynyt. Silloin, milloin hän ei selkänsä kipeyttä valitellen
laiskotellut, silloin hänellä oli aina joku muu tekosyy, jonka nojalla
saattoi työnsä keskeyttää ja lähteä kylälle.

Viimeaikoina ei syiden keksiminen tuottanutkaan minkäänlaisia
vaikeuksia. Elettiinhän nyt yleistä seurojen, yhdistysten, lauta- ja
toimikuntien aikakautta. Näissä kaikissa tarvittiin joutilaita miehiä,
joilla oli aikaa ja halua istua päiväkaudet kokouksissa tätä risaista
maailmata paikkaamassa ja parsimassa ja kaskuja kertomassa.

Ja mestari Neulanen oli kuin vartavasten luotu tällaiseksi uuden ajan
edistys- ja kokousmieheksi.

Hänellä oli aikaa ja halua enemmän kuin tarvittuakaan.

Ja niinpä hän sitten olikin kaikkien niiden yhdistysten lauta- ja
toimikuntien jäsen, jotka Risumäen kylälle olivat pesiytyneet.

Ainut seura, itsekseen kuollutta nuorisoseuraa lukuunottamatta, missä
räätälimestari Neulanen ei ollut jäsenenä, oli pakanalähetyksen
ompeluseura. Siihen hän ei ammattikateuden vuoksi, voinut liittyä. Sitä
seuraa hän suorastaan vihasi ja olisi hävittänyt sen niin, ettei siitä
olisi jäänyt hajuakaan jälelle, jos hänen näivettynyt nyrkkinsä olisi
vain sellaiseen tekoon pystynyt.

Mutta se ei pystynyt.

Risumäen emäntä oli pakanalähetyksen ompeluseuran tuki ja turva.

Ja räätälimestari Neulanen oli monessa suhteessa Risumäen isännästä
riippuvainen.

Ei sopinut suututtaa emäntää. Se voi vaikuttaa isäntään. Piruko ne akat
tietää. Ja silloin menee pian välit poikki kuin savipiipun varsi.

Räätälimestari Neulanen tiesi tämän ja siksi hän tyytyi
pakanalähetyksen ompeluseuralle vain nyrkkiä housuntaskussa pudistamaan
ja itsekseen kiroamaan.

Ja kostoa se oli sekin, paremman puutteessa.

Kyllähän se monasti kävi sisulle, kun näin vähään täytyi tyytyä. Mutta
minkäs teki.

Akat, peijakkaat, olivat kahvikesteissään puhuneet, että
pakanalähetyksen ompeluseurassa tehdään paljon parempi ja siistimpi
työ kuin esimerkiksi räätälimestari Neulasen verstaassa. Ja sehän
se harmitti, kun sitä sitten vielä pitkin kyliä puhuttiin. Niinkuin
ei muka hän, Ryynäsellä, paikkakunnan ja koko pitäjän parhaalla
räätälillä, Ryynäsvainajalla, opin käynyt, räätälimestari Optatus
Neulanen kykenisi akkojen kanssa kilpasille, tekemään sellaisia
vaatteita, että pakanapojat ällistyisivät, kun yllensä vetäisivät.

Ja mitäs ne akat!

Kursimista se heidän neulomisensa on. Paitoja ja alushousuja vain
värkkäilevät... fiinimmästä työstä ei puhettakaan. Kun kehtaavatkin,
kelvottomat... suutaan soittaa... pirulaiset! —

       *       *       *       *       *

Mutta nyt oli räätälimestari Neulanen lystillä tuulella.

Risumäen isännän viina oli hänen mielensä kirkastanut. Kintutkin
tuntuivat niin köykäsiltä kuin ennen poikasena kyliä kierrellessä.

— Hih, vaan! hän kiljasi ja hypätä loiskautti mielestään hyvinkin
korkealle, vaikka tassut eivät kohonneet tantereesta juuri ollenkaan.

       *       *       *       *       *

Tietä pitkin yhä tallustellessa humala heikkeni vähitellen
räätälimestari Neulasen aivoissa. Hän kykeni nyt jo taas tolkullisesti
ajattelemaan.

Mukava mies, tuo Risumäen isäntä, hän tuumi? Lojaali kerrassaan...
Kutsuu taloon, vie kamariin ja ihan rotevat ryypyt tarjoaa
ja parakraahveista paasaa... Vaikka ei se sitä paljaasta
vieraanvaraisuudesta tehnyt. Johan nyt... On se sellainen
aristooteles... kälmi ja ovela... peijakas. Omaa etuaan aina vain
ajattelee kuin auskultantti... Ja sydäntä sillä ei ole ollenkaan...
Raaka se on. Väkisen toisen oman ottaa kuin pakteri pellolta
kykkypalan... Monelta torpparilta se on jo omaisuuden viennyt, leivän
riistänyt kuin Leniini... Armotta on häätänyt... Vääryyttä tehnyt ja
uhkailemalla pannut kuin paraskin patavisti. Aina sillä pitää olla
joku alustalainen kalvettavana ja piika hyväiltävänä... mokomallakin
ihramahalla ja mahometillä... Nyt se sitä Syrjälän Teemua ahdistaa,
Teemu kun ei hyppää sen perässä pirtupullo taskussa... Vaikka
sehän se taitaa suurin kommervenkki siinä olla, kun Teemu niiden
raittiusrakkarien kanssa Hanssun viinatehtaan hävitti... sen panoksen
pilalle pani, joka juuri Risumäen isännälle porisi... Siitä ne vihat
johtuvat ja paletit alkaa...

Eikähän siinä Teemussa muuta vikaa olekaan... se vain, ettei ryyppää...
Mukava mies, osaava ja tekevä. Mutta se akka, Eva peijakas! Se se
vain kulkee siellä pakanalähetyksen ompeluseurassa... Ja sitä minä en
kärsi... Kostan... Rotesteeraan rotevasti... Paukautan kuin palikalla
kalloon... Vai että parempia vaatteita kuin räätälimestari Neulasen
verstaassa! Kynsille kopautan, että paukahtaa... Laitan sellaisen
pilanssin, joka pistää... Näytän, mikä mies Optatus Neulanen on...

»Sinä kun olet sellainen viisas mies», sanoi Risumäen isäntä. »Sotke
sinä asiat kokouksessa niin, ettei niistä saa pirukaan selvää. Kyllä
minä vaivasi palkitsen... Vai enkös ole hyvin aina maksanut?»...
Hyvinhän se on maksanut. Oikein riskistä ripauttanut... Vaikka
pitkemmän tikun aina itse vetänyt... kälmi. Roisto, suoraan sanoen...
Ja sitten se iski silmää ja sipisi: »Syrjälä on kaunis paikka. Kelpaisi
siinä Neulasenkin asua.» Mitähän se sillä tarkoitti? Ei suinkaan se
minua siihen asumaan päästäisi? Mutta jospa se hyvinkin... Palkkioksi
niistä hyvistä töistä ja suplimaateista, joita olen hänelle tehnyt...
Vääristä todistuksista ja muista... Pirtupulloista ja valheista...
Jospa se hyvinkin vuokraisi Syrjälän minulle... Omat saunat ja kaikki...

Ja räätälimestari Neulanen oli niin iloinen ja onnellinen Syrjälän
mökkiä ajatellessaan, ettei hän ollenkaan huomannut omantuntonsa pientä
levottomuutta, vaan aivan ääneensä virkahti:

— Lähtee se Teemu siitä mökistään, että viukaa... Kyytänsä saavat
pakanalähetyksen ompeluseuratkin... perskaleet... Kyllä Risumäen
isännällä rahaa riittää... Ja minä puhun aivan akuraatisti niinkuin
käsketään... ja enemmänkin...

Räätälimestari Neulasen viimeiset sanat kuuli kankaan laidassa
marjailemassa oleva Kulmalan Tihta, vaikkei hän niihin sillä kertaa sen
enempää huomiotaan kiinnittänyt.




VIIDES LUKU.


Räätälimestari Neulasen Risumäessä käynti tuli pian Syrjälän Teemun
tietoon. Saipa hän osittain kuulla ne puheetkin, joita isäntä ja
Neulanen olivat keskenään vatvoneet.

Humalaisten hiljaisuus on sellaista, että heidän sanansa kuullaan
paremmin sivullisten korvilla kuin heidän omillaan.

Niinpä Risumäen isännän ja räätälimestari Neulasen keskustelun kuuli
tupaan vellipataa hämmentävä piika Amalja luultavasti paremmin kuin
keskustelijoista kumpikaan. Ja hän ei malttanut pitää kuulemaansa omana
salaisuutenaan.

Sunnuntai-iltana asemalla käydessään hän poikkesi Syrjälään kuten niin
usein ennenkin.

Monet kupit kahvia hän oli Syrjälän Eevan nokikylkipannusta juonut, ja
se sama asia häntä nytkin veti Syrjälään poikkeamaan.

Ja siinä kahvia juodessa ja Eevan kanssa rupatellessa hän tuli kuin
sivumennen maininneeksi Neulasen käynnin Risumäessä ja ne puheet, jotka
oli kuullut kamarista tupaan.

Ensin hän aikoi koko asiasta vaieta, mutta muistaessaan monet Risumäen
isännän hänelle antamat pettäneet lupaukset, hän aivan kuin pieni
kosto mielessä tuli asian paljastaneeksi. Olisi isäntäkin pitänyt
häntä toisia parempana, kuten oli luvannut, niin ei hänkään olisi
tarpeettomia löpissyt. Mutta eipä pitänyt. Viimeisessä iltamassakin oli
kaikkia halaillut, jotka vain lähelle tulivat ja limunaatilla tyttöjä
juotellut. Ja sitten yötä myöten oli Kiusalan kylän kautta kotiin
koippuroinut... Sen huonomaineisen Sulka-Huldan perässä pihistänyt...
Kittiäkös hän on tässä velvollinen tosiasioista suutaan tukkeamaan.

Ja niin se sitten tuli Risumäen isännän katala hanke ennenaikaisesti
Syrjälän Teemun tietoon.

Mahdottomalta tuntui aluksi uskoa Amaljan puheitten paikkansa
pitävyyttä. Olisiko isäntä todella niin pikkumainen, että siitä Hanssun
viinatehtaan hävittämisestä tällaista kostoa suunnitteleisi? Mitään
asiallista syytä ei pitäisi olla. Ja siitäkin on jo niin pitkä aika
kulunut... pian kokonainen vuosi.

Aluksi Teemu Amaljan puheille hymyili, mutta sitten hän kävi jo
vakavaksi, kun Amalja lupasi panna päänsä pantiksi, ellei asia olisi
rikusta rikkuun niinkuin hän sen kertoi.

Mutta mahdottomalta se tuntui sittenkin.

Olihan Teemu itse mökin kivisen ahon laitaan rakentanut, pellot
raivannut ja suotakin jo hiukan ojittanut.

Halla oli alkuvuosina suurimman sadon korjannut. Monasti oli
ottanut niin tarkkaan, ettei ollut juuri suuhun pantavaa jäänyt.
Toissavuonnakin ihan kaikki vienyt...

Pettuun oli silloin aina pitänyt turvautua. Rahaa ei riittänyt niin
paljon, että olisi puhtaassa rukiisessa pysytty. Ja velkaa ei tehty.
Sitä syrjäläläiset aivan pelkäsivät. Ennemmin nälkää näkivät.

Monena iltana he olivatkin vuosien kuluessa eineettä levolle käyneet ja
aamulla murkinatta töilleen rientäneet.

Vallankin alkuaikoina. Silloin, kun mökki oli valmiiksi saatu, ja pieni
peltotilkku, vastaraivattu, voimaton, niukan sadon antoi, sadon, josta
vielä hallakin vei osansa.

Silloin se piti tiukalla. Ihan hengenpäälle otti... Oikein suolia
kouristi. Vieläkin puistattaa, kun muistaa. Ihme, että henki pysyi.

Vaikka Teemu olikin mökkinsä rakennushirret saanut Ristimäestä
sellaisella kaupalla, että maksaa sitten kun jaksaa, oli tuvan
tekeminen, asuttavaan kuntoon laittaminen, navetan ja muiden
välttämättömien suojien rakentaminen vienyt hänen vähäiset säästönsä
niin tarkkaan, ettei niistä leivän lisään paljoakaan riittänyt.

       *       *       *       *       *

Kyllähän moni oli sanonut, kun Teemun mökin laittamisesta puhe
tuli, ettei hänen olisi pitänyt Risumäen isännän kanssa kauppoihin
lähteä. Kirjalliset, todistajien varmentamat kaupatkaan eivät hänen
kanssaan ole kaikistellen pitäneet. Rahalla se on ne rikki riidellyt
ja todistajat lahjonut... Kyllä ne tiedetään ja tunnetaan Risumäen
nykyisen isännän kolttoset. Pitäköön Teemukin vain varansa.

Mutta Teemu ei näistä puheista piitannut. Hän luotti Risumäen isännän
sanaan kuin pukki suuriin sarviinsa.

Talkoolla vedätti mökin hirret paikoilleen. Sen vanhan ladon Risumäen
raitin suusta. Eikähän siitä monta kuormaa tullutkaan, pienestä
pöksästä. Lahojakin olivat hirret. Toiset aivan käsiin murenivat.
Muualta täytyi hankkia lisää.

— Kaikenlaista sontaa se Ristimäki kehtaa myydäkin, puhelivat
talkoomiehet. Pellolle ajettavaa törkyä. Ja hyvän maksun ottaa. Ei ole
omaatuntoa ukolla. Eikä häpyä.

Teemun Eeva keitti talkoomiehille hyvät kahvit Ruusperin lesken
mökissä. Oikein korpun kanssa ajajille tarjosi.

Ja hyvin tulivat hirret perille.

Lähitaloista olikin hevonen ja mies auttamassa. Risumäestä ei.
Risumäkeläiset eivät joutaneet... Teemun talkooseen. Johan nyt.

Sitä kyllä vähän ihmeteltiin. Porttilan Kalle sanoi:

— Mitähän iso Risumäki on meinannut, kun ei ole renkiään talkooseen
pannut. Köyhätkin tässä koettavat vointinsa mukaan auttaa. Suurrikkaan
ei kannata. Voi saamari sitä saituutta!

— Koskas sinä ennen olet Risumäen isäntää viinattomissa talkoissa
nähnyt? kivahti Aholan Manu.

— Enhän minä isäntää ole kaivannutkaan. Renkikin olisi riittänyt.

— Ei se pane renkiäänkään muualle kuin sellaisiin paikkoihin, joihin
sitä käydään viinapotun kanssa pyytämässä. Sellainen se on Risumäen
isäntä. Etkös sinä, Kalle, sitä vielä tiedä?

— Kyllähän minä sen. Mutta sitähän minä vain ihmettelen, ettei se edes
Teemun talkooseen... Se kun on tämä Teemu taloon vähän kuin sukuakin.

— No, voi sun saamari! rähähti Aholan Manu nauramaan. Vanha mies, etkä
vielä sitä tiedä, että huono sukulainen on suttakin pahempi... Ja onkos
Teemu sen perässä viinapottu povessa juossut? Häh?

— No, eipä ei... Eihän se Teemu sellaista.

— Ei. Ei se kulje viinapottu povessa eikä ketun häntä kainalossa, kuten
monet muut tekevät. Tähän tapaan se tarina jatkui.

Eeva kaatoi pöydän luona kahvia kuppeihin.

— Tulkaapas ottamaan lisää, hän kehoitti.

— Mitäs suotta, miehet estelivät. Kyllä se jo piisaa... Eihän sitä nyt
niin juoda, että revetään.

— Ottakaa pois vain, höpötti Eeva. Ja pankaa sokeria sekaan ja
kastakaa. Ne ovat hyviä korppuja... Ja puhtaita ovat... Nyykreenistä
ostettuja.

Ja talkoomiehet joivat, vaikka tavan vuoksi vähän estelivätkin,
kolmannen ja vielä neljännenkin kupillisen. Eevan kahvi oli hyvää. Ihan
sitä lystikseen kinnasi.

Kiitellen siitä sitten erottiin.

Ja niin tulivat mökin hirret paikoilleen.

Seuraavana päivänä Aholan Manu ajoi vielä melkein kiitoskaupalla
tarpeelliset nurkka- ja muurinpohjakivet, ja niin pääsi Teemu mökkiään
rakentamaan.

Intomielin hän kävikin työhön käsiksi.

Maanlaatu mökin paikalla oli kovaa hiekkaa. Ei tarvinnut edes
perustusta kaivaa. Mitäpähän vain ohuen routakerroksen mursi ja
nurkkakivet väänsi paikoilleen.

Rakennustöissä Teemulla oli hyvänä apuna kolmitoistavuotias poikansa,
Antti. Eihän Antista salvoksella paljon apua ollut, mutta raskaimpia
hirsiä väännellessä ja nostellessa se tuntui. Ja muuna auttajana hän
merkitsi paljon. Sukkela ja huomaavainen kun oli.

Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan Teemu rakennuksella hääri. Kuin
sivumennen keskipäivällä hiukan einehti, entistä lujemmin taas työhön
tarttuakseen.

Hirsikerros hirsikerrokselta kohosi rakennus. Sattuihan niitä aina
väliin pieniä vastoinkäymisiäkin, mutta suuremmilta haavereilta toki
säilyi. Eeva oli Antin kanssa jo kesällä sammaleet nyhtänyt. Mökin
paikka oli silloin jo katsottu. Kelpasi niitä kuivia sammaleita nyt
varauksen väliin ja salvokseen pistellä. Paljon niitä menikin...
Nurkkiin etenkin. Ne olivat hyvin hatarat. Kyllähän Teemu ajatteli
aluksi uudet nurkat hakata, mutta kun tupa olisi näin lähes puolella
metrillä pienentynyt, niin luopui tuumasta. Pieni siitä tuli näinkin.
Ei sitä sopinut enää lyhentää eikä kaventaa. Ja pikemmin sai katon
päänsä päälle, kun entisiin salvoksiin hirret asetteli. Mitäpähän
lahonneempien tilalle uusia veisteli ja vähemmän lahoja muuten
paikkaili.

Mukavalta se oman mökin rakentaminen tuntuikin. Ihan lystikseen sitä
teki. Ja vaikka illalla olisi miten kovasti väsyttänyt, niin istahtaa
ei vain voinut. Piti milloin mitäkin paikkaa kohentaa ja kääntää...
Vasta sitten, kun hämärä tuli ja voimat väsyivät, täytyi työstä
lakata... vastenmielisesti. Kun sitten pimeän pakoittamana hetkisen,
ennen pois lähtöä, salvoksella istahti, niin voi, miten mukavasti se
tuolla rinnassa kiersi, kun ajatteli, että pian pääsee oman katon
alle asumaan. Oikein suupieli nauruun venähti ja kyynel, ilon kyynel,
poskelle valahti... Ja vasta sitten, kun oli hetkisen levännyt tunsi
mies väsymyksen raskaan painon. Päivän ponnistuksista olivat jalat
aivan jäykistyneet ja selkä kangistunut. Eipä tahtonut jaksaa kunnolla
asuntoon kävellä...

Mutta aamulla taas, hyvin nukutun yön jälkeen, oli väsymys kuin pois
puhallettu. Rakennuspuuhat virkistivät mielen ja antoivat voimia
vaikeimmatkin vastukset ilomielin voittamaan...

Aamukahvitta Teemu olisi monta kertaa uutisrakennukselleen lähtenyt,
ellei Eeva olisi ihan takinliepeistä pitänyt ja sanonut:

— Ehtiihän sinne nyt vähemmälläkin.

— Ei tule muuten valmista, oli Teemu nauraen hymähtänyt. Täytyy pitää
pientä kiirettä.

Ja niin oli taas hyräillen lähtenyt.

       *       *       *       *       *

Huhtikuu läheni jo loppuaan.

Vapuksi Teemu oli aikonut mökkinsä valmiiksi saada, mutta vaikka hän
miten raatoi, niin ei ehtinyt. Muuten se jo oli melkein valmis, mutta
muuri ja lattia puuttuivat. Ikkunatkin jo olivat seinillä ja ovi
paikoillaan. Itse Teemu oli lasinpuitteet ja ovenkin tehnyt. Saranat ja
lukon vain oli ostanut. Ja niinpä hän saattoikin uteliaille leikillään
sanoa, sitten kun tupa jo oli valmis ja lapset lattialla leikkivät,
että kaikki ne tässä mökissä ovat omatekoisia, paitsi akka. —

Nyt siinä tuvassa vasta mukava oli iltahämärässä istahtaa ja ajatella:

Tuohon peräikkunan alle pannaan pöytä. Se on tosin vanha ja huono,
ettei oikein kehtaisi uuteen tupaan tuoda. Mutta kun sen korjaa ja
maalaa, niin eiköpä tuo menne siksi kunnes ehdin uuden, paremman
tehdä... Tuohon ikkunattomalle sivuseinämälle pannaan sänky, aivan
peräseinään pää kiinni. Ja mitenkäs se on. Eikös siihen sovi vielä
toinenkin sänky. Jahkapa mittaan... Sopii, kyllä sopii. Sängyt ovat
sitten siinä. Nurkkaan täytyy tehdä Eevalle kaappi, jossa se saa
astioitaan säilytellä... Ja tuonne uuninnurkkaan toinen, ruokia
varten... Tai mitä nyt Eevakin sanonee... Joo.

Tällaisissa ajatuksissa Teemu työnsä päätettyään tuvassaan usein
iltaisin istui niin myöhään, että Eeva väliin pelkäsi häntä jonkun
onnettomuuden kohdanneen.

