
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74107 ***





RIIVAAJAT III

Romaani


Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI


Suomentanut

Ida Pekari





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.






KOLMAS OSA.




SISÄLLYS:

    I. Juhlan alku.
   II. Juhlan loppu.
  III. Loppuuneletty romaani.
   IV. Viimeinen päätös.
    V. Matkailija.
   VI. Vaivalloinen työ.
  VII. Stepan Trofimovitšin viimeinen retki.
 VIII. Jälkilause.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Juhlan alku.



I.


Juhla vietettiin huolimatta kaikista niistä väärinkäsityksistä, joita
špigulinilaisten päivä oli aiheuttanut. Luulenpa melkein, että vaikka
Lembke olisi sinä samana yönä kuollut, niin sittenkin tuo juhla
olisi pidetty aamulla, — niin paljon jotakin aivan erikoista Julija
Mihailovna oli siihen kytkenyt. Voi, aivan viime hetkeen saakka hän
oli kuin sokeudella lyöty eikä vähääkään ymmärtänyt seurapiirimme
mielialaa. Oikeastaan ei kukaan uskonut, että juhlapäivä sujuisi ilman
joitakin suuren suuria häiriöitä, ilman jotakin selvittävää »tapausta»,
kuten muutamat ennustivat jo edeltäkäsin mielihyvästä hykerrellen.
Monet tosin koettivat esiintyä otsa rypyssä ja ylen tärkeän näköisinä,
mutta, yleensä puhuen, venäläisiähän ei mikään saata niin hyvälle
tuulelle kuin yleisestä skandaalista johtuva sekasorto. Meillä oli
tosin syytä odottaa jotakin vakavampaakin, eikä se johtunut pelkästään
häväistysjutun janosta: ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, jotakin
toivottoman pahaaennustavaa. Näytti siltä, että kaikki, koko elämä,
ikävystytti kauheasti. Syntyi jonkinlaista yleistä, epämääräistä
kyynillisyyttä, jota yritettiin ylläpitää väkisin, aivan kuin tahallaan
olisi tahdottu pingoittaa sitä äärimmilleen. Vain naiset tiesivät, mitä
tekivät, ja hekin vain sikäli, mikäli oli kysymys eräästä asiasta,
nimittäin auttamattomasta vihamielisyydestä Julija Mihailovnaa kohtaan.
Tässä kohdin kaikki naisten johtamat suunnat yhtyivät. Ja tämä raukka
itse ei sitä vähääkään aavistanut. Aivan viime hetkeen saakka hän oli
täysin varma siitä, että hän oli »suosion ympäröimä» ja että häntä
kohtaan oltiin yhä vielä »fanaattisen vilpittömiä».

Mainitsin jo siitä, että meille oli saapunut jos jonkinlaista väkeä.
Epäröimisen sekavina aikoina sekä siirryttäessä ajanjaksosta toiseen
kaikkialle ilmestyy aina eräänlaisia ihmistyyppejä. En puhu nyt
niistä niin sanotuista »ensirivin miehistä», jotka aina koettavat
pyrkiä muita edelle (se on heidän päähuolensa) ja joilla aina on mitä
typerin, mutta kuitenkin enemmän tai vähemmän selvä päämäärä. En puhu
niistä, vaan ainoastaan ihmishylkiöistä. Kaikkina liikehtimisten
aikakausina kohoaa pinnalle tämä hylkiöjoukko, jollainen on olemassa
jokaisessa yhteiskunnassa, eikä sillä ole minkäänlaista päämäärää,
ei edes ajatuksen hiventä. Se on vain puuhailevinaan kaikesta
voimastaan ja ilmaisevinaan rauhattomuutta sekä kärsimättömyyttä.
Tämä hylkiöjoukko joutuu kuitenkin melkein aina aivan tietämättään
juuri niiden samaisten »ensirivin miesten», pienen valiojoukon
ohjattavaksi, sen joukon, joka toimii päämäärästään tietoisena
ja ohjailee roskaväkeä mielensä mukaan, jollei se itse myös ole
kokoonpantu aivan tylsämielisistä, mikä ei suinkaan ole harvinaista.
Meilläkin väitetään nyt, kun kaikki on ohi, että Pjotr Stepanovitšia
johti Internationalepahainen, Pjotr Stepanovitš taas johti Julija
Mihailovnaa, ja tämä taas hänen käskystänsä koko muuta roskaväkeä.
Meidän kaikkein edustavin järkimiehemme ihmettelevät nyt suorastaan
itseänsä: mitenkä he saattoivatkin noin hölmistyä? Millaista tämä
sekasorron aika oikein oli ja mistä ja mihin silloin oikeastaan
oltiin siirtymässä? — Sitä en tiedä minä, ja tuskin sitä tietänee
kukaan muukaan, — niin luulen, — jos sitä ehkä eivät tietäisi jotkut
aivan syrjäiset henkilöt. Ja kuitenkin mitä mitättömimmät pikkusielut
saivat yht'äkkiä ylivallan, alkoivat äänekkäästi arvostella kaikkea
pyhää, vaikka eivät aikaisemmin uskaltaneet edes suutansa avata,
ja »ensirivin miehet» taas, jotka tähän saakka olivat onnellisesti
kyenneet pitämään itseänsä etunenässä, olivat nyt vaiti ja alkoivat
kuunnella näitä toisia. Olipa sellaisiakin, jotka mitä häpeällisimmin
vain nauraa hihittivät myötämielisesti. Niitä oli jonkinlaisia
Ljamšineita, Teljatnikoveja, Tentetnikov-tilanomistajia, räkänokkaisia
Radištšev-kotikasvatteja, surumielisesti, mutta röyhkeästi hymyileviä
juutalaispahaisia, ääneen hohottajia, kaupunkiimme poikenneita
matkailijoita, pääkaupunkilaissuuntaisia runoilijoita, joilla vastoin
yleistä suuntaa ja vastoin omaa kykyänsä oli lammasnahkaturkit
yllä ja rasvanahkasaappaat jaloissa, majureita ja everstejä, jotka
kevytmielisesti pilkkasivat omaa kutsumustansa ja olivat valmiit
viipymättä, yhden ainoan ruplan vuoksi, jättämään miekkansa ja
livahtamaan jonnekin rautatienkirjureiksi; kenraaleja, joista oli
tullut asianajajia, kehittyneitä sovittajia [tarkoitetaan lakimiehiä,
joita käytettiin sovittajina talonpoikain ja tilanomistajien välisissä
riidoissa. Suom. huom.], kehityskykyisiä pikkukauppiaita, lukemattomia
seminaarilaisia, naisia, jotka harrastivat naiskysymystä, — miten
kaikki nämä saattoivatkin meillä yht'äkkiä nousta pinnalle? Ja minkä
pinnalle? — Klubin, arvossapidettyjen virkamiesten, puujalkakenraalien,
järkähtämättömän ankaran ja luotaantorjuvan naisseurapiirimme
yläpuolelle. Koska itse Varvara Petrovnakin aina siihen asti, jolloin
tapahtui tuo hänen poikaansa koskeva katastrofi, oli melkeinpä
juoksutytön asemassa tuon roskaväen keskellä, niin eikö meidän muille
minervoillemme silloin oikeastaan voi jo antaa kokonaan anteeksi tuota
heidän silloista typeröitymistään. Nyt jälkeenpäin, kuten jo sanoin,
syytetään kaikesta Internationale-pahaista.

Tämä ajatus juurtui niin syvälle, että tapahtuman johdosta
paikkakunnalle saapuneille vieraillekin se esitettiin tässä
valossa. Aivan äsken tuli muudan neuvosmies Kubrikovkin, joka on jo
kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen ja jolla on kaulassa kannettava
Stanislavin kunniamerkki, ja ilmoitti aivan vakavissaan olleensa
epäilemättä ainakin kolmisen kuukautta Internationale-pahaisen
vaikutuksen alaisena. Mutta kun — tosin kaikin puolin kunnioittavasti
suhtautuen hänen korkeaan ikäänsä sekä hänen ansioihinsa — pyydettiin
häntä selittämään hieman tarkemmin, niin hän, vaikka ei voinutkaan
esittää mitään muita todisteita, kuin että hän »kaikilla vaistoillaan
oli sen tuntenut», kuitenkin pysyi lujasti siinä, mitä oli ilmaissut,
niin ettei katsottu voitavan kuulustella häntä enää sen enempää.

Toistan vielä kerran! Oli meillä sentään pienehkö ryhmä hieman
varovaisempiakin, jotka jo aivan alussa erottautuivat muista ja
sulkeutuivat lukkojen taakse. Mutta voiko mikään lukko pitää luonnon
lakeja vastaan? Mitä varovaisimmissakin perheissä sattuu kasvamaan
nuoria neitoja, joille on välttämätöntä päästä joskus hieman
karkeloimaan. Eikä näidenkään perheiden siis auttanut muu kuin merkitä
nimensä kotiopettajatar-listalle. Tanssiaisista piti tulla loistavat,
vertaansa vailla olevat. Kerrottiin suorastaan meitä: mainittiin meille
poikenneista lornjeteilla leikittelevistä ruhtinaista, kymmenestä juhla
airuesta, jotka kaikki olivat nuoria teikareita ja joiden vasen olka
oli oleva nauhan peitossa; puhuttiin pietarilaisista johtomiehistä,
siitä, että Karmazinov oli, saadakseen keräyksen tuottamaan
enemmän, lupautunut esittämään »Merci'nsä» meidän kuvernementtimme
kotiopettajattaren puvussa, puhuttiin siitä, että esitetään
»kirjallisuuden kadrilli» pukutanssiesityksenä ja että jokaisen puvun
tulee esittää jotakin määrättyä kirjallisuussuuntaa. Lopuksi oli
karkeloiva myös jonkinlainen »rehellinen venäläinen ajatus», — jonka
piti olla todella uutuus. Saattoiko mitenkään olla ottamatta osaa
sellaiseen? Kaikki merkitsivät tietenkin nimensä osanottolistalle.



II.


Juhlapäivän ohjelma oli jaettu kahteen osaan; keskipäivällä,
noin kahdestatoista suunnilleen kello neljään, aiottiin pitää
kirjallisuusmatinea, ja tanssiaisten oli määrä alkaa kello kymmeneltä
illalla, ja niiden tuli kestää aina myöhään yöhön. Mutta jo itse tässä
järjestelyssä piili epäjärjestyksen ituja. Ensinnäkin, yleisöön oli
vahvasti juurtunut käsitys, että tarjoiltaisiin myös aamiaista heti
matinean jälkeen, ehkäpä jo sen aikanakin, nimenomaan sitä varten
järjestetyllä väliajalla, — aamiaisen tuli tietysti olla ilmainen,
sekin oli oleva ohjelmanumero, ja itsestään oli selvää, että se
tarjoiltaisiin samppanjan kera. Pääsylipun suunnaton hinta (3 ruplaa)
oli aiheuttanut tämän huhun juurtumisen. »Enhän sentään aivan turhan
vuoksi olisi merkinnyt listaan nimeäni. Kun kerran järjestetään
vuorokauden kestävät juhlat, niin sopii silloin syöttääkin. Ihmisten
tulee nälkä», kas näin meillä arveltiin. Täytyy tunnustaa, että Julija
Mihailovna itsehän se kevytmielisyydessään oli tätä turmiollista huhua
juurruttanut. Noin kuukausi sitten hän oli suuren suunnitelmansa
innoittamana laverrellut juhlasta jokaiselle vastaantulevalle, olipa
lähettänyt erääseen pääkaupungin sanomalehteen jo uutisen siitäkin,
»että aiottiin pitää runsaasti maljapuheita». Nämä puheethan ne
erikoisesti mairittelivatkin hänen kunnianhimoaan: hän aikoi nimittäin
itsekin puhua ja odotellessaan yritteli sepitellä puheita jo edeltä
käsin. Niiden oli määrä tehdä selkoa meidän päätarkoituksestamme
(mutta mistä? — lyönpä vetoa siitä, että tuo raukka ei saanut
ainoatakaan puhetta sepitetyksi) ja päästä maaseutukirjeiden
muodossa pääkaupunkilaisten lehtien palstoille, saada ylin esivalta
liikutetuksi ja tenhotuksi, ja sen jälkeen oli niiden määrä päästä
leviämään kaikkialle maaseudulle, jossa ne herättäisivät ihmettelyä
ja jäljittelyä. Mutta eihän puheita voinut pitää ilman samppanjaa, ja
kun taas samppanjaa ei mitenkään saattanut juoda tyhjään vatsaan, niin
oli itsestään selvää, että sitä ennen täytyi myös syödä aamiaista.
Myöhemmin, kun hänen toimestaan saatiin kokoon toimikunta ja asiaan
alettiin suhtautua vakavammin, hänelle todistettiin täysin selvästi,
että jos kerran suunniteltiin pitoja, niin kotiopettajattarien hyväksi
oli jäävä lopulta sangen vähän, vaikkapa keräys tuottaisikin yli
odotusten. Kysymyksestä voitiin selvitä siis vain kahta eri tietä: joko
pitämällä Belsasarin pidot ja siihen kuuluvat maljapuheet, jolloin
kotiopettajatarten hyväksi jäisi vain noin yhdeksänsataa ruplaa,
tai — saataisiin kokoon huomattava summa ja juhla pidettäisiin vain
muodon vuoksi. Tämä toimikunta peloitteli muuten vain tahallaan,
ja itse asiassa se oli jo keksinyt kolmannenkin ratkaisun, joka
sovittaisi mielet ja joka samalla oli järkevä: ehdotettiin näet
vietettäväksi aivan kunnollinen juhla joka suhteessa, mutta kuitenkin
ilman samppanjaa, ja tällä tavoin jäisi vielä sangen, huomattava
summa jäljelle, paljon enemmän kuin yhdeksänsataa ruplaa. Mutta
Julija Mihailovna ei suostunut tähänkään. Hänen luonteensa oli kerta
kaikkiaan sellainen, se halveksi poroporvarimaista keskinkertaisuutta.
Hän päätti heti jyrkästi, että jos edellinen ajatus ei ollut
toteutettavissa, niin oli viipymättä ja kokonaan heittäydyttävä
vastakkaiseen äärimmäisyyteen, se on, oli saatava toimeen sellainen
keräys, että se herättäisi kaikissa muissa kuvernementeissa kateutta.
»Onhan yleisön lopultakin käsitettävä»,—näin hän lopetti hehkuvan
innostuneen puheensa toimikunnan istunnossa, — »että on verrattoman
paljon ylevämpää saavuttaa yleisinhimilliset tarkoitusperät luopumalla
hetkellisistä ruumiin nautinnoista, että juhlahan on oikeastaan vain
suuren aatteen ilmaus, ja sen vuoksi kaikkien on tyytyminen mitä
yksinkertaisimpiin saksalaismallisiin pikkutanssiaisiin, joiden
olisi määrä olla vain jonkinlainen allegoria, jos nyt mitenkään ei
voinut tulla toimeen ilman tuollaisia typeriä tanssiaisia!» — Siinä
määrin hän oli näihin tanssiaisiin jo suuttunut. Mutta kuitenkin
hänet saatiin sentään rauhoittumaan. Silloinhan sitä olikin yht'äkkiä
keksitty ja ehdotettu tuo »kirjallisuuden kadrillikin» ja monet muut
esteettiset pikku päähänpistot, joiden oli määrä korvata ruumiin
nautintoja. Tällöin oli Karmazinovkin lopullisesti suostunut lausumaan
»Merci'nsä» (näihin asti hän oli aina kursaillen kieltäytynyt), ja
tämän tarkoituksena oli hävittää meidän hillittömän yleisömme mielistä
koko syömisen aate. Näin saatiin kuitenkin tanssiaiset pysymään mitä
suurenmoisimpana juhlatilaisuutena, vaikkakaan ei enää aivan samaan
tapaan kuin aikaisemmin oli ajateltu. Mutta että ei sentään olisi
kaiken aikaa tuijotettu vain yksinomaan pilviin, niin päätettiin, että
juhlan alkaessa tarjoiltaisiin teetä sitruunan ja pyöreiden teeleipien
kera, sen jälkeen virvokkeita sekä lopulta oikein jäätelöä, mutta siinä
kaikki. Niitä varten taas, jotka välttämättä sekä aina ja kaikkialla
tuntevat nälkää ja erikoisesti janoa, voisi huonerivin päähän järjestää
erikoisen ravintolan, josta ottaisi huolehtiaksensa Prohorytš
(klubin pääkokki), ja hän saisi sieltä erikoisesta maksusta tarjota
mitä tahansa, — tietenkin vain juhlan toimikunnan ankaran valvonnan
alaisena, — ja tästä olisi laadittava salin oveen tiedonanto, jossa
myös mainittaisiin, että ravintolapuoli ei sisältynyt ohjelmaan. Mutta
samalla päätettiin kuitenkin, että ravintolaa ei järjestettäisikään,
jotta esityksiä ei häirittäisi, siitäkin huolimatta, että oli määrä
järjestää ravintola viidenteen huoneeseen, laskien valkoisesta
salista, jossa Karmazinov oli suostunut lausumaan »Merci'nsä». Sille
uteliaisuudelle, jonka tämä tapaus, »Merci'n» lausuminen, oli herättävä,
annettiin toimikunnassa nähtävästi liian suuri merkitys, ja näin
tekivät vieläpä kaikkein käytännöllisimmätkin henkilöt. Mitä taas
tulee runollisiin luonteisiin, niin aatelismarsalkanrouva esimerkiksi
ilmoitti Karmazinoville, että heti esityksen jälkeen hän oli antava
määräyksen kiinnittää valkoisen salinsa seinään marmoritaulun, johon
kultaisin kirjaimin merkittäisiin, että sinä ja sinä päivänä ja vuonna
tällä samalla paikalla suuri venäläinen ja eurooppalainen kirjailija
jättäessään kynän kädestään lausui »Merci'nsä» ja täten siis ensi
kerran lausui myös jäähyväiset venäläiselle yleisölle, jota tämän
kaupungin asukkaat edustivat, ja että tämä kirjoitus voitaisiin lukea
jo tanssiaisiltana, se on, noin viisi tuntia sen jälkeen, kuin »Merci»
olisi esitetty. Tiedän aivan varmasti, että Karmazinov itsehän se
välttämättä oli vaatinutkin, että aamuksi ei järjestettäisi ravintolaa,
sinä aikana nimittäin, jona hän esiintyisi, siitäkin huolimatta, että
muutamat toimikuntamme jäsenistä väittivät, että tämä soti jo hieman
meidän yleisiä tapojamme vastaan.

Tällainen oli asiantila silloin, kun kaupungissamme yhä vielä uskottiin
Belsasarin pitoihin, s.o. toimikunnan järjestämään ravintolaan,
uskottiin aina viime hetkeen asti. Vieläpä nuoret neitosetkin
haaveilivat makeisten ja marjahillojen paljoudesta sekä jostakin
sellaisesta, josta ei ennen oltu kuultu edes puhuttavankaan. Tiedettiin
yleensä, että keräys oli tuottanut hyvin runsaasti, että juhlaan tulla
ryösäsi koko kaupunki, että väkeä aikoi sinne kaikista piirikunnista,
niin että liput varmasti loppuisivat kesken. Tiedettiinpä kertoa
sellaistakin, että, paitsi sovittua lipun hintaa, oli tehty huomattavia
lahjoituksiakin: Varvara Petrovna esimerkiksi oli maksanut lipustaan
kolmesataa ruplaa sekä oli antanut salin koristukseksi melkein
kaikki kasvihuoneensa kukat. Aatelismarsalkan puoliso (toimikunnan
jäsen hänkin) luovutti tarkoitusta varten kotinsa valaistuksineen
päivineen; klubi antoi puolestaan palvelijansa, luovutti koko päiväksi
Prohorytšin sekä kustansi soiton. Tehtiin vielä muitakin lahjoituksia,
vaikka ei tosin näin suuria, niin että aiottiin jo alentaa pääsylipun
alkuperäinen hinta (kolme ruplaa) kahteen ruplaan. Toimikunta oli tosin
jo alussa pelännyt, että nuoret neidit tuskin voisivat maksaa kolmea
ruplaa, ja ehdotti sen vuoksi, että järjestettäisiin jonkinlaisia
perhelippuja, se on, että kukin perhe maksaisi ainoastaan yhdestä
neitosesta, ja kaikki muut perheeseen kuuluvat nuoret naiset, vaikkapa
heitä sitten olisi ollut kymmenenkin kappaletta, saisivat kaikki
tulla ilmaiseksi. Mutta kaikki nämä varovaisuustoimenpiteet olivat
aivan turhia: nuoret neitosethan ne juuri saapuivatkin ensimmäisinä.
Kaikkein köyhimmätkin virkamiehet toivat sinne tyttärensä, ja saattoi
liiankin selvästi havaita, että jos heillä ei olisi ollut näitä nuoria
tyttäriä, niin heidän mieleensä ei koskaan olisi juolahtanutkaan
merkitä nimeänsä listalle. Muudan sangen mitätön sihteeri oli tuonut
juhlaan kaikki seitsemän tytärtänsä, tietenkin myös vaimonsa sekä vielä
erään veljensä tyttären, ja kullakin näistä oli ollut kourassa kolmen
ruplan pääsylippu. Voitaneen siis aavistaa, millainen vallankumous
syntyi kaupungissa! Jo sekin, että juhla oli jaettu kahteen osaan,
aiheutti, että naisten pukujakin tarvittiin siis kaksi: toinen matineaa
varten ja toinen, iltapuku, tanssiaisia varten. Moni keskisäätyläinen,
kuten sitten myöhemmin saatiin tietää, oli tämän päivän vuoksi
saanut pantata kaiken, vieläpä alusvaatteensakin, jopa hurstinsa ja
pieluksensakin meikäläisille juutalaispahaisille, joita pahaksi onneksi
kahden viime vuoden aikana on pesiytynyt kaupunkiimme hirvittävän
paljon, ja mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän niitä vain näkyy
tänne virtaavan. Melkein kaikki virkamiehet olivat nostaneet palkkansa
etukäteen, olivatpa muutamat tilanomistajat myyneet välttämättömän
karjansakin, ja kaiken tämän vain sen vuoksi, että saattoivat tuoda
tyttärensä markiisittarina juhliin sekä voidakseen näyttää, että
hekään eivät olleet muita huonompia. Pukujen loisto oli tällä kertaa
paikkakunnallamme ennen kuulumaton. Jo kaksi viikkoa ennen juhlia
alkoivat kaupungissamme kiertää perhejuorut, jotka viipymättä vietiin
meidän hammastelijoidemme toimesta Julija Mihailovnan salonkiin.
Alkoi kierrellä pilakuvia kaupunkimme perheistä. Julija Mihailovnan
muistokirjassa näin omin silmin muutamia tällaisia piirustuksia.
Kaiketi siellä tiedettiin hyvin, mistä nuo pilajutut olivat kotoisin;
kas tämä se lieneekin ollut syynä siihen — niin ainakin minusta tuntuu
—, että aivan viime aikoina perheiden taholta saattoi syntyä sellaista
vihamielisyyttä Julija Mihailovnaa kohtaan. Kaikkea tätä muistellessaan
yhä vieläkin kaikki murisevat ja kiristelevät hampaitaan. Saattoi jo
edeltäkäsin aavistaa, että jos toimikunta ei osaisi jossakin suhteessa
olla mieliksi ja jos se ei saisi tanssiaisia onnistumaan, niin
vihamielisyyden purkaus tulisi olemaan ennen kuulumaton. Kas tästä
saa selityksensä se, että jokainen odottelikin itsekseen jonkinlaista
häväistysjuttua, ja koska sitä kerran niin hartaasti odotettiin, niin
täytyihän sen tapahtua.

Täsmälleen kello kahdeltatoista päivällä orkesteri jymähdytti
alkusoiton. Koska olin marsalkka, se on, koska kuuluin niiden
kahdentoista joukkoon, »nuorukaisiin, joilla oli marsalkkanauha»,
näin omin silmin, miten alkoi tämä häpeällä muistettava päivä. Se
alkoi siten, että sisäänkäytävän luona syntyi tavaton ahdinko. Miten
kaikki tämä tapahtui, mitenkä kaikki — aina poliisista alkaen —
saattoivatkin käyttäytyä niin nurinkurisesti jo ensi askelella? Enhän
oikeastaan syytä ollenkaan itse yleisöä: eiväthän perheenisät suinkaan
aiheuttaneet tungosta eivätkä tuuppineet ketään virka-arvoistansa
huolimatta, väitetäänpä, että he olivat muka suorastaan joutuneet
hämilleen nähdessään tavattoman kansan paljouden, joka täytti
pääkäytävän ja koetti päästä väkirynnäköllä sisään malttamatta kulkea
rauhallisesti. Kaiken aikaa tulvi ajoneuvoja, jotka lopulta peittivät
kadun aivan kuin jokin iso lammikko. Tätä kirjoittaessani minulla on
hyvin perusteltuja syitä väittää, että muutamat kaupunkimme kaikkein
alhaisimpaan roskaväkeen kuuluvat olivat yksinkertaisesti tulleet
juhlaan Ljamšinin ja Liputinin ohjaamina, ilman pääsylippuja, ehkäpä
heidät oli sinne saattanut joku minun kaltaiseni juhlamarsalkkakin.
Totta vain on, että sinne ilmestyi aivan tuntemattomia henkilöitä,
joita oli saapunut maaseudulta ja vielä jostakin muualta. Nämä
villit olivat heti astuessaan salinpuolelle yhteen ääneen, »aivan
kuin olisivat edeltä käsin kaiken jo valmiiksi harjoitelleet»,
tiedustelleet, missä oli ravintola, ja saatuaan tietää, että sellaista
ei ollut, he olivat alkaneet typerästi ja niin röyhkeästi, että
meillä aina näihin aikoihin saakka ei ennen oltu sellaista kuultu,
moittia kaikkea ääneen. Tosin useat heistä olivat juovuksissa.
Aatelismarsalkanrouvan sali häikäisi näitä villejä suurenmoisuudellaan,
koska he eivät ennen olleet nähneet mitään tämäntapaista, ja sen
vuoksi he olivatkin hetkeksi vaienneet katsoa toljotellessaan suu
auki salia. Tämä iso Valkoinen Sali, vaikka olikin rakennustavaltaan
sangen vanha, oli tosiaankin suurenmoinen: se oli kooltaan ylen
avara, ikkunoita oli kahden puolen salia, katto oli vanhanaikaisesti
maalattu ja kullalla koristeltu, syrjillä oli parvet ja peililasiset
ikkunainvälit, valkoisella taustalla oli punaiset verhot, siellä täällä
marmoriveistoksia (olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa, mutta
veistoksia ne kuitenkin olivat), ja seinustalla oli vanhanaikainen,
raskasmallinen Napoleon-tyylinen huonekalusto, jonka puuosa oli
valkoista ja kultaa ja päällystys punaista samettia. Sinä hetkenä,
jota kuvauksemme koskee, salin päähän oli pystytetty korkea puhujalava
esiintyviä kirjailijoita varten, ja koko muu sali oli ylt’yleensä
täynnä, kuten teatterinpermanto, tuoleja, joiden väliin oli jätetty
leveät käytävät. Mutta heti kun ensihetken hämmästys oli ohi, alkoivat
mitä järjettömimmät kyselyt ja mielipiteenilmaisut. »Me emme ehkä
haluakaan kuunnella vielä esitystä... olemme tässä maksaneet rahoja
mekin. Yleisöä on katalasti petetty... Me tässä isäntiä ollaan eivätkä
Lembket...!» Sanalla sanoen, aivan kuin heidät juuri tämän vuoksi
olisi päästettykin sisälle. Erikoisesti on painunut mieleeni eräs
yhteenotto, jolloin kunnostautui erikoisesti eilinen, tänne saapunut
ruhtinaspahainen, joka eilen aamulla oli ollut Julija Mihailovnan
luona törröttävine kauluksineen ja joka oli puunuken näköinen. Tämä
oli myös Julija Mihailovnan pyynnöstä suostunut heittämään vasemman
olkansa yli silkkinauhan ja alentunut marsalkkatoveriksemme. Kävi
ilmi, että tämä pitkä, mykkä, aivan kuin joustimilla liikkuva olento
osasi ainakin jollakin tavoin toimia, vaikka ei osannutkaan puhua. Kun
häntä ryhtyi ahdistamaan muudan rokonarpinen, isokokoinen, virkaerossa
oleva kapteeni, joka puhui koko suuren tunkeilevan roskajoukon nimessä
ja kyseli: miten päästään ravintolaan? — niin ruhtinas iski silmää
poliisille. Hänen viittauksensa käsitettiin viipymättä: huolimatta
juopuneen kapteenin vastaväitteistä tämä kuitenkin vietiin ulos
salista. Sillä välin alkoi saapua jo »oikeata» yleisöäkin, joka kolmena
pitkänä jonona alkoi virrata tuolien väliin jätettyjä käytäviä pitkin.
Rauhattomampi elementti kävi hiljaisemmaksi, mutta kuitenkin oli
yleisön, vieläpä kaikkein »puhtaimmankin», kasvoissa tyytymätön ja
hämmästynyt ilme; muutamat heistä näyttivät suorastaan säikähtyneiltä.

Vihdoinkin kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Soitto vaikeni.
Kuului nenän niistämistä, ja monet alkoivat vilkuilla ympärilleen.
Odottelu oli liiankin juhlallista, — tämähän itsessään on jo hyvin
huono merkki. Mutta »Lembkoja» ei vain kuulunut. Silkki, sametti ja
timantit hehkuivat ja välkkyivät joka puolella: ilman täytti vieno
tuoksu. Herroilla oli yllään kaikki kunniamerkit, vanhemmilla oli
juhlapuvut, lopulta ilmestyi aatelismarsalkanrouvakin Lizan seurassa.
Liza ei koskaan aikaisemmin liene ollut niin häikäisevän ihana kuin
tänä aamuna eikä koskaan niin loistavissa pukimissa. Hänen hiuksensa
olivat käherretyt, silmät säikkyivät, kasvoista paistoi hymy. Hänet
huomattiin heti, häntä tarkasteltiin, hänestä kuiskailtiin. Väitettiin,
että hän muka olisi hakenut silmillään Stavroginia, mutta Stavroginia
sen paremmin kuin Varvara Petrovnaakaan ei siellä ollut. Silloin en
ymmärtänyt hänen kasvojensa ilmettä: miksi hehkuivat nämä kasvot niin
runsaasti onnea, iloa, tarmoa, voimaa? Muistin eiliset tapahtumat ja
jouduin ymmälle. Mutta »Lembkoja» ei vain sittenkään kuulunut. Tämä
se olikin sopimatonta. Myöhemmin sain kuulla, että Julija Mihailovna
oli aina viime hetkeen saakka odotellut Pjotr Stepanovitšia, ja ilman
häntä taas hän ei viime aikoina voinut ottaa askeltakaan, vaikka ei
tätä edes itselleenkään ollut tunnustanut. Huomautan ohimennen, että
edellisenä päivänä Pjotr Stepanovitš oli viimeisessä juhlatoimikunnan
kokouksessa kieltäytynyt vastaanottamasta marsalkkanauhaa, mikä
oli siinä määrin loukannut Julija Mihailovnaa, että hän oli ollut
vähällä itkeä. Hänen hämmästyksekseen ja ihmeekseen nuori mies päälle
päätteeksi oli kadonnut aivan jäljettömiin (tästä on minun edeltäkäsin
huomautettava), ei saapunut ollenkaan kirjallisuusmatineaan, niin että
häntä iltaan mennessä ei kukaan ollut edes tavannut. Lopulta yleisö
alkoi osoittaa aivan ilmeistä kärsimättömyyttä. Puhujalavallekaan ei
ilmestynyt ketään. Takimmaisissa riveissä alettiin paukutella käsiä
kuten teatterissa. Vanhemmat ukot ja rouvat alkoivat olla huonolla
tuulella: »Lembket alkavat nähtävästi olla jo liian mahtavia.»
Yleisön hienompikin osa alkoi jo, tosin typerästi, kuiskailla
juhlasta ei ehkä muka tosiaankaan tule mitään, että ehkä Lembke itse
on tosiaankin huonovointinen j.n.e., j.n.e. Mutta Jumalan kiitos,
vihdoinkin he saapuivat: Lembke itse talutti vaimoansa, ja täytyy
tunnustaa, että heidän ilmestymisensä teki minut hyvin levottomaksi.
Mutta kaikki keksityt jutut näyttivät kuitenkin unohtuvan, ja totuus
vei voiton. Yleisö näytti aivan kuin huoahtavan helpotuksesta. Itse
Lembke näytti olevan täysin terve, niin muistan kaikkien väittäneen,
sillä kaikkihan käänsivät katseensa juuri hänen puoleensa. Vain
luonteenkuvauksen vuoksi minun on mainittava, että oikeastaan
kaikkein hienoimmassa seurapiirissämme oli hyvin vähän sellaisia,
jotka olisivat olettaneet Lembken olevan jollakin tavoin sairaan.
Kaikkia hänen toimiansa pidettiin täysin normaaleina, niin että
eilisaamuiseen toritapahtumaankin suhtauduttiin hyväksyvästi. »Sillä
tavoin sitä on meneteltävä jo heti alussa», sanoivat seurapiirimme
arvokkaimmat. »Alussa ne aina ovat olevinaan maailmanparantajia, mutta
päätyvät lopuksi kaikki samaan itse edes sitä huomaamatta, ja sehän se
maailmanparannuspuuhissa onkin välttämättömintä», — näin pääteltiin
ainakin klubissa. Häntä moitittiin vain hänen kiivastumisestaan:
»Kaikki pitäisi vain ottaa kylmäverisemmin, mutta sellaistahan se on
aina alussa», asiantuntijat puhelivat. Yhtä ahnaasti kääntyivät myös
kaikkien katseet Julija Mihailovnaan. Kenelläkään ei luulisi olevan
oikeutta vaatia minulta, kertojalta, liian yksityiskohtaisia tietoja,
mitä tulee asiain erääseen puoleen: tässä kohdin on arvoitus, sillä
tässä on — nainen. Tiedän vain yhden ainoan asian: eilen, illan tullen,
Julija Mihailovna oli mennyt Andrei Antonovitšin työhuoneeseen ja
viipynyt siellä paljon yli puoliyön. Andrei Antonovitšille oli suotu
anteeksianto, ja hän oli saanut hyvityksen. Aviopuolisot tekivät
sovinnon, kaikki oli unohdettu, ja kun von Lembke kuitenkin kaikitenkin
heidän keskinäisen selvittelynsä lopussa oli vaipunut polvilleen
kauhuissaan muistellen sitä, mikä viime yönä oli muodostanut heidän
keskustelunsa pääepisodin, niin puolison ihana kätönen ja samalla myös
huulet olivat tyrehdyttäneet mielenliikutuksesta heikontuneen miehen
tuliset ja ritarillisen hienotunteiset katumuksen vuodatukset. Kaikki
näkivät onnen, joka loisti Julija Mihailovnan kasvoista. Hän asteli
suurenmoisen upeassa puvussaan avoimesti katsellen ympärilleen. Näytti
siltä, että hän nyt oli saavuttanut toiveidensa huippukohdan, juhla —
hänen politiikkansa päämäärä ja kruunu — oli muuttunut todellisuudeksi.
Saapuessaan paikalleen, aivan puhujalavan eteen, molemmat Lembket
kumarsivat puolelle ja toiselle sekä vastailivat toisten tervehdyksiin.
Heidät ympäröitiin heti paikalla. Aatelismarsalkanrouva nousi heitä
vastaan... Mutta nyt tapahtui ikävä väärinkäsitys: yht'äkkiä orkesteri
rämähdytti ilman vähintäkään syytä fanfaarin, — se ei ollut mikään
marssi, vaan aivan tavallinen fanfaari, kuten klubissa päivällisillä,
silloin kun aiotaan juoda jonkun terveydeksi. Nyt on tosin jo
tiedossani, että kaikki tämä oli Ljamšinin hommia, Ljamšinin, joka
oli järjestänyt tämän muka saapuneiden »Lembkojen» kunniaksi. Hänhän
saattoi aina puolustautua sillä, että oli tehnyt sen typeryydessään
tai liiallisessa innostuksessaan... Voi, enhän tietänyt vielä silloin,
että heidän mieltänsä eivät kiinnittäneet enää puolustelut, sillä
tänä päivänä oli määrä saada kaikki päätökseen. Mutta fanfaarikaan
ei vielä ollut tarpeeksi. Samalla kuin alkoi näkyä hämmästymistä
ja hymähtelyä yleisön joukossa toisella puolen salia, niin samalla
kajahti parvelta hurraa-huuto, sekin muka Lembken kunniaksi. Huutajia
ei ollut tosin monta, mutta sitä kesti kuitenkin pitkän aikaa. Julija
Mihailovna sävähti punaiseksi, hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.
Lembke seisoi paikallaan ja kääntyneenä huutajien puoleen katseli
salia ankaran arvokkaana... Hänet koetettiin saada mitä pikimmin
istuutumaan. Kauhistuneena olin huomaavinani hänen kasvoissaan sen
vaarallisen hymyn, joka oli värehtinyt niillä eilisaamuna, silloin, kun
hän vaimonsa vierashuoneessa oli tarkastellut Stepan Trofimovitšia,
ennenkuin oli tätä lähestynyt. Minusta näytti siltä, että tänäkin
hetkenä hänen kasvoillaan oli tuo pahaaennustava ilme, ja mikä pahinta,
siinä oli lisäksi vielä jotakin koomillista, — se ilme ilmiantoi
olennon, joka antoi itsensä uhriksi tyydyttääkseen vaimonsa ylevät
tarkoitusperät... Julija Mihailovna kutsui minut tuota pikaa luokseen
ja kuiskasi, että minun oli mentävä Karmazinovin luo ja pyytämällä
pyydettävä häntä vihdoinkin aloittamaan. Ja tuskin olin ehtinyt
pyörähtää hänen luotansa, kun tapahtui jo toinen häpeällinen juttu,
vielä entistäkin paljon pahempi. Puhujalavalle, tyhjälle lavalle,
jonne jokaisen katse oli koko ajan suunnattuna ja jossa oli ollut
näkyvissä vain pieni pöytä, sen edessä tuoli ja pöydällä hopeaisella
tarjottimella oleva vesilasi, — tälle tyhjälle puhujalavalle ilmestyi
yht'äkkiä suuren suuri frakkipukuisen ja valkeakaulaliinaisen kapteeni
Lebjadkinin hahmo. Olin niin hämmästynyt, etten uskonut silmiäni.
Kapteeni näytti itsekin häpeävän itseänsä ja pysähtyi puhujalavan
syvennykseen. Samassa kajahti yleisön keskeltä huuto: »Lebjadkin,
sinäkö?» Kapteenin (hän oli aivan juovuksissa) typerälle, punaiselle
naamalle tämä huudahdus nostatti leveän, tylsän hymyn. Hän kohotti
kätensä, siveli sillä otsaansa, pudisti pörröistä päätänsä ja aivan
kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen harppasi pari askelta eteenpäin
ja — purskahti nauruun. Nauru ei ollut kovin äänekästä, mutta
yhtäjaksoisen tasaista ja onnellista, niin että se sai koko hänen
rehevän ruhonsa hyllymään ja silmät siristymään. Tämä näky sai ainakin
puolet yleisöstä nauramaan, noin kaksikymmentä henkeä alkoi paukuttaa
käsiään. Vakavampi osa yleisöä katsahti synkästi toinen toisiinsa,
mutta kaikki tämä kesti ainoastaan noin puoli minuuttia. Puhujalavalle
syöksähti samassa Liputin marsalkkanauhoineen sekä kaksi lakeijaa.
Varovasti he tarttuivat kapteenia kummaltakin puolelta käsipuolesta, ja
Liputin kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Kapteeni rypisti kulmiansa
murahtaen: »Jos on niin, niin olkoon», viittasi kädellään, käänsi
yleisöä kohden valtavan selkänsä ja katosi saattajineen. Mutta hetken
kuluttua Liputin taas hypähti puhujalavalle. Hänen huulillaan väreili
hänen ainaisista hymyilyistään kaikkein makein hymy, joka muistutti
tavallisesti jotakin etikan ja sokerin sekoitusta, ja kädessään hän
piteli postipaperiarkkia. Lyhyin mutta nopein askelin hän siirtyi aivan
puhujalavan etureunalle.

— Hyvät naiset ja herrat, — hän kääntyi yleisön puoleen, —
puutteellisen valvonnan vuoksi on sattunut koomillinen väärinkäsitys,
jonka korjaamiseen on jo ryhdytty. Kuitenkin olen toivorikkaana ottanut
tehtäväkseni esittää erään täkäläisen runoseppämme mitä syvimmästi
kunnioittavimman pyynnön... Ihmisystävällisen ja ylevän päämäärän
läpitunkemana... ulkonäöstään huolimatta... sen samaisen päämäärän,
joka on yhdistänyt meidät kaikki... kuivatakseen kaikkien meidän
kuvernementtiemme köyhien, mutta sivistyneiden neitosten kyynelet...
tämä herra, toisin sanoen, tämä täkäläinen runoilija... tahtoen pysyä
tuntemattomana... haluaisi hartaasti, että hänen runonsa luettaisiin
ennen juhlan alkua... se on, tahdoin sanoa, ennen esitelmää. Vaikka
tämä runo ei sisällykään ohjelmaamme... sillä se on jätetty haltuumme
vasta noin puoli tuntia sitten... niin kuitenkin meistä (keistä
»meistä»? minun on vain sanasta sanaan toistettava tämä hajanainen
ja katkeileva puhe) on tuntunut, että koska runossa yhtyy mitä
merkillisimmin tunteen aitous suureen hauskuuteen, niin voitaisiin
sekin esittää, ei suinkaan minään vakavasti otettavana numerona, vaan
jonakin, joka sopii tilaisuuteen... sanalla sanoen, joka on aatteen
mukainen... Sitäkin suuremmalla syyllä, koska se sisältää vain muutaman
rivin... ja sen vuoksi pyytäisin yleisön suosiollista myöntymystä
siihen.

— Lukekaa! — kajahti huuto salin loppupäästä.

— Luenko siis?

— Lukekaa, lukekaa! — kajahteli jo useita ääniä.

— Luen siis sen yleisön luvalla, — Liputin kursaili yhä vielä
sokerimaisen hymyn väreillessä hänen huulillaan. Hän ei vieläkään
aloittanut, ja minusta tuntui, että hän oli levoton. Vaikka tällaiset
ihmiset saattavatkin olla kovin röyhkeitä, niin joskus he sittenkin
kompastelevat. Muuten, jos hänen sijassaan olisi ollut joku
seminaarilainen, niin tämä ei suinkaan olisi kompastellut, mutta
Liputinhan kuului sentään entiseen hyvään seurapiiriin.

— Ennakolta tahdon kuitenkin mainita, että tämä ei sittenkään ole
mikään oodi, jollaisia ennen vanhaan kirjoiteltiin juhlatilaisuuksia
varten, vaan se on, melkeinpä voisin sanoa, pila, jossa tosin
kieltämättä on tunnetta, mutta joka on vain yhtynyt leikittelevään
iloisuuteen ja niin sanoakseni itsessään perin realistiseen totuuteen.

— Lue, lue!

