*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73934 ***





SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA II

Uskonpuhdistuksesta Uudenkaupungin rauhaan


Kirj.

VEIKKO KORHONEN





Helsingissä,
Osakeyhtiö Valistus,
1924.




SISÄLTÖ:

Taipumaton.
Hannu Krankka.
Vaikealla tiellä.
Petetty talonpoikaispäällikkö.
Nuijan jälkiä.
Aapelusta oppimassa.
Rauhan vieras.
Kuninkaan koulu.
Pitäjiä käymässä.
Kevätjuhla.
Suuren työn päätyttyä.
Kirkon rangaistus.
Piispan käräjät.
Suomen leijonat.
Ruotuvääpelin miekka.
Kansan suosima ylimys.
Riitaisilla vesillä.
Viidensadan retki.
Nälkävuoden joulu.
Sotaisa kuningas.
Muuan jouluyö.
Kotiinpaluu.
Napuan sankarit.
Pohjan tuntureilla.
Tyhjä luentosali.
Piilopirtillä.
Kodin raunioilla.
Salonkävijä.




Taipumaton.


Erämaan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi ja pitäjän
kaukaisimmaltakin kulmalta hiihtelivät miehet uutta Herran huonetta
ihmettelemään ja kirkon miestä katsomaan, muutamilla mukanaan metsopari
hengen miehelle tulijaisiksi.

Laajan pitäjän perimmäisessä pohjukassa oli kuitenkin mies sellainen,
joka ei mokomalle matkalle lähtenyt. Kivijärven Kinnulan Hukkainen
oli muutamia vuosikymmeniä aikasemmin muuttanut näille asumattomille
riistamaille ristin kastetta pakoon etelä-Hämeestä, jossa ei mielestään
saanut rauhaa kierteleviltä saarnaajamunkeilta. Nyt oli täällä sama
vastus edessä vielä vaativampana ja vähän väliä sai Hukkainen tiukat
sanat kirkkoherralta, joka vaati häntä tulemaan ristin kasteelle ja
muutenkin seurakunnan yhteyteen.

Hukkainen ei näistä kirkon miehen sanoista välittänyt eikä lähtenyt
toisten tavalla uutta ihmettä katsomaan, vielä vähemmin kirkon miehelle
metsopareja jousellaan ampumaan. Koko tienoon pelättynä taikojana
eleli hän kalajärvillään ja riistamaillaan, joille Hukkaisen taikoja
pelkäävät naapurit eivät uskaltaneet käydä riistan jaolle.

Talonsa oli Hukkainen rakentanut korkealle niemekkeelle
lahna-apajistaan kuuluisan järven rannalle. Kalapaikka oli ennen
kuulunut hämäläisten takamaaosuuksiin, mutta savolaisetkin olivat
saaneet osansa tuottoisista apajista, ennenkun Hukkainen valtasi paikan
itselleen.

Kun naapurien oli käynyt vaikeaksi liikkua peljätyn erämiehen
lähettyvillä, sai Hukkaisen talo jäädä kokonaan omiin oloihinsa ja
kirkkoherran sanatkin jäivät usein toimittamatta perille.

Sattuupa kerran kesäisillä pitäjäretkillään erämaaseura, kunnan
kirkkoherra Laurentius kulkemaan läheltä tätä paatuneen pakanan
olinpaikkaa ja pyytää Tahvanaista, lähimmän talon isäntää, tämän
taitavan taikojan pesälle toverikseen.

— Ei tuonne taida uskaltaa lähteä, arvelee Tahvanainen peloissaan. Ei
olisi käynyt kirkon miestäkään vastustaminen, mutta paha oli joutua
Hukkaisenkin vihoihin. Saattoihan tämä taikoa vaikka karhun karjaa
raatelemaan, tahi hävittää kokonaan kala- ja karjaonnen. Milläpäs
sitten henkeäsi pidit, jos nämä tärkeimmät tulopuolet joutuisivat
naapurin taikomina tuottamattomiksi.

— Miks'ei uskalla? tiukkaa Laurentius.

— Paha on sen miehen vihoihin joutua... on taikoja semmoinen.

— Ei taikuudella ketään vahingoiteta. Vahingoita saattaa joskus tulla,
mutta ne tulevat muuten eikä pahan voimasta, selittää Laurentius.

— Eikö sitä käyntiä voisi jättää toiseen kertaan? esittelee Tahvanainen
raappien korvallistaan. Kun saisi nyt kirkon miehen jättämään
käyntinsä, niin ehkä jäisikin kokonaan.

— Ei ole minulla usein tilaisuutta liikkua laajan pitäjän perukoilla,
ja tahdon omin silmin nähdä sen pakanan, sanoo Laurentius ja kiirehtii
peloissaan pälyilevää miestä lähtöön.

— Mutta jos minulle vahinko tulee, niin kirkon herran on se korvattava,
sanoo Tahvanainen ja saa surullisesti hymähtävän papin menemään tähän
lupaukseen.

Hukkainen on rakentanut talonsa joka suunnalta järveen viettävän mäen
nyppylälle ja linnoituksen tapaan on pihamaa ympäröity joka puolelta
rakennuksilla. Katon rajassa oli ikkuna-aukkoja ja niitä saattoi
pitää ampuma-aukkoina tarvittaessa ja sitä varten oli Hukkainen ne
laittanutkin. Mahtava portti oli vahvasti raudoitettu ja voitiin
tarpeen tullen lukita. Vaikeatapa oli päästä tämän metsäkarhun majaan,
jos ei suosiolla tahdottu laskea.

Hukkainen oli kalaverkoillaan, kun vieraat saapuivat taloon ja kun
emäntä sai kuulla, ketä vieraat olivat, laittoi hän tyttärensä sanomaan
tästä isälleen.

Odotettiin iltaan saakka Hukkaista, mutta turhaan ja emäntä jo ilkahti
kirkon miehelle:

— Taidatte turhaan odottaa. On saattanut lähteä vaikka pitemmällekin
pyyntimatkalle.

Laurentiuksen kiivas luonto jo kuohahti.

— Älä ilku, vaimo. Vielä me hänet tavotamme ja Turkuun on silloin tie
selvä niskottelijalla. Kyllä esivalta yhden miehen taivuttaa.

Tahvanainen oli hyvillään, että Hukkainen näytti jäävän tapaamatta.
Eipä nyt naapuri voisi häneenkään kirojaan kohdistaa, varsinkin kun hän
vielä lähtiessään kuiskasi Hukkaisen emännälle:

— En olisi mitenkään lähtenyt, mutta kun kirkon mies pakotti ja
uhkaili. Sanohan tämä Hukkaiselle, ettei suotta minulle vihottele.

Laurentius ei kuitenkaan aikonut jättää vielä tähän käyntiään.
Keskikesän lämpimänä yönähän saattoi nukahtaa vaikka jossain
heinäladossa ja mennä sitten aamulla ennen kukon laulua Hukkaisen
talolle. Ristin kastetta ja kirkkoa pakoileva mies ei silloin
varmaankaan osaisi eikä ehtisi piilottua.

— On saattanut lähteä vaikka etäisimmille järville lahnankutuun tämä
Hukkainen, arveli Tahvanainen soutaessaan rivakoin vedoin Lahnajärven
selkää.

— Ei ole mennyt minnekään, kivahti pappi ja jatkoi: — Aamulla hänet
kyllä tapaamme ja nyt yövymme tähän läheisyyteen jonnekin. Meillä
on leipääkin repussamme ja voimme onkia jonkun kalan ja paistaa sen
hiilloksella.

Tämä kirkon miehen päätös oli kokonaan aavistamaton Tahvanaiselle ja
kaikenmoisia syitä tehden olisi hän tahtonut Laurentiuksen jättämään
aikeensa. Jopa uhkaili Tahvanainen jättää kirkkoherran yksinään salolle
ja lähteä kotoisiin toimiinsa.

— Silloin sinua viikon jalkapuussa istutan, uhkasi Laurentius ja sai
mukisijan vaikenemaan. Jalkapuu, joka oli nähty kirkon eteisessä, oli
hirvittävä laitos, varsinkin sen jälkeen, kun oli muuan pitäjäläinen
nähty siinä kädet taakse sidottuina istuvan ja hikikarpaloita otsastaan
pusertavan.

Järven toiselta rannalta löytyi kaislikkopoukama ja siihen Laurentius
ohjasi venheen. Sattuipa olemaan lahnaparvi kudulla kaislikossa ja
niin sakeasti oli siinä veden karjaa, että sulin käsin sai niitä
venheeseensä lappoa. Ihmeissään oli Tahvanainenkin ja Laurentius sanoi
hänelle:

— Katsohan, kun taivahinen Isä toimittaa meille näin runsaan
illallisenkin. Tästä tiedät hänen olevan meidän puolellamme.

Osa saaliista perattiin, ja kun hengen miehellä oli repussaan suolaakin
näin pitäjällä liikkuessaan, siveltiin sitä kaloihin ja paistettiin
nuotiolla, joka oli laitettu vähän etäämmäksi metsään, ettei savut
näkyisi Hukkaiselle. Laurentius laittoi itselleen illallisen jälkeen
havuista ja tuoreista koivun lehvistä vuoteen, mutta Tahvanainen lähti
vielä pyydystämään lahnoja, jotka ihan rantaäyräälle hypähtelivät.
Saisihan edes viedä Hukkaiselle lahnoja lepykkeeksi ja osan kotiinkin.
Aamulla niitä olikin aikamoinen kasa venheen pohjalla, ja hengen
mieskin ihaili saalista, virkkaen Tahvanaiselle:

— Noillahan maksaisitkin kesäsaatavat kirkolle ja minulle, kun
kuljettaisit ne pappilaan.

— Mitenkä niitä tällaisen matkan takaa, jurahti Tahvanainen. — Kyllä ne
on tahvikelillä sellaiset maksettava.

Harva kuitenkin pitäjän kaukaisimmilta kulmilta muisti saataviaan
maksaa talvellakaan ja niinpä Laurentius hymähtikin saattomiehelleen:

— Niinkuin olisitte tämän puolelaiset ennen talvellakaan mitään
maksaneet. Täytyykin tässä laittaa ensi talvena veronkantaja tänne
kimppuunne.

Sitähän se vielä puuttuisi, mietti Tahvanainen itsekseen, mutta
äänettömänä tyytyi soutamaan taas pappia Hukkaisen rantaan.

Nyt olikin Hukkainen kotona ja hämmentyi vieraiden tulosta, joiden
luuli jo menneen matkoihinsa.

— Nythän onkin jo isäntä kotona, vaikka kuului pitemmälle eräretkelle
menneen, sanoi Laurentius, katsellen kiinteästi miestä, joka siinä
penkillään istui kiiluvin silmin vuorostaan hengen miestä tarkastellen.

— Niin on, mikä sitten! lausahti Hukkainen kolkosti ja tapaili
teräksistä joustaan seinältä.

— Ei muuta, kuin tahdoin nähdä sinua, joka pakoilet ristin kastetta ja
kirkkoa. Sellaisille niskureille on varattu jalkapuu kirkon eteiseen
ja ellet nyt anna kastaa itseäsi, olet siihen joutuva hyvinkin pian.
Pahimmassa tapauksessa joudut Turkuun vastaamaan piispan eteen
niskoittelustasi.

Eipä näyttänyt Hukkainen välittävän Laurentiuksen ankarista sanoista.
Naurahtaen vain virkkoi:

— Entäpä kun käy piispallesi ja itsellesi niinkuin Henrikillekin kuuluu
käyneen. On minussa sen verran miestä kuin Lallissakin.

— En pelkää uhkauksiasi, sillä minulla on parempi suojelija kuin
sinulla, eikä hiustanikaan voi katkaista päästäni ilman Hänen tahtoaan,
sanoi Laurentius.

— Noita ei näy monta olevankaan, jurahti Hukkainen silmäten
Laurentiuksen kalloa, joka munkkina ollessa oli ollut paljaaksi
ajeltuna ja jossa oli vain korvallisilla ja takaraivolla muutamia
suortuvia.

— Minun olisi pitänyt tulla useampien miesten kanssa asunnollesi ja
lähettää sinut heti köysissä Turkuun saamaan rangaistustasi, jonka nyt
jo ansaitset ja olet ennen pitkää saapakin.

— Sepä se. Entäpä en olisi ollut miehiesi köytettävänä, enkä ole
vastakaan. Laajat on täälläpäin korvet miehen piilottua, mutta sitähän
ei minun tarvitse tehdäkään. Luen semmoiset luvut miehiäsi vastaan,
että puolitiestä pyörtävät takaisin, uhkaili Hukkainen pitkää tukkaansa
ravistellen ja kääntyen Tahvanaiseen, kivahti tälle:

— Ja sinulle ei tästä hyvää koidu, kun kirkon miehen tänne kuljetit.
Eikä ole sinulla oikeutta kuljettaa kotiisi viime yönä pyydystämiäsi
lahnoja.

Tahvanainen vavahti ja vapisi Hukkaisen julman katseen alla.
Tiesipähän mies, että hänen järvellään oli kalastettu, vaikka silmä ei
pyyntipaikalle mitenkään kantanut. Muut tiedot olivat siis sittenkin
hänellä.

— E-enhän mi-minä olisi lähtenytkään... mutta kun tämä pa-pakotti...
uhaten minutkin jalkapuuhun panna. Ja kalat saat kyllä. Ne ovat tuolla
rannalla venheessä.

— Kalat ovat minun, eikä niitä kukaan muu omistele, jyrähti Laurentius.
— Ja sinunkin on ensi talvena veroa maksettava kirkolle ja minulle,
niinkuin kuningas on säätänyt. Ja nyt kysyn vielä ystävänä ja rauhan
miehenä, suostutko pyhään kasteeseen vai et?

— En, jyrähti Hukkainen ja napsutteli jousensa jännettä ollen nuolta
katselevinaan seinältä.

— Älä näyttele joustasi, sinun nuolesi eivät kuitenkaan minuun pysty,
sanoi Laurentius. — Ennemmin kuin aavistatkaan olet joutuva jalkapuuhun.

— Jos annettaisiin kuitenkin ne kalat tälle Hukkaiselle, hätäili
Tahvanainen hengen miehelle. — Saadaanhan niitä uusia menomatkalla.

— Johan kuulit, mitä sanoin. Ei sinun tarvitse peljätä taikojaa ja
kirkon kirouksessa olevaa miestä.

Kuullessaan tämän, hätkähti Hukkainen ja istahti penkille, mutta
ponnahti taas pian suoraksi.

— Eivät sinun kirosi minuun pysty!

— Sitten nähdään, sanoi Laurentius lähtiessään.

Kirkkoherran poistuttua pihamaalle rauhoittelemaan kuohuvaa mieltään
jäi vielä Tahvanainen tupaan ja alkoi ruikuttaa:

— Minä tässä nyt olen kahden tulen välissä, enkä tiedä ketä olisi
toteltava. Kyllähän minä sinuakin, mutta kun se sillä jalkapuulla ja...

— Kumarra vaan pappia, nähdäänpä sitten, pystyykö hän lehmääsi suosta
auttamaan.

— Elä hyvä mies... annan vaikka mitä, jos et syytöntä tässä ahdista.

— Joudu! sanoi Laurentius ovelta ja Tahvanaisen täytyi lähteä.

Hukkainen lähti hänkin jousineen menijäin jälkeen ja koetti satuttaa
nuolensa kirkonmieheen.

Ensimmäinen meni ohitse ja Hukkainen laski uuden samalla onnella.

Laurentius huomasi tämän ja huusi Hukkaiselle:

— Joko nyt uskot, että nuolesi eivät pysty minuun.

Vieläkin singahti Hukkaisen jousesta nuolia ja vaikka hän oli
taitavin ampuja näillä erämailla, eikä pieninkään lintu välttänyt
hänen nuoltaan, jos hän tahtoi, niin menivät ne nyt kaikki ohitse.
Tahvanainen oli hiipinyt rantaan metsää myöten ja luuli jo papin
sille tielleen jäävän, kun kuuli Hukkaisen jousen jänteen ehtimiseen
helähtävän. Kun pappi ilmestyi venheelle, virkahti Tahvanainen:

— Kah, taidat ollakin taitavampi taikoja kuin Hukkainen, koskapa hänen
nuolensakaan eivät osuneet.

— En ole mikään taikoja. Liikun väellä väkevän Jumalan.

Kun Tahvanainen näki, että kirkon mieheen eivät Hukkaisen nuolet
osuneet, ei hän enää hoputtanut kalojakaan jättämään rannalle, vaan
alkoi soutaa voimainsa takaa. Pelko ahdisti vielä kuitenkin hänen
mieltään Hukkaisen uhkailusta, mutta hengen mies sai hänet vähitellen
rauhottumaan.

Kesän ja vielä syksynkin säilyi Hukkainen korvessaan lain kouralta,
mutta ensimmäisten lumien tultua lähti muutamia asemiehiä noutamaan
Hukkaista linnastaan ja pian istuikin mies kirkon jalkapuussa.
Kärsittyään tämän rangaistuksen, sai mies lähteä vielä Turkuun kirkon
päämiehen määräämää rangaistusta niskoittelustaan kärsimään ja ainakin
näennäisesti nöyränä miehenä palasi Hukkainen tältä matkaltaan.




Hannu Krankka.


Vienan karjalaiset tekivät tuontuostakin ryöstöretkiä pohjanmaalle,
aina Limingan rannikkolakeudelle asti ja nämä taas väliin vuorostaan
vastasivat samalla mitalla näihin karjalaisten retkiin. Halki
vuosisatojen jatkuivat vainoretket ja vielä kuudennellatoista
vuosisadalla niitä tehtiin silloin tällöin.

Pohjalaiset kuitenkin kyllästyivät ensiksi näihin retkiin ja asettivat
rajavartioston, jonka tuli ainoastaan häätää päälle tuleva vihollinen
takaisin kotikylilleen. Tällaisen rajavartioston päällikkönä oli Hannu
Krankan isä, Erkki Krankka 1560-luvun lopulla, jolloin Krankan Hannu
syntyi.

Näinäkin aikoina sattui rajakahakoita ja niinpä sodan tuohukset
paloivatkin Hannun kehdon ääressä.

Oulunjärven sydänmailla tehtiin kuitenkin v. 1577 sovinto ja
jonkunlainen rauhanliitto karjalaisten kanssa, mutta kun näinä aikoina
Ruotsi ja Venäjä olivat melkein ilmisodassa keskenään, hyökkäsivät
vienalaiset taas jo seuraavana vuotena Pohjanmaan rannikolle.

Näihin taisteluihin otti Hannu Krankka isänsä kanssa jo osaa, vaikka
olikin vielä aivan poikanen ja siitä alkoikin kareta sisu miehelle
semmoinen, että se riitti vastaisiinkin mainetöihin.

Vaikka Hannu Krankka ei olekaan mikään suursotien sankari, on hänen
työnsä kuitenkin pohjalaisten vapauden hyväksi aina kansan muistissa ja
monenmoisia tarinoita hänestä kerrotaan.

Vähitellen mies kasvoi ja karkeni Vesaisen, kiiminkiläisen
talonpoikaissankarin kuuluisilla Vienan retkillä ja kun sitten alkoi
nuijakapinan melskeet pohjoisella pohjanmaalla, oli Hannu Krankka
ensimmäisenä miehenä nostattamassa talonpoikia kapinaan ja heitä
johtamassa.

       *       *       *       *       *

Koitti vuoden ensimmäinen päivä v. 1597. Limingan nimismiestalossa
oli vilkasta liikettä ja suksimiehiä sujahteli pihamaalle ja työntyi
pirttiin, jossa neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä Klaus Flemingin
ryttäreille, jotka olivat veriin tukahuttaneet eteläisellä Pohjanmaalla
Ilkan johdolla kapinaan nousseet talonpojat ja teloittaneet heidän
päällikkönsä.

Tällöin oli jo Hannu Krankka liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja
tiesi vastuunsa ja velvoituksensa esilläolevaan kysymykseen. Niinpä
hän innokkaana selittikin, että jollei lähdettäisi Noki-Klaun joukkoja
vastaan, olisivat ne pian täälläkin maakuntaa hävittämässä.

— Ei muuta kuin aseisiin, miehet. Ilkan ja etelä-pohjalaisten kohtalo
velvoittaa.

— Niin, mutta heidän kohtalonsa on myöskin varoituksena, sanoivat
vanhemmat miehet, jotka lähtöä vastustivat.

— No jääkää sitten ryttärien armoille. Se, mikä täällä vielä miehiä on,
ei ainakaan odota huovijoukon tänne asti tuloa, kivahti Hannu.

— Ei muuta kuin ryttäreitä vastaan.

— Mies tielle joka talosta.

— Ja parhaimmista kaksi.

— Heti vain keihäitä varsittamaan ja tahkoamaan.

Nuoret ne näin uhmailivat ja saivat vanhatkin mukaan kiireisiin
valmistuksiin. Oulun linnassa majaili jo Kaarle-herttuan miehet, ja
nämä olivat luvanneet Hannulle aseita, ruutia ja tykkejäkin ja tästä
ilmoitti hän melkein ylpeillen nimismiehen taloon kokoontuneelle väelle.

— Ei siis tarvitse paljain käsin lähteä.

— Eikä nuijia aseikseen haalia.

— Kapula kiertämään ja ylihuomenna on ensimmäisten lähdettävä
naapurimaakuntiin miehiä nostattamaan.

Evästä pantiin taas kontteihin ja kellot kumahtelivat jokivarsien
kirkoista kutsuen miehiä kokoon, toisia lähtemään, toisia vartijoiksi
jäämään.

Johtomiehet ajoivat, Hannu kaikkien eellimäisenä, resloillaan ja
syöttöpaikoissa neuvoteltiin ja tehtiin suunnitelmia.

Saatiin sanoma, että pienempi huovijoukko oli tulossa pohjalaisia
rankaisemaan ja sitä käytiin nyt sopivassa kohdassa muutamana
talvi-iltana vaanimaan.

Oli kova tammikuun pakkanen ja kylmä alkoi ahdistaa tien varressa
vaanijoita, mutta Hannu Krankka innosti joukkojaan:

— Kohta saadaan lämpimiksi tapella.

Pian alkoikin kuulua kulkusten kilinä ja huovijoukko ajoi esiin.
Kylmästä kangistuneet miehet eivät kyenneet vastarintaan ja melkein
tappelematta voitettiin tämä joukko.

Se kiihoitti uusiin saavutuksiin ja tuhatpäiseksi kasvanut
talonpoikaisjoukkue halusi tapella itsensä Noki-Klaun joukkojen kanssa.
Viestit kertoivatkin Klaus Flemingin olevan tulossa huoveineen, uhaten
ainiaaksi lopettaa pohjalaisten kapinoimisen.

— Me ehdimme ennen ja näytämme myöskin heille kerrakseen, riehahteli
Hannu ja enempää harkitsematta voiton mahdollisuuksia komensi
joukkonsa. Hannun mieli oli liian herkkä ja hän luuli voivansa tuhota
yhtä helposti Flemingin harjoitetun joukon kuin kotipaikoillaan
vienalaiset.

Niin jouduttiin Ilmajoelle ja suoritettiin onneton Santavuoren tappelu.
Sen meno on jo moneen kertaan kuvattu. Krankan Hannu sai siellä
kokea ensi kertaa kuvitelmiensa särkyvän ja intomieliset päätelmänsä
pettävän. Veriinsä nääntynyt talonpoikaisjoukko sai Hannun ensikertaa
pitämään arvossa vanhempien neuvoja.

Vanhat ja kokeneet miehethän olivat kieltäneet ainakin pitemmälle
retkelle lähtemästä ja kohottaneet puolustamaan ainoastaan kotiseutua
marskin miehiä vastaan. Ehkäpä olisi taitavasti harkiten voittokin
ollut mahdollinen, jos varsinkaan ei olisi näin suoraan suden suuhun
lähdetty.

Tauonnut on taistelun melske ja Ilmajoen nimismiestalossa seisoo nuori
päällikkö ankaran Klaus Flemingin edessä, joka osasi yhtä hyvin haukkua
talonpoikia kuin sortaakin heitä.

Ne nuhteet ja manaukset, jotka esivallan taholta nyt Hannulle kapinaan
kiihoittajana annettiin olivat kylläkin paikallaan, eikä Hannun mieli
enää tuntunut nousevan sankarimainetta halaavaksi, kun näin huonosti
oli hänen ensimmäinen taistelunsa päättynyt.

Mutta suorana seisoo Hannu Krankka joukkojensa edessä vielä nytkin,
eikä kuulu armon pyyntiä hänen huuliltaan. Veri ehkä kiehahtelee
entistä kuumempana, kiukusta ja harmista, kuunnellessa Noki-Klaun
ärhentelyä:

— Hajottakaa nyt sulin käsin tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet
repiä Turun linnan. Hakekaa kuitenkin ensin esiin Ilkkanne luut,
nähdäksenne, montako niistä on poikki, tietääksenne kapinanjohtajain
kohtalon.

Hannu Krankka jäi kuitenkin henkiin, niin hyvä onni oli tällä
pohjalaisten päälliköllä, joka liiassa innossaan oli asiansa
tälläkertaa pilannut. Vankina sai hän kuitenkin käydä jalkasin sitä
unelmiensa linnaa kohden, jonka hän niinkuin leikillä oli luullut
saavansa piankin valloitetuksi. Siinä ilkkuvien asemiesten rinnalla
kulkiessa karvasteli kiukku ja lähti liika ylpeys miehestä ja taisipa
Hannu tulla moneenkin kertaan ajatelleeksi, että hätiköiden ei pitäisi
mihinkään ryhtyä.

Turun linnan kosteimmissa ja kylmimmissä holveissa aukeni nyt Krankan
Hannulle asunto ja asemies ilkkui sinne häntä saatellessaan:

— Tämä on Turun linnan parhaimpia vierashuoneita ja tännepä se Pentti
Pouttukin äsken elävältä nuutui. Sama kohtalopa se taitaa odottaa
sinuakin.

Mutta onni seurasi Hannu Krankkaa täälläkin. Pian oli kevätpuoli
käsissä ja ilmat leutonivat ja sisukkaana miehenä Hannu kesti kesään
asti linnan komeron kylmyyden ja kosteuden, joka oli Poutun heti
sairaaksi tehnyt.

Pian sai Hannu Krankka kuulla komeroonsa, että Klaus Fleming on kuollut.

Ja viimeinkin Suomen talonpoikaisväki sortajastaan vapautunut.

Se oli Hannulle ilosanoma ja kohta hän aavisteli vapautensa koittavan,
kunhan Kaarle-herttua ehtisi saapua Turkuun, jonka hän uskoi varmasti
pian tapahtuvaksi.

Hannu pääsi nyt jo linnan töissä liikkumaan vapaasti ja huomasi,
etteivät huovit ainakaan talonpoikien vihollisia olleet. Flemingin
ankara komento heidät oli siksi tehnyt. Niin meni aika syksypuolelle ja
eräänä päivänä saapui linnaan viesti, että Kaarle-herttua on laskenut
laivastollaan Turun edustalle.

Turun linnakin valmistautui valloittajaa vastustamaan, mutta näissä
varustustöissä häärivä Hannu huomasi, että varustelu oli vain
näennäistä ja kun piiritys alkoi, karkasi joukko toisensa perästä
herttuan puolelle.

Muutamana päivänä tömisi linnan laskusilta tavallista kumeammin ja
siitä arvasi Hannu herttuan vihdoinkin linnaan saapuneen.

Pian kutsuttiin Hannu Krankka herttuan luokse ja ystävänä kävi tanakka
Kaarle Hannua kädestä puristamaan.

— Sinäkö olet Hannu Krankka, terve mieheen. Pitkäksi taisi käydä täällä
aikasi, kun en aikasemmin päässyt sinua täältä pelastamaan. Mutta nyt
ei muistella murheella koko juttua. Nyt pääset pohjanmaalle ja talosi
toimitan verottomaksi heti, kun tästä Tukholmaan joudun. Sitäpaitsi
tarvitsen nyt sinua moniin luottamustoimiinkin.

— Ne koetan suorittaa parhaan taitoni mukaan, virkkoi Hannu saamastaan
suosiosta aivan suunniltaan riemastuneena.

Olihan hänen onnenpyöränsä taas kiepsahtanut oikeaan suuntaan ja
saisivatpa nähdä taas liminkalaiset, jotka olivat jo häntä syytelleet
retken onnistumattomuudesta, että kyllä Krankan Hannua miehenä sentään
pidettiin.

Myöhemmin tuli Hannu Krankasta kuninkaallinen lohivouti ja muitakin
luottamustehtäviä sai hän alituiseen Kaarle-kuninkaalta.

Eipä vielä hänen sotamiesuransakaan ollut lopussa. Hannu Krankka sai
johdettavakseen sen sotaretken, joka onnistumattomana tehtiin v. 1611
Vienan rannoille.

Liiallinen sotainto ja harkitsematon valmistelu vei tämänkin retken
piloille ja alakuloisena sieltä palattuaan sai Hannu Krankka taaskin
myöntää itselleen, että liian hätäisesti kävi käsiksi suuriin asioihin.

Tästä huolimatta oli Krankan Hannu vielä kauan kuninkaan voutina ja
luottamusmiehenä häntä pidettiin. Vanhuudenpäivänsä sai Hannu viettää
rauhassa kotonaan Limingan Krankkalassa.




Vaikealla tiellä.


I.

Vuoden 1596 viimeinen kuukausi oli loppuun kulumassa. Vähäisiksi
supistuivat ne jouluvalmistukset, jotka vanha Pirkko-muori oli juuri
saanut valmiiksi Juvan Seppälässä. Akseli Kurjen lipullisiin kuuluvat
huovit olivat äsken majailleet talossa ja puhdistaneet aitat niin
tyhjiksi, että vain Tuomas Niilonpojan vähäistä ennen huovien vierailua
piilottamat siemenohrat olivat jääneet. Pirkko-muorikin oli tehnyt
kätköjä lampaan käpälistä ja muutamasta sian kinkusta, ja näistä oli
nyt osa otettu esille juhlaa varten ja muutama karpio siemenohrista
jouluolueksi.

Joulua ei kuitenkaan voitu nyt näilläkään harvaan asutuilla saloilla
viettää rauhan juhlana, koskapa kapinan liekki pohjanmaalta oli
leimahtanut tännekin ja miehet lähteneet suksilleen jokaisesta talosta
niin tarkoin, että vain vanhukset ja keskenkasvuiset pojat jäivät
naisväen avuksi koteja vartioimaan.

Jo marraskuulla oli kapinaliekki leimahtanut näilläkin mailla ja monet
talonpoikia sortavista ja luvattomia veroja kantavista huoveista olivat
saaneet ankaran tuomionsa, mutta kapina oli tullut yhtä ankarasti
kukistetuksi ja luultiin jo voitavan taas asettua sodan kohluja
parantelemaan, kun pohjanmaalta lennätettiin viestiä, että nyt on
tultava mukaan, joka suinkin keihästä kykenee kantamaan.

Tuomas Niiionpoika oli edellisessä kapinassa saanut syviä haavoja ja ne
olisivat vielä vaatineet miestä pysymään kotitanhuvilla, mutta mieli
paloi toisten mukaan lähtemään, maksamaan samana laatuna saadut haavat
ja auttamaan yhteistä asiaa, vapautusta rautamarskin ikeestä, joka oli
viime aikoina käynyt sietämättömäksi.

Osa Rautalammin miehistä oli jo hiihtänyt edellisenä iltana Seppälän
ohi, liittyäkseen Juvan ja muiden naapuripitäjien miehiin ja Tuomaankin
naapureista olivat miehet siihen joukkoon lyöttäytyneet. Tuomaskin
oli jo ollut lähtötouhuissaan, mutta toiset olivat häntä kieltäneet
lähtemästä. Viime yönä ei Tuomas kuitenkaan saanut unta ja nytpä hän
aamun koittaessa jo tahkosi uutta keihästään, jonka oli käynyt pajassa
taikaluvuin terästämässä ja kengittämässä.

Vanha Pirkko esteli poikaansa sotateille enää lähtemästä:

— Uusia syvempiä haavoja sinne menet vain saamaan, sellaista näin unta
viime yönä. Nyt kun vielä ainoa poikasi sinne estelyistäsi huolimatta
lähti, ei miestä jää taloon, kun molemmat sille tielle jäätte.

— Voihan se käydä niinkin, mutta vaikeatapa se on olo silloin
kotinurkilla, kun toiset ovat maata sortajista vapauttamassa, virkkoi
Tuomas.

— Kädetönnä sinä sieltä palaat, saat uskoa minua jos tahdot, jatkaa
muori ja kohentaa tulta liedellä ja tarttuu sitten taas värttinäänsä.

Tuomas ei kuitenkaan kuuntele muorin kamalia ennustuksia, vaan
liikehtii sillä päättäväisyydellä, mikä hänelle ennenkin on ollut
ominaista. Vaikeatapa se hänen tiensä on ollut näihinkin asti, eikä se
sen vaikeammaksi tulle, vaikka saisikin lisää kohluja entisten lisäksi.
Uutistaloa peratessa on ollut yhtämittaisia vastuksia. Vanhin poika
jäi Vienan retkelle, johon sattumalta tuli joutuneeksi ja vaimon vei
kulkutauti. Nuorimman poikansa kanssa on tässä raatanut ja koettanut
häätää ahnastelevia huoveja aitoistaan, kun suosiolla suoritettujen
verojen lisäksi ovat käyneet anastamaan viimeisetkin rippeet vähäisistä
vuosituloista.

— Laittakaahan eväs reppuun. Jos hyvä onni sattuu, niin ehkä päästään
sieltä jouluksi jo kotiinkin, rauhoittelee Tuomas äitiään. — Kohta
tulee muutamia jälkijoukon miehiä, enkä malta olla heidän mukaansa
lähtemättä.

Huoaten ottaa Pirkko-muori ilveksennahkaisen laukun seinältä ja säälii
siihen osan vähäisistä eväistä. Parhaiksi työntyykin tupaan Tuomaan
odottamat miehet huurteisina ja hiihdosta palavissaan ja Tuomas nostaa
viivyttelemättä laukun selkäänsä.