Kun Eeva sitten Teemulta tämän viipymistä uteli, vastasi hän:

— Viivyinpähän vain... Katselin siellä mökillä ja suunnitteita...

— No, mitä sinä siellä katselit? Näkeehän tuon vähemmälläkin.

— Muuten vain...

Ja keskustelu katkesi siihen.

Eeva ja Teemu olivat luonteeltaan aivan erilaiset. Edellinen jäykkä,
suoraluontoinen töksäle, jälkimmäinen sovittelevampi, maltillisempi ja
mietiskelyyn taipuvainen.

Eeva saattoi väliin tyhjästä kiukustua ja turhasta pauhata kuin
porokello. Silloin häntä ei huvikseen kuunnellut. Puhetta tuli kuin
turkin hiasta. Ei siinä sanoja punnittu eikä niiden vaikutusta udeltu.
Huudettiin vain huudon vuoksi, että suupielet vaahtosi... Eeva oli
muuten tekevä, terhakka ja osaava ihminen. Kyllä häneltä työ sujui.
Eipä löytynyt juuri naista, joka hänelle kyntti, ja huonot miehetkin
olivat helisemässä. Ensimmäisenä hän leikkuupelloilla hääri ja
heinäniityillä liikkui. Ja kyllä siinä silloin laiskemmatkin paraansa
panivat, kun Eeva reuhtoi mukana... Eivät kehdanneet vätystellä. Olisi
pian pilkaksi pistänyt... Nauranut ja naurattanut.

Toisenlainen oli Teemu. Hän ei liikoja puhunut eikä turhia tolissut.
Sanoipahan kuitenkin silloin tällöin joukkoon jonkun leikillisen
sanan, joka väliin kirvelikin, kehen se sattui. Mutta työmies hän oli
vertaa vailla. Ei juuri sellaista työtä löytynyt, josta hän ei olisi
suoriutunut. Sanottiinkin, kun vaikea työ eteen tuli, että olisipa
tässä nyt Syrjälän Teemu, kyllä hän tekisi.

Kylällä luultiin, että se oli Eeva, joka Teemun huushollissa isännyyttä
piti. Mutta se oli harhaluulo. Kyllä Teemu sentään perheen päämies
oli. Teemun suuttuessa ei Eevan auttanut muuta kuin vaieta. Se
tapahtui tosin harvoin, että Teemu Eevan suun tukki. Mutta milloin
se sattui, oli mukinat heti lopetettava. Ennen nuorempana, vielä
ryyppyyn menevänä, pienessä pirinässä ollessaan ei Teemu sietänyt
Eevan rompotusta ollenkaan. Oli silloin suorasukaisempi. Ihan kirota
täräytti, löi nyrkkiä pöytään, että astiat helisi:

— Suu kiinni, akka!

Mutta se tapahtui aniharvoin. Vuosikausiin ei enää ollenkaan. Teemusta
oli tullut aivan raitis mies. Ei kannata ryypätä, oli sanonut. Hukkaan
siinä raha menee. Sama kuin järveen heittäisi...

Jo vuosikausia Teemu oli oman mökin laittamista ajatellut. Ei ollut
siitä kuitenkaan kenellekään mitään virkkanut. Oli tuuminut, että
kukapa mulle maata sen verran luovuttaisi, että mökin sijan.

Viimein tämä oman mökin kaipuu oli käynyt niin voimakkaaksi, että sitä
ei voinut enää mitenkään vastustaa... Melkein väkisten täytyi lähteä
siitä Risumäen isännälle puhumaan, kun se mieluisin mökin paikka oli
juuri Risumäen maalta löytynyt.

Höylisti oli Risumäen isäntä Teemun arkaan pyyntöön suostunut.
Ihmeteltävän myötämielisesti.

— Mitäs muuta. Tee vain mökki itsellesi, oli sanonut. Osta tuo lato
tuosta raitinsuusta. Siinä on vielä hyvät hirret.

— Mitähän se maksaa? oli Teemu kysynyt.

— Kyllä siitä hinnasta aina sovitaan. Maksa sitten kun jaksat, oli
isäntä sanonut.

— Paljonkohan siitä maasta pitäisi maksaa, ja minkäverran minä sitä
saisin?

— Ota niin paljon kuin haluat. Kyllähän sitä kangasmaan syrjää siinä
riittää.

— Enpä minä sitä liikoja... Milläpäs minä sen maksaisin... Mutta
saisinkohan minä sitä pari kolme tynnyrinalaa?

— Riittääkö se?

— Eiköpä tuo riittäne.

Se on hyvä paikka, se Kiviahon syrjä.

Mutta ettet sanoisi minua nylkyriksi, niin pannaan siitä vaikka pari
sataa tai sataviisikymmentä vuodessa ja leikkuuaikana kolme työpäivää
teiltä jokaiselta.

Teemun mielestä siinä oli hintaa jo liikaakin, mutta kun isäntä
ei suostunut alentamaan, niin hän myöntyi ennenkuin rakkaasta
mieliteostaan luopui.

— Koskas se sitten mitataan ja erotetaan? oli Teemu kysynyt.

Mitäpä mittaamisia ja erottamisia siinä on. Kyllähän sinä tiedät, mitä
sulle kuuluu ja sillä hyvä.

Eiköhän sentään selvyyden vuoksi

Mitäs turhia! Kyllähän miesten puhe muutenkin pitää paikkansa.

Sovittiin siinä sitten niin kuin isäntä tahtoi. Teemun uudistetuista
pyynnöistä tehtiin kuitenkin jonkinlainen kirjallinen sopimus
kahdeksikymmeneksi vuodeksi, oikeudella jatkaa sitä sitten vielä
samoilla ehdoilla yhtä pitkäksi ajaksi. Renki ja päivämies, panivat
puumerkkinsä isännän kirjoittaman sopimuksen alle. Paperi jäi isännän
haltuun. Missäpä minä sitä säilyttäisin, oli Teemu sanonut.

Paluumatkalla Teemu kyllä isännän suopeutta ihmetteli, mutta oli
kuitenkin niin iloissaan mökin paikan saadessaan, ettei siihen sen
enempää huomiotaan kiinnittänyt... Kyllä hän muisti, miten Risumäen
isäntä oli Heinälän leskeltä mökin viennyt. Mutta heilläpä ei ollut
kirjallista sopimusta. Ainoastaan suullinen kauppa. Sitten Heinälä
kuoli ja todistajat kuolivat... Vuoden kuluttua isäntä ajoi lesken pois
mökistä ja vuokrasi sen räätäli Neulaselle...

Mutta ehkei se minulle niin tee, Teemu ajatteli. Ja onhan meillä
sitäpaitsi kirjallinen sopimus... Kyllä se pitää, vaikka suupuheet
pettävätkin...

       *       *       *       *       *

Nyt oli mökki niin valmis, että siihen voitiin muuttaa.

Eteinen siitä vielä puuttui, ja tupaan johtavat portaat olivat
puolitekoiset. Mutta mitäpäs niistä. Ne olivat puutteita, joita omaa
mökkiä vuosikausia kaivanneet eivät huomanneet. Tai jos huomasivatkin,
eivät niistä välittäneet. Ehtihän ne tehdä...

Oikein hevosella ne Teemun tavarat tuotiin, vaikkei niistä täyttä
kuormaakaan karttunut.

Aholan isäntä oli sanonut, kun Teemu häneltä hevosta epäröiden pyysi:

— Ota vaikka kaksi, jos haluat. Maksu ei tule kysymykseen.

Se olikin reilu mies, oikea miesten mies, Aholan Matti isäntä.

Monta vuotta Teemu oli perheineen Aholan porstuanperäkamarissa asunut.
Ja hyvä oli ollut asuakin. Vuokra oli halpa, ja talonväki laatuihmisiä
isännästä ruveten. Hyvin siinä oli toimeen tultu. Varsin mukavasti
olisi voitu vieläkin asua... mutta kun se oman mökin kaipuu oli
suuri... niin minkäs teki. Muuttaa täytyi hyvästäkin talosta.

Olisihan sen Aholan maaltakin mökinpaikan saanut, mutta lähemmäksi
rintakyliä mieli veti...

Ja niin täytyi mukavista ihmisistä luopua.

Hyvästellessä tuli isäntä vielä portille ja jälkeen huusi:

— Jos vastakin hevosta tarvitset, ennenkuin oman ostat, niin kyllä
meiltä saat, kun vain käyt hakemassa. Ja samaan hengenvetoon lisäsi:

— Poiketkaa talossa muulloinkin kuin ohi kulkiessanne.

Niin oli sanonut Aholan isäntä. Eivät ne kaikki alempiaan niin
kehotteleisi. Kiitteleisivät itsekseen, kun eroon pääsisivät. Kyllä ne
tiedetään ja tunnetaan tämän puolen isoiset. Ei niiden hyvyydestä köyhä
kostu... Eihän Risumäen isäntäkään tuntenut entisen torpparinsa poikaa,
vaikka poika oli monet päivätyöt nuorempana taloon tehnyt, ennenkuin
vasta sitten, kun poika lyseon koulusta pappina palasi.

       *       *       *       *       *

Hyvä oli omassa mökissä asua. Oikein se tuntui mukavalta.

Ja kaunistakin täällä jo oli.

Tupa tosin oli pieni. Hädintuskin Teemun vähäiset huonekalut siihen
sopivat. Kun sängyt, pöytä ja tuolit oli asetettu paikoilleen, niin
eipä lattialle liikoja tiloja jäänyt. Sen verran vain, että liikkumaan
pääsi.

Mutta kaikki oli niin siistiä ja puhdasta; Miten soma se tuo
nurkkakaappikin tuolla peränurkassa on. Voi hyvänen aika! Aivanhan se
on kuin Risumäen uusi piironki... melkein kuin opettajan kaupungista
tuoma astiakaappi... Kelpaa sitä siihen astiansa ja tavaransa
järjestää...

Ja entäs hellan luona oleva hylly! Sehän on kuin itse apteekin
hylly, täynnä keittoastiaa niin, ettei kahvipannulle tilaa riitä.
Siinä on pata, siinä kasaria kaksi ja... Niin, oikeastaan siinä ei
muuta ollutkaan. Onnellisissa silmissä näytti kaikki niin suurelta,
loistavalta.

Ja tuvan seinät! Voi komeutta suurta! Puhtautta ne loistivat kuin
pappilan tupa. Lattia hohti kuin hiekalla hangattu kehlon pohja. Ja
tiilenvärinen muuri paistoi kuin kirkon seinä kirkkaimpana kesäpäivänä.

Kelpasi sitä sellaisen loiston ja komeuden keskellä elää ja hengittää.

Kauan siinä ensimmäisenä iltana Syrjälän asukkaat uutta mökkiään
äänettöminä ihailivat. Katselivat joka paikkaa pienessä tuvassaan
ja painoivat kaiken näkemänsä mieleensä, imivät sieluunsa niin
voimakkaasti, ettei kuva sieltä koskaan kaikkoaisi...

Kun tupa saatiin kaikin puolin kuntoon, eteinen valmiiksi ja portaat
paikoilleen, ryhdyttiin joukolla pihamaata ja lähintä ympäristöä
kaunistamaan.

Teemu itse tarttui tulisesti kuokanvarteen, öillä päiviä jatkoi...
Ja pian pieni peltotilkku Kiviahon karuun syrjään syntyi, ja vuosi
vuodelta kuokos laajeni...

Eeva lasten kanssa pihamaata puhdisti, kantoja kiskoi ja liikoja puita
poisti. Antti poika hääri oikeana puutarhurina. Hän oli kansakoulussa
oppinut vähin yhtä ja toista. Ja kaiken taitonsa ja kauneusaistinsa hän
herkällä lapsen mielellä käytti oman mökin ympäristön somistamiseksi.
Pian pieni lehtimaja pihanurkkaan ilmestyi ja kaunis kuusiaita
rakkaimman paikan maan päällä jo syksyyn mennessä maantiestä eroitti.

Syrjäläläiset viettivät näinä aikoina elämänsä kauniimpia hetkiä.

Pian pihakoivuihin ensimmäiset linnut ilmestyivät... Käen kukunta ja
rastaan raksutus etempää korviin kantautui...

Jos kaikki päivät kauniita olivat, niin illat vielä ihanampia. Etenkin
lauantai-illat... Saunan suloinen tuoksu tuulen mukana jo kaukaa
sieraimiin tuli, ja saunassa uusien vastojen ihana kosketus ihon pintaa
hellästi hyväili, viikon vaivat ja vastoinkäymiset ruumiista pois
karkoitti ja mielestä loihti. Ja kun saunasta tultua sai verkalleen
kivelle istahtaa, ja lämmin kesätuuli ruskettunutta, mutta nyt
punoittavaa ja höyryävää raatajan ruumista hyväili, niin voiko ihminen
milloinkaan suurempaa nautintoa tuntea ja parempaa työn vaivojen
palkitsemista toivoa...

Ja entäs ne suloiset sunnuntaiaamut!

Milloin et kirkkoon kiiruhtanut, sait nukkua tavallista myöhempään...
Ja herättyäsi avoimesta ikkunasta pihapuissa visertävien lintujen
laulua kuunnella...

Se oli jotakin niin kaunista ja pyhää, että herkimmällä hetkellä
kyynel, ilon kyynel, silmäkulmaan herahti...

Ja nyt. Nytkö heidän pitäisi tästä rakkaaksi käyneestä majasta muuttaa?
Sanoa ikuiset jäähyväiset vanhojen päivien varaksi ajatellulle tuvalle,
savuttuneelle saunalle, Haavoittuneelle navetalle, pienille pelloille,
pihamaalle... Kaikelle sille, jolle he olivat vuosien vaivat uhranneet,
raataneet varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, että selkä on
köyristynyt, käsi kovaksi ja känsäiseksi käynyt.

Tämäkö on Jumalan tahto?

Eikö löydy maassa oikeutta? Rikkaatko täällä vain määräävät ja rahan
voimalla lain ja oikeuden päälaelleen kääntävät? Eikö köyhällä ole
mitään sanomista? Eikö köyhän puhetta kuulla silloin kuin rikkaat
rehkivät ja totuutta vääräksi vääntävät?

Minkä kuolemansynnin he ovat tehneet, että heiltä vanhojen päivien
pieni pesä aiotaan särkeä, katto pään päältä riistää ja oman
rakentamansa mökin ovi iäksi sulkea?

4 — Mökistä maantielle.

Tätä pientä piennarta, karua kankaan syrjää ja vähäläntää tölliäkö ison
Risumäen isäntä on vailla? Eikö hän ilman tätä voi tässä maailmassa
tulla toimeen? Tarvitseeko hän tämän elääkseen, kuten he tarvitsevat,
vai saaliin himostako hän tähän matalaan majaan aikoo kyntensä iskeä ja
vanhukset tielle viskata?

Ja millä oikeudella?

Väkevämmän oikeudella. Rahan voimalla.

Eikö köyhällä ja vähäväkisellä ole oikeutta, lain turvaa?

Ei silloin, kun lain kirjain vääräksi väännetään ja totuudelta rahalla
silmät puhkaistaan.

Mutta onko se oikein?

Totuus maan perii, sanotaan kuolemattomassa sanassa.

Missä on silloin totuus, kun vääryys rehoittaa ja vilppi ja viekkaus
vaunuissa ajavat?

       *       *       *       *       *

Tällaiset ajatukset askartelivat Syrjälän Teemun aivoissa sinä iltana,
kun hän piika-Amaljalta Risumäen isännän aikeet kuuli.

Väsyneenä hän viimein vuoteelleen heittäytyi ja oikeuden voittoon
luottaen pian makeaan uneen nukahti.

Mutta hänen vaimonsa, Eeva, valvoi vielä myöhään, ja vasta aamupuolella
yötä vettynein silmin vuoteelle vierähti.

Voi, miten raskasta!




KUUDES LUKU.


Nyt elettiin syyskuussa ja syksyn tuntua oli ilmassa.

Päivät olivat harmaita, painostavia... Tuuli vinkui viidakoissa ja
honteloita heinänkorsia helisti.

Lyijynraskaana lepäsi taivas tienoiden yllä ja vihmoi vesiään kuin
kiukuissaan itkevä ihminen kyyneleitä.

Tiet olivat yleensä kuran ja melkein läpipääsemättömän ravan peitossa.
Ei niillä näillä seuduin montakaan kulkijaa viikkokausiin kävellyt.

Alavilla mailla pellot veden vallassa huppelehtivat ja olivat mäkien
rinteilläkin niin märkiä, että hyvä, kun huonon perunasadon sai niiltä
kunnolla korjatuksi.

Nurmet, niityt ja peltojen pientareet olivat kesäisen vihreytensä
menettäneet, ja haalistuneet heinänkorret syksyinen sade kuin uhalla
maahan pieksi ja viimeisenkin suven suloisuuden niiltä riisti. Tuuli
pudotteli puiden kellastuneet lehdet... Hyinen kylmän henki nurkissa
tohisi, hallaa huokui. Koko luonto valmistautui kuin korkeimman
käskystä aikaista talvea vastaanottamaan... talvea, joka tänä vuonna
kylmästä, sateisesta syksystä huolimatta tavallista myöhempään alkoi
puroja kuivailla, järviä jäätää ja valkoista vaippaansa lakeuksien yli
levitellä.

Kinnarniemen pitäjän vuokralautakunnat olivat tänä syksynä ahkerassa
työssä. Torppien, vuokra- ja mäkitupa-alueiden itsenäistyttäminen
oli loppuun suoritettava. Siksi ei sopinut kuhnailla. Vaikka
vastenmielisestikin, oli ukkojen kuitenkin torpasta torppaan ja mökistä
mökkiin kuljettava, satoi tai tuuli. Harvoissa paikoissa oli isännän
ja vuokraajan väli itsestään, ilman vuokralautakunnan väliintuloa
selvinnyt. Kura roiskui kunnan luottamusmiesten kantapäistä, kun he
sateen koittamia teitä patikoivat...

Monessa paikassa olivat jo poikenneet, useammassa oli vielä poikettava.

Vähäväkiset odottivat jännittyneinä vuokralautakunnan kaikkivoipaa
vaikutusta. Isännät, manttaalinomistajat, käsiään hykertelivät
puolueettomien punnitsijain päätöksille... jos ne hyviä olivat.
Karkeasti kirosivat, jos pahasti panivat.

Risumäen isäntä hyppi ilosta, kun sai tahtonsa toteutetuksi... kälmi.
Oli saanut opettajan, joka oli vuokralautakunnan puheenjohtaja,
uskomaan, että Syrjälän Teemu on pyytänyt vuokralautakuntaa
ratkaisemaan hänen ja Risumäen isännän välistä riitaisuutta.
Räätälimestari Neulanen oli pyynnön vielä vahvistanut.

Ja nyt vuokralautakunta on menossa Syrjälään sovinnon henkeä hieromaan.
Risumäen isäntä seuraa mukana. Kyyräilee jäljessä kuin hiirtä vaaniva
kissa... Silloin tällöin Neulasen kanssa supisee. Pakosta pitää isännän
pelissä mukana olla, vaikka vähän ilettääkin, selvää miestä. Laki ja
reklementit eivät kuulu muuten mukautuvan.

Syrjälässä on vuokralautakunnan tuloa jo kauan odotettu. Kulkevilta oli
kuultu, että tänään tulevat.

Tavallista aikaisemmin on Syrjälässä jalkeilla oltu. Aamiainenkin on
alakuloisina syöty, ja jännittyneinä nyt vuokralautakuntaa odotetaan.
Äänettöminä liikutaan edestakaisin ja askareet toimitetaan. Tavantakaa
kurkistetaan ikkunasta maantielle. Ja kun mitään ei näy, raskaasti
huoaten käännytään hetkeksi pois päin, mutta pian taas takaisin
palataan.

Teemu on oikein pyhäpukimissa ja Eevakin on, harvinaisia vieraita,
ankaria lakien ja oikeuksien noudattajia varten itsensä siistinyt.

Painostava ja alakuloinen on vanhusten mieli. Ei ole lähettyvillä
ketään, keltä neuvoa kysyisi... Lapsetkin, aikuisiksi varttuneet,
suurin kieltäymyksin ja puutetta kärsien kasvatetut, ovat maailmalle
menneet, pois pienestä pesästä pyrähtäneet omaa onneaan etsimään.
Kukapa heitä, vanhoja, nyt kuulisi...

Rauhattomina he mökissään liikkuvat, yhä vain maantielle tähyävät.

— Nyt ne tulevat, ilmoittaa viimein Teemu, ja hänen sydämensä pampattaa
pahemmin kuin raskaimman ponnistuksen jälkeen.

— Tulkoot, äännähtää Eeva painokkaasti. Eivät ne meitä kumminkaan
puremata nielase.

Kello onkin jo kohta kymmenen, kun vuokralautakunnan jäsenet, saapuvat
Syrjälään.

Aholan isäntä, vuokranantajain edustajana, astuu ensinnä tupaan ja
kuulumisia kysellen kädestäpitäen tervehtii. Sitten tulee opettaja
Viisainen, lautakunnan puheenjohtajana, ja räätäli Neulanen
vuokranottajain edustajana, ynnä pari muuta lautakunnan jäsentä. He
eivät kättele, muuten vain hyvää päivää toivottavat. Viimeisenä vääntää
Risumäen isäntä. Hetken hän ovensuussa seisahtaa kuin ajatuksiinsa
vaipuneena ja sitten kuin hiukan häpeissään, epäröiden ojentaa kättä.