Hän kääri auki paperin. Häntä ei kukaan tietenkään olisi ehtinyt siitä
estää. Olihan hänellä sitä paitsi kaiken lisäksi marsalkkanauha.
Sointuvalla äänellä hän alkoi lausua:

— Täkäläisten seutujen isänmaalliselle kotiopettajattarelle juhliin
saapuneelta runoilijalta.

    Terve rabbi, guvernantti,
    iloitse ja riemuitse.
    Leikkotukka taikka tantti,
    sama se, nyt riemuitse.

— Mutta sehän on Lebjadkinia! Toden totta, se on Lebjadkinia! — kajahti
useita ääniä. Kuului naurua ja kättentaputuksia, vaikka ei tosin kovin
paljoa.

    Räkänokkain päähän hakkaat
    aapelusta ranskaksi,
    suntiolle silmää nakkaat,
    aiot sille frouvaksi.
        Heikun, keikun.

— Hurraa, Hurraa!

    Aikaan suurten uudistusten
    siin' on täysi saaminen.
    Laske määrää vaatimusten —
    taikka kouraan aapinen.

— Kas, siinä vasta on realismia, jollei laske »määrää vaatimusten»,
niin ei askeltakaan!

    Mutta nyt kun myötäjäiset
    koottiin tanssin tahtihin,
    laita kuntoon vihkiäiset,
    pääset naimajuhlihin.

    Leikkotukka tahi tantti,
    sama lie, nyt riemuitse.
    Ruplat roikaa, guvernantti,
    heikun, keikun, riemuitse.

      [Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]

En ollut uskoa korviani, se on minun sanottava. Tässä oli niin
ilmeistä röyhkeyttä, että sitä ei voinut suoda anteeksi Liputinille
edes typeryydenkään varjolla. Eikä Liputin ollutkaan niin kovin tyhmä.
Sen tarkoitus oli ainakin minusta selvä: aivan kuin epäjärjestystä
olisi tahallaan kiirehditty. Tämän idiotismia hipovan runon eräät
säkeistöt, kuten esimerkiksi viimeinen niistä, olivat sitä laatua,
että niitä ei voinut leimata enää edes typeryydeksikään. Liputin
nähtävästi jo itsekin tunsi, että oli ottanut suoritettavakseen
ylivoimaisen tehtävän. Urotyönsä tehtyään hän oli itsekin niin
hämmästynyt röyhkeydestään, ettei kyennyt poistumaan puhujalavalta,
vaan seisoi aivan kuin olisi vielä tahtonut lisätä siihen jotakin. Hän
oli varmaankin odottanut, että kaikki olisi käynyt hieman toisin; mutta
se pieni joukko rauhanrikkojiakin, joka oli taputtanut käsiään hänen
esiintyessään, oli nyt vaiennut aivan kuin sitäkin olisi jo hävettänyt.
Pahinta oli, että muutamat suhtautuivat kaikkeen tähän aivan tosissaan
eivätkä suinkaan pitäneet tätä leikinlaskuna, vaan totisena totuutena,
aatteellisena runoelmana, joka oli sepitetty kotiopettajatarten
kunniaksi. Mutta runon jo hieman liian tuttavallinen sävy alkoi sentään
heitäkin vähän ihmetyttää. Mitä tulee yleisöön kokonaisuudessaan, niin
se loukkaantui tuntiessaan, että se oli aiheettomasti sotkettu tähän
häväistysjuttuun. En varmastikaan erehdy väittäessäni vaikutelman
olleen tällaisen. Myöhemmin Julija Mihailovna kertoi, ettei olisi
tarvittu muuta kuin hetkinen lisää, ja hän olisi pyörtynyt. Muudan
kaikkein arvossapidetyimmistä vanhoista herroista auttoi vanhan
vaimonsa seisoalleen, ja molemmat poistuivat salista koko muun yleisön
seuratessa heitä levottomin katsein. Kukapa tietää, ehkä tämä esimerkki
olisi voinut saada muutkin menettelemään samoin, ellei samana hetkenä
olisi puhujalavalle ilmestynyt itse Karmazinov yllään hännystakki
ja kaulassa valkea kaulaliina sekä vihko kädessä. Julija Mihailovna
siirsi ihastuneen katseensa häneen, kuten ainakin vapauttajaan...Mutta
tällöin minä olin jo poistunut kulissien taakse; minun oli välttämättä
puhuteltava Liputinia.

— Te teitte sen takallanne! — sanoin siepaten häntä vihaisesti kädestä.

‒ Ei, Herran nimessä, en minä sitä aikonut, — hän koetti päästä pakoon,
alkoi valehdella ja heittäytyi onnettomaksi; — runohan tuotiin vasta
äsken, ja minä taas ajattelin, että se oli vain huvittavaa leikkiä...

— Sitä te ette varmastikaan ajatellut. Pidättekö te tosiaankin tuota
kelvotonta roskaa huvittavana leikkinä?

— Kyllä, — pidän.

— Te valehtelette, eikä sitä jätetty teille suinkaan vasta äsken.
Kaiken tuon te olette Lebjadkinin kanssa yhdessä keksineet ehkäpä vasta
eilen illalla saadaksenne skandaalin aikaan. Viimeinen säkeistö on
epäilemättä teidän ja se, jossa puhutaan »suntiosta», myöskin. Ja miksi
hän esiintyy frakkipukuisena? Te siis aioitte antaa hänen esiintyäkin,
ellei hän olisi juonut itseänsä juovuksiin.

Liputin katsahti minuun ivallisen kylmästi.

— Mitä se teitä liikuttaa? — hän kysäisi samassa omituisen
rauhallisesti.

— Kuinka niin? Onhan teilläkin tuo nauha... Missä on Pjotr Stepanovitš?

— En tiedä, jossakin täällä, mutta mitä sitten?

— Sitä vain, että nyt olen teistä täysin selvillä. Te olette
yksinkertaisesti salaliitossa Julija Mihailovnaa vastaan, te tahdotte
välttämättä saada juhlan epäonnistumaan...

Liputin katsahti minuun taas syrjäsilmin.

Mitä se teitä liikuttaa? — hän hymähti kohahduttaen olkapäitään ja
poistui luotani.

Silmissäni aivan sumeni. Kaikki arveluni olivat osoittautuneet
oikeiksi, ja minä kun kuitenkin olin luottanut siihen, että olin
saattanut erehtyä! Mitä oli minun nyt tehtävä? Aioin ensin neuvotella
Stepan Trofimovitšin kanssa, mutta tämä seisoi juuri peilin edessä
yrittäen hymyillä kaikilla mahdollisilla eri tavoilla ja suoristeli
alinomaa paperiansa, johon hän oli tehnyt muistiinpanojansa. Hänen oli
esiinnyttävä heti Karmazinovin jälkeen, eikä hän nyt olisi mitenkään
kyennyt keskustelemaan kanssani. Oliko minun nyt kiiruhdettava Julija
Mihailovnan luo? Mutta tämänkin luo oli vielä liian aikaista mennä:
Hän tarvitsi vielä paljon tuntuvamman läksytyksen parantuakseen niistä
harhaluuloista, että hän oli muka kaikkien »suosion ympäröimä» ja että
häntä kohtaan oltiin suorastaan »fanaattisen vilpittömiä». Hän ei
olisi kuitenkaan uskonut minua, vaan olisi pitänyt kaikkea pelkästään
harhaluulona. Ja mitä hänkään enää olisi oikeastaan voinut tehdä?
»Niin», — ajattelin, — »eihän asia tosiaankaan liikuta minua, riisun
marsalkkanauhani ja lähden kotiini, _sitten kun se alkaa_». Muistan
hyvin todellakin sanoneeni itsekseni »sitten kun se alkaa».

Mutta oli sittenkin mentävä kuuntelemaan Karmazinovia. Katsahdettuani
vielä kerran kulissien takana ympärilleni huomasin, että siellä
liikuskeli jokseenkin paljon aivan asiatonta väkeä, vieläpä naisiakin.
Toiset tulivat ja toiset menivät. Tämä kulissien takainen osa oli
vain hyvin kapea käytävä, jonka ylt’yleensä ulottuva esirippu erotti
yleisöstä ja joka yhtyi käytävän välityksellä toisiin huoneisiin.
Täällä kaikki esiintyjät odottelivat vuoroaan. Eniten minua
hämmästytti tänä hetkenä esitelmöitsijä, jonka oli määrä esiintyä
Stepan Trofimovitšin jälkeen. Tämäkin oli jonkinmoinen professori (en
kuitenkaan tiedä, kuka hän oikeastaan oli), joka oli vapaaehtoisesti
poistunut jostakin oppilaitoksesta erään ylioppilaskahakan vuoksi ja
joka oli poikennut kaupunkiimme vasta noin muutamia päiviä sitten.
Hänet oli myös esitelty Julija Mihailovnalle, ja tämä oli ottanut
hänet vastaan hyvin ihastuneesta Tiedän nyt, että hän oli ollut Julija
Mihailovnan luona vain yhtenä ainoana iltana ennen esitelmätilaisuutta,
oli vaiennut koko illan, hymyillyt kaksimielisesti sukkeluuksille ja
koko seuran sävylle, seuran, joka ympäröi Julija Mihailovnaa, ja hänen
korska sekä samalla helposti säikkyvä ja loukkaantuva olentonsa oli
tehnyt kaikkiin hyvin vastenmielisen vaikutuksen. Julija Mihailovna
itse oli saanut hänet houkutelluksi esitelmöimään. Nyt hän asteli
nurkasta toiseen ja höpisi itsekseen, kuten Stepan Trofimovitškin,
mutta tuijotti vain maahan eikä peiliin. Hymyilytapoja hän ei myöskään
yrittänyt harjoitella, vaikka hymähtelikin hyvin usein ja rehevästi.
Oli itsestään selvää, että häntäkään ei voinut nyt puhutella. Hän oli
pienikokoinen, näöltään noin neljänkymmenen vanha, kaljupäinen, hänen
partansa oli harmahtava ja hänen pukunsa moitteeton. Mutta huvittavinta
oli, että hän joka kerran kääntyessään kohotti aina ilmaan oikean
nyrkkinsä, pyöritteli sitä hetken päänsä yllä ja laski sen taas alas,
aivan kuin olisi lyönyt maahan jonkun vastustajansa. Tämän tempun hän
toisti aina hetken kuluttua. Tämä vaikutti minuun oudosti. Kiiruhdin
mitä pikimmin kuuntelemaan Karmazinovia.



III.


Salissa tapahtui taas jotakin merkillistä. Sanon jo ennakolta:
olen aina kunnioittanut neron suuruutta, mutta minkä vuoksi täytyy
meikäläisten herra nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä
kuten poikanulikat? Mitäpä siitä, jos hän onkin Karmazinov ja astuu
saliin viiden kamariherran ryhti yllään? Onko mahdollista tarjota
sellaiselle yleisölle, kuin tämä meidänkin on, koko tunnin kestävää
esitelmää? Yleensäkin olen huomannut, että vaikkapa olisi kysymyksessä
nerojen nero, niin kansantajuisessa kirjallisuusesitelmätilaisuudessa
ei kukaan pysty rankaisematta pitämään yleisön mielenkiintoa yllä
kauempaa kuin kaksikymmentä minuuttia. On totta, että tunnustettu
nero vastaanotettiin mitä kunnioittavimmin: vieläpä kaikkein
arvostelevimmatkin ukkopahaiset suvaitsivat ilmaista hyväksymistä ja
uteliaisuutta ja naiset suorastaan ihastusta. Kättentaputus kesti
kuitenkin vain lyhyen ajan, ja se oli jollakin tavoin epäystävällistä
eikä tapahtunut aivan samassa tahdissakaan. Kuitenkaan ei viimeisillä
riveilläkään tapahtunut minkäänlaista mielenosoitusta aina siihen
hetkeen saakka, jolloin herra Karmazinov alkoi puhua, eikä sekään, mitä
silloin tapahtui, ollut niin kovin pahaa, olihan vain jonkinlainen
pieni väärinkäsitys. Olen jo kerran maininnut, että hänellä oli
hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla
jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä. Tuskin hän oli
lausunut muutaman sanan, kun joku äkkiä rohkeni ruveta nauramaan, —
nähtävästi tämä oli joku hölmö, joka ei ollut tottunut käyttäytymään
hienoissa piireissä ja jolla oli kai taipumusta naureskeluun. Mutta
sittenkään tämä ei tuntunut miltään mielenosoitukselta: päinvastoin
tälle hölmölle naurahdettiin hieman ja hänet saatiin pian vaikenemaan.
Mutta kas silloin herra Karmazinov kiemaillen ja kursaillen
ilmoittikin, että hän ei muka aluksi »tahtonut ollenkaan suostua
esitelmöimään» (minkä vuoksi hänen nyt piti sekin ilmoittaa?). »On
nähkääs olemassa säkeitä, jotka laulautuvat sydämestä esille, säkeitä
sellaisia, joita ei edes voi sanoin ilmaista, niin että sellaista
ei voi mitenkään esittää yleisölle (miksikä hän sitten kiiruhti
sitä esittämään?); mutta koska minua on niin kovin pyydetty, niin
suostun esittämään runoni, ja koska kaiken lisäksi aion ikuisiksi
ajoiksi jättää kynäni ja olen vannonut, etten enää koskaan kirjoita
mitään, olen sen vuoksi nyt kirjoittanut tämän viimeisen teokseni;
ja koska olen vannonut, etten enää koskaan esiinny yleisölle, niin
olkoon menneeksi, pidän tämän viimeisen esitelmäni yleisölle»,
j.n.e. j.n.e. yhä samaan tapaan. Mutta tämäkään ei vielä olisi ollut
mitään, sillä kukapa ei tuntisi, kuinka tärkeitä tekijälle ovat
alkulauseet. Mutta kuitenkin on mainittava, että yleisöömme, joka oli
niin kovin vähän sivistynyt ja niin helposti ärtyvä, tämä ei voinut
olla tekemättä vaikutustansa. Eikö olisi ollut paljon parempaa lukea
jokin pienen pieni kertomus, pikkuruikkuinen novelli, sellainen,
jonka tapaisia hän oli ennenkin lukenut, — tosin hyvin mahtailevan
teeskentelevästi mutta kuitenkin sangen hauskasti. Jos hän olisi
tehnyt näin, kaikki olisi ollut pelastettu. Niin, mutta nyt tapahtui
jotakin aivan toista. Alkoi oikea nuhdesaarna. Hyvä Jumala, mitä
kaikkea se sisälsikään! Uskallan väittää, että se olisi saattanut
pääkaupunginkin yleisön ymmälle, puhumattakaan sitten meikäläisestä.
Koettakaa nyt kuvitella: kaksi painoarkillista mitä teeskentelevintä
ja hyödyttömintä lörpöttelyä, ja kaiken lisäksi tämä herra esitti
sen vielä ylhäisen alentuvasti, aivan kuin armosta, niin että se
suorastaan loukkasi meidän yleisöämme. Aiheena oli... kuka siitä
aiheesta oikein sai selvän? Se oli jonkinlaista tilintekoa joistakin
vaikutelmista, jonkinlaisista muistoista. Mutta mitä ja mistä, — kukapa
sen ymmärsi. Vaikka meidän kuvernementtimme kaikki viisaat otsat
olisivat vetäytyneet kurttuun esitelmän ensimmäisen puoliskon aikana,
niin he eivät sittenkään olisi ymmärtäneet siitä yhtään mitään, niin
että toista puolta esitelmästä kuunneltiin vain kohteliaisuudesta.
On totta, että siinä puhuttiin hyvin paljon rakkaudesta, neron
rakkaudesta erästä naishenkilöä kohtaan, mutta täytyy tunnustaa, että
tämä oli jo hieman mautonta. Minun mielestäni tuon pullean nerokkaan
kirjailijan oli hieman sopimatonta laverrella ensi suudelmasta...
Ja mikä pahinta, nämä suudelmat eivät tapahtuneet ollenkaan siten,
kuin on tapana koko muun ihmiskunnan elämässä. Välttämättä kasvoi
aina ympärillä kiusteri (välttämättä juuri kiusteria tai jokin muu
heinäkasvi, jota tavallinen ihminen ei tuntenut muuten kuin hakemalla
sen nimen kasviopista). Sitä paitsi taivaalla oli välttämättä jokin
violetti vivahdus, jota tietenkään ei kukaan kuolevaisista ollut
koskaan huomannut, tai jos oli sen huomannutkin, niin ei ollut ainakaan
kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, mutta kas, »minäpä sen näin
ja kuvaan teille hölmöille sitä aivan kuin se minusta olisi jokin aivan
tavallinen asia». Puu, jonka alle tämä mielenkiintoinen pari sitten
istuutui, oli välttämättä aina oranssinvärinen. Näin he istuivat aina
jossakin Saksassa. Samassa he näkevät Poppean tai Cassiuksen taistelun
aattona, ja molempien heidän lävitsensä käyvät ihastuksen kylmät
väreet. Joku merenneito vikisee pensaikossa. Gluck alkaa yht'äkkiä
soittaa kaislikossa viulua. Kappale, jota hän soittaa, on nimeltään
_en toutes lettres_, mutta sitä ei kukaan tunne, vaan siitäkin on
otettava selvä musiikkisanakirjasta. Sillä aikaa sumu on noussut,
noussut niin pehmeänä ja pyöreänä, että se näyttää enemmän pielusten
miljoonajoukolta kuin sumulta. Yht'äkkiä kaikki on tipo tiessään, ja
kuuluisa nero taivaltaa talvella lumirännässä Volgan poikki. Kahden
ja puolen sivun verran kuvataan tienviittoja, mutta sittenkin nero
osuu avantoon. Nero hukkuu, — mutta luuletteko tosiaankin, että hän
hukkuu? Ei pienintä aikomustakaan sellaiseen! Kaikki tämä tarvitaan
vain sen vuoksi, että hän hukkumaisillaan ollessaan ja kun hän on
vetämäisillään vettä henkeensä, yht'äkkiä huomaisi pienen jääkappaleen,
pikkuruikkuisen, herneen kokoisen, mutta puhtaan ja läpikuultavan
»kuten jäätyneen kyynelen», ja tässä jäänsirussa kuvastuu Saksan
taivas, ja sen sateenkaaren väreissä kimalteleva hohto muistuttaa
hänelle sitä samaista kyyneltä, joka — »muistatko, miten se vieri
silmästäni silloin, kun me istuimme jalokiville välkähtelevän puun
alla ja sinä huudahdit riemuisasti: 'Rikosta ei ole olemassa!!!' —
'Niin, mutta', — vastasin kyynelissäni, — 'mutta jos niin on, niin
eihän silloin ole olemassa vanhurskaitakaan'. Me aloimme ääneen itkeä
kumpikin ja erosimme ainiaksi.» — Naisen tie vei jonnekin meren
rannoille ja miehen luoliin. Ja niin tuo mies vaipuu yhä syvemmälle
maan sydämeen, elää kolme vuotta Suharevon tornin luona Moskovassa,
ja yht'äkkiä aivan maan uumenissa, luolassa, hän näkee lamppusen ja
lamppusen ääressä luolapyhimyksen. Luolapyhimys on vaipunut rukoukseen.
Nero kumartuu pienen pienen ristikkoikkunan puoleen ja kuulee yht'äkkiä
huokauksen. Te kai arvelette luolapyhimyksen huokailevan? Mitä
vielä, mitä liikuttaisi häntä luolapyhimys. E-ei, e-ei, tämä huokaus
muistuttaa hänelle yksinkertaisesti hänen lemmittynsä ensimmäistä
huokausta kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten, jolloin, »muistatko,
miten me Saksassa istuimme agaatti-puun alla ja sinä kuiskasit minulle:
'miksi rakastaisimme? katso, ympärillämme kasvaa keltakukkia, ja minä
rakastan, mutta kun nuo keltakukat lakkaavat kukkimasta, niin en enää
rakasta'». Mutta tällöin sumu alkaa taas tihetä, ilmestyy Hoffmann,
merenneito viheltää jonkin Chopinin kappaleen, ja yht'äkkiä sumusta
ilmestyy laakeriseppel kulmillaan ja Rooma taustanaan Ancus Marcius.
»Tunsimme ruumiissamme ihastuksen väreitä ja erosimme ainiaksi»
j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, en osaa ehkä kertoa kaikkea aivan
sanalleen, sillä sellaiseen minulla ei ole kykyä, mutta koko tämän
lörpöttelyn ydin ainakin oli tämä. Ja miksi kaikilla meikäläisillä
järkikuuluisuuksilla pitääkin olla tuollainen häpeällinen intohimo
yleväotteisia mauttomuuksia kohtaan. Suuri eurooppalainen filosofi,
kuuluisa oppinut, keksijä, työn raskaan raataja, marttyyri, — kaikki
nämä työtätekevät ja raskautetut ovat meikäläiselle venäläiselle
nerolle vain jonkinlaisia keittiöpuolella oleskelevia kokkeja.
Hän on herra, ja noiden on lähestyttävä häntä kokkipäähineineen
vastaanottamaan määräyksiä. On totta, että hän pilkkailee kopeana
myös Venäjää, eikä mikään olekaan hänelle mieluisampaa kuin Euroopan
huomattavimpiin järkimiehiin vedoten todistella, että Venäjä on
tehnyt henkisen vararikon, mutta mitä tulee häneen itseensä, — hän on
tietenkin kaikkien noiden eurooppalaisten kykyjen yläpuolella, ja he
saavat tyytyä vain olemaan aineistona, jota hän käyttää tekeleissään.
Hän sieppaa vieraan ajatuksen, punoo siihen oman antiteesinsa, ja,
kas, tekele on valmis. Rikos on olemassa, ja rikosta ei ole olemassa;
totuutta ei ole, vanhurskaita ei ole; siinä on ateismit, darwinismit,
moskovalaiset kirkonkellot, mutta voi, eihän hän itsekään enää usko
Moskovan kirkonkelloihin; Rooma, laakerit... mutta eihän hän usko
laakereihinkaan... Siinä on jotakin valtion hyväksymisen saanutta
byronilaista maailmantuska-kohtausta, Heinen irvistystä, jotakin
Petšorinista [päähenkilö »venäläisen Byronin», Lermontovin, romaanissa
»Aikamme sankari». Suom. huom.], ja niin se lähtee siitä vierimään,
juna on saanut lähtövihellyksensä... »Voitte muuten kehua minua,
kehukaa vain, pidän siitä kauheasti; minä sanon sen vain näin meidän
kesken, että jätän ainiaksi kynäni; odottakaahan, kolmesataa eri kertaa
ehditte vielä saada minusta kylläksenne, ette jaksa lukeakaan kaikkea,
mitä vielä aion kirjoittaa.»

Onhan selvää, ettei tämä voinut loppua onnellisesti. Se vain oli
pahaksi, että kaikki alkoi hänestä itsestään. Kauan aikaa oli jo
kuulunut jalkojen töminää, niistämistä, yskintää ja kaikkea sitä, mitä
aina sattuu, kun esitelmätilaisuudessa kirjailija, olkoonpa hän sitten
kuka hyvänsä, rohkenee yrittää pitää yleisön huomiota vireillä. Mutta
nerokas kirjailija ei huomannut mitään tästä kaikesta. Hän vain sihisi
ja sähisi yleisöstä vähääkään välittämättä, niin että kaikki alkoivat
jo joutua hieman ymmälle. Yht'äkkiä takimmaisista riveistä kajahti
aivan yksinäinen mutta kova ääni:

— Herra Jumala, millaista roskaa!

Tämä oli luiskahtanut varmasti aivan vaistomaisesti, ja olen varma
siitä, ettei se ollut tarkoitettu mielenosoitukseksi. Ihminen oli
vain lopullisesti uupunut. Mutta herra Karmazinov keskeytti puheensa,
katsahti pilkallisesti yleisöön ja sanoa sähähti loukatun kamariherran
ryhdikkäin ilmein:

— Te olette kai, hyvä herrasväki, aika lailla minuun jo kyllästyneet.

Kas, tämäpä hänen erehdyksenä olikin. Hänen ei olisi pitänyt aloittaa
keskustelua. Kun hän tällä tavoin valmisti tilaisuuden vastaukselle,
niin sillä hän juuri teki mahdolliseksi sen, että roskaväki sai puuttua
puheeseen, vieläpä niin sanoakseni aivan laillisella tavalla, mutta jos
hän olisi osannut hillitä itsensä, niin olisivat nämä vain niistelleet
neniänsä jonkin aikaa ja kaikki olisi päättynyt siihen... Mutta
nähtävästi hän odotti kättentaputuksia vastaukseksi kysymykseensä.
Kättentaputuksia ei kuulunut, vaan päinvastoin kaikki säikähtivät,
painuivat entistäänkin pienemmiksi ja vaikenivat.

— Ette te ole koskaan nähnyt Ancus Marciusta, se on teillä vain
tyylikeino, — kajahti samassa ärtynyt ja jo aivan kipeytynyt ääni.

— Aivan niin, — siihen yhtyi heti toinen; — nykyjään ei tunnusteta enää
aaveiden olemassaoloa, on vain luonnontiede. Ottakaa hieman selvää
luonnontieteistä.

— Hyvä herrasväki, kaikkein vähimmin olen odottanut tällaista, —
Karmazinov oli hyvin ihmeissään. Kuuluisa nero oli Karlsruhessa
ollessaan kokonaan unohtanut, millainen oli hänen isänmaansa.

— Meidän aikakaudellamme on häpeällistä puhua siitä, että koko maailma
on vain kolmen kalan varassa, — tirskutti muudan nuori neitonen. — Te,
Karmazinov, ette ole voinut käydä pyhimyksen luona luolassa. Ja kuka
puhuu nykyjään pyhimyksistä!

— Hyvä herrasväki, eniten ihmetyttää minua se, että te olette ottanut
tämän näin vakavasti´... muuten te olette aivan oikeassa... minä jos
kukaan annan arvoa reaaliselle totuudelle...

Vaikka hän yrittikin hymyillä pilkallisesti, niin hän oli kuitenkin
hyvin hämmästynyt. Hänen kasvoistaan kuvastui sangen selvästi. »En minä
ole sellainen, miksi te minua luulette, olenhan aivan samaa mieltä
kanssanne, kunhan e kehutte minua, kehukaa enemmän, niin paljon kuin
suinkin, pidän siitä hirveästi»...

— Hyvät naiset ja herrat, — hän huudahti lopulta jo aivan
loukkaantuneena, huomaan, että pieni runoelmaparkani on joutunut
väärään paikkaan. Luulenpa itsekin osuneeni väärään.

— Tarkkasi varikseen ja osui lehmään, — huudahti joku hölmö
suuriäänisesti, luultavasti joku juopunut, eikä häneen siis ollut syytä
kiinnittää vähintäkään huomiota. Samassa kajahti tosin myös hieman
epäkunnioittavaa naurua.

— Lehmäänkö, niinkö te sanoitte, — Karmazinov tarttui löysään sanaan.
Hänen äänensä kävi yhä kimakammaksi. — Mitä tulee variksiin ja lehmiin,
niin sallinette minun niistä, hyvä herrasväki, vaieta. Kunnioitan niin
paljon kaikenlaatuista yleisöä, etten antaudu sellaisiin vertailuihin,
vaikkapa ne olisivat viattomiakin; mutta luulin sentään...

— Parasta olisi, arvoisa herra, että ette enää tuohon tapaan... — taas
joku huudahti takimmaisilta riveiltä.

— Luulin vain, että jättäessäni kynäni ainiaksi ja hyvästellessäni
yleisöä minua kuultaisiin...

— Emme me, emme me, emme me halua kuunnella teitä, emme halua, — nyt jo
muutamat ensirivinkin istujat rohkenivat huudahtaa.

— Jatkakaa, jatkakaa! — kehoittivat kuitenkin muutamat ihastuneet
naisäänet, ja lopultakin ryöstäytyi kuuluville kättentaputus, vaikka
tosin sangen heikko ja vähän aikaa kestävä. Karmazinov hymähti
väkinäisesti ja nousi paikaltaan.

— Uskokaa pois, Karmazinov, että kaikkien meidän mielestä on suorastaan
suuri kunnianosoitus... — itse aatelismarsalkanrouvakaan ei malttanut
enää olla huomauttamatta.

— Herra Karmazinov, — kajahti samassa tuore, nuorekas ääni aivan salin
syvyydestä. Tämä ääni oli äsken vasta kaupunkiimme saapuneen erään
piirikuntamme koulun hyvin nuoren opettajan, joka oli erinomaisen
kelpo, hiljainen ja jalo nuori mies. Hän aivan kohottautui paikaltaan.
— Herra Karmazinov, jos minun osakseni olisi tullut onni rakastua kuten
tuo teidän kuvaamanne henkilö, niin en tosiaankaan olisi tahtonut puhua
rakkaudestani esitelmässä, joka on aiottu esitettäväksi julkisesti
yleisölle...

Hän aivan punastui.

— Hyvä herrasväki, — huudahti Karmazinov, — olen lopettanut. Jääköön
loppu sikseen, minä poistun. Mutta sallikaa minun sentään lukea teille
vielä kuusi loppusäettä:

— »Niin, lukija ystäväni, hyvästi!» hän alkoi lukea käsikirjoituksesta
istuutumatta enää nojatuoliin. — »Hyvästi lukijani. Enpä edes pidä
väliä siitä, eroammeko ystävinä, miksi häiritsisin sinua? Moiti,
voi, moiti minua, niin paljon kuin haluat, jos se kerran tuottaa
sinulle tyydytystä. Mutta parempi olisi, jos me unohtaisimme toinen
toisemme ikuisiksi ajoiksi. Ja vaikkapa kaikki te, lukijani,
olisitte niin ystävällisiä, että polvillenne laskeutuen ja itkien
alkaisitte pyytää minua: 'Kirjoita, voi, kirjoita meille, Karmazinov
— isänmaallesi, tuleville polville, laakeriseppeleiden nimessä', niin
silloinkin vastaisin teille, kiitettyäni tietysti ensin teitä kaikesta
ystävyydestänne: 'Ei tule siitä mitään, olemme jo aivan tarpeeksi
kiusanneet toinen toisiamme, rakkaat maanmieheni, merci! On jo aika
lähteä meidän eri suuntiin! Merci, merci, merci'.»

Karmazinov kumarsi puoleen ja toiseen juhlallisesti sekä aivan
punaisena, kuten kiehautettu, ja poistui kulissien taakse.

— Ei kukaan ole aikonutkaan langeta polvilleen, sehän olisi aivan
järjetöntä mielikuvitusta.

— Onpa siinä itserakkautta!

— Sehän on vain huumoria, — yritti joku järkevämpi pistää väliin.

— Kiitämme nöyrimmästi sellaisesta huumorista.

— Mutta tämähän on jo suorastaan röyhkeyttä, hyvä herrasväki.

‒ Hyvä, että nyt ainakin jo osasi lopettaa.

— Kylläpä olikin ikävätä kuunnella!

Mutta kaikki nämä takariveiltä kajahtelevat hävyttömät huudahtelut
(niitä ei kajahdellut suinkaan yksinomaan takariveiltä) tukahdutti
toiselta taholta kajahtava kättentaputus. Karmazinovia vaadittiin
esiin. Muutamat naishenkilöt, Julija Mihailovna sekä aatelismarsalkan
puoliso etunenässä, parveilivat aivan puhujalavan äärellä. Julija
Mihailovnan käsiin oli ilmestynyt suurenmoinen laakeriseppele valkealla
atlassityynyllä, elävien ruusukiehkurain sisällä.

— Laakereitako? — ihmetteli Karmazinov pilkallisen ilkeästi hymähtäen;
— tietenkin se minua liikuttaa, ja minun on vilpittömin tuntein
ottaminen vastaan tämä ennakolta varattu seppele, joka ei ole ehtinyt
vielä edes lakastua, mutta vakuutan teille, _mesdames_, — olen siinä
määrin muuttunut aivan yht'äkkiä realistiksi, — että katson meidän
aikakaudellamme laakerien olevan paremmin paikallaan taitavan kokin
kuin minun käsissäni.

— Se on totta, kokista on paljon enemmän hyötyä, — huudahti se samainen
seminaarilainen, joka oli ollut myös Virginskeillä »istunnossa».
Järjestys häiriintyi taas hieman. Monelta tuoliriviltä tulvi väkeä
lähemmäksi näkemään laakeriseppelseremoniaa.

— Minäpä olisin tänä hetkenäkin valmis antamaan mieluummin kokista nämä
kolmisen ruplaa, — yhtyi siihen äänekkäästi toinen huutaja, jo hieman
liiankin äänekkäästi ja samalla itsepintaisesti.

— Niin minäkin.

— Ja minä myös.

— Mutta eikö täällä tosiaankaan ole ravintolaa?

— Hyvä herrasväki, tämä on tosiaankin jo petosta...

Täytyy muuten myöntää, että kaikki nämä vauhkoutuneet herramme
pelkäsivät vielä aika tavalla meidän ylempiä virkamiehiämme ja ennen
kaikkea komisarjusta, joka myös oli saapuvilla. Kymmenessä minuutissa
saatiin kuitenkin kaikki rauhoittumaan ja asettumaan entisille
paikoilleen, mutta entistä järjestystä oli kuitenkin mahdoton
saada enää syntymään. Ja kas, juuri tähän kaaokseen piti Stepan
Trofimovitš-parkamme joutua...



IV.


Riensin kuitenkin vielä kerran kulissien taakse ja yritin, minkä voin,
varoittaa häntä. Sanoin, että mielestäni kaikki oli mennyt nyt myttyyn,
että viisainta oli lähteä aivan heti kotiin — syyttää vaikka äkillistä
koleriinia — ja että olin itse myös valmis jättämään marsalkkanauhani
ja lähtemään hänen mukaansa. Tällöin hän jo läheni puhujalavaa,
pysähtyi äkkiä, mittasi minua katseellaan kopeasti aina päästä
kantapäihin ja lausui juhlallisesti:

— Miksikä teillä, hyvä herra, olisi aihetta odottaa minulta noin
alhaista tekoa?

Minä peräydyin. Yhtä varma kuin olin siitä, että kaksi kertaa
kaksi on neljä, yhtä varma olin siitäkin, että kaikki loppuisi
katastrofimaisesti. Seisoessani näin aivan masentuneena ohitseni
vilahti taas äskeisen vieraan professorin hahmo, professorin, jonka
oli esiinnyttävä Stepan Trofimovitšin jälkeen ja joka äsken oli
kävellessään kohotellut kättänsä iskeäksensä sen nyrkkiin puristettuna
toisena hetkenä taas täyttä voimaa alas. Näin hän käyskenteli yhä
vieläkin edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena ja mutisi jotakin
nenäänsä ilkeän voitonvarmasti hymyillen. Kuinka lie ollutkaan (piti
minunkin nyt niin tehdä), lähestyin häntä ilman sen vakavampaa
tarkoitusta.

‒ Tiedättekö, — sanoin hänelle, — useista esimerkeistä voi päättää,
että jos luennoitsija yrittää pitää yleisön mielenkiintoa yllä
kahtakymmentä minuuttia kauemmin, niin yleisö lakkaa kuuntelemasta.
Puolta tuntia kauemmin ei kykenisi mikään kuuluisuuskaan...

Hän pysähtyi äkkiä ja alkoi suorastaan täristä kuullessaan tämän
loukkauksen. Määrättömän ylpeä ylenkatse kuvastui hänen kasvoistaan.

— Älkää olko levoton, — hän murahti inhon ilmein ja poistui. Tänä
samana hetkenä kajahti salista Stepan Trofimovitšin ääni.

»Kylläpä olettekin kaikki hyviä!» ajattelin itsekseni ja riensin saliin.

Stepan Trofimovitš oli sijoittunut nojatuoliin jo epäjärjestyksen
jatkuessa. Ensimmäisiltä riveiltä suuntautuivat häneen huonotuuliset
katseet. (Viime aikoina ei klubissakaan enää pidetty hänestä eikä
häntä kunnioitettukaan enää kuten ennen.) Mutta oli sentään hyvä, että
hänelle ei osoitettu mieltä. Jo eilisestä alkaen minua oli vainonnut
omituinen ajatus: minusta tuntui, että hänelle vihellettäisiin heti,
kun hän vain näyttäytyisi, mutta aluksi häntä ei edes huomattu
vallinneen epäjärjestyksen vuoksi. Ja olisiko tuolla miehellä luullut
olevan enää mitään toivomisen varaa sen jälkeen, mitä Karmazinoville
jo oli tapahtunut? Hän oli kalpea: kymmeneen vuoteen hän ei ollut
esiintynyt julkisesti. Levottomuudesta ja kaikista muistakin
merkeistä päättäen, merkeistä, jotka varsin hyvin tunsin, tein sen
johtopäätöksen, että hän itsekin piti puhujalavalle ilmaantumistaan
hyvin kohtalokkaana tapauksena, jonka oli määrä ratkaista hänen
kohtalonsa tai jotakin sentapaista ainakin. Ja sitähän minä juuri
pelkäsinkin. Miltä tuntuikaan minusta, kun hän avasi suunsa ja kun
kuulin hänen ensimmäisen lauseensa!!

— Hyvät naiset ja herrat! — hän virkkoi äkkiä, aivan kuin olisi
tehnyt jonkin päätöksen, mutta kuitenkin katkeilevin äänin. — Hyvät
herrat! Vielä tänä aamuna näin edessäni yhden niitä paperinpalasia,
joita meillä on laittomasti levitetty, ja kysyin itseltäni ainakin jo
sadannen kerran: »Missä piilee sen tarkoitus?»

Koko sali hiljeni samassa, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen, jopa
muutamat aivan säikähtyneinäkin. Kylläpä älysikin saada mielenkiinnon
viriämään heti ensisanallaan. Kulissien takaakin näytti joku pistävän
päänsä esille; Liputin ja Ljamšin kuulostelivat ahnaan uteliaina.
Julija Mihailovna viittasi taas minut kädellään luokseen:

— Koettakaa saada hänet vaikenemaan ehdolla millä hyvänsä! — hän
kuiskasi hätäisesti. En voinut muuta kuin kohahduttaa olkapäitäni;
saattoiko mitenkään pysähdyttää miestä, joka oli päättänyt »_ratkaista
kohtalonsa_»? Voi, nyt ymmärsin Stepan Trofimovitšin.

— He-hei, on kysymys julistuksista, — yleisö alkoi kuiskailla; koko
sali sai hereille.

— Hyvät läsnäolijat! Olen päässyt salaisuuden perille. Niiden
vaikuttavuuden salaisuus on — niiden typeryydessä! (Hänen silmänsä
välähtivät.) — Niin, hyvät naiset ja herrat, jospa tuo typeryys
olisi vielä harkittua, vain teennäinen vaikutuskeino, — niin sehän
olisikin silloin jo suorastaan nerokas keksintö! Mutta on oltava
heitä kohtaan oikeudenmukainen, — he eivät teeskentele. Tämä on vain
mitä alastominta, mitä hurskainta, mitä lyhytnäköisintä typeryyttä,—
c'est la bêtise dans son éssence la plus pure, quelque chose comme un
simple chimique [se on typeryyttä puhtaimmassa muodossa, sanoisinko —
suorastaan kemiallisesti valmistettua typeryyttä]. Jos kaikki olisi
sanottu pisarankin verran älykkäämmin, niin jokainen näkisi heti koko
tämän lyhytjärkisen typeryyden mitättömyyden. Mutta nyt kaikki ovat
vain hämmästyneinä pysähtyneet odottelemaan, kukaan näet ei usko, että
se on niin äärimmäisen typerää. »Ei voi olla mahdollista, että tässä
ei olisi jotain muutakin», jokainen sanoo ja hakee jotakin salaista
tarkoitusta ja tahtoo välttämättä lukea jotakin rivien välistä. Voi,
ei koskaan vielä typeryys ole tullut niin juhlallisesti palkituksi,
siitäkään huolimatta, että se niin usein olisi sen ansainnut... Sillä,
_en parenthèse_, typeryyshän on, aivan kuten äärimmäinen nerouskin,
hyödyllinen ihmiskunnalle...

— Nelikymmenluvun sukkeluuksia! — kajahti jonkun tosin sangen
vaatimaton huudahdus, mutta sen jälkeen heti oli kuin aivan kaikki
olisi ryöstäytynyt irralleen, alettiin huutaa ja hälistä kaikin voimin.

— Hyvät naiset ja herrat, hurraa! Esitän kohotettavaksi maljan
typeryydelle! — kirkaisi Stepan Trofimovitš jo aivan suunniltaan
vedoten yleisöön.

Juoksin hänen luoksensa aikoen muka täyttää hänen lasinsa vedellä.

— Stefan Trofimovitš vaietkaa, Julija Mihailovna pyytää sitä mitä
hartaimmin.

— Ei, teidän juuri on jätettävä minut rauhaan, te joutilas nuori mies!
— hän huudahti kiivaasti kovalla äänellä minulle vastaukseksi. Lähdin
pois.

— _Messieurs!_ — hän jatkoi, miksi tämä levottomuus, miksi nuo
suuttumuksenpurkaukset, joita kuulen? Olen tullut tänne öljypuunoksa
kädessäni. Tulin sanoakseni viimeisen sanani, sillä tässä asiassa
minulla on oikeus sanoa viimeinen sana, — ja sitten tehkäämme sovinto.

— Alas! — toiset huusivat.

— Hiljaa! Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua loppuun, — ulvoivat
taas toiset. Erikoisen levoton oli nuoren nuori opettaja, joka kerran
rohkaistuaan mielensä ja päästyään puheen alkuun ei näyttänyt enää
kykenevän vaikenemaan.

— _Messieurs_, viimeinen sana tästä asiasta on — yleinen anteeksianto.
Olen jo elämäni elänyt vanhus ja ilmoitan täten juhlallisesti, että
elämänhenki puhaltelee yhä entiseen tapaansa, eikä sen elähdyttävä
voima ole vielä nuoressakaan sukupolvessamme ehtynyt. Nykyaikaisen
nuorison innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa, aivan samoin kuin ennen
meidänkin aikanamme. On vain tapahtunut seuraavaa; päämäärät ovat
vaihtuneet, entisen kauneusihanteen tilalle on tullut toinen! Kaikki
epäröiminen koskee vain sitä, mikä on kauniimpi, Shakespeareko vai
saappaat, Rafaelko vai paloöljy?

— Tämä on syytös! — muutamat murisivat.

— Nämä ovat loukkaavia kysymyksiä!