— Valmiinapa jo oletkin lähtemään ja hyvä onkin, ettei viivytellä.
Ei tässä malta mitenkään kotinurkille jäädä, kun tietää pääsevänsä
näkemään, miten knaappeja rökitetään, sanovat miehet ja vanhin lisää
Tuomaalle muhoillen:

— Annetaan nyt heille semmoiset voiteet, etteivät aivan heti ole
aitoilla kurkkimassa viimeistä jyväkarpiota ja lihamukaretta.

Miehet lähtevät ja Pirkko avaa ikkunaluukun, katsellakseen vielä
menijäin jälkeen.

Sinne painuivat miehet lumiseen metsään, joka raudan kovalla pakkasella
näytti niinkuin maata vasten painuvan. Erämaan hiljaisuus tuntui
tulevan vielä suuremmaksi, kun viimeiset menijät painuivat sinne
tuntemattomille teilleen.

Muori sulkee ikkunaluukun ja heittää honkaisen halon takkaan. Käy
antamassa niille kahdelle lehmälle, jotka ryösteleviltä huoveilta
ovat kuin vahingossa jääneet, ruokaa ja juomaa ja asettuu sitten taas
värttinänsä ääreen.


II

Läpi lumisten metsien hiihtää Tuomas Niilonpoika toisten miesten
jälessä ja seuraavina päivinä jo tavataan suurempia nuijajoukkoja,
jotka taas lähtevät eteenpäin läpi äänettömien, raskaan lumen alla
nukkuvien sydänmaiden, yhtyäkseen Pirkkalan seuduilla pohjalaisiin,
joita sinne sanantuojat ovat kertoneet laumottain saapuvan. Kaikki
voimansa täytyy Tuomaan ponnistaa pysyäkseen nuorempien kintereillä
ja mieltä kalvaa epäilys, että tämäkin matka saattaa mennä yhtä
huonoilla tuloksilla kuin entisetkin. Eihän tuntunut olevan mitään
yksimielisyyttä talonpoikien joukossa, vaan majapaikoissa riideltiin,
kenen neuvot olisivat parhaat ja kuka saisi olla johtajana.

Kokonaan toisin oli entisillä partioretkillä, kun vainolaista
vastaan käytiin. Yksi määrättiin lähtiessä johtajaksi ja sitä kaikki
tottelivat. Nyt käytiin aateliston taloissa ryöstelemässä ja kun kerran
Tuomas uskalsi paheksua tällaista sodankäyntiä, sanottiin hänelle:

— Mikä sinä luulet olevasi, kun tulet muita komentamaan. Eikö sinulle
muka tavara kelpaa. Verotetaan nyt mekin vuorostamme herroja, jotka
ovat meidät nylkeneet puhtaiksi.

— Mutta se on kuitenkin väärin, jatkoi Tuomas.

— Ei tässä nyt katsota, mikä on oikein ja mikä väärin, vastattiin ja
siihen sai Tuomas tyytyä.

Mieli tyyten lamaan painuneena aikoi Tuomas jo pyörtää takaisin, mutta
isketyt haavat, joita kylmä viima vieläkin viilteli, vaativat jäämään
toisten mukaan. Ehkäpä sittenkin nuijajoukko yhteisen päällikkönsä
ympärille keräytyy yksimielisenä ja lopettaa ryöstelemisen voidakseen
suorittaa tehtävän, jota varten on lähtenyt.

Jouluksi majoittuvat savon seutujen nuijamiehet muutamaan Götrik
Fincken huovipäällikön taloon. Parin päivän hiihtomatka on enää
pohjalaisten majapaikoille ja kun ei vielä ole mitään kiirettä sinne
menolla, päätetään viettää joulu Olavi Simonpojan talossa oikein
juhlahumulla. Edellisenä jouluna oli Akseli Kurjen lipullisiin kuuluva
huovi, Mauri Skytte, elämöinyt miehineen Rautalammilla ja uudenvuoden
pyhinä muissa naapuripitäjissä, särkien talonpoikien joulurauhan.
Nytpä saatiin vuorostaan maksaa samalla mitalla, vaikka takaisinmaksu
sattuikin tälläkertaa Hollolan voutiin, joka ei ollut milloinkaan
mitään rauhattomuuksia talonpoikien keskuudessa harjoittanut.

Karjaa teurastettiin ja oluttynnyrit kiskaistiin suuren väentuvan
permannon alta ja tapit lyötiin auki.

Eipä maltettu voitonmahdollisuuden huumaamana olla kerskailematta:

— Tämä on vasta alkua... Kunhan päästään Hämeenlinnaan ja Turkuun, niin
juhlitaan sitten eri tavalla.

— Lämmittäkäähän pojat sauna kunnolliseksi, että saamme norjiksi
hiihdosta jäykistyneet jäsenet. Ehkäpä jo päivän, parin perästä
vetreyttä kysytään, kun Nokinaaman joukkoja mäikytetään.

Eipä kuitenkaan tarvinnut miesten kinttujaan hautoa matkan jatkoa
varten. Joulukylpy oli tarpeen kokonaan toista tarkoitusta varten,
jota remuava miesjoukko ei osannut edeltäpäin kuvitella. Savonlinnan
käskynhaltija, Götrik Fincke, oli saanut koko joulukuun ajan lähettää
yhteen ja toiseen paikkaan asemiehiään tukahuttamaan Savon maakunnassa
syttyneitä kapinan liekkejä ja niinpä pelmahti ratsuväkijoukko Olavi
Simonpojan taloonkin juuri parhaiksi, kun miehet olivat joulusaunasta
palanneet oluthaarikoidensa ääreen.

Ei edes ehditty vähäiseenkään vastarintaan nousemaan, kun nuijajoukko
oli sidottu ja heitetty pakkasyöhön talon pihamaalle. Siitä tuli
talonpojille outo jouluyö ja moni taisi ajatella, että olisi sittenkin
ollut joulu kotona pirtin lämpimissä ja puhtoisilla oljilla monin
verroin parempi.

Sitä ajatteli ainakin Tuomas Niilonpoika, joka hytisi vilusta
portinpylvääseen sidottuna, ja kylmästä, väsymyksestä ja ärtelevien
haavojen tuomista kivuista puolipökertyneenä koetti kihnuttaa auki
köyden solmuja. Toisetkin koettivat aukoa siteitään ja joku taisi
onnistuakin, koskapa joutui tovereitaan auttamaan ja miesjoukko pääsi
vähitellen saunan lämpimiin miettimään, mitä olisi tehtävä.

Kidutuksesta mielet olivat vain lisää myrtyneet ja eipä rauhan yökään
estänyt taistelua syntymästä, joka taistelu päättyi, niinkuin useimmat
nuijamiesten kahakoista, heidän surulliseen häviöönsä. Osa pääsi
pakenemaan ja niiden mukana myöskin Tuomas poikansa Laurin kanssa.

Hiihtäessään poikansa tukemana jouluaamun hämärässä asumattomia
taipaleita, hoki Tuomas yhtämittaa:

— Ei pitäisi nousta kapinaan esivaltaa vastaan. Näin se taas kävi ja
käy aina, kun miekkaan tartutaan.

Matka kävi hitaasti ja yönuotioilla levättiin aina melkein
aamunkoittoon. Vähitellen virkosi Tuomas ja kävi reippaammin
suunnittelemaan tulevaisuutta.

— Kun päästäisiin taas kesään, niin ehkäpä tästä taas elämä alkaisi
mennä vanhaa latuaan. Kaipa se marskin valtakin joskus loppuu ja
talonpojat pääsevät hengähtämään linnaleirin ja verotaakan alta.
Vielä minä jaksan korpea aukoa siinä missä toinenkin ja kun sinä tuot
nuorikon taloon avuksi vanhalle äidille, niin silloinpa alkaakin uusi,
ehompi elämä meillekin.

Näin puheli toivovin mielin taas Tuomas ja nytpä uskalsi jo Laurikin
jouluyön kahakassa saatuja haavojaan hoitaa salailematta niitä
isältään, niinkuin oli tähän asti tehnyt, siten koettaen olla
tuottamatta lisää huolta vanhalle miehelle.

— Nehän pitivät ahtaalla sinuakin, etkä ole siitä mitään virkkanut,
sanoi Tuomas, nähtyään pitkän miekan haavan poikansa käsivarressa.

— Mitäpä siitä... pian se paranee, kunhan kotiin päästään, sanoi
Lauri. — Rauhan töihin tässä taas on tartuttava, kun on sotaakin
käyty tarpeeksi. Parasta se kai on antaa heidän vastustelematta ottaa
otettavansa. Ehkäpä vielä Kaarle-herttua pääsee valtaan ja silloinhan
hän meitä kyllä armahtaa.


III.

Pitkiksi ovat venyneet Pirkitta-muorin päivät yksinäisessä Seppälän
uudistalossa. Aamuisin on taivaan kiiluvaisista pitänyt asettaa
tuntilasin juoksu ja Otavan pettämätön viisari on näyttänyt kolmea
joka aamu, kun muori on sitä käynyt herättyään tarkastamassa.
Verkalleen valuu sitten hiekka suppilosta toiseen, kunnes on aika mennä
karjalle aamuruokaa antamaan. Siitä on vielä aikaa aamun koittoon ja
keskipäiväkin sydäntalvella on niin kovin lyhyt, että puut ja heinät
ehtii Pirkitta hädäntuskin noutaa keskipäivän aikana metsästä, nekin
kun ovat sotaan lähtijöiltä jääneet hommaamatta.

Joulu on mennyt rauhallisesti. Ei ole kuulunut kylältä eikä vieraista
pitäjistä sanomia huovien hurjisteluista. Kolmihaaraisen talikynttilän
valossa on muori tutkinut kirjantaitavana Uutta Testamenttiaan ja
virsikirjaansa, josta löytyi lohdutusta ja rauhaa rauhattominakin
aikoina.

Nyt on jo uuden vuoden aatto ja muori odottelee miehiä palaaviksi.
Saunakin on pantu lämpiämään ikään kuin heitä varten ja väliin avaa
muori tuvan ikkunaluukun, kuunnellakseen, eikö matkamiesten suksen
sauvan kipakkata kirinää alkaisi talvitieltä kuulua.

Huoahtaen sulkee muori luukun ja ottaa taas esille puukantisen
virsikirjansa ja lukee siitä mielensä virkistykseksi. Mikäpä hänellä
on täällä hiljaisen korven keskellä yksinäänkään ollessa. Eikähän
sellaista ole voinut tapahtua, että molemmat miehet sille tielleen
jäävät. Hän on kyllä viime yönä nähnyt kamalan unen. Miehet ovat olleet
paluumatkalla ja molemmat kääriliinoihin kiedottuna. Lauri on hoippunut
isänsä jälessä ja hänen kädestään on jäänyt veriviiru lumihangelle.
Kiesus-Maria miehiä armahtakoon, jos haavoissaan siellä avutta
hoippuvat.

Sauna on turhaan odottanut kylpijöitä. Pirkittakaan ei ole uskaltanut
pimeän tultua mennä saunaan, kun navetassa käydessään on kuullut
läheisestä korvesta suden ulvontaa. Huu, huu, hu-uh-huu, on kamalasti
kaikunut pakkasen sitä säestäessä räiskähtelyllään ja muori on
sulkenut tarkoin navetan ja tuvan ovet ja asettunut taas joulun edellä
valmistamansa talikynttilän ääreen sanaa tutkimaan.

Puoliyössä kuitenkin kuuluu hiljainen koputus oveen ja muori arvaa,
että miehet sieltä vihdoinkin tulevat.

Avattuaan oven, näkeekin Pirkko siinä Tuomaan ja Laurin tutut kasvot,
vaikkakin valkoisempina kuin lähtiessä. Silloin oli niissä vihan tuli
loimunnut, nyt ne olivat rauhalliset, joskin veri oli niistä tyystin
paennut.

— No vielähän toki tulitte, virkkaa muori ojentaessaan oluthaarikan
väsyneille matkamiehille. — Ja kuinka asianne onnistui?

— Huonosti. Ei tarvitse talonpojan lähteä tappelemaan herroja vastaan,
virkkaa Tuomas. — Emme tosin tiedä, miten Nokialla on käynyt, mutta
luulenpa sielläkin epäsovun ja ryöstöhalun miehiltä tarmon vieneen.

— Ja Lauri on saanut käsivarteensa haavan, sanoo muori. — Sitä tiesi
uneni. Annahan kun laitan sen, ettei pääse raudan ja pakkasen vihat
tehoamaan.

Muori käärii Laurin haavan loitsujaan hiljaa lukien, ja jouduttaa
sitten miehille ruokaa tuvan honkaiselle pöydälle. Käy saunaakin
tarkastelemassa ja ilmoittaa miehille vielä kylynkin olevan saatavissa.

Antaa vielä jotain voidetta Laurille, käskien sillä käsivarttaan
saunassa sivelemään, huomauttaen:

— Lukisit samalla raudan synnyn, niin se estäisi veren vihoja.

— Pappihan sanoo sellaisia noituudeksi, virkkaa Lauri naurahtaen.

— Sanokoon. Tiedän kuitenkin niiden auttavan, virkkaa muori, joka
palveli rinnan omia taikojaan ja kotihaltijoitaan ja Ristinkiesusta.

Kun miehet palasivat saunasta vähän jo virkeämpinä, laulettiin virsi
Ristuksen syntymästä. Olihan tämä matkamiehille niinkuin joulu, kun
talikynttilä valaisi kotoista pirttiä ja kaskihalmeen ohrainen olut
palautteli hiljalleen menetettyjä voimia.

Kun virsi oli laulettu ja muori lukenut vielä virsikirjastaan viimeksi
rukouksen keskiyön vaaroja vastaan, virkkoi hän kirjansa sulkien:

— Johan kieltelin lähtemästä ja olen aina kieltänyt. Sota ei tuo
muuta kuin sotaa ja vaino uutta vainoa. Voihan sitä muutenkin päästä
veronkantajien ja huovien mielivallasta, kun kärsii aikansa hiljaisena.

— Niin, eteenpäinhän sitä on yritettävä, vaikka tie näyttääkin
vaikealta, virkkoi siihen Tuomas, asetellen nurkkapenkille hirven
taljaa pehmoiseksi nukkumapaikakseen.

Kohta ei kuulunut tuvassa muuta kuin nukkuvien tasainen hengitys ja
sirkan laulu uunin solasta.




Petetty talonpoikaispäällikkö.


Vuoden 1596 viimeinen päivä oli kallistunut illoilleen. Viikkokausia
kestänyt pakkanen alkoi yhä kiihtyä yöksi ja Tyrkkölän ja Viholan
talojen pelloille sytytteli nuijajoukko nuotioita lämmitelläkseen
taistelun jälkeen ja kootakseen lyhyen yölevon aikana voimia
huomispäivän uuteen taisteluun.

Nuijamiesten ja marskin joukkojen välinen taistelu oli kestänyt koko
päivän ja vasta illan hämärtyessä oli marski joukkoineen vetäytynyt
kapean Pyhäjärven selän yli Nokian puolelle, josta leiritulet nyt
pilkoittivat pakkashuurujen lomitse. Pohjalaiset olivat lähteneet
tälle kohtalokkaalle retkelle kotiseuduiltaan kolmena joukkona, jotka
nostattivat Savon, Hämeen ja rantapitäjien asukkaat aseisiin marskia
vastaan. Ilmajoen kirkolla oli näille joukoille valittu yhteiseksi
ylimmäksi päälliköksi Jaakko Ilkka, joka oli jo ennemmin puuhannut
talonpoikien vapauden puolesta ja niistä puuhistaan joutunut Turun
linnan syvimpään vankityrmään, mutta sieltä neuvokkuudellaan pelastunut.

Pakkanen räiskähteli ja lisää nuotioita rakennettiin. Korjaamatta
olivat vielä taistelukentän laidassa tämän päivän taistelun kaatuneet,
joita oli siellä sekaisin marskin niinkuin nuija-armeijankin miehiä.
Järven toisellakin rannalta alkoi yhä useampi nuotiotuli tuikkaa ja
Ilkka katseli näitä tulia miettien, miten mahdollisesti seuraavan
päivän taistelussa tulisi käymään. Vastakkain oli tässä herravalta
ja talonpoikaisvalta ja jos jälkimmäisten joukossa olisi ollut
tarpeeksi yksimielisyyttä, ei olisi ollut Ilkalla vähäistäkään epäilyä
talonpoikaisväen voitosta.

Nyt oli kuitenkin niin, että heti retken alusta oli ollut riitaa siitä,
kuka saisi tahtonsa kuuluville ja kun hän valittuna johtajana oli
ajanut jyrkästi tahtonsa läpitse, alettiin häntä vihata ja kadehtia.
Hän kyllä olisi suonut päällikkyyden yhtä hyvin jollekulle toisellekin,
jos vain olisi löytynyt mies, joka tätä monimielistä joukkoa olisi
pystynyt hallitsemaan ja johtamaan. Sitä ei suurista eleistä ja
sanoista huolimatta näyttänyt löytyvän, ja hän kun oli ottanut retken
vastuulleen, tahtoi myöskin lujasti pitää johdon käsissään.

Niinpä oli hän saanut pitkin nuijajoukon matkaa hillitä joukkojensa
ryöstelyn halua ja juopottelua. Aatelisten kartanoissa käytiin
kostoon empimättä ja kaikenlaista ryöstötavaraa karttui, joka
oli esteenä sotatoimille ja ripeälle etenemiselle. Oluttynnyrien
tapit lyötiin auki ja kuohuvien haarikoiden ääressä unohtui retken
todellinen merkitys, raa'at vaistot pääsivät valloilleen. Vielä eilen
olivat muutamat tunkeutuneet Nokian kartanon kellariin, kuljettaen
sieltä oluttynnyreitä ja jos aiottu juominki olisi saanut jatkua,
ei nuijajoukko olisi pysynyt tämänpäivän taistelussa horjumatta
asemissaan, niinkuin se nyt oli tehnyt. Ilkka oli katkaissut
juominkiyritykset ja tästäkin saanut taas lisää entisiin vihoihin.
Olipa hän jo saanut kuulla useilta tahoilta uhkauksiakin ja nytkin
vihollisen leiritulia silmäillessään mietti Ilkka, voisiko hän pitää
järjestystä yllä loppuun asti ja hillitä niitä voimia, joita hän
itse oli herättänyt. Hänen tarkoituksensa ei ollut, että herrat
olisivat surmattavat tahi karkotettavat ja kartanot poltettavat ja
»ryöstettävät, mutta veronkantajien kourissa kiusaantuneet rahvaan
miehet eivät pystyneet käsittämään, että retken tarkoitus ei ollut
kostaa, vaan lopettaa rasittava linnaleiritys ja ylenmääräinen verojen
kanto ja siirtää vallan ohjat Flemingiltä jollenkin toiselle, kansan
oloja ja elämää paremmin käsittävälle miehelle.

Ilkan suunnitelmat tässä suhteessa olivatkin kiintyneet Erik-kuninkaan
poikaan, Kustaaseen, joka maanpakolaisena oli kuljeksinut vierailla
mailla, mutta jonka nyt huhuiltiin piilottelevan jossain äitinsä,
Kaarina-kuningattaren lähettyvillä Liuksialassa.

Niinpä oli hän joulun edellä poikennut Liuksialaan, jossa
leskikuningatar otti hänet pelkäämättä ja ystävällisesti vastaan.
Kävellessään leirinsä vahtipaikkoja tarkastellen kertasi Ilkka vielä
mielessään tämän kohtauksen.

Kaarina-kuningatar seisoo Liuksialan vierassalissa jäntevänä, joskin
hieman kalpeana ja kysyy likalta:

— Mitä tahdotte minulta?

— Tahdon vain ilmoittaa, että monikymmen tuhantinen nuijajoukko ei
kädelläänkään koske omasuuteenne, eikä häiritse rauhaanne ja sitten
haluan kysyä, tiedättekö poikanne, Kustaan olinpaikan?

Kaarinan kasvot käyvät entistä kalpeammiksi ja hiljaa hän vastaa:

— En, sitä en todellakaan tiedä. Ja mitä tahtoisitte pojastani?

— Tekisimme hänestä Suomen kuninkaan, lausuu Ilkka kalskahtavasti,
lisäten:

— Kansa rakastaa teitä ja poikaanne ja luottaisi hänen
oikeamielisyyteensä.

Leskikuningattaren kasvoille vierähtää kyynel. Väsyneenä hän istahtaa
ja pyytää nuijapäällikköäkin istumaan.

— Oh, onneton poikani Kustaa... sitä hän kyllä olisi, mutta eihän hän
voi... kateelliset eivät sallisi hänen kauan pysyvän vallassa...

Niin, sepä se oli, kateus, joka nytkin näytti peloittavana hajottavan
kansan voimat. Alakuloisena oli nuijapäällikkö poistunut Liuksialasta
ja saanut töin tuskin estetyksi ryöstelijät sinne menemästä, samoin
kuin Tottien ja Hornien kartanoihin.

       *       *       *       *       *

Tarkastaessaan nuijajoukon leirin vahtipaikat, vetäytyy Ilkka omalle
nuotiolleen lepäämään. Äsken oli hän saanut taas keskeyttää muutamilla
nuotioilla reuhaavien miesten juomingit ja kuullut yhä tuimempia
uhkauksia. Nokian kartanosta oli taas kuljetettu oluttynnyreitä ja
ylimielisinä päivän taistelussa saavutetun voiton johdosta aikoivat
miehet kostutella yön kuluessa kaulojaan kuohuvalla nesteellä. Rähisten
pantiin olutnassakat syrjään ja Ilkka oli käskenyt renkinsä pitämään
silmällä, jos ne otettaisiin jälleen esille, ja tuomaan siitä sanan
hänelle.

Kunnolleen ei Ilkka ollut ehtinyt ummistaa silmiään, kun renki tuli
kertomaan:

— Muutamat Jalasjärven miehet jatkavat juopottelua ja Tyrkkölän taloon
on kokoontunut miehiä samassa tarkoituksessa.

Iikka nousee nopeasti ja hänen silmissään leimahtaa vihan liekki.
Näinkö he valmistautuvat huomispäivän ratkaisevaan taisteluun?
Muutamalla harppauksella on hän rähisevien miesten nuotiolla ja
potkaisee pohjan rikki oluttynnyristä, josta kuohuva neste roiskahtaa
hangelle. Muuan mies hypähtää nuotion äärestä kiroten Ilkan rintamuksin:

— Mikä sinä luulet olevasi, joka tässä näin komennat?

— Sen sinä tiedät kysymättäkin, että olen teidän päällikkönne, joksi
olette minut valinneet ja sellaisena vastuussa retkemme onnistumisesta.
Vai luuletteko, että humalaisina olisitte kestäneet marskin tottuneiden
joukkojen hyökkäystä, joka huomispäivänä uudistuu varmasti tuimempana.

— Päällikkö... hymähti toinen ilkeästi. — Kyllä tässä aina sellaisia
päälliköitä löytyy.

Ilkka eteni toisille nuotioille, jossa uusiutui sama temppu ilman
suurempata sanan vaihtoa. Vihaisista silmäyksistä ja murinasta
kumminkin voi huomata, että nuijapäällikön ankara juopottelun esto ei
tehnyt hyvää vaikutusta.

Palattuaan nuotiolle, kallistui likka havuvuoteelleen ja katseli
kylmässä korkeudessa väräjäviä tähtiä. Nokian kosken pauhu kuului
pakkasyössä omituisen moniääniseltä ja sen soinnuissa oli jotain,
joka teki Ilkan rauhattomaksi. Miten käy huomisen taistelun, kun
joukkojen kuri on noin yhä höltymässä? Jos se epäonnistuu on kaikki
menetetty, ja marskin sorto jatkuu entistä julmempana ja talonpoikien
toivottu vapaus on pitkiksi ajoiksi menetetty. Nyt oli uuden vuoden yö.
Minkälaisena koittaisi tämä uusi vuosi maalle ja sen vaikeissa oloissa
elävälle kansalle, minkälaisena nuotioittensa ääressä lepäävälle
talonpoikaisarmeijalle?

Ilkan mietteet katkaisee lähestyvien askelten narahtelu pakkaslumessa.
Ilkan renki ja muuan toinen mies tulee kiireisin askelin ja edellinen
sanoo isännälleen:

— Isäntä, isäntä, lähtekää pian pakoon, teitä tullaan kohta
vangitsemaan.

— Mitä sinä horiset? t

— Totta se on, vakuutti toinen vieras, Tuiran Vilppu, Ilkan ystävä,
joka oli saanut olla todistajana, kun talonpojat tekivät kauppaa
marskin lähettien kanssa omasta päälliköstään. Fleming oli lähettänyt
voutinsa Melkiorinpojan ja Laukon herran talonpoikien leiriin, josta
joku oli saattanut sanan ensin Flemingille asiain tilasta. Ilkan
kadehtijat panivat asian alulle Tyrkkölän talossa reuhatessaan ja
marski oli luvannut lähettiensä kautta talonpojille täydellisen
anteeksiannon kapinasta ja viideksi vuodeksi vapautuksen linnaleiristä,
jos nämä jättäisivät hänelle päällikkönsä vangittuna. Ensin oli
hieman aprikoitu, mutta pian oli kateus painanut alleen viimeisetkin
kunniantunnon rippeet miesten mielissä ja katalaan hankkeeseen
suostuttiin.

— Niin, kyllä nahkasi on myyty, vahvisti vielä Vilppu ja jatkoi;
— Sanoinhan jo kerran sinulle, että kiittämättömyydellä ja
halpamaisuudella se joukko palkitsee auttajansa vaivat.

— Onko tämä totta? kirahti Ilkka hampaittensa lomasta.

— On, on ja nouskaa pian satulaan ja paetkaa, kiirehti renki. — Me
tulemme Vilpun kanssa reellä ajaen jälestä.

— Mutta miksi ei vangittu pettureita ja myöskin marskin lähettejä?
kuohahti Ilkka.

— Siinäpä se. Silloin ei olisi tullutkaan päällikön nahka myydyksi,
virkkoi Vilppu.

— Minä satuloitsen hevosen, hätäili renki.

— Tee se, Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!

Ilkka otti reestä miekkansa, sitoi sen kupeelleen ja hypähti satulaan.

Ylitse vuotava viha leimahti Ilkan tuuheiden kulmien alta, kun hän
ojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja sähähti.

— Ryömikää nyt sortajanne jaloissa, katalat, ja tuntekaa luissanne
tuhatta tuimempana huovien ruoskan iskut. Vielä kerran kuitenkin
purkaisitte kaupan, jonka tänä yönä teitte, mutta silloin en ole enää
teille apuani antamassa.

Ilkka nykäisi ohjista ja ratsu porhalsi täyteen juoksuun ja hävisi
pakkashuuruun. Leirin ohi ajaessaan huomasivat jälessä tulevat miehet
että nuotiot tuikkivat yksinäisinä ja sammumaisillaan, kun miehet
olivat lähteneet niiden äärestä.

       *       *       *       *       *

Kului loppu yö ja koitti uuden vuoden päivä. Kun vangittavaa
nuijapäällikköä ei kuulunut, ärtyi marski ja vangitutti kaupan
hierojat, käskien huoviensa kohtelemaan heitä niinkuin halusivat.
Ne nuijamiehistä, jotka olivat yöllisestä humalastaan selvinneet,
riensivät suin päin pakoon. Ei ollut mitään toiveita linnaleirin
vapautuksesta, sen olivat marskin voudit ilmoittaneet ja talonpojat jo
rähisivät keskenään, kuka oli Ilkan vangitsemiseen suostunut ja näin
oman asiansa ajaneet karille. Se oli kuitenkin nyt menetetty, samoin
kuin paljon kuviteltu vapauskin. Aikaa ei ollut liioin kinasteluun,
kun jokainen tahtoi päästä mahdollisimman pian pakoon. Syntyi teillä
ja metsissä sekasortoinen tungos ja Flemingin huovit olivat pian tämän
pakenevan joukon kintereillä, lyöden ja surmaten.

Osa pohjanmaan miehistä välttyi teurastukselta, mutta jokainen tiesi,
että kosto oli tuleva heille siitä häpeällisestä kaupasta, jolla he
olivat päällikkönsä myyneet.




Nuijan jälkiä.


Kaarle-herttuan tykit olivat jyskähdelleet ja ammukset
rapistelleet ankarasti Turun linnan muureja, joiden sisällä koetti
puolustautumisesta huolehtia Ebba-rouva vanhan linnanpäällikön
kanssa. Tälläkertaa tuntui kuitenkin Turun järeän linnan valloitus
ikäänkuin leikiltä siihen nähden, mitä linnan harmajat muurit olivat
saaneet kokea. Puolustusväki vähenikin rippeiksi, kun aniharvat
tahtoivat taistella herttuata vastaan ja niinpä täytyi eräänä päivänä
Ebba-rouvan, marskin lesken, sanoa vanhalle linnanpäällikölle:

— Huomaako Degen, että kohta saamme taistella yksinämme. Holtiton väki
karkaa Kaarlen puolelle.

Voutivanhus hykerteli käsiään neuvottomana.

— Minkä minä sille mahdan, armollinen rouva. Kaipa sitten meidän
täytynee antautua...

— Ja tekin kehtaatte siitä puhua! kuohahti Ebba-rouva käyden punaiseksi
kasvoiltaan.

— Niin, niin. Välttämättömyydelle ei voi mitään. Jos autuaasti nukkunut
marski olisi...

— Sepä se! Jos hän eläisi, ei Turun linna koskaan antautuisi herttualle.

       *       *       *       *       *

Turun linnan täytyi kuitenkin jo samana päivänä avata porttinsa
herttualle ja seuraavana päivänä jo saneli herttua kirjureilleen
julistuksia Suomen kansalle ja löi tahtia piiskan varrella
saapasvarsiinsa, kävellen kiivaasti permannolla, jonka keskellä pöydän
ääressä sihteerit ahersivat. Herttua oli juuri palannut kaupungista,
jossa hän oli lukenut lakia Turun porvareille, jotka viime päivien
tapahtumia olivat seuranneet vain syrjästä liittymättä suoraan ja
selvästi herttuan joukkoihin.

Äsken olivat kirjurit kinastelleet huoneessaan ja kertoilleet
hiljakkoin Viipurista tulleelle kamarijunkkari Hieronymus Birkholzille
herttuan tulosta linnaan, ja niin reheväksi oli juttelu käynyt, ettei
yksikään kuullut herttuan kiivaita läheneviä askeleita ennenkun herttua
tempasi oven auki ja seisoi kynnyksellä tuimasti ympärilleen silmäillen.

Kirjurit ponnahtivat seisoalleen ja kumarsivat syvään, joka temppu
Birkholzilta kävi hieman kankeasti luuvaloisen selkänsä vuoksi.

Saatuaan kirjeen Viipurista ja silmäiltyään sen läpi, heitti herttua
sen pöydälle virkkaen:

— Sitä ijänikuista soutamista ja huopaamista! Meidän on kirjoitettava
Suomen kansalle julistus.

Ja niin se oli alkanut. Herttua saneli julistuksen sisältöä, teroittaen
kaikessa luottamaan häneen ja tekemään tyhjäksi Arvid Stålarmin ja
hänen toveriensa mahdolliset hankkeet. Koskapa hän, herttua, oli pitävä
huolta siitä, että tästä lähtien saisivat talonpojat, joita tähän asti
oli sorrettu, oikeutta ja lainsuojaa.

Kun julistus oli saneltu loppuun, merkitsi sihteeri sen alle: Annettu
Suomen Turussa 3 pnä Lokakuuta Anno Domini 1597.

Herttua tarttui jo kynään, aikoen kirjoittaa nimensä alle, mutta
huomattuaan julistuksen ruotsinkieliseksi laski kynän takaisin pöydälle.

— Kääntäkää tämä suomeksi. Tahdon panna nimeni suomenkielisen
julistuksen alle, sillä se on oikeus ja kohtuus Suomen kansalle, joka
näinä vuosina on näyttänyt siinä määrin itsensä, että voi vaatia
julistukset omalla kielellään. Paha, etten itse osaa vielä suomea,
niinkuin veljeni Juhana.

Nyt oli Birkholzin vuoro suomenkielen taitoisena tarttua kynään
ja vahingoniloisesti silmäsi hän toisiin kirjureihin, joilta tämä
näihin asti halveksittu taito puuttui. Olipa hyvä, että hän herttuan
kamarijunkkarina taisi virheettömästi puheessa ja kirjoituksessa maan
kielen.

Kun julistus oli käännetty, piirsi herttua sen alle suurin kirjaimin
Carolus. Nimikirjoitus vahvistettiin vielä herttuallisella sinetillä ja
siitä toimitettiin riittävä määrä jäljennöksiä maan kaikissa kirkoissa
julki luettavaksi.

Kun herttua oli poistunut huoneesta, ihmetteli joku sihteereistä,
että herttua tahtoi julistukset maan omalla kielellä. Siihen arveli
partaansa punova Birkholz:

— Eiköpä liene suomalaisen talonpojan nuijan jälkiä. Se hyöty siitä
ainakin oli, että ensikertaa saa nyt Suomen kansa hallitsijansa
julistuksen omalla kielellään.




Aapelusta oppimassa.


Erämaaseurakunnan kirkkoherra istui huoneessaan ja koetti jankata äsken
saapunutta piispa Agricolan kirjettä ritisevän talikynttilän ääressä.
Ulkona paukahteli keskitalven pakkanen, mutta sisällä oli lämmin
ja kirkkoherran otsalle kohosi hikihelmi, niin innostunut hän oli
luettavaansa.

Kirjeen mukana oli tullut piispalta toinenkin lähetys, joka oli
sisältänyt hänen äsken ilmestyneen aapiskirjansa. Kirjeessä kehoitti
piispa kirkkoherraa ahkerasti käyttämään tätä kansan opetukseen ja
ilmoittamaan, mihin tuloksiin tässä työssään pääsisi.