Hitaasti tarttuu Teemu ojennettuun käteen, mutta Eeva ei ole sitä
huomaavinaan, Juudaksen kättä, selkänsä vain kääntää ja Aholan
isännälle puhelee.

— Onpa siinä vieraille istuntakin, sanoo Teemu, kun tulijat eivät heti
istuunnu.

Painavat siinä miehet hitaasti puuta, mutta opettaja Viisainen astuu
arvokkaasti pöydän ääreen avaa salkkunsa ja ottaa sieltä esille joukon
papereita. Räätäli Neulanen muuttaa opettajan rinnalle pöydän päähän.
Risumäen isäntä painautuu aivan ovensuuhun.

Ollaan kotvan ääneti. Pidetään juhlallinen lepohetki. Opettaja
Viisainen selailee vain papereitaan nimensä mukainen ilme kasvoillaan.

Ulkona sataa kuin saavista kaataen ja voimakas tuuli pieksää
sadepisaroita Syrjälän mökin matalaa ikkunaa vastaan kuin kuolinkelloja
soittaen... raskaasti, rauhattomasti.

Tuvassa vallitsee painostava hiljaisuus.

Opettaja Viisaisen paperien rapina antaa kuitenkin hiukan eloa tähän
synkkään tunnelmaan. Muurin raossa sirittävä sirkkakin on hetkeksi
hellittänyt. Sekin ikäänkuin vierastaa outoja tulijoita. Kuuntelee...
pienen pirauksen päästää... ja taas vaikenee. Kun se on kotvan
kuunnellut, virittää se pian voimakkaan virtensä, sirittää niin
iloisesti, ettei moista ennen kuultu...

Sirkan siritys havahduttaa tuvassa olijatkin.

— Onpas tässä talossa sirkkoja, virkkaa opettaja Viisainen yhä vain
papereitaan silmäillen.

— No, kuuluupa olevan, aivan kuin Egyptissä ennen vanhaan, jatkaa
opettajan puheeseen räätäli Neulanen.

— Omiksi tarpeiksi, urahtaa Teemu.

Taas istutaan ja tuumitaan.

Keskustelu ei vain tahdo päästä alkuun. On kuin kaikkia painostaisi
jokin salaperäinen, sanoin selittämätön...

Teemu luo tutkivan silmäyksen tuvassa istujiin, etenkin Risumäen
isäntään, ja Eevaan päin kääntyen sanoo tälle.

— Panehan pannu tulelle. Harvoin meillä tällaiset vieraat poikkeavat.

Eeva noudattaa äänettömänä annettua kehoitusta.

Toiset istuvat yhä totisina paikoillaan, lipevyydestään kuulu
Neulanenkin.

Mutta viimein pääsee opettaja Viisainen tehtäväänsä käsiksi. Aluksi
pari kertaa rykäisten, kuin arvokkuuttaan korostaen, hän ottaa
suunvuoron:

— Kinnarniemen pitäjän läntisen piirin vuokralautakunta
on maanviljelijä Vilppi Risumäen ja mäkitupalaisen Teemu
Syrjälän yhteisestä pyynnöstä kokoontunut paikan päälle
selvittämään erimielisyyttä, joka mäkitupa-alueen lunastus- ja
itsenäistyttämisasiassa on syntynyt maanomistajan ja maanvuokraajan
välille. Vuokralautakunnan puheenjohtajana minä julistan kokouksen
avatuksi ja kehoitan asiallisia väittelyittä sopimaan riitaisuutensa.

Sirkan laulu on taas vaiennut. Laulaja aivan kuin kuuntelee.

Teemun silmät sumenevat. Kuuliko hän oikein... yhteisestä
pyynnöstä... selvittämään erimielisyyttä... joka lunastus- ja
itsenäistyttämisasiassa on syntynyt. Kenen yhteisestä pyynnöstä? Mitä
erimielisyyttä? Eihän hän ole tänne ketään pyytänyt... eikä hänellä ole
kenenkään kanssa mitään erimielisyyttä ollut. Veroni olen maksanut ja
taksvärkkini tehnyt... Ei, nyt minä en ymmärrä.

Hämmennyksestään tointuen hän katsoo ensin pöydän takana olevaan
opettaja Viisaiseen, sitten allapäin istuvaan Risumäen isäntään ja
luihukatseiseen räätäli Neulaseen. Mitä nämä miehet ajattelevat? Aholan
isäntä ei ainakaan voi olla näiden kanssa samaa mieltä, ei koskaan.
Sellainen reilu omantunnon mies ei alennu koiruuksiin.

Sitten hän sanoo verkalleen:

— Minä en oikein ymmärrä, mitä opettaja äsken sanoi, ellen väärin
kuullut. En minä ole tänne ketään kutsunut, eikä minulla Risumäen
isännän kanssa ole ollut minkäänlaista erimielisyyttä mökkiä koskevissa
asioissa. Veroni olen maksanut säntilleen ja taksvärkkini tehnyt
aikanaan. Vai enkös ole, isäntä?

Isäntä pyörittelee lakkia käsissään ja on kuin kuumilla kivillä istuisi.

Räätäli Neulanen mulkoilee pilkallisesti, heiluttaa jalkaansa ja sylkeä
ruiskauttaa lattialle.

Aholan isäntä istuu vakavana ajatuksiinsa vaipuneena.

— Tuota, tuota, aloittaa Risumäen isäntä yhä lakkiaan heilutellen ja
lattiaan katsellen. Onhan se maksanut... Mutta viime ja tämän vuoden
verot ovat maksamatta...

— Niin ovat, myöntää Teemu väliin. Isäntä ei ole maksua ottanut
vastaan. Olen tarjonnut sitä itse ja vieraidenmiesten välityksellä.

— Sepä kumma, tohahtaa Neulanen leveisiin sieraimiinsa. Kyllä minulta
on vero otettu, kun olen sen ajallaan maksanut...

— On tai ei, se ei kuulu nyt tähän, keskeyttää opettaja.

— Miks'ei kuulu, väittää Neulanen. Kuuluupa hyvinkin. Kun lojaalisti
veronsa maksaa, komtantisti kuittauttaa, niin silloin ei synny
tällaisia turhia symppatiijoja. Neulanen puhuu, kuten jo aikaisemmin
olemme huomanneet, mielellään hyvin suurpiirteisesti ja käyttää sanoja,
joiden merkityksestä ei itsekään ole selvillä.

— Onko tämä, mitä Syrjälä tässä sanoo, totta? kysyy opettaja Risumäen
isännältä.

— Eipä vainkaan, ynähtää taas Neulanen. Minunkin kuulteni on Teemu
sanonut, että kutsutaanpa tänne vuokralautakunta asioita justeeraamaan,
elleivät ne muuten selviä, hän valehtelee silmää räpäyttämättä.

Opettaja kopauttaa kynällä pöytään:

— Minä kysyin Risumäen isännältä, enkä räätäli Neulaselta.

Isäntä epäröi. On kahden vaiheilla... Selvin päin ei tahdo kehdata
oikein valehdella. Niin paatunut ei hän sentään vielä ole. Mutta mikäs,
tässä muukaan auttaa, kun tuli alotettua, perhana! Parempi olisi ollut
perääntyä aikoinaan... Nyt se on myöhäistä. Kunniakin tästä jo kärsii,
suuren Risumäen isännän kunnia. Mitenkäs tästä nyt selvitään. Piru, kun
se pirtupullokin unohtui kotiin... Rohkaisuryyppyä tarvittaisiin...

Pian hän kuitenkin tilanteesta selviää. Kolkuttavan omantunnon ääni oli
niin monasti ennenkin saanut vaieta. Suuremmitta vastuksitta se nytkin
hiljaiseksi heittyi.

— On ja ei, myönsi ja kielsi hän kaksimielisesti. Kuten räätälimestari
Neulanenkin tässä jo sanoi, on Teemu tahtonut tänne vuokralautakuntaa,
käskenyt minun sitä pyytämään. Aikaa en muista, mutta niin on asia.

Nytpä taas möit sielusi paholaiselle, ilkkui itsekseen räätäli
Neulanen. Pelkäsinkin jo, että minut vain permeen panit.

Isäntä jatkoi:

— Ja vuokraa taas ei ole maksettu sitä määrää, mitä minä olen pyytänyt.

— Paljonko isäntä on vuokraa vaatinut? tiedustaa opettaja.

— Tuhatkuusisataa vuodessa.

— Sellainenko on sopimus?

Syntyy hetken äänettömyys. Risumäen isäntä pyörittelee hermostuneesti
lakkiaan. Räätäli Neulanen viheltelee hiljaa, rummuttaa sormillaan
pöytää ja altakulmain luihusti luimistaa. Aholan isäntä puhelee hiljaa
Eevan kanssa, seuraten kuitenkin toisella korvallaan kokouksen kulkua.

— Sopimus on ollut kaksisataa markkaa vuodessa ja kolme työpäivää
taloon elonleikkuuaikana, vastaa Teemu asiastaan varmana.

— Mistäs niin halvalla tällaisen kauniin ja yytsiikaavan lukaalin
saa, tokasee taas Neulanen. Eiköhän se ole pötypuhetta. Julkaisematon
manifesti...

— Puhu sinä, Neulanen, vasta sitten, kun sinulta kysytään,- sanoo Teemu
painokkaasti.

— Minä olen tämän vuokralautakunnan valtuutettu jäsen, ja minulla
kansan valitsemana luottamusmiehenä on oikeus puhua ja päätellä
juristi sen selväpiirteisesti ja loojaalisti missä hyvänsä, intti
Neulanen.

— Puhutaanpa asiasta ja maltillisesti, huomauttaa opettaja.

— Se on oikein, vahvistaa Aholan isäntä. Ja Neulasen puoleen kääntyen
jatkaa:

— Ei tässä turha suukopu eikä tuulenpieksentä auta.

— Ei autakaan, myöntää Neulanen. Mutta kun asia on näin
riitillis-juristista laatua, täytyy kaikki lainpykälät ja parakraafit
ottaa huomioon, että kysymys pysyy oorningissa.

— Minkälainen se sopimus sitten on ollut? kysyy opettaja nyt Risumäen
isännältä.

— Ei meillä mitään varmaa sopimusta ole ollut, valehtelee isäntä
silmää räpäyttämättä. Hän oli jo voittanut omantunnon syyttävän äänen,
vaimentanut sen kokonaan kuulumattomaksi.

— Sepä perhana, kivahtaa Teemu, jota isännän kieräily kismittää. Vai
ei ole ollut. Eikös isäntä muista, kun yks'kolmatta vuotta takaperin
sopimus tehtiin. Isäntä itse sen vielä kirjoittikin. Ja renki-Jussi ja
Heinälän Matti panivat puumerkkinsä alle.

— Tuo paperi tänne, sanoo isäntä, äänessä ilkeä, pirullinen sointu.

— Tännekö? kysyy Teemu ihmetellen. Sehän on mahdotonta! Paperi jäi
isännän haltuun... ja todistajat ovat kuolleet. Mitenkäs minä voin sen
tänne tuoda.

Opettaja on ymmällä. Eipä taida asia aivan selvä ollakaan. Mutta lakia
ja asetuksia on noudatettava.

— Onko ollut kirjallinen vuokrasopimus? hän kysyy.

— On, vastaa Teemu.

— Ei ole, väittää Risumäen isäntä.

— Toinen sanoo on ja toinen ei, jatkaa opettaja neuvotonna. Mahdotonhan
tässä on selvyyttä saada, kumpi riitapuolista on oikeassa.

— Tietäähän sen, kumman sanalle tässä on paino pantava, puuttuu
puheeseen Neulanen. Ainahan ne lakimiehetkin tällaisissa asioissa
juristeeraavat ja funteeraavat ja sitten paukauttavat kuten
paktumi edellyttää. Aina siinä arvokkaamman sana on painavampi ja
traamallisempi.

— Mahdoton sitä on tietää, virkkaa verkalleen Aholan isäntä. Ja
Risumäen isännän puoleen kääntyen kehoittaa:

— Eiköhän olisi parasta, että sopisitte asian keskenänne. Eihän siitä
näinkään mitään tolkkua tule.

— Täällä olisi kahvia, sanoo Eeva väliin. Olkaa hyvät ja ottakaa.

— Juodaanpa tosiaan kahvit ja sovitaan asiat, innostuu opettaja,
nousten kahvia ottamaan.

— Se minustakin on paras, lisää Aholan isäntä kahvia hörppiessään.

— No, Neulanen kanssa, ettei kielen kannat kuiva, kehoittaa Eeva
räätäliä, joka ei äskeistä tarjousta ollut huomaavinaan.

Neulanen äkämystyy Eevan piikikkäästä huomautuksesta, tohauttelee
leveihin sieraimiinsa, rypistelee otsaansa ja vasta monen kehoituksen
jälkeen ottaa kupin käteensä.

Vastahakoisesti, happamin naamoin Risumäen isäntäkin kahvinsa juo,
altakulmain luimistelee, kieltään lipoo, ja pitkin seiniä ja väliin
ulos ikkunasta katselee.

Toiset tyhjentävät kuppinsa mielihyvin. Opettaja ottaa vielä
kolmannenkin kupillisen ja Eevan kahvia hyväksi kiittelee. Juotuaan
hän sytyttää savukkeen, palaa entiselle paikalleen ja silmäilee taas
papereitaan.

Aholan isäntä täyttää piippunsa kotikasvuisella, Risumäen isäntä pistää
hellankulmalle muljauttamansa nuuskamällin uudelleen huuleensa ja
räätäli Neulanen pikanellipötkön poskeensa.

Aikansa tupakoituaan opettaja katkaisee äänettömyyden.

— Jahah, jatketaanpas taas, hän sanoo. Minusta tuntuu, jos asianomaiset
eivät sovintoa tee, että vuokralautakunnan on vaikea tätä asiata nyt
ratkaista. Toinen väittää, että on tehty kirjallinen sopimus ja toinen,
että ei ole. Kumpaa tässä on uskottava?

— Tietenkin Risumäen isäntää, sävähtää Neulanen äskeisestä kiukuissaan.

— Yhtä hyvin Teemua, virkkaa Aholan isäntä rauhallisesti.

Vuokralautakunnan toiset jäsenet eivät halua ilmaista mielipidettään.
Ääneti vain istuvat ja valmista odottavat.

— Kun asia on näin hämärä ja kun asianomaiset eivät tällä kertaa voi
kumpikaan väitettään todistaa, niin minä ehdotan, että kysymystä ei
nyt tässä kokouksessa tämän paremmin vielä ratkaista, vaan pidetään
vastedes määrättävänä päivänä uusi kokous, johon asianosaiset tuokoot
kaikki näytteet ja todistukset, joiden nojalla tahtovat oikeuttaan
valvoa. Onko tämä vuokralautakunnan yhteinen mielipide? Tai minä kysyn
ensin:

— Haluavatko asianomaiset sopia asian keskenään ilman vuokralautakunnan
välitystä?

— Saahan sitä yrittää, vastaa Teemu levollisesti.

— Ei, jyräyttää Risumäen isäntä.

— No, mitäs vuokralautakunnan jäsenet sanovat?

— Yhytään opettajaan, kuuluu useammasta suusta.

Aholan isäntä ei vastaa opettajan kysymykseen. Mutta Risumäen isännälle
hän sanoo:

— Sovi pois sinäkin. Mitäs turhia rettelöit.

— Ei passaa, murahtaa Risumäen isäntä.

Ja räätälimestari Neulanen supattaa lähellä istuvalle Tupalan Kallelle:

— Tällaista suurta replatsuunikysymystä ei passaa mitenkään ilman
taktillisia vaktoja ratkaista. Kaikki ropleemit pitää olla akuraatisti
selvillä ennenkuin vuokralautakunta voi asian justeerata ja jetsulleen
saada.

Eeva kuulee Neulasen puheen ja hellan luota virkkaa tälle niin kovasti,
että kaikki kuulevat:

— Eiköhän olisi paras, että räätäli Neulanen justeeraisi ja replakoisi
omat asiansa ensin ja vasta sitten toisten asioihin sekaantuisi.

Räätäli Neulanen ei vastaa mitään. Hän on silmittömästi suuttunut.
Äkeissään hän työntää oikean käden etusormen poskeensa, pikanellipötkön
sieltä lupsauttaen nykäisee, sieraimiinsa tuhauttelee ja puhisee.
Nousee äkkiä seisomaan ja harppaa kiivaasti ovelle. Mennessään hän
paiskaa pikanellipötkön kynnyksen eteen lattialle, että lätkähtää ja
ovea sulkiessaan kivahtaa:

— Voi, perskutavie, tuota akkaa!

Tupaan jääneet naurahtavat Neulasen äkäiselle poistumiselle. Ainoastaan
Risumäen isännän ilme on muuttumaton. Hän pelkää, että miten tässä nyt
käy, kun puolustaja meni pois.

Opettaja Viisainen istuu äänetönnä ja ajattelee otsa rypyssä. Kysymys
on todella pulmallinen. Mutta jonkinlainen päätös tässä on kuitenkin
tehtävä. Hän silmäilee lakia ja tutkii asetuksia. Miten tässä toisen
tai toisen riitapuolen etuja ja oikeuksia kokkaamatta osaisi toimia?

Ajateltuaan asiaa puolin ja toisin hänen katseensa kirkastuu. Hän ottaa
kynän käteensä, kirjoittaa ja kirjoitettuaan lukee:

»Kinnarniemen pitäjän läntinen vuokralautakunta on tämän asian tutkinut
ja katsoo tällöin selville tulleen, että vastaaja, mäkitupalainen Teemu
Syrjälä ei ole voinut nyt toteennäyttää, että hänellä ja maanviljelijä
Vilppi Ristimäellä, jonka tiluksiin n.s. Syrjälän mäkitupa-alue kuuluu,
olisi ollut kirjallinen sopimus tai suullinen välipuhe sanotun alueen
vuokraamisesta, vuokraajasta ja -maksusta, mutta ei vuokralautakunta
voi myöskään sopimusten olemassaoloa kieltää; tähän nähden
vuokralautakunta päättää vastedes määrättävänä aikana pitää paikan
päällä uuden kokouksen, johon kantaja, mäkitupalainen Teemu Syrjälä,
jos aikoo kannettaan jatkaa, tuokoon vuokrasopimuksen tai muuten
näyttäköön toteen oikeutensa Syrjälän mäkitupa-alueen omistamiseen
ja viljelemiseen, ja johon vastaaja, maanviljelijä Vilppi Ristimäki,
saapukoon, jos haluaa oikeuksiaan valvoa. Julistettiin ja annettiin
säädetty valitusosoitus.

Aika ja paikka kuin yllä.»

       *       *       *       *       *

Vaitiollen ja huokaillen vanhukset vuokralautakunnan lähdettyä jäivät
mökkiinsä. Huolten harmaat varjot liikkuivat heidän ohimoillaan ja
kalpeat kasvot kuin kauhusta värisivät...

Hiljaa ja totisina he vierähtivät vuoteelle.

Uni oli sinä yönä Syrjälän matalassa mökissä tuntematon käsite.




SEITSEMÄS LUKU.


Kylälle levisi pian tieto vuokralautakunnan käynnistä Syrjälässä. Siitä
puhuttiin kuin paremmastakin tapahtumasta.

Kuten tavallista, jakautuivat mielipiteet kahtia. Toiset pitivät
Risumäen isännän puolta, toiset Syrjälän Teemun.

Kylän talolliset, paitsi Aholan isäntä, ja harvat säätyläiset, olivat
Risumäen isännän kannalla. Ajattelevammat heistäkin olivat puolittain
puolueettomia, mitäpähän vain maata omistavaan luokkaan lukeutuvina
talollisten tapaan ajattelivat.

Mökkiläiset ja yleensä kaikki pieneläjät pitivät Teemun puolta,
vaikkei hän heidän leiriinsä varsinaisesti kuulunut. Teemu ei ollut
niitä uuden ajan seura- ja kokousmiehiä eikä maailmanparantajia, jotka
punaiseen lippuun itsensä sokeaksi tuijottavat. Työtä tässä maailmassa
on tehty ennen ja on tehtävä vastakin, jos elää meinataan, oli Teemu
aina vakavasti päätellyt, kun hänen päähänsä uusia aatteita aiottiin
istuttaa ja punaista vaatetta hänen silmäinsä edessä heilutettiin.
Mutta vaikka Teemu pysyttelikin erillään yleisistä työväenriennoista,
eivät tämän liikkeen paikalliset johtomiehet, kiivaimmatkaan heistä,
häntä karsain katselleet. Ainut, joka Teemua vainosi, oli räätäli
Neulanen. Mutta hän ei ollutkaan paikkakunnan työväenliikkeen
varsinaisia johtajia enää sen jälkeen, kun hän eräässä kesäjuhlassa
järjestysmiehenä ollessaan oli itsekin joutunut toisten hoidettavaksi.
Muutenkin oli yleinen luottamus räätälimestari Neulaseen vähän niin
ja näin. Isäntien kanssa ryypätessään hän moitti aina tovereitaan,
kun tarvittiin, ja hengenheimolaistensa parissa parjasi isäntiä,
manttaalipösöjä ja porvareita sen kuin kerkisi.

— Ne ovat niitä Neulasen tosia, sanottiin aina kaikista epäiltävistä
asioista. Mutta niistäkös Neulanen välitti. Joka paikassa hän aina
esiintyi päältä päsmärinä.

Nytkin kyliä kierrellessään hän koetti selittää äskeistä
vuokralautakunnan kokousta oman mielensä mukaan.

