*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73995 ***
HÖLMÖLÄISET
Suomen kansan tarinoita Hölmölän väen
elämästä ja seikkailuista
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
toisintokokoelmien mukaan toimittanut
OLLI [Väinö Nuorteva]
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1924.
SISÄLLYS;
I. Hölmöläisille kasvaa kitkerää suolaa.
II. Akat uivat ja koukero peto syö ruislaihoa.
III. Uskottu mies varastaa myllynkiven.
IV. Hölmöläiset löytävät sopimattomasti käyttäytyvän räätälimestarin.
V. Jauhattajat seikkailevat järvellä.
VI. Hölmöläiset pyydystävät monenkaltaista riistaa.
VII. Hölmölän akat touhuissaan.
VIII. Hölmölän miehet lähtevät kaupunkiin.
IX. Hölmöläiset rakentavat käräjätuvan.
X. Hölmöläiset löytävät jalkansa ja puunoksalla-istuja luulee
kuolleensa.
XI. Hiirikoira saa aikaan suuren hämmingin.
I
HÖLMÖLÄISILLE KASVAA KITKERÄÄ SUOLAA
Talvella kerran rupesi Hölmölästä loppumaan suola.
Siitä suola-asiasta kun hölmöläiset sitten keskenään neuvoa pitivät,
niin jopa keksivätkin keinon, joka heidän mielestään oli sangen
viisaasti ajateltu.
Näin hölmöläiset nimittäin päättivät ja kaikessa seurakunnassaan
tiettäväksi julistivat:
»Koska suolaa suunnattoman suurella vaivalla ja rahan menetyksellä ynnä
paljon aikaa hukkaamalla on kaukaa meren rannalta kaupungista täytynyt
ostaa ja tänne hevosella vedättää, niin tehtäköön nyt sillä tavalla,
että me hölmöläiset tästälähin omine suoloinemme toimeen tulemme ja
elämme. Päätetty on nyt sen tähden niin, että minkä verran itsekullakin
vielä suolaa hallussansa on, se siemeneksi talteen otettakoon ja
yhteiseen peltoon kylvettäköön, jotta siitä syksyllä monen-kertaisen
suolasadon korjata saamme.»
Niin sitten tapahtuikin, että Hölmölän väki kevään tultua rupesi
tekemään suola-toukoa.
Hölmölän suuri yhteinen pelto kuokittiin, ja kun se oli saatu
kuokituksi, niin ruvettiin kokkareista multaa möyhentämään
pitkäpiikkisellä äkeellä. Mutta koska äes oli ylen raskas ja hankala
vetää ja kun se alinomaa harasi vastaan, keksittiin vallan oivallinen
keino tämän asian auttamiseksi. Äes käännettiin selälleen niin että
piikit joutuivat ylöspäin. Ja nythän äes olikin vallan köykäinen ja
mukava vetää, kun eivät piikit pitäneet vastaan. Se vain oli vähän
ikävää, että sen päällä ei äestäjä nyt ajaessaan voinut istua.
Suola sitten kylvettiin peltoon. Kylvön tehtyä varrottiin, katseltiin
ja kaipaeltiin, ottaisiko suolansiemen kunnolla itääksensä. Ja väkevää
maata kun oli pelto, niin vallan pian se rupesikin viheriöitsemään.
Lykkäsi näet runsaasti kaikenkaltaista rikkaruohoa, paraasta päästä
polttiaisen ituja ja rautanokkosen taimia.
»Jopa ihanasti joutuu suolaheinä!» huusivat hölmöläiset tämän vihannan
vihreyden nähdessään.
Päivänä muutamana kuitenkin tapahtui onnettomuus. Pääsi näet jostakin
hevonen sinne suolapeltoon irralleen juoksentelemaan ja kalliita oraita
tuhoamaan.
Joku yritti kiireenvilkkaa juosta pellolle hevosta pois hätyyttämään,
mutta silloinkos toisilta hölmöläisiltä äläkkä pääsi:
»Pois pellolta! Hullu olet, kun pellon sotket ja laihon tallaat! Pahoja
jälkiä tulee ja kallis vilja hämääntyy!»
Tuli nyt äijien tuumiskeltavaksi kiperänkapera ja kaperankiperä,
mutkallinen kysymys, että kuinka se villitty hevonen saataisiin
ajetuksi pois niin taitavasti, ettei ajaja samalla tallaisi peltoa.
Tuumiskeltiin, tuumiskeltiin.
Kokonainen ruokaväli kun oli tuumiskeltu, niin tehtiin senkaltainen
päätös, että haettakoon tukevat paarit, hevosena karkoittaja
nouskoon paareille seisomaan ja neljä vahvaa miestä kantakoon sitten
hevosenkarkoittajaa niillä paareilla pitkin peltoa. Sillä tavalla
tehden ei hevosenkarkoittajan tarvinnut askeltakaan pellolla astua ja
jaloa kasvullisuutta tallata.
Niinkuin oli päätetty, niin myös tehtiin. Paareilla kantaa hetkutettiin
pellolla hevosenkarkoittajaa, joka raippa kourassa hosui hevosta. Sillä
siitäkin pulmasta päästiin.
Suolavilja se vain yhä rehevämmäksi kasvoi minkä kerkisi ja jopa rupesi
kukoistamaankin. Silloin lähetettiin tarkka mies sitä maistamaan,
että joko kuinkakin suolaiselta maistunee. Se ymmärtäväinen mies kun
nokkosen lehtiä maistella maiskutteli, niin heti huusi:
»Kyllä on suolaista! Ai, ai, oikein huulia polttaa ja kieltä kirveltää!
Väkevää on suola!»
Suurella puukellolla silloin soitettiin kaikki väki kokoon kuulemaan
ilosanomaa, että suolaheinä on ankarassa suolan teossa.
Kun sitten syksymmällä arveltiin, että suola oli tarpeeksi
tuleentunutta, Hölmölän seurakunnan väki riensi joukolla suolasatoa
korjaamaan. Mutta kun talkooväki ruohoon tarttui, niin se pisteli
käsiin ja poltteli hyppysiä, niinkuin nokkosten tapana on. Poltteli
niin pahasti, että hölmöläiset tuskastuivat yrittelemiseen ja antoivat
jäädä korjaamatta mokoman äkäisen suolasadon. Toiset syyttivät suolan
siemenen olleen huonoa, toiset moittivat, että suolavilja oli päästetty
kypsymään liian suolaiseksi.
II
AKAT UIVAT JA KOUKERO PETO SYÖ RUISLAIHOA
Oudot ja arvaamattomat seikat olivat saaneet aikaan sen, että
hölmöläisten suolasato oli aivan surkeasti mennyt vialle, huolimatta
parhaimman mukaan tehdyistä viljelystoimista ja visun visusta
huolenpidosta. Sen tähden seurakunnan vanhimmat ja viisaimmat
kokoontuivat yhteen harkitsemaan, olisiko vielä kerran yritettävä
kylvää peltoon parempaa suolan siementä vai oliko tämä oivallinen tuuma
kokonaan hyljättävä ja vanhanaikaisen tavan mukaan kylvettävä vain
ruista.
»Suoloja kylvetään», sanoivat toiset, »suola on häävimpää ainetta.
Ja kuka sen rukiinkaan siemenen takaa? Ei ruis aina idä, jos ei ota
itääksensä.»
»Ruis on häävimpää», sanoivat toiset, »leivällä aina syöminen aletaan.»
»Tarvitaan leivässäkin suolaa.»
»Mutta enemmän tarvitaan ruista!»
»Suolaa kylvetään!»
»Ruistapa!»
»Suolaa!»
»Kuulkaahan», sanoi muuan, »mitä hyötyä me siitä saamme, jos taas
suolaa kylvämme ja suolan siemen nytkin menee hukkaan? Emme mitään
hyötyä! Mutta jos peltoon ruista kylvämme ja sattuu niin hullusti
käymään, että siemen ei ollenkaan idä, niin saammehan edes olkia!»
No, tämä oli kaikkien hölmöläisten mielestä järkevää puhetta, ja niinpä
sitten lopputuumaksi tuli, että tällä kertaa kylvettäköön yhteiseen
peltoon ruista.
Tuumasta toimeen. Kylvetyssä rukiina siemenessä ei mitään vikaa ollut,
se iti hyvästi, nousi oraalle, kauniisti kasvoi ja ajan tullen varttui.
Seuraavana kesänä Hölmölän ruisvainio vinhan tuulen puhaltaessa
hauskasti lainehti. Ja kun rukiissa vielä kaiken lisäksi runsaasti
kasvoi sinisiä ruiskaunokkeja, niin oli lainehtiva, sininen pelto kuin
ikään järven ulappa.
Kesähelteessä tuli silloin seitsemän hölmöläisnaista vainion ohitse
käyden. Pysähtyivät siihen lepäämään ja lämpimissään aprikoivat, että
kovinpa tuo tuossa lainehtii: eipä taitaisi pahemmoiksi olla siinä
uida, sillä tiettyhän se, että hikistä ihmistä laineet suloisesti
vilvoittavat. Akat riisuivatkin vaatteet yltään ja kahlasivat syvälle
lainehtivaan rukiiseen muka uimaan.
Aikansa uituaan, rähmittyään, nousivat sieltä pois.
»Ollaanko nyt kaikin tallella, ettei vaan kukaan laineisiin ole
hukkunut?» kyselivät he toinen toisiltaan.
Rupesivat kiireesti lukemaan toisiaan saadakseen selville, olivatko
kaikki tallella. Seitsemänhän heitä oli matkalle lähtenyt, se vallan
varmasti tiedettiin, mutta vaikka he nyt miten olisivat lukeneet
etuperin ja takaperin, niin eivät saaneetkaan luvukseen muuta kuin
kuusi — lukija näet aina itsensä jätti lukematta.