       *       *       *       *       *

Muutamia kuukausia myöhemmin istui papin tuvassa muutamia lähellä
asuvia talonpoikia hartaasti tankkaamassa aapiskirjan koukeroisia
kirjaimia, jotka eivät tahtoneet mitenkään mahtua enää ikämiesten
harmaantuviin päihin. Kesken opetuksensa virkkoi kirkkoherra naapurinsa
miehille:

— Visasta tuntuu olevan kallot miehillä. Miksi ette ole ottanut yhtään
nuorempata miestä mukaanne?

— Johan tässä nyt vielä nuorempia... kunpahan vanhemmatkin ensin
oppisivat, virkkoi Kanoinen, kirkon kuudennusmies, jonka täytyi jo
senkin vuoksi koettaa oppia aapelusta, kun oli kirkon omaisuuden
huoltaja ja etumies.

— Kyllä nuorempienkin täytyy oppia kirjan taitaviksi, sanoi kirkkoherra
ja ojensi lukupuikon vaimolleen Marketalle, jonka oli saanut melkoisen
vähällä vaivalla lukutaitoiseksi, ja jonka täytyi vuorostaan opettaa
muita ja auttaa kirkkoherraa opetustoimessa.

Pöydällä paloi kaksi talikynttilää, että miehet paremmin näkisivät.
Hymyillen hieman vallattoman veikeästi otti nuori papin vaimo
aapeluksen ja miehet asettuivat molemmille puolin seuraamaan lukupuikon
verkkaista liikuntaa.

— Aa.

— Aaa, aa, kuului partaisista suista.

— Mikäs tämä oli? kysyi Marketta osoittaen B:tä.

— Eiköhän se ollut setta, arvelee lipoinen, vankka erämies ja
korvenkävijä.

Marketan iloinen nauru helähti.

— B tämä oli ja tämä C.

— See... setta.

— Miksi Kanoinen sanoo niin että setta? pistää kirkkoherra väliin.

Pöydän toisessa päässä oleva tuntilasi oli valuttanut hiekkansa
alimmaiseen suppiloon ja tunti oli siis kulunut, mutta kirjaimistoa ei
ollut vielä päästy loppuun.

Marketta oli väsymätön opettaja, mutta nyt hänen täytyi lähteä
pistäytymään läävässä suorimassa heiniä lehmilleen ja kirkkoherra istui
vuorostaan jatkamaan.

Tuntuipa entinen harmaaveljeskunnan munkki ja myöhemmin Turun
triviaalikoulun rehtori puristavan lukupuikkoa hieman tiukemmalla
otteella kuin tavallisesti ja äänessäkin vivahti pieni kärsimättömyyden
piirre. Vasta alussa oli lukutaidon opetus ja milloin olisikaan
monituhantinen erämaapitäjän väki saatettu siitä osalliseksi. Piispa
Agricola oli jo tiedustellut, miten lukutaito edistyy ja tuossa jankkaa
aikuiset miehet aakkosia jo toista iltapuhdetta, saamatta niitä
sittenkään päähänsä.

— Eiköhän vähän huoattaisi välillä, pyytää vanha Ilpoinen ja pyyhkii
hikeä otsaltaan. — On tämä lujempaa työtä kuin kantojen vääntäminen.

Vielä mitä, kun vaan pitää opetuksen mielessään, sanoo kirkkoherra
kärsimättömästi.

— Kyllä taidan minäkin laittaa nuorempia edestäni, arvelee Kanoinenkin
puhkaen palavissaan.

— Vai jo alkaa kyllästellä Kanoinenkin. Eihän tämä vielä mitään, mutta
kun pitäisi kirjoittamaankin oppia, sanoo kirkkoherra, sulaen taas
kasvoiltaan hieman lempeämmäksi.

Kirjoitustaitoa ei tosin voitu vielä aikoihinkaan ajatella kansalle
opetettavaksi. Voisihan lukutaidon oppimisessakin mennä vuosikymmeniä
ja miehet saisivat edelleen nimensä kirjoittamisen sijasta piirrellä
puumerkkejään niinä harvoina kertoina kuin sitä tarvittiin.

— Ei tule palonkyntäjästä kynämiestä kuuna päivänä, virkkoi Kanoinen. —
Luulenpa, etteivät poikamme pojatkaan vielä sitä taitoa opi.

Kirkkoherra oli unohtunut miettimään niitä vaikeuksia, joita oli
lukutaidottoman kansan valistamisessa taikauskoisista tavoistaan
palvelemaan yhtä ainoata ja oikeata Jumalaa. Kun saisi edes
muutamiakaan kansan miehiä oppimaan, niin saisipa heistä taas apua
tässä vaivaloisessa työssä. Nämäkin ukon jäärät tässä vain alkoivat
kyllästellä jo aivan alussa, jota vastoin vanha pitäjän edelläveisaaja
oli kärsivällisesti jankannut aapiskirjan päähänsä ja opetti nyt jo
vuorostaan muita kotonaan.

— Aloitetaanpa taas, sanoi kirkkoherra ja alkoi yhdistellä kirjaimia
sanoiksi. Se oli kovin ihmeellistä miehistä. »Isä meithen, joca olet
taivahissa», tavailtiin kirkkoherran mukana ja kun Herran rukous
oli päästy onnellisesti loppuun, sanoi sielunpaimen hikipäisille
oppilailleen:

— Sunnuntaiksi on tämä jo opittava ulkoa. Se on toista, kuin teidän
loitsunne, jotka eivät auta mitään.

Kirkkoherra nousi mennäkseen kyhäämään kirjettä piispalle ja läävästä
palaava Marketta sai taas käydä vuorostaan jatkamaan opetusta miehille,
jotka olisivat jo mielellään lähteneet suksilleen, koskapa jo Otava
ulkona myöhäistä iltaa näytti. Kirkkoherra kuitenkin määräsi, että
kirjaimet oli vielä useampaan kertaan jankattava ja ainakin puolet
opittava muistamaan ulkoa, ennen kuin miehet saisivat kotiin lähteä.
Hymyilevän Marketan lukupuikko alkoi jälleen liikkua verkalleen
aapeluksen lehdellä, ja nöyränä taipuivat vanhat päät seuraamaan sen
liikkeitä.




Rauhan vieras.


Nuijasodan melskeet olivat vähitellen vaimenneet ja Pohjanmaallekin
vierinyt viesti Klaus Flemingin kuolemasta. Häviöstä turtunut ja
päällikkönsä myynyt Pohjanmaan väki ei kuitenkaan osannut iloita
niinkuin olisi pitänyt näistä sanomista. Ilkan kohtalon muisto painoi
mieliä ja vasta kun kerkeä kesä oli tullut ja päästiin vähitellen
arkisiin askareihin käsiksi, alettiin odottaa Kaarle-herttuaa Suomeen.

Hän kyllä saapuikin, ja oli valmis jäntevin kourin järjestämään maan
asioita. Useampia retkiä hän teki Suomeen, ja v. 1602 hän palasi täältä
Ruotsiin matkustaen Pohjanlahden ympäri. Siltä retkeltä kerrotaan
seuraava kohtaus.

— Eräänä kirkkaana helmikuun päivänä oli Kalajoen kirkolla vilkasta
väen liikettä. Laajan pitäjän eri kulmilta oli kokoontunut väestöä
suorittamaan verojaan ja pitämään markkinoita.

Kirkkoherra Ljungo hääräsi vilja-aittansa luona ottaen vastaan
saataviaan ja kysellen eri seutujen miehiltä kuulumisia. Kohta alkoi
kuulua aisakellojen helke ja viljaa mittailevat talopojat keskeyttivät
työnsä sitä kuunnellakseen, kun oli varmasti joku ylhäisempi matkue
kulkemassa.

Kohta porhalsikin papin talon pihaan nelirekinen matkue ja
ensimmäisestä reestä ponnahti kookas mies, joka korkeasta otsasta
tuimista viikseistä ja salamoivista katseista tunnettiin heti herttua
Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, vaikka
kuninkaan nimi häneltä vielä puuttuikin. Tulija heitti ympärilleen
tutkivia katseita ja kirkkoherrakin oli niin hämmentynyt, että tunsi
polvensa tutisevan. Herttua nyökäytti ystävällisesti päätään miehille
tervehdykseksi ja ojensi kätensä kirkkoherralle.

— Hyvää päivää, kirkkoherra. Olette niin usein saanut käydä meillä
Tukholmassa, että minä nyt vuorostani pistäysin teidänkin vieraaksenne.

Talonpojat olivat kokoontuneet herttuan ympärille, ottaen naapukat
päästään, ja katsellessaan heidän innosta palavia poskiaan, tunsi
Kaarle-herttua jotain lämmintä läikähtävän povessaan ja tervehti
kädestä pitäen jokaista.

Kirkkoherra sopersi sekavin sanoin korkean vieraansa tervetulleeksi ja
Kaarle taputti häntä ystävällisesti olalle.

— Tulkaahan nyt tervehtimään perhettänikin ja opastakaa meidät sisään
takan ääreen.

Tuvan portailla seisoi prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan tuleva
perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli hämmästyttävä
maailmaa ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan. Pakkanen oli
loihtinut tämän kahdeksanvuotiaan pojan, joka ikäisekseen oli
harvinaisen kookas, poskille voimakkaan punan ja herttaisesti tervehti
hän vanhaa kirkkoherraa. Seuraavan reen vällyistä oli selvinnyt
herttuatar molempien prinsessojen, Katarinan ja Marian kanssa ja
ystävällisesti hymyillen ojensi tämäkin kätensä kirkkoherralle,
joka kumarrellen lähti saattamaan vieraita sisään peläten vaimonsa,
Marketan, hämmästyvän toimettomaksi.

Marketta, tuntien tulijat herttuan perheeksi, läimäyttikin kätensä
hämmästyksestä yhteen samalla hiljaa siunaten. Tästä tulivat vieraat
vain entistään iloisemmalle tuulelle ja papin tarmokas emäntä oli kohta
saattanut herttuattaan lapsineen loimottavan takan ääreen ja samalla
kiirehtinyt ottamaan päälleen parhaimman pyhäisen pukunsa.

Kaarle tahtoi puhutella seudun talonpoikia sillä aikaa kun
Marketta-emäntä laittoi päivällistä vieraille ja keskusteli
herttuattaren kanssa kankaiden kutomisesta ja muista talousasioista.

Tieto herttuan tulosta pappilaan oli levinnyt kulovalkean tavoin
lähiseudulle ja pian oli piha mustanaan väkeä, joka tahtoi nähdä heille
niin ystävällistä herttuata ja tulevata kuningastaan. Arkitupa, jossa
herttua istui pöydän päässä, työntyi väkeä täyteen ja siinä istui
nyt itse isoisäntä, herttua Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista
nuorin, mies, joka oli perinyt isältään jalot hallitsijalahjat.
Herttua tervehti miehistä useampia, samalla tiedustellen heidän
vuodentuloistaan, antaen isällisiä neuvoja maatalousasioissakin.

Hetken kuluttua virkkoi hän kirkkoherraan kääntyen:

— Muistelen teidän kertoneen saaneenne valmiiksi maan lain
suomennoksen. Onko se teillä nyt täällä nähtävänä?

Mielihyvin nouti kirkkoherra käsikirjoituksen laskien sen herttuan
käteen.

— Tässä on maan laki kokonaisuudessaan kansamme kielelle käännettynä
ja suurin iloni on nyt saada laskea se teidän ruhtinaallisen armonne
käteen. Hartain haluni olisi saada se pränttiin, mutta varoja siihen
minulla ei ole.

— Minä toteutan toivomuksenne, sanoi herttua ja kansaan kääntyen jatkoi:

— Nyt kun teidän kirkkoherranne on tämän maan lain suomentanut ja kun
tämä laki luetaan, samoin kuin kaikissa teidän asioissanne otetaan maan
kieli käytäntöön, ei teidän tarvitse peljätä vääryyttä harjoitettavan
kohtaanne. Tästä hyvästä saatte kiittää kirkkoherraanne.

— Kyllä hän on meidän etujamme aina katsonut, kuului väkijoukosta ja
koko kohtaus sai näin ollen juhlallisen luonteen.

Herttua ojensi kätensä kirkkoherralle, jonka silmät olivat kostuneet ja
hyvästelyssään virkkoi hän vielä:

— Kiitän kirkkoherraanne ja teitä kaikkia siitä luottamuksesta, mitä
olette minulle vaikeina aikoinanne osoittaneet ja toivon, että tästä
lähtien kykenen turvaamaan teille ja koko maalle rauhan, jota olette
kauan kaivanneet. Uusi aika alkaa nyt teillekin talonpojille.

Avopäisinä saattelivat miehet vielä pihamaalle rakastamaansa herttuaa,
joka perheineen sijoittui rekiin, lähteäkseen Pohjanlahden ympäri
kotiinsa Tukholmaan.

Kun reet olivat vierineet pihasta, virkkoi kirkkoherra Ljungo miehille:

— Se oli rauhan vieras.

— Niin oli, ja täysin sellainen, joksi olemme hänet kuvitelleet. Emme
me häneltä ele turhaan apua odottaneet.

Reippain mielin jatkoivat Pohjanmaan miehet saataviensa maksua
ja taisipa useampi jyväkarpio tulla kukkuraisena papin laariin.
Olihan hänkin heidän auttajansa ja suosittu sielunpaimenensa, joka
hengellisten toimiensa ohella piti huolta myöskin maallisten asiain
hoidosta.




Kuninkaan koulu.


Vihainen tammikuun viima puhalteli Turun ahtailla kujilla ja
keskipäivällä myymäkojujaan auki pitävät rihkamaporvarit puhaltelivat
kynsiinsä naputellen lämpimikseen jalkojaan. Aamulla oli pakkanen ollut
vielä kireämpi ja jalkojaan tömisytellen ja äänekästä melua pitäen
olivat kouluteinit saapastelleet Anninkaisten mäen syrjässä olevaan
taloon, jossa näihin asti oli Turun triviaalikoulu sijainnut, mutta
josta sen nyt oli täytynyt muuttaa toiseen taloon, sillä entisessä
aloitti uusi gymnaasio kuninkaan määräyksestä toimintansa.

Osa entisen triviaalikoulun oppilaita oli muuttanut tähän uuteen
kouluun, johon opettajia oli haalittu yhtäältä ja toisaalta.
Rehtoriksi oli saatu Upsalasta muuan jumaluusoppinut Jacobus Georgii
Raichaeus. Lehtoreitakin tarvittiin useita, kun tässä koulussa tuli
jokaisen opettajan opettaa omaa ainettaan. Niinpä rehtorin opettaessa
jumaluusopillisia aineita Thomas Andræ oli latinan ja kreikan kielen
lehtorina ja Turun entisten koulujen opettajat olivat vuoron perään
lupautuneet muiden aineiden opetuksesta pitämään huolta.

Nämä molemmat varsinaiset koulun opettajat ankarina sääntöjen miehinä
joutuivat heti kohtalaisen suurta vapautta nauttineitten teinivekkulien
kanssa vastahankaan. Niinpä tänäkin tammikuun aamuna, kun resuiset,
vilusta hytisevät teinit törmäsivät avaraan ja kylmään luokkahuoneeseen
ja lämpimikseen aloittivat seiniä tärisyttävän painin, syntyi siitä
kahnaus, joka päättyi luokkahuoneen seinällä olevan patukkakaapin
tarkasteluun. Arvoisa rector magnificus alkoi vallattomia naputella
koivunvitsoista punotulla »klopalla» selänpäähän. Asianomainen sääntö
vaati, että oppilaitten oli puhuteltava opettajiaan latinan kielellä,
mutta kun tämä taito varsinkin nuoremmilla teineillä oli puutteellinen,
syntyi aloitettavasta kurinpitotoimenpiteestä vielä suurempi sekasotku
kielen sekaannuksen takia, kun muutamat teinit tulivat nimittäneeksi
äkäistä Jaakoppi Roihausta, joksi teinit rehtori Raichaeusta
nimittivät, vahingossa aasiksi.

Kuninkaan koulun nimessä käskettiin järjestyksessä vanhin laskeutumaan
kurituspenkille. Tämä kurituspenkki oli hätähätää kuljetettu
triviaalikoulusta, jossa sitä useinkin oli käytetty ja jonka jalat
teinit olivat laittaneet siten, että penkki pienellä liikkeellä
romahti maahan. Kymnaasiossa oli vanhimpana oppilaana muuan Aukusti
Nuutinpoika, jota sanottiin Rooman keisariksi, ja joka nyt sai
laskeutua »klopan» käsiteltäväksi. Penkki kuitenkin romahti maaperään
ja teinit ulvoivat kuorossa latinaksi:

— Eläköön Augustus!

Kun Aukusti kääntyili paljain kintuin, tuli siinä arvoisa rehtori
huomanneeksi, että teiniparalla ei ollut paitaa päällä talven purevasta
viimasta huolimatta.

— Eikö Augustuksella ole tarpeellista aluskertaa? kysyi rehtori.

— Mistäpä ne teiniraukan varat paitaan riittäisivät, kun leipäkin on
kerjättävänä, sanoo Aukusti.

Kurinpito jäi sillä kertaa ja rehtori punoi mietteissään partaansa
harkiten, eikö jalo kuningas Kustaa Adolf voisi antaa Turun
kymnaasiolle jotain summaa teiniapuina jaettavaksi.

Vaikka opiskeltiinkin ahkerasti, sattui kuitenkin aina yhteentörmäyksiä
teinien ja ruumiillista kuria harrastavien opettajien kesken.
Koulun patukkakaappi tuli vihatuksi ja eräänä päivänä löydettiin se
Aurajoen jäältä. Asiasta syntyi ankara tutkinto, mutta selville jäi
saamatta, kuka kaapin oli sinne kuljettanut. Kahnaukset jatkuivat,
kunnes Raichaeus oli pakoitettu eroamaan. Riitaisuudet vähenivät,
kun rehtoriksi tuli suomalainen mies, maisteri Henrik Argillander.
Hänen taitavalla johdollaan kehittyi Turun kymnasiosta todellinen
opinahjo ollen maan korkeimpana oppilaitoksena siihen asti, kun Turkuun
perustettiin yliopisto.




Pitäjiä käymässä.


Keskikesän henki veteli viiruja tyvenien vesien pintaan ja leyhytteli
hiljalleen heilimöiviä ruispeltoja pysähtyen talojen pihoihin
irroittelemaan tuoksuja parhaillaan kukkivista pihlajista. Matkoillaan
ehti se pujahtaa vanhaan Turkuunkin, jonka puutalot torkkuivat
hellittävässä auringon paahteessa, ja jonka tuulimyllyt olivat
unohtuneet ristisiivin odottamaan voimakkaampaa tuulen puuskaa.
Keskikesän henki ei viivytellyt kaupungin ahtaissa solissa, vaan riensi
takaisin maaseudulle, jossa aina tapasi järvien rannoilla ja vehmaissa
lehdoissa virkeämpää elämää. Eihän ollut Turun ahtailla kujilla
edes kouluteinien äänekäs puheenporina kaupunkia vilkastuttamassa.
Kaikki olivat lähteneet teinimatkoilleen, pitäjänkäynnille, toiset
lähipitäjiin, muutamien painuessa kauas sisämaahan uusille, ennen
käymättömille seuduille.

Näitä teinimatkoja tehtiin joka kesä, väliin talvellakin joulun aikoina
ja näistäpä almunkeräysmatkoista herui köyhille koulunkävijöille
ruoka-apua usein moneksi kuukaudeksikin. Muutamina vuosina annettiin
Turun ja Viipurin triviaalikouluissa pitäjänkäyntilupaa kaksi viikkoa
elonkorjuuaikana, jolloin saalis oli aina tavallisesti suurempi.

Niinpä nytkin saapasteli keskikesän helteisenä päivänä muutamia Turun
koulun teinejä Taivassalon pitäjässä, jossa almunanojat olivat ensi
kertaa käymässä. Pietari Niilonpoika oli oikeastaan näiltä seuduin
kotoisinkin ja kaksi muuta samassa matkueessa olevaa, Eskil Hemminpoika
ja Pitkä Mikael turkulaisia, jälkimmäinen turkulaisen Kiukku-Nikun,
rikkaan porvarin poika, jota ei isänsä olisi sallinut teiniuralle, vaan
mieluummin kauppasaksaksi, ja joka sai kerjäten niinkuin toisetkin
köyhät teinit hankkia kouluapunsa.

Nuorukaiset olivat reppuineen ehtineet Kilpisenvaaralle, johon näkyi
Taivassalon kylä ja äsken rakennettu puukirkko. Olipa vaeltajain siinä
hyvä levähtää ja vetää keuhkoihinsa oikein rinnan täydeltä nuoren
lehtipihkan lemua ja kukkien tuoksua. Pitkät koulutunnit Anninkaisten
kylmässä kouluhuoneessa ja laihat silakka-ateriat eivät nyt johtuneet
mieleenkään. Pitkä Mikael oli äsken aivan sattumalta yhtynyt toisiin ja
häneltäpä nyt tiukattiin Turun kuulumisia.

— Mitäpä sinne... kohta vesien auettua sieltä jo lähdinkin.
Pietari-maisteri juuri palasi ulkomailta ja toi sieltä vaimonkin
tullessaan, kertoili Mikael.

— Vaimon?

— Niin. Onhan Luther kuulema antanut luvan papeille perustaa perheen
niinkuin tavallisesti.

— Heh... ja mitä meidän kunnianarvoisa piispa tästä sanoo? kyseli
Pietari-teini suu ihmetyksestä avoinna.

— Mitäpäs hän... piispahan on Lutherin opin kannattaja. Mutta suljehan,
Pietari-veli toki suusi, kun mehiläinen juuri lentää sinne sisään.

Eskil-teini uteli vielä, miten mahtoi hänen mielitiettynsä, Kaarina
Hannun tytär nykyään voida, ja saipa nuori papiksi aikova Hemminpoika
musertavia uutisia tämän pellavatukkaisen, sinisilmäisen ja rehevän
kaunottaren uskottomuudesta.

— Jätä vain Kaarina pois mielestäsi. Juhana-herttua sitä on lähennellyt
Turun porvarien juhlissa ja tyttö ei ole ollut vastahakoinen, olen sen
omin silmin nähnyt. Puhuupa jo koko Turun väestö puotiensa edustalla
asiasta ja Hannun tyttären on kerran jo huomattu linnassakin käyneen,
tosin hunnutettuna, ettei liikoja juoruja syntyisi. Turkulaisten
porvarien emännät ovat kuitenkin hyviä tuntemaan hunnunkin läpi...

— Älä jatka! kivahti Eskil punaisena kasvoiltaan.

— No olkoon sitten... ellet usko niin puske, mutta kyllä asia niin vain
on.

— Ja jos niin asiat ovat, niin silloinpa en astu enää jalallani koulun
kynnyksen ylitse. Lähden vaikka merille, eli jään tänne korpeen
eränkävijäksi, kuohahteli Eskil ylenmäärin suuttuneena Kaarinan
uskottomuudesta.

— Hoo, ei se vetele, virkahti Pietari-teini.

— Parempi täällä salolla on olla pappina kuin eränkävijänä ja kukapa
takaa, eikö mielesi pian kiinny johonkin hämäläiskaunottareen. Pianpa
joku sellainen sai isä-Petruksenkin mielen sulamaan ja kuuluu nyt juuri
äsken Pietari-maisterin kehoituksesta tämän emännäkseen ottaneen. Ja
pianpa se nähdään, miten sulavaliikkeinen ja sirkeäsilmäinen se tyttö
on, joka Petrus-isän jörön mielen on saanut sidotuksi maalliseen
lempeen.

— Mitä... onko Petrus-isä tuon tähän näkyvän Taivassalon kirkon
pappina? kysyi Mikael ihmeissään.

— Onpa niinkin ihan kirkkoherrana ja hänen luonaan me saammekin
maarumme täyteen ja ehkäpä hieman reppuummekin. Mitäs muuta kun
lähdemme saapastelemaan. Ehkäpä Petrus-papin vaimolla on sirkeä sisar
sinuakin varten, jatkoi Pietari hymyillen Eskiliin kääntyen.

— Olkoon! En heistä välitä tuon enempää. Ovat kuin mitähän perhosia,
mukisi Eskil ja hujautti reppuaan mättääseen, niin että leivän kannikat
kolisivat. Mättäässä oli ampiaispesä ja rauhanhäiritsijälle tuli kiire
lähtö pesän seutuvilta. Kaikin jatkettiinkin matkaa ja kyselemällä
löytyikin pian Petrus-papin talo ja reippaasti astuivat teinit
veräjästä sisään.

Petrus-isä oli nuoren vaimonsa kanssa muokkaamassa kasvimaataan ja
hämmästyi aika tavalla turkulaisia nuorukaisia nähdessään.

— Jumalan rauhaa taloon, toivotti Pietari ja teki syvän kumarruksen
entiselle opettajalleen.

— Mitä ihmettä... Turun poikia Taivassalossa saapastelemassa. Olipa
kauniisti tehty, kun tulitte katsomaan ja suuren maailman uutisia
kertomaan, virkkoi Petrus-pappi tervehtiessään ystävällisesti poikia.

Nuori papin vaimo, Pirkko, ei oikein tietänyt, olisiko pitänyt
nuorukaisia tervehtiessä kumartaa vai niiata. Ensin oli kuitenkin
huitastava multasen käden syrjällä kullankeltainen hiussuortuva
siloiselta, punastuvalta poskelta ja sittenpä jo Pirkko ojensikin
kätensä naurahtaen nuorukaisille.

Nämä olivat jääneet ihmeissään katsomaan Pirkon soreutta ja Petrus-isä
näytti miltei pahastuvan moisesta vaimonsa tarkastelusta.

Mentiin tupaan ja sillä aikaa kun Pirkko valmisti mehevän lahnakeiton,
uteli Petrus-pappi tarkkaan Turun kuulumisia. Ruokapöytään ilmestyi
vielä kuudeskin henkilö, papin vaimon nuorempi sisar, Lyyli ja niin
olivat samannäköiset sisarukset, että vain vähän solakkammasta
vartalosta voi Lyyli-tytön eroittaa sisarestaan. Tytön pöytään
tultua herahti helakan valkoiselle iholle hereä puna ja jopa nykäisi
Pietari-teini toveriaan Eskiliä, kuiskaten tälle:

— Enkö sitä sanonut jo äsken...

— No olehan tuossa, keskeytti Eskil, mutta sopivassa tilassa jatkoi
Pietari:

— Onpa melkein somempi vielä tämä kuin Kaarina.

Siihen ei Eskil väittänyt vastaan, vaan unohtui silloin tällöin
silmäilemään tyttöä.

Aterian jälkeen pyysi Petrus-isä teinejä kanssaan verkonlaskuun. Alkoi
olla ruoholahnan kutuaika parhaillaan ja entistä Turun koulun opettajaa
huvitti näyttää kalastustaitoaan entisille oppilailleen. Pyytelipä hän
pojista jonkun jäämään toverikseen kalastamaan ja silloinpa oli jo
Eskil innokkaimpana tarjoutumaan.

— Jospa jäisinkin minä, virkkoi Pietari. — Oli se tyttö niin kovin
sorea...

— Etkä jää. Sinullahan on Turussa kalaporvarin tytär. Mitä sinä
tunkeudut toisen tielle, kivahti Eskil toverilleen.

Pietari nauroi, eikä malttanut olla toverilleen sanomatta:

— Onhan se sinullakin...

— Minä hänestä vähät!

— Hoo, sellaisia perhosia ne ovat kouluteinit, hohotti Pietari, sanoen
aikovansa lähteä jo illalla eteenpäin ja rauhoitellen piloillaan
Eskiliä:

— Kyllä sinä hänet saat. Katsele vain papin paikka valmiiksi.

Eskil jäikin Petrus-papin toveriksi kalastamaan. Puhuipa jo Petrus-isä
apulaisenkin ottamisesta ja antoi nuoren teinin ymmärtää, että hyvin
koulunsa läpäistyään olisi se Eskilille vapaana. Tämä sopikin hyvin
Eskil Hemminpojan suunnitelmiin, sillä syvällepä oli hän jo ehtinyt
katsoa Lyyli-tytön sinisiin silmiin ja tämäkin jo luvannut nuorelle
teinille varmempaa uskollisuutta kuin turkulaisen porvarintytär.




Kevätjuhla.


Vuoden 1640 talvi oli ollut kylmä ja luminen, mutta kevät tuli
aikaiseen ja Turusta suolaa ja rautaa hakevat sisämaalaiset saivat
toukokuun puolimaissa tervavenheitään maataipalien yli kiskoessaan
hikoilla niinkuin keskikesän lämpimillä. Kevät-touot olivat jo tehdyt,
nauriskasket vierretyt ja joutipa siis suolanhakumatkalla hieman
viivyttelemäänkin ja katselemaan sitä vireätä touhua, joka ilmeni tällä
kertaa niin erikoisen silmään pistävänä Turun kujilla ja kaduilla.
Kuulaassa kesäisessä ilmassa kajahteli rakennusmiesten kirveitten iskut
ja raskaita rakennustarvekuormia vedättävien hevosmiesten huudot. Turku
oli saanut rakennuskuumeen. Olihan maassa ollut rauha taas pitemmän
ajan ja kauppaporvarit olivat vaurastuneet. Kun nyt maan ensimmäinen
yliopisto avattaisiin pian Turussa, tietäisi se kaupungille aivan uutta
nousukautta ja asukaslisäystä ja niinpä kohosikin talo toisensa perästä
Aurajoen varrelle ja Anninkaisten mäen rintaan.

Uuden yliopiston rakennuspuuhat lienevät olleet kuitenkin
huomattavimmat. Jo vuosia oli ollut asia vireillä. Pietari Brahen
toimesta ja kuninkaan avulla oli asia saatu niin pitkälle, että pian
voitiin valmistella yliopiston vihkimäjuhlaa.

Turku, ja sen mukana koko maa, oli onnellinen uudesta opinahjosta.
Eihän tarvitseisi nyt enää lähettää vieraisiin maihin opinhaluisia
nuorukaisia opintojaan jatkamaan, vaan saisivat nämä omassa maassa ja
kansan omalla kielelläkin nauttia korkeampaa opetusta.

Joutui sitten heinäkuun viidestoista päivä ja Turku pukeutui
juhlapukuun. Yliopistorakennus oli koivuilla ja köynnöksillä koristettu
ja jokaisen talon portaat olivat samoin levillä ja koivuilla
somistetut. Olipa siinä nuoret koivahaiset raivautuneet lähiseudun
metsistä. Kouluteinit olivat niitä juhlapäivän edellisenä yönä huutaen
ja hoilaten kuljettaneet isoilla kuormavankkureilla. Turun porvarien
nuori neitosakki oli punonut seppeleitä ja köynnöksiä ja ihmetellen
katseli yön jälkeen kirkkaana nouseva päivä juhlaan somistautunutta
Turkua, joka lehvä- ja kukkaisrunsaudessaan oli kuin nuori morsian.

       *       *       *       *       *

Jo varhain juhlapäivän aamuna oli piispa Iisakki Rothovius liikkeellä,
suunnaten askeleensa Eskillus Petraeuksen asunnolle. Pujoteltuaan
ahtaita kujia muutaman Auran rannalla olevan talon pihaan, kopisti
piispa Rothovius varovasti kepillään Petraeuksen makuuhuoneen ikkunaan.
Kohta heilahti uudin ja rehtori Petraeuksen pörröinen pää ilmestyi
ikkunaan.

— Terve, arvon veli, toivottavasti voit tulla kanssani katsomaan,
mitä viime yö on saanut aikaan rakkaassa Turussamme, tervehti piispa
Rothovius rehtori Petraeusta...

Ikkuna ponnahti rämisten auki ja Petraeus virkkoi hyvätuulisesti:

— Mielelläni, jos vain voit odottaa siksi, kun hyppään housuihini.

Pian joutuikin rehtori Petraeus pihamaalle raskaan kuhmurakeppinsä
kanssa, siristellen silmiään huikaisevassa auringon paisteessa.
Ystävykset lähtivät aamukävelylle, hengittäen mielihyvällä raikkaita
keskikesän aamun tuoksuja.

— Ihana aamu, virkkoi Petraeus. — Tuntuupa siltä kuin luontokin
valmistautuisi erikoisen suopeaksi juhlapäiväksemme.

— Niin, kuulehan vain, miten nuo käetkin kilpaa kukkuvat, vaikka kesä
on jo puolissa. Mutta enhän muista lainkaan onnitella arvon veljeä
rehtorinimityksestä, jonka eilen sain vasta tietää. Suokoon Jumala
sinulle voimia paljon kysyvässä työssäsi.

— Niin, en tiedä, onko vaali osunut oikeaan. Koetan kuitenkin tehdä
parhaani rakkaan oppilaitoksemme hyväksi, virkkoi Petraeus, joka oli
äsken nimitetty uuden yliopiston rehtoriksi, sitä ennen toimittuaan
Turussa kymnaasion lehtorina jo puolisenkymmentä vuotta.

— Luulen, että vaali on osunut varsin oikeaan, virkkoi Rothovius.

— Samoinkuin sekin, että kreivi Brahe on yliopistossamme kanslerina.

— Niin, häntähän saammekin etupäässä kiittää yliopiston perustamisesta.
Luulen, että hän hoitaa sitä yhtä hellin käsin, kuin muitakin
edesottamisiaan, jotka ovat tarkoitetut Suomen maan hyväksi.

— Katsohan, miten Turkumme on pukeutunut juhlapäiväkseen, virkkoi
piispa Rothovius viitaten koivutettuja kujia ja portaitten pieliä.

— Niin, tämä onkin kevätjuhla. Kristinuskon maahantuonnista asti ei
Suomen kansa ole saanut nauttia tällaista hyvyyttä, sanoi piispa
Rothovius ja jatkoi: — Tämä on hengenviljelyksen kevätjuhla ja
ensimmäinen hedelmä, minkä se kypsyttää on Pyhä raamattumme, joka nyt
toivottavasti jo pian saadaan maan omalla kielellä julkisuuteen.

— Vielä muutamia vuosia ja Suomen kansa saa tämän lahjan omakseen,
sanoi Petraeus, joka oli jo useita vuosia ahertanut muiden mukana
raamatun käännöstyössä.

Aurinko oli noussut jo korkealle ja eteläinen henkäili lämpimästi
kaupungin yllä. Yhtäkkiä helähtivät tuomiokirkon kellot soimaan ja
piispa Rothovius paljasti päänsä, hänen toverinsa seuratessa esimerkkiä.

— Kellot soivat nyt maan joka kulmalla ja kansa saa ylistää kirkoissaan
Herran hyvyyttä, joka on tämänkin suuren lahjan sille suonut, sanoi
piispa Rothovius.

       *       *       *       *       *

Tuomas Tuomaanpoika Piikkiön Halikossa oli varhain liikkeellä
saman päivän aamuna, valmistellen perheineen lähtöä yliopiston
vihkimäjuhlaan. Auringon terä pyrki vasta hieman näkyviin metsän
reunan takaa, kun Tuomaan emäntä, Pirkko, kävi noutamassa haasta
juottovasikan, joka oli päätetty teurastaa tulijaisiksi yliopiston
opettajille. Koko maakunnan muissakin taloissa valmisteltiin
aamuvarhaisella juhlaan lähtöä ja useimmilla oli varattu tulijaisiksi
kalavakka tahi teurasvasikka. Sitoivatpa muutamat rattailleen
leipäsäkinkin.

Tuomas Tuomaanpojan emäntäkin oli valinnut parhaan vasikkansa, ja
talutettuaan sen pihaan, virkkoi miehelleen:

— Säälittääpä hieman, kun pitää noin hyvä elo-oman alku antaa.

Tähän virkkoi Tuomas naurahtaen:

— Noo, kyllä me näitä aina saamme, eikähän huonompaakaan kehtaisi
antaa. Milläpä muullakaan voisimme osoittaa kiitollisuuttamme
ja rakkauttamme hengenviljelijöitä kohtaan. Saammehan me heiltä
kohtapuoleen, mikäli olen kuullut, vastalahjankin, Pyhän raamatun
omakielisenä, jonka käännöstyössä nämä oppineet kuuluvat ahertavan.

— Veisin minäkin kangaspalan tai sukkaparin, jos ilkeäisin, sanoi
Pirkko-emäntä.

— Niitähän ehtii sitten talvella... viemme nyt vain tämän.

Pian oli Tuomas Tuomaanpoikakin matkalla ja Turku alkoi täyttyä
juhlivasta kansasta. Uteliaana odotettiin juhlakulkueen lähtöä
yliopistolta kirkkoon juhlajumalanpalvelukseen. Pian lähtikin
moniosainen, komea kulkue liikkeelle ja tuomiokirkko täyttyi ääriään
myöten juhlivasta kansasta. Jäipä osa ulkopuolellekin ja kaukaa
saapunut salon mies saattoi tuskitella, ettei osannut paremmin
huolehtia kirkkoon pääsystään.

Mutta avonaisesta ovesta kaikui kyllä uloskin messun sävelet ja piispa
Rothoviuksen voimakas ääni hänen saarnatessaan tekstistä:

»Kiittäkäät Herraa, sillä Hän on hyvä; sillä Hänen armonsa pysyy
ijankaikkisesti.»

»Viheriäisellä niityllä Hän antaa minun levätä ja viepi minut
virvoittavain vetten tykö.»

Juhlakulkue palasi tuomiokirkosta yliopistolle ja latinankieliset
juhlapuheet alkoivat. Niistä ei kansan mies saanut selvää, mutta
muutenkin tiesi hän, että kansa oli nyt saanut ensimmäisessä
yliopistossaan lahjan, jonka veroisia vain harvoin saataisiin.




Suuren työn päätyttyä.


Oli muuan varhainen sunnuntaiaamu joulun edellä v. 1642. Piikkiön
pappilassa oltiin aina muulloinkin varhain liikkeellä, mutta nyt oli
kirkkoherra Gregorius Favorinus ollut valveilla jo ensimmäisestä kukon
laulusta ja silmäili usein kansliahuoneessaan liikkuessaan pöydällä
olevaa suurta kirjaa, jonka vahvat kannet ja messinkihelat hohtelivat
uutuuttaan.

Sen kirjan oli eilen illalla kääreissään kantanut reestä
kansliahuoneeseen pappilan renki, joka oli käynyt sen Turusta
noutamassa. Kuskipukilla oli renki ajanut ja kirja ollut reen perällä
yksinään niinkuin kunniavieras ainakin.

Se kirja oli pyhä raamattu, joka juuri oli valmistunut painosta
viisimiehisen toimikunnan kääntämänä ja johon toimikuntaan kuului
myöskin Piikkiön kirkkoherra Favorinus. Juhlallisin mielin katseli
kirkkoherra Favorinus suurikokoista kirjaa, odotellen Turusta kahta
muuta toimikunnan jäsentä, pari vuotta sitten perustetun yliopiston
rehtoria Eskillus Petraeusta ja professori Martti Stodiusta, joiden
saavuttua pyhä kirja ensi kertaa avattaisiin. Kirjan messinkiheloihin
ei oltu koskettu sen jälkeen kun ne painossa oli kiinni pantu, eikä
kirkkoherra Favorinus mennyt niitä avaamaan, ennen kun odotetut vieraat
olisivat paikalla, vaikka mieli kovin teki katselemaan edes kirjan
nimilehteä.

Paljon työtä oli sen kirjan suomentamiseen uhrattu. Monta yötä oli
Favorinukseltakin mennyt suomennostyön ääressä ensimmäiseen kukon
lauluun, josta taas oikeastaan alkoikin jo seuraava päivä. Niin olivat
toisetkin kääntäjät ahertaneet ja työn tulos oli nyt tuossa valmiina.
Kansan omalla kielellä oli nyt olemassa tämä kauan kaivattu kirja, joka
saisi nyt vähitellen levitä kansan käsiin sitä myöten, miten kunkin
varat sallivat. Turusta oli sitä saatavissa ja kullakin kääntäjällä oli
oma kappaleensa, joista tämä oli päätetty ensimmäiseksi avata pienin
juhlallisuuksin.

Tästä juhlatilaisuudesta oli saatettu sana Piikkiöläisille ja varhain
olivat he liikkeellä tänä aamuna suunnaten kulkunsa pappilaan. Tupa
alkoikin jo täyttyä kuudennella tiimalla ja kohta helähti kulkunen
pappilan pihamaalla ja kirkkoherra arvasi professori Stodiuksen ja
rehtori Petraeuksen saapuneeksi, mennen heitä portaille vastaan.

Hieroskellen kohmettuneita käsiään, katselivat Favorinuksen vieraat
pöydällä olevaa raamattua.

— Nyt siis vihdoinkin on työ päättynyt ja tämä pyhä kirja saadaan
avata, sanoi professori Stodius.

— Niin, soisimmepa ehkä jokainen puolestamme olevan läsnä tässä
tilaisuudessa autuaasti edesmenneen Agricolan, joka oikeastaan on
työmme aloittanut, sille tukevimman perustuksen laskenut, virkkoi
kirkkoherra Favorinus.

— Kyllä varmaan, myönsi Eskillus Petraeus. — Nyt saamme vain siunata
hänen muistoaan.

Kirkkoherra kantoi raamatun sylissään tupaan ja asetti sen varovasti
pöydälle, pitäen sitten lyhyen puheen, samalla kun yliopiston rehtori
avasi messinkihaat ja käänsi ensimmäisen luvun näkyville.

— Saako sitä tulla vähän lähempää katsomaan? kysyi joku miehistä ja
kun lupa oli annettu, siirtyi väkijoukko pöydän ympärille hartaalla
kunnioituksella katselemaan pyhää kirjaa. Kaikki eivät sopineet pöydän
ympärille ja toisten täytyi odottaa vuoroaan päästäksensä katselemaan
tätä mahdottoman isoa kirjaa ja sen koukeroisia lukujen alkukirjaimia.

— Vai tuollainen se nyt on!

— Onpa se!

— Mahtaa se maksaa kokonaisen lehmän hinnan?

— Jo toki monenkin!

— Saisiko siitä kuulla nyt tässä luettavankin, virkkoi joku ja
kirkkoherra asettuikin jo kirjan ääreen, ja hiljaisina odoteltiin hänen
aloittavan.

»Alussa loi Jumala taivaan ja maan.»

Kirkkoherra vaikeni hetkeksi ikäänkuin kuunnellakseen sanojen
vaikutusta.

»Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä», jatkoi
kirkkoherra lukuaan.

Hartaana kuunneltiin ja toiset toimituskunnan jäsenet nyökäyttivät
aina väliin päätään. Niin, niin se oli. Suomen kansalla oli nyt oma
raamattunsa, josta se saisi pitkinä talvipuhteina ammentaa tietoja ja
valistusta. Aina vain päästiin vähitellen eteenpäin hengenviljelyksen
vainiolla.

Kun kirkkoherra lopetti lukemisen, oli ulkona jo päivä ja mietteissään
lähtivät sanankuulijat kotitielleen. Moni heistä taisi laskea päässään
kirstun pohjalla olevien plootujen ja äyrityisten summaa, toivoen
saavansa lunastaa tämän kirjan itselleen.




Kirkon rangaistus.


Laajan sisämaaseurakunnan vanha sielunpaimen keinahteli hiljalleen
kiikkutuolissa huoneessaan syksyisen illan pimetessä. Lohduton,
autioita erämaita kiertelevä tuuli riuhtoi irti viimeisiä lehtiä papin
talon pihapuistakin ja heitteli niitä pieniruutuista ikkunata vasten.
Papin tuvasta kuului rukin hyrinä ja väliin hiljaisia askeleita, kun
kirkkoherran vaimo kävi kohentamaan tulta takkaan. Nämäpä hiljaiset
askartelun äänet vähin vaimensivat sitä syysillan kolkkoa yksinäisyyden
tunnetta, joka niin usein ja varsinkin tällä kertaa painosti
sielunpaimenen mieltä.

Tänään oli kirkkoherralla vielä ratkaistavana rangaistus, johon hän oli
kirkon vanhimpien kanssa tuominnut muutamia pitäjän miehiä taikuudesta,
jota nämä kaikista kielloista huolimatta harjoittivat. Eskil Matinpoika
oli taikuustarkoituksiinsa anastanut ehtoollisleipiä ja veistellyt
lastuja kirkon seinistä ja Mikko Karppainen harjoitti noituutta aivan
julkisesti naapuriensa vahingoksi. Tämän lisäksi Ilpolan emäntä kantoi
uhrilahjoja haltijoille karsikkoon ja rukoili pyhimyksiä, vaikka tämä
oli ankarasti kielletty.

Nämä kolme oli hänen täytynyt asettaa syytteeseen ja yksin määrätä
tuomionkin, kun noituutta ja taikuutta pelkäävät kirkon vanhimmatkaan
eivät tahtoneet mitenkään osallistua syytökseen, niinkuin
kuninkaallisen asetuksen mukaan olisi pitänyt tehdä.

Eskil Matinpojan ja Mikko Karppaisen oli hän tuominnut pidettäväksi
kirkon jalkapuussa kahtena sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan ja
Ilpolan emännän samoin kahtena sunnuntaina istumaan mustassa penkissä.

Jalkapuussa istuminen oli ankara rangaistus, johon kirkon esimies
sai tuomita niskureita. Tällä hengellisellä oikeudella ei ollut
mitään lakipykäliä käytettävänään, vaan sai sielunpaimen kussakin
tilaisuudessa harkita rikoksen painavuuden ja määrätä sopivan
rangaistuksen. Monta oli jo kirkkoherra Hoffrenin täytynyt tähänkin
rangaistukseen määrätä. Kammoa herätti seurakuntalaisissakin tämä
kirkon eteisessä oleva mahtava jalkapuu jalanreikineen, joihin
rangaistavan nilkat asetettiin ja jossa, kädet taakse sidottuina, sai
permannolla istuen ja tuskasta koukkuun vääntyen miettiä rangaistukseen
johtanutta tekoaan. Yhtä kammottava oli musta penkki, joka nostettiin
kuoriin ja jossa syyllinen sai istua kaiken kansan katseltavana.
Tämäkin oli ikuinen häpeä, varsinkin naisille ja sitäpä nytkin
kirkkoherra Hoffren, entinen Turun trivialikoulun lehtori ja aikansa
valistuneimpia hengen miehiä, harkitsi, täytyisikö hänen naapurinsa
emäntää armahtaa tästä häpeästä ja koettaa vielä muistutuksilla
käännyttää hänen pakanallista mieltään.

Syysilta pimeni ulkona ja myrskyinen tuuli valitti nurkissa.
Kirkkoherra oli pysäyttänyt keinunsa mietteissään, mutta sysäsi sen
taas liikkeelle. Mitä olisi oikein tehtävä näihin pakanallisiin
tapoihinsa kiintyneiden seurakuntalaisten kanssa? Hänen edeltäjänsä,
Laurentius-herra oli saanut käydä samaa toivotonta taistelua taikuutta
vastaan ja uskoen lukutaidon voivan sitä estää koettanut kaikin tavoin
valistaa erämaan asukkaita. Väsynyt oli mies kesken otteensa ja
seurakunta oli taas pimeyteen vaipumassa hänen tänne tultuaan. Piispan
kanssa yksissä neuvoin oli nyt perustettu muutamia kirkolliskouluja ja
määrätty kirjantaitaminen pakolliseksi ja tämä näyttikin taas vähän
tätä valistuksen alkutyötä vievän eteenpäin.

Lukutaito ei kuitenkaan näyttänyt estävän taikuutta harjoittamasta.
Ilpoinenkin emäntineen oli jo kirjantaitavia, mutta sitä taitoa
käytti Ilpotar taikuustarkoituksiinsa. Niinpä keväälläkin oli
Ilpolan emäntä ripustanut aapiskirjan ja virsikirjan navettansa oven
päälle laskiessaan karjaa ensikertaa laitumelle. Ja moniin muihin
samanlaatuisiin synteihin näitä kristillisyyden taidon välikappaleita
käytettiin.

Kaikkialla pitäjässä, ja varsinkin kirkkoa kauempana olevissa
seuduissa, kun kerran sen lähettyvilläkin.

Niin, rangaistusta täytyi käyttää muutamille, vaikka se olikin
vaikeata. Jos kirkko ei käyttänyt valtaansa, tarttui maallinen oikeus
asiaan ja silloin tulivat rangaistukset vieläkin ankarammiksi, kun
määrättiin raippoja, jopa neljäänkymmeneen pariin asti, joka oli
useimmille jo kuolemanrangaistus.

Kirkkoherran raskas huokaus kuului pimeässä huoneessa. Luonnossakin oli
taas tämä pimeys tästä puolin valtiaana ja niin oli seurakunnassakin,
joka oli hänen hoitoonsa uskottu.

Kirkkoherra nousi tuolistaan ja nouti päretikulla tuvan takasta tulen
ja sytytti kynttilän työpöydällään. Sen vipajavassa valossa alkoi
hän kirjoittaa piispalle toimenpiteistään ja rangaistuksesta, johon
hänen oli täytynyt taas pitäjäläisiään tuomita. Hanhensulka pyrki
töksähtelemään paperilla ja lauseita oli vaikea laatia tällä kertaa
siihen muotoon kuin olisi tahtonut. Hetken perästä tuli pitempi
keskeytys, kun tupaan kuului tulevaa vieras, äänestä päättäen Ilpolan
emäntä, siis yksi tuomituista.

Kirkkoherra laski kynän kädestään ja nousi puhutellakseen vielä
Ilpotarta, ennenkuin kirjoittaisi hänen nimensä syytöskirjaansa.

Ilpotar oli kuullut kirkonmiehen tuomiosta ja rientänyt lahjoillaan
lepyttelemään pappia ja papin vaimoa. Valtava siankinkku ja
piirakkavakka oli tuvan pöydällä ja Ilpotar istui alakuloisena yksinään
tuvan penkillä, papin vaimo kun oli mennyt ulkoaskareilleen.

— Rauha taloon, toivotteli Ilpotar hiljaisella äänellä luoden arasti
silmänsä pappiin.

— Rauha vieraalle. Kuulit varmaankin kirkon tuomiosta ja tahdoit tulla
minua puhuttelemaan, sanoi kirkkoherra.

— Niin. Armahtakaa Kiesuksen tähden! On niin kauheata joutua siihen
tervapenkkiin, vaikeroi emäntä vapisevin huulin.

— Sen kyllä tiedän, mutta etpä ole jättänyt taikuuttasi, vaikka
siitä niin moneen kertaan olen muistuttanut. Kristuksen tähden kyllä
armahtaisin, kun tietäisin, että nyt jo alkaisit tästä lähtien palvella
ainoata oikeata Jumalaa, etkä pakanallisia kotihaltijoitasi.

— Anon kaikkea anteeksi... jos vain ei sitä häpeää... tahdon rukoilla
vain Jumalan äitiä... palvoa oikeassa uskossa ja...

Ilpotar oli polvillaan hengen miehen edessä ja nyyhkyttäen sopersi
sekavia sanojaan.

— Ei sinun tule pyhimyksiä rukoilla, vaan yksin Jumalaa, olenhan sen
sinulle ja teille kaikille seurakuntalaisilleni sanonut. Minä jätän,
vaimo, vielä tällä kertaa rangaistuksesi täytäntöön panematta, mutta
muista, että seuraavalla kerralla en anna enää armoa, jos taikuutesi
jatkuu.

Ketterästi kiepsahti Ilpolan emäntä niiaamaan ja kiittelemään
kirkkoherraa, alkaen vilkkaasti puhella muista maallisista asioista,
huomauttaen lomassa siankinkusta ja piirakoistaankin:

— Toin vähän kirkkoherralle tuomisiakin. Piirakat jo tänään
aamupimeällä paistoin, mutta en uskaltanut tulla ennemmin, kun ihan
sydämeni vapisi siitä tuomiosta.

— Olisi ollut parempi, jos jätit anteesi tuomatta, sanoi kirkkoherra. —
Niiden vuoksi en rangaistustasi peruuttanut, enkä tee sitä milloinkaan.
Paremminkin voisit pienen lahjan antaa kirkolle, joka on vielä sinua
rangaistuksestaan säästänyt.

— Annan sillekin... otin jo mukaan äyrityisen. Tässä se on.

Ilpotar kaivoi kirjokorean esiliinansa taskusta kolikon ja laski
sen pöydälle. Oli jo vähällä hökäistä, että voisihan hän Pyhälle
Nikolaukselle, kirkon pyhimykselle, uhrata lampaan reidenkin, mutta
sai kiinni sukkelasta suustaan, muistaen juuri kuulleensa kiellon
pyhimysten palvomisesta.

Ilpotar poistui ja kirkkoherra asettui huoneessaan työpöytänsä ääreen
jatkamaan kirjelmätään piispalle, ensin hetkisen harkiten, oliko hän
tehnyt oikein armahtaessaan heikkoa naista ja olisiko hänen mestarinsa
tehnyt myöskin samoin.

Seuraavana sunnuntaina istuivat Eskil Matinpoika ja Mikko Karppainen
jalkapuussa kirkon eteisessä. Heidän ohitseen kirkkoon käyvät
pitäjäläiset eivät voineet olla säälillä katselematta miesparkoja,
joiden otsilta vierähteli tuskan hiki. Nahkakölteriin puettu nihti
seisoi rangaistavien vieressä hajasäärin ja ilkkuvin ilmein ja hänpä
lienee ollutkin ainoa, joka ei tuntenut sääliä rangaistustaan kärsiviä
kohtaan. Nihti olikin marskin aikuisia huoveja, ja raakiintunut
aikoinaan lukemattomissa ryöstöissä ja kahakoissa.

Jumalanpalveluksen loputtua, jossa harvat olivat olleet loppuun
asti, tuli itse kirkkoherra laskemaan irti miehet jalkapuusta. Hänen
viittauksestaan avasi nihti jalkapuiden salvat ja vaivoin liikkeelle
lähteville miehille puhui kirkkoherra lempeitä sanoja.

Rangaistus oli kuitenkin käynyt liiaksi nuoremman miehen, Eskil
Matinpojan luihin ja ytimiin, koskapa hän poistuessaan kyyräsi
kulmainsa alta hengen miestä ja jupisi jotain muutostaan niin kauaksi,
ettei kirkon käsi ylettyisi.

Siihen kuitenkin virkkoi Karppainen, joka rangaistuksen oli ottanut
opikseen:

— Älähän uhittele... kyllä ne löytävät käsiinsä, niillä kun on
kuitenkin mahtavammat haltijat kuin meillä.




Piispan käräjät.


Salopitäjän kaukaisimmillekin kulmille oli saatettu sana, että
jokaisesta talosta on saavuttava kirkonkylään piispankäräjille, jotka
nyt ensi kertaa pidettäisiin laajassa Salokulman pitäjässä, josta jo
osia oli lohkeillut pienemmiksi kappeliseurakunniksi, mutta jotka
hallinnollisesti kuuluivat vielä Pohjois-Savon eräjärvien keskellä
sijaitsevaan emäpitäjään.

Lähemmäs vuosisadan oli jo erämaan kirkko hengenmiestensä kautta
koettanut levittää lukutaidon ja henkisen elämän valoa erämaan yöhön,
mutta siitä huolimatta ei kristinoppi ollut vielä ehtinyt juurtua
kovinkaan syvälle kansan mieliin. Yleinen taikuus ja taikauskoiset
tavat rehoittivat melkein pakanuuden aikoja pahempana ja niinpä piispa
Iisakki Rothovius kirjoittaakin kuninkaalle valituskirjelmässään
erämaan asukkaiden tavoista: »Taikausko isiltä perittynä rehoittaa
vielä yleisesti ja hiippakuntaani hoitaessani olen huomiolle pannut,
että kaikkinainen taikuus ja pahan palveleminen haltijain muodossa on
vain enentynyt, vaikka sen olisi pitänyt papiston ahkeran ja uhrautuvan
työn kautta vähentyä. Pahansuovat ihmiset heittäytyvät paholaisen
kanssa liittoon, tuottaen siten lähimäisilleen suoranaista vahinkoa
noituudellaan. Näin ollen on minun täytynyt kihlakunnanoikeuksien
avulla saattaa tällaisia ihmisiä rangaistukseen.»

Nämä rangaistukset muodostuivat väliin liiankin ankariksi piispa
Rothoviuksen aikana. Tuomittiinpa useita polttoroviollekin ja vasta
piispa Juhana Gezelius'en aikana muuttuivat rangaistusmääräyksetkin
lievemmiksi ja kirkko otti ne jälleen suurimmalta osalta huostaansa,
käyttäen jalkapuuta ja mustaa penkkiä taikuutta ja muuta pahennusta
harjoittavan ojentamiseksi. Piispankäräjissä tutkittiin syylliset ja
tuomittiin rangaistukseen; käyttivätpä seurakuntien sielunpaimenetkin
kirkon oikeutta rankaisutoimenpiteisiin.

Salokulman pitäjässä otettiin tieto piispankäräjistä mutisten
vastaan. Olihan kevätlahnan kutu parhaillaan ja kaskien polttokin
keskeneräisenä. Pitäjän perimmästä pohjukasta oli kahdeksan peninkulman
matka kirkonkylään tietöntä taivalta ja vaikea oli sitä lähteä kesäisin
kulkemaan ja venheitä maataipalien yli vetämään...

Mutta piispojen ankaria määräyksiä oli täytynyt totella ennenkin ja
niinpä nytkin olisi ollut tie Turkuun selvä, jos määräyksen jätti
täyttämättä.

Olihan yksi ja toinen utelias näkemäänkin piispa Gezeliusta, joka oli
toimittanut kiertokoulut kaikkiin pitäjiin ja myöskin Salokulmalle ja
tämän lisäksi oli hänen toimestaan saatu useita uskonnollisia kirjoja
ja ensi kertaa kansalle jaettavaksi katekismus selityksineen.

Mikäpä auttoi muu, kun jättää lahna-apajien hoito vanhoille vaareille
ja siirtää kaskien siementäminen muutamiksi päiviksi ja lähteä
keskellä viikkoa kirkonkylään patikoimaan. Eväskontit ladottiin
pitkien tervavenheiden kokkaan ja käen kukkuessa nuoren lehden lemua
tuoksuvilla vaaroilla, työnnettiin venheet vesille.

Niille oli lähtö vaikeampaa, jotka tiesivät saavansa nuhteita tahi
joutuvansa tekemisiin peljätyn jalkapuun kanssa. Jos jätti lähtemättä
ja pakoili metsässä, ei sekään auttanut. Piispan asemiehet saattoivat
ilmestyä kotipihalle silloin, kun vähimmin aavisti.

       *       *       *       *       *

Juhlallisen jumalanpalveluksen jälkeen alkaa sitten piispankäräjät.
Kirkko on ahdinkoon asti täynnä uteliasta väkeä, ja ne jotka tietävät
tulevansa syytetyiksi, kyyräilevät nurkissa, miettien, miksi
korveneläjän ei anneta olla omassa rauhassaan ja palvella rinnan uutta
jumalaa ja kotihaltijoita.

Kirkon kuoriin on asetettu pitkä pöytä, ja sen ääressä istuu
kirkkoraati ja seurakunnan papisto. Pöydän keskellä on avattuna
suomenkielinen raamattu. Odotetaan vain piispaa pöydän päähän, jonka
jälkeen syytetyt käsketään esille. Asepukuiset nihdit ja kaksi piispan
huovia seisoo kirkon ovella valmiina, jos syytetyistä joku yrittäisi
paeta.

Piispa astuu kuoriin ja pitää jylisevän puheen seurakuntalaisille,
joista yksi ja toinen hairahtuu pakanuuteen, vaikka jo monen miespolven
ajan on kristinoppia saarnattu ja opetettu kansaa palvelemaan ainoata
oikeata jumalaa. Tämän jälkeen istuu vanha Juhana Gezelius pöydän
päähän ja saa asiakirjavihkon kirkkoherralta, joka syytökset on
nostanut ja syytettävät jo kertaalleen tutkinut.

Syytetyt käsketään pöydän ääreen ja toisiaan tyrkkien lähenee
kymmenkunta miestä ja naista pelosta hiestävän punaisena korkean
kirkonoikeuden eteen. Viimeisiä tyrkkivät nihdit ja piispan huovit
pertuskoillaan selkään ja aseet pystyssä jäävät syytettyjen selän
taakse seisomaan.

Ensimmäisenä syytetään Simo Matinpoika Kurkelaista, joka on
noituudellaan saattanut naapurinsa lehmät lypsämään verta ja hävittänyt
samoin toisen naapurinsa kalaonnen kokonaan. Useat näkijät todistivat
Simo Matinpojan liikkuneen metsässä ja järvellä taikoja tehden ja
loitsuja lukien ja Kurkelainen tuomitaan piiskattavaksi, koskapa oli
näin paljon pahaa saattanut aikaan.

Tuomittu asetetaan mustaan penkkiin istumaan ja odottamaan
rangaistustaan ja seuraava syytetty, Heikki Ronkainen, astuu esiin ja
asiapapereista näkyy, että hän pitää Väinämöistä suurempana haltijana
ja sankarina kuin Ristin Kiesusta. Ronkainen seisoo pystypäisenä
neuvospöydän ääressä ja piispa sanoo hänelle:

— Etkö tiedä, mies, että Kristus oli Jumalan poika ja Väinämöinen vain
tavallinen ihminen. Miksi palvot häntä?

— Ei ole kenenkään tiedot Väinön tietojen veroisia, eikä laulun lahjaa
kenellekään semmoista suotu kuin tietäjälle ijänikuiselle, vastaa
Ronkainen, katse niinkuin jonnekin hyvin kauas kiinnitettynä.

Hengenmiehet neuvottelevat ja Gezelius sanoo äijälle:

— Sinun on kuitenkin lakattava pakanuuden aikuisesta uskostasi ja
palveltava vain ainoata oikeata Jumalaa.

— Mitä minusta... lähden tästä kohta Väinämön jäljille, lasketan laulun
ikuisille maille ja silloinpa ette mahda minulle mitään.

Mies huomataan höperöksi ja pääsee lievällä rangaistuksella. Nihti saa
taluttaa hänet istumaan hetkeksi jalkapuuhun ja vastaan mukisematta
antaa Ronkainen asettaa jalkansa piinapuuhun.

Kahta vaimoa syytetään noituudesta ja salaisiin pahan pitoihin luudalla
ratsastamisesta pääsiäisyönä. Piispa lukee syytöspykälää ja naulaa
sitten tiukan katseensa kirkkoherraan:

— Uskotteko, että nämä vaimot ovat voineet todellakin ratsastaa
luudalla? kysyy hän.

Kirkkoherra vastaa jotain sellaista uskovansa. Vastaus on epäselvä ja
niinpä piispa sanookin:

— Se on mahdotonta. Nämä vaimot ovat voineet harjoittaa taikuutta ja
noituutta, ja siitä heidät tuomitsemme, mutta kristillisen kirkon
pappien ja opettajien tulee näitä asioita käsitellä selvällä järjellä
ja nähtyihin tosiasioihin nojaten, toisin sanoen: paimenien tulee
valistaa seurakuntalaisiaan ja valistua myöskin itse.

Kirkkoherran otsalle oli kohonnut synkkä pilvi. Olihan piispan sanoissa
selvä syytös papistoa vastaan, joka liiallisuuteen asti uskoi noituuden
vaikutukseen ja pahan valtaan. Piispan tarkoitus näytti olevan vain
rangaista taikuuden harjoittamisesta, eikä hän nähtävästi uskonut sen
saavan aikaan niin paljon pahaa kuin papistokin näytti olevan valmis
uskomaan.

Pienempiä seikkoja myöten tutkii piispa kaikki syytökset ja julistaa
tuomiot aina lievempiä, kuin papit olivat odottaneet. Niinpä vain Simo
Matinpoika joutui kärsimään ruumiillisen rangaistuksen ja muut kaikki
pääsivät jalkapuussa ja mustassa penkissä istumisella.

Kun viimeinen syytetty oli saanut tuomionsa, virkkoi piispa
hengenmiehille:

— Meidän täytyy rakkaudella rakentaa seurakuntaa ja toimia niin, että
tietämättömyys vähitellen poistetaan kansasta ja se tehtävä on uskottu
teille, sielunpaimenille, vaikka hyvin monet ovat jättäneet tehtävänsä
suorittamatta.

Syytetyt olivat vapisseet piispankäräjille tullessaan. Olihan
ruumiillisen rangaistuksen ankaruus ja häpeä kuvastellut jo varmana
silmien edessä. Pitäjän vankihuoneen kulmalla seisova rengaspaalu,
johon piiskattavat sidottiin -käsistään alastomaksi riisuttuna,
oli syytetyille kauhua herättävä. Nyt ainoastaan yksi oli siihen
tuomittu ja hänenkin vahvalle pergamentille piirrettyä tuomiotaan
näytti Juhana Gezelius mietteissään ja kuin katuen katselevan.
Ja kun väkijoukko hajaantui kirkosta katselemaan Simo Matinpojan
rangaistusta ja piispakaan pappien mukana poistuessaan ei voinut olla
katsettaan kääntämättä raakaan näytelmään, virkkoi hän synkin ilmein
sielunpaimenille:

— Simo Matinpojan ruumiillinen rangaistus olkoon viimeinen, jonka
kirkkomme määrää tietämättömyydessä harhaileville syyllisille.
Jatkakoon maallinen oikeus ruumiinrangaistusta, jos tahtoo, se ei kuulu
meihin.

Palatessaan lahnavesilleen ja lopettelemaan kaskenkyntöjään,
muistelivat seurakuntalaiset tyytyväisin mielin piispaansa, joka oli
saapunut heitä ojentamaan ja rankaisemaan, mutta tehnyt sen lempeällä
kädellä. Ja tämän käden jälki tuntui kantavan enemmän siunausta kuin
kovan ja ankaran.




Suomen leijonat.


Oli lähestymässä Breitenfeldin tappelu. Ruotsin armeija kulki erään
joen yli ja lähestyi harjannetta, jolle Tillyn armeija oli asettunut
taisteluvalmiiksi. Ennen joen yli menoa oli kuningas ratsastanut
rivien ohitse puhuen innostavasti joukoille. Suomalainen ratsuväki
oli jo edellisissä taisteluissa saanut tärkeimmän paikan oikean
siiven kärjessä ja samalla paikalla se nytkin oli valmiina uljaan
everstinsä Stålhandsken johtamana. Ratsastaessaan tätä kunniakasta
joukkoa tarkastamaan, ojensi kuningas Stålhandskelle kätensä ja kun
ratsurykmentin eläköön-huudot olivat vaienneet, lausui kuningas:

— Suomalaiset! Teillä on taistelurintamassa se tärkeä sija, jonka
edellisissä taisteluissa jo osoititte ansaitsevana verrattomalla
uljuudellanne. Kun nyt käymme ratkaisevaan taisteluun, on meidän
voittomme ja sen kalliin asian menestys, jota varten olemme tulleet
vieraalle maalle, riippuva suurimmaksi osaksi teidän miekkojenne
kärjestä. Minä luotan teihin ja uljaaseen everstiinne ja tiedän teidän
täyttävän tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet
pystyvät sen tekemään. Jumala kanssanne!

Raikas eläköönhuuto kajahti suomalaisten joukosta ja armeija lähti
raskaasti liikehtimään eteenpäin. Aamu oli kirkas ja saattoi hyvin
nähdä keisarillisten joukkojen päälliköt ja heidän keskellään Tillyn
harmaan, pienen ratsunsa selässä. Tämä peljättävä sotapäällikkö oli
tottunut aina voittamaan, mutta kerrotaan hänen nyt seuratessaan
Ruotsin armeijan joen yli kulkua ja sitä ankarata järjestystä, jolla
tämä asettui taisteluasemiin käyneen kalpeaksi ja unohtaneen vastata
kenraaleilleen ja mutisten itsekseen: »Olen pitänyt sitä hiirenä,
mutta siitä on taitanut paisua härkänen, jolla on vielä sarvetkin»,
tarkoittaen näillä »sarvilla» suomalaisten joukkoja.

Parin kanuunan-kantomatkan päässä pysähtyi Ruotsin armeija hetkiseksi
ja Kustaa Adolf luki paljastetuin päin, miekan kärki alas laskettuna,
lyhyen rukouksen. Sitten lähti sotajoukko jälleen liikkeelle ja kohta
oli Europan kaksi pelottavinta armeijaa vastatusten ja kaksi sen
etevintä sotapäällikköä tarkasteli äänettömällä uhmalla toisiaan.
Ruotsalaisten etumaiseksi sijoittunut tykistö odotti merkkiä ja
kun keisarillisten kolme kanuunaa lähetti ruotsalaisten riveihin
laukauksen saamatta mitään aikaan, antoivat ruotsalaiset vuorostaan
putkensa laulahtaa, ja keisarillisten vasemmalla siivellä, suomalaisia
vastapäätä, tuiskahti yksi korkeammista upseereista hevosineen maahan.

Ennen kanuunain laukauksia oli Stålhandske sanonut pojilleen, että
tarkkaisivat, kenen laukauksista ensinnä mies kaatuisi, joutuisi
voittokin näille.

»Hurraa! Voitto on meidän», huusi Stålhandske ja iloisesti vyöryi
hurraa-huuto läpi armeijan. Pian oli molemmin puolin tykkituli täydessä
käynnissä ja savupilviin peittyivät molemmat sotajoukot. Stålhandske
piti varalla, kurkotellen ratsunsa selässä, milloin vihollisen vasen
siipi lähtisi hyökkäämään. Kohta hän huusikin miehilleen:

— Olkaa valmiina ja tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne!

Stålhandsken joukoissa oli totuttu jonkunverran vapaille tavoille ja
riveistä sateli innostuneita huudahduksia:

— Valmiina ollaan ja vastaan sylkäistään! Antaa tulla vain vaikka itse
keisarini Ja kaikki jesuuiitat lisäksi... kyllä täällä vastaan otetaan!

Alkoi kuulua tykin jyskeen seasta toisenlaistakin tärinää, joka pani
maan pinnan värähtelemään ja keisarillisten sotahuudon »Jeesus Maaria!»
saattoi erottaa vähitellen lähenevän.

Keisarillisten joukot tulivat näkyviin ja silloin kajahtivat
suomalaisten rivit tunnetun huutonsa:

— Hakkaa päälle!

Vimmatulla voimalla iskivät suomalaiset ja muutaman minuutin kuluttua
vetäytyi vihollisen ratsuväki takaisin. Suomalaisten musketöörit,
jotka oli sijoitettu ratsuväen lomiin, tähtäsivät tarkasti ja
pappenheimiläiset menettivät paljon miehiään jo ensimmäisellä
hyökkäyksellä. Stålhandske siveli hyvillään partaansa, antaen ratsunsa
laukata rivien edessä.

— Rivit järjestykseen ja valmiina vastaanottamaan uutta hyökkäystä!
huusi hän ja hetken perästä alkoi kamppailu uudelleen, mutta nytkin
pappeinheimiläiset päällikköjensä karjunnasta huolimatta hajosivat
pakoon.

— Sillä tavalla pojat! riehahti Stålhandske.

— Kun näin jatketaan, saa tulla vaikka itse paholaiset vastaamme.

Pappenheimiläisten vaaroja halveksiva päällikkö oli jo itsekin
verissään, mutta ajoi uudelleen miehensä rajuja suomalaisia vastaan.
Näiden rivit eivät edes notkahtaneet ja Stålhandske lennähteli kuin
raketti pienen hevosensa selässä käyttäen omalaatuista komennuskieltään.

— Hoi siellä, antakaa tilaa musketööreille! Sillä tavalla! Niin käy
kuin heinänteko! Hei, hei tiukasti eteenpäin vain!

Kokonaista seitsemän kertaa uudistui sama näytelmä. Oli muutettu eri
joukkojakin vihollisen vasempaan sivustaan, mutta kaikki peräytyivät
peläten hirveitä suomalaisia ja heidän leijonaansa, jota ei miekka eikä
musketin kuula tavannut.

Keisarillisten vasen siipi oli joutunut viimeisessä hyökkäyksessä
hajalleen ja Tillyn tykistö turvattomaksi. Stålhandske karkuutti
kysymään lupaa kuninkaalta sen valloittamiseen ja kohta lennähti taas
seitsemänsataa suomalaista säilää kuin vihaista tulikielekettä ulos
tupesta ja suomalaisten ratsut painautuivat mataliksi maata vasten
ja hurja »Hakkaa päälle» huuto lainehti raskaina rytmeinä. Tykistön
suojaksi jätetty joukko suistui hurjaan pakoon ja muuan kuoleva
pappenheimiläinen kohosi ryntäilleen huudahtaen:

— Ovatko nämä Hakkapelitat ihmisiä?

— Suomalaisia, suomalaisia! huusi ohi lentävä Stålhandske. Suomalaisten
valtaamat kanuunat olivat pian täydessä toimessa Tillyn omia joukkoja
vastaan ja näin kahden tulen väliin joutuneena eivät keisarilliset
kestäneet, vaan hurjan sekasorron vallassa pakenivat joka suunnalle
kuulematta vanhaa päällikköään, joka hermostuneena purskahti itkuun.

Kun taistelun loputtua ojentuivat Ruotsalaisten rivit järjestykseen,
ratsasti kuningas Stålhandsken rykmentin eteen, kohotti kätensä ja sai
sanotuksi vain yhden, liikutuksesta värähtävän lauseen:

— Minun suomalaiset leijonani!




Ruotuvääpelin miekka.


Helmikuinen päivä oli keskitienoillaan kirkastanut pilvettömäksi ja
muutaman pienen tuvan seinustalla koetti talvisesta vakuudestaan hieman
lempeämmäksi muuttunut aurinko sulatella äsken taivaalta tipahtaneita
lumihiutaleita. Ne värisivät kylmässä, eivätkä vielä ottaneet
sulaakseen. Luopuen tästä toivottomasta sulatteluyrityksestään,
kurkisti päivä tuvan ikkunasta sisään ja löysi seinältä vanhan miekan
ja alkoi sen keskipalkoilta kirkkaaksi hijotulla terällä leikitellä.

Vanha ruotuvääpeli Antti Hakkarainen istui tupansa pöydän ääressä
ja huomasi tämän päivänsäteitten leikittelyn miekkansa terällä. Hän
oli sitonut sen miekan kupeelleen lähtiessään kolmikymmenvuotiseen
sotaan ja Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä oli hän sitä kunnialla
kantanut. Se oli suomalaisen sepän takoma ja karkaisema, eikä sitä
painonsa vuoksi voineetkaan poikaset liikutella. Hänellä olikin
ranteissa jäntereet sinä aikana olleet suunnilleen samanvahvuiset
kuin nyt koko käsivarret ja Breitenfeldin tappelussa oli kuumimman
taistelunaikana sattunut Kustaa Adolf ratsastamaan ohitse ja
huomatessaan Hakkaraisen raskaan miekan tekevän hirvittävää tuhoa
vihollisjoukossa puhjennut innostuksesta lausahtamaan:

— Sillä tavalla! Noin puhtaan jäljen tekee vain suomalainen miekka
suomalaisen miehen kädessä.

Taistelun jälkeen tarkastaessaan armeijaansa huomasi kuningas rivistä
Hakkaraisen järeän naaman, jota sankka parta reunusti. Lyhyeen tapaansa
kysäisi kuningas:

— Nimesi?

— Hakkarainen, herra kuningas.

— Sinähän ruhjoit pappenheimiläisia eilen tuolla raskaalla miekallasi
kuin korsia. Ylennetään korpraaliksi.

Rivien hurratessa teki Hakkarainen kunniaa suomalaisen sepän takomalla
miekallaan.

Koko pitkäaikaisen sodan lukemattomissa taisteluissa sai hänen
miekkansa tehdä tunnettua jälkeään, eikä sen terään tullut naarmuja,
vaikka se usein rämähteli vihollisen rautapaitoihin ja musketin
piippuihin. Sen kunniakkaasta käyttämisestä oli hän vähitellen kohonnut
vääpelin arvoon.

Nyt riippui miekka kunniasijalla hänen pienen tupansa seinällä.
Vähäistä elatusapua nauttien ja siihen lisää verkonkutomisella ja
muulla näpertelyllä hankkien kulutti Hakkarainen elämänsä loppuvuosia.
Kun auringon säteet kimaltelivat miekan kuluneella terällä, heräsi
vanhuksen mieleen monia muistoja menneiltä päiviltä.

Kun Hakkarainen oli palannut kolmikymmenvuotisesta sodasta, kokoontui
usein seudun talonpoikia ja muita miehiä vanhan ruotuvääpelin tupaan.
Kunnioituksella katseltiin seinällä riippuvaa miekkaa ja saattoipa
joku koskettaa sitä kädelläänkin. Sehän on kantanut kunnialla kaukana
vierailla mailla pohjoisen maan mainetta ja sillä on taisteltu oikean
ja suuren asian puolesta.

— Et taitaisi tuota miekkaasi vaihtaa... johonkin arvoesineeseen tahi
omaisuuteen, sanoo joku Hakkaraiselle.

Hakkarainen hymähtää ja miekan arpi hänen otsallaan punoittuu. Sen
on vanha sotajunkkari saanut pappenheimiläisiltä muistoksi liiasta
rohkeudestaan.

— En siitä luopuisi vaikka talon saisin, virkkaa ruotuvääpeli
kohennellen hiillostaan.

Vähitellen juro mies elähtyy sotamuistoistaan ja alkaa niistä
kertomaan. Ja näissä tarinoissa tulee esille se suomalaisten kunto ja
rohkea karskius, joka jo vuosisatoja on pitänyt yllä pienen kansan
mainetta.




Kansan suosima ylimys.


Turun linnassa oli taas pitkien aikojen jälkeen vilkasta elämää. Sitten
Juhana herttuan aikojen ei oltu siellä nähty niin paljon loisteliasta
hoviväkeä, koreapukuisia palvelijoita ja asemiehiä. Kreivi Pietari
Brahe, Suomen uusi käskynhaltija oli antanut näitä vallan ja rikkauden
merkkejä kokoontua ympärilleen nähtyään, miten autio ja kolkko Turun
avara linna tällä kertaa oli.

Turkulaiset olivat mielellään nähneet linnassa loisteliasta elämää ja
innokkaasti ottaneet siihen osaa. Olihan Turun porvaristo ollut aina
pidetty kestivieras kaikkien linnan isäntien aikana, paitsi jyrkän ja
karskin Flemingin, ja nyt kun linna oli ollut jo pitemmän aikaa melkein
autiona, otettiin kreivi Brahen pitokutsut iloisin mielin vastaan.
Nuorien poskille syttyi innon ja toivon puna. Olihan niin usein Turun
linnan kesteissä syntynyt lemmensuhteita, joita linnan isännät sitten
vahvistivat nauttien puhemiehen hauskasta tehtävästä.

Nytkin oli ollut linnassa juhlat ja Pietari Brahe oli saanut kaikkien
mielet puolelleen ystävällisyydellään ja rakastettavalla käytöksellään.
Oli kevät ja metsät kaupungin ympärillä olivat saaneet viime päivinä
vihertävän, tuoksuvan verhonsa. Linnan suuressa salissa oli käynyt
ahkeraan karkelo ja kevään iloa oli nuorten katseissa, jotka olivat
tulleet ulos vilvoittelemaan ja kevätyön suloudesta nauttimaan.

Yhtäkkiä leviää vieraitten joukkoon tieto, että kreivi Brahe aikoo
lähteä useita kuukausia kestävälle tarkastusmatkalle sisämaahan
ja Turku jäisi taas kesän tullen hiljaiseksi, kun linnakin olisi
suljettuna vieraille.

Linnan suuressa salissa se sanoma saakin vahvistuksen. Lopettaessaan
kevätyön kestejä lausuu Pietari Brahe vierailleen:

— Tärkeät toimet vaativat meitä lähtemään maan eri osiin ja matka
saattaa kestää kauankin. Täällä tulee taas hiljaista, kun nuorille ei
ole tilaisuutta kokoontua virkistävään leikkiin, emmekä vanhemman väen
kanssa ole tilaisuudessa keskustelemaan maan asioista. Maan parhaimmat
miehet ovat sodassa, niinpä minunkin täytyy entistä enemmän huoltaa
maan asioita ja tarpeita, jotka ovat hyvin suuret ja vaativat pikaisia
toimenpiteitä. Kuninkaani ja omasta tahdostani haluan tehdä kaikkeni
tämän ihanan maan hyväksi ja että saisimme tarkan selvyyden kaikesta,
on meidän käytävä kaikkialla maassa, pohjan periä myöten ja niinpä
lausunkin teille nyt muutamiksi kuukausiksi jäähyväiset ja kiitokset
ystävällisyydestänne, ja kun palaan, olette taas tervetulleita Turun
linnaan, jonka suojista ei saa ilo puuttua pitkinä syysiltoina.

Hyväksyvä humina kävi väkijoukossa ja kaupungin pormestari ei malttanut
olla korottamatta ääntään:

— Eläköön kreivi Brahe!

Tähän yhtyi vierasjoukko, eikä niin sydämestä lähtenyttä toivomusta
ollut Turun linnan vahvat seinät ennen kuulleet.

       *       *       *       *       *

Saloseuduilla ei oltu ennen kuultu eikä nähty, että maan korkein
päämies lähtisi itse omakohtaisesti ottamaan selvää maan asioista.
Nyt se nähtiin. Kreivi Brahe liikkui kaikkialla ja vaatimattomalla,
ystävällisellä olemuksellaan valloitti heti kaikkien mielet.
Saavuttuaan eri paikkakunnilla talonpoikien tupiin, antoi hän
kutsua naapurit kokoon ja neuvotteli heidän kanssaan elinkeinojen,
maanviljelyksen ja karjanhoidon, parantamisesta. Epäkohdat ja
toivomukset saatiin lausua vapaasti maan päämiehelle ja harkittuaan
asiaa, oli tämä valmis sanelemaan sihteerilleen määräykset
virkamiehille. Ja kun asiat oli järjestetty, alotti korkea vieras
leikkipuheet, söi talonpoikien pöydässä ja nukkui keskikesän helteessä
heidän aitoissaan, ylistäen maan ihanuutta ja luonnon rikkauksia.

Kelvottomia virkamiehiä hän moitti, pannen joskus pois viraltakin
ja lainlukijat ja voudit joutuivat tarkan tutkinnon ja määräysten
alaisiksi. Saivatpa huonosti tehtäväänsä hoitavat papitkin
kuulla tiukat muistutukset seurakuntain hoidosta ja tehtäviensä
laiminlyönnistä ja uhkauksen, että ellei korjaannusta tulisi, saisivat
eron viroistaan hänen toimestaan.

Palattuaan matkaltaan teki Brahe esitykset parannuksista hallitukselle,
saaden suostumuksen ja niinpä saatiin monta tärkeätä parannusta oloihin
kreivin toimesta. Postilaitos sai alkunsa, majatalot ja kyydinpito
järjestettiin ja yliopisto ja uusia kaupunkeja perustettiin. Veronkanto
muutettiin yksinkertaisemmaksi ja uusia tärkeitä virastoja perustettiin.

Jo muutamien vuosien kuluttua kiertää taas kreivi Brahe ympäri maata
tarkastamassa toimintansa tuloksia. Joutuessaan näin kulkemaan
vaivaloisia teitä suunnitellee kreivi uusia teitä ja kulkuneuvoja.
Kulku käy taaskin kesäiseen aikaan ja Juhannuksen tienoissa ollaan
keskimaassa, liukaskielisten savolaisten kalarannoilla.

Sattuupa sitten, että kreivin matkueen venheet ovat vedettävät muutaman
hieman pitemmän maataipaleen poikki ja kun hevosia miehineen ilmestyy
useita kymmeniä venheitä vedättämään, ihmettelee tätä Pietari Brahe:

— Johan näillä menisi kokonainen laivakin taipaleen ylitse.

Siihen sanoo muuan Juurikorven mies:

— Mitenkäpä muutenkaan osottaisimme teille syvää kiitollisuuttamme ja
rakkauttamme.

Kreivi tulee tästä liikutetuksi ja päättää viettää juuri käsillä olevan
Juhannusyön Tanu Tasaisen talossa Salokulman kirkonkylässä, vaikka
pappilaan on varattu huoneet kreiville ja hänen seurueelleen.

Tanun talossa tulee kiire ja hätäinen hälinä korkean vieraan
sijoittamisesta. Tanukin tulee arvelemaan kreiville kumarrellen, minkä
huoneen tämä tahtoisi itselleen laitettavan.

— Nukun aitassa. Siellä on ihana hengittää keskikesän tuoksuja.

— Mutta eihän nyt kuitenkaan... estelee Tanu ihmeissään.

— Kyllä vain. Miehilleni saatte laittaa vuoteet tupaan.

— Tuota... kun siellä taitavat tanssia pitää näin Juhannusyönä,
hätäilee isäntä ja päättää kieltää pois koko homman.

— Eihän nyt toki saa kieltää nuorten iloa, sanoo kreivi ja lisää:

— Mekin tulemme mukaan ja nyt saatte lähteä näyttämään meille
viljelyksiänne.

— Ne... tuota ovat huononpuoleisia... eihän niistä näin korkean vieraan
katseltaviksi... estelee taaskin Tanu.

— Pitää laittaa viljelykset hyvään kuntoon ja jalostaa karjaa, sanoo
kreivi. — Se on kuitenkin oleva tämän maan pääelinkeino, kunnes
kulkuneuvot kehittyvät ja teollisuus elpyy.

Lähiseudulle ehtii vieriä viesti kreivin vierailusta ja Tanun talo
on pian pyhäpukineista väkeä täynnä. Pitäjän kirkkoherra on väkineen
nyreissään, mutta saapuu kreivin kutsusta ja lauhtuu saatuaan kuulla
kreiviltä tämän haluavan tutustua maan talonpoikaisväen elämään ja
tapoihin.

Väestön innostuksella ei ole rajoja, kun korkea vieras tahtoo vielä
lähteä Juhannussaunaan, joka siellä rantatörmällä on pullautellut
savujaan kesäillan tuoksuville ilmoille.

Tanun suureen vierastupaan on katettu ruokapöytä, johon kreivi vaatii
käymään papin perheineen ja Tanu-isännän naapureineen. Illallisen
jälkeen virittävät pitäjän parhaat viuluniekat poloneesin Juhannusyön
tanssien alkajaisiksi ja kreivi väestön ystävyydestä lämmenneenä tahtoo
ottaa siihen osaa.

Kirkonkylän vallasväen tyttäret punastuvat ilosta, odottaen, kuka
heistä saisi kunnian tulla pyydetyksi poloneesiin. Tanu Tasaisenkin
nuori tytär on joukossa ja koettaa vetäytyä kainona toisten taakse,
mutta kreivi hakee katseillaan viehkeätä pöytäpalvelijaansa ja kun
huomaa tämän, ojentaa hymyillen käsivartensa. Nuori Helinä Tasainen
tarttuu punastuen ja alasluoduin katsein Pietari Brahen käsivarteen ja
vaikka toisten neitosten silmäkulmassa välähtää pettymys, ehkäpä pieni
katkeruuskin, saa hyväksymisen hyminä heidätkin mukaansa.

Ja kun myöhemmin kreivi astuu pihamaan ylitse isännän saattelemana
aittaansa nukkumatiloille, remahtaa koko riemuitseva väkijoukko
innokkaaseen tervehdykseen rakastetulle kreiville.

— Eläköön, eläköön kauan meidän kreivimme!




Riitaisilla vesillä.


Vaikka entiset Pohjois-Hämeen erämaat olivat hämäläisten ja savolaisten
asuttamat parhaimpien viljelysmaiden ja kalavesien seutuvilta, oli
vielä kuitenkin jäänyt järviä, joiden rannoilla vain muutama savu
kohosi ja joissa yhteisesti käytiin keväisin kutuhaukea ja lahnaa
pyytämässä ja syksyisin verkkopyydyksillä kutevia siikaparvia
kiertämässä. Suurempiin riitoihin kalastuspaikoista eivät savolaiset
hämäläisten kanssa sotkeutuneet kuin ainoastaan aniharvoin, milloin
jonkun talon kala-onni houkutteli toista kateellista naapuria liiaksi
lähentelemään toisen nimettyjä apajia. Oltiinhan sitä paitsi jo
vuosikymmeniä sovussa soudettu entisillä hämäläisten erävesillä
siitäkin syystä, että sukulaisuussuhteet olivat solmeutuneet entistä
lukuisammiksi ja lujemmiksi ja riistakin sovussa eläen näytti hyvin
riittävän jokaiselle.

Mikä lienee sitten eräänä syksynä siiankudun ajoissa sovun särkenyt
Konneveden ja sen itäpuolella sijaitsevien pikkuvesien seutuvilla,
koskapa käsikähmään käytiin ja entisaikaiset erämiesvihat heräsivät.
Salokulman Suopellon taloon oli tullut sukulaisvieraita Hämeestä, vanha
Tapani Eräukko ja Konstaan Lauri, hänkin entisten takamaankävijäin
poikia ja nämäpä olivatkin syyllisiä uusien kalastuskahnausten
syntymiseen. Kun Keyrin seutuvilla valmistuttiin Suopellossa
siiankutuun ja venhe oli ladottu täyteen verkkoja, virkkoi perään
asettuva Eräukko sisarensa pojalle, Suopellon nykyiselle isännälle:

— Nyt mennäänkin Kirvesluotoon kutukalaa hakemaan. Suotta olette sen
parhaan siikapaikan jättäneet näille kiverille savolaisille.

Suopellon Sipi naurahti.

— Taitaa taas riita syntyä, jos sinne mennään. Aikoinaan tehtiin
näiden Savon miesten kanssa, sellainen sovinto Kirvesluodon seutujen
siikapaikoista, että he saavat sen paikan, johon miehen heittämä
kirves osuu. Kaskiahon Simo heitti kirvestä ja varsinko vai vahingossa
lienee parhaimmalle siikaluodolle sattunut, mutta sinne se singahti ja
siitä sai luotokin nimensä ja savolaiset sitä ovat näihin asti omanaan
pitäneet ja ne neljä taloa, jotka järveen kuuluvat, siitä vuoro-öin
pyytäneet.

— Kyllä tiedän tarinasi, virkkoi Eräukko ja jatkoi:

— Sepä juuri, että niin hölmöjä olitte, että moisella kirveen heitolla
luovutitte luodon, joka vanhastaan kuului Suopellolle ja naapurillesi
Kontiomäen Kustaalle. Nyt ainakin lasketaan verkot Kirvesluotoon, ja
tulkoonpas Kaskiahon Simo niitä poikineen pois ottamaan.

— No saapihan nähdä... tappelu siitä tulee ja minunkin käteni sattui
vielä kipeäksi, muhoili Sipi.

— Tulkoon, on tässä tervekätisiäkin, jos tapella tarvitsee.
Kontiomäestä tulee Konstaan Lauri parin miehen kanssa verkonlaskuun ja
yöksi jäädään rannalle rakovalkean ääreen niinkuin ennenkin erävesillä
ollessa.

Soudettiin selän poikki viistoon Kirvesluodolle ja huomattiin Kaskiahon
Simon verkot jo heitetyiksi pitkin luodon vartta. Tiheässä niitä oli
ja puikkarien lappeessa hakaristi, Simon puumerkki. Olipa toisellakin
merkillä varustettuja verkkoja ja ne lienevät olleet Kaskiahon
naapurien.

— Liian matalellapa on äijä verkkonsa laskenut, virkkoi Eräukko. —
Lasketaanpa me tuohon selkäpuolelle, niin nähdään, kenen verkoissa
aamulla saalis on. Kontsaan Laurikin souteli Kontiomäestä parin miehen
kanssa ja alkoivat laskea verkkojaan hekin, piiritellen kokonaan
Kaskiaholaisten ja heidän naapuriensa pyydykset.

Yö kului rattoisasti nuotiolla ja aamuhämärässä alotettiin verkonnosto.
Runsas oli saalis ja katsellessaan Kaskiaholaisten verkkoja, joissa
vain joku siianpoikanen kohoja heilutteli, virkkoi Eräukko:

— Huonon keiton saavat nyt Kirvesluodon valloittajat. Taskussaan saa
Simokin viedä saaliinsa kotiinsa.

Verkonnosto oli vasta puolessa, kun Kirvesluodon kutupaikan oikeat
omistajat soutivat vihaista vauhtia paikalle. Silmät pyöreinä
katseltiin odottamattomia pyydystäjiä ja vanhan Simon leuka tärähti jo
pahasti virkkaessaan Sipi-naapuriinsa kääntyen:

— Johan olet tullut vieraille vesille, naapuri, ja näyt tuoneen
muitakin mukanasi. Vai lienetkö lähtenyt vieraillesi keittokalaa
hakemaan meidän vesiltämme.

— Eipä tämä taida yksin teille kuulua, jurahti Eräukko, käärien puolen
leiviskän painoisia siikoja venheeseen verkoista. — Vähän niinkuin
petoskaupalla tämän luodon otitte näiltä Suopellon puoleisilta ja
nyt on tässä päätetty vähän korvata tappioita ja pyydystää mekin
Kirvesluodossa.

— Mikä päättäjä sinä olet, ärähti Simo. — Taitaa taas hämäläisiä kova
leipä kuvottaa, kun pitää tulla täältä asti palanpainiketta hakemaan.

Ennenkin oli ollut savolaisilla tapana haukkua hämäläisiä kovan leivän
leipomisesta, ja kun tämä oli ennenkin heitä suututtanut, niin nytkin
saivat Simon sanat kuohahtamaan Eräukon ja Konstaan Laurin sisun.

— Koetetaanko, kovan vai pehmeän leivän miehen housuissa kaulus kestää,
kivahti Lauri.

— Kyllä, jos ette tästä sovinnolla lähde. Olette vielä verkkomme
kiertäneet niinkuin anastajat ainakin. Täytyypä varata ensi kerraksi
pyssy mukaan, sanoo Simo kiukusta halkeamaisillaan katsellessaan
toisrantalaisten runsasta saalista.

— Ota kaksi samantien, jurahtaa Eräukko. — On niitä tussareita
meilläkin, mutta aiotaan tässä kyllä miesvoimin selvitä ja parasta se
olisi pehmeän leivänkin miehille, kun jättäisitte pyssyt kotiin.

Tämä leipäasioihin viittaaminen sai uudelleen Kirvesluotolaisten
sisun kuohumaan. Heitä oli jo tullut toinenkin venhekunta ja tästäpä
venheestä singahti Saunarannan Juortanan kipakat sanat:

— Jopa tekee taas Hämeen tallukoiden mieli tappelemaan. Annetaan
sitten, että osaavat pysyä omalla puolellaan.

Ja Juortana huopaa venheensä Eräukon venheen viereen ja iskee
kirveellään tämän venheen vesirajasta puhki.

Suopellon Sipi koettaa kolhaista Juortanata airolla mutta ei saa
sattumaan ja kun venhe täyttyy vedellä, on kiire korjaamaan saalista
ja verkkoja Konstaan Laurin venheeseen. Parhaiksi saadaankin kalat ja
verkot pois venheestä kun se uppoaa ja Sipi pulikoi hetken vesivarassa,
ennen kuin Eräukko ehtii tempaista hänet käsipuolesta venheeseen. »

— Olipa vähällä tulla Eräukolle repolaisen kalakeitto, ilkahtivat
Kaskiahon miehet.

— Ei tullut kuitenkaan ja pian koetetaan, eikö kirves pysty yhtä hyvin
teidänkin venheenne laitaan. Kun kerran tappelun aloititte, niin
vastatkaa siitä myöskin, sanoo Koutsaan Lauri.

— Mitäs tulitte meidän pyyntipaikallemme. Naapurisovun säritte ja sen
lisäksi vielä herjasitte meitä, sanoo Simo, joka koettaa saada vielä
sovintoa syntymään. — Me kyllä korjaamme venheenne, kun lupaatte pysyä
omalla puolellanne.

— Ja siihen lupaukseen ei mennä, sanoo Eräukko. — Siihen voimme
tyytyä, että toisen puolen luodosta pidätte ja me toisen, mutta muuhun
sovitteluun emme tyydy.

— Luoto on meidän, eikä siitä osia teille luovuteta, sanotaan
Kirvesluotolaisten venheestä.

— Niinpä otetaan luovuttamatta.

Suopeltolaiset lähtivät soutamaan ja Kaskiaholaisetkin omalle
rannalleen laskien ensin verkkonsa uudelleen ja jättäen vahdin
rannalle. Illalla luvattiin tulla miehissä ja tuoda lisää verkkoja ja
aseita.

Kun Suopeltolaiset illalla palasivat verkkoineen ja lisämiehineen
ja alkoivat laskea verkkojaan, oli luoto jo tihitetty niin täyteen
verkkoja, että lisää ei näyttänyt enää sopivan.

— Älkää sotkeko meidän pyydyksiämme, vaan viekää omanne luodon
rantapuolelle, karjasi Kaskiahon Simo. — Jos ette tätä usko, niin
verkkonne on tuhannen kappaleina! lisäsi myrtynyt äijä parta täristen.

Sipi ei sanonut sitä eikä tätä, vaan tyytyi mahtavamman sukulaisensa
soutajana vain naureksimaan kahakan alulla. Kun Kirvesluotolaiset
uhkasivat verkot repiä, karahti Sipi vakavaksi ja sanoi Eräukolle:
— Nyt ei koidu hyvää, jollei lakata verkkoja laskemasta. Repivät ne
pyydykset, ei siinä auta...

— Repivät jos annetaan.

Kaskiahon venheet lähtivät kuitenkin heti vesille ja alkoivat nostaa
Suopeltolaisten verkkoja syytäen ne sekaisin, myttyyn pyöritellen
venheisiinsä.

Kahakka oli valmis. Suopellon venekunta keräsi tuokiossa laskematta
olevat verkot Sipin venheeseen, joka lähti naureksien soutamaan vähän
ulommaksi päätellen pysyäkin koko nujakasta erossa. Tyhjillä venheillä
iskettiin nyt Kaskiahon venekuntaan ja laita räsähti heti rikki Simon
venheestä. Läntinen laineen käynti kuljetti tappelevat venekunnat
rannalle ja kun useita oli jo kahakassa veteen suistunut, iskettiin
vyötäisiä myöten vedessä seisten vastakkain. Aseina oli toki vain
airoja, kun kumpainenkin riitapuoli oli kahakassa riistänyt kirveet
toisiltaan ja heittänyt ne veteen. Kaskiaholaistenkin verkkoja oli
kiskottu matalikolta ja niitä kappaleiksi repivä Koutsaan Lauri sähisi:

— Maksetaan vain samalla mitalla.

Ja verkon kappaleilla Kirvesluodon miehiä päihin mätkivä Eräukko samoin
lisäsi:

— Tästä minä annan kateellisille naapureille.

Vähitellen loppui kahakka ja molemmat riitapuolet kopeloivat saamiaan
kuhmuja ja valelivat vedellä naarmujaan. Ei toki ollut yhtään syvempää
haavaa sattunut.

Savolaisilla oli hyvä onni, kun maavouti sattui olemaan parhaillaan
tarkastusmatkoilla näilläkin vesillä ja muutama kaskiaholaisten mies
hyvillään riidan ratkaisijan saapumisesta souti voimiensa takaa
vartioluodolle. Vouti tiukkasi riidan syytä ja kun sai tarpeellisen
selvityksen, kivahti suopeltolaisille:

— Menkää siitä joutuun omille vesillenne, tahi muuten saatte raudat
sorkkiinne. Vai vielä harjotetaan näitä kahakoita vanhaan malliin.
Itsekukin pyytäköön omilta rantueiltaan ja koskiapajat ovat vain, kuten
tiedätte, yhteisiä.

— Ähä kutit! siinä sen kuulitte, ilkahtaa Saunarannan Juortana sitoen
kättään johon Eräukon airon lapa oli naarmun vetänyt. — Ja nyt
lähtekääkin hyvin joutuun, tahi annamme vielä purjeet päällisiksi.

Vihasta kiehuen hyppäsi Eräukko venheeseensä, komentaen toisetkin
lähtemään.. Vähän noloina lähtivät toiset veneilleen, mutta etäämpänä
kotirantaansa kohti souteleva Sipi naurahteli vain rauhallisesti. Hän
tiesi, että kun kiivasluontoiset sukulaisensa lähtevät ja aikoja vähin
kuluu, on taas naapurisopu ainakin näennäisesti ennallaan, vaikka
jotain saattaa hampaan koloon jäädäkin turhasta kahinasta.




Viiden sadan retki.


Talvinen kuu valaisi eräänä tammikuun iltana v. 1657 muuanta pientä
huonetta Tycoczin linnassa Narov-joen varrella, jossa viidensadan
suomalaisen rakuunan päällikkö Didrik von Rosen neuvotteli muutamien
alipäällikköjensä kanssa tilanteesta, johon he linnaa puolustaessaan
olivat joutuneet. Näki hyvin ikkunasta linnaa ympäröivän lohduttoman
tasangon ja linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon leiritulet.
Oli keskitalvi parhaillaan ja vuoden alkupäivinä oli suuri armeija
piirittänyt linnan, jota nämä viisisataa suomalaista olivat kuningas
Kaarle X Kustaan määräyksestä joutuneet puolustamaan. Kolme viikkoa oli
tuo urhoollinen joukko kestänyt suuren ylivoiman hyökkäyksiä. Kuningas
oli luvannut tulla avuksi joukkoineen läntisestä Puolasta, mutta
häntä ei vain tuohon yksinäiseen ja kolkolla paikalla sijaitsevaan
linnaan kuulunut. Nyt oli jo puolustautuminen melkein mahdotonta, kun
ruokavaratkin olivat tyystin lopussa.

— Toista viikkoa olemme jo eläneet puolilla ruoka-annoksilla ja
nyt pitäisi lopettaa syöminen melkein kokonaan, sanoi von Rosen
upseeritoverilleen. — Jos antaudumme, on se samaa kuin tulla hakatuksi
maahan ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä linnaa
viholliselle.

— Voisimmehan ehkä tästä lupauksesta huolimatta koettaa raivautua
vihollisen läpi ja pyrkiä kuninkaan armeijaan, esitteli joku
upseereista.