— Kyllä se nyt lähtee Syrjälän Teemu mökistään, että viukaa. Ei ole
juristipykälien mukaan tehtyä kontrahtia, ja suullinen supliikki ei
pidä mitään lain edessä. Eikä sen tarvitse pitää. Vulmahti vaaditaan...
Kieräilee se, Teemu... ja akka rompottaa... peijakas!

— Mutta jospa se kontrahti sattuu olemaan, oli epäilty.

— Eikäpä ole. Valehtelee. Isäntä on sanonut, että ei ole... kuulkaa...
on sanonut, ollutkaan mitään sopimusta. Ja tuomarit eivät ilman vaktoja
usko... herrassöötingit eivät ensinkään. Kuulkaa. Paktumi siinä olla
pitää ennenkuin paukauttavat.

— Mutta eipä vuokralautakuntakaan ole vielä asiasta lopullista päätöstä
antanut.

— Vai ei ole, perskutavie! Mutta minäpä sanon, että on antanut. Olinhan
minä itse päättämässä ja päätöstä ylöspanemassa... Kuulkaa. Kyllä minä
tiedän. Pois vain pöksästä... niin on päätetty... tai paperit kännään
kuin konttorin hyllyltä...

Ja räätäli Neulanen valehteli edelleen, että korvat heiluivat. Pani
opettajan suuhun sanoja, joita tämä ei koskaan ollut lausunut... teetti
vuokralautakunnalla päätöksiä, joissa ei ollut pontta ei perää.

— Mitäpä päättömän puheista, sanoivat ne, jotka eivät uskoneet. Mutta
ne, jotka uskoivat, epäilivät:

— Jospa Risumäen isäntä on hyvinkin oikeassa. Ja vaikka asiat eivät
rikulleen olisikaan aivan kuin isäntä sanoo, jota emme mitenkään voi
epäillä, niin kyllä isäntä rahalla ne kantilleen keikauttaa. On se
nähty ennenkin.

Mitenkäs kävi Kulmalan Heikin?

Suurilla lupauksilla Risumäen isäntä houkutteli Heikin muuttamaan
mökistään talon saunakamariin, lähemmäksi, muka jalkavaivoja
säästääkseen. Otti mökkiin uudet asukkaat joilta sai joitakin markkoja
enemmän. Lupasi, että Heikki saa muuttaa mökkiin takaisin, kun tulee
vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Heikki uskoi lupauksiin ja muutti
mökistä, johon hänelläkin oli pieni osuus, Risumäen saunakamariin,
siinä hyvässä uskossa, että pitäähän se, isäntä, puheensa.

Kului vuosia.

Raskaasta raadannasta Heikki ennen aikojaan vanheni. Hartiat painuivat
alas kuin luhistunut kuopan katto, kasvot rypistyivät, kourat
kangistuivat ja hivuttavan taudin vaikutuksesta huulet valkeaan tahnaan
peittyivät.

Ei ollut Heikillä varoja lääkärin apuun turvautua, ei rohtoja ostaa.
Kymmenien vuosien kuluessa hän ei ollut saanut säästetyksi edes sen
vertaa, että olisi voinut vaivoilleen lievitystä hakea. Se vähäinen
palkka, minkä Risumäen isäntä hänelle jokapäiväisestä työstä maksoi,
oli mennyt aina viimeistä penniä myöten suuren perheen elatukseen.

Kurjuutta kesti kauan.

Vaimo nääntyi. Lapset nälässä ja vilussa värisivät. Ryysyt päältä
tippuivat.

Mies kamppaili kuoleman kanssa.

Apua ei tuntunut tulevan mistään.

Viimein saapui pelastava, lohdullinen kuolema katkaisten kovia
kärsineen kulkijan raihnaisen elämän.

Itkusilmin mietti sureva vaimo miehensä ruumiin ääressä, miten sen
saisi hautaan. Arkun oli lasten säästöillä saanut ostetuksi. Mutta
ei siinä kyllin. Ruumis oli saatava kirkkomaahan, siunattuun multaan
maatumaan. Kirkolle oli pitkä matka. Hevosta tarvittaisiin. Mistä sen
saisi? Uskaltaisiko isännältä pyytää? Jos suuttuu vielä... maantielle
ajaa...

Viimein kärsivä, nääntynyt vaimo rohkaisi itsensä ja pyysi.

Ei kehdannut isäntä kieltää. Pelkäsi kait pitäjäläisten puheita...
tai olisiko paatunut luonto sillä kertaa muuten hellinnyt. Hän lupasi
hevosen. Ja käsiään hykerrellen hän tällä jalomielisellä teollaan
vaimensi omantuntonsa tuntemat tuskat.

Suuri ei ollut kulkue, joka Kulmalan Heikin hautaussaattueen muodosti.
Pienet olivat pidotkin kuolleen kotona. Ei siellä puheita pidetty, ei
vainajan eläessään tekemiä töitä kiitellen ylistetty.

— Muistattekos, mitä silloin pitäjällä puhuttiin?

Kylläpä oli kitsas, Risumäen isäntä, kun ei kunniakkaampaa hautausta
toimittanut miehelle, joka neljäkymmentä vuotta oli moitteettomasti
samassa talossa palvellut.

Ja mitä tapahtui Kulmalan Heikin kuoleman jälkeen?

Muuttaa sai leski lapsineen Risumäen saunakamarista.

Omaan mökkiinsäkö?

Ei, vaan vaivaistaloon.

Isäntä oli lupauksensa pettäen mökin muille myynyt.

— Vieläkös tämä tarina muistetaan?

Ei ole rikas Risumäki aina ennenkään rehellistä peliä pelannut eikä
sanassaan pysynyt.




KAHDEKSAS LUKU.


Eikä aikonut pelata eikä pysyä nytkään.

Heti vuokralautakunnan kokouksen jälkeisinä päivinä hän riensi kirkolle
nimismiehen puheille pirtupullo povessa ja katalat aikeet mielessä.

Nimismies oli vasta vähän aikaa paikkakunnalla asunut. Vajaan vuoden
Kinnarniemen pitäjässä esivaltaa edustanut, mutta jo monen miehen
kanssa ystäväksi ja tutuksi tullut.

Veikeä kuului vertaistensa parissa olevan. Mukava muulloinkin, kun
salaa pirtupulloa puistit... Rahalle ahne...

Pitäjällä puhuttiin, että hän oli aikaisemmin paremmassakin virassa
ollut, jopa kuvernöörien kanssa keikistellyt. Mutta nöyränä
ryssänvallan kannattajana ja santarmien kätyrinä oli uuden ajan
alkaessa saanut lääninhallituksesta lähteä. Ensin oli virasta kokonaan
pois potkaistu, mutta notkeaselkäisenä kiipijäluonteena oli jonkun
toistaiseksi tuntemattoman onnellisen sattuman kautta päässyt aluksi
apulaisnimismieheksi jonnekin ja sieltä kiertäen kaartaen nykyiseen
virkaansa.

Ja ellei ulkokuori pahasti pettänyt, niin perin kiusottavan kuvan herra
nimismies Karl Ado Pihlgrénistä kunniallinen kansalainen sai: Mies
keskikokoa, hintelä, jalat suhteettoman pitkät yläruumiiseen verraten,
jota luonnon vikaa hän koetti pussihousuilla poistaa ja säärikääreillä
lieventää. Hartiat hieman kumarat, kyömy juutalaisnenä, jossa prillien
jättämät jäljet, silmät verestävät, katse luihu, maatatähyilevä,
posket kalpeahkot, sisään painuneet, huulet suhteettoman paksut,
ylähuuli melkein liian pitkä, alahuulen päällä lerpattava löntti. Kädet
tavallisen kokoiset, mutta aina kosteat, ilettävän niljakat, ääni
käheä, joko liiallisen juonnin tai muun syyn takia hiukan honiseva.

Tällainen on Kinnarniemen piirin suuri ja mahtava vallesherra.
Käytökseltään töykeä työväkeä ja alhaista kansaa kohtaan. Kumarteleva
ja keikistelevä niin sanotuille paremmille ihmisille. Sydämmellinen
toveri ja kunnon kamu niille, jotka juottivat ja pirtupulloilla
muistivat.

Viinatehtaita vilisi näihin aikoihin pitäjässä siellä täällä.
Korpikuusen kyyneleitä keitettiin vähin vielä kaikkialla. Tämä
voimakastuoksuinen kotiteollisuudenhaara rehoitti nyt rehevimmillään.
Mutta menekki oli niin suuri, ettei kotitekoinen yksinään kyennyt
kysyntää tyydyttämään. Eduskunta rustasi kaikenlaisia lakeja, joilla se
koetti kuin kiusalla ja kateudesta köyhiltä kurjimuksilta hyvätuloisen
ansiomahdollisuuden riistää... Poliisit porhalsivat pitkin ja
poikin, hävyttöminä hääräsivät... viinat ja mäskit maahan kaatoivat,
keittovehkeet särkivät... käräjiin manasivat miehen, joka omakseen tai
perheensä, suuren penskalauman hengen pitimeksi muutti viljan viinaksi
korpien kätköissä. Lakiherrat sitten suuret sakot sutkauttivat,
pykälien mukaan pynttäsivät, linnaankin pistivät sen, jonka itse työssä
ja teossa tapasivat. Ne taas, jotka viljan möivät, kymmenykset ja
suurimman saaliin korjasivat, ne kulkivat kunniallisesti kuin ennenkin.
Kukapa heitä olisi lainkouran kivitettäväksi kuljettanut. Osasivat ne
rikkaat rimpuilla, rahalla reistailla. Ei heitä koskaan tiilenpäitä
lukemaan talutettu...

Mutta köyhää kansaa kuritettiin...

Eipä ihme, vaikka tällaisissa oloissa kotimainen korpiteollisuus pian
taantui ja tyrehtyi. Suurimpana syynä taka-askeleeseen taisi kuitenkin
olla pirtupinnarien ilmestyminen. Ei kannattanut enää yökausia
kannon nenässä kököttää eikä huonoilla vehkeillä viinaa keittää, kun
tehtaitten tekemää tuimaa ainetta maahan tulvana tuotiin...

Koettivat ne poliisit ja ruununmiehet alussa pirtupinnarienkin perässä
pihistää. Mutta se oli tuloksetonta työtä. Pian siihen väsyi. Yhden jos
sait kiinni, toisia tuli tusina tilalle. Pakosta siinä parhaimpienkin
poliisien into laimeni, kun vielä sakkorahat menivät sivu suun
nimismiehille.

Sakkorahojen saannin toivossa, ei asianharrastuksesta, muutamat
nimismiehet yhä uudelleen poliiseja ponnistuksiin pakoittivat. Hiki
hatussa hyppyyttivät näitä pienipalkkaisia käskyläisiään paikasta
toiseen.

Mutta Karl Adolf Pihlgrén ei ollut sellainen. Tältä sai toki poliisi
olla rauhassa. Hän ei heitä viinankeittäjien eikä pirtupinnarien
perässä juoksuttanut eikä lainrikkojia käräjille käskettänyt. Hänellä
oli omat pelinsä, joilla hän pinnareita puristi. Hän maksatti heillä
kahdenkesken viinaveron itselleen. Vain äärimmäisessä tapauksessa, kun
muu ei enää auttanut, oikeuteen haastatti ja päälle kantoi. Laitonta
hommaahan se kyllä oli, sen hän tiesi. Mutta paljon pelataan tässä
maailmassa laittomasti muutenkin, oveluudella otetaan, mitä ikinä irti
saadaan. Pientähän se on, mitä yksi nimismies voi puijata ja pimittää,
hän ajatteli. Sitäpaitsi hän huomasi tällaisen menettelyn tuloksia
tuottavammaksi kuin tasajaon ruunun kanssa. Pitemmän tikun hän näin
veti.

       *       *       *       *       *

Nyt oli suuri vallesherra kovassa kohmelossa. Oli edellisen illan ja
yön hilpein mielin heilunut, kavereittensa kanssa kallistellut...

Tervetullut vieras oli Risumäen isäntä. Mukavasti siinä juttu luisti
heti, kun pirtupullon korkki aukaistiin.

Ryypätessä Risumäen isäntä sitten selitti asiansa. Jalansyten hän oli
nyt tullut veli vallesmannilta pyytämään apua. Sellainen ja sellainen
on asia. Muuan mökkiläinen oli ruvennut hänen kanssaan reistailemaan.
Aikoo väkisin ja vääryydellä hänen omistamassaan mökissä asua, ei
veroaan maksaa eikä taksvärkkiä tehdä...

— Että eiköhän veli vallesmanni minua vähän tässä jutussa auttaisi ja
neuvoisi, miten saisin oikeuteni turvatuksi?

Vallesmanni mietti hetken, ja silloin se selvisi:

— Haasta käräjiin. Häätötuomio hanki. Siitä se hellittää.

— Todellakin, piruvie! Jopa varmasti tokeneekin. Sen minä teenkin.
Mutta kuule, etköhän sinä ottaisi ohjia käsiisi tässä asiassa ja oikein
lain mukaan hutkauttaisi? Kyllä minä vaivasi palkitsen. Perhanan
reilusti maksankin.

Ja sitten isäntä taas kertoi vääntäen ja vääristellen asian toiseen ja
vielä kolmanteenkin kertaan.

— Onko todistajia? kysyy vallesmanni.

— Kyllä niitä saadaan, vastaa isäntä silmää vilkuttaen. Hän on varma
siitä, että räätäli Neulanen puhuu kuin puhutetaan ja Raitalan Hanssu
mitä käsketään. Ja kahdella todistajalla se asia jo lutviutuukin.

— No, kyllä minä otan asian ajaakseni, virkkaa vallesmanni.

— Ja kyllä minä taas maksan, painostaa isäntä pontevasti.

— Sovitaanhan niistä aina, vastaa vallesmanni.

— No, eipä sillä eikä millään. Mutta hei, veli, huittalatrumssis!

Ja hyvinä ystävinä; kättä kaulalle lyöden kaverit iltamyöhällä erosivat.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Risumäen isäntä haetti räätälimestari Neulasen
luokseen. Selitti hänelle kiertäen kaartaen tarkoituksensa ja pyysi
häntä käräjillä puhumaan puolestaan... tietenkin maksua vastaan... niin
kuin hyvä on ja asia vaatii.

Ja räätälimestari Opatus Neulanen myöntyi. Tiesihän sen, vanhan
väärienvalojen tekijän.

— Kyllä minä tämän ropleemin ratkaisen. Pahempiakin pulmia olen
selvitellyt.

— Kyllähän sinä, hykerteli hyvillään isäntä. Minä tarkoitan, että jos
sinä oikeudessa todistat niin, että Teemu lähtee mökistä, niin kyllä
minä siitä sinulle maksan... Enkä takaa, vaikka sinulle mökin sitten
sopuhinnalla vuokraan.

Neulanen naurahti hyvämielisesti ja virkkoi:

— Kyllä minä momentit ymmärrän. Pahempiakin paktumia olen passiiviseksi
tehnyt.

— Asia taitaa tulla esille jo näissä syyskäräjissä, jatkoi isäntä.

— Tulkoon vain. Ajallaan se on paise puhkaistava, rotesti pantava.

Ja niin oli asia taas sitä myöten selvä. Helposti Neulasen sai
mukaansa. Yhtä höylisti kuin ennenkin. Yksi varma todistaja oli jo
tiedossa. Ja Hanssusta tulee toinen... Ja muita ei tarvitakaan,
perskutavie! Sen asian päälle kannatti jo ryypyt ottaa, pohjia myöten
kallistaa.

Hanssun voittaminen puolelleen oli jo edeltäpäin varma. Ellei
sovinnolla suostuisi, voisi uhkauksilla, höperön, pakoittaa.

— Pa... paljonkos i... isäntä tu... tuota pu... pulittaa siitä? oli
Hanssun ensimmäinen kysymys.

— Jauhosäkin saat ja parikin, jos hyvästi puhut, lupasi isäntä.

— No, y... yritetään pu... puhua, vakuutti Hanssu. Mu... mutta sa...
saisinko mi... minä vä... vähän vö... vörskottia, y... yhen sä... säkin
e... etukäteen? Va... vanhat va... varat ovat lo... loppuneet, eikä
ty... tyhjä pa... paukaha mahassakaan.

— Kyllä saat, jos puhut kuin käsketään, etkä ristinsielulle, et
kenellekään syrjäiselle sanaakaan tästä hiisku. Tai jos hiiskut, niin
piru sinut perii...

Hanssu vannoi ja lupasi.

Tiesihän sen, puolihassun miehen. Sehän puhui kuin puhutettiin. Teki
mitä teetettiin...

Siitä saakka oli Hanssu hiukan höperö ollut, kun Koivulassa tekivät
hänelle kammoksuttavan kujeen, ruumisarkkuun panivat.

Koivulan vanha, veikeä vaari oli kuollut. Hän oli jo kauan aikaa
sairastellut ja sitten keväällä tämän matoisen maailman jätti.

Vaari oli koko ikänsä ollut omapäinen konstikas. Ja nytkin: kuolla
kupsautti juuri pahimman hölseen ja kelirikon aikana. Olipa, junkkari,
vielä viimeisiä vedellessään emännän mielen pahoittanut sanomalla, kun
emäntä päivitteli, että jos vaari nyt kuolee, niin miten ruumis näin
huonolla kelillä saadaan kirkolle:

— Lähtö täältä vain tulee, oli keli mikä hyvänsä.

Ja melkein niihin sanoihin oli henkensä heittänyt.

Koivulan tuvassa veistettiin, sahattiin, höylättiin ja naulattiin.
Vaarivainajalle siellä ruumisarkkua tehtiin, suurta ja tukevaa kuten
vaari itsekin. Päivässä se vaarin arkku valmistui, illalla maalattiin
ja huomenna siinä jo vaarin ruumis matkaisi kohti Kinnarniemen pitäjän
uutta hautausmaata.

Seuraavana päivänä, vähää ennen kun vaaria alettiin lautojen väliin
asetella, istuivat Koivulan tuvassa arkun tekijät Kesti-Jussi ja
Velho-Vili sekä talon aikamiespojat. Istuivat ja katselivat vaarin
viimeistä maallista majaa. Arkuntekijät olivat pienessä pirinässä.
Paikkakunnan tapoihin kuului, että arkuntekijöille annettiin aina
vainajaa arkkuun pantaessa ja jo sitä ennenkin hyvät ryypyt,
niinsanotut rohkaisuryypyt. Hilpeästi siinä juttu jo luisti.

Tupaan tuli nyt Hanssukin, joka niihin aikoihin oli Koivulassa renkinä.
Arkaillen hän lähestyi mustaa arkkua, jota tuvassaolijat tarkastelivat,
mittailivat ja nostelivat.

Se oli suuri miehekseen, vaarivainaja, sanoi Kesti-Jussi vaarin
pituutta muistellen.

— Olihan sillä kokoa hyvän joukon toista miehen mittaa, myönsi
Velho-Vili. Kokoa ja rumaa näköä. Mutta vaikka oli hirmu miehekseen,
niin kuolla vain täytyi vaarinkin. Ei auttanut rimpuileminen eikä
pullikoiminen. Samassa hän iski silmää Hanssun huomaamatta toisille ja
jatkoi:

— Koetetaas, niiltä tavallinen mies tuommoisessa tuvassa näyttää, ja
hyppäsi arkkuun.

— Kylläpä on, pahuuksella, kokoa, hän arkusta noustuaan päätteli. Kylmä
siinä näin pienen miehen tulisi, raa'asti lisäsi.

Jo innostuivat toisetkin asiaan ja vuoron perään arkussa pistääntyivät,
paitsi Hanssu. Hän pelkäsi ja kammoksui arkkua niin, että loittani
kauas sen luota.

— No, nyt on Hanssun vuoro, sanoi Kesti-Jussi.

— En minä siihen mene, epäsi Hanssu.

— Kyllä se yksi mies saadaan, vaikka väkisin, sanoi Velho-Vili,
hairasi Hanssua niskasta ja painoi hänet arkkuun ja nosti vielä kannen
päälle. Istui itse kannelle ja siunasi Hanssun viimeiseen lepoon,
kehoittaen häntä nousemaan ylös silloin kuin toisetkin nousevat, tai
vaikka vähä ennenkin. Loppujen lopuksi hän laulaa lurautti kamalalla
kurkkuäänellään:

    »Me kuin eläin maan päällä,
    Olemme kuoleman salvoss',
    Keitä muulta apua saam'
    tässä surkiass' alhoss'.»

Sitten kun Velho-Vili pääsi virtensä loppuun, avattiin arkun kansi ja
säikähdettiin kovasti. Hanssu oli kuin kuollut. Aivan mustanpuhuva
kasvoiltaan ja henki ei tuntunut kulkevan mistään.

Miehissä siinä Hanssua hetken käännettiin ja viimein hänessä havaittiin
elonmerkkejä...

Tämän tapauksen jälkeen Hanssu heti sairastui, eikä parannuttuaan enää
entiselleen tullut. Höperönä häntä pidettiin.

Kelpasihan sitä Risumäen rikkaan isännän hassua miestä puhuttaa ja
uhkailla. Hänellä viinaa keitättää ja vääriä valoja teettää...




YHDEKSÄS LUKU.


Ja sitten se tuli kova kolaus, putosi kuin meteoori taivaalta, haaste
Syrjälän Teemulle.

Mäkelän vanha ja vakava lautamies sen kävi sanelemassa.

— On käsketty, hän sanoi, minua haastamaan sinut syyskäräjiin
toisena istuntopäivänä vastaamaan veronmaksun laiminlyönnistä ja
metsänhaaskauksesta. Kantaja on Risumäen isäntä.

Tämän sanottuaan hän harvakseen lisäsi:

— Ei tämä minun syyni ole. Lautamiehenä täytyy ikäviäkin asioita
toimitella. Koeta nyt pitää puolesi, rehellinen mies.

Se oli kova isku Teemulle, vanhalle, raihnaiselle raatajalle.

Aivan se sanoma aluksi henkeä salpasi, rintaa jäyti ja painoi mielen
alakuloiseksi.

Käräjiin?! Oikeuteen?! Vastaamaan veronmaksun laiminlyönnistä ja
metsänhaaskauksesta.

Voi, hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?

Enkö ole veroani sopimuksen mukaan maksanut? Kontrahti tehtiin
kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja sellaisella sopimuksella, että sitä
saadaan jatkaa vielä yhtä pitkäksi ajaksi.

Olihan hän aikanaan uutta sopimusta pyytänyt, mutta isäntä oli siitä
verukkeilla kieltäytynyt. »Asu vain, kuten tähänkin asti», oli sanonut.
Mutta sitten oli yhtäkkiä mielensä muuttanut ja tahtoi suurempaa veroa.

Ei suinkaan hänen ollut pakko sitä maksaa? Ei olisi jaksanutkaan. Ja
olihan mökissä hänenkin omaansa. Olihan hän sen itse kuivan kankaan
syrjään rakentanut. Hirret vain oli talosta saanut. Ei kaikkia
niitäkään. Omilla varoillaan oli lisää hankkinut... Navetat, saunat,
ladot oli itse vähitellen vuosien kuluessa tehnyt. Ei niissä ollut
pienintäkään osuutta isännällä... Pellot kuokkinut ja ympäristön
somistanut...

Nytkö ne kaikki häneltä väkipakolla riistetään? Vanhojen päivien
varaksi rakennettu katto pään päältä revitään... En ymmärrä tätä peliä.

Ja mitäs se metsänhaaskaus merkitsee?

Polttopuut olen maahan kaatuneista pökkelöistä sopimuksen mukaan
ottanut. En ole muuten metsää haaskannut. Vai tarkoittaisiko isäntä
sitä, kun menneinä sotavuosina suurimman hädänhetkellä petäjiä
koloin... pettua pureksin?

Eihän se toki niin julma ole, että siitä syyttää. Hädässä siihen
ryhdyin... Luvan sain... Nälän pakottamana puunkuoria kalusin...

Sekavina risteilivät ajatukset Teemun päässä. Vaikka hän miten
muisteli, niin mitään asiallista syytä hän ei isännän omituiselle,
tunnottomalle menettelylle löytänyt.

Ehkäpä se tahtoo häntä nöyryyttää, hän ajatteli. Auttaisikohan, jos
armoille antaantuisi?

Heikkoina hetkinään hän olisi ollut valmis vaikka polvillaan isännältä
armoa pyytämään, rukoilemaan, että tämä peruuttaisi päätöksensä.
Kohtahan heistä, vanhuksista aika jättää. Pian saisi isäntä kunniallisin
keinoinkin mökin haltuunsa...

Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei voinut armoille alentua.
Kenties se olisi ollut hyödytöntäkin. Ei ollut isäntä ennenkään sääliä
tuntenut. Kylmästi, sydämettömästi oli saaliinhimosta niin monasti
raakuuteen asti mennyt, petosta ja vääryyttä hyväkseen käyttäen
köyhiltä leipäpalan käsistä riistänyt...

Saman se epäilemättä tekisi hänellekin, kun muutenkin syyttömästi
ahdistaa... Ei. Ellei oikeus ja totuus tässä maailmassa enää mitään
merkitse, niin paras on taittua kuin taipua.

Vaikka hän lopuksi näin voimakkaasti kykenikin ajattelemaan, niin
sittekään hän ei mielestään pystynyt enää tarpeeksi kovaa otetta
tapahtumain kulusta saamaan. Paljon on tämä maailma entisestään
muuttunut. Väkipakolla se koettaa tarkoituksensa toteuttaa. Ei siinä
vanhan, vapisevan vastaanpitäminen mitään merkitse. Säälittä se heikot
tallaa alleen ja eteenpäin rynnistää...

Mutta laki ja oikeus!

Eikö se ole sama, yhtä pyhä ja kallis tänään kuin eilenkin, niin
huomenna kuin tulevina tuntemattomina aikoinakin... Eikö se suojaa niin
köyhää kuin rikastakin? Eikö se suurempiakin vääryydentekijöitä yhtä
kovasti koettele kuin pienempiäkin puristaa?

Niinhän sen pitäisi.

Ja jos se sen tekee, niin kärsitään ja kestetään...

Mutta pienestä toivonkipinästä huolimatta tuntui elämä Syrjälän
matalassa mökissä entistä painostavammalta, tulevaisuus kolkolta,
kammottavalta.

Äänettöminä vanhukset mökissään iltaisin istuivat, syviin ajatuksiin
vaipuneina tylsinä eteensä tuijottivat.

Ei ollut elämä leikkiä tähänkään asti ollut, mutta entistä synkempänä
se nyt eteen tuli. Ei edes kaikki pelastava kuolema saapunut tästä
piinaavasta painostuksesta loppua tekemään. Missä sekin viivytteli?
Tahtoiko sekin kiusalla ilkkua?

Pitkiltä tuntuivat hämärät, sateiset syksyiset päivät. Yöt vielä
pitemmiltä, pelottavilta...

Tunnit vierivät verkalleen iäisyyteen.

Pieni, pimeä, matala, rakas tupa vain yksin kuuli vanhusten raskaat,
syvät huokaukset, jotka päivien tummaan hämärään ja yön hiipivään
hiljaisuuteen hitaasti haihtuivat...




KYMMENES LUKU.


Käräjäpäivä oli nyt käsissä.

Pyhävaatteisiin pukeutuneena vapiseva vanhus lähti käräjille. Yksin
meni. Ei todistajia tavoitellut eikä niitä puolestaan puhumaan
pyydellyt. Niin luotti asiansa oikeuteen, ettei edes asiamiestä ottanut
itselleen.

— Oikea asia puhuu itse puolestaan, sanoi Teemu vaimolleen, kun tämä
kehoitti todistajia hankkimaan ja lakimiehiltä kysymään neuvoa.

— Kyllä ne sinut siellä pussiin panevat. Osaavat ne selvänkin asian
hyväkseen sotkea ja sekoittaa. Ota vain asiamies ja kysy viisaimmilta
neuvoa.

— Enkä ota. Minä luotan lakiin ja oikeuteen. Ei sitä leipää köyhänkään
suusta niin vain riistetä eikä kattoa pään päältä revitä. Näytteet ja
todistukset vaaditaan isännältäkin. Ja mistäs hän ne ottaa. Ei mistään.
Ja yksinäni menen minäkin.

Ja niin hän lähti.

       *       *       *       *       *

Oikeuden istunto alkoi vasta kello 10 aamulla, mutta jo paljoa
aikaisemmin oli lainturvan ja oikeudenetsijöitä käräjäpaikalle
kokoontunut.

Juurevien maalaismiesten keskellä hääri hoikkakinttuisia salkkuherroja
hienot sikaarit hampaissa. Mitä lienevät olleet asianajajia ja
herrassöötinkejä. Kovin olivat kohteliaita, kun talonpoikaista miestä
puhuttelivat. Höylisti apuaan tarjosivat. Oikein kilvan kyselivät,
eikö kukaan lainopillista neuvojaa tarvitse. Tarkkaan tiedustelivat,
minkälainen asia kullakin oli, ja sen kuultuaan kantapäillään
keikistelivät ja sanoivat:

— Tjaah... Jos antaisitte asian ajettavakseni, niin voisitte voittaa.
Muuten siitä ei tule mitään, tai jos tulee, niin korkeintaan nahkaksi
menee.

Teemultakin eräs tiedusti, mitä varten on tultu käräjille.

— Mitäpä se vieraalle kuuluu... Tulimpahan vain... vastasi hän
vältellen.

Olkapäitään kohauttaen poistui salkkuherra ja teki seuraavalle saman
kysymyksen. Siitä täisikin saada asiakkaan, koskapa menivät kamariin,
kovasti papereita kallistelivat ja keskenään supattivat...

Mutta kas.

Tuolta astuu tomerana käräjäpaikalle jo itse vallesmannikin, kuuluisa
Karl Adolf Pihlgrén. Salkku on hänelläkin kainalossa. Mitähän se sillä?

Ja vallesmannin jäljessä tulevat Risumäen isäntä ja Raitalan Hanssu.

— Mitähän se tuo Hanssukin käräjillä? ajattelee Teemu. Jokohan ovat
viimeinkin viinankeitosta tavanneet ja käräjille käskeneet? Eipä se
olisi liian aikaista. Mutta mitäs ne tuolta vallesmannin asunnolta päin
tulevat? Olisikohan isäntä Hanssun puolesta vallesmannille puhunut
ja asian sotkenut? Ei suinkaan se sentään ole sellaiseen ruvennut...
Kaikkia ma kans ajattelenkin.

Teemu ei tiedä, että isäntä on käyttänyt Hanssua vallesmannin luona
sitä varten, että vallesmanni panisi tälle sanat suuhun. Neuvoisi ja
selittäisi, miten Hanssun on oikeuden edessä puhuttava.

Mistä Teemu, yksinkertainen, rehellinen mies sen arvaisi ja aavistaisi.

Pönäkkänä astuu suuri vallesherra. Nöyränä köyhä kansa hänelle tietä
antaa. Jotkut julkeimmat sivumennen silmää iskevät, aivan kuin
tahtoisivat sanoa:

— Siinä menee tämän paikkakunnan laki ja oikeus... Pirtupinnarien
ystävä ja vääryydellä ratsastaja.

Mutta mahtimiehet hänelle tuttavallisesti naurahtaen nyökkäävät:

— Terve, terve!

Ja Karl Adolf Pihlgrén hymyilee heille vastaan ja huultaan lupsauttaa,
että verestävät ikenet ja madonsyömät hampaat näkyvät:

— Ka, terve, terve!

Risumäen isäntä vilkuilee hätäisenä väkijoukkoon. Mitä hän tähyilee?

Hän etsii räätälimestari Neulasta, jonka puheitten mukaan piti jo
varhain aamulla saapua vallesmannin luo viimeistä voitelua saamaan.

Missäs mestari viipyy?

Kyllä hän tulee jahka joutuu. Laillisen esteen takia on vain vähän
myöhästynyt.

Eilen oli sisuksista niin pirusti purrut ja vääntänyt, että siihen
paikkaan luuli kitkahtavansa. Rohtojakin oli ryypännyt, mutta mikään ei
tuntunut auttavan.

Akalle tuli hätä käteen. Sängyn vieressä itki ja ulisi:

— Voi, voi, voi!... Jos sinä nyt kuolet, niin minkäs minä sitten jään?

— Jää tänne! oli mestari mahaansa pidellen kiukussaan kivahtanut.

— Voi, hyvä isä sentään, ulisi akka kahta kauheammin. Voi, voi, miten
on vielä jumalaton, vaikka viimeiset hetket ovat käsissä. Sano toki
joku hyvä, imelä sana, ennenkuin tästä elämästä erkanet.

— Siirappi! sihisi mestari hammasta purren.

Mutta siitäkös se akka yhä yltyi. Pappia hakemaan ihan väkisin yritti.
Hameen helmasta mestari hänet viime tingassa ovella kiinni sai,
lattialle selälleen nykäsi:

— Perkele! Vai vielä pappia! Tullaan tässä lojaalisti toimeen ilmankin.

Yötä myöten oli tauti sitten vähitellen helpottanut. Aamulla ylösnousun
aikaan vielä vähän nipisti, mutta mojevan ryypyn saatuaan maha asettui
alalleen, kuuntelemaan, perskutavie, akuraatisti rupesi.

Nyt räätälimestari Neulanen on pienessä pöhnässä. Hyvä vatsalääke
on tämän saanut aikaan. Siksi hän taudin tapaamista tutuilleen näin
reippaasti kertoi.

       *       *       *       *       *

Korkea oikeus asettuu arvokkaasti pöydän ääreen

Lainmiekkaa heiluttaa tällä kertaa joku nuori hovioikeudenauskultantti.
Hitaasti ja epäröiden päätökset tekee ja sanelee nuori, kokematon
tuomari.

Jo huudetaan oikeuden eteen maanviljelijä Vilppi Risumäki ja
mäkitupalainen Teemu Syrjälä.

Vallesmanni Karl Adolf Pihlgrén ilmoittautuu isännän avustajaksi.

Oikeuden puheenjohtaja lukee yks'toikkoisella äänellä kanteen ja kysyy:

— Onko kantajalla vielä mitään lisättävää?

Vallesmanni pyytää kohteliaasti kumartaen puheenvuoron.

Mitään erikoista lisättävää ei hänellä ole. Sitä seikkaa hän tahtoo
kuitenkin erikoisesti painostaa, että koska vastaaja ilmeisesti
vastoin parempaa tietoa ja aikoinaan tehtyä sopimusta tahtoo asiassa
kierräillä, että oikeus, koska minkäänlaista kirjallista sopimusta ei
ole olemassa, ottaisi huomioon etupäässä juuri todistajien lausunnot,
todistajien, joiksi kantaja pyytää ilmoittaa räätälimestari Optatus
Neulasen ja työmies Hannes Raitalan.

Teemua aivan päästä pyörryttää. Mitä? Kuuliko hän oikein? Todistajiksi
Neulasen ja Raitalan Hanssun... Ei. Onko hän aivan sekaisin?...
Eiväthän nämä tiedä asiaan tuon taivaallista.

Mutta nuoren tuomarin ääni kuuluu pöydän takaa:

— Myöntääkö vastaaja kanteen oikeaksi?

— Ei.

— Onko vastaajalla mitään muistuttamista sitä vastaan?

— On paljonkin, vastaa Teemu.

— No, mitä?

— Kanne on aivan aiheeton.

Ja Teemu selitti juurta jaksaen, miten hän oli mökin rakentanut,
minkälainen heillä oli isännän kanssa sopimus, ja miten hän, koska
sopimus ei ole sitä edellyttänyt, ei ole suostunut maksamaan sitä
vuokraa, mitä isäntä nyt vaatii.

— Ja mitä metsänhaaskaukseen tulee, niin siihen minä en ole syyllinen.
Polttopuiksi olen lahoja pökkelöitä kerännyt, ja siihen minulla
sopimuksen mukaan on ollut oikeus.

— Pyytäisin, että vastaajalta kysyttäisiin: Kuka petäjiä on kaatanut
ja kolonut? Kieltääkö vastaaja senkin, keskeyttää nimismies. Onko
siihenkin lupa ja sopimus ollut?

Ja tuomari kysyy.

— Ei ole ollut sopimusta, ainoastaan suullinen lupa, myöntää Teemu.
Nälissäni olen niitä kalunnut. Mutta siitä on jo niin kauan... Eikä
isäntä niistä jälkeenpäin maksua ottanut, vaikka sitä tarjosin.
Maksan mielelläni vieläkin, jos kelpaa. Sen teen ja täytän aina, mitä
oikeudella ja kohtuudella vaaditaan.

Nimismies supisee jotakin tuomarin korvaan.

— Jaahah... jaahah... vastaa tämä. Vai hiukan höperö ja hermostunut. Ja
jatkaa.

— Kutsutaanpa todistajat sisään. Ja kun todistajat saapuvat:

‒ Onko vastaajalla mitään muistuttamista todistajia vastaan?

— Ei. Mitäpäs minulla. Ihmettelen vain, että mitä ne tähän asiaan
tietävät.

Todistajat tekevät valan ja sitten heitä kuulustellaan. Neulasta ensin.

— Mitä todistaja tietää tähän asiaan, kysyy tuomari.

— Paljonkin, vastaa Neulanen.

— Tietääkö todistaja, onko Syrjälän ja Risumäen välillä ollut
kirjallinen vuokrasopimus, ja jos on ollut, niin minkälainen se on
ollut?

— Ei ole ollut kirjallista, valehtelee Neulanen silmää räpäyttämättä.
Suullinen supliikki vain Ei mitään vaktoja eikä vulmakteja. Hyvän
hyvyyttään se isäntä on tämän Syrjäläisen antanut mökissä näinkin kauan
asua. Ei sitä kaikki tekisi... Akuraatisti veron vaatisivat, ihan
komtantisti tahtoisivat.

— Mitäs vastaaja tähän?

— Summassa se tämä Neulanen puhuu. Ei hän ole ollut sopimusta tekemässä
eikä siitä mitään tiedä.

— Vai en ole ollut! Sepä pirhana! Paninhan minä siihen nimeni alle,
aivan lojaalisti vulmaktin oikeaksi todistin.

— Sinäkö?

— Juu, juu. Aivan seekeristi.

— Mutta sehän nyt on kumma! Eihän sinua näkynyt mailla ei halmeilla
siihen aikaan. Renki-Jussi ja Heinälän Matti siinä todistajina olivat
etkä sinä. Mutta he ovat kuolleet.

Tuomari koputtaa ja sanoo:

— Pysytään asiassa.

— Asiaa tämä onkin, vastaa Teemu ääni väristen.

Nimismies supattaa taas tuomarille.

— Jaahah... jaahah... myöntää tämä.

— Todistaja siis tietää, että sopimus on ollut sellainen, kun kanteessa
sanotaan.

— Aivan rikasta rikkuun.

— Mutta äsken sinä sanoit, ettei mitään sopimusta ole ollutkaan,
huomauttaa Teemu Neulaselle.

Neulanen hätkähtää, mutta pian hän siitä selviää:

— Niin. Minä tarkoitin, että nyt ei ole enää uutta sopimusta ollut.
Sitä minä aanasin. Älä sinä sotke ja sekoita.

Tuomari kirjoittaa hetkisen ja kysyy sitten:

— Mitä todistaja tietää metsänhaaskauksesta?

— Voi, veikkonen, paljonkin!

— No, mitä? Kertokaa!

— Vuotta en enää akuraatisti muista, mutta sen muistan, että pirusti
oli petäjiä Petkelkorvessa kaadettu... Aivan senttimenttaalisesti
hakattu ja kolottu.

— Kuka niitä oli kaatanut?

— Heh, no, tämä Syrjäläinen.

— Myöntääkö vastaaja?

— Olen sen aina myöntänyt.

— Todistaja saa poistua, käskee tuomari ja kirjoittaa.

Teemu tuijottaa paikoillaan. Kummat ajatukset hänen aivoissaan
askaroivat. Mitenkähän tässä käy? Väkevämmän oikeudella tässä nyt
väännetään... En pysty nyt väitteitäni todistamaan... Raha on tehnyt
taas tehtävänsä...

Tuomari kehoittaa:

— Käskekää toinen todistaja sisään.

Silmät selällään tollottaa Hanssu ensin tuomaria, sitten vallesmannia
ja Risumäen isäntää, viimeksi Teemuakin vilkaisee.

— Mitä todistaja tietää tähän asiaan?

— Jaa, mi... minäkö?

— Niin, niin. Mitä tiedätte?

— Em... mi... mi... mi...

Nimismies rykäisee varsin kuuluvasti.

Hanssu säpsähtää. Hän huomaa, että hänelle se tuo vallesherra yskii...
yskiipä hyvinkin. Niinhän se sanoi, että rykäsee, jos vikaan menee...

Jokohan se nyt jo sitten meni vituraan... Mites se taas käskikään
sanomaan? Kas, kun en muista, vaikka äskön vielä ulkoa osasin... Ja kun
vallesmanni katsoo häntä tiukasti silmiin ja rykii, niin aivan ymmälle
siinä Hanssu menee:

— Em... mi... mi... hän yrittää, tu... tu... tuota. Ky... kyllä...
mi... minä... tu... tuota...

Tuomari raapaisee kärsimättömänä korvallistaan.

Mutta nimismies virkkaa:

— Herra puheenjohtaja. Pyytäisin, että todistajalle luettaisiin
edellisen todistajan lausunto ja kysyttäisiin, yhtyykö hän siihen.

— Ni... niin, änkyttää Hanssu ja huokaisee helpoituksesta.

Ja nuori, kokematon tuomari tekee työtä käskettyä. Ja kun hän sitten
kysyy:

— Yhtyykö todistaja tähän lausuntoon? vastaa Hanssu silmät pyöreinä:

— Ti... tietysti y... yhytään.

Ja pari pientä kysymystä Hanssulle tehtyään, tuomari viittaa hänelle
kädellään:

— Saatte mennä!

— E... entäs ne ja... jalkavaivat? mutisee Hanssu mennessään.

Tuomari kirjoittaa taas, ja kirjoitettuaan hän kysyy Teemulta:

— Onko vastaajalla vielä jotain sanottavaa? Teemu havahtuu kuin unesta.

Hän on masentunut, murtunut mies. Nyt hän jo huomaa, miten hänelle
tulee käymään... Maantielle... Pois vanhain päiväin varaksi tehdystä
mökistä... Kylläpä ovat katalia... Ja hiljaisella äänellä, melkein
kuulumattomasti hän vastaa:

— Ei mitään.

Ja kun asianosaiset hetken kuluttua kutsutaan uudelleen sisään,
päätöstä kuulemaan, ei Teemu tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Jännitys on
lauennut, vanhan voimat ovat pettäneet ja hän on täydellisesti uupunut,
murtunut mies.

Oikeuden päätös on lyhyt ja selvä. Mutta lyhyydestään huolimatta paljon
puhuva.

Teemu tuomitaan luovuttamaan Syrjälän mäkitupa-alue rakennuksineen,
kaikkineen, sen omistajan, maanviljelijä Vilppi Risumäen vapaasti
hallittavaksi, muuttamaan mökistä pois, maksamaan rästiin jääneen
vuokran korkoineen ja korvaamaan Risumäen isännän oikeudenkäyntikulut
niin ja niin suurella summalla.

— Voih...! huokaisee Teemu tuomion kuultuaan ja vaipuu voimattomana
lattialle.

Hänet talutetaan siitä pois.

Hetken kuluttua hän toipui sen verran, että muutamien hyvien ihmisten
avustamana pääsi asemalle, junaan ja viimein kotiinsa... siihen
pieneen, matalaan, rakkaaseen mökkiin, josta hänet vääryydellä ja
väkipakolla pois ajetaan...

Mutta vallesmanni, Risumäen isäntä ja räätälimestari Neulanen istuivat
sinä iltana sangen myöhään nimismiehen kamarissa. He nauttivat elämästä
ja Risumäen isännän pirtupullon tuttavallisesta pulinasta...




YHDESTOISTA LUKU.


Käräjien jälkeiset päivät olivat Syrjälän matalassa mökissä
tukahduttavan painostavia... Yöt kammottavia.

Synkkä alakuloisuus lepäsi koko tienoon yllä.

Tuskaisena valitteli tuuli metsissä, aukeilla mailla aivan hyytä henki.

Kohinalla sadekuuro toisensa jälkeen maahan iski, tuulen tuomana mökin
matalia ikkunoita armotta pieksi...

Tavallisina vuosina näihin aikoihin oli jo täysi talvi. Nyt tuntui
siltä kuin sitä ei tulisikaan.

Hiljaisina, vaiteliaina vanhukset majassaan liikkuivat, sanaa
sanomattomina töitään toimittelivat.

Viikon kestäneeltä tautivuoteelta oli Teemukin jo jalkeille jaksanut.

Keuhkokuumeeksi oli kunnan kiertävä sairaanhoitajatar sairautta aluksi
sanonut, tarkemmin tutkittuaan sitten sydänkrampiksi arvaillut.

Ja sieltä sydämen kohdalta se kovemmin jäytikin. Ei tuskallisen kovasti
kouristanut, vaan hiljalleen painoi, varsinkin silloin, kun kauan
toimetonna istui paikoillaan.

Ja nyt täytyi istua. Ei jaksanut vielä töihin tarttua. Kovin oli huonoa
tuvassa liikkuminenkin. Työhön tottuneelle vanhukselle kävi pitkäksi
vuoteessa oleminen. Liikkua piti, vaikka vaivoinkin.

Hitaasti kuluivat tunnit. Verkalleen päivät, syksyiset synkät päivät
iäisyyteen vierivät...

Alakuloinen, arka oli asujanten mieli. Poissa oli entinen toimeliaisuus
ja reippaus. Raskailta tuntuivat jalat, kankeilta kädet. Ja rintaa
jäyti. Kalvoi kuin nälkäinen lapsi äitinsä tyhjää nisää...

— Mitenkäs kävi? kysyi Eeva Teemulta, kun tämä taudistaan toipui. Oli
hän sen jo muilta kuullut, mutta mieheltään varmuutta tahtoi.

— Vaikea oli tähän kysymykseen vastata. Kerrassaan raskaalta tuntui
totuus tunnustaa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Niin täytyi
sanoa kuin asia oli, vaikka se miten kovasti koski ja rintaa kouristi.

— Huonosti, huonosti kävi, huokasi Teemu. Kohta meillä ei ole kattoa
päämme päällä. Isäntä voitti... Minä hetkenä hyvänsä hän saattaa ajaa
meidät mökistä maantielle...

Valtavaan, tuskaiseen itkuun purskahti Eeva tämän kuultuaan.
Suonenvedontapaisesti hänen hartiansa nytkähtelivät ja suuret, kuumat
vesihelmet valuivat silmistä esiliinaan, jolla hän kyyneleitään
kuivasi...

— Niinkö onnettomasti kävi? Johan minä sitä aavistinkin. Etkä sinä vain
kysynyt lakimiehiltä neuvoa, vaikka kehoitin. Voi, meitä poloisia!
Mihin me nyt tästä menemme?

— Niin se kävi. Mitäpä siinä olisivat neuvot auttaneet. Hukkaan
olisivat ainoat pennit menneet. Isännällä oli ja on rahaa enemmän. Ja
Neulanen ja Hanssu puhuivat kuin käskettiin. Vastoin parempaa tietoaan
valehtelivat ja väärin vannoivat.

— Niinkö tekivät? Mitä sinä sanoit? Ettäkö ihan väärin vannoivat?

— Niin tekivät. Silmää räpäyttämättä Neulanen vannoi ja valehteli.
Hanssu ei ollut vielä niin paatunut. Aluksi hän hämmästyi, sanat ihan
kurkkuun tarttuivat. Mutta kun vallesmanni vähän auttoi, niin viimein
rohkaisi Hanssukin itsensä ja puhui kuin puhutettiin.

— Ettäkö itse vallesmannikin oli tässä asiassa isännän puolella?

— Oli.. Kuinkas muuten. Näyttää se sillekin raha kelpaavan, raha
niinkuin pirtukin...

— Voi, maailmaa pahennusten tähden, ja voi niitä, joittenka kautta
pahennukset tulevat, sanotaan kuolemattomassa sanassa! Kyllä se
Jumala vielä kostaa tämän työn niin isännälle kuin vallesmannillekin.
Antaapa vielä osan Neulaselle ja Hanssullekin. Hiuskarvaakaan ei Hänen
tietämättään ihmisen päästä putoa... Ja mitä ihminen kylvää, sen hän
saa myös niittää...

— Kunpa kostaisi, kunpa kostaisi! Minä en siihen ainakaan kykene. Eikä
minulla ole haluakaan.

— Kosto on Herran kädessä. Hän yksin antaa jokaiselle ansion mukaan. Ei
sinun tarvitsekaan kostaa. Kuule, ei tarvitse. Kyllä Herra sen aikanaan
tekee. Suuret sotajoukotkin hän kykenee kurittamaan ja maahan lyömään.
Ei paina paljon Hänen käsissään isännät, ei vallesmannit. Niin ovat
kuin akanat tuulessa...

       *       *       *       *       *

Nöyrinä ja kuuliaisina vanhukset alistuivat kovaan kohtaloonsa.

Elämää oli edelleenkin ajateltava, niin synkältä ja toivottomalta kuin
se näyttikin.

Heti parattuaan Teemu tallusteli Aholaan. Sieltä oli ennenkin hädän
hetkellä avun löytänyt, sinne nytkin turvautui.

Aholassa tiedettiin, miten käräjillä oli käynyt. Aholan isäntä oli
lautamies, ja nyt hän juurtajaksaen selitti Teemulle asian.

Neulasen ja Hanssun valallisesta todistuksesta tällainen tuomio johtui.
Hän oli kyllä tuomarille koettanut selittää, että nyt ei taida mennä
niinkuin pitäisi. Todistajat taisivat puhua vastoin parempaa tietoaan.
Mutta ei ollut tuomari huomautuksesta mitään välittänyt. Laki on
laki, oli sanonut. Hänen täytyy tuomita lain kirjaimen mukaan, vaikka
tietäisikin, ettei asia aivan niin ole. Kahden todistajan lausunto on
otettava huomioon ja se pitää, varsinkin silloin, kun todistajia ei
ole yritettykään jäävätä. Niin oli sanonut. Vanha tuomari ei olisi
niin tehnyt. Kyllä se olisi tarkemmin tutkinut ja tuuminut. Kumma, kun
tämä nuorimies uskalsi asian heti lukkoon lyödä. Paha, ettei vanha
tuomari ollut itse oikeutta jakamassa. Poikaset ovat aina tottumattomia
silloin, kun miehisen miehen mieltä kysytään. Toiset lautakunnan
jäsenet yhtyivät tuomariin. Mäkelän Mattikin. Minä vain olin eri
mieltä, mutta se ei auttanut. Sääsken ääni ei kauaksi kuulunut. Ja
nimismiehen sotkeminen ja asiaan sekaantuminen oli kanssa paha juttu.
Yhtenään se siinä tuomarin korvaan supisi ja häklätti. Kun olisit
ymmärtänyt edes lykkäystä pyytää tai kun olisit älynnyt ilmoittaa
tyytymättömyyttä päätökseen, niin asia ei olisi ollut vielä tykkänään
menetetty niinkuin se, ikävä kyllä, nyt on. Kyllähän minä olisin sinua
neuvonut, jos tiesin, ettei sinulla ollut avustajaa. Mutta en tiennyt
ennenkuin vasta oikeuden edessä. Ja silloin en antamani tuomarinvalan
perusteella saanut sinua neuvoa enkä ohjata. Päätöstä tehdessä koetin,
kuten jo sanoin, puolestasi puhua, mutta se ei auttanut. Loppu oli
surullinen, sen myönnän.

Näin Aholan isäntä, vanha lautamies, vakavana Teemulle puheli.

Äänettömänä kuunteli Teemu Aholan isännän sanoja.

Kyynelkarpalot kohosivat hänen silmäkulmiinsa ja leuka liikutuksesta
vavahti. Jumalan kiitos, hän itsekseen huokasi, että tässä maailmassa
löytyy vielä oikeitakin ihmisiä, kuten tuo Aholan isäntä. Kovasti ovat
viimeiset ajat ihmisyyttä ja oikeamielisyyttä alas painaneet, mutta
vielä on siemen hyvääkin jälellä.

Pienemmät pensaat on paha muassaan vienyt, mutta suuret, juurevat puut
yhä paikoillaan totuutta julistaen seisovat.

Kotvan kuluttua Teemu sitten ääneen isännälle virkkoi, varsinaisen
asiansa ilmoitti:

— Kolmattakymmentä ajastaikaa siitä on kulunut, kun tästä talosta
lähdin. Omaan mökkiini luulin muuttaneeni, omaa maata kuokkineeni, ja
oman katon alla luulin saavani kuolla kupsahtaa sittenkun päivätyöni
on päättynyt ja elo leikattavaksi tuleentunut... Mutta se oli erehdys.
Katkera pettymys. Petoksella minulta on kaikki mennyt: parinkymmenen
vuoden raskas raadanta ja vanhojen päivien varaksi tehty pieni pesä.
Tyhjempänä olen tässä nyt kuin täältä lähtiessäni. Silloin minulla
oli vielä kuin koko elämä edessä. Nyt se on taakse, saavuttamattomaan
etäisyyteen vierinyt...

Taas putosi heleä helmi vanhuksen kurttuiselle poskelle, siitä
lattialle valahti.

Hetken häiriintymättömän hiljaisuuden jälkeen Teemu taas isäntään
katsoen verkalleen virkkoi:

— Vieläköhän olisi Aholassa kahdelle vanhalle tilaa ja suojaa? Paljon
sitä ei tarvittaisi. Olen menettänyt niin uskoni muihin ihmisiin, että
toisten puoleen en uskalla enää kääntyä. Pahasti pettivät nuorempanakin
miestä, pahemmin vielä, kukaties, vanhaa ja vapisevaa pehmittäisivät.

— Kyllä sitä on ja täytyy olla, vastasi Aholan isäntä. Tule sinä vain
meille takaisin. Porstuanperäkamari tyhjennetään taas sinua varten
kuten kerran ennenkin. Saat asua siinä niin kauan kuin tahdot, ja
vuokra on sama kuin ennenkin: kolmemarkkaa kuukaudessa. Tai jos se on
liikaa, niin tingitään.

— Minä tulen niin mielelläni, Teemu hyvillään vastasi. Ei ole liikoja
vaadittu. Pilkkahinta nykyaikaan. Hyvästi nyt vain, ja kiitoksia!

Ja isännän estelyistä huolimatta hän lähti kiireesti köppäsemään
Syrjälää kohti. Kertomaan vaimolleen sitä suurta ilosanomaa, jonka hän
Aholassa nyt kuuli. Jalat tuntuivat keveimmiltä, mieli iloisemmalta. Ja
rinnanaltakaan ei tällä hetkellä taas ollenkaan jäytänyt.

— Siunattu olkoon Aholan isäntä, huokasi Eeva Teemun viestin kuultuaan.
Herra hänelle hänen hyvyytensä palkitkoon...




KAHDESTOISTA LUKU.


Nyt ryhtyivät vanhukset muuttoaan, raskasta ja kipeältä tuntuvaa
muuttoaan vähitellen ajattelemaan.

Kevätkelien aikana he olivat kevein mielin tulleet Syrjälän matalaan
mökkiin, mökkiin, jota luulivat omakseen.

Raskain, alakuloisin ja turtunein mielin he syksyn synkimmillään
ollessa tästä mökistä nyt poislähtöä tekivät.

Kauniit unelmat leppoisasta levosta omassa, matalassa majassa pitkän ja
uuvuttavan päivätyön jälkeen, olivat nyt auttamattomasti pettäneet.

Saippuakupla oli särkynyt.

— Taivaan linnuilla on pesänsä, metsän pedoilla luolansa, mutta
Ihmisen Pojalla ei ollut sijaa, kuhun hän päänsä kallisti, huokaili
Eeva. Mihinkähän hekin olisivat tästä joutuneet, ellei Aholan isäntä
olisi ottanut heitä takaisin taloonsa. Tie vaivaistaloon olisi ollut
heidänkin edessään, kuten niin monen muun vähäpätöisen eläjän täällä
ajallisessa ahdistuksessa... Eivät edes lapset auttavaa kättään
runsaimmin ojenna. Heilläkin on oma, kova ja iloton elämä edessään,
monet vaivat ja vastoinkäymiset voitettavinaan. Milläpäs he enemmän
auttavat kuin voivat. Hukkahan tässä olisi jo aikapäiviä tullut eteen,
elleivät lapset olisi vähästäänkin murenta murentaneet. Paljon heiltä
ei liiennyt. Hyvältä tuntui pienikin apu, kun se ilomielin, vapaasta
tahdosta ja lapsenrakkaudella annettiin.

       *       *       *       *       *

Odotetut syyskylmät saapuivat vihdoinkin.

Parina viimeisenä yönä oli maanpinta jo hiukan routaantunut, pienimmät
lätäköt kuivuneet. Läpinäkyvä, ohut jääriite kuin hieno, täplikäs
harso, oli äsken vielä niin likaiset lammikot peittänyt. Kuraiset kujat
ja ajotiet olivat käyneet roustanteelle. Järvien rantamatkin jo jäähän
juuttuivat.

Vielä vähän viileitä päiviä ja pakkasia, ja hyvä talvenpohja oli valmis.

Yhä puhkui pohjoinen kylmää. Kuulakka taivas peittyi pilveen-... Ja
sitten eräänä aamuna, kun ihmiset unestaan heräsivät, he huomasivat,
että valkoinen vaippa oli kaiken karun ja kolkon ylle viihtyisesti
levitetty.

Heti ensimmäisellä rekikelillä Syrjälän vanhukset aikoivat muuttaa
Aholaan.

Vähäiset tavaransa he olivat hiljalleen kokoon keränneet. Hitaasti he
poislähtöä valmistelivat.

He toivoivat salaisesti, että Risumäen isäntä vielä viimetingassa
muuttaisi mielensä, peruuttaisi päätöksensä, ja antaisi heidän,
kaikesta huolimatta, jäädä tähän rakkaaksi käyneeseen mökkiin, jonka
hyväksi he, muun työn lomassa, olivat monet pitkät ja vaivalloiset
vuodet uurastaneet.

Mutta se oli turha toivo.

Hermostuneena odotti Risumäen isäntä mökin tyhjentymistä. Ja kun se ei
hänen mielestään tarpeeksi pian tapahtunut, niin hän ryhtyi häätämään.

Ja helppoahan se olikin.

Oikeuden päätös oli voittanut lainvoiman. Mitäs muuta, kun ulos mökistä
ja äkkiä.

Ja niinpä sitten eräänä päivänä tulivat poliisit. Nostelivat vanhusten
vähäiset tavarat taivasalle. Mökin oven lukkoon lupsauttivat ja
naulasivat laudan oven päälle poikittain.

— Ei tämä meidän syymme ole, poliisit puolustuksekseen puhelivat.
Viranpuolesta täytyy tehdä tällaisiakin.

Sanaakaan sanomatta katselivat vanhukset poliisien puuhia. Eivät
he valittaneet, eivät kovaa kohtaloaan surkutelleet. Tyytyväisinä,
kirvelevin mielin ahdinkoonsa alistuivat ja syrjässä seisoivat. Muissa
mietteissä he näyttivät elävän. Missä lie mieli liikkunut, missä ajatus
ajelehtinut?...

Vasta poliisien poistuttua he elämän kovaan todellisuuteen havahtuivat.

Hävityksen kauhistus oli käynyt tämän matalan majan yli. Rajumyrsky
raastanut pienen pesän, sen rikki repinyt kuin tuulispää heinäsuovan...

Siinä oli valkoisella lumella, talven ensi lumella, hajalle heitettynä
vanhusten koko omaisuus kuin markkinatorilla kaupustelijan tavarat.
Markkinamelu vain oli ympärillä vaiennut, ja siinä he, kaksi vanhaa,
nyt viimeisiä rippeitään kyynelsilmin, pakahtunein mielin kokoilivat.

Ennenkuin he mökiltään viimeisen kerran illan hämärtyessä lähtivät,
niin kaikkia rakkaita paikkoja he vielä kauan ja äänettöminä katselivat.

Tupaan ensiksi yrittivät. Vasta ovella kylmään todellisuuteen
havahtuivat, kun suurilla rautanauloilla lyödyn laudan siinä poikkipäin
huomasivat. Polvilleen olivat lysähtää sillä hetkellä.

Niin se riipaisi rinnasta.

Toinnuttuaan he silmäilivät tovin toisiaan. Nyyhkyttäen käänsivät
päänsä ja salaa itkivät.

Vielä kerran Teemu katsoi ovea. Meni lähelle. Käänsi salpaa, joka
tuttavallisesti narahti, mutta ovi ei auennut. Sen edessä oli suurilla
nauloilla lyöty lauta. Toinen pihtipieli oli halennut. Niin kovasti
olivat poliisit sitä hakanneet. Hellävaroen Teemu siveli pihtipieltä,
joka oli seissyt siinä paikoillaan kolmattakymmentä vuotta ja nähnyt
tyynet ja myrskyt. Ja oli kestänyt. Mutta nyt heti ensi hetkinä särkyi
vieraan käsissä. Oikein sitä ajatellessa sydäntä kouristi ja mieltä
viilsi. Ennenkuin hän portailta astui alas, niin vielä kerran hän
tarttui salpaan kiinni kuin hyvän ystävän käteen, ja puristi sitä kauan
ja lämpimästi. Vanhan leuka vavahti kerran pari, ja jalka tuntui niin
sanomattoman raskaalta portailta etääntyessä.

Kuin tahtomattaan hän asteli ajatuksiinsa vaipuneena saunan luo.
Nokinen seinä sieltä ystävällisesti katsoi vastaan ja ovenripa kuin
kättä ojensi. Saunan suomia hyviä löylyjä muistellen ei Teemu huomannut
seinän ystävällistä katsetta eikä ojennettuun käteen tarttunut.
Puolittain tylsänä hän katsoi nokista saunaansa, joka hänen edestään
loittonemistaan loittoni. Jo teki mieli tarttua ovenripaan kiinni,
mutta ei enää ylettänyt ja voimat eivät riittäneet.

Sillävälin, kun Teemu saunan luona käveli, sillävälin Eeva aukaisi
navetan oven. Seisoi kynnyksellä hetkisen ja tuttuja seiniä äänettömänä
katseli. Aikoi siitä jo pois kääntyä, mutta ei malttanutkaan. Vielä
piti astua kynnyksen yli ja pilttuun syrjiä käsin koitella. Jos oli
ennen navetta rakkaalta tuntunut, niin rakkaammalta se nyt viimeistä
kertaa katsellessa tuntui. Yhtenään sai vapiseva käsi nousta ylös ja
silmäkulmaa koskettaa...

Aitan portailla vanhukset sattuivat yksiin. Tunteitaan salatakseen
kysyivät:

— Mitäs sinä vielä sieltä?

— Enpä niin mitään... Muuten vain katson.

Mutta kumpikin työntyi ovesta sisälle. Teemu kosketti kädellään ortta
ja Eeva hinkalon laitoja kolisteli. Se oli vanhusten hyvästijättö
rakkaalle aitalle, jonka sisältä menneinä vuosina suvi-illoin oli
kuulunut sipinä ja suhina, kun nuoret siellä laskeutuivat levolle...

Pihamaan penkille vanhukset vielä hetkeksi istuutuivat, katselivat
rakkaita paikkoja ja koettivat painaa ne ikipäiviksi mieleensä.

Hitaasti he viimein vilun pakottamina lähtivät myttyineen liikkeelle.
Portilla vielä hetkeksi pysähtyivät, katsoivat taakseen kauan ja
kaihoten...

Sitten he verkalleen ja äänettöminä lähtivät astelemaan ensi lumen
peittämää tietä Aholaa kohti.

Sydän oli surusta haleta.

Askel oli sanomattoman lyhyt, jalka raskas... Ei liene ristintie sen
vaikeampi kulkea.




KOLMASTOISTA LUKU.


Vielä samana iltana, sangen myöhään, Aholan isäntä haetti Teemun
tavarat Syrjälästä taloon.

— Ei niitä nyt taivasalle yöksi jätetä, sanoi, ja käski rengin lähteä
tavaroita noutamaan.

Ei ollut Aholan vanha isäntä uskoa korviaan, kun Teemu hänelle kertoi
häädöstä.

— Että se kehtaa ja ilkiää, hän sanoi, kun Teemu tarinan lopetti.

Ja kovasti tätä tekoa muuallakin ihmeteltiin.

Pakanalähetyksen ompeluseurassakin siitä pauhattiin.

Hiljaa akat asiasta ensin keskenään kuiskailivat.

— Olettekos kuulleet, miten Syrjälän Teemulle on käynyt? sanoivat. Pois
on asunnostaan ajettu ja suuri lauta on lyöty oven päälle.

— Niin on. Ja tuvan muuri on, tiemmä, myöskin särjetty, tiesi toinen.

— Niin on särjetty. Ja saunan kiuas yksin kivin maan tasalle
hajoitettu, lisäsi kolmas.

— Ei. Mutta mitä te sanoitte? Ettäkö tuvan muuri on särjetty ja saunan
kiuas hajoitettu?

— On. Aivan yksin kivin on revitty, ja ovi saranoiltaan heitetty.

— Voi, tässä maailmassa! siunailivat akat reiteensä lyöden. Vai että
muurit revitty ja kiukaat hajoitettu. Voi, herrajutina, sentään!

— Kyllä sillä Eevalla nyt varmaankin on paha olla?

— On.

— No, tietäähän sen.

— Kolmasti oli, kuulemma, pyörtynyt, kun poliisit tuvan tyhjensivät.
Niin oli kovasti koskenut.

— Jaa, jaa. Vähemmästäkin se luonto heltyy.

— Ei ole jaksanut, Eeva, edes ompeluseuraan tulla.

— Kipeä kuuluu olevan.

— Eikä täällä näy Risumäen emäntääkään.

— Mikähän sille on tullut?

— Se häpeää.

— Ihan varmasti se häpeää.

— No, eihän se emännän syy ollut.

— No, eipä silti. Mutta olisi hänen nyt sentään luullut jotakin asiaan
vaikuttavan.

— Luuletko, ettei ole koittanut? On. Mutta mitäs hän isännälle mahtaa.
Se vain juo ja pörrää. Kerrankos hän on sitä torunut.

Nyt akat siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja henkeään pidätellen hiljaa
supisivat:

— Pian sieltä Ristimäestä taas kuuluu kummia.

— Ei. Mutta mitä sinä sanoit? Mitä kummia?

Ja aivan yhtenä korvana nyt akat olivat.

— Piika-Amaljan on tainnut käydä hullusti.

— Sis... sohi

— Häh!?

— En tiedä, mutta niin huhutaan.

— Soo... oh!

— Ilmankos se niin karttoikin ihmisiä toissapyhänä asemalla käydessään.
Sivuttain kulki ja kasvonsa peitti.

— No, tietäähän sen.

— Näkyykö se jo?

— Sanotaan näkyvän. Laihtunut on kasvoiltaan ja iho on käynyt
täplikkääksi.

— Niin on. Ja kovasti kuuluu hameen helma edestä lyhenneen. Ei ole
Amalja, omilla jäljillään. Ei ole. Ei.

— Hullusti on tainnut sitten käydä.

— Mutta kellekähän se...?

— ???

— Isännälle... Risumäen isännälle kuuluu olevan. Äidilleen on, tiemmä,
tunnustanut.

— No, siinä sitä ollaan!

— Mitäs emäntä nyt?

— Mitäs se. On maar iloinen, kun edes hetken on saanut levätä.

— No, on sillä emännälläkin siinä olemista, en minä muuta tule ja sano.

— On sillä.

— Kahdeksan lasta on itse saanut kantaa... Luulisi sen jo isännällekin
riittävän.

— Ei siinä ole helpolla oltu.

— Ei ole. Ei.

— No, ei.

— Ja vielä sellainen harmi ja risti hartioilla...

— No, sanos muuta. Ja kun se tämä Amalja olisi sillä edes ensimmäinen
yli aisan potkaistu.

— Eikös se ole?

— Vielä mitä! Vai ensimmäinen. Ainakin kolmas sanotaan jo olevan.

— Eihän?

— No, on. Kolmas on. Kyllä ne asiat tiedetään ja tunnetaan.

— Koskahan se tämä Amalja saa? kurottautuu taas joku kysymään.

— En tiedä. En ole ollut varpaita pitelemässä. Mutta eiköhän sieltä
keväällä ala itku kuulumaan.

— Mitähän isäntä nyt?

— Mitäs se. Ei se ole ennenkään mitään meinannut. Juo ja mässää kahta
kovemmin.

Keskustelu oli nyt kääntynyt alalle, jossa jokainen akka oli
asiantuntija, ja josta ei tahtonut loppua tulla.

Huonokuuloinen kiertokoulunopettajatar yritti alussa puheenaihetta
kääntää, mutta turhaan ponnisteltuaan viimein itsekin sen pyörteisiin
kuumeisena heittäytyi.

Vasta sitten, kun tavanmukainen kahvivirsi oli veisattu, saatiin tappi
tämän kaikkien mieltä kiinnostavan asian eteen, ja ruvettiin muista
»päivänkysymyksistä» keskustelemaan.

Ensin kuitenkin lausuttiin vielä muutama sana Syrjälän Teemun
häätöjutusta ja oikeudenkäynnistä, ja ihmeteltiin, miten kumman tavalla
se nyt niin kävi.

— Raha siinä, luulen ma, pelasi, sanoi Kulmalan Tihta.

— Niinkö?

— Niin. Raha ja väärät todistukset.

— Elä nyt! Mistä sinä sen tiedät?

— Sattumalta kuulin majailemassa ollessani.

— Keitä sinä kuulit?

— Neulaselta.

— Ei, mutta mitä sinä sanoit? Neulaseltako?

— Niin. Ihan mestarin omasta suusta.

— Elä nyt!

— Lähtee se, Teemu, siitä mökistään, että viukaa, hihkui mestari
maantiellä. Kyllä Risumäen isännällä raha piisaa, ja minä puhun kuin
käsketään.

— Sanoko se niin ja uhkaili?

— Sano se.

— Ja sinä kuulit?

— Tottahan minä sen kuulin. Ja sitten se vielä uhkaili ompeluseuraakin.

— Vai ompeluseuraakin?

— Uhkaili se.

— Mitäs se seuraa?

— No, tietäähän sen, Neulasen. Se puhuu ja uhkailee, mitä, kulloinkin
päähän mällähtää.

— Sinun olisi pitänyt olla käräjillä todistamassa.

— En minä. Mitäs minä siellä. Pelkään minä sellaisia paikkoja.

— Että totuus olisi tullut ilmi ja väärinvannojat joutuneet syytteeseen.

Juttuihinsa ja kahvinjuontiin kyllästyneinä, akat viimein hajaantuivat
kotiinsa.

Mutta pian rupesi kylällä kuulumaan, minkälaisilla keinoilla Teemu oli
saatu mökistään lähtemään...

Korvat kuumina kuunteli Risumäen isäntä niitä puheita ja hyppyytti
Neulasta talosta taloon muka valheita oikomassa.

Ja Neulanen oli elementissään.




NELJÄSTOISTA LUKU.


Vielä äsken niin hohtavan valkoiset hanget ovat kadottaneet kaiken
kauneutensa. Likaisenharmaina ja repaleisina ne retkottavat. Vain
jokunen kirkas, aurinkoinen päivä, lämmin yö ja leuto sade, niin niistä
ei ole jälellä muuta kuin muisto.

Pienet kevätpurotkin jo hiljalleen ja ujoina mäkien kupeilla lirisevät.
Talven kahleista vastikään vapautuneina ne aluksi epäröiden pyrkivät
sinne tänne, löytämättä itselleen sitä uomaa, jota myöten niiden on
määrä mennä. Monet niistä etsintämatkallaan pian heikot voimansa tyyten
kuluttavat ja olemattomiin hukkuvat, mutta ne, jotka yhteisvoimin
työskennellen ovat reitin itselleen löytäneet, ne mennä vilistävät jo
kaukana laulaen, ja pian ilosta hypellen kohiseviksi koskiksi paisuen
kovalla kiireellä pyrkivät emonsa, meren, syvään syleilyyn...

       *       *       *       *       *

Tukala ja tuima on kulunut talvi ollut Aholan porstuanperäkamarissa
asuville vanhuksille. Sairaus sairauden jälkeen on heidän luonaan
vieraillut ja voimat vähentänyt, että vaivoin vanhukset nyt pääsevät
liikkumaan.

Masentunut mieli ei ole kyennyt hiipivää tautia vastustamaan. Alituinen
alakuloisuus on sen viihtymiselle vielä vauhtia antanut.

Ensin tauti tarttui Teemuun. Hiljaa ja hivuttaen se vanhusta läheni,
kunnes viimein koko voimalla iski. Viikkokausia elämä ja kuolema
heikon sairaan ympärillä kamppailivat keskenään. Elämä viimein voitti.
Mutta sen voitto ei ollut enää suuren arvoinen. Kuoleman vaaniva käsi
oli viikkojen kuluessa ahnaasti raastanut vanhuksen elinvoimat niin
tarkkaan, että ainoastaan nahkan peittämä raihnainen ruumis oli jäänyt
jälelle...

Sitten kun Teemu tointui vähän jalkeelle, niin sitten tapasi tauti
Eevan. Kauan se häntäkin vuoteessa piti ja pihisti, mutta onneksi
päästi vähemmällä kuin Teemun.

Hukka olisi ollut hyppysissä, elleivät Aholan armeliaat asukkaat
olisi sairaita vanhuksia yön päivän kanssa hoitaneet ja heille
auttavaa kättään ojentaneet. Oikein sitä heidän hyvyyttään vieraatkin
ihmettelivät ja paljon siitä kylällä puhuttiin. Mutta itse he eivät
vaivoistaan kiitosta odottaneet, eivätkä välittäneet siitä edes
kuulla, kun joku keplotteleva kylänkulkija talonväkeä muka paremmin
miellyttääkseen koetti epätoivon vimmalla puheen uudestaan ja uudestaan
tähän asiaan kääntää. Ja kun vieras ei muuten hellittänyt, niin pian
hän sai vastauksen:

— Ei siitä kannata puhua! Se on ollut velvollisuutemme.

Paras kiitos ja palkkio heille oli siinä, kun he huomasivat, että
sairaat toipuivat. Kaulasta pitäen he vanhuksia nostelivat ja
kääntelivät ja tarjosivat heille parasta mitä talosta löytyi.

— Voi, voi sentään! Elkää välittäkö meistä! Kiitos, kiitos! hokivat
vanhukset yhteen ääneen ja auttajan poistuttua seinään päin kääntyen
salaa toiseltaan silmäkulmaansa pyyhkäisivät.

Mutta kaikista ruumiillisista kärsimyksistä huolimatta olivat Teemun
hengenvoimat pysyneet murtumattomina. Sydäntalvella, tammikuun
alkupuolella, jolloin lähenevä sairaus näytti ensi oireita, oli Teemun
mieli lamassa. Vaikka hän väliin ponnistelikin päästäkseen eroon
piinaavista, raskaista ajatuksista, niin sittenkin yhä uudelleen ja
uudelleen palautuivat mieleen viimesyksyiset, nopeasti, vanhuksen
mielestä liian nopeasti kehittyneet tapaukset, joiden huippukohdan
muodosti käräjienkäynti kaameine seurauksineen. Vaikka tästä oli jo
kulunut kuukausia, tuntui se aina vain yhtä tuoreelta kuin eilinen
päivä. Aina se mielessä pyöri.

Uudelleen ja taas uudelleen Teemu kertasi ajatuksissaan sen ajan, joka
oli kulunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hän sai käräjähaasteen,
siihen hetkeen, jolloin hänet ajettiin poliisivoimalla omaksi luullusta
mökistä maantielle. Viimeiseen asti hän oli uskonut ja toivonut, että
asia vielä yhdennellätoista hetkellä saa jonkun odottamattoman käänteen
ja hän pääsee oikeuksiinsa. Vasta silloin tämä elähdyttävä toivo peti,
kun poliisit tulivat ja nostelivat tavarat ulos ja hänen silmäinsä
edessä naulasivat kiinni sen oven, jonka avaamiseen ja sulkemiseen
hän oli jo kolmattakymmentä ajastaikaa luullut vain itsellään olevan
etuoikeuden.

Sitä tapausta hän ei koskaan täydellisesti käsittänyt. Se oli kuin
ilkeä unikuva, joka aina vain mielessä väikkyi, mutta josta ei saanut
selvää, mikä se oli. Mistä se tuli se sellainen mahtikäsky, jonka
edessä hänen täytyi taipua? Laki ja oikeus! Niinpä niin. Mutta lainhan
pitäisi heikkoja ja voimattomia suojata ja turvata eikä sortaa. Mutta
tässä kävi päinvastoin. Olisi edes isäntä itse tullut ja selittänyt,
että asia on nyt kertakaikkiaan niin. Minä, joka olin viisaampi ja
voimakkaampi, minä voitin. Sinä heikompana hävisit, ja nyt sinun on
tästä lähdettävä.

Mutta ei. Ei tullut isäntä näin puhumaan. Näkymättömänä hän vain
asioita johti ja vallesmannin avulla poliiseja juoksutti. Ei edes
siellä päin kylää viikkokausiin liikkunut. Tai jos liikkuikin, niin
salaa kulki, ettei häntä vain mitenkään olisi Syrjälässä huomattu?
Mitäs sitten, jos isäntä olisi mökkiin poikennut? Olisiko se hänen
tekoaan lieventänyt? Olisi toki paljonkin. Hän olisi silloin
osoittanut, että hänellä on puhdas omatunto ja rauhallinen mieli.
Kerrankos sitä tässä maailmassa on riidelty ja riidellään. Isäntä olisi
voinut selittää, että asia ei ole, eikä ole ollut niin kuin sinä sanot
ja luulit olevan. Mökki onkin talon, ja nyt se annetaan sellaiselle,
joka kykenee maksamaan siitä paremman vuokran kuin sinä. Se olisi ollut
miehen puhetta, suoraa ja kaunistelematonta. Olisihan isäntä hyvinkin
saattanut muistaa kontrahdin ja suulliset sopimukset toisin kuin hän,
ja uskoen olevansa oikeassa, olisi vain totuuden selville saantia
varten turvautunut vallesmannin, tuomarin ja poliisien apuun. Tuomariin
turvautumisen jaksoi vielä hyvin käsittää, kun kovasti ajatustaan
ponnisti. Mutta vallesmannin ja poliisit... Se meni kuin menikin jo yli
ymmärryksen.

Muisto poliisien tulosta ja tuvan tyhjentämisestä oli kaikista karvain.
Siihen tapaukseen ajatus aina pysähtyi ja siinä kauemmin, liiankin
kauan, viipyi. Se muisto se aina riutunutta rintaa jäyti ja mieltä
kirveli. Nostipa herkimpinä hetkinä kyynelhelmenkin karkealle, syvien
vakojen uurtamalle poskelle...

       *       *       *       *       *

Mutta sitä mukaan, kun päivät pitenivät ja kirkastuivat, sitä
mukaan Teemun mielikin keveni ja piristyi. Kun ensimmäiset leivoset
näyttäytyivät, oli Teemu jo jalkeilla. Ja peipposten piipitellessä
hän jo liikkui mielestään kuin ennenkin. Jalka tuntuu tosin entistä
raskaammalta, käsi kankealta ja voimattomalta, mutta kun tässä vielä
viikon pari verryttelen, niin enköpä tuota taas jo kyenne omin voimin
elämään, hän ajatteli.

Ja kun ensimmäiset pääskyset saapuivat ja räystään alle pesäänsä
laittoivat tai vanhaa korjailivat, niin silloin Teemu jo hääri joukon
jatkona talon töissä.

— Pysy sinä vain pois siksi kunnes paranet, kielteli isäntä.

— Ei sitä kehtaa, aikamies, jouten maata, vastasi Teemu ja meni toisten
mukana, että tuppi heilui.

— Teemu parka, huokasi Aholan isäntä hänen jälkeensä.
Vanhoillapäivilläsi et saa etkä malta edes rauhassa sairastaa. Kummaksi
se on maailma tämän miespolven eläessä muuttunut. Ja tovin kuluttua hän
puoliääneen lisäsi:

— Onkohan niiden olo keveämpää, jotka ovat heittäneet toisen omasta
mökistään ulos kuin koiran pellolle?




VIIDESTOISTA LUKU.


Pimeiden iltojen aika on käsissä.

Vilja valmistuu pelloilla. Ruiskuhilas on jo ehtinyt riiheenkin ja
suvitouot odottavat sirppiä.

Maamies myhäilee tyytyväisenä omaa, hiljaista myhäilyään, jonka sävyn
outokin huomaa hänen silmiensä kirkkaasta hohteesta.

Tänä vuonna tulee tavallista parempi sato. Ruis näyttää antavan yli
odotusten. Suvivilja on rehevää ja suurijyväistä, ja peruna pudistaa
niin, ettei tahdo mahtua penkkeihinsä.

Tyytyväisinä istutaan Aholassa pimenevinä syysiltoina avotakan hiipuvan
hiilloksen ääressä. Näperrellään mitähän näperrellään, ja sana silloin
toinen tällöin naapurille heitetään. Muualla tässäkin pitäjässä on jo
aikoja sitten avotakka rautahellaan vaihdettu, mutta Aholan isäntä
ei ole vielä tätä esi-isien rakasta uunilaitetta nykyaikaiseksi
muuttanut. Ja on siellä Aholassa vielä toinenkin isiltä peritty tapa
käytännössä, puhdetöiden teko. Nyt ei tosin ole vielä puhdetöiden aika
käsissä, eikä takkaan ole tehty tulta myöskään lämmittämistä varten.
Illalliskeittotulien jätteet siinä nyt hiljalleen hiipuvat. Tuli
olisi jo sammunutkin, ellei isäntä olisi siihen aterian aikana paria
tervaskannonpuolikasta lisäksi heittänyt paremmin niinkuin näkemistä
silmälläpitäen. Lamputkin kun ovat vielä kesäkunnossa, ja nykyaikaisia
sähkövaloja ei Aholaan ole vielä laitettu.

— Ehtiihän ne sitten hankkia, jos lamppupeli pettää, on isäntä
sanonut. Ja kun lamppupeli ei ole pettänyt, niin sähkövalot on jäänyt
hankkimatta.

Vankka ja maittava illallisateria on nyt syöty ja tyytyväisin,
kylläisin mielin miehet istuvat hiipuvan takkatulen ääressä. Laiskasti
kulkee tarina. Hämärä peittää jo avaran tuvan, ja vain vaivoin näkee
naisväki korjata ruuanjätteet pöydältä ja pestä astiat. Miesten
liikahdellessa heijastuu raukea valo väliin pöydällekin ja varjot
seinillä liikkuvat. Silloin naiset kiihdyttävät hetkeksi työtään,
mutta pian taas pimeys palaa entiselleen pahoittaen astianpesijät
varovaisuuteen. Naisväki supattaa keskenään omia pieniä asioitaan.
He eivät tahdo häiritä tuvan torkkuvaa hiljaisuutta eikä miesten
rauhaa, kun nämä siinä käsiinsä nojaten, silloin tällöin kylläisinä
röyhähdellen, melkein äänettöminä päiväntapahtumia mietiskellen,
istuvat.

Takan hehku sammuu vähitellen. Naisväki on lopettanut työnsä ja
istujista yksi toisensa jälkeen siirtyy päivän ponnistuksista lepäämään.

Isäntä ja Teemu jäävät viimeisiksi.

Teemun mieltä riipaisee niin omituisesti. Sitä aivan hytkäyttää kuin
ensi kertaa ripillä käydessä ja sydän takoo, että melkein kuulee sen
äänen, ja veret kohoavat kalpealle poskelle. Kohotkoot, ajattelee
Teemu. Eipä sitä tässä hämärässä kukaan näe.

— Nyt minä kysyn, hän päättävästi ajattelee. Tehköön isäntä sitten mitä
haluaa.

Mutta vaikka ajatus olikin kypsynyt jo päätökseksi, niin mitenkään sitä
ei tahtonut saada sanotuksi.

Se asia oli jo koko kesän pitänyt Teemun mieltä pienessä jännityksessä.
Ensin se oli kuin sivumennen iskenyt, eräänä lauantai-iltana, jolloin
hän palasi kytöojalta Terva-ahon poikki. Illalla hän ei sitä sen
enempää ajatellut. Saunassa se tosin kuin salaa hiipi uudelleen
mieleen, mutta maatapannessa hän ei sitä muistanut enää ollenkaan. Eikä
se aamulla herätessäkään vaivannut mieltä. Mutta maanantaina siinä
kytömaalle vievän tien haarassa se taas yhtäkkiä töksähti mieleen.
Se tuli kuin pilvistä pudonneena, ja veti kuin vetikin astelemaan
Terva-ahon kautta, vaikka toista tietä olisi ollut lyhyempi matka.

— Hullutustahan se kaikki on, hän ajatteli. Milläpäs minä, ikäloppu
mies sellaiseen...

Mutta vaikka hän miten koetti sitä ajatusta mielestään eksyttää,
niin aina se vain sieltä piilosta sukelsi esille ja vaati huomiota
itselleen. Toisinaan se piti päiväkausia pienessä jännityksessä eikä
tahtonut antaa iltasin unta. Väliin se hiukan hellitti, mutta pian taas
entistä voimakkaampana tuli esille.

Se oli merkillinen ajatus! Se oli yhtä hullu haave kuin opettajan
sanojen mukaan sekin, että maat otetaan rikkailta pois ja annetaan
köyhille. Niinpä niin. Hullu haave. Se on viisas mies, opettaja, kun se
osaa sanoa niin mukavasti, että hullu haave. Mutta mitäpäs ne lukeneet
eivät osaisi. Hullu haave se on se hänenkin ajatuksensa, ei siitä
koskaan tule mitään. Kumma vain, että se istuu niin lujassa tuolla
päänupissa.

Tästä merkillisestä ajatuksesta erille päästäkseen Teemu iski työhön
kaikkine vanhan miehen voimineen. Ja oli aikoja, kun hän selkä märkänä
oikein kaivoi ja väänsi, ettei hän väsyneenä muistanut sitä hullua
haavettaan, ei sittenkään, vaikka hän aivan vaistomaisesti joka aamu ja
ilta kulki Terva-ahon kautta työmaalle ja työmaalta kotiin.

Mutta nyt syyspuolella, kun päivät lyhenivät ja illat pitenivät, se
ajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan.

— Jos voisi edes Eevalle siitä puhua, hän ajatteli, niin ehkäpä se
hellittäisi. Mutta ei se Eeva sellaista ymmärrä. Pilkaksi löisi koko
ajatuksen ja nauraisi. Voisi vielä sanoa hulluksi. Parasta on pitää
kaikki vain omana salaisuutenaan.

Mutta kyllä siinä oli pitämistä. Toisenkin kerran se pyrki huulilta
Eevan korvaan ja vain kovasti pidellen pysyi sisällä. Olihan hän
sentään vielä mies, vaikka vanhakin, että tiesi mitä teki ja puhui. Ja
tätä asiata ei sanota kellekään, ei edes isännälle, joka sen paraiten
ymmärtäisi, ja jolle sanottuna siitä saisi joko luopua tai ryhtyä sitä
toteuttamaan. Toteuttamaanko? Ei, ei! Se olisi liian suuri onni ja ilo
hänelle, omasta mökistä ulos ajetulle...

Koko kesän aina tähän iltaan asti Teemu oli voinut salaisuutensa
säilyttää. Mutta nyt sen pidättäminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä.
Aivan siinä hiki nousi otsalle.

Kun autio tupa hämärtymistään hämärtyi ja raukea hiljaisuus vallitsi,
ympärillä, rohkaisi hän viimein itsensä ja suuren salaisuutensa
paljastaakseen jo kerran rykäsi. Mutta sanat juuttuivat kurkkuun ja
tupa tuli yhtäkkiä säkkipimeäksi. Sydän jyskytti haljetakseen ja koko
ruumis vapisi jännityksestä.

Isäntä liikahti noustakseen.

Nyt tuli Teemulle hätä käteen.

— Tuota... tuota... hän tapaili yskien... Muistaahan isäntä... hm...
sen Terva-ahon?

Mitäs se Teemu nyt? ajatteli isäntä. Tottahan hän sen pienen ahopahasen
muisti. Menneinä vuosina siinä oli ollut halme, mutta nyt se jo oli
suurimmaksi osaksi metsittynyt. Lamminpuoleinen syrjä oli enää autiona.

— Kyllähän minä sen muistan. Kuinka niin? hän kysyi.

— Muuten vain.

Seurasi pitkä äänettömyys, ennen kuin Teemu jatkoi:

— Minä tässä vähän olen itsekseni... hm... tuota... ajatellut, mutta
taitaa olla mieletöntä, että eiköhän isäntä... tuota... tuota...
antaisi siitä minulle pientä mökin paikkaa...

Tämän sanottuaan Teemu tunsi painuvansa kuin maan alle. Pitkään aikaan
hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Mitähän hän oli isännälle sanonut? Ei
suinkaan hän ollut vain päättömiä puhunut?

— Vieläkö uskaltaisit yrittää? kysyi isäntä. Samalla hän ajatteli, että
paras olisi, kun luopuisit siitä puuhasta. Helpompi sinun olisi tässä
viimeiset vuotesi elellä.

— Kyllä, vastasi Teemu aivan kuin asia olisi jo ratkaistu, ja lisäsi:

— Oikeitten ihmisten kanssa.

Isännän teki mieli aluksi vastustaa, mutta nähdessään Teemun innon hän
sanoi:

— Kyllä se minun puolestani passaa. Koska sinä aiot aloittaa? Oletko jo
sitä ajatellut?

— Nyt heti vähitellen olen meinannut.

— No, kyllä se passaa, passaa varsin ihmeesti. Mutta tehdään ensin
kirjallinen kauppa ja eroitetaan maa niinkuin lait ja asetukset
vaativat. Minun eläessäni voisit kyllä muutenkin rakentaa ja asua,
mutta jos minusta aika jättää, niin sinun on turvallisempi olla, kun
lailliset paperit ovat taskussasi.

— Paljon kiitoksia! Kyllä minä isäntään uskon muutenkin, mutta tehdään
vain niin kuin isäntä tahtoo ja hyvä on.

— Mennään sitten huomenna heti aamustapäivin sitä paikkaa katsomaan,
että voit aloittaa työt milloin haluat.

— Miten vain isännälle paraiten passaa!

Teemu nukkui sinä yönä hyvin rauhattomasti. Heti päivän valjettua hän
toisten vielä makeimmillaan maatessa nousi ylös ja lähti kiireesti
astua köppäsemään Terva-ahoa kohti.

Hänelle oli alkanut uusi elämä.




KUUDESTOISTA LUKU.


Talven ensi lumi on peittänyt maan.

Tuulet ja syysmyrskyt ovat tauonneet ja ilma on seestynyt pakkasta
antavaksi.

Terva-ahon koilliskulmalla, lammen rannalla, on kaivettu maata, puita
kaadettu ja veistetty, kiviä ja kantoja väännelty ja rotkopaikkoja
tasoiteltu. Pieni ala peltoakin on jo valmiiksi kuokittu.

Mutta nyt ovat työt keskeytyneet, eikä viikkokauteen siellä
ole rakentajaa näkynyt. Valkoinen lumi, talven ensi lumi, on
kattanut tasaisesti Syrjälän Teemun työmaan ja kuokoksella olevan
pienen peltotilkun peittänyt. Rakentaja ja kuokkija itse makaa
kuolemansairaana Aholan talon porstuan peräkamarissa, ja epätietoista
on, tuleeko hänestä enää kesken jääneen työnsä jatkajaa.

Kuume on noussut peloittavan korkealle, ja raskaasti, läähättäen
kohoaa heikko rinta. Tällaista menoa on jo jatkunut pian viikon
päivät. Tiheästi toistuvat pistokset rinnan vasemmalla puolella ovat
lisänneet sairaalle kipua. Väliin on sairas ollut vähän parempi,
mutta viime yönä, kuudentena vuorokautena sairauden alusta lukien,
oli ottanut niin kovasti, että koko Aholan talon väki oli noussut
Teemun loppua katsomaan. Kuolema hellitti kuitenkin vielä otteensa,
mutta tiedottomassa tilassa sairas nyt hourailee. Isäntä on panettanut
hevosen valjaisiin ja käskenyt renkipojan lähteä kiireesti hakemaan
kirkolta lääkäriä. Saa nähdä, ehtiikö lääkäri ajoissa, vai jättääkö
elämä vanhan Teemun ennen lääkärin tuloa. Sairaan tila on kovin
huolestuttava ja panee pahinta pelkäämään.

Eeva on yön päivän kanssa istunut sairaan miehensä vieressä.
Lukemattomat kerrat on kyynel vanhan vaimon silmäkulman kostuttanut,
mutta silloin, milloin vesi ei ole silmistä valunut, silloin Eeva on
vapisevalla, katkonaisella äänellä lukenut ikuista sanaa sairaalle
miehelleen, joka kuumehoureissaan ei siitä kuitenkaan mitään tiedä.
Väliin hän on lasimaisen elottomat silmänsä avannut ja silloin lukija
on tarttunut aina sairaan käteen ja kysynyt:

— Kuuletko sinä, mitä Jumala sanoo?

Sairas on vaistomaisesti räpäyttänyt silmäänsä kerran pari. Sen Eeva on
tulkinnut merkitsevän sitä, että kyllä se kuulee ja ääntään korottaen
hän on taas jatkanut keskeytynyttä lukuaan siksi kunnes poostamet ovat
ruvenneet silmissä hyppimään, jolloin hänen on täytynyt hellittää.

Elleivät aholaiset olisi parhaansa mukaan sairasta hoitaneet, niin
kyllä hän olisi jo tämän maailman jättänyt. Eihän vanha vaimo olisi
mitenkään jaksanut yksinään viikkokautta valvoa, eikä kaikistellen
ymmärtänyt, miten sairaan tuskia olisi pitänyt lieventää. Mutta
aholaiset auttoivat. Vuoroin isäntä, emäntä, tytär ja palvelijat
kävivät sairasta katsomassa ja toivat tullessaan lääkkeitä ja
käydessään kääreitä muuttivat, että tauti olisi helpottanut. Mutta
mikään ei näyttänyt auttavan. Toisinaan tuntui siltä, kun tauti saisi
paremman käänteen, mutta tovin kuluttua se taas kouristi entistä
kovemmin ja kuume nousi.

Houraillessaan sairas puhui Risumäen isännästä, vallesmannista,
poliiseista, Syrjälästä ja Terva-ahosta sekaisin. Kukaan ei hänen
puheestaan saanut selvää. Eikäpä siinä mitään järkeä ollut, sairaan
hourailussa.

— Terva-aholta ei ajeta pois, hän houraili. Siellä on suuri tupa...
kaunis muuri... vallesmanni... ja valkoinen lattia... Risumäen
isäntä... Neulanen nauraa... Ei se satu minuun... poliisit tulevat...
kirkonkellot soivat... voi, voi miten ne soivat... Nyt mennään
Terva-aholle... vaunuilla ajetaan... kellot... poliisit... kieltäkää.»
Ne särkevät oven... Terva-ahon oven...

— Mitä se puhuu? kysyi Aholan isäntä, joka sairaan viimeisten sanojen
aikana tuli sisälle.

— Terva-ahosta se jotakin höpisee, mitä höpissee, ja poliiseista ja
kirkonkelloista.

— Taitaa olla se Terva-aho rakas paikka Teemulle, sanoi Aholan isäntä
tovin kuluttua ääni väristen.


Kyllä se oli. Oikein isäntä, tarkkasilmäinen mies, sen arvasi.
Terva-ahosta Teemu oli viime, aikoina vaimolleen yhtenään puhunut ja
kuvitellut, että sellaiseen ja sellaiseen kuntoon se laitetaan, kun
sinne päästään. Siellä eletään ja ollaan kuin karhut pesässään. Siitä
tuleekin muhkeampi paikka kuin Syrjälästä, eikä tartte pelätä, että
tullaan poisajamaan.

Kovasti Teemu olikin jo Terva-ahon kupeella uurastanut. Neljä päivää
viikossa hän oli tehnyt talon töitä, että leivissä pysyi, ja kahtena
päivänä vääntänyt, kaivanut ja kuokkinut Terva-aholla kuin aikoinaan
Syrjälää rakentaessaan. Kukaan ei häntä voinut estää mielityöhön
menemästä. Rankkojen syyssateiden aikoinakin hän siellä — aamusta
iltaan läpimärkänä työskenteli, ja niiltä ajoilta ankara tautikin
lienee peräisin. Kuumeisella kiireellä hän koetti uutta pesäänsä
rakentaa ja saada se valmiiksi niin, että siihen voisi jo ensi kesänä
muuttaa.

Kyllähän hänellä ja Eevalla oli kovin hyvä olla ja asua Aholan
porstuanperäkamarissa. Vuokra oli varsin mitätön, sama kuin ei mitään.
Kolme markkaa ei ennenkään mikään suuri summa ollut, ja nyt se ei
ollut kahdenkymmenenviiden penninkään arvoinen. Oli Teemu tarjonnut
isännälle heti alussa viittäkymmentä markkaa kuukaudelta, mutta isäntä
oli sanonut, että hassuko sinä olet. Puheitten ja sopimusten mukaan
tässä talossa on eletty ennen ja aiotaan elää vastakin. Pane sinä vain
pennisi parempiin tarpeisiin.

Mukavaa oli Aholan muu väkikin, etenkin emäntä. Maidosta, voista,
jauhoista, ryyneistä ja muista elintarpeista, mitä talossa oli, hän ei
koskaan ottanut viimeistä hintaa. Ja aina sai mitä halusi. Pyytäjän ei
tarvinnut milloinkaan Aholasta tyhjin käsin lähteä eikä kulkijan ovelta
yönselkään kääntyä. Ihmeellinen siunaus oli aholaisilla. Jos heidän
hyvyytensä ja anteliaisuutensa näytti ehtymättömältä, niin ei heillä
myöskään leivästä eikä leivänsärpimestä näyttänyt olevan puutetta.
Kaikkea riitti yllin kyllin.

Monet monituiset kerrat Aholan emäntä pisti Eevan käteen milloin
lämpimäisleivän, milloin maito- tai piimälitran, milloin lihakimpaleen,
ryynikilon ja milloin mitäkin. Eikä hän koskaan antimillaan
rehennellyt. Ikäänkuin sivumennen, huomaamatta, ja muita asioita
puhellen hän antavan kätensä ojensi. Hän tunsi sisimmässään antamisen
ilon. Ja se oli hänelle kyllin suuri kiitos ja palkkio.

Kelpasi sitä vanhusten tällaisessa talossa asua. Mutta vaikka heillä
oli miten hyvä olla, niin yhtä heiltä kuitenkin puuttui, varsinkin
Teemulta. Hän kaipasi jotakin. Ja tämä kaipaus oli niin voimakas, että
sitä oli mahdoton vastustaa. Painajaisen tavoin se vaivasi yökaudet
ja yhtenään päivilläkin pihisti. Eikä se antanut ennemmin rauhaa,
ennenkuin hän pääsi Tervalammen rannalle mielitekoaan toteuttamaan.

Siellä rauhaisan ahon laidassa, mustavetisen sydänmaan lammen rannalla,
kaukana muun maailman melskeestä hän tunsi olevansa kuin kuningas
omassa valtakunnassaan. Sinne ei maailman maantiemelu kantautunut, eikä
siellä pahojen ihmisten pistopuheet mieltä pahoittaneet. Siellä sai
vapaasti hengittää ja tehdä mitä halusi. Siellä tuntui olo ja elämä
niin ihmeellisen rauhalliselta ja viihtyiseltä. Kun sinne vain pääsi,
niin heti oli vapaampi hengittää. Väliin teki mieli koko maailmaa
syleillä ja antaa kaikille anteeksi pahat puheet ja väärinteot, ja
monta kertaa Teemu syliään levittelikin, kangistuneita vanhan miehen
syliään, ja innostuksensa huomatessaan kuin häveten, laski hymähtäen
kätensä alas.

Unohtaa ja antaa anteeksi. Niin, kyllä hän tällaisina herkkinä
hetkinään olisi ollut valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä vääryydet,
jos vain vastapuolelta olisi annettu pieninkin sysäys sovinnolliseen
suuntaan. Ja ilman tätä sysäystäkin hän oli valmis unohtamaan. Ei
hän oikeastaan enää kenellekään kantanut kaunaa. Hän oli itsekseen
ajatellen ja mietiskellen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä se
kaikki on ollut näin menevä. Ehkäpä hän on ollut juuri sellaisen
kurituksen tarpeessa, että elämän paremmin ymmärtäisi.

Tämä kohtaloonsa alistumisen ja syvä sovinnon henki oli hänessä vain
vahvistunut ja ikäänkuin lujittunut sen jälkeen, kun hän oli kuullut,
etteivät Risumäen isännänkään asiat ole enää oikealla tolalla. Kai
sillä isännälläkin on jotakin tunnolla, kun se niin armottomasti on
sitä juontiaan jatkanut. Näkyjäkin, juopon näkyjä, kuuluu jo nähneen
ja pyssyjen kanssa räiskäneen, että koko talo on ollut sekaisin. Ei
sitä järkevä ihminen sellaiseen peliin rupea, elleivät asiat ole ihan
hullusti.

Ja aina voimakkaammaksi tämä sovittava ääni Teemun povessa paisui,
kun huhu tiesi kertoa kummia asioita kirkoltakin. Vallesmannin luona
on pidetty tutkintoja ja suurista kavalluksista puhutaan. Opettaja on
sanonut, sen Teemu on omin korvin kuullut, että vallesmannilta tulee
pian lähtö tiilenpäitä lukemaan. Eivät kuulu olevan asiat sellaisessa
oorningissa, kun suuret herrat tahtovat. Ja tilikirjojen numerotkaan
eivät kuulu tyydyttävän tarkastajia. Ihmeelliseltä se vähän tuntuu,
mutta kyllä kai opettaja, oppinut ja lukenut mies, ne asiat tietää.
Mitenkähän se vallesmanni on sotkenut ne kirjansa sillä tavalla? Onhan
se sellainen liukas ja ovela mies, että kyllä sen luulisi herrojen
kanssa pärjäävän. Niinhän se siellä käräjilläkin silloin syksyllä
puhui ja huhtoi, että oikein sitä tuomarikin taisi ihmetellä. Ja niin
kävi minulle kuin vallesmanni sanoi. Ei sitä moni kohelo olisi osannut
niin paikalleen arvata. Mutta vaikka minut alas paukautettiinkin, niin
minulla on jalkojeni alla vielä pohja, miltä ponnistan. Mutta mistähän
vallesmanniparka ponnistaa, jos nyt virka joutuu naulaan?

Tähän tapaan ne Teemun ajatukset risteilivät siellä yksinäisyydessä, ja
kappale kappaleen jälkeen kuivaa ahon syrjää antautui hänen iskuilleen.
Eihän se vanhan miehen työnteko mitään riuskaa ollut, mutta ahkeruus
ja päivän pituus korvasivat kaiken sen, mitä ruumiillisesta kunnosta
puuttui.

Ei Teemu Neulastakaan siellä yksinäisinä hetkinään pahoin mielin
muistellut. Neulasella on sellainen kierä luonto, hän ajatteli. Minkäpä
sitä ihminen tekee luonnolleen. Eikä siitä näytä Neulasen olo ja elämä
paljoa paisuneen, vaikka hän kieli vyön alla kyliä hyppää ja sotkee
ihmisten asioita. Olisi sitä Neulasella muutakin työtä, mutta ei vain
jouda tekemään. Hänen pitää alituisesti kyliä kierrellä ja lojaalisti
asioita justeerailla.

Mikäpäs hätä tässä minulla, hän toisinaan taas ajatteli. Jos Jumala suo
ikää ja terveyttä, niin ensi syksynä viimeistään Terva-ahon saunassa
kylvetään ja kirkas savu nousee tuvan uunista kohti korkeutta. Ja näin
ajatellen Teemu taas entistä voimakkaammin iski kuokkansa maan kamaraan
tai veisti hirttä, että kangas kumisi...

Mutta nyt ei rakentajaa ole näkynyt viikkokauteen rakkailla
työmaillaan. Valkoinen lumi, talven ensi lumi on työmaan
puhtaaksi peittänyt, aivan kuin paariliina olisi sen päälle
levitetty, ja rakentaja itse makaa kuolemansairaana Aholan talon
porstuanperäkamarissa.

Renkipoika on hakenut kirkolta sairaalle lääkärin.

— Ankara keuhkokuume, on lääkäri päätään pudistaen sanonut. Ellei
suorastaan ihmettä tapahdu, niin sairas ei enää aamua näe.

Hiljaa ja kuiskaillen liikkuvat ihmiset Teemun vuoteen lähellä. Eeva
istuu aivan sairaan sängyn vieressä ja lukee lakkaamatta raamattua.
Sairas ei kuule ei näe mitään. Lakkaamatta hän hourailee, höpisee
tuskin kuuluvasti.

Sairaan höpinöitä ei kukaan käsitä. Vaikka hän miten ponnistelisi ja
tahtoisi sanoa, että hän on unohtanut kaikki, antanut kaikki anteeksi,
ja että hänen on hyvä olla, niin kukaan ei hänen puhettaan ymmärrä.
Eeva kiihdyttää yhä lukuaan ja korottaa kyyneleistä ääntään. Toiset
huoneessaolijat katselevat totisin, vettynein silmin tovin toisiinsa,
tovin sairaaseen ja syvään huokaisten kääntävät katseensa ulos
ikkunasta.

Jokunen tumma tähti on jo syttynyt taivaalla, ja katsojista tuntuu,
että ne vilkuttavat niin ystävällisesti, ikäänkuin luokseen kutsuen...

Sairaan rinta nousee ja laskee, epäsäännöllisesti, nytkähdellen. Henki
salpautuu. Kuuluu korahdus. Vielä kerran kohoaa polttava rinta, painuu
kuin huokaisten alas, eikä enää sen jälkeen elonmerkkiä anna.

Hiljaa ja rauhallisesti päättyi Teemun vaellus.

Kuulumattomasti putosi viimeinenkin hiekkajyvänen hänen elämänsä
tiimalasista, kuin santaan valahtaen...






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73861 ***