Lopulta eräs akoista äkkäsikin että:
»Ahah, jopa tiedän, jopa tiedän! Itsensä on lukija jättänyt lukematta!
Antakaapas kun minä luen!»
Ja hän luki:
»Minä, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi.»
Mutta ei silläkään tavalla lukemalla millään päästy kuutta kauemmas.
Siitä tuli akoille hätä ja valitus ja suuri päivitys.
»Voi meitä onnettomia, voi voi, yksi on hukkunut, totisesti on yksi
meistä surkeasti hukkunut!»
Tulipa siitä silloin tietä myöten muuan vieraan paikkakunnan mies ja
kysyi:
»Mikä huuto ja paha parkuna täällä on?»
»Meitä kun pitäisi olla tässä seitsemän ja nyt emme saa luvuksemme
enempää kuin kuusi. Yksi en surkeasti hukkunut uimassa ollessamme!
Lueppas sinä, mieskulta, vielä vahvemmaksi vakuudeksi, montako akkaa
meitä on tässä läsnä!»
Mies kohta ymmärsi asian oikean laidan, naureskeli partaansa eikä
ruvennut itse lukemaan, vaan osoitti tiessä olevaa savista kurapaikkaa
ja sanoi:
»Pistäkää jokainen nenänne syvälle tuohon kurapuuroon ja lukekaa sitten
nenienne painamat reijät. Niin monta kuin kurassa näkyy nenän jälkeä,
niin monta teitä on tallella.»
Akat laskeutuivat kontilleen tielle, painoivat nenänsä rapaan ja
lukivat sitten reijät. Seitsemän tuli reikää, ja niin oli heitä siis
täysi luku ja pääsivät suuresta huolestansa.
Kotiin tullessaan akat iloisina kehuivat, kuinka he ylen taitavasti
lukua laskemalla olivat henkiin pelastaneet joukostaan yhden, joka
uimamatkalla oli surkeasti hukkunut.
Joutui sitten sekin aika, jolloin ruis oli valmis leikattavaksi.
Hölmöläiset silloin kerääntyivät yhteiselle vainiolleen suuriin
ruistalkoihin.
Rukiin leikkuu oli Hölmölässä tapana suorittaa seuraavalla tavalla,
joka heidän mielestään oli sekä joutuisa että yksinkertainen:
Yksi piteli rukiinolkea, toinen piti pölkkyä oljen kupeessa,
kolmas taltalla tähtäsi olkea, neljäs löi talttaa kurikalla niin
että olki taltan ja pölkyn välissä naksahti poikki, viides kantoi
oljen läjään, kuudes sitoi olkiläjän lyhteeksi, seitsemäs kantoi
lyhteen kuhilaantekopaikalle, kahdeksas rakensi kuhilasta, yhdeksäs
pani kuhilaalle hatun päähän ja kymmenes oli ihan vain aikojaan
päällysmiehenä. Kymmenen lyhdettä sillä tavalla oli määrä saada
päivässä leikatuksi.
Hikipäin hölmöläiset näin häärivät ruis pellollaan. Mutta välillä
oli tietysti syömäänkin mentävä, leipää haukkaamaan ja puuroa
popsimaan. Omat omituiset tapansa hölmöläisillä puuron syönnissäkin
oli. Aterioidessa pidettiin puurovati pirtin pöydällä, sulattu voi
kattilassa pankolla ja maitotiinu aitassa. He ottivat lusikalla
puuroa vadista, juoksivat pankolle voisilmään kastamaan, pistivät
puurolusikallisen poskeensa ja sitten aika kyytiä yli pihan aittaan
maitoa päälle ryyppäämään. Kestihän se ateriointi kauan, kun yhden
suupalan syöminen oli kolmessa eri paikassa toimitettava, mutta ei
sillä kestämisellä väliä ollut: olihan Hölmölässä kuultu muuallakin
maailmassa sanottavan, että sitä paremmin ovat talossa asiat, mitä
enemmän syömistä kestää.
Hölmöläisen talkooväen kaikessa rauhassa syödessä meni heidän
pellolleen muun maanpaikan mies, joka pajupehkon takaa oli salaa
katsellut hölmöläisten rukiinleikkuuta. Miehellä oli sirppi muassa
ja sillä hän nyt nopeasti hölmöläisten avuksi leikkasi viidentoista
lyhteen verran. Sidottuaan lyhteet hän pystytti ne kuhilaaksi ja
loppujen lopuksi iski sirppinsä kiinni kuhilaan nenään, jotta
hölmöläiset saisivat oikean vehkeen, millä ruista leikata. Sitten mies
meni menojaan.
Hölmöläiset kylläisinä paarustelivat ruualta. Mutta kun he näkivät,
mitenkä summaton määrä ruista oli heidän poissa ollessaan leikattu
ja äkkäsivät vielä sirpinkin, heille vallan oudon kapineen, kuhilaan
nenässä, niin jopa kovasti kauhistuivat:
»Ai ai, mikä noin julmetusti on meidän ruista syönyt. Kah, itse tuossa
istuu kykään päällä rukiinsyöjä, peto mikä lienee tai noita, tuommoinen
koukero!»
»Nyt meidän elämämme loppuu, kun mokoma rukiinsyöjä tuon verran on jo
syönyt ja enemmän syö vielä! Kaiken syö rukiimme tyyten! Tämä pitää
pian tappaa iankaikkisesti!»
»Korpeen viskataan, korpeen nääntymään!»
»Ei pidä korpeen viedä. Järveen upotettakoon!»
Järveen päätettiin upottaa.
Kun ei kukaan uskaltanut mennä lähelle, niin noudettiin pitkä nuora, ja
kurkotukselta viskattiin silmukka sirpin kaulaan. Järvelle kun sitten
alkoivat sirppiä nuorasta vetämällä kuljettaa, niin sirppi kovasti
koukeroitsi, milloin varsi milloin käyrä teräpää takerteli maahan ja
kiviin ja puunjuuriin.
»Kas mokomaa, kun kiukkuisesti pitää puoliaan!» juhkivat hölmöläiset
vetäessään.
Veneeseen viimein saivat vietävänsä. Nuoran toiseen päähän painoksi
köyttivät niin suuren kiven, että kaksi miestä piti olla sitä veneeseen
nostamassa. Hyvän matkan sen jälkeen soutivat rannasta ulospäin. Kun
arvelivat kyllin syvälle kohtaa tulleensa, niin pudottaa puiskahuttivat
kiven järveen. Kiveen kiinnitetty nuora juoksi järven pohjaan päin,
mutta nuoran toiseen päähän sidotun sirpin käyrä noukka tarttui veneen
laitaan kiinni. Kivi painoi, vene kallistui ja kaatui ja järveen
molskahtivat hukuttajamiehetkin pää edellä. Porloiskis, porloiskis!
III
USKOTTU MIES VARASTAA MYLLYNKIVEN
Taitavasti näin surmattuaan kavalan rukiinsyöjän, joka vielä viime
hetkellä oli hukuttajansakin yrittänyt hukuttaa, jatkoivat hölmöläiset
jälleen rauhassa rukiinleikkuutaan. Se toimi kävikin nyt entistä jonkun
verran joutuisammin, sillä muuan heistä oli tehnyt sen erinomaisen
keksinnön, että rukiinoljen saattoi pistää poikki myös naskalilla.
Lopulta vihdoin päästiin niin pitkälle, että ruis oli vainiolta
korjattu ja viety saunaan, missä se nyrkeillä takomalla puitiin,
sittenkun se oli löylyssä kuivattu. Nyt ruvettiin jyviä uutisjauhoiksi
jauhamaan, Mutta tapahtui, että kun jauhaminen oli alkamassa, niin
huomattiin, että jotakin puuttui. Ei ollut myllyä.
»Olipa oikein onnen potkaus, että emme myllyn puutetta aikaisemmin
huomanneet», arvelivat hölmöläiset, »ennen aikoja olisimme ruvenneet
hukkaan hätäilemään. Nythän vasta sopii hätäillä, kun hätä on käsissä!»
Hätäiltiin siinä sitten, jonkun aikaa hätäiltyä ruvettiin tuumimaan,
mitä olisi tässä myllyasiassa tehtävä. Ja päätös tehtiin tällainen:
»Kaikki miehet virsut jalkaan, eväskontti selkään ja sopivia
myllynkiviä etsimään!»
Lähtivät matkaan visut Hölmölän miehet. Nurmia, kankaita, soita,
pientareita, ahoja, pättäröitä kulkivat ja myllynkiviä etsivät silmät
sirrallaan, sormet harallaan.
Metsää samoilivat, järvenrantaa rämpivät ja lopulta nousivat korkealle
mäelle. Siellä mäen laella he vihdoin viimein näkivät melkoisen suuren,
pyöreähkön kiven.
»Tuossapa se nyt vihdoin on kuin onkin oikein sopiva päällimmäinen kivi
meidän myllyymme!»
Viikkomäärin mäen laella sitä kiveä hakattiin, porattiin ja takoa
kalkuteltiin siksi kuin se oli saatu tasaisen ympyriäiseksi. Keskelle
kiveä porattiin kohtalaisen suuri reikä, niinkuin myllynkivessä tulee
olla ja niinkuin olivat neuvoneet tekemään toispaikkakuntalaiset,
joilla ennestään oli myllyt ja myllynkivet.
Mutta siihen nähden että myllyä ei oltu ajateltu rakentaa sinne
korkealle mäelle keskelle metsää, vaan alas kosken partaalle, arvelivat
hölmöläiset, että tottakai myllynkiven on oltava siellä, missä myllykin
on. Ja niin piti siis myllynkivi vietämän mäeltä alas.