— Mahdotonta päästä elävänä sellaisen joukon läpi ja puolalaisia
vilisee joka haaralla, joten kuninkaan luokse pääseminen on yhtä
mahdotonta, päätteli eversti Rosen.

— Mikä siis neuvoksi?

— Niin, mikä?

— Se on meidän keksittävä ja päätettävä.

Vanha harmaapartainen mies istui lieden ääressä ja lämmitteli
jalkaansa, jota luuvalo kouristeli. Upseeriarvoltaan hän oli vain
kornetti ja sellaisena palvellut jo vuosikymmeniä monilla sotaretkillä.
Hän oli everstin erikoisessa suosiossa ja niinpä hän nytkin astahti
uroksen eteen kysyen:

— Mikä on neuvosi, Urpelainen?

Ukko kynsi partaansa ja naurahti rauhallisesti:

— Heh... vallan yksinkertainen se on, herra eversti. Meillä on ruutia
enemmän kuin leipää. Annetaanpa siitä tulla meille kaikille sekä leipää
että lämmintä.

— Mitä tarkoitat? kysyi Rosen.

— Että annamme tulla vihollisen linnaan ja pistämme tulta
ruutitynnyreihin. Sillä tavoin saamme heitä vielä listityiksi kuin
russakoita.

— Ja itse myöskin samalla joutuisimme siekaleiksi, virkkoi rykmentin
saarnaaja Tuomas Havu, nousten kauhistuneena seisomaan.

— Sillä keinoin ainakin pääsemme kitumasta, johon joudumme ylivoiman
edessä, sanoi Urpelainen.

Eversti Rosen oli katsellut ikkunasta ulos ja pyörähti Urpelaisen eteen.

— Ehdotuksesi on todellakin oivallinen, vai mitä muut sanovat?

Eversti kääntyi ja katsoi tovereitaan tiukasti silmiin.

— Sitenhän voimine kuollessamme hävittää enemmän vihollisia kuin
eläessämme, virkkoi joku upseereista.

— Ehkä kysymme miehistönkin mielipidettä, minkä kuoleman he mieluummin
valitsevat.

— Sen teemme, sanoi eversti ja lähti heti neuvottelemaan miehistön
kanssa.

Rykmentin saarnaaja, Tuomas Havu pakeni huoneesta. Hänen mielestään
olisi parempi kaatua miekan edessä, kuin joutua sillä tavoin kuolemaan.
Hän olisi paennut, mutta minnekäpä voi, kun vihollisen rautainen vanne
puristi linnaa joka puolelta. Joka päivä hän oli tähystellyt valleilta
ja linnan tornista länttä kohti turhaan odottaen kuninkaan apujoukon
ilmestymistä. Sitä ei tullut ja taas täytyi suomalaisten uhrata vieraan
maan hallitsijan vallan unelmille henkensä.

Häneltä oli jäänyt Turkuun nuori morsian, joka siellä odotteli häntä
palaavaksi. Ei edes tervehdystä voinut lähettää. Ehkäpä muillakin oli
omaisensa ja rakastettunsa kotimaassa, mutta heidän täytyi tietysti nyt
valita jompikumpi viimeisistä keinoista.

Tuomas Havu tahtoi kuulla, mitä miehet sanoisivat linnan
räjäyttämisaikeesta. Tavatessaan kaivannoissa ensiksi vahtisotilaita,
huomasi hän heidän kasvoillaan päättävän ilmeen, eikä hituistakaan
alakuloisuutta.

— Kas näin myöhään vielä liikkeellä... luulenpa, että pian saatte
työtä, voidellaksenne viidensadan suomalaisen sielut tulevaan elämään;
sillä huomenna pamahtaa tämä kurjuuden pesä iloisesti ilmaan, sanoi
joku sotilaista.

- Onko se jo päätetty? kysyi Tuomas.

— Onpa niinkin.

— Herra meitä armahtakoon!

— Kyllä kai se nyt on kuitenkin meidät unohtanut niinkuin kuningaskin.

Tuuli vinkui valittavasti kaivannossa ja repeilevät pilvet taivaalla
näyttivät kuin pakenevan tätä hyljättyä paikkaa. Tuomas veti
kauhtanataan tiukemmin ympärilleen ja lähti linnan suojiin. Muutamassa
käytävässä tapasi hänet everstin ajutantti Niilo Skalm ja pysäytti
Tuomaan lyöden häntä toverillisesti olalle. He olivatkin molemmat
Turusta lukiotovereita ja olivat täälläkin olleet usein yhdessä.

— Kuulehan, veli! sinun täytyy lähteä viemään meidän terveisemme
kotimaahan, kun meistä nyt ei yksikään sinne pääse, sanoi Skalm
Tuomaalle.

— Miten?... lähteä...?

Tuomas ei tätä toverinsa puhetta käsittänyt.

— Niin, niin. Puumme sinut katoliseksi papiksi ja sellaisena sinulla
on esteetön kulku. Tänä yönä saatan sinut piilopaikkaan eväillä
varustettuna ja siellä sinä odotat kunnes linna on räjähtänyt ja
seuraavana yönä lähdet matkalle.

— Mutta... missä tämä piilopaikkasi on, veli?

— Joen toisella puolella on muuan linnaan johtavan salakäytävän suu.
Löysin sen eräänä päivänä pensasten suojasta ja siellä olet turvassa
siksi kun...

— Mutta... miten pääsen jatkamaan matkaa...? enhän taida maan kieltä.

— Osaathan saksaa. Onhan tietysti muunkin kielisiä pappeja ja
katolisena sinuun ei koske kukaan sormellaankaan.

— Ristinmerkin osaan kyllä tehdä ja tervehtiä pax tecum, pax vobiscum.

— Niin, puhut vain latinaa.

— Itsekö tämän aikeen keksit? kysyi Tuomas.

— Niin ja toiset sen ilolla hyväksyivät. Everstilläkin on kirje
omaisilleen. Kaikki kirjeet neulotaan viittasi poimuun...

— Hyvä. Minä yritän. Voinhan kertoa...

Tuomas papin ääni murtui. Häntä odotti nyt elämä, mutta toisia
hirvittävä kuolema.

— No niin, sinä valmistaudut lähtemään parin tunnin kuluttua, sanoi
Skalm ja meni hänkin kirjoittamaan kirjettä morsiamelleen, joka oli
hänellä jossain Taivassalon seutuvilla.

Ennen aamun koittoa ryömi Tuomas luolaan Skalmin saattamana.
Kädenpuristus ja toveri hävisi, ja Tuomas jäi odottamaan päivää ja
mitä se olisi tuova mukanaan. Ennen linnasta lähtöään oli hän pitänyt
jumalanpalveluksen ja jakanut ehtoollisen ja jokainen oli tästä
tahtonut päästä osalliseksi.

Päivän valjettua aloittivat kuolemaan vihityt suomalaiset taas
urhoollisesti puolustautua. »Viimeiseen asti», oli eversti Rosenin
määräys kuulunut, mutta se viimeinen hetki näytti varmasti jo tulevan
ennen iltaa.

Tuomas makasi luolassaan ja kuunteli tykkien jyrinää, joka väliin
pani maan vavahtelemaan. Illan hämärtyessä taukosi kanuunoiminen ja
Tuomas arvasi piirittäjien valmistautuvan hyökkäykseen. Se tapahtuikin
pian liiviläisten huutaessa ja hurratessa. Tuomas ei malttanut
kalliokielekkeen pensaiden suojassa olla varovasti tirkistämättä
tapahtumain kulkua. Linna oli antautunut ja taistellen vetäytyivät
viimeiset suomalaiset linnan sisäkertoihin. Nyt...! takoivat Tuomaan
suonet ja pian kuuluikin hirveä pamaus ja valtava tulipatsas
ja savumeri pölähti taivaalle. Ilman paine löi Tuomaan melkein
tajuttomaksi ja viskasi tähystyspaikaltaan muutaman askeleen päähän.
Hädin tuskin ehti hän ryömiä koloonsa, kun alkoi sataa kiviä, soraa ja
silvotulta käsiä ja jalkoja. Oli ollut melkein jo pimeä räjähdyksen
sattuessa ja hetkeksi valaistunut seutu oli nyt vielä pimeämpi.
Vähitellen alkoivat tähdet ja nouseva kuu valaista ja Tuomas lähti
liikkeelle pohjoista kohden.

Viidestä sadasta suomalaisesta oli vain yksi jäänyt terveisiä tuomaan
ja saattoikin perille kaikki nämä terveiset, jotka niin välittömästi
puhuivat siitä kalliista uhrista, minkä suomalaiset rakuunat antoivat
kuningas Kaarle X Kustaan valloitus- ja sotainnolle.




Nälkävuoden joulu.


Vuosi 1696 oli loppuun kulumassa. Talvi oli tullut aikaiseen. Jo
joulukuussa olivat kinokset niin korkeita, että saloseutujen pienet
mökkitönät olivat hautautuneet lumeen niin kokonaan, että ikkuna ja
oviaukko oli täytynyt lumeen kovertaa.

Kaksi katovuotta oli ollut peräkkäin ja nälkäisiä laumoja horjui pitkin
teitä, etsien toisista maakunnista jotain ravintoa henkensä pitimiksi,
mutta kun kato oli kohdannut kaikkia seutuja melkein yhtä ankarana, ei
apua voitu antaa. Se mitä voitiin, oli jo syksytalvesta jaettu ja moni
oli jakaessaan, tahi ryöstön kautta joutunut niin tyhjäksi, että sai
kärsiä itse puutetta. Taloissa teurastettiin karjat niin, että muutamia
vain jäi ja hevosetkin joutuivat nälkäisinä kulkevien laumojen hädän
lievitykseksi.

Oli enää vain muutamia päiviä jouluun, ja Rautalammin kirkkoherran,
Johan Porthanin pappilaan oli tullut taas muuan kaksikymmenhenkinen
joukkue anomaan leipää. Sitä oli jaettu kaiken talvea nälkäisille ja
Porthan näki jo viljalaarinsa kuivuvan niin vähiin, ettei mitenkään
sen sisällöllä kevääseenkään pääsisi. Papin vaimo oli viime päivinä
koettanut kieltää pappia leivän jaosta ja tehnyt pieniä kassojakin oman
hengen pitimiksi. Kymmenittäin oli haudattu joka sunnuntai nälkään
nääntyneitä, joista oli jo viime viikkoina ollut runsaasti puolet oman
ja naapuripitäjäin väkeä. Pitäjään oli tullut vähän viljaa viime suvena
ja omat nälkäiset ehkä olisi voitu auttaa talven yli, mutta muualta
kulkevat laumat vähensivät viljavarat niin, että joulun kynnyksellä sai
kirkkoherra Porthan merkitä kuolleiden luetteloon hyvin monien oman
pitäjän henkilöiden kohdalle: Nälkään kuollut.

Tätä kauheata kuolemaa peläten oli Porthanin vaimokin alkanut napista
yhä jatkuvasta pappilan leipien jakamisesta. Ja nytkin oli taas tuvassa
yksi etelä-pohjanmaalta vaeltanut joukko anomassa edes pientä palaa
leipää. Kahdella vaimolla oli ollut rintalapsi ja niistä toinen jo
kuollut, kun äidin rinnoissa ei ollut enää mitään antamista. Toisen
äidin lapsi oli vielä elossa, mutta murtuisi nähtävästi pian sekin.

Papin vaimo tuli miehensä työhuoneeseen.

— Siellä on taas yksi joukko, jolla on pieni lapsikin. Jos tätä menoa
jatkuu, olemme keskellä talvea leivättömiä. Kai minun pitäisi heille
taas antaa edes vähäisen.

— Tietysti heille on ainakin ateria annettava, sanoi kirkkoherra. —
Leipää vähän ja keittoa enemmän ja lapselle on annettava maitoa.

Papin vaimo lähti raskaasti huoaten ja pitäjän haudankaivaja astui
huoneeseen. Väsyneeltä näytti tämä mies, joka heikolla ravinnolla ei
jaksanut apulaisineenkaan avata hautoja niin paljon kuin vainajia
ilmestyi.

— Siellä on ankara pakkanen ja maa taitaa jäätyä aivan käsiisi, virkkoi
kirkkoherra.

— Niin on ja maantieltä tuotiin taas kuusi kinokseen uupunutta. En minä
jaksa enää hautoja kaivaa kaiken maan väelle. Avasin siellä taas eilen
ja tänään yhden ja siihen olisi entiset mahtuneet, mutta nyt tuli nämä
lisää. Pitänee latoa niitä jo päällekkäin.

— Ei niin saa tehdä. Meidän on onnettomille edes maata suotava
riittäväksi lepopaikaksi, kun leipää ei ole heille saatu riittämään.
Hauta täytyy leventää, sanoi Porthan.

— Sitten saa kirkkoherra hankkia lisää yhden miehen. Vain kaksi
apulaista on minulla, mutta nälkäänsä huutavat joka hetki, eikä työstä
tule mitään. Jouluun asti tuota vain minäkin jaksanen, eikähän tuohon
enää olekaan kuin pari päivää.

— Niin, ylihuomenna taitaa olla jo joulun aatto. Murheellinen joulu
tästä nyt tulee.

Haudankaivaja poistui ja viluisena korviaan hieroen paarasti kinoksen
läpi maantielle. Kirkkoherra jäi huoneeseensa miettimään, mitä laupias
Jumala oikein aikoi tällaisella kurjuudella. Mitään suurempaa syytä
ei sielunpaimen löytänyt kysymykseensä ja tuntuipa niinkuin hänen
hiljainen, nöyrä mielensä olisi tälläkertaa napissut taivahista
vastaan, joka antoi niin paljon kurjuutta yhdellä kertaa.

       *       *       *       *       *

Joulun aatto koitti ja pureva viima puhalsi pohjoisesta. Kinoksiin
kaatuneita tuli yhä lisää pitäjän ruumishuoneeseen. Haudankaivaja
istui tylsänä tuvassaan ja veisasi keskellä päivää jouluvirttä. Hänen
järkensä valo oli sammunut. Kuultuaan tämän tuli kirkkoherra yhä
surullisemmaksi. Pappilassa ei oltu mitään jouluvalmistuksia laitettu
ja lapset kyselivät, eikö nyt joulu tulekaan. Äiti ei joutanut edes
uteliaiden lastensa kysymyksiin vastaamaan. Jouluavun anojia oli tullut
taas ja vielä tänään oli papin vaimo päättänyt jakaa vähän jokaiselle.

Kun viimeiset avunpyytäjät olivat lähteneet, sanoi papin vaimo
miehelleen:

— Nyt meidän täytyy sulkea jo ovemme. Muuten joudumme pian itsekin
horjumaan maantielle.

— Niin... ehkä se niin on... virkkoi pappi hajamielisenä. — Tuskin sitä
voidaan jouluaamuna kirkkoonkaan mennä.

Ilta hämärtyi ja kolmihaarainen kynttilä sytytettiin papin tuvan
pöydällä.

— Tuntuu melkein ylellisyydeltä tämäkin, että kolme kynttilän sydäntä
on yht'aikaa tuikkamassa, virkkoi papin vaimo.

— No, onpa siihen sijaan jouluillan ateriana vain talkkunapuuroa. Ei
meitä Herramme voi syyttää tuhlauksesta, eikä siitäkään, ettemme olisi
antaneet vähästämme hätäisille. Hän itse saa ratkaista, millä pääsemme
kesään ja siitä uutiseen.

Jouluvirsi veisattiin ja jouluyön evankeliumi luettiin niinkuin
ennenkin. Jouluvirren aikana tuli haudankaivaja tupaan ja kun virsi oli
loppunut, alkoi hän höpittää:

— Lapsi on syntynyt Betlehemissä, mutta haamut horjuvat vain avonaiseen
hautaan... Tulin pyytämään kirkkoherralta kirkon avaimia. Hehän
voisivat horjua yksintein kirkkoonkin ja kuorissa langeta polvilleen
anomaan Kristuslapselta armoa.

— Vie sana lukkarille, että tulee noutamaan pois tuon onnettoman, sanoi
pappi vaimolleen.

Kun haudankaivaja oli viety tupaansa ja edelläveisaaja palasi
»pappilaan lämmitelläkseen papintuvassa, näki hän uuden nälkäisen
joukon hitaasti hoippuvan maantiellä. Pappilaan asti eivät he
kuitenkaan päässeet, vaan jäivät hautausmaan nurkalle kinokseen
kylmässä korkeudessa väräjävien tähtien alle.




Sotaisa kuningas.


Oli kylmä ja kirkas talvi-ilta uuden vuoden aikoina v. 1700. Mälari oli
äsken jäätynyt ja sinertävissä korkeuksissa tuikkivat tähdet kiilsivät
sen sileällä pinnalla. Kuului kulkusten kilinää, kun iloista hoviväkeä
ajoi Drottningholmiin, leskikuningatar Eleonoran huvilinnaan, jossa
hän piti yhtämittaisia iloisia pitojaan ja koetti saada sinne hoviväen
mukaan pojanpoikansakin Kaarle XII, joka harrasteli enemmän metsästystä
ja miekkaleikkejä kuin hoviväen pitoja. Nytkin oli leskikuningatar
pyytämällä pyytänyt nuorta kuningasta mukaan pitoihin, mutta tämä oli
siihen vain vastannut:

— Metsästän mieluummin karhuja kuin nuoria hovineitoja.

Mitäpä auttoi leskikuningattaren kauhistuminen. Nämä eivät olleet
ensimmäiset suorasukaiset sanat, mitä hän oli Kaarlen suusta saanut
kuulla.

Nuori hoviväki kokoontui nytkin Drottningholmin kirkkaasti valaistuihin
saleihin. Mukana oli vanhempiakin ja kuninkaan isoäiti neuvotteli
heidän kanssaan, miten saisi Kaarlen tulemaan juhliin. Kaarle oli
ollut tänäänkin karhujahdilla ja yksi naaraskarhu oli hänen verkostaan
päässyt karkuun. Kuningas suunnitteli huomiseksi uutta metsästystä ja
erään toverinsa kanssa ratsasti tähtikiiluisen Mälarin yli isoäitinsä
linnaan, jossa kreivi Hård, hänen karhujahtiin innostunut toverinsa
makasi sairaana. Nyt tuli Kaarle tiedustamaan hänen vointiaan ja
pyytämään mukaan huomiselle retkelle antaen toverinsa toimeksi käydä
Hârd'ia puhuttelemassa, itse vetäytyen tulisoihduilla valaistun
pihamaan varjoisaan soppeen koettaen pysyä tuntemattomana.

Toveri palasi pian kertoen Hârd'in olevan niin sairaan, ettei
voisi tulla mukaan huomiselle retkelle. Kuningas nyrpisti nenäänsä
tyytymättömänä, varsinkin kun leskikuningattaren tallimestari
soihtuja kantavien palvelijain kanssa tuli pyytämään, että kuningas
kunnioittaisi edes lyhyellä käynnillä alkaneita pitoja.

— Sama se, voimmehan pistäytyä, virkkoi Kaarle ja sai samalla
päähänpiston ratsastaa nurin muutaman, pihamaan yli hillovateja
kantavan, silkkisukissa hiipottelevan palvelijan. Leikki oli liian
kovakouraista ja pelästynyt mies sai nenänsä veriin. Iloisesti
nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja astui linnaan, jossa
hänet tavanmukaisin arvonosoituksin otettiin vastaan ja johdettiin
juhlahuoneisiin.

Iloinen, silkissä kahiseva seurue antoi tietä salin yli raskaissa
ratsusaappaissa astuvalle nuorelle kuninkaalle, joka nytkin, samoin
kuin muulloinkin joutui hieman hämilleen naisseurassa. Hoviväki
hymyili hänen kömpelöille ratsusaappailleen ja takilleen, joka
oli vielä karhun veressä. Kiusaantuneena, mutta ylpeänä silmäili
kuningasnuorukainen hymyilevää hoviväkeä ja hänen isoäitinsä kiiruhti
saattamaan kuningasta erääseen sivuhuoneeseen houkutellakseen hänet
siellä pukeutumaan sotajumala Marsiksi ja ottamaan osaa naamiohuveihin.
Leskikuningattarella oli yhtä paljon huolta tästä itsepäisestä,
rajusta ja takkuisesta nuorukaisesta, kuin ennen muinoin pojastaan
Kaarle XI:sta. Nuori kuningas ei osannut edes ranskaakaan ja hänelle
olisi pitänyt opettaa hienoja kuninkaallisia tapoja, mutta niistä ei
itsepintainen nuorukainen välittänyt. Kaarle XII oli jo poikasena
lukiessaan Curtiusta sanonut, että hän tahtoisi tulla Aleksanteri
Suuren kaltaiseksi ja hukkaan meni huolestuneen leskikuningattaren
yritykset itsepäisen nuorukaisen taivuttamiseksi hovitapoihin.

Tällä kertaa jäi nuori kuningas pitoihin koko illaksi, mutta
paluumatkaksi oli hänellä uusi päähänpisto valmiina. Vastusteluista
huolimatta sullottiin hoviväki kaksittain rekiin, jotka sidottiin
aisoistaan toisiinsa ja näin köytettyjen kuudentoista reen eteen
valjastettiin peräkkäin kuusitoista hevosta ja ratsastaja ohjasi
etumaisen hevosen kulkua. Ei auttanut mukiseminen ja useita tällaisia
hevos- ja rekiryhmiä laskeutui Mälarin jäälle. Rekiä kellahteli kumoon
hurjassa menossa ja naarmuisina ja kuhmuisina saavuttiin kaupunkiin,
mutta nuori kuningas oli mielissään.

       *       *       *       *       *

Kuninkaan metsästysseurue oli kaatanut kolmetoista karhua Kungsörin
seuduilla. Kaarle oli kieltänyt ampuma-aseiden käytön metsästyksessä.
Keihäillä ja nuijilla oli otukset kaadettava ja rohkeimmatkin miehet
hämmästelivät kuninkaan hurjuutta. Viimeinen otus, valtavan iso
uroskarhu oli haavoittanut useita miehiä ja lyönyt kerran kuninkaankin
alleen. Naarmuitta oli hän nytkin selvinnyt ja antanut viimeisen iskun
metsän vaarille.

Oltiin jo paluumatkalla kuninkaan kartanoon, kun tuotiin sana, että
vähän matkan päässä on neljästoista karhu saarrettuna. Tultiin pesälle
ja entistä uhittelevammin kävi kuningas otusta ajamaan ulos pesästään.
Kreivi Hård käski virittämään verkot pesän ympärille, mutta kuningas
tiuskahti:

— Pois verkot! Nyt tapellaan otson kanssa sulin käsin. Tahi otettakoon
kuutta korttelia pitkät kanget, joilla pölistellään pois tomut ukon
turkista.

— Mieletön! jupisi Hård itsekseen. Eikö hänen mielestään ole jo
kylliksi kynsien jälkiä miesten rinnoissa, hartioissa ja säärissä...
Hän itse kyllä on haavoittumaton.

Nalle saatiin ulos pesästään ja se kumosi heti ensimmäisen miehen
alleen, alkaen kynsiä vaatteita tämän päältä. Navakat iskut
korvallisille saivat pedon hakemaan toisia uhreja. Hyökäten suoraan
kuningasta kohden, sai otso tältä tuiman iskun kuonoonsa.

— Oho, ei ollut tarkoitus toki naamatauluusi, vaan sattui vahingossa,
virkkoi kuningas nauraen.

Karhu typertyi iskusta ja alkoi horjahdella. Sulin käsin sysäsi Kaarle
hänet kumoon ja käski miesten köyttämään otuksen elävänä rekeen.

Kuninkaan kartanossa alkoivat taas juhlalliset peijaiset. Koko
lähiseudun kansa oli mukana ja köytetty karhu lepäsi juhlatuvan
lattialla. Peijaisten jatkuessa yömyöhäisellä tempasi Kaarle
metsästyspuukkonsa ja käyden otusta kohden virkkoi tälle:

— Näin ei sovi todellakaan kunniallista vastustajaansa kohdella. Nouse
ja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!

Samalla sivalsi Kaarle puukollaan nallen köydet poikki ja hämmästynyt
pitoväki pakeni tuvasta. Metsän kuningas ei näyttänyt kuitenkaan
haluavan käyttää vapauttaan. Turkkiaan raukeasti puistaen se nousi ja
horjuvin askelin kävi kuninkaan luokse ja laskeutui hänen jalkojensa
juureen. Ryhdyttiin otusta tarkastamaan ja huomattiin se kuolleeksi. Se
oli saanut metsässä siksi navakoita iskuja, että joutui näin parhaiksi
heittämään henkensä mahtavampansa jalkojen juureen.

Tapahtumaa pidettiin paljon merkitsevänä enteenä ja muuan hovimies
virkkoi kuninkaalle:

— Tuo kömpelö otus teki, totta vie, tempun, jota hienoinkin hovimies
kadehtii. Luulenpa tuon merkitsevän sitä, että ehken monikin mahtava
saa vielä laskeutua jalkojenne juureen, sire.

Riemulliset peijaiset alkoivat taas kuninkaan kartanossa ja laulu ja
tanssi kaikui suurissa talonpoikaistuvissa. Ennen yön tuloa pidot
kuitenkin keskeytyivät, kun kreivi Piper, Kaarle XII:ta neuvonantaja ja
uskottu, saapui juhlaan, vaatimaan kuningasta sotaan.

— Teidän majesteettinne, nyt on aika lopettaa karhujen metsästys.
Holsteinia hävitetään ja tsaari Pietari kerää 100.000 miestä
Inkerinmaata vastaan. Hän on käynyt liittoon Puolan ja Tanskan kanssa
riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat.

Kreivi keskeytti. Kuningas tarttui espanjanviinimaljaan ja virkkoi:

— Jatkakaa!

— Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Sota on
välttämätön.

— Hyvä, lähdemme heti. Koska kerran molemmat serkkuni tahtovat sotaa,
niin olkoon menneeksi.

Viini ruiskahti pöydälle maljasta, jonka nuori kuningas puristi ruttuun
kourassaan. Se oli hänen viimeinen viinimaljansa ja peijaispidot
hänen viimeiset juhlansa. Alkoi seitsentoistavuotinen sotakausi
valtakunnan monia vihollisia vastaan. Sotaonni oli alussa suotuisa,
mutta muuttui lopulta niin, että Ruotsi oli perin juurin köyhdytetty
ja Suomi saanut valuttaa viimeisetkin verensä kuiviin. Seitsentoista
vuotiaana sai mitään pelkäämätön kuningasnuorukainen lähteä sotaan.
Seitsemäntoista vuotta kuulat kiersivät häntä, ja vasta Fredrikstenin
linnaa piirittäessään sai hän kuulan päähänsä. Kaarle XII:ta ensialussa
niin loistavat sotavoitot johtuivat siitä, että hän tahtoi olla ystävä
ja toveri halvimmankin sotilaan kanssa, ja että hän oikean asian
puolesta taistellessaan luotti Jumalan apuun. Jos loistavasti voitetut
sodat olisi ajallaan lopetettu, eikä nuorukaisena kuninkaaseen kasvanut
itsepäisyys olisi päässyt hänessä määrääväksi, ja johtamaan asioita
nurinpäin, ei tappioiden ja kärsimysten aika olisi ehken koittanut niin
raskaana kuin se sittemmin koitti.




Muuan jouluyö.


Levenhauptin Liesnan tappelussa lähellä Mohilewaa melkein puolella
vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot harhailivat metsissä
Djesnajoen varrella. Lunta oli tullut yhtäkkiä maahan ja pakkanen
tuntui yltyvän. Nämä Liivinmaalta kuningas Kaarle XII avuksi
etelä-Venäjälle kuljetetut joukot olivat muutamassa rykmentin siirrossa
eksyneet oudoille maille ja huonosti varustettuna ja nälkäisenä
odotettiin jotain pelastusta, kunnes lumi tuli eräänä yönä tavattoman
runsaana maahan ja risaisissa saappaissa ja repaleisissa vaatteissa
saivat joukot väristä yönuotioillaan.

Levenhaupt oli tappionsa takia joutunut kuninkaan epäsuosioon ja
ratsasti nyt rykmenttinsä edellä allapäisenä. Hänen rinnallaan ratsasti
ratsumestari Härkäpeus yhtä alakuloisena. Äsken oli hän saanut kotoaan,
jossa ei ollut päässyt vuosikausiin käymään, ikävän kirjeen, jossa
hänen vaimonsa ilmoitti vanhimman pojan sairastavan ja heidän kaikkien
ikävöivän isää edes täksi jouluksi kotiin.

Joulu olikin lähellä. Siihen ei ollut enää kun muutamia päiviä ja ties
missä sen saisi viettää, nälässä ja kurjuudessa. Kuningas saattoi
mielijohteidensa kannustamana komentaa joukot minne tahansa liioin
joulusta välittämättä.

Ilta alkoi hämärtyä ja rivit huojuivat epätasaisina lumessa eteenpäin,
kuului lumen ratina jalkojen alla ja väliin musketin piiput kilahtivat
vastakkain. Nälkä oli saattanut miesten kasvot kalpeiksi ja niillä oli
kireä, kärsivä ilme. Levenhaupt mutisikin puoleksi itselleen, puoleksi
ratsumestari Härkäpeukselle:

— Ellemme pian pääse johonkin kylään, olemme nälän ja pakkasen tuhoamia.

Härkäpeus ei siihen sanonut mitään. Nyki vain väsynyttä hevostaan
vireämpään käyntiin. Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona Karjalassa.
Tänä talvena tulisi kolme vuotta siitä, kun hän kotoa lähti. Äiti oli
ehken vanhentunut, mutta pojat kasvaneet. Nyt oli vanhin sairaana
ja kukapa tiesi, voisiko hän enää nähdä poikaansa, jos hengissäkin
säilyisi ja joskus pääsisi kotimaahan palaamaan.

Ratsumestari Härkäpeuksen mietteet katkesivat kun edestäpäin alkoi
kuulua liikettä ja ääniä. Luultiin tultavan jonkun vihollisjoukon
kanssa vastakkain ja valmistauduttiin jo siltä varalta, mutta ilo
oli suunnaton, kun huomattiin tultavan yhteen erään kuninkaallisen
joukko-osaston kanssa. Näillä oli muonaakin ja yhteisten yönuotioiden
ääressä lämmiteltiin ja kuivattiin jalkineita.

Seuraavana päivänä taivalsi karoliiniarmeija kohti Ukrainaa, jossa
joulukin olisi vietettävä.

Perin vaivaloisen matkan jälkeen pääsi armeija Romnyn kaupunkiin ja
luultiin saatavan viettää joulujuhla tässä pienessä kaupungissa, ehkäpä
koko sydäntalvikin, mutta siinä petyttiin. Jouluaaton aamuna, kun
useimmat jo alkoivat suoritella pieniä jouluvalmistuksiaan, komensi
kuningas armeijan liikkeelle...

Tästä toi tiedon Härkäpeuksellekin muuan hänen sotatoverinsa,
luutnantti Kajander.

— Ei kai se ole totta, sanoi Härkäpeus Kajanderille.

— Ulkona luetaan juuri päiväkäskyä. Pitäisi mennä johonkin toiseen
kaupunkiin, joka on tässä lähellä. Kuningas on saanut päähänsä, että
siellä on muka paremmat talviasunnot. Onkohan tämäkin sankaruutta, että
jouluaattona ajetaan tuollaiseen pakkaseen, arveli Kajander lopuksi.

— Uhkapäisyyttä se on ja saat nähdä, kuningas saa siitä vielä palkkansa.

Pakkanen oli kiihtynyt ja marssiin valmistelevien miesten jalkojen
alla helisi lumi niinkuin soipa teräs. Huonoissa jalkineissa täytyi
tömistellä alituiseen jalkojaan ja hakata käsiään hartioihin,
pysyäkseen lämpimänä. Kaupungin ulkopuolelle päästyään sai armeija
kahlata lumessa ja silloin pakkanen puristi jalkoja pahimmin.
Jouluaaton iltahämärässä tuli Hadjatschin kaupungin portti vastaan
ja kun jokainen olisi tahtonut ensiksi päästä sisään, eikä muuta
pääsytietä ollut kankeassa muurissa, syntyi sekaannus ja meteli ja
toiset saivat jäädä taivasalle paleltumaan.

Luutnantti Kajanderin eskadrona valmisteli nuotioita ja yhden sellaisen
ääreen tuli Härkäpeuskin vilusta hytisten.

— Näin tässä kävi, että puolet armeijasta paleltuu jouluyönä, sanoi hän
Kajanderille.

— Ja se kohtalo näyttää tulevan taas meille suomalaisille, jotka jäimme
jälkipäähän. Enpä ole näin kurjaa jouluyötä vielä koko sotilasaikanani
viettänyt.

— Tästä saamme kiittää mieletöntä kuningasta, murisi Härkäpeus kaivaen
lumeen kupurata suojaksi selkäpuolelleen ja sen tehtyään kaivoi
esille satulalaukusta raamattunsa, joka hänellä oli aina mukanaan,
sieltä löytyi vielä kolmihaarainen kynttiläjalkakin, johon ties
mistä, Härkäpeus oli saanut kynttilänpätkät ja ne sytyttäen avasi hän
raamattunsa.

Kajander lähti etsimään muonaa heille molemmille ja poistuessaan kuuli
hän Härkäpeuksen vilusta jäykin kielin lukevan kuuluvalla äänellä:

»Ja sinä Betlehem Judan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Judan
pääruhtinasten seassa...»

Viima liekutti kynttilän liekkejä ja kohmettuneilla luisilla käsillään
puristi Härkäpeus kirjaansa, niinkuin siitä puristaen lohdutusta
kipeälle mielelleen. Siellä täällä näkyi kyteviä nuotioita ja portilla
oli vielä tungos ja meteli, ennallaan. Kajanderin päästyä lähelle,
soluivat kuitenkin loput sisään, mutta useimmilta olivat jo jalat
paleltuneet ja muutamia seisoi muuria vasten lasittunein silmin.
Kajander koetteli heitä ja vavahti: Paleltuneet...! jäässä...! Kun hän
vihdoinkin palasi, vaivaloisen etsinnän perästä saatuaan kainaloonsa
leivän puolikkaan ja silakoita, oli nuotio aivan sammumaisillaan ja
Härkäpeus jatkoi kuumehoureisena lukemistaan. Kajander koetti saada
ystävänsä liikkeelle, mutta turhaan. Eihän kaupungissakaan ollut suojaa
kaikille ja Kajander lähti etsimään lisää puita nuotioon.

Kuningaskin, huonon omantuntonsa ajamana, oli lähtenyt kävelemään ja
huomattuaan Härkäpeuksen nuotiolla lukemassa pysähtynyt kuuntelemaan.

»Minä sanon öykkäreille: älkäät niin kerskatko ja jumalattomille:
älkäät vallan päälle haastako. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän
alentaa ja toisen ylentää», luki Härkäpeus ja iski hetkeksi teroittuvan
katseensa kuninkaaseen. Tämä hätkähti ja lähti jälleen liikkeelle
häviten pimeään.

Härkäpeuksen kädestä putosi raamattu, ja kun hän koetti kurkottaa sitä
ottamaan jäikin hän kumaraiseen asentoonsa. Juuri nuotion hiilokselle
palaava Kajander ehti vain kuulla hänen vaisusti sanovan: »Vie
terveiset kotiin ja tämä... raamattu... pojille.

Kun Kajander hätääntyneenä koetti nostaa toveriaan seisoalle, tunsi hän
jo elämän paenneen paljon kärsineestä ruumiista. Kädet olivat aivan
jäässä ja jalat jäätyneet myöskin koukkuun.

Ylhäällä korkeudessa vilkuttivat lukemattomat tähdet ja Kajanderista
tuntui niinkuin niiden olisi ollut vaikea katsella tätä sanomatonta
kurjuutta.




Kotiinpaluu.


Oli syyskuun viimeinen päivä v. 1708. Halki sysimustan pimeyden,
tihkuvassa räntäsateessa huojui muuan Liettuan tappelussa pääarmeijasta
erilleen joutunut suomalais-rykmentti. Märkä savi litkui jalkojen alla
ja musketin piippujen kilahdellessa vastakkain kuului huokauksia ja
väliin synkeitä kirouksiakin. Neljäsataa suomalaista oli näin eksynyt
Liettuan lakeuksille, ja kun kuormasto oli täytynyt kiireellisen
lähdön takia hävittää, ja selkäreput olivat eilispäivän kuluessa jo
melkein kokonaan tyhjentyneet, alkoi nälkä tuntuvasti kouria väsynyttä
miehistöä.

Aamuyöstä voimat tyyten loppuivat ja muutaman peltoviljelmän ladoissa
viettivät miehet loppuyön väristen vilusta, kun nuotioita ei saatu
sytyttää lähiseuduilla parveilevien kasakkain takia.

Päivän valjetessa lakkasi sade ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Tuli
pakkanen. Aamuteehen vettä, noutavat miehet huomasivat muutaman vanhan
miehen erillään muista polvillaan maassa, edessään avattu rukouskirja,
kädet sen yli hartaasti ristittynä. Vanhus oli nähty rykmentin mukana
kaikkialla, mutta kukaan ei tietänyt hänen nimeään eikä mistä hän
oli. Porilaisiin hän kuului ja istuksi loma-ajat erillään nuotiollaan
puhumatta sanaa kenellekään. Jonkunlainen kunnioitus oli miehistöllä
vanhusta kohtaan, koskapa jokainen antoi hänen olla rauhassa, omissa
oloissaan.

Nyt luki hän hartaana, vapisevalla äänellä, katse korkeuteen
kohotettuna: »O sinä kaikkivaltias, laupias Jumala! Sinuun nimees minä
aloitan tämän matkan. Anna pyhien enkeliesi saattaa minua niinkuin
Tobiasta; anna heidän matkalla varjella niinkuin Eliasta; suojella
oudoilla teillä niinkuin Hagaria; matkassa virvoittaa niinkuin
Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän
vaeltaessansa Egyptistä Kaanaan maalle.»

Vanhus vaikeni hetkeksi, kohotti sitten luisevat, ristiin puserretut
kätensä ylös ja jatkoi: »Sinun huomaas annan minä, laupias Isä,
päällikköni, itseni ja toverini, jotka olemme eksyneet tänne kuoleman
aavikolle. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden sijasta
takaisin kotimaahamme, amen.»

Vanhus sulki kirjansa ja muista välittämättä jäi tuijottamaan jonnekin
kauas pohjoiseen. Näytti siltä, niinkuin hän olisi jotain nähnyt
ja erikoinen varmuus olennossaan, kohosi hän ja kävi neuvottomana
mietiskelevän majurin luoksi. Ennen oli vanhus näyttänyt pieneltä ja
kokoon käpristyneeltä, mutta nyt hän oli kuin kasvanut entisestään ja
näytti muita pitemmältä.

— Olen vanhin tässä joukossa ja kantanut nuorukaisesta saakka sinistä
univormua. Jos sallitte, vien miehistön takaisin kotimaahan, kun
kuninkaan luokse meiltä on tie katkaistu, sanoi vanhus majurille.

— Tehkää toki sellainen palvelus meille Jumalan nimessä!

Vanhus viittasi kädellään ja alkoi tallustaa rykmentin edellä. Ja kun
illansuussa levähdettiin, huomattiin oltavan jo toisella seudulla.
Näin samottiin useita päiviä ja aina löytyi väliin tienvierestä
jonkin kuormaston jätteitä, milloin mitäkin syötäväksi kelpaavaa.
Vanhus pysähtyi ja viittasi ottamaan, samalla haukaten leipää omasta
laukustaan, jossa sitä näytti ihmeellisesti riittävän. Heikommat
miehistä tahtoivat nääntyä tähän yhtämittaiseen vaellukseen, mutta
ihmeellisesti heidän voimansa kuitenkin riittivät. Vähän väliä näkyi
heidän sivuillaan kasakka ja kalmukkijoukkoja, mutta nämä eivät
näyttäneet uskaltavan lähestyä ryysyistä joukkoa.

Kertaakaan ei vanhus pysähtynyt arvellakseen matkan suunnasta, ja
virtojen eteen sattuessa löytyi aina sellainen paikka, josta hyvin
pääsi yli menemään.

Muutamia päiviä näin taivallettuaan, saapuivat Beresina-joen latvoille.
Tänne oli muuan kasakkalauma seuraillut heitä tsaarin käskystä ja
aikoivat yön tullen hyökätä suomalaisten kimppuun.

Lunta oli tullut pohjoisempana jo vahvasti maahan ja väsymättömänä
raahusti rykmentti eteenpäin kuun valaistessa hohtavia hankia. Vaatteet
samoin kuin hikiset hevosetkin muuttuivat huurteesta valkoisiksi ja
niinkuin aaveet huojuivat miehet eteenpäin kuun sinertävässä valossa.
Muutaman luostarin kupeella väjyi kasakkalauma suomalaisia, mutta kun
nämä muutaman pyssyn kantaman päässä huojuivat eteenpäin, valtasi
kasakat hämmästys ja neuvottomuus. Luostarin portista astui ulos muuan
rukouksissa ollut munkki ja nähtyään suomalaiset, lausui rintaansa
lyöden:

— Katsokaa, Liettuassa kaatuneiden suomalaisten haamut palaavat
kotimaahansa!

Munkin sanat herättivät kauhua kasakkajoukossa. Turhaan odotettiin
päällikön hyökkäyskäskyä, vaikka miekatkin olivat jo siltä varalta
paljastetut. Totta tosiaan! Haamujahan nämä olivatkin ja heitä oli
seurailtu.

Kasakat poistuivat ja suomalaiset saivat jatkaa rauhassa matkaansa. Ja
muutamien päivien perästä tuli näkyviin Riian kaupunki, jonka portille
vanhus johti suomalaisensa. Riiassa oli kuninkaallinen varusväki
ja saatuaan kaupungissa lepoa ja hoitoa, voivat suomalaiset nyt jo
helpommin jatkaa kotimatkaansa.

Kun vanhus oli saanut kuoleman väsyneen joukkonsa ihmisasunnoihin,
laskeutui hänkin vuoteelle ja ojensi ristityt kätensä ylös. Samalla
kuin hänen silmissään oli kirkas loiste, kuiskaili hän jotain kiitosta
matkan johdosta sille, joka oli näyttänyt hänelle tien.




Napuan sankarit.


Valju täysikuu kohosi verkalleen Ilmajoen metsien takaa ja valaisi
Isonkyrön pappilan vierastapaa, jossa istui hämärähetkeä viettämässä
toistakymmentä soturipukuista miestä. Porin rykmentin upseerit olivat
kokoontuneet päällikkönsä eversti von Essenin kutsusta keskustelemaan
huomispäivän odotetusta taistelusta.

Oli helmikuun 18 päivä v. 1714. Pari päivää oli viisituhatmiehinen
Suomen armeija odottanut täydessä taistelujärjestyksessä vihollista
Napuen kylän kentillä. Juuri äsken oli palannut tiedustelijajoukkue,
ilmoittaen ruhtinas Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijan kanssa olevan
täydessä marssissa Isoonkyröön.

Taistelusuunnitelma oli tehty paria päivää aikasemmin, jolloin eversti
von Essen oli ehdottanut peräytymistä Vöyrin metsäisemmille seuduille,
jossa olisi vähälukuiselle Suomen armeijalle ollut paljon paremmat
puolustautumisen mahdollisuudet. Ratsuväen päällikkö de la Barre oli
kuitenkin saanut kiivaasti vaadittuaan taistelupaikaksi Napuen kentät
viittailtuaan von Essenille, että tämä mahdollisesti pelkää avonaista
taistelupaikkaa. Ylikomentaja, kenraalimajuri Armfelt oli ollut samaa
mieltä, että Napuen kenttä olisi sopivin taistelupaikaksi ja niin
olivat joukot sijoitetut Napuen kylään.

Kuu valaisi pappilan vierastavan niin valoisaksi, että saattoi hyvin
nähdä, miten eversti von Essen istui synkkänä ja tuijotti kuun
valoläikkään permannolla. Piippu oli sammunut hänen kourassaan ja
otsa oli käynyt syviin uurteisiin. Kirkkoherra Aejmelæuksesta oli
äänettömyys niin painostava, että hän nousi ja sytytti kynttilät.
Eversti Essenkin suoristi ryhtiään, nousi seisoalleen ja virkkoi
toisille upseereille:

— Te tiedätte, toverit, että huomispäivänä alkaa taistelu ja se
on ehken viimeinen tässä sodassa. Luulen, että siinä ratkaistaan
kohtalomme, hyvin tahi huonosti, ja ne, jotka pari päivää sitten
sotaneuvottelussa viittailivat meitä pelkureiksi, kun olisimme
tahtoneet valita Vöyrin taistelupaikaksi, saavat nähdä, että emme
todellakaan pelkää. Toivon, että taistelemme viimeiseen mieheen.

— Viimeiseen mieheen! huudahti kapteeni Hinnel ja paljasti miekkansa.

Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuun säteet leikkivät
paljastetuilla miekan terillä, jotka olivat kohotetut kunnia-asentoon.
Kumeana kajahti salissa hurraa-huuto, mutta siinä oli outo sointu. Kun
toiset upseerit olivat poistaneet huoneesta, virkkoi eversti Essen
kirkkoherra Aejmelæukselle:

— Se, että taistelupaikaksi valittiin aukeat Napuen kentät, oli
viimeinen tyhmyys tässä sodassa. Minulla on sellaiset aavistukset, että
huomispäivänä murskataan viimeiset Suomen joukot. Sanokaa, kirkkoherra,
olemmeko me perikatoon tuomittu kansa?

— Sitä en usko, virkkoi kirkkoherra kynttilän liekkiin tuijottaen. —
Miten käyneekin huomisen päivän ja monen sitä seuraavan, on sittenkin
kerran tämä kansa nouseva tuhkankin alta.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä vaikeni harmaana ja myrskynenteisenä. Eversti von Essen
ratsasti taistelulinjalle, jossa juuri alotettiin jumalanpalvelusta.
Tultuaan rintaman eteen paljasti eversti päänsä ja yhtyi virteen,
jota tuhannet, pakkasessa värjöttävät sotilaat veisasivat.
Kenraalimajuri Armfelt nähtiin niinikään paljastetuin päin ottavan osaa
hartaushetkeen, mutta sen loputtua ratsasti rintaman editse ratsuväen
päällikkö de la Barre ja sivuuttaessaan Armfeltin, tervehti tätä
kylmästi. Nähtyään tämän, pudisti eversti Essen merkitsevästi päätään.
Hän tiesi Barren kadehtivan Armfeltin päällikkyyttä ja se ei ennustanut
hyvää tämän päivän taistelulle.

Valmistuttiin taisteluun. Kenraalimajuri Armfelt ratsasti keskustaan
sijoitettujen porilaisten eteen ja puhui näille:

— Porin miehet! Tiedän, millä tunteilla olette jättäneet kotiseutunne
vihollisen valtaan ja nyt, kun vihdoinkin päästään ratkaisevaan
taisteluun, uskon että teillä niinkuin meillä kaikilla on sama tunne
tällä hetkellä: voittaa tahi kuolla.

Porilaiset vastasivat ylipäällikölle innokkaalle hurraahuudolla ja
Armfelt ratsasti samoilla sanoilla rohkaisemaan toisia rintaman osia.

Kohta nähtiin venäläisten marssivan joen äyrästä kohti ja samalla
purkautui pilvistä lumipyry, jonka tuuli toi suomalaisten silmille.

— Tuo ei ole hyväksi, virkkoi joku vanha sotilas. — Narvassa pyrysi
lumi vasten venäläisten silmiä, mutta Pultavasta lähtien näkyy tuuri
muuttuneen.

Venäläiset alkoivat ampua ja ilmassa vihelsi ja vinkui. Eversti Essenin
ratsu kaatui ensiksi ja äskeinen vanha sotilas virkkoi jälleen: — yhä
vain huonoja enteitä.

Samalla hetkellä toi de la Barren adjutantti sanan Essenille, että
vasemman siiven on peräydyttävä.

— Minä tottelen vain kenraalimajuri Armfeltin käskyjä, kivahti Essen
ja komensi pojat ampumaan. Taistelu kiihtyi joka hetki ja kohta kuuli
eversti Essen kapteeni Hinnelin takanaan huohottavan:

— Se kirottu Barre on ratsuväkensä kanssa jättänyt taistelutantereen.

— Se roisto! kähisi Essen.

— Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita on jälellä. He eivät
ole totelleet hänen peräytymiskäskyään ja ovat juuri hyökkäämässä.

Armfelt oli lähettänyt sanan kaikille rintaman osille, että oli
ryhdyttävä pistinhyökkäykseen ylivoimaista vihollista vastaan.
Suomalaisten raivokkailla pistinhyökkäyksillähän oli ennenkin selvitty
tiukoista paikoista.

— Hei, pistimet tanaan ja eteenpäin mars! huusi Essen pyryn ja
ruudinsavun seasta!

— Näyttäkäämme ranskalaiskerskurille, kuka tässä pelkää. Lyökäämme
maahan verivihollinen!

Vihollinen ei tälläkään kertaa kestänyt raivokasta pistinhyökkäystä,
vaan epäjärjestyksessä peräytyi joen pohjoispuolisille vainioille ja
niityille. Vihollinen oli kuitenkin uusilla reservijoukoilla kiertänyt
suomalaisten selän taakse ja vasemmalle kyljelle.. Syntyi uusi
taistelu, jota molemmin puolin käytiin raivokkaasti ja suomalaisten
joukot yhä harvenivat, joskin venäläisten rivitkään eivät säästyneet.
Eversti Essen haavoittui, mutta johti siitä huolimatta useita
tunteja verta vuotavana porilaisten ympärille muodostunutta kiivasta
taistelua. Miekkaansa nojaten laahusti hän lumessa polvillaan ja näki
porilaistensa kaatuvan viimeiseen mieheen. Taistelu etääntyi ja eversti
Essen jäi hankeen makaamaan.

Hän havahtui siitä, kun joku siveli hänen otsaansa lumella.

— Missä rykmentin upseerit ovat? kysyi eversti Essen mieheltä.

— Kaikki ovat kaatuneet, herra eversti.

— Missä kenraalimajuri Armfelt on?

— Näin hänen äsken miekka kädessä raivaavan tietä itselleen.

— Kaikki on siis menetetty?

— Niin, herra eversti.

— Mutta kaikki ovat kuitenkin sankarien tavalla taistelleet, muut
paitsi Barre joukkoineen.

— Kyllä. Sen he ovat tehneet, herra eversti.

Eversti Essen käännähti selälleen ja hänen haavoitettu ruumiinsa
nytkähti. Kerran vielä kohosi rinta ja vapisevilta huulilta tuli
kuiskauksena sanat:

— Ja sittenkin on kaikki menetetty.

Eversti Essenin viereen polvistunut sotilas aikoi ottaa päällikkönsä
syliinsä kantaakseen hänet turvallisempaan paikkaan, mutta huomasi jo
hengen hänestä lähteneen.

Ympärillä oli hiljaista. Vihollinen ampui vain Napuen kylässä
voittolaukauksia.




Pohjan tuntureilla.


Raudankova pakkanen oli purrut lumen heliseväksi. Sen ääni askelten
alla muistutti helisevän teräksen ääntä, kun pieneksi kutistuneen
Suomen armeijan tähteet pyrkivät tunturien yli kotimaahansa. Vielä
kerran oli täytynyt Suomen puristaa kokoon muutamien tuhansien
suuruinen armeija Kaarle XII vaatimuksesta, joka palattuaan Turkista v.
1714 oli puuhannut uuden sotaretken aikoen valloittaa Norjan Tanskalta,
siten korvatakseen ne maat, jotka Ruotsilta tulisivat rauhanteossa
menemään Venäjälle. Suomella oli enää vähäinen miesluku jälellä Ison
vihan viimeisiltä vuosilta ja niistäkin oli tsaari Pietari kuljettanut
osan Venäjälle orjiksi. Ainoastaan joku mieskuntoinen mies jäi kuhunkin
pitäjään, kun syksyllä 1718 viimeinen ja kovin onneton sotaretki
aloitettiin ja Suomen armeija koottiin Armfeldin johdolla Trondhjemia
valloittamaan.

Vihollisen kuula teki etelä-Norjassa lopun kuninkaasta ja sotatoimet
lopetettiin heti. Armfeldkin sai käskyn tuoda joukkonsa Ruotsin
puolelle ja sitä tietä kotimaahan, ja nyt oli tämä pieneksi supistunut
Suomen onneton armeija palausmatkalla joutuen vielä viimeiseksi lopuksi
taistelemaan nälkäisenä ja väsyneenä ankaraa pakkasta ja purevaa viimaa
vastaan, joka pohjoisesta puhalsi tuntureilla.

Oli varhainen joulunaaton aamu. Rautalammin komppania, johon suurin
osa Suomen jälelle jääneestä armeijasta kuului, oli viettänyt yönsä
muutamissa heinäladoissa ja komppania sai käskyn lähteä taipaleelle.
Luultiin voitavan ehtiä johonkin tunturikylään jouluillaksi ja
levättyään rauhassa lähtivät miehet taas reippaammin taivaltamaan
eteenpäin. Kuormasto lähti edeltä aukasemaan tietä, mutta väsyneet ja
laihtuneet hevoset liikkuivat hitaasti, varsinkin raskaiden tykkirekien
edessä. Kulkue eteni hitaasti ja pakkasessa täytyi miesten takoa
jalkojaan lujasti lumeen pysyäkseen lämpiminä. Aamupäivällä alkoi
pyryttää ja komppanian päällikön oli vaikea pysyttää oikea suunta. Pyry
yltyi rajuilmaksi ja lumensekainen viima pieksi ankarasti kasvoihin,
tunkeutuen hatarain, repaleisten vaatteiden lomista paljaaseen ihoon.
Lähellä puolta päivää väsyivät tykkirekiä vetävät hevoset ja ne täytyi
riisua, kun kuormaston hevosia ei voitu käyttää avuksi, sillä nekin jo
horjahtelivat väsymyksestä. Tykkireet jäivät tielle ja matkue alkoi
huojua myrskyssä eteenpäin. Osa miehistöstä olisi tahtonut levähtää ja
sulatella leipäpalan ravinnokseen, mutta toivottiinhan päästävän kylään
illaksi ja olisi siis kiirehdittävä.

Lumi ratisi ja valitti rekien alla ja helisi saappaissa, joista saumat
olivat ratkeilleet. Pyryssä kuului hevosmiesten huutoja ja päällystön
komennuksia:

— Eteenpäin, eteenpäin!

Illan suussa ilmoitetaan Rautalammin komppanian päällikölle, Tuomas
Tuomaanpojalle, että hevoset eivät jaksa.

Tuomaan rinnalla paarustava ja häntä joukon nuorempi veljensä, Yrjö
Tuomaanpoika, virkkoi Tuomas-veljelleen:

— Eivät jaksa miehetkään enää. Meidän on jäätävä yöksi johonkin
tuulelta suojaiseen paikkaan.

— Ole vaiti, täytyy jaksaa! virkkoi Tuomas ja taas kajahti hänen
voimakas äänensä:

— Eteenpäin, mars!

Miesjoukko sivuutti uupuneet hevoset, joiden ajajat sadattelivat ja
kylmän käsissä hakkasivat käsiään hartioihinsa. Näin vaellettiin,
kunnes toivo kylän saavuttamisesta oli mennyttä. Se oli varmaankin
sivuutettu pyryssä. Tuli vastaan vähän loivempi alanko, jossa oli
useita heinälatoja. Kun miehistäkin heikommat alkoivat horjahdella
hankeen, sai armeija pysähtymiskäskyn ja nuotioita alettiin rakentaa
latojen eteen. Tällä kertaa löytyi puita riittävästi ja myrskykin
oli jo asettunut, että roihuavat nuotiot pian lämmittivät väsyneitä,
kylmästä kohmettuneita jäseniä. Pakkanen oli kuitenkin pureva ja
hevoset, joille ei ollut riittäviä peitteitä, hytisivät vilusta.
Tahtoipa miestenkin kesken syntyä riitaa lämpimimmistä paikoista
nuotioiden ääressä, viima kun pohjoisen puolelle kääntyen pureksi
vihaisesti latojen seinämillä.

Jouluillan ateriaksi sulatettiin palanen jäätynyttä leipää ja
miehistössä syntyi murinaa, jokainen kun olis tahtonut enemmän.

— Ei palaakaan enää, sanoi jyrkästi komppanian päällikkö Tuomas
Tuomaanpoika. — Minun täytyy vastata siitä, että leipä riittää vielä
ainakin kahdeksi päiväksi ja sitä on niukasti.

Ravintotilkan ja nuotioiden lämmön vaikutuksesta alkoivat muutamat
torkahdella ja heitä oli toisten pidettävä hereillä, kun nukahtaminen
moisessa pakkasessa olisi tietänyt ehdotonta loppua.

Armeijan pappi kaivoi muutaman reen pohjalta raamatun ja alkoi siitä
lukea korkealla äänellä Kristuksen syntymästä. Se toi taas mieleen
joulun niillekin, jotka pakkasen ja nälän turruttamina olivat sen jo
unohtaneet. Siitä olikin vuosikymmeniä, kun oikeata joulua oli voitu
pitää. Monet olivat olleet sotateillä vuosikausia ja sitä ennenkin
oli joulurauha vain muisteloissa. Kuitenkaan ei tällaista jouluyötä
vielä ennen ollut kenelläkään ja ne, jotka olivat vielä voimissaan,
ajattelivat kotiin pääsyä ja tulevata joulua jossain kotinurkilla.
Olisihan siellä edes lämmintä.

Aamuyöstä täytyi armeijan taas lähteä taivaltamaan, kun puut loppuivat
ja armoton pakkanen tuntui vain kiihtyvän. Tuomas Tuomaanpoika kantoi
muutamasta ladosta heinän tähteitä ja kehoitti niitä kuumentamaan
nuotioissa ja laittamaan saappaisiin jalkojen suojaksi. Useilta oli jo
varvas paleltunut ja jalkarievut jäätyneet kenkiin kiinni. Torkkuvat
hevoset valjastettiin ja matkue alkoi taas lähteä etelää kohti
taivaltamaan.

Joulupäivä selkeni kirkkaana ja viima vihloi yhä polttavammin kasvoja
ja koko ruumista. Puolipäivään taivallettua, väsyivät muutamat ja
heittäytyivät tiepuoleen lepäämään. Kiroten raastettiin heidät
pystyyn ja joka ei jaksanut, sovitettiin rekiin ja niissä saivat he
hiljalleen jäätyä toisten huomaamatta. Armfeld parin muun upseerin
kanssa oli ajanut edellä vahvalla hevosellaan ja jättänyt armeijan
Tuomas Tuomaanpojan johdettavaksi ja hänen vastuulleen. Kun vielä
illansuussakaan ei alkanut näkyä ihmisasunnoita ja kun Armfeldin
reen jäljetkin oli viiman juoksuttama lumi peittänyt, alkoi miehistö
suuttuneena napista.

— Ettekö käsitä, että meidän on nyt pyrittävä takaisin kotimaahan ja
meidän _täytyy_ kestää. Siellä kotiseuduilla ei ole ketään, jotka
rakentaisivat talot pystyyn, puhui Tuomas Tuomaanpoika. — Jumalan
nimessä siis eteenpäin mars! Hetkisen huojui miesjoukko eteenpäin ja
kun muutama hevosista jäi väsyneenä tiepuoleen, olisivat miehetkin
jättäytyneet kinoksiin lepäämään.

— Ettekö näe, että puita nuotioita varten ei ole missään, sanoi
Tuomaanpoika. — Koko armeija on minun vastuullani ja minun on se
vietävä täysilukuisena tunturien yli.

— Niin, niin, mutta me emme jaksa...

— Eteenpäin, eteenpäin mars! kajahti Tuomaan ääni ja kun hänen
rinnallaan huojuva Yrjö-veli pyrki edes vähäiseksi hetkeksi levähtämään
sanoen tapaavansa toiset, virkkoi Tuomas hänelle:

— Etkö aio totella esimiestäsi? Kun olen saattanut armeijan tunturien
ylitse, on siinä minulle, mutta sinun on päästävä kotiin, poika,
panemaan talo taas pystyyn. Eteenpäin, eteenpäin mars!

Seuraavan yön nuotioihin oli enää vaikea saada puita. Muutamia
rekiä lyötiin kappaleiksi ja kinokseen koetettiin kaivaa hautoja,
joissa olisi ollut suojassa purevalta viimalta. Mitä vain suinkin
löytyi, jonka arveltiin palavan, kannettiin nuotioihin ja alituisesti
liikkeellä ollen päästiin taas aamupuolelle, jolloin Tuomas
Tuomaanpoika komensi armeijan liikkeelle. Siitä oli jo muutamia
miehiä jäänyt taipaleelle ja lähtiessä komensi Tuomas lopettamaan ne
hevoset, jotka eivät jaksaneet kylliksi nopeasti kävellä ja olivat
hidastuttamassa matkuetta. Vain kymmenkunta hevosta jäi jälelle ja
näiden rekiin asetettiin musketit ja eväsreput.

Seuraava päivä valkeni eikä vieläkään näkynyt millään suunnalla
ihmisasunnoita. Miehistö huojui kalpeana ja väsyneenä ja Tuomas
Tuomaanpojan täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen pystyssä.
Mutta hänenhän täytyi kestää loppuun asti. Armeija oli hänen
vastuullaan ja se oli saatettava tunturien yli. Sitten hän ei enää
jaksaisi. Yrjö saisi mennä panemaan taloa kuntoon.

Keskipäivän lähetessä oli yksi ja toinen alkanut kuumeesta ja
väsymyksestä hourailla. Täytyi pysähtyä levähtämään. Puita ei ollut ja
miehistö kävi arvelematta rekien kimppuun jättäen vain kaksi jäljelle.
Nämä paloivat pian ja kun puita ei muualta saatu lyötiin muskettien
periä vastakkain ja kappaleet nuotioon. Rykmentin pappi houraili ja
saarnasi ikuisesta joulusta, joka oli tunturien toisella puolella
alkava. Yrjö Tuomaanpoika aikoi heittäytyä kinokseen, multa Tuomas
sanoi hänelle tiukasti:

— Mars pystyyn, poika! Etkö ymmärrä, että sinun on päästävä kotiin.

Useimmilla olivat jalat osittain paleltuneet ja muutamilta kädetkin.
Tuskissaan työnsivät he käsiään hiilloksiin. Kun nuotioista ei lähtenyt
enää mitään lämmintä ja kun pistimien kärkiin pistetyt ja nuotioissa
sulatellut leipäpalat oli syöty, komensi Tuomas miehet taas liikkeelle.
Yhteen ryhmään likistyneenä, horjahdellen ja tylsänä laahusti armeija
eteenpäin ja jälelle jättäytyviä täytyi Tuomaanpojan tyrkkiä musketin
perällä saadakseen heitä pysymään joukossa.

Kaikista Tuomaan ponnistuksista huolimatta jättäytyi kuitenkin yksi ja
toinen kinokseen. Heidän lasittuvat silmänsä painuivat kiinni ja viima
alkoi peitellä heitä lumiinsa.

Illan hämärtyessä näkyi kylä alempaa laaksosta ja kun Yrjö Tuomaanpoika
horjahti hankeen, repäisi Tuomas hänet pystyyn ja takoi häntä
hartioihin virkkaen:

— Älä niskoittele esimiestäsi vastaan, poika! Sanoinhan, että sinun on
mentävä kotiin rakentamaan taloa.

— Entä sinä?

— Niin... minä... Minä jään kokoomaan miehiä, jotka ovat jääneet
jälelle, sillä minun on vastattava armeijan täysilukuisuudesta
esimiehelleni. Etkö sitä ymmärrä, poika?

— Mutta sinun on myöskin tultava kotiin, sopersi Yrjö aavistaen, että
Tuomas jäisi kinokseen niinkuin monet toverinsakin.

— Kylä näkyy tuolta ja sinne on enää virstan verran. Minä jätän nyt
armeijan vuorostani sinun vastuullesi ja sinun on se vietävä tuonne
kylään. Ymmärrätkö?

— Kyllä, Tuomas.

— Minä tulen, kun joudun. Mars eteenpäin!

Yrjö aikoi kääntyä vielä jälelleen katsomaan, mutta Tuomas tyrkkäsi
häntä menemään ja kun joukko oli hävinnyt mäen alle, horjahti Tuomas
kinokseen ja tunsi hivelevää levon tunnetta.

Ei, mitä hänelle nyt olikaan tapahtumassa? Häh oli aikonut jättäytyä
toisten uupuneiden joukkoon, kun ei saanutkaan armeijaa täysilukuisena
tunturien ylitse, mutta eihän hänellä ollut siitä vastuu sen suurempi
kuin Armfeldillä, joka oli sen jättänyt kokonaan oman onnensa nojaan.
Ei, tästä täytyy sittenkin nousta. Yrjö saattaa sairastua ja talo
kotinurkilla jää panematta kuntoon.

Tuomas ponnistautuu liikkeelle ja tuntee, että jalat ovat jäätyneet,
mutta eteenpäin on päästävä. Kinoksiin horjahdellen pääsee hän
vihdoinkin kylään, johon toiset ovat jo ehtineet. Armfeld on mennyt
siitäkin ohitse ja kun miehistö luetaan, on armeijasta puolet jääneet
tuntureille.




Tyhjä luentosali.


Purevan kylmä helmikuinen viima puhalteli v. 1721 Turun puoleksi
palaneiden talojen nurkissa, kapeilla kujilla, joissa kaikkialla
vielä virui venäläisten jätteitä, heiniä ja muuta roskaa. Kiertelipä
surullisesti valitteleva viima niitäkin taloja, jotka venäläiset olivat
Turusta lähdettyään jättäneet ja joihin kaupungin paenneista asukkaista
oli muutamia harvoja perheitä muuttanut takaisin.

Elämä oli sammunut ennen niin vilkkaan ja elämänhaluisen Turun kaduilta
näinä pitkinä kärsimysten vuosina. Joskus näkyi vain viluinen kulkija
kuin takaa-ajettuna kiirehtivän ränsistyneiden talojen seinävieriä,
piilottautuakseen hataraan asuntoonsa. Tuomiokirkko oli kuitenkin
vielä paikoillaan, vaikka senkin sisällä näkyi hävityksen jälkiä, ja
kiirehtivä kulkija loi katseensa sen torniin, kuin siltä turvaa hakien.

Viima vihelteli kulkiessaan autioilla kaduilla, pyöräytti lunta lian
ja roskan peitteeksi ja jatkoi matkaa edelleen. Se pysähtyi hetkeksi
kiertämään akatemiataloakin ja kurkisti sen avonaisista ovista sisään,
valitteli särjetyissä ikkunoissa ja pyöräytti tyhjäksi raastetun
luentosalin permannolla muuanta kirjasta, jonka puukannet olivat
irtautuneet ja jonka aikulehdellä oli kömpelöillä, puuhun veistetyillä
kirjaimilla painettu: »_Se aapic-kiria_ painettu Daniel Medelplanilta,
Pälkäneen Taurialan kylässä v. 1716.»

Surullisella vaellusretkellään oleva pohjoisviima ei tästä ymmärtänyt
mitään ja jatkoi matkaansa.

Vähäistä myöhemmin, kun yliopiston luentosalista lunta sisään
puhalteleva tuuli oli poistunut, astui sinne kaksi viluista,
vaippoihinsa tarkasti kääriytynyttä miestä. Toinen oli Someron
kirkkoherra Jaakko Riz, joka Ison vihan alussa oli paennut
Inkerinmaalle, mutta josta hän äsken oli palannut ja tullut nyt Turkuun
hoitamaan väliaikaisen konsistorion esimiehen virkaa. Venäläiset
upseerit olivat hänet tähän toimeen määränneet ja kun kirkkoherra
Riz muutenkin halusi auttaa hädänalaista kansaansa, ei hän tahtonut
vastustella toimeen ryhtyessään.

Toinen hänen toverinsa oli Pernajan kirkkoherra Pietari Serlachius,
joka oli hänkin ollut pakolaisena ja sattumalta yhtynyt virkatoveriinsa.

— Surkealta näyttää täälläkin, virkkoi Jaakko Riz katsellen ympärilleen
autiossa luentosalissa, jossa oli vielä nurkissa venäläisten majailun
jätteitä.

— On vaikeata käsittää, miksi Herra on pannut näin raskaan kuorman
päällemme, virkkoi Pietari Serlachius. — Tämäkin nyt tässä... maan
korkein opinahjo... venäläisten likaamana ja saastuttamana.

Kirkkoherra Serlachius vaikeni ja jatkoi hetken kuluttua:

— Minusta tuntuu, niinkuin tällä ajanjaksolla olisi syövytetty
sammumaton kammo ja viha kansamme vereen idän raakalaisia kohtaan. Sitä
kammoa imevät lapset äitiensä rinnoista ja se paisuu vielä voimaksi,
joka maksaa nämä kohlut samalla mitalla.

— Minun on kosto, sanoo Herra, virkkoi Jaakko Riz. — Vaikka kyllähän
minäkin myönnän, että Suomen kansa voi vielä kerran nousta tästäkin
kurjuudesta ja häpeästä.

Pietari Serlachius oli huomannut luentosalin permannolla Medelplanin
aapisen ja nosti sen sieltä alkaen uteliaana silmäillä muun muassa
jäykillä kirjaimilla painettua Isämeidän rukousta.

— Katsohan tätä! Kuulin puhuttavan tästä Daniel Medelplanin työstä
ja nyt näen sen, virkkoi kirkkoherra Serlachius ojentaen aapisen
toverilleen. — Tuossakin yksi pieni todistus siitä, että kansamme ei
taitu, vaikka ylivoiman alla taipuu. Daniel Medelplan leikkaa puusta
kirjaimet ja painaa yksitellen aapiskirjan lehdet, kun oikeassa
präntissä valmistettuja ei ole saatavissa.

— Niin, minäkin kuulin, että tätä Daniel-papin aapista on sitten
lainattu kylästä toiseen, virkkoi Jaakko Riz. — Tässä kyllä ei
ole paljoa muuta kuin isämeidän rukous, mutta onhan sekin jotain.
Kristinopin taito onkin näinä vuosina mennyt niin, että kaikki on
aloitettava taas alusta.

— Niinkuin täälläkin, sanoi Serlachius viitaten tyhjää luentosalia. —
Kuinka monta palannee yliopistomme opettajista, jotka ovat pakolaisina
saaneet lähteä mikä minnekin, useimmat vieraille maille.

Toverukset jättivät aution luentosalin. Pohjoistuuli palasi jälleen
kierreltyään tyhjässä kaupungissa ja alkoi käännellä Medelplanin
aapisen lehtiä ikkunalaudalla, johon Pietari Serlachius oli sen
jättänyt.




Piilopirtillä.


Yksinäisellä salolammella souteli nuori, noin kuudentoista vuotias
tyttönen toukokuun tyvenen ja aurinkoisen aamun kirkkaudessa. Aamu oli
lämmin ja tytön pyöreitä jäseniä verhosi vain lyhythihainen piikkopaita
ja lyhyt hame, joka oli jo parista kohdasta pahasti risukoissa
revennyt. Tyttö oli lähtenyt kokemaan katiskoita ja ahvenmertoja ja
runsas saalis jo pyristeli venheen pohjalla. Muutamia pajumertoja oli
vielä kaislikon rinnassa katsomatta, mutta eipä ollut kiirettä salolla,
jos antoi venheen kellua siinä hetkisen melomatta ja nautti lämpimästä
auringon paisteesta ja käkien kilvan helkyttämästä kukunnasta.

Yhtäkkiä tämä eräkorven hiljainen rauha häiriintyi, kun rantapajukossa
kuului risujen murtuminen, niinkuin astujan askelten alla. Tyttö
säikähti ja tarttui pelokkaana melaansa, luoden hätääntyneen katseen
rannalle, Kotoisia se ropsaja ei saattanut olla. Olihan veli toisaalla
rihmoillaan, eikä mitenkään ollut tänne ehtinyt eikä isä kyennyt
metsäsaunalta liikkumaan, ja äidilläkin oli aamulypsy ja muut askareet.

Olisiko ehkä ryssä, koirankuonolainen, tänne korven kohtuun osannut?

Tätäpä tyttö ensiksi ajatteli ja pelosta vavahteli melaa pitävä käsi.
Rannan pajukosta ilmestyi kuitenkin kotoiselta näyttävä mies, vaikka
olikin meikäläisistä erilainen vaatteiltaan ja naamaltaan kokonaan
parroittunut. Tulija katseli hetkisen pelästynyttä melojaa ja virkkoi
sitten ystävällisesti:

— Älähän pelkää, tyttöseni, en minä vainolainen ole, vaan paossa
kotitanhuvilta niinkuin ehkä sinäkin. Metsiä harhaillessani osuin tähän
lammen rannalle ja ihastuin ikihyväksi ihmislapsen nähtyäni. Missä
sinun kotiväkesi on?

Tyttö aprikoi, sanoisiko. Eihän tietänyt, vaikka mies sittenkin olisi
joku maassa majailevista venäläisistä, jotka ryöstivät ja hävittivät.

— Tuolla vain... metsässä, sai tyttö tuskin äänensä kuuluville. —
Kukas... te olette?

— Olen seurakuntamme sielunpaimen, joka jo toista vuotta on pakolaisena
kierrellyt. Melohan, lapseni, lähemmäs, että näen, onko taivahinen
siunannut pyydyksesi, joita varmaan olet kokemassa.

— Niin olen.

Pelonalaisena meloi tyttö lähemmäksi rantaa ja mies rannalla katseli
tutkivasti häntä.

— Metsäkulman Laurin nuorin tytär, Kylli! Tunsinpas sinut, vaikka olet
kasvanut ja pyöristynyt. Vieläkö isäsi ja äitisi elävät?

Tyttö uskalsi nyt jo tyrkätä venheen kokan aivan rantaan kiinni, kun
oli varma, että vieras ei ollut vihollinen, koskapa tunsi hänet ja
nimeltä puhutteli. Saattoipa olla pitäjän pappikin, eihän hän tuntenut,
kun oli jo monia vuosia siitä, kun kirkossa oli käyty ja silloin oli
hän nähnyt papin vain koreana messupaidassaan.

— Onpa sinulla ahvenia, onpa haukikin. Eipä muuten olisikaan jäsenesi
noin pyöreät, ellette saisi täällä riistaa kyniksenne. Siitä on
kolmatta vuotta, kun olen isäsi nähnyt. Vieläkö hän sairastelee
venäläisten pahoinpitelystä? Kuulin, että olivat häntä rääkänneet.

— Vielä. Ei hän paljoa kykene liikkumaan.

— Olen ehkä mielivieras vanhemmillesi. Siispä saattanet, tyttöseni,
minut asumuksellenne. Onhan hyvä, että pitkän ajan perästä näen
rakkaita seurakuntalaisiani.

— Tulkaa venheeseen.

Pappi istui ruuheen ja alkoi soutaa.

— Olisi vielä joku pyydys... jos ei niin kiirettä ole... sanoi tyttö.

— Eipä niinkään. Tulkoonpa niistä nyt vielä nälkäisen kulkijankin
varalta.

Saalis lisääntyi vielä puolella ja rantaan päästyä alkoi tyttö mättää
ahvenia konttivakkaan. Se tuli puolilleen ja ripeästi nosti tyttö sen
hartioilleen.

— Annahan, kun minä kannan vakkasi tällä kertaa. Se näyttää liian
painavaltakin hennoille hartioillesi.

— Ei ne niin hennot ole, naurahti tyttö.

Vakka sovitettiin korentoon ja kannettiin yhdessä kiemuroivaa polkua
joka väliin peittyi risukoihin, mutta joita tyttö taitavasti väisti.
Kohta ilmestyi ahon laidasta metsäsauna ja sen edustalla tyttö pysähtyi.

— Tässä asumme. Jos tahdotte istua tuohon kivelle siksi aikaa, kun käyn
vähän siivoamassa, sanoi tyttö. — Äitikään ei taida olla kotona ja isä
tekee aina saunaan törkyä.

— Älähän välitä siitä, sanoi pappi ja työntäytyi ahtaasta ovesta tytön
jälessä saunaan. Sauna oli hämärästi valaistu ja pienen ikkunan ääressä
kapersi jotain tuohityötä entinen Metsäkulman vauraan talon isäntä,
Lauri.

— Herran rauha majaan, toivotteli pappi ja istahti Laurin lähelle
rahille, jonka Kylli oli tarjonnut. — Ei taida Lauri-naapuri enää
tuntea?

— Kyllähän minä vähän... äänestä... arveli Lauri vierasta tirkistellen.
— Eihän vain liene pitäjän kappalainen, Nicolaus?

— Onpa niinkin.

— No johan minä äänestä... kun on muuten niin muuttunut. Vaikka niinpä
tässä on muututtu jokainen. Täällä sitä nyt mekin olemme, piilopirtillä.

Pappi Nicolauksen olivat venäläiset ottaneet vangiksi, ensin
rääkättyään häntä niinkuin muitakin hengenmiehiä. Kuljeteltuaan
Nicolausta Virossa ja sisä-Venäjällä, oli hän päässyt kuonolaisten
kynsistä karkuun ja Ruotsin kautta kotimaahan. Oikoteitä myöten
kulkiessaan kotipitäjätään kohti oli hän eksynyt lammen rannalle, jossa
Kylli-tyttö oli kalastamassa.

Nicolaus-kappalaisen kertoessa seikkailuistaan Laurille, oli Kylli
laittanut ahvenista muhevan keiton saunan edustalla olevassa
pistekodassa. Lehmää laitumelle saattelemassa ollut Laurin emäntäkin
palasi ja hämmästyi odottamattomasta vierailusta. Aho-aukean keskelle,
keltakukkaa työntävälle nurmelle katettiin vaatimaton kala-ateria ja
nälkäisenä kävi Nicolaus-pappikin sen kimppuun.

— Ja näin pieneksikö on perheenne supistunut? kysyi Nicolaus. — Simo
ja Yrjöhän joutuivat sotaan ja sinne jäivät, sen muistan, mutta olihan
vielä Alpo ja Mikko Metsäkulmalla ollessanne.

— Alpokin joutui sotateille ja Mikko vain on enää jälellä, virkkoi
Lauri, leuka värähtäen. — Siellä on kotimme hävitettynä ja poltettuna
ja kun Mikko siellä taannoin kävi, kertoi vain saunan olevan
polttamatta ja senkin ovelle kuuluu pajupehko kasvaneen.

— Ja kirkkoa kuului ympäröivän jo sakea metsä, tiesi emäntä. — Papin
talossa kuuluu tupa olevan jäljellä, mutta siitäkin katto sortuneen.
Milloin tästä uskaltanee lähteä kotinurkille, jos heitä enää
tarvinneekaan. Kovin on tuo Laurikin jo käynyt heikoksi.

— Onhan teillä nämä nuoret, jotka kyllä kodin jälleen rakentavat, sanoi
Nicolaus.

Mikko poika oli tullut metsästä hänkin aterialle ja vahvarakenteisempi
näytti hänestä tulevan kuin isästään. Kyllä hän pian jaksaisi talon
uudelleen rakentaa.

— Rauha on nyt jo maassa ja jokainen voi taas siirtyä kotikonnuilleen
julman hävityksen jälkiä parantamaan, virkkoi Nicolaus. — Ehkäpä
kaikkivaltias nyt jo vihdoinkin armahtaa maatamme ja antaa sen jälleen
kehittyä vähitellen siihen, mihin jo menneet sukupolvet olivat vaivalla
päässeet.

— Ei tiedä. Sodanhaluinen kuningas saattaa taas piankin keksiä uusia
sotaretkiä, virkkoi Lauri.

— Milläpä miehillä hän enää sotaa käynee. Ainakin ne, mitä tälle
puolle Pohjanlahden on jäänyt, tarvitaan tarkoin hävitettyjen kotien
rakentamiseen.

Hetkisen tuijotti Nicolaus-pappi tulisijan hiillokseen, missä
kalakeitto oli äsken kiehunut ja jatkoi:

— Luulenpa, että Ruotsissakin on jo lopullisesti kyllästytty Kaarle XII
onnettomiin päähänpistoihin ja silloinhan hänestä saisimme täälläkin
pian rauhan.

Nicolaus-papin ajatusta ei piilopirtin perhe käsittänyt. Mistäpä he
olisivat voineet käsittää, että tämän huikentelevaisen hallitsijan
suurimmaksi syyksi oli luettava tämäkin kärsimysten pitkä kausi, jota
isonvihan nimellä jälkipolvet tulisivat muistelemaan. Venäläinenhän oli
tosin maan hävittänyt, mutta ehkäpä tarmokkaampi hallitsija olisi sen
voinut estää.

— Aion tästä käydä minäkin seurakuntaani hoitamaan, jonka saan nyt
yksinäni tehdä, kun esimieheni kuuluu hänkin sodan kärsimyksiin
sortuneen. Metsä on kaadettava kirkon ympäriltä ja rauhan evankeliumia
taas saarnattava. Nyt levähdän täällä hoivissanne ja huomispäivänä
lähdemme tästä joukolla hävitettyjen kotien raunioille.

Sitäpä lähtöä Metsäkulmalle olivat piilopirtin asukkaatkin juuri
miettineet. Laurinkin koukkuun painuneet hartiat näyttivät suoristuvan,
kun hän kohta topakasti virkkoi:

— Niinpä sitten huomispäivänä lähtekäämme ja koetan vielä minäkin uuden
pirtin nurkkia kokoon liitostella. Ehkäpä tästä vielä elämä palautuu
entiselleen, kun saadaan kylvöt tehdä ja karjaa lisääntymään. Ainahan
niitä asumuksia kyhää, kun karjan ja kylvöt saa kuntoon.

Suloisena suviaamuna vaeltaa piilopirtin väki sielunpaimenensa kanssa
rakentamaan, mitä sota ja vaino on heidän kohdaltaan hävittänyt.




Kodin raunioilla.


Kaksi miestä hiihtää verkalleen varhaisena huhtikuun aamuna
asumattomien salojen, vaarojen ja pikku järven selkien poikki, pyrkien
erään pienen järven rannalle Pohjois-Savon seuduilla. Eilen on lumi
sulanut hellittävässä auringossa ja yöllä pakkanen kovettanut hanget
kestäviksi ja joutuisata on nyt miesten taivallus kotitienoota kohti,
josta muutamia vuosia sitten toinen on joutunut kuninkaan käskystä
Puolaan ja toinen sen jälkeen Lybeckerin joukkoihin, jotka koettivat
estää venäläisjoukkojen tunkeutumista Viipuriin ja sitä tietä koko
maahan. Molemmat olivat veljeksiä samasta talosta, joka oli täytynyt
jättää niinkuin monet muutkin kodit venäläisjoukkojen hävitettäväksi.
Nuorempi, Yrjö, jäi Saunalahteen taloa pitämään kun vanhemman
tempaisi sodan koura vieraalle maalle ja harhailtuaan molemmat
aikansa sotavankina ja sittemmin karkureina, vei onnellinen sattuma
heidät kotipaikoille pyrkiessä yhteen ja yhdessäpä nyt samaa matkaa
jatkettiinkin.

Useita päiviä olivat veljekset hiihtäneet, ensin Virosta Suomenlahden
poikki ja sitten suoraan keskimaata kohti, vanhempi, Hannu, edellä,
Yrjön koettaessa pysyä kiihkeästi kotiin pyrkivän vanhemman veljensä
kintereillä. Mistä lienevät Hannulla voimat riittäneetkin puskea
vastatuuletkin yhtä vimmaisesti, vai tämäkö raikas kevätaamu niitä
ehkä antoi; riittävästi eivät veljekset olleet kuitenkaan saaneet
näinä päivinä ravintoa. Hannun selkärepussa heilahteli vielä kannikka
leivästä, joka pari päivää sitten oli saatu ja siitä kannikasta pitäisi
vielä riittää täksikin päiväksi. Olihan leivän höysteeksi tipauteltu
aina yönuotiolle asetuttaessa metsopari Hannun piilukkoisella
tussarilla, jonka hän oli saanut jostain otetuksi mukaansa. Ase olisi
hyvä Saunarannallakin, jossa ei tiettävissä ollut muuta syötävää kuin
metsän riista ja luodikolla olisi hyvä metsästää hirviä ja muita
sellaisia isompia otuksia..

Hannu oli hiihtänyt kiivaasti muutaman korkean vaaran jyrkän rinteen ja
pysähtyi kaatuneen hongan tyvelle levähtämään. Yrjö eli jäänyt vähän
jälkeen ja hengästyneenä kipusi rinteen harjalle.

— Huonoksipa se Lybeckerin kaalisoppa vei miehen, virkkoi Yrjö veljensä
viereen istahtaen. — Monta metson reittä saa popsia, ennenkun tässä
voimat ovat entisellään.

— Vähinä ne ovat minultakin, virkkoi Hannu. — Tämä kevätaamu ja kodin
raunioiden näkemisen toivo minulle voimia antavat.

— Nepä minullekin, ja ennen iltaahan olemmekin jo Saunarannalla.

— Miten jaksanemme; hiihtää. Tänään tulee taas lämmin päivä.

Aurinko nousikin hehkuvan punaisena metsän takaa ja lämmitti hiihdosta
hiestyneiden miesten selkää. Olisipa tehnyt mieli pitemmältäkin
levähtää, kun sopiva tulenpitopaikkakin oli vieressä.

Vaaran harjulle näkyi etelän ja vähän taaempaa idän puolelta hävitetyt
kylät, joissa vain tupien hiiltyneet rauniot ja muutamissa saunat
olivat talon paikkoja näyttämässä. Muutamiin oli jo pakosalla ollut
väki palannut töihin ja kirveen iskut kalkahtelivat raikkaassa
kevätaamussa, kun tupia jälleen rakennettiin. Kuinka monennen kerran
niitä saatiin sotien ja vainovalkeiden jälkeen rakennella, ei kukaan
voinut tarkalleen sanoa. Varhaisempina aikoina olivat karjalaiset
käyneet monet kymmenet kerrat talot polttamassa ja sodan jaloissa
olivat ne taas sortuneet, nyt viimeksi perinpohjin koko maassa. Olisipa
voinut jo luulla, että talonpaikat jäävätkin autioiksi, mutta näytti
taas tänäkin kauniina huhtikuun aamuna, että maassa asuu sitkeä kansa,
joka pahimpienkin iskujen jälkeen kykenee kotinsa ja kontunsa jälleen
rakentamaan.

Talon jälleen kuntoon rakentaminen oli ollut Saunarannan veljeksilläkin
mielessään ja hetken levättyään vaaralla antoivat he suksiensa
luistaa rinnettä alas ja koettivat pysytellä samassa vauhdissa vielä
tasasellakin maalla. Vasta kun päivä korkealle kohoten oli ehtinyt
paahtaa lumen upottavaksi, pysähtyivät veljekset levähtämään, varsinkin
kun Hannu oli muutaman mäen kupeesta pälvessä kylpevän urosmetson
lävistänyt luodikollaan aamiaispalaksi.

       *       *       *       *       *

Lukuisien, autioksi jääneiden talojen raunioiden ohi hiihtäen ovat
veljekset viimein päässeet kotikyläänsä. Saunanrannalle on Yrjön sotaan
lähtiessä jäänyt talo kuntoon, mutta läävän ja vaateaitan tapaavat
veljekset nyt vain talon paikalta. Venäläisiä vastusteleva talon vanha
vaari on saanut surmaniskun näiltä omalla pihallaan ja Hannun ja Yrjön
nuorimman sisaren, Inkerin, ovat he vieneet mukaansa. Naapuritalon,
Juurikorven, isäntä näitä pojille kertoo, kun nämä kotiin päästyään
käyvät Juurikorpeen saunomaan ja omaisiaan tietämään.

— Onhan niitä ennenkin eletty vaikeita aikoja, mutta eipä vielä
tällaisia, että kokonaisista perhekunnista vain muutama olisi jäänyt
jälelle, haastelee Juurikorven Mikko saunan jälkeen tuvan penkillä
tarinaa jatkettaessa. — Ei riittänyt tämä sodan hävitys, kun piti
vielä voittajan raastaa tuhansittain miehiämme ja naisiamme orjiksi
Venäjälle. Sinne meni minultakin ainoat pojat, eikä tässä tiedä,
kehtaanko enää taloa ryhtyä rakentamaan yksinäni. Jos sattuisi
sellainen onni pojille, että pääsisivät karkaamaan.

— Minustakin tuntuu, että Lauri ja Juha eivät jää sinne kauaksi aikaa,
virkkoi Hannu. — Ovat ne pojat siksi neuvokkaita, että eivät suostu
ryssän orjiksi.

— Kunpa Inkeri-siskokin pääsisi heidän kynsistään karkuun, sanoo Yrjö
alakuloisesti siskoaan muistellen.

— Ei tiedä... naisten karkuun lähtö on toista kuin miesten, sanoo
siihen Hannu.

— Kyllä sen tempun osaavat naisetkin, kun niikseen on, virkkoi Mikko
veljeksiä puolestaan lohdutellen. — Montapa tyttöä kipaisi ennen
Karjalastakin kotiin, kun vainolaiset sinne veivät, eivätkä saaneet
suostutelluksi omikseen.

Talojaan ryhtyivät rakentamaan Saunarannan veljekset niinkuin
Mikkokin. Kevätkylvöjä olisi pitänyt käydä tekemässä, mutta siementä
puuttui. Yksi ja toinen oli kotiin palatessaan ampunut otuksia ja
nahkakiihtelyksillä käytiin vaihtamassa Raumalla ja Kokkolassa
siementä, jota sinne hyvänä kauppatavarana laivurit toivat.
Selkärepuissakin sitä tuotiin, sillä harvoille oli sodan hävitys
hevoset jättänyt ja hevoskuormallisiin ei olisi useammankaan talon
varat riittäneet. Muiden siementen noutajien mukaan oli Saunarannan
Yrjökin lähtenyt ja hänen kiihtelyksensä olivat niin saksan suosimia,
että kaksitoistakappaisen säkin laski Yrjö olaltaan siemenohraa Hannun
iloiseksi hämmästykseksi Saunarannan aitan kynnykselle. Yrjöäkin odotti
vuorostaan iloinen yllätys, kun tuvan salvokselle ilmestyi Inkeri-sisko
sammalsäkkeineen, joita hän veljensä avuksi oli jo pari päivää tuvan
tarpeiksi kantanut.

— Miten sinä pääsit? puuskahti Yrjö vapautuen murheesta, joka oli häntä
painanut Inkeri-siskon takia.

— Karkasin tietysti ja kun satuin osumaan toisten kotimaahan pyrkivien
mukaan, niin mikäpä oli sitten tullessa, sanoi tyttö.

— Eivätkä saaneet kiinni.

— Eivät. Liikuin vain öillä ja päivät piileksin pellon ojissa ja
milloin missäkin.

Uusilla voimilla käytiin Saunarannalla rakentamaan kotia; Olihan saatu
siskokin takaisin kotiin ja sitten vielä runsaasti siementä. Veljekset
kävivätkin kiireesti kevätkylvöihin ja ohrahalmeen lisäksi raivattiin
vielä aikamoinen naurispalokin. Kesällä kun tehtäisiin heinää, olisi
silloin jo lehmäkin taloon hankittava ja ehkäpä senkin onnistuisi
jostain saamaan. Olihan sentään muutamilla osa karjasta säilynyt, kun
se sodan syttyessä oli korpien keskelle ajettu ja sinne piilopirtin
viereen turvemajat sitä varten laitettu.

Juurikorven Mikkokin oli alkanut rakennella taloaan. Olihan hänelle
jäänyt kuitenkin viisivuotias pojanpoika, joka äitinsä kanssa oli kylän
piilopirtille jäänyt, mutta Mikon palatessa oli orpo, kun tauti oli
äidinkin ottanut. Turhaan poikiaan tulevaksi vuotellen, jäi Mikko tästä
talonpitäjää ja vanhuuden varaa odottelemaan...




Salonkävijä.


Yrjö Pietarinpoika oli saanut sanoman kaukaiselle salosaunalleen,
että venäläinen on tehnyt rauhan Uudessakaupungissa. Häneltäkin
oli vihollinen polttanut talon, vienyt nuoremman veljen ja siskon
mukanaan. Vanha äiti oli ryöstäviä vihollisia vastustaessaan tupertunut
hankeen ja siihen jäänyt. Yksin oli Yrjö näinä raskaina vuosina
elellyt metsäsaunallaan, paettuaan sodan alussa kykenemättömän
Lybeckerin joukoista. Nyt oli jo alkanut palailla muitakin pakolaisia
salosaunoiltaan ja Yrjö Pietarinpoikakin muutamana helmikuun päivänä
koputteli puoliksi palaneen pirttinsä nurkan päitä kirvespohjallaan.
Talo olisi pitänyt panna kuntoon, mutta tällä kertaa tuntui olevan
siihen kovin vähän halua. Veljen vankinaolo ja sisaren ryöstö oli vielä
mieltä painamassa. Miten voisi yksin yrittää, kun ei ollut ketään
sukulaisia edes auttamaan ja nuorikkoakaan ei käynyt mieliminen tyhjään
taloon. Vainolainen oli vienyt karjan. Yksi poloinen vasikka oli jäänyt
ja sen oli naapuri ottanut hoiviinsa salonavetalleen.

Yrjö Pietarinpoika ryhtyi kuitenkin purkamaan palaneita hirsiä tupansa
kehästä. Kolme hirsikertaa oli jäänyt ehjäksi ja ne veisteli Yrjö
molemmin puolin puhtaalle puulle, odottamaan toisia uusia hirsikertoja
siksi, kun keväiset päivät alkaisivat herätellä kodin rakennusintoa.

Haukattuaan tupansa kinostuneella portaalla palan mustaa leipää, nousi
Yrjö suksille ja lähti hiihtämään naapurikyliin.

Yhtä toivotonta ja masentunutta oli elämä sielläkin. Hävitettyjä koteja
olisi pitänyt rakentaa, mutta ei ollut monellakaan tietoa leivästä.
Nälän kanssa taistellen kyhättiin kokoon asumuksia poltettujen talojen
raunioille ja odotettiin hartaasti kevättä, joka toisi uusia elämisen
mahdollisuuksia, kun pääsisi kevätkalaan.

Louhivaaran pihaan pysäyttää Yrjö suksensa ja käy tupaan, joka tässä
syrjäisessä paikassa on jäänyt sydänmaita samoilevalta viholliselta
huomaamatta ja polttamatta.

— Vielähän olet hengissä pysynyt, sanoo Louhivaaran Tuomas tupaan
astuvalle Yrjölle.

— Vieläpä tuota sinäkin näyt olevan. Ja perheesikin on taitanut säilyä
viholliselta.

— Sattui kuin vahingossa säilymään. Naiset sattuivat olemaan
palohalmeella leikkaamassa, kun vihollisparvi kylällä liikkui ja joku
oli käynyt tässäkin nuuskimassa, olisiko mitään ryöstettävää. Lienee
näyttänyt tämä asumus ryssästä liian vähäiseltä, kun jätti rauhaan ja j
rauhassa tässä sitten olemme saaneet ollakin.

Naurishuttu kiehua porisi Louhivaaran tuvan liedellä ja kohta alkoi
emäntä täytellä vateja ja kantaa niitä pöytään.

Viimekesänä oli ollut Tuomaalla valtavia naurishalmeita ja nyt oli
hänellä varaa auttaa hätääntyneitä naapureitaankin nauriilla. Olipa
ruis- ja ohrahuhtakin auttanut niin, että niistäkin vähän liikeni
siemenviljaksi naapureille ja vähän leipäavuksikin.

— Minulta meni kaikki, virkkoi Yrjö raskaasti huoahtaen. — Jos olisi
kaikki muu mennytkin, mutta kun meni sisko ja veli.

— Monelta ne ovat menneet. Rajantakainen on aina harjoittanut
naisenryöstöä, mutta nyt niitä on raahattu laumottain näinä surkeina
vainon vuosina. Palannevatko sitten enää milloinkaan kotiperukoilleen.

Tuomas kehoitti Yrjöäkin aterialle:

— Tulehan suurukselle. Ei se elämä suremalla parane. Täytyy vain
yrittää jokaisen alusta.

— Kunnes on saatu kaikki jälleen rakennetuksi ja taas tulee vihollinen
hävittämään.

— Voihan se käydä niinkin. Kaarle-kuningasta me saamme tästä häviöstä
kiittää. Omat miehemme ovat saaneet olla vierailla mailla taistelemassa
ja oman maamme kuningas jätti vihollisen jalkoihin.

— Talo pitäisi minunkin jälleen panna kuntoon, mutta eikö tuo jääne,
virkkoi Yrjö hetken kuluttua.

— Ettäkö jättäisit talosi siihen, kun nyt rauha on vihdoinkin tullut,
sanoi Tuomas. — Ei se vetele. Kevään tullen autan sinua talosi
rakentamisessa ja siitä palkkioksi saisit nyt lähteä Turkuun, suolaa
hakemaan. Saimme sitä äsken viisi ruokalusikallista muutamalta
kaupungissa kävijältä, mutta nyt on enää puolet jälellä. Sitä tarvitset
itsekin ja noilla sinun hartioillasi ei viidenkään leiviskän kontti
paljoa paina. Lähde siis matkalle ja parin, kolmen viikon perästä olet
jo takaisin.

Jos oli saloilla leipä vähissä, niin suolasta oli sitä suurempi puutos.
Mitä vähän satuttiin saamaan, säilytettiin kuin kultaa, mutta se kului
kuitenkin. Tämä äsken saatu vähäinen määrä oli Louhivaarastakin lopussa
eikä ollut ajattelemista kevätkalaankaan ilman suolaa.

— Samapa se, vaikka lähdenkin, virkkoi Yrjö. — Eipä näillä talvisilla
päivillä ole väliä, miten nämä saa kulumaan.

Kookas tuohikontti selässä lähtee Yrjö Pietarinpoika hiihtelemään
etelää kohti. Tuomaan emäntä on laittanut riittävästi evästä konttiin
ja pohjimmaiseksi riepuun käärityt äyrityiset, joilla suolat oli
ostettava.

Hiihtäessään asuttujen seutujen ja kirkonkylien ohitse, kohtaa
salonkävijää sama hävityksen surkeus kaikkialla. Toisissa talot
kokonaan porona, muutamissa katot palaneina ja seinät hiiltyneinä ja
harvoissa vain asukkaat toivottomina ja alakuloisina rakentelemassa
jälleen kuntoon asumuksiaan.

Viikon päivät hiihdeltyään, näkee Yrjö Tuomaanpoika tuomiokirkon
tornin metsäniemekkeen takaa, ja tietää nyt olevansa perillä. Tultuaan
kaupunkiin, josta hävityksen jäljet eivät vielä ole ehtineet peittyä,
etsii Yrjö muutaman tuttavansa kauppaporvarin taloa, mutta löytää
vain hiiltyneet rauniot. Pienissä kivipuodeissa, joissa ennen Turun
loistoajoilla käytiin niin vilkasta kauppaa, olivat luukut suljettuina.
Yrjö koetti tiedustella muutamilta harvoilta kujasilla liikkuvilta,
missä Turun suolaporvarit nyt majailivat.

— Ei täällä mitään suolaporvaria ole sen jälkeen, kun venäläiset
puhdistivat tarpeisiinsa Kivi-Matin suola-aitan.. Ei kukaan uskalla
ryhtyä suolakauppaan koirankuonolaisten takia, selitti muuan mies
Yrjölle ja pujahti kuin arka otus loukkoonsa.

Yrjö Pietarinpoika tuskitteli turhaa matkaansa. Olipa Turku tosiaankin
tullut köyhäksi, kun ei suolakouraa saanut salonkävijä täältä
konttiinsa. Mikä neuvoksi? Tyhjiltään ei olisi käynyt lähteminen
paluumatkalle. Louhivaaran emännän suolattomat eväät hiukoivat miehisen
miehen sydänalaa. Olisi saanut edes kourankaan suolaa hiukovaan
nälkäänsä.

— Kuulehan, äijä, virkkoi Yrjö muutamalle kepin varassa lyykkäävälle
miehelle, jonka tapasi Napaturun kadulla. — Mistä täällä salolaisille
suolaa annetaan?

— Häh? suolaako? Ei sitä ole liioin itsellämmekään, sitten kun ryssän
upseerit veivät suolakauppiaamme varaston kuitiksi. Uudestakaupungista
sitä on haettu ja sieltä kuuluu saavan vaikka leivisköittäin, kellä
äyrityisiä on.

— Vai saa sieltä, virkahti Yrjö ja käänsi heti suksensa, lähteäkseen
kaupungista. — Hyvästi sitten, köyhä Turku. Enpä toista kertaa hiihtäne
tänne enää suolan hakuun.

       *       *       *       *       *

Kolmisen viikkoa myöhemmin palasi Yrjö matkaltaan ja laski täysinäisen
suolakontin Louhivaaran pirtin penkille. Tuomas perheineen ihastui kuin
suuresta saaliista ainakin.

— Saitpas sittenkin suolaa. Nythän ei enää hätää mitään. Pankaa sauna
lämpiämään Yrjölle ja saattakaa sanaa naapureille, että saavat tuopin
suolaa hiukaansa, puheli Tuomas hyvillään ja jatkoi vilkkaasti samaan
menoon:

— Täytyyhän naapureitaan auttaa minkä vain voi. Mielellään tulevat
tupaasi nostamaan, Yrjö, kun tässä autoit meitä yhteisesti. Täytyy vain
jokaisen alottaa juurevasti elämäänsä, niinkuin alusta ainakin. Kyllä
siitä vielä hyvä tulee.

— Niin, alusta kai sitä saamme taas aloittaa, vaikka emme tiedä, miten
kauan rauha säilyy ja kotimme vihollisen hävitykseltä, virkkoi Yrjökin.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73934 ***