
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74059 ***





LUOSTARIN KASVATTI

Kertomus Vanhasta Karjalasta


Kirj.

REINO RAUANHEIMO





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




I.


Oli ankara pakkasilta. Kuhasalon erakkolan veljet palasivat juuri
messusta, jota vanhin munkeista oli johtanut esimiehen itsensä ollessa
kastematkoilla Karjalassa jossakin Kaltimon ja Ilomantsin seuduilla.
Ennen nukkumaan menoaan aikoi jokainen lämmitellä vielä hetkisen lieden
ääressä, sillä seinien sisäpuolellakin tahtoivat sormet väkistenkin
jäätyä, ja varmaan olisivat jäätyneet, ellei alituiseen olisi lisätty
puita lieteen. Nyt ei ollut hauska missään, ei ainakaan niillä, jotka
joutuivat kulkemaan ulkona. Pari päivää aikaisemmin oli vielä lisäksi
ollut kova lumisade, joka oli tuiskuttanut kaikki tietkin umpeen. Ja
vain suurella työllä ja vaivalla oli saatu erakkolan portaiden edestä
luoduksi kinoksia pois sen verran, että ovet olivat päässeet aukeamaan
ja ihmiset liikkumaan pihalla.

Olisihan nytkin, Ilja-munkin saapuessa taas Kuhasaloon pitkiltä
matkoiltaan, pitänyt oikeastaan saada koko pihamaa puhdistetuksi
liiasta lumesta, portaat lapioiduksi ja niiden eteen kannetuksi uudet
havut. Mutta kun ei kukaan kahtena sateen jälkeisenä päivänä ollut
ehtinyt sitä vielä tehdä, niin tunnollisimmatkaan eivät lähteneet
nyt pakkasessa palelluttamaan sormiaan lapionvarressa. Ja kun ketään
ei ollut käskemässä, niin mitäpäs he olisivat työntyneet sinne
vapaaehtoisesti, kun oli työtä sisälläkin, sillä joka huone oli
lämmitettävä kuumaksi kuin sauna, ettei munkki Stefan, erakkolan ankara
varavanhin, saavuttuaan Iljan mukana kotiin, nostaisi ensi töikseen
kovaa rähinää laiskottelemisesta. Ja kun molempien suurten tupien,
koppien ja kirkon lämmittäminen oli helppoa ja kaikin puolin mukavaa
hommaa, niin siinä työssä olivatkin jokainen nykyjään luostarissa
olevista veljistä. Ja mikäpäs siinä olikaan istuessa, saattoihan
joskus huvikseen viskata tuleen halon lämmikkeeksi ja tovereille sanan
puheen ylläpitämiseksi, ettei takan heittäessä suuria valoläiskiään
seinille olisi olo tuntunut millään tavoin liian kolkolta noissa
merkillisissä suojissa, joista niin monta ihmeellistä ja kaameaa
tarinaa kiersi laiskottelevassa veljesparvessa. Ja noista kertomuksista
kaikkein verisimmät liittyivät aina kastamattomiin karjalaisiin, jotka
joskus olivat liiankin kärkkäitä upottamaan puukkonsa jonkun hurskaan
novgorodilaisen tai moskovalaisen luostariveljen kylkilihaksiin.

»Ihmeen kauan ne matkamiehet viipyvätkin», sanoi yksi, »pakkanen on
niin kova, ja sitäpaitsi— — —» Munkki ei ehtinyt vielä lopettaa
lausettaan, kun jo toinen arvasi ajatuksen ja sanoi:

»Nyt ei ole mitään pelkoa siitä, että he olisivat joutuneet
karjalaisten koston uhriksi; onhan heillä nyt mukanaan aseistettuja
pajarin miehiä.»

»Luuletko, että karjalaiset välittävät siitä! Olithan itsekin mukana
silloin, kun Ilomantsissa tapeltiin ja se karjalaiskehno Ontto saatiin
nuijituksi hengettömäksi. Muistatko, miten karjalaiset kostivat meille
päällikkönsä kuoleman! Kolme meistä tapettiin. Ne kirotut pakanat eivät
pelkää peistäkään, vaan käyvät päälle kuin ampiaiset, kun tiukka tulee.»

»Minä en muuten usko Iljan seurueen tällaisessa pakkasessa tulevan
ollenkaan. Munkit ovat varmasti jääneet yöksi Kaltimoon ja tulevat
sieltä vasta päiväsaikaan. Eihän nyt löydä kunnolla tietäkään.»

»Ei, Stefan ei uskalla jäädä yöksi sinne, varsinkaan kun he ovat jo
näin lähellä erakkolaa, sillä hän ainakin pitää henkeään siksi suuressa
arvossa, ettei tahdo kuolla, ennenkuin on saanut tuntea olevansa
Kuhasalon luostarin kaikkivaltias igumeeni, hahhahhaa!»

»Mutta nytpä siellä onkin mukana toinen mies, joka sanoo, koska
lähdetään ja koska jäädään! Ja silloin on Stefaninkin jäätävä yöksi
vaikka navettaan lehmien ja sikojen sekaan, kun se mies käskee.»

»Kyllä on parhainta, että odotamme Iljaa valveilla vaikka aamuun
saakka, sillä tänne saavuttuaan hän ajaa kuitenkin meidät ylös
jokaikisen. Ja saattepa nähdä, että hän tuo taas tullessaan pari reen
täyttä kerjäläisiä, joita me saamme sitten syöttää», arveli munkeista
yksi, jolle minkäänlainen laupeudentyö ei tuntunut olevan liian rakasta.

Ja taas siihen lisäsi joku:

»Minä jo alan toivoa, että Ilja menisi takaisin Novgorodiin ja jättäisi
kaiken johdon Teofiluksen tai Stefanin haltuun. Silja hän teettää
meillä työtä enemmän kuin on tarpeellista, hän käskee meidän seurata
mukana noilla kastematkoillaan, joilla yks' kaks' saattaa päästä eroon
hengestäänkin, ja hän pakottaa meidät liian turhan tarkasti elämään
kaikkien luostarisääntöjen mukaan. Ja Pyhä Neitsyt varjelkoon sitä,
joka ei tee niinkuin hän sanoo!»

Mutta yksi, jolle munkinvelvollisuudet tuntuivat olevan arvokkaammat,
puhui:

»Se on oikein! Jospa Kuhasalossa olisi aina yksi sellainen mies kuin
isä Ilja! Jos Iljan ei tarvitsisi huolehtia kansan kastamisesta ja
hyvinvoinnista, vaan saisi mielin määrin toimia täällä monasterissa,
niin Kuhasalo olisi ennen pitkää suurempi kuin Valamo ja jokaisessa
muussakin saaressa seisoisi silloin tällaisia, — Ja kun te kerran
olette tulleet tänne munkeiksi, niin teidän on toteltava ja tehtävä
työtä yhtä paljon kuin muidenkin, sillä hyvä! Ja nyt suu kiinni siitä
asiasta!»

Koko joukko vaikeni yht'äkkiä, ei kylläkään niin paljon itse käskyn
voimasta kuin pelosta, että heidän puheensa saattaisivat jollakin
tavoin tulla itsensä Iljan tietoon. Ja jos niin olisi käynyt, niin
seuraukset eivät olisi tulleet veljille millään tavoin miellyttäviksi.

Samaan aikaan, kun munkit näin keskustelivat matkuetta odottaen, oli
seitsemän hevoskuormaa käsittävä miesjoukko vasta Jakokoskella tulossa
Kuhasaloa kohti. Lumituiskun jälkeen oli tietä jo ajettu sen verran,
että kulkeminen ei kinosten takia käynyt millään tavoin mahdottomaksi.
Pakkanen vain tuntui yhä kiristyvän, mutta kuu oli kylmänä ja
värittömänä noussut valaisemaan autioita, ihmisasunnottomia metsiä ja
yksinäisten matkalaisten tietä. Nyt oli seurue suurempi kuin kenties
koskaan ennen, sillä eräs pajari, saavuttaakseen mahtavan kastajamunkin
luottamuksen, oli lähettänyt tälle kaksi reen täyttä asemiehiä
suojaksi. Ilja ei niitä kylläkään millään tavoin tarvinnut eikä
kaivannut, mutta oli antanut heidän kuitenkin seurata itseään. Iljan
omia miehiä, Kuhasalon munkkeja, oli jo kokonaista viisi rekikuntaa.

Tuosta koko saattueesta ei kuulunut nyt mitään muuta ääntä kuin
rekien jalasten ilkeä narina ja hevosten askelet. Jokainen oli
kääriytynyt turkkeihinsa niin hyvin kuin osasi eikä kellään ollut halua
minkäänlaiseen keskusteluun. Muutamat näyttivät aivan nukkuneen. Jonon
loppupäässä ajavat pajarin miehet olivat hiukan tyytymättömiä koko
matkaan, sillä lähtiessä he olivat olleet siinä hurskaassa uskossa,
että he pitkästä aikaa saisivat taas tapella karjalaisten kanssa ja
nyt viimeinkin maksaa niille vanhat kalavelkansa verisesti takaisin.
Koko matkalla ei kumminkaan ollut syntynyt mitään kahnauksia, vaikka
asemiehet olivatkin ärsyttäneet karjalaismiehiä. Iljakin oli kenties
arvannut asian ja alkanut puhella, kuinka suuri synti on vuodattaa
lähimmäisen verta, olipa tämä sitten venäläinen tai suomalainen. Ja
niin menivät asemiesten tappelutuumat hukkaan. Vaikka kukapa sen
tietää, kenelle olisi voitto tullut, jos verileikki olisi päässytkin
vauhtiinsa. Olivathan venäläiset monta kertaa ennenkin puhuneet paljon
ja aikoneet melkein yhtä paljon, mutta itse he siinä kylvyssä olivat
kuitenkin aina kuumimman löylyn saaneet. Ja mikäpäs siinä, kun mies on
huono, niin ota pois selkääsi vain, olitpa sitten vaikka itse pajari!

Niin oli nyt käynyt asemiehille, mutta Iljan mielestä sitävastoin
matka oli onnistunut hyvin. Kreikkalaiskatolinen kirkko oli Karjalassa
saanut uusia alueita itselleen, ja ties' miten kauaksi pohjoiseen olisi
uskonto levinnytkin, jos siellä olisi ollut enemmän asuttuja seutuja
ja jos kaikki matkat olisivat olleet niin hyviä kuin tämä. Vaikka
eipä silti, että kastamisyritykset olisivat koskaan täydellisesti
epäonnistuneet. Jos hankauksia karjalaisten kanssa sattuikin,
oli toisen puolen aina taivuttava ensiksi, sillä sitä taitoa ei
Ilja-munkki ollut vielä vanhanakaan saanut opituksi. Suurimmatkin
karjalaisuroot saivat aprikoida, mistä Ilja oli saanut tuon voittoisan
ja peräänantamattoman luonteensa, joka hänellä oli. Puhuttiin kyllä,
että tuo munkki muka oli venäläinen, mutta sitä ei kukaan karjalainen
uskonut.

»Tuollaisia miehiä kuin Ilja ei kasva muualla kuin Suomessa!» —
sanottiin.

Se olikin parhain tunnustus, minkä Pyhä Ilja saattoi tässä maassa
itselleen saada.

Tuli eteen jyrkkä vastamäki. Kun ensimmäinen hevonen pysähtyi siinä,
oli kaikkien muidenkin tehtävä samoin. Korkeat, puut molemmin puolin
tietä tekivät paikan niin pimeäksi, ettei tahtonut nähdä eteen eikä
taakseen. Hevoset huoahtivat hetkisen.

Kun tuli aika jatkaa matkaa, nykäisi etumainen ajaja ohjaksiaan; mutta
se oli turhaa, hevonen nosteli tosin jalkojaan kuin aikoen tehdä
hypyn jonkin esteen ylitse, muttei liikkunut mihinkään. Ajaja rupesi
katselemaan tarkemmin ja näki tiellä hevosen edessä jotakin tummaa.

»Kuka siellä? Pois alta!» — huusi hän.

Tuohon huutoon heräsi reen perässä torkkuva munkki Stefan horroksistaan
ja karjaisi karkealla äänellään:

»Pois alta, karjalaiskoirat!»

»Pidä suusi kiinni, Stefan! Yksi ihminen ei ole sen suurempi koira kuin
toinenkaan», sanoi jyrkkä ääni hänen vierestään.

Kun nuo huudot kuuluivat, ja kun hevonen ei lähtenyt mihinkään, alkoi
jo toisistakin reistä ilmestyä kurkottelevia päitä ja jokainen heräsi
varmasti, luullen jo etupuolella syntyneen julkitappelun. Mutta
etumaisesta reestä nousi varavanhimman vierestä mies, joka oli lausunut
nuo moittivat sanat, ja meni katsomaan, mikä hevosta pidätti.

»Taas kolme — — —» pääsi hänellä huokaus nähtyään tiellä edessään
mustan kasan. Hän arvasi kuoleman korjanneen taas pois kolme
karjalaista pakkasen kynsistä.

»Taas kolme kuollutta», sanoi hän uudelleen, »mitä me nyt näille
teemme? Emmehän voi jättää heitä tänne susien revittäviksi, vaikka
ovatkin kuolleita!»

»Kuolleitako vain?» — kysyi reestä entinen karkea ääni. »Potkitaan ne
syrjään ja jatketaan matkaa!»

Siinä munkin jalkojen juuressa makasi liikkumattomana nainen kahden
lapsensa kanssa. He olivat nähtävästi olleet kerjuumatkalla ja
kangistuneet tielle. Vielä viimeisenä hetkenäänkin he olivat kai
tahtoneet lämmittää toisiaan, koskapa olivat jääneet niin vierekkäin
yhteen kasaan. Munkki katsoi heitä. Vaimo ei näyttänyt olevan kovin
vanha, mutta kuihtuneet olivat kasvot olleet jo ennen kuolemaakin.
Toinen lapsista, tyttö, oli vain kolmen tai neljän vuoden vanha ja
poika kenties yhdeksän- tai kymmenvuotias. Munkki käänsi ruumiita
huutaen samassa:

»Lapsi elää vielä! Nopeasti tänne, miehet! Nostakaa paleltuneet pois!
Sinä, Stefan, saat siirtyä toiseen rekeen, niin nämä kannetaan siihen.»

Viipymättä täytettiin määräykset, ja viipymättä siirtyi karkeaääninen
mieskin paikaltaan antaakseen tilaa vainajille omassa reessään.

»Ajakaa kovasti!» — oli viimeinen käsky, ja matka lyheni taas.

Toisessa reessä ajatteli silloin munkki Stefan: »On tämäkin
armeliaisuutta, kun hankitaan vielä kuolleita mukaansa, vaikka
elävätkin tahtovat paleltua. Koskahan tuo joutava raatojen ja
kerjäläisten kerääminen loppuu? Jos minulla olisi hiukan enemmän
valtaa, niin varmasti pidettäisiin myös enemmän huolta itsestä kuin
noista pakanoista.»

Tuolla raatojen ja kerjäläisten kerääjällä hän tarkoitti miestä,
Karjalan kastajaa, jonka itse Novgorodin ja Pihkovan suuri arkkipiispa
Makarij oli lähettänyt tänne Moskovan suuriruhtinaan Vasili Ivanovitšin
kehoituksesta hävittämään pakanuutta koko Novgorodin Karjalasta ja
kastamaan sen asukkaat ainoaan oikeaan uskoon. Ja tuo »raatojen
kerääjä» oli sen tehnytkin jo suurimmaksi osaksi. Vain syrjäseuduilla
oli enää pakanallisia heimoja, ja niiden keskelle tuo mies parhaillaan
pystytteli kappelikirkkoja ja tsasounia. Olipa jo perustettu suurikin
paikka, Kuhasalon erakkola, jota kastettu kansa ja uskonveljet jo
nimittivät oikeaksi monasteriksi.

Matka ei ollut enää pitkä. Pian tultiin asutummille seuduille, missä
siellä täällä tien varrella oli jokin pieni ja köyhä mökki. Kun seurue
meni sellaisten ohi, saattoi ovenrakoon ilmestyä lapsenkasvot, jotka
uteliaina koettivat tutkia ajajia. Silloin saattoi myöskin sisältä
kuulua vihainen ääni:

»Älä laske pakkasta sisälle! Eivät ne ole kuitenkaan muita kuin
Kuhasalon venäläisiä, anna niiden mennä matkoihinsa!»

Ja niin ovi sulkeutui jälleen. Tiedettiin ja arvattiin hyvin, ettei
sillä tavoin ajaneet muut kuin pelätyt pajarit tai itse Ilja-munkki.

Mutta paljon entistään apeampana istui ensimmäisessä reessä vanha mies,
joka oli antanut korjata paleltuneet pois tieltä. Hän tiesi sen hyvin,
että kansa oli jo nääntymäisillään puutteeseen eikä erakkola jaksanut
elättää enää kaikkia, vaikka velvollisuus olisi ollutkin. Siinä hänen
vierellään oli taas kolme, jotka piti ottaa hoiviinsa, jos mieli antaa
heille elämä jälleen, elleivät he olleetkin jo kuolleita. Ja kaikkien
nälkäisten ulosajaminen erakkolasta olisi ollut suoraa murhaamista.
Nytkin, siinä matkan varrella näkyi muutamia autioita asuntoja, joiden
asukkaat olivat tietysti kuolleet. Ja kun katsoi kauemmas, niin samaa
autiota näkyi kaikkialla, edessä oli jo Pielisjoki koskineen, Pyhäselkä
ja sen saaret. Ja kaikkialla ympärillä oli synkkä ja reunaton erämaa!
Sen keskeltä näkyivät jo petäjien takaa matalat erakkolan katot ja
siellä oli pohjoisimman Karjalan ainoa sivistyskeskus, joka toivoi
pääsevänsä vielä kerran tyydyttämään karjalaisen kansan vähäisiä
uskontarpeita.

»Antaakohan Jumala tälle heimolle koskaan parempia päiviä ja ovatkohan
nämä seudut tämän rikkaampia milloinkaan?» — ajatteli munkki itsekseen.
»Kenties satojen vuosien jälkeen on täälläkin laajat, lainehtivat
viljapellot, ja kansa kulkee onnellisena ja tyytyväisenä yhteiseen
huoneeseen palvelemaan ainoata oikeata Jumalaa.»

Jo laskeutuivat matkamiehet alas järvelle, missä tielle oli
tuiskuttanut lunta niin paljon, etteivät väsyneet hevoset enää
tahtoneet jaksaa vetää lyhyttä loppumatkaa. Mutta salmi, joka erotti
Kuhasalon manteresta, oli kapea, ja pian oltiin saaressa, hevoset
ponnistelivat ylös rinnettä ja seisoivat siinä tuokiossa erakkolan
pihassa.

»Nostakaa paleltuneet sisään!» — käski johtajana ollut vanha munkki
niitä, jotka olivat tulleet pihalle matkamiehiä vastaan. Itsekin hän
astui sisään, heitti turkit pois päältään ja lämmitteli hetkisen lieden
ääressä. Mutta kauan hän ei siinä viipynyt, vaan meni katsomaan, miten
hänen pelastamansa ihmiset jaksoivat.

»Ei näiden uupumiseen ole ollut syynä paleltuminen, vaan leivän puute»,
sanoi se, joka johti sairaiden hoitamista.

»Pelastakaa heidät keinolla millä tahansa», sanoi vanhus hänelle.

Ja ennenkuin aamu alkoi sarastaa, oli pieni poika, joka jo alunperin
oli osoittanut elonmerkkejä, täydellisesti palannut elämään, ja pian
sen jälkeen äiti ja tytärkin, vaikka tosin heikkoina.

»Jumalalle kiitos, veljet, olemme taas pelastaneet kolmen ihmisen
hengen», sanoi vanha munkki, »kiittäkäämme Korkeinta heidän
pelastumisestaan!»

Munkit polvistuivat pyhäinkuvan alle hetkiseksi. Sitten nousi tuo
samainen vanhus ylös ja sanoi:

»Veljet, näen teidän ymmärtävän tehtävänne paremmin kuin muut. Sillä
aikaa, kun toiset nukkuvat, olemme me saaneet elämän jälleen sinne,
mistä se oli ehtinyt jo kadota. Ja kun minä lähden joskus teidän
luotanne pois, niin olkaa armeliaita kaikille ihmisille, joilla on
kärsimyksiä, sillä sellaiset ihmiset ovat aina hyviä. Auttakaa heitä
niinkuin minäkin olen tehnyt. Jumala on silloin siunaava teidän työnne.»

Ja vain pienen levon soi tuo mies itselleen. Heti hän ilmestyi
uudelleen sairaiden luo, jotka makasivat vielä, mutta kuitenkin jo
täydessä tajussaan.

»Veli Nikitin», sanoi hän vuoteen ääressä yhä valvovalle vanhalle
munkille, »mene nyt nukkumaan, minä istun tässä vuorostani.»

Ja kun munkki oli mennyt, kysyi hän vaimolta:

»Kuka olet ja miten jouduit tielle?»

»Ilomantsista olen. Apua läksimme ihmisiltä pyytämään. En tiedä, miten
jäimme tielle, sen vain muistan, että voimat rupesivat loppumaan.»

»Ovatko nämä molemmat sinun lapsiasi?»

»Minun ovat. Ruoka loppui kotona ja pakko oli lähteä liikkeelle.»

»Elääkö miehesi vielä?»

»Ei elä. Sotaretkelle läksi kolme vuotta sitten ja sinne jäikin.»

»Kuka oli miehesi?»

»Hän oli Ontro, heimopäällikkö.»

»Ontro? Oletko sinä Ontron vaimo? Ja nuo siis, ovat hänen lapsiaan?
Jumalako johdatti sen pakanan perheen minun pelastettavakseni?»

Munkki katsoi vuoteessa makaavaa poikaa. Hän oli kuullut paljon
puhuttavan Ontrosta, pohjoisimman Karjalan suuresta uroosta ja
tappelijasta, joka usein oli joukkoineen vapisuttanut Karjalan
venäläisiä luostareita, jopa joskus käynyt Ruotsin rajan takanakin.
Eikä hän ollut yksinomaan kuullut, vaan olipa nähnytkin hänet, tosin
vainajana silloin, kun Ontro oli kaatunut venäläiseen keihääseen
hyökättyään munkkien kimppuun kastepaikalla.

»Oletteko kastetut uskoon Jeesuksessa Kristuksessa?»

»Itse kastoit meidät Mekrijärvellä toissa kesänä.»

»Ovatko nuo lapsesikin kastetut?»

»Kastetut ovat nekin.»

»Vieläkö uskot Jeesukseen ja Jumalaan?»

»Uskoin kyllä, mutta kun onnettomuus tuli eikä apua löytynyt, ajattelin
jumalaisen minut hyljänneen ja sentähden haltioille uhrasin. Mutta tuho
tuli, jumalainen kosti meille ja hankeen kuolemaan heitti.»

Munkki näki nyt edessään yhden niistä monista, jotka syystä tai
toisesta olivat kasteestaan huolimatta palvelleet vielä omia
pakanallisia haltioitaan. Mutta hän ei siitä kuitenkaan vihastunut,
vaan sanoi vakuuttavasti:

»Ei Jumala hylkää ketään, joka vain häneen uskoo. Nyt lähetti Hän
meidät pelastamaan sinun sielusi, kun rupesit jälleen pakanallisia
jumaliasi palvelemaan.»

»Niin, sinut lähetti, isä. En tiedä, millä tekosi palkitsisin, kuu
minulla ei ole hopeoita antaa monasterille.»

»Ei Kuhasalo köyhien ja kärsivien hopeoita tahdo. Kiitä kaikesta
Jeesusta ja rukoile vastaisuudessa aina häntä, niin siinä on
palkintosi, vaimo parka.»

»Mutta onhan minulla poika. Ota sinä hänet tänne monasteriin ja tee
hänestä kelvollinen mies ja oikean Jumalan palvelija. Poikani uhraan
pelastuksestamme Jumalan äidille. Kun Jumala antoi pojalleni ja meille
kaikille jälleen elämän, niin täytyyhän poikanikin silloin pyhittää se
Hänen palvelemiseensa. Ja suokoon taivas, että lapsestani tulisi yhtä
hyvä kuin sinäkin olet ja jotta hän uskonsa kautta tulisi vielä kerran
monien muiden minun kaltaisteni onnettomien pelastajaksi. Ota hänet ja
tee hänestä hyvä ihminen ja oman heimonsa pelastaja!»

Munkki istui pitkän aikaa äänettömänä ja mietti, mihin hän voisi poikaa
käyttää. Veli Nikitin saisi opettaa häntä ja antaa hänelle edes osan
omasta viisaudestaan ja uskostaan, ennenkuin itse kuolisi. Sitten poika
voisi kasvettuaan tulla todella pelastajaksi. Hän saisi kulkea, auttaa
ihmisiä ja puhua Jumalasta.

»Kiitos, nyt olet tehnyt hyvän työn, josta Pyhä Neitsyt on oleva
iloinen! Minä otan poikasi tänne ja teen hänestä miehen, joka auttaa
omaa heimoaan ja tekee työtä sen parhaaksi. Siten hänestä on tuleva
kuuluisa mies, jota kansa tulee kiittämään pelastuksestaan. Mutta miten
voit luopua hänestä?»

»Ylen on vaikea pojasta luopua, sen tiedät, mutta onhan hänen parempi
olla täälläkin kuin kulkea saloja pitkin kerjäämässä.»

Vanhus huomasi erakkolalla olevan jo ystäviäkin kansan keskuudessa.
Ja minkätähden niitä ei olisi ollutkin siellä, missä oli saatu aikaan
hyvää. Liikuttavaahan oli usein nähdä, kuinka varsinkin naiset
kantoivat ainoita korujaan munkeille, pyytäen, että nämä koristaisivat
niillä Jumalan äidin kuvaa kirkossa. Paljon oli Kuhasaloonkin tullut
kansan vähiä kalleuksia, jotka sitten oli sulatettu ja tehty kirkkoon
otollisiksi esineiksi. Ja nyt oli tuossa vaimo, joka hopean puutteessa
antoi oman poikansa, luullen sillä tavoin todella palkitsevansa
hyväntekijöitään, että luopui hetken mielijohteen vallassa omasta
toivostaan; hän luopui siitä, joka suureksi tultuaan olisi pitänyt
huolta omasta maamostaankin, jotta tällä olisi ollut parempi
toimeentulo eikä olisi tarvinnut juosta rukoilemassa maailmalta apua.

Ja munkki näki edessään olevassa pojassa koko pohjoisimman Karjalan
kansan, hän näki lapsen silmistä kaikki sen kärsimykset, puutteen ja
toivon. Tietämättään edusti tuo miehenalku koko herkkää ja taikauskon
vallassa olevaa heimoa, joka odotti hyväntekijäänsä ja parempien
päivien tuojaa. Oliko se odotettu hyväntekijä tuo vuoteen vieressä
istuva ajan hopeoima munkki? Tämä itse tunsi kyllä suurta halua ottaa
kaikki niskoilleen, mutta jaksaisiko hän tehdä niin paljon kuin piti?
Hänet oli kyllä kutsuttu takaisin etelään, pois näiltä mailta, mutta
mikä esti häntä palaamasta takaisin näiden seutujen valistajaksi,
seutujen, jotka ulottuivat Pyhäselästä Pielisjärven pohjoisimpaan
sopukkaan ja Ilomantsista Liperiin.

Tuota ajatellessaan innostui munkki huomaamattaan, nousi pystyyn ja
käveli lattialla edestakaisin. Viimein pitkän miettimisen jälkeen
hän pysähtyi, suunnaten katseensa lasista ulos johonkin kaukaiseen
pisteeseen.

»Uskallanko ottaa tämän kansan onnen niskoilleni?» kysyi hän itseltään.

Katse laskeutui alemmaksi ja kohtasi kolme kuolemankielistä
pelastunutta. Ja niiden kaikkien silmistä hän luki samaa: kärsimyksiä.
Silloin puristui jo käsi nyrkkiin ja putosi jysähtäen pöytään.

»Minä teen sen!» — tulivat silloin sanat.

Munkki, ulkomaalainen munkki oli vannonut valansa, tulevansa koko
Pohjois-Karjalan pelastajaksi. Sen valan oli tehnyt mies, joka siihen
saakka ei ollut rikkonut vielä mitään, mitä oli luvannut eikä ollut
luvannut mitään, mitä ei tiennyt varmasti voivansa täyttää.

»Vaimo», sanoi hän kääntyen naisen puoleen. »Kun menet nyt takaisin
tuonne pokostalle, niin kerro siellä ihmisille, että Jumalan sanaa
tullaan entistään enemmän levittämään ja kansaa tullaan opettamaan.
Pian kyntää jokainen omalla pellollaan oikeauskoisena; ja köyhyyskin
saadaan pois, ettei ihmisten tarvitse kuolla enää nälkään.»

Kyynel kihosi vaimon silmään, ja munkki vaipui polvilleen pyhäinkuvan
alle. Ja pieni, vuoteessa makaava poika kuvitteli silloin näkevänsä
maan, jossa oli ainainen kesä; purot soittivat kauniimmin kuin
yksikään niistä kannelniekoista, joita hän oli kuullut; kultaiset
lehdet kimallelivat koivuissa, ja peltomiehen kyntäessä kierivät kivet
kultamohkareina auran edessä.

Näin oli karjalaispoika Jorma joutunut nyt Kuhasalon erakkolaan. Se
tuli tästä lähtien olemaan hänen kotinaan ja hänen ainoina tovereinaan
muukalaiset munkit. Ja kauan poika katsoi sitä pienenevää pistettä
Pyhäselän jäällä, rekeä, jossa hänen äitinsä ja sisarensa menivät
takaisin maailmalle, jättäen hänet. Hän ei itkenyt, sillä hän tiesi,
että tulevaisuus oli kyllä korjaava kaiken sen, minkä nykyisyys särki.
Ja kun hän aina oli hävennyt kyyneleitä, pyörähti hän nyt melkein
kiukkuisena ympäri, kun tuulenviima tai jokin muu nostatti veden
silmiin.

»Tulehan sisälle äläkä ole pahoillasi», sanoi se vanha, hyväntahtoinen
munkki, jonka nimeä Jorma ei vielä tiennyt. »Oletkos nyt tyytyväinen,
kun jäit Kuhasaloon?»

»Kyllä, jos täällä on hyvä olla.»

»Sinä taidat olla vikkelä poika?»

»Sitähän ne kaikki ovat sanoneet.»

»Mitä kaikkea sinä osaat tehdä?» »Osaan minä jo hiukan tapella ja
laulaakin.»

»Hahhahhaa, täällä sinun ei sentään tarvitse tapella, mutta annahan
kuulua, mitä sinä laulat!»

Ja niin aloitti poika lapsen äänellään:

    »Vieras tuli Viron takoa.
    Pyhä Ilja Inkeristä,
    alkoi kirkkoa kohota,
    säässynätä saaren päähän,
    risti miehet mielihyvin,
    vaimot vastenmielisetkin.
    Ilja, pyhän miehen poika,
    veessä kastoi karjalaiset,
    silmät risti riitamiesten,
    sovitti sotaisen kansan.
    Hajalle ilon saattoi,
    sulosanat Sotkumalle.
    Liperille liian hyvät.»

Kun poika lopetti laulunsa ja katsoi munkkiin, hymähti tämä ensin,
mutta vaipui sitten mietteisiinsä. Ja nyt tuon vanhuksen kasvot, jotka
olivat olleet niin lempeän näköiset, muuttuivat hyvin vakaviksi,
sitten yhä surullisemmiksi, ja poika alkoi jo ihmetellä, miten hänen
laulunsa sai munkin niin liikutetuksi. Mutta kauan ei kestänyt se
surumielisyyskään, vaan kasvojen ilme yhä synkkeni, kunnes koko mies
näytti muuttuneen kuin raudasta valetuksi.

»Mikä sinulle tuli?» — kysyi poika viattomana.

Mutta munkki ei vastannut, vaan kysyi puolestaan:

»Mistä olet tuon laulun oppinut?»

»Ilomantsissa opin, siellä sitä lauletaan.»

»Oletko koskaan nähnyt tuota Pyhää Iljaa?»

»Olen nähnyt silloin, kun minut kastettiin, mutta en enää muista. Hyvä
mies hän kuuluu olevan. Paljon kuuluu auttavan ihmisiä. Mutta missä se
Pyhä Ilja on? Tahtoisin nähdä hänet.»

Jo hymyili vanhus ja sanoi:

»Kyllä sinä näet vielä hänet. Ja saat olla varma siitä, että hän tulee
pitämään sinusta hyvin paljon!»

Vanhus kumartui silittämään pojan päätä. Ajatukset näyttivät
kulkevan jossakin kaukana, kenties niissä monissa mökeissä, joissa
häntä kaivattiin, toisissa kaivattiin ja toisissa vihattiin. Ja
kun hän katsoi jälleen alas, kohtasi pojan katse hänet. Pitkään ja
räväyttämättä katsoi poika ja sanoi:

»Kuka sinä sitten olet?»

»Kukako minä olen? Olenpahan vain vanha mies, joka ei ole saanut
sopia vielä oman elämänsä kanssa ja joka ei ole vielä löytänyt
tyydytystä työstään. Minä olen yksi sellainen, joka olen tahtonut
korjata entisiä elämäni vikoja ja virheitä tekemällä paljon hyvää
toisille. Mutta tunnen, etten ole vielä saanut niin paljon aikaan,
että hyvät työni korvaisivat täydellisesti kaiken sen pahan, mitä
olen tahtomattani tuottanut. Minun takiani on murhattu ihmisiäkin,
mutta heidän kuolemansa minä tahdon sovittaa. Toivon vielä senkin ajan
tulevan, että olen päässyt pitemmälle, sillä en tahdo jättää jälkeeni
suorittamattomia lupauksia ja täyttymättömiä toiveita.»

Liekö poika silloin ymmärtänyt munkin puhetta vai ei, mutta hän katsoi
jonnekin vanhuksen katseen suuntaan kuin olisi nähnyt ja tajunnut
jotakin, että elämä vaatii kultakin ihmiseltä paljon, hyvin paljon. Ja
poika heräsi vasta silloin, kun munkki huusi käskevällä äänellä:

»Stefan, veli Stefan! Anna valjastaa hevoset, nyt lähdemme Liperiin!»

Ja lempeä, vanha mies, joka juuri oli puhunut pojan kanssa elämän
suurista asioista, oli äkkiä muuttunut mahtavaksi Karjalan kastajaksi.

Itsekseen ajatteli hän:

»Vanhuus ja kuolema tulevat pian, mutta matka on vielä pitkä.
Kiirehtikäämme, ennenkuin kaikki on myöhäistä!» Ja pojalle hän lisäsi:
»Sinä, Jorma, saat tulla mukaan, jotta opit tuntemaan oman kansasi.»




II.


Ei kestänyt kauan, ennenkuin joukko luostariveljiä oli taas matkalla
pakkasessa, kinosten peittämiä teitä myöten saloille, joilla haltioiden
palveleminen, uhrit, köyhyys ja taudit rehoittivat enemmän kuin
kristinusko, sivistys ja hyvinvointi. Ja ennenkuin ilta saapui,
pysähtyi seurue erään matkan varrella olevan mökin eteen, jotta
siellä sisällä olisi saatu lämmitellä reessä kangistuneita jäseniä.
Mutta mökkiin ei päästy, vaikka portaiden edessä olikin jälkiä, jotka
ilmaisivat, että sisällä täytyi olla ihmisiä, joko eläviä tai kuolleita.

»Miksi hän nyt ottaa meidät näin huonosti vastaan?» sanoi joku.

»Jotakin on täytynyt tapahtua», vastasi toinen, »ehkä hän on ruvennut
jälleen palvelemaan haltioita eikä laske meitä luokseen.»

Silloin jyskytti vanha munkki ovelle ja huusi:

»Avaa ovi ja laske meidät lämmittelemään! Vai etkö ota vastaan enää
meitä luostariveljiä?»

Sisältä kuuluivat askelet, pian aukeni uksi; sen raossa näkyi vanhan
vaimon pää, ja vapiseva ääni kuului:

»En tarkoittanut pahaa, isä, mutta luulin tulevan pajarin väkeä ja
siksi pidin oven kiinni.»

Joukko meni sisälle ja kuuli siellä vaimon surkean uutisen:

Vaimon poika oli ollut työssä pajari Jakovin hovissa. Muutama päivä
sitten oli joku ampunut metsästä salaa pajaria itseään, mutta nuoli
oli kaatanutkin vain hevosen miehen alta. Koko renkijoukko oli
käsketty ajamaan murhaajaa takaa, mutta tuloksetta. Vaimon poika oli
silloin juuri ollut käymässä kotonaan, ja siitä oli pajari alkanut
epäillä poikaa tihutyön tekijäksi. Poika, joka oli viaton, ei tietysti
tunnustanut aikoneensa murhata pajaria. Mutta tämä oli rääkkäämällä
pakottanut poikaa puhumaan.

»Kyllä tunnustat!» — oli pajari kiljunut ja käskenyt sitten kiduttaa
ja pieksää poikaa. Hänet oli muun muassa sidottu nuoriin ja laskettu
kaivon suusta riippumaan ilmassa pää alaspäin. Siinä asennossa
oli poika saanut olla puolen rupeamaa kovassa pakkasessa nuorien
puristaessa vyötäistä ja jalkoja.

Vaimo ei voinut nyyhkytykseltään jatkaa kertomustaan, vaan lopetti
sanoen:

»Kyllä ne ovat jo varmasti tappaneet hänet. En tiedä, miten tässä nyt
käy, kun itseltänikin on ruoka jo lopussa.»

Esimies nyökkäsi päätään eräälle nuorelle munkille. Tämä meni ulos, toi
reestä ison kantamuksen ruokaa ja antoi sen vaimolle. Vanha johtajaveli
nousi silloin rahilta pystyyn, suoristi itsensä ja sanoi tiukasti:

»Nyt mennään pajarin hoviin!»

Ei oltu ehditty vielä kunnolla lämmitelläkään, kun piti joutua matkalle
uudestaan. Ja kun se vanha munkki astui viimeisenä ovesta ulos, tuli
vaimo hänen luokseen arkana ja pyysi:

»Isä, anna minulle siunauksesi!»

Munkki laski kätensä naisen pään päälle ja puhui jotakin hiljaa. Pian
olivat kaikki jälleen reessä, matkalla kuulun pajarin kartanoon. Jorma
ihmetteli siinä itsekseen, minkä vuoksi vaimo oli kutsunut munkkia
isäkseen. Jokainen muu seurueen mies tunsi pelonsekaista aavistusta
ja kuvitteli, mitä kaikkea lähimpinä hetkinä tulisi tapahtumaan.
Sillä nyt seurue oli matkalla sellaiseen paikkaan, jossa saattoi niin
helposti saada kuolemansakin. Ainoastaan Jorma oli yhtä rauhallinen
kuin ennenkin, hän vain työnsi syrjään kasvojensa edessä olevan
turkinkauluksen, katseli vieressään istuvaa suojelijaansa ja kysyi:

»Miten sinä uskallat mennä pajarin hoviin?»

»Ketä minä pelkäisin?» — vastasi munkki.

»Niin, mutta tällaisia matkoja ei varmaankaan ole aikaisemmin
uskaltaneet tehdä muut kuin itse Pyhä Ilja. Hän kuuluu menevän vaikka
karhunpesään.»

»Mutta jospa minä en pelkäisi pajaria enemmän kuin Iljakaan?»

Poika katsoi vielä tutkivasta mieheen ja sanoi viimein terhakasti:

»Kuule, sanopa, kuka sinä olet? Oletko sinä Ilja itse?»

Vanhus ei vastannut, vaan kysyi vuorostaan:

»Mitäs, jos olisinkin?»

»Silloin näkisin sen suuren Karjalan kastajan.»

»Kyllä, kyllä minä olen Ilja, mutta en mikään Pyhä Ilja, vaan
ainoastaan tavallinen ihminen.»

»Pyhä Ilja», lausui Jorma kuin itsekseen, ihmetellen katsellessaan
vanhuksen kasvoja. Ja hymy nousi pojan huulille. Lieneekö se tullut
sentähden, että Jorma tiesi nyt olevansa suuren miehen seurassa vai
siitä turvallisuudentunteestako, jota hän tunsi nyt varmasti istuessaan
itsensä Pyhän Iljan rinnalla.

Lumi narskui kuuraisten hevosten jalkojen alla, ja ilkeästi vinkuivat
taas rekien jalakset, niin muiden kuin senkin, missä istui koko
Novgorodin Karjalan kreikkalaiskatolisen kirkon itsevaltias valmiina
uhmaamaan toista suurta itsevaltiasta, Liperin pajaria, ja hänen
vieressään istui pieni karjalaispoika. — Hänen seuraajansako? — Niin
oli ainakin Ilja itse päättänyt, miten sitten tulisi käymäänkään.

Lumi narskui ja reki vinkui. Kukaan ei puhunut. Hevoset vain
huohottivat ja puhalsivat vastamäessä sieraimistaan kuin savua edessä
istuvien kasvoille tai pyyhkäisivät jäätyvää vaahtoa suupielistään
turkinselkämykseen. Jostakin pohjoisen puoleiselta vaaralta alkoi
kuulua suden surullinen ja kaihoava ulvonta. Se kieri pitkin metsiä
tähtien syttyessä ja revontulten ensimmäisen kajastuksen noustessa
pohjoisessa. Ulvontaan vastasi jostakin kaukaa toinen susi, ja niiden
molempien kaiku kieri vaaroja vastaan selvänä. Se nosti väkistenkin
kylmän väristyksen matkamiesten selkään, vaikkei tämä ollutkaan
ensimmäinen kerta, kun he kuulivat nuo surulliset äänet. Ja kun
hetkisen kuluttua tie nousi korkean vaaran laelle, ja edessä aukenivat
laajat, tasaiset lumikentät ja niiden takana näkyi tumma metsä,
täydensi kolkon seudun kuvaa vielä metsän takaa kajastava tulipalon
punainen loimu.

»Tuon parempaa tienviittaa emme tarvitse löytääksemme pajarin»,
ajatteli itsekseen Ilja-munkki.

Ja molemmin puolin tietä olevista peltotilkuista saattoi jo huomata
asutumpien seutujen olevan tulossa vastaan. Eikä kestänytkään kauan,
ennenkuin kolme täyttä hevoskuormaa kutsumattomia vieraita ajoi suuren
hovin pihaan.

Pajarilla oli juomingit parhaimmillaan. Rekien narina ja hevosten
pärskyminen pihamaalla toi jokaisen valaistun ikkunan täyteen uteliaita
kasvoja. Tuskin reet olivat pysähtyneet, kun sisältä purkautui ulos
meluava orjalauma. Mutta nämä tuskin ehtivät hevosten luo, kun jo
huomasivat, keitä tulijat oikeastaan olivat. Pian alkoi kuiskiminen
miesjoukossa; huomasi selvästi, että taloon oli odotettu joitakin
toisenlaisia vieraita kuin kirkonmiehiä. Kukaan ei tahtonut mennä
ottamaan hevosia vastaan, vaan keskenään poristen painuivat miehet
taaksepäin kuin tahtoen mennä sisälle takaisin. Mutta Ilja oli
ensimmäisenä hypännyt pystyyn omasta reestään ja kysyi tiukasti:

»Miehet, mikä tuolla mäen päällä palaa?»

»Ka mikä lie tulipalo», vastasi veltto ääni pimeästä.

»No miksette ole siellä sammuttamassa?» — kivahti Ilja tavalla, josta
saattoi jo kuulla vihaista sävähdystä kuin piiskan lyöntiä.

Ja sama ääni vastasi taas:

»Pajari käski polttaa liian mökin maaltaan. Kysykää häneltä, hän sen
parhaiten tietää!»

»Sitokaa hevoset kiinni ja heti!»

Tämä oli käsky, jossa ei ollut tinkimisen varaa. Ilja heitti jo
reestä koppaamansa piiskan takaisin sinne ja meni varmoin askelin
ylös portaita, katsomatta, seurasivatko toiset vai eivät. Ja ovea
avatessa oli hänen takanaan vain Jorma, jota Ilja ei kiivastuksissaan
ollut muistanut olevankaan. Munkki ei pysähtynyt porstuassakaan,
vaan astui sen takana olevaan suureen pirtintapaiseen, joka oli
täynnä miehiä. Niistä ei kukaan kumartanut kirkonmiehen edessä eikä
pyytänyt hänen siunaustaan. Ei sitä pyytänyt isäntäkään itselleen
eikä talolleen. Ja yhtä vähän Iljakaan sitä kenellekään tarjosi. Hän
seisoi hetkisen ovensuussa, siristäen valon sokaisemia silmiään ja
katsellen ympäri huonetta. Keskellä lattiaa seisoi suuri pöytä viina-
ja oluttuoppeineen, joita vieraat näkyivät parhaillaan tyhjentävän.
Huutoa, naurua ja humalaisten käheätä puhetta kuului joka suunnalta,
mutta heikolta kaikki sekin kuului Iljan kanojen rinnalla:

»Missä pajari on?»

Kun viimeinen sana oli mennyt, oli huoneessa hiljaista
silmänräpäyksessä, sameita silmiä tuijotti vanhaan, mutta teräksiseen
mieheen; ja keskilattialle alkoi jo tulla vapaata tilaa kuin itsestään.
Jokainen kyllä tiesi varmasti, mikä mies siinä heidän edessään seisoi.

»Täällä on», kuului ääni pöydän päästä, »kuka minua kysyy?»

»Tule ja katso», oli munkin valmis vastaus.

»Kuka tuolla tavoin uskaltaa minulle puhua?»— urisi humalainen,
horjahteleva mies, lähtien tuoppi kädessä hoipertelemaan ovensuuta
kohti. Silloin yhtyivät kahden miehen katseet, ja tuoppi pajarin
kädessä kallistui niin, että viina valui lattialle.

»Munkki kelvotonhan se on! Terve, Ilja, sinä karjalaisakkojen
kastaja!» — rähähti pajari. Samassa tuli jo sisään koko Iljan seurue,
jääden seisomaan ovensuuhun esimiehensä taakse. Mutta Ilja ei ollut
kuulevinaankaan humalaista, vaan sanoi:

»Näkee kaikesta, ettei ainakaan täällä vaivaa sama puute ja köyhyys
kuin tämän talon porttien ulkopuolella. Minä kysyn sinulta, pajari,
mitä sinä tahdot kaikella tällä, onko tarkoituksesi saattaa kansa
niskaasi ja varma kuolema itsellesi?»

»Mitä minä kansasta ja sinusta! Minä elän niinkuin itseäni huvittaa.»

»Et elä! Sille elämällesi panee varman sulun juuri kansa ja — minä!»

»Hahhahhaa», kaikui humalaisen pirullinen nauru. Sen jälkeen oli
kaikki hetkisen hiljaista kuin kirkossa, vaikka pirtissä seisoi yli
kaksikymmentä miestä kahdessa joukossa, puolet niistä pajarin takana ja
toiset puolet Ilja-munkin ympärillä.

»Missä se lesken poika on, jota sinä olet rääkännyt kaivossa?» — kysyi
Ilja.

»Kysy niiltä, jotka sen tietävät.»

»Ja mikä palo on parastaikaa tuolla mäen päällä, onko sekin sinun
konnuuksiasi?»

»Kysy niiltä, jotka sen ovat sytyttäneet.»

Iljan kädet menivät jo nyrkkiin hänen sanoessaan:

»Sen olet sytyttänyt juuri sinä! Luuletko, etten sitä tiedä! Mutta minä
teen lopun töistäsi täällä, usko se!»

»Älä rämise, munkki», sanoi pajari, ruveten jo tarjoamaan rauhaa. »Istu
tuohon alas kaikkine vahtikoirinesi ja juo pajarin tyttären kihlajaisia
ja uusia ikkunalaseja. Näetkö, munkki, tässä talossa on lasi-ikkunat
niinkuin monasterissakin, vaikkei täällä sentään messutakaan samalla
äänellä.»

»Koska minun sanani eivät tepsi sinuun, niin minä aion tehdä jotakin
muuta.» Ilja katseli ympäri huonetta ja karjaisi talon vieraille:

»Tänne verihurtan luo te toiset tulette mässäämään ja suunnittelemaan
yhdessä konnuuksia, joita tuo mies sitten panee toimeen. Mutta nyt tuli
kaikesta loppu! Ulos ja pian koko joukko!»

Lienevätkö nuo kaikki toiset jo ennemmin saaneet tuntea Iljan otteen
niskassaan vai mikä lie vaikuttanut, mutta hiljalleen ja mitään
sanomatta alkoi koko mieslauma liikkua ovea kohti.

»Mitä? Aiotko sinä tyhjentää minun taloni? Sinut itsesi minä heitän
ulos!»—kiljui pajari iskien kädessään olevan tuopin pöytään niin, että
se halkesi, yrittäen sitten verestävin silmin ja pöytään nojaten mennä
Iljan päälle. Mutta kun hän tuli jo aivan munkin eteen, joka ei aikonut
peräytyä askeltakaan, huomasi hän munkin takaa pienen pojan, jolla oli
kädessään viritetty jousi, nuolenkärki suoraan pajarin rintaa kohti.
Pajari hätkähti ja pysähtyi. Ilja katsoi sivulleen ja näki Jorman, joka
suuressa uteliaisuudessaan oli katsellut seinillä riippuvia aseita,
ottanut jousen käteensä ja nähtyään tuon venäläisen läänitysherran
aikovan käydä hänen oman suojelijansa päälle, astui nyt esiin valmiina
laukaisemaan.

»Jorma, pane pois se! Me emme sellaisia tarvitse», sanoi Ilja
rauhallisena pojalle, »ja veljet», sanoi hän kääntyen toisiin
munkkeihin päin, »nyt tyhjennetään talo vieraista!»

Ne viimeiset, jotka olivat viivytelleet liian kauan lähtöään, saivat
nyt merkillisen kiireen.

»Pysykää alallanne», karjui pajari vierailleen, »minä se heitän nuo
munkkikoirat tunkiolle! Hei, rengit, tulkaa ja potkikaa nuo haaskat
ovesta ulos!»

Mutta ääni oli jo niin käheä, ettei se kuulunut enää omille
apulaisillekaan. Ja mies oli itse niin humalassa, ettei pysynyt enää
pystyssä muuten kuin pöytään nojaten. Mutta sittenkin hän kykeni vielä
heittämään munkkeihin sellaisia silmäyksiä, joista saattoi lukea vain
vihaa ja uhkauksia. Ja jos pajari oli aikaisemmin jakanut sellaisia
katseitaan, olivat ne silloin ennustaneet varmaa kuolemaa. Mutta nyt
eivät kuolemanuhkauksetkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta.

»Pajari, minä olen tullut tänne kutsumatta ja myöskin menen heittämättä
ulos. Mutta sitä ennen ilmoitan sinulle kuitenkin, että tulen tekemään
töistäsi valituksen suuriruhtinaalle. Ja olen varma, että hovisi ja
maasi tullaan sinulta ottamaan pois, sillä minua on niissä asioissa
kuultu aina ennenkin. Ei riitä, että remuaisit täällä, mutta sinä vielä
rääkkäät ihmisiä aivankuin sinulla olisi jokin oikeus rangaista ja
kiduttaa heitä, olivatpa he sitten syyllisiä tai eivät. Sen takia saat
tästä päivästä lähtien lukea minut pahimpien vastustajiesi joukkoon.
Ja sinä tiedät kyllä senkin, mitä se merkitsee ja mitä seurauksia
siitä on. Nyt nöyrry, pajari, polvistu heti ja rukoile Jumalalta
anteeksiantamusta rikoksillesi!»

Ilja vaikeni ja odotti, mutta vastaukseksi tuli vain vihainen murina.

»Koska et näy tahtovan totella sanoja, niin teot kai tepsivät
paremmin», sanoi munkki, astui pöydän luo, jolla oli suuri joukko
tuoppeja, tarttui sen kulmaan ja käänsi koko pöydän nurin lattialle. Ja
pajari, joka täten menetti ainoan tukensa, kaatui lattialla virtaavaan
viinaan eikä kyennyt enää nousemaan, vaan jäi siihen. Pöydän mukana
menivät nurin myöskin kynttilät sammuen, ja nyt oli kaikki pimeätä.
Ilja tarttui Jormaa käteen ja meni tovereineen ulos pajarin viimeisen
murinan saattaessa heitä ovelle.

Mutta tultuaan pihalle saikin munkki uuden päähänpiston ja nousi toisia
portaita ylös suureen rahvaantupaan, joka oli laitojaan myöten täynnä
miehiä ja naisia. Siellä oli myöskin pajarin vaimo tyttärineen, ja
kaikkien jännittyneistä katseista huomasi heidän tietävän jo kaiken,
mitä toisaalla oli äsken tapahtunut. Ja kaikki näkyivät myöskin
tuntevan, kuka oli astunut tupaan, koskapa talon emäntä astui munkin
eteen, teki ristinmerkin ja anoi siunausta.

»Polvistukaa ja ottakaa vastaan siunaus», sanoi Ilja kaikille.

Ja myöskin ne luihunnäköiset miehet, jotka näyttivät tahtovan
myöhästyä, menivät polvilleen lattialle, kohdattuaan munkin leimahtavan
katseen.

Rauha oli tullut taloon. Iljan mennessä ulos ei kuulunut sisältä enää
samaa huutoa ja melua, mikä oli ollut ottamassa vieraita vastaan heidän
tullessaan. Rauhan oli munkki saanut tänä iltana siihenkin taloon, joka
oli koko seudun suurena vitsauksena. Tullessaan olikin vanhus päättänyt
nujertaa siellä jokaisen suurimmasta pienimpään, ja palasi nyt takaisin
tyytyväisenä tekoonsa. Ja varsinkin juuri suuria ja mahtavia tahtoi
Ilja nöyryyttää, sillä hän tiesi niiden elävän liian vapaata ja
huoletonta elämää. Ja kun kerran karjalaisilla oli vitsauksia, niin
miksei silloin venäläisillä pajareilla olisi ollut samanlaisia, jos ei
muita, niin ainakin yksi ja paha: Ilja itse!

»Matkaan, miehet!» — huusi hän pihalla toisille munkeille, »huomenna
kastetaan taas kansaa ja vieraillaan kaikissa pajarien hoveissa!»

Ja munkit, jotka olivat melkein vavisseet pelosta astuessaan sisään
taloon, huokasivat nyt helpotuksesta, kun reet lähtivät jälleen
liikkeelle. Käynti pajarin luona ei ollut vaaratonta, vaikkei nyt tällä
kertaa ollut mitään tapahtunutkaan. Mutta he myöskin tiesivät, että
sellaisia vaaroja oli vielä useita edessä, ennenkuin he pääsisivät
jälleen turvaan Kuhasalon seinien sisälle.

Jorma, tuo erakkolan pieni suojatti, oli ollut ensimmäisen päivän
ulkona maailmalla ilman äitiä. Ja tuona päivänä hän oli saanut nähdä
jo paljon; sitä vartenhan hänet oli mukaan otettukin. Ja nyt oli pojan
luottamus ja kunnioitus Pyhää Iljaa kohtaan noussut huimaavan korkealle.

Ja vasta nyt reessä istuessa taisi ensimmäisen kerran muistua
mieleen äitikin. Vasta nyt herahti esiin pari kolme kyyneltä jäätyen
poskipäille. Mutta samassa sukeltautui turkinhihasta esiin pieni
nyrkkikin, joka pyyhkäisi pois jäähelmet kasvoilta. Silloin kääntyi
vierellä istuva vanhus pojan puoleen ja sanoi:

»Älä itke, Jorma, elämä ei ole hauskaa, kun ajattelee sen
toivottomimpia hetkiä. Mutta muistelkaamme vain niitä, jotka ovat
olleet meille hyviä. Onhan kaikilla ihmisillä suruja, samoin
minullakin. Kaikilla on raskasta erota kerran äidistään. Kerronko
sinulle lyhyen tarinan eräästä pojasta, joka joutui kerran pois kotoaan
ainiaaksi eikä nähnyt vanhempiaan enää koskaan?»

Nyyhkyttävä vastaus oli: »Kerro!»

Ja niin kertoi hopeahapsinen munkki Ilja sinä yönä Jormalle tarinan
omasta elämästään, kuinka hän oli pienenä, inkeriläisenä poikana
joutunut kerjuumatkallaan luostariin, tullut sinne noviisiksi,
myöhemmin munkiksi ja saanut kärsiä kaikki mahdolliset ristiriidat.
Vuosikymmeniä kestäneiden kieltäytymisten jälkeen hän oli joutunut
viimein itsensä metropoliitan eteen, joka oli antanut hänelle vapauden,
lähettämällä hänet kastamaan jotakin sukulaiskansaa, karjalaisia,
kaukana pohjoisessa keskellä saloja ja erämaita. Se työ oli suuri,
mutta tahto oli hyvä saada kokonaiset heimot menemään paljon eteenpäin,
tuhota pakanallisten heimopäälliköiden ja poppamiesten valta ja poistaa
raakuus sieltä, missä ihmiset jo palvelivat oikeata Jumalaa.

Ja pitkän kertomuksensa lopetti Ilja sanoilla:

»Jumala suokoon voimaa, etteivät ne loppuisi kesken ennenkuin kaikki
on tehty! Senjälkeen vasta voin jättää kaiken toisiin käsiin luottaen
karjalaisten valoisampiin päiviin. — Tässä kuulet nyt, Jorma, ilottoman
tarinani, ja varmasti tulee sinunkin elämäsi olemaan paljon parempi.
Toivottavasti sinä vältyt suurista kärsimyksistä, sillä kaikki eivät
jaksaisi niitä kestää! Jumala meitä kahta varjelkoon!»

Siihen loppuivat vanhan miehen sanat. Jos elämä olikin ollut pimeätä
hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oli se vanhuuden tultua
kirkastunut sitäkin enemmän. — Ja vaikka varjot olivatkin synkkiä
ympärillä juuri nyt, kun oli yö, koitti seuraava päivä sitäkin
kauniimpana ja keväisempänä.

Jorma, pakkasen kourissa värisevä miehenalku, oli ensimmäisenä
päivänään ulkona maailmalla oppinut sen, että ihmisen täytyy ensin
kärsiä, ennenkuin hänellä on oikeutta vaatia itselleen onnea ja
sielunrauhaa vanhuuden varalle. Ja munkki neuvoi häntä:

»Ellemme löydä kärsimyksiä muuten, niin meidän tulee etsiä niitä.»

Kun Ilja aamulla, matkalla hiukan levättyään ja hevosia syötettyään,
saapui kylään, jossa oli vain muutamia matalia mökkejä, näytti kaikki
siellä olevan kuollutta. Jokaisessa mökissä käytiin ja jokaiselle
ovelle jyskytettiin, mutta tyhjin toimin saatiin palata rekien luo.
Kuin ihmeen kautta oli taaskin aavistettu munkkien tulo. Tai oikeammin
se ei ollut mikään ihme, vaan karjalaisten valppaus, joka muutamassa
silmänräpäyksessä sai tyhjiksi kokonaiset kylät, aivan kuin vainolainen
olisi ollut tulossa. Mutta vaikka karjalaiset joka paikassa näyttivät
varustautuneen puolustamaan itseään, ei silti koskaan sattunut vakavia
yhteenottoja, vaikka pieniä kahakoita tulikin. Ainoa, mikä lienee
herättänyt pelkoa, oli kastajamunkin pelätty nimi. Sillä kuinkahan koko
Iljan suuren seurueen olisi käynytkään, jos pakanalliset karjalaiset
olisivat tienneet, kuinka vähän se oli luotu taisteluita varten! Mutta
tuo kastajamunkkihan olikin oikeastaan samaa sisukasta kansaa kuin
kastettavat itsekin, ja muut kaikki venäläisiä.

Tultiin erään syrjäisen talon lähelle, jonne kymmenet suksenjäljet
johtivat, näyttäen, minne asukkaat olivat menneet kastevettä pakoon.
Ja kuin kotiinsa astui sinne Ilja: epäröimättä hän avasi oven, lausui
ystävällisen tervehdyksensä ja alkoi riisua pois turkkejaan; teko, joka
ei kylläkään herättänyt oikein yhteisymmärrystä isännän ja vieraan
välillä, mutta osoitti sitäkin enemmän Iljan siekailemattomuutta
käydessä suureen toimitukseen käsiksi.

»Tuolla pihalla on verta», sanoi munkki. »Mistä on hurme hangelle
valunut?»

Tuvan perältä tuli Iljaa kohti nainen.

»Minun miestäni löivät, isä. Me olemme kastettuja, siksi nuo
toiset toivat meidät tänne mukanaan, ettemme antaisi ilmi heidän
piilopirttiään.»

»Ole vaiti, akka!» — karjaisi talon isäntä pöydän takaa. »Valehtelet
noille monasterin hurtille!»

»Puhu pois vain!» — sanoi Ilja naiselle. Ja tämä jatkoi:

»Väkisten meidät tänne toivat, ja kun mieheni tuolla pihalla yritti
karata ja alkoi puolustaa itseään, niin silloin löivät toiset häntä.
Isä, ei ole helppoa kastettujen elää täällä. Paljon meitä vainotaan.»

Ja siellä makasi nurkassa mies pää puhki lyötynä. Naisia istui
karsinassa, ja kastamattomat miehet ovensuupuolella kyyröttivät
uhkaavannäköisinä. Ja kun munkki alkoi puhua järkeä siihen
ihmisjoukkoon, ei hän päässyt alkua pitemmälle, kun jo isäntä nousi ja
sanoi:

»Ei ole teitä kutsuttu tänne! Menkää Kuhasaloon ja pysykää siellä!»

Mutta mistään välittämättä munkki puhui edelleen. Silloin nousi hänen
takaansa mies, koppasi penkin alta kirveen, tullen Iljaa kohti, Mutta
samassa kuului toisten munkkien joukosta varoitus- tai paremminkin
hätähuuto. Puhuja kääntyi, ja samassa kirveskin kohosi. Mutta kohosi
Iljan käsikin, hän viittasi vain rauhallisesti miehelle, sanoen
vieläkin rauhallisemmin, melkeinpä ivan viiva suupielessään:

»Pane vain pois kirves, minä en pelkää sitä kuitenkaan!»

Nuo sanat tulivat niin rauhoittavina, että käsi laskeutui vähitellen,
ja viimein mies lähätti kirveen kiroten nurkkaan, niin että kolisi.
Ilja kääntyi rauhallisena ja alkoi puhua. Hän vakuutti, että jos kaikki
kääntyisivät oikeaan uskoon, unohtaisivat pakanalliset haltiansa
ja keskinäiset riitansa, niin koko Karjala tulisi silloin paljon
paremmaksi. Ei Ilja houkutellut ketään nöyrään novgorodilaiseen
orjuuteen ja vieraan vallan alaisuuteen, vaan hän rehellisesti tahtoi
saada jokaisen ymmärtämään, mikä merkitys oli kristinuskolla, sitä
seuranneella sivistyksellä ja vaurastumisella. Ja kun Jorma tarkasti
katseli kaikkien kasvoja, huomasi hän niistä ensin epäilyä, mutta
myöhemmin jo jännittynyttä Iljan sanojen seuraamista.

»Tuokaa vettä, veljet», sanoi Ilja munkeilleen.

Kaikki oli kypsää, kastettavia tuli, tuli rauha kylään taas.

Ja kun Ilja vasta illalla läksi pois, heitti isäntä hänen
rekeensä suuren karhunnahkan, ainoan ylellisyystavaransa merkiksi
luottamuksestaan.

Jorma, joka oli ollut toisen päivänsä suojelijansa mukana, oli oppinut
sen, ettei tässä maassa tulisi kukaan menestymään ja tulemaan suureksi
kansan keskuudessa, ellei itsekin ollut samaa kansaa ja elänyt samalla
tavoin kuin sekin. Jorma näki ja tiesi sen jo isänsä ajoiltakin, että
vain sovinnollinen työ saattoi menestyä tällä pokostalla, muttei
koskaan pakonalainen. Vaikka tässäkin kylässä oltiin aluksi valmiit
halkaisemaan sivistyksen ensimmäisen sanantuojan pää, niin kuitenkin
samat kädet, jotka olivat heilauttaneet kirvestä suuren munkin elämän
ja työn tuhoamiseksi, olivat valmiit nostamaan kylään uuden tsasounan,
jossa jumalaiselta anottiin pelastusta itselle ja sille miehelle, joka
kenties piankin jo oli menevä Karjalasta pois ja jättävä jälkeensä
hyvän nimensä ja työnsä, sivistyksen ensimmäisen idun.

Kevätkin saapui. Samoinkuin se antoi pitkien talviöiden jälkeen
valonsa, sulatti kinokset ja paksut jäät, antoi Pielisen ja Pyhäselän
laineille vapaan kulun ja nostatti pärskeet koskessa entistään
korkeammalle, toi se uutta iloa ihmisille, missä huolet, aherrus ja
puute olivat puristelleet mieliä niin omituisesti, ja uutta toivoa
entisten, sammuneiden tilalle. Mutta vaikka se toikin elämää yhtäälle,
saattoi toisaalla liikkua kuolema, niinkuin Kuhasalossakin. Karjalan
kastaja, munkki Ilja makasi siellä huonona sairaana ja oli jättänyt
jo kaiken toivon paranemisestaan. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut
vielä kauan kulkea saloja ja kastaa sitä kansaa, jonka lähelle hän
vasta oli päässyt ja jota hän oli alkanut pitää omanaan. Mutta Ilja
tiesi, ettei hänen toiveensa saanut toteutua, vaan hänen oli mentävä
Pohjois-Karjalasta ainiaaksi pois.

Mutta vaikka munkki olikin kuolemastaan varma, parani hän kuitenkin
sen verran, että saattoi ajatella matkaa Käkisalmeen, linnaläänin
pääkaupunkiin, saamaan parempaa hoitoa, sillä Kuhasalossa ei ollut
ketään parantamistaitoista miestä lähellä; ainoastaan vanha veli
Nikitin koetti tehdä parhaansa sairaan hyväksi.

Iljan huoneessa ei käynyt juuri ketään muita kuin veljet Teofilus ja
Nikitin sekä pikku Jorma. Mutta he istuivatkin siellä pitkät päivät,
sillä nyt oli pojan tärkeimmäksi tehtäväksi tullut lukeminen vanhan
Nikitinin opastamana. Ja kun tuo vanhus väsyi, silloin sai sairas itse
jatkaa kirjainten opettamista pienelle, mutta innostuneelle oppilaalle.

Ennen lähtöä kului Iljalta monta päivää yksistään neuvojen jakamiseen
jälkeen jääville. Jokainen erikseen sai käydä sairaan luona noutamassa
kiitokset tai moitteet entisistä töistä, ohjeita tulevaisuutta varten
ja pyhän miehen siunauksen.

»Jos paranen», sanoi Ilja jokaiselle, »niin tulen heti luoksenne
takaisin.»

Ja veli Stefan, venäläinen pappismunkki, Valamosta Kuhasaloon
tullut, määrättiin siksi ajaksi, kun veljesten vanhin, Teofilus, oli
matkoilla Käkisalmeen ja Novgorodiin, pitämään varajohtajana huolta
sielunhoidosta erakkolassa. Teofilus oli nyt Iljan kanssa yhtä matkaa
lähtemässä etelään arkkipiispan ja mahdollisesti itse metropoliitankin
luo anomaan, että Kuhasalon skiitasta tehtäisiin oikea monasteri,
sellainen kuin Valamo ja Soloviets olivat. Noilla matkoillaan oli
Teofilus viipyvä kauan, kenties syksyyn saakka.

Uudesta varavanhimmasta Stefanista kerrottiin, että hän oli aikoinaan
ollut sielunpaimenena jossakin Sisä-Venäjällä ja tehnyt siellä niin
paljon pahaa, että oli ollut pakotettu eräällä pyhiinvaellusmatkallaan
jäämään munkiksi Solovietsin luostariin. Sillä jos hän olisi palannut
takaisin entisille paikoille, olisi hänet lähetetty sieltä toiselle
ja ikuiselle pyhiinvaellusmatkalle suoraan helvettiin. Solovietsistä
Stefan oli tullut Valamoon, jonka igumeeni oli, havaittuaan hänet
rohkeaksi ja oppineeksi mieheksi, äskettäin lähettänyt Kuhasalon
erakkolaan kastamattomain karjalaisten ja päälle karkailevien
savolaisten maanvalloittajain keskuuteen. Ja nyt tuli siis munkki
Stefanista mahtava mies: koko Kuhasalon ja kaikkien Ilomantsin
pokostalla olevien oikeauskoisten päämies, mies, joka veti vallassa
vertoja suurimmillekin pajareille.

Viimeisenä iltanaan nousi Ilja vuoteestaan ylös ja istuutui Jorman
viereen.

»Jorma, sanopa suoraan, tahdotko tulla kunnon pojaksi ja suureksi
tultuasi kastaa karjalaisia niinkuin olet nähnyt minun tekevän?»

»Tahdon, jos vain opin sen tekemään.»

»Sen sinä kyllä opit. Ei sinun tarvitse opettaa heille muuta kuin
Jumalan sanaa ja kaskenkaatamista. Lopusta he pitävät huolen.
Ja sen kaiken sinä saat tehdä säikkymättä, vaikka sinua joskus
vainottaisiinkin, sillä eiväthän vihamiehesikään ole muita kuin
tavallisia ihmisiä.»

»Yhtä minä kuitenkin pelkään täällä monasterissa.»

»Ja se on?»

»Stefan.»

»Poikaseni, älä välitä Stefanista. Hän on aivan vasta tullut ja siis
vieras täällä, joten hän on joskus liiankin ankara karjalaisille. Mutta
en tiedä, voisiko hän silti olla paha, ei ainakaan sinulle. Ja jos
sattuisikin jotakin, niin tee silloin niinkuin minun luulisit tekevän.
Jos syy on Stefanissa, niin puolusta sinä oikeutta. Kasva ja voimistu
ja mene sitten jatkamaan minun työtäni ja tee kaikista hyviä ihmisiä.
Ja kun ihmisellä sitten vanhoilla päivillään on hyvä omatunto, niin
silloin ei edes kuolemakaan peloita.

Pojan mielikuvitus alkoi harhailla ympäri koko sillä alueella, minkä
hän tiesi suureksi maailmaksi: Ilomantsista Käkisalmeen, vieläpä
Novgorodiin asti. Mutta munkki otti poikaa kädestä ja talutti hänet
nurkkaan pyhäinkuvan alle. Hän polvistui, ja samoin teki Jorma. Munkki
rukoili kauan jollakin vieraalla kielellä, ja poika katseli kuvan
edessä lepattavaa talikynttilää, josta tuli hyvää tuoksua huoneeseen.
Hän katseli Neitsyen pään ympärillä olevaa kultaista kehää. Se
kimmelsi niin omituisesti kynttilän valossa, ja Neitsyt itse hymyili.
Kaikki tuntui niin juhlalliselta, niin rauhalliselta ja hyvältä, että
kyynelet kihosivat väkistenkin silmiin. Jorma ajatteli, että hänen oma
maamonsakin hymyilisi varmaan yhtä kauniisti, jos hänellä ei olisi
leipähuolia, vaan saisi kantaa samanlaista kultaista kehää päänsä
päällä. Tuo ajatus tuntui niin kauniilta, ettei Jorma jaksanut hillitä
enää itseään, vaan pani kätensä nyrkkiin lattialle, nojasi otsansa
niihin ja hyrskähti itkuun. Eikä hän huomannut, kuinka Ilja-munkki
nousi seisomaan, kääntyi poikaan päin, asetti kätensä tämän pään päälle
ja siunasi hänet.

Se oli viimeinen kerta, kun Jorma näki Pyhän Iljan. Tämä ei jättänyt
pojalle perinnöksi ja muistoksi sen vähempää kuin selvän esikuvan,
jonka mukaiseksi Jorma tahtoi omassa elämässään päästä.




III.


Seuraavana aamuna, ennenkuin Jorma oli vielä ylhäälläkään, oli Ilja jo
ennen päivänkoittoa lähtenyt matkalle etelää kohti. Nytkin toistui sama
kuin silloinkin, kun Jorman äiti oli lähtenyt: Poika seisoi pihalla
katsellen järven jäälle kyynelten kihotessa silmiin ponnistuksista
huolimatta. Nyt vasta hän oli yksin maailmassa, yksinäisempi jokaista
siinä pihalla seisovaa puutakin. Eikä hän aavistanut vielä, mitä
taisteluita ja ristiriitoja olisi koettava vielä kerran, kun ei ollut,
kenelle olisi voinut purkaa huoliaan ja keitä odottaa neuvoja. Ja
kaukana eivät olleet nekään pienet tapahtumat, joiden mukaiseksi oli
koko hänen elämänsä tuleva.

Kun Jorma astui portaille mennäkseen sisään, tuli vastaan Stefan, joka
jo näytti ehtineen sulautua uuteen asemaansa erakkolan varavanhimpana,
ja kysyi:

»Etkö sinä, poika, osaa tehdä mitään työtä? Tule tänne, niin opit
sellaista!»

Ja kun Jorma pyyhkäisi poskeltaan pois kyyneliä, jotka olivat tulleet
järvelle katsellessa, ei tuo mies näyttänyt ymmärtävän niitä, vaan
sanoi äänellä, joka muistutti vihaisen koiran murinaa:

»Vetisteletkö sinä, pakanapoika, sitä, että maailmassa täytyy tehdä
työtä? Ja luuletko, että täällä vielä nytkin kärsitään yhtä paljon
laiskoja kuin eilen ja sitä ennen!»

Hän vei Jorman suureen pirtintapaiseen, osoitti sen lieden päällä
olevia pärepuita ja sanoi:

»Kisko päreitä, ne ovat lopussa. Mutta kiskokin paljon!»

Poika tarttui puukkoon ja teki työtä koko sen päivän saaden kätensä
niin täyteen haavoja, ettei voinut tehdä mitään ilman ettei veri olisi
tihkunut joka sormesta. Päreitä oli päivän kuluessa karttunut iso
pino, niitä olisi riittänyt polttaa vaikka ympäri vuorokauden. Mutta
kun Stefan tuli tarkastuskierrolleen, elämänsä ensimmäiselle, tuli hän
Jormankin luo ja sanoi kaikkea muuta kuin lohduttavan arvostelun:

»Nuo eivät kelpaa. Toiset niistä ovat liian paksuja, toiset taas liian
ohuita. Saatkin tehdä tätä niin kauan, kun opit sen tekemään hyvin.
Metsässä kyllä riittää pärepuita, vaikka lieden päältä loppuisikin.»

Sitä seuraavana päivänä ei pojan työstä kipeillä käsillä tahtonut
tulla enää mitään. Ja ne työmunkit, jotka olivat pirtissä omissa
askareissaan, kiskoivat silloin tällöin jonkin päreen, jottei Jorman
päivätyö olisi näyttänyt liian vähäiseltä. Poika oli huomannut seinällä
nauloissa jousipyssyjä, ja ne häntä vetivät koko ajan puoleensa,
joten työ ei luistanut senkään takia. Eikä hän lopulta enää malttanut
pidättää haluaan, vaan otti niistä jokaisen käsiinsä vuorotellen,
katseli ja koetti virittää. Ja tietysti juuri silloin sattui myöskin
Stefan tulemaan sinne.

»Mikset pysy työssäsi?» — karjaisi hän Jormalle.

»En voi kiskoa päreitä, kun käteni ovat puukonhaavoja täynnä», koetti
poika selittää arkana ja anteeksi pyytävänä.

»Ja kyllä voit, kun minä tahdon! Tässä talossa ei puristakaan vastaan,
kun käsketään. Ymmärrätkö?»

Jorma ei vastannut mitään.

»Ymmärrätkö, ja mikset vastaa, kun kysytään?» tiukkasi Stefan puristaen
poikaa olkapäästä.

Jokin pala kohosi Jorman kurkkuun, ja vapisevin huulin koetti hän sanoa:

»Ymmärrän.»

»Mene työhösi sitten», sanoi Stefan, pyöräyttäen poikaa ja viskaten
hänet liettä kohden, »en ymmärrä, mitä varten tuokin suuren ruotsin ja
roiston poika on otettu tänne vetelehtimään.»

»Ei isäni ollut ruotsi eikä roisto, vaan karjalainen.»

»Äläkä räkytä siellä», kivahti hän itkevälle Jormalle. »Täällä pitääkin
kurin muuttua nyt, kun se laupias Ilja on mennyt!»

Esimiehen puhe näytti kaikista munkeista olevan raakaa, koskapa he
Stefanin mentyä haukkuivat tätä niin paljon, että Jormakin alkoi
tuntea kuin lohdutusta ja unohti sen häpeän, jota oli kokenut Stefanin
kohdellessa häntä kuin koiraa. Ja poika oli ollut jo siksi kauan
talossa, että oli päässyt perehtymään sen tapoihin perinpohjin eikä
tuntenut enää missään liikaa ujoutta. Ja Iljan aikana hän oli saanut
liikkua kaikkialla niin vapaasti, että Stefanin isännöiminen tuntui
nyt orjuudelta. Mutta Stefan ei vielä tietänyt maan tapoja, vaan oli
laskenut väärin: entisten heimoruhtinaitten pienessä jälkeläisessä ei
tuo orjuus voinut herättää pelkoa eikä kunnioitusta, vaan vihaa. Ja
Jorma tunsi suurta iloa, kun vanha Nikitin, nähtyään hänen veriset
kätensä, sanoi:

»Et sinä saa leikellä käsiäsi enää, vaan mene lukemaan siksi, kunnes ne
paranevat. Etkä sinä saakaan jättää lukemista, kun Ilja on sen kerran
määrännyt päätehtäväksesi.»

Jorma tunsi enemmän kuin iloa, hän tunsi suorastaan riemua siitä, että
erakkolassa saattoi olla sentään yksi oikeudenmukainen ihminen, josta
oli varmasti tuleva hänen ystävänsä monien kymmenien vuosien ikäerosta
huolimatta. Olihan Nikitin ollut Iljankin ystävä, ja häneenhän pojan
oli käsketty kaikessa luottaa.

»Katso», sanoi Jorma tuolle vanhalle munkille, otti käteensä puukon ja
heitti sen menemään seinää kohti niin, että terä upposi hirteen ja jäi
siihen.

»Da, da, kyllä sinä voit vaikka ampua lintuja tuolla puukollasi. Mutta
ammupas jousella, se on vasta miehen työtä, se!» — sanoi joku munkeista
vilkuttaen silmää toisille.

»Osaan minä sitäkin», sanoi Jorma itsetietoisena.

»Ethän sinä jaksa edes virittää tuota suurinta jousta», ivasi taas sama
mies kuiskaten jotakin toisten korvaan.

Poikaa ei tarvinnut usuttaa enemmän. Heti meni hän peräseinälle ja
otti sieltä suurimman aseen alas puunaulastaan. Munkit nauroivat, he
olivat houkutelleet taas pojan käsittelemään jousta saadakseen edes
jonkun härnäämään liian mahtavaa Stefania, kun itse eivät voineet sitä
kuuliaisina luostariveljinä tehdä. Niin veti Jorma viinestä ulos suuren
pinon nuolia ja valitsi niistä rautakärkisen. Tottuneesti otti hän
käteensä jousen ja nuolen ja alkoi hymyillen vetää asetta vireeseen.
Suu tosin vääristyi hymyssään vähän ja kädet värisivät, kun kaikista
sormien haavoista purskahti verta. Mutta hitaasti ja varmasti virittyi
ase.

»Katsos tuota mukulaa! Sillähän on miesten kynnet!» — ihmetteli vanha
Nikitin. »Saatkin tästä lähtien mennä metsiin ja pitää huolen kaikista
otuksista, jotka kelpaavat syötäviksi.»

»Koetapas ampua tuohon!» — sanoi toinen näyttäen pihkaista oksaa
seinässä.

Jorma tähtäsi, vaikkei käsi oikein jaksanutkaan pysyä paikoillaan,
laukaisi, ja vihaisesti suhahtaen meni nuoli pirtin halki rautaisen
kärjen upotessa tuumaa syvälle seinään juuri maalina olleen oksan
viereen. Poika tunsi ylpeyttä astellessaan yli lattian irroittamaan
nuolta seinästä. Sitten hän meni entiselle paikalleen, viritti
uudestaan ja aikoi näyttää vieläkin parempaa taitoa, kun ovi aukeni
ja Stefan astui taas sisään. Jorma ei touhultaan huomannut, kuinka
munkit silmänräpäyksessä painautuivat työhönsä ja Stefan astui keskelle
lattiaa katsellen ympärilleen.

»Lupaan tuoda huomenna kaksikymmentä oravaa, ellen saa nyt tuota oksaa
halki!» — huusi Jorma innoissaan munkeille näkemättä miestä edessään.

»Mitä?» — ärähti Stefan vastaan. »Noinko kauan uskoitkin minun
sanojani?»

Poika säikähti ja katsoi ällistyneenä munkkiin.

»Kuulitko, pentu?»

Kun Jorma kuuli viimeisen sanan, hyökkäsi veri hänen kasvoihinsa ja
silmät leimahtivat.

»Osaan minä Taataakin, jos sitä tarvitaan, vaikkapa näillä verisillä
kynsillänikin. Mutta Ilja on sanonut, ettei minun ole siihen pakko,
vaan saan lukea!»

»Onko tuo sitten lukemista?» — kiljui Stefan ottaen lattialta
sormenpaksuisen, reen saverikoksi aiotun koivuvitsan ja astui poikaa
kohti. Jorma näki, että häntä uhkasi selkäsauna, hätääntyi ja peräytyi
nurkkaan pöydän taa. Mutta kun Stefan tuli yhä jäljestä, välähtivät
pojan silmät uudestaan ja vieläkin vihaisemmin, ja nyt niistä ainakin
oli pelko ja nöyryys poissa! Nyt hän ei enää tahtonutkaan pyytää
anteeksi, vaan kohotti viritetyn jousen ylös ja tähtäsi keskelle
Stefanin rintaa. Stefan pysähtyi, mutta luullen, ettei poika ampuisi,
astui sitten kuitenkin edelleen.

»Varo, tämä saattaa laueta!» — huusi Jorma.

Ääni oli siksi vakava, että toisen täytyi pysähtyä pojan käskystä.
Ainoastaan pöytä oli välillä, ja Jorma alkoi jo luulla, ettei munkki
uskaltaisi tulla enää lähemmäksi. Mutta silloin pyörähtikin raippa
yht'äkkiä ilmassa ja putosi läsähtäen pojan käsille. Jousi putosi
käsistä, ja Jorma parahti tuskasta.

»Nyt minä pieksän sinut!» — säliisi Stefan, tarttuen poikaan kiinni
ja lyöden häntä vitsalla vasten kasvoja. Poika parahti tuskissaan
vielä toisen kerran, mutta sitten ei kuulunut enää mitään, vaikka mies
löikin kaikin voimin. Jokaisella iskulla ruumis tosin nytkähti, mutta
suu pysyi sisukkaasti suljettuna eikä munkki näyttänyt sitä saavan
lyönneillä enää aukeamaankaan. Kun kaikki muut näkivät pojan tappelun
itkua vastaan, ei vanha Nikitin voinut hillitä enää itseään, vaan
astui esimiehensä eteen, tarttui koholla olevaan ranteeseen ja sanoi
tutisevin päin:

»Älä lyö sitä poikaa enää!»

Stefan kääntyi ympäri kuin aikoen antaa sivalluksen vanhuksellekin,
mutta pidättyi siitä kuitenkin viime hetkessä, tietäen sen hyvin
itsekin, että se olisi ollut hänen viimeinen sivalluksensa Kuhasalossa
ennenkuin itse olisi tullut heitetyksi ovesta ulos. Hän tyrkkäsi
toisella kädellään pojan menemään, lyöden toisella vielä kerran. Jorma
lysähti kasaan lattialle ja jäi siihen kiemurtelemaan. Pitkä, verinen
viiva kulki yli molempien kädenselkien ja samanlainen vasemmasta
korvasta nenän yli oikeaan suupieleen. Siinä hän vääntelehti, ja
vasta nyt alkoi henkeä salpaava nyyhkytys tunkeutua ulos rinnasta.
Jorma koetti vielä urhoollisesti vastustaa sen tulemista, ja vartalo
nytkähteli aivan kuin lyönnit olisivat vieläkin jatkuneet. Stefan
karjaisi jotakin munkeille ja meni ulos. Nikitin tuli pojan luo,
pyyhkien hänen kasvojaan ja saattaen hänet sitten tuvasta ulos. Toiset
munkit istuivat kaikki hiljaa, ihmetellen itsekseen pojan suurenmoista
sisua, ja heissä kaikissa aikoi kasvaa hitunen kunnioitusta onnetonta
kohtaan. Viimein huokasi heistä joku raskaasti ja sanoi:

»Näkee kaikesta, että isä Ilja on mennyt. Täällä oli kyllä monta
sellaista, jotka toivoivat hänen lähtöään, mutta odottakoothan nekin
vielä, niin näkevät, ovatko tulevat ajat sen parempia kuin entisetkään.»

Se oli veli Mikael, nuori karjalaissyntyinen munkki, joka näin sanoi.

Lyönnit ja ruumiillinen tuska eivät olleet kyenneet nostamaan kyyneliä
Jorman silmiin, vaikka sisäiset kärsimykset saattoivat sen tehdäkin. Se
oli parhain todistus siitä, mikä mies hänestä oli kerran tuleva. Häntä
ei tultaisi taivuttamaan lyöntien kovuudella, mutta jos osattaisiin
taitavasti pistää suoraan sydämeen, voitaisiin hänet saada näyttämään
tuskiensa suuruus. Ruumis ja sisu olivat lujia, ne kyllä kestäisivät
raaimmatkin kokeet, mutta sydän oli hellempi, se saattoi joutua
kärsimään pienimmästäkin kosketuksesta.

Ja ensimmäisiä ajatuksia sen jälkeen, kun Nikitin saattoi Jorman pois,
oli pojalla:

»Miten pääsen karkaamaan luostarista?»

Mutta sitä ajatusta hän ei uskonut kenellekään, vaan hautoi sitä
yksinään, istuessaan kirjansa ääressä. Ensimmäisen tilaisuuden
sattuessa hän oli varmasti yrittävä Ilomantsiin, sitä ei voinut estää
matkan pituuskaan. Sillä pois oli päästävä, tulipa eteen mitä tahansa.
Vaikkei kotona ollutkaan niin paljon ruokaa kuin erakkolassa, niin
olihan siellä kuitenkin maamo ja hyvää kohtelua.

Riidat eivät olleet vielä siitäkään päivältä loppuneet. Kun munkkien
syödessä illallista Jormakin aikoi tehdä samoin, otti Stefan pöydältä
leivänpalasen ja heitti sen poikaa kohti sanoen:

»Tuossa on, syö. Ja opi vasta olemaan niskoittelematta!»

Palanen putosi lattialle Jorman jalkojen juureen, jääden siihen. Poika
seisoi kuin aikoen kääntyä ympäri ja mennä pois, sillä sitä palasta
häntä ei olisi saatu syömään koskaan.

»Syö, Iljan elätti, olet syönyt huonompaakin!» — lisäsi vielä Stefan.

»Jorma», sanoi silloin Nikitin, »istu tähän minun viereeni ja syö aivan
rauhassa. Tule pois vain, äläkä pelkää!»

»Sitäpaitsi», sanoi veli Mikael, »sitäpaitsi huomautan minä veli
Stefanille, ettei tästä pöydästä ole vielä koskaan ennen heitetty
ruokaa lattialle. Eikä täällä muutenkaan ole opittu elämään koiran
tavoin. Pitäisihän miehen, joka itse on pöytään astuessaan siunannut
leivän, ymmärtää, ettei sitä pilkata tuolla tavoin, kun Jumala on
antanut sen meille ja pelastanut meidät samasta nälästä, mikä on
Kuhasalon ulkopuolella kaikkialla. Tämän teon johdosta katson parhaaksi
pyytää itselleni vapautusta iltamessusta, sillä en luule sen kuitenkaan
tulevan otolliseksi ennenkuin tuo rikos on rukoiltu anteeksi.»

Tämä oli jo selvää puhetta Stefanille. Mutta tämä vain ei näyttänyt
ymmärtävän sitä, koskapa ei virkkanut mitään, murahti vain. Mutta
kun messun aika tuli, alkoi kai jo hänkin arvata seuraukset, sillä
vain puolet munkeista oli siellä mukana. Kaikki toiset olivat omissa
komeroissaan pyhäinkuvan alla ja rukoilivat Jumalaa olemaan erakkolalle
yhtä suosiollinen kuin tähänkin asti. Kaikki nämä messusta pois jääneet
olivat niitä, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet olemaan
paljon Ilja-munkin seurassa. Mutta kirkossa piti Stefan messua niiden
kanssa, jotka olivat samalla kannalla kuin uusi esimiehen sijainen
itsekin, ja joiden tahdon mukaan kreikkalaiskatolisen kirkon valta
pääsi yhden vuosikymmenen kuluttua menemään ei yksin Kuhasalossa, vaan
koko Ilomantsin pokostalla.

Jorma valvoi sinä iltana lavitsallaan. Hänen alleen oli pehmikkeiksi
heitetty muutamia vanhoja, repaleita vaatteita ja peitteeksi jokin
kulunut, likainen munkkikaapu. Siinä mietiskeli Jorma, nosti silloin
tällöin lattialle valuvaa peitettään ylemmäksi ja katseli sitä rakasta,
kaulassaan riippuvaa muistoa, jonka äiti oli hänelle jättänyt.
Se oli vain halpa, nauhassa riippuva pieni taikakalu, uhrikuusen
oksasta vuoltu viisikanta, johon oli piirretty pari pientä onnelle ja
menestymiselle välttämätöntä merkkiä. Äiti oli lähtiessä antanut sen
pojalle ja varoittanut kadottamasta sitä. Oikeastaan se oli aikaisemmin
kuulunut Jorman isälle, ja kerrottiin, että juuri sentähden oli isä
saanut surmansa tappelussa Iljan munkkeja vastaan, kun taikakalu oli
lähtiessä unohtunut kotiin. Samoin Jorman isoisäkin, suuri tietäjä ja
karhuntappaja, oli tavattu metsästä pää murskattuna, kun oli ilman
viisikantaa mennyt ajamaan karhua ulos pesästä. Nyt katseli Jorma tuota
tietäjien taikakalua kädessään ja vannoi itsekseen, ettei hän koskaan
jättäisi sitä pois kaulastaan. Olihan äiti sanonut vielä senkin, että
jos unohtaa tai kadottaa viisikannan, ei sama henkilö saa sitä enää
takaisin, sillä turma kerkiäisi kohdata miehen jo piankin. Poika pisti
viisikannan kaulaansa, peläten sen pimeässä putoavan lattialle, sieltä
palkin rakoon ja sillan alle.

Jorman katse siirtyi pimeässä toisaalle. Hän muisti päivällä saamansa
kurituksen, ja haavat kirvelivät vieläkin selässä. Lattialla taisi
virua sama raippakin, joka oli tehnyt ne. Pimeässä uuninkolossa näytti
jotakin liikkuvan. Poikaa alkoi jo peloittaa nukkuessa yksin isossa
pirtissä, kun hänet oli Iljan huoneestakin jo ajettu pois. Mutta
siinähän lähellä näkyivät riippuvan kaikki aseet, kunpa hän olisi vain
yltänyt kurkoittamaan niistä jonkin käsiinsä. Vaikka mistäs sen tiesi,
vaikka noita samoja jousia olisi aikaisemmin käytetty ihmisten surmaksi
silloin, kun karjalaiset ennen Iljan tuloa olivat tehneet sisukkaita
hyökkäyksiään munkkien päälle. Ja kenties juuri noilla samoilla aseilla
oli surmattu hänen oman heimonsa miehiä, joiden henget nyt pimeässä
pirtissä saattoivat tulla Jormalta vaatimaan verikostoa seinän takana
nukkuville muukalaisille munkeille, varsinkin Stefanille.

»Minulla on taikakalu kaulassani. Nyt minulle ei tapahdu mitään pahaa»,
ajatteli poika itsekseen.

Mutta sittenkin näytti jotakin mustaa liikkuvan sopessa. Se liikkui
varmasti ja tuli lähemmäksi. Mutta sehän olikin Stefan! Jorma ei
uskaltanut enää katsoa sinne, vaan veti kaavun kasvojensa ylitse.

Mutta sittenkin hän tiesi Stefanin tulevan hitaasti ja äänettömästi
kohti, sen mustapartaisen ja kiiluvasilmäisen paholaisen, joka kutsui
itseään Kuhasalon varavanhimmaksi. Nyt se oli varmasti lähtenyt
surmaamaan Jorman, orpolapsen, pimeässä pirtissä keskellä yötä. Nyt
oli Stefan jo lähellä. Tuskanhiki tunkeutui ulos pojan vapisevasta
ruumiista, kun tiesi miehen jo nostavan kätensä iskuun. Käsi laskeutui
alemmaksi, ja pian oli puukko uppoava pojan kylkeen. Mutta merkillistä,
ettei hän vielä lyönytkään! Se pelätty käsi laskeutuikin vain hänen
päänsä päälle ja silitti sitä. Eikö se ollutkaan Stefan? Ja kuka mahtoi
olla, joka silitti häntä ja hyväili aivankuin äiti aikoinaan? Ja ääni
sanoi Jormalle:

»Ole aina uskollinen, poikaseni! Ole uskollinen itsellesi ja kaikille
niille, joita sinä rakastat!»

Iljahan se oli! Jorma kuuli nuo Iljan sanat nyt yhtä selvään kuin
jossakin aikaisemminkin. Hän näki munkin kasvotkin vakavina edessään.
Ilja oli siis tullut jo näin pian takaisin! Jorma koetti sanoa jotakin
suojelijalleen, mutta tämä ei kuullut häntä, katsoi vain ja alkoi
sitten hiljaa, kuulumattomin askelin mennä kauemmaksi eikä kuullut
pojan huutojakaan, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt häntä jäämään.
Jorma huusi Iljalle niin, että kolkko kaiku vastasi joka nurkasta,
heitti sitten kaavun pois päältään, koettaen nousta ylös, muttei
jaksanut seurata munkkia, vaan vaipui kovalle lattialle.

Jorma ei ollut nähnyt Iljaa eikä ketään muutakaan, sillä eihän ketään
ollut tuvassa käynytkään, vaan hän oli teutaroinut ja huutanut vain
kuumehoureissaan. Kun veljet, kuultuaan pojan avunhuudot, tulivat
katsomaan, löysivät he Jorman haparoiden etsimässä lieden takaa Iljaa.
Herätettiin Nikitin ja poika jätettiin hänen huostaansa.

Päiviä, kenties kokonainen viikkokin oli jo kulunut, kun Jorma alkoi
viimein saada muistinsa takaisin. Ja luultavasti siihen oli kulunut
pitkä aika, koskapa ulkona oli jo kesä tulossa. Mutta ikävää vain
oli, kun poika sai auringon paistaessa virua vuoteessaan Nikitinin
pitäessä silmällä, ettei hän pääsisi karkaamaan pystyyn ja ulos. Mutta
vähitellen elämä alkoi mennä entiselle uralleen, koskapa mieleen jo
loppuajalta jäi paljon pieniä muistojakin. Ja vihdoinkin, tuomien
kukkimisaikana, meni Jorma ensimmäisen kerran ulos vapaan taivaan alle.

Kun hän oli nyt joutunut makaamaan vuoteessaan koko kevään ajan,
tuntenut kuoleman hiiviskelevän ympärillään ja pääsi ulos nyt juuri,
kun nurmikot olivat vihreimmillään, järvien selät sinisinä ja tuomet
kukassaan, tuntui elämä suorastaan ihmeelliseltä ja paljon entistään
paremmalta. Eikä hän voinut enää olla kaikkea tuota katsellessaan
ajattelematta kyynelsilmin:

»Olenkohan minä jo kuollut ja tullut taivaaseen, vai onko tämä kaikki
Karjalaa!»

Nyt alkoi taas kokonaan uusi, mutta lyhyt ajanjakso. Hän sai kaikkien
veljien puolelta kokea paljon sydämellisyyttä, varsinkin Nikitinin. Ja
itse Stefankin näytti olevan aivan välinpitämätön pojasta, häpesi kai
entistä kohteluaan. Tai olivatkohan toiset veljet ojentaneet Stefania
pojan puolesta? Poika ymmärsi hyvin, että jos sellaista oli tapahtunut,
niin hän saisi vielä kerran odottaa Stefanilta kaikessa hiljaisuudessa
varmaa kostoa, sillä sellainen mies ei koskaan jättäisi maksamatta
mitään nöyryytyksiä moninverroin takaisin.

Päivät pitkät Jorma kuljeskeli ympäri saarta ja joskus manterenkin
puolella eikä kukaan kieltänytkään hänen menoaan. Siitä oli
seurauksena, että poika tervehdyttyäänkin kierteli yhä kalastellen
tai harrastaen oman mielensä mukaista huvia. Ja olihan selvää, että
kun kukaan ei pidättänyt häntä erakkolassa, koetti hän unohtaa sen ja
samoili metsissä, ulottaen matkansa yhä kauemmaksi saloille. Ja lopulta
hän oppi tuntemaan jokaisen mökin, melkeinpä kaikki kivetkin Kuhasalon
ympäristössä.

Ja eräs tapaus, joka pysyväisesti vaikutti häneen, oli se, kun hän
palattuaan metsästä keskellä päivää huomasi koko luostarin olevan
hartaudenharjoituksissa. Hän kysyi lähimmältä:

»Minkä vuoksi messu on tänään keskellä päivää?»

»Tuli sanoma Käkisalmesta, että Pyhä Ilja on kuollut ja on viimeisinä
hetkinään pyytänyt kaikkia Karjalan luostareita toimittamaan
esirukouksia sielunsa pelastukseksi.»

Jorma seisoi hetkisen liikkumattomana paikoillaan, katse suunnattuna
jonnekin taivaanrannan yläpuolelle, poskilihakset värähdellen ja
nähtävästi suuria, sisäisiä tuskia kärsien. Sitten hän läksi pois, meni
yksin metsiin ja viipyi siellä päiväkausia.

»Palaanko monasteriin enää koskaan?» — kysyi hän siellä itseltään.

Mutta muistettuaan Iljaa hän ei voinut ajatella karkaamista, sillä se
olisi ollut rikos pyhän miehen muistoa kohtaan.

»Mitä tulisi minun sitten tehdä, että Ilja olisi minuun tyytyväinen
katsellessaan taivaasta alas?»

Ja hän oli kuulevinaan kuin kuiskauksen korvassaan:

»Hyviä töitä!»

Poika tuli apeaksi ja luuli jo Iljan vihastuneen. Senvuoksi hän lähti
kiireimmän kaupalla Kuhasaloon takaisin ja ryhtyi töihin. Muutamia
päiviä hän kakkasi puita, kiskoi päreitä, kantoi rannasta vettä ja
koetti lukeakin. Mutta silloin Nikitin huomasi, että ruumiillisesta
raadannasta väsynyt poika ei jaksanut tehdä enää henkistä työtä. Hän
kysyi syytä pojan intoon.

»Minua kaduttaa», vastasi Jorma, »etten ole tehnyt tarpeeksi työtä.»

»Onko Stefan sulle huomauttanut siitä?» — ärähti ukko vihaisena.

»Ei, mutta minä kysyin kerran Iljalta, mitä minun pitäisi tehdä, ja hän
käski minun tehdä hyviä töitä.»

Nikitin huomasi, että poika kyllä tuollaisessa itsetutkistelussa
näkyisi kasvattavan vaikka itsekin itsensä paljon paremmin kuin
erakkoia ankarine sääntöineen. Eihän siellä juuri kukaan kiinnittänyt
huomiotaan poikaan, joten se tietysti tuntuikin hänestä paljon enemmän
vankilalta kuin kodilta. Ja Nikitin tiesi senkin, ettei autioissa
metsissä ollut sitä asuttujen seutujen huonoa seuraa, mikä olisi
saattanut houkutella poikaa pahaan. Siksipä taivuttikin hän Jorman
entisiin mieleisiinsä harrastuksiin:

»Eihän hyvillä töillä tarkoiteta sitä, että sinä raadat täällä kuin
orja, vaan että autat lähimmäisiäsi ja teet heille hyvää.»

Niin unohtui pojalta katkeruus erakkolaa kohtaan, kun Nikitin vähensi
hänen velvollisuuksiaan, siksipä hän ei muistanutkaan enää karkaamista,
jota hän oli suunnitellut Stefanin kurituksen jälkeen.

Eteen aukenivat vapaat päivät. Korven huoleton elämä houkutteli
Jormaa yhä syvemmälle metsiin, joiden suuri hiljaisuus toi aina uusia
ajatuksia hänen aivoihinsa. Sieltä virtasi hänen vereensä uutta
voimaa, joka alkoi tulena kiertää ruumiissa. Joskus Jorma pysähtyi
pitkiksi ajoiksi kuuntelemaan hiljaista kohinaa, eikä hän lopulta enää
tiennyt, oliko tuon kohinan aiheuttaja metsä vaiko hänen oma verensä.
Ja niin tuo ainainen vaeltaminen nostatti hänen mieleensä vapaan
miehen ajatuksia: Pitkät ja voimia kysyvät matkat kasvattivat pienestä
pojasta miestä, ampuminen kehitti silmää ja kättä, ja alituinen
mietiskeleminen osoitti tulevaa vakavaa ja varmaa luonnetta. Karjalan
luonto kasvatti poikaa mieleisekseen ja kaltaisekseen, ja sen vaikutus
olikin paljon suurempi kuin sen, minkä vieraat, novgorodilaiset munkit,
isänmurhaajat, saattoivat orvolle pojalle antaa.

Ja vaikkapa Jormalla olisi huolia ollutkin, niin mikäs olisi ollut sen
hauskempaa ja turvallisempaa kuin omien voimien kasvaminen yhtä rintaa
vastuksien kanssa, kiipeillessä rinteitä ylös, kun tuuli puhalsi kuin
suoraan läpi sydämen, huuhtoen sieltä pois kaiken tomun ja saastan,
ja kun järvet kimaltelivat tuhansin pienin tähdin ja koristein kuin
kaunein messukaapu.

Hän oli ensimmäinen valloittaja näillä monilla asumattomilla seuduilla
ja samalla myöskin viimeinen, joka näki vielä koskemattomina ne monet
salot, joita ihmiset vähäistä myöhemmin alkoivat muokata mieleisikseen.

Ja missä asumuksia oli, sinne Jorma toi ensimmäiset tiedot Iljan
kuolemasta.

»Hän meni liian aikaisin pois», sanottiin tavallisesti.

Jorma tiesi sen itsekin hyvin. Mutta kun hän kuuli sanottavan:
»Onnellisia ovat ne, jotka ovat kuollessaan niin rakastettuja kuin
Ilja», niin hän tunsi, ettei onnen ehtona ole yksistään se, että
ihminen on tyytyväinen omiin saavutuksiinsa, vaan kaikkeen täytyy
liittyä vielä toistenkin ihmisten kiitos ja ihailu. Ja nyt vasta hän
alkoi käsittää, mitä merkitsivät ne hyvät työt, joiksi hän ensin oli
luullut orjamaista raatamista. Ja nyt hän tiesi senkin, miksi Iljaa
kaivattiin melkein kaikissa mökeissä.

Siellä syrjäseuduilla taas, missä ihmiset olivat pysyneet kiinni
entisessä vainajain ja haltiain palvelemisessa, ei vuodatettu
kyyneleitä, vaan sanottiin ainoastaan:

»No, nyt ainakaan ei kukaan pakota meitä kasteeseen, kun Ilja on
kuollut.»

Siinäkin oli tarpeeksi vihamiehen tunnustukseksi. Mutta noiden sanojen
jälkeen Jorma tunsi kuitenkin vihaa lausujaa kohtaan Iljan puolesta.
Hänen aivoissaan kypsyikin silloin uhkaus: »Odottakaahan, kyllä te
vielä kerran teette ristinmerkkejäkin!»

Iljan muisto pakotti hänet ajattelemaan noin. Se kasvoi hiljaisuudessa
ja tuli päätökseksi.

Erakkola oli näihin aikoihin laajentanut saaren sisällä olevia pieniä
viljelyksiään jo manterenkin puolelle. Oli valloitettu suuret alat
hyviä maita ja kaadettu ne kaskeksi. Oltiin varmoja siitä, että
Teofilus olisi takaisin palattuaan hyvin tyytyväinen tuohon tekoon.
Sillä nythän ei munkkien enää tarvinnut luottaa niin paljon köyhien
karjalaiskalastajien almuihin kuin ennen, vaan he voivat jo itsekin
hankkia syömätarpeensa, vieläpä vuorostaan auttaa karjalaisiakin, jos
niin tarvittiin.

Kun Jorma oli joskus sattunut näkemään viljan jakamista, muisti hän
sen nyt, meni varastoon, otti sieltä vähän väliä suuret kantamukset
ruokaa ja jakoi sitä tarvitseville. Mutta Nikitin huomasi pian suuret
vajaukset viljasäkeissä ja arvasi erakkolan toimeentulon olevan
tulevana talvena vaarassa, jos vain poika saisi sillä tavoin jatkaa
hyväntekeväisyyttään. Toiselta puolen hän oli kyllä iloinen siitä
perinpohjaisuudesta, jolla Jorma toimitti yksinpä munkkien ainoan
ravinnon jakamisenkin. Mutta salaa hän kuitenkin koetti kääntää pojan
harrastukset erakkolan rajain sisäpuolelle takaisin, ennenkuin nälkä
ja siitä johtuvat Stefanin riehumiset uhkaisivat heitä jokaista. Jos
lempeä Teofilus vain olisi tullut takaisin, niin silloinhan kyllä olisi
voitu nähdä nälkääkin ilomielin, jos vain olisi voitu auttaa muita.
Mutta nyt hän viipyi yhä, ja hänen sijaisensa muuttui päivä päivältä
ankarammaksi.

Nikitin oli jo niin vanha, ettei hänen tarvinnut tehdä enää työtä,
vaan hän kuului hartaudenharjoittajiin. Mutta nyt hän sai kuitenkin
yht'äkkiä verrattoman työinnon ja seurasi Jormaa kaikkialle. Toiset
munkit jo ihmettelivät Nikitinissä puhjennutta uutta elämää, sillä
tämä oli koko erakkolassaoloaikansa ollut vaipuneena niin ankaraan
mietiskelyyn, että hänen oli jo epäilty hautovan ajatusta siirtyä pois
Kuhasalosta ja mennä johonkin yksinäiseen saareen erakoksi.

Nyt, istuessaan työpirtin kolpitsalla tai soudellessaan kalamatkoilla
pitkin Pyhäselkää, antoi hän pojalle lisäoppia. Hän kertoi hämäläisten
vainoretkistä, savolaisten tunkeutumisista karjalaisten alueille,
Ruotsin rajasta ja monesta muusta. Mutta kuultuaan kaikesta poika kysyi
heti:

»Miksi sitten Viipuri on Ruotsin puolella, vaikka sielläkin asuu
karjalaisia? Miksei sekin kuulu Vatjan viidennekseen?»

Ja pitkiä kiertoteitä myöten piti Nikitinin selittää asia, vaikka se
ukolle täisikin käydä ylivoimaiseksi. Ja lopputulos siitä oli, että
Jorma nousi innostuneena veneen teljolle pystyyn ja huusi:

»Jospa minäkin saisin kerran tapella karjalaisten mukana!»

»Älä puhu syntiä, Jorma. Sinustahan tulee vielä kerran munkki.»

»Niin, niin, sepä se juuri surkeata onkin. Miksen minä saisi tapella
muiden mukana, kun yhdeltä puolen tunkevat päälle venäläiset pajarit ja
toiselta ruotsit? Ja karjalaisten täytyy olla siinä heidän keskessään
ja kärsiä heitä.»

»Ruotsit aikovat vielä valloittaa haltuunsa koko Karjalan. Sen tähden
rajantakaiset savolaiset muuttavat tänne asumaan, heitä kehoitetaan
siihen.»

»Mutta miksi sitten pajarit tulevat? Eiväthän hekään ole karjalaisia.»

»Kaipa myöskin Novgorod ja suuri Venäjä aikovat samaa kuin Ruotsikin.»

»Siis nekään eivät ole sen parempia. Nyt minä vasta ymmärrän,
minkätähden isäni tappeli samalla kertaa ruotseja ja novgorodilaisia
vastaan. Ne molemmat olivat isäni vihollisia.»

Nikitin koetti kääntää pojan ajatukset toisaalle sanomalla:

»Katsos, tuonne rannalle on taas joku savolainen rakentanut talonsa!»

»Mennään katsomaan. Ehkäpä he tarvitsevat jotakin apua.»

»Ei meidän tarvitse auttaa savolaisia, ne ovat meidän vihollisiamme.»

»Mutta Iljahan sanoi, että meidän tulee auttaa kaikkia ihmisiä, niin
vihollisia kuin ystäviäkin», väitti poika vastaan.

Ja nyt luiskahtivat ukon suusta ne varomattomat sanat, joita hän sai
katua kauan:

»Ilja oli inkeriläinen ja puhui samaa kieltä kuin karjalaiset ja
savolaisetkin. Sentähden hän kiintyi heihin ja koetti heitä auttaa,
vaikka he olivatkin hänen vihollisiaan.»

»No mikäs sinä sitten olet? Ettekö te kaikki ole samaa väkeä kuin
karjalaiset ja Ilja?»

»Ei. Melkein kaikki meistä veljistä ovat venäläisiä.»

»Eikö venäläisten velvollisuus olekaan auttaa vihollisiaan samalla
tavoin kuin ruotsien?»

Ukko jäi miettimään sopivaa vastausta, mutta ei kerinnyt vielä keksiä
sitä ennenkuin poika kysyi jo lisää:

»Eivätkö karjalaiset tee sitten oikein, kun tappelevat venäläisiäkin
vastaan samalla tavoin kuin ruotsejakin. Molemmathan ovat vihollisia.»

Vastausta ei tullut. Tuli vain pitkä hiljaisuus. Jorma antoi airojen
olla liikkumatta, katsoi ensin Kuhasaloon päin, mistä matalat katot
näkyivät mäeltä ja kello soi parhaillaan iltahartauteen. Sitten hän
käänsi päänsä sinne, missä oli savolainen uudispirtti. Hän näytti
miettivän jotakin, kenties vastausta siihen, mistä johtui, että vieraat
pyrkivät tunkeutumaan tuohon rakkaaseen Karjalaan, toiselta puolen
novgorodilainen valta uskonnon varjolla ja toiselta puolen ruotsit, nuo
savolaiset kaskimaiden ja kalavesien perkaajat. Sitten sanoi Jorma kuin
itsekseen:

»Mutta minä olen Ontron poika!»

Tuo oli enemmän kuin tunnustus kansallisuudesta. Se oli sodanjulistus,
jonka pieni poika antoi tietämättään Kuhasalon erakkolalle. Ja juuri
nuo Jorman sanat tulivat vielä kerran myöhemmin määräämään sekä
Kuhasalon että pojan omankin kohtalon.

Munkki istui veneen perässä ja Jorma teljolla. Silloin vanhus tunsi
kuin jotakin laskeutuvan hänen ja pojan välille; se oli jokin näkymätön
hursti, joka tuli erottamaan tästä lähtien Jorman erakkolan kalliista
venäläisistä veljistä. Nikitin katsoi lapsen jääkylmiä silmiä ja —
häpesi, ei oman itsensä takia, vaan maansa vuoksi, joka tahtoi ostaa
karjalaiset orjikseen kasteella ja leivänmuruilla.

Kun Nikitin ja Jorma palasivat saaren rantaan, ei poika noussutkaan
veneestä, vaan jäi siihen kuin aikoen takaisin järvelle.

»Mihin sinä vielä aiot mennä?» — kysyi ukko.

»Soutelemaan.»

»Minne tähän aikaan?» — murahti Stefan, joka myöskin sattui olemaan
valkamalla. »Iltahartaus on jo ohi, mene ylös ja sillä hyvä!»

»En mene, vaan lähden sinne uuteen ruotsin taloon, johon te muut ette
uskalla mennä, kun olette venäläisiä!»

»Mihin?»

»Ruotsin taloon; eiväthän ruotsit ole sen pahempia vihollisia kuin
tekään.»

»Kenen luvalla sinä räkytät meille ja kuljeskelet pitkin kyliä?»
— huusi Stefan, joka suuttuessaan ei osannut puhua muuten kuin
härnäävästi. Mutta tällä kertaa hän ärsyttikin ilveksen pentua, joka ei
ollut vielä ehtinyt kasvattaa kaikkia kynsiään.

»Iljan luvalla», kuului pojan rauhallinen vastaus.

»Mutta nyt et kiertelekään hänen luvallaan, vaan menet kerrankin
työhösi ja pian!»

»Minähän lähden, minne haluan!»

Stefan astui kivelle, tarttui kiinni veneenkokkaan juuri, kun Jorma
aikoi työntää sitä airolla irti rannasta, ja vetäisi venettä, jotta
poika horjahti ja kaatui nurin teljolle.

»Heitä irti!» — huusi Jorma kiukkuisena, hyppäsi pystyyn, kohotti airon
ja löi sillä Stefania kynsille niin, että kolahti. Silmänräpäyksessä
irtosivat munkin sormet kokasta, hän kirosi ja aikoi käydä pojan
kimppuun, mutta silloin oli jo venekin irti rannasta ja lipui pois
hänen ulottuvillaan.

»Nyt et pieksäkään minua!»— ilkkui Jorma soutaen täysin vedoin takaisin
järvelle. Vanha Nikitin seisoi kauan rannalla, niin kauan kuin näki
yhä etenevän veneen, pudisti sitten päätänsä aivan kuin olisi tehnyt
elämänsä suurimman harha-askelen ja sanoi itsekseen:

»Tuo kaikki oli minun syytäni! Miksi minä rupesinkin puhumaan pojalle
kaikesta? Mutta enhän voinut uskoa häntä niin teräväksi, kuin hän on.»

Ja Stefan oli saanut pahan iskun, ei niinkään pahaa sormilleen kuin
ylpeydelleen, kun oli antanut pienen pojan kolhia kynsille itseään,
voimatta tälle mitään, vieläpä toisten nähden. Nolona hän oli hieronut
rannalla käsiään, murissut itsekseen kostonuhkauksia ja lähtenyt sitten
synkkänä kiipeämään ylös mäkeä.

Jorma souti järvellä kuin tilanteen herra konsanaan. Äskeisen
suuttumuksen nostama puna poltteli vielä poskilla. Mutta alkoipa
vähitellen aavistuksen tavoin tulla varmuus siitäkin, että äskeisen
pahanteon seuraukset tulisivat vielä kerran näkymään punaisina
veriviivoina hänen selässään.

»Mitäs minä teen, kun Stefan tulee antamaan minulle selkään?»— kysyi
hän itseltään. »Minä raavin häntä ja sanon: 'Mene matkaasi, senkin
venäläinen!' Tyytyväisenä keksimäänsä lauseeseen souti poika edelleen.

Hämärä alkoi muuttua vähitellen pimeydeksi, rannat katosivat näkyvistä
ja laineet kohosivat laajalla selällä entistään korkeampina, heiluttaen
venettä mielin määrin, pojan saamatta sitä enää tuumaakaan eteenpäin.
Henkeä salpaava tulppa alkoi kohota Jorman kurkkuun, sillä nyt hän
uskoi jo eksyneensä järvelle.

»En minä ainakaan itke!» — vakuutti hän itselleen ja koetti rukoilla.
Mutta kun hänen erakkolassa oppimansa rukoukset eivät auttaneet,
alkoi hän lukea loihtuja. Mutta yhtä tuloksetonta oli haltioidenkin
maanitteleminen.

»Kyllähän Ilja auttaa, jos ei muut», ajatteli poika, puristaen molemmin
käsin teljosta kiinni. Nytkin, niinkuin ennenkin vaikeina hetkinä, hän
oli rukoillut Iljaa, ja tämä oli kuullut poikaa. Se auttoi nytkin.
Tuntui niin turvalliselta ja helpolta. Ei hän itse tullut ajatelleeksi,
että hän luostarista lähtiessään oli soutanut suoraan vastatuuleen.
Mutta nyt se ei varmasti ollut mikään muu kuin Ilja, joka vei poikaa
takaisin rantaan. Hän kuvitteli veneen menevän jonnekin uuteen maahan,
jossa aurinko paistaisi lämpimästi, punaisin purjein soluisi vene
sen koivikkorantaan, ja hän itse astuisi pian omaan valtakuntaansa,
jossa ei ollut huolia eikä suruja. — Kuinka kauan tuollaista menoa lie
kestänyt, sitä ei poika tiennyt, sillä vaikka vilu tahtoihin takertua
jäseniin, oli väsymys sitäkin voimakkaampi, ja hän nukahti.

Kun aamu koitti ja Jorma heräsi, eivät unelmien maat tarjonneet hänelle
kovinkaan paljon; Kahden munkin välissä hän sai tallustella mäkeä ylös
erakkolaan, jossa edellisen illan töiden seuraukset tulivat vastaan
kirvelevinä ja haihduttivat viimeisenkin uskon uniin. Siitä hän oli
kuitenkin iloinen, että muisti Stefanin häntä pieksäessä potkia ja
huutaa niin, että seinät raikuivat:

»Älä koske minuun tai revin silmät päästäsi, senkin venäläinen susi!»

Jorma oli oppinut maailmalta jo paljon ja edistynyt elämässään niin
pitkälle, että osasi tarvittaessa lyödä takaisin.

Samalla hetkellä, kun Stefan luuli jo antaneensa pojalle raippaa
tarpeeksi ja aikoi jättää tämän rauhaan, syöksyi joku uksesta tuulena
sisään ja huusi:

»Isä Teofilus on tullut!»

Ei tarvinnut kehoittaa ketään lähtemään pihalle, jotta Jorma olisi
saanut edes rauhassa itkeä selkäsaunaansa; jokainen oli siinä
silmänräpäyksessä ovella. Ristinmerkit tehtiin puolella ja toisella.
Ja ennenkuin Teofilus oli ehtinyt nousta ylös portaillekaan, sanoi hän
munkeille:

»Suuren Venäjän oikeauskoisen kirkon ja Pihkovan arkkipiispan tervehdys
Jeesuksessa Kristuksessa teille, veljet! Kuhasalon skiitasta on nyt
tehty oikea monasteri ja Ilja on julistettu sen suojeluspyhimykseksi!»




IV.


Vuodet vaihtuivat. Jo puolenkymmentä kertaa sen jälkeen, kun
Kuhasalosta oli tehty Valamon syrjäluostari, olivat lehdet saaren
rantakoivuista varisseet, oksat viipyneet paljaina varpuina talven
yli ja seuraavana keväänä alkaneet jälleen viheriöidä, ollen kesällä
taas täydessä puvussaan. Yhtä monta kertaa oli Pyhäselkä tanssittanut
noina lehtien varisemisaikoina laineitaan viimeisiä kertoja vapaana
ennen talven kahleita. Yhtä monta kertaa kuin hiirenkorvalla olevat
koivunoksat heiluivat tuulessa, pakkautuivat jäätkin saman tuulen
mukana jonnekin kauas, sulaen ja antaen laineille vallan läiskyä
rantoja vasten mielinmäärin.

Yhtä rintaa noiden muutosten kanssa huomattiin muutakin uutta. Ja
sellaisia olivat alati kasvavat pellot ja niityt Pyhäselän, Pielisjoen
ja Höytiäisen rantamilla. Kaikkialla vesien varsilla alkoivat silloin
vanhat metsät kaatuilla kirveiden iskuista, niiden paikalle ilmestyi
joka vuosi uudet kasket, joiden savut kierivät kauas korpien keskuksiin
ilmoittaen siellä valloittajan, ihmisen, lähestyvän salojen sydäntä.

Alkuaikoina oli asuttu vain kalarikkaiden järvien ja jokien rannoilla,
vietetty toiset puolet elämästä kalasaunoissa ja pyydetty Ahtia ja
Tapiota antamaan jokapäiväiset syömätarpeet. Mutta kun ulkomaailman
viisaudet ja ihmeet olivat päässeet tunkeutumaan tännekin pohjoisten
salojen liepeille ja sivistys alkoi saada pois tieltään vanhan
uskonnon, niin ihmiset alkoivat melkein huomaamattaan siirtyä
pakanuudenaikaisista elinkeinoistaan maanviljelykseen.

Niin alkoi silloin raivata uusia peltojaan se heimo, jonka lauluista
vieläkin kuulemme ne surulliset, tummat soinnut, jotka kertovat tuon
kansan taisteluista korpien vihaisia haltioita ja vainojoukkoja vastaan.

Karjalainen asutus levisi nopeasti muuallekin kuin uuden luostarin
ympäristöön. Jos sattui olemaan kuulas alkukesäinen päivä ja silloin
kiipesi Kolin korkeimmalle kalliolle, näkyi uusia kaskisavuja joka
suunnalta. Etelän puolelta niitä kohosi Kaltimosta ja Kontiolahdelta,
toisaalta taas Polvijärveltä ja Juuasta. Ja jos katsoi yli Pielisen,
näkyi samanlaisia Vuonislahdesta — ja jos silmää olisi riittänyt — aina
Lieksasta, Vie'in vaaroilta ja kenties jo Nurmeksestakin.

Elettiin parhaillaan elonleikkuun aikoja. Kuhasalon pellolla olivat
ohranleikkuussa melkein kaikki veljet, vain pari vanhinta ja seppä
olivat jääneet luostariin. Kiirettä piti, sillä vilja oli leikattava
tänään, koska huomenna oli jo loppuvuoden ensimmäinen messupyhä. Isä
Teofilus ja Stefan kulkivat pitkin peltoa ja metsänreunaa, katsellen
toisten työtä ja suunnitellen uuden kasken kaatoalueita. Vähän väliä
Teofilus katseli läheisiä karjalaisten peltotilkkuja, joilla näyttiin
olevan samassa työssä kuin täälläkin; sama kiire oli siellä, ja samasta
syystä. Leikata piti vilja juhlapyhäksi ja joutua messuun Kuhasaloon
karjalaistenkin. Ja saattoivathan pyhien jälkeen jo sateetkin tulla
keskeyttämään viimeisillään olevia töitä.

»Liehukaa, veljet!» — muisti Stefan liiankin usein huutaa
sirppimiehille.

Mutta jokainen liehui tarpeeksi ilmankin, sillä leikattava ala oli
jaettu pieniin palasiin ja jokaiselle niistä määrättiin omansa
urakaksi. Ensimmäisenä kuului kauimpana olleen Jorman huuto:
»He-heijaa!» ja hän juoksi Teofilusta kohti sirppi kourassa kuhilaiden
yli hyppien. Hän oli saanut jo osansa leikatuksi.

»Hyvin tehty», sanoi Teofilus, kun Jorma alkoi jo auttaa erästä
toveriaan, jonka työ oli vasta puolivälissä.

Hyvään aikaan saatiin kasvava ohra jo kuhilaille, aikaisemmin kuin oli
luultukaan. Mutta joen toisella rannalla ei karjalaisten peltotilkuilla
oltu niin pitkällä.

»Työ loppui kesken, minä ja Stefan emme saaneet tarpeeksemme»,
hämmästeli Jorma vilkaisten Stefaniin.

»Mene tuonne karjalaisten pellolle; siellä on työtä vielä, jos sitä
kaipaat», vastasi siihen Stefan.

»Niin, veljet», innostui Teofiluskin, »emmekö tosiaan tee sitä?»

»Kyllä minä, jos kaikki muutkin!» — sanoi Jorma. Ja jokainen munkki
myöntyi samaan.

Mentiin joen ylitse, ja pian siellä oli sama touhu ja samat nopeat
tulokset kuin luostarinkin pelloilla. Pikku peltojen viljat olivat
kuhilailla valmiina juuri silloin, kun Kuhasalosta kajahti ensimmäinen
iltakellon ääni, kutsuen veljiä työstä rauhaan. Silloin karjalainen,
niinkuin luostarivelikin, keskeytti juuri sanomansa sanan, kääntyi
saaresta metsän yli näkyvää kirkonristiä kohden, asetti sirppinsä
syrjään ja teki ristinmerkin, pari ja kolmekin. Tuo soitto tuli nyt
todella parhaaseen aikaan, silloin, kun köyhällä eläjällä oli yhtä
huolta vähemmän, kun vähäinen vilja oli jo kuhilailla.

Vielä viimeinen kaiku kuului, kieri pitkin vaarojen rinteitä, soi
metsissä ja katosi sitten. Ja silloin, hetken hiljaisuuden jälkeen
sanoi isä Teofilus:

»Mikä ilta! Vietetään se tänään yhdessä luostarin kirkossa, silloin se
on vielä parempi. Kuulitteko, miten iltakello soi? Sehän soi vain lepoa
meille ja rauhaa maalle.»

Kukaan muu ei sanonut mitään, he tunsivat vain sitä samaa. Ja joukko
hajaantui hiljalleen, veljet veneilleen ja karjalaismiehet pirtteihinsä.

Mutta ennen iltamessua tulikin luostariin ja läheiseen karjalaiskylään
kaksi tietoa, joista toinen sai tyytymättömiksi munkit, toinen taas
karjalaiset. Arkkipiispa Makarij oli antanut munkeille sellaisen
määräyksen, etteivät he saaneet asua kukin omassa kopissaan, vaan
kaikki yhteisessä, suuressa pirtissä, jossa jokaisen tuli pitää
yksityiset hartaudenharjoituksensa, tehdä päivätyönsä ja yhdessä
nukkua. Arkkipiispa kai oli aavistanut munkkien vähitellen tulevan
mukavuuksiin taipuvaisiksi, sentähden hän rajoitti heidän olonsa ja
asetti siten heidät kaikki toistensa silmälläpidon alaisiksi, jolloin
jokainen oli pakotettu noudattamaan pienimpiäkin määräyksiä.

Karjalaisille tuli pahempaa; arkkipiispa oli kieltänyt kaikissa
kirkoissa ja sen menoissa sekä luostareissa palvelemasta pyhimyksinä
keitään karjalaisia heimopäälliköitä ja sankareita, niinkuin tähän
saakka oli monin paikoin tapahtunut, ei kuitenkaan Kuhasalossa.
Kuhasalossa ei oltu palveltu pyhinä ketään muita kuin Pyhää Iljaa,
ei oltu kirkossa sellaista muistettukaan. Vasta nyt, kun kielto
tuli korkealta arkkipiispalta alas kansan keskuuteen, muistivat
pohjoiskarjalaiset, että heilläkin oli heimopäälliköitä ja
sankareita. Kielto vaikutti vastaanjyräämistä miesten puheissa, ja
tuo vastustaminen herätti jo pienen pientä heimotunnon nousemista,
vaikkei sitä kukaan huomannut itsessä eikä toisessa. Kielto vaikutti
vielä senkin, että Pohjois-Karjala huomasi ruveta palvelemaan omia,
kansallisia pyhimyksiään. Ja mitä nuo pyhimysten palvelemiset taas
vaikuttivat? — Se tultiin myöhemmin näkemään.

Saman illan messu oli kutsunut koko ympäristön ristirahvaan Kuhasaloon.
Siellä nähtiin nyt luostarin porstuassa karjalaisten kala- ja
metsämiesten tyhjentelevän konttejaan ja naisväen aukovan nyyttiensä
solmuja. Jokainen tahtoi kantaa pienen almunsa luostarille. Ja ne,
joilla ei ollut mitään tuomisia, tungeskelivat oven seutuvilla ja
ostivat tuohuksia; hekin auttoivat yhteistä asiaa.

Pian avattiin kirkon ovet ja niistä tulvasi kymmenien palavien
tuohusten valo hämärään porstuaan. Oudosta salon asukkaasta kirkko
näytti nyt kaikessa kirkkaudessaan siltä taivaalta, josta he olivat
kuulleet opetettavan. Ei kukaan uskaltanut ensiksi astua yli
kynnyksen. Jokainen teki siinä paikoillaan ristinmerkin. Samassa
astui ikonostaasin eteen isä Teofilus messukaavussaan, ja veljeskuoro
viritti: »Davai tšarstvo niebiesnoje ...» — Teofiluksen viittauksesta
vasta uskallettiin mennä tuon taivaallisen valon keskelle, mutta
varsinkaan naiset eivät kestäneet nähdä ympärillään olevaa ihanuutta,
vaan vaipuivat ristinmerkkejä tehden polvilleen. Messu oli alkanut,
kansa seisoi paimenensa edessä ja kuunteli, vaikkei ymmärtänytkään
mitään. Mutta säveliähän ymmärsivät karjalaisetkin, ja ne kuuluivatkin
niin ihmeen kauniilta ja juhlallisilta, ettei koskaan ennen oltu
sellaista kuultukaan.

Mutta nuori Jorma oli yksin seisonut eteisessä ja katsellut sieltä. Hän
ei ajatellut mitään, seurasi vain sitä, kuinka munkit kirkon sisällä
kuin yhteisestä käskystä kumarsivat syvään ja heilauttivat kaikki
samanlaisella liikkeellä viittansa lievettä kumartaessaan, kun Teofilus
vastasi kuorolle: »hospodi pamilui-ii». Mutta nyt hän kuuli äkkiä
liikettä pihalta, heräsi ajatuksiinsa takaisin ja astui portaille.
Siellä näkyi uusia kirkkovieraita arastellen tulevan ovesta tulvivan
valon kohdalle. Hän sanoi miehille:

»Messu on alkanut, joutukaa pian kirkkoon!»

Miesjoukko painui supisten syrjempään, vain yksi astui rohkeasti
portaita kohden ja tuli Jorman eteen. Mitään aavistamatta ojensi Jonna
hänelle tuohuksen käteen ja sanoi uudelleen:

»Tuossa on tuohus, mene kirkkoon.»

Mutta mies viskasi nauraen tuohuksen maahan, tarttui toisella kädellään
äkkiä Jormaa kurkkuun, kohotti toisella kirveen ja säliisi:

»Kuole, ryssä, ruotsit ovat nyt täällä!»

Jorma säpsähti, mutta vain niin lyhyeksi ajaksi, että tunsi kuuman
laineen kulkevan kautta ruumiinsa. Lyöjän ennenaikainen ilo sammui
hyvin pian; hän lensi kirveineen nurin portailta, ja Jorma oli hänen
kimpussaan. Muutaman silmänräpäyksen painivat nuo kaksi miestä pihan
pimeässä. Ja se, joka yksin nousi maasta ylös, Jorma, juoksi portaita
ylös, käytävästä kirkkoon ja huusi siellä niin, että se kuului
kuoronkin ylitse:

»Aseihin miehet! Ruotsit ovat täällä!»

Silloin jo astui metsästä kymmeninen savolaisjoukko pihalle, missä jo
yksi heidän miehistään makasi. Samalla he näkivät, kuinka valaistusta
kirkosta tuli porstuaan vanha, mahtavan näköinen mies kirjailtuine
kaapuineen ja hänen jäljessään kymmeniä karjalaisuroita täysissä
aseissa. Ja kuka ei ollut vielä ehtinyt saada niitä kirkon seinältä,
se otti jousen tai kirveen eteisen naulasta. Teofilus meni portaille
ja aikoi puhua Jumalan rauhasta, mutta ensimmäinen nuolituisku teki
jo reiät hänen kaapuunsa ja ovenpieliin. Samalla syöksyivät ulos jo
miehetkin, ja miesten työ oli alkava. Saatuaan pahaa vastustusta
perääntyivät savolaiset puiden suojassa rantaa kohden karjalaisten
seuraamana. Siellä hakulin molemmin puolin syntyi ilkeä kahakka elokuun
yön pimeässä. Sen verran vain nähtiin, ettei lyöty omaa miestä, jos
viholliseenkaan ei osuttu. Yli huudon ja melskeen kuului Teofiluksen
ääni:

»Katsokaa, etteivät polta monasteria!»

Jorma yritti lähteä, mutta huomasi samassa, miten Teofilus horjahti,
äännähti jotakin ja vaipui sitten maahan. Nuorukainen kumartui
alas ja näki, miten nuoli oli sattunut igumeenia kaulaan. Jorma
nosti haavoittuneen, muttei jaksanut kantaa. Apua saatuaan hän sai
isän viedyksi kirkkoon, josta näkyi muutamassa hetkessä tulleen
haavoittuneiden hoitopaikka. Muutama siellä oli jo ennestään,
ja Nikitin hääräsi siellä parin naisen kanssa. — Sattuipa Jorma
kurkistamaan myöskin ikonostaasin taakse. Siellä kyyrötti piilossa veli
Stefan muutamien muiden kaltaistensa kanssa. Jorma huusi heille:

»Mitä te täällä teette silloin, kun toiset tappelevat?»

Kun vastausta ei tullut, huusi hän uudestaan:

»Kuuletko, ruotsit ovat niskassasi, veli!»

Ja sen jälkeen putosi Jorman nyrkki Stefanin kasvoille: »Tuoss'
on sinulle, raukka!» Stefan yritti puolustautua, mutta Jorma sai
ikonostaasin seinästä kopatuksi jonkin aseen ja löi sen palasiksi
Stefanin päähän. Nyt vasta hän huomasi, että se oli jokin
jumalankuvalla koristettu sauva, arvonmerkki, jota Teofilus sai käyttää
jumalanpalveluksissa. Kun Stefan alkoi voihkien hieroskella saamaansa
kuhmua, meni Jorma ulos lopettamaan tappelua siellä.

Mutta savolaiset olivat olleet jo pakotettuja turvautumaan veneisiinsä.
Nyt heitä ammuttiin niihin rantakivikolta. Nuo ympäristöjen loiset
olivat kai luulleet, että luostari oli helppo polttaa ja sen asukkaat
yhtä helppo murhata, mutta olivat tulleetkin väärään aikaan, kun siellä
sattui olemaan karjalaistakin vastusta. Nyt siellä täällä vaipui joku
savolainen veneen pohjalle tai molskahti laidan yli järveen. Mutta
välimatka ja pimeys pelasti loput, ja karjalaiset kääntyivät takaisin
metsään katsomaan, oliko sinne vielä joku eksynyt.

Rauha palasi vähitellen saareen. Viimeiset savolaisveneet olivat
päässeet jo karkuun ja viimeiset metsään eksyneet saatiin kuin
elättijänikset kiinni. Suuren juhlapäivän rauha vain oli häiriytynyt.
Mutta ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun messun
keskeyttivät savolaiset, eikä myöskään viimeinen, kun luostarissa,
tuossa rauhan ja rakkauden tyyssijassa valtimot pulppusivat verta
kuiviin.

Kun uroot kokoontuivat myöhemmin kirkkoon, huomasivat he kuusi miestä
siellä makaavan huonona. Teofilus kuiskasi hiljaa:

»Rukoilkaa, miehet!»

Mutta näytti siltä, ettei kukaan osannut sitä tehdä tällaisena yönä.
Eräs vanhus vain teki ristinmerkin Jumalan Äidin ikoonille ja sanoi
hartaana:

»Varjele Karjalaa, siunaa Ontroa, Iljaa ja meitä kaikkia!»

Sanoista kuuli jo, mikä hän oli miehiään: vanhoja Ontron uroita.
Teofilus kohotti silloin kätensä, osoitti sillä Jorma:» ja kuiskasi
taas:

»Tuossa on Ontron poika!»

Niin, siinä seisoi Ontron juuri mieheksi varttuva poika venäläisen
luostarin kasvattina. Hän näkyi hehkuvan tappeluinnosta eikä huomannut,
kuinka kaikki katsoivat häneen kuin uuteen ilmestykseen: »Ontron
poika!» Hän itse vain hymyillen tarkasteli, kuinka Stefan näkyi
parhaillaan tulevan esiin ikonostaasin takaa ja sitovan käärettä
kuhmuisen päänsä ympäri.




V.


Vuosi vierähti taas. Ja se oli luonutkin tullessaan paljon uutta: Isä
Teofilus oli saatettu Kalmaniemeen ja kurja Stefan oli päässyt hänen
tilalleen. Muu maailma meni hyvää vauhtia eteenpäin, mutta Kuhasalon
monasteri kulki suoraan pahennusta ja kadotusta kohti. Heti Teofiluksen
kaatumisen jälkeen tapahtui tuo muutos. Kun Stefan pääsi igumeeniksi,
alkoivat karjalaisten luostarissa käymiset vähentyä. Kun Stefan kielsi,
arkkipiispan paimenkirjeeseen nojautuen, karjalaisia palvelemasta
Ontroa pyhimyksenään — niinkuin oli jo tehty — niin lakkasivat kirkossa
käymiset kokonaan. Näihin saakka olivat karjalaisten ja luostarin välit
pysyneet vielä sentään viileinä, mutta kun tapahtuma seurasi toistaan,
niin ne katkesivat lopulta kokonaan, ja kukaan karjalainen ei lopulta
enää, nähtyään kirkon kupooiin kohoavan metsikön yläpuolelle, voinut
jatkaa matkaansa kiroamatta synkästi koko luostaria ja sen kurjia
asukkaita.

— Kurjia —? — Niin. Sillä jo puolisen vuotta senjälkeen, kun Stefan
oli saanut vallan käsiinsä, alkoivat munkkien karkailemiset olla
jokapäiväisiä tapahtumia. Jokainen, joka oli tyytymätön ja tahtoi
säilyttää itsensä synnittömänä ja vähänkään kunnioitti ja ihaili Pyhän
Iljan ja isä Teofiluksen muistoa, hävisi jonakin yönä Kuhasalosta ja
suuntasi matkansa joko Valamoon tai Solovietsiin. Niin veljesten luku
väheni. Jäljelle oli jäänyt vain Stefan kaikkine mieluisine tovereineen
isännöimään edelleen. Ja heidän joukossaan saivat vanha Nikitin ja
Jorma olla kahden.

Joskus — eikä se ollutkaan enää harvinaista — saattoi tapahtua
sellaistakin, että ruokavarat Kuhasalossa loppuivat kesken eikä suuri
munkkilauma tiennyt, mitä olisi syönyt seuraavana päivänä. Tämä johtui
tietysti vain siitä, ettei luostarin suuria viljelyksiä vaivauduttu
käyttämään enää hyväkseen. Olihan sieltä Iljan aikoihin lähetetty
viljaa paljon poiskin, mutta nyt ei enää rukoiltu, että Kaikkivaltias
olisi armossaan antanut tarpeellisen toimeentulon venäläisille
munkkilurjuksillekin, jotka eivät sentään pitäneet itseään liian
laiskoina syömään, vaikka unohtivatkin peltojensa muokkaamisen. Eikä
ollut enää harvinaista sekään, että Stefan, pääpaholainen, huusi
uskotuilleen:

»Veljet, menkää hakemaan meille ruokaa täksi viikoksi!»

»Mutta jos emme sitä enää saa? Kansa ei ole meille enää suosiollista.»

»Ottakaa silloin väkisten!»

Ja niin läksi taas viisi kuusi munkkia lähimpiin kyliin kerjäämään
miesjoukolle syötävää siunauksia vastaan.

Joskus toisella kerralla saattoi Stefan huutaa:

»Minä menen huomenna Kiteen pajarin kesteihin. Hankkikaa minulle hyvä
hevonen!»

»Kylässä ei ole enää hevosia, isä. Ja jos onkin, niin meille ei niitä
enää anneta.»

»Menkää sitten niin pitkälle, että saatte!»

Jos hevoset tuotiin, eivät ne kuitenkaan kelvanneet, vaan tapettiin
syötäväksi. Ja jos joku tuli niitä jälkeenpäin perimään takaisin, ei
kukaan tiennyt mitään; ja itse Stefankin oli silloin kadonnut kuin maan
alle ilmestyen takaisin vasta silloin, kun kaikki oli rauhallista.

Mutta olipa tuohon venäläisten haaskalintujen pesään ilmestynyt sentään
pieni, mutta pahasisuinen käenpoika, joka joskus saattoi nykäistä
toisten suusta parhaimmat makupalat. Yksin se oli siellä toisten
noukittavana, mutta oli saanut jo oman nokkansa niin kovaksi, että
noukkasi itsekin.

Stefan oli saanut Jormasta itselleen pahan painajaisen, josta hän ei
voinut vapautua. Huomattuaan, ettei hän pääsisi Jormasta eroon ainakaan
pakkotoimenpiteillä, toivoi hän pojan karkaamista. Mutta sitäkään ei
tapahtunut. Jorma oli kiukkuinen kaikkeen, mutta pysyi vain luostarissa
kuin Stefanin kiusallakin, toivoen joskus parempiakin päiviä koittavan.
Ja milloin ne tulisivat? — Silloin, kun hänen omat siipensä olisivat
kasvaneet. — Mutta kaukana tuntui vielä olevan sekin aika, hyvin
kaukana. Ei ollut ihmeellistä, jos toivottomuus ahdistelikin joskus.

Eräänä aamuna tuli Jorma Nikitinin luo ja sanoi huoahtaen:

»Viime yönä ovat veljet Mikael ja Sergei karanneet.»

»Hekin jo!»

»Niin, hekin jo, viimeiset karjalaiset, jotka täällä olivat.
Eilen illalla puhelin Mikaelin kanssa, ja hän puhui silloin niin
kummallisesti, että aloin aavistaa hänen karkaamistaan.»

»Mitä hän sanoi?» — kysyi vanhus.

»Hän sanoi vain aikovansa lähiaikoina tehdä joitakin ihmeitä. Kysyin
millaisia, mutta sitä hän ei kertonut. Sen hän vain sanoi, että jos
hänen suunnitelmansa menisivät hukkaan ja jos hänestä ei alkaisi
talveen mennessä kuulua täällä luostarissa mitään erikoista, niin minun
täytyisi jatkaa mitä häneltä on jäänyt tekemättä.

'No, mitä minun pitäisi tehdä?' — kysyin minä Mikaelilta, ja hän
vastasi:

'Jorma, sinä olet Ontron poika, ja sinut on luotu suurempia töitä
varten kuin minut. En sano, mitä sinun on tehtävä, mutta kyllä sinä
huomaat sen vielä itsekin.' — Noin puhui Mikael minulle.»

»Vai meni hänkin, viimeinen kunnollinen mies luostarista ja viimeinen,
joka olisi saattanut horjuttaa Stefa — — —» lopetti ukko äkkiä
puheensa.

»Niin, ajatelkaamme vain, mutta älkäämme puhuko esimiehestämme pahaa!»
— lisäsi Jorma nauraen.

Molemmat olivat varmoja siitä, että Mikael ja Sergei olivat menneet
Valamoon ja kertoisivat siellä igumeenille, millä kannalla Kuhasalon
asiat olivat, ja kehoittaisivat häntä tarttumaan rautaisella
kouralla kiinni tuon sisarluostarin rempalleen menneisiin oloihin.
Ei ollut mahdotonta, että Mikael tulisi jonakin päivänä takaisin
viisikymmenmiehisen munkkijoukon kanssa ja ottaisi itselleen Kuhasalon
igumeenin vallan ja merkit.

Odotettiin kesä, syksy ja talvi. Joka päivä kysyi Nikitinin katse
Jormalta:

»Eikö Mikael tule jo?»

»Ei, ei kuulu mitään Valamosta.»

Kun kevät taas tuli, oli viimeinenkin toivo Kuhasalon luostarin
pelastumisesta jo rauennut. Vanhus uskoi jo, ettei oloja parantaisi
kukaan muu kuin Iljan kasvatti, Jorma itse. Niin ajatteli jo Jormakin.

Niin painautuivat molemmat taas työhönsä ja rupesivat yksissä voimin
ammentamaan niitä tiedonjyväsiä, joita he saattoivat löytää vanhoista
kirjoista. Tosin oli varmaa, ettei niitä jyviä ammennettu kauhalla
silloin, kun Nikitin oli opettajana, vaan etsittiin kauan, yksi
kerrallaan, ja pantiin piiloon sitä mukaa kuin saatiin. Hitaasti kävi
työ, mutta hartaasti; aivankuin koko Karjalan kansan tulevaisuus
ja onni olisivat olleet kirjoissa. Ja niinpä alkoikin Jormalle jo
vähitellen tulla aavistuksia siitä, mitä kaikkea kuului kristinoppiin
ja miten kunnon kreikkalaiskatolisen munkin tuli elää, ollakseen yhtä
hyvä ja nuhteeton Herran edessä kuin vanha ja harmaapartainen Nikitin.
Jorma ei kylläkään osannut asettaa Nikitiniä esikuvakseen, vaan piti
häntä useinkin liiallisen varovaisuutensa takia vanhuudenhöperönä.
Mutta ukko itse kyllä tiesi, ettei vanhuus ollut mikään vika, vielä
vähemmin synti, vaan varovainenkin mies saattoi olla munkeista
parhaimpia ja ihmisistä kelvollisimpia. Ja eiväthän kaikki olleetkaan
luodut niin vahvoiksi kuin Ilja.

»Mikset sinä, Nikitin, tee vanhimpana veljistä loppua tuosta Stefanin
määräilemisestä täällä?» — kysyi Jorma kerran ystävältään.

»Munkkilupauksen yksi tärkein seikka on kuuliaisuus, olipa esimies
millainen tahansa. Sitäpaitsi en elä kauan, vaan pääsen näkemästä
kaikkea tätä jumalattomuutta. Luotan siihen, että sinä pidät kaikesta
huolen.»

Ja ikuiseen lepoon Nikitin paasikin. Hänet, kenties viimeinen, joka
oli täydellisesti noudattanut omasta kohdastaan kaikki säännöt ja
lupaukset, yhtymättä toisten houkutuksiin, saatettiin pois kuolleiden
joukkoon Kalmaniemeen.

Nyt ei Jormallakaan siis ollut enää sitä vanhaa neuvonantajaa, jota
ilman hän aikaisemmin ei olisi voinut tulla toimeen. Mutta nyt oli jo
pojalle itselleen karttunut ikää ja voimia niin paljon, että saattoi
tulla toimeen omin neuvoinkin. Hän oli ottanut kestääkseen noviisiajan
monet koettelemukset ja ristiriidat. Ja kautta elämänsä hän oli
muistava sen tärkeän päivän, jolloin Nikitin oli siirtänyt syrjään
juuri lukemansa kirjan, katsellut. Jormaa kauan ja sanonut:

»Jorma, nyt olet jo niin vanha, että voit päästä noviisiksi. Oletko
päättänyt, mitä teet?»

»Mitä sinä neuvot minua tekemään?»

»Minä en tahdo vaikuttaa sinuun tässä asiassa, sillä sehän koskee
kokonaan sinun omaa elämääsi. Nyt saat kuunnella vain omaa sydäntäsi.
Jos vieläkin tahdot tulla siksi, mitä Pyhä Ilja sinusta toivoi, niin
voit jäädäkin.» Jorma oli punninnut asiaa tarkoin ja tehnyt seuraavat
päätelmät:

»Pyhä Ilja toivoi minusta miestä, joka jatkaisi hänen työtänsä. — Siis
minun olisi jäätävä munkiksi tänne.

Ilja pelasti minun elämäni. — Silloin on minun velvollisuuteni käyttää
se hänen toivomustensa mukaisesti.

Ilja tahtoi nostaa karjalaisten joukosta miehen, joka opettaisi ja
kastaisi kansaa. Kuka se mies on? — Ei ole ketään muita kuin minä.

Ihmiset ovat alkaneet unohtaa Jumalan jälleen, eikä kukaan lähde täältä
luostarista tukemaan heidän uskoaan. — Se siis on minun tehtävä.

Luostarin johto on kelvottomissa käsissä, parannus on saatava aikaan,
rikolliset on saatava rangaistukseen. Ja kuka sen kaiken tekee? — Ei
nähtävästi kukaan! Se siis jää minun huolekseni.

Täältä pitää löytyä mies, yhtä hurskas ja voimakas kuin Ilja, muuten ei
tule mitään parannusta. Kuka se mies on? — Ei kukaan, ellen juuri minä!
— Siis minun on jäätävä luostariin ja taisteltava vaikka yksin. Mutta
voiton täytyy viimein tulla, muutoin ei Pyhä Ilja ole kasvattiinsa
tyytyväinen. Kykenenkö siihen? — Varmasti!»

Näin oli Jormassa syntynyt päätös. Hän oli astunut takaisin Nikitinin
luo ja sanonut:

»Minä jään! Siunaa minut, jotta kestäisin kaiken sen, mitä on tuleva
eteen. Anna minulle omaa uskoasi, jotta minusta tulisi yhtä luja kuin
Ilja ja yhtä hurskas kuin sinä!»

Nikitin oli antanut pojalle siunauksensa, toivoen tällä riittävän
voimia loppumattomiin, sillä loppumatonhan oli se työkin, joka Jormalla
oli edessään. Ja niin oli poika muutamia päiviä myöhemmin päässyt
noviisiksi.

Poikako? — Ei, hän ei ollut enää poika, vaan heti täysi mies, jonka
päälaki jo Nikitinin eläessä ulottui tämän korvien tasalle. Hän jaksoi
jo vetää veneenkin kiukuspäissään rannasta ylös luostarin pihaan, kun
joku oli sattunut sanomaan, että hän oli unohtanut sen tuuliajolle. Ja
olisi hän kyllä voinut nostaa itse igumeeni Stefania niskasta ja pistää
hänet pyhäinjäännöskaapin päälle muistoksi ja jäännökseksi Kuhasalon
luostarin loistoajoilta.

Mutta nyt, kun Jormasta oli tullut noviisi, huomasi esimies olevansa
käenpojasta pääsemättömissä; ei ollut siis muuta keinoa kuin taivuttaa
hänet omalle puolelleen. — Mutta miten? — Se oli arka paikka, joka
olisi saattanut väärästä kosketuksesta pilata kaiken. Kauan Stefan
vaivasi päätään, miten hän saisi sidotuksi karjalaispenikan tiukasti
kiikkiin. Ja kun mies tuli lopulta niin häpeämättömäksi kuin Stefankin,
niin häneltä saattoi odottaa mitä tahansa. Niinpä hän, luottaen liiaksi
itseensä, puhui jo kerran Jormalle:

»Oletko käynyt pitkään aikaan kylässä?»

»En. Mitä sitten?»

»Jegor, etkö menisi vakoilemaan sinne?»

»Jumaliste, nimeni on Jorma eikä Jegor. — Mitä minun pitäisi vakoilla?»

»Sinä tunnet ihmiset hyvin. Mene vakoilemaan, onko karjalaisilla
aikomus tappaa minut, jos sattuvat kohtaamaan jossakin. Olen kuullut
sellaisia uhkauksia.»

»Sitä he eivät sano minulle!»

»Mutta mene kuitenkin, minä kehoitan.»

»En mene, sillä en ole syntynyt vakoilemaan oman heimoni keskuudessa!»

»Vai niin! Milloin ovat noviisit uskaltaneet vastailla tuolla tavalla,
vieläpä olla tottelematta igumeenia?»

Stefan alkoi jo huomata menettäneensä taas kaiken.

»Ainakin nyt, jos ei aikaisemmin!» — vastasi noviisi tyynenä.

»Mutta nyt minä en sinua enää pyydä, vaan käsken!»

»Pyydä tai käske, se on aivan yhdentekevää, sillä minä en mene
kuitenkaan. Nuuskiminen ei tietääkseni kuulu noviisin tehtäviin, ei
vaikka metropoliitta käskisi! Minä tiedän, ettei sinulla ole oikeutta
käskeä tekemään pahaa, vaikka meidän velvollisuutemme onkin totella. Ja
pakolla sinä et saa minua mihinkään, varsinkaan nyt, kun olemme täällä
kahden!»

»Mene koppiisi ja rukoile anteeksi, kun olet vastustanut minua, vieläpä
uhannutkin!»

»En ole uhannut.»

»Mene tiehesi!» — karjaisi Stefan mustien silmien kiiluessa kuin hiilet.

»Sen minä voin kyllä tehdä», sanoi Jorma kääntyen ympäri ja mennen
näennäisesti rauhallisena pois, vaikka sisällä sanoikin jokin: »Nyt
olette kahden täällä. Tartu kurkkuun tuota konnaa ja heitä seinää
vasten, niin että talttuu!»

Jorma läksi varmana siitä, ettei Stefan tulisi enää koskaan pyytämään
häntä asioilleen. Mutta kun noviisi oli mennyt, vääristi munkki
suupielensä pirulliseen hymyyn ja mietti:

»Odotahan, kyllä sinunkin aikasi tulee!»

Jorma oli päättänyt olla taipumatta, ja Stefan oli päättänyt taivuttaa
hänet. Mikä siitä olisi seurauksena? — Yhteenotto, jossa heikomman
olisi annettava perään.

Jorma läksi pois saarelta, muttei Stefanin käskystä, vaan oma halu ajoi
häntä yksinäisyyteen. Sitäpaitsi hän ei ollut pitkään aikaan käynyt
niissä karjalaisissa mökeissä, joissa hän ennen oli ollut harva se
päivä. Niin hän astui sisään ensimmäiseen, joka sattui olemaan tien
varrella.

»Kah, Jorma, sinäkö se olet? Olemme jo odottaneet sinua pitkän aikaa.
Tiedätkös, täällä taitaa tulla tappeluja, ja sinä olisit silloin mainio
mies mukana.»

»Mitä tappeluja?»

»No niin, minä selitän. Etelämpänä ovat kastetut menneet kuin ampiaiset
pakanain päälle ja saaneet pahasti selkäänsä. Muutamia kymmeniä
Ristin Kiesuksen miehiä kuuluu jo tapetunkin. Mutta se on vain alkua.
Toissapäivänä oli ollut rytäkkä jo Kiteelläkin, pari päivää aikaisemmin
Pälkjärvellä. Nyt se näkyy leviävän tänne pohjoiseen päin, ja täälläkin
kuuluvat jo kastetut hiovan puukkojaan ja kirveitään meidän varallemme.
Mutta sen minä vain sanon, että siitä tulee paha löyly tappelun
aloittajille. Sitäpaitsi kaikki vihaavat luostaria. Jos vaino syttyy,
niin silloin menemme kaikkein ensiksi luostariin ja poltamme sen.»

»Mutta voisiko täälläkin sellaista tulla?»

»Kyllä varmasti. Kastetut kuuluvat aikovan tappaa meidät haltioiden
palvelijat, ja me olemme yhtä vahvasti päättäneet puolustautua. —
Kuule, Jorma, sinä olet Ontron poika, ja me olemme jokainen tapelleet
sinun isäsi voittamattomina suksimiehinä. Mitähän, jos sinä johtaisit
meidät niitä Kiesuksen miehiä vastaan!»

»Ei. En voi tuhota luostaria tappaen ja polttaen, sillä olen päättänyt
muuttaa sen asiat rauhallista tietä: Jumalan sanalla. — Sitäpaitsi ei
isäni vienyt teitä tappelemaan oman heimonsa miehiä vastaan, enkä sitä
tee minäkään. Kuinka te saman heimon miehet voitte tosiaankin nousta
toisianne vastaan?»

»Niin, sanos muuta! Onhan meillä ennenkin ollut tappeluja, mutta
eipä ole sentään tarvinnut tällaisia vitsauksia nähdä. Mutta syy on
niiden venäläisten susien: Jos he eivät itse kykene tappelemaan meidän
kanssamme, niin he koettavat silloin villitä karjalaisen heimon,
niinkuin nytkin. Nyt nousevat jo karjalaiset pojat isiänsä ja veljiänsä
vastaan. Mutta se on viimeinen venäläisten hyvätyö. Sen minä takaan
ainakin omasta puolestani, jos kerkiän tarttua kirvesvarteen!»

Jorma näytti melkein surulliselta, sitten hän nousi kiivaasti ja sanoi:

»Venäläisille pitää kyllä maksaa heidän palkkansa, mutta te oman heimon
miehet ette saa tapella toisianne vastaan noiden novgorodilaisten
takia. Jos tahdotte tuhota luostarin, niin minä lupaan olla
puolustamatta sitä, mutta muistakaa, ettette tapa toisianne.»

»Mutta kuka sitten rauhoittaa kastettujen miesten mielet? Ensimmäiset
kahakat voivat syttyä jo tänään tai huomenna. Näetkös, tuolla nurkassa
on minullakin karhukeihäs!»

»Minä menen ja rauhoitan mielet!»

»Sinäkö, Jorma?»

»Niin! Kuten sanoin, luostarille saatte minusta nähden tehdä mitä
haluatte, mutta minä koetan estää karjalaisten keskinäiset riidat.»

»Jospa sinulle itsellesi sattuisi siinä työssäsi jotakin pahaa! Tuo
pukusi on vihattu, muista se!»

»Minä en pelkää ketään.»

»Poikani, sinä olet oikeassa! Sinä olet ainoa, joka voit lauhduttaa
miesten mielet. Koeta tehdä parhaasi, niin haltiatkin ovat sinulle
suosiollisia!»

»En tee sitä haltioiden enkä muiden kummitusten takia, vaan sen vuoksi,
ettei turhaan laskettaisi verta kuiviin.»

»Mene, mene sen Jumalasi nimeen, joka suojelee sinua, mutta ei meitä.
Ja tee niinkuin ennen muinoin Ilja, joka 'sovitti sotaisen kansan'.»

»Anna minulle puku, sukset ja puukko, niin minä lähden heti!»

Jorma heitti päältään noviisin vaatteet, veti niiden sijaan karjalaisen
puvun, löi kättä isänsä aikaiselle uroolle, nousi sitten suksilleen ja
katosi.

Siitä lähtien saapui Jorma aina sinne, missä munkit olivat parhaillaan
ottamassa omavaltaisia veroja, karjalaisten voimatta sitä estää. Hän
ilmestyi sinne sen näköisenä, että munkit, tuntien varsin hyvin nuoren
noviisin tavat, katsoivat parhaaksi kadota mahdollisimman pian ja
suorinta tietä.

Jorma tuli myöskin parahiksi sinne, missä kastetut hioivat puukkojaan
toisten varalle. Siellä hän puhui järkeä miesten aivoihin, puhui
Jeesuksesta, joka ei sallinut toisten tappamista. Silloin tulivat
kiihkoilijat ajatelleeksi asiaa ja huomasivat aikeensa vääräksi, sillä
kastetta ei pitänyt kirveillä levittää.

Jorma joutui aikanaan myöskin sinne, mistä asukkaat olivat juuri
lähdössä pakoon pajarin asemiehiä, joita oli nähty liikkuvan
lähistöillä. Siellä taas Jorma rauhoitti kaikki ja antoi oman sanansa
takuuksi, ettei vaaraa ollut uhkaamassa. — Tulipa Jorma lopulta itse
pajarien hoveihinkin, joissa nuo venäläiset läänitysherrat olivat
panemassa toimeen pieksäjäisiä; Jorman saapuessa ne kuitenkin aina
loppuivat alkuunsa.

Jorma itsekin ihmetteli, mistä hän oli saanut sen voiman, joka teki
tyhjiksi niin monien ihmisten aikomukset. Nuo voimat tuntuivat vain
kasvavan ja antoivat niiden omistajalle uutta intoa toimimaan. Lopulta
hän ei suonut lepoakaan itselleen, vaan kiersi kaikkialla kuin haamu.
Ja näytti jo siltä, että hän oli joka paikassa yhtä aikaa.

Ja niin syntyi taikauskoisen kansan keskuudessa se huhu, että Pyhä Ilja
oli lähettänyt jonkun enkeleistään taivaasta Karjalaan. Se uutinen
kulki paikasta toiseen Ilomantsin perukoilta Liperiin ja Pyhäselän
ränneiltä Nurmekseen saakka. Heikoimmat alkoivat jo katua, että olivat
pesseet itsestään Iljan kasteveden vaikutuksen pois. Ja pelossa, että
tuo Iljan lähetti tulisi heitä siitä rankaisemaan, tuli kiire muuttaa
uskontoa jälleen. — Muutamin paikoin kerrottiin taas, että Ilja itse
oli tullut takaisin maan päälle. Se tekikin suurimman vaikutuksensa.
Todistihan jo sekin, että kuollut mies tuli takaisin elämään, tarpeeksi
selvästi, että Jumala taisi sittenkin olla olemassa.

Niinpä kaikkein herkkäuskoisimmat naiset jo lausuivatkin Jorman
tervetulleeksi Iljana takaisin. Mutta miehet, jotka olivat kyllästyneet
ihmeisiin ja epäilivät kaikkea sellaista, sanoivat:

»Eihän tuo ole Ilja. Pentuhan tuo on!»

Kohotettiinpa jossakin jo käsi lyöntiä varten, mutta silloin putosi
Jormankin nyrkki, ja vahvakin koura hervahti alas.

»Ei tuo ole mikään Ilja, eihän Ilja lyönyt ketään.»

Mutta asianomainen iskun saanut vastasi siihen:

»Onhan se varmasti! Tunnenhan minä Iljankin kourat ja tiedän, ettei
tuollaista täräystä anna muut kuin hän. Tunnenhan minä omassa
päälaessani, kuka sitä on silitellyt.»

»Jos lie hyvinkin Ilja!» Ja sitten saattoi sama mies sanoa vaimolleen:
»Menepäs etsimään se vanha kotijumalainen ja pane paikoilleen pirttiin
ennenkuin se pentu-Ilja tulee meille.»

Jorma otti mielihyvin vastaan herkkäuskoisten eukkojen antaman kunnian
ja käytti sitä hyväkseen. Ankarana, vielä Iljaakin ankarampana hän
tuomitsi kaikki riidat siellä, missä ankaruus vaikutti, ja sovittavana
järjesti asiat siellä, missä kovuus ei auttanut. Mutta itse kastamiseen
ja luostarin ylistämiseen hän ei puuttunut, sillä ne eivät kuuluneet
nyt hänelle.

Kun munkkien näpisteiyhankkeet raukesivat tyhjiin, saivat he sydämensä
pohjasta kiroten palata takaisin saarelleen.

»Missä teidän saaliinne ovat?» — tervehti heitä Stefan.

»Iljan ottopoika on ruvennut heimonsa suojelusenkeliksi ja vartioipi
nyt ihmisten ruoka-aittoja», vastattiin.

Silloin julmistui Stefan taas:

»Olemme tuota lurjusta täällä elättäneet ja koettaneet tehdä hänestä
kunnollisen ihmisen, ja nyt hän kiitokseksi siitä tappaa meidät
nälkään. Veljet, menkää ja vääntäkää häneltä niskat nurin!»

»Menköön se, joka uskaltaa!»

Niin sai Jorma kulkea edelleen vapaana ja pelkäämättä, että luostarissa
olisi ollut ketään, joka olisi vapisematta uskaltanut tarrata häneen
kiinni. Ja kun hän kevään tullessa huomasi tehneensä kaiken sen mitä
voi, meni hän itseensä hyvin tyytyväisenä takaisin luostariin, astui
suoraan »isä» Stefanin eteen ja sanoi:

»Pyysit minua kuljeskelemaan ympäri ja nuuskimaan, mitä kansa ajattelee
sinusta. Nyt olen tehnyt sen, kun minulla oli muutakin tekemistä, ja
annankin sinulle ja muille veljille sen neuvon, että pysytte kauniisti
tällä saarella, muutoin voitte pian joutua riippumaan ensimmäisessä
oksassa, kun manterelle ilmestytte.»

Tämä oli se kylmä totuus, jonka Jorma saattoi sanoa esimiehelleen.
Mutta tämäpä olikin valmis syytämään omia syytöksiään:

»Sinä itse olet kiihoittanut kansaa meidän päällemme! Sano, missä olet
ollut koko tämän talven?»

»Johan sen sanoin. Ja sanon vielä lisäksi senkin, että jos en olisi
rauhoittanut heimoni miehiä, niin ei koko luostarista olisi tällä
hetkellä jäljellä muuta kuin tuhkaläjä. Ja jokainen täällä asuvista
rosvoista olisi saanut roikkua omassa vyössään, muuta nuoraa heille ei
olisi annettu.»

»Mistä olet oppinut tuollaisen puhetavan?»

»Sieltä, mistä tulen. Siellä osataan sanoa suoraankin, jos tarvitaan.»

»Saat mennä.»

»Niin teenkin!»

Ja Jorma meni. Kiertäessään karjalaiskyliä oli hän saanut sellaisen
varmuuden, jonka nähtyään ei Stefaninkaan mieli tehnyt kääntää hänen
niskojaan nurin. Mutta jos Jorman puvun sisällä olisi ollutkin nyt
toinen mies, ei hänen olonsa olisi luostarissa ollut kovinkaan
turvallista, jos hän olisi sinne asti koskaan päässytkään.

Ja Stefan ei myöskään olisi ollut viisas, ellei olisi osannut käyttää
Jormaa hyväkseenkin. — Luostarin ja pajarin piti nimittäin kantaa
yhdessä maavero torppareilta, ja se veronkanto tilaisuus ei Stefanista
näyttänyt lupaavalta, varsinkaan niiden tietojen jälkeen, joita Jorma
oli tuonut. Sentähden pitikin hän parhaimpana lähettää sinne puolestaan
Jorman mukanaan pari munkkia. Niinpä kutsuikin Stefan tuon sisukkaan
noviisin puheilleen ja selitti tälle lipevin sanoin, kuinka hän antaisi
Jormalle kaikki oikeudet ja vallan kantaa luostarin verot ja kysyi,
oliko noviisi halukas lähtemään.

Jorma hymyili ivallisesti miettien hetkisen. Kyllä, kyllä hän oli
valmis lähtemään, sillä verot olivat aivan lailliset. Mutta hän lähtisi
vain siinä tapauksessa, että määräämisvalta kaikessa annettaisiin siksi
aikaa hänelle. Esimies Stefanilla ei ollut mitään sitäkään vastaan.
Nyt Jorma huomasi kohtalon ivan, että igumeenin valta oli siirtynyt
hetkiseksi hänen käsiinsä, ja hän tiesi myöskin, kuinka hän sitä nyt
käyttäisi.

Asia oli siis molemmin puolin selvä. Jorma meni valitsemaan apulaisensa
ja otti kaksi pahinta lurjusta. Toiset munkit levittivät siitä
silmänsä suuriksi, asianomaiset itse olivat yhtä hämmästyneitä ja
säikähtyneitäkin, mutta Jorma ajatteli vain:

»Antaapa roikaleiden kulkea minunkin käskystäni, niin oppivathan
kulkemaan ihmisiksi!»

Mutta lähtiessään noviisi häpesi kuitenkin omaa seuruettaan niin, että
meni itse jalkaisin maita myöten Mönniin ja antoi munkkien kiskoa
raskasta venettä ylös Pielisjokea.

Perevaaraan oli kokoontunut ihmisiä laajalta alalta, ei yksin Monnin
ympäristöstä, vaan Juuasta, jopa Pankajärveltäkin. Oliko tuolla
suurella mieslaumalla joitakin erikoisia aikeita, sitä ei Jorma osannut
vielä heti päätellä. Mutta jos sellaisia oli, niin hänen asiansa oli
estää ne.

»Kukas se Kuhasalon tavarat ottaa?» — kysyttiin Jormalta.

»Minä ja pari munkkia, jotka tulevat jäljestä.»

Miesjoukossa vaihdettiin silmäyksiä, jotka Jorma kyllä huomasi ja sanoi:

»Vaikka onhan se luostari tainnut verottaa joskus silloinkin, kun
veronkantoa ei ole ollutkaan.»

»On. On verottanut pahan kerran! Ja siitähän me kaikki tulimme tänne
puhumaankin. — Vai ovat ne venäläiset jo saaneet sinutkin verojaan
kantamaan? Taitaa niitä jo peloittaa yksin tullessa?»

»Läksinpähän minäkin järjestelemään asioita», vastasi Jorma yhtä
rauhallisesti kuin oli kysyttykin.

Eihän siinä sen suurempaa puhetta syntynyt, mutta Jorma kuitenkin
huomasi joutuneensa monien kuiskailemisten ja silmäysten esineeksi. Ja
näytti siltä, että jos hänen paikallaan siinä kivellä olisi istunut
joku muu Kuhasalon mies, niin silloin olisi karjalaisjoukko kyllä
tiennyt, mitä varten se oli kokoontunut.

Pajarin miehet ja toiset munkit saapuivat vasta pitkän ajan kuluttua,
ja veronkantamisen piti alkaa. Kun kaikki oli tätä varten valmista,
nousi Jorma kivelle ja sanoi, että kaikki veronkanto-oikeudet ja
valta oli tällä kerralla annettu hänelle, mikäli oli kysymyksessä
luostarin saatavat. Siksi hän, tuon valtansa nojalla, ilmoitti kaikille
maksajille, että luostari ei nyt ottaisi veroja, koskapa munkit olivat
jo liiankin paljon varastelleet ihmisten viljoja.

Väkijoukossa syntyi kuhinaa, mutta Jorma käski kaikkien olla hiljaa ja
jatkoi:

»Samoin kehoitan myöskin pajarin miehiä jättämään verot tällä kertaa
kantamatta!»

»Niitä ei jätetä, vaan otetaan tarkempaan kuin koskaan ennen», tuli
lyhyt vastaus Jorman sanoihin. Mutta tämä lisäsi harmista punastuen
takaisin pajarin miehelle:

»Ka, vastatkaa sitten seurauksistakin!»

Toimitus alkoi. Veronkantajat huusivat vuorotellen nimiä, asianomainen
tuli, jätti tavaransa ja meni.

»Gondiolahden gula!» — huusi pajarin venäläinen vouti.

»Moskovassako noin pehmeästi puhutaan?» — naljaili siihen joku
karjalainen toisten virnistellessä. Vouti heitti vihaisen silmäyksen
naurajiin. Hän oli yksi pajarin innokkaimpia verikoiria, siksipä
karjalaiset tahtoivatkin hiukan koetella miestä.

»Flauri Dorgo!» — huusi pehmeäkielinen Ivan tai Vasili edelleen.

»Ei meillä ole sellaista!» — vastasi joku.

»Lauri Torkko!» — oikaisi toinen pajarin mies.

»Torkko ei ole täällä.»

»Missä hän on?»

»Kuollut!»

»No kuka sitten maksaa veron?»

Samassa astui väkijoukosta säkkiä kantava nuori tyttö ja meni miesten
luo avaten pussinsa. Mutta kun veronkantaja näki sen sisällön,
purskahti hän nauruun:

»Vanhoja, tyttö tuo meille vanhoja ja karvattomia oravannahkoja! Eivät
nämä kelpaa! Katsohan, nämä ovat jo homehtuneita!

Tyttö seisoi miesten edessä kotvasen, katsoen neuvottomana maahan.
Katsekin oli niin surullinen, että Jorma ajatteli vain hyvin raa'an
miehen voivan nauraa tytön köyhyydelle. Ja Jorma yritti jo sekaantua
puheeseen, mutta toinen kerkisikin sanomaan ennen häntä voudille:

»On sikamaista, että Torkon vaimon täytyy maksaa veroa noille
venäläisille porhoille, vaikka juuri nehän tappoivat hänen miehensä.
Vaimo itse on jo niin vanha, ettei kykene enää mihinkään, ja tuo
tyttökään ei enempää jaksa!»

Se oli joku kontiolahtelainen, joka noin puhui.

»Niin on», myönsi tanakka Lehmon mies, seisten hajalla säärin ja
ärsyttävän näköisenä voudin edessä.

Tyttö poistui punoittavana miesjoukkoon, jättäen säkkinsä paikoilleen.

»Eivät nämä kelpaa!» — huusi vouti vielä kerran pöydän takaa.

»Kyllä ne saavat kelvata, kun parempia ei ole!» sanoi lähimpänä seisova
kontiolahtelainen.

»Pitäkää suunne kiinni!»

»Omallani puhun, jos puhunkin!»

Silloin suuttui pajarin mies, nousi uhkaavan näköisenä ja katsoi
riidanhaastajaan. Jorma katseli silloin tyttöön, joka parhaillaan
kihersi itkua, ja nuorukaisessa heräsi sääli tuota raukkaa kohtaan,
joka oli koettanut maksaa parhaansa mukaan, minkä oli voinut.

»Istu alas vain!» — sanoi äskeinen tytön puolustaja voudille, »ethän
sinä uskalla päälle kuitenkaan!»

Mutta mies ei istunutkaan, vaan koppasi maasta nahkasäkin, kiljaisi ja
heitti sen tyttöä kohti:

»Viekää roskanne takaisin!»

Mutta säkki ei sattunutkaan tyttöön, vaan putosi suoraan ja täydellä
vauhdilla sivuttain istuvan Jorman päähän, lennättäen hänet nurin.
Suuri naurunrähäkkä nousi miesjoukosta; toiset viisastelivat
heittäjälle, muutamat jo Jormallekin.

»Jo minä antaisin takaisin!»—huusi Lehmon mies Jormalle.

Silloin Jorma nousi ylös punaisena kiukusta, tietämättä, mistä isku oli
tullut. Joku osoitti pöydän takana julmistelevaa moskovalaista ja sanoi:

»Jos olet nyt mies, niin anna mennä!»

Jorma tunsi jo veren kohisevan päässään, kun häntäkin oli uskallettu
lyödä pitkästä aikaa. Mutta vieläkin enemmän kiukutti karjalaisten
miesten nauru ja pilkkasanat. Kaikki tuntui sumenevan aivoissa.
Hän koppasi säkin vierestään, astui pöydän luo ja humautti sillä
heittäjäänsä korville oikein olan takaa. Ja siinä olikin jo tarpeeksi,
mitä yhden tappelun aloittajaisiksi tarvittiin.

»Sepä vasta mainio tälli!» — kuului jonkun huuto joukosta.

Samassa roikkui jo pari pajarin miestä kiinni Jorman ranteissa, mutta
tämä tunsi siitä voimiensa vain kasvavan ja järkensä sammuvan. Raju
nykäys edestakaisin käsillä ja vartalolla, ja kiinni pitäjät irtosivat
kumpikin taholleen vieden pöydänkin nurin.

Tämä kaikki tapahtui aholla, jonka alla parinkymmenen sylen päässä oli
puro. Joku huusi Jormalle:

»Uita purossa!»

Silloin tulivat jo loput asemiehistä hyppimään huutajan eteen. Mutta
sen enempää miettimättä tämä kahmaisi lähintä vyötäisiltä, kantoi
tuon rimpuilevan miehen puron korkealle rantapenkerelle, pyörähti
siinä kerran saadakseen vauhtia ja paiskasi miehen puroon. Joku toinen
seurasi hänen hyvää esimerkkiään, ja pian ei viidestä veronkantajasta
ollut yksikään kuivalla maalla.

»Uikaa nyt, venäläiset, jos osaatte!» — huudettiin vielä maalta.

»Työnnetään verotavarat jäljestä!»

»Ei, ei viskata hyvää viljaa ja nahkoja puroon! Emme ole moskovalaisia
rosvojakaan, siis olkoot paikoillaan!»

»Mutta sen minä sanon, että pajari piru maksaa tämän huvin vielä koron
kanssa takaisin!»

Siinä huudeltiin kaikenlaista ryssien pulikoidessa purossa. Ja niin
kauan kuin miesjoukko seisoi rannalla, eivät ne uskaltaneet nousta
kuivalle, vaan värjöttivät vedessä. Mutta eihän siinä joudettu
katselemaan veronkantajia, vaan siirryttiin ylemmäksi pohtimaan kahakan
kulkua.

»Kuuluvathan ne etelämpänäkin antaneen kyytiä pajareille ja uuden uskon
saarnaajille, miksei täälläkin olisi heitä ryvetetty hiukan! Mutta se
on vain varmaa, että nyt vasta tositappelut tulevatkin.»

»Tulkoon vain pajarikin Kontiolahdelle! Höytiäinen on paikka paikoin
niin syvä, että sopii siinä hänenkin pulikoida.»

Kun kaikki toiset jäivät siihen neuvottelemaan puolustustoimenpiteistä
pajarin koston varalle, oli Jorma jo omantunnon tuskissaan kadonnut ja
lähtenyt jalkaisin patikoimaan takaisin Kuhasaloon muistamatta toisia
munkkeja ollenkaan.

»Nyt olen tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden. Olen aloittanut
julkisodan pajarin ja karjalaisten välillä. Olen antanut ensimmäisen
lyönnin, josta on seurauksena se, että toiset jatkavat noita lyöntejä
loppumattomiin. Olen nostanut karjalaisten niskoille pajarin verisen
koston, ja olen siis velvoitettu jollakin tavoin kärsimään minäkin.

Olisinhan voinut antaa voudille anteeksi sen heiton, mutta kun toiset
virnistelivät, niin kiukutti jo liiaksi. Ja sitäpaitsi se häijy kiusasi
tyttöä aivan tarpeettomasti. Vouti ansaitsi kylpynsä, mutta minunkin
on saatava sellainen rangaistus, jotta opin hillitsemään itseni.
Merkillistä vain, miten se tytön katse kiusaa minua vieläkin.»

Ja katsomatta eteensä Jorma kulki syyttäen koko ajan itseään kuin
suuremmastakin rikoksesta.

»Mihin minä nyt menen?»

»Kotiin, kotiin», takoi aivoissa vastaus joka askelella.

»Kotiin», hymähti hän, »missähän tällaisenkin koti lienee?» Ja Jorma
olikin nyt todella kuin talosta ulos ajettu kerjäläispoika.

»Kotiin, kotiin», vaikuttivat askelet, ärsyttäen häntä. Se oli kuin
rääkkäämistä, sillä milläpäs kodilla hän olisi lohduttanut itseään. Ei
muulla kuin sillä, että luostariin mentyä odotti häntä ainakin puolen
vuoden olo rangaistuskopissa. Ehkenpä maailma olisi sieltä vapautumisen
jälkeen niin hyvä, ettei hänkään kaipaisi muuta kotia.

Jo jäi taakse Pielisjoki. Sen uoma välähteli kaukaa puiden lomitse.
Jäivät Jakokosken ahot ja Pyytivaara, ja edessä näkyi jo peilikirkkaana
Höytiäinen, jonka pintaan kuvastuivat Kontioniemen ja satojen saarten
vanhat puut. Tuolla kaukana oli Joutseninenkin, jonka valkoinen
rantahietikko piirsi kuin hopeavyön vihreiden koivujen reunustaksi!

Jorma pysähtyi. Hän seisoi Pyytivaaran viimeisellä kukkulalla, jonka
alla lepäsi tummana Pitkälampi. Sen pinta oli samanlainen kuin nuoren
miehen mielikin, musta, josta kuvastuivat kaikki jyrkät kalliorannat,
hänen epätoivonsa. — Tuolla toisaalla kulki se tie, jolta Ilja-munkki
oli löytänyt hänet kerran äidin ja siskon kanssa pakkastalvella
paleltuneina. Jospa Ilja olisi antanutkin heidän olla siinä tiellä
siksi, kunnes ensimmäinen lumituisku olisi luonut umpeen heidän
yhteisen hautansa!

Mutta ei! Eläähän ihmisen piti, vaikka rauhaa ei löytyisikään! —
Jorma nosti päänsä ylös ja katsoi sinne, missä valkoinen vyö hohti
Joutsenisen ympärillä.

»Tuonne tahtoisin vielä kerran päästä!» — huusi hän ääneen.

Niin, sinne! Siellähän keinuivat nuo rantakoivut huolettomina tuulten
tahdissa, siellä vaaralla pysyivät pystyssä ikivanhat hongat, ei
maailma kyennyt niitä repimään.

»Tuolla ehken minäkin saisin rauhan! Siellä saisin elää omine päineni
ja töineni!»

Jorma heräsi sen alakuloisuuden vallasta, johon luonto oli hänet taas
saattanut. Hän heräsi kuin vahvistavasta unesta, katkeruuskin oli pian
poissa ja sijalla suloinen hartaudentunne, sama, jonka ihminen tuntee
herättyään aurinkoisen sunnuntaipäivän rauhaan, — Pitkiin aikoihin
hän ei ollut ainaisessa jokapäiväisyydessä joutunut luonnon valtaan
niinkuin nyt. Nyt oli hänet pakottanut siihen joku, mutta mikä, sitä
hän ei tiennyt itsekään. Nyt virkistyttyään hän saattoi mennä jo
horjumatta tilinteollekin. Niin läksi Jorma luostariin, ja tuntien
syyllisyytensä meni kepein mielin kärsimään rangaistustansa, sillä hän
tiesi nyt kestävänsä sen.

Jo veljien ensimmäisistä katseista Jorma saattoi ymmärtää, että Stefan
oli aikonut järjestää jonkin huvin Jorman kustannuksella. Eikä hän
siinä erehtynytkään, sillä heti tuli yksi munkeista ilmoittamaan, että
igumeeni tahtoi puhutella Jormaa. Mutta mitään iloa ei Jorma aikonut
nyt suoda Stefanille, vaan repäisi itse auki rangaistuskopin oven ja
vastasi:

»Ei minulla ole hänelle mitään asiaa!»

Ja nähtyään vielä käytävässä ne kaksi apulaisinaan ollutta munkkia,
jotka palattuaan olivat tietysti kertoneet koko veronkantamisen tarinan
omalla tavallaan Stefanille, karjaisi hän niille:

»Olipas teilläkin kerran kiire pois veronkannosta, vaikka olettekin
ennen rosvoilleet! Mutta minkäs sille voi, kun miehet ovat pelkureita!»

Nuo sanat sanottuaan meni Jorma rangaistuskoppiin, paukautti oven
kiinni, salpasi sen sisäpuolelta ja sanoi itsekseen:

»Nyt olen täällä ensi kevääseen, vaikka itse Stefan ajaisi ulos!»

Pitkän kesän, syksyn ja vielä pitemmän talven Jorma sai viettää
ahtaassa komerossaan keskustellen vain itsensä kanssa. Ei kukaan
olisi saanut häntä sinne pakolla, mutta nytpä hän olikin mennyt
vapaaehtoisesti vankeuteensa oppiakseen pitämään verensä kurissa. Sillä
olihan hänkin jo huomannut sen, että oman luontonsa voitettuaan hän
olisi voinut mennä koko maailmaa vastaan. — Hyvin pitkä oli aika, kun
hän ei voinut nyt kunnolla liikahtaakaan, ja ainoa merkittävä hetki oli
se, kun joku veljistä toi ruokaa luukusta. Muulla tavoin hän ei ollut
tekemisissä kenenkään kanssa. Mutta tulipa sentään joskus Stefan oven
taakse ja kysyi äänellä, joka Jormasta tuntui hyvin pilkalliselta:

»Kuinka kauan aiot vielä olla kopissa?»

»Siksi kunnes tulen täältä pois.»

»Mutta minä en laske sinua vielä sittenkään, vaan pidän niin kauan kuin
itseäni huvittaa!»

»Sitä ennen saat laittaa lujemmat seinät. Minä tulen kyllä silloin, kun
haluan.»

Siihen loppui miesten härnäily. Mutta vaikka se olikin käynyt
tavalliseksi, suututti se Jormaa, ja hän tunsi vihansa kasvavan.
Ja vaikka hän nyt rangaistuskopissa olollaan tavoitteli itsensä
voittamista, ei hän kuitenkaan itse määräämänsä rangaistusajan
lähetessä loppuaan huomannut saaneensa siitä mitään muuta kuin
entistään pahemman sisun.

Kun talvi alkoi siirtyä pois kevään tieltä, luuli Jorma jo
luonteensa kasvaneen ja otti työkseen ankarat hartaudenharjoitukset
ja itsetutkistelun, ollakseen täysin kelvollinen vihkiytymään
yksinäisyydelle ja hylätäkseen maailman, sillä pian oli edessä
munkiksi vihkiminen. Ei hän olisi tahtonut jättää tuota vielä, sillä
hän olisi tahtonut elää nuoruutensa aivan toisella tavalla, mutta kun
perääntymistietä ei ollut, piti hänen pakottaa itsensä tunnustamaan,
että hän hennoi jo jättää maailmankin, tuntematta mitään tuskaa.

Ja kun kevät tuli, läksi Jorma pois kopistaan vapaaehtoisesti, niinkuin
oli sinne mennytkin, eikä kukaan estänytkään häntä siitä. Ja sitten,
kun keväästä taas tuli mitä kaunein kesä, vihittiin luostarin kasvatti,
noviisi Jorma Valamon luostarissa Johannes Kastajan syntymäpäivänä
munkki Jegoriksi.

Suuri askel oli otettu, matka Valamosta Kuhasaloon takaisin oli
kestetty, elämän juhlallisin hetki oli ainiaaksi ohi, edessä olivat
vain harmaat työn ja kieltäytymisen päivät, jotta Iljan ja omat suuret
suunnitelmat voisivat kerran toteutua; katuminen oli myöhäistä, sillä
vapautta ei ollut tuleva enää mistään.




VI.


Rannalla, missä mäki laskeutui kaikkein jyrkimpänä alas ja missä
riippakoivut seisoivat korkeimpina, oli nuori munkki puuhun nojaten
muistelemassa menneitä aikoja. Kesäinen päivä oli jo ehtinyt kallistua
ikäpuolelle, kun Jorma oli vihdoin päässyt siihen kohtaan, missä
menneisyys loppui ja nykyisyys alkoi. Vuodet varhaisesta lapsuudesta
miehuuteen olivat kulkeneet silmien ohi kuin parvi muuttolintuja:
olivat näkyneet kaukana ensin, tulleet kohdalle ja kadonneet sitten
kaukaisten vaarojen taa.

Sisällä tahtoi vieläkin raivota jokin munkkilupauksen kolmelle
tärkeälle sanalle: Köyhyydelle, Puhtaudelle ja Kuuliaisuudelle. Mutta
nythän oli valat jo vannottu ja edessä oli vain niiden toteuttaminen
ja tinkimättömän tarkka munkkilupauksen noudattaminen, vaikka se
joskus saattaisi tulla liiankin raskaaksi! Kun Ilja oli kerran antanut
Jormalle elämän takaisin, niin saakoot toki tuon aikoja sitten kuolleen
miehen toivomukset voiton hänen omista ajatuksistaan!

Munkki painoi polttavan päänsä koivunkylkeä vasten, ja kuin itsestään
tulivat ajatukset:

»Olenko tyytyväinen kohtalooni nyt? — En! —

Jätin heimoni ja omaiseni enkä tiedä heistä enää mitään. Paljon parempi
olisi ollut kuolla silloin toisten kanssa kuin elää yksin. Nyt on
elämäni ainoa, minkä voin tarjota pelastajilleni, muuta minulla ei ole
antaa. Menköön siis sekin, mutta velkaa en tahdo jäädä kenellekään!»

Yksinäisyys ja kaipaus maailmaan olivat johtaneet nuoren munkin askelet
luostarista ulos metsään ja rannalle, missä hän hetkiseksi koetti
unohtaa ikävän ympäristönsä. Vapaa luonto, koskemattomat Karjalan
vaarat metsineen, kirkkaan sinisenä läikkyvä Pyhäselkä, Pielisjoen
suu koskineen ja monet saaret olivat hänelle paljon mieluisemmat
ja houkuttelivat luokseen enemmän kuin messut ja homeiset seinät,
pyhäinkuvat ja ristinmerkit luostarikirkossa.

Jorma meni aivan rantaan, missä tuuli toi valkoisia laineita yli aukean
selän. Ne olivat kuin myrskyn lennättämiä höyheniä matkalla johonkin,
mutta minne? — Olikohan hän itsekin samanlainen, jota tapahtumat
kuljettivat minne tahtoivat?

Täysin siemauksin ja laajentuvin rinnoin hän veti puhdasta ilmaa
sisäänsä, tuntien itsensä voimakkaaksi voimakkaan luonnon keskellä,
vaikkapa edessä olikin yhden elämän pituinen vankeus.

Munkki kuunteli ja katsoi, kuinka aalto toisensa jälkeen loiskahti
rantakiviä vasten ja heitti vesihelmiä hänen päälleen. Nuorukaisen
kasvojen ilme puhui tukahdutetusta vapaudenkaipuusta, halusta päästä
riehtomaan ulos maailmaan, saadakseen siitä edes pienen palan itselleen.

Vielä kerran hän veti rintansa täyteen ilmaa, tunsi itsensä ikäänkuin
kasvavan, hyppäsi vesikivelle, sieltä takaisin rannalle, heitti
munkkikaapunsa pensaan oksalle ja lähti sitten tavallisen karjalaisen
miehen vaatteissa harppimaan kohti venevalkamaa.

»Käyn vielä kerran katsomassa entisiä tuttuja seutuja, sillä tämän
päivän jälkeen en kai pääse sinne enää pitkiin aikoihin», ajatteli hän.

Pian oli vene vesillä, keikkui aalloilla ja nytkähti jokaisella
aironvedolla. Jorma soutikin kuin henkensä edestä saadakseen jotakin
työtä liioille voimilleen. Tuuli puhalsi takaa, auttaen vielä vauhtia,
ja airot notkuivat soutajan käsissä. Niin tuli vene suvantoon kosken
alle.

»Tuosta koskesta ei kukaan liene vielä soutanut ylös, mutta minä sen
nyt teen!»

Hän meni saaren erottamaa oikeanpuoleista haaraa kohti ja koetti pitkin
rantoja soutaen päästä ylös. Kova ponnistus ja pahin paikka oli ohi,
kosken ryöpyt alkoivat jo jäädä taakse vasemmalle. Matka jatkui sitten
vastavirtaan ilman määrää ohi petäjikön, jota karjalaiset olivat
pitäneet karsikkonaan vainajiaan haudatessa. Pian tuli vene jo ylös
Jaamankankaan kohdalle, missä vasemmalla puolen kohosi rantatörmä
kuin korkea seinä ylös, ja törmän päällä sadat jouhipetäjät huojuivat
tuulessa. Siellä vasta Jorma veti veneensä piiloon rantapajukkoon
ja kiipesi itse ylös mäelle. Ja nyt vierivät alhaalla ohi ne vedet,
jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, asumattomilta seuduilta, ja
menivät kohti etelää. Jorma katseli kauan veden menoa ja tunsi suurta
halua lähteä joko sen mukana etelään tai sitä pitkin pohjoista kohti.

Ja tapansa mukaan hän olisi taas unohtunut miettimään siihen siksi,
kunnes yö olisi tullut, ellei hän olisi kuullut risahdusta vierestään
metsästä. Hän kääntyi katsomaan, muttei nähnyt muuta kuin näreen
oksien heilumisen ja kuuli kauempaa risujen katkeilemisen ja askelet
kanervikossa jonkun juostessa häntä pakoon metsän sisään. Nopeasti
pujahti Jormakin pensaikon läpi ja puhaltui karkurin jälkeen. Kangas
tömisi kaksista askelista, ja kun edelliset katosivat mäen alle
notkoon, ei Jorma tiennyt, minne hänen ajettavansa oli hävinnyt. Hän
juoksi yhä, mutta eksyi jäljiltä ja joutui harhailemaan metsässä
tietämättä enää, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt kulkea. Lopulta
hän uskoi jo, ettei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, vaan oli
erehtynyt.

»Tai kenties se olikin metsänpiika, joka säikäytti minua», lohdutti
hän itseään hymyillen aaveilleen ja läksi takaisin veneensä luo. Mutta
sinnekään hän ei enää osannut, vaan eksyi Kontioniemeen.

»Minut on nyt noiduttu metsään. Tapio on pimittänyt minut tänne, kun
käännyin uuteen uskoon. — Mutta olkoonpa vene missä tahansa, minä menen
jalkaisin luostariin takaisin!»

Mutta väsyttävän tuntui jo. Mäen päälle päästyään hän istahti kivelle,
antaen pään painua käsien varaan. Ajatuksetkin kulkivat kuin unessa.

»Missähän äiti ja sisar Marjatta ovat nyt? — Kuolleet kenties!»

Niin muisti munkki sen ikävänsä, jonka vallassa hän oli ollut jäätyään
maamostaan yksin. Miksi hän oli ollut niin muistamaton, ettei ollut
käynyt Koitereella katsomassa entistä kotiaan? — Ja nyt sai kärsineen
äidin kuva kuin pyhimyskehän päänsä ympärille, niinkuin Neitsyelläkin
oli. Kasvoista tuntui vähän vähältä katoavan raskaan työn jättämät
juovat ja koko kasvot saivat iloisemman hohteen. Kenties olikin äiti
jo päässyt kärsimyksistään ainiaaksi? Ja kenties ne silmät katselivat
parasta aikaa taivaasta alas omaa poikaa, joka istui siinä kivellä
väsyneenä ja yksin, lähellä sitä paikkaa, jolta heidät kolmisin oli
kerran korjattu pois. Kenties hän katseli poikaansa, tuota vierasta
nuorukaista, eikä tuntenutkaan häntä enää.

»Suo, Jumala, että löytäisin kerran vielä heidätkin, äidin ja
Marjatta-siskon!»

Jorma nousi kuin aikoen lähteä ja silmäili kiveä, jolla oli istunut.
Se oli vain tavallinen kivi jyrkän harjanteen päällä, josta oli laaja
näköala yli aukean Höytiäisen ja mäen alla olevan lammen. Mutta siitä
kiven vierestä läksi kuin poluntapainen alas lammenrantaan. Siis
jossakin lähistöllä täytyi olla asumus ja siinä ihmisiä.

Kuin virkistyneenä tuosta huomiostaan laskeutui hän polkua pitkin
lammen rantaan, ja siellä juuri olikin pieni, aution näköinen mökki,
jota hän oli lähtenyt etsimään. Jorma seisoi sen porraskivellä
hetkisen, mutta kun mitään ei kuulunut, uskoi hän sen olevan yhden
niitä monia, joista taudit ja nälkä olivat tappaneet asukkaat. Nyt hän
muisti taas oman kotinsa, joka oli ollut melkein samanlainen kuin tämä.
Ja tuo kodin muistaminen kadotti mielestä kaiken kammon tätä autiota
majaa kohtaan, ja hän päätti astua sisään ja nukkua siellä yönsä. Mutta
kun hän yritti avata ovea, putosi se pois saranoiltaan, niin oli raukka
lahonnut.

»Olkoonpa kuinka huono tahansa», ajatteli Jorma, »parempi se on
sittenkin kuin luostari!»

Ja niin astui karjalaispukuinen munkki sisään. Kesäyön hämärä muuttui
siellä melkein pimeydeksi, ja vieras hätkähti, kun kuuli äänen sanovan
pirtin peränurkasta:

»Pianpa jouduitkin, Marjatta.»

Jorma seisoi pimeässä kuin paikalleen naulittuna eikä hämmästykseltään
voinut edes avata suutaan vastaukseksi, sillä hän oli ollut niin varma
siitä, että mökki oli autio.

»Onko se Marjatta vai kuka siellä liikkuu?» — kysyi sama ääni taas. Ja
Jorma vastasi vihdoinkin hiukan epäröivällä äänellä:

»En ole Marjatta, vaan vieras mies. Eksyin Jaamankankaalle ja olen
nyt täällä. En pyydä mitään muuta kuin lupaa saada levähtää hetkisen.
Luulin, että tämä pirtti oli autio, sentähden tulin sisään. Olisinhan
voinut nukkua jossakin tuolla kanervikollakin.»

»Jos olet kunnon ihminen ja kuljet oikeilla asioilla, niin saat kyllä
olla meillä. Mutta auta myöskin meitä onnettomia, sillä minä itse olen
kuolemansairas ja tyttäreni meni hakemaan naapurista syötävää.»

»Millä voin auttaa?»

»Aitassa on pari kalaa, mene ja hae ne tänne. — Mutta mitäs minä
sinulle itsellesi annan, kun muuta ei ole? Mutta ehken Marjatta tulee
pian ja tuo jotakin tullessaan.»

Jorma aikoi mennä ja astui kynnykselle. Ulkoa tulevaa vähäistä valoa
vasten hän seisoi siinä oviaukossa.

»Kastettu, lurjus!» huusi — vaimo yht'äkkiä, huomattuaan hopeisen
ristin Jorman kaulassa. »Mitä sinä täältä haet?»

Ja vaimo nosti nyrkkinsä kuin lyödäkseen sillä vähintäin paholaista.
Jorma kääntyi takaisin sisään ja selitti, että hän oli kyllä kastettu,
mutta oli tullut kuitenkin vain rehellisessä tarkoituksessa. — Ja hän
kiitti taivasta siitä, että oli heittänyt munkkiviittansa Kuhasaloon
ja tullut tänne vain tavallisessa puvussa, sillä munkkina hänet olisi
ajettu täältä armotta ulos.

»Ellet sinäkin vain ole noita venäläisten käännyttämiä roikaleita,
jotka kulkevat täällä kaakattamassa uutta oppiaan? Ja jos et ole niin
kunnollinen kuin sanot, niin saat kyllä tehdä vanhalle akalle mitä
tahdot, mutta jumalaasi minä en palvele sittenkään!»

Tähän lopetti vaimo, mutta jatkoi sitten kuin lepyttääkseen Jormaa:

»No, haehan nyt ne kalat ja katso, joko Marjattaa näkyy tulevaksi.»

Jorma nouti kalat, sytytti tulen lieteen ja paistoi ne teroitetun
puutikun nenässä. Molemmat kalat olivat niin pieniä, ettei paistaja
saattanut ottaa niistä toista vaimon kehoituksestakaan, vaikka mieli
tekikin.

Tämä oli ensimmäinen ilta kokonaiseen vuoteen, kun hän oli
karjalaisessa pirtissä. Ja nyt hän unohti kaiken ympärillään, valansa
yksinäisyydelle, menneisyyden ja tulevaisuuden. Jorma oli tyytyväinen
uuteen löytöönsä ja sai sinä iltana kaksi oikeata ystävää, vanhan
vaimon ja hänen tyttärensä. Ja tuo tytär oli se sama, jonka takia Jorma
oli oikeastaan aloittanut tappelun veronkantajia vastaan Mönnissä.
Sillä heti Marjatan tultua kotiin munkki tunsi hänet samaksi vaaleaksi,
uneksivakatseiseksi ja punaposkiseksi neidoksi, jonka verosäkki oli
tehnyt tuhoisaa jälkeä munkin kädessä. Ja Jorma oli tyytyväinen myöskin
siihen, ettei tyttö tuntenut häntä Kuhasalon munkiksi, muuten hänen
vierailunsa olisi loppunut lyhyeen.

Ja tästä lahomökistä, jonka liesi oli hajoamassa, ovi poissa
paikoiltaan ja kaikki seinänraot irvisteleviä, sai Jorma ensimmäisen
kodintunteen, ainoan, minkä hän voi saada. Olihan sielläkin oma
kotisirkkansa, joka mustan lieden takaa viritti virtensä. Ja ne, jotka
olivat sisällä, ymmärsivät sen nyt paremmin kuin muut, ymmärsivät
niin hyvin, ettei kuulunut mitään ääntä pimeästä pirtistä. Ainoastaan
kerran kohosi ja laski munkin käsi, liekö onneton pyyhkäissyt kyyneltä
pois silmästään, — Ja kun soitto viimein lakkasi, ei vielä sen
jälkeenkään kuulunut mitään, sillä kaikki nuo huolten painamat ihmiset
olivat nukahtaneet, voidakseen taas seuraavana päivänä kestää elämän
runottomimmankin puolen.

Herättyään Jorma kysyi vaimolta;

»Milläs minä palkitsen teille tämän kaiken?»

»Millä sinä voit palkita, liekö mitään itselläsikään! Mutta yhtä pyydän
sinulta: älä ainakaan puhu mitään uskostasi, sillä minua et käännytä
siihen. Aikoinaan se Ilja kastoi meidätkin, mutta silloin tuli tuho
ja sentähden olemmekin nyt köyhiä. Kun haltioita muistamme, niin
nekin muistavat meitä, mutta ne uudet jumalat tuovat tullessaan vain
onnettomuutta. Miehen ja pojan ne ovat jo minultakin vieneet. — Munkit
ovat käyneet joskus täällä kurkuilemassa ja puhumassa kauniisti, mutta
vieläkin pahempi tarkoitus heillä näkyy olevan kuin opettaminen.»

»Mikä sitten?»

»En sano. Roistoja näkyvät olevan kaikki ne venäläiset, varsinkin se
mustapartainen ja kiiluvasilmäinen pääpiru.»

Jorma ei udellut enempää, sillä se olisi ollut turhaa ja pelkäsi
samalla paljastavan vielä itsensä. Häntä ihmetytti kuitenkin, mitä
munkit olivat käyneet täällä köyhässä mökissä, jossa ei ollut mitään
ryöstettävääkään, ja varsinkin Stefan, johon vaimo viittasi.

Jorma hyvästeli ja läksi. Matkalla hän tunsi entistä suurempaa
koti-ikävää. Se vaivasi häntä jo enemmän kuin mitkään muut kärsimykset
tähän saakka. Nyt kuluneena yönä hän oli sen tuntenut kaikessa
kovuudessaan. Ja koko levoton mieli oli nyt entistä levottomampi. Mutta
kun mies oli päättäväinen, meni hän suoraan Kuhasaloon, astui Stefanin
eteen ja sanoi tälle:

»Minä aion mennä vielä tänään Ilomantsiin.»

»Mitä sinne?»

»Menen etsimään äitiäni ja sisartani, jotka kenties vielä elävät
Koitereen rannoilla.»

»No mitäpä sinä heistä?»

»Toivon voivani jollakin tavoin auttaa heitä. On jo kulunut
toistakymmentä vuotta siitä, kun näin heidät viimeksi, en ole siis
liian usein juossut siellä.»

»Mutta jos sinä rupeat asumaan kotonasi, niin ethän silloin ole mikään
munkki.»

»Niin, mutta kun minua ei voida pakottaa eristäytymään tänne
luostariin, niin minä menen. Kun kaikki muutkin veljet näkyvät olevan
täällä aivan vapaina, niin miksen minäkin? Jos tahdon lähteä kastamaan
kansaa tai mennä erakoksi, niin mitkään säännöt eivät minua estä!»

»Aiotko siirtyä erakkomajaan?»

»En, mutta sanoin tuon vain sentähden, ettet sinä voi vangita minua
luostariin, jos tahdon mennä muualle. Kun sinä ja muut veljet kuljette
kastamassa ja opettamassa ihmisiä Kontiolahdella leskien mökeissä,
niin saan kai minäkin käydä Ilomantsissa?» Jorma sanoi nuo viimeiset
sanansa jo selvästi suuttuen, mutta hän tahtoi myöskin nähdä Stefanin
naaman niiden jälkeen. Tämän kasvot synkkenivätkin huomattavasti ja hän
kivahti:

»Mistä sen tiedät?»

»Olen vain kuullut!»

»Mene sitten ja rakenna skiittojasi vaikka joka vaaralle, koskapa olet
noin viisas, varsinkin vakoilemaan!»

Jorma oli taas ajanut esimiehensä umpikujaan ja pääsi menemään.
Olisihan hän kyllä mennyt muutenkin, mutta hän tahtoi näin vihkimisensä
jälkeen olla edes hiukkasen kuuliainen, vaikkei se kuuliaisuus ollut
taaskaan voittanut.

Matka oli pitkä, mutta saadakseen kymmenenkin vuoden kuluttua nähdä
oman pirtin, ei mikään matka tunnu voittamattomalta. Kenties käyminen
vanhan vaimon mökissä oli nostanut hänessä vastustamattoman halun käydä
omassakin kodissa?

Ja vihdoin, kun Jorman jalkojen alla olivat Lapiovaaran kalliot ja
kaukana siinsi Koitereen selkä, tuntui siltä kuin takana olisi ollut
vain pitkä ja ikävä pyhiinvaellusmatka ja edessä se luvattu maa, jossa
hän kaikkien vaivojen jälkeen löytäisi vihdoinkin rauhan siitä, että
oli jaksanut ponnistella näin pitkälle eikä ollut uupunut kesken.

Mutta missä oli se paikka, jota Jorma etsi? Munkki muisti vielä
hämärästi vanhan pihamaan, mökin ja aittarakennukset, ja jos hän olisi
nähnyt ne edessään, olisi hän tuntenut ne heti. Mutta nyt hän ei voinut
sanoa, mistä hän ne löytäisi, sillä silloin, kun hän poikasena oli
lähtenyt sieltä pois, ei hänen maailmantuntemuksensa ulottunut sen
pitemmälle kuin lähimpään metsään ja rantaan saakka.

Jorma meni nyt lähimpään kylään ja koetti siellä kysellä entistä
kotiaan ja äitiään, mutta kukaan ei voinut neuvoa häntä. Oli siis
mentävä eteenpäin. Toisessa kylässä sanoi joku:

»Ei täällä ole sellaisia, mutta mene eteenpäin, niin ehken löydät.»

Jorma meni kolmanteen, ja siellä kertoi taas muuan:

»Kyllä he ovat aikoinaan asuneet jossakin täällä, mutta ovat muuttaneet
pois.»

Ja toinen tiesi kertoa:

»Paljon he kärsivät puutetta ja menivät sitten jonnekin etelään, mutta
en tiedä minne.»

Ja kolmas, vanha haltioiden palvelija pakisi:

»Se nainen oli uhrannut oman poikansakin Ristin Kiesukselle. Tappaneen
kuului, ja ruumiin oli vienyt Kuhasaloon munkkien nähtäväksi. Ja tuho
tuli siitä, haltiat hylkäsivät akan, ja pois piti hänen, kehnon, mennä!»

Nyt raivostui taas Jorma;

»Pidä suusi kiinni, senkin noita! Tässä on sen akan poika ja hengittää
vielä yhtä varmasti kuin sinäkin!»

— Kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut, hän päätti äidin todella
menneen jonnekin etelään. Hän koetti kuitenkin etsiä kotinsa ja
löysikin sen. Mutta eipä ollutkaan piha enää sellainen, miksi hän sen
muisti. Ei ollut enää aittaa pirtin nurkan takana, ja itse pirttikin
oli jo uusi ja paljon suurempi. Huonohan se oli aikoinaan ollutkin.
Eipä ollut uusille ihmisille kelvannut se entinen, vaan pois oli
pitänyt purkaa ja saada uusi. Ja nyt, kun hän meni sisälle, eivät
häntä ottaneetkaan vastaan äiti ja Marjatta, niinkuin hän oli koko
tulomatkansa kuvitellut. Vieraita olivat ihmiset ja karsaasti katsoivat
munkkiin.

»Kuhasalostako tullaan ja kastamaanko vai kerjäämäänkö lähdettiin?» —
kysyttiin heti.

Jorma ei nähnyt pyhäinkuvaa nurkassa, jossa se varmasti olisi ollut,
jos äiti olisi asunut talossa.

»En ole kastamaan tullut, vielä vähemmän keneltäkään kerjäämään. Vanhaa
kotitaloani vain katsomaan läksin.»

»Missä on sinun kotisi?»

»Tällä samalla paikalla se aikoinaan seisoi.»

»Vai niin. Kukas olet?»

»Jorma on nimeni täällä. Kuhasalossa se on Jegor.»

»Ja oletko Ontro-vainaan poika?»

»Se olen.»

»Vai sinä se olet!» — ihmetteli isäntä. »Olen kyllä kuullut puhuttavan,
että sinusta on tullut mies mainio siellä, missä venäläiset rosvot
asustelevat. — Mitähän Ontro sanoisi, kun tietäisi poikansa venäläisiä
hännystelevän? Mutta mitenkäs tänne tulit?»

Tuossa oli jo sanottu sen verran, että se sai Jorman veret liikkeelle.
Mutta hän hillitsi itsensä vielä ja vastasi vain rauhallisesti:

»Jalkaisin tulin.»

»Niin, niin, mutta tarkoitin, että kuinka sinä uskalsit tulla tänne?»

»Ketäs minä pelkäisin?»

»Täällä on tavallisesti annettu selkäsauna niille, jotka leikkivät
liian paljon novgorodilaista tai saarnaavat heidän oppejaan. Sukkela
lähtö on niille annettu, ja ovatpa taitaneet muutamia jo tappaakin.
Eipä vain ole munkkeja täällä ennen kuljeskellut.»

»No, nythän ainakin näette yhden!

Jorman sisällä kaiveli, kaivelipa niin, että vesi yritti kiukusta
kihota silmiin. Olihan hän luullut tapaavansa entisen kodin rakkaille
asujaimineen, mutta nyt vihjailtiin samassa paikassa ulosajamisesta ja
selkäsaunasta. Kaikkea muuta hän kyllä saattoi vielä kärsiä, muttei
yhtään lyöntiä! Sisäisen surunsa hän saattoi vielä kestää ja peittää,
muttei häväistystä! Jorma koetti hillitä vielä itseään ja omasta
puolestaan kiertää kaikki pahat sanat, mutta puhe joutui sittenkin
takaisin uskontoon. Ja hänelle kerrottiin:

»Viime talvena täällä oli paha yhteenotto. Kun Ristin Kiesuksen uskoon
kastetut eivät antaneet meille toisille rauhaa enää missään, annettiin
heille selkään miesjoukolla ja ajettiin pois koko näiltä seuduilta.
Muutamia niistä taisi mennä itään, toisia Lieksaan ja Juukaankin
pakoon. — Ja lopuksi ne kaikkein pahimmat, joiden sisu ei antanut
myöten mennä pakoon, pääsivät hengestään.»

»Ikävää on sellainen.»

»Niin on, mutta kun alkoivat isännöidä joka paikassa kuin kotonaan!
Mikäs siinä, uskokoot ihmiset mitä tahansa, mutta älkööt tulko toisten
tupiin myökämään. Mitä lienevät pahaa henkeä palvelleet jumalanaan.
Oletkos sinäkin sellainen, munkki?»

Jorma ei virkkanut enää mitään, sillä hän tiesi, ettei hän olisi
osannut vastata tuohon enää muuten kuin härnäävästi.

»Huonoille teille olet sinäkin joutunut», jatkoi isäntä,
»novgorodilaisten joukkoon olet ruvennut ja heidän oppejaan kannatat.
Eikö meillä karjalaisilla ollut hyvä elää ja palvella omia haltioitamme
ennenkuin pajarit, munkit ja muut koirat tulivat? Nyt ne säikyttelevät
meidän haltiamme niin, etteivät kalatkaan elä vesissämme, riista
metsissä, ja pellotkin menettävät kasvunsa. Eikä siinäkään ole vielä
kylliksi, vaan omien kylien miehet alkavat jo vainota toisiaan kuin
karhut lehmäkarjoja. — Heitä sinäkin ajoissa pois tuo kaapu ja rupea
oikeaksi karjalaiseksi ennenkuin kaikki on myöhäistä! Olet niin
hyvännäköinen mies, jotta on aivan sääli, kun olet joutunut väärälle
puolelle.»

»En minä ole sen vääremmällä kuin— — —», yritti Jorma pistää väliin,
mutta toinen keskeytti hänet:

»Olet, varmasti olet, sillä sinä olet juuri pajarien ja munkkien
joukkoa! Mutta täytyyhän sinun itsekin ajatella niin paljon, että olet
kavaltaja, jos menet vihollisen valtaherrain puolelle.»

Nyt ei Jorma enää sietänyt enempää, vaan hyppäsi pystyyn ja kivahti:

»Se on vale! Olihan Iljakin yhtä hyvä mies kuin muutkin,
vaikka — — —»

»Älä suutu, nuorimies, vaan pysy rauhallisena tämän pirtin sisällä!
Tuolla tavoinhan ne toisetkin alkoivat riehua täällä. -— Ilja oli kyllä
hyvä mies, mutta hänkin palveli vääriä isäntiä. Ilja luuli tekevänsä
hyvää tälle maalle, kun kastoi ihmiset novgorodilaisten oppiin. Mutta
hän ei osannut aavistaa, mitä pahaa hänen uskontonsa oli jälkeenpäin
saava aikaan. Ja sinusta tulee aivan samanlainen. Sinä olet vielä sokea
etkä huomaa, että entiset rauhalliset ja onnelliset ajat ovat olleet
ja menneet. Ja kuten jo sanoin, eivät ne ajat tule takaisin, ennenkuin
meillä on taas Ontron kaltainen mies ja viimeinenkin novgorodilainen
ajettu täältä pois. Usko pois minua, sillä minä olen vanhempi ja
viisaampi! — Ja koskapa nuoresta polvesta ei näy olevan enää mihinkään,
olen minä ajatellut koota itselleni joukkoja niin paljon, että voin
tapella taas yhtä vahvasti kuin isäsi aikoihin.»

Jorma oli löytänyt tähänastisista vastustajistaan kaikkein pahimman.
Tuo oli yksi niitä ruhtinaita, joita joskus tapaa perään antamattomana,
säikkymättömänä ja varmaryhtisenä istumassa suomalaispirttien pöydän
päässä. Tuollainen kai oli Jorman isäkin ollut tällä samalla paikalla?
Miksei poika ollut pitänyt isän paikkaa omanaan ja hallinnut sitä?

Suuren tietäjän ja päällikön poika oli nyt jo löytänyt parempansa,
ja tuntui kuin raskas käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja
painanut hänet takaisin istualleen, kun isäntä oli lausunut viimeiset
sanansa.

Sitten sanoi isäntä jo ystävällisemmin:

»Meidän talossamme saa kyllä itsekukin ajatella, mitä tahtoo, mutta
riehumista ei sallita. Ja jos vieras on oikea mies, käsketään hänet
vielä pöytäänkin, olipa hän kuka tahansa. — Siis tulehan tänne ja syö
hyvänä vieraana entisen kotitalosi pöydässä!»

Jorma totteli käskyä, tuntien samaa kuin silloinkin, kun munkit olivat
hänet kerran vieneet rannasta ylös luostariin piiskattavaksi sen
öisen venematkan jälkeen. Hän koetti antaa nimen tuolle tunteelle,
mutta ei löytänyt mitään sopivaa. Vasta kun hänet illalla pyydettiin
saunaan sanoilla: »Sauna on sama kuin silloinkin, kun kylvit siellä
karjalaispoikana; haluttaako lähteä sinne mukaan vielä venäläisenä
munkkinakin?» — alkoi Jorma jo ymmärtää ja tunnustaa itselleenkin, että
sen tunteen nimi oli — häpeä! Noissa sanoissa vedottiin jo johonkin,
mutta hän ei ollut tietävinään mitään, vaan kiitti ainoastaan ja läksi
mukaan.

»Mikä on tuo viisikanta, jota kannat kaulassasi?» kysyi saunassa isäntä
Jormalta.

»Se on isieni vanha taikakalu.»

»Mistä tuo taikakalu sinua suojelee?»

»Se suojelee kantajaansa kaikista onnettomuuksista.»

»Ja mikä on tuo toinen, tuo hopeinen?»

»Se on tavallinen risti, joka riippuu melkein jokaisen kastetun ja
munkin kaulassa.»

»No suojeleeko tuo vanha, pakanallinen viisikanta sinua silloinkin, kun
sen vierellä riippuu kastetun miehen ristinmerkki?»

Jorma ei enää kyennyt vastaamaan. Nyt oli tullut sellainen isku,
jota hän ei ollut itsekään aavistanut. Hän näki jo oman uskonsa ja
itsensäkin sellaisessa asemassa, joka ei lisännyt enää voitonvarmuutta.
Vielä tähän saakka hän oli toivonut löytävänsä jonkin puolustuskeinon
tuota miestä vastaan, mutta nyt oli jo taivuttava lopullisesti.
Hänen oman uskonsa horjuvaisuus oli näytetty toteen noilla kahdella
pienellä kapineella. Olisihan jo risti yksinään suojellut kantajaansa,
jos hän todella olisi luottanut ristiinsä. Mutta Jormapa ei ollut
luottanutkaan siihen, vaan oli kantanut vielä pakanallista taikakalua,
jonka voimaa hän ei ollut huomannut epäillä. Jorma oli siis heikompi
kuin muut ihmiset, sillä hän oli uskonut yht'aikaa molempiin niihin.
Hän oli samanlainen haltioiden palvelija kuin muutkin karjalaiset,
mutta rukoili novgorodilaistenkin Jumalaa. Hän oli puhunut yhdestä
ainoasta Jumalasta, muttei luottanut Häneen itsekään. Hän oli puhunut
ja raivonnut pakanuutta ja haltioita vastaan, mutta siitä huolimatta
kantoi kaulassaan noitien ja poppamiesten synnillistä taikakapinetta,
jonka hän olisi ollut valmis repimään irti muiden kaulasta, omastaan
ei. Niin, mistä tiesi, mitä pakanallisia menoja ja loihtuja liittyi
tuohonkin rakkaaksi käyneeseen viisikantaan! — Nyt alkoi Jormalle
selvitä, mitä oli oikea usko. Hän ajatteli:

»Mutta onko sitten ketään, joka uskoo eikä tee syntiä? Olikohan Ilja
uskonut? — Ei. Iljassakin oli yksi vika: Hän oli opettanut, ettei saa
tappaa lähimmäistään, ja Iljan joukot kuitenkin olivat tappaneet hänen
isänsäkin. Senkin hän oli kuullut ensi kerran vasta tänä iltana. — Ja
se, joka levittää Jumalan sanaa, levittäköön sitä ilman puukkoja ja
kirveitä, muutoin hän on yhtä suuri syntinen kuin pakanatkin.»

Lopulta Jorma ei näyttänyt löytävän enää ketään, jossa ei olisi ollut
jotakin vikaa.

»Onkohan ketään», ajatteli munkki taas, »joka uskoo aivan täydellisesti
ja elää itsekin sen mukaan kuin opettaa ja arvostelee toisia?

Ja lopulta tuli vastaus tähänkin:

»Ei ole. Ihmisillä näkyy olevan halu edistää hyvää, mutta kuitenkin
jokainen ottaa itselleen kaikenlaisia vapauksia enemmän kuin he
sallivat niitä lähimmäisilleen.»

Ja nyt, kun Jorma huomasi, ettei hän ollutkaan ainoa, joka oli rikkonut
omaa oppiaan vastaan, meni hän vanhan miehen luo ja kysyi:

»Miksi sitten ihmiset opettavat tuota uutta uskoa, miksi he kastavat
ihmisiä ja miksi he puhuvat Jumalasta toisille, vaikkeivät usko
Jumalaan itsekään? Miksi he saarnaavat, ettei pidä tappaa, vaikka
ovat itse valmiit tekemään sen koska tahansa? Miksi he kieltävät
varastamasta, vaikka heillä itsellään on vaikka kuinka paljon
luvattomalla tavalla hankittua tavaraa?»

Ja tuo toinen vastasi hänelle silloin:

»Siksi, että he sokeasti pitävät kaikkea uutta parempana kuin vanhaa.
He kastavat ihmisiä vain sen takia, että saisivat näyttää jollakin
tavoin valtaansa ja voimaansa, tullakseen edes hiukkasen kuuluisiksi
ja saadakseen nimensä kaikkien huulille. He puhuvat meille pakanoille
Jumalasta vain näyttääkseen olevansa tiedoiltaan suurempia kuin me,
vaikkeivät mitään tietäjiä olekaan. Huutamalla olevansa Jumalan
sanansaattajia tahtovat he asettua meidän muiden ihmisten yläpuolelle,
ja kuitenkaan ei Jumala ole lähettänyt heitä. He saarnaavat tappamista
vastaan vain sentähden, ettemme ajatuksissammekaan tulisi loukanneiksi
heitä itseään, sillä he ovat suuria pelkureita. He kieltävät
varastamasta vain sentähden, ettemme osaisi epäillä, kuinka paljon
he itse tekevät sitä, ja ettemme varastaisi heiltä enää takaisin. —
Tuossa ovat syyt heidän suureen huutoonsa! Ja kastajat ja mahtajat
huutavatkin äänensä käheiksi vain sentähden, että saisivat: huutaa
enemmän kuin muut ihmiset. Helppoahan on jokaisen huutaa kansajoukoille
uskoaan, mutta ei ole yhtä helppoa näyttää sitä toteen. — Vain se, joka
hiljaisuudessa palvelee haltioitaan tai rukoilee Jumalaansa kerskumatta
siitä toisille, saattaa uskoa todella itsekin siihen, mitä palvelee. —
Ymmärrätkö nyt minua, poikani?»

»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»

»No niin, vastaa nyt minulle, oletko elänyt niinkuin sinun olisi
pitänyt elää ollaksesi kelvollinen opettamaan toisia?»

»En.»

»Se on rehellisen miehen puhetta! — Ja sano, luuletko koskaan tulevasi
niin hyväksi, että voit kerskua uskovasi täydellisesti jumalaasi ja
luottavasi hänen voimiinsa yksin etkä mihinkään muuhun maailmassa, et
omaan itseesikään?»

»En.»

»Ja sano, kykeneekö kukaan elämässään täyttämään sen, mitä sinun oppisi
neuvoo?»

»Ei.»

»Kerro, mihin saakka olet nyt päässyt Kiesuksen uskollasi vai etkö
mihinkään?»

Vastausta ei kuulunut. Vasta pitkän ajan kuluttua Jorma avasi suunsa ja
sanoi:

»Olin kerjäläinen silloin, kun läksin tästä talosta. Olen kärsinyt
toistakymmentä vuotta uskoni takia. Ja kerjäläinen olen vielä nytkin,
kun tulin takaisin.»

»Olisitkos kerjäläinen, jos et olisi jäänyt Kuhasaloon intoilemaan,
vaan olisit pysynyt tässä talossa?»

»Tuskin!»

Ja siinä seisoi nyt kaksi rehellistä miestä, joista toinen oli jo vanha
ja harmaantunut. Hän oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoille ja
tyytynyt siihen turpeeseen, minkä oli saanut revittäväkseen. Häntä ei
ollut hurmannut uusi maailma eivätkä uudet opit. Ja tuo toinen taas
oli hänen mittaisensa nuori mies, jonka kohtalo oli ajanut maailmalle.
Hän oli kärsinyt ja taistellut itsensä ja muiden kanssa ja oli luullut
saaneensa valloitetuksi uusia, laajoja alueita. Mutta nyt, kun hän
sattumalta oli tullut tänne lähtöpaikkaansa takaisin, huomasi, ettei
hän ollut saanutkaan aikaan vielä mitään muuta kuin lyöntejä omille
sormilleen.

Sinä iltana Jorma kiipesi sille suurelle, pihaveräjän takana
olevalle kivelle, jolla hän muisti muinoin leikkineensä. Siellä
hän istui pidellen toisessa kädessään hopeista ristiä ja toisessa
vanhaa viisikantaa kuin punniten, kumpi niistä enemmän painaisi.
Jos Jorma olisi heittänyt metsään viisikannan, olisi se ollut
loukkaus esi-isiä kohtaan ja samaa kuin sukunsa hylkääminen, mikä
tavallisesti rangaistaan kuolemalla. Olisihan tosiaankin saattanut
käydä niinkuin isoisälle ja isällekin. Ja vaikkei viisikanta olisi
turmiosta suojellutkaan, oli se kuitenkin rakas muisto ja vanhempien
ainoa perintö. — Mutta ristiäkään hän ei voinut heittää pois, olihan
hän vannonut sille valansa, ja valan rikkominen rangaistaan myöskin
kuolemalla. Ja mihinkäpäs hän olisi voinut ristittä mennä, sillä
silloinhan hänen olisi pitänyt jättää luostari, ainoa koti, jonka Ilja
oli hänelle antanut. Täälläkään, entisessä kodissa, ei ollut enää tilaa
valojensa rikkojalle.

Siinä kivellä Jorma koetti saada vastausta itselleen. Hän odotti sitä
koko kesäisen yön, mutta kun aamu koitti, ei selvyyttä ollut vielä
tullut. Ja vielä paluumatkallaankin, kulkiessaan metsien halki ja
kahlatessaan purojen poikki, kysyi munkki itseltään:

»Mitä minun pitää tehdä?»

»Mene Kuhasaloon!» — oli hän joka kerta kuulevinaan vastauksen
korvissaan.

»Kun minä tahdoin tulla munkiksi», ajatteli Jorma, »tein sen vain sen
takia, että saisin kastaa koko Pohjois-Karjalan. Mutta nyt minulle on
sanottu, että kaste ei ole tuonut tänne mitään muuta kuin pahaa. Olen
siis viettänyt tämän ajan turhaan luostarissa. Nyt on minulla sanottu
olevan monta jumalaa, joihin en usko yhteenkään. Minä tahdoin tulla
suureksi, Iljan kaltaiseksi, mutta nyt sanotaan, että se on vain halua
päästä muita mahtavammaksi, toisten polkijaksi ja sortajaksi. Ja sitä
minä en todellakaan tahtoisi tehdä tämän maan miehille!»

Epätoivo ja raivo alkoivat jo pyrkiä mielessä valtaan, niin pahaan
umpikujaan näytti nuori mies ajaneen itsensä. Mutta siitä oli mentävä
läpi keinolla millä tahansa!

»Ja mistä minä saan nyt tyydytystä itselleni? Uskonnostako? Se
vanha mies sanoi, että tosiuskovaisia ovat vain ne, jotka uskovat
hiljaisuudessa ja pitävät kaikkein pienintä ääntä itsestään. Pitäisikö
minunkin jättää kastaminen ja vaipua hiljaisuuteen niinkuin Nikitin
aikoinaan teki? Ja voinko minä pysyä yksinäisyydessä, kun vereni on
luotu näin levottomaksi? Ja jos voisinkin sen tehdä, niin mitä apua
sellaisesta uskostani olisi karjalaisille? — Eihän heidän elämänsä
kostu sillä, jos minä katoan vaikka kokonaan maailmasta pois ja käytän
kaiken aikani rukoilemiseen!»

Selvyyttä vain ei tullut. Tai oikeastaan talon isäntä sen oli jo
sanonut Jormalle, mutta tämä ei tahtonut itsekkyydessään tunnustaa sitä
oikeaksi, vaikka hänen mielensä olisi tehnytkin noudattaa sitä jo heti
paikalla. Hän oli jo nähnyt ympärillään niin paljon vapaata elämää,
että se alkoi houkutella. Mutta yksi esti vielä, ja se oli munkkivala.

Jos joku olisi nyt vapauttanut Jorman valoistaan, olisi tämä jo
ensimmäisenä hetkenä ollut valmis jättämään kaiken entisen ja
aloittanut uuden elämän vapaana miehenä. Niin voimakkaan vaikutuksen
olivat häneen tehneet vanhan miehen puheet Koitereellä. Mutta kun nuo
munkinvelvollisuudet painoivat vielä hänen omallatunnollaan, ei hän
totisesti voinut muuta kuin mennä Kuhasaloon ja odottaa siellä sokeasti
aikaa, että jotakin tulisi tapahtumaan, joka toisi ratkaisun itsestään.

»Niin, mihinkäpäs minä munallekaan kuin Kuhasaloon?» — huokasi hän ja
suuntasi sitten askelensa suoraan etelää kohti.

Matkan varrella teki mieli poiketa sinne vanhan vaimon ja hänen
tyttärensä mökkiin, mutta peloitti, että siellä saattaisi tulla niin
kova vapauden kaipuu, joka voittaisi vielä hänetkin, Jorman, ja hän
raukkamaisesti luopuisi rististään.

»Mitähän, jos koettaisin etsiä äidin vielä käsiini ja kysellä häneltä
neuvoa?»

Mutta mistäs sen tiesi, löytyisikö äiti enää koskaan.

»Tai jos kysyisin neuvoa siltä Kontiolahden vanhalta vaimolta, hän on
kyllä niin viisas, että osaa sanoa kaiken. Mutta hän vihaa luostaria ja
neuvoo tietysti aivan samaa kuin Koitereen mieskin: minun on heitettävä
tämä novgorodilainen kaapu nurkkaan, mentävä raivaamaan itselleni omaa
peltoa ja unohdettava ainiaaksi kaikki opit ja autuudet.»

Jorman teki mieli saada tuo neuvo kaikilta ihmisiltä, mutta toiselta
puolen hän sitä taas pelkäsi.

»Ei, minun täytyy vain karistaa heidän sanansa pois ajatuksistani!
Siinä on kaikki, mitä minun tarvitsee tehdä päästäkseni entiselleni»,
arveli munkki.

Mutta kun hän matkalla tapasi ihmisiä tai itse poikkesi taloihin,
huomasi hän, etteivät nuo kaksi ihmistä olleetkaan enää ainoat toisin
ajattelevat. Sillä kaikkialla, missä Jorma kävi sisällä, puuttui
pyhäinkuva nurkasta, ja häntä itseään katseltiin ja puhuteltiin hyvin
karsaasti. Ja vielä vuosi sitten, kun hän oli liikkunut samoissa
taloissa, oli siellä palveltu samaa Jumalaa kuin hänkin. Siis menneen
talven aikana, jonka Jorma oli istunut, rangaistuskopissa eikä ollut
tiennyt ulkomaailman tapahtumista mitään, oli tämä suuri muutos
kaikkialla tapahtunut.

»Kyllä minun täytyy jotakin tehdä, jottei karjalaisten tarvitse
katsella Ontron poikaa noin julmasti; minä näytän heille vielä, että
poika on samaa verta kuin isäkin», ajatteli munkki jo silloin, kun
lähestyi luostaria.

Niin Jorma palasi monestakin syystä hyvin pahantuulisena Kuhasaloon.
Mutta suurin suru johtui kuitenkin siitä, ettei hän ollut löytänyt
äitiään. Sitä lisäsivät vielä ne monet kokemukset ja ristiriidat,
joihin hän oli matkalla sotkeutunut.

»Miksen minä lähtenyt Koitereelle jo silloin, kun en ollut sitoutunut
vielä mihinkään ja olisin voinut peräytyä? Tai miksen jättänyt koko
tätä matkaa tekemättä, silloin olisin säästynyt näkemästä ja kuulemasta
nöyryytyksiä? Vai kuuluneekohan sekin asiaan, että minun täytyy joutua
oman heimon miesten pilkattavaksi kuin pahantekijä!»

Ja nyt Jorma puristi kätensä nyrkkiin, pudotti sen pöytään ja laski
tulemaan toisten munkkien kuullen synnilliset sanansa:

»Vaikka kaikki kiroukset ja paholaiset tulisivat päälleni, niin minun
täytyy päästä tästä kadotuksesta elämään, ja elämään vain sillä tavoin
kuin minun arvoiselleni miehelle sopii! — Mutta te, jotka olette
syntyneet koiriksi, voitte kyllä ottaa vastaan kaikki ne potkut, jotka
koirille annetaan!»

Ja kiukkua lisäsivät vielä Stefanin sanat, kun tämä näki Jorman
palanneen:

»No, eikö erakkoelämä miellyttänytkään, kun jo näin pian tulit
takaisin?»

»Koska minä olen erakoksi aikonut? Ja jos en saa tulla tänne, niin
menen jonnekin sinne, missä minulla on parempi vastaanotto kuin täällä!»

»Ja minne aiot mennä, veli Jegor? Pakanainko keskuuteen?»

»Vaikka sinne! En olekaan tehnyt heille vielä niin paljon pahaa, että
minun tarvitsisi kulkea henkipattona niinkuin sinun!»




VII.


Ja Jorma läksi taas. Vasta hetki sitten hän oli tullut luostariin
pitkältä ja voimia kysyvältä matkaltaan, ja nyt hänen täytyi jo
lähteä takaisin kuin kulkurin. Mutta mieluummin yksi yö nälkäisenä ja
väsyneenä taivasalla kuin armosta luostarin kattojen suojissa!

Kun noissa ajatuksissaan kulkeva munkki sattui katsomaan ympärilleen,
huomasi hän päässeensä jo matkojen päähän Kuhasalosta. Hiki virtasi ja
jalkoja väsytti.

»Mihin minulla on tällainen kiire?» — kysyi hän itseltään. —
»Menenpähän rauhaan, kuljen vaikka elämäni loppuun saakka; sitä
pikemminhän pääsen perille, kun kiirehdin!»

Suutuksissaan hän heitti märän ja painavan kaapunsa metsään ja jatkoi
kulkuaan. Ja miten matka lie huomaamatta joutunutkaan, mutta hän
huomasi tulleensa Kontiolahden pohjukkaan samalle paikalle, missä hän
jokin aika sitten oli eksyneenä istunut kivellä lepäämässä. Ja pian hän
astui yli tutun pihamaan ja mietti:

»Tännekös minä taas tulinkin. Mikähän minut tuo aina tänne silloin, kun
olen väsynyt?»

Hän meni pimeään pirttiin ja sanoi siellä:

»Kun kerran olin väsynyt, niin täällä annettiin minun levätä. Mutta nyt
minä olen vieläkin voimattomampi ja pyydän, ettette ajaisi minua ulos,
vaikka olenkin kastettu.»

»Ei, meiltä ei nälkäistä ja väsynyttä ajeta, jos hän on oikea mies!
Mutta mistä tulet?»

»Olen kierrellyt tuolla Pyhäselän tienoilla, mutta siellä ei minua
näytty tarvittavan.»

»Vai ei. No, jää tänne sitten! Marjatta on hankkinut ruokaa; saat siis
syötävääkin, vaikkei sitä viime kerralla ollutkaan.»

»En voi syödä teidän vähiä ruokianne, jos en itse kykene mitään
hankkimaan.»

»Syö nyt kuitenkin rauhassa, voithan sitten tehdä jotakin, kun olet
levännyt.»

»Jos teillä on työtä, niin antakaa sitä minulle.»

»Työtäkin saat, jos sitä tahdot. Mene huomenna Marjatan kanssa heinää
tekemään.»

Marjatta? — Niin, Jorma luuli hämärästi muistavansa, että hän oli
joskus toivonut juuri sitä, että he Marjatan kanssa yhdessä saisivat
tehdä heinää. Hän niittäisi ja tyttö kulkisi haravoineen jäljessä ja
levittäisi luokopäät kuivumaan auringonpaisteeseen. Tuntui siltä kuin
hän olisi odottanut noita vaimon sanoja jo kauan, mutta ehken se oli
vain unta. Joka tapauksessa viikate tulisi heilumaan huomenna kevyesti!

Nyt vaimo huomasi taas Jorman kaulassa ristin ja sanoi:

»Etkö sinä vieläkään ole nakannut järveen tuota ristiäsi?»

»En. Olen vieläkin kastettu.»

»Mutta miksi sitten olet? Sinä taidat olla viimeinen, joka kannatat
tässä maassa vielä novgorodilaisten jumalaista.»

»Mutta samat novgorodilaiset pelastivat aikoinaan minun henkeni, ja
siksi minä vielä kiitollisuudesta kuulun heidän kastamiinsa», koetti
Jorma keksiä jonkinlaiseksi puolustukseksi.

»Kiitollisuudesta! Mies hylkää oman heimonsa kiitollisuudesta!
Tosiaankin suurenmoista! — Ole kiitollinen vain sille, joka sinut on
pelastanut, mutta älä myy itseäsi heidän uskolleen. Älä teeskentele
kiitollisuuttasi venäläisille, vaan heitä se ristisi menemään, sillä
itsekin tiedät olevasi liian hyvä sellaisia kantamaan!»

Tämä oli jo toinen ihminen, joka sanoi samaa. Mutta Jorman voimat
olivat jo niin lopussa, ettei hän syötyään jaksanut ajatella enää
mitään eikä tahtonutkaan, vaan puolitylsänä heittäytyi penkille
pitkälleen ja nukahti.

Ja Jorma näki unta, että joku suuri mies, joka oli mahtavampi kuin
Ilja-munkki ja Valamon igumeeni, korkeampi kuin Moskovan metropoliitta,
suuriruhtinas ja kaikki maailman hallitsijat yhteensä, oli noussut
Kolin korkeimmalle kukkulalle jakamaan apuaan, neuvojaan ja tuomioitaan
Pohjois-Karjalan asujaimille. Sadat ja tuhannet ihmiset olivat
kokoontuneet Kolin juurelle, rohkeimmat olivat uskaltaneet nousta sen
rinteillekin pyytämään mikä mitäkin. Ja jokainen, joka oli saanut
asiansa puhutuksi, palasi takaisin tyytyväisin kasvoin.

Tuossa suuressa odottavien joukossa seisoi Jormakin, vaikkei
tiennytkään, mitä asiaa hänen piti Jumalalta kysyä. — Silloin hän näki
Stefanin tunkeutuvan, toisia ihmisiä tyrkkien, aivan Kaikkivaltiaan
kasvojen eteen, tekevän ristinmerkin ja sanovan:

»Isä, karjalaiset ovat vihaisia meille munkeille, jotka levitämme Sinun
sanaasi, koetamme elää hurskaina kaikki käskysi täyttäen ja kastamme
ihmisiä Sinun uskoosi. Lähetä rutto karjalaisten keskuuteen ja tapa ne,
jotka vainoovat meitä. Sinun uskollisia palvelijoitasi!»

Silloin tuo mahtavimpienkin isien Isä kysyi kansalta:

»Onko totta, että vainootte tätä miestä?»

Ja sadat, tuhannet suut jyräyttivät Herralle vastauksensa:

»Totta, totta on!»

Ja Jumala kysyi:

»Tahdotteko, että minä lähetän ruton teidän keskuuteenne?»

Nyt ei Stefan voinut hillitä enää julmaa hymyään Korkeimman kasvojen
edessäkään, sillä hän luuli jo voittaneensa. Ja kansa vastasi Jumalalle:

»Anna oikeamielinen tuomiosi! Jos olemme tehneet väärin, kun emme
ole noudattaneet niiden mieltä, jotka ovat Sinun lähettejäsi täällä,
niin anna tuomiosi langeta! Mutta nuo Sinunkaan miehesi eivät ole
synnittömiä!»

»Minä tiedän kaiken. Minä tiedän karjalaisten ja munkkien synnit. Mutta
teidän uskonne ei ole oleva se, mitä nämä munkit tahtovat, vaan se
tulee teidän omienne luota ja valloittaa teidät vastarinnatta. Minä
lähetän toisia kastajia teidän luoksenne. Mutta mitä te teette silloin
tälle miehelle?»

Jorma näki, kuinka Stefan alkoi väristä pelosta, että karjalaiset
kostaisivat hänelle, ja koetti pujahtaa pakoon, mutta silloin Jumala
pidätti hänet.

Kansa vastasi:

»Jos tahdot, isä, niin me tapamme tai ajamme hänet pois täältä.»

»Karjalan kansa, te ette aja häntä pois, vaan Minä se olen, joka
langetan hänen tuomionsa. Minä tulen lähettämään teille toiset kastajat
lännestä, siirrän rajan kauaksi itään ja erotan teidät ainiaaksi näistä
miehistä.»

Ja noin sanottuaan Jumala otti mahtavan miekkansa, piirsi sillä viivan
metsien ja järvien halki merestä mereen. Ja siellä, missä miekka kulki,
menivät kaikki metsät lakoon kuin ruispelto rankkasateessa. Ja Hän
sanoi:

»Tässä kulkee se veriviiva, joka erottaa teidät, vihamiehet,
toisistanne. Kun ette ole eläneet sovussa, niin minä asetan teidän
välillenne ikuisen vainon. Tämän viivan molemmin puolin liikkuu
kuolema, ja se, joka pyrkii menemään toiselle puolelle, joutuu armotta
hänen käsiinsä. Nyt olette siis kuulleet tuomioni ja muistakaa nämä
sanani! — Ja te, karjalaiset, menkää nyt rauhassa kotiinne ja tehkää
töitä pelloillanne, mutta katsokaa samalla, ettei tämä viiva enää
koskaan siirry takaisin sinne, missä se on tähän saakka ollut!»

Ja kansa läksi tyytyväisenä pois. Mutta Jorma jäi vielä neuvottomana
paikoilleen seisomaan, sillä hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt
jäädä karjalaisten puolelle vai mennäkö Stefanin mukana viivan yli ja
jäädä sinne. Silloin Jumala huomasi Jorman ja sanoi:

»Nuori mies, ratkaise pian!»

Mutta Jorma ei voinut sitä ratkaista itse. Hän näki Iljan katseen, joka
pyysi häntä viivan toiselle puolelle. Hän näki myöskin kotitalonsa
isännän synkän ja odottavan katseen. Ja toisaalla seisoi vanha vaimo
tyttärensä Marjatan kanssa, ja vaimo huusi Jormalle uhaten nyrkillään:

»Kastettu, lurjus! Heitä ristisi järveen ja mene huomenna niittämään!»

Ja Marjatta katsoi Jormaa niin rukoilevasti kuin vain lempeillä ja
kauneilla silmillään voi ja kuiskasi sitten hiljaa:

»Älä mene, jää tänne!»

Ja silloin Jorma kääntyi Jumalan puoleen, suoristi vahvan vartalonsa
täyteen pituuteensa, nosti päänsä pystyyn niinkuin Ontron pojan pitikin
ja sanoi:

»Isä, minä jään! Jos se on väärin, niin rankaise minua!»

Mutta Jumala hymyilikin lempeästi ja sanoi:

»Kas niin, joko tiedät viisikannan paremmaksi kuin venäläisen
ristinmerkin!»

Silloin Jorma koetteli kaulaansa aikoen heittää ristinsä menemään,
mutta kumpainenkin merkki oli sieltä kadonnut. Jumala heitti hänen oman
viisikantansa takaisin hänen käteensä, ja samalla kuului Ilja-munkin
ääni jostakin hyvin kaukaa:

»Ole aina uskollinen itsellesi ja uskollinen kaikille niille, joita
sinä rakastat!»

Jumala hymyili, kansa hymyili, ja kaukaa lännestä alkoi tulla outoja
miehiä miekkoineen ja risteineen kastamaan ihmisiä. Mutta heidän
ristinsä eivät olleet samanlaisia kuin ne, jotka riippuivat venäläisten
munkkien kaulassa. — Jumala laskeutui alas istuimeltaan ja meni
pois, ja Pielisen laineet läikkyivät Kolin juurella kirkkaampina ja
puhtaampina kuin koskaan pyhä vihkivesi Stefanin astiassa.

Aamulla herättyään Jorma ei tuntenut enää ollenkaan sitä ahdistusta,
jonka vallassa hän oli edellisenä iltana ollut. Ja vaikkeivät asiat
olleet muuttuneetkaan entisestään, tuntui nyt kuitenkin maailman
luonnollisimmalta seikalta, että hän meni aittaan, otti sieltä
viikatteen, nitoi sen varteensa ja alkoi niittää mökin seinivieriä.

Pian oli pihan ympärys niitetty, ja niittäjä sai mennä alemmaksi rannan
puolelle. Ja hänestä tuntui niin hyvältä, kun myöhemmin Marjattakin
joutui mukaan alkaen levitellä heiniä. Ja Jorma puhui jo tälle kuin
parhaimmalle ystävällensä:

»Marjatta, oletko miettinyt, millä tavoin tulette äitisi kanssa toimeen
ensi talven yli?»

»En tiedä sitä ollenkaan», vastasi tyttö huoaten. »Viljaa on kylvetty
liian vähän ja heinätkin loppuvat varmasti kesken. Jos olisin yksin,
niin hankkisin toimeentuloni, menisin vaikka pajarille orjaksi. Mutta
kun ei ole ketään toista, joka hoitaisi sairasta äitiä, niin en voi
jättää häntä yksin.»

»Minä koetan auttaa sinua kaikissa kotitöissäsi ja hoitaa äitiäsikin
niin paljon kuin kerkiän — jos vain sallit sen.»

»Kiitos lupauksestasi! Tiedäthän, että saat sen tehdä, jos tahdot.
Äiti ei ole pitkiin aikoihin kyennyt mihinkään — siis minulla on liian
paljon työtä.»

»Marjatta parka! Olet varmaankin raatanut paljon, kun kasvosikin ovat
käyneet noin kalpeiksi.»

Ja Jorma katseli tyttöä niin rehellisesti silmiin, että tämä punastui
ja painoi päänsä alas aivankuin häveten kalpeuttaan.

»Sen jälkeen, kun isä kuoli», jatkoi tyttö, »tuntui aivan mahdottomalta
elää, vaikka äitikin oli silloin vielä terve. Mutta nyt emme monesti
tiedä, miten päästä edes kuluvan päivän iltaan saakka.»

»Kuule, minä autan sinua kaikessa! Minulla ei ole kotia ja tahtoisin
olla hetkisen edes toisten luona. Tosin pistäydyn joskus täältä poissa,
mutta kerkiänkän tehdä työtä täälläkin.»

»Minne aiot mennä?»

Ja nyt tyttö parka tuli niin murheellisen näköiseksi, että Jorma
muisti viimeöistä untaan, jossa Marjatta oli sanonut hänelle, niin
rukoilevana: »Älä mene, jää tänne!» Nytkin oli tuo katse samanlainen,
ja Jorman piti sanoa lohdutukseksi:

»Käyn melkein joka päivä täällä ja tuon tullessani jotakin hyvää teille
molemmille.»

»Sinä olet niin hyvä! — Mutta sano, mikä mies sinä olet? Sinussa on
jotakin salaperäistä!»

»Minä olen eräs rauhaton sielu, jota kaikkialla vihataan ja joka on
niin paha, että ajetaan joka paikasta pois. Toisaalta ajetaan sen
vuoksi, että olen karjalainen ja toisaalta taas sen takia, että olen
kastettu.»

»Ethän sinä paha ole, vaikka oletkin kastettu! Äiti vain tahtoo epäillä
kaikkia, joilla hän näkee ristin kuvan; eikä syyttä, sillä isäni kaatui
novgorodilaisten kirveestä, ja veljeni sortui häpeälliseen kuolemaan
tuon saman uskon vuoksi.»

»Millä tavoin?»

»En voi kertoa sitä. Äitikin tahtoo unohtaa hänet ja toivoo, ettei
veljestäni puhuttaisi koskaan mitään.»

Niin kului aika. — Ja kun Jorma sen mennessä oli saanut päähänsä
palata takaisin luostariin, tuntui hänestä ihmeelliseltä se, kun
hän ei ollenkaan pelännyt mennä sinne eikä tuntenut jälkeäkään
siitä ahdistuksesta, jonka vallassa hän oli ollut viimeksi sieltä
lähtiessään. Tämä lyhyt aika Kontiolahden pohjukassa oli muuttanut koko
miehen aivan uudeksi. Ja kaikkein merkillisintä munkista oli, kun ei
minkäänlaista yhteenottoa sattunut nyt Stefanin ja hänen välillään,
kun hän eräänä päivänä ilmestyi kuin vanhat vihat unohtaneena takaisin
luostariin. Niin alkoi Jorma jo kuvitella, että kaikki syy oli
edellisellä kerralla ollutkin hänessä itsessään.

Mutta vaikkei hän silti nähnyt pyhimyskehää Stefanin pään ympärillä, ei
hän tuntenut erikoista tappelunhaluakaan. Jorma oli vain enimmäkseen
yksin, mietti ja katseli ympäristöänsä, joka viime näkemästä näytti
muuttuneen paljon kauniimmaksi ja paremmaksi. Itse luostarirakennuskaan
ei tuntunut enää vankilalta, tie rantaan näytti paljon sileämmältä,
kaikki puut humisivat aivan eri äänellä ja veneet rannassa olivat
kuin sorsanpoikue. Sisälläkin oli nyt paljon tilaa, kun suurin osa
veljiä oli mennyt kaukaisille ulkotiloille heinättämään ja jäljelle
olivat jääneet vain vanhukset. Ja itse Stefankin saattoi kulkea Jorman
sivuitse niin toisten ihmisten tavoin, ettei tämän mieli tehnyt yhtään
härnäillä esimiestään.

»Mikähän tämän kaiken on muuttanut niin toisenlaiseksi?» — mietti
Jorma. »Tai kenties se onkin vain tyyntä myrskyn edellä!»

Mutta jos joku syrjäinen olisi katsonut Jormaa itseään, olisi hän
saattanut sanoa vuorostaan:

»Veli Jegor on niin erilainen kuin ennen. Mitähän hyvää hänelle lienee
tapahtunut?»

Ja kenties itse Stefan saattoikin salaa katsella Jorman touhuamista ja
ajatella:

»Kas, kun nuorin veljistä, Jegor, on tullut katumukseen ja koettaa
mielistellä minua töillään! Niin, niin! Kyllä sinä olet jo saanut
nähdä ja näet vielä vastakin, että sinun täytyy taipua Kuhasalon
oikeaksi mieheksi eivätkä sinun laisesi kukkopojat saa leikitellä minun
kanssani!»

Mutta Jorma ei huomannut mitään muutosta omassa itsessään, vaan
ajatteli:

»Jos täällä olisi aina näin hyvä olla, niin mieleni ei tekisi koskaan
pois!»

Niin, mutta Marjatan kotona hänen oli käytävä, sillä niittäminen oli
vielä kesken. Ja sitten, kun heinät kuivuisivat, piti hänen pistää
ne pielekselle, leikata syksyllä vähäinen ohrapelto ja korjata
nauriit kuoppaan. Ja olihan hänen käytävä hyvän tavan vuoksi heinässä
luostarinkin niityillä, vaikkei siellä yhtä miestä kaivattukaan.

Ja käytyään vanhan vaimon ja hänen tyttärensä luona ja tehtyään vuoroin
siellä pari päivää töitä, vuoroin taas saman ajan luostarissa kuin
parahin orja, luuli Jorma jo löytäneensä itsellensä tehtävän, joka
ilman ristiriitoja antaisi tyydytystä hänelle itselleen, näkyvämpiä
tuloksia aherruksesta ja hyötyä muille.

Ja mikä merkillisintä: Nykyjään hän ei joutanut ajattelemaan uskoa enää
ollenkaan eikä muistanut vaivata päätään sillä, pitikö hänen kantaa
ristiä vai viisikantaa. Nyt oli vain yksi ainoa ajatus: Työ! — ja se
sai tekemään kaiken, mihin vain voimat riittivät. Ja paljonhan niitä
riittikin.

Joka aamu, kun aurinko päästi valoaan tiheän metsän läpi luostarin
pihaan, alkoi silloin jo munkin mielikin mennä yhtä matkaa katseen
kanssa yli selän manteren puolelle. Ja kun päivä oli ehtinyt
pidemmälle, latoi Jorma säkkinsä täyteen kaikenlaista tavaraa,
etupäässä ruokaa, heitti pussin selkäänsä, astui alas rantaan, ja pian
läksi sieltä liikkeelle vene suunnaten kokkansa joensuuta kohti. Ja
silloin Jorma matkasi aina joko luostarin niityille tai vanhan vaimon
mökille, palatakseen vasta illalla takaisin.

Ja usein öisin, kun uni ei tahtonut tulla kovalla vuoteella, nousi hän
ylös ja meni rantaan, missä hänen tapansa oli seisoa silloin, kun liiat
ajatukset alkoivat painaa. Siellä hän seisoi vanhaan, tuttavaan koivuun
nojaten ja antoi katseensa harhailla jonnekin kauas kuin hakien sieltä
hyvin pientä pistettä, jossa oli hänen elämänsä pää. Sitäkö hän lie
etsinyt vai muutako ajatellut seisoessaan siinä, mutta kun hän jälleen
heräsi, loistivat hänen kasvonsa tyytyväisyydestä, melkeinpä ilosta.
Vasta silloin hän saattoi palata takaisin vuoteelleen ja nukahtaa kuin
mies, joka on tehnyt kunnollisen päivätyön. Mutta vielä nukkuessakin
saattoivat ajatukset harhailla yli laajan kankaan sinne, missä suuren
joen ja kaunisrantaisen järven välillä on korkea harju, harjun juurella
pieni lampi ja sen rannalla mökkipahanen, jonka lakeisesta kierii
savu ylös korkeiden koivujen latvoihin ja sitten hajoaa tuulen mukana
avaruuteen.

Ja joka kerran, kun Jorma aamulla ilmestyi sinne samaan mökkiin ja
tyhjensi säkkinsä sen pöydälle, kysyi vaimo:

»Mistä sinä tuot nuo kaikki ruuat?»

Siihen Jorma, kun ei voinut sanoa tuovansa niitä luostarista, vastasi
epämääräisesti:

»Käyn tekemässä töitä eräässä talossa kaukana täältä ja raadan siellä
pitkät päivät, ettei minun tarvitse näitä varastaa, vaan otan ne
palkkana töistäni.»

Väliin keveni säkki hyvin paljon jo matkan varrella muissa mökeissä,
mutta aivan tyhjä se ei ollut koskaan tänne tullessa. Ja Jorma sanoikin:

»Antakaa minun kulkea täällä säkkineni, sillä se on parhain huvini. Jo
lapsena opin auttamaan ihmisiä ja olen aivan onneton, ellen saa tehdä
sitä vielä nytkin. Ja jos en saa tehdä työtä, jää minulle liian paljon
aikaa ajattelemiseen ja silloin olen tulemaisillani hulluksi.»

Ja eihän kukaan tahtonut estääkään häntä, sillä jokainen muukin
huomasi, että saadessaan kulkea ja ahertaa mielin määrin Jorma oli
tyytyväinen eikä antanut liian raskaiden ajatusten painaa itseään.

Ja kaiken tuon vaivan suurimpana palkkana oli se, kun aamulla hänen
tullessaan Torkon mökkiin oli pihalla vastassa hymyilevä neito ja huusi:

»Johan sinä tulit viimeinkin, Jorma!»

»Olenkos sitten myöhästynyt?»

»Et, mutta olen odottanut sinua.»

Ja viimeinen, joka illalla näki Jorman poistuvan, oli sama tyttö, joka
portailla seisten heilautti kättään rinnettä ylös kiipeävälle Jormalle:

»Jorma, koska sinä tulet takaisin?»

»Parin päivän kuluttua taas!»

Viimeiset jäähyväiset vielä huudettiin, ja sitten katosi nuorukainen
koivujen sekaan.

Mutta lopulta, kun pitkät päivätkään eivät olleet tarpeeksi pitkiä
yhdessä ololle, lähti Marjatta vielä saattamaankin Jormaa, varsinkin,
kun tämä aikoi viipyä poissa useampia päiviä. Joka kerta piteni
saattomatka yhä kauemmaksi Jaamankankaalle ja ulottui lopulta sinne
saakka, missä Jorma oli kerran ajanut takaa metsänpiikoja ja eksynyt.

»Muistatkos tätä paikkaa, Jorma. Täällä sinä ajoit minua takaa.»

»Sinäkö se olit? Sinuako minä ajoin?»

»Niin, karkaankos nytkin?»

»Et!»

»Menenpäs, ota kiinni, jos saat!»

Ja niin lähti tyttö puikkelehtimaan puiden lomitse kotiansa kohti ja
poika nuolena perässä niinkuin edelliselläkin kerralla. Mutta nyt
Jormakin tiesi, kuka pakenija oli ja mihin hän meni. Siksipä hän
saavuttikin vähitellen muutamia syliä edempänä juoksevaa Marjattaa, ja
kun eteen tuli se ryteikkö myötämäessä, missä tyttö oli edellisellä
kerralla eksyttänyt takaa-ajajansa, saavutti Jorma tämän, koppasi
vyötäisiltä kiinni ja piteli aivankuin olisi pelännyt tytön karkaavan
vieläkin.

»Päästähän nyt sentään, en karkaa enää», koetti Marjatta vakuuttaa,
kooten samalla hajalle mennyttä tukkaansa. Mutta Jorma ei päästänyt,
sillä nyt hän tiesi, mitä varten maailma oli tuntunut niin hyvältä. Nyt
vasta vaikeni hänelle itselleenkin, miksi kaikki tämä pitkäaikainen
työ ja monien kymmenien virstojen pituiset taipalet olivat tuntuneet
niin helpoilta ja hauskoilta. Vasta nyt hän tiesi senkin, miksi he
Marjatan kanssa olivat ikävöineet toisiaan ollessaan erossa ja miksi
he olivat viihtyneet niin hyvin pitkät päivät työn ääressä. Ja tiesipä
Jorma jo senkin, miksi hän oli aloittanut tappelun perevaaralla pajarin
veronkantajia vastaan.

Ja kun he vasta pitkän ajan kuluttua erosivat, läksi tyttö posket
punaisena kirmaisemaan koivikon halki kotiansa kohti. Ja hän, Jorma,
nousi mäelle, pysähtyi siellä ja jäi katsomaan Marjatan jälkeen. Kun
askelten ääni viimein katosi, läksi Jormakin harppimaan luostaria kohti
kuin päästään sekaisin. Nyt ei mikään tuntunut häntä painavan. Kun
matkakaan ei joutunut tarpeeksi pian, pisti hän välillä juoksuksi ja
väliin taas levähti, päästäen kuuluville sellaisen laulunhoilotuksen,
että metsät raikuivat.

Ja kaikki olisi taas ollut hyvin, elleivät aavistamattomat
velvollisuudet olisi toisin määränneet. Sillä kun hän kiipesi mäkeä
ylös luostarin pihaan, kuuli hän laulua ja ihmetteli, mitä se merkitsi
tähän aikaan, jolloin mitään hartaudenharjoituksia ei pitänyt olla.
Nopeasti hän juoksi sisään, veti kirkkokaavun työvaatteittensa päälle,
sitoi sen kiinni ja hiljaa hiipien koetti huomaamatta päästä messuun.
Oli Neitsyt Marian kuolinpäivä, sen Jorma muisti vasta nyt ja tiesi
tehneensä anteeksi antamattoman rikoksen, kun ei ollut muistanut koko
juhlapäivää, vaan oli viettänyt sen työssä ja kaiken lisäksi myöhästyi
messusta.

»Sisälle kirkkoon ehdolla millä tahansa, ennenkuin Stefan huomaa poissa
oloni!» — käski hän itseään. — Kun Jorma avasi hiljaa oven, olivat
kaikki veljet vaipuneet rukoukseen. Jotkut siellä täällä kohottivat
kasvonsa Jumalan äidin kuvaan päin, tekivät ristinmerkin ja painuivat
jälleen alas. Hymy karehti Jorman huulilla, sillä hän tiesi tulleensa
nyt parhaimpaan aikaan. Hän katsoi ovenraosta, huomasi Stefanin olevan
poispäin itsestään, pujahti nopeasti sisään ja oli silmänräpäyksessä
polvillaan lattialla rukoilemassa hartaamman näköisenä kuin kukaan
muu. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut vilkuilla minnekään, mutta
kun kohotti viimein kasvonsa tehdäkseen ristinmerkin tai oikeammin
vain katsoakseen, oliko kukaan huomannut hänen tuloaan, leimusivat
ikonostaasin edestä jo vastaan Stefanin sysimustat silmät. Vain tuokion
kohtasivat nämä kaksi silmäparia toisensa, mutta siinäkin ajassa ehti
Jorma jo lukea vihamiehensä katseesta:

»Odotahan, Jegor, jumaliste!»

Stefan oli siis sittenkin huomannut! Yht'aikaa molemmat käänsivät
poispäin päänsä ja ainoastaan nämä kaksi tiesivät, että tässä messussa
oli tapahtunut jotakin erikoista. Vielä tehtiin viimeiset ristinmerkit,
viimeinen kerta suudeltiin pyhäinkuvaa ja hitaasti alkoi munkkijono
solua kirkosta ulos. Kun Jorma tuli surkeaan koppiinsa, avasi hän
vyöltään nyörit, heitti kaavun pois päältään ja viskasi sen nurkkaan
sellaisella liikkeellä, että ainakin siitä oli poissa liika hurskaus.

»Menköön tuokin, tässä taitaakin tulla jo tappelu», ajatteli hän,
heittäytyen lavitsalleen niin rentona, että se parahti huonouttaan
kuin aikoen särkyä. Mutta vaikka Jorma odotti, ei Stefanin kutsua vain
kuulunut, ja ilta alkoi jo muuttua yöksi. Siksi hän saikin rauhansa
ja pääsi ajatuksissaan taas Marjattaan ja siihen, mitä hän Marjatasta
erotessa oli äsken tuntenut. Hän oli juuri uneen vaipumassa, kun joku
veljistä katsoi ovesta sisään ja sanoi:

»Igumeeni odottaa sinua!»

Jorma ei vastannut mitään, nousi vain ja ajatteli itsekseen:

»Minä olen odottanut häntä jo kauan. Mutta tulkoonpa mitä tahansa,
kaikki kestetään, onhan minulla nyt Marjatta!»

Jorma astui sisään siihen pyhimpään, mistä Stefan hallitsi koko taloa.
Se oli sama, jossa Ilja oli aikoinaan sairastanut, ja nurkassa oli
vielä sama pyhäinkuvakin, jonka alle Ilja ja Jorma olivat toisistaan
erotessaan polvistuneet. Paljon olivat ajat siitä lähtien Kuhasalossa
muuttuneet.

»Missä olet ollut?» — olivat Stefanin ensimmäiset sanat.

»Kontiolahdella», vastasi toinen yhtä varmana.

»Mitä varten?»

»Olen tehnyt siellä heinäpieleksen.»

»Olet siis ollut työssä Pyhän Neitsyen kuolinpäivänä. Etkö tiennyt,
ettei tänään saa tehdä mitään?»

»Tiesin sen, mutta en muistanut päivää eikä niistä näy täällä kukaan
etukäteen ilmoittavan. Ja läksin aamulla jo niin varhain, että koko
luostari vielä nukkui.»

»Olet siis tehnyt suuren rikoksen.»

»Niin olen.»

Tuli lyhyt hiljaisuus, sen aikana huoneessa ei kuulunut muuta kuin
Jorman tukahdutettu, raskas huokaus.

»Ja sitten toinen asia», jatkoi Stefan, »sinä olet kantanut
makuulavitsallesi sammalia pehmikkeeksi, vaikka se on kielletty.
Silloin, kun kerran olet meidän luostariveljiämme, täytyy sinun totella
määräyksiä, jos ei muuten, niin pakolla.»

»Niin, mutta minä teen päivisin työtä enemmän kuin muut. Siis levonkin
täytyy olla sitä parempi.»

»Se ei kuulu siihen. Sinä olet veljistä kaikkein nuorin, mutta myöskin
pahin. Säännöistä sinä et välitä mitään. Mutta jos et ala oppia niitä
muuten, niin tulee pakko opettamaan nekin vielä sinulle.»

Sana »pakko» nosti jo verta Jorman päähän, mutta kuitenkin hän hillitsi
itsensä koettaen kestää kaiken. Ja kun hän ei sanonut mitään, jatkoi
Stefan:

»Viime syksynä osasit itse valita rangaistuksen synnistäsi.
Toivottavasti teet sen nytkin, kun olet loukannut Pyhää Neitsyttä.
Mutta tästä vuodeasiasta määrään minä rangaistuksen.»

Nyt selvisi Jormalle, että häneltä aiottiin riistää pitkiksi ajoiksi
vapaus nähdä Marjattaa, mahdollisesti puoleksi vuodeksi, kenties
vuodeksikin. Ei, siihen hän ei alistuisi millään!

»Onko sitten varmaa, että minä olen ainoa, joka olen rikkonut
määräyksiä siinä, etten ole nukkunut kovalla lavitsalla?»

»On, sillä minä olen tarkastanut ne kaikki.»

Mutta nyt nousi Jorman huulille pilkallinen hymy, ja hänen kätensä
kohosi osoittaen seinävierellä olevaa vuodetta, joka oli itsensä
igumeenin oma. Stefanin pää kääntyi Jorman osoittamaan suuntaan ja
kasvoille ilmestyivät kaikki raivon merkit, silmät kiiluivat, hampaat
välähtivät, otsa tuli punaiseksi ja kaikki suonet kohosivat siinä
näkyville.

»Sikiö!» — sähähti hän Jormalle. »Mitä se sinuun kuuluu!»

»Ei kuulukaan. En minä aio rangaista isää, vaikkei hänen vuoteensa
olekaan sellainen kuin pitäisi olla», vastasi Jorma.

Jorma näki, kuinka toisen sormet jo puristuivat nyrkkiin, ja luuli jo
Stefanin karkaavan päällensä. — Ja juuri tällä hetkellä hän tunsi taas
sen kaiken hyvyyden ja kauneuden olevan poissa, mitä hän oli vähän
aikaa nähnyt kaikkialla. Nyt Jorma näki tässä huoneessa novgorodilaisen
pirun ja kuuluisan miehen sisukkaan pojan vastakkain. — Ja tuolta
edessään seisovalta mieheltä hän oli saanut niin paljon moitetta ja
saanut tuntea hänen raippaansa, että tunsi halua maksaa nyt kaikki
kaksinverroin takaisin. Niin avasi jo Jorma rehellisen suunsa ja sanoi:

»Koko roska näytte olevan samanlaisia syntisiä kuin minäkin!»

»Sanoitko minua roskaksi?»

»Samanlaisia tekopyhiä roistoja olette kuin veli Jegorkin. Eikä teissä
ole hurskautta ollutkaan, vaan kun huonon elämänne takia olette
menettäneet mahdollisuutenne muualla, niin olette tulleet luostariin
pakoon ihmisten kostoa. Ja täällä te nyt palvelette kiiltäviä kuvia,
yltäkylläisyyttä ja laiskuutta. Täällä te vetelehditte niin kauan kuin
ruokaa riittää. Kun se on lopussa, menette sitä varastelemaan köyhiltä
ihmisiltä — — —»

»Ole hiljaa taikka —» kerkisi Stefan sanoa väliin.

»En ole. Sillä kun kerran olen aloittanut, niin en jätä kesken! —
Muutamat kyllä ovat tulleet tänne lujana uskossaan, mutta te toiset
konnat olette tehneet heistäkin itsenne kaltaisia. Ja sellainen kai
minustakin olisi tullut, jos olisin juossut sinun palkkalaisenasi kyliä
pitkin vakoilemassa ja rosvoilemassa. Luuletko sinä, Stefan, etten minä
tiedä, kuinka monta karjalaista sinä olet tapattanut tässäkin saaressa!
Ja uskotko sinä oman pääsi vastaavan todella heidän elämänsä? Minä
varoitin sinua jo kerran, että anna ihmisten olla rauhassa, muutoin
riiput ensimmäisessä oksassa, joka sinut kantaa — — —»

»Minä kuristan sinut!» — sihisi Stefan.

»Kurista, jos kyntesi kestävät kurkussani! Mutta voi sinua viheliäistä,
jos ne eivät siinä kestäkään! — Sanoin äsken, etten ole ruvennut sinun
vainukoiraksesi niinkuin toiset veljet. Juuri sentähden vainoot sinä
minua, jotta saisit minut kiinni edes jostakin pahasta, vaikka kaikki
muut saavatkin olla rauhassa. Mutta nyt minä kerta kaikkiaan sanon
sinulle, »isä» Stefan: Jos vielä kerran etsit syytöksiä minua kohtaan
etkä kuitenkaan rankaise toisia, niin muista, että minä olen sen miehen
poika, joka aikoinaan tappoi niputtain teikäläisiä! Ja sinullekin voi
käydä huonosti, vaikka oletkin nyt sattumalta esimieheni!»

Lopetettuaan Jorma pyörähti ympäri, läksi pois ja löi oven kiinni,
jotta seinät tärisivät. Silloin huusi Stefan toisille munkeille:

»Veljet, veljet, tulkaa tänne pian! Veli Jegor on häväissyt luostaria
ja uhkaillut meitä kaikkia! Se pakanallinen kansa on hänet riivannut!»

Ja kuin raatoa vainuava korppiparvi lehahti joka suunnalta päämiehensä
ympärille joukko niitä mustia otuksia, joita Jorma tähän saakka oli
luullut ihmisiksi. Jorma itse meni suureen tupaan koettaen rauhoittua,
jottei palaisi enää takaisin panemaan sanojaan täytäntöön. Hän veti
esille ne kaksi kaulassaan riippuvaa taikakalua, tuntien, että ratkaisu
niiden välillä oli tehtävä juuri tällä hetkellä. Kauan aikaa hän
katseli niitä molempia, punniten taas kädessään, kumpi niistä olisi
kelvollisempi riippumaan hänen kaulassaan. Hän nojasi päätään seinään
ja sulki silmänsä, koettaen olla ajattelematta, mutta siitä havahdutti
hänet Stefanin huuto pihalta:

»Ottakaa kiinni! Ottakaa Jegor kiinni ennenkuin ehtii karkaamaan
saaresta! Piru on riivannut Jegorin, ottakaa kiinni!»

Jorma säpsähti, kuunteli hetkisen, ja kun huudot tarkoittivat todella
häntä, pisti hän kiireissään viisikannan ja ristin seinänrakoon,
koppasi seinältä parhaimman jousen käsiinsä, samoin viinen ja kirosi:

»Juuri te itse olette niitä piruja, jotka olette minut riivanneet!
Mutta ottakaa vain kiinni, jos voimanne siihen riittävät!»

Hän karkasi ulos samalla hetkellä, kun toiset olivat tulossa sisälle,
painoi parilla iskulla munkkien joukon kahtia, juoksi alas valkamaan,
työnsi veneensä vesille ja alkoi kaikin voimin soutaa ulos rannasta.

»Ampukaa», huusi Stefan takaa-ajajille, »ampukaa ennenkuin ehtii
karkaamaan!»

Samassa kerkisi munkkilauma alas rantaan ja veneen sivuitse suhahti
pari, kolme vihaista nuolta pärskäyttäen kauempana vettä korkealle.
Jormakin otti oman jousensa, viritti ja laukaisi, mutta nuoli
hurahtikin juuri Stefanin pään ylitse lepikkoon. Toista kertaa
hän ei joutanut ampumaan, vaan katsoi terveellisemmäksi soutaa
nuolenkantomatkan ulkopuolelle. Munkeille hän huusi vielä:

»Tulkaa vielä tännekin, mutta tulkaa yksitellen! Ja näkemiin, Stefan!
Jos me kaksi vielä kerran tapaamme toisemme, niin minä lyön pääsi
halki!»

Stefan huitoi vielä rannalla, koettaen saada laumaansa ajamaan Jormaa
veneillä takaa, mutta kellään ei näyttänyt olevan siihen enää halua.

Samaa tietä, mitä hän vasta äskettäin oli kulkenut iloisin mielin kohti
Kuhasaloa, meni hän nyt takaisin Kontiolahdelle. Mutta väsyneesti
ja verkkaan liikkuivat jalat nyt. Ja yö oli jo sivu puolesta, kun
hän viimein jyskytti lahoavaa ovea. Marjatta avasi sen hätääntyneenä
tiedustellen syytä, miksi Jorma palasi jo työhönsä näin aikaisin.

»En voinut viipyä enää», vastasi toinen vältellen.

Ja kun hän huoaten lysähti penkille, kysyi vaimo: »Mikä sinua vaivaa?
Oletko sairas?»

Ja Jorma murisi vastaukseksi sanat, joita toiset eivät käsittäneet;

»Se ratkaisu tuli nyt, itsestään.»

»Mitä sinä puhut? Oletko riivattu vai oletko tehnyt murhan?»

»Riivatuksi ne kyllä äskenkin sanoivat. Mutta murhaa en ole tehnyt,
vaikkei se kaukana ollutkaan. Tapasin vain tuolla metsässä muutaman
munkin ja jouduin selvittämään asioita hänen kanssaan. Ihmettelen,
etten tappanut häntä.»

»Kuka munkki se oli?»

»En tiedä, hän — hän kai oli se Stefan, se munkki.»

»Stefan! Olisit tappanut sen epäkelvon!»

»Äiti, mitä sinä — — —» koetti Marjatta rauhoittaa äitiään puristaen
salaa Jormaa kädestä.

»Niin, niin, olisit vain tappanut, sillä se juuri vainoo ihmisiä
kaikkialla. Sittenpähän hän ei kiertelisi täälläkään.»

»Nyt hän ei kyllä tule niin kauan kuin minä olen täällä», vakuutti
Jorma.

»Sanopa minulle», kysyi vaimo, »pelkäätkö sinä?»

»Minäkö? Ja ketä?»

»Arvelin vain, että jos sinä pelkäät, niin silloin sinun on mentävä
parempaan piiloon, mutta jos et pelkää, niin mene ja polta koko se
venäläisten pesä, jotta käärmeet siellä tukehtuvat savuun.»

Ja nyt Jorma muisti, että hänen viisikantansa oli jäänyt luostarin
työpirtin seinänrakoon.

»Äiti», sanoi Marjatta, »miksi kehoitat Jormaa menemään sinne, vaikka
hän on juuri pelastunut heidän käsistään. Ja miksi sinä usutat Jormaa
heitä vastaan? Tulevat pian tänne ja kostavat sitten!»

»Tyttö, sinä et tiedä asioita niin paljon kuin minä, vaikken ole niistä
puhunutkaan sinulle.»

»Sano, maamo, mitä tiedät!»

»Olen aikonut olla sinulle siitä puhumatta. Mutta voisihan sattua, että
minä kuolisin ja silloin et sinä saisi varoitusta ja tuho saattaisi
tulla.»

»Eihän se vain ole pahaa?»

»Sinä, Marjatta, et siis ole huomannut, mitä varten Stefan kuljeskelee
täällä?»

»En.»

»Mutta tiedätkös nyt, jos sanon, että hän katselee sinua hyvin
luihuilla silmillä.»

»Samalla tavoinhan hän katselee kaikkia.»

»Ei katsele. Sinua hän katselee aivan eri tavalla.»

Jorma hyppäsi pystyyn kuin salamaniskusta ja huusi:

»Onko se totta?»

»Totta on! Ja pidä sinä, Jorma, huoli siitä, ettei Stefan tule tänne.
Jos minä olisin mies, niin kuristaisin sen lurjuksen heti!»

»Jos tuo on totta, niin sen voin minäkin tehdä! Ja pahoittelen, etten
jo kuristanutkin! Mutta enhän tiennyt, että hän vainoo Marjattaa sillä
tavoin. Mutta ensi kerralla teen sen kyllä!»

Marjatta nyyhkytti:

»Miksi sanoit Jorman kuullen tuollaista, äiti? Nyt hän raivostuu ja
menee surmauttamaan itsensä!»

»Se on huono mies, joka antaa venäläisten tappaa itsensä», sanoi vaimo
kylmästi.

Ja Jorma itse vakuutti:

»Minkäs minä raivostumiselleni voin, kun ihmiselle on annettu näin
kuuma veri? Ja kuka voisi olla raivostumatta sinun puolestasi nyt? Minä
olen varma, ettei koko Novgorodissa ole sellaista miestä, joka kykenisi
minut tappamaan silloin, kun puolustan sinua, uskotko?»

Tyttö katsoi rakastettuunsa eikä voinut muuta kuin sanoa:

»Uskon.»

Tästä päivästä lähtien Jorma vietti kaiket päivät työssä kuin tahtoen
näyttää, että hän olikin omien sanojensa veroinen. Hän leikkasi
Marjatan kylvämän ohran eikä huolinut toista avukseen, vaan sanoi:

»Kun sinä olet tämän kerran kylvänyt, niin pitäähän minun saada se
leikatuksi.»

Kun se työ oli lopussa, alkoi hän kutoa verkkoa valittaen, että hänen
veneensä oli jäänyt Pielisjoen suuhun.

»Sen minä käyn soutamassa virtaa ylös ja vetämässä kankaan poikki
Höytiäiseen, sillä täytyyhän talossa olla venekin, jotta saamme
kalastella.»

Mutta Marjatta aavisteli, että tuo kaikki oli vain tekosyy, jolla Jorma
tahtoi pujahtaa uudelle tilinteolle Stefanin kanssa. Sentähden hän
käänsi tämän ajatuksia toisaalle. Ja Marjatta oli hyvillään, kun sai
lykätyksi noita aikeita päivästä päivään. Mutta samaan aikaan koetti
taas äiti tehdä venäläisvihansa takia kaikkensa saadakseen Jorman
surmaamaan Stefanin ja polttamaan koko luostarin. Ja aina silloin, kun
äiti otti puheeksi sen, luuli Marjatta menettävänsä oman asiansa.

»Joko viimeinkin olet viisastunut niin paljon, että alat jättää
kasteesi?» — kysyi vaimo. »Joko nyt, kun tapasit sen suurimman roiston,
alat uskoa, että jumalaiset ovat hulluja houreita?»

»Kuka on sanonut, että olen jättänyt kasteeni?» kysäisi Jorma nopeasti.

»Näenhän sen sinusta itsestäsi.»

»No niin, olkoonpa kuinka tahansa, mutta uskoa en ole vielä muuttanut.
Enkä luule, että usko, vaan sen miehet ovat täällä vääriä.» Ja
itsekseen hän ajatteli: »Taikakalun haen luostarista pois, vaikka koko
Novgorod ja Moskova olisivat minua vastassa!»

Ajan oloon alkoi Jorma kotiutua mökkiin. Hän raatoi päivät päästään
näyttäen, ettei vaimo turhaan pitänyt vierasta miestä kattonsa
alla. Munkinvelvollisuudet näyttivät jo unohtuneen, ja tilalle oli
tullut vanhojen raivaajien työhalu. Marjatta oli epäilemättä tuosta
muutoksesta hyvin mielissään. Hän katsoi, kuinka Jorma laittoi uudet
ovet, korjasi lattiaa, kantoi uusia turpeita ja tuohia katolle ja
touhusi kuin omassa kodissaan.

Mutta vaikka Jorma olikin aina reipas, puhelias ja avomielinen
kaikessa, huomasi tarkkasilmäinen Marjatta jonkin seikan painavan
häntä. Ja kerran, noiden kahden laskiessa verkkoja Kontioniemen
kupeelle, katseli Marjatta ensin ääneti Jorman puuhailemista veneen
perässä ja kysyi sitten:

»Sanopa, mikä asia sinusta ei ole niinkuin pitäisi olla? Oletko
kyllästynyt äitiin?»

»Minäkö kyllästynyt? Ja miksi juuri häneen, joka on antanut suojan
pääni päälle?»

»Luulin, että olisit, kun äiti on niin kummallisen ankara siinä
kasteasiassa. Mutta syy on siinä, että hän on niin vanha ja sairas. Hän
vihaa venäläisiä aivan sydämensä pohjasta.»

»Äitisi on kunnon ihminen.»

»No, sano sitten, mikä sinua painaa!»

»Minä olen vain levoton itseni tähden, sillä olenhan liikaa teidän
luonanne. Mutta en tiedä muutakaan paikkaa, minne voisin mennä.»

»Jorma!»

»Niin, katsos, minähän asun teillä kuin kotonani.»

»Niinhän sinun pitääkin tehdä!»

»Mutta minusta tuntuu kuin en osaisi olla tarpeeksi paljon avuksi
teille. Sen takia olen koettanut tehdä paljon uutta ja hyödyllistä. —
Sano, Marjatta, eikö ole parhainta, että minä menen?»

»Ei, sinä et saa mennä, eihän äitikään sitä tarkoita!»

»Mutta sitten on eräs toinenkin asia, jota sinä kenties et ole tullut
ajatelleeksi», alkoi Jorma vähitellen lähestyä sitä oikeata seikkaa,
mikä häntä painoi.

»Ja se on?»

»Se, että me kaksi rakastamme toisiamme, teemme yhdessä kaikki työt,
asumme yhdessä ja olemme aikoneet mennä yhteenkin. — Mutta kuitenkin
siinä on vielä hyvin paha este.»

»Etkö sinä tahdokaan minua sitten?»

»Voi, Marjatta, sinähän tiedät, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta
etkö ole huomannut, ettemme voi mennä yhteen, kun sinä olet kastamaton
ja minä kastettu.» Ja mielessään Jorma lisäsi: »Kun minä olen munkki!»

»Jorma, vieläkö sinä ajattelet sitä? Minä jo luulin, että sinä jätit
sen asian ainiaaksi mielestäsi. Hylkää koko se kirottu uskosi! Me
asumme sitten yhdessä täällä ja rakennamme vaikka hovin. Äiti kuolee
pian, ja silloin minä jäisin aivan yksin tänne metsään, jos sinäkin
menisit pois.»

Tässä Marjatta hyrähti itkuun, mutta kyynelensä kuivuttuaan jatkoi:

»Etkö todellakaan rakasta minua niin paljon, että voisit jäädä
luokseni?»

»Marjatta, minä lupaan, etten koskaan jätä sinua yksin! Minä koetan
etsiä tietäjän, joka pesee minusta pois kasteveden, ja sitten otan minä
sinut omakseni.»

»Tee se! Tee se minun tähteni, muutoin tulisin liian onnettomaksi!»

Niin jäi Jorman huoleksi järjestää parhaimpansa mukaan kahden ihmisen
tulevaisuus. Hän sai vastuuntunnotta kahden ihmisen onnesta, mutta
sepäs antoikin voimia kahta vertaa enemmän toimia niin, ettei Marjatan
tarvitsisi pettyä toiveissaan. Helppohan Jorman olisi ollut kadota
maailmasta vaikka minne, jos hän olisi ollut yksin, mutta nythän heitä
olikin jo kaksi kulkemassa samaa tietä.

Ja päivät päästään hän koetti miettiä, miten päästä irti
munkkivalastaan ja saada Marjatta omakseen. Ja vaikkei ollut vielä
mitään ratkaisua ilmaantunutkaan, oli hän kuitenkin varma, ettei hän
koskaan jättäisi tyttöä. Ja kaikki tuntui siltä kuin jokin hyvä keino
olisi ollut tulossa. Mutta jos sellaista ei olisi tullut, olisi hänen
täytynyt tehdä itselleen se häpeä, että rikkoisi rohkeasti valansa,
ottaisi Marjatan vaimokseen ja olisi puhumatta sanaakaan siitä, että
hän oli munkki.

Äiti oli viime aikoina tullut entistään huonommaksi, muttei silti
antanut toisten hoitaa itseään.

Kun Marjatta tiedusteli, tahtoiko hän jotakin, saattoi vaimo vain
vastata:

»En tahdo mitään. Tee sinä vain omia töitäsi. Minä joutaisinkin
kuolemaan jo, sillä johan te Jorman kanssa näytte osaavan tulla toimeen
ja pitää huolta itsestänne. Olen iloinen, että olet löytänyt hänet
itsellesi. Jorma on hyvä mies, vaikken vielä tiedäkään, kuka ja mistä
hän on. Luulen, että hänellä on takanaan jotakin surullisia tarinoita,
joita hän ei tahdo meillekään kertoa. Mutta hän kyllä pitää sinustakin
huolen. Koeta sinä vain saada kitketyksi viimeisetkin kasteen
vaikutukset hänestä, niin silloin on kaikki hyvin!»

Ja iltaisin taas, kun kaikki kolme olivat yhdessä, puhui äiti nuorille
aivan kuin tahtoen jättää heille viimeiset neuvonsa ennen pois
lähtöään. Ja viimeiset sanat olivat joka kerta:

»Älkää luottako koskaan liian paljon muihin kuin toisiinne ja itseenne,
sillä ihmiset pettävät teitä helposti, mutta toisillenne ja itsellenne
olette te kumpainenkin uskollisia.»

Ja eräänä syksyisenä päivänä, kun Jorma oli aamusta iltaan saakka
ollut metsässä, ei tyttö malttanut enää odottaa, vaan meni hakemaan
häntä kotiin. Etsitty löytyi kaukana kankaalla istumassa kaatamansa
hirsikasan päällä pää käsien varaan vaipuneena. Pitkän matkan päästä
toinen heilutti kättään ja huusi Jormalle:

»Hei, poika!»

»Oletpas sinä lähtenyt tänään kauas liikkeelle.»

Marjatta tuli Jorman vierelle silittäen tämän päätä ja sanoi:

»En voinut olla enää sisällä, kun aloin jo olla levoton sinusta. Eihän
luostari ole kaukana täältä ja sieltä saattaa tulla kaikenlaista
pahaa. En tiedä, mutta minusta tuntuu kuin jokin olisi alituiseen ja
kaikkialla vainoomassa sinua.»

»Jos sinä pelkäät sitä, niin en jätä sinua yksin koskaan.»

»Silloin sinä olet hyvä.»

»Mutta minullapa on sinulle uutinen, Marjatta!»

»No?»

»Tänä aamuna tapasin matka miehiä, jotka olivat menossa jonnekin
hyvin kauas etelään. Kysyin heidän matkansa määrää, ja he kertoivat
menevänsä jonkin linnan lähistölle, mistä ruotsit kuuluvat antavan
maata viljeltäväksi kaikille niille, jotka sitä haluavat. He kuuluvat
tahtovan asuttaa sen linnansa aution ympäristön. Miehet kertoivat
minulle, että paljon ihmisiä on jo mennyt Karjalastakin sinne. Myöskin
itäänpäin kuuluu muuttaneen paljon kastamattomia, mutta siellä Ruotsin
puolella kuuluu olevan paljon paremmat olot. Ei siellä ole pajareita,
ja verotkin ovat pienet. Ja kuuluu siellä olevan uusi ja hyvä uskokin,
johon kaikki ihmiset ovat antaneet kastaa itsensä. Ajattelin,
että mekin menisimme sinne, ottaisimme maata, kääntyisimme heidän
kasteeseensa, ja silloin minäkin pääsisin tästä kirotusta uskostasi
irti ja me kaksi saisimme toisemme.»

Marjatta innostui heti:

»Menemmekö sinne?»

»Mennään vain! Mutta kuitenkaan emme voi lähteä täältä vielä aivan
heti, sillä matka kysyy paljon valmistuksia. Ja sitäpaitsi siinä on
vielä yksi paha este, nimittäin sinun äitisi.»

»Se on totta! Häntä emme voi nyt sairaana ollessa lähteä kuljettamaan
minnekään. Mikä neuvoksi?»

»Odottakaamme, se on parhain keino. Ehkenpä äitisi paranee ja sitten
voimme saada houkutelluksi hänet mukaamme.»

»Jorma, sinne me lähdemme, mutta koska?»

»Heti, kun vain saamme kaiken valmiiksi. Minä otan tarkan selon
kaikista asioista, jottei pettymyksiä tulisi.»

»Jorma, meille tulee ihana elämä!» — huusi tyttö, lentäen toisen
kaulaan ja jääden riippumaan ilmassa. »Mennään nyt kertomaan äidille
uudesta suunnitelmastamme!»

»Kumpi meistä puhuu siitä ensiksi?»

»Puhu sinä, Jorma.»

Näin kuiskutellen seisoivat he jo portailla, ja vasta kun Marjatta
suostui puhumaan asiasta äidilleen, astuivat he sisään. Mutta kun he
tulivat vuoteen viereen, ei äiti enää kuullutkaan heitä, vaan nukkui
liikkumattomana lavitsalla, silmät suljettuina ja huulilla hymy, joka
kertoi, että äiti oli jo lähtenyt ennen nuoria pois vanhasta kodistaan
etsimään onnellisempia oloja. Nyt hän oli lähtenyt aivankuin tahtoen
siirtyä pois tieltä, ettei olisi ollut estämässä nuorten onnea ja
heidän matkaansa uusiin maihin.

Kun nämä huomasivat vanhuksen kuolleen, seisoivat he hetkisen
hämmästyneinä, sillä kaikki oli tullut niin odottamatta ja
aavistamatta. Ja sitten, kun Marjatta alkoi tajuta, mitä oli
tapahtunut, voihkaisi hän: »Äiti!» — ja itkuun hyrskähtäen vaipui
lavitsan viereen polvilleen. Siinä nyyhkytti tuo onneton eikä kuullut
Jorman lohdutusta.

»Marjatta, älä itke, näethän, kuinka äitisi hymyilee. Hän varmaan
aavisti meidän puheemme ja mielessään suostui meidän suunnitelmiimme.»

»Jorma», sanoi tyttö, »nyt minä olen yhtä yksin kuin sinäkin silloin,
kun tulit ensimmäisen kerran meille. Nyt minulla ei ole minkäänlaista
turvaa, — pidä siis sinä huoli minusta!»

»Älä ole levoton! Tiedäthän, että olen luonasi.»

Orpo suojeli toista orpoa ja koditon auttoi sitä, jolla ei
itselläänkään ollut kattoa päänsä päällä. Koko yön he istuivat ruumiin
ääressä, sillä Marjatta ei tahtonut mennä lepäämään ja Jorma ei
jättänyt häntä. Väliin katkaisi hiljaisuuden tytön rinnasta lähtevä
nyyhkytys tai huokaus. Jorma istuutui rahille, antaen päänsä vaipua
käsien varaan. Oliko hän siinä hetkisen nukahtanut tai eikö, mutta
kun hän nosti päänsä jälleen ylös, pilkisti aurinko jo ikkunaluukusta
sisälle, tehden lattialle kirkkaan valojuovan. Marjatta oli nukahtanut,
päätään lavitsan reunaan nojaten. Mutta kauan hän ei ollut nukkunut,
koskapa silmäripsissä loisti vielä pieni, kirkas kyynel.

Jorma nousi ja hiipi hiljaa ulos, missä kaste loisti samanlaisina
pieninä kyynelinä. Mutta pianhan oli aurinko haihduttava kastehelmet
kukkien lehdiltä ja pian oli kuivuva kyynel Marjalankin silmästä. Ja
juuri silloin, kun kastehelmet alkoivat kieriä maahan, heräsi nukkuja
ensimmäiseen orpoutensa päivään.

Ja kun paria päivää myöhemmin pidettiin hautajaiset, ei saattajina
ollut muita kuin Marjatta, Jorma ja pari kolme lähintä naapuria,
samat Lehmon ja Kontiolahden miehet, jotka olivat aikoinaan olleet
veronkantopaikalla yht'aikaa Jorman kanssa. Munkkia he eivät kuitenkaan
enää tunteneet.

Kun ilta saapui, niin Marjatta ja Jorma istuivat vieretysten
pirtin porras kivellä. Aurinko oli jo painumassa Höytiäisen taa,
Kontioniemessä kuului hovin lehmäkarjan kellokas helisyttävän kelloaan
ja lahdella souti vene täynnä nuorta, ilakoivaa väkeä.

»Nythän, Jorma, me voisimme lähteä matkalle sinne Ruotsin puolelle.»

»Niin, me kaksi voisimme lähteä vaikka heti. Etsisimme itsellemme työtä
talveksi, ehkäpä minä pääsisin linnan varusväkeen. Ja siinä sivussa
voisimme katsella talonpaikkaa ja keväällä aloittaa kovat työt.»

»Tämä mökki jääköön tänne, sehän on pajarin ja hän saa sen vaikka
polttaa, jos huvittaa. — Mutta mikä se paikka on, jonne meidän pitää
mennä?»

»En muista varmaan, mutta taisivat sanoa sitä Olavinlinnaksi. Itse
raja kuuluu menneen niin peittoon, etteivät suuret herratkaan kuulu
tietävän, mistä se kulkee, joten sen yli karkaaminen on helppoa. Ja
ruotsalaiset kuuluvat olevan hyvin mielissään siitä, että täältä
Novgorodin Karjalasta muuttaa sinne ihmisiä.»

»Ja milloin lähdemme?»

»Vaikka heti, kun vain saamme asiat kuntoon!»

»Joko ylihuomenna, Jorma?»

»Jo!»

Mutta enempää he eivät joutaneet keskustelemaan, sillä pirtissä istui
vieraita odottaen, että Marjatta hyvänä emäntänä laittaisi heille eteen
talon antimia. Ja pöydän ääressä istuessa ja oluttuoppia kierrätellessä
miehet alkoivat kertoa kuulleensa, että lähiaikoina saattaisi jo
luostarikin hävitä maan tasalle. Oli jo koottu partiojoukkokin
hävittämään viimeinkin koko sen hirmupaikan, jota oli niin kauan
kärsitty alituisena vaarana ja jonne niin moni karjalaismies oli nyt
Stefanin aikana kadonnut, tulematta koskaan takaisin.

Ja Jorma jo kysyikin:

»Milloin on aikomus mennä sinne tappamaan?»

»Eihän aikaa ole vielä niin tarkoin määrätty, mutta joka tapauksessa
menemme heti, kun vain saamme tarpeeksi paljon miehiä kokoon.»

Ja toinen sanoi Jormalle:

»Olen kuullut, että sinulla on jotakin pahaa kaunaa luostaria vastaan.
Etköhän lähtisi mukaan?»

Jorma ei kerinnyt vielä vastata, kun Marjatta jo sanoi:

»Jorma, älä mene sinne! Muista meidän yhteistä matkaamme!»

Hän tunsi, että oli raukkamaista kieltäytyä lähtemästä. Ja sisällä
taisteli hetkisen voitosta kolme tekijää: Ontron poika, Kuhasalon
munkki ja rakkaus Marjattaan. Mutta viimeinen taisi sittenkin voittaa,
koskapa Jorma ei vastannut myöntävästi, jos ei kieltävästikään:

»En luule siinä talossa löytyvän niin suurta vastusta, että siihen
tarvittaisiin suuria joukkoja.»

Eihän Jorma erikoisemmin tahtonutkaan olla siinä yrityksessä mukana,
sillä olihan luostari kaikesta huonoudestaan huolimatta ollut hänen
kotinsa yli kymmenen vuotta.

Ja nyt, kun Jorma muisti luostarin ja matkan Olavinlinnaan, muistui
mieleen taikakalukin.

»Sen minä haen sieltä ennenkuin lähdemme täältä Marjatan kanssa pois!»—
ajatteli hän itsekseen, mutta jatkoi ääneen vierailleen: »Eihän
sellaisten kuin Stefanin ja muidenkin nujertaminen tuota kovin paljon
vaivaa yhdellekään miehelle.»

»Ei, mutta kun on mukana useampia miehiä, niin siinähän menee samalla
koko luostarikin yhdellä kerralla. Kun kerran aikoo mennä sinne, niin
tekeepähän siitä niin puhtaan, ettei tarvitse enää uudelleen lähteä!
Millainen mies se pääpeto Stefan muuten on?»

»Onpahan mies musta ja ilkeä kuin piru, röyhkeämpi kuin pahinkaan
pajari, pelkurimpi kuin yksikään muu munkki ja kavalampi kuin veljensä
paholainen itse.»

Ja eräs nainen, jonka puheesta saattoi vielä huomata Pyhän Iljan
kasteveden vaikutusta, sanoi:

»Älkää hyvät miehet tappako ketään, se on synti taivasta vastaan!» Ja
hänen oma miehensä vastasi siihen:

»Kunhan ensin saisimme järjestykseen kaiken tämän maan päällä olevan,
niin voisimme sitten ajatella taivaallisiakin asioita.»

Mutta Jormaa vain ei saatu mukaan. Hän istui mietiskelevänä, ja
Marjatta oli tyytyväinen.




VIII.


Seuraavana päivänä Jorma ei saanut rauhaa ajatukseltaan, että taikakalu
saattaisi jäädä luostariin ennenkuin he lähtisivät matkalle. Hänhän
tiesi jo isiensä kohtalon ja äidin varoitukset ja hän tunsi sen
muutenkin liian rakkaaksi, voidakseen jättää sen luostariin, jossa se
kenties piankin palaisi yhdessä seinien kanssa. Ja ehkäpä se hänen
kaulassaan riippuessa saattaisi tuottaa onnea hänelle ja Marjatalle
heidän matkatessaan Ruotsin rajan toiselle puolen. Nyt oli lähdön
aatto, siis tänään oli viimeinen tilaisuus hakea se. Salaa hän hiipisi
työpirttiin, Stefanin ja munkkien tietämättä, ottaisi omansa ja yhtä
salaa tulisi luostarista takaisinkin. — Niinpä sanoikin Jorma pihalla
mennessään Marjatalle:

»Minä käyn tuolla Lehmon puolella ja viivyn siellä vähän aikaa. Älä ole
levoton, eihän sinua täällä mikään uhkaa.»

»Mutta tulethan pian takaisin? Minä tulen sinua vastaan
Jaamankankaalle. Mihin aikaan joudut?»

»Tule silloin, kun aurinko ehtii tuonne Sikosaaren ja Joutsenisen
välille. Silloin joudun takaisin.»

Marjatta saattoi Jormaa vähän matkaa ylös rinnettä. Koivikossa he
pysähtyivät katselemaan kaunista maisemaa Höytiäiselle. Näytti olevan
viimeinen kesäinen päivä ennen pitkää, pimeätä ja sateista syksyä.
Tuuli oli jo asettunut, ja koivujen oksat liikkuivat vain sen verran,
että viimeiset niissä kiinni olevat keltaiset lehdet varisivat Jorman
ja Marjatan päälle heidän siinä käsi kädessä seisoessaan. Se oli
vanhojen, tuttujen koivujen viimeistä, ystävällistä tervehdystä niille,
jotka olivat monet kesäiset illat istuneet niiden juurella ja ottaneet
monet päivällisunensa niiden varjoissa. Ja nyt nuo kaksi lähtisivät
pois, siksi kai lehdetkin satoivat. Pianko he lähtisivät? — Niin,
pikemmin kuin he aavistivatkaan.

»Tiedäthän, Jorma, että minä pelkään täällä, älä viivy kauan!»

»En viivy. Tulen luoksesi vaikka seinienkin lävitse. Ja kun tulen, niin
silloin meille pian valkenee uusi päivä. Se tuo meille uuden, pitkän
matkan, ja sen takana on taas uusi, suuri työ.»

Vielä viimeinen syleily koko kuumalla rakkaudella, ja Jorma kääntyi
ylös mäkeä, Marjatta takaisin tupaan. Mutta kun he molemmat kääntyivät,
ei kumpainenkaan huomannut niitä mustia varjoja, jotka vilahtivat
puiden lomitse ylhäältä mäeltä ja pakenivat pitkin kangasta. Ja kun
Jorma tuli huohottaen mäelle, olivat nuo varjot silloin jo kaukana
metsien suojassa. Nuorukainen ei tällä kertaa olisi voinutkaan nähdä
muuta kuin kirkkaan silmäparin, joka odotti häntä palaavaksi.

Ja kaukana Jorman edellä meni munkki Stefan kahden parhaimman sutensa
kanssa luostaria kohti, kiristeli hampaitaan ja sanoi:

»Kyllä minä tiedän, mitä hauskaa järjestän sille karkurille! Tule
sinä, Jegor, vain luostarin lähistölle nyt, niin saat nähdä pienen
yllätyksen!»

Ja samaan aikaan ajatteli jäljempänä kulkeva Jorma:

»On ihana sentään olla vapaa! Luostarikaan ei kyennyt taivuttamaan
minua orjaksi. Ja kaksin verroin parempi on vielä elää, kun tietää,
että on olemassa eräs, joka odottaa!»

Matka joutui, vasemmalle taakse jäi jo koski ja Pielisjoen suu, ja
edessä aukeni Pyhäselkä rasvatyynenä. Ei yhtään venettä näkynyt sen
pinnalla. Ja tuolla kuvastui veteen koko Kuhasalon saari ja luostarin
katot. Kaikki oli niin merkillisen hiljaista. Sieltä täältä metsiköstä
kuului vain pikkulinnun lyhyt viserrys. Aina ennen, kun Jorma oli
seisonut tällä samalla paikalla, oli ainakin luostarista kuulunut
hälinää, mutta nyt tuntui kaikki vaikenevan sielläkin. — Mutta siinä
katsellessa puhkesikin sieltä nyt kuulumaan laulua yli veden, se tuli
messusta, jota veljet tuntuivat parhaillaan pitävän. — Veljetkö? — Ei,
veljiä he eivät enää olleet Jormalle, vaan vihollisia! — Mutta vaikka
tuo laulu olikin niiden laulua, joiden elämä oli pelkkää konnuutta,
niin tuntui sentään omituiselta kuulla sitä. Olihan hän, Jorma, ollut
satoja kertoja itsekin mukana siellä, ja kaunistahan se oli ollut
silloinkin. Ja nyt alkoi Jorma kuvitella, millaista olisi kirkossa
parhaillaan:

Veljet siellä seisovat hartaina, tehden joskus ristinmerkkejä kuville.
Kuoro laulaa, ja jokaisen tauon aikana saattaa kuulla raskaan,
huokauksen munkkijoukosta. Aurinko heittää valoaan himmeiden lasien
läpi ja saattaa ikonostaasin kullatut särmät kimallelemaan. Ja
ikonostaasin edessä seisoo koreassa kaapussaan igumeeni Stefan
— — —. Ei, nyt ei ollut aikaa kuvitteluihin! Nyt oli toimittava!

Stefanin muistaminen herätti Jorman nykyisyyteen. — Nyt oli hyvä
tilaisuus mennä luostariin. Sillä kun kaikki olivat kirkossa, olisi
hänen niin hyvä mennä huomaamatta käytävään, työpirttiin ja paeta
taas takaisin. Eikä yksikään munkki tietäisi mitään, että syntinen
veli Jegor oli käynyt saaressa. Ehken hän sentään jättäisi jonkin
merkin käynnistään, jos ei muuta, niin löisi puukkonsa kirkon oveen ja
jättäisi siihen!

Jorma riisui kenkänsä ja päällimmäiset vaatteensa, aikoen uimalla
mennä saareen, sillä veneitä ei ollut. Nyt hän heittäytyi veteen, se
tuntuikin käyneen jo kylmäksi näin loppukesällä. Rajusti hän veti
itseään eteenpäin, vaikka vaatteet tekivätkin suurta haittaa.

»Mitähän, jos nyt kangistus tulisi ja minä hukkuisin?» — ajatteli hän.

Eihän mitä! Olihan hän uinut tämän matkan niin monta kertaa ennenkin.
— Jo viimein koskettivatkin jalat pohjaan. Jorma kahlasi rantaan,
taivutti pajun oksia syrjään ja vetäytyi keskelle pensaikkoa voidakseen
sieltä vielä vakoilla luostaria. Hän koetti levähtää, puristi vettä
pois vaatteistaan ja aikoi lähteä hiipimään mäelle, kun läheisten
kivien ja pensaiden takaa syöksyi esiin munkki, toinen, kolmas ja
neljäs häntä kohden. Jorma ei ehtinyt edes hypähtää syrjään, kun jo
ensimmäinen roikkui hänen niskassaan. Tiukka pyörähdys, isku, ja
niin oli jo yksi maassa, mutta samalla tarttui monta muuta käsiparia
Jormaan kiinni. Väistämään tai lyömään tämä ei kerinnyt, kun jo käsien
ja vartalon ympäri pujotettiin nuora. Munkit rähisivät ympärillä
kuin äkäinen koiralauma, niin että veri tahtoi jo väkistenkin ruveta
virtaamaan, vaikka vesi olikin kylmettänyt jäsenet ja äkillinen
päällekarkaaminen oli vienyt ajatukset.

»Kuka hiipii salaa luostariin?» — virnisteli joku munkeista, »ah, sehän
on vain veli Jegor, karjalaispakana, joka karkasi täältä!»

»Ei mikään veli, vaan lurjus, joka asui täällä, meni sitten
perevaaralle tappelemaan ja löysi sieltä karjalaisorjan ja piian, joka
teki miehestä pakanan», härnäsi se, joka oli ollut Jorman mukana veroja
kantamassa.

Jorma huomasi nyt kaikesta, että hänen oli aivan turhaa rukoilla
armoa, eikä hän sitä olisi tehnytkään. Ainoastaan paha sisu ja nyrkit
saattoivat pelastaa miehen, muttei mikään muu! Nyt kohahti jo veri
päähän, ja hän käsitti, että tuima tappelu oli tulossa, tappelu, jossa
menisi joko hän tai kymmenen muuta.

»Milloin veljet ovat saaneet luvan kantaa aseita?» — kiljaisi Jorma
lähimmälle ja sysäsi tätä olkapäällään kasvoihin niin, että mies
kieri kirveineen nurin kivikolle. — »Ja jos minä olenkin pakana, niin
saivatpa täällä Iljan aikana olla pakanatkin messua kuulemassa, mutta
te tulette silmille kuin ampiaiset. Korjatkaa nyt luunne tai pieksän
teidät jokaisen!»

»Ah, sinut pieksetään, kun karkasit pois ja ammuit isä Stefania!»

»Koeta pieksää, niin näet, kumpi meistä on pehmeämpi! Ja päästäkää
minut irti tai vastatkaa jokainen itsestänne!»

»Hahhahhaa!» — raikui kuoro Jorman ympärillä, »viedään Jegor ylös
luostariin, Stefan tahtoo nähdä hänet!»

Niin tarttuivat miehet Jormaan kiinni aikoen taluttaa hänet ylös,
mutta tällä olikin vielä kaksi nuorista vapaata jalkaa, jotka tekivät
jälkeään munkkiparvessa.

»Kas, kas, veli Jegor potkii vielä, viekäämme hänet kantamalla!»

Ylhäältä tuli munkkeja lisää, Jormaan tartuttiin uudestaan kiinni ja
lähdettiin retuuttamaan kuin ruumista ylös mäelle. Mutta ennenkuin
oltiin luostarin pihassa, oli jo puolet munkeista saanut potkuja
kasvoihinsa.

»Minä potkin teidän päänne entistään pehmeämmiksi niin kauan kuin
jalkani liikkuvat!» — huusi Jorma vielä portaita ylös mentäessä. Nyt
vasta hän oli oma itsensä, kun tiesi saavansa käyttää mielin määrin
luontoaan ja voimiaan. Oikein mieluista tilaisuutta ei ollut vielä tätä
ennen sattunutkaan, mutta nyt oli jo sentään yksi, vieläpä luostarissa
ja sellaisessa mielentilassa — voi peijakkaat! Jorma tunsi aivan riemua
sisällään, vaikka olikin nuorissa. Mutta tuo riemu johtui siitä,
kun hän tiesi, etteivät nuorat kestäisi häntä. Ja mielessä vilahti
karjalaisten aikomus tulla hävittämään luostari.

»Näyttää siltä kuin minun pitäisi se sittenkin tehdä yksin», ajatteli
hän.

Mutta kun ovi oli kapea ja häntä retuutettiin jalat edellä, levitti
hän ne kiinni pihtipieliin ja potkaisi niin, että kantajajoukko meni
polvilleen portaille.

»Et sinä potki enää, kun viemme sinut Stefanin luo», sanoi joku.

»Sinnehän minä juuri tahdonkin!» — vastasi Jorma.

Niin kannettiin Jorma Stefanin eteen, samaan paikkaan, missä hän
edelliselläkin kerralla oli ollut tilinteossa. Jormaa harmitti nyt,
ettei ollut jo silloin tehnyt loppua kaikesta. Silloinhan hän oli ollut
vapaa, mutta nyt kannettiin nuorissa sisälle ja pantiin pitkälleen
lattialle. Mutta kun jalat olivat vapaat, nousi hän omin voimin pystyyn
ja astui pari askelta pyhäinkuvan edessä rukoilevaa Stefania kohti
pilkallinen hymy huulillaan.

Stefan oli nyt laatinut koko näytelmän niin valmiiksi kuin oli osannut,
päättäen uskoon ja Jumalaan vetoamalla saada Jorman taipumaan ja
talttumaan, sillä tiesihän Stefankin sen, että kaikki pakkokeinot
olivat Jormalle vain ärsytyksenä. Sentähden veljet olivatkin parasta
aikaa muka pitämässä messua Jorman kadotetun sielun puolesta. Ja
sentähden hän itsekin oli parhaillaan rukoilemassa pelastusta toiselle.

Stefan nousi ylös polviltaan teeskennellen niin rauhallisen ja hartaan
näköistä kuin vain osasi pahimman vihamiehensä edessä.

»Laskeudu polvillesi ja kadu», sanoi hän hiljaa, mutta varmana Jormalle.

Ja Stefan, se mies parka, oli luullut toisen todellisen miehen sisua
niin heikoksi, että se taipuisi heti hänen ensimmäisten sanojensa
jälkeen. Mutta niinpä ei käynytkään, vaan Jorma vastasi niin, että
kajahti:

»Jos tahdot saada jonkun polvistumaan, niin tee se itse, minä ainakaan
en sitä tee!»

Tämä oli ensimmäinen yhteenotto tällä kertaa. Mutta Jorma tiesi
sen, että viimeinenkin oli tuleva, kun vain asiat oli ensin puhuttu
selviksi. Ei hän ajatellut enää vain niitä omia kärsimyksiään,
ristiriitojaan ja selkäsaunojaan, joita hän oli saanut kokea tuon
miehen takia lapsena ja nuorukaisena, vaan hän tunsi nyt olevansa
velvollinen kostamaan Stefanille koko seudun puolesta.

»Veljet saavat mennä», sanoi Stefan toisille munkeille, jotka seisoivat
oven suussa jännittyneinä näkemään Jorman nöyrtymistä. Nämä poistuivat.
Vankia ihmetytti se makea esiintyminen, joka nyt teki Stefanin niin
hurskaan näköiseksi. Ja oli varmasti ensimmäinen kerta, kun hän puhui
noin lempeästi.

»Veli Jegor», aloitti munkki taas toisten mentyä, »sinä olet tehnyt
paljon syntiä — — —»

»Ja sinä et ollenkaan, niinkö?»

»Olet tehnyt syntiä. Olet karannut luostarista, olet häväissyt kirkkoa
ja meitä kaikkia. Sentähden sinut tullaan julistamaan kiroukseen
ja — — —»

»Ja mitä sitten?»

»— — — ja sinua tullaan rankaisemaan ankarasti.»

»Ei tulla!»

»Älä käyttäydy pakanan tavoin äläkä vastustele, vaan anna minun puhua!»

Tässä Stefan hetkeksi vaikeni. Jorma odotti, ja toinen jatkoikin:

»Olet tehnyt sellaisia rikoksia, joista Jumala tulee rankaisemaan sinua
suurilla kärsimyksillä.»

»Ja sinäkö kuvittelet olevasi se jumala?»

Iva ei näyttänyt pystyvän Stefaniin ollenkaan, tämä jatkoi vain:

»Olet tehnyt Jumalan äidin surulliseksi rikoksillasi: Olet karannut,
olet rikkonut valasi, olet hylännyt Jumalan, olet aikonut surmata omia
veljiäsi täällä, olet mennyt pakanain keskuuteen ja antautunut siellä
maallisen rakkauden valtaan; vieläpä rakkauden, joka ei ole sallittua
kenellekään muullekaan ihmiselle, kaikkein vähimmän luostariveljelle.
Tiedätkö sinä ollenkaan, mitä kaikkea olet tehnyt?»

»Minä en vastaa teoistani sinulle!»

»Älä ole röyhkeä, Jegor, sillä kun minä sanon sinulle vielä erään
asian, niin sinä kyllä taivut ja kadut katkerasti syntejäsi.»

»Sano sitten, mutta pian!»

»Sinä rakastat sen suuren hirtehisen Torkon tyttöä Kontiolahdelta ja
olet asunut hänen luonaan. Älä kielläkään sitä!»

»En kielläkään! Mutta mitä se sinuun kuuluu?»

»Mutta nyt tulee sinun tuhosi, veli parka! Minä saan sinusta sisun
pois!»

»Mutta pane vahvemmat nuorat käsieni ympärille ennenkuin kokeilet
tuhollasi, sillä nämä eivät totisesti minua kestä!»

»Ole hiljaa, Jegor, ja ota isku vastaan! Minä sanon sinulle: Torkon
tyttö, jota sinä rakastat, on sinun oma — sisaresi!»

Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Stefan odotti uhrinsa
lannistumista. Mutta hetken kuluttua tämä suoristi itsensä ja huusi:

»Se on vale! Olisivathan he tunteneet minut!»

»He eivät tunteneet sinua sen takia, kun jo viisi tai kuusi vuotta
sitten kerroin äidillesi, että sinä olit varastanut kirkon kaikki
hopeat, sitten paennut ja takaa ajaessaan veljet tappoivat sinut, kun
yritit puolustautua.»

»Mistä tiesit, että tyttö oli sisareni?»

»Siitä, kun hän äitisi kanssa kerran kävi täällä sinua kysymässä.
Silloin juuri sanoin tuon, kun tiesin, että he olivat muuttuneet
pakanoiksi jälleen.»

Nyt tuli taas hiljaisuus. Jorma muisti, että Marjatta oli aikoinaan
puhunut veljensä häpeällisestä kuolemasta. Hän muisti vaimonkin
halveksineen poikaansa eikä tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hän
muisti nimen Marjatta — oman sisarensa. Siis sittenkin hänen sisarensa!

Oli kuin salama olisi iskenyt yht'äkkiä Jormaan: vartalo lysähti
kasaan, pää painui alas ja kasvoille tuli mitä suurimman tuskan ilme.
Siinä hän seisoi nyt lyötynä aseella, jota hän ei voinut väistää. Ei
mitään kuulunut huoneesta pitkään aikaan, mutta jos siellä olisi ollut
joku kolmas henkilö, niin hän olisi sillä hetkellä nähnyt Stefanin
kasvoilla mitä pirullisimman hymyn. Silmät hehkuivat kuin hiilet ja
mustan parran alta näkyi kaksi riviä hampaita kuin valmiina puremaan
sen uhrin kurkkua, joka seisoi hänen edessään. Nyt oli Stefan voittaja,
sillä hän oli iskenyt suoraan Jorman arkaan sydämeen.

Jorma seisoi siinä kauan, ja kun hän viimein kohotti päänsä, olivat
kasvot melkein tuhkanharmaat ja vartalo värisi kuin viluisen. Hiljaa,
hyvin hiljaa ja lempeästi sanoi silloin Stefan:

»Laskeudu polvillesi ja kadu!»

Mutta taaskin oli sanoilla toisenlainen vaikutus kuin mitä hän oli
luullut. Stefanin äänen kuuleminen sai Jorman taas heräämään, hän aivan
hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:

»Olen iloinen, että näin kauan etsittyäni sain vihdoinkin omaiseni
käsiini. Olen iloinen, että juuri omassa kodissani sain turvan silloin,
kun rosvot ja murhamiehet eivät antaneet minun olla rauhassa täällä.
Olen rakastanut sisartani puhtaasti niinkuin hänkin minua. En ole
tehnyt hänen kanssaan mitään luvatonta, vaikken tiennytkään hänen
olevan sisareni. Sen puhtaammin ei voi rakastaa enää veli ja sisarkaan
kuin me Marjatan kanssa.»

Stefan oli liian aikaisin riemuinnut voitostaan, sillä nyt näytti uhri
virkoavan jälleen. Hän ei voinut sanoa enää mitään, siksipä hetkisen
kuluttua jatkoi Jorma:

»Kun minä rakastan, en tee sitä sillä tavoin kuin sinä!»

Tämä oli Jorman ensimmäinen vastaisku Stefanille, saaden aikaan sen,
että munkkipirun koko näytteleminen loppui siihen. Lempeä ja tekopyhä
ilme katosi kasvoilta silmänräpäyksessä ja kädet puristuivat nyrkkiin.
Ja nyt Jorma, huomattuaan satuttaneensa vuorostaan, jatkoi:

»Mitä sinä, musta roikale, olet itse kierrellyt minun äitini ja
sisareni kotona? Luuletko, etten tiedä, että juuri sinä olet himoinnut
Marjattaa omaksesi ja vieläpä sillä tavoin kuin vain sinunlaisesi
konnat osaavat! Vastaa, jos sinulla on vastattavaa, mutta tee se nyt
pian!»

»Minä kuristan sinut!»

»Kurista, senhän olet aikonut ennenkin, mutta mittaa kuitenkin voimasi
ennenkuin teet sen!»

Nyt olivat jo kaikki voiton toiveet kadonneet Stefanilta. Hänen
Jormalle vasten naamaa sinkauttamansa tieto ei ollut kyennytkään
nujertamaan tätä. Ja nyt, tuon uhkauksen kuultuaan, tunsi nuorukainen
vain voimistuvansa. Nyt oli Stefanin häviö varma, siksipä tämä ei
kyennytkään enää hillitsemään itseään, vaan huusi Jormalle:

»Ja jos minä rakastankin sinun Marjattaasi, niin minä myöskin otan
hänet, sitä et estä sinäkään! Ja jos otan hänet omakseni, niin silloin
en kysy mitään keinoja!»

»Minun sisareni — — —!» — parkaisi Jorma.

»Sinun sisaresi minä otan ja sinut itsesi minä tapan!»

Humaus kävi läpi Jorman aivojen ja silmät jo veristyivät. Samalla
hetkellä Stefan näytti aikovan karata hänen päälleen.

»Nyt sinä olet mennyttä!» — huusi Jorma, taivutti vartalonsa koukkuun,
jännitti lihaksensa ja nyhtäisi sitten voimiensa takaa itseään
vapaaksi. Nuorat menivät kuin parahtaen poikki ranteiden ympäriltä.
Siinä hän seisoi nyt nuorankappaleet käsissä ja kasvot melkein mustana
raivosta. Stefan perääntyi pari askelta nurkkaa kohden, yrittäen
huutaa apua, mutta kun hän avasi suunsa, oli Jorma siepannut lattialta
jakkaran ja astunut munkin eteen. Nyt kohosi jo käsi, jossa jakkara
oli, viivähti ylhäällä vain sen lyhyen hetken, että Stefan kerkisi
huomata kuoleman saapuvan, sitten käsi laski huimassa kaaressa alas,
ja ilkeästi parahtaen putosi jakkara ryssän paljaaseen päälakeen.
Voihkaisten vaipui munkki lattialle pyhäinkuvan alle. Jorma seisoi
siinä vieressä katsellen hetkisen, vieläkö Stefan nousisi, mutta
kun toinen ei enää liikahtanutkaan, putosi jakkara hänen kädestään
kolisten lattialle. Ja nuori mies näki nyt kuin sumun lävitse sen
pyhäinkuvan, jonka alla hän oli kerran Iljan kanssa rukoillut. Hän näki
nurkan, jossa kuollut munkki verissään makasi. Kuin tuulena syöksyi
Jorma eteiseen, muisti taikakalunsa, meni työtupaan ja otti sen pois
seinänraosta. Sitten hän juoksi venevalkamalle, työnsi haapioista
parhaimman vesille ja jätti saaren, soutaen kuin oman haamunsa takaa
ajamana.

Ja Jorma ei malttanut enää ruveta kiskomaan venettä koskesta ylös, vaan
meni suvannon lännenpuoleiselle rannalle, nousi maihin ja potkaisi
vielä haapion heikon virran vietäväksi. Koskikin soitti nyt toisella
tavoin kuin ennen. Aikaisemmin hän oli usein pitkät ajat istunut
rannalla kuunnellen sitä ja katsellen veden leikkimistä, ja kohina oli
aina viihdyttänyt häntä. Mutta nyt se tuntui niin pahaa aavistavalta ja
hermoja ärsyttävältä, aivankuin vedelläkin olisi ollut sama kiire kuin
Jorman ajatuksilla. Se syöksyi kuin suuren hädän vallassa alas laajaan
Pyhäselkään.

Niin Jorma pääsi ensimmäiselle mäelle, jolla edessä näkyivät tasaiset
Lehmon maat, oikealla teki joki suuren mutkan itään päin, Lehmon takana
kohosi Jaamankangas korkeine jouhipetäjineen taivasta vasten, ja
jostakin kaukaa kankaan takaa kieri paksu savupatsas ylös ja muodosti
tyynessä ilmassa leveän, harmaan pilvipeitteen koko seudun ylle. Se oli
kuin harso maan ja taivaan välillä ja lähti ensimmäisen tuulenpuuskan
mukana kulkemaan Höytiaiselle päin.

»Mitähän Marjatta ajattelee, kun saa tietää tämän odottamattoman
uutisen?» hoki Jorma noustessaan kukkulan laelle. »Emme aavistaneet
kumpainenkaan tällaista loppua kaikelle! Nyt saa pikku Marjatta
itselleen veljen, mutta menettää samalla entisen Jormansa. Äiti vain
meni hautaan eikä ehtinyt nähdä minua omana poikanaan.»

Vähitellen palasivat ajatukset taas luostariin, saaden miehen synkäksi.
Oliko hän tehnyt murhan? — Oli! — Ja mieleen tuli kuva siitä nurkasta,
josta munkit kenties juuri tällä hetkellä löytäisivät Stefanin ruumiin.
Jorma katseli, olivatko hänen vaatteensa veressä. Eivät olleet eivätkä
olisi saaneetkaan olla Marjatan luo mentäessä.

Näissä ajatuksissa oli Jorma. Syvään huoaten hän lähti laskeutumaan
rinnettä. Eteenpäin piti nyt päästä, vaikka väsymys olikin jo
takertunut jäseniin aikoja sitten ja mielikin oli niin musta kaiken
äskeisen jälkeen. Murha-ajatukset pysyivät vain pakostakin mielessä, ne
alkoivat jo tuntua aivan painajaiselta.

»Olkoon», ajatteli Jorma. »Kun eivät antaneet enää rauhaa minulle ja
muille, niin menköön vaikka sata samanlaista! Menköön vaikka rauha
minultakin, parempi on sekin kuin kärsiä Stefania!»

Ja ajatus, että kaikki Karjalan miehet tulisivat kyllä varmasti
hyväksymään Jorman teon, tuntui nyt tuovan vähitellen rauhaa. Hän
katseli jo ympärillään olevaa tasankoa ja mietti:

»Olisihan tässäkin hyvät pellonpaikat, ei olisi tarpeellista lähteä
enää Ruotsin puolelta sellaisia etsimään. Mutta pajarinhan nämäkin
maat ovat, ja se mies ei kyllä anna rauhaa enemmän kuin luostarikaan.
Tuleekohan koskaan sellaista aikaa, että tämäkin kaikki on yhtenä
viljapeltona, ja ettei pajari ole tästä maasta veroa kantamassa?»

Jorma huomasi auringon kadonneen jo näkymättömiin.

»Nyt on Marjatta istunut jo kauan kankaalla ja odottanut minua. Olen
myöhästynyt paljon.»

Ja yhä nopeammaksi kävi meno. Jorma tuli kankaalle, kulki sitä pitkin
ja odotti Marjatan tulevan vastaan niinkuin tämä oli luvannutkin. Mutta
tyttö oli kai ehtinyt jo väsyä, koskapa häntä ei näkynyt missään eikä
kuulunut vastausta, vaikka Jorma huuteli toisinaan. Kolkosti kajahteli
vain salo, kaikki tuntui niin autiolta, ja hämäräkin alkoi jo tulla.
Sydämessä tuntui tyhjältä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut
yhtä samaa kangasta, jota pitkin yksi ainoa ihminen, Jorma, kulki
laidasta laitaan peikkojen ja haltioiden irvistellessä hänelle puiden
ja pökkelöiden takaa. Tuntui melkein kaamealta tuo tyhjyys, ja korvissa
kuului jokaisen askelen ääni samanlaisena rusahduksena kuin sekin, mikä
oli kuulunut jakkaran pudotessa Stefanin päähän.

Jo Jorma tuli mäen päälle, jolta laskeuduttuaan hän astuisi aivan
suoraan kotinsa kynnykselle. Korkea, läpinäkymätön koivikko esti itse
mökkiä näkymästä, ja kipunoita kohosi ylös koivikon takaa.

»Marjatta keittää siellä kuumaa maitoa minua varten, koskapa kipunat
sinkoilevat läheisestä.»

Juoksujalkaa hän kiirehti rinnettä alas, painui koivujen muodostamaan
holviin, pääsi sen läpi. Mutta siinä hän äkkiä pysähtyi. Sillä
paikalla, missä ennen oli seisonut mökki, oli nyt vain savuava kasa
hirrenpätkiä ja niiden keskellä särkynyt kiuas. Jorma seisoi siinä
katsellen paloa eikä käsittänyt mitään.

»Marjatta, Marjatta!» — huusi hän kaikin voimin syöksyen keskelle tulta
ja savua, »Marjatta, missä sinä olet?»

Mutta vastaukseksi tuli vain hänen oman äänensä kaiku, joka kieri
pitkin vaarojen rinteitä yhä kauemmaksi saloille. Vielä kerran kokosi
Jorina voimansa ja huusi pitkään, melkein epätoivoisen avunhuudon,
mutta vastaus oli taaskin se sama hätähuuto, joka kuului kaukaa,
toistaen hänen sanansa:

»Marjatta!»

Kun kaiku taas oli vaiennut ja painostava hiljaisuus tullut, tunsi
nuorukainen kaiken katoavan ajatuksista ja jotakin leijaili hänen
silmiensä eteen. Jokin näkymätön seinä tuli edessä yhä tiiviimmäksi
ja tiiviimmäksi, ja Jorma tunsi vaipuvansa johonkin suloiseen ja
pehmoiseen. Hänen tajuntansa alkoi jo sammua ja silmätkään eivät
tahtoneet nähdä mitään. Mutta silloin tuntui joku lähestyvän häntä.
Jorma ponnistautui takaisin tajuntaansa ja näkikin savuavan raunion
keskeltä mustan haamun nousevan ilkeästi häneen katsoen.

»Stefan», tuli ähkäisy Jorman rinnasta.

Ja Stefan tuli vain lähemmäksi hymyillen pirullisesti, pirullisenimin
kuin koskaan elämässään, ja paljaassa päälaessa oli iso, verinen reikä.
Munkki tuli aivan Jorman viereen, antoi hampaittensa välähtää, kääntyi
sitten savuaviin hirsiin päin, osoitti niitä kädellään, virnistäen koko
ajan voitonriemuisena. Sitten osoittava käsi kääntyi verkalleen, näytti
mäen päälle johtavaa polkua ja siirtyi sen jälkeen Pielisjoen suuntaan.
Ja sitten kuului yössä Stefanin raikuva pilkkanauru, joka tuntui
merkitsevän:

»Minä tein tämän kaiken! Ja minä se olin, joka vein Marjatankin pois!»

»Perkele!» — karjaisi Jorma.

Stefanin haamu katosi samalla, ja kuin hulluna Jorma syöksyi ylös
mäelle. Ja hullu hän kai olikin, koskapa hän meni polvillaan polkua
ylös kuin etsien jotakin. Lieneekö hän löytänyt sieltä mitään vai ei,
mutta äkkiä hän nousi jälleen pystyyn lähtien juoksemaan Pielisjokea
kohti. Hän tuli sen rantaan, mutta ei näyttänyt olevan vieläkään
tyytyväinen, vaan jatkoi kulkuaan rantaa pitkin etelään kohti Kuhasaloa.

Ja kun hän viimein tuli lähelle joensuuta, kuuli hän ääniä rannalta
ja pysähtyi kuuntelemaan. Sitten hän hiipi puulta puulle kuin kylään
tuleva vainolainen, ja näki viimein edessään munkin ahertavan jotakin
rannalla veneensä luona. Jorma syöksyi kaikin voimin munkin päälle,
tarttui kiinni tämän kurkkuun, ja munkki vaipui polvilleen Jorman eteen.

»Missä Marjatta on?»

»En tiedä mitään Marjattaa», koetti munkki änkyttää sillä vähäisellä
hengellään, mikä virtasi hänen kurkustaan.

»Valehtelet, käärme! Missä se tyttö on, jonka munkit toivat luostariin?»

Noiden sanojen aikana kohosi Jorman käsi jo munkin pään päälle, ja se
antoikin toiselle halun puhua:

»Voi, veli Jegor, tyttö annettiin isä Stefanin käskystä hakea
luostariin, mutta kun noutajat tulivat hänen kanssaan veneellä alas
jokea, kaasi tyttö tuossa koskessa veneen ja kaikki muut hukkuivat
paitsi yksi veli!»

»Onko se totta?»

»Totta on! Etsimme täällä juuri hukkuneita, mutta emme pimeässä löydä
mitään», koetti munkki selittää viattomana ja ristinmerkkejä tehden.

»Onko Stefan kuollut?»

»Kyllä, pyhä isä Stefan on kuollut», huokasi munkki.

Ja nyt Jorma kirosi, kirosi hartaammin kuin koskaan ennen ja huusi:

»Pyhäkö? Pyhiä te pirut olette vielä sittenkin, vaikka tapoitte
Marjatan! Mutta nyt ette enää syljeskelekään minun silmilleni, senkin
kyyt!»

Ja Jorma tarttui molemmin käsin kiinni munkkiin, nosti hänet maasta
ylös päänsä päälle, pidellen siellä miestä hetkisen ilmassa suorin
käsin, ja paiskasi sen sitten päälleen alas rantakivikkoon. Hän katseli
hetkisen, liikkuisiko se vielä, mutta kun elonmerkkejä ei näkynyt,
läksi hän eteenpäin.

»Jo toinen mies tänä yönä, ja pian tulee vielä lisää!»,— sanoi Jorma
itselleen, työnsi munkin veneen virran mukaan ja hyppäsi siihen,
lähtien soutamaan Kuhasaloa kohti.

Ja mitä Jorma oli sinä yönä tehnyt Kuhasalossa, siitä nähtiin jäljet
vasta muutamien päivien kuluttua, kun karjalaisetkin menivät sinne
tekemään viimeistä tiliään. Heidän edellään oli jo ehtinyt kuolema
kulkea, sillä luostarin pihalla oli pari ruumista, eteisessä oli neljä,
vieläpä pari itse kirkossakin. Ketään eläviä ei ollut enää näkyvillä,
ja karjalaiset uskoivat jonkun luostarin omista pahoista hengistä
tehneen sen kaiken. Kirkossakin oli kaikki särjetty, ikonostaasi oli
yhtenä lautakasana lattialla ja kaikki kuvat murskana. Mutta kukaan
ei tiennyt sitä, että se sama pahahenki, joka tuon kaiken oli tehnyt,
oli itse aikoinaan toivonut pääsevänsä koko luostarin kohottajaksi ja
suurentamaksi, mutta olikin nyt tullut sen hävittäjäksi. Tämä mies
oli raivonnut luostarissa ja surmannut jokaisen, joka sattui olemaan
silloin sisällä. Ja ne, jotka olivat naaraamassa hukkuneita tovereitaan
koskesta, kiittivät hyvää onneaan, kun pelastuivat Jorman käsistä ja
pääsivät ehyin nahoin pakenemaan Valamoon. Vaikka eiväthän sentään
kaikki päässeet Valamoonkaan, sillä pitkien aikojen kuluttua löysivät
ihmiset vielä kosken läheltä kolme ruumista ja niiden viereltä verisen
seipään, jolla miesten päät oli halkaistu.

Tarina Kuhasalon luostarista oli nyt loppunut, mutta vielä kauan
jälkeenpäinkin tuntui siltä kuin Ontron poika olisi liikkunut sen
autioissa suojissa etsien jotakin.




IX.


Murhayön jälkeisenä aamuna Jorma heräsi lopen uupuneena ja masentuneena
lähellä Jaamankangasta. Hän ei nähtävästi ollut jaksanut kulkea
takaisin palopaikalle, vaan oli kaatunut kesken matkan. Kun hän nyt
katseli ympärilleen, huomasi hän nukkuessaan nojanneensa päätään
korkeaan hiekkakasaan, minkä hän tunsi umpeenluoduksi haudaksi. Se oli
hänen äitinsä hauta, jonka he yhdessä Marjatan kanssa olivat vasta
toissapäivänä peittäneet.

»Tännekös minä tulinkin!» sanoi Jorma silittäen multaa kädellään.

Mennyt oli jo äiti, mennyt oli Marjatta ja menneet olivat kaikki
kultaiset toiveetkin. Äidin hauta oli tässä hänen päänsä alla, Marjatan
hauta oli siellä, missä levoton koski kuohutti Pielisjoen vesiä
Pyhäselkään, ja menneitten toiveitten vielä avonaista hautaa osoitti
jokainen puu, paloraunio ja — luostari.

Mutta se oli luotava umpeen!

»Ei, en aio tulla vielä luoksenne, äiti ja Marjatta! Kuolen kyllä
maailmasta, mutta itselleni minä elän!» — huusi Jorma, hyppäsi pystyyn
ja läksi menemään kohti palopaikkaa.

»Nyt olen täyttänyt sen, mitä ihmiset tahtoivat ja toivoivat. Mutta
vaikka olenkin täyttänyt velvollisuuteni heitä kohtaan, en ole
vielä päässyt siihen, mihin minä itse olen tahtonut. Mikä on minun
päämääräni? — Rauha. — Ja miten tuon rauhani saavutan? — Voittamalla
vereni!»

Ja aivankuin etsien menneen onnensa rippeitä hän meni vielä heikosti
savuavien kekäleiden keskelle penkoen siellä tuhkaa. Kun hän löysi
jonkin raudankappaleen tai muun esineen, vei hän sen pois ikäänkuin se
olisi ollut suunnattoman suuri omaisuus. Sitten hän meni rinteeseen,
missä koivujen lehdet olivat polulla menneet kasaan kuin jotakin
raskasta esinettä maata pitkin vedettäessä. Sieltä Jorma löysi Marjatan
liinan ja hopeisen ristin katkenneine ketjuineen. Ristin hän heitti
koivikon yli lampeen, mutta liinan vei toisten tavaroittensa joukkoon.
Nyt hän meni palosta säästyneeseen aittaan, kantoi sieltä ulos kaikki
jäljelle jääneet tavarat ja latoi ne nurmikolle.

»Mihin minä nyt lähden? Koitereelle vai Olavinlinnaanko? — Ei, en tahdo
nähdä enää ihmisiä, vaan menen jonnekin, missä saan olla aivan yksin.»

Jorma antoi katseensa kulkea yli Höytiäisen laajan selän ja näki sen
keskellä valkorantaisen Joutsenisen yhtä houkuttelevana ja kutsuvana
kuin ennenkin.

»Tuonne minä menen!»

Ladottuaan kaiken tavaransa veneeseensä silmäili hän kaikkea mennyttä
viimeisen kerran ja ajatteli:

»Jos Marjatta vielä eläisi, niin juuri tällä hetkellä ottaisimme hänen
kanssaan hyvästit tältä samalta paikalta lähtiessämme yhteiselle
matkallemme. Mutta nyt minä saankin mennä yksin! — Te vääräuskoiset,
jotka tuhositte elämän Marjatalta, minulta ja itseltännekin, olette
kaikki nyt yhtä mykkiä kuin päämiehenne ja liian myöhään etsitte nyt
sitä rauhaa, jota teille ei tulla koskaan antamaan! — Mutta minä saan
kenties senkin vielä!»

Nyt työnsi Jorma haapionsa vesille, hyppäsi siihen ja aloitti matkansa
uutta elämää kohti.

Hän meni Joutsenisen saareen, yksinäisyyteen, eikä aikonut palata
maailmaan enää koskaan takaisin. — Ja sinne mäen päälle, kuusien
suojaan kohosi maja pieni kuin karhun pesä. Se oli niin matala, että
seisoessa kosketti pää kattoon ja niin pieni, että nukkuessa ei
tahtonut sopia suoraksi sen sisään. Seinistä tuli niin vahvat, ettei
pahinkaan pakkanen olisi voinut tunkeutua niiden läpi, sillä ne oli
tehty paksuista hirsistä kaksinkertaisiksi ja tilkitty tiukkaan savella
ja sammalilla. Yhdessä nurkassa oli liedentapainen, joka lämmitti
majan. Ja pieni läheinen ei kyennyt kovallakaan pakkasella laskemaan
kylmää sisälle. Lopuksi Jorma kantoi vielä liuskakiviä vuoteen pohjaksi
ja päällysti sen paksulla kuusenhavu- ja sammalkerroksella.

Kun se kaikki oli valmista, otti Jorma kirveensä ja meni raivaamaan
itselleen polkua majasta järvenrantaan ja asetti rinteen jyrkimpiin
paikkoihin kiviä portaiksi. Vähän matkan päässä siitä löytyi sopiva
valkama haapiolle, jossa se saattoi olla pensaiden sisällä piilossa
järvellä soutelevien ihmisten katseilta. Ja saaren keskellä oli
pieni, kirkasvesinen lammikko, jonka rannalla Jorma liuvitteli usein
päiväkaudet viskelemällä pieniä kiviä tai käpyjä sen veteen ja
katsellen, kuinka laineet, suurina renkaina tulivat rantaan.

Ihmiset eivät erakkoa häirinneet. — Kaikkein lähimpänä oli maa
muutamien virstojen päässä idässä. Sieltä näkyivätkin Pyytivaaran
koivikkorinteet ja Kontiolahden ensimmäiset talot. — Pohjoisessa oli
aava selkä. — Lännessä siintivät sinisinä korkeat Kunnasniemen rannat,
ja sieltäkin näkyi metsän keskeltä jokin vaaleampi peltotilkku. —
Etelässä oli Jaamankangas ja Kontioniemi, jonka petäjikön takaa nousi
savu suuresta hovista. Korkeat Höytiäisen laineet tulivat jostakin
Kinahmosta päin ja kierivät valkeana nauhana toisiaan ajaen pitkin
rantahietikkoa. Ja jokainen niistä piirsi hiekkaan omituisia koukerolta
ja viivoja, jotakin käsittämätöntä kirjoitusta, jota erakko ei oppinut
lukemaan. Oman elämänsä tarinoita kai nekin sinne kertoilivat. Mutta
kun yksi oli tuskin saanut viivansa valmiiksi, tuli jo toinen laine
ja kolmaskin, ja niin olivat ensimmäisen merkitsemät viivat kadonneet
näkymättömiin ja tilalle olivat tulleet uudet, entistä kauniimmat. Ja
ne kaikki olivat uusia särkyviä elämäntarinoita, jotka päättyivät sinne
rantahietikolle.

Ja tämä kaikki oli erakon pientä ja pyhää valtakuntaa, jota kaikkea
hallitsi erakko Jorma, kuunnellen jokaisen alamaisensa, puun,
pensaan ja laineen puhetta, ymmärtäen sen hyvin, vaikkei ollutkaan
kieltä oppinut. Ja nuo kaikki eivät olleet enää hänelle kuolleita ja
tunnottomia, vaan eläviä olentoja, joista jokainen oli paljon parempi
kuin yksikään ihminen, sillä eiväthän ne tehneet pahaa kenellekään. Ne
olivat hyviä haltioita, joiden kaltaiseksi Jormakin tahtoi päästä.

»Kunpa voisin tulla yhtä hyväksi kuin tuo suuri kuusi tuossa», ajatteli
hän, »kunpa voisin seisoa sen tavoin kesät ja talvet, nähdä ympärilläni
kaiken kauneuden, tuntematta ikävää mihinkään. Ja kun aikani olisi
täysi, kuivuisin sitten ja kaatuisin tuohon rinteelle, tuntematta
mitään tuskaa jättäessäni elämän!»

Jormasta tuli nyt ympäristönsä hyvä ystävä ja suojelija, tahtoessaan
säilyttää saarensa mahdollisimman koskemattomana. Mitäpä häneen kuului,
jos manteren puolella kaatuikin jokin kaunis koivikko ja sen sijalle
ilmestyi seuraavana kesänä vihreä pelto, kunhan vain ihmiset eivät
tunkeutuneet repimään hänen saartaan. Siellä manterella he saivat
tehdä Jorman puolesta pahaa mielin määrin luonnolle ja toisilleen, kun
Joutseninen vain säilyi rauhassa hyvine haltioineen.

Kun ihminen keskustelee vuosikausia vain oman itsensä ja luonnon kanssa
niinkuin Jorma oli tehnyt, ei ole ihme, jos hän näkee jo jokaisessa
kivessä ja puussa elämän ja hengen. Olihan hänkin munkkina ollessaan
pitänyt haltioitakin vain kastamattomain kuviteltuina jumalina, mutta
nyt hän näki niitä jo itsekin kaikkialla, varsinkin lammikon rannalta.
Hän oppi käsittämään, miksi yksinäisillä saloilta ja metsien sydämessä
asuvat karjalaiset eivät voineet uskoa novgorodilaisten jumalaiseen,
vaan pitivät omaa luontoaan paljon sitäkin parempana. Ei hänestä
enää sekään ollut mikään ihme ja mahdottomuus, että ihminen saattoi
kuunnella haltioiden puheita ja ottaa vaarin heidän neuvoistaan.

Niiden suosioon Jormakin tahtoi nyt päästä. Hän hiipi puulta puulle,
voidakseen edes jollakin tavoin nähdä ne omin silmin ja päästä perille
niiden monista pitämyksistä. Mutta aina ehtivät haltiat huomata hänet
ajoissa ja paeta piiloon. Se hiukan harmitti Jormaa, hän yritti
uudelleen, mutta yhtä valppaita ne olivat joka kerta eivätkä laskeneet
kastettua miestä lähelleen.

»Ne pelkäävät minua, mutta minäpä koetan ne houkutella majani
lähettyville.»

Hän vei kalakeittoa majan takana olevan suuren kuusen juurelle. Alussa
haltiat eivät huolineet sitäkään, mutta kun erakko ampui riistaa ja
uhrasi kaikkein verisimmät palat, alkoi hän päästä jo tuloksiinkin
vaivoistaan. Kun Jorma joka aamu meni katsomaan uhrikuuselle, oli
parhaat palat lihasta syöty pois.

Siitä hetkestä lähtien tuli Jorman tärkeimmäksi tehtäväksi ja
suurimmaksi huviksi haltioiden pidätteleminen majan lähettyvillä.
Lopulta hän jo loikoessaan iltaisin kivivuoteellaan saattoi selvään
kuulla joko uhrikuusen juurelta tai majan sisältökin lieden takaa
selvää haltioiden liikkumista. Silloin erakko hykerteli käsiään suu
leveässä hymyssä, kun hänen entinen kasteensa oli jo annettu anteeksi.

Varmaa oli sekin, että haltiat toivat ahkeralle palvelijalleen vain
onnea ja hyötyä, jos olivat suosiollisia. Sillä muutamien vuosien
kuluttua huomasi Jormakin elämänsä paljon entistä paremmaksi.
Riistaa oli liiaksikin. Sitä varten piti tehdä jo pieni aittakin,
missä hän voi säilyttää talven suuret varastot. Nyt jo uskoi entinen
munkki täydellisesti sen, ettei haltioiden palveleminen ollut mitään
pakanuutta, koskapa ne muistivat häntäkin, jota maailmassa ei ollut
kukaan muu ajatellut. Ne muistivat häntä jo paljon enemmän kuin
novgorodilaisten Jumala milloinkaan.

Näin oli luostarin kasvatista, erakko Jormasta, tullut metsässä
asuessaan haltioiden ja vanhan suomalaisen uskonnon vakava kannattaja!

Ja mikä ihmeellisintä: Kun Jorma vain aina muisti haltioitaan, meni
niiden suosio jo niin pitkälle, että hän eräältä kalastusmatkalta
palattuaan löysi majansa pöydältä kaksi aivan oikeata leipää, pienen
säkillisen jauhoja, vakan voita ja pussillisen suoloja. Sellaisia
antimia hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuosikymmeneen saaressaan. Ja
mistäpäs muualta erakko parka olisi voinut toivoa sellaisia lahjoja
kuin saaren omilta haltioilta, sillä eiväthän ihmiset joutaneet niin
paljon ajattelemaan toisiaan, eivätkä sitä tahtoneetkaan! Hetkistä
myöhemmin tuli vielä toinenkin samanlainen lahja, ja kun hän syksyllä
oli usein kalamatkoillaan, oli se kaikki jo niin tavallista, että pieni
aitta tuli aivan kukkuroilleen syötävää talven varalle.

»Tällaista on elämäni nyt, ja olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin
koskaan ennen. Alussa pidin kaikkea tätä raskaana, mutta nyt uskon,
ettei tuolla manteren puolella ole yhtään niin tyytyväistä ihmistä
kuin minä. Miksei jokainen muukin mene yksinäisyyteen ja koeta löytää
onneaan sieltä!»

Jorma meni ja leikkasi oman viisikantansa kuvan uhrikuusen kylkeen,
uskoen onnensa tulevan siitä vain kaksinkertaiseksi.

»Toivoin kerran pääseväni samanlaiseksi kuin tämä kuusi. En ole
vielä päässyt niin pitkälle, mutta luulen voivani oppia elämään yhtä
huolettomana, vahvana ja hyvänä. Joutuisinhan kyllä jo kuolemaankin,
mutta kun kärsimykseni ovat vielä kesken, niin odotanpahan. Sitten,
kun tuo puu joskus vanhuuttaan kaatuu, on se oleva merkki siitä, että
Ontron poika on sovittanut kaikki entiset erehdyksensä ja on silloin
tullut elämänsä määrään. Silloin, samalla kertaa tahdon mennä tuon
kuusen mukana. Juuri silloin, muttei ennen!»

Jorma näki, että kuusi oli hiukan kallellaan majaan päin. Kun tuo
korkea ja paksu puu kaatuisi, menisi se suoraan majan päälle ja särkisi
sen varmasti. Silloinhan hänkin, Jorma, ollessaan sisällä majassa,
hautautuisi ainiaaksi puun alle.

»Nyt siis tiedän, milloin minun aikani tulee täyteen!»

Kerran, eräänä talviyönä, huomasi Jorma sieltä, missä Kontioniemen
suuren hovin piti olla, korkeiden tulenliekkien nousevan ylös, saaden
kuin revontulen kajastuksen taivaalle. Se oli tulipalo, jonka syytä
Jorma koetti arvailla. Ja sinä samana yönä kuuli hän saareensa ensi
kerran ihmisääniäkin, jotka tulivat kuin hätähuutoina, ja sellaisiahan
ne olivatkin. Mutta erakko, joka tahtoi olla välinpitämätön kaikesta
ulkomaailmasta, pidättyi lähtemästä avuksi, sillä mitäs ihmiset
häneen kuuluivat. Nyt katseli hän vain kylmänä tuota paloa ja huomasi
hetken kuluttua vaarojen takaa syttyvän toisen samanlaisen ja heti
kolmannenkin. Siis vainolainen, niinkuin Jorma oli ajatellutkin!

Sellaisia juuri ihmiset olivat! Sen, mitä toiset olivat saaneet pystyyn
vuosikausia kestävällä raskaalla työllä, hävittivät toiset ryöstön- ja
kostonhalussaan muutamassa hetkessä.

»Polttakoot ja tappakoot niin paljon kuin kerkiävät, kunhan vain
sovittavat kaiken lopuksi!» — ajatteli erakko ja astui majaansa. »Minä
olen saanut itselleni tällaisen enkä tarvitse kenenkään toisen omaa.
Jokaisella toisellakin on samat mahdollisuudet, tarvitsematta ryöstää
ketään.»

Hän heittäytyi sammalilleen, veti nahkaiset päälleen ja nukahti
niinkuin se, joka ei pyydä eikä toivo keneltäkään muulta mitään, jos ei
kenellekään annakaan, vaan vaatii kaiken itseltään. Sillä tavoin nukkuu
vain se, joka tietää, että huominen päivä tuo tullessaan yhtä paljon
kuin eilinenkin.

Vähitellen alkoi erakkoon tarttua se usko, että ihmiset, joiden talot
ja pellot hän näki Kontiolahden puolelta, olivat sentään siedettäviä.
Hän uskoi heistä tuota vain sen takia, kun he eivät koskaan
hätyytelleet Jormaa saarellaan eivätkä pyrkineet valloittelemaan hänen
kalavesiään ja lintupaikkojaan, vaan antoivat hänen elää huolettomana
kuin parhain itsevaltias. Senvuoksi hän alkoi jännityksellä seurata
peltotilkkujen laajenemista ja toivoi niistä syksyllä lähtevän runsaan
sadon, vaikka se tulisikin ihmisille.

Oliko hän alkanut kaivata maailmaan, kun oli jo oppinut pitämään
ihmisiä hyvinä?

Ei, sitä hän ei tehnyt! Sillä jos yksikään ihminen olisi tullut
valloittelemaan saareen tai häiritsemään rauhaa, olisi hän heti pitänyt
niitä vihollisinaan.

»Olen tehnyt heidän elämänsä paljon entistään väljemmäksi, kun vapautin
heidät oman rauhani hinnalla luostarin painajaisesta. Eipä ennen
saanut täälläkään olla kellään karjalaisella tuollaisia peltoja; mutta
nyt, kun luostari meni ja munkit sen mukana, on tuo maa nyt heidän
omaansa eikä heidän tarvitse maksaa veroja. Koko Pohjois-Karjala
vaurastuu. Mutta kenen kustannuksella? — Minun, sillä minähän sen
tein, vaikka maksoinkin siitä kalliisti. Aikoinaan pidettiin Ontron
poikaa oman isänsä työn tuhoojana, mutta huomaanpa nyt, että hänkin
on tehnyt jotakin heimolleen. Ja parempihan on, että minä, jolla on
paljon enemmän velvollisuuksia kuin muilla ihmisillä, kannan murhaajan
nimeä. Noilla ihmisillä tuolla Kontiolahdella on niin paljon muutakin
ajateltavaa ja kärsimistä, etteivät he enää kaiken sen lisäksi tarvitse
omantunnon tuskia kestettäväkseen. Olen siis parantanut toisten elämää
sillä, että olen huonontanut omaani. Mutta silloinhan ei ainakaan
Ontron poika ole enää velkaa ihmisille, vaan ihmiset hänelle.»

Kului taas muutamia vuosia. Niiden mennessä erakko oppi kärsimään
hiukan ihmisiäkin. — Saarihan ei ollut kovin kaukana manteresta, joten
silloin tällöin saattoi sinne eksyä joku kalamies. Joka kerta Jorma
pakeni johonkin koloon tarkkaamaan, mitä nuo maailmasta tulleet,
kutsumattomat vieraat tahtoisivat hänen valtakunnastaan. Mutta vieraat
saattoivat kyllä löytää majan, katsella ja ihmetellä sitä hetkisen
ulkoa ja sisältä ja palata viimein omalle puolelleen järvenselkää,
ottamatta lähtiessään edes tulusrautojakaan majan pankolta. Silloin
palasi Jorma piilostaan ja ajatteli:

»Rehellisiä he ainakin ovat, siis he saavat käydä täällä. Mutta kun
ensimmäinen rauhanrikkominen tapahtuu, silloin minä ammun nuolen heidän
kurkkuunsa tai houkuttelen haltiani heidän kimppuunsa!»

Ja joka kerta, kun selälle ilmestyi vene, tarkkasi Jorma, menisikö
se saaren ohi vai tulisiko rantaan. Ja muutamia kertoja näytti jo
siltä kuin erakkoa olisi saaresta etsittykin, mutta tämä varoi kyllä
tulemasta löydetyksi.

»Minua ei heidän tarvitse nähdä, sillä minulla ei ole enää mitään
maksettavaa heille. Ja jos näyttäytyisinkin heille, niin silloin en
olisikaan enää erakko, vaan olisin velvollinen tekemään jotakin heidän
hyväkseen tai he minun. Ja heiltä ei minulle ole kuitenkaan tulossa
mitään parannusta elämääni.»

Mahdollisesti manteren puolella jo tiedettiin jonkun asuvan saaressa,
koskapa vierailut viimein lakkasivat Jorman suureksi iloksi.
Epäilivätkö ihmiset saaressa asuvan jonkin hyvän haltian tai suuren
roiston, sitä ei erakko osannut arvata. Mutta joka tapauksessa alettiin
saarta karttaa, kenties pelätäkin.

Ja silloin olivat haltiatkin taas entistään suosiollisempia. Entistään
useammin ilmestyivät suola- ja jauhosäkit majan pöydälle erakon poissa
ollessa.

»Hyvä on, etteivät ihmiset käy. Haltiatkin ovat siitä mielissään ja
minä itse saan olla rauhassa.»

Mutta miksi sitten hänen haltiansa oikein vihasivat noita karjalaisia,
jotka itsekin olivat haltioiden palvelijoita? Vai olivatko
novgorodilaisten opit saaneet sittenkin voiton kaikesta? Jos niin
oli, niin silloin olivat asiat huonosti Ilomantsin pokostalla!
No, olipa kuinka tahansa, hän itse ei kuitenkaan uskonut enää
olemattomaan Jumalaan, joka oli tuottanut vain onnettomuutta kaikille
ristinpalvelijoille. Jos tuo Jumala olisi ollut olemassa, niin miksei
hän mennyt omiensa puolelle ja suojellut heitä aina. Jos Jormakin vain
olisi ollut uskomatta sellaisiin jumaliin ja kantanut aina kaulassaan
viisikantaa, niin hänelle ja Marjatalle ei olisi koskaan tapahtunut
mitään pahaa.

Sillä tavoin, mäen rinteellä istuessaan ja Kontiolahdelle katsellessaan
erakko koetti ratkaista elämänsä tarkoitusta, odotti toivomaansa rauhaa
ja muisteli menneitä aikoja. Ja hän luuli vielä nytkin elävänsä yksin
ja salassa maailmalta eikä huomannut enää elämää ympärillään. Mutta
ihmiset, jotka ajoivat talvitietä myöten jään poikki, saattoivat nähdä
hänet joko kantamassa vettä polkua ylös rannasta tai kompuroimassa
suksineen paksussa lumessa. Manteren puolelle näkyi aivan selvästi,
milloin savua nousi erakon majan lakeisesta. Kesälläkin saattoi
kalamiehiä liikkua saaressa aivan Jorman lähettyvillä, tämän tietämättä
siitä mitään.

Kun vuosikymmenien ajan odottaa rauhaa niin hartaasti kuin Jorma
eikä näe elämässään enää mitään muuta kuin yhtä ja samaa tasaista,
väsyy siihen ja uskoo itsekin jo siihen, mihin on pyrkinyt. Niinpä jo
Jormakin ajatteli:

»Kun ihmiset eivät käy enää saaressa, uskon heidän jo tyytyvän
kaikkeen, mitä olen tehnyt heidän hyväkseen. He eivät vaadi minulta
enää mitään, siksipä he jo pysyvätkin poissa. — Haltiat ovat minulle
suosiollisia, siis he ovat antaneet jo kasteeni ja muut erehdykseni
anteeksi. — Mistään uskonnoista ja jumalista en enää välitä, sillä nyt
olen jo löytänyt itselleni sen oikean. — Maailmaan en enää kaipaa,
vaikka näenkin sen tuolla edessäni. — Enkö ole jo saavuttanutkin
rauhaani? Olen, uskon saaneeni!»

Erakko iloitsi käsiään hykerrellcn, että hän oli jo tullut
täydellisesti välinpitämättömäksi kaikkeen, omaan itseensäkin nähden.
Ja sekö juuri oli merkki siitä, että ihminen oli saanut rauhansa ja oli
kypsä kuolemaan? — Niin luuli nyt Jorma.

Mutta yht'äkkiä oli erakko kuulevinaan metsiköstä selkänsä takaa
ilkeätä, selkäpiitä karmivaa pilkkanaurua. Hän kääntyi katsomaan, kuka
hänen sanoilleen nauroi, muttei nähnyt ketään. Nyt alkoi Jorma muistaa
kuulleensa saman äänen ennenkin, — se oli tapahtunut silloin, kun hän
oli turhaan etsinyt Marjattaa palopaikalta. Juuri silloin oli kuin
jokin seinä tullut hänen ja muun maailman väliin. Silloin oli Stefanin
haamu halkaistuin päin noussut tuhkasta ja nauranut tuon saman naurun
kuin nytkin! — Siis juuri Stefan! Stefan nauroi hänelle vieläkin,
vaikka olikin ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. — Mitähän se vielä
tuo kaikki saattoi merkitä? — Tulisiko hän vielä kuolemastaankin
piinaamaan Jormaa samalla tavoin kuin oli tehnyt eläessään? — Eikö
Stefan ollut vieläkään saanut kyllikseen?

Nyt, tuon naurun jälkeen, alkoi Jorman silmien edestä kohota jotakin
pois. Tuntui kuin usva olisi haihtunut, ja se läpinäkyvä seinä, joka
oli hänet aina erottanut kaikesta muusta, olisi lähtenyt loittonemaan.
Ja hän näki nyt kaiken aivan toisenlaisena kuin tähän saakka, juuri
sellaisena kuin munkkina ollessaankin.

Oliko hän ollut hullu ja saanut nyt järkensä takaisin?

Ehken oli, ehken ei. Joka tapauksessa hän oli nyt kuin uudestaan
maailmaan palannut ja vapautunut jostakin kuoresta, joka oli tähän
saakka ympäröinyt häntä.

Ja nyt Jorma katseli ihmeissään muuttunutta luontoa ympärillään ja
katseli itseäänkin. Tai oikeastaan ei mitään ollut muuttunut, vaan
hän itse katsoi eri silmillä. Kun hän näki kätensä, olivat ne laihat
ja vapisevat. Hän hypisteli pitkää partaansa ja tukkaansa — ne olivat
aivan lumivalkoiset. Hän siveli kasvojaan — ja tunsi niiden olevan
ryppyiset.

Nyt Jorma tunsi taas itsensä ja huomasi olevansa hyvin vanha.




X.


Siitä hetkestä lähtien, kun Stefanin nauru oli sytyttänyt uudelleen
Jorman sammuneen järjen, oli tämä tuntenut jotakin samaa, mitä jokainen
ihminen tuntee silloin, kun takatalvi tulee. Jorma oli iloinnut
saavuttamastaan keväästä, mutta tunsikin nyt valkean kääreliinan
laskeutuneen kaiken päälle. Olivatko hänen koko erakkoaikansa
kärsimykset olleet turhat ja niillekö Stefan oli nauranut?

Kun Jorma-vanhus istui kerran tavallisella paikallaan rinteellä ja
katsoi nyt taas manteren puolelle, huomasi hän sinne rakennettavan
uutta taloa. Se tuli paljon suuremmaksi kaikkia muita ja ylemmäksi mäen
päälle, jossa se seisoi kuin hovi monien mökkien keskellä.

»Tuollaisen minäkin olisin rakentanut, jos olisin mennyt Ruotsin
puolelle», ajatteli hän.

Jorma katsoi vielä tarkemmin taloa ja kirosi äkkiä ääneen
hämmästyksissään:

»Voi, hyvät haltiat, luostariako sinne rakennetaankin!»

Se rakennus, jota hän katseli, oli jo nostanut kurkihirtensä, mutta se
ei ollutkaan tavallisen hovin näköinen, vaan sinne rakennettiin kuin
jotakin kupoolin tapaistakin.

»Varmasti se ei ole hovi. Ja kaikki maahiset saavat repiä silmät
päästäni, ellei se ole luostari!»

Kauan aikaa hän seisoi siinä katsellen, tietämättä oikein, mitä olisi
pitänyt ajatella. Jorma oli luullut pelastaneensa Pohjois-Karjalan
novgorodilaisista, mutta niitä oli tietysti tullutkin sata jokaisen
hänen tappamansa tilalle, koskapa niille ei ollut tilaa enää
Kuhasalossa, vaan piti jo tänne, keskelle karjalaiskylää, rakentaa
toinen samanlainen. Olipa ollut onni, että hän oli tullut Joutseniseen
ja säästynyt siten näkemästä niitä ristinpalvelijoita eikä tarvinnut
ruveta enää uusiin veritöihin päästäkseen heistä eroon. Mutta hiipipä
jo erakkoon pelkokin:

»Jos ne koirat tulevat tänne saareen, niin mitä minä silloin teen?»

Lieköhän ollut taas entinen Jorma, joka oli noussut samalla kertaa
järjen kanssa ja pani vastaamaan:

»Jos yksikään munkki tulee tänne, niin minä tapan sen armotta!»

Nyt erakko meni hakemaan vanhan jousensa, koetellen sen kaaren voimaa
ja omia jänteitään. Kaari oli yhtä luja kuin ennenkin, mutta miehen
käsivarret vain olivat jo niin paljon huonontuneet, ettei hän tahtonut
jaksaa vetää asetta enää vireeseen.

»Enkö saa olla rauhassa täälläkään, kun jo rakentavat tsasouniaan
kuin minun kiusallani? Ja aikovatkohan ne kastaa vielä kaikki
ihmiset, minutkin? Pitääkö minunkin majani nurkassa olla pyhäinkuva
ja talikynttilä sen edessä? Kyllä ainakin karjalaiset näkyvät aikovan
taipua kasteeseen, koskapa antavat rakentaa luostareita keskelle
kyläänsä. Tai kenties heidät onkin kastettu uudelleen jo aikoja sitten,
minun tietämättäni?»

Pitäisikö hänenkin siis taipua kasteeseen, koskapa hän oli viimeinen?

»Ei, sitä ei tule tapahtumaan, vaikka minun pitäisi tehdä kymmenen
uutta murhaa ja elää sitten viisikymmentä uutta katumuksen vuotta
erakkona!»

Mutta nyt! Nyt kuului kuin suuri kello olisi soinut! Sen ääni kuului
aivan selvästi yli veden. — Siis sittenkin luostari! — Jorma tunsi kuin
jotakin olisi revitty rikki hänen sisällään, aivan kuin vahva käsi
olisi tarttunut sydämeen, koettaen vetää sitä ulos ruumiista. Kyllä,
varmasti siellä soi kello, vaikka erakko toivoikin vain erehtyneensä.
Ja niittyjen poikki näytti kulkevan ihmisparvia tuota uutta rakennusta
kohti. Kaikki oli aivankuin Iljan ja Teofiluksen aikoihin; silloinhan
karjalaisetkin olivat saaneet käydä kuulemassa messua luostarissa,
muttei koskaan sen jälkeen. Kenties nytkin oli tullut joku uusi Ilja
karjalaisia kastamaan?

Jorma muisti, että juuri hänestähän oli pitänyt tulla Iljan seuraaja
ja työn jatkaja. Ja olihan Ilja itsekin toivonut samaa. Mutta nyt
hän olikin täällä vain erakkona ja sai tyytyä katselemaan veden yli,
kuinka ihmiset suurissa parvissa menivät sen toisen miehen luo, joka
oli saanut hänen työnsä käsiinsä. Ja pari kolme kyyneltäkin taisi jo
tipahtaa harmaalle parralle sitä ajatellessa. Mutta hän kavahti pystyyn
ja huusi:

»Houkkio, sitäkö minä itken, kun en ole tuolla luostarin ikonostaasin
edessä parhaillaan laskettelemassa valheita, joihin en luottaisi itse
eikä kukaan muukaan. Sielläkö minun pitäisi seisoa, toivoen, että oman
heimoni miehet ja pogumoltsit kumartaisivat edessäni ja pyytäisivät
tuhoa levittävää siunaustani? Ei, kyllä sittenkin on parempi, etten
ole siellä houkuttelemassa ketään valheisiin ja pahuuteen! — Mutta sen
ne saivat nyt tehdyksi tuollakin, että kellonsoitollaan ajoivat minun
haltiani piiloon, ja sitten minä en saa niitä tulemaan enää takaisin
uhrikuuselle ja majalle.»

Jorma otti jousensa ja painui metsän sisään kuin luostarin uhallakin
hakemaan jotakin riistaa haltioilleen uhrattavaksi. Häntä hävetti, että
oli joutunut surun valtaan ajatellessaan sitä, että toinen mies seisoi
hänen paikallaan tuolla luostarissa. Niin, mutta olihan se ajatus ollut
kuitenkin hänen koko lapsuuden ja nuoruuden unelmansa ja saadakseen sen
toteutumaan hän oli niin kauan luostarissa viipynyt ja siellä kärsinyt.

Jorma kiersi metsän löytämättä mitään ja meni sitten rannalle etsimään
vesilintuja. Mutta kun hän tuli manteren puoleiseen kärkeen, näki hän
vedenrajan lähellä käärmeen uivan rantaan.

»Tuo on enne! Enpä ole vielä nähnyt käärmeitä täällä, mutta nyt tuli jo
ensimmäinen luostarin mukana!»

Jorma arveli, olisiko uskaliasta tappaa otusta, mutta koppasi sitten
seipään maasta, ja juuri, kun käärme pääsi kivelle, paiskasi hän sen
kahtia.

»Jos oletkin enne, niin muut eivät lähetä sinua sanansaattajakseen kuin
venäläiset. Ja silloin sinulla ei ole tulemista tänne!»

Käärme sai kuitenkin erakon ajatukset kuohuksiin. Ja lisäksi kaikki
riistakin näytti kadonneen. Niin, haltiat tietysti olivat paenneet ja
samalla panneet kaiken riistan metsänpeittoon!

Kun Jorma palasi tyhjin käsin takaisin majalleen ja yritti mennä sivu
kallionkielekkeen, jonka takana maja oli, seisahtui hän äkkiä ja
painautui matalaksi kallion suojaan, sillä hänen ovensa edessä seisoi
taas ihmisiä. He katselivat kuin erakkoa etsien, mutta tämä oli hyvässä
suojassa ja mietti:

»Kunpa tietäisin, tulevatko nuo hyvässä tai pahassa tarkoituksessa! Ja
jos heidän aikomuksensa eivät ole oikeita, niin mielelläni uhraisin
heistä jonkun haltioilleni.»

Mutta mitäs niillä vierailla oli käsissä? Nyt ne menivät sisään ja
viipyivät kauan. — Erakko ajatteli, että jos ne vain pistäisivät hänen
majansa tuleen, niin hänen olisi niin mainio ampua jokainen niistä
siihen majan ovelle ennenkuin ehtisivät karkaamaan. — Mutta ihmiset
tulivat ulos eivätkä näkyneet aikovan mitään pahaa. Silmäiltyään vielä
joka suunnalle menivät he rantaan ja soutivat pois.

Ja kun Jorma meni majaansa, löysi hän sen pöydältä taas leipää, voita
ja lihaa. Ja aivoissa selvisi, etteivät haltiat olleet noita hyvyyksiä
koskaan tuoneetkaan, vaan ihmiset, ne tihulaiset! Vanhus koppasi leivät
pöydältä, aikoen heittää menemään, mutta tuli kuitenkin ajatelleeksi,
ettei hyviä antimia sillä tavoin saanut viskellä, vaikka ne olivatkin
ihmisten tuomia.

Jopa alkoi Jorma miettiä, että olivatkohan haltiat hänestä erikoisemmin
välittäneetkään. Ja lienevätkö välittäneet uhrikuusestakaan? Ja liekö
olleet koko saaressakaan?

Illalla Jorma tahtoi tulla siitä vakuutetuksi, vei lihaa uhrikuuselle
ja asettui itse piiloon tarkkaamaan. Pitkät ajat hän tähysteli, mutta
mitään ei tullut. Lisäksi alkoi tuulla niin kovasti, että häntä rupesi
puistattamaan. Ja vaikka hän makasikin siinä aamuun asti, ei näkynyt
mitään muuta kuin se luostari Kontiolahdelta. Se pyrkikin mieleen
ja silmiin alituiseen. Ja sen kello tuntui soivan vielä keskellä
yötäkin. — Mutta silloin liikkui jotakin kuusen juurella! Muuan
karvainen otus repi siellä lihapalasta minkä kerkisi, mutta sehän
olikin vain näätä. Tuuli vinkui niin, että otus säikähti sitä, sieppasi
viimein lihapalan kokonaan mukaansa ja katosi. Puut näyttivät kuin
katkeavan, ja aivan varmasti soi luostarissa kello! Kukahan sitäkin
lie lämpyttänyt keskellä yötä? Kenties itse Jumala? — Erakosta tuntui
kaamealta kuunnella sen ääntä tuollaisessa kohinassa. Tuli vielä
entistään pahempi puuska, uhrikuusi ratisi ja heilui kuin tasapainonsa
menettämäisillään. Vielä toinen samanlainen henkäys, ja nyt jo kuusen
juuret irtosivat toiselta puolen maasta, sen latvapuoli heilahti
valtavassa kaaressa ilmassa, kuului korvia särkevä räiskäys ja kuusi
oli pitkällään maassa juurten törröttäessä kalliolta ylöspäin kuin
luurangon kädet.

»Niinpäs se kävi kuin sanoin, että ne kirotut munkit tulevat tänne
saareenkin jumalineen ja mahtineen! Nyt on tuo kellonläilätys kaatanut
minun uhrikuuseni!» — kiroili Jorma.

Erakosta tuntui kaikki jo niin hirveällä, että häntä peloitti olla
näkemässä enää muita ihmeitä, joita kellonsoitto mahdollisesti saisi
aikaan. Hän pujahti majaansa ja mietti, että taisivat sentään kuusenkin
voimat olla pieniä sen kellonsoittajan rinnalla! Ei ollut sellaisia
ihmeitä ennen Kuhasalossa tapahtunut. Tai jos oli tapahtunutkin, niin
tuskinpa munkki Jorma olisi niihin uskonut. Hän ei uskonut muuhun
kuin itseensä. Mutta nyt, vanhana miehenä, alkoi sama mies huomata
suurempien voimien mahdin, ja oli tainnut tehdä siinä väärin, kun oli
pitänyt Jumalaa valheena ja munkkien metkuina.

Nyt oli siis kuusi mennyt. Pitiköhän hänen itsensäkin kuolla jo tänä
samana yönä? — Ei, hänestä tuntui siltä, ettei hänen lähtönsä aika
ollut vielä tullut. Sillä olihan majan säästyminen selvä merkki siitä,
ettei hänen tarvitsisi kuolla. Kuusen kaatuminen tarkoitti kai vain,
että haltioiden palvelemisen oli väistyttävä tieltä, kun Jumala-haltia
tulla jyristäisi uudella voimalla Karjalaan.

Senkin tuhannet ajatukset alkoivat vaivata Jormaa. Hän oli kuulevinaan
haltioiden ja pirujen tanssit ulkoa seinän takaa, joskus harakoiden
pilkkanaurua kaatuneen uhripuun oksilta, vuoroin taas näätien ja metsän
kaikkien karvaturkkien tappelua hänen lihapalasensa päältä. Ja aina
vähän ajan kuluttua erakko nousi vuoteellaan istualleen, koettaen
kuunnella, valehtelivatko korvat, vai oliko siellä tosiaan sellainen
elämä. Mutta silloin, kuunnellessa, oli kaikki taas hiljaista, ja niin
Jorma luuli erehtyneensä tai uneksineensa.

»Kunpa tuolla uunin takana olisi edes sirkka, joka pitäisi sirinällään
minut sen verran valveilla, etten tarvitsisi kuulla tuota helvetillistä
elämää! Mutta eivätpä näy sirkatkaan kotiutuneen murhamiehen majaan.»

Jorma kuunteli vielä hetkisen, mutta kun ulkoa kuului vain tuulen
kohina, vaipui hän takaisin kivivuoteelleen. Mutta heti, kun hän oli
vain ummistanut silmänsä ja saanut ajatukset pois nykyisyydestä, alkoi
sama melu uudestaan. Ulkoa kuului, kuinka uhrikuusi kaatui rymisten.
Se tuntui tulevan suoraan majan päälle, mutta mätkähtikin sitten
sivuun. Itse Jumala tuntui kulkevan kuin kova tuuli sivuitse, seinätkin
ratisivat ilmavirrasta ja kaukaa kuului vaskikellon kalkatus. Siihen
liittyi toinen samanlainen, kolmas, ja niiden mukana kuului puiden
hakkaaminen mäeltä. Ja kun nuo äänet katosivat, kuului Marjatan ääni
hyvin kaukaa:

»Mikset tulekaan luokseni, Jorma? Aurinko on ehtinyt jo Joutsenisen
taakse!»

Kuului kosken kohina Pielisjoen suusta, ja majan oven takaa rusahdus
kuin olisi siellä lyöty toisen pää halki. Jakkara tuntui putoavan
kolisten lattialle, ja Stefan sähähti oven raosta:

»Minä tapan sinut, koira!»

Ei, tätä ei erakko jaksanut enää kestää! Hän nousi taas istualleen, ja
samalla hetkellä hävisivät äänetkin ulkoa.

»Joko minulle tulee kuolema?» — kysyi Jorma itseltään. »Ja tällä
tavoinko pitääkin minun kuolla? Ennen kärsisin vaikka millaiset tuskat
ruumiissani, kunhan vain voisin sulkea korvani nyt! — Mutta kaipa
jokaisen murhaajan onkin kuoltava näin.»

Hän vaipui voimattomana vuoteelleen hikipisaroiden valuessa poskelta
parralle ja siitä vuodesammalille.

»Älkää antako minun kuolla tällä tavoin! Älkää lähettäkö minulle
sellaista kuolemaa kuin Stefanille! Jos minun on kuoltava, niin antakaa
sen tapahtua hiljaa ja rauhassa, olenhan jo kärsinyt tarpeeksi paljon!»

Mutta ääni vastasi hänelle:

»Ei ole tullut vielä aikasi, Ontron poika, kärsi vain ja odota!»

»Miksi minun sitten pitää kärsiä enemmän kuin muiden ihmisten? Miksen
saa kuolla rauhassa minäkin? Päästäkää minut, vanha mies, menemään jo
rauhaani! Jumalat, haltiat, ketkä meitä ihmisiä seurannettekin, älkää
antako minun kuolla niinkuin murhaajan, enhän teoillani ole tahtonut
muuta kuin vapauttaa toiset ihmiset orjuudesta!»

»Oman sielusi hinnallako?»

»Jos olen tehnyt väärin, niin minä kadun. Mutta sanokaa, mistä minä
löydän rauhani? Sanokaa, mikä se on, jota minun pitää palvella!»

Nyt ei kuulunut enää vastausta. — Sielujen kansaako hän oli siis
puhunut? — Kaikki oli hyvin hiljaista, mutta vähitellen alkoi kuulua
kellonsoitto yhä selvemmin vastauksena hänen viimeiseen kysymykseensä.
Erakko kavahti pystyyn, soitto taukosi taas samalla tavoin kuin melukin
äsken.

»Tuollako, mistä tuo soitto tulee, on se, johon minun pitää uskoa?» —
voihki Jorma. »Eivätkö haltiat olekaan oikeita jumalia, vaan se yksi
ainoa, jota siellä kirkossa palvellaan? Jos niin on, niin sinne minäkin
tahdon mennä. En ole paha, vaikka olenkin murhaaja, vaan tahdon uskoa
niinkuin kaikki muutkin, kun vain tiedän, kehen minun pitää uskoa.»

Erakko kaatui takaisin vuoteelleen. Ei hän ollut vielä kuollut,
hänenhän oli käsketty odottaa vieläkin. Mutta nuo merkilliset
kokemukset, houreitako vai pahan omantunnon tuskiako lienevät
olleet, olivat ottaneet voimat vanhalta mieheltä. Ja jos nuo olivat
houreitakin, niin olivat ne sen lähettämät, joka oli päättänyt, että
tietäjien viimeisen jälkeläisen oli kärsittävä, taivuttava ja vasta
sitten saatava anteeksiantamus.

Jorma tunsi nyt olevansa uhri, joka karjalaisten täytyi antaa,
saadakseen sillä oma elämänsä paremmaksi. Ja hän mielessään kiittikin
jo korkeinta siitä, että juuri hänet, viimeisten heimoruhtinaitten
poika, oli valittu tuoksi uhrieläimeksi. — Ja kuinkahan monta uhria
oli vielä tuleva hänen jälkeensä, ennenkuin tässä maassa olisi kaikki
hyvin? Vai oliko hän viimeisin?

Silloin tuntui kuin mahdottoman pitkä rivi miehiä olisi kulkenut
majan sivuitse. Tuntui olevan talvi ja pakkanen. Yhtaikaa kirahti
jokaisen astujan kantapää lumessa. Rivi oli pitkä, koskapa aina vain
kuului uusia askelia tulevan loppumattomiin. Ja tuon askelten äänen
lomasta kuului joskus pitkä jyrinä kuin paksu jää olisi haljennut
Kunnasniemestä Kontiolahden rantaan yli koko laajan Höytiäisen,
ja sitä täydensi merkillinen hakkaaminen jostakin kaukaa, kenties
Jaamankankaalta saakka. Ja lopuksi, kun viimeisen askelen ääni oli
hangelta kadonnut, tiesi Jorma vastauksen kysymykseensä. — Silloin
sanoikin joku:

»Näin paljon vaaditaan uhreja jälkeesi!»

Ja erakko puoleksi tajussaan, puoleksi houreissaan nosti molemmat kädet
ylös, risti ne ja sanoi huokaisten:

»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»

Kun Jorma aamulla heräsi, kuuli hän kaikkein ensiksi majansa läheltä
rinteeltä puunhakkuuta. Hän luuli senkin kuuluvan vielä viimeöisiin
ihmeisiin, mutta kun hän meni katsomaan, oli siellä kaksi miestä
kaatamassa kaskea. Siis maailma oli sittenkin löytänyt tiensä saareen
ja otti sen haltuunsa. Ja vaikka erakosta tuntuikin siltä kuin jokainen
puuhun tarkoitettu kirveenisku olisi sattunut häneen itseensä, ei hän
ollut enää vihainen eikä pahoillaan siitä, että hänen valtakuntansa
hajoitettiin. Hän tiesi, että siellä maailma valmisti jo erakon lähtöä.

Kun Jorma katsoi nyt majansa ovelta ulos, olivat kärsineet kasvot
käyneet yhden ainoan yön kuluessa paljon entistään uurteisemmiksi.
Palo silmistä oli kadonnut kokonaan ja tilalle oli tullut jokin kaiken
läpi katsova ilme. Nyt eivät kummitelleet mielessä enää haltiat ja
kellonsoitot, vaan ajatukset kulkivat katseen mukana järvenselälle,
sinisille vaaroille, jokaiseen puuhun, pensaaseen ja laineeseen. Ja
nyt ne kaikki näyttivät taas aivan yhtä kauniilta kuin joskus, kauan
sitten seisoessa Kuhasalon rannalla katselemassa sen ympäristöä.
Silloin oli kaikki näyttänyt niin erikoiselta vain sentähden, kun
hän oli munkiksi vihkimisensä jälkeen tahtonut sanoa kaikelle sille
hyvästit siirtyessään yksinäisyyteen. Ja tällä kertaa se näytti
aivan samanlaiselta, — olihan nytkin otettava hyvästit, mutta ei
siirtyessä vapaaehtoiseen vankeuteen, vaan vapauteen, jota hän ei enää
koskaan tulisi menettämään. Jorma tiesi nyt jo kärsineensä tarpeeksi
ja pääsevänsä jonnekin sinne, mistä hän saisi paremman palkan kuin
ihmisten ihailun, kiitokset ja kyynelet.

Illalla saaren valloittajat menivät pois, ja Jormakin uskalsi,
nähtyään veneen menevän, palata takaisin majalleen, pelkäämättä
tulevansa häirityksi. Mutta samaan aikaan, kun puunkaatajain vene
meni puolivälissä selkää, tuli toinen samanlainen suoraan saarta
kohti. Jorman hopeatukkainen, tutiseva pää kääntyi taas metsään päin,
sieltä taas etsimään piilopaikkaa uusien tulijain varalle. Hän meni
rinteeseen, työntyen siellä kahden jyrkän kallion väliseen koloon,
jossa hän tiesi olevansa varmassa suojassa.

Kauan kesti, ennenkuin kuului mitään merkkejä, että ihmiset olivat
tulleet saareen. Jorma jo pahoittelu menneensä niin pahaan koloon,
ettei itsekään voinut nähdä, milloin vieraat lähtisivät. Siksipä hän
kiipesikin ylemmäksi kivien päälle nähdäkseen ja kuullakseen. Siellä
hänen majansa ovella istui hyvin vanha nainen ja hänen vierellään
nuori mies. Molemmat olivat kai käyneet sisällä, koskapa ovi oli
jätetty auki. He keskustelivat ja silmäilivät, eikö erakko jo joutuisi
majalleen, mutta tämäpä ei tahtonut tullakaan, vaan hiipi vain hiukan
lähemmäksi kuullakseen heidän puheensa.

Siiloin sanoi vanha vaimo:

»Kenties hän ei olekaan enää täällä, vaan on kuollut tai mennyt pois.»

»Vasta eilen hänet oli nähty viimeksi piirtelemässä kepillä jotakin
tuonne rantahiekkaan. Kun hänen mentyään oli käyty samalla paikalla,
oli hän kirjoittanut hiekkaan: 'Marjatta'.»

»Se on varmasti Jorma, kenties hän elääkin vielä!» sanoi nainen hyvin
iloisena, kohottaen sitten pitkän huudon: »Jorma!»

Ja sydänparka oli erakolla pysähtyä aivan työssään, kun hän nyt monien
kymmenien vuosien jälkeen kuuli ensimmäisen kerran huudettavan nimeään.
Hän ei ollut kuullut tuota sanaa sen jälkeen, kun Marjatta oli lausunut
sen viimeksi. — Ja ketä sitten mahtoivat nuo vieraat olla, jotka
tiesivät hänen nimensä?

»Jorma, missä sinä olet?» — huudettiin majalta niin, että metsikkö
raikui. »Jorma, oletko täällä vielä?»

Kun erakko ei vastannut, sanoi vaimo miehelle: »Minä tunnen, että
monien vuosien etsimisen jälkeen olen jo päässyt lähelle häntä. Mutta
en jaksa huutaa enää, — mene sinä tuonne metsään ja kutsu häntä!»

Mies läksi, kulki aivan Jorman piilopaikan sivuitse ja kierteli ympäri
saarta. Sillä aikaa erakko koetti arvata, ketä vieraat olivat, koskapa
vaimo sanoi etsineensä häntä jo vuosikausia. Kun mies palasi metsästä
tyhjin toimin takaisin, alkoi Jorma jo uskoa, ettei noilla ihmisillä
ollut mitään pahaa mielessä, nousi piilosta ja käveli majalleen. Ja
nähtyään Jorman nousi nainen seisomaan, tuli vanhusta vastaan ja sanoi:

»Jorma, vihdoinkin löysin sinut!»

»Ihminen, mitä tahdot täältä saareltani?»

Vaimo hämmästyi erakon kylmiä sanoja ja ääntä, mutta kysyi kuitenkin
vuorostaan:

»Sano, oletko sinä Jorma, joka kauan sitten oli munkkina Kuhasalossa?»

»Mitä sitten, jos olisin?»

»Sano, oletko sinä se munkki, jonka Pyhä Ilja korjasi äitisi ja
sisaresi kanssa maantieltä paleltumasta ja otti sitten luostariin
kasvatiksi? Sano, oletko sinä Ontron poika, joka tappoi igumeeni
Stefanin ja monta muuta munkkia?»

»Kuka sinä olet, joka kyselet murhaajaa?»

»Minä olen Marjatta, Ontron tytär, ja tahdon löytää oman veljeni.»

»Marjatta — — —!» — tuli parahdus erakon suusta. Mutta hän ei mennyt
sisarensa syliin, vaan tuijotti naista kuin järjetön.

»Jorma, siis se olet sinä sittenkin!» — huusi nainen vuorostaan,
puristaen erakon syliinsä kyynelten valuessa poskipäille. Jormasta
tuntui koko saari kaikkine puineen keinuvan ilmassa ja lähtevän
vajoamaan alaspäin. Hänen huulensa liikkuivat, värähtelivät, mutta
mitään ei kuulunut ennenkuin monien ponnistusten jälkeen:

»Oletko sinä Marjatta?»

Jorman ääni kuului siltä kuin hän olisi puhunut kuolleelle ja kuullut
vainajan kyselevän itseään.

»Voi, Jorma, kyllä minä olen Marjatta, sinun sisaresi!»

Kauan molemmat seisoivat toistensa syleilyssä, ja sydämet tykyttivät
niin, että olivat pakahtua.

Ja Jorma sanoi:

»Marjatta, sinä et siis olekaan kuollut, vaikka minulle niin
kerrottiin!»

»En ole kuollut, vaan sinua olen etsinyt. Sentähden juuri olen tahtonut
elääkin, löytääkseni sinut tai sinun hautasi. Ja nyt on siis pitkä
matkani viimeinkin loppunut, ja minä pääsen lepäämään!»

»Minäkin olen tahtonut kuolla, mutta sitä ei ole minulle sallittu, vaan
on käsketty odottamaan ja kärsimään.»

»Monta vuotta olen jo etsinyt sinua, Jorma. Olen käynyt Kuhasalossa,
mutta se oli autio. Menin sitten Valamoon, Käkisalmeen, Viipuriin,
Olavinlinnaan ja sieltä taas takaisin Ilomantsiin ja Lieksaan. Vasta
eilen illalla tulin Kontiolahdelle ja kuulin siellä kerrottavan,
että täällä saaressa oli erakko, joka pakeni aina ihmisiä. Olin jo
luopumaisillani kaikesta toivosta löytää sinut, mutta läksin kuitenkin
tänne. — Ja täälläkö sinä olet ollut siitä lähtien, kun karkasit
luostarista? Mitähän kaikkea olet saanutkaan kärsiä?»

»Paljon, hyvin paljon! Enimmin kuitenkin siitä, kun luulin sinut
kuolleeksi.»

»Kuolleeksi? Miten sellaista luulit?»

»Munkit kertoivat silloin murhayönä, että sinä hukuttauduit koskeen
ja kaataessasi veneen veit ryöstäjäsikin mukanasi. Ja juuri sinun
kuolemasi kostaakseni minä menin luostariin ja tapoin kaikki, jotka
siellä tapasin.»

»Mutta mitä sinä puhut? Miten minä olen hukuttautunut koskeen ja olen
vienyt mennessäni munkkeja? Enhän ole ollut täällä sen jälkeen, kun
läksimme äidin kanssa Viipuriin!»

»Viipuriin? Äidin kanssa?»

»Niin, sen jälkeen, kun sinä jäit luostariin, menimme äidin kanssa
ensin Koitereelle, myimme siellä talon, menimme sitten Käkisalmeen ja
Viipuriin. Kun äiti kuoli, läksin minä etsimään sinua, Jorma.»

»Mutta — mutta asuittehan te tuolla Jaamankankaan vierellä — katsos,
tuolla lahden pohjukassa, joka näkyy tuolta!»

»Emme ole asuneet siellä koskaan! Mitä sinä nyt puhut? Eikö muistisi
ole enää hyvä?»

»Muistanhan toki sinut, Marjatta, kun olin luonasi niin usein. Mutta
sinä itse et muista enää minua!»

»Emmehän ole nähneet toisiamme kertaakaan sen jälkeen, kun sinä
kymmenvuotiaana jäit Iljan luo luostariin! Minähän olin silloin vielä
pieni tyttö.»

»Mutta eivätkö Stefanin munkit ole ryöstäneet sinua koskaan? Etkö
asunut tuolla Kontiolahden pohjukassa? Emmekö yhdessä aikoneet mennä
Olavinlinnaan? Ja etkö aikonut hukuttautua Pielisjokeen?»

»Ei koskaan ole tapahtunut tuollaista!»

Yhä sekavammaksi kävi kaikki vanhan erakon aivoissa. Hän luuli
näkevänsä taas samanlaisia houreita kuin yöllä. Viimein hän sai
kysytyksi:

»Etkö sinä olekaan se sama Marjatta, jota minä rakastin Kontiolahdella?»

»En, Jorma. En ole koskaan asunut siellä.»

Nyt tuli viimeinen isku, jonka Stefan ja kova kohtalo antoivat
erakolle. Jorma ei pysynyt enää pystyssä, vaan retkahti alas koristen:

»Stefan, Stefan siis valehteli!»

»Jorma, mikä sinulle tuli? Kuoletko juuri nyt, kun minä viimeinkin
löysin sinut. Nouse, sinä et saa kuolla!»

Veli nosti päätään.

»En minä vielä kuole, mutta en enää kestänyt sitä viimeistä lyöntiä,
jonka Stefan antoi minulle, oman luostarinsa kasvatille. Toivottavasti
tämä sentään oli jo viimeinen hänelläkin! Toivottavasti hän ei vainoo
minua enää pitemmälle kuolemansa jälkeen!»

Marjatta toi vettä ja kaatoi sitä Jorman suuhun. Tämä nousi istualleen,
katsoi Marjattaa kauan silmiin ja sanoi:

»Se on hyvin surullinen tarina!»

»Mikä?»

»Se, kun minulla oli rakas, kelpo tyttö! Mutta munkit veivät hänet
ainiaaksi luotani pois, kertoen, että hän oli minun oma sisareni.»

Ja niin Jorma kertoi todelliselle sisarelleen kaiken ja lopetti pitkän
tarinansa sanoilla:

»Tuosta valheestaan Stefan on saanut kuitenkin tuomionsa, mutta
morsiameni on siitä huolimatta kuollut. Näihin päiviin saakka on
Stefanin haamu väijynyt minua, vasta eilen viimeksi. Mutta tämä oli kai
jo hänen viimeinen pistonsa!»

»Jorma, sinä olet saanut kärsiä aivan liian paljon, ja kaiken vain
luostarin takia!»

Kauan kesti hiljaisuus, jonka kestäessä sisar koetti arvioida veljensä
kokemia tuskia. Jorma itse oli sellaisen lapsellisen ilon vallassa kuin
olisi ollut jo varma pääsystään morsiamensa luo.

»Paljon sinä olet kärsinyt, mutta Jumala kyllä auttaa kestämään kaiken
viimeisenkin. Ja ethän ole enää yksin, kun sisaresi on jo luonasi.»

Jorma katsoi pitkään ja vihaisena sisareensa, sanoen:

»Jumala? — Uskotko sinä Jumalaan?»

»Tietysti! Hänhän pitää huolen meistä kaikista.»

»Minä olen saanut kärsiä niin paljon Jumalani takia, eikä Hän
kuitenkaan ole tuonut minulle koskaan lohdutusta, vaikka rukoilinkin
sitä. Minä uskoin kyllä Häneen, mutta en saanut palkakseni muuta kuin
onnettomuuksia.»

»Se jumala, jota Kuhasalossa muinoin palveltiin, oli paholainen itse.
Ja kaikki hänen venäläiset palvelijansa olivat piruja myöskin. Niin on
minulle kerrottu täällä, kun olen kysellyt kaikkea. Mutta sinun pitää
uskoa siihen toiseen, oikeaan Jumalaan, josta meidän oma kirkkomme
meille puhuu. Sillä kun Häneen luotat, niin huomaat Hänen olevan hyvän.»

»Eikö se ole sitten sama kuin Kuhasalossa?»

»Ei ole. Se Jumala on tullut meille kaukaa Suomen puolelta. Hän
on tehnyt paljon hyvää koko Karjalalle siitä lähtien, kun Karjala
liitettiin Suomeen. Ja niin ihmiset alkoivatkin uskoa tuohon Suomen
Jumalaan. Mutta etkö ole kuullut Hänestä mitään?»

»En, sillä en ole puhutellut ketään ihmistä sen jälkeen, kun tulin
tänne saareen.»

»Ja kuinka kauan olet ollut täällä saaressasi?»

»Nuoresta miehestä horjuvaksi ukoksi, en varmaan muista», vastasi
Jorma, mutta kysyi sitten vuorostaan äkkiä:

»Sitäkö samaa Jumalaa ihmiset palvelevat tuolla Kontiolahdellakin?»

»Niin.»

»Tuo heidän Jumalansa näytti minulle merkkejä itsestään viime yönä.»

»Häntä palvellaan nyt Kontiolahdella ja melkein kaikkialla Karjalassa
ja koko Suomessa. Vain pahimmat novgorodilaisten kannattajat ovat
paenneet rajan taa. Kaikki sen entisen novgorodilaisen jumalan munkit
ja saamamiehet on nyt julistettu lainsuojattomiksi ja heidät saa
tappaa, missä vain tavataan. Uusi Jumala on paljon parempi, vaikka
ihmiset Häntä vielä pelkäävätkin. Kontiolahdellakin on nyt pieni
rukoushuone, tuo tuolla, mikä näkyy. Siellä käy pappi muutamia kertoja
vuodessa pitämässä menoja ihmisille. Nyt hän on juuri parasta aikaa
Kontiolahdella. — Ja juuri tuo sama Jumala ottaa varmaankin sinutkin
luokseen, sillä 'Hän päättää meidän sielustamme ja lunastaa meidän
henkemme', niinkuin Hän itse sanoo.»

Marjatta kertoi Jormalle kaiken, mitä tiesi suomalaisten uskonnosta, ja
Jorma kuunteli innokkaana kuin pieni lapsi. Lopulta Marjatta ehdotti,
että he molemmat menisivät Kontiolahdelle. Jorma ensin kieltäytyi.
Mutta ajatellessaan, että tämä kai oli juuri se merkki, jota hänen oli
pitänyt odottaa, hän myöntyi.

»Minä taidan olla viimeinen pakana», hän ajatteli. »Siksipä taivun,
sillä en tahdo kuolla koiran tavoin.»

Noin ajatteli Ontron poika. —

Niin he molemmat läksivät vielä samana iltana soudattamaan itseään
manteren puolelle papin luo ja pyysivät siellä, että Jorma
kastettaisiin siihen oikeaan suomalaisten uskoon ja että he molemmat
saisivat Herran Pyhän Ehtoollisen, sillä saattoihan kuolema heidät,
vanhat, korjata pois koska tahansa.

Ja pappi, joka oli tullut Karjalaan etupäässä Liperiä, Kontiolahtea
ja Ilomantsia varten jostakin Viipurin tienoilta, suostui tietysti
pyyntöön mielellään, sillä juuri kastamista vartenhan hänet oli
lähetettykin. Kauan hän kyseli Jormalta tämän tarinaa, sillä kaikki
ihmiset olivat jo kertoneet Joutsenisen erakosta, jonka luo hänkin oli
jo monta kertaa aikonut mennä puhumaan Jumalasta. — Nyt seisoi suuren
tietäjän ja pakanuuden aikaisten päälliköitten poika kristityn papin
edessä kertomassa ei yksin omaansa, vaan koko mahtavan sukunsa elämää
ja kysyi lopuksi:

»Voiko sitten suomalaisten Jumala antaa minulle anteeksi kaiken sen
pahan, mitä olen tehnyt?»

Ja pappi vastasi:

»Paljon olet kärsinyt, mutta siitä kaikesta sanoo Jumala: 'Parempi on
murhe kuin nauru, sillä kun kasvot ovat murheelliset, on se sydämelle
hyväksi.' Ja anteeksiantamuksesta sanoo Hän: 'Katso, Minä olen
anteeksiantamus.'»

»Mutta minähän olen tappanut ihmisiä, ja sen suomalaistenkin Jumala
kieltää varmasti!» — sanoi Jorma toivottomana.

»Täällä kirjassa sanotaan: 'Nouse, Herra, pelasta minut, Jumalani,
sillä Sinä olet kaikkia vihollisiasi lyönyt poskelle, Sinä olet
murskannut hampaat jumalattomilta. — Herrassa on pelastus, se
siunaukseksi tulkoon kansallesi.' — Kerroit tappaneesi novgorodilaisia,
sinä vanhus. Siitä sinä kuulet täältä: 'Pakanat ovat vajonneet
kaivamaansa hautaan, heidän jalkansa ovat takertuneet verkkoon, jonka
he itse toisille virittivät. Herra on pannut tuomionsa toimeen, kietoen
jumalattomat heidän omien kättensä tekoihin. — Herra on sorretun linna
ja turva ahdinkojen aikoina, Hän, verenkostaja, on muistanut heitä,
jotka Häneen turvaavat eikä unohtanut kurjain huutoa.' — Kas niin,
vanhus, sinä olet varmasti saava anteeksi sen, että olet antanut
langeta tuomion pakanain ja pahantekijäin päälle, sillä sellaisiahan
ovat kaikki novgorodilaiset. He ovat meidän vihollisiamme, he ovat
Jumalankin vihollisia. Ja sinä, tietäjän poika, olet ollut vain luja
ase Jumalan kädessä pelastamassa tätä kansaa heidän vallaltaan ja
väärältä uskoltaan. Sinä olet vapauttanut maatasi, et ole kylläkään
taistellut Jumalaa vastaan niinkuin isäsi, mutta olet silti taistellut
yhtä hyvin kuin hänkin, paljon paremminkin. Ja jokaisen on kiitettävä
nyt sinuakin, että he ovat vapaita ja kuuluvat omaan Suomen kansaan.
Herra suokoon, ettei koskaan tulisi toisin käymään!»

Mutta Jorma vain ei voinut vieläkään käsittää, kuinka hän oli niin
helposti saava anteeksi, vieläpä ihmisten kiitostakin. Pappi selitti
sitä hänelle kauan, kuinka Jumala oli määrännyt juuri hänet tekemään
suuria töitä vainottujen puolesta ja kostamaan vainoojille ja
väärintekijöille itselleen, sillä Herra oli mieltynyt Karjalan maahan
ja sen kansaan ja oli ottanut sen omakseen. — Niin sanoi pappi.

Ja viimein erakko tyytyi arvellen, että enemmänhän pappi tiesi
niistä asioista kuin hän. Niin kastettiin Jorma toisten suomalaisten
ja toisten karjalaisten tavoin siihen uskoon, joka lopulta tuli
pysyväiseksi, yhdisti kaikki heimot, Karjalankin Suomeen, ja teki ne
samaksi kansaksi.

Saatuaan Pyhän Ehtoollisen läksivät Joutsenisen erakko ja hänen
sisarensa takaisin saareen, jossa oli nyt heidän yhteinen kotinsa.
Pappi kyllä pyysi heitä molempia jäämään vielä luokseen, sillä juuri
Jormahan olisi hänen mielestään ollut sopiva mies puhumaan ihmisille
kärsimyksistä ja niiden jälkeisestä pelastuksesta. Mutta Jorma ei
tahtonut ryhtyä enää mihinkään, sillä hän oli jo omasta puolestaan
tehnyt kaikkensa ja saanut oman rauhansa. Ja sitä hän ei tahtonut enää
kadottaa maailman huminaan.

Nyt oli Jorma onnellisempi kuin koskaan ennen, sen huomasi
kasvoistakin. Stefanin viimeisen iskun jäljetkin lakkasivat
kirvelemästä ajatellessa, että hänellä oli sittenkin vielä sisar
elossa. Ja kaikki muutkin tuskat loppuivat, kun hän rukoili hartaasti,
että Hän veisi Jorman sielun sinne, niissä Marjatta häntä varmaankin
vielä odotti. Uskontoa ja ihmisiä oli Jorma paennut, mutta kun oli nyt
jälleen tullut kastetuksi, tunsi hän nyt tuon viimeisen rukouksensa
tulevan kuulluksi.

Ja seuraavana päivänä, kun ihmiset olivat jo kuulleet, että Joutsenisen
erakko oli antanut kastaa itsensä, tahtoivat he kaikki nähdä sen
merkillisen miehen. He tahtoivat puhutella häntä, kysellä hänen
elämänsä monia vaiheita, tietää, kuinka hän yksinään oli hävittänyt
Kuhasalon luostarin ja tappanut sen munkit, ja tietää vielä senkin,
kuinka vanha erakko oli. Kun pappi ja toiset ihmiset luulivat,
ettei Jorma enää pakenisi ihmisiä, menivät he suurella joukolla
katsomaan kuuluisien tietäjien viimeistä poikaa ja Kuhasalon ryssien
tappajaa. Mutta kun he tulivat saareen, tapasivat he siellä vain
kaksi kylmentynyttä ruumista, Jorman ja hänen sisarensa. Erakko itse
oli nukahtanut kaatuneen uhri kuusen viereen. Näytti siltä kuin hän
kasteeseen tultuaan olisi tahtonut siirtää syrjään sen pakanallisen
puun rungon ja siinä raskaassa työssään uupunut ainiaaksi. Sisar oli
kuollut aivan rauhallisesti kivivuoteelle majan sisälle. Arvailtiin,
kumpi heistä kahdesta oli ensin muuttanut pois, ja tultiin siihen
tulokseen, että molemmat olivat kuolleet samalla hetkellä, koskapa
kumpainenkaan ei ollut koskenut toistensa ruumiiseen tahtoessaan auttaa
kuolevaa. Pohdittiin, pitikö vanhukset haudata saareen, sillä olihan
Joutseninen ollut erakon koko maailma ja koti. Mutta pappi kuitenkin
sanoi, että molemmat vietäisiin manteren puolelle siunattuun maahan.

Ihminen, kun sinä matkallasi joudut joskus sinne, missä Pielisjoen
vedet valuvat kohisten Pyhäselkään, ovat kuvat edessäsi toisenlaiset
kuin Ontron, Iljan ja Jorman aikoihin. Silloin siellä rantamilla oli
vain jokunen mökki, pieni ja köyhä, tai kalasauna veden äyräällä.
Nyt on virran molemmilla reunoilla kasvava kaupunki. Vähän matkaa
joen suusta olevasta saaresta ei kohoa enää metsikön yläpuolelle
kreikkalaiskatolisen luostarin pieni kupooli risteilleen eikä järvellä
näy enää kalastelevien munkkien veneitä. Koko saarikin — Kuhasalo —
on jo muuttanut tuon entisen, sekavia muistoja nostattavan nimensä
Kukkosensaareksi. Ja sen rannalla, missä Jorma ennen koivuun nojaten
katseli yli selän, kuuluvat nyt tukkilaisten repäisevät laulut.
Huonosti ne sopivat yhteen saaren entisten muistojen kanssa, mutta
eiväthän nuo muistot ole kaikki niin hyviä, että niitä kannattaisi
säilytellä. — Niin, antaa nykyisten laulujen vain häätää pois kaikki
saaren entiset pahat henget! Ja parempi kai lienee sekin, että annamme
vuosisataisen unohduksen sovittaa kaikki viattomat veret.

Katsellessasi leikkivää vettä koskessa ei sinun tarvitse pelätä
kuuleväsi enää hukkuvien ryöstäjämunkkien ja nuoren karjalaisneidon
avunhuutoja. Moskovalaiset ja novgorodilaiset eivät huuda näillä main
enää kuolleinakaan, heidän aikansa on ollut ja mennyt. Eikä tuolla
ajalla olekaan muuta merkitystä kuin se, minkä se saa karjalaisten
suuressa kärsimysten historiassa, jos sen nojalla joskus ruvettaisiin
maksamaan vanhoja velkoja satojen ja tuhansien puolesta takaisin. —
Ei kuulu koskesta enää Marjatankaan ääni, sillä tyttö sai takaisin
Ontron pojan, vaikka saikin odottaa häntä kauan, auringon siirtyessä
lukemattomat kerrat verkalleen yli Höytiäisen selän Joutsenisen taakse.

Mutta jos sinä menet Kontiolahdelle, niin siellä ei nykyisyys
häiritse niin paljon vanhoja muistoja. Siellä saattaa vielä jokunen
vanhus kertoa sinulle tämän saman tarinan Ontron pojasta, luostarin
kasvatista. Tuo kertoja osoittaa sinulle vihreätä, valkorantaista
saarta ja sanoo:

»Tuolla hän eli ja kuoli!»

Sinä menet hänen kanssaan Joutseniseen. Siellä näytetään sinulle jo
melkein puiden peittämää polkua, joka johtaa rannasta ylös mäelle:

»Tuossa on se polku, jota myöten Jorma kantoi vettä rannasta ylös
mäelle!»

Siellä mäen päällä näkyy eräs kiviraunio: »Tuossa oli erakon kivivuode!»

Ja Joutseninen lumoo armotta jokaisen vieraansa. Sinäkin tunnet
siirtyväsi ajassa taaksepäin kokonaista kolme neljä vuosisataa ja
alat kuvitella: Kuhasalossa on kiiltäväkupoolinen monasteri, josta
parhaillaan verihurtta Stefanin hengenheimolaiset lähtevät ryöstö- ja
murha matkoilleen ympäristöön. Sinä saatat kuulla vaikerrusta, kun
tautien, nälän ja sotien ottamat karjalaiset huutavat kuolintuskissaan.
Tuolta jostakin metsän takaa näkyvät suuren hovin seinät, ja kuuluu
vihellys, aivan kuin pajarin ruoska heilahtaisi ilmassa. Ja jossakin
kallion takana aivan sinun vierelläsi seuraa Rikkeitäsi erakko Jorma,
sillä hän tahtoo nähdä, oletko tullut saareen hyvissä vai pahoissa
aikomuksissa.

Mutta tuo kaikki on kuitenkin päättynyt jo kauan sitten, ja kadonnut
on jo erakon hautakin, samoin kuin sekin, minkä hän loi umpeen
Jaamankankaalla. Samoinkuin aika on kadottava ja särkevä kaiken menneen
suuren ja luova entisen sijaan uuden maailman, samoin ihmiset leikkivät
Luojaa ja tahtovat tehdä uuden luonnon. Katoamaan heti tulevat
viimeisetkin luonnon luomat pyhäköt, joissa arkiset askaret unohtaen
voi hetkiseksi siirtyä rauhaan ja menneisyydestä koota itselleen voimaa
ja neuvoja tulevaisuuden varalle. Sinä aavistat sen nyt liikkuessasi
erakon asumasijoilla, ja kun illalla uudelleen seisot mantereita ja
katselet sieltä yli kauniin Höytiäisen tätä samaa saarta, niin se
houkuttelee sinuakin puoleensa niin, että tahdot vielä uudelleen soutaa
yli selän ja viettää saaressa yhden kesäisen yön erakkona, rauhassa
muusta maailmasta, sillä juuri yksinäisyyshän meistä kaikista tekee
ihmisiä eikä maailma.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74059 ***