Käsky sen vuoksi annettiin, että kaikki miehet sylkäiskööt kouriinsa ja
kiveä kantamaan alas mäeltä.
Suuri oli punnerrus ja puhkuminen, ennenkuin raskas kivi miehissä
saatiin edes maasta nousemaan, saati sitten kannetuksi alas jyrkkää
mäen rinnettä myöten.
Kun oli päästy puoliväliin, irtaantui mäen syrjästä pieni kivi, joka
iloisesti lähti vierimään jyrkännettä alas.
»Katsokaa, katsokaa!» huusi silloin muuan hölmöläisistä, »noinhan
meidän myllynkivemmekin nätimmin menisi mäkeä alas!»
»Voi, voi meitä, kun emme tuota keinoa ennemmin huomanneet!» valittivat
toiset, »turhaan olemme tässä raskasta myllynä kiveämme kiskoneet ja
kantaneet ja hikipäin raataen aikaamme tuhlanneet. Kantakaamme nyt
kivemme takaisin ylös ja annetaan sen sitten itsestänsä alas kiiriä.»
Hölmöläiset rupesivat kantamaan myllynkiveä takaisin mäen päälle. Ja
jos oli ollut ankara punnerrus ja puhkuminen kiveä alas kannettaessa,
niin nytpä vasta oli punnerrus kahdenkertainen kiveä ylös jälleen
vietäessä. Mutta saatiinhan se viimein taas mäen harjalle.
No, nyt oli myllynkiven annettava mennä itsestänsä.
»Mutta entä jos kivi ties minnekä karkaa, kun se päästetään ypö
yksinänsä menemään?» arveli joku. »Olisi ehkä pantava joku tarkka,
uskottu mies mukaan kiveä vartioitsemaan ja taitavasti alas
ohjailemaan.»
»Hyvä on tuuma! Yksi meistä ruvetkoon tuohon kiven silmään vartijaksi,
ettei kivi karkaa eikä kaadu lappeelleen.»
Pulskin mies joukosta määrättiin siksi uskotuksi mieheksi. Hän pisti
päänsä myllynkiven silmään ja toiset rupesivat miehissä pyörittämään
kiveä liikkeelle. Kivi läksi pyörimään ja mies kiven mukana.
Alas jyrkännettä kivi mennä möyskysi niin että korpi rytisi ja kalliot
pauhasivat.
»Ei maailman luomisesta asti mokomaa jyhäkkätä ole käynyt kuin nyt
käypi!» huusivat hölmöläiset haltioissansa.
Kivi meni meurusi yhtä soittoa, molskis, järveen, joka oli mäen
alapuolella.
Miehet kapusivat mäen harjalta alas järven rantaan kiveä hakemaan.
Mutta sielläpä ei missään näkynyt miestä eikä kiveä. Hölmöläiset kauan
aikaa turhaan etsittyään tuumivat pahoillaan että: »Oli kun olikin
uskottu miehemme sittenkin kelvoton petturimies, kun meiltä noin
viekkaasti kiven varasti ja vei mennessään!»
Laittoivat kuulutuksen kaikille tiedoksi, että jos missä tahansa
tulee vastaan semmoinen mies, jolla on harmaa parta ja kirjava vyö ja
kaulassa myllynkivi, niin otettakoon kiinni ja tuotakoon Hölmölään
takaisin!
IV
HÖLMÖLÄISET LÖYTÄVÄT SOPIMATTOMASTI KÄYTTÄYTYVÄN RÄÄTÄLIMESTARIN
Turhaan etsiessään hävinnyttä myllynkiveään olivat hölmöläiset järven
rannasta löytäneet saksiniekan kravun. He eivät olleet eläissänsä vielä
krapua nähneet ja ällistelivät, mikä se oikein mahtoi olla, mokomakin
kummitus.
Joku joukosta arveli:
»Kyllä sen tuntee minun poikani Paavo, joka on kaiken maailman nähnyt
ja kaikki kokenut, käynyt kerran kirkossa ja kahdesti myllyssä.»
Haettiin Paavo krapua katsomaan.
Paavo katseli krapua edestä ja katseli myös takaa, mutta kun krapu
tapansa mukaan rupesi kulkemaan takaperin, niin eihän siitä voinut edes
tietää, mikä oli etupää ja mikä oli takapää.
»Jos jotakin minä olen katsonut ja kokenut, mutta en tällaista vielä
milloinkaan — kun sillä on pää hännän paikalla ja häntä pään paikalla»,
sanoi Paavo.
Ei siitä tultu sen viisaammiksi. Lopulta hölmöläisten päämies määräsi
että:
»Se on härkä tai räätäli. Yhtä hyvin räätäli, kun sillä kerran näyttää
olevan kahdet sakset.»
No, koska krapu kerran oli räätäliksi määrätty, niin se otettiin
miesten mukaan kylään, jotta siellä työssä saisi näyttää mihin kelpasi.
Kylässä krapu vietiin hölmöläisten päämiehen taloon. Pirtin pöydälle
levitettiin käärö parasta verkaa ja krapu nostettiin kankaalle. Sen oli
siitä kankaasta määrä leikata isännälle uusimmankuosinen pyhäpuku.
Mutta eihän se krapu ruvennut leikkaamaan. Sinne ja tänne, edestakaisin
vain pasteeraili kangasta pitkin.
»Ahaa» — arveli päämies — »se on näämmä niin suurellinen ulkomaan
mestari ja ylpeä taitonsa puolesta, ettei se itse mitään tee, näyttää
vain hyvät mallit. Se kun noin monenlaisia polkuja verkaa myöten kulkee
ja saksillansa viittaa, niin sen antamien viittausten mukaan pitää
apulaisten kangasta leikata.»
Tehtiin sitten niin, että muut miehet rupesivat leikkaamaan suurellisen
räätäliä mestarin antamien osviittojen mukaan kangasta. Kiivaasti kulki
ristiin rastiin ja alinomaa viittilöi saksillaan. Hölmölän miesten
täytyi sillä tavoin purkaa ja leikata siihen koko pakka. Tarkkaan tuli
verka leikatuksi — pieniksi tilkuiksi vallan.
Kun kaikki kangas oli leikattu ja yritettiin ruveta niistä
leikkelyksistä päämies helle kirkkohousuja kokoon ompelemaan, niin
ei siitä syntynyt yhtään mitään, vaikka kuinkapäin olisi tilkkuja
soviteltu. Hukkaan oli mennyt kallis verka.
»Pois minun talostani, petturi!» huusi silloin kamalasti kiukuissaan
päämies ja kävi kiinni krapuun.
Mutta krapu hädissään nipisti päämiestä sormeen.
»Apua! Murhaaja!» kiljaisi päämies. »Näittekö, näittekö, kuinka se
kavalasti yritti tappaa minut terävillä saksillaan? Se on heti paikalla
tuomittava ja ankarasti rangaistava!»
Hölmöläiset päämiehensä vaatimusta noudattaen yksimielisesti
tuomitsivat kravun kuolemaan petkuttajana ja murhaajana. Kun sitten
vielä punnittiin, mikä piti hirmuisin ja kiduttavin kuolema oleman,
niin päätettiin, että upotettakoon elävältä jokeen.
Pitkässä saatossa kuolemaantuomittu krapu kannettiin alas jokirantaan.
»Pahasti olet tehnyt ja paha on palkkasikin oleva», sanoi päämies ja
antoi käskyn, että krapu oli lykättävä virtaan.
Krapu veteen päästyään meni iloisesti pyristellen menojaan.
Hölmöläiset rannalla katselivat ja ilkkuivat:
»Kas, kas, kuinka potkittelee; mahtaa sillä olla surkia surma!»
V
JAUHATTAJAT SEIKKAILEVAT JÄRVELLÄ
Hölmöläisten vilja oli myllyn puutteessa vielä jauhamattomana. Jottei
talveksi jäätäisi ilman leipää, ei lopultakaan auttanut muu kuin lähteä
kuljettaa maan jyviä vieraan paikkakunnan myllyyn. Lähin mylly oli
suuren järven toisella puolen, pitkän soutumatkan takana.
Niinpä sitten sullottiin eloja veneeseen ja kaksi akkaa määrättiin
myllyretkelle.
Rannassa akat lähtöä touhuillessaan tuumivat että:
»Ruvetaan veneeseen istumaan vastakkain, toinen etu toinen
takatuhdolle. Sillä tavoin meidän on parempi keskenämme puhetta pitää.»
Hölmölässä näet akat ovat ylen jutteluhaluisia.
Mutta kun akat sitten veneen rannasta lykättyään rupesivat soutamaan,
niin vene ei liikkunut paikasta mihinkään. Ja minnepä se olisikaan
kulkenut, kun akat suutassuin istuen soutivat toinen toisaalle ja
toinen toisaallepäin ja tasaväkisiä olivat soutamaan.
Akat vain puhua pärpättivät ja soutaa nyökyttivät eivätkä jutellessaan
mitään huomanneet. Puoli päivää kului ennen kuin he vasta hämmästyen
huomasivat, ettei vene ollut kulkenut tuumaakaan, vaan että vielä
oltiinkin samassa paikassa, aivan kotirannassa.
Akat ihmettelemään, mikä veneelle oli tullut, kun ei se mihinkään
liikkunut.
Toinen heistä, joka oli olevinaan viisaampi asioita älyämään, arveli
että entä jos vene pitää henkeään.
»Siinäpä se, vene on hengessään!» huusi toinen.
»Kisko sinä nuoremmaksesi tappi irti, että henki kulkemaan pääsee!»
Toinen käskettynä silpaisi veneen pohjasta tapin auki, ja sitten he
jälleen rupesivat kaikin voimin soutamaan. Mutta nytpä vasta hullusti
alkoi käydä. Tapinlävestä pulppusi vettä kuin viimeistä päivää.
»Souda sinä, minä mätän vettä!» huusi toinen akoista. Toinen sitten
kiivaasti souti ja toinen äyskärillä vettä mätti.
»Sanoinhan minä, että henkeään se piti!» huusi soutaja, kun vene toisen
soutamasta herettyä kulki eteenpäin. Mutta ei se pitkälle kulkenut,
sillä siihen tulvi vettä enemmän kuin akat kerkesivät äyskäröimään,
kunnes se vihdoin kokonaan täyttyi ja upposi.
»Jos me nyt hukumme, niin meille kotiin palatessamme annetaan selkään!»
parkuivat akat.
Jos eivät uimalla pois päässeet, niin siellä ovat vielä tänä päivänä.
Koska akkoja näin huonosti luonnisti, niin eivät hölmöläiset enää
naisenpuoliin luottaneet, vaan lähettivät toisella kertaa kolme
partasuuta miehistä miestä tärkeälle myllymatkalle.
Lähtivät miehet vuorostaan soutamaan ja edistyikin heiltä matka, vaikka
hitaasti, sillä järvellä kävi ankara vastatuuli.
»Jumala palataksemme vastatuulen kääntäköön», toivottelivat he tuulta
vastaan ponnistellessaan.
Kuinka olikaan, niin toivotukset täyttyivätkin, ja miespoloisilla
oli taaskin vastatuuli, kun he myllyltä palasivat kotiin päin kolme
jauhosäkkiä veneessään.
Hiki tuli taas vastatuuleen soutaa kinnatessa ja kun lisäksi oli ollut
suolaisia eväitä matkassa, rupesi miehiä kovasti janottamaan. Joku
heistä janoonsa joi vettä järvestä luottimella.
»Älähän, veliseni, pelkkää järvivettä juo», sanoi silloin toinen,
»pakkoko meidän on höysteetöntä vettä hörppiä, kun kerran on jauhojakin
matkassa! Tehdään makeata jauhojuomaa!»
Mitäs, rupesivat tekemään jauhojuomaa. Sillä tavalla tekivät, että
kaatoivat säkistä jauhoja järveen. Yksi kaatoi, toinen venettä souti
ja kolmas melalla jauhojuomaa hämmensi. Mutta vaikka sillä tavalla
kaadettiin kaikki jauhot säkistä, niin juoma ei vähääkään saennut.
Avattiin silloin toinenkin säkki ja kaadettiin siitä kaikki jauhot
entisen lisäksi, mutta siitäkös se juoma lainehtivassa järvessä saonnut
olisi! Yhtä notkeata se vain oli vieläkin.
»Nytpä tehdäänkin sako niin kovaa, että kenkäisellä hevosella kestää
päälle ajaa!» huusi kolmas ja pudisti viimeisestä säkistä jauhot
järveen.
Mutta ei järvi siitäkään sen kummemmaksi täyttynyt.
»Sepä onkin kaikki sako pohjassa!» keksi hämmentäjä-mies, »minä sitä
syvemmältä sekoitan.»
Rupesi järveä yhä syvemmältä kouria maan ja kuroitteli pohjaa
tavatakseen. »Syvä tämä onkin!» puhkui hän ja siinä samassa putkahtikin
pää edellä järveen. Sinne upposi näkymättömiin.
Toiset odottivat ja odottivat, mutta hämmentäjää ei kuulunut takaisin.
»Siellä se nyt yksinänsä särpää kuurnan pohjasta, eikä malta tulla
sanomaan meille mitään. Juo vielä kaiken minunkin osani!» tuumi toinen
veneeseen jääneistä hölmöläisistä ja solahti hänkin veneestä järveen ja
sinne umpisukkeloon katosi.
Kolmannelle tuli hätä kun näki veden pulisevan ja pyrisevän. Hän luuli
toisten paraikaa järven pohjassa sakeata juomaa puhaltelevan.
»Kyllä te nyt siellä yhdessä tuumin hörppäätte kaiken jauhojuoman,
mutta on osa kolmannenkin!» huusi hän ja kiireesti pyllähti päällensä
pystyyn toisten jälkeen.
Sinne menivät miehet ja sinne jauhot.
VI
HÖLMÖLÄISET PYYDYSTELEVÄT MONENKALTAISTA RIISTAA
Hölmölässä odoteltiin myllymiehiä kotiinpalaaviksi. Turhaan odoteltiin.
Kun leipäjauhon tuojia ei kuulunut eikä näkynyt, lähtivät Hölmölän
miehet joutessaan ja nälissään metsälle riistan pyyntiin.
Kotoa lähtiessään muuan hölmöiäis-äijistä laati riihen katolle jäniksen
loukun ja pani siihen sianjalan syötiksi.
Toiset kysyivät häneltä että:
»Mitä varten sinä, veli hyvä, riihen päälle jäniksille loukun laitoit?»
»Kah», vastasi loukunlaatija, »kukapa» hän niitten koukkupolvien
polkuja tietää, missä ne kulloinkin hyppäilee.»
»Miksikä sinä sianjalkaa olet syötiksi pannut?»
»No, kun hyvää annetaan, niin hyvää saadaan!»
Mutta eivätpä tyhmät jänöt oivaltaneet ovelan hölmöläisäijän
syöttiherkun hyvyyttä, sillä tyhjänä pysyi loukku riihen» katolla ja
lopulta siitä varikset syötin veivät.
Metsään mentyään ja kotvasen korpea kuljettuaan hölmöläiset kuulivat
karhun mörinää ja tuumivat rohkeasti että:
»Nytpä käymme miehissä karhua ottamaan ja köysiin kahlehtimaan!»
Mörinää kohden kulkemalla he löysivätkin karhun pesän kallion alta,
kuusen juurelta. Karhu äkäisenä jurotti syvällä pesän pohjalla.
»Kuka meistä karkaisee luontonsa ja laskeutuu pesään panemaan karhun
kahleisiin?»
»Tässä on semmoinen poika, joka karhun kahlehtii!» sanoi eräs joukosta.
»Sitokaa vasempaan jalkaani nuora, ja kun minä perille päästyäni
rimputan, niin silloin äkkiä minut ylös temmatkaa.»
Niin tehtiinkin. Jalkaan sitoivat hänelle nuoran ja laskivat hänet
sitten alas pimeään karhunpesään.
Mies kun karhun pesään tuli, niin karhu kääntyi vastaan ja haukkasi
häneltä pään. Mies ei hädissään ennättänyt muuta kuin kerran säärtään
säikäyttää.
»Jo jalkaansa tärisköitteli!» huusivat kumppanit ja aika kiireellä
vetivät miehen pesästä maalle.
»Voipa voi, eihän tällä ole päätä ollenkaan!»
»Kah, ei ole!»
»Mutta lieneekö sillä ollut päätä pesään mennessään? Entä, jos ei sillä
koskaan ole päätä ollutkaan?»
»Oli, varmasti oli!»
»Mistäpä sen niin taatusti tietää!»
»Minäpä tiedän ja muistan, että vielä sillä ainakin tänä aamuna pää oli
hyvästi tallella. Kun eineellä lohkovelliä veteli, niin leuka lekkui
ja parta järisi.»
Miesten kinastellessa kömpi karhu pesästään ja kävi heidän kimppuunsa.
Miten ollakaan saivat hölmöläiset sen kuitenkin viimein keihäillään
kaadetuksi.
Kaatamansa karhun he vetää laahasivat maata myöten kyljellään metsästä
kotiin. Kun kotiin päästyään nostivat karhun tupaan ja aikoivat ruveta
upeata karhuntaljaa nylkemään, huomasivat he, että nahka olikin
tuotaessa kulunut toisesta kyljestä kokonaan puhki.
Muuan miehistä silloin ratkesi puhua maan että:
»Sitä minä arvelen, että siihen olisi pitänyt panna liisteet ja havuja
kyljen alle, ettei olisi nahka päässyt kulumaan.»
Siitäkös toiset äkämystyivät.
»Sehän sovittiin jo lähtiessä, että pitää hyvä tuuma keksiä. Sinä
keinon tiesit, etkä siitä ennemmin mitään virkkonut!»
Tarttuivat mieheen ja pieksi vai hänet puolikuoliaaksi, kun hän sillä
tavalla oli heiltä hyvän karhunnahan pilannut.
Kun miehet olivat tulleet metsästä niin suuren saaliin kera,
innostuivat akatkin metsästämään.
Kaksi akkaa oitis piipahti metsälle oravia pyytämään. Hetkisen
käveltyään näkivät oravan karkaavan puuhun. Siitäkös akoille tuli touhu:
»Kun tämä ja toinen orava saadaan, niin kolme enään viidestä puuttuu ja
sitten mainio oravarokka keitetään!»
»Mene sinä, siskoseni, nopeasti pappilasta keittopataa lainaamaan, minä
jään tänne oravaa tappamaan», toimitti toinen.
No, toinen akoista juoksi tukka suorana pappilaan pataa hakemaan.
Toinen oravan jäljestä kiipesi pauhun. Mutta kun akka pääsi hongan
latvaan, niin oravapa hyppäsikin toiseen puuhun.
»Hii hei, jos pääset edellä sinä kävynpurija, niin kyllä ponnistan
perässä minä rukiisen leivän syöjä!» huusi akka ja yritti hypätä oravan
jäljessä toisen puun latvaan, mutta pudota mätkähti maahan kuoliaaksi.
Siihen jäi kankaalle makaamaan, ikenet irvellään.
Toinen akka sillä välin tulla leyhki polkua myöten takaisin, pappilasta
lainattu pata kainalossa. Akan varjo seurasi rinnalla polunviertä
myöten. Akka luuli omaa varjoaan mieheksi ja tiuskasi:
»Älä ollenkaan pyri meidän kestihin, ei pyystä ole kahden jakaa,
oravasta kolmen syödä!»
Mutta varjo vain itsepäisesti seurasi.
»Menetkö tiehesi, taikka kolhaisen!» kiljaisi akka.
Varjo kun sittenkin yhä vain seurasi, akka vimmastuneena sitä padalla
lyödä hujautti ja loikin padan kiveen murskaksi vallan. Sanka vain jäi
kouraan.
Perille tullessaan padanhakija näki jahtikumppaninsa hampaat irvissä
maata kellettävän kanervakankaalla. Hän luuli, että toinen oli
yksinänsä jo oravan syönyt ja nyt hänelle ilkamoiden nauraa irvotti.
Vihoissaan äyskäisi:
»Irvistä mitäs irvistät, mutta yhdessä me pappilan pata maksetaan!»
VII
HÖLMÖLÄN AKAT TOUHUISSAAN
Hölmölän akat olivat niihin aikoihin virkeätä ja touhukasta väkeä.
Toisten akkojen lähtiessä metsästyshommiin eivät kotiin jääneetkään
toimettomina vetelehtineet.
Muuankin teki talikynttilöitä.
Kun kynttilät hänen mielestään liian hitaasti kuivuivat, lykkäsi hän
ne tulisen kuumaan leivinuuniin kuivumaan. Arveltuaan niitten aikansa
kuivuneen meni hän niitä uunista ulos ottamaan. Mutta kynttilöistä ei
ollutkaan jäljellä enää muuta kuin palaneet sydämien karret.
»Ohhoh, liiaksi kuivasin!» sanoi akka itseksensä. Puhdisti sitten uunin
ja rupesi työntämään sinne viimeisistä jauhonrippeistä leipomansa
leivät. Kun oli saanut leivät paistumaan, niin silloin vasta huomasi,
ettei ollutkaan muistanut panna hiivaa taikinaan. Hän heitti hiivan
rieskojen perään uuniin ja sanoi:
»Kyllä se saman vaikuttaa, kun vain mukaan tulee!»
Toinen akka oli neulonut äijälleen peitteen, mutta hän oli tehnyt sen
liian lyhyen, joten äijä öisin vaikeroitsi jalkojaan paleltavan.
Akka rupesi nyt jatkamaan peitteen mittaa. Hän loikkasi jatkokappaleen
peitteen yläpäästä ja neuloi saman kappaleen kiinni peitteen
jalkopäähän. Miehellensä hän sitten illalla iloitteli että:
»Eipä nyt, äijäseni, varpaitasi enää yöllä viluta, minä näät tänään
peitteesi jatkoin!»
Muuan akka nouti aitasta kolme mertaa ja lähti niitä yöksi järveen
laskemaan. Hän ei kuitenkaan ollut muistanut lähtiessään sitoa
mertoihin polonuoria, joten hänen täytyi tarkasti panna merkille
paikka, mihin kulloinkin mertansa upotti.
Akka laski ensimmäisen merran ja leikkasi merkiksi pykälän ruuhensa
laitaan.
Toisen merran laski, ja kun siinä paikassa uiskenteli irtonainen
ruohonhelve, niin otti helpeen merkiksi.
Taivaalla oli pikkuinen pilvenhaituva — sen kohdalle upotti kolmannen
mertansa.
No, kun hän sitten aamulla lähti mertojaan kokemaan, olivat kaikki
merkit tyyten hävinneet. Pilvenhaituva oli haihtunut näkymättömiin,
ruohonhelpeen oli tuuli vienyt, ja kun akka yritti soutaa sille kohtaa
järveä, mistä oli merkki ruuhen laidassa, ei sitäkään löytynyt, merkki
kun aina siirtyi ruuhen mukana toiseen paikkaan.
Sinne oli akan jätettävä pyydyksensä.
Neljäs hölmöläisakka lähti metsään lehmäänsä paimentamaan. Kun oli
jonkun aikaa metsässä oleiltu, istahti akka mättäälle, aukaisi
eväspussinsa ja rupesi reikäleipää pureskelemaan.
Akka kun siinä söi ja pureskeli, tuli lehmä emäntänsä viereen seisomaan
ja seistessänsä märehti niinkuin lehmien tapana on.
Akka luuli, että lehmä kiusoillaan häntä matki, kun se leukojaan
edestakaisin liikutteli.
»Sitäkös siinä, senkin nutipää, minua osoittelet ja jätkyttelet!
Pidäkin leukasi yhdessä kohden!» huusi hän närkästyneenä.
Eihän lehmä kiellosta huolinut. Märehti yhä.
»Herkeätkös siitä!» tiuskasi akka uudelleen.
Lehmä märehti vaan.
»Jos vielä matkit, niin minä lyön!»
Ei lehmä ollut tietääkseenkään. Märehti kun märehti.
Silloin akka kiukuissaan tempasi likellä olevasta pinosta halon ja löi
sillä lehmän kuoliaaksi.
Kotiin tultuaan akka kertoi, että lehmä metsässä oli riehaantunut
vallan villiksi. Ilkeyksissään oli ruvennut häntä osoittelemaan, niin
että hän harmissaan löi sen kuoliaaksi.
Hölmöläiset siitä arvelivat, että tokkopa enää uskaltaa lehmiä metsään
päästääkään, kun ne siellä sillä tavalla villiintyvät. Ja kai sitä
ruohoa lähempänäkin on lehmän ruuaksi.
Kun siinä ruohopaikkoja katseltiin, niin huomattiin, että heinää kasvoi
turpeisella tuvan katollakin.
»Vahinko sitä olisi päästää tuotakin pulskaa heinää hukkaan menemään»,
tuumivat hölmöläiset, »sinne on kiireesti saatava lehmä mehevää ruohoa
matustamaan.»
Mitäs siinä, hakivat tarhasta parhaan lehmän, silmustivat sen kaulaan
vahvan nuoran ja heittivät nuoran toisen pään katon harjan ylitse.
Sinne tuvan toiselle puolelle sitten pantiin väkevät vetomiehet, jotka
tarttuivat nuoran päähän ja rupesivat lehmää kiskomaan ylös katolle
syömään.
Kiskoivat, kiskoivat vetomiehet nuorasta sen kuin jaksoivat, ja
kohosipa siitä jo lehmä. Ylemmäs yhä nousi. Räystään tasalle kun sarvet
nousivat, oli silmukka lehmän kaulassa jo niin kiristynyt, että lehmä
rupesi kuristumaan. Silmät kääntyivät nurin päässä ja kieli roikkui
pitkällä suusta.
Siitäkös hölmöläisten joukossa riemu nousi ylimmilleen ja
päältäkatsojat vetomiehiä kiihoittamaan:
»Vetäkää, vetäkää rivakasti! Jo sillä tuoreen ruohon haju sieramissa
tuntuu, jo uutta ruokaa himoittua! Katsokaas kuinka kieli pitkällä
huuliansa nuolee! Söisi, söisi se, muttei vielä tavoita!»
No, kuoliaaksi oli jo kuristunut lehmä, kun ruohon tavoitti.
VIII
HÖLMÖLÄN MIEHET LÄHTEVÄT KAUPUNKIIN
Lehmänpaistia oli hölmöläisille näin särpimeksi kertynyt jonkun verran,
mutta jauhot vain olivat vieläkin vähissä, kun veneillä ei enää
uskallettu ketään myllymatkalle lähettää. Odoteltiin nyt rekikelin
alkamista. Ja kun vihdoin viimein syksystä tuli talvi ja lumi peitti
maan, varustaisivat hölmöläiset miehissä lähtemään jauhonhakuretkelle
kaupunkiin.
Laitettiin eräänä iltana reet kuntoon ja eväät rekiin ja sitten
seuraavan aamun valjetessa lähdettiin ajamaan.
Järven jäällä ajettaessa muuan matkamiehistä yhtäkkiä seisautti
ruunansa ja huusi eellimmäiselle toverilleen:
»Hoi, ptryytääppäs sinäkin hevostasi ja tule tänne etsimään!»
Toinen pysäytti hevosensa ja kysyi huutajalta, joka jäällä kuuhki:
»Mikä sinulla siellä on etsittävänä?»
»Ka, parsinneulaani etsin. Viime talvena se putosi juuri tähän paikkaan
jäälle, kun rikkinäistä säkkiäni korjasin.»
»Olikos sen jorongaista perässä?»
»No eipä ollut.»
Kahteen mieheen hakivat sitä edellisenä talvena pudonnutta neulaa
jäältä, mutta eivät löytäneet. Eivät löytäneet sittenkään, vaikka
siihen lopulta kakki muutkin matkalaiset kerääntyivät etsimään.
Jätettiin vihdoin turha hakuhomma ja jatkettiin taas matkaa pitkä
taival iltaan asti.
Yöksi poikettiin tien varrella olevaan majapaikkaan. Siellä he
riisuivat hevoset valjaista, mutta viisaita ja varovaisia ja kaikesta
huolehtivaisia kun olivat, niin ennen maatamenoaan käänsivät pihalla
reet tarkasti matkan suuntaan kaupunkiin päin, jottei aamuhämärissä
matkaa jatkettaessa enään tarvitsisi oikeasta tien suunnasta olla
huolissaan.
Majapaikan isäntä kuuli tämän heidän tuumansa ja ilkeyksissään kävi
yöllä salaa renkinsä kanssa kääntämässä hölmöläisten reet siihen
suuntaan, mistä olivat tulleetkin.
Hölmölän miehet aamulla hevosia valjaisiin pannessaan tuumivat:
»Nytpä on hyvä lähteä tästä jälleen ajamaan, kun ei enää tarvitse
keneltäkään tietä kysyä.»
Majapaikan pihasta lähdettiin sitten aika pyryä ajamaan tietä myöten
edelleen.
Taipaleella rupesi perimmäisenä ajava arvelemaan:
»Yhtäläisiä paikkoja täällä on kuin nekin, joiden ohitse eilen jo
tultiin!»
»Niitä on yhdennäköisiä paikkoja joka taipaleella», sanoivat toiset.
Se perimmäinen vain jankkasi taas hetken päästä että:
»Kyllä tämä on sama tie, jota eilen tultiin.»
»Ei ole», sanoivat toiset, »kuinka tämä sama saattaisi olla, kun
rekemme majaa paikan pihalla tarkasti laitoimme oikeaan suuntaan!»
Ei siitä sitten sen enempää kinattu, vaan ajettiin edelleen. Iltapäivä
oli, kun alkoi kylä näkyä.
»Hyvä on, että viimeinkin kylä näkyy; siinä hevosia syötämme», tuumivat
hölmöläiset hyvillään.
»Ihan on justiinsa kuin meidän kylä», sanoi taas se perimmäisenä ajava,
»no, on kuin onkin meidän kylä!»
»Ole vaiti», tiuskasivat toiset, »ei meidän kyliä ole useampia!»
Mutta kun ajoivat punaisen veräjän ohitse, huusi taas muuan:
»Mutta eiköstä olekin tuossa meidän veräjä!»
»Hulluko sinä olet», sanoivat toiset. »Monta on maailmassa suttakin
yhdennäköistä, saati sitten veräjää!»
Mutta kun pihaan ajoivat hevosiaan syöttämään, tulla tupsahtivat
tuvista omat akat kaupunkituliaisia kärkkymään. Silloinpa lopulta
kaikki hölmöläiset älysivät että, kah, kotona oltiin sittenkin!
Hukkaan meni sillä tavalla senkertainen kaupunkimatka. Näin kun kävi,
ei auttanut muu kuin lähteä uudelleen taipaleelle taas toisena aamuna.
Nyt eivät uskaltaneet enää matkan varrella mihinkään yöksi poiketa,
vaan ajoivat yhtä painoa, kunnes kaupunkiin pääsivät.
Arvaahan sen, että hölmöläisillä monta mutkaa oli ennenkuin asiansa
kaupungissa saivat toimitetuiksi, mutta selvisivätpä siitä lopuksi, ja
onnellisesti tulivat kaikki matkalaiset takaisin kotiin, yhtä ainoata
lukuunottamatta.
Tämä hölmöläinen oli muiden kaupungista lähtiessä vielä poikennut
kauppaa puotiin. Kauppamies oli hölmöläisäijälle antanut
kaupantekijäisiksi suuren tupakkamällin suuhun ja sanoi äijän mennessä:
»Mutta nyt sinä oletkin aika pulloposki!»
Äijä lähti sen sanan kanssa kotimatkalle. Moniaan virstan ajettuaan
tapasi hän toverit tiellä ja haasteli heille, että kaupungin kauppamies
haukkui häntä pulloposkeksi.
Toiset sanoivat:
»Mahdoit sinä vastata kauppamiehelle että ole itse pulloposki!»
»Ka, sepä olisi pitänytkin tehdä», äkkäsi äijä, »minäpä menenkin
takaisin sanomaan!»
Sitoi hevosensa tien viereen petäjään kiinni ja lähti jalkaisin juosten
takaisin kaupunkiin. Sinne päästyään kiljaisi hän kauppamiehelle puodin
ovesta:
»Ole itse pulloposki!»
Kun äijä näin kauppamiehelle kostettuaan taivalsi takaisin sinne, mihin
oli hevosensa jättänyt, näki hän seitsemän sutta hevosen kimpussa. Äijä
luuli susia varsoiksi ja iloissaan huusi:
»No minun päiviäni, yhtä ainoata varsaa minä hevoselleni vartosin, ja
niitä onkin tullut seitsemän!»
Äijä taas jalkaisin palasi kaupunkiin varsoille riimuja ostamaan. Mutta
kun hän tuli takaisin riimuineen, olivat sudet syöneet hevosen niin
tyyten, että luut vain olivat jäljellä.
»En huolisi hevosesta», päivitteli äijä, »kunhan saisin varsoista
yhdenkin kiinni!»
Mutta varsat susina pitkin metsää juosta jolkottivat.
IX
HÖLMÖLÄISET RAKENTAVAT KÄRÄJÄTUVAN
Hankittuaan kaupungista syömisen puolta joutivat hölmöläiset muitakin
tärkeitä ja tarpeellisia yhteisiä asioitaan, töitään ja toimituksiaan
pohtimaan. Siinä pohtiessaan, välillä syötyään ja taas pohtiessaan
sitten päättivät, että rakennettakoon Hölmölään keskelle kylää uhkea ja
uljas käräjätupa.
Näissä tuumin käytiin jo seuraavana päivänä metsään honkia tupahirsiksi
kaatamaan. Perätysten menivät miehet polkua myöten kirveet kourassa.
Vanhin ja viisain joukosta kulki edellä päällysmiehenä, jonka neuvojen
mukaan muiden piti työssä toimia.
No, se päällysmies, joka edellä kulki, poikkesi puolimatkassa vähän
metsään ja heitti siksi aikaa kirveensä polun reunalle.
Seuraava mies sen nähdessään sanoi toisille:
»Päällysmies kirveensä heitti mättäälle tuohon, tottakai silloin
meidänkin on kirveemme heitettävä.»
Hän jätti kirveensä siihen, ja niin tekivät kaikki muutkin.
Päällysmies takaisin polulle tultuaan ja kulkua jälleen jatkaessaan
unohtikin kirveensä siihen mättäälle, mihin sen oli heittänyt. Muut
miehet arvelivat, että päällysmiehen osviittojen mukaan on tarkasti
tehtävä, ja niin hekin jättivät kirveensä siihen tien oheen kaikki
tyynni.
Kun sitten perille tultua piti ruvettaman puita kaatamaan, ei kellään
ollut kirvestä. Mitäs siinä, kun ei ollut kirveitä eivätkä pelkällä
käsivoimalla saaneet puita kaatumaan, niin oli palattava takaisin
sinne, mihin kirveet oli heitetty. Ja koska kerran sillä tavalla
joutuivat kulkemaan kotiinpäin, menivät he saman tien yhtäkyytiä kotiin
asti. Kotiin sitten jäivätkin siksi päivää.
Seuraavana päivänä toki sentään päästiin hyvään työn alkuun, ja honkia
kaatui aika rytinällä.
Kaadettuja hirsiä ruvettiin hevoskyydillä kuljettamaan kylään
rakennuspaikalle. Ensimmäistä muhkeata hirsikuormaa ei kuitenkaan
saatu kulkemaan juuri minnekään. Hölmöläiset näet olivat latoneet
pitkät hirret rekeen poikkipuolin niin, että hirsien päät kapean tien
kummallakin puolen takertuivat metsään.
Näin mahdottoman leveäksi rakennettua kuormaa kuljettaessaan olisi moni
tyhmempi mies joutunut umpipulaan, mutta hölmöläiset oitis keksivät
sukkelan keinon. Sikäli kuin kuorma kulki, kaatoivat he sen edeltä
metsää kummaltakin puolen tietä niin lavealti, että kuorma pääsi
kulkemaan.
Arvaa sen, että metsä ryskähteii ja ankara oli touhu ja hidasta kulku
sellaisessa hirrenvedossa.
Vihdoin viimein kylään asti kuormineen päästyään näkivät he kujalla
kukon juoksentelevan. Kukolle oli navetassa tarttunut pitkä oljenkorsi
häntään, ja kun kukko juoksi, kulki olki mukana pitkin puolin maata
myöten.
»Noinhan meidänkin olisi ollut kepeämapi hirret vetää!» äkkäsivät
silloin hölmöläiset.
Tällä tavalla taas hyvän keinon keksittyään he vedättivät kylään tuodun
hirsiä kuorman — hirret poikittain — metsään hakkuupaikalle takaisin.
Kuorma purettiin siellä ja hirret ladottiin nyt uudestaan rekeen
pitkinpäin, tien suuntaan, ja sitten ajettiin kuorma uudestaan kylään.
Hirret saatuaan rupesivat tupaa rakentamaan.
Rakennettiin, rakennettiin, hakata kalkuteltiin ja hirsiä junnattiin
salvokselle.
Muuatta hirttä rakennukselle nostettaessa huomattiin, että hirsi olikin
lyhyehkö. Eihän se semmoinen kelvannut, sillä yhtä pitkiä oli kaikkien
hirsien määrä olla.
Otettiin jälleen alas se lyhyt hirsi ja ruvettiin sitä venyttämään.
Venyttämistä toimitettiin sillä tavalla, että sidottiin lujat köydet
hirren kumpaankin päähän ja sitten määrättiin miehet vetämään hirttä
pitemmäksi. Kaksi miestä veti kummastakin päästä ja kaksi miestä hirren
keskipaikkaa takoa paukutteli suurilla puunuijilla. Venyttämisen
perästä nostettiin hirsi taas ylös salvokselle, mutta yhtä lyhyt se
aina vain oli vieläkin.
No, kun ei lyhyttä hirttä sen pitemmäksi saatu, antoi päällysmies
käskyn, että purettakoon kaikki tyynni entinen työ ja hakattakoon
muut hirret sen lyhyen hirren mittaisiksi. Se tehtiin. Puoleenväliin
valmiiksi saatu rakennus hajoitettiin ja hirret lyhennettiin. Sitten
taas uudestaan ryhdyttiin rakentamaan.
Tupa siitä lopulta syntyi keskelle Hölmölän kylää. Ja oikein muhkea
tupa olikin. Ei siinä ollut muuta vikaa kuin se pieni puute, että
ikkunalävet olivat unohtuneet tekemättä.
»Ka», tuumivat hölmöläiset uudessa, pilkkosen pimeässä käräjätuvassa
ensimmäisen kerran yhdessä istuessaan, »eihän täällä näe yhtikäs
mitään! Emme me täällä tuvassa tunne toinen toisiamme emmekä edes omaa
itseämme. Valkeutta tänne on saatava!»
Tuumittiin kovasti, mitä olisi tehtävä, jotta käräjätupaan saataisiin
valoa.
Sellainen yleinen tieto sitten annettiin Hölmölän seurakunnan kaikille
kulmille, että jahka tulee ensimmäinen selkeä päivä, niin silloin on
kannettava valkeutta Hölmölän vastarakennettuun käräjätupaan, joka on
vallan pimeä. Kaksi miestä ja pitkä säkki tulkoon jokaisesta talosta.
Kun ensimmäinen kirkas ja aurinkoinen päivä koitti, kokoontui Hölmölän
kansaa käräjätalolle, niinkuin määrätty oli. Kenellä oli säkki
matkassa, kuka kantoi konttia.
Valkeutta koetettiin kantaa tupaan sillä tavalla, että säkkiä pidettiin
longollaan aurinkoa kohden, jotta kirkasta päivänä paistetta valuisi
säkki täyteen. Sitten kiireesti napattiin säkin suu kiinni ja aika
vauhtia lennätettiin säkki tupaan, missä se aukaistiin niin, että valo
pääsisi pimeään huoneeseen. Samalla tavalla tuvassa otettiin säkki
täyteen pimeyttä ja kannettiin ulos pihalle.
Seitsemän seesteistä päivää Hölmölän väki käräjätupaansa valkeutta
kantoi ja pimeyttä pihalle kuljetti, mutta tupa ei siitä ollenkaan sen
valoisammaksi käynyt. Se oli aina vain yhtä pimeä.
Seitsemäntenä päivänä tuli sinne hölmöläisten maille matkaellen mies,
mikä lie ollut mieronkävijä, maailman Matti.
"Mitä kansa täällä noin hiki päässä raataa?" kysyi hän kummastellen
hölmöläisten puuhan nähdessään.
»Ka, hulluko olet, kun et tuon vertaa älyä! Pimeyttä pihalle, valkeutta
tupaan kannamme.»
»Paljonko antaisitte palkintoa», kysyi mieronkävijä, »jos minä pimeyden
toimitan pois tuvasta ja valkeutta hommaan sijaan?»
»Paljonko siitä hyvästä tahdot?»
»Sata markkaa jos antanette, niin suostun.»
»Toki sata annamme. Annamme kaksikin sataa, jos vaan valoa toimitat
pimeään tupaamme!»
Kaupoista sovittua mies lainasi kirveen, hakkasi sillä pienoisen reijän
tuvan seinään ja sanoi:
»Tehkää tuollainen ikkuna, niin päivä tulee tupaan kantamattakin!»
Siitä mierolaismiehen hakkaamasta reijästä tulvahtikin kosolta
valkeutta tupaan ja hyvillänsä hölmöläiset lukivat kaksisataa markkaa
miehen kouraan.
Kun hölmöläiset sen ikkunaläven teon näkivät peräti tepsiväksi
keinoksi, he ilosta innoissaan ahnehtivat yhä enemmän valoa
käräjätupaansa ja yhä enemmän ja laveammalti hakkasivat ikkunareikiä,
kunnes sitä menoa lopulta olivat ikkunaksi hakanneet kaksi seinää
kokonaan. Olisivat hakanneet pois kaikkikin seinät, mutta kun kolmatta
seinää rupesivat hakkaamaan, niin siinä samassa jo lysähtikin läjään
koko tupa.
X
HÖLMÖLÄISET LÖYTÄVÄT JALKANSA, JA PUUNOKSALLA-ISTUJA LUULEE KUOLLEENSA
Päivänvalon kantamisesta ja ikkunain teosta lopen uupuneina Hölmölän
miehet joukolla heittäysivät nurmelle nukkamaan. Mutta nukkumisesta ei
aluksi tahtonut tulla mitään, sillä jokainen heistä pyrki välttämättä
keskelle makaamaan eikä kukaan halunnut jäädä vierimmäiseksi.
Vierimmäisiksi jääneet aina kapusivat toisten yli ja tuppautuivat
keskelle.
Tulipa siihen taas se sama viisas mieronkävijä, joka heille
ikkunanteonkin oli neuvonut. Hänelle hölmöläiset nyt valittivat
pulmaansa:
»Neuvo, hyvä mies, mitä meidän olisi tehtävä, jotta jokainen tässä
joukossa pääsisi keskelle maata. Äärelle jää aina joku, vaikka kuinka
muuttautuisimme!»
Mies pisti seipään maahan ja käski jokaisen ruveta makuulle jalat
seivästä vasten.
Hölmöläiset tekivät saamansa neuvon mukaisesti ja heidän sillä tavalla
piirissä maatessaan jokainen tyytyväisenä huomasi keskeltä olevansa.
Sikeästä unesta sitten herätessään hölmöläiset havaitsivat, että heidän
jalkansa olivat sotkeentuneet toisiinsa; ja heitä rupesi arveluttamaan,
kuinka siinä rykelmässä kukin löytää omat jalkansa.
»Ei totisesti tässä riitä jalkoja jokaiselle!» huusi muuan. Toinen taas
tuumi että »tässä on yhdet jalat liikaa!»
Eikä kukaan heistä uskaltanut nousta makuulta.
Hädissään huusivat taas sitä mierolaista avukseen:
»Tule, mies kulta, selvittämään meidän jalkojamme, jotka ovat
menneet vallan pahasti sekaisin! Jalosti me sinut siitä hyvänteosta
palkitsemme!»
No, miestä ei tarvinnut kahdesti pyytää. Hän heti rupesi puuhiin.
Leikkasi pihlajasta norean kepin ja hauteli sitä tulessa. Kepillä lyödä
vingautti sitten jaloille aina yhtä hölmöläistä kerrallaan. Se, jonka
koipiin isku kulloinkin sattui, hypähti iloissaan jaloilleen sanoen:
»Kiitoksia paljon, minä jo sain omat jalkani!»
Viimeiseksi makaamaan jäänyttä ei mies enään lyönyt, ajatellen että
tottapa» hän tuo yksinäinen jo muutenkin omat jalkansa arvaa.
Mutta tälle viimeiselle tulikin hätä käteen:
»Älä, miekkonen, minua tähän yksikseni avuttomaksi hylkää, anna
minullekin omat jalkani!»
Mierolainen lyödä läimäytti sitä viis meistäkin ja sanoi:
»Tuossa on sinullekin omat jalkasi!»
Riemumielin jalkansa saaneet hyppelivät mikä minnekin, kuka kunnekin,
ja mierolainen, maailman Matti sai taas hyvän palkan.
Saamisiinsa tyytyväisenä hän lähti katselemaan, vieläkö enemmältäkin
riittäisi paikkakunnalla näin viisasta ja anteliasta väkeä.
Hän tuli virran rannalle ja näki siellä miehen seisoskelevan nuora
kourassa ja nuoran toinen pää vedessä.
»Mikäs kumman pyydys siinä on koettavana?» kysyi maankulkija.
»Hevostani uitan», vastasi toinen. »Sidoin sille suuren kiven kaulaan
ja hyvästi se nyt vedessä toimeen tulee. Toisten hevoset uivat
vain puolen tuntia, mutta minun hevoseni on jo sukeltanutkin kolme
vuorokautta, eikä vieläkään ole väsynyt.»
Kulkija jätti hevosen uittajan siihen odottamaan ja jatkoi matkaansa.
Hetkisen taas käveltyään ja metsätielle jouduttuaan hän näki Hölmölän
miehen, joka istui hongan oksalla ja hakata nakutteli kirveellä tyven
puolelta poikki samaa oksaa, jonka latvapuolella hän itse istui.
Mierolainen kohdalle tultuaan huutaa:
»Älä, hullu, hakkaa sitä oksaa! Kirpoat sieltä maahan!»
»Et sinä mikään tietäjä ole, että minun putoamiseni tietää voisit!»
huusi mies puusta. Hakkasi nakutteli vaan edelleen. Siinä samassa jo
oksa katkesi ja mies oksan kera maahan rysähti.
»Ka, olitpa sittenkin tietäjä, koska tarkalleen minun putoavan tiesit!»
tunnusti hölmöläinen pakaroitaan hieroen.
»Kaikkihan minä asiat tiedän», vakuutti mierolainen.
»Jos kaikki tiedät, niin arvaappa, kuinka monta meillä on lehmää. Jos
arvannet, niin toisen niistä saat palkaksesi.»
Matkalainen siitä hölmöläisen puheesta heti arvasi:
»Kaksi lehmää teillä voipi olla.»
»Oikein arvasit, veliseni, lähde lehmää noutamaan.»
Mentiin yhdessä kylään. Hölmöläinen kotonaan kertoi muulle väelle että:
»Minä tälle miehelle lehmän menetin, kun hän minut voitti arvauksessa.»
Mierolaiselle annettiin navetasta lehmä, ja hän meni menojaan.
Mutta hölmöläiselle juolahti vielä mieleen, että kun ei tullut samaan
hintaan kysyneeksi vielä muuatta asiaa. Hän lähti juoksemaan miehen
jälkeen.
»Hoi mies, älähän vielä mene! Kaihen kun tiedät, kerro samaan hintaan
vielä, milloin minä kuolen?»
»Silloin sinä kuolet», mies sanoi, »kun talvella hevosen reen eteen
valjastat, halkometsään ajat, halkoja panet kuorman täyteen ja itse
heittäydyt hangolle.»
Hölmöläinen sen tiedon saatuaan jäi talvea odottamaan kuollakseen pois
maailman vaivoista.
Kun sitten talvi oli tullut, valjasti hölmöläinen hevosen reen eteen ja
lähti halkometsään. Sinne tultuaan ajatteli itsekseen että ajanpahan
vielä yhden halkokuorman kotiin, ennenkuin kuolen.
Hän alkoi latoa halkoja rekeen ja latoessaan jutteli hevoselleen:
»Jos kerran tuon halon jaksat vetää, niin kyllä tuonkin jaksat!»
Mutta sillä tavalla tehden syntyi lopulta niin mahdottoman suuri
kuorma, ettei hevonen jaksanutkaan sitä vetää. Ei miehen auttanut muu
kuin ruveta kuormaa jälleen purkamaan, otti jälleen halkoja yksitellen
pois ja sanoi ottaessaan:
»Kun et tuota jaksanut vetää, niin et suinkaan tuotakaan jaksa!»
Vihdoin viimein ei sitä tekoa tehden jäänyt enää muuta kuin yksi ainoa
halko rekeen. Ettei hevoselle kävisi vetäminen raskaaksi, otti mies sen
viimeisenkin halon olalleen, kävi halko olalla rekeen istumaan ja ajeli
kotiin.
Kotiin tultuaan sanoi:
»Ei tällä hevosella, mokomalla, enää tee mitään, tältä on vetohammas
katkennut.»
Otti toisen hevosen, valjasti sen reen eteen ja lähti uudestaan
metsään. Teki siellä halkokuorman ja arveli että nyt oli aika kuolla.
Heittäysi hangelle pitkälleen ja luuli, että nyt tuli kuolema, niinkuin
tietäjä oli ennustanut.
Loikoi, loikoi hangella. Hetken kuluttua tuli lauma nälkäisiä susia,
jotka hyökkäsivät hevosen kimppuun, tappoivat sen ja rupesivat syömään.
Hölmöläinen vain makasi hangella ja tuumi susien työtä katsellessaan:
»Hyvä on teidän nyt hevosta syödä, kun minä kuolleena makaan. Mutta jos
hengissä olisin, niin ettepä totta vie söisi!»
No, loikoi siinä lumessa vielä jonkun aikaa, kunnes tuli niin ankara
nälkä ja vilu, että täytyi nousta jälleen jalkeille ja juosta kotiin
hevositta, kuormitta.
Kerran myöhemmin sama Hölmölän mies sitten joutui näkemään, kun oikeata
kuollutta kannettiin. Silloin hän kiireesti juoksi tupaan, nappasi
vartaasta leivän ja pisti sen ruumiin suuhun sanoen:
»Ka tässä, ota leipää syödäksesi! Nälkä oli minullakin, kun kuolleena
makasin!»
XI
HIIRIKOIRA SAA AIKAAN SUUREN HÄMMINGIN.
Sillä tavalla Hölmölässä eleltiin ja oltiin, kunnes sattui se
surullinen hiirikoira-asia, joka suuren muutoksen matkaansaattoi.
Hiirikoira tuli Hölmölään seuraavalla tavalla. Oli poika, joka
vanhempiensa kuoltua oli ainoaksi perinnöksi saanut harmaan kissan.
Kissa kainalossa maailmaa kierrellessään hän vihdoin viimein joutui
hölmöläisten asuinsijoille.
Pojan astellessa tietä myöten, näkyi puiden lomitse talo. Sieltä
jo kauas kuului jumitus ja ankara huuto. Poika luuli siellä murhia
tehtävän ja juoksi kiireesti apuun. Porstuaan kapaistuaan ja oven
avattuaan näki hän, että akka siellä tuvassa kartulla lyödä lämähytteli
miestään päähän. Oli näet akka tehnyt miehelleen paidan, mutta ei
tiennyt tehdä paitaan päänläpeä. Nyt oli paita pussina hupussa miehen
yllä, ja akka kartulla hakkasi paitaan reikää.
»Ai ai!» huikkasi mies, »pahinta maailmassa, minkä minä tiedän, on
uuden paidan saaminen!»
»Helposti siitä tuskasta pääsette», sanoi poika, otti seinältä
keritsimet ja leikkasi niillä paitaan kunnollisen pääntien.
»Annahan tänne ne keritsimet», sanoi akka, »minä leikkaan enemmänkin,
koska se hyvä keino näyttää olevan.» Ja leikkasi paidan halki helmaan
asti.
Jopa poika huomasi Hölmölään tulleensa. Koska ilta jo hämärsi, pyysi
hän talonväeltä yösijaa.
»Ei meillä ole kuin riihi tyhjänä, ja siellä on hiiriä semmoiset
joukot, että elävältä sinut syövät. Siihen jos tyytynet, niin sieltä
saat yösijan.»
Tyytyihän poika siihen. Meni riiheen nukkumaan ja kissansa päästi
hiirien kimppuun. Kissa kaiken yötä teki niin roimasti tappotyötä, että
aamulla oli oven edessä oikein suuri ruko kuolleita hiiriä.
Emäntä aamulla noustuaan lähti katsomaan, vieläkö riihessä nukkunut
vieras oli hengissä. Juoksi hiiret nähtyään takaisin tupaan ja huusi:
»Sielläpä vasta ihmeellinen eläin on! Hiiriä on surmannut mahdottoman
suuren ruon oven eteen! Nyt vain makaa miehen ryntäillä ja murrittaa!»
Kaikki väki lähti tuvasta ihme-eläintä katsomaan. Hölmöläisillä ei näet
itsellään ollut kissoja eivätkä he eläissään olleet kissaa nähneetkään.
»Mikä hirmuelävä tämä oikein on?» kysyivät he pojalta.
»Tämä on hiirikoira», sanoi poika.
»Onko se sinulla myytävänä; me sitä tarvitsisimme, meillä koko
seurakunnassa ovat hiiret ankarana vitsauksena.»
»Myytävänä on.»
»Paljonko tämä sitten maksaa?»
»Oman korkuisensa läjän hopeata se maksaa.»
»Kallis on hinta», sanoi isäntä, »en minä sitä yksinäni jaksa lunastaa,
mutta menenpä haastelemaan naapureille, jos sen ostaisimme kaikin
yhteisesti.»
Asiasta neuvoteltua Hölmölän suurella puukellolla soitettiin kaikki
koolle yhteistä hiirikoiraa ostamaan.
Kun sitten toivat hopeata maksuksi, niin poika riiputti kissaa hännästä
korkealla, ja hännänpään korkuiselta hölmöläiset kasasivat hopearahaa.
Poika mätti saamansa hopeat eväspussiinsa ja lähti kiireesti tiehensä
peläten, että jos kuinkakin alkavat kauppaansa katua.
Hölmöläiset eivät kauppoja tehdessään olleet muistaneet kysyä, mitä
hiirikoira syö. Lähettivät miehen pojan perään sitä kysymään. Kun poika
näki lähetin tulevan, niin luuli, että jo takaa ajetaan, ja lähti
kiivaammin juoksemaan.
Kun takaa-ajaja näki, ettei hän poikaa saavuta, niin huusi matkan takaa:
»Mitä se syö!»
»Hiiriä se tahtoo!» huusi poika takaisin.
Hölmöläinen väärin kuuli pojan sanoneen että: »Miehiä se lahtaa!»
Kun lähetti sitten toi kylälle tiedon, että miehiä se hiirikoira
syödäkseen lahtaa, niin tuli hölmöläisille hätä käteen ja he rupesivat
pelastuksekseen kissaa pois hengiltä koettamaan.
Mutta kissa karkasi heidän käsistään talon katolle ja rupesi sinne
päästyään tyytyväisenä käpälillään kasvojaan pesemään.
Hölmöläiset luulivat sen heille kostoksi puivan nyrkkiään. Pelästyneinä
he rupesivat sohrimaan kissaa pitkillä riuvuilla ja koukuilla. Ja
lopulta he kissan tuhotakseen sytyttivät koko talon palamaan.
Kissa silloin kiukkuisesti sähisten tuli riukuja myöten alas ja kiipesi
toisen talon katolle.
»Eihän sille mitään mahda, kun se lentää kuin lintu ja katoilla kävelee
ja ryntää päälle!» huusivat hölmöläiset ja pistivät toisenkin talon
palamaan.
Kissa vaan hyppäsi katolta katolle ja hölmöläiset sitä myöten talojaan
polttivat. Niin paloivat poroksi kaikki Hölmölän talot.
Hölmöläiset sen jälkeen hajaantuivat ympäri maan, ja vähän jokaisella
paikkaa kunnalla vielä nytkin tapaa ihmisiä, jotka selvästi ovat
hölmöläisten heimoa. Kaiketi likeisempääkin sukua kuin oli sillä
hölmöläisellä, joka pitäjään tullessaan kehui:
»On minulla tässä pitäjässä sukaakin, sillä enoni kummin kaiman vuohi
oli täällä kerran kesän laitumella!»
LOPPU
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73995 ***