‒ _Agent-provecateur!_

— Mutta minä julistan täten,— vingahti Stepan Trofimovitš äärimmäisen
kiihoittuneena, — julistan täten, että Shakespeare ja Rafael on
asetettava korkeammalle kuin talonpoikien vapauttaminen, kuin
kansallisuus, kuin sosialismi kuin nykyinen sukupolvi, kuin kemia,
melkeinpä korkeammalle kuin ihmiskunta, sillä he ovat jo sen hedelmä,
koko ihmiskunnan todellinen hedelmä, ehkäpä he ovat kaiken lisäksi
suorastaan sen korkein saavutus! He ovat jo täydellisen kauneuden
muoto, kauneuden, jota ilman en ehkä suostu ollenkaan elämään... Voi,
hyvä Jumala, — hän löi kätensä yhteen, — kymmenen vuotta sitten huusin
minä aivan samalla tavalla puhujalavalta Pietarissa, aivan samoin
sanoin, ja, kuten nytkin, minua ei silloinkaan ymmärretty, vaan minulle
naurettiin ja vihellettiin, kuten nytkin. Te pienet ihmiset, mitä
teiltä oikein puuttuu, kun ette ymmärrä tätä? Ettekö te sitten tiedä,
että ihmiskunta voi varsin hyvin tulla toimeen ilman englantilaisia,
ilman Saksaa, — ilman venäläisiähän se tietenkin tulee varsin hyvin
toimeen, — ilman tiedettä, ilman leipää, mutta ilman kauneutta on aivan
mahdoton tulla toimeen, sillä mitä tekisi maailma ilman sitä! Siinä on
kaiken ratkaisu, sen ympärillä pyörii koko historia! Itse tiedekään ei
pysy pystyssä ainoatakaan minuuttia ilman kauneutta, — ettekö te sitä
tiedä, te naurajat, — vaan sekin muuttuisi halpamaisuudeksi, ilman sitä
ette kykenisi keksimään rautanaulaakaan!... Tästä käsityksestäni en
luovu! — hän aivan tarpeettomasti huudahti tämän puheensa päätökseksi
ja iski kaikin voimin nyrkkinsä pöytään.

Mutta sillä aikaa, kuin hän huuteli noin vingahdellen ilman
minkäänlaista ajatuksen yhteyttä, järjestys salissa rikkoutui.
Monet nousivat paikoiltaan, toiset syöksyivät eteenpäin lähemmäksi
puhujalavaa. Tämä kaikki tapahtui muuten paljon nopeammin, kuin
mitä tässä kuvaan, eikä sen vuoksi ehditty ryhtyä tarpeellisiin
varokeinoihinkaan. Ehkäpä sitä ei tahdottukaan.

— Hyvähän teidän on puhua, te notkuvien ruokapöytien äärillä
hemmoitellut! — kiljahti äskenmainittu seminaarilainen aivan
puhujalavan juurella, näytellen vahingoniloisena hampaitaan Stepan
Trofimovitšille. Tämä huomasi hänet ja syöksähti aivan lavan reunalle.

— Enkö minä, enkö minä juuri äsken julistanut, että nuoren polven
innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa kuin ennenkin, ja että jos
se joutuu perikatoon, niin tapahtuu tämä vain siksi, että se on
erehtynyt kauniin muodoista! Eikö se vielä riitä! Ja jos tähän lisätään
vielä, että näin on julistanut murtunut ja loukattu isä, niin eikö
todellakaan, — voi teitä, te lyhytjärkiset ihmiset, — niin eikö
todellakaan ole mahdollista aivan puolueettomasti ja rauhallisesti
suhtautua tähän... Te kiittämättömät... epäoikeudenmukaiset... miksi,
miksi te ette halua sopia!...

Ja hän alkoi ääneensä itkeä. Hän pyyhkieli paljain sormin vuotavia
kyyneliään, hartiat ja rinta nytkähtelivät itkusta... Hän ei tietänyt
maailmasta enää mitään.

Yleisön valtasi todellinen säikähdys, melkein kaikki nousivat
paikoiltaan. Nopeasti syöksähti pystyyn myös Julija Mihailovna siepaten
käsipuolesta miestänsä ja auttaen tätä kohoamaan nojatuolista...
Skandaali uhkasi käydä aivan pelottavaksi.

— Stepan Trofimovitš! — kiljui seminaarilainen iloisesti. —
Täällä kaupungissa ja sen ympäristöllä vaeltelee nykyisin
Fedjka-pakkotyövanki, joka on karannut rangaistussiirtolasta.
Hän ryöstää ja on äskettäin tehnyt taas murhan. Sallinette minun
kysyä: Jollette te olisi viisitoista vuotta sitten lähettänyt häntä
sotapalvelukseen erään pelivelkanne suoritukseksi, s.o., jollette
yksinkertaisesti olisi pelannut häntä korttipelissä, niin sanokaahan,
olisikohan hän silloin joutunut pakkotyöhön? Olisikohan hän murhannut
ihmisiä kuten nyt taistellessaan olemassaolonsa puolesta? Mitä sanotte
tähän, herra esteetikko?

Minun on mahdotonta kuvailla sitä, mitä tämän jälkeen tapahtui.
Ensinnäkin kajahti kuuluva kättentaputus. Eivät suinkaan kaikki
taputtaneet käsiään, ainoastaan noin viidesosa yleisöstä, mutta se
taputtikin sitten kaikin voimin. Koko muu yleisö alkoi tunkeutua
uloskäytävää kohti, mutta kun käsiä paukuttava yleisö ahdisteli
puhujalavaa, niin tapahtui yleinen hämmennys. Naiset kiljahtelivat,
muutamat nuoret neidot alkoivat itkeä ja pyytelivät päästä kotiin.
Lembke seisoi yhä paikallaan ja katseli oudon nopein päänliikkein
ympärilleen. Julija Mihailovna oli aivan suunniltaan — ensi kertaa koko
meillä eletyn uransa aikana. Mitä taas tulee Stepan Trofimovitšiin,
niin ensi hetkenä näytti siltä, että seminaarilaisen sanat olivat
lyöneet hänet kokonaan maahan, mutta samassa hän kuitenkin jo kohotti
molemmat kätensä ojentaen ne yleisön puoleen ja huusi itkien:

— Pudistan tomun jaloistani ja kiroan... kaikki on lopussa... lopussa.

Ja näin sanoen hän kääntyi sekä lähti juoksemaan kulissien taakse
huitoen ja uhaten käsillään.

— Hän on loukannut meitä!... Verhovenski! — kiljuivat innokkaimmat.
Oltiin aikeissa lähteä häntä takaa-ajamaan. Yleisöä oli mahdotonta
saada vaikenemaan, ainakaan tänä hetkenä, ja samassa tapahtui jo
lopullinen katastrofi, kuten olisi heitetty pommi kaiken ylle, pommi,
joka räjähti; kolmas luennoitsija nimittäin, tuo maniaakki, joka
kulissien takana oli huitonut nyrkillään, juoksi samassa puhujalavalle.

Hän käyttäytyi aivan kuten mielipuoli. Leveän juhlallisen hymyn
levitessä hänen kasvoilleen, määrättömän varmana hän katseli levotonta
salia ja näytti olevan suorastaan iloinen tästä epäjärjestyksestä.
Häntä ei vähääkään epäilyttänyt se, että hänen oli luennoitava tässä
hälinässä, vaan päinvastoin se juuri näytti häntä ilahduttavan, tämä
oli niin ilmeistä, että se veti kaikkien huomion puoleensa.

Mitä tämä on olevinaan? — kuultiin kyseltävän; — kuka tämä on
olevinaan? Hiljaa! Mitä hänellä on sanomista?

— Hyvät naiset ja herrat! — huudahti maniaakki kaikin voimin seisoen
yhä puhujalavan reunalla ja puhuen yhtä kimakan naisellisella äänellä
kuin Karmazinovkin, vaikka ei tosin yhtä aatelismaisen hienostelevasti
kuin tämä: — Hyvät naiset ja herrat! Kaksikymmentä vuotta sitten,
sen sodan aattona, jolloin Venäjä taisteli puolta Eurooppaa vastaan,
Venäjä oli kaikkien valtio- ja salaneuvosten silmissä ihanne!
Kirjallisuus oli sensuurin palveluksessa! Yliopistoissa harjoitettiin
rintamapalvelukseen! Sotajoukko muodosti — baletin, kansa maksoi
veroja sekä oli vaiti maaorjuuden ruoskan uhatessa. Isänmaallisuutta
oli se, että osattiin ottaa lahjuksia, verotettiin niin hyvin eläviä
kuin kuolleitakin. Ne, jotka eivät lahjuksia ottaneet, julistettiin
kapinallisiksi, koska he näet rikkoivat harmonian. Kokonaisia
koivumetsiä hävitettiin järjestyksen nimessä. Eurooppa vapisi... Mutta
Venäjä ei ole koskaan, ei koko järjettömän tuhatvuotisen elämänsä
aikana vielä koskaan vaipunut niin häpeällisen alas...

Hän kohotti nyrkkinsä heiluttaen sitä innostuneena ja uhkaavana päänsä
yllä ja yht'äkkiä iski sen raivoissaan alas, aivan kuin olisi iskenyt
vastustajansa maahan. Raju kirkuna alkoi kajahdella joka puolelta.
Korvia särkevä kättentaputus räjähti myös samassa. Nyt taputti käsiään
jo melkein puoli salia. Innostuttiin mitä viattomimmin: vedettiinhän
Venäjä lokaan kaiken kansan nähden julkisesti, oliko mahdollista
kenenkään pidättyä ulvomasta ilosta?

— Kas, tämä on asiaa! Tämä on asiaa! Hurraa! Tämä ei ole enää
estetiikkaa!

Maniaakki jatkoi yhä ihastuksissaan:

— Siitä on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta. Yliopistoja on avattu
lukemattomia. Rintamaharjoitukset ovat muuttuneet legendaksi.
Armeijasta puuttuu tuhansia upseereja. Rautatiet ovat nielleet
kaikki pääomat ja peittävät hämähäkinverkkona Venäjän, niin että
ehkäpä viidentoista vuoden perästä tosiaankin voi jo niitä myöten
jonnekin päästä. Sillat palavat vain ani harvoin ja kaupungit taas
säännöllisesti, sovitussa järjestyksessä, vuorotellen tulipalokausina.
Oikeudessa annetaan Salomonin tuomioita, ja tuomarit ottavat lahjuksia
vain sen vuoksi, että se olemassaolotaistelussa on välttämätöntä,
vain nälkäkuoleman uhatessa. Maaorjat elävät vapaudessa ja antavat
nyt selkään toinen toistansa entisten tilanomistajien asemesta.
Juodaan kokonaiset meret ja valtameret viinaa tulo- ja menoarvion
parantamiseksi, ja Novgorodiin on juhlallisesti pystytetty
vastapäätä vanhaa ja hyödytöntä Sofian kirkkoa iso pronssinen pallo
epäjärjestyksen ja sekasorron tuhatvuotismuiston kunniaksi. Eurooppa
rypistelee kulmiansa ja alkaa jo taas olla levoton... Viidentoista
vuoden aikana pelkkiä reformeja. Mutta sittenkään Venäjä ei ole vielä
koskaan, ei edes sekasortokautensa kaikkein muodottomimpina ajankohtina
siinä määrin...

Viimeisiä sanoja ei väkijoukon remun takia voinut edes tarkoin
kuulla. Saattoi vain huomata, miten hän kohotti kätensä ja miten
hän voitonvarmana iski sen taas alas. Ihastuksella ei ollut rajoja:
huudettiin ääneen, taputettiin käsiä ja muutamat naisistamme huusivat:
»Riittää jo! Parempaa ette enää voi keksiä!» Oltiin kuin juopuneita.
Puhuja silmäsi läsnäolijoita ja näytti aivan sulavan riemuun. Näin
ohimennen, että Lembke osoitteli jollekulle jotakin äärimmäisen
levottomana. Julija Mihailovna aivan kalpeana puhui hätäisesti jotakin
hänen luoksensa ehtineelle ruhtinaalle... Mutta tänä samana hetkenä
riistäytyi kulissien takaa puhujalavalle kokonainen joukko, noin kuusi
miestä joko enemmän tai vähemmän julkisia henkilöitä, jotka sieppasivat
puhujan vieden hänet mennessään kulissien taakse. En ymmärrä, miten se
tapahtui, mutta siitä huolimatta hän ryöstäytyi irti heidän käsistään,
syöksyi takaisin puhujalavan reunalle ja ehti uudelleen huudahtaa
kaikin voimin heristellen nyrkkiään:

— Mutta koskaan Venäjä ei vielä ole joutunut niin pitkälle...

Mutta häntä laahattiin jo taas pois. Näin, miten ainakin noin
viisitoista henkilöä hyökkäsi kulissien taakse häntä vapauttamaan,
mutta ei puhujalavan kautta, vaan syrjästä, kaataen kumoon pienen
väliseinän, niin että se romahti maahan... Näin vielä sen jälkeen,
vaikka en ollutkaan uskoa silmiäni, että puhujalavalle oli jostakin
hypähtänyt naisylioppilas (Virginskin sukulainen), yhä sama paperikäärö
kainalossaan, yhä sama puku yllä, yhtä punaisena ja kylläisenä
parin, kolmen naishenkilön ja parin, kolmen miehen ympäröimänä sekä
verivihollisensa, lukiolaisen, saattamana. Ennätinpä vielä kuulla
seuraavan lauseenkin:

»Hyvät naiset ja herrat, olen saapunut julistaakseni onnettomien
ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikki yhtenä
miehenä vastarintaan.»

Mutta minä pakenin. Marsalkkanauhani piilotin taskuun, ja takaportista,
jonka tunsin, pääsin vihdoin kadulle. Ennen kaikkea riensin tietenkin
Stepan Trofimovitšin luokse.




TOINEN LUKU.

Juhlan loppu.



I.


Hän ei ottanut minua vastaan. Hän istui lukkojen takana ja kirjoitti.
Minun toistuvaan naputukseeni ja kutsuuni hän vastasi oven takaa:

— Ystäväni, olen tehnyt lopun kaikesta, voisiko kukaan vaatia minulta
enää muuta?

— Ette te ole tehnyt loppua mistään, vaan olette vain avustanut
sekasortoa. Herran tähden, älkää nyt laskeko leikkiä, Stepan
Trofimovitš, avatkaa ovenne. Täytyy ryhtyä johonkin. Luoksenne voidaan
tulla ja teitä voidaan loukata...

Pidin oikeutenani olla hyvin ankara, jopa vaativakin. Pelkäsin
nimittäin, että hän itse saattaisi tehdä jotakin vielä mielettömämpää.
Mutta ihmeekseni tapasin hänet tavattoman lujana:

— Älkää te siis ensimmäisenä minua loukatko. Kiitän teitä kaikesta
entisestä, mutta toistan vielä kerran, että kaikki on nyt lopussa,
suhteeni ihmisiin, niin hyvin pahoihin kuin hyviinkin, on
ratkaistu. Kirjoitan kirjettä Darja Pavlovnalle, jonka olen aivan
anteeksiantamattomasti unohtanut. Huomenna saatte sen viedä hänelle,
jos niin tahdotte, mutta tällä kertaa _merci_.

— Stepan Trofimovitš, uskokaa minua, asia on vakavampi kuin
luulettekaan. Uskotteko tosiaankin, että te olette siellä saanut
jotakin murskatuksi? Ette te ole ketään murskannut, vaan olette
itse murskautunut kuten tyhjä lasipullo (voi, kuinka olin raaka ja
epäkohtelias: surren ja katuen muistelen sitä nyt). Teillä ei ole
vähintäkään syytä kirjoittaa Darja Pavlovnalle... Ja mihin te joudutte
ilman minua? Ettehän te ymmärrä käytännöllisyydestä mitään? Teillä on
taas joitakin uusia aikeita? Te vain joudutte kokonaan turmioon, jos
vielä aiotte ryhtyä johonkin...

Hän nousi ja tuli aivan oven luo.

— Olette ollut vasta vähän aikaa heidän parissaan, mutta teihinkin on
jo tarttunut heidän kielensä ja heidän puhesävynsä. Dieu vous pardonne,
mon ami, el Dieu vous garde. [Jumala teitä armahtakoon ja suojelkoon,
ystäväni.] Mutta olenhan sentään huomannut teissä kunnollisuudenkin
ituja, ja ehkä te vielä muutattekin mielenne, — _après le temps_
tietenkin, kuten me kaikki venäläiset. Mitä tulee taas huomautukseenne
minun epäkäytännöllisyydestäni, niin pyydän teitä palauttamaan
mieleenne erään äskettäin lausumani ajatuksen: Meillä Venäjällä
on ääretön liuta ihmisiä, jotka, kun ei muutakaan ole tekemistä,
hyökkäilevät itsepintaisen kyllästyttäväsi! kuten kärpäset kesällä ja
syyttelevät epäkäytännöllisyydestä kaikkia ja jokaista muuta, paitsi
itseänsä. _Cher_, Pyytäisin teitä muistamaan, että olen kiihoittunut
ja ettei ole syytä kiusata minua. Vielä kerran, _merci_ kaikesta ja
erotkaamme, kuten Karmazinov erosi yleisöstä, se on, unohtakaamme
toinen toisemme mahdollisimman ylevämielisesti. Hän viekasteli
maanitellessaan hieman liian hartaasti entisiä lukijoitansa unohtamaan
hänet; quand à moi, minä en ole niin itserakas ja luotan eniten
teidän kokemattoman sydämenne nuoruuteen: Tuskinpa kauan pysyisinkään
mielessänne, tällainen hyödytön ukkopaha! »Eläkää enemmän», ystävä
hyvä, kuten nimipäivinäni Nastasja toivotti minulle (ces pauvres gens
ont quelque-jois des mots charmants et pleins de philosophie). (nämä
ihmisparat käyttävät käyttävät joskus suloisia sanoja, jotka ovat
täynnä filosofiaa). En toivota teille paljoa onnea, — se käy ikäväksi;
en toivota onnettomuuttakaan, vaan kansan filosofian mukaisesti toistan
yksinkertaisesti: »eläkää enemmän» ja koettakaa järjestää elämänne
niin, että ette ikävysty; tämän joutavan toivotuksen lisään vielä
omasta puolestani. Hyvästi siis ja hyvästi toden teolla. Älkää seisoko
suotta oveni takana, en avaa sitä.

Hän siirsihe pois, ja siihen raukesi yritykseni. Huolimatta
»kiihoittuneisuudestansa» hän puhui tasaisesti, kiirehtimättä,
painokkaasti ja nähtävästi vaikuttamistarkoituksessa. Hän oli tietenkin
harmistunut minuun ja kosti täten epäsuorasti nähtävästi noiden
eilisten »kuomurekien» ja »aukenevien lattioiden» vuoksi. Tämänaamuiset
julkiset kyynelet, siitäkin huolimatta, että ne jollakin tavoin
olivat voitonmerkkejä, saattoivat hänet, sen hän hyvin tiesi, hieman
koomilliseen valoon, eikä taas ystävien välisissä suhteissa kukaan
niin kuin Stepan Trofimovitš huolehtinut siitä, että noudatettiin
jyrkän ankarasti kaikkia kauneuden muotoja. Voi, en syytä häntä!
Mutta tämä turhantarkkuus ja sarkastisuus, joka yhä oli säilynyt
hänessä kaikista järkytyksistä huolimatta, saikin minut täydellisesti
rauhoittumaan: Henkilö, joka näin vähän muuttui tavallisuudesta, ei
tietenkään tällaisena hetkenä voinut ryhtyä mihinkään traagilliseen tai
tavattomaan tekoon. Näin päättelin itsekseni. Mutta, voi hyvä Jumala,
miten erehdyin! Liian paljon oli minulta jäänyt huomaamatta...

Valmistaakseni teitä seuraaviin tapahtumiin mainitsen muutamia rivejä
hänen kirjeestään Darja Pavlovnalle, kirjeestä, jonka tämä todella sai
vastaanottaa seuraavana aamuna.

»_Mon enfant_, käteni vavahtelee, mutta kuitenkin olen tehnyt lopun
kaikesta. Te ette ollut läsnä silloin, kun tapahtui viimeinen
yhteenotto minun ja yleisön välillä. Te ette saapunut 'luennolleni',
ja siinä te teitte hyvin. Mutta teille tullaan kertomaan, että
meidän luonteista köyhässä Venäjänmaassamme on sentään uskaltanut
nousta muudan reipas mies, ja huolimatta kuolemasta, jolla häntä
joka puolelta on uhattu, tämä mies on uskaltanut sanoa hölmöille
totuuden, se on, hän on uskaltanut sanoa, että he ovat hölmöjä. O,
ce sont — des pauvres petits vauriens et rien de plus, des petits
narreja — voilà le mot! [O, he ovat mitättömiä pikku raukkoja eivätkä
muuta mitään, tyhmiä pikku narreja — kas siinä oikea sana!] Arpa on
heitetty. Poistun tästä kaupungista ainiaksi, enkä edes tiedä minne.
Kaikki, joita olen rakastanut, ovat kääntyneet minusta pois. Mutta
te, te puhdas ja vilpitön olento, te lempeä, jonka kohtalo erään
oikullisen ja vallanhimoisen luonteen tahdosta oli vähällä yhtyä minun
kohtalooni, te, joka ehkä halveksuen katselitte, kun pelkurimaisesti
vuodatin kyyneliäni häidemme aattona, häidemme, joista ei tullut
mitään; te, joka ette mitenkään saata, olittepa te sitten millainen
hyvänsä, nähdä minussa muuta kuin perin koomillisen olennon, oi te, te
saatte minun sydämeni viimeisen purkauksen, teille suoritan viimeisen
velvollisuuteni, teille yksin! En voi mitenkään sallia, että te
iät kaiket muistelisitte minua kuten ainakin kiittämätöntä hölmöä,
epähienoa egoistia, kuten teille varmasti joka päivä nimittelee minua
muudan kiittämätön ja julma sydän, jota — voi, jota en koskaan saata
unohtaa...»

Ja näin yhä edelleen ja edelleen kokonaista neljä isokokoista
paperiarkkia.

Jymähdytettyäni hänen »en avaa sitä» sanoihinsa vastaukseksi kolme
kertaa nyrkilläni oveen ja huudahdettuani, että hän vielä tänä päivänä
varmasti lähettää Nastasjan kolme eri kertaa minua hakemaan, mutta
etten sitten enää tule hänen luokseen, jätin hänet rauhaan ja lähdin
Julija Mihailovnan luo.



II.


Täällä jouduin mieltäkuohuttavan tapauksen todistajaksi. Naisparkaa
petettiin röyhkeästi, enkä minä voinut asiata auttaa. Mitä olisin
tosiaankaan voinut hänelle sanoa? Olinhan jo ehtinyt tulla hieman
tajuihini ja olin ehtinyt tehdä itselleni selväksi senkin, että
eihän minulla ollut muuta kuin hämäriä aavisteluja, epäluuloja, eikä
muuta mitään. Tapasin hänet kyynelehtivänä, melkeinpä hysteerisenä,
hajuvesihauteet otsalla ja vesilasi vieressään. Hänen edessään seisoi
Pjotr Stepanovitš, joka puhui herkeämättä, ja ruhtinas, joka oli vaiti
aivan kuin hänen suunsa olisi ollut lukittu. Kyynelin ja huudahduksin
Julija Mihailovna moitiskeli Pjotr Stepanovitšia »luopiomaisuudesta».
Minua hämmästytti se, että kaiken epäonnistumisensa, kaiken
tämänaamuisen häpeän, sanalla sanoen kaiken syynä hänen mielestään oli
Pjotr Stepanovitšin poissaolo.

Pjotr Stepanovitšissa taas huomasin hyvin merkillepantavan muutoksen:
hän näytti olevan ehkä jo liiankin huolestunut, melkeinpä vakava.
Tavallisestihan hän ei koskaan näyttänyt vakavalta, nauroi aina,
suutahtaessaankin, — ja hän suutahti hyvinkin usein. Voi, hän oli
nytkin vihoissaan, puhui raa'asti, ylimielisen välinpitämättömästi,
harmistuneesti ja kärsimättömästi. Hän yritti vakuutella sairastuneensa
ja väitti olleensa Gaganovien huoneistossa parantelemassa
päänkivistyksestä johtunutta pahoinvointiansa. Tänne hän taas oli
joutunut aivan sattumalta varhain aamulla. Voi, tämä naisparka ei
halunnut mitään sen hartaammin kuin tulla petetyksi. Tärkein kysymys,
joka minun saapuessani oli esillä, oli se, pidettäisiinkö tanssiaiset
vai eikö, pidettäisiinkö siis juhlan toinen osa. Julija Mihailovna
ei mitenkään sanonut suostuvansa tulemaan tanssiaisiin »äskeisten
loukkausten» jälkeen, toisin sanoen, hän ei toivonut mitään sen
hartaammin, kuin että hänet pakotettaisiin saapumaan ja että tämän
tekisi juuri Pjotr Stepanovitš. Häneen Julija Mihailovna tuijotti kuten
oraakkeliin, ja jos tämä olisi tänä hetkenä poistunut, niin hän olisi
nähtävästi joutunut vuoteen omaksi. Mutta hän ei suinkaan poistunut,
sillä hänelle itselleenkin oli aivan välttämätöntä, että tanssiaiset
pidettäisiin tänään ja että Julija Mihailovna välttämättä tulisi
niihin...

— No, miksi te itkette? Haluatteko välttämättä kohtauksia? Pitääkö
teidän välttämättä viskata vihanne johonkuhun? No, viskatkaa se
sitten vaikka minuun, mutta kiiruhtakaa, sillä aika kuluu, ja
ratkaisu on tehtävä. Esitelmätilaisuus meni pilalle, mutta korjataan
se tanssiaisilla. Kas, ruhtinaskin on aivan samaa mieltä. Niinpä
niin, ellei olisi ollut ruhtinasta, niin mitenkähän kaikki olisikaan
päättynyt?

Ruhtinas oli ollut alussa tanssiaisia vastaan (t.s. sitä vastaan,
että Julija Mihailovna olisi tullut niihin, vaikka tanssiaiset joka
tapauksessa oli pidettävä), mutta kun hänen mielipiteeseensä täten oli
pari, kolme kertaa vedottu, niin hän oli vähitellen alkanut ynähdellä
myöntyväisesti.

Vielä minua hämmästytti tuo Pjotr Stepanovitšin tavattoman röyhkeä
äänensävy. Voi, olen aina torjunut suuttuneena sen alhaisen
juorupuheen, joka levisi sitten myöhemmin ja joka tiesi Julija
Mihailovnan ja Pjotr Stepanovitšin välillä olleen eräänlaisen suhteen.
Mitään sellaista ei todellisuudessa ollut eikä voinut ollakaan.
Vaikutusvaltansa Julija Mihailovnaan Pjotr Stepanovitš oli saanut
mielistellessään häntä aivan alusta alkaen, osoittaessaan ymmärtämystä
hänen haaveellisille pyrkimyksilleen päästä vaikuttavaan asemaan
seurapiirissämme, jopa ulottaa vaikutusvaltansa aina Pietariin
saakka. Hän oli tutustunut kaikkiin tämän suunnitelmiin, oli auttanut
itse häntä niitä muodostelemaan käytellen aseenaan mitä karkeinta
mairittelua, kietoi hänet verkkoonsa aivan päästä kantapäihin saakka ja
kävi lopulta tälle yhtä välttämättömäksi kuin ilma. Huomattuaan minut
Julija Mihailovna huudahti silmät sädehtien:

— Kysykääpä häneltäkin, hänkin oli koko ajan lähettyvilläni,
kuten ruhtinaskin. Sanokaa tekin, eikö tässä aivan ilmeisesti ole
jokin salaliitto, alhainen ja viekkaasti punottu salajuoni, jonka
tarkoituksena on tehdä mahdollisimman paljon pahaa minulle ja Andrei
Antonovitšille. Voi, he ovat sopineet siitä keskenään! Heillä on
suunnitelma! He ovat varmasti keskenään jossakin liitossa, liitossa!

— Te ammutte aina yli maalin, kuten tavallista. Iät ikuiset te haudotte
päässänne aina jotakin runoa. Olen muuten iloinen, että tämä herra...
(hän teeskenteli unohtaneensa nimeni) sanoo meille mielipiteensä.

Mielipiteeni on, — kiirehdin vastaamaan, ... olen Julija Mihailovnan
kanssa kaikesta samaa mieltä. Salaliitto näyttää liiankin ilmeiseltä.
Tulin jättääkseni teille, Julija Mihailovna, tämän marsalkkanauhan.
Tulkoon tanssiaisista tosi tai ei, — sehän ei tietenkään ole minun
määrättävissäni, sillä eihän minulla ole määräämisvaltaa — mutta osani
juhla-airuena on nyt lopussa. Suokaa minulle anteeksi kiivastumiseni,
mutta en ole katsonut voivani toimia vastoin tervettä järkeäni ja
vakaumustani.

— Kuulkaahan! Kuulkaahan! — Julija Mihailovna löi kätensä yhteen.

— Kuulen, ja kas näin vastaan siihen, — ja Pjotr Stepanovitš kääntyi
minun puoleeni, — luulen, että kaikki te olette nähtävästi vahingossa
syöneet jotakin sellaista, mikä on saanut teidät hourailemaan.
Minun käsitykseni mukaan ei ole tapahtunut mitään, ei yhtään mitään
sellaista, mitä ei olisi sattunut ennen ja mitä ei milloin tahansa
voisi tapahtua meidän kaupungissamme. Minkälainen salaliitto? Kaikki
on tosin käynyt hieman rumasti, aivan häpeällisen typerästi, mutta
mikä tässä viittaa salaliittoon? Suunniteltaisiinko sellaista Julija
Mihailovnaa, kaikkien hemmoittelemaa hyväntekijätärtä kohtaan, joka on
suonut heille anteeksi pitkin matkaa kaikki heidän koulupoikamaiset
kujeensa. Julija Mihailovna, mitä olen saarnannut teille lakkaamatta
kuukauden päivät? Mistä olen teitä varoittanut? Miksi ja minkä vuoksi
teidän pitikin kutsua koolle tämä joukko? Miksi piti teidän sotkeutua
tähän roskajoukkoon, miksi, minkä vuoksi? Seurapiirien yhtymistäkö
olette toivonut? Voivatko ne nyt mitenkään yhtyä, ajatelkaahan toki
itsekin!

— Milloinka te olette minua tästä varoittanut? Päin vastoinhan te
kehoititte minua, te suorastaan vaaditte... Minun täytyy sanoa, että
olen hyvin ihmeissäni... Tehän itse toitte luokseni useita perin
merkillisiä henkilöitä...

‒ Päinvastoinhan minä väittelin kanssanne enkä suinkaan kehoittanut
teitä. Ja mitä taas noiden toisten tuomiseen tulee, niin se on kyllä
totta, totta, mutta niitähän pyrki pariimme aivan tusinoittain,
ja tällaista tapahtui oikeastaan vasta viime aikoina, kun oli
muodostettava »kirjallisuuden kadrilli», ja eihän ilman tuollaisia
kerta kaikkiansa tulla toimeen. Mutta lyönpä vetoa siitä, että jokainen
tuollainen hävytön toi tänne muassaan ilman pääsylippua ainakin —
kymmenisen samanlaista hävytöntä!

— Se on totta, vakuutin minä.

— Kas siinä näette, tekin olette jo kanssamme samaa mieltä.
Muistelkaahan, millainen sävy on viime aikoina vallinnut koko
meidän kaupunkipahaisessamme? Kaikkihan on muuttunut pelkäksi
hävyttömyydeksi ja röyhkeydeksi. Sehän oli suorastaan korviasärkevä
metakka. Ja kuka heitä siihen oikein kiihoitti? Kuka suojeli kaikkea
tätä auktoriteetillaan? Kuka on saanut heidät järjiltään? Kuka on
koko tuon joukon suututtanut? Teillähän on muistokirjassanne kaikki
täkäläiset perhesalaisuudet niihin liittyvine pilapiirroksineen. Ettekö
te itse ole silitellyt kirjassanne runoilijoidenne ja piirtäjienne
päitä, ettekö ole itse sallinut Ljamšinin suudella kättänne? Eikö
teidän läsnäollessanne muudan seminaarilainen sättinyt todellista
valtioneuvosta ja turmellut tervaisilla saappaillaan hänen tyttärensä
pukua? Miksikä te olette niin ihmeissänne siitä, että yleisö on
asettunut teitä vastustamaan?

— Mutta tehän olette kaikkeen tähän syypää, te itse! Voi, hyvä Jumala!

‒ E-n, minähän varoitin teitä, me jouduimme riitoihin, kuuletteko, me
jouduimme riitoihin.

Mutta tehän valehtelette vasten silmiä!

Niin, eihän teidän oikeastaan ole kovin vaikeata väittää näin. Te
haluatte nyt välttämättömästi uhriksenne jonkun, johon voisitte
viskata vihanne. No, viskatkaa vaikka minuun, sanoinhan sen jo teille.
Mieluimmin kääntyisin vieläkin teidän puoleenne, herra... (Hän ei
vieläkään muistanut nimeäni.)

— Lasketaan sormilla: uskallan vakuuttaa, että paitsi Liputinia ei ole
mitään »salaliittoa», ei minkäännäköistä! Voin sen todistaa, mutta
eritelkäämme ensin Liputin-tapaus. Hän nousi lausumaan Lebjadkinin
runoja, onko se teidän mielestänne salaliitto? Ettekö tiedä, että
Liputinista tämä saattoi näyttää suorastaan terävältä keksinnöltä,
vakavalta, vakavan terävältä? Hänen tarkoituksenaan oli varmasti
naurattaa kaikkia ja saattaa hyvälle tuulelle ennen kaikkea hänen
hyväntekijättärensä, Julija Mihailovna, ja siinä kaikki? Ettekö usko?
Eikö tämä teidän mielestänne ole juuri sen sävyn mukaista, sen sävyn,
joka on vallinnut täällä kuukauden päivät? Ja tahdotteko, niin sanon
senkin: Jumala olkoon todistajani, hieman toisenlaisissa olosuhteissa
se olisi mennyt aivan huomaamatta. Se oli tosin raakaa pilaa,
myönnettäköön, että kaikki oli liian voimakkaasti ilmaistu, vai mitä se
nyt lienee ollutkaan, mutta eikö se sittenkin ollut huvittavaa, eikö se
ollut huvittavaa?

— Kuinka! Pidättekö te Liputinin käyttäytymistä terävästi keksittynä
pilana? — huudahti Julija Mihailovna kauhean suuttuneena. — Sellaista
typeryyttä, sellaista tahdittomuutta, niin alhaista, iljettävää,
tarkoituksellista, voi, te kai puhutte leikkiä! Silloin kai te olette
varmasti itsekin osallisena salaliitossa!

— Epäilemättä, istuin jossakin takana, piilossa, ja hoitelin konetta.
Jos minä olisin osallinen salaliittoon, koettakaahan ymmärtää nyt
ainakin tämä seikka, niin ei olisi pysähdytty pelkkään Liputiniin!
Teidän mielestänne olen liittoutunut myös isäkultani kanssa, että hän
olisi saanut aikaan mellakan? Pyydän kysyä, kuka on syyllinen siihen,
että isäkulta päästettiin esitelmöimään? Kuka teitä eilisiltana, vielä
eilen, koetti siitä estellä?

— Oh, hier il avait tant d'esprit [Oh, hän oli eilen niin henkevä],
näin minä sen asian otin, ja onhan hänellä sitä paitsi hieno käytös.
Ajattelin, hän ja Karmazinov... ja kas tämä siitä tuli!

— Niin, sehän siitä tuli. Mutta huolimatta kaikesta tuosta _tant
d'esprit'_stä isäkulta pilasi kaiken, ja jos minä olisin ennakolta
tietänyt, että hän käyttäytyisi tuolla tavalla, niin en olisi, jos
kerran olisin kuulunut teidän juhlaanne vastustavaan salaliittoon,
silloin niin hartaasti teitä pyytänyt olemaan päästämättä pukkia
kaalimaahan, eikö totta? Mutta minähän päinvastoin pyysin juuri eilen
teitä luopumaan ajatuksesta, — pyysin luopumaan, koska aavistin näin
käyvän. Eihän tietenkään ollut mahdollista aavistaa ennakolta kaikkea
aivan tarkasti: hän ei varmastikaan tietänyt itsekään vielä hetki
sitten, mitä laukaisisi. Ovatko nämä hermostuneet äijäpahaiset sitten
muiden ihmisten kaltaisia! Mutta vielä voi korjata kaiken; lähettäkää,
tyydyttääksenne yleisöä, hänen luoksensa huomenna hallinnollista tietä
ja kaikkia muodollisuuksia noudattaen kaksi lääkäriä tiedustelemaan
hänen terveyttänsä. Sen voisi tehdä muuten jo tänäänkin, ja sitten
toimittakaa hänet suoraapäätä sairaalaan ja panettakaa kylmiin
kääreisiin. Se saisi ainakin kaikki ihmiset hyvälle tuulelle, ja
kaikki huomaisivat, ettei ole vähintäkään syytä murjotella. Minä
hänen poikanansa ottaisin ilmoittaakseni tämän tanssiaisissa. Aivan
toisin on Karmazinovin laita, tämä esiintyi viheriäisenä aasina ja
venytteli esityksensä tunnin pituiseksi, — kas tämä on epäilemättä
minun kanssani samassa juonessa! Annapa kun teen tässä hieman pahojani
vahingoittaakseni Julija Mihailovnaa!

— _O_, Karmazinov, _quelle honte!_ Olin aivan kuolla, kuolla häpeästä
yleisömme vuoksi!

— Mutta minäpä en olisikaan kuollut, vaan olisin antanut hänen
itsensä kuolla. Yleisöhän on aivan oikeassa. Mutta kuka on tähän
Karmazinov-juttuunkin syypää? Minäkö olen häntä teille tyrkyttänyt?
Olenko minä yhtynyt hänen ihailuunsa? No niin, piru hänet periköön,
mutta tuo kolmas, poliittinen maniaakki, hän on jotakin aivan muuta.
Tässä ovat jo kaikki toisetkin ampuneet yli maalin, tähän ei ole syypää
yksin minun juoneni!

— Voi, älkää puhuko siitä, se on kauheata, kauheata! Siihen olen minä,
minä yksin syypää!

— Aivan niin, mutta nyt tahtoisin minä puolustaa teitä. Kuka voisi
päästä selville kaikista noista vilpittömistä! Niitä ei voida
karttaa Pietarissakaan. Hänellähän oli hyvät suositukset, oikein
hyvät olivatkin! Myöntäkää nyt, että suoranainen velvollisuutenne on
tulla tanssiaisiin. Tämä on tärkeä asia, tehän itse koroititte hänet
oppituoliin. Teidän velvollisuutenne on nyt julkisesti ilmoittaa,
että te ette ole hänen kanssaan solidaarinen, että sankari on nyt
jätetty poliisien haltuun ja että teitä on käsittämättömällä tavalla
petetty. Teidän on harmistuneena ilmoitettava, että olette joutunut
mielipuolen uhriksi. Sillä hänhän on mielipuoli eikä muuta mitään. Tämä
on tehtävä tiettäväksi. En voi sietää noita hampaitaan näytteleviä.
Ehkäpä minä itse päästän suustani ihmeempiäkin, mutta enhän ainakaan
pyri oppituoliin. Ja parhaillaan he väittävät vielä jotakin jostakusta
senaattorista.

— Mistä senaattorista? Kuka väittää?

— Minä nähkääs en ymmärrä itsekään yhtään mitään. Ettekö te, Julija
Mihailovna, ole kuullut mitään jostakusta senaattorista?

— Senaattoristako?

— He ovat nähkääs aivan varmoja siitä, että tänne on nimitetty joku
senaattori ja että Pietarissa suunnitellaan jo teidän siirtämistänne
täältä. Olen kuullut sen jo useilta.

— Sellaista olen kuullut minäkin, — vakuutin puolestani.

— Kuka on sellaista puhunut? — Julija Mihailovna karahti punaiseksi.

— Kuka on muka sellaista puhunut ensimmäiseksi? Tiedänkös minä sen.
Tiedän vain, että puhutaan. Kaikki puhuvat. Erikoisesti eilen siitä
puhuttiin. Kaikki ovat jollakin tavoin erikoisen totisia, vaikka ei
saakaan täyttä selvyyttä mistään. Viisaimmat ja kokeneimmat eivät
tietenkään puhu yhtään mitään, mutta joku niistäkin sentään yrittää
mielellään kuunnella, kun toiset puhuvat.

— Kuinka alhaista... ja... kuinka typerää!

— Kas, nyt teidän pitäisikin nousta ja osoittaa se noille hölmöille.

— Myönnän jo itsekin tuntevani, että todellakin lienen velvollinen,
mutta... jos siitä seuraa uusi häväistys? Jos he eivät tulisikaan
tanssiaisiin? Varmasti ei kukaan, ei kukaan tule sinne!

— Sepä vasta leimaus! Että nuoko eivät muka tulisi? Entä mihin
joutuisivat vartavasten ommellut puvut ja kaikki neitosten hienoudet?
Tuon puheen jälkeen en pidä teitä enää naisena. Kas, millainen
ihmistuntemus!

Aatelismarsalkanrouva ei ainakaan tule, ei tule!

Niin mutta, mitä täällä oikeastaan on tapahtunut? Miksi he eivät
tulisi? — huudahti Pjotr Stepanovitš harmistuneen kärsimättömästi.

— Kunniani on mennyt, on tapahtunut häväistys, — kas niin on käynyt.
En tiedä, mitä oikeastaan on ollut, mutta kaiken sen jälkeen on minun
aivan mahdotonta enää esiintyä.

— Minkä vuoksi? Niin, mutta mihin te sitten oikeastaan olette syypää,
minkä vuoksi te juuri otatte syyn niskoillenne? Eikö mieluimmin yleisö,
teidän vanhuksenne, teidän perheenisänne, ole syyllinen tähän kaikkeen?
Heidän olisi ollut pidätettävä aisoissa roistoja ja vetelehtijöitä, —
sillä eiväthän ne ole muuta kuin tyhjäntoimittajia ja roistoja, eikä
sellaisia ole otettava vakavasti. Ei missään yhteiskunnassa tulla
toimeen yksistään poliisin avulla. Meillä vaaditaan aina jonnekin
tultaessa, että kutakin vartioimaan olisi lähetettävä aivan erikoinen
poliisi. Ei näet ymmärretä, että yhteiskunta suojelee itse itseänsä.
Ja mitä tekevät meillä tällaisissa tapauksissa perheenisät, ylhäiset
virkamiehet, vaimot ja nuoret neidot? Ovat vaiti ja murjottavat.
Yhteiskunnallinen aloitekyky ei pääse edes niin pitkälle, että
voitaisiin pysyttää vallattomuuden harjoittajat sopivaisuuden rajoissa.

— Voi, tämä on kultainen totuus! Ovat vaiti, murjottavat ja... vilkuvat
ympärilleen.

— Ja jos tämä kerran on totta, niin teidän on se myös sanottava
julkisesti, ääneen, ylpeästi, ankarasti. Nimenomaan osoitettava,
että teitä ei ole saatu murtumaan, nimenomaan noille ukkopahaisille
ja äideille. Voi, te osaatte sen kyllä, se lahja on teille annettu,
kunhan vain päänne on selvä. Te saatte heidät yhtymään ja lausutte
julki, julki kaiken. Ja sitten kirje _Golosiin_ ja _Birźevyihin_.
Malttakaahan, otan kaiken tämän itse toimittaakseni, järjestän teille
kaiken. Tietenkin on osoitettava hieman enemmän huomiota, tarkattava
ravintolapuolta, pyydettävä ruhtinasta, pyydettävä herra... ettehän
te tahdo jättää meitä, M-r, silloin, kun kaikki on taas aloitettava
aivan uudestaan. Niin, ja lopultakin te pysyttelette tietenkin Andrei
Antonovitšin käsipuolessa. Kuinka on nyt Andrei Antonovitšin terveyden
laita?

— Voi, kuinka epäoikeudenmukaisesti, kuinka väärin, kuinka loukkaavasti
te olette arvostellut aina tätä enkelimäistä miestä! — Odottamattoman
äkkinäisesti purkautui Julija Mihailovnalta huudahdus, ja hän oli
vähällä puhjeta kyyneliin, vei jo nenäliinan silmilleen. Pjotr
Stepanovitš jäi hetkeksi hämmästyksestä melkein sanattomaksi.

— Hyväinen aika, minä... Mitä minä olisin... minähän aina olen...

— Ette koskaan, ette koskaan! Ette koskaan ole tehnyt hänelle oikeutta!

— Ei koskaan voi ymmärtää naista! — murahti Pjotr Stepanovitš
väkinäisesti hymähtäen.

— Hän on mitä rehellisin, mitä hienotunteisin, mitä enkelimäisin mies!
Mitä parhain ihminen!

— Hyväinen aika, ja mitä tulee hyvyyteen... minähän aina olen
myöntänyt, mitä tulee hyvyyteen...

— Ette koskaan! Mutta jättäkäämme se. Rupesin hieman sopimattomasti
häntä puolustamaan. Äsken aatelismarsalkanrouva, tuo jesuiitta,
suvaitsi myös tehdä joitakin sarkastisia huomautuksia kosketellen
eilistä.

— Voi, hänellä ei olisi nyt varaa huomautella mitään eilisestä, hänellä
on nyt kysymyksessä nykyisyys.. Ja miksi te niin kovasti pelkäätte,
että hän ei muka tule tanssiaisiin? Eihän hän tietenkään tule, koska
sattui osumaan tämmöinen juttu. Ehkä hän ei olekaan syypää, mutta hänen
mainettansa se kuitenkin on vioittanut. Kätöset tahriintuivat hieman.

— Mitä te sanoitte, en ymmärrä, miksi kädet tahriintuivat? Julija
Mihailovna katsahti häneen hämmästyneenä.

— Niin, tahdoin vain sanoa, että kaupungilla jo toitotetaan, että hän
oli muka kaiken tuon järjestänyt.

— Mitä te nyt puhutte? Minkä järjestänyt?

— Voi, ettekö te nyt vielä tiedä sitäkään? — huudahti Pjotr Stepanovitš
erinomaisen hyvin teeskennellen hämmästystä, — Stavroginin ja Lizaveta
Nikolajevnan kohtaamisen, tietysti.

— Kuinka? Mitä? — huudahdimme kaikki.

— No, ettekö te tiedä sitä? Hyi, täällähän tapahtuu jo jotakin aivan
tragi-romanttista; Lizaveta Nikolajevna suvaitsi siirtyä suoraan
aatelismarsalkanrouvan vaunuista Stavroginin vaunuihin ja katosi
»viimeksimainitun» mukana Skvorešnikiin keskellä selvää päivää.
Kaikkiaan noin tunti sitten, eikä siitä ehkä vielä ole sitäkään.

Me aivan kivetyimme hämmästyksestä. Alettiin tietenkin kysellä
tarkemmin, mutta vaikka hän hämmästykseksemme olikin itse joutunut,
tosin »aivan vahingossa», kaiken todistajaksi, niin hän ei kuitenkaan
osannut kertoa meille mitään oikein kunnolla. Kaikki oli tapahtunut
näin: kun aatelismarsalkanrouva oli vienyt vaunuissaan Lizan ja
Mavriki Nikolajevitšin »luentotilaisuudesta» Lizan äidin (joka yhä
vielä oli jaloistaan kipeä) kotiin, niin aivan lähellä ulkoportaita,
noin parin askelen päässä niistä, hieman sivulla olivat odotelleet
toiset vaunut. Samassa kuin Liza oli hypähtänyt portaille, niin hän
oli juossut kiireesti näiden vaunujen luo, vaunun ovi oli avautunut ja
sulkeutunut taas, ja Liza oli huudahtanut Mavriki Nikolajevitšille:
»Säälikää minua», — ja vaunut olivat lähteneet vierimään täyttä vauhtia
Skvorešnikiin. Hätäisiin kysymyksiimme: Lieneekö näin ollut ennakolta
sovittu? Kuka lienee istunut vaunuissa? Pjotr Stepanovitš vastasi vain,
että hän ei tietänyt yhtään mitään, että kaikki oli tietenkin ennakolta
sovittu, mutta että hän ei ainakaan ollut erottanut Stavroginia
vaunuissa; saattoi olla, että niissä istui kamaripalvelija-vanhus
Aleksei Jegorytš. Kysymykseen: »Mitenkä te sinne jouduitte? Ja miten
te niin varmasti tiedätte, että hän lähti juuri Skvorešnikiin?» — hän
vastasi, että oli sattumalta kulkenut siitä ohi ja nähtyään Lizan
juossut tätä tapaamaan vaunujen luo (Eikä kuitenkaan muka nähnyt,
kuka oli vaunuissa. Ja hänkö olisi malttanut olla katsomatta!) ja
että Mavriki Nikolajevitš ei suinkaan ollut lähtenyt hänen jälkeensä,
eipä edes yrittänyt pysähdyttää Lizaa, koettipa vielä tyynnytellä
hellästi aatelismarsalkanrouvaa, joka huusi täyttä kurkkua: »Hän menee
Stavroginin luo, hän menee Stavroginin luo!» Mutta nyt minä jo menetin
kärsivällisyyteni ja huudahdin raivoissani Pjotr Stepanovitšille:

— Sinä, sinä roisto, sinä olet kaiken tämän järjestänyt! Siihen
sinä käytitkin koko aamupäivän. Sinä olit Stavroginin apurina, sinä
olit vaunuissa, sinä hänet sinne istutit, sinä, sinä, sinä! Julija
Mihailovna, hän on teidänkin vihollisenne, hän saattaa teidätkin
turmioon, varokaa häntä!

Ja samassa lähdin suin päin juoksemaan sieltä pois.

En ymmärrä vielä nytkään, olen vieläkin ihmeissäni, miten saatoin
hänelle näin tiuskaista. Mutta olin kuin olinkin arvannut oikein:
Kaikki oli tapahtunut aivan niin kuin olin sanonut, mikä kävi selville
jälkeenpäin. Enimmin oli pistänyt silmään tuo silminnähtävästi
teeskennelty tapa, jolla hän tuon uutisen oli kertonut. Hän ei
kertonut sitä heti taloon tullessaan, kuten on tapana kertoa hyvin
merkilliset uutiset, vaan teeskenteli luulevansa, että me muka
tiesimme jo kaiken ilman häntäkin, — mikä näin lyhyenä aikana olisi
ollut aivan mahdotonta. Jos taas me olisimme jotakin tietäneet,
emme mitenkään olisi voineet vaieta hänen puhuessaan. Ei hän voinut
mitenkään tietää sitäkään, että kaupungissa oli jo »toitotettu»
aatelismarsalkanrouvasta, sillä siihenkin tämä aika oli liian lyhyt.
Sitäpaitsi hän oli kertoessaan pari kertaa hymähtänyt jotakuinkin
röyhkeästi ja kevytmielisesti, varmaankin pitäen meitä petettyinä ja
aivan täysinä hölmöinä. Mutta en välittänyt enää paljoakaan hänestä.
Pääasian uskoin ja lähdin Julija Mihailovnan luota ollen aivan
suunniltani. Tapahtuma koski minuun suoraan sydämeen. Se koski niin,
että kyynelet eivät olleet varsin kaukana, ehkäpä lienen itkenytkin.
En ymmärtänyt vähääkään, mihin olisi ollut ryhdyttävä. Riensin Stepan
Trofimovitšin luo, mutta tuo harmittava mies ei nytkään avannut
oveansa. Nastasja vakuutti minulle juhlallisesti kuiskaten, että herra
oli käynyt nukkumaan, mutta sitä en uskonut. Lizan kotona tiedustelin
palvelijoilta; he totesivat tosin karkaamisen, mutta eivät itsekään
tietäneet mitään muuta. Talossa syntyi aika hälinä. Sairasta rouvaa
alkoivat vaivata pyörtymiskohtaukset, ja Mavriki Nikolajevitš oli nyt
hänen luonaan. Minusta tuntui mahdottomalta Pyytää puhutella Mavriki
Nikolajevitšia.

Pjotr Stepanovitšia koskeviin kyselyihin! vastattiin, että hän
oli kyllä hyörinyt talossa aivan viime päivinä, oli käynyt joskus
kaksikin kertaa Päivässä. Palvelijat olivat suruissaan ja puhuivat
Lizasta aivan erikoisen kunnioittavasti; häntä rakastettiin. Hän oli
joutunut onnettomuuteen, lopulliseen onnettomuuteen, sitä en vähääkään
epäillyt, mutta asian psykologista puolta en ymmärtänyt vähääkään,
etenkään sen jälkeen kuin olin ollut hänen ja Stavroginin välisen
eilisen kohtauksen silminnäkijänä. Vastenmieliseltä tuntui minusta
juoksennella ympäri kaupunkia ja tiedustella jotakin vahingoniloisilta
tuttavilta, joiden luo viesti tapahtumasta oli jo ehtinyt, ja olisihan
se ollut Lizallekin alentavaa. Omituisinta on, että pistäydyin Darja
Pavlovnan luona, missä minua ei otettu vastaan (Stavroginin talossa ei
eilisestä lähtien otettu ketään vastaan); en tiedä, mitä oikeastaan
olisin voinut hänellekään sanoa ja mitä varten sinne oikeastaan menin.
Hänen luotansa lähdin sitten hänen veljensä luo. Šatov kuunteli
minua yrmeänä ja ääneti. Tahtoisin mainita, että tapasin hänet aivan
tavattoman synkässä mielenvireessä. Hän oli hyvin mietteliäs ja
näytti kuuntelevan minua puoliväkisin. Hän ei sanonut juuri mitään
ja alkoi kävellä edestakaisin huoneensa toisesta nurkasta toiseen,
tömistellen saappaitansa tavallisuudesta poikkeavan kovasti. Vasta
kun olin menossa portaita alas, hän huudahti jälkeeni ja kehoitti
minua pistäytymään Liputinin luona. »Siellä saatte tietää kaiken.»
Mutta Liputinin luo en mennyt, vaan palasin takaisin Šatovin luo
kuljettuani jo hyvän matkaa. Raotettuani ovea, mutta silti astumatta
huoneeseen ehdotin hänelle aivan yksinkertaisesti ilman pienimpiäkään
selityksiä: »Etteköhän kävisi tänään Marja Timofejevnan luona?»
Vastaukseksi tähän Šatov kirosi, ja minä lähdin pois. Huomautan tässä,
että se ei minulta jäisi kokonaan mainitsematta, että hän vielä samana
iltana kävi kaupungin toisessa laidassa Marja Timofejevnan luona,
jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli tavannut tämän aivan
poikkeuksellisen terveenä ja hyvätuulisena, mutta Lebjadkin oli maannut
sikahumalassa etumaisimman huoneen sohvalla. Kello oli ollut täsmälleen
kymmenen. Näin hän kertoi minulle seuraavana päivänä tavattuaan minut
kiireessä kadulla. Kellon käydessä kymmentä olin päättänyt käväistä
tanssiaisissa, mutta en enää »järjestyksestä huolehtivana nuorena
miehenä» (olinhan jättänyt nauhani Julija Mihailovnan luo), vaan
voittamattomasta uteliaisuudesta kuulostellakseni (kyselemättä mitään),
mitä kaupungissamme kaikista näistä asioista puhuttiin. Tahdoinhan
sitäpaitsi mielelläni nähdä Julija Mihailovnankin, vaikkapa kaukaakin.
Soimasin kovin itseäni siitä, että olin äsken poistunut hänen luotaan.



III.


Koko tämä yö kaikkine melkein epätodellisina tapauksineen ja kauheine
»loppunäytöksineen», mikä sattui aamulla, väikkyy yhä vielä nytkin
mielessäni kuten muodoton painajaisuni, ja se on — ainakin minulle —
kronikkani kaikkein raskain osa. Vaikka myöhästyinkin tanssiaisista,
niin ennätin kuitenkin nähdä lopun, — näin pian sen oli sallittu
loppua. Kello kävi jo yhtätoista, kun saavuin aatelismarsalkan rouvan
taloon, jossa sijaitsi tuo äskeinen »valkoinen sali» ja jossa oli
pidetty esitelmätilaisuus. Huolimatta siitä, että oli kulunut niin
vähän aikaa tästä, se oli ennätetty jo saada kuntoon tanssisaliksi,
kuten oli suunniteltu, koko kaupunkia varten. Vaikka olinkin kovin
huonossa vireessä jo aamusta alkaen ajatellessani näitä tanssiaisia, en
saattanut kuitenkaan aavistaa koko totuutta. Ei ainoatakaan hienoston
perhettä ollut saapunut. Vieläpä huomattavimmat virkamiehetkin
loistivat poissaolollaan, — ja tämä oli jo sentään kovin huomattava
tapaus. Mitä tulee rouviin ja neitosiin, niin äskeiset Pjotr
Stepanovitšin laskelmat (jotka siis olivat epäilemättä olleet pelkkää
petosta) osoittautuivat aivan vääriksi: näistä ei ollut saapunut
juuri ketään. Neljää herraa kohti oli tuskin yksi naishenkilö, ja
millainen sekin! Oli saapunut »jonkinlaisia» rykmenttien yliupseerien
rouvia, kaikennäköistä posti- ja muun virkamiehistön huonointa
kuonaa kolme lääkärinrouvaa tyttärineen, pari kolme vaivaista
tilanomistajatarta, jo aikaisemmin mainitsemani sihteerin seitsemän
tytärtä ja yksi veljen tytär, kauppiaiden rouvia, — tätäkö Julija
Mihailovna oli odottanut? Eivätpä edes kauppiassäädystäkään kaikki
olleet saapuneet. Mitä mieshenkilöihin tulee, niin huolimatta siitä,
että koko meidän ylhäisömme oli poissa, heidän joukkonsa kuitenkin oli
sangen vankka, vaikka se tekikin hieman kaksimielisen ja epäilyttävän
vaikutuksen. Siihen kuului tietenkin vain muutamia varsin hiljaisia ja
kunnioitettavia upseereita vaimoineen, muutamia sangen tottelevaisia
perheenisiä, kuten esimerkiksi se samainen sihteerikin, kaikkien
seitsemän tyttärensä isä. Kaikki nuo rauhaarakastavat, vähäpätöiset
pikku ihmiset olivat tulleet niin sanoakseni »välttämättömyyden
pakosta», kuten on sanonut muudan näistä herroista. Mutta toiselta
puolen taas noiden rohkeasti esiintyvien joukko näytti vielä
entisestäänkin lisääntyneen, ja erikoisesti sellaisten henkilöiden
lukumäärä, joiden minä ja Pjotr Stepanovitš olimme arvelleet
päässeen pujahtamaan juhliin ilman pääsylippuja. Kaikki he istuivat
toistaiseksi ravintolan puolella, tultuaan he olivatkin siirtyneet
suoraan ravintolaan, aivan kuin olisi jo edeltäpäin ollut sovittu,
niin minusta näytti. Ravintola sijaitsi huonerivin päässä, avarassa
salissa, jonne Prohorytš oli asettunut pitämään hovia klubikeittiön
kaikkine viettelykeinoineen, houkuttelevine voileipäpöytineen ja
juomineen. Panin merkille vielä muutamia henkilöitä, joilla oli
melkeinpä rikkinäiset pitkättakit, sangen epäilyttävän näköiset, jotka
eivät juuri muistuttaneet tanssiaispukua. Näytti aivan siltä, kuin
nämä olisi saatu suurin vaivoin joksikin määrätyksi ajaksi aivan äsken
humalasta selviytymään, ja Jumala sen tietää, mistä he oikeastaan
olivat kotoisin, ehkäpä joistakin muista kaupungeista. Tiesinhän varsin
hyvin, että Julija Mihailovnan ajatuksena oli ollut järjestää mitä
demokraattisimmat tanssiaiset, »niin että pikkuporvarejakaan, jos joku
heistä haluaisi lunastaa lipun, ei kiellettäisi sinne saapumasta». Nämä
sanat hän saattoi aivan rohkeasti sanoa toimikunnassa täysin varmana
siitä, ettei ainoallekaan kaupunkimme porvarille aina rutiköyhiä
myöten pälkähtäisi päähänkään lunastaa lippua. Mutta tästä huolimatta
epäilin, oliko ollut syytä päästää noita synkännäköisiä, repaleisia
pitkiätakkeja juhliin toimikunnan demokraattisuudesta huolimatta. Mutta
kuka oli heidät päästänyt sisään ja mikä oli ollut tämän tarkoituksena?
Liputinilla ja Ljamšinilla ei ollut, enää airutnauhoja (vaikka he
olivatkin tanssiaisissa ja ottivat osaa »kirjallisuuden kadrilliin»).
Liputinin sijalle oli ihmeekseni tullut äskeinen seminaarilainen,
joka oli kaikkein eniten ollut häiriöksi matineassa otellessaan
Stepan Trofimovitšin kanssa, ja Ljamšinin sijalla oli — itse Pjotr
Stepanovitš. Mitä saattoikaan odottaa tällaisesta asiaintilasta?
Yritin kuunnella keskusteluja. Eräät mielipiteet hämmästyttivät
hillittömyydellään. Väitettiin esimerkiksi eräässäkin ryhmässä, että
koko tuon Stavroginin ja Lizan jutun Julija Mihailovna itse oli
muka järjestänyt ja ottanut siitä Stavroginilta rahoja. Mainittiin
suorastaan summa. Väitettiin, että hän oli muka järjestänyt juhlatkin
vain tätä silmälläpitäen; senpä vuoksi puoli kaupungin väestä ei
ollut saapunutkaan saatuaan tietää asiasta, ja itse. Lembkeen se oli
koskenut niin että »hänen järkensä oli sekaantunut» ja että Julija
Mihailovna »ohjaili» häntä kuten mielipuolta ainakin. — Paljon siellä
myös naurettiin, käheästi, hillittömästi ja pilkallisesti. Kaikki
arvostelivat myös hyvin ankarasti tanssiaisia, ja Julija Mihailovnaa
moitittiin jo aivan häikäilemättä. Ylipäänsä lörpöttely oli aivan
sekavaa, hajanaista, humalaista ja levotonta, niin että oli vaikeata
saada siitä mitään selvää ja käsittää sen ydintä. Ravintolaan olivat
kodikkaasti asettuneet ylipäänsä kaikki iloiset ihmiset, olipa siellä
muutamia naishenkilöitäkin, sellaisia, jotka eivät mitään ihmettele
eivätkä mistään säikähdä, ovat ystävällistä ystävällisempiä ja iloista
iloisempia, enimmäkseen upseerien rouvia aviomiehineen. He olivat
asettuneet pieniin joukkoihin erikoispöytien ääreen ja joivat iloisesti
teetänsä. Ravintola muodostui lämpimäksi satamaksi melkeinpä puolelle
saapunutta yleisöä. Ja kuitenkin jonkin ajan kuluttua tämän joukon oli
tulvehdittava saliin. Peloitti suorastaan sitä ajatellakin.

Sillä aikaa valkoisessa salissa oli — ruhtinas otti myös osaa tähän
— muodostunut kolme pienehköä kadrilliryhmää. Neitoset tanssivat,
ja vanhemmat iloitsivat heitä katsellessaan, mutta täälläkin jo
muutamat huomatuimmista henkilöistä alkoivat mietiskellä, mitenkä he
annettuaan neitosten hieman iloitella pääsisivät kuitenkin aikanaan
täältä pois, ennen kuin »se alkaisi». Kaikki poikkeuksetta olivat
varmoja siitä, että jokin »alkaisi». Vaikeata olisi minun yrittää
kuvata itsensä Julija Mihailovnan sieluntilaa. En häntä puhutellut,
vaikka olinkin usein häntä lähellä. Tullessani kumarsin hänelle, mutta
hän ei vastannut tervehdykseeni, koska ei huomannut minua (hän ei
todellakaan minua huomannut). Hänen kasvojensa ilme oli sairaalloinen,
katse ylimielisen halveksuva mutta harhaileva ja levoton. Hänen näytti
olevan tuskallista voittaa itsensä, — minkä vuoksi ja ketä varten se
oli tarpeellista? Hänen olisi pitänyt välttämättä lähteä pois, ja mikä
tärkeintä, viedä aviomies mukanaan, mutta hän vain viipyi! Jo hänen
kasvoistaan saattoi huomata, että hänen silmänsä olivat »täydellisesti
auenneet», ja hän tiesi, ettei ollut enää mitään muuta odotettavissa.
Hän ei enää kutsunut luoksensa Pjotr Stepanovitšia (tämä nähtävästi
itsekin karttoi häntä, olin nähnyt hänet ravintolassa erittäin
iloisena). Mutta kaikesta huolimatta hän viipyi yhä tanssiaisissa
eikä päästänyt luotansa hetkeksikään Andrei Antonovitšia. Voi, aina
viime hetkeen saakka hän mitä vilpittömimmin ja suuttuneena torjui
kaikki viittailut, joita oli tehty hänen miehensä terveydestä, —
näin hän oli tehnyt vielä aamullakin. Mutta nyt hänen oli saatava
tämänkin suhteen vihdoinkin silmänsä auki. Omasta puolestani huomasin
jo ensisilmäyksellä, että Andrei Antonovitš näytti huonommalta kuin
äsken aamulla. Hän näytti olevan jonkinlaisessa horrostilassa eikä
näyttänyt käsittävän, missä hän oikeastaan oli. Joskus hän katsahteli
odottamattoman ankarasti ympärilleen, näin katsahti hän esimerkiksi
pari kertaa minuun. Kerran hän yritti sanoa jotakin, aloitti jo ääneen
ja lujasti, mutta ei lopettanut puhettansa, mikä sai säikähtämään erään
hiljaisen virkamies-vanhuksen, joka sattui olemaan hänen lähellään.
Mutta vieläpä tämä yleisön rauhallinenkin osa, joka oli läsnä
valkoisessa salissa, näytti synkkänä ja peloissaan karttelevan Julija
Mihailovnaa ja heittelevän samalla perin omituisia katseita hänen
puolisoonsa, katseita, joiden kiinteys ja välittömyys eivät olleet
ollenkaan sopusoinnussa noiden ihmisten säikkymisen kanssa.

— Kas, tämä piirrehän se minut säikähdyttikin, ja sai minut aavistamaan
Andrei Antonovitšin tilan, — tunnusti Julija Mihailovna minulle
myöhemmin.

Niin, hän oli syypää tähänkin! Varmaankin äsken, kun pakoni jälkeen
hän oli sanonut Pjotr Stepanovitšille, että tanssiaiset pidettäisiin
ja että hän saapuisi niihin — varmaankin hän oli silloin taas käynyt
jo matineassa lopullisesti »järkyttyneen» Andrei Antonovitšin
työhuoneessa ja käyttänyt taas kaikki kiehtomiskeinonsa sekä saanut
miehensä tulemaan mukaansa. Mutta miten näyttikään hän nyt kärsivän!
Ja kuitenkaan hän ei lähtenyt pois! Ylpeyskö lienee häntä siitä
estänyt, vai oliko hän yksinkertaisesti vain hämmentynyt, en tiedä.
Alentuvaisesti hymyillen kaikessa ylimielisyydessään hän yritti tuon
tuostakin puhutella eräitä rouvia, mutta nämä näyttivät joutuvan
hämilleen ja vastailivat hänelle epäluuloisesti vain parilla sanalla
joko »niin, hyvä rouva», tai »ei, hyvä rouva» sekä nähtävästi
karttoivat häntä.

Kaupunkimme eittämättömän ylhäisistä virkamiehistä oli tanssiaisiin
saapunut ainoastaan yksi, — se samainen mahtava entinen kenraali, josta
jo kerran ennen olen kertonut ja joka Stavroginin ja Gaganovin välisen
kaksintaistelun jälkeen aatelismarsalkanrouvan luona oli avannut
»seurapiirimme kärsimättömyyden oven». Hän käyskenteli mahtavasti
saleja pitkin, katseli ja kuunteli sekä koetti olla sen näköinen, kuin
olisi tullut tänne vain etupäässä moraalin valvojaksi eikä omaksi
tyydytyksekseen. Lopulta hän liittyi kokonaan Julija Mihailovnan
seuraan eikä poistunut hänen luotansa askeltakaan, yrittäen nähtävästi
häntä rohkaista ja rauhoittaa. Tämä mies oli epäilemättä sangen
hyväsydäminen, kovin arvossapidetty ja jo niin vanha, että häneltä
saattoi ottaa vastaan jo säälittelyäkin. Mutta Julija Mihailovnaa
tuntui kuitenkin harmittavan se, että tämä vanha lörpöttelijä rohkeni
häntä sääliä, vieläpä esiintyä hänen suojelijanansakin, antaen
ymmärtää, että hänen läsnäolonsa oli Julija Mihailovnalle suorastaan
kunniaksi. Mutta kenraalipa ei vain poistunut hänen luotansa, vaan
lörpötteli herkeämättä.

— Kaupunki, — niin väitetään, ei pysy pystyssä ilman seitsemää
vanhurskasta... seitsemää, niinhän se lienee ollut, en muista tarkkaa
lukua. En vain tiedä, kuinka moni noista seitsemästä... kaupunkimme
epäämättömistä vanhurskaista... on kunnioittanut tanssiaisianne
läsnäolollaan, mutta heidän läsnäolostaan huolimatta tunnen, etten ole
aivan turvassa. _Vous me pardonnerez, charmante dame, n'est-ce pas?_
Puhun vertauskuvallisesti, mutta kävin ravintolan puolella ja olen
iloinen päästyäni sieltä eheänä takaisin... Kallis Prohorytšimme ei
ole siellä oikein paikallaan, ja luulenpa, että aamuun mennessä hänen
telttansa syöstään kumoon. Tämähän on muuten vain leikkiä. Odottelen
tässä vain, millaiselta näyttää tuo »kirjallisuuden kadrilli», ja
sitten nukkumaan. Suokaa anteeksi vanhalle leininvaivaamalle ukolle,
mutta minä käyn aikaisin nukkumaan ja kehoittaisinpa teitäkin menemään
»tutumaan», kuten sanotaan lapsille. Tulinhan tänne varta vasten
ihailemaan nuoria kaunottariamme... sillä ei missään muualla kuin
täällä tapaa niin runsasta valikoimaa... Kaikki he ovat joen tuolta
puolen, ja minähän en käy koskaan siellä. Erään upseerin rouva...
hän on luultavasti jääkäri, tämä upseeri on sangen sievä, sangen...
ja tietää sen varsin hyvin itsekin. Puhelin veitikan kanssa; sangen
vilkas... no niin — ja tyttöset ovat tuoreita, mutta siinä onkin
sitten kaikki. Paitsi tuoreutta heissä ei ole muuta mitään. Mutta
sittenkin minä mitä suurimmalla mielihyvällä! Joskus on suorastaan
ruusunnuppusia, huulet vain ovat liian paksut. Ylipäänsä kauniissa
venäläisissä naiskasvoissa on vähän säännöllisyyttä ja... ne
vivahtavat hieman pannukakuille... _Vous me pardonnerez, n'est-ce
pas_... sangen sievät silmät niillä muuten on... nauravat silmät.
Nämä ruusunnuppuset ovat nuoruudenkukoistuksessaan pari vuotta
i-has-tut-ta-vi-a, kolmekin joskus... no niin, mutta sitten leviävät
muodottomiksi ikuisiksi ajoiksi... ja saavat aikaan aviomiehissään sen
surullisen vä-lin-pi-tä-mät-tö-myy-den, joka on omiaan mitä suurimmassa
määrin vaikuttamaan naiskysymyksen kehittymiseen... jos minä tämän
kysymyksen ymmärrän oikein. Hm! sali on erinomainen; huoneiden kalustus
ei ole hullumpi. Voisi odottaa huonompaakin. Soitto olisi voinut
olla paljon huonompaa... en sanonut — että sen olisi pitänyt olla.
Huonon vaikutuksen tekee muuten se, että on niin kovin vähän naisia.
Puvuista en tahdo edes mai-ni-ta. Ei ole oikein hyvä sekään, että tuo
harmaahousuinen suvaitsee noin rehellisesti tuolla kan-ka-nee-ra-ta.
Suon sen tietenkin hänelle anteeksi, jos hän tekee sen iloisuudessaan
ja koska hän on täkäläinen apteekkari... Mutta kellon käydessä vasta
yhtätoista se on hieman liian aikaista... apteekkarillekin... Siellä
ravintolassa pari henkilöä tappelikin, eikä heitä viety ulos. Kellon
käydessä yhtätoista tappelijat on poistettava, olkootpa yleisön tavat
millaiset tahansa... kolmen aikoihin aamulla olisi asia hieman toinen,
tällöin olisi jo välttämätöntä tehdä myönnytys yleiselle mielipiteelle,
— jos nämä tanssiaiset vain saadaan pysymään pystyssä kello kolmeen
saakka. Varvara Petrovna ei näyttänyt pitävänkään sanojaan eikä
antanut kukkia. Hm! Hänellä on nyt muutakin ajattelemista kuin kukat,
pauvre mère! Entä Liza-rukka, oletteko kuullut? Sanovat: salaperäinen
juttu ja... ja taas on areenalla Stavrogin... Hm! Minä menisin jo
nukkumaan´... Torkun jo tässä suorastaan. Mutta milloinka alkaa tuo
»kir-jal-li-suu-den kad-ril-li»?

Lopulta alkoi »kirjallisuuden kadrillikin». Viime aikoina oli
kaupungissamme, heti kun oli alettu keskustella tulevasta juhlasta,
välttämättä kosketeltu aina tätä »kirjallisuuden kadrillia», ja koska
kukaan ei voinut kuvitellakaan, mikä se oikeastaan oli, niin se
herätti määrätöntä uteliaisuutta. Mikään ei olisi saattanut olla sen
menestykselle vaarallisempaa, — ja millainen olikaan sitten pettymys!

Valkoisen salin sivuovet avautuivat, jotka aina näihin asti olivat
olleet suljetut, ja niistä tuli esiin muutamia naamioituja. Yleisö
ympäröi ne heti ahnaan uteliaana. Koko ravintolaväki aivan viimeistä
myöten hyökkäsi saliin. Naamioidut asettuivat tanssiasentoon. Minun oli
onnistunut työntäytyä aivan ensi riviin ja asetuin Julija Mihailovnan,
von Lembken ja kenraalin taakse. Tällöin juoksahti Julija Mihailovnan
luo näihin saakka kadoksissa ollut Pjotr Stepanovitškin.

— Olen ollut koko ajan ravintolassa ja valvonut järjestystä, — hän
kuiskasi syyllisen koulupojan tapaisesti, tahallaan näin teeskennellen
ärsyttääkseen Julija Mihailovnaa vieläkin enemmän. Tämä sävähti vihasta
aivan punaiseksi.

— Jospa edes nyt lakkaisitte pettämästä minua, te röyhkeä mies! —
häneltä pääsi melkein niin lujasti, että joku yleisöstäkin sen kuuli.
Pjotr Stepanovitš siirtyi syrjemmäksi, nähtävästi sangen tyytyväisenä
itseensä.

On vaikeata kuvitella säälittävämpää, typerämpää, huonommin keksittyä
ja imelämpää allegoriaa, kuin oli tämä »kirjallisuuden kadrilli».
Tuskin olisi voinut enää keksiä mitään, mikä olisi vieläkin huonommin
soveltunut yleisöllemme. Ja kuitenkin väitettiin, että Karmazinov
itse oli sen keksinyt. Kaiken järjesti tosin Liputin neuvoteltuaan
sen samaisen ramman opettajan kanssa, joka oli ollut Virginskin
illanvietossa. Mutta Karmazinov oli kuitenkin herättänyt ajatuksen, ja
väitettiin, että hän oli muka itsekin tahtonut ottaa jonkin naamion ja
esittää jotakin aivan erikoista ja itsenäistä osaa. Kadrillin käsitti
kuusi paria säälittävästä naamioituja, — tuskinpa niitä edes voi
nimittää naamioiksi, sillä kaikki olivat aivan samanlaisissa puvuissa
kuin muutkin. Niinpä oli niiden joukossa muudan keski-ikäinen herra,
lyhyehkö, hännystakki yllään, — sanalla sanoen aivan kuten muidenkin
on tapana pukeutua, — arvokkaan näköinen harmaa parta leuassaan
(se oli tosin siteessä ja siinähän se hänen »naamionsa» olikin),
hän tanssi, pyöri yhdellä kohtaa arvokkain ilmein, hyvin nopeasti
ja pienin askelin, tuskin liikahtamatta paikaltaan. Hän äännähteli
pidättyväisesti käheällä bassoäänellään, ja kas, tämän äänen käheyden
tarkoituksena olikin matkia erästä tunnettua sanomalehteä. Tämän
naamion vastapäätä oli kaksi jättiläistä X ja Z, ja nämä kirjaimet
oli kiinnitetty heidän hännystakkeihinsa, mutta mitä noilla X:llä ja
Z:llä tarkoitettiin, jäi kun jäikin aivan selvittämättä. »Rehellistä
venäläistä ajatusta» esitti muudan keski-ikäinen herra, jolla oli
silmälasit, hännystakki yllä sekä käsissä hansikkaat ja — jalkaraudat
(aivan oikeat jalkaraudat). Tämän »ajatuksen» kainalossa oli salkku,
joka sisälsi jonkin »asian». Taskusta pisti esiin ulkomailta saapunut
avattu kirje, jossa vakuutettiin kaikille epäilijöille »rehellisen
venäläisen ajatuksen» vilpittömyyttä. Kaikki tämä selostettiin juhlan
järjestäjien puolesta suullisesti, sillä eihän kukaan saattanut lukea
taskusta pilkistelevää kirjettä. Kohotetussa oikeassa kädessään
»rehellinen venäläinen ajatus» piti lasia, aivan kuin olisi tahtonut
esittää maljan. Hänen molemmilla puolillansa ja hänen vierellänsä
astui pienin askelia kaksi leikkotukkaista nihilistitärtä, _vis-à-vis_
tanssi joku keski-ikäinen herra, jolla oli hännystakki yllään mutta
kädessä raskas pölkky, ja se oli kuvaavinaan — ei pietarilaista, mutta
kuitenkin hyvin julmaa julkaisua: »Jos heitän tällä, — ei jää kuin
märkä läiskä». Mutta huolimatta pölkystänsä hän ei kuitenkaan mitenkään
saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen lujasti
suunnattuja silmälaseja, vaan koetti katsella puolelle ja toiselle, ja
kun hän otti _pas de deux'_n, niin hän taipui, kieriskeli eikä tietänyt
oikein mihin mennä, — niin häntä varmaankin omatunto soimasi. Muuten,
en jaksa muistaa kaikkia näitä tylsiä keksintöjä. Kaikki oli sellaista,
että lopulta tuntui kiusallisen hävettävältä. Ja tämä sama häpeän
ilme kuvastui koko yleisön kasvoissa, vieläpä kaikkein yrmeimmissäkin
naamoissa, jotka olivat tulleet ravintolan puolelta. Jonkin aikaa
kaikki vaikenivat ja katselivat hämmästyneen suuttuneina. Hävetessään
ihminen tavallisesti suuttuu ja on taipuvainen kyynillisyyteen.
Vähitellen koko yleisömme oli äänessä:

— Mitä tämäkin nyt on olevinansa? — murahteli eräässäkin ryhmässä
muudan tarjoilija.

— Onpahan jotakin typerää.

— Jonkinlaista kirjallisuutta. _Golos_ arvostelee.

— Mitäpä se minua liikuttaa!

Ja toisesta ryhmästä:

— Aasit!

— Ei, he eivät ole aaseja, me itse olemme aaseja.

— Miksi sinä olisit aasi?

— Enhän minä olekaan aasi.

— No, jos sinä et ole aasi, niin minä olen sitä vieläkin vähemmän.

Ja kolmannesta ryhmästä:

— Annettaisiinpa jokaiselle »mitä kuuluu», ja sitten hiiteen kaikki!

— Kun olisi tärisyttää koko sali hajalle!

Neljännestä:

— Eikö noita Lembkojakin hävetä katsella?

— Miksikä heitä hävettäisi, eihän sinuakaan hävetä?

— Minuakin hävettää, ja hän on kuvernööri.

— Mutta sinä olet sika.

— En vielä eläessäni ole nähnyt näin tuiki tavallisia tanssiaisia, —
muudan rouva virkahti myrkyllisestä aivan Julija Mihailovnan korvan
juuressa, nähtävästi toivoen, että hänet kuultaisiin. Tämä oli noin
nelikymmenvuotias, lihava rouva, jonka posket oli punattu ja jolla
oli yllään loistavanvärinen silkkipuku. Melkein jokainen hänet
kaupungissamme tunsi, mutta missään häntä ei otettu vastaan. Hän oli
valtioneuvoksen leski ja oli perinyt tältä puutalon sekä mitättömän
pienen eläkkeen, mutta tuli hyvin toimeen, pitipä hevosiakin. Julija
Mihailovnan luona hän oli käynyt noin pari kuukautta sitten omasta
aloitteestaan vieraskäynnillä, mutta tämä ei ollut ottanut häntä
vastaan.

— Eihän mitään muuta saattanut odottaakaan, — hän lisäsi, yrittäen
katsella röyhkeästi Julija Mihailovnaa silmiin.

— Jos kerran ette muuta odottanutkaan, niin miksikä sitten tulitte? —
Julija Mihailovnakaan ei malttanut olla puolestaan sanomatta.

— Niinpä vain, tietämättömyyttäni, — samassa oli jo rohkealla rouvalla
vastaus valmiina. Ja hän aivan pöyhistyi (kauhean mielellään haluten
rakentaa riitaa); mutta kenraali astui heidän välillensä.

— _Chère dame_, — hän kumartui Julija Mihailovnan puoleen, — eikö
sittenkin olisi parasta lähteä. Meitä he vain kainostelevat, mutta
meidän lähdettyämme heille varmaan ilo alkaisi. Tehän olette
tehtävänne tehnyt, olette aloittanut tanssiaiset, jättäkää nyt heidät
rauhaan... Eikä Andrei Antonovitškaan taida tuntea voivansa erikoisen
tyy-dyt-tä-väs-ti, ettei vain tapahtuisi jotakin pahempaa.

Mutta se oli jo myöhäistä.

Koko kadrillin ajan Andrei Antonovitš oli katsellut tanssivia vihaisen
hämmästelevästä, ja kun yleisöstä alkoi kuulua mielipiteenilmaisuja,
hän alkoi rauhattomana katsella ympärilleen. Tällöin ensikertaa
joutuivat näet hänen silmiinsä eräät ravintolatyypit. Hänen katseessaan
kuvastui ääretön ihmetys. Yht'äkkiä kajahti äänekäs nauru, — naurettiin
jollekin kadrillin kestäessä tapahtuneelle tempulle: »Ankaran,
ei-pietarilaisen julkaisun» julkaisija, joka tanssi pölkky käsissään,
tunsi lopulta, että hän ei saattanut kestää »rehellisen venäläisen
ajatuksen» häneen kohdistuvia silmälaseja, ja tietämättä, minne olisi
lähtenyt, hän yht'äkkiä keskellä viimeistä kuviota lähti suoraapäätä
silmälaseja vastaan kävellen käsillään, minkä muuten piti osoittaa
sitä alituista rehellisen ajatuksen ylösalaisin vääristelemistä, mikä
tapahtui »ankarassa ei-pietarilaisessa julkaisussa». Koska vain Ljamšin
yksin osasi kävellä käsillään, niin hän olikin siitä syystä ottanut
esittääkseen julkaisijaa, jolla oli pölkky mukanaan. Julija Mihailovna
ei ollut vähääkään perillä siitä, että ruvettaisiin kävelemään
käsillä. »Minulta se on pidetty salassa, salassa», hän toisteli
minulle epätoivoissaan ja vihoissaan. Joukon nauru ei tietenkään
kohdistunut vertaukseen, josta se vähät välitti, vaan yksinkertaisesti
käsilläkävelemiseen ja hännystakkiin, jonka liepeet heilahtelivat.
Lembke kuohahti ja alkoi vapista:

— Roistot! — hän huudahti osoittaen Ljamšinia. — Ottakaa kiinni tuo
konna, kääntäkää...kääntäkää hänen jalkansa... päänsä... niin että pää
olisi ylhäälläpäin, ylhäälläpäin.

Ljamšin hypähti jaloilleen, ja nauru yltyi

— Ajakaa pois kaikki konnat, jotka nauravat! — Lembke antoi samassa
määräyksensä Joukko alkoi äännellä ja tömistellä jalkojansa.

— Ei, tämä ei käy päinsä, teidän ylhäisyytenne.

— Yleisöä ei saa haukkua.

— Itse olet hölmö! — kajahti jostakin nurkasta ääni.

— Flibustjerit! Flibustjerit! — kivahti joku salin toisesta päästä.

Lembke kääntyi nopeasti huutoa kohti ja kalpeni. Tylsä hymähdys
näyttäytyi hänen huulillaan, — aivan kuin hän yht'äkkiä olisi jotakin
ymmärtänyt ja muistanut.

Hyvät naiset ja herrat, — Julija Mihailovna kääntyi nyt heitä saartavan
kansanjoukon puoleen samalla yrittäen vetää puolisoansa mukaansa. —
Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi Andrei Antonovitšille... Andrei
Antonovitš ei ole oikein terve... Suokaa anteeksi... Antakaa anteeksi
hänelle, hyvät naiset ja herrat!

Kuulin aivan hyvin, miten hän sanoi: »Antakaa anteeksi». Kohtaus kävi
hyvin nopeasti. Muistan varsin hyvin, että osa yleisöä juuri tähän
aikaan hyökkäsi pois salista aivan kuin saikähtyneenä nimenomaan näiden
Julija Mihailovnan sanojen vuoksi. Muistanpa vielä erään kyyneleisen,
hysteerisen naisen huudahduksen:

— Ah, taas kuten äskenkin.

Ja samassa tähän jo alkaneeseen tungokseen heitettiin uusi pommi, »taas
kuten äskenkin»!

— Tulipalo! Koko Joentakainen palaa!

En vain muista, missä tuo kauhea huuto kajahti ensin: salissako, vai
juoksiko joku ehkä portaita ylös eteisestä, mutta tämän jälkeen syntyi
sellainen levottomuus, etten rohkene ryhtyä sitä edes kuvaamaan.
Melkeinpä puoli tanssiaisiin kokoontuneesta yleisöstä oli juuri
joentakaisia, — sikäläisten puutalojen omistajia ja asujaimia.
Nämä hyökkäsivät ikkunoihin, silmänräpäyksessä siirsivät syrjään
ikkunaverhot ja repivät alas käärekaihtimet. Joentakainen loimusi.
Tulipalo oli tosin vasta alkanut, mutta se leimusi kolmessa toisistaan
täysin erossa olevassa kohdassa. Tämähän se juuri säikähdyttikin.

— Murhapoltto! Špigulinilaiset! — ulvoi joukko.

Mainitsen muutamia erikoisen karakteristisia huudahduksia.

— Niin on sydämeni aavistanutkin, että ne vielä sytyttävät, kaikki nämä
päivät se on sitä aavistellut.

— Špigulinilaiset! Špigulinilaiset! Ei kukaan muu ole voinut sitä tehdä.

— Sitä varten meidät on tänne tahallaan haalittukin, että voitaisiin
sytyttää palamaan!

Tämä viimeinen kaikkein ihmeellisin huudahdus oli naisen, palosta
kärsineen Korobotškan [itara eukko Gogoljin romaanissa »Kuolleet
sielut». Suom. huom.], välitön huudahdus. Kaikki tulvivat päin
käytävää. En rupea kuvaamaan tungosta, joka syntyi eteisessä
turkkien, liinojen, hartiaviittojen selvittelyssä, en säikähtyneiden
naisten vinkunaa enkä neitosten itkua. Tuskin tässä tilaisuudessa
tapahtui varkauksia, mutta ei ole ihmettelemistä, että tällaisessa
epäjärjestyksessä muutamat lähtivät suorastaan niine hyvineen ilman
päällysvaatteitta, koska eivät omiaan löytäneet, ja että vielä kauan
jälkeenpäin tästä kerrottiin kaupungissamme satumaisin lisäyksin.
Lembke ja Julija Mihailovna olivat ovessa vähällä joutua joukon
jalkoihin.

— Pysähdyttäkää heidät! Ei saa päästää pois ainoatakaan, — Lembke
kiljui uhkaavasti ojennellen kättänsä häntä vastaan tunkeilevia kohti.
‒ jokaiselle on henkilökohtaisesti tehtävä ruumiintarkastus, viipymättä.

Salista alkoi sinkoilla voimakkaita kirouksia.

— Andrei Antonovitš! Andrei Antonovitš! — huudahti Julija Mihailovna
aivan epätoivoissaan.

— Hänet vangittava ensimmäiseksi! — Andrei Antonovitš huudahti
ankaran näköisenä kohottaen sormensa puolisoansa kohti, —
tarkastettava ensimmäiseksi! Tanssiaiset on järjestetty vain tulipalon
aikaansaamiseksi...

Julija Mihailovna huudahti ja pyörtyi (voi, tämä oli tietenkin jo
aivan todellista pyörtymistä). Minä, ruhtinas ja kenraali syöksähdimme
häntä auttamaan. Tuli siihen muitakin, jotka auttoivat meitä tänä
vaikeana hetkenä, tulipa joitakuita naisiakin. Me kannoimme onnettoman
tästä helvetistä vaunuihin. Hän virkosi vasta kuvernöörin talon
luo ajaessamme, ja hänen ensi huudahduksensa koski taas Andrei
Antonovitšia. Kaikkien hänen kuvitelmiensa lentäessä säpäleiksi
hänelle oli jäänyt vain yksin Andrei Antonovitš. Lähetettiin hakemaan
lääkäriä. Viivyin hänen luonansa kokonaisen tunnin, ruhtinas
samoin. Kenraali (vaikka olikin itse kovin säikähtynyt) ei tahtonut
jalomielisyydenpuuskassaan poistua koko yönä »onnettoman vuoteen
viereltä», mutta nukahti tästä huolimatta kymmenen minuutin kuluttua
lääkäriä odotellessaan saliin nojatuoliin, johon me sitten hänet
jätimme.

Poliisimestari, jonka oli tanssiaisista kiiruhdettava tulipalopaikalle,
oli ehtinyt tuoda mukanansa meidän jäljessämme myös Andrei Antonovitšin
ja yrittänyt suostutella tätä poistumaan samoissa vaunuissa Julija
Mihailovnan kanssa sekä vakuutellut voimainsa takaa, että hänen
ylhäisyytensä olisi nyt ollut parasta »ottaa lepohetki»; Mutta en
käsitä vieläkään, mistä syystä tämä ei ollut hänelle onnistunut. Andrei
Antonovitš ei tietenkään tahtonut kuulla puhuttavankaan levosta ja
pyrki pyrkimällä tulipalopaikalle. Mutta tämä ei ollut viisaasti tehty.
Oli käynyt lopulta niin, että poliisimestari itse oli vienyt hänet
sinne omissa ajoneuvoissaan. Myöhemmin hän kertoili, että Lembke oli
koko matkan viittoillut ja »saanut tuon tuostakin päähänpistoja, joita
olisi ollut aivan mahdoton täyttää». Myöhemmin saatiinkin selville,
että hänen ylhäisyytensä oli jo tällöin »säikähdyksen äkillisyyden
vuoksi» kuumehoureissa.

Mitäpä auttaisi kertoa enää, miten tanssiaiset päättyivät.
Parikymmentä tyhjäntoimittajaa ja heidän parissaan muutamia naisia
jäi juhlapaikalle. Ainoatakaan poliisia ei sinne jäänyt. Soittokunta
sai luvan lähteä, ja poistuvat soittajat piestiin. Aamuun mennessä
koko »Prohorytšin teltta» oli kuin pois pyyhkäisty, juotiin minkä
jaksettiin, tanssittiin »kamarinskiita» tavalla, jota olisi suorastaan
sopimatonta kuvailla, huoneissa harjoitettiin kaikennäköistä
siivottomuutta, ja vasta aamun koittaessa osa tästä joukosta aivan
humalaisena malttoi lähteä jo sammumaan päin olevaa tulipaloa
katselemaan saaden täällä aikaan uutta epäjärjestystä... Toinen puoli
heistä yöpyi sikahumalaisena juhlahuoneiston samettisohville sekä
lattialle kaikkine asiaankuuluvine jälkiseurauksineen. Aamupuoleen,
sitten kuin se suinkin oli mahdollista, nämä kiskottiin jaloista
kaduille. Näin päättyivät juhlallisuudet, jotka oli järjestetty
kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi.



IV.


Tulipalo säikytti meidän joentakaisen väestömme eniten sen vuoksi,
että se oli ilmeinen murhapoltto. Merkillisintä oli, että samassa
kuin kajahti huuto: »palaa», samassa kajahti toinenkin huuto:
»špigulinilaisten sytyttämä murhapoltto». Nythän me tiedämme jo
liiankin hyvin, että kolme špigulinilaista oli todella ottanut osaa
murhapolttoon, mutta — siinä ne sitten olivatkin kaikki. Sekä yleinen
mielipide että oikeus julisti kaikki jäljellä olevat tehtaalaiset
viattomiksi. Paitsi näitä kolmea roistoa, joista yksi saatiin kiinni ja
tunnusti tekonsa (mutta joista kaksi on vielä par'aikaakin kateissa),
murhapolttajien joukossa myös oli epäilemättä Fedjka-pakkotyövanki.
Tämä on kaikki, mitä toistaiseksi on tullut tietoon tapahtumasta. Mitä
taas tulee arveluihin, niin sehän on toki aivan eri asia. Minkä nojalla
nämä kolme roistoa lienevät toimineet, olivatkohan he olleet jonkun
johdon alaisina? Kaikkeen tähän on hyvin vaikea vastata, yhä vielä
nytkin.

On kiittäminen valtavaa tuulta ja joentakaisen kaupunginosan
kauttaaltaan puisia rakennuksia sekä sitä, että oli sytytetty kolmesta
eri kohdasta, siitä, että tulipalo levisi nopeasti ja otti valtaansa
uskomattomalla voimalla kokonaisen korttelin (muuten, oikeastaan
lienee sytytys tapahtunut kahdelta eri puolelta: kolmas oli huomattu
ja saatu sammumaan melkeinpä samana hetkenä, kuin se oli saatu
syttymäänkin, josta tulee puhe myöhemmin). Mutta pääkaupunkilaisten
sanomalehtien maaseutukirjeissä meidän onnettomuuttamme kuitenkin
hieman liioiteltiin: koko Joentakaisesta lienee kaiken kaikkiaan
palanut tuskin neljättä osaa (ehkäpä vähemmänkin), liioittelematta
puhuen. Meidän palokuntamme, vaikka se onkin heikko verrattuna
kaupunkimme pinta-alaan ja väestön lukumäärään, toimi kuitenkin sangen
täsmällisesti ja uhrautuvaisesti. Mutta tuskinpa se olisi mahtanut
paljoakaan, väestön myötätuntoisesta avusta huolimatta, jos tuuli
ei olisi aamupuoleen kääntynyt ja aivan päivän koittaessa kokonaan
lakannutkin. Kun minä kaikkiaan noin tunnin kuluttua tanssiaisista
lähtöni jälkeen saavuin Joentakaiseen, tuli oli päässyt jo täyteen
valtaansa. Samansuuntaisesti joen vartta kulkeva katu oli ilmi
liekeissä. Oli valoisaa aivan kuten päivällä. Tuskin minun tarvinnee
kuvata yksityiskohtaisemmin tulipaloa. Kuka Venäjänmaassamme
ei sellaista olisi nähnyt? Liekehtivää katua lähinnä olevissa
kadunnurkkauksissa oli tungos ja hyörinä aivan kuvaamaton. Tulen
odotettiin ulottuvan tänne aivan varmasti, ja asukkaat kantelivat jo
ulos omaisuuttaan, mutta eivät kuitenkaan poistuneet vielä asuntojensa
luota, vaan istuivat odotellen kadulle laahatuilla arkuillaan,
höyhenpatjoillaan, kukin oman ikkunansa alla. Osa miesväestä teki
vaivalloista työtä, hakkasi säälimättömästi pirstaleiksi aitoja,
vieläpä kokonaisia asuinhökkeleitäkin, jotka sattuivat olemaan tulta
lähempänä tuulen alla. Vain unesta havahtuneet lapsoset itkivät,
ja naiset ulisivat voivotellen ehdittyään hädin tuskin pelastaa
talouskalunsa. Ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada turvaan
omaisuuttaan, tekivät pelastustyötä ääneti ja reippaasti. Kipinöitä
ja poukkia lenteli usein hyvinkin kauas, ja niitä sammutettiin,
mikäli se oli mahdollista. Tulipalopaikalla tunkeili katselijoita,
joita oli kerääntynyt kaupungin eri puolilta. Toiset auttoivat
sammutustyössä, toiset katsoa töllistelivät vain asianharrastajina.
Suuri tuli tekee öisin aina kiihoittavan ja hauskuuttavan vaikutuksen.
Tähän vaikutukseen perustuu ilotulitus. Mutta ilotulituksessa tulet
järjestyvät kauniisiin, säännöllisiin kuvioihin, ja koska tällainen
on vielä aivan vaaratonta, niin se synnyttää iloisen ja keveän
vaikutuksen kuten lasillinen samppanjaa. Aivan toisin vaikuttaa
todellinen tulipalo: siinä on kauhua ja henkilökohtaisen vaaran tuntua,
mutta kuitenkin myös jonkinlaista ilahduttavaa vaikutusta, tuossa
yöllisessä tulessa, joka herättää katsojassa (ei kuitenkaan tietenkään
juuri siinä henkilössä, joka on itse joutunut palosta kärsimään)
jonkinlaista ajatuksen häiriötä, niin että se tuntuu viehättävän
hänen omaa hävittämisvaistoansa, jollainen valitettavasti piilee
jokaisessa ihmisessä, vieläpä kaikkein rauhallisimman perheellisen
nimineuvoksenkin sielussa... Tämä kaamea tunne on kuitenkin melkein
aina huumaava. »En todellakaan tiedä, voisiko joku katsella tulipaloa
tuntematta jonkinlaista mielihyvää?» Näin aivan sanasta sanaan,
näin sanoi minulle kerran Stepan Trofimovitš, palattuaan katsomasta
yöllistä tulipaloa, jonka hän oli sattumalta joutunut näkemään, ja
siis vielä tämän näyn ensi vaikutelman lumoissa. Tällainen yöllisen
tulen harrastaja saattaa tietenkin itse hyökätä ensimmäisenä tuleen
pelastamaan lasta tai vanhaa eukkoa, mutta tämähän on jo jotakin aivan
toista.

Tunkeillen uteliaan joukon jäljessä jouduin ilman enempiä
kyselyjä kaikkein vaarallisimmalle pääpaikalle, jossa huomasin
lopulta Lembkenkin, jota olin lähtenyt etsimään itsensä Julija
Mihailovnan määräyksestä. Hän seisoi siellä mitä ihmeellisimmässä ja
epätavallisimmassa asennossa maahan kaadetun aidan pirstaleella, ja
vasemmalla, noin kolmenkymmenen askelen päässä hänestä, kohosi melkein
jo loppuun palaneen kaksikerroksisen puutalon musta runko, jonka
molemmissa kerroksissa oli ikkunoiden asemesta vain reiät, jonka katto
oli romahtanut sisään ja jonka hiiltyneitä seinähirsiä vielä paikka
paikoin tuli nuoleskeli. Syvällä pihalla, noin kahdenkymmenen askelen
päässä palaneesta talosta oli alkanut hehkua sivurakennus, joka myös
oli kaksikerroksinen ja jota palokuntalaiset koettivat kaikin voimin
suojella. Oikealla palokuntalaiset ja muu väki koettivat myös saada
säilymään puisen rakennuksen, joka vielä ei ollut syttynyt, vaikka jo
muutamia kertoja tuli oli siihen tarttunutkin, ja joka epäilemättä oli
lopulta saava saman kohtalon osakseen kuin toisetkin. Lembke huitoi ja
huusi, kasvot päin sivurakennusta, ja antoi määräyksiä, joita kukaan ei
kuunnellut. Ensin luulin, että hänet oli jätetty kokonaan oman onnensa
nojaan. Ainakin se sankka ja hyvin erilainen väkijoukko, joka häntä
ympäröi, jossa kaiken muun kansan seassa oli myös herrasväkeä, vieläpä
tuomiokirkon esipappikin, ei puhutellut häntä eikä yrittänyt viedä
häntä syrjemmäksi, vaikka kuuntelikin häntä uteliaana ja ihmetellen.
Kalpeana ja säteilevin silmin Lembke lausuili mitä ihmeellisimpiä
asioita. Päälle päätteeksi hän oli vielä ilman hattua, jonka hän oli
kadottanut jo aikoja sitten.

— Murhapoltto! Nihilismiä! Se, mikä kerran hehkuu, on nihilismiä! —
kuulin kauhukseni, ja vaikka ei tässä ollutkaan mitään ihmettelemistä,
niin silminnähtävä todellisuus vaikuttaa siitä huolimatta kuitenkin
aina tärisyttävästi.

— Teidän ylhäisyytenne, — hänen luoksensa oli ehtinyt poliisi, —
jospa te suvaitsisitte mieluummin hakea kotoista rauhaa... Täällä
seisominenhan on teidän ylhäisyydellenne suorastaan vaarallista.

Tämän poliisin, kuten sain tietää myöhemmin, oli poliisimestari
tahallaan jättänyt Andrei Antonovitšin lähettyville seuraamaan tämän
toimia. Hänen oli pitänyt, mikäli se olisi ollut suinkin mahdollista,
koettaa saada tämä lähtemään kotiin, ja vaaran uhatessa hänen oli
käsketty käyttää suorastaan väkivaltaakin, — mikä tehtävä nähtävästi
olisi käynyt jo yli hänen voimiensa.

— Palosta kärsineiden kyynelet kyllä kuivataan, mutta kaupungin ne
sittenkin polttavat. Se on neljän roiston työtä, neljän ja puolen.
Vangittava tuo roisto! Hän tunkeutuu perheiden kunnian varjoon. Talojen
sytyttämiseen on käytetty kotiopettajattaria. Se on alhaista, alhaista.
Voi, mitä tuo tuolla tekee! — hän huudahti huomatessaan yht'äkkiä
liekehtivän sivurakennuksen katolla palokuntalaisen, jonka alla katto
oli jo syttynyt ja jonka ympärillä tuli jo leimahteli; — vetäkää alas,
vetäkää, hän putoaa, hän palaa, sammuttakaa hänet... Mitä hän tekee
siellä?

— On sammutustöissä, teidän ylhäisyytenne.

— Tämä ei ole todellista. Tuli palaa ihmisten mielissä eikä talojen
katoilla. Tuokaa hänet alas. Ja heittäkää kaikki sikseen! Parasta on
heittää sikseen! Parasta heittää sikseen! Eiköhän se parhaiten jotenkin
itseksensä... Ai, kuka siellä itkee? Eukko? Eukko huutaa, miksi eukko
on unohdettu sinne?

Palavan sivurakennuksen alimmassa kerroksessa valitti todellakin
sinne unohdettu, kahdeksankymmenvuotias eukko, kauppiaan sukulainen,
kauppiaan, joka oli palavan talon isäntä. Mutta häntä ei oltukaan
sinne oikeastaan unohdettu, vaan hän oli itse mennyt takaisin palavaan
taloon, koska se vielä oli mahdollista, toteuttaakseen mielettömän
yrityksen, laahatakseen ulos nurkkakammiostaan, joka toistaiseksi
oli vielä tulelta säilynyt, höyhenpatjansa. Ollen tukehtumaisillaan
savuun ja kuumuuteen hän huusi, sillä tämä kammiokin oli jo syttynyt,
mutta kuitenkin hän kaikin voimin yritti vielä raihnaisin käsin sysätä
särkyneen ikkunalasin lävitse höyhenpatjaansa. Lembke hyökkäsi häntä
auttamaan. Kaikki näkivät, miten hän syöksyi ikkunan luo, sieppasi
patjan nurkan käteensä ja alkoi kaikin voimin riuhtoa sitä ulos
ikkunasta. Mutta pitipä juuri silloin onnettomuudeksi lennähtää katolta
irtaantunut laudanpätkä, joka putosi onnettoman päälle.

Se ei häntä surmannut, koska se lentäessään vain hieman hipaisi
hänen kaulaansa, mutta kuitenkin se katkaisi täydellisesti Andrei
Antonovitšin uran meidän kaupungissamme. Isku sai hänet menettämään
tasapainonsa, ja hän kaatui pyörtyneenä maahan.

Koitti vihdoin murheellinen ja synkkä aamu. Tulipalo oli hieman
hiljentynyt. Tuulta seurasi tyven. Ja sitten alkoi hienokseen
sataa, vettä tuli aivan kuin hienon seulan lävitse kaataen. Olin jo
Joentakaisen toisella sivulla kaukana siitä paikasta, jonne Lembke
oli kaatunut, ja täällä kansanjoukossa kuulin hyvin merkillisiä
keskusteluja. Oli paljastunut eräs sangen omituinen tapaus: aivan
korttelin reunalla, tyhjällä paikalla, vihannestarhojen takana, noin
viidenkymmenen askelen päässä muista rakennuksista oli aivan äsken
valmistunut pienehkö puurakennus, ja tämä yksinäinen talo oli syttynyt
melkeinpä ennen kaikkia muita, aivan tulipalon alkaessa. Vaikkapa se
olisi palanut poroksikin, niin pitkän välimatkan vuoksi tuli ei olisi
siitä voinut mitenkään levitä kaupungin muihin rakennuksiin eikä
päinvastoinkaan. Vaikkapa koko Joentakainen olisi palanut poroksi, niin
tämä talo olisi vaikkapa yksinään saattanut säilyä, olipa tuuli ollut
sitten millainen tahansa. Ei voinut muuta ajatella, kuin että se oli
syttynyt aivan erikseen, omasta aloitteestaan, ja oli selvää, miten
sen oli täytynyt tapahtua. Mutta tärkeintä oli, että se ei sittenkään
ollut ehtinyt palaa ja että aamupuoleen sen seinien sisällä havaittiin
tapahtuneeksi sangen merkillisiä asioita. Tämän uuden talon isäntä,
pikkuporvari, joka asui aivan laitakaupungin liepeellä, oli huomattuaan
uuden talonsa palavan juossut heti luo ja ehtinyt muutamien naapuriensa
avulla tukahduttaa tulen sekä singota kauas sytytetyt halot, jotka
oli ladottu seinän sivustalle. Mutta tässä talossa oli asukkaitakin:
— kaupungissamme varsin tuttu kapteeni sisarkultansa kanssa ja heidän
luonaan asuva keski-ikäinen apulaisvaimo. Ja kas, nämä asukkaat,
kapteeni, hänen sisarensa ja apulaisvaimo, kaikki nämä kolme havaittiin
tänä yönä murhatuiksi, ja nähtävästi vielä ryöstötarkoituksessa.
(Tänne oli näet poliisimestarikin kiiruhtanut tulipalosta ja oli
täällä silloin, kun Lembke parhaillaan riuhtoi höyhenpatjaa.)
Aamupuoleen tieto oli levinnyt jo laajalle, niin että kaikenkarvainen
suuri kansanjoukko, vieläpä palosta kärsineetkin, oli Joentakaisesta
tulvahtanut aukealle uuden talon luo. Oli suorastaan vaikeata päästä
liikkeelle, niin sankka parvi siellä oli väkeä. Minulle kerrottiin
heti, että kapteeni oli löydetty kurkku poikkileikattuna penkiltä, että
hän oli ollut täysissä pukimissa, että hänet oli varmaankin murhattu
juopuneessa tilassa, niin että hän ei ollut edes kuullut mitään, että
verta oli hänestä vuotanut »kuten härästä», että hänen sisarensa Marja
Timofejevna oli ollut kokonaan »pistelty» väkipuukolla ja että tämä
oli lojunut lattialla oven edessä, niin että saattoi aivan selvästi
arvata hänen puolustautuneen ja olleen käsikähmässä murhaajan kanssa.
Palvelijatar, jonka pää oli kokonaan murskattu, oli nähtävästi myös
ollut hereillä. Isännän kertoman mukaan kapteeni oli vielä eilen
aamulla käväissyt hänen luonaan juopuneena sekä kehunut ja näyttänyt
hänelle paljoja rahojaan, joita oli ollut ainakin kaksisataa ruplaa.
Vanha, kulunut, vihreä kapteenin lompakko oli löydetty lattialta
tyhjänä, mutta Marja Timofejevnan arkkuun ei oltu koskettu. Pyhäinkuvan
hopeainen kehys oli myös paikoillaan, eikä kapteenin vaatevarastoonkaan
oltu kajottu. Näytti siltä, että varkaalla oli ollut kiire, että hän
varsin hyvin tunsi kapteenin asiat, oli tullut varta vasten hakemaan
rahoja ja tiesi, missä niitä säilytettiin. Jos isäntä ei olisi ehtinyt
ajoissa paikalle, niin puut olisivat syttyneet, talo olisi palanut
ja palaneista ruumiista olisi ollut sangen vaikeata päätellä asian
oikeata laitaa.

Näin asia kerrottiin. Lisättiinpä kerrottuun vielä sekin tieto, että
tämän huoneiston oli vuokrannut kapteenille ja hänen sisarelleen
itse herra Stavrogin. Nikolai Vsevolodovitš, kenraalitar Stavroginan
poikakulta, itse oli muka käynyt vuokraamassakin, olipa pyytämällä
pyytänyt vuokraamaan sen hänelle, sillä isäntä ei ensin tahtonut sitä
antaa, koska oli aikonut järjestää taloonsa kapakan, mutta Nikolai
Vsevolodovitš ei ollut säikähtänyt vuokraa, vaan oli maksanut jo
puolesta vuodesta etukäteen.

— Tämä tulipalo ei ole tapahtunut suotta, — joku kuului sanovan
väkijoukosta.

Mutta enemmistö oli vaiti. Kasvot näyttivät synkiltä, mutta enempää
kiihtymistä en saattanut huomata. Ympärilläni kuitenkin yhä vain
puhuttiin Nikolai Vsevolodovitšista sekä siitä, että murhattu oli
hänen vaimonsa, että eilen hän oli maanitellut »kunniattomalla
tavalla» luoksensa täkäläisen huomatuimman perheen nuoren tytön,
kenraalitar Drozdovin tyttären, että häntä vastaan nostetaan kanne
Pietarissa ja että hänen vaimonsa nähtävästi on murhattu sen vuoksi,
että hän saattaisi mennä naimisiin neiti Drozdovan kanssa. Skvorešniki
oli vain kahden ja puolen virstan päässä täältä, ja muistan, miten
mieleeni tuli ajatus: Enkö lähettäisi tietoa tästä sinne? En muuten
huomannut, että kukaan olisi erikoisesti kiihoittanut kansanjoukkoa,
suotta olisi minun sellaista väittää, vaikka ohitseni vilahtikin
Pari, kolme »ravintolanaamaa», jotka aamupuoleen olivat ilmestyneet
tulipalopaikalle ja jotka minä heti tunsin. Erikoisesti painui
mieleeni erään laihahkon, pitkähkön pikkuporvari-nuorukaisen juopunut,
kiharainen, musta, kuten noella tuhrittu naama. Hän oli viilari, kuten
myöhemmin sain kuulla. Hän tosin ei ollut juovuksissa, mutta aivan
päinvastoin kuin muu väki, joka seisoskeli synkkänä, hän oli aivan
kuin aisoistaan irti. Tuon tuostakin hän puhutteli joukkoa, vaikka en
muistakaan hänen sanojansa. Kaikki se, minkä hän sai järjellisesti
sanotuksi, sisälsi tuskin muuta kuin: »Veljet hyvät, mitäs tämä nyt on?
Näinkö se sitten käykin?» ja näin sanoen hän huitoi käsiään.




KOLMAS LUKU.

Loppuuneletty romaani.



I.


Skvorešnikin ison salin ikkunasta (siitä samasta, jonka ääressä Varvara
Petrovna ja Stepan Trofimovitš olivat tavanneet toisensa viimeisen
kerran) tulipalon saattoi nähdä niin selvästi, että olisi luullut sen
olevan aivan käden ulottuvilla. Aamun koittaessa, noin kello kuuden
aikoihin, äärimmäisen ikkunan luona oikealla seisoi Liza ja katseli
tarkkaavaisena sammumaan päin olevaa loimua. Hän oli huoneessa yksin.
Hänen yllään oli eilinen juhlapuku, se samainen, joka oli ollut
hänellä esitelmätilaisuudessa — vaaleanviheriä, upea, kauttaaltaan
pitseissä, mutta nyt se oli rypistynyt, ja saattoi huomata, että
se oli huolimattomasti ja hätäisesti heitetty ylle. Huomattuaan
äkkiä sen olevan rinnan kohdalta hieman auki Liza punastui, korjasi
hätäisesti pukuansa, sieppasi nojatuolista eilen tänne tullessaan
siihen jättämänsä punaisen liinan ja heitti sen kaulalleen. Tuuhean
tukan valloilleen päässeet kiharat valahtivat liinan alta oikealle
olkapäälle. Hänen kasvojensa ilme oli väsynyt, huolekas, silmät vain
paloivat rypistettyjen kulmakarvojen alla. Hän lähestyi taas ikkunaa ja
nojasi kuumaa otsaansa kylmää lasia vastaan. Ovi avautui, ja huoneeseen
astui Nikolai Vsevolodovitš.

— Käskin lähetin mennä ratsain tiedustelemaan tarkemmin, — hän sanoi,
— kymmenen minuutin kuluttua saamme tietää kaiken. Toistaiseksi on
palvelusväen tietoon tullut vain, että osa joentakaista kaupunkia on
palanut, se osa, joka on rantakatua lähinnä sillan oikealla puolella.
Tulipalo oli saanut alkunsa kellon käydessä kahtatoista. Nyt se alkaa
jo hiljetä.

Hän ei lähestynyt ikkunaa, vaan pysähtyi Lizan taakse, noin kolmen
askelen päähän hänestä. Liza ei kääntynyt häneen päin.

— Almanakan mukaan olisi pitänyt olla valoisaa jo tunti sitten, mutta
nythän on vielä täysi yö, — Liza virkkoi harmistuneena.

— Almanakat valehtelevat, — Nikolai Vsevolodovitš huomautti
ystävällisesti hymähtäen mutta sitten aivan kuin häpesi sanojansa ja
kiiruhti lisäämään: — Almanakan mukaan on perin ikävätä elää, Liza.

Ja sitten hän vaikeni kokonaan harmissaan siitä, että oli sanonut uuden
typeryyden. Liza hymähti väkinäisesti.

— Te olette niin surullisessa mielentilassa, ette edes löydä sanoja
keskustellaksenne kanssani. Rauhoittukaa. Tehän sanoitte varsin
sattuvasti. Elän todellakin aina almanakan mukaan, jokainen askeleni on
sen mukaan laskettu. Ihmetyttääkö se teitä?

Liza kääntyi nopeasti selin ikkunaan ja istuutui nojatuoliin.

— Istuutukaa, olkaa hyvä, tekin. Me emme ole enää kauan yhdessä. Tahdon
sanoa kaiken, tahdon puhua, mitä suinkin haluan... Miksi ette tekin
voisi sanoa kaikkea, mitä tahtoisitte saada sanotuksi?

Nikolai Vsevolodovitš istuutui hänen viereensä ja hiljaa, melkeinpä
arasti, otti häntä kädestä.

— Mitä merkitsee tämä sinun puheensävysi, Liza? Mistä se on näin äkkiä
ilmestynyt? Mitä merkitsee tuo »me emme ole enää kauan yhdessä»?
Tämä on jo toinen arvoituksellinen lause tänä puolen tunnin aikana
heräämisesi jälkeen.

— Olette nähtävästi ryhtynyt oikein laskemaan salaperäisiä lauseitani!
— tämä naurahti. — Muistatteko, että eilen tänne tullessani esittelin
itseni teille kuolleena? Mutta kas tämän te olette katsonut
tarpeelliseksi unohtaa, joko unohtaa tai olla sitä huomaamatta.

— En muista sitä, Liza. Miksi kuolleena? Täytyy elää...

— Te vaikenitte? Kaunopuheisuuttanne ei riittänyt pitkälle. Olen elänyt
hetkeni tässä maailmassa, ja se saa riittää. Muistatteko enää Kristofor
Ivanovitšia?

— En, en muista, — Nikolai Vsevolodovitšin otsa vetäytyi kurttuun.

— Kristofor Ivanovitšia Lausannessa? Te olitte häneen hirveästi
kyllästynyt. Hän raotti aina ovea: »vain hetkiseksi», mutta jäikin
istumaan koko päiväksi. En tahdo olla Kristofor Ivanovitšin kaltainen,
en tahdo, kuten hän, istua »koko päivää».

Hänen ilmeensä kävi kipeän surulliseksi.

— Liza, minuun koskee tuo sinun puheesi sävy. Tämä pinnistetty asenne
vaalii teiltä itsellännekin paljon. Miksi se on välttämätön? Minkä
vuoksi?

Nikolai Vsevolodovitšin silmät leimahtivat.

— Liza, — hän huudahti, — vannon, että rakastan sinua tänään enemmän
kuin eilen, kun tulit luokseni!

— Kuinka omituinen tunnustus! Miksi tuo »tänään» ja »eilen» ja tuo
vertaus?

— Sinä et jätä minua, — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš puhettaan
melkeinpä epätoivoisesti, — me matkustamme jonnekin yhdessä jo tänään,
eikö niin? Eikö niin?

— Ai, älkää puristako niin kipeästi kättäni! Minne voisimme me lähteä
yhdessä ja jo tänään? Jonnekin »uudesti syntymäänkö» taas? Ei,
kokeilut saavat jo riittää... Se käy minulta liian hitaasti, enkä
kykenekään siihen; se olisi minulle aivan liian korkeata. Jos kerran
matkustetaan, niin on lähdettävä Moskovaan, käytävä siellä vieraissa
ja otettava itse vieraita vastaan — kas, se on minun ihanteeni, sen te
tiedätte. Enhän Sveitsissä ollessanikaan yrittänyt uskotella teille
olevani toisenlainen. Mutta koska on mahdotonta lähteä Moskovaan ja
vieraisille, koska te jo olette naimisissa, niin ei kannata puhua enää
koko asiasta.

— Liza! Mitä oli sitten eilen?

— Oli sitä, mitä oli.

— Se on mahdotonta! Se on julmaa!

— Mitäpä siitä, jos olisikin ollut julmaa! Kestäkää pois, jos onkin
julmaa.

— Te kostatte minulle eiliset haaveet... — mutisi Nikolai Vsevolodovitš
vihamielisesti hymähtäen. Liza punastui.

— Kuinka alhainen ajatus!

— Mutta miksi te sitten lahjoititte minulle... »niin paljon onnea»?
Onko minulla oikeutta tiedustella sitä?

— Ei ole, koettakaa jotenkuten tulla toimeen ilman oikeuksia! Älkää
kruunatko ehdotuksenne alhaisuutta typeryydellä. Tänään se ei teille
onnistu. Ehkä te vielä kaiken lisäksi pelkäätte maailman tuomiota ja
että teitä ehkä tämän »paljon onnen» vuoksi arvostellaan ankarasti?
Jos niin on, niin älkää Herran tähden olko suotta levoton. Te ette ole
syypää mihinkään ettekä vastuussa mistään. Kun minä eilen aukaisin
ovenne, te ette edes tietänyt, kuka siitä oli tulossa. Tämä kaikki
on ollut todellakin vain haavetta, kuten te äsken sanoitte, eikä
muuta mitään. Te voitte varsin hyvin rohkeasti ja voitokkaasti katsoa
jokaista ihmistä suoraan silmiin!

— Sinun sanasi, tämä pilkka, jo tunnin ajan se saa kylmät väreet
risteilemään selkääni pitkin. Tuo »onni», josta sinä puhut pilkaten, on
minulle kalliimpi... kuin kaikki muu. Voisinko nyt mitenkään kadottaa
sinut? Vannon, että rakastin sinua vähemmän eilen. Minkä tähden sinä
tänään riistät minulta kaiken? Tiedätkö, mitä merkitsee minulle tämä
uusi toivo? Olen maksanut sen elämällä.

— Omallanneko vaiko jonkun toisen?

Nikolai Vsevolodovitš nousi nopeasti pystyyn.

— Mitä tuo merkitsee? — hän virkkoi liikkumattomana tuijottaen Lizaan.

— Omallanneko vaiko minun elämälläni te olette sen maksanut, kas
sitä aioin kysyä. Vai oletteko te ehkä lakannut jo kokonaan minua
ymmärtämästä? — Liza punastui taas. — Miksi te hypähditte pystyyn?
Miksi te tuijotatte minuun tuolla tavalla? Te säikytitte minut. Mitä
te aina pelkäätte? Olen jo kauan huomannut, että te pelkäätte jotakin
juuri nyt, juuri tänä hetkenä... Hyvä Jumala, kuinka te kalpenette!

— Jos sinä, Liza, tiedät jotakin, niin vannon, että minä en tiedä
mitään... Enkä puhunut ollenkaan siitä mainitessani, että olen maksanut
elämällä...

— En ymmärrä teitä vähääkään, — Liza änkytti säikähtyneenä.

Nikolai Vsevolodovitšin huulille oli kohonnut vähitellen mietiskelevä,
pilkallinen hymy, Hän istuutui hiljaa, nojasi molemmilla
kyynärpäillänsä polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä.

— Pahaa unta ja houretta... Me emme puhuneet samasta asiasta.

— En ymmärrä yhtään, mistä te puhuitte... Ettekö tosiaankaan eilen
tietänyt, että lähden tänään luotanne, tiesittekö vai ettekö? Puhukaa
totta, tiesittekö vai ettekö?

— Tiesin sen... — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš hiljaa.

— Mitä te siis enää odottelette. Tiesitte ja jätitte »hetken»
jälkeenne. Ei tarvita mitään tilintekoa.

— Sano minulle koko totuus, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš siihen
syvästi kärsivänä, — kun sinä eilen avasit oveni, tiesitkö itse
avaavasi sen vain tuokioksi?

Liza katsahti häneen katkerana:

— On totta, että kaikkein vakavinkin mies saattaa tehdä mitä
ihmeellisimpiä kysymyksiä. Ja minkä vuoksi te oikeastaan olette noin
levoton? Onko se tosiaankin vain itserakkautta? Harmittaako teitä
tosiaankin se, että nainen jättää teidät, ettekä te naista? Tiedättekö
mitä, Nikolai Vsevolodovitš? Ollessani teidän luonanne nyt olen
tullut yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että te olette minua kohtaan
hirvittävän jalomielinen, mutta kas sitähän minä juuri en teissä
siedäkään.

Nikolai Vsevolodovitš nousi ja astui muutaman askelen huonetta pitkin.

— Hyvä on, käyköön sitten niin... Mutta miten tämä kaikki on oikeastaan
saattanut tapahtua?

— Sekö teitä nyt huolettaa? Ja kuitenkin te jos kukaan olette aivan
kuin sormin tämän kaiken jo edeltäkäsin laskenut, ymmärrätte sen
paremmin kuin kukaan muu koko maailmassa ja olette siihen juuri
luottanutkin. Olen herrasneiti, jonka sydäntä on ruokittu oopperoilla,
kas siitä se sai alkunsa, kas siinä kaiken selitys.

— Ei se ole niin.

— Ei tässä ole yhtään mitään, mistä omatuntonne voisi soimata teitä, ja
tämä kaikki on totisen totta. Kaikki sai alkunsa kauniista tuokiosta,
jonka lumousta en jaksanut torjua. Toissa päivänä, kun »pahoitin
mielenne» kaiken kansan nähden ja kun te kohtelitte minua niin
ritarillisesti, minä kotiin tultuani olin heti ymmärtävinäni, että te
olitte karttanut minua siksi, että olitte naimisissa, eikä suinkaan
siksi, etten olisi teitä miellyttänyt, — mitä hienoston neitinä eniten
pelkäsin. Ymmärsin, että te karttaessanne tahdoitte säästää minua,
mieletöntä. Näettehän, miten arvostan teidän jalouttanne. Tähän ennätti
sitten Pjotr Stepanovitš ja selitti minulle kaiken juurta jaksain.
Hän uskoi minulle, että teidät on saanut valtoihinsa jalo aate, jonka
rinnalla me molemmat emme ole muka yhtään mitään, mutta että minä olin
kuitenkin vielä teidän tiellänne poikkiteloin. Hän laski itsensä tosin
mukaan. Hän tahtoi välttämättä, että me kaikki kolmisin... hän mainitsi
jotakin purresta ja vaahteraisista airoista kansanlaulumme mukaisesti.
Kehuin häntä, sanoin, että hän oli runoilija, ja hän otti puheeni aivan
täydestä. Mutta koska olen aina tietänyt, että minusta ei olisi muuta
kuin tuokioksi, niin päätin ratkaista kaiken heti. Kas siinä kaikki, ja
se saa riittää, ei enää mitään selityksiä... Voipa käydä vielä niinkin,
että riitaudumme. Ei teillä ole pelkoa, vastaan kaikesta yksin. Olen
huono, oikullinen, hurmaannuin oopperapurteen, olen herrasneiti...
Mutta tiedättekö, luulin sentään, että piditte minusta aivan hirveästi.
Älkää halveksiko hupakkoa älkääkä naurako sille kyynelkarpalolle,
joka äsken valahti. Ette usko, miten mielelläni itken joskus »itseäni
säälitellen». Mutta riittää jo, riittää. Minä en kykene mihinkään,
ettekä tekään kykene mihinkään. Kaksi näpsähdystä kummaltakin puolen,
siinä olkoon lohdutuksemme. Ei ainakaan itserakkaus loukkaannu.

— Unta ja houretta! — valitti Nikolai Vsevolodovitš väännellen käsiänsä
ja kulkien edestakaisin huoneessa. — Liza parka, mitä olet tehnyt
itsellesi?

— Kärvennyin hieman kynttilän liekissä eikä muuta mitään. Ettehän te
vain itke? Käyttäytykää sopivammin, olkaa tunteettomampi...

— Miksi, miksi tulit luokseni?

— Ette näy itsekään ymmärtävän, miten koomilliseen valoon joudutte
seurapiirin silmissä tuollaisine kysymyksinenne!

— Miksi saatoit itsesi turmioon noin järjettömästi ja typerästi, ja
mitä nyt on tehtävä?

— Onko tuo Stavrogin, »verenimijä Stavrogin», kuten muudan teihin
rakastunut naishenkilö nimittää teitä. Kuunnelkaahan, sanoinhan jo
teille: annoin koko elämäni tuokiosta, ja olen nyt rauhallinen. Tehkää
tekin samoin... muuten, eihän se teille ole tarpeellistakaan, teillä on
vielä edessänne monta »hetkeä» ja »tuokiota».

— Täsmälleen yhtä monta kuin sinullakin. Annan sinulle kunniasanani, ei
ainoatakaan enemmän kuin sinullakaan!

Hän käveli edestakaisin eikä huomannut Lizan kirkastuvaa, läpitunkevaa
katsetta, jossa toivonkipinä näytti hetkeksi välähtävän. Mutta
valonsäde sammui jo taas samassa.

— Jos sinä, Liza, tietäisit, miten tuiki mahdotonta minun on olla tänä
hetkenä aivan vilpitön ja mitä se merkitsee minulle. Voi, jospa voisin
tunnustaa sinulle kaiken...

— Tunnustaako? Te aiotte minulle tunnustaa jotakin? Jumala varjelkoon
minua tunnustuksiltanne! — keskeytti Liza hänet säikähtäen.

Hän pysähtyi ja odotteli levottomana.

— Minun on myös tunnustettava teille, että jo silloin, Sveitsissä,
minussa yhä enemmän varmistui ajatus, että teillä mahtanee olla
omallatunnollanne jotakin kauheata, likaista, veristä ja... että
kaikki se tekee teidät samalla jollakin tavoin naurettavaksi...
Varokaa tunnustamasta minulle mitään, jos tämä on totta, saatan nauraa
teille päin silmiä! Ehkäpä nauran ääneen teille aina elämänne loppuun
saakka... Ai, ai, te kalpenette taas! En minä, en minä enää, lähden
pois, — Liza hypähti tuolilta ja teki halveksumista ja inhoa ilmaisevan
liikkeen.

— Kiusaa minua, rankaise minua, puske minuun vihasi, — huudahti Nikolai
Vsevolodovitš epätoivoisesti. — Sinulla on siihen täysi oikeus! Tiesin,
etten sinua rakastanut, ja kuitenkin saatoin sinut turmioon. Se on
totta, olen »jättänyt tuokion taakseni», minulla oli toivoa... kauan
sitten... ja se oli viimeinen. En jaksanut vastustaa valoa, joka tulvi
sieluuni sinun käydessäsi eilen luokseni, omasta aloitteestasi, yksin
ja ensimmäisenä. Aloin taas äkkiä uskoa... Luulenpa, että uskon yhä
vielä tänä hetkenäkin.

— Noin jalomielisestä tunnustuksesta olen velkaa omani: minä en
halua olla teille säälittelevä sisar. Ehkäpä vielä kerran menenkin
sairaanpiiaksi, jollen kykene aikoinaan, jo tänään, kuolemaan. Mutta
jos tuleekin minusta sellainen, niin ei ainakaan teitä varten, vaikka
ainahan tekin sentään olette kenen tahansa toisen jalattoman ja
kädettömän arvoinen. Minusta tuntui aina siltä, että te viette minut
jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa asustaa ihmisen kokoinen ilkeä
jättiläishämähäkki ja että me siellä vietämme sitten yhdessä koko
elämämme vain tuohon hämähäkkiin tuijottaen ja sitä peläten. Siinä
meidän keskinäinen rakkautemme kuluukin sitten loppuun. Kääntykää
Dašjenkan puoleen, hän on kyllä valmis lähtemään mukaanne mihin vain.

— Te ette malttanut olla häntäkään mainitsematta!

— Pikku koira parka! Viekää hänelle terveiseni. Joko hän tietää, että
te jo Sveitsissä olitte päättänyt säästää hänet vanhuuden päivien
varalle? Kuinka kaukonäköistä! Kuinka hyvää huolenpitoa! Ai, kuka
siellä?

Salin perällä joku raotti hivenen verran ovea, jonkun pää pisti raosta
esille ja katosi taas samassa.

— Sinäkö siellä, Aleksei Jegorytš? — kysäisi Stavrogin.

— Ei, minähän se täällä vain, — ja Pjotr Stepanovitš kurottautui taas
ovesta, mutta vain puolittain.— Päivää, Lizaveta Nikolajevna. Hyvää
huomenta joka tapauksessa. Arvasinhan, että tapaan teidät molemmat
täältä salista. Vain silmänräpäykseksi, Nikolai Vsevolodovitš. — On
aivan välttämätöntä sanoa teille pari sanaa... aivan välttämätöntä...
vain pari sanaa!

Stavrogin astui häntä kohti, mutta kääntyikin kolmen askelen päässä
taas Lizan puoleen.

— Jos kuulet jotakin, Liza, niin muista sanoneeni: olen yksin syyllinen
kaikkeen.

Liza vavahti ja katsahti häneen arasti, mutta samassa Stavrogin oli jo
poistunut.



II.


Huone, josta Pjotr Stepanovitš oli kurkistanut, oli iso, soikea
eteinen. Tähän asti oli täällä istunut Aleksei Jegorytš, mutta tämän
hän oli lähettänyt pois. Nikolai Vsevolodovitš sulki salin oven
jäljessään ja pysähtyi odotellen. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen
nopeasti ja tutkivasti.

— No?

— Jos te jo sen tietäisittekin, — hätäili Pjotr Stepanovitš ja näytti
kuin hän olisi tahtonut silmillään tunkeutua suoraan toisen sieluun, —
niin tietenkään ei kukaan meistä ole millinkään syyllinen, sillä siinä
on sellainen yhteensulautuma... yhteensattuneet olosuhteet... sanalla
sanoen, juriidisesti ei ainakaan mikään voi viitata teihin, ja riensin
sen teille ilmoittamaan.

— Ovatko he palaneet? Murhatutko?

— Murhatut, mutta eivät palaneet, sehän se pahinta onkin. Mutta
kunniasanani, en ole tähänkään syyllinen vähääkään, vaikka kuinka
epäilisitte minua, — sillä te kai epäilette minua sittenkin, vai
kuinka? Tahdotteko, että puhun suuni puhtaaksi: mieleeni nähkääs
sittenkin tuli ajatus, — tehän itse olette antanut siihen aihetta,
ette tosin tahallanne, vaan kiusoitellessanne minua (sillä ette te kai
olisi siten tahallanne tehnyt?) — mutta en uskaltanut ryhtyä siihen,
enkä olisi ryhtynytkään, en edes sadasta ruplasta, eikä siitä olisi
ollut mitään hyötyäkään, sehän on minulle, lähinnä minulle... (Hän
hätäili kovasti ja puhua rätisi kuin ainakin kielikello.) Mutta kuinka
merkillinen yhteensattuma: annoin omistani (kuulitteko, omistani,
teidän rahojanne en käyttänyt ruplaakaan, ja mikä tärkeintä, senhän
te itse hyvin tiedätte) tuolle juopolle pölhölle, Lebjadkinille
kaksisataa kolmekymmentä ruplaa, toissa päivänä, jo illan suussa, —
kuulittehan, toissa päivänä eikä eilen esitelmätilaisuuden jälkeen,
huomatkaa se. Tämä on hyvin omituinen sattuma, sillä enhän silloin
vielä tietänyt ollenkaan varmasti, lähteekö Lizaveta Nikolajevna
luoksenne vai eikö. Nämä omat rahani annoin vain sen vuoksi, koska te
toissa päivänä kunnostauduitte jo siinä määrin, että päätitte ilmaista
kaikille salaisuutenne. Niin, enhän minä tahdo tunkeutua... omapa on
asianne... ritari... mutta sen myönnän, että hämmästyin, oli kuin
minua olisi lyöty puulla päähän. Mutta koska noista tragedioista olen
saanut kyllikseni jo ammoin, huomatkaa, puhun aivan vakavasti, vaikka
käytänkin muinaisslaavilaista puhetapaa, — koska tämä kaikki nyt olisi
ollut vahingoksi suunnitelmilleni, niin lupasin itselleni, tuli mitä
tuli, toimia niin, että saisin lähetetyksi Lebjadkinit salaa teiltä
Pietariin, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Lebjadkin itse sinne niin
kovin halusi. Yhden virheen vain tein: annoin rahat teidän nimessänne.
Liekö se nyt oikeastaan mikään virhe ollutkaan? Ehkä se ei ollutkaan,
vai mitä? Kuulkaahan nyt, kuulkaahan, miten sitten kaikki kääntyi... —
Puheen touhussa hän läheni aivan melkein kiinni Stavroginiin ja vähältä
piti, että hän ei tarttunut jo hänen takkinsa käänteisiin (tahtoisinpa
väittää, että hän teki näin aivan tahallaan). Stavrogin iski voimakkain
lyönnein hänen kätensä alas.

— Mitä tuo nyt on... älkäähän sillä tavoin... käsihän voi taittua...
Pääasia tässä kaikessa on se, miten kaikki kääntyi, — hän rätisi
edelleen iskua edes sen enempää ihmettelemättä. — Jo illalla siis
annoin rahat, jotta hän jo aamulla olisi ollut sisarkultansa
kanssa ennen aamunkoittoa tipotiessään; jätin koko puuhan tuon
Liputin-roiston huoleksi, hänen piti huolehtia heidän junalle
viemisestään ja saattamisestaan. Mutta kas, Liputin-roistoa haluttikin
kujeilla hieman yleisön huviksi — olette kai siitä jo kuullutkin —
esitelmätilaisuudessa. Kuulkaahan, molemmat juovat, sepittelevät
runoja, joista toinen puoli on Liputinin keksintöä. Tämä pukee hänet
hännystakkiin, vaikka on nimenomaan sanonut lähettäneensä hänet jo
aamulla matkaan, ja piilottelee sitten häntä joissakin takanurkissa
työntääkseen hänet puhujalavalle. Mutta toinenpa juokin itsensä
odottamatta sikahumalaan. Sitten seuraa kaikille tuttu skandaali,
sitten viedään hänet puolikuolleena kotiin, ja täällä Liputin anastaa
häneltä nuo kaksi sataa ruplaa sekä jättää hänelle vain pientä rahaa.
Mutta pahaksi onneksi onkin asia niin, että tämäkään ei ole malttanut
olla jo aamupäivällä näyttelemättä rahoja ja kehuskelematta niistä
sellaisissa paikoissa, joissa se ei olisi ollenkaan ollut tarpeellista.
Ja kun Fedjka odottelikin juuri tätä ja kun hän Kirillovillakin oli
jotakin sellaista kuullut (muistattehan viittauksenne!), niin hän
päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kas, siinä on koko totuus.
Olen ainakin iloinen siitä, että Fedjka ei löytänyt sentään rahoja.
Tuhansia luuli sieppaavansa, roisto! Tulipalokin lienee saanut hänet
kiirehtimään, säikähti hieman... Uskotteko, että tuo tulipalo oli
minulle aika isku. Ei, piru sen oikein tietää, mitä se oikein oli?
Se on niin kuvaamatonta itsevaltaisuutta... Näettehän, etten salaa
teiltä mitään, koska odotan teiltä niin paljon. No niin, olenhan
kypsytellyt tosin jo kauan mielessäni tuota tuliajatusta, onhan se
niin kovin yleinen ja kansanomainen, mutta olen aikonut säästää sen
viimeiseksi, kaikkein kriitillisimpään hetkeen, siihen kallisarvoiseen
tuokioon, jolloin me nousemme yhtenä miehenä... Mutta näiden päähän
pälkähtääkin ryhtyä siihen aivan omavaltaisesti, ilman määräystä, ja
juuri sellaisena hetkenä, jolloin pitäisi päinvastoin olla niin hiljaa,
ettei saisi hengittääkään muuten kuin nyrkkiinsä! Tämä on suorastaan
käsittämätöntä omavaltaisuutta! Sanalla sanoen, en tiedä toistaiseksi
vielä mitään, puhutaan parista špigulinilaisesta... mutta jos juttuun
on sekaantunut myös _meikäläisiä_, jos vain yksikin heistä on yrittänyt
vaikkapa vain lämmitellä siinä käsiänsä — niin paha hänet perii! Kas
siinä näette nyt, miten käy, jos antaa hivenenkin verran vapautta! Ei,
tuo demokraattinen roskajoukko viisikkoineen — on huono tuki! Tähän
tarvitaan vain yksi ihanan suuri, johonkin epäjumalaan kohdistuva
despoottinen tahto, joka nojautuu johonkin, joka ei ole satunnaista ja
ulkopuolella olevaa... Tällöin voi odottaa, että viisikotkin vetävät
häntänsä alistuvaisesti luimuun ja voivat tarvittaessa orjamaisen
nöyrinä kelvata käytettäviksemme. Mutta joka tapauksessa, vaikka
ne siellä nyt rupeaisivatkin täyttä päätä hölisemään, että koska
Stavroginin oli muka välttämätöntä saada poltetuksi vaimonsa, niin
täytyi polttaa koko kaupunki, niin kuitenkin...

— Joko siellä sitten on alettu hölistä sellaista?

— Niin eihän siellä tosin vielä, se on totta, en ole kuullut yhtään
mitään, mutta minkäs ihmisille voi, etenkin niille, jotka ovat palosta
kärsineet! _Vox populi, vox Dei_. Kauankos sellainen huhu leviää?...
Mutta eihän teillä tietenkään ole vähintäkään vaaraa. Juriidisesti
teitä ei voida syyttää mistään, eikä omallatunnollannekaan ole mitään.
Ettehän te tätä ole tahtonut? Ettehän? Todisteita ei ole minkäänlaisia,
vain pelkkä sattuma... Jos nyt Fedjka sattuisikin muistamaan nuo teidän
varomattomat sananne, jotka lausuitte Kirillovin luona (ja miksi
pitikin teidän ne sanoa?), mutta eihän sekään vielä todista yhtään
mitään, ja Fedjkan suun me kyllä tukkeamme. Teen sen jo tänään...

— Eivätkö ruumiit ole yhtään palaneet?

— Eivät vähääkään. Tuo veijari ei ole osannut järjestää mitään niin
kuin olisi pitänyt. Mutta olen ainakin iloinen siitä, että te olette
noin rauhallinen... sillä vaikka te ette olekaan vähintäkään tähän
kaikkeen syyllinen, ette edes ajatuksissanne, niin onhan se sentään...
Ja onhan teidän ainakin myönnettävä, että kaikki tämä saa asiamme aivan
toiselle tolalle. Te olette nyt vapaa leskimies ja voitte vaikkapa
heti naida ihanan neidon suurine myötäjäisineen, neidon, joka päälle
päätteeksi on jo hallussanne. Kas, tällaista voi saada aikaan vain
pelkkä sokea sattuma, — eikö totta?

— Te uhkaatte, tyhmä mies?

— No, riittää, riittää jo! Tyhmä mies, mitä te tuollakin oikein
tarkoitatte? Sen sijaan, että iloitsisitte, te... Tulin tahallani
aivan lentäen ilmoittaakseni teille mitä pikimmin... Mitäpä syytä
minulla olisi uhkailla teitä? Mitäpä voittaisin uhkauksilla? Minulle
on tärkeätä, että te suostutte mielellänne ettekä pelosta. Te olette
valo ja aurinko... Minähän tässä pelkään teitä, minkä jaksan, ettekä
te minua! Enhän minä ole Mavriki Nikolajevitš... Ja ajatelkaahan,
kiitäessäni tänne kilpa-ajorattaissa näen Mavriki Nikolajevitšin täällä
puutarhanne aidan luona, aivan puutarhan perimmäisessä nurkassa...
šinelli yllään, läpimärkänä, varmaankin hän on istunut siellä kaiken
yötä! Voi sun ihmeitä! Pitääpäs ihmisen tulla noin hulluksi!

— Mavriki Nikolajevitš? Onko se totta?

— Totta, aivan totta. Istuu puutarhan aidan luona. Täältä, täältä
noin kolmensadan askelen päässä luullakseni. Yritin kiireesti hänen
ohitsensa, mutta hän näki minut sittenkin. Ettekö ole tietänyt sitä?
Siinä tapauksessa olen hyvilläni, että muistin kertoa sen teille. Kas,
tällainen saattaa käydä kaikista vaarallisimmaksi, etenkin jos hänellä
sattuu olemaan revolveri ja jos päälle päätteeksi vielä on yö, sateinen
sää ja aivan luonnollinen kiihtyneisyys, — sillä ovathan olosuhteet
tosin hieman kummalliset, hah, hah, haa! Mitä luulette, miksi hän
istunee siellä?

— Odottaa Lizaveta Nikolajevnaa tietenkin.

— Kas sillä tavalla! Miksi tämä ei sitten hänen luokseen? Ja...
tällaisessa sateessa... siinäpä vasta hölmö!

— Lizaveta Nikolajevna menee aivan kohta hänen luokseen.

— Heh, heh hee! Kas siinäpä uutisia! Hän siis... Mutta kuulkaahan,
nythän hänen asiansa ovat aivan toisin: Mitäpä hän nyt enää Mavrikista?
Tehän olette vapaa leskimies ja voitte vaikkapa jo huomenna mennä hänen
kanssaan naimisiin. Hän ei sitä vielä tiedäkään, — sallikaa minun
järjestää kaikki. Missä hän on? Täytyy minun ilahduttaa häntäkin.

— Ilahduttaako?

— Totta kai, menkäämme jo.

— Luuletteko sitten, että hän ei aavista mitään noista ruumiista? —
Stavrogin kysäisi tämän aivan erikoisesti siristellen silmiänsä.

— Eipä tietenkään, — Pjotr Stepanovitš heittäytyi täysin hölmöksi,
— sillä eihän nähkääs juriidisesti... Voi teitä! Ja mitäpä siitä,
vaikkapa aavistaisikin! Naisille järjestyy kaikki tämmöinen aivan
erinomaisesti, te ette vielä tunne naisia! Sitäpaitsi hänelle on nyt
kaikkein edullisinta mennä teidän kanssanne naimisiin, sillä onhan
hänen maineensa nyt joka tapauksessa tahraantunut, olen puhunut hänelle
kaiken lisäksi vielä »purresta». Huomasin nimittäin, että häneen voi
parhaiten vaikuttaa juuri »purrella», kas sellaista kaliberia on tämä
tyttö. Älkää olko vähääkään huolissanne, kyllä hän harppaa näiden
ruumiiden yli niin että hei vain, — sitä suuremmalla syyllä, koska
te olette aivan viaton, eikö totta? Hän voi kyllä panna nämä ruumiit
hampaansa koloon voidakseen loukata teitä joskus myöhemmin, ehkäpä
vasta noin avioliittonne toisena vuonna. Jokainen nainen astuessaan
vihille piilottaa näin jotakin miehen entisyydestä varastoon, mutta
silloinhan... mitä se merkitsee enää vuoden kuluttua? Hahhahhaa!

— Jos kerran te olette täällä kilpa-ajorattainenne, niin viekää hänet
heti paikalla Mavriki Nikolajevitšin luo. Hän sanoi äsken, että hän ei
siedä minua ja että hän lähtee luotani eikä siis tahdo käyttää minun
ajoneuvojani.

— Niinkö? Lähteekö hän tosiaankin? Mistähän se voisi johtua? — Pjotr
Stepanovitš katsoi häneen hölmistyneenä.

— On kai päässyt selville tänä yönä siitä, etten rakasta häntä
vähääkään... minkä hän muuten on aina tietänyt.

— Ettekö te sitten todellakaan rakasta häntä? — Pjotr Stepanovitš sanoi
tämän aivan kuin olisi määrättömästi sitä ihmetellyt. — Jos asia on
näin, niin miksikä te sitten eilen hänen tänne tullessaan jätitte hänet
luoksenne ettekä kunnian miehenä sanonut hänelle suoraan, että ette
rakasta häntä? Tämä oli teidän puoleltanne hyvin alhaisesti tehty. Ja
mihin asemaan te olette saattanut minut hänen silmissään.

Stavrogin alkoi äkkiä nauraa.

— Nauran vain apinalleni, — hän selitti samassa.

— Ahaa! Arvasitte, että yritin näytellä narria, — Pjotr Stepanovitš
naurahti äärettömän iloisesti, — tahdoin vain huvittaa teitä!
Ajatelkaahan, arvasin aivan heti nähtyäni teidät, huomasin kasvojen
ilmeestä, että teitä oli kohdannut »onnettomuus». Ehkäpä aivan
täydellinen epäonnistuminen, vai mitä? No niin, lyönpä vaikka vetoa,
— hän huudahti ihastuksesta tuskin malttaen vetää henkeään, — että
te koko yön istuitte vain salissa vierekkäin kumpainenkin omalla
tuolillanne ja käytitte kallisarvoisen ajan väitelläksenne jostakin
äärimmäisen ylevästä´... Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, mitäpä se
minua liikuttaa: Tiesinhän jo eilen aivan varmasti, että kaikki saattaa
loppua hyvin typerästi. Toin hänet teille vain siitä syystä, että
tahdoin huvittaa teitä sekä todistaa teille, että minun kanssani ei käy
aikanne pitkäksi. Kolmesataa kertaa voin olla hyödyksi tällä tavoin.
Ylipäänsä rakastan olla ihmisille mieliksi. Jos taas te ette häntä enää
tarvitse minkä olen myös ottanut huomioon, sitä vartenhan oikeastaan
tulinkin, niin...

— Oletteko; siis tuonut hänet luokseni yksinomaan vain huvittaaksenne
minua?

— Minkä vuoksi sitten muutenkaan?

— Ettekä siis pakottaaksenne minut murhaamaan vaimoni?

— Kas niin, oletteko te murhannut? Miten traagillinen mies te olette!

— Yhdentekevää, te olette murhannut.

— Minäkö murhannut? Olenhan sanonut teille, että minun syytäni ei ole
tässä ei tuon vertaa. Te teette muuten minut levottomaksi...

— Jatkakaa, te sanoitte: »Jos te ette häntä enää tarvitse, niin...»

— Niin jättäkää hänet minun huostaani. Kaikki käy oivallisesti,
naitan hänet Mavriki Nikolajevitšille, jota muutoin minä en ole
suinkaan istuttanut tuonne puutarhaan, sitä teidän ei pidä luulla.
Minähän suorastaan pelkään häntä nyt. Kas kuin sanoillekin:
»Kilpa-ajorattainenne», mutta minäpä lennähdinkin kuitenkin ohi, jos
hänellä todellakin on revolveri... Hyvä, että otin omanikin mukaan.
Kas tässä (hän veti taskustaan esille revolverin, näytteli sitä ja
piilotti sen sitten). — Olinpa mukaan pitkän matkan varalta... Tuon
kaiken minä muuten saan silmänräpäyksessä sujumaan: Hänen pikku
sydämensä ikävöi nyt jo kipeästi Mavrikia... Sen pitäisi ainakin
jomottaa...ja tiedättekö — Jumala sen tietää, että minun on suorastansa
häntä hieman sääli! Kun vien hänet Mavrikin luo, niin hän alkaa heti
muistella teitä, — kehuu teitä hänelle ja moittii häntä päin silmiä,
— naisen sydän. Mutta te nyt taas nauratte? Olen kauhean ilonen, että
te olette taas noin hyvällä tuulella. Lähtekäämme sitten. Aloitan heti
Mavrikista, mutta noista murhatuista... tiedättekö, eikö olisi selvintä
toistaiseksi vaieta niistä? Saahan hän tietää sen myöhemmin.

— Mistä saa tietää? Kuka on murhattu? Mitä te sanoitte Mavriki
Nikolajevitšista? — Liza oli avannut eteisen oven.

— Ahaa! Olette kuunnellut salaa?

— Mitä te sanoitte Mavriki Nikolajevitšista? Onko hänet murhattu?

— Ahaa! Te ette ole siis kuullut kaikkea! Rauhoittukaa, Mavriki
Nikolajevitš on elossa ja aivan terve, josta kaikesta te voitte
silmänräpäyksessä päästä varmuuteen, sillä hän on täällä, tien
varrella, puutarhan aidan luona... ja luultavasti on istunut siellä
kaiken yötä, on kastunut läpimäräksi, hänellä on vain šinelli yllään...
Tullessani tänne hän näki minut.

— Se ei ole totta. Tehän sanoitte »noista murhatuista»... Kuka on
murhattu? — hän kyseli itsepintaisesti ja tuskallisen epäluuloisesti.

— Murhatut ovat vaimoni, hänen veljensä Lebjadkin ja heidän
palvelijattarensa, — Stavrogin ilmoitti lujasti.

Liza vavahti ja kalpeni kauheasti.

— Petomainen, omituinen tapaus, Lizaveta Nikolajevna, mitä tavallisin
ryöstömurha, — Pjotr Stepanovitš alkoi taas puhua rätistä, — vain
pelkkä ryöstömurha, tulipalon varjossa tehty. Fedjka-pakkotyövangin ja
hölmön Lebjadkinin roistontöitä, Lebjadkinin, joka näytteli kaikille
rahojansa... siksipä minä olen tänne lentänytkin... aivan kuin olisi
minua heitetty kivellä otsaan. Stavrogin aivan horjahti, kun ilmoitin
sen hänelle. Me tässä yhdessä neuvottelimme, ilmoittaisimmeko sen
teille vai emmekö?

— Nikolai Vsevolodovitš, puhuuko hän totta? — Liza virkkoi tuskin
kuuluvasti.

— Ei.

— Kuinka niin? — Pjotr Stepanovitš vavahti — mitä tämä on olevinaan?

— Herra Jumala, minä tulen hulluksi, — huudahti Liza.

— Mutta koettakaahan sentään ymmärtää ainakin se, että tämä mies on
täysi hullu! — huudahti Pjotr Stepanovitš kaikin voimin — onhan hänen
vaimonsa joka tapauksessa murhattu. Näettehän, kuinka kalpea hän on...
onhan hän ollut täällä teidän kanssanne koko yön, ei ole hetkeäkään
poistunut, mitenkä olisi mahdollista epäillä häntä?

— Nikolai Vsevolodovitš, sanokaa minulle kuin tunnustaisitte sen
Jumalalle, oletteko syyllinen vai ettekö, ja silloin, vannon sen, uskon
sanoihinne kuin Jumalan sanaan ja lähden kanssanne vaikkapa maailman
ääriin, voi, lähden varmasti! Seuraan teitä kuten koira...

— Miksi te noin kiusaatte häntä, te fantastinen ihminen! — Pjotr
Stepanovitš aivan raivostui. — Lizaveta Nikolajevna, uskokaa minua.
jauhakaa minut vaikka huhmaressa hienoksi, mutta hän on syytön ja
päinvastoin on surusta itsekin aivan murtunut sekä hourailee, kuten
näette. Ei vähintäkään, ei vähintäkään, ei edes ajatuksissaan hän ole
syyllinen... Kaikki on ryövärien työtä, ryövärien, jotka varmaankin
viikon kuluttua saadaan kiinni ja saavat raipparangaistuksen... Tähän
ovat syypäät Fedjka-pakkotyövanki ja špigulinilaiset, siitähän puhuu jo
koko kaupunki, siksipä minäkin...

— Onko tämä totta, onko tämä totta? — Liza vapisi odotellessaan
viimeistä tuomiotaan.

— Minä en ole murhannut ja olin sitä vastaan, mutta kuitenkin tiesin,
että he tulevat murhatuiksi enkä mennyt estämään murhaajia. Menkää pois
luotani, Liza — virkkoi Stavrogin ja meni salin puolelle.

Liza peitti kasvot käsiinsä ja lähti pois. Pjotr Stepanovitš oli
syöksähtämäisillään hänen jälkeensä, mutta palasi kuitenkin saliin.

— Vai sillä tavalla te? Vai sillä tavalla te? Ette siis pelkää mitään?
— Aivan raivoissaan hän hyökkäsi Stavroginin luo jupisten jotakin aivan
mieletöntä löytämättä edes ilmaisua ajatuksilleen ja vaahdon noustessa
suupieliin.

Stavrogin seisoi keskellä salia eikä vastannut hänelle sanaakaan.
Hän oli siepannut käteensä aivan kevyesti hiussuortuvan päästänsä ja
hymyili hieman nolona. Pjotr Stepanovitš nykäisi häntä lujasti hihasta.

— Mikä teidän oikein on? Vai sellaisiin te olette ryhtynyt? Ilmiannatte
meidät kaikki ja menette itse luostariin tai pirun luo... Mutta minäpä
otan teidät hengiltä, vaikkapa ette pelkäisikään minua!

— Ai, tekö siellä yhä rätisette? — Stavrogin erotti hänet lopulta.
— Rientäkää, — hän havahtui samassa, — rientäkää hänen jälkeensä,
käskekää valjastaa vaunut, älkää jättäkö häntä... juoskaa, juoskaa
pian! Saattakaa hänet kotiin saakka, että kukaan ei saisi tästä tietää
ja että hän ei menisi sinne... ruumiita... ruumiita... Istuttakaa hänet
väkisin vaunuihin... Aleksei Jegorytš! Aleksei Jegorytš!

— Seis, älkää huutako! Hän on jo Mavrikin sylissä... Mavriki ei lähde
vaunuihinne... Seis, sanon minä! Tässä on kysymyksessä enemmän kuin
pelkät vaunut.

Hän sieppasi taas revolverin. Stavrogin katsahti häneen totisena.

— Mitäpä siitä, tappakaa minut, — hän sanoi hiljaa aivan kun sovintoon
suostutellen.

— Hyi, piru, millaisen valheen ihminen voi ottaa niskoilleen! — Pjotr
Stepanovitš aivan tärisi. — Ei tosiaankaan olisi pahaksi tappaa! Ei
hän voinutkaan muuta kuin sylkäistä vasten kasvojanne!... Oletteko
te mikään »pursi», vanha reiällinen, puinen lotjaromu te olette!...
Sietäisipä teidän nyt vaikkapa vain pelkästä kiukusta jo havahtua! Voi
teitä! Onko teistä siis kaikki yhdentekevää, koskapa itse haluatte
kuulan otsaanne?

Stavrogin hymähti omituisesti.

— Jos te ette olisi tuollainen narri, niin ehkäpä sanoisinkin teille
nyt... niin... jospa olisitte vaikkapa vain pisarankin verran
viisaampi...

— Minä olen tosin narri, mutta en tahdo, että te, minun tärkein osani,
olisitte myös narri! Ymmärrättehän te minut!

Stavrogin ymmärsi, ja luultavasti ei kukaan muu olisi ymmärtänytkään.
Olihan Šatovkin hämmästynyt Stavroginin väittäessä, että Pjotr
Stepanovitš kykeni hurmautumaan.

— Menkää nyt luotani hiiteen, huomiseksi saan ehkä puristetuksi
itsestäni jotakin esille. Tulkaa huomenna.

— Niinkö? Niinkö?

— Mistäpä sen tietäisin!... Hiiteen, hiiteen.

Ja hän poistui salista.

»Tämä voi vielä kääntyä hyväksikin», murahteli Pjotr Stepanovitš
itsekseen piilottaen revolverinsa.



III.


Pjotr Stepanovitš riensi Lizaveta Nikoiajevnan jälkeen. Tämä ei ollut
ehtinyt päästä muuta kuin parin askelen päähän talosta. Häntä oli
viivyttänyt Aleksei Jegorytš, joka oli kulkenut hänen jäljessään ja
seurasi häntä yhä vieläkin askelta jäljempänä, hännystakkisillaan,
kunnioittavasti kumartuneena ja ilman hattua. Hän rukoili Lizaveta
Nikolajevnaa odottelemaan ajoneuvoja. Ukko oli säikähtänyt ja itki
suorastaan.

— Mene, herrasi pyytää teetä eikä kukaan sitä tarjoa hänelle, — Pjotr
Stepanovitš työnsi hänet syrjään ja kävi suoraan kiinni Lizaveta
Nikoiajevnan käsipuoleen.

Tämä ei irroittanut kättänsä. Hän ei nähtävästi ollut vielä täydessä
tajussaan eikä ollut ennättänyt havahtua.

— Ensinnäkään te ette mene oikeaan suuntaan, — leperteli Pjotr
Stepanovitš, — meidän on mentävä tänne eikä puiston ohi, ja toiseksi,
te ette missään tapauksessa voi mennä jalkaisin, teillehän on täältä
kolme virstaa eikä teillä ole vaatteitakaan. Jospa te tahtoisitte
pisaraisenkin verran odotella. Minähän tulin tänne kilpa-ajorattaissa,
niin että tuossa tuokiossa ajan tänne, te käytte istumaan niihin, minä
saatan teidät, eikä kukaan näe meitä.

— Kuinka hyvä te olette... — virkkoi Liza lempeästi.

— Mitä vielä! Jokainen humaani mies aina sentään tällaisessa
tapauksessa ja minun asemassani...

Liza katsahti häneen ihmeissään.

— Hyvä Jumala! Minä kun luulin, että vierelläni kulki yhä se ukko.

— Kuulkaahan, olen hyvin iloinen, että otatte asian täten, sillä kaikki
tämähän on mitä kauheinta ennakkoluuloa, ja jos kerran se on siten,
niin eikö sentään olisi parasta käskeä tuota ukkoa järjestämään meille
heti vaunut, sehän kestäisi enintään kymmenen minuuttia, ja sillä aikaa
me palaisimme odottelemaan kuistikkoon, eikö niin?

— Minä tahtoisin ensin... Missä ovat murhatut?

— Kas se tästä vielä puuttuisi! Sitähän minä juuri pelkäsinkin... Ei,
tuon joutavan ajatuksemme jätämme kokonaan mielestämme, eikä siellä ole
mitään katseltavaakaan.

— Minä tiedän, missä ne ovat, minä tunnen sen talon.

— No, mitäpä siitä, jos tuntisittekin! Ajatelkaahan, sataa, on
sumuista... (Kylläpä nyt osasinkin ottaa pyhän velvollisuuden
täytettäväkseni!) Kuulkaahan, Lizaveta Nikolajevna, joko — tai: joko te
lähdette minun rattaillani, ja silloin teidän on odoteltava, ettekä saa
ottaa enää askeltakaan, sillä jos menette eteenpäin vielä kaksikymmentä
askelta, niin Mavriki Nikolajevitš huomaa meidät varmasti.

— Mavriki Nikolajevitš? Missä? Missä?

— Niin, jos te taas haluatte hänen luoksensa, niin voin vielä jonkin
matkan saattaa teitä ja osoittaa teille, missä hän istuu, mutta minä
itse, nöyrin palvelijanne, poistun siinä tapauksessa, sillä en haluaisi
nyt lähestyä häntä.

— Hän odottelee minua! Voi, hyvä Jumala!— hän pysähtyi samassa, ja
hänen kasvoilleen levisi puna.

— Mutta hyväinen aika, jos hän kerran on ennakkoluuloton mies! Mutta
tiedättekö mitä, Lizaveta Nikolajevna, tämä ei enää koske minua.
Minähän olen aivan syrjäinen henkilö, ja senhän te varsin hyvin
tiedätte, mutta haluaisin sentään, että teidän kävisi hyvin... Jos
»purtemme» ei onnistunutkaan, jos havaitsimmekin, että se olikin vain
vanha ja mätä lotjaromu...

— Ihmeellistä! — huudahti Liza.

— Ihmeellistä, mutta kyyneliäpä näkyy vain sittenkin puristuvan
silmistänne. Tarvitaan miehuutta. Ei saa missään suhteessa olla miestä
huonompi. Meidän vuosisadallamme, jolloin nainen... hyi piru! (Pjotr
Stepanovitš oli vähällä sylkäistä!) Mutta pääasia on, ei pidä katua
mitään, ehkäpä kaikki kääntyy vielä hyväksikin! Mavriki Nikolajevitš
on mies... sanalla sanoen... tunteellinen mies, vaikka ei puhelekaan
liikoja, mikä ei muuten suinkaan ole vahingoksi, tietysti ehdolla, että
hänellä myöskään ei ole ennakkoluuloja...

— Ihmeellistä! Ihmeellistä! — Liza nauroi hysteerisesti.

— Niin no, piru... Lizaveta Nikolajevna, — Pjotr Stepanovitš oli
ärtyvinään, — olenhan koko ajan tässä oikeastaan vain puuhaillutkin
teitä varten... eihän minulle tästä suinkaan... Tein teille eilen
palveluksen, koskapa itse sitä halusitte, ja tänään taas... No niin,
tästä te voitte jo nähdä Mavriki Nikolajevitšin, kas tuollahan hän
istuukin, ei näe meitä. Oletteko te, Lizaveta Nikolajevna, muuten
lukenut _Polinjka Sachsia_?

— Mitä niin?

— On olemassa sellainen kertomus, _Polinjka Sachs_. Ylioppilaana
ollessani jo luin sen... Joku virkamies, niin siinä kerrotaan,
virkamies, jolla on suuret tulot, vangituttaa vaimonsa huvilassaan
syyttäen tätä uskottomuudesta... Ja olkoon se nyt miten tahansa,
sylkäisen minä koko jutulle! Saatte nähdä, ennen kuin vielä
ehditte kotiinnekaan, niin Mavriki Nikolajevitš tekee jo teille
naimatarjouksen. Hän ei ole vieläkään teitä huomannut.

— Ah, älköön huomatkokaan! — huudahti Liza samassa aivan kuin mieletön,
—mennään, mennään pois! Metsään! Kedolle!

Ja hän lähti juoksemaan takaisin.

— Lizaveta Nikolajevna, tämä on jo kauheata raukkamaisuutta! — Pjotr
Stepanovitš lähti juoksemaan hänen jälkeensä. — Ja minkä vuoksi te
oikeastaan ette tahdo, että hän huomaisi teidät? Päinvastoinhan teidän
tulisi katsahtaa avoimesti ja ylpeästi häntä silmiin... Jos taas te
ajattelette jotakin... mitä tulee... no niin... neitseellisyyteen...
niin sehän on jo pelkkää ennakkoluuloa, vanhanaikaisuutta... Niin,
mutta minne, minne te oikeastaan menette? Kylläpä juokseekin!
Palatkaamme mieluummin Stavroginin luo, otetaan minun ajoneuvoni...
Mutta minne te nyt oikeastaan... Siellähän alkavat pellot, no niin, nyt
lankesi vielä kaiken lisäksi!

Hän pysähtyi. Liza liiti kuin lintu käsittämättä, minne oikeastaan
lensi, ja Pjotr Stepanovitš oli jäänyt hänestä jo ainakin
viidenkymmenen askelen päähän. Liza lankesi kompastuen multamättääseen.
Samassa kajahti hänen takanansa hieman syrjästäpäin huuto. Mavriki
Nikolajevitš se sieltä tuli. Hän oli nähnyt Lizan juoksun, hänen
kompastumisensa ja juoksi nyt hänen luokseen pellon poikki. Pjotr
Stepanovitš oli myös jo samana hetkenä muuttanut suuntaa ja katosi
kiireisesti Stavroginien portista ajoneuvojensa luo.

Mutta Mavriki Nikolajevitš seisoi jo säikähtyneen ja pystyyn kohonneen
Lizan luona, kumartuneena hänen puoleensa ja piti hänen kättänsä
omassaan. Koko tämän kohtaamisen epätavallisuus oli järkyttänyt hänen
mielensä niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen kasvojansa. Mavriki
Nikolajevitš näki sen, jota hän kunnioittaen ihaili, juoksemassa
mielettömänä pellon poikki tällaisena hetkenä ja tällaisella ilmalla,
päällysvaatteitta, eilisessä upeassa puvussa, joka nyt oli rypistynyt
ja kaatuessa tahriintunut´... Hän ei voinut sanoa sanaakaan, riisui
vain viittansa ja kietoi sen vapisevin käsin Lizan harteille. Samassa
hän huudahti tuntiessaan Lizan koskettavan hänen kättänsä huulillansa.

— Liza! — hän kiljaisi, — minä en osaa mitään, mutta älkää ajako minua
luotanne!

— Voi, niin, lähtekäämme kiireesti täältä, älkää jättäkö minua! —
ja siepaten itse häntä kädestä Liza vei hänet mukanansa. — Mavriki
Nikolajevitš, — hän alensi samassa ääntään säikähtäen, — yritin olla
niin rohkea, mutta täällä minä pelkään niin kovin kuolemaa. Minä
kuolen, kuolen hyvin pian, mutta minä pelkään, pelkään kuolemaa hän
kuiskasi puristaen lujasti hänen kättänsä.

— Voi, jospa joku tulisi! — Mavriki Nikolajevitš katseli epätoivoisena
ympärilleen, — vaikkapa joku ohikulkija! Jalkanne kastuvat, te...
menetätte järkenne.'

— Ei se tee mitään, ei mitään! — Liza yritti rohkaista häntä, — kas
näin, teidän kanssanne en pelkää niin kovin, pidelkää minua kädestä,
johtakaa minua... Minne nyt, kotiinko? Ei, minä tahdon ensin nähdä
murhatut. Väitetään, että joku on murhannut hänen vaimonsa, mutta hän
sanoo tehneensä sen itse. Eihän se ole totta, eihän? Tahdon itse nähdä
murhatut... minun vuokseni... heidän vuoksensa hän lakkasi tänä yönä
minua rakastamasta... Kun näen kaiken, pääsen selville kaikesta. Pian,
pian, tunnen sen talon... siellä on tulipalo... Mavriki Nikolajevitš,
ystäväni, älkää suoko minulle anteeksi — kunniattomalle! Miksi soisitte
minulle anteeksi? Miksi te itkette? Lyökää minua korvalle ja tappakaa
minut kuten koira tänne pellolle!

— Ei kukaan saattaisi nyt olla teidän tuomarinanne, — virkkoi Mavriki
Nikolajevitš lujasti, — Jumala suokoon teille anteeksi, minä kaikkein
vähimmin voisin teitä tuomita!

Mutta tuntuisi hieman omituiselta kerrata heidän keskusteluansa.
Molemmat he kulkivat käsi kädessä nopeasti kiirehtien, aivan kuin
mielettömät. He suuntasivat kulkunsa suoraan paloa kohti. — Mavriki
Nikolajevitš ei vieläkään ollut luopunut toivostansa, vaan odotteli
matkalla tavoittavansa jotkin rattaat, mutta sellaisia ei vain
kuulunut. Hieno tihkusade tunkeutui läpikoko seudun himmentäen valon
kajastuksenkin ja kaikki vivahdukset sekä kietoen kaiken sumuiseen,
lyijynharmaaseen, yhtenäiseen vaippaan. Oli jo kauan ollut päivä,
mutta näytti siltä, kuin ei olisi vielä edes aamu valjennut. Ja
yht'äkkiä tuosta sumuisesta, kylmästä pimeydestä piirtyi esille
omituinen, epätodellinen hahmo, joka näytti liikkuvan heitä kohti.
Luulenpa nyt tätä kuvatessani, että jos minä olisin ollut Lizaveta
Nikolajevnan sijassa, niin en olisi uskonut silmiäni. Mutta hänpä
vain huudahti iloisesti ja tunsi heti kohta vastaantulevan. Tämä oli
Stepan Trofimovitš. Miten hän oli lähtenyt matkalle, miten saattoi
muuttua todellisuudeksi hänen mieletön pakopäähänpistonsa, — siitä
kaikesta tuonnempana. Mainitsen vain, että jo tänä aamuna häntä oli
vaivannut vilutauti, mutta sairauskaan ei ollut saanut häntä luopumaan
päätöksestään. Hän asteli lujin askelin märkää maata pitkin. Saattoi
huomata, että hän oli suunnitellut yrityksensä, niin hyvin kuin hän
suinkin oli osannut, yksin, epäkäytännöllisenä kamarifilosofina. Hänen
yllään oli »matkapuku»: tahallinen matkatakki, leveällä, soljellisella
kiiltonahkavyöllä vyötetty, uuden uutukaiset saappaat jaloissa ja
housujen lahkeet saappaan varsissa. Varmaankin hän jo kauan sitten
oli kuvitellut matkamiehen tällaiseksi. Ja vyön sekä kiiltävävartiset
husaarinsaappaat, joissa hän ei osannut edes kävellä, hän oli kai
hankkinut jo muutamia päivä sitten. Leveälierinen hattu, kudottu
villahuivi tiukasti kaulan ympäri kiedottuna, keppi oikeassa kädessä ja
vasemmassa pienen pieni, tupaten täynnä oleva matkalaukku täydensivät
pukua. Lisäksi oli vielä oikeassa kädessä aukipingoitettu sateensuoja.
Näitä kolmea esinettä, sateensuojaa, keppiä ja matkalaukkua, hänen oli
ensi virstaa astuessaan hankala pidellä, ja toisella ne kävivät jo
suorastaan painaviksi.

— Tekö todellakin? — huudahti Liza katsellen häntä surullisen
ihmettelevästi, sitten kun ensimmäinen vaistomainen ilonpurkaus oli
mennyt ohi.

— _Lise!_ — kirkaisi; Stepan Trofimovitš ja syöksähti Lizan luo melkein
kuin houreessa; — _Chère, chère_... tekö tosiaankin... tällaisessa
sumussa? Näettekö, kajastus? Vous êtes malheureuse, n'est-ce pas?
[Olette onneton, eikö niin?] Näen, näen, älkää kertoko, mutta älkää
kysykö myöskään mitään minulta. Nous sommes tous malheureux, mais
il faut les pardonner tous. [Olemme kaikki onnettomia, mutta heille
kaikille on annettava anteeksi.] _Pardonnons, Lise_, ja olkaamme iäti
vapaat. Päästäkseen irti maailmasta ja saavuttaakseen täydellisen
vapauden — _il faul pardonner, pardonner et pardonner!_

— Mutta miksi te polvistutte?

— Sen vuoksi, että heittäessäni jäähyväiset maailmalle tahdon nähdä
teidän olentonne sen edustajana, sanon näin myös jäähyväiset koko
entisyydelleni! — Hän puhkesi itkuun ja vei Lizan molemmat kädet
itkettyneille silmillensä: — Polvistun kaiken sen edessä, mikä
elämässäni on ollut kaunista, suutelen sitä ja kiitän! Nyt olen jakanut
itseni kahtia; — siellä oli — mielipuoli, joka kuvitteli lentävänsä
taivaaseen, vingt-deux ans [kahdenkymmenenkahden vuoden aikana], —
täällä — murtunut ja paleleva ukko — kotiopettaja... chez le marchand
s'il existe pourtant ce marchand... [kauppiaan (kotiopettaja) — jos
sellainen todella on olemassa...] Mutta kuinka märkä te olette, Lise!
— huudahti hän hypähtäen pystyyn tuntiessaan omien polviensakin
kastuvan märässä maassa, — ja miten tämä on mahdollista, te tuossa
puvussa?´...ja jalkaisin, ja tällaisella pellolla... Te itkette? _Vous
étes malheureuse?_ Todellakin, kuulinhan minä jotakin... Mutta mistä te
nyt olette tulossa? — aroin ilmein hän lasketteli kysymyksen toisensa
jälkeen ja syvästi hämmästyneenä katseli Mavriki Nikolajevitšiin; —
mais savez-vous l'heure qu'il est? [mutta tiedättekö, mitä kello on?]

— Stepan Trofimovitš, oletteko kuullut siellä jotakin murhatuista
ihmisistä?... Onko se totta, totta?

— Ne ihmiset! Heidän tekojensa loimua katselin kaiken yötä. He eivät
muuten olisi saattaneet lopettaakaan... (hänen silmänsä alkoivat
taas välkkyä). Pakenen houretta, kuumeista unta, riennän etsimään
Venäjää, existe-t-elle la Russie? Bah, c'est vous, cher capitaine! [—
onko Venäjä olemassa? Mutta tehän siinä olettekin, hyvä kapteeni!]
En ole koskaan epäillyt, että kohtaisin teidät vielä jossakin
urotyön liepeellä... Mutta ottakaahan toki sateensuojani, — ja miksi
välttämättä jalkaisin? Jumalan nimessä, ottakaa ainakin sateensuoja,
minä otan kumminkin hevosen. Minähän lähdin jalkaisin vain sen vuoksi,
että Slasie (se on Nastasja) ei saisi tietää, sillä muuten hän olisi
huutanut niin, että koko katu olisi raikunut, jos vain olisi tietänyt,
että matkustan. Sen vuoksi livahdinkin mahdollisimman incognito. Tosin
_Golosissa_ kirjoitetaan alinomaa ryöstöistä, mutta ajattelin sentään,
tuskinpa heti maantielle tullessani ryöväri olisi vastassa? _Chère
Lise!_ Te taisitte sanoa, että joku oli murhannut jonkun? _O, mon
Dieu!_ Tehän pyörrytte!

-— Mennään, mennään! — huudahti Liza taas aivan hysteerisesti vetäen
mukaansa Mavriki Nikolajevitšia. — Odottakaahan, Stepan Trofimovitš,
— hän käännähti samassa taas takaisin, — Odottakaahan, onneton,
antakaahan kun siunaan teidät. Olisi ehkä viisainta köyttää teidät,
mutta ehkä sentään vain siunaan teitä. Rukoilkaa tekin »Liza-rukan»
puolesta — noin vain ohimennen, älkää suotta rasittako itseänne.
Mavriki Nikolajevitš, antakaa tuolle lapselle takaisin hänen
sateensuojansa, antakaa välttämättä. Kas, sillä tavalla... Mennään,
mennään nyt!

He tulivat tuon kohtalokkaan talon luo sinä samana hetkenä, jolloin
talon edustalla sakeana häärivä joukko oli jo tarpeeksensa kuunnellut
juttua Stavroginista sekä siitä, kuinka edullista hänen oli ollut
murhata vaimonsa. Mutta enemmistö sentään seisoi yhä paikoillaan
kuunnellen äänettömänä. Melusivat vain humalaiset suupaltit sekä
sellaiset »maasta irtaantuneet», kuten äskeinen käsillään huitoileva
pikkuporvari. Hänet tunnettiin muuten sangen siivoksi mieheksi, mutta
hän aivan kuin irtaantui maasta ja lähti liitelemään jonnekin silloin,
kun sattui jotakin sellaista, mikä määrätyllä tavalla vaikutti häneen.
En huomannut Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin saapumista. Ensikerran
huomasin Lizan jo kaukana minusta, väen paljoudessa, ja kivetyin aivan
kauhusta. Mavriki Nikolajevitšia en aluksi edes huomannut. Lienee
ohut sellainenkin hetki, jolloin hän ahdingossa oli jäänyt Lizasta
pari askelta jäljemmälle, kun hänet oli sysätty syrjään. Keskelle
kansanjoukkoa tunkeileva Liza, joka näkemättä ja huomaamatta mitään
ympärillänsä, kuten sairaalasta karannut kuumepotilas, sai tietenkin
heti kaikkien huomion kääntymään puoleensa. Alettiin puhua ääneen ja
kirkua. Joku joukosta huudahti: »Se on se... Stavroginin oma!» Ja
toiselta suunnalta kajahti: »Ei se riitä, että tappavat, katsomaankin
vielä tunkeilevat!» Samassa huomasin, että Lizan pään kohdalle kohosi
ja samassa jo taas laskeutui takaapäin jonkun käsi. Hän kaatui. Kajahti
hirveä Mavriki Nikolajevitšin huudahdus, hän kiiruhti apuun ja löi
voimainsa takaa miestä, joka erotti hänet Lizasta. Mutta samassa häneen
jo tarttui molemmin käsin takaapäin äskeinen pikkuporvari. Muutamaan
hetkeen ei syntyneestä kahakasta saanut vähääkään selvää. Kaikesta
päättäen Liza yritti nousta, mutta kaatui taas uudesta iskusta. Lopulta
joukko kuitenkin hajaantui ja muodosti pienen piirin maassa makaavan
Lizan ympärille, ja hänen lähellään seisoi verissään kauhusta mieletön
Mavriki Nikolajevitš huutaen, itkien ja väännellen käsiänsä. En jaksa
muistaa tarkoin, miten kävi sitten, näin vain, että Lizaa alettiin
kantaa pois. Yritin juosta hänen jälkeensä. Hän oli vielä elossa ja
ehkä täydessä tajussaankin. Väkijoukosta vangittiin pikkuporvari ja
vielä kolme muutakin. Nämä kolme kieltävät yhä vieläkin ottaneensa osaa
ilkityöhön vakuuttaen varmasti, että heidät vangittiin erehdyksestä.
Saattavat olla oikeassakin. Pikkuporvari, jota vastaan oli ilmeiset
todistukset, mutta joka oli kaikin puolin muuten tolkuton, ei ole
kyennyt vielä tähän mennessä tekemään tarkempaa selkoa tapahtumasta.
Vaikka olinkin kaukana, niin pitihän minunkin sentään silminnäkijänä
sanoa tutkinnossa jotakin: ilmoitin silloin, että kaikki tapahtui aivan
sattumalta. Ehkäpä nuo ihmiset olivat hieman vaarallisessa vireessä,
mutta tuskin he sentään toimivat tietoisesti. Olivatpa vain humalassa
eivätkä kyenneet ohjaamaan tekojansa. Samaa mieltä olen vielä tänäkin
päivänä.




NELJÄS LUKU.

Viimeinen päätös.



I.


Monet näkivät Pjotr Stepanovitšin tänä aamuna; ja näkijät vakuuttivat
hänen olleen hyvin kiihoittuneen. Kello kahdelta päivällä hän oli
käväissyt Gaganovilla, joka vasta päivä sitten oli palannut maalta.
Hänen luoksensa oli saapunut talon täydeltä väkeä, joka keskusteli
kiihkeästi äskeisistä tapahtumista. Pjotr Stepanovitš puhui eniten
ja pakotti toiset kuuntelemaan itseänsä. Häntä olivat meikäläiset
aina pitäneet »lörpöttelevänä ylioppilaana, jolla oli reikiä päässä»,
mutta tällä kertaa hän puhui Julija Mihailovnasta, ja tämä puheenaihe
oli tässä hälinässä kaikkein mielenkiintoisin. Tämän äskeisenä ja
hyvin läheisenä uskottuna hänellä oli kerrottavana aivan uusia ja
mitä odottamattomimpia yksityiskohtia. Vahingossa (ja siis myös
varomattomasti) hän tuli maininneeksi muutamia tämän henkilökohtaisia
arvosteluita, jotka koskivat eräitä kaupunkimme varsin huomatulta
henkilöitä, mikä tietysti loukkasi näiden itserakkautta. Hänen
puheensa oli epäselvää ja katkonaista, kuten ainakin kunnianmiehen,
jonka kiusallisena velvollisuutena on selvittää vuorensuuruinen
väärinkäsitysruuhka ja joka hyväsydämisen yksinkertaisessa
kömpelyydessänsä ei oikein tiedä, mistä olisi aloitettava ja mihin
lopetettava. Sangen varomaton oli sekin huomautus, että Julija
Mihailovna oli muka ollut täysin perillä Stavroginin salaisuudesta ja
että hän oli muka koko intrigiä itse johtanutkin. Hän se oli Pjotr
Stepanovitšinkin »puijannut», sillä hän, Pjotr Stepanovitš, jos kukaan
oli ollut rakastunut tuohon »onnettomaan Lizaan». Siitä huolimatta
Julija Mihailovna oli saanut kaiken »asetetuksi» niin, että hän oli
vähällä joutua suorastaan saattamaan Lizaa vaunuissa Stavroginin luo.
»Niin, niin, hyvä herrasväki, mikäs teidän on nauraessanne, mutta jospa
vain olisin aavistanut, jospa olisin aavistanut, miten tämä kaikki
päättyisi!» — hän näin lopetti puheensa. Muihin Stavroginia koskeviin
levottomiin kysymyksiin hän vastasi suoraan, että Lebjadkin-tapaus
oli hänen mielestään aivan pelkkä sattuma ja että Lebjadkin oli itse
kaikkeen syyllinen. Miksi pitikin hänen näytellä rahojaan! Joku
kuulijoista sattui silloin huomauttamaan hänelle, että hän suotta
»teeskenteli»; hän söi, joi ja nukkui Julija Mihailovnan talossa ja
kuitenkin oli nyt valmis ensimmäisenä häntä mustaamaan ja että tämä ei
ollut ollenkaan niin kaunista, kuin hän itse ehkä luuli. Mutta Pjotr
Stepanovitš osasi heti ryhtyä puolustautumaan:

— Minä en syönyt enkä juonut siellä sen vuoksi, että minulla itselläni
ei olisi ollut rahoja, enkä ole syyllinen siihenkään, että minua aina
sinne kutsuttiin. Sallinette jättää minun itseni arvosteltavaksi, missä
määrin minun on kaikesta tästä oltava kiitollinen.

Mieliala muodostui hänelle suosiolliseksi: »Olkoon, että hän onkin
hieman tökerö ja tietysti tyhjänpäiväinen, mutta eihän hän oikeastaan
voi ollakaan syypää Julija Mihailovnan tyhmyyksiin. Päinvastoinhan on
käynyt selville, että hän yritti suorastaan hillitäkin tätä.»

Kellon käydessä kahta päivällä yht'äkkiä levisi huhu, että Stavrogin,
josta nyt niin paljon puhuttiin, oli äkkiä matkustanut päiväjunassa
Pietariin. Uutinen herätti mielenkiintoa, monet kurtistivat kulmiansa.
Pjotr Stepanovitš oli niin ihmeissään, että kerrottiin hänen muuttuneen
aivan kasvoiltaan ja huudahtaneen: »Mutta kuka saattoi päästää hänet
menemään?» Hän poistui heti Gaganovilta. Siitä huolimatta hänet nähtiin
vielä tämän jälkeenkin parissa, kolmessa perheessä.

Hämärissä hänen onnistui pujahtaa Julija Mihailovnankin luo, vaikka
se olikin hyvin vaivalloista, sillä tämä ei tahtonut mitenkään ottaa
häntä vastaan. Vasta kolme viikkoa tämän jälkeen sain tietää tämän
Julija Mihailovnalta itseltänsä, vasta vähän ennen hänen Pietariin
lähtöänsä. Hän ei kertonut tapauksesta sen tarkemmin, mainitsihan
vain vavahtaen, että oli »kaikesta aivan määrättömästi hämmästynyt».
Luulenpa, että Pjotr Stepanovitš oli suorastaan peloitellut häntä ja
uhannut paljastaa hänet »kanssarikollisena», jos hän ei osaisi »pitää
suutansa kiinni». Hänen silloisille aikeilleen, joita Julija Mihailovna
ei tuntenut, mutta jotka hän sitten myöhemmin, viiden päivän kuluttua,
aavisti, oli aivan välttämätöntä tämä uhkaileminen, ja sitten vasta
Julija Mihailovna ymmärsi senkin, miksi Pjotr Stepanovitš oli niin
kovin epäillyt hänen vaiteliaisuuttaan ja siinä määrin pelännyt hänen
mahdollisesti uudistuvia vihanpurkauksiansa...

Kello kahdeksalta illalla, kun oli jo pilkkoisen pimeätä, _meikäläiset_
kokoontuivat täysilukuisina, viisimiehisenä joukkona, aivan kaupungin
laidalla, Fominin poikkikadulla sijaitsevaan pieneen kallelliseen
taloon, vänrikki Erkelin asuntoon. Tämän yleisen kokoontumisen oli
määrännyt itse Pjotr Stepanovitš, mutta itse hän anteeksiantamattomasti
myöhästyi, ja muut jäsenet saivat odottaa häntä tunnin verran.
Tämä vänrikki Erkel oli se samainen meille poikennut upseeri, joka
Virginskin illanvietossa oli koko ajan istunut lyijykynä kädessään
ja muistikirja edessään. Kaupunkiimme hän oli saapunut vasta
äskettäin, oli vuokrannut eräiltä pikkuporvarieukoilta, kahdelta
sisarukselta, syrjäiseltä poikkikadulta aivan yksikseen asunnon ja
oli aikeissa lähteä kohta meiltä pois. Kaikkein vähimmän huomiota
herätti kokoontuminen hänen luoksensa. Tämä omituinen poikanen oli
tavattoman vaitelias. Hän saattoi istua kymmenenkin iltaa peräkkäin
hälisevässä seurassa, jossa syntyi mitä tavattomimpia keskusteluja,
puhumatta sanaakaan, mutta kuitenkin sangen tarkkaavaisesti seuraten
lapsensilmillänsä keskustelevia ja kuunnellen tarkasti. Hänellä oli
hyvin sievät kasvot, lienevätpä olleet viisaatkin. »Viisikkoomme» hän
ei kuulunut. Meikäläiset olettivat, että hänellä oli jostakin saadut
jonkinlaiset erikoismääräykset, jotka olivat puhtaasti toimeenpantavaa
laatua. Nyt jo tiedämme, että hänellä ei sellaisia ollut ja että hän
tuskin itsekään ymmärsi asemaansa. Hän vain ihaili Pjotr Stepanovitšia,
johon hän aivan äskettäin oli tutustunut. Jos hän olisi tavannut
jonkun ennen aikojansa turmeltuneen hirviön, ja jos tämä olisi
jonkin sosiaalis-romanttisen aatteen nimessä saanut hänet kokoamaan
rosvojoukon ja koetteeksi käskenyt häntä murhaamaan ja ryöstämään
jonkun ensiksi vastaantulevan talonpojan, niin hän olisi varmasti
suostunut siihen ja totellut. Hänellä oli jossakin sairas äiti, jolle
hän lähetti puolet niukasta palkastaan — ja miten lieneekään tuo äiti
kerran suudellut tätä vaaleata, pikkuista pääparkaa, miten vapissut ja
rukoillut hänen puolestaan! Puhun näin paljon hänestä, koska minun käy
häntä kovin sääliksi.

Meikäläiset olivat kiihdyksissään. Viimeöiset tapahtumat olivat
heitä hämmästyttäneet, ja nähtävästi heitä oli alkanut peloittaa.
Sangen tavallinen, vaikkakin systemaattisen tarkasti järjestetty
skandaali, johon he niin hartaasti olivat ottaneet osaa, oli päättynyt
yllättävästi. Yöllinen tulipalo, Lebjadkinien murha, väkijoukon Lizaan
kohdistunut raivo — kaikki tämä oli tullut aivan odottamatta, eivätkä
tällaiset yllätykset kuuluneet ohjelmaan. Kiivaasti he syyttivät
heitä johtavaa kättä despotismista ja totuuden salaamisesta. Sanalla
sanoen, Pjotr Stepanovitšia odotellessaan he saivat toinen toisensa
siihen vireeseen, että he taaskin kerran päättivät lopullisesti vaatia
häneltä jyrkkää selontekoa, ja jos hän nyt, kuten oli tapahtunut
jo ennen, kieltäytyisi siitä, niin »viisikko» hajaantuisi, ja sen
tilalle perustettaisiin yhdenvertaisin ja demokraattisin perustein
uusi salainen »aatteiden levittämisen» järjestö, jota he itse
johtaisivat. Liputin, Šigaljov sekä »kansan erikoistuntija» kannattivat
tätä ajatusta. Ljamšin oli vaiti, vaikka hänenkin kasvoillaan oli
suostumuksen ilme. Virginski epäröi ja sanoi haluavansa ensin kuunnella
Pjotr Stepanovitšia. Päätettiin siis ensin kuunnella, mitä Pjotr
Stepanovitšilla oli sanomista, mutta tämäpä ei vieläkään saapunut, ja
tällainen leväperäisyys valoi mieliin yhä enemmän myrkkyä. Erkel oli
aivan ääneti ja kävi vain hakemassa teetä, jota hän toi omakätisesti
emäntäväen puolelta kantaen laseja tarjottimella, tuomatta sisään
teekeitintä sekä tahtomatta käyttää palvelijattaren apua.

Pjotr Stepanovitš ilmestyi vasta puoli yhdeksältä. Nopein askelin hän
lähestyi sohvan edessä olevaa pyöreätä pöytää, jonka ympärille seura
oli asettunut, piti hattua kädessään ja kieltäytyi juomasta teetä.
Hän oli häijyn, ankaran ja ylimielisen näköinen. Nähtävästi hän heti
huomasi kaikkien kasvoista, että täällä »kapinoitiin».

— Ennenkuin aukaisen suuni, teidän on purettava esiin omanne, sillä
teillä on nyt jotakin mielessänne, — hän huomautti häijyin hymähdyksin
katsoen vuoroin kuhunkin.

Liputin ilmoitti »kaikkien nimessä» loukkaantuneena ja vapisevin äänin,
että »jos näin tulee jatkumaan, niin meiltä voi mennä pää jokaiselta».
Voi, eivät he suinkaan pelänneet päänsä menetystä, olivatpa siihen aina
valmiitkin, mutta vain yhteisen asian vuoksi (kuului liikehtimistä
ja myöntymyksen huudahduksia). Mutta senvuoksi he vaativatkin, että
heitä kohtaan oli oltava rehellinen, että he aina olisivat kaikesta
selvillä jo ennakolta. »Sillä mitenkäs muuten käy?» (Taas liikettä
ja muutamia kurkkuäännähdyksiä.) Jos näin menetellään, niin se on
halpamaista ja vaarallista... Me emme ollenkaan sano tätä sen vuoksi,
että pelkäisimme, mutta jos vain yksi toimii ja jos muiden on vain
toteltava, niin tämä yksi saattaisi vaikkapa valehdellakin, ja kaikki
toiset joutuivat kiinni, kuten sotamiehet sakkipelissä. (Huudahduksia:
Oikein! Oikein! Yleisiä myöntymyksen ilmaisuja.)

— Piru tietää, mitä te oikein tahdotte?

— Mutta mitä yhteyttä on herra Stavroginin intrigeillä ja yhteisellä
asiallamme? — Liputin kuohahti yht'äkkiä. — Vaikka hän kuuluisikin
jollakin salaperäisellä tavalla liikkeemme keskukseen, — jos tämä
fantastinen keskus todella on olemassa, — niin emme me ainakaan tahdo
siitä tietää yhtään mitään. Joka tapauksessa murha on tapahtunut,
poliisi on hälytetty, ja lankaa myöten päästään keränkin perille.

— Tuon Stavrogininne kanssa te vielä kerran joudutte satimeen, ja
silloin joudumme mekin, lisäsi »kansan erikoistuntija».

— Ja se ei hyödytä ollenkaan yhteistä asiaamme, — täydensi Virginski
alakuloisesti ajatusta.

— Mitä joutavia! Murha oli puhtaasti sattuma, jonka Fedjka teki
ryöstötarkoituksessa.

— Hm! Merkillinen sattuma kuitenkin, — Liputin vetäytyi näin sanoessaan
aivan kokoon.

— Jos suvaitsette, niin minun täytyy sanoa, että te itsehän olettekin
siihen syypää!

— Kuinka niin, me?

— Ensinnäkin te, Liputin, olitte itse siihen sekaantunut, ja toiseksi,
mikä on myös tärkeintä, teillehän nimenomaan annettiin määräys saattaa
Lebjadkinit matkalle ja jättää heille rahat. Mutta mitenkäs te asian
toimititte? Jos heidät olisi saatu lähtemään, niin mitään ei olisi
tapahtunutkaan.

— Ettekö te itse juuri ilmilausunut ajatusta, että olisi hyvä päästää
hänet lausumaan nuo runot.

— Ajatus ei ole vielä määräys. Määräys kuului: heidät on lähetettävä
matkalle.

— Määräys. Sangen merkillinen sana... Päinvastoin... tehän nimenomaan
käskitte estää heitä lähtemästä matkalle.

— Te olette erehtynyt. Olette osoittanut olevanne typerä ja
omavaltainen. Mutta murha — se on Fedjkan työtä, ja hän on toiminut
aivan omasta aloitteestaan, ryöstötarkoituksessa. Te kuulitte, että
kellot soivat, ja uskoitte heti. Te olette pelkureita. Stavrogin ei ole
niin hölmö, ja todistuksena siitä on: — hän on matkustanut täältä kello
kahdeltatoista päivällä keskusteltuaan ensin varakuvernöörin kanssa.
Jos olisi ollut kysymyksessä jotakin sellaista, niin häntä ei olisi
päästetty Pietariin keskellä valoisaa päivää.

— Mutta emmehän me ole ollenkaan väittäneet, että herra Stavrogin itse
olisi murhannut, -— sanoi Liputin siilien myrkyllisesti ja vähääkään
siekailematta, — hän ei ehkä tietänyt koko asiasta mitään, aivan kuten
en tietänyt minäkään. Ja te itse tiedätte varsin hyvin, että minä en
tietänyt yhtään mitään, vaikka vahingossa pistinkin sinne pääni, kuten
pässi pisti päänsä kattilaan.

— Mutta ketä te sitten syytätte? — Pjotr Stepanovitš katsahti häneen
synkkänä.

— Syytän niitä, joille on tarpeellista poltella kaupunkeja.

— Pahinta on, että te koetatte luikerrella tästä irti. Muuten, ettekö
suvaitsisi lukea tätä ja näyttää sitä toisillekin. Haluaisin vain
teidän tutustuvan tähän.

Hän otti taskustansa esille nimettömän kirjeen, jonka Lebjadkin oli
lähettänyt Lembkelle, ja ojensi sen Liputinille. Tämä luki sen,
hämmästyi nähtävästi ja ojensi miettivästi sen naapurilleen. Kirje
kierteli piirissä kädestä käteen.

— Onkohan tämä todellakin Lebjadkinin käsialaa, — huomautti Šigaljov.

— Hänen on, — julistivat Liputin ja Tolkatšenko (s.o. »kansan
erikoistuntija»).

— Halusin vain, että saisitte tämän tietää, ja koska kuulin, että
teihin oli niin kovin koskenut Lebjadkinin kohtalo, — toisti Pjotr
Stepanovitš vielä kerran ottaen kirjeen takaisin. — Niin on, hyvä
herrasväki, joku Fedjka on aivan sattumalta poistanut lähettyviltämme
vaarallisen henkilön. Kas tällaista voi joskus sattuma saada aikaan.
Eikö tämä todellakin ole opettavaista!

Jäsenet katsahtivat toinen toisiinsa.

— Mutta nyt, hyvät herrat, on tullut minunkin vuoroni kysyä teiltä
jotakin, — Pjotr Stepanovitš kohensi ryhtiänsä. — Saisinkohan tietää,
minkä vuoksi te ryhdyitte sytyttämään kaupunkia ilman minkäännäköistä
lupaa?

— Mitä tuo nyt on? Me, mekö, mekö muka sytytimme kaupungin? Ettehän te
vain ole sairas? — kuului huudahduksia.

— Ymmärrän varsin hyvin, että leikkiessänne olette erehtyneet menemään
hieman liian pitkälle, — jatkoi Pjotr Stepanovitš itsepintaisesti,
— tämähän on jo jotakin muuta kuin nuo Julija Mihailovnaa koskevat
pikku tepposet. Olen pyytänyt teitä kokoontumaan tänne, hyvät herrat,
määritelläkseni teille tämän vaaran asteen, vaaran, jonka te niin
typerästi olette luoksenne maanitelleet ja joka jo ilman teitäkin olisi
peloittavana uhannut.

— Mutta sallittehan, mehän tässä päinvastoin aioimme nostaa kysymyksen
siitä despotismista, siitä tasavertaisuuden puutteen asteesta, jonka
nojalla jäsenten selän takana on otettu näin omituinen ja ratkaiseva
askel, — virkkoi melkeinpä vihastuneena näihin saakka vaiti ollut
Virginski.

— Vai niin, te siis peräydytte? Mutta minäpä vakuutan, että te olette
sytyttäneet, te yksin eikä kukaan muu. Hyvät herrat, älkää valehdelko,
minulla on päteviä todisteita. Omavaltaisuudellanne te olette
saattaneet vaaraan yhteisen asiammekin. Te olette vain yksi ainoa solmu
äärettömässä solmujen verkostossa ja olette velvolliset noudattamaan
sokeata tottelevaisuutta keskustaa kohtaan. Kuitenkin on kolme teistä
kiihoittanut špigulinilaisia sytyttämään palon, vaikka teillä ei ole
ollut siihen minkäännäköisiä oikeuksia, ja siten sai tulipalo alkunsa.

— Kutka kolme? Kutka kolme meistä?

— Toissa yönä noin kello neljän aikoihin te, Tolkatšenko, yrititte
värvätä Fomka Zavjalovin »Lemmenkukassa».

— Hyvä Jumala, — tämä kavahti pystyyn, — tuskin sanoin hänelle
ainoatakaan sanaa, ja se, mikä tuli sanotuksikin, oli aivan
tarkoituksetonta, tein sen noin vain jotakin sanoakseni, koska
häntä aamulla oli ruoskittu, mutta huomattuani, että hän oli aivan
juovuksissa, jätin sikseen. Jos te ette olisi siitä nyt muistuttanut,
olisin sen aivan unohtanut. Eihän se mitenkään saattanut pelkästä
sanasta syttyä.

— Te muistutatte henkilöä, joka ihmetteli sitä että pienen pienestä
kipinästä saattoi räjähtää ilmaan koko ruutitehdas.

— Puhuin hänelle kuiskaten, syrjässä, suoraan korvaan, mistä te sen
saitte tietää? — Tolkatšenko havahtui nyt jo aivan kokonaan.

— Minä istuin siellä pöydän alla. Olkaa huoleti, hyvä herrasväki,
tiedän jokaisen askelenne. Te hymyilette ilkeämielisesti, herra
Liputin? Mutta minäpä tiedän senkin, että te esimerkiksi neljä päivää
sitten nipistelitte puolisonne mustelmille keskiyön aikaan nukkumaan
käydessänne.

Liputinin suu revähti ammolleen, ja hän kalpeni.

(Myöhemmin saatiin selville, että hän oli saanut tietää Liputinin
urotyöstä Agafjalta, Liputinin palvelijattarelta, jolle hän alusta
alkaen oli maksanut vakoilusta, mikä vasta myöhemmin saatiin tietää.)

— Saanko mainita erään tosiasian? — Šigaljov nousi äkkiä pystyyn.

— Tehkää se.

Šigaljov istuutui ja kokosi voimansa.

— Sikäli kuin olen ymmärtänyt, eikä sitä ole voinutkaan olla
ymmärtämättä, olettehan alusta alkaen monet monituiset kerrat
sangen kaunopuheisesti, vaikkakin ehkä hieman liian teoreettisesti,
kehitellyt nähtäviksemme Venäjämme kuvaa, Venäjän, jota peittää ääretön
solmujen verkko. Omasta puolestaan jokainen toimiva solmu nostattaa
proselyytteja ja laajenee syrjäryhmittäin loppumattomiin sekä on
ottanut tehtäväkseen järjestelmällisellä paljastuspropagandallaan
alituisesti halventaa paikallisen hallintovallan merkitystä,
aikaansaada maaseudulla hämmennystä, kylvää kyynillisyyttä ja synnyttää
häiriötä herättäviä tapahtumia, kehittää uskonnottomuutta joka tavalla
sekä samalla synnyttää paremman tulevaisuuden janoamista ja lopulta
tulipalot välikappaleinaan, tulipalot, jotka pääasiallisesti ovatkin
juuri kansanomaisia keinoja, saada maa määrättynä hetkenä, jos niin
tarvitaan, täydelliseen epätoivoon. Eivätkö nämä ole sanojanne, jotka
olen koettanut painaa mieleeni aivan kirjaimellisesti? Eikö tämä ole
teidän toimintaohjelmanne, jonka olette ilmoittanut meille keskuksen
valtuutettuna, keskuksen, josta me emme näihin saakka ole tietäneet
yhtään mitään ja joka on meille yhä vieläkin vain kuvitelma?

— Aivan oikein, esitätte kaiken vain kovin pitkäveteisesti.

— Kullakin on oikeus puhua omalla tavallaan. Antaen meidän aavistaa,
että siinä yhtenäisessä solmuverkossa, joka peittää Venäjän, on jo
yksityisiä solmuja useita satoja, ja kehitellessämme olettamusta, että
jos jokainen tekee tehtävänsä menestyksellisesti, niin koko Venäjänmaa
määrättynä hetkenä merkin saatuansa...

— Hyi piru, ilman teitäkin tässä on jo tarpeeksi puuhaa!

Pjotr Stepanovitš käännähti nojatuolissaan.

— Suvaitkaahan, minä koetan puhua lyhyemmin ja esitän vain lopuksi
erään kysymyksen. Me olemme jo nähneet häväistysjuttuja, olemme nähneet
kansan tyytymättömyyttä, olemme olleet läsnä ja ottaneet osaakin
täkäläisen hallintovallan kukistamiseen ja lopuksi olemme omin silmin
nähneet tulipalon. Minkä vuoksi te olette sitten tyytymätön? Eikö
tämä juuri kaikki kuulu ohjelmaamme? Mistä te sitten oikeastaan meitä
syytätte?

— Omavaltaisuudesta! — huudahti Pjotr Stepanovitš raivoisasti. — Niin
kauan kuin minä olen täällä, te ette saa toimia luvatta. Riittää.
Ilmianto on tehty, ja ehkäpä jo huomenna tai tänä yönä meidät siepataan
kiinni. Kas, tämä tieto on ainakin varma.

Jokaisen suu rävähti ammolleen.

— Siepataan kiinni ei ainoastaan kuten polttoon yllyttäjät, vaan
nimenomaan otetaan teidät kiinni »viisikkona». Ilmiantaja on täysin
selvillä verkon salaisuudesta. Kas, tämän te olette nyt saaneet aikaan!

— Stavrogin varmaankin, — huudahti Liputin.

— Kuinka... miksi Stavrogin? — Pjotr Stepanovitš näytti hämmentyvän,
— voi piru, — — hän oli taas jo entisellään. — Sehän on Šatov.
Tiedättehän te kaikki, että Šatov on aikoinaan kuulunut myös
liikkeeseemme. Minun on ilmaistava, että kun eräät henkilöt, joita en
saata epäillä, ovat häntä seurailleet, he ovat ihmeekseni kertoneet
minulle, että suunnitelmamme ei ole hänelle mikään salaisuus ja että...
sanalla sanoen, hän tietää kaiken. Päästäkseen entisistä syytöksistä
vapaaksi hän ilmiantaa nyt meidät kaikki. Näihin asti hän on yhä
vielä epäröinyt, ja senvuoksi olen häntä säästänyt. Tämä tulipalo
on nyt saanut hänet tekemään ratkaisunsa, eikä hän nyt enää epäröi.
Huomenna jo meidät vangitaan syytettyinä murhapoltosta ja poliittisina
rikollisina.

— Onko se totta? Mistä Šatov sen tietäisi?

Syntyi kuvaamaton hämmästys.

— Kaikki on aivan totta. Minulla ei ole oikeutta ilmaista teille, mitä
tietä olen saanut kaiken tämän selville, mutta toistaiseksi voin auttaa
teitä vain siten, että erään henkilön välityksellä voin vaikuttaa
Šatoviin, niin että hän itsekään sitä aavistamatta saa pitkitetyksi
aikeensa täytäntöönpanoa, mutta ei enempää kuin vuorokauden verran.
Vuorokautta enempää se ei käy päinsä. Te voitte siis tuntea olevanne
turvassa ylihuomiseen aamuun saakka.

Kaikki vaikenivat.

— Mutta emmekö lopultakin anna hänen lähteä hiiteen! — huudahti
Tolkatšenko ensimmäisenä.

— Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten! — virkahti Ljamšin
vihamielisesti lyöden nyrkkinsä pöytään.

— Mutta miten? — murahti Liputin.

Pjotr Stepanovitš tarttui heti tähän kysymykseen ja esitti
suunnitelmansa. Sen mukaan Šatov oli houkuteltava yksinäiselle paikalle
sinne, jossa salainen kirjapainin sijaitsi, ja mainittava hänelle, että
tarkoituksena oli siirtää se jonkun toisen huostaan. Tämä oli tehtävä
huomenna iltayöstä ja — »toimittava siellä siten kuin asianhaarat
vaativat». Hän mainitsi muutamia tärkeitä yksityiskohtiakin, joita ei
tässä kannata mainita, ja selitti perusteellisesti sen kaksinaisen
suhteen, jossa Šatov oli keskusjärjestöön ja josta lukija jo tietää.

— Niinhän se on, — huomautti Liputin epävarmasti, — mutta koska täten
taas... syntyisi aivan samantapainen juttu... niin se ehkä hieman
liiaksi säikähdyttäisi ihmisten mielet.

— Epäilemättä, — vakuutti Pjotr Stepanovitš, — mutta tämäkin on jo
otettu lukuun. On olemassa keino, joka täydelleen poistaa epäluulon.

Ja entiseen tapaansa hyvin perinpohjaisesti hän kertoi heille
Kirillovista, hänen aikomuksestaan ampua itsensä sekä siitä, miten tämä
oli luvannut odottaa merkkiä sekä luvannut kuollessaan jättää kirjeen,
jossa hän lupasi ottaa kaiken syykseen ja kirjoittaa siihen kaiken,
mitä hänelle saneltaisiin (sanalla sanoen, hän sanoi kaiken sen, minkä
lukija jo varsin hyvin tietää).

— Hänen luja päätöksensä tehdä itsemurha — tuo filosofisen mietiskelyn
tulos, joka mielestäni on mielipuolinen ajatus — on tullut tiedoksi
_sielläkin_ (Pjotr Stepanovitš jatkoi selittelyjään). — _Siellä_ ei
anneta mennä hukkaan hiuskarvaakaan eikä pölynhiukkastakaan, vaan
kaikki pannaan palvelemaan yhteistä asiaa. Koska aavistettiin hänestä
koituvan hyötyä ja oltiin varmoja siitä, että hänen aikomuksensa
oli tosi, hänelle tarjottiin varat Venäjälle matkustamista varten
(hän näet tahtoi välttämättä jostakin syystä kuolla Venäjällä),
määrättiin hänelle tehtävä, jonka hän sitoutui suorittamaan (ja
suoritti sen myös), sekä päällepäätteeksi häneltä otettiin tuo
tunnettu lupaus, että hän ei ottaisi itseänsä hengiltä, ennenkuin
hänelle annettaisiin siihen lupa. Hän suostui kaikkeen. Huomatkaa,
että hänen osallisuutensa yhteiseen asiaamme on aivan erikoisesti
perusteltu ja että hän haluaa olla hyödyksi; enempää en voi teille
ilmaista. Huomenna, _Šatovin jälkeen_, minä sanelen hänelle kirjeen,
jossa mainitaan hänen olevan syyllisen Šatovin kuolemaan. Tämä
tulee näyttämään sangen todennäköiseltä: he ovat olleet ystävyksiä,
kävivät yhdessä Amerikassakin ja riitaantuivat siellä. Kaikki tuo
selitetään kirjeessä... ja... ja sikäli kuin olosuhteet vaativat,
voidaan Kirilloville sanella ehkä jotain muutakin, esimerkiksi
jotakin julistuksista ja ehkäpä osittain tulipalostakin. Mutta tätä
on minun vielä hieman mietittävä. Älkää olko levottomia, hän on aivan
ennakkoluuloton, hän allekirjoittaa kaiken.

Tämä herätti epäilystä. Koko kertomus tuntui epätodenmukaiselta.
Kirillovista oli tosin kukin heistä jonkin verran kuullut; Liputin ehkä
eniten kaikista.

— Mutta jos hän muuttaakin mielensä eikä suostukaan, — sanoi Šigaljov,
— olkoon nyt miten tahansa, hän on joka tapauksessa mielipuoli, eikä
häneen sovi luottaa varmasti.

— Älkää olko huolissanne, hyvät herrat, kyllä hän suostuu, — puuttui
Pjotr Stepanovitš puheeseen. — Sopimuksemme mukaan olen velvollinen
ilmoittamaan hänelle päivää aikaisemmin, siis jo tänään. Ehdotan,
että Liputin lähtisi kanssani hänen luoksensa päästäkseen kaikesta
tästä varmuuteen, ja palattuansa hän sitten ilmoittaa teille, hyvät
herrat, jo tänään, jos se on tarpeellista, olenko puhunut totta vai
enkö. Muuten, — hän katkaisi äkkiä puheensa määrättömän hermostuneena,
aivan kuin hän olisi yht'äkkiä tuntenut osoittavansa liian paljon
kunnioitusta heitä kohtaan näin puuhaillessaan ja vakuutellessaan
kaikenmoista tällaisille houkkioille, — muuten, tehkää aivan kuten
haluatte. Jollette suostu, niin liittomme hajaantuu, — mutta yksinomaan
sen vuoksi, että on ilmennyt omavaltaisuutta ja petosta. Tänä hetkenä
me siis hajaannumme eri suunnille. Mutta tietäkää se, että siinä
tapauksessa te myös, paitsi sitä epämieluisuutta ja niitä seurauksia,
joita Šatovin ilmianto voi saada aikaan, voitte vielä joutua
erääseen toiseenkin ikävyyteen, josta tarkoin mainittiin järjestöä
muodostettaessa. Mitä taas tulee minuun, niin enhän minä, hyvät herrat,
enhän minä kovinkaan pelkää teitä... Älkää luulko, että olen teihin
kovin lujasti sidottu... Mutta tämähän on muuten yhdentekevää.

— Ei, kyllä me suostumme, — ilmoitti Ljamšin.

— Muuta keinoahan ei ole, — murahti Tolkatšenko, — ja jos Liputin vain
varmentaa sen, mitä puhuitte Kirillovista, niin...

— Minä vastustan. Kaikesta sielustani vastustan tällaista veristä
päätöstä! — Virginski kohosi paikaltaan.

— No? — kysyi Pjotr Stepanovitš.

— Mitä no?

— Te sanoitte no... minä odotan.

— En luultavastikaan sanonut no... tahdoin vain sanoa, jos suostutaan,
niin...

— Niin?

Virginski vaikeni.

— Luulen, että varsin hyvin saattaa panna alttiiksi oman elämänsä
turvallisuuden, — Erkel avasi nyt suunsa, — mutta jos yhteinen asia
siitä kärsii, niin ajattelenpa, että silloin ei saa uskaltaa panna
alttiiksi omaakaan elämäänsä...

Hän sotkeutui sanoihinsa ja punastui. Vaikka kullakin heistä oli kyllä
tekemistä itsensäkin kanssa, niin kuitenkin he kaikki katsahtivat
häneen ihmetellen, siinä määrin tuntui odottamattomalta hänen
puhumisensa.

— Minä kannatan vain yhteistä asiaa, — sanoi Virginski samassa.

Kaikki kohosivat paikoiltaan. Päätettiin huomenna puolenpäivän aikoihin
kokoontua vielä kuulemaan kunkin tuomia viestejä, vaikkakaan ei
määrättäisi aivan tarkkaa kokoontumisaikaa, ja sitten päätettäisiin
lopullisesti asiasta. Sovittiin paikasta, joksi määrättiin
kirjapainimen säilytyspaikka, osat ja tehtävät jaettiin. Liputin ja
Pjotr Stepanovitš lähtivät viipymättä yhdessä Kirillovin luo.



II.


Kaikki meikäläiset uskovat, että Šatov voisi ilmiantaa heidät, mutta
uskottiin sekin, että Pjotr Stepanovitš leikitteli heidän kanssansa,
siirteli heitä kuten pelinappuloita. Mutta kuitenkin kaikki tiesivät
saapuvansa täysilukuisina määräpaikalle ja tiesivät senkin, että
Šatovin kohtalo ratkaistaisiin. He tunsivat kuten kärpäset joutuneensa
äärettömän suureen hämähäkinverkkoon, tuskittelivat itseksensä, mutta
vapisivat kuitenkin pelosta.

Pjotr Stepanovitš oli epäilemättä heitä kohtaan rikkonut. Kaikki
olisi voinut käydä paljon sujuvammin ja helpommin, jos hän pisarankin
verran olisi yrittänyt kaunistella totuutta. Sen sijasta, että hän
olisi esittänyt tapahtuman sopivassa valossa, jonakin roomalaisen
kansalaistehtävänä tai jonakin muuna sentapaisena, hän vetosi vain
raakaan pelkurimaisuuteen kehoittaen heitä pelastamaan oman nahkansa,
mikä jo oli suorastaan epäkohteliastakin. Tietenkin oli kysymyksessä
taistelu olemassaolosta, eikä suurempaa aatetta oikeastaan ole
olemassakaan, senhän jokainen varsin hyvin tietää, mutta kuitenkin
kaikitenkin...

Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa laskea liikkeelle roomalaisia,
hän oli jo itsekin suistunut raiteilta. Stavroginin karkaaminen sai
hänet hämilleen ja masensi häntä. Hän oli puhunut omiansa väittäessään,
että Stavrogin oli muka lähtiessään puhutellut virkaatekevää
kuvernööriä. Sepä siinä kuohuttavinta olikin, että tämä oli lähtenyt
ketään tapaamatta, tapaamatta edes äitiänsä, — ja tuntui todellakin
ihmeelliseltä, että hänen oli sallittu lähteä noin rauhassa. (Myöhemmin
esivallan oli laadittava asiasta Pietariin lähetettäväksi aivan
erikoinen selvitys.) Pjotr Stepanovitš keräili tietoja kaiken päivää,
mutta turhaan. Hän ei liene vielä koskaan näin paljon puuhaillut.
Miten olisi hän saattanut, miten olisi voinut noin kerta kaikkiansa
luopua Stavroginista! Kas sen vuoksi hän ei mitenkään ollut voinut
käyttäytyä hellästi meikäläisiä kohtaan. Sitäpaitsi he olivat ottaneet
häneltä aseet käsistä: hän oli jo itsekin päättänyt viipymättä
rientää Stavroginin jälkeen, mutta nyt pidätti häntä Šatov, hänen oli
lopullisesti lujitettava viisikko kaiken varalta. »Eihän sitäkään
suotta pidä hylkiä, ehkäpä vielä sattuu olemaan tarpeenkin. Näin luulen
hänen miettineen.»

Mitä taas tulee Šatoviin, niin Pjotr Stepanovitš oli todellakin aivan
varma siitä, että tämä tekisi ilmiannon. Hän oli tosin valehdellut
meikäläisille ilmiannosta. Hän ei ollut koskaan mitään sentapaista
nähnyt eikä mistään sentapaisesta kuullut, mutta kuitenkin hän oli
siitä yhtä varma kuin siitäkin, että kaksi kertaa kaksi on neljä.
Hänestä oli näet aina tuntunut siltä, että Šatov ei kestäisi sitten,
kun hetki löisi, — ei kestäisi Lizan eikä Marja Timofejevnan kuolemaa,
ja että hän tällöin lopultakin tekisi päätöksensä. Kukapa sen varmasti
tietää, ehkäpä hänellä todella oli jotakin syytä olettaa tällaista.
Tiedettiinhän, että hän sitäpaitsi henkilökohtaisesti vihasi Šatovia,
heidän välillään oli ollut joku riita, eikä Pjotr Stepanovitš suonut
koskaan anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Luulenpa melkein, että tämä
juuri oli pääasiallisimpana syynä kaikkeen.

Jalkakäytävät ovat meillä kapeita, tiilillä laskettuja samoin kuin
ajotietkin. Pjotr Stepanovitš asteli keskellä jalkakäytävää pitäen
sitä kokonaan halussaan, välittämättä vähääkään Liputinista, jolle
tuskin jäi tilaa hänen rinnallansa, niin että tämän oli tuon tuostakin
joko kuljettava askelta edellä tai askelta jäljempänä tai jos tahtoi
keskustella kulkien rinnakkain, hänen oli tepasteltava kadun loassa.
Pjotr Stepanovitš muisti samassa, miten hän aivan äsken oli samoin
kiiruhtanut loassa pienin askelin ehtiäksensä Stavroginin mukaan, joka
aivan samoin kuin hän itse nyt asteli keskellä jalkakäytävää pitäen
sitä yksin hallussaan. Hän muisti sen kohtauksen kokonaan, ja raivo
salpasi hänen henkeänsä.

Mutta Liputinin henkeä salpasi loukkaus. Olisihan Pjotr Stepanovitš
saanut kohdella muita meikäläisiä miten tahansa, mutta miksi hän
kohteli näin häntä? Kaikista meikäläisistä hän näet tiesi eniten,
oli asioita perin lähellä, hänelle oli ilmaistu mitä salatuimmat
yksityiskohdat, ja olihan hän näihin asti, vaikkakin tosin välillisesti
mutta kuitenkin alituisesti ollut työssä mukana. Voi, hän tiesi hyvin,
että kaikkein äärimmäisessä tapauksessa Pjotr Stepanovitš voi vielä
nytkin saattaa hänet turmioon. Pjotr Stepanovitšia hän oli jo kauan
vihannut, eikä suinkaan sen vuoksi, että tämä oli vaarallinen, vaan
yksinomaan tämän ylimielisen kohtelun vuoksi. Nyt, kun oli tullut
ratkaiseva hetki, hän tuskitteli kaikista meistä enimmän. Voi, hän
tiesi, että hän »kuten orja» olisi huomenna ensimmäisenä paikalla,
toisipa vielä muutkin muassaan, mutta jos hän suinkin huomiseen
mennessä voisi tappaa Pjotr Stepanovitšin itseään vahingoittamatta,
niin hän epäilemättä tekisi senkin.

Omiin tuntemuksiinsa vaipuneena hän oli vaiti ja seurasi peloissaan,
arkana kiduttajaansa. Tämä näytti hänet kokonaan unohtaneen, töykki
vain silloin tällöin häntä varomattoman epäkohteliaasti kyynärpäällään.
Yht'äkkiä Pjotr Stepanovitš pysähtyi kaikkein huomattavimmalle
kadullemme ja meni teetupaan.

— Mihinkäs te nyt? — Liputinin veri kuohahti.

— Tämähän on teetupa.

— Tahdon syödä pihvin.

— Hyväinen aika, tämähän on aina täynnä kansaa.

— Olkoon, mitäpä siitä.

— Mutta... me myöhästymme. Kello on jo kymmenen.

— Eihän sieltä voi myöhästyä.

— Niin, mutta minä myöhästyn, ne odottelevat minua takaisin!

— Odotelkoot. Typerätä teidän on oikeastaan mennäkään sinne. Teidän
touhuamisenne vuoksi en tänään ole ehtinyt edes syödä. Ja mitä
myöhemmin joudumme Kirillovin luo, sitä varmempi on asiamme.

Pjotr Stepanovitš meni erikoishuoneeseen. Liputin istuutui vihaisin
ja loukkaantunein ilmein syrjemmäksi nojatuoliin ja katseli hänen
syöntiänsä. Kului puoli tuntia, ehkäpä enemmänkin. Pjotr Stepanovitš
ei hätäillyt, söi hyvin ruokahaluin, soitti tarjoilijaa, vaati
toisenlaista sinappia, sitten olutta eikä puhunut sanaakaan. Hän näytti
vaipuneen syviin mietteisiin. Hän saattoi hoitaa kahta asiaa yht'aikaa
— syödä maukkaasti ja vaipua mietiskelyyn. Liputinin viha häntä kohtaan
kasvoi siinä määrin, että hän ei jaksanut enää irroittaa katsettansa
hänestä. Tämä muistutti jo jonkinlaista hermokohtausta. Hän seurasi
jokaista lihanmurusta, jonka Pjotr Stepanovitš vei suuhunsa, vihasi sen
vuoksi, että hän leikkasi sitä, pureskeli sitä, imeskeli rasvaisimpia
paloja, vihasi jo viimein koko pihviä. Lopulta hänen silmänsä kävivät
hämäriksi, päätä alkoi huimata, kuuma ja kylmä karsi vuoroitellen hänen
selkäpiitänsä.

— Te ette näy tekevän siellä mitään, lukekaahan tämä! — Pjotr
Stepanovitš heitti hänelle jonkin paperin. Liputin lähestyi kynttilää.
Paperi oli huonolla käsialalla kirjoitettu täyteen, ja jokaiselta
riviltä oli aina jotakin tuhrittu näkymättömäksi. Ennenkuin hän oli
saanut siitä vähääkään selvää, Pjotr Stepanovitš oli jo maksanut
laskunsa ja teki poislähtöä. Katukäytävällä Liputin ojensi paperin
hänelle takaisin.

— Pitäkää se, sanon sitten myöhemmin. Mutta mitä te itse muuten siitä
ajattelette?

Liputin aivan vavahti.

— Minun mielestäni... tuonkaltainen julistus on naurettavan joutava.

Viha oli murtanut sulkunsa. Hän tunsi aivan kuin jotkin kädet olisivat
siepanneet hänet ja lähteneet häntä kantamaan.

— Jos me teemme päätöksemme, — hän vapisi lievästi koko ruumiiltaan,
— ja rupeamme levittämään tuonkaltaisia julistuksia, niin me tuolla
typeryydellämme ja asianymmärtämättömyydellämme saamme kaikki
halveksimaan itseämme.

— Hm! Olen toista mieltä, — Pjotr Stepanovitš asteli lujin askelin.

— Mutta minäpä ajattelen toisin. Itsekö te todellakin olette tuon
sepittänyt?

— Se ei kuulu teihin.

— Luulenpa sen olevan samasta lähteestä kuin tuo runopahainen _Kirkas
sielu_, se jonninjoutava runo, eikä se mitenkään voi olla Herzenin
sepittämä.

— Te valehtelette. Runo on hyvä.

— Ihmettelenpä esimerkiksi sitäkin, — Liputin antoi henkensä
liitää leikitellen, — miten meille saatetaan edes ehdottaa
sellaista toimintaa, joka veisi kaiken epäonnistumiseen. On aivan
ymmärrettävää toivoa, että Euroopassa kaikki menisi kumoon, sillä
onhan siellä olemassa oikea köyhälistö, mutta mehän olemme täällä vain
asianharrastajia, ja minun mielestäni me toistaiseksi yritämme vain
heittää sumua toisten silmille.

— Luulin, että olisitte fourieristi.

— Fourier'lla se on toisin, aivan toisin.

— Tiedän, että kaikki on lorua.

— Ei, Fourier'lla ei ole lorua... Suokaa anteeksi, mutta en mitenkään
saata uskoa, että toukokuussa saataisiin syntymään kapina.

Liputin otti jo takkinsa napit auki, hänen alkoi olla niin kuuma.

— Riittää jo. Mutta etten tässä unohtaisi, — Pjotr Stepanovitš siirtyi
äärettömän kylmäverisesti toiseen asiaan. — Tämä lappu teidän on
omakätisesti ladottava ja painettava se. Šatovin kirjapainimen me
kaivamme esille, ja te otatte sen vastaan jo huomenna. Koettakaa latoa
se mahdollisimman lyhyessä ajassa ja painakaa niin monta kappaletta
kuin suinkin sekä levitelkää sitten kaiken talvea. Tarkemmat ohjeet
saatte myöhemmin. Niitä täytyy olla mahdollisimman paljon, sillä niitä
tullaan vaatimaan toisiinkin paikkoihin.

— E-ei, saatte suoda anteeksi, mutta minä en ota toimittaakseni
tällaista, kieltäydyn.

— Ja otatte sen kuitenkin. Toimin keskusjärjestön määräyksestä, ja
teidän on toteltava.

— Mutta minäpä luulen, että meidän ulkomaiset keskuksemme ovat
unohtaneet tyystin venäläisen todellisuuden ja katkaisseet kaiken
suhteensa siihen, ja senvuoksi he vain hourailevat. Luulenpa niinkin,
että täällä Venäjällä noiden useiden satojen viisikkojen tilalla ei
olekaan muuta kuin me yksin ja ettei minkäännäköistä verkkoakaan ole. —
Liputin oli aivan hengästymäisillään.

— Sitäkin inhoittavampaa, että te uskomatta edes itse asiaan olette
ruvennut sitä kannattamaan... ja juoksette nyt tuossa vierelläni kuten
inhoittava rakkikoira.

— E-en, en minä juokse. Meillä on täysi oikeus erota ja muodostaa oma
järjestömme.

— Pöllö! — Pjotr Stepanovitšin ääni jymähti äkkiä ankarana, ja hänen
silmänsä leimahtivat.

Molemmat seisoivat jonkin hetken toinen toistansa vastapäätä. Pjotr
Stepanovitš kääntyi viimein ja lähti itsetietoisena äskeistä tietänsä.

Liputinin mieleen sävähti salamana ajatus: »Käännyn ja palaan.
Jollen nyt käänny, en palaa koskaan.» Hän kulki kymmenen askelta
näin ajatellen, mutta yhdennettätoista ottaessaan hänen mielessään
syttyi uusi, uhkarohkea ajatus: hän ei kääntynytkään eikä palannut. He
saapuivat Filippovin talon luo, mutta jo sitä lähestyessään he kauempaa
kiersivät nurkan taakse, tai paremmin sanoen, tuiki näkymätöntä
jalkapolkua pitkin lauta-aidan vieritse, niin että heidän oli jonkin
aikaa yritettävä pysytellä jyrkällä ojanrinteellä, jossa eivät
jalat tahtoneet pysyä, niin että oli tuon tuostakin haettava tukea
aidasta. Vinoon taipuneen lauta-aidan kaikkein pimeimmästä nurkasta
Pjotr Stepanovitš irroitti laudan. Näin muodostui aukko, johon hän
samassa katosi. Liputin oli ihmeissään, mutta sujuttautui hänkin siitä
vuorostaan, ja sen jälkeen lauta asetettiin paikoilleen. Tämä oli sama
salainen käytävä, jota myöten Fedjka oli kömpinyt Kirillovin luo.

— Šatovin ei pitäisi saada tietää, että me olemme täällä, — kuiskasi
Pjotr Stepanovitš Liputinille.



III.


Kirillov, kuten tavallisestikin tähän aikaan, istui nahkasohvallaan
teen ääressä. Hän ei kohottautunut tulijoita vastaan, mutta muutti
asentonsa vieläkin leväperäisemmäksi ja katsahti levottomana tulijoihin.

— Ette ole erehtynyt, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Tulen juuri sen
vuoksi.

— Tänäänkö?

— Ei, ei, huomenna... näihin aikoihin.

Hän kiiruhti istuutumaan pöydän luo hiukan levottomana tarkastellen
hätääntynyttä Kirillovia. Tämä oli jo muuten ennättänyt rauhoittua ja
oli taas kuten tavallisesti.

— Nämä kun eivät tahdo uskoa. Ettehän suutu, että toin tänne Liputinin?

— Tänään en suutu, mutta huomenna tahdon yksin.

— Mutta ei vain aikaisemmin, ei ennen kuin minä tulen, ja sitten minun
läsnäollessani.

— Minä en tahtoisi teidän läsnäollessanne.

— Muistattehan luvanneenne allekirjoittaa kaiken, mitä sanelisin teille.

— Minusta on yhdentekevää. Mutta viivyttekö nyt kauan?

— Minun on tavattava muudan henkilö ja oltava täällä puoli tuntia,
olipa se sitten teidän mieleenne tai ei. Puolen tunnin ajan minä istun
täällä.

Kirillov vaikeni. Liputin oli sillä aikaa asettunut syrjemmäksi,
arkkipiispan kuvan alle. Äskeinen uhkarohkea ajatus valtasi yhä enemmän
hänen mielensä. Kirillov tuskin huomasi häntä. Liputin oli tuntenut jo
kauan Kirillovin teorian ja oli aina hänelle nauranut. Mutta nyt hän
istui ääneti ja katseli synkkänä ympärilleen.

— Minäpä en kieltäytyisi teestäkään, — Pjotr Stepanovitš siirsi
tuoliansa lähemmäksi. — Söin äsken pihviä ja suorastaan odotin saavani
täällä teetä.

— Juokaa, jos tahdotte.

— Aikaisemmin te itse aina sitä tarjoilitte, — huomautti Pjotr
Stepanovitš happamesti.

— Sehän on yhdentekevää. Juokoon Liputinkin.

— E-ei, minä... en voi.

— En tahdo vaiko en voi? — Pjotr Stepanovitš kääntyi nopeasti hänen
puoleensa.

— Heidän luonansa minä en rupea, — Liputin kieltäytyi tarkoituksellisen
jyrkästi.

Pjotr Stepanovitš rypisti kulmiansa..

— Kajahtaa mystisismille. Piru sen oikein tietää, mitä miehiä te kaikki
olette!...

Kukaan ei vastannut hänelle, he olivat vaiti kokonaisen minuutin ajan.

— Tiedän vain yhden asian, — hän lisäsi siten yht'äkkiä jyrkästi,
— mitkään ennakkoluulot eivät voi estää ketään meistä täyttämästä
velvollisuuttamme.

— Stavrogin onko matkustanut? — Kirillov kysyi.

— On.

— Siinä hän teki oikein.

Pjotr Stepanovitšin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä.

— Minusta on yhdentekevää mitä te ajattelette, kunhan vain jokainen
pysyy sanassaan.

— Minä pysyn sanassani.

— Olen muuten aina ollut varma siitä, että te täytätte velvollisuutenne
kuten ainakin riippumaton ja edistysmielinen mies.

— Mutta te olette naurettavia.

— Se ei tee mitään, olen iloinen voidessani naurattaa teitä. Olen aina
iloinen voidessani olla mieliksi.

— Te tahtoisitte mielellänne, että ampuisin itseni, ja pelkäätte, että
jos minä yht'äkkiä?

— Katsokaahan, tehän olette itse yhdistänyt suunnitelmanne meidän
toimintaamme. Luottaen suunnitelmaanne me olemme nähkääs jo ryhtyneet
johonkin, niin että te ette voi nyt enää mitenkään kieltäytyä, sillä
muutenhan te olisitte vetänyt meitä nenästä.

— Ei teillä ole oikeutta.

— Ymmärrän, ymmärrän, teillä on täysi vapaus, emmekä me voi mitään,
mutta pääasia onkin, että te käytätte tuota täyttä vapauttanne
toivomallamme tavalla´...

— Ja minunko on otettava niskaani kaikki ilkityönne?

— Kuulkaahan, Kirillov, ettehän te vain pelkää? Jos aiotte kieltäytyä,
niin ilmoittakaa se heti paikalla.

— Minä en pelkää.

— Minä vain sen vuoksi, että te kyselette niin paljon.

— Pianko lähdette?

— Taas te kysytte?

Kirillov katsahti häneen inhon ilmein.

— Nähkääs, — Pjotr Stepanovitš jatkoi puhettaan yhä enemmän vihastuen
ja käyden levottomaksi, tapaamatta enää oikeata puheensävyä, — te
siis tahdotte, te tahdotte, että minä lähtisin ja että te pääsisitte
yksinäisyyteen keskittyäksenne, mutta nämä ovat vaarallisia merkkejä,
vaarallisia teille ennen kaikkea. Te tahdotte ajatella paljon. Minun
mielestäni olisi parasta olla ajattelematta. Mutta te teette todellakin
minut levottomaksi.

— Minusta on pahinta vain se, että sinä hetkenä luonani on sellainen
inhoittava ilkiö kuin te.

— No, se nyt on yhdentekevää. Minähän voin mennä siksi aikaa vaikkapa
portaille seisomaan. Jos te aiotte kuolla ettekä vielä osaa suhtautua
siihen rauhallisemmin, niin... se saattaa jo olla vaarallista. Minähän
voin mennä ulkoportaille, ja te voitte olettaa, etten ymmärrä mitään ja
että olen määrättömästi teitä alempana oleva ihminen.

— Ei, ette te ole määrättömästi; teillä on lahjoja, mutta on paljon,
mitä te ette ymmärrä, sillä olette alhainen ihminen.

— Hauskaa kuulla. Hauskaa kuulla. Johan sanoin, että mielelläni tuotan
toisille hauskuutta, etenkin iltaisena hetkenä.

— Ette ymmärrä mitään.

— Te tahdotte sanoa, että minä... joka tapauksessahan kuuntelen teitä
kunnioittavasti.

— Te ette voi mitään; ette voi peittää edes pientä vihaanne, vaikka
teille onkin epäedullista näyttää sitä. Te suututatte minut, ja entäpä
jollen tahdokaan vielä puoleen vuoteen?

Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa.

— En ole ymmärtänyt koskaan yhtään mitään teidän teoriastanne, mutta
tiedän, että te ette ole keksinyt sitä meitä varten ja että saatatte
sen myös täytäntöön ilman meitä. Tiedän myös, että te ette ota
nielaissut aatetta, vaan aate on nielaissut teidät, ettekä te siis enää
voi siirtää sitä toistaiseksi.

— Kuinka? Minutko aate nielaissut?

— Aivan niin.

— Minä en ole siis nielaissut aatetta? Se on hyvä. Teillä on hieman
järkeä. Mutta te kiusoittelette, ja minä olen ylpeä.

— Sepä oivallista, sepä oivallista. Sitä juuri tarvitaankin, tarvitaan
juuri sitä, että olisitte ylpeä.

— Riittää. Te otatte juonut jo, menkää.

— Piru periköön, ei auta muu, — Pjotr Stepanovitš nousi paikaltaan. —
Mutta lienee vieläkin liian aikaista. Kuulkaahan, Kirillov, kuulkaahan,
teurastajan vaimon luona kai tapaan tuon henkilön, ymmärrättehän? Vai
onko hänkin ehkä valehdellut?

— Ette tapaa, sillä hän on täällä eikä siellä.

— Miten niin — täällä, piru vieköön, missä?

— Istuu keittiössä, syö ja juo.

— Kuinka hän on uskaltanut? — Pjotr Stepanovitš punastui harmista. —
Hän oli velvollinen odottamaan... loruja! Hänellähän ei ole passia eikä
rahaa!

— En tiedä, hän tuli sanomaan hyvästi, on täysissä pukimissa,
matkavalmis. Lähtee eikä palaa. Hän sanoi, että olette konna, eikä
lupaa odottaa rahojanne.

— Ahaa! Hän pelkää, että minä... No niin, minähän voisin hänet jo
nytkin, jos... Missä hän on, keittiössäkö?

Kirillov aukaisi sivuoven, joka vei pikkuruikkuiseen, pimeään
huoneeseen. Tästä huoneesta vei kolme porrasaskelmaa alas keittiöön,
suoraan siihen väliverholla erotettuun nurkkaukseen, jossa tavallisesti
sijaitsi keittäjättären vuode. Täällä nurkassa, pyhäinkuvien alla,
maalaamattoman ja kattamattoman pöydän ääressä istui nyt parhaillaan
Fedjka. Hänen edessään pöydällä oli puolen tuopin viinapullo,
lautasella oli leipää ja savivadissa kylmää lihaa sekä perunoita.
Hän söi tätä kylmää ruokaa ja oli jo puolijuovuksissa, mutta istui
kuitenkin lyhyt turkki yllään, nähtävästi lähtöön valmiina. Väliseinän
toisella puolella porisi kiehuva teekeitin, mikä ei suinkaan ollut
aiottu Fedjkaa varten, vaikka Fedjka aina sytytellen puhaltelikin
siihen ja oli nyt jo melkein viikon verran joka yö hoidellut sitä
»Aleksei Nilytšiä varten, he kun ovat tottuneet siihen, että öisin on
teetä saatavana». Uskon varmasti, että lihan samoin kuin perunatkin
Kirillov itse oli paistanut Fedjkaa varten jo aamulla, koska hänellä ei
ollut keittäjätärtä.

— Mistä sinä tällaista olet saanut päähäsi? — Pjotr Stepanovitš livahti
alas. — Miksi et odottanut siellä, missä oli käsketty odottaa?

Ja hän lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään. Fedjka kyyristyi kokoon.

— Odotahan sentään, Pjotr Stepanovitš, odotahan, — sanoi Fedjka
hienostelevasti, lausuen jokaisen sanan erikoisen selvästi, — sinun
on ennen kaikkea käsitettävä se, että olet nyt hienolla vissiitillä
herra Kirillovin, Aleksei Nilytšin luona, jonka saappaita siivoomaan
tuskin kelpaisit, sillä sinuun verraten hän on sivistynyt järkimies ja
sinä olet kaiken kaikkiaan vain — hyi olkoon! — Ja hienostelevasti hän
kuivin suin oli sylkäisevinään nurkkaan päin. Hänessä huomasi röyhkeätä
päättäväisyyttä ja jonkinlaista varsin vaarallista teeskenneltyä,
rauhallista jaarittelun halua, joka aina käy lopullisen purkauksen
edellä. Mutta Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa huomata vaaraa,
eikä sellainen olisi soveltunut hänen käsityksiinsä. Päivän tapahtumat
ja epäonnistumiset olivat saaneet kokonaan hänen päänsä pyörälle...
Liputin katseli uteliaana alas kolmen askelman korkeudelta, pimeästä
nurkkasesta.

— Tahdotko, vai etkö tahdo saada oikeata passia ja kosolti rahaa
voidaksesi matkustaa, minne on käsketty? Tahdotko vai etkö tahdo?

— Näetkös, Pjotr Stepanovitš, sinä olet alusta alkaen yrittänyt pettää
minua, ja senvuoksi sinä minun mielestäni oletkin aivan täysi lurjus.
Tismalleen samanlainen kuin inhoittava ihmistäi, — kas, sellaisena
minä sinua pidän. Lupasit minulle viattomasta verestä paljon rahaa
ja vannoit herra Stavrogininkin puolesta, siitäkin huolimatta, että
kaikki oli vain sinun omaa kehnouttasi. En ole pisarankaan vertaa
ottanut siihen osaa, puolestatoista tuhannesta puhumattakaan, ja herra
Stavrogin on läimähdytellyt sinua jo molemmille poskille, minkä me jo
varsin hyvin tiedämme. Nyt sinä uudelleen uhkailet ja tarjoilet rahoja,
mutta minkä vuoksi — kas, siitä vaikenet. Mutta minäpä mielin, että
aikonet kai lähettää minut Pietariin kostamaan vihaasi, jota tunnet
herra Stavroginia, Nikolai Vsevolodovitšiä kohtaan, koskapa luotat
minun herkkäuskoisuuteeni. Ja tämän vuoksi juuri sinä itse oletkin
murhaaja. Ja tiedätkö, mitä ansaitsisit jo yksistään siitä pykälästä,
että olet saastaisuudessasi lakannut uskomasta itse Jumalaan, kaiken
Luojaan? Tämähän on aivan samaa, kuin jos olisit epäjumalanpalvelija,
ja kuulut siis samaan ryhmään kuin tataari tai mordvalainen. Aleksei
Nilytš, koskapa on filosofi, on kai sinulle selittänyt, mikä on
totinen Jumala, Herra Luoja, sekä myös sen, miten maailma on luotu,
selvitellyt kaiken tulevaisenkin, kaiken olevaisen uudelleensyntymä
sen, samoin kuin Ilmestyskirjan kaikki pedotkin. Mutta sinä, kuten
järjetön epäjumala, olet mykkänä ja kuurona vastustanut ja saattanut
samaan tilaan vänrikki Ertelevinkin, aivan samoin kuin tekee tuo julma
viettelijäkin, jota ateistiksi sanotaan...

— Ah, sinä, humalainen sika! Itse hamuilee poveensa pyhäinkuvia ja
kuitenkin on julistavinaan Jumalan lakia!

— Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, olen tosin niitä hamuillut, mutta minähän
otin niistä vain »helmikit», ja mistäpä sinä sen tiedät, ehkäpä minun
kyyneleni on Kaikkivaltiaan ahjossa sinä samaisena hetkenä muuttanut
muotoansa kärsimän! vääryyden vuoksi, koskapa olen aivan tismalleen
se samainen orpo-rukka, joka ei omista kiveäkään, jolle hän päänsä
kallistaisi. Oletkohan lukenut kirjoista, mitenkä kerrankin muinaisina
aikoina muudan kauppias, aivan samoin kyynelissä huokaillessaan ja
rukoillessaan, anasti Pyhältä Neitsyeltä tämän pyhimyskehästä helmen,
ja miten hän sitten kaiken kansan nähden polvistuneena palautti koko
sen hinnan kuvan juureen sekä miten Pyhä Äiti Puolustajamme kaikkien
ihmisten nähden peitti hänet viittansa liepeellä, niin että tästä
niihin aikoihin syntyi suorastaan ihme, ja esivallan toimesta annettiin
käsky merkitä kirjoihin tämä tapaus aivan tismalleen. Mutta sinäpä
päästit hiiren, häpäisit siis itse Jumalan sormea. Ja jollet olisi
ollut minun herrani jo syntymästäni saakka, herra, jota jo poikasena
näillä käsilläni kantelin, niin sellaisena, kuin nyt olen, tekisin
sinusta lopun, liikahtamattakaan paikaltani.

Pjotr Stepanovitš joutui hirveään raivoon.

— Sano, näitkö tänään Stavroginin?

— Sitä sinä et rohkene minulta kysyä koskaan. Herra Stavrogin katselee
sinuun ihmetellen, ja vaikka hän toiveissaan olisikin sinua alempana,
hän ei kuitenkaan ole antanut määräystä, vielä vähemmän rahaa. Sinä
olet minut pettänyt.

— Rahat sinä saat, ja nuo kaksituhatta samoin, sitten Pietarissa, koko
summan samalla kertaa, ja saatpa enemmänkin.

— Sinä, herttaiseni, valehtelet, ja oikein naurattaa katsella sinua,
niin olet herkkäuskoinen. Sinuun verrattuna herra Stavrogin seisoo
aivan kuin portailla, ja sinä räyskit häntä kohden alhaalta käsin
kuten tyhmä koiranpenikka, sill'aikaa kuin hänen mielestänsä olisi jo
liian suuri kunnianosoitus sekin, jos hän sieltä ylhäältä sylkäistä
ruiskauttaisi päällesi.

— Mutta tiedätkö sinä, — Pjotr Stepanovitš vimmastui, — että minä
sinua heittiötä en päästä täältä askeltakaan, vaan vien sinut suoraan
poliisin haltuun.

Fedjka hypähti seisomaan, ja hänen silmänsä välähtivät raivosta. Pjotr
Stepanovitš sieppasi revolverin. Tapahtui pikainen ja inhoittava
näytelmä: ennenkuin Pjotr Stepanovitš oli ennättänyt kohottaa häntä
kohti revolverinsa, Fedjka oli jo samassa ponnahtanut ja lyönyt häntä
kaikin voimin poskelle. Samana hetkenä kajahti toinenkin kauhea lyönti,
sen jälkeen kolmas, neljäs ja yhä samalle poskelle. Pjotr Stepanovitš
hölmistyi, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, hän yritti mutista
jotakin ja romahti samassa pitkin pituuttaan lattialle..

— Kas, siinä on teille, ottakaa hänet nyt! — Fedjka kiljaisi
voitonvarmuus äänessään, sieppasi rahin alta lippalakkinsa ja myttynsä
sekä katosi. Pjotr Stepanovitš korahteli tunnottomana. Liputin ajatteli
jo, että oli tapahtunut murha. Kirillov juoksahti tuota pikaa keittiöön.

— Valelkaa vedellä! — hän huudahti ja ammennettuaan jollakin
rauta-astialla sangosta vettä; kaatoi sen tämän päähän. Pjotr
Stepanovitš liikahti, kohotti päätänsä, nousi istumaan ja katseli
mitään ymmärtämättä eteensä.

— No, miltä tuntuu? — kysäsi Kirillov. Pjotr Stepanovitš katsahti
häneen tarkkaavaisesti kuitenkaan tuntematta häntä. Mutta huomattuaan
keittiöstä kurkistelevan Liputinin hän hymähti ilkeästi ja hypähti
samassa pystyyn siepattuaan lattialta revolverinsa.

— Jos teidän päähänne pälkähtää huomenna karata, kuten teki Stavrogin
roisto, — ja hän hyökkäsi vimmoissaan Kirillovia kohti aivan kalpeana,
änkyttäen, voimatta lausua selvään sanoja, — niin minä hirtän teidät
kuten kärpäsen... vaikka toisella puolen maapalloa... murskaan...
ymmärrättekö!

Ja hän tähtäsi Kirillovia revolverillaan suoraan otsaan, mutta samassa
hän taas näkyi muistavan jotain ja antoi kätensä vaipua alas, vei
revolverin taskuunsa ja sanomatta sanaakaan juoksi pois talosta.
Liputin lähti hänen jälkeensä. He sujuttautuivat taas äsken mainitusta
läpikulkupaikasta ja kulkivat notkelman reunaa myöten pidellen kiinni
aidasta, Pjotr Stepanovitš alkoi taas harppailla nopeasti poikkikatua
myöten, niin että Liputin tuskin jaksoi seurata häntä. Ensimmäisessä
kadunristeyksessä hän äkkiä pysähtyi.

— Mitä nyt? — hän kääntyi vetoavasti Liputinin puoleen.

Liputin muisti revolverin olemassaolon ja vapisi yhä vielä äskeistä
näytelmää muistellessaan, mutta kuitenkin livahti hänen kieleltänsä
äkkiä:

— Luulenpa... luulenpa, että Taškentissa mielet kuohui... mutta ehkä
ylioppilasta ei sittenkään odoteta niin perin kärsimättömästi...

Näittekö, mitä Fedjka joi keittiössä?...

— Mitä joi? Viinaa tietysti.

— No, tietäkää siis, että hän viimeisen kerran elämässään joi viinaa.
Kehoitan teitä pitämään tämän mielessänne tulevaisen varalta. Mutta nyt
hävitkää hiiteen, en tarvitse teitä ennen kuin huomenna. Mutta varokaa
tekemästä tyhmyyksiä.

Liputin livisti kotiinsa pää kolmantena jalkana.



IV.


Hänellä oli ollut varattuna jo kauan vieraalle nimelle otettu
passi. Omituista oli ajatella, että tämä täsmällinen ihmispahainen,
pikkumainen perhetyranni, joka tapauksessa virkamies (vaikka olikin
fourieristi) ja päällepäätteeksi vielä kapitalisti ja koronkiskuri,
— oli jo aikoja sitten hautonut mielessään haaveellisia kuvitelmia
ja hankkinut kaiken varalta itselleen tämän passin livahtaakseen sen
avulla ulkomaille, _jos_... hän siis piti mahdollisena tätä »_jos'ia_»!
Eihän hän tietenkään itse olisi koskaan osannut määritellä, mitä tämä
_jos_ saattoi merkitä...

Mutta nyt se oli tullut määritellyksi aivan kuin itsestään ja aivan
odottamattomalla tavalla. Se rohkea ajatus, joka oli ollut hänen
mielessään Kirillovin luo tultaessa sen jälkeen, kuin hän oli
kuullut Pjotr Stepanovitšin sättivän häntä kadulla »pöllöksi», oli
nimittäin se, että hän huomenna heti aamun koittaessa jättäisi kaiken
ja yrittäisi lähteä ulkomaille! Sen, joka ei usko, että tällaisia
fantastisia yrityksiä saattaa tapahtua meidän niin perin tavallisessa
todellisuudessamme, vieläpä yhä nytkin, sen ei tarvitsisi, saadakseen
tästä varmuutta, tehdä muuta kuin ottaa selvä kaikkien ulkomailla
oleskelevien venäläisten emigranttien elämäkerroista. Ei ainoankaan
sellaisen matka ole ollut viisaammin ja todellisemmin perusteltu.
Kaikkialla voi havaita samaa hillitöntä harhakuvien valtaa eikä muuta
mitään.

Tultuaan kotiin hän ensiksi lukitsi huoneensa oven, otti esiin
matkalaukun ja alkoi suonenvedontapaisesti nytkähdellen hankkiutua
matkalle. Hänen päähuolensa olivat — rahat, se, kuinka paljon niitä
olisi otettava ja miten hän ehtisi ne pelastaa. Nimenomaan pelastaa,
sillä hänen käsityksensä mukaan oli mahdotonta enää viivytellä
hetkeäkään ja ennen aamunkoittoa oli ehdittävä jo valtatielle. Ei hän
tietänyt sitäkään, miten hän kävisi rautatievaunuun. Hän päätteli
hämärästi, että olisi noustava junaan joko toisella tai kolmannella
isommalla asemalla kaupungista lukien, ja sinne saakka oli mentävä
vaikkapa jalkaisin. Näin hän vaistomaisesti ja koneentapaisesti yritti
hyöriä matkalaukkunsa ääressä kokonainen ajatuskimppu päässään, mutta —
pysähtyikin kesken kaiken, heitti kaiken sikseen ja surkeasti valittaen
heittäytyi pitkäkseen sohvalle.

Hän tunsi ja käsitti selvästi, että hän ehkä kylläkin pakenisi,
mutta mikä ratkaisisi kysymyksen, oliko hänen paettava _ennen_ vaiko
_jälkeen_ Šatovin tapahtuman? Hän oli jo aivan voimaton. Hänessä oli
vain paljas tunteeton ruumis, jatkuvaisuuden lain vallassa oleva
massa, hänet sai liikkeelle vain jokin syrjäinen peloittava voima, ja
vaikka hänellä olikin ulkomaanpassi, vaikka hän olisikin saattanut
paeta Šatovia (sillä minkä muun vuoksi hänellä olisi ollut syytä
kiiruhtaa?), niin hän tiesi, että hän ei kuitenkaan pakenisi _ennen_
Šatovia, ei menisi Šatovia pakoon, vaan että se nimenomaan tapahtuisi
Šatovin _jälkeen_ ja että kaikki tuo on jo ennakolta päätetty sekä
varustettu allekirjoituksella ja sinetillä. Tuskin siedettävässä
tuskassaan vuoroin valitellen ja taas vaieten, joka hetki vapisten
ja itseänsä ihmetellen, hän elää retuutteli näin jotenkuten lukkojen
takana, maaten pitkällään sohvalla, aina yhteentoista saakka seuraavan
päivän aamuun asti, ja kas silloin tulikin äkkiä odotettu sysäys, joka
antoi suunnan hänen päätökselleen. Kello yhdeltätoista hän oli tuskin
tullut huoneestaan omaistensa luo, kun hän äkkiä sai tietää, että
rosvo, karannut pakkotyövanki Fedjka, joka saattoi jokaisen kauhun
valtaan, kirkkojen ryöstäjä, äskeinen murhaaja ja murhapolttaja, jota
poliisi jo seuraili, mutta jota se ei vielä kuitenkaan ollut saanut
kiinni, oli löydetty aamunkoitteessa murhattuna seitsemän virstan
päästä kaupungista, valtatieltä siitä kohdasta, josta tie haaraantuu
Zaharjinin syrjäkylään, ja että siitä puhuu nyt jo koko kaupunki.
Silloin hän lähti suin päin kotoansa ottamaan asiasta tarkempaa selvää
ja saikin tietää ensiksikin sen, että Fedjka oli löydetty murskatuin
päin, että hänet merkeistä päättäen oli ryöstetty, ja toiseksi, että
poliisilla oli täysi syy, jopa muutamia aivan varmoja todisteitakin
epäillä, että hänen murhaajansa oli špigulinilainen Fomka, se samainen,
joka nähtävästi oli ollut hänen rikostoverinansa Lebjadkinien murhassa
ja samoin poltossa, ja että heidän kesken oli syntynyt riita jo
matkalla suurista rahoista, jotka oli anastettu Lebjadkinilta ja jotka
muka Fedjka oli jonnekin piilottanut... Liputin käväisi myös Pjotr
Stepanovitšin asunnossa ja sai takaportailta käsin salaa tietää, että
Pjotr Stepanovitš oli tosin palannut eilen illalla kotiin noin puoliyön
jälkeen, kello yhdeltä, mutta sen jälkeen hän oli suvainnut nukkua
rauhallisesti kotonansa koko yön, aina kello kahdeksaan asti aamulla.
Tietenkään ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että Fedjka-rosvon
kuolema oli kaikkein tavallisimpia ja että tämänkaltainen asiain
ratkaisu useimmiten juuri päättää senkaltaisten uran, mutta omituisesti
sattuivat kuitenkin tämän tapahtuman kanssa yhteen nuo kohtalokkaat
sanat, että Fedjka muka »viimeisen kerran tänä iltana joi viinaa».
Tämä ennustus oli käynyt niin merkillisen nopeasti toteen, että
Liputin oli yht'äkkiä lakannut epäilemästä. Sysäys oli annettu. Oli
kuin kivi olisi pudonnut hänen päällensä ja murskannut hänet ainiaksi.
Palattuaan kotiinsa hän äänettömänä potkaisi jalallansa matkalaukkunsa
vuoteen alle, ja illalla hän jo ensimmäisenä ilmestyi määrähetkenä
sovitulle paikalle tapaamaan Šatovia, tosin yhä vieläkin pitäen passia
kädessään...




VIIDES LUKU.

Matkailija.



I.


Katastrofi, jossa Liza ja Marja Timofejevna olivat heittäneet
henkensä, oli vaikuttanut Šatoviin hyvin masentavasti. Mainitsin jo,
että sinä samana aamuna olin tavannut hänet ja että hän ei näyttänyt
olleen oikein järjissään. Muun muassa hän oli, mainitsin jo sen,
edellisenä iltana noin yhdeksän aikoihin (siis kolme tuntia ennen
tulipalon alkua), ollut Marja Timofejevnan luona. Aamulla hän oli
käynyt katsomassa ruumiita, mutta sikäli kuin tiedän, hän ei tänä
aamua ollut vielä suostunut antamaan minkäänlaisia todistuksia. Mutta
ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, hänen sielussaan oli alkanut riehua
todellinen myrsky, ja... ja, ja voinpa sen sanoa melkein varmasti,
hänellä oli hämärissä jo sellainenkin hetki, jolloin hän aikoi nousta,
lähteä ja — ilmaista kaiken. Mitä oli tuo _kaikki_ — sen vain hän
yksin tiesi. Tuskin hän olisi sillä saanut mitään aikaan, olisihan
vain ilmaissut itsensä. Hänellä ei ollut minkäänlaisia todistuksia
voidakseen tehdä minkäänlaisia ilmiantoja tapahtuneen ilkityön suhteen,
eikä hänellä itsellänsäkään ollut oikeastaan muita kuin sangen
hämäriä arveluita, joiden todenperäisyydestä vain hänellä itsellään
oli täysi varmuus. Mutta hän oli valmis itse tuhoutumaan voidakseen
vain »murskata ilkiöt», nämä olivat hänen omia sanojansa. Pjotr
Stepanovitš oli osunut oikeaan olettaessaan hänellä olleen tällaisia
pyrkimyksiä ja tiesi hyvin itsekin uskaltavansa liikoja siirtäessään
kauhean aikeensa täytäntöönpanon huomiseen. Hänen puoleltansa tässä
oli taas kuten tavallisesti äärettömän paljon itseluottamusta sekä
halveksumista kaikkia noita »nilviäisiä» ja erikoisesti juuri Šatovia
kohtaan. Hän oli jo kauan halveksinut Šatovia, tämän »itkuherkkää
idioottimaisuutta», kuten hän ulkomailla ollessaan oli itse hänestä
sanonut, — ja oli aina lujasti uskonut voivansa hallita täysin tätä
perin yksinkertaista miestä. Siksi häntä ei saanutkaan tänä päivänä
päästää näkyvistä, ja vaaran uhatessa oli heti katkaistava hänen
tiensä. Ja kuitenkin pelasti nämä »ilkiöt» vielä vähäksi aikaa eräs
aivan odottamaton tapaus, jota he eivät ollenkaan osanneet ottaa
lukuun...

Noin kello kahdeksan aikoihin illalla (siihen samaan aikaan,
kuin _meikäläiset_ kokoontuivat Erkelin luo ja odottelivat Pjotr
Stepanovitšia vihoissaan ja levottomina) Šatov, jota vaivasi päänkipu
ja lievä vilunhorkka, lepäsi pitkänään vuoteessaan pimeydessä, jota
ei edes kynttilä valaissut. Häntä kiusasi epätietoisuus, hän oli
vihoissaan, yritti tehdä päätöksensä, mutta ei pystynyt siihenkään
lopullisesti ja aavisti, kirouksen noustessa hänen huulillensa, että
hän ei taaskaan pääsisi mihinkään tulokseen. Vähän ajan kuluttua
hän kuitenkin silmänräpäykseksi uinahti kevyesti ja näki unta, joka
muistutti melkein painajaista. Hän uneksi, että hänet oli köytetty
nuorin vuoteeseen, että hän oli takertunut niihin eikä voinut
liikahtaakaan, vaikka koko talo jymähteli kauheista iskuista, jotka
kumahtelivat lauta-aitaan, porttiin, hänen oveensa, Kirillovin hallussa
olevaan sivurakennukseen, niin että koko talo vavahteli, ja kaukaa
kuului jokin tuttu, valittava, tuskallisia muistoja herättävä ääni,
joka kutsui häntä. Yhtäkkiä hän havahtui ja kohottautui puoleksi
vuoteeltaan. Ihmeekseen hän silloin kuuli, että porttiin todellakin
lyötiin, mutta ei likimainkaan niin kovasti, kuin miltä se oli
tuntunut unessa. Lyönnit olivat tiheitä ja itsepäisiä, ja omituinen
»tuskanpurema» ääni, joka ei kuitenkaan ollut vähääkään valittava, vaan
päinvastoin kärsimätön ja kiukkuinen, kajahteli yhä alhaalta portin
luota sotkeutuen tuon tuostakin toiseen hieman pidättyvämpään ja aivan
tavalliseen ääneen. Hän hypähti, avasi tuuletusruudun ja pisti siitä
ulos päänsä.

— Ken siellä? — hän kysäisi aivan säikähdyksestä jäykistyneenä.

— Jos te olette Šatov, — vastattiin hänelle alhaalta jyrkästi
ja lujasti — niin suvaitkaa, olkaa hyvä, ilmoittaa suoraan ja
rehellisesti, suostutteko päästämään minut sisään?

Aivan oikein: hän oli todellakin tuntenut tuon äänen!

— Marie!... Sinäkö?

— Minä, minä, Marie Šatova, ja vakuutan teille, etten enää hetkeäkään
voi pidättää täällä ajuria.

— Heti paikalla... haen vain kynttilän, — huudahti Šatov heikosti.
Hän syöksyi etsimään tulitikkuja, mutta kuten tällaisissa tapauksissa
on tavallista, tulitikut eivät mitenkään löytyneet. Hän pudotti
kynttilänjalan kynttilöineen lattialle, ja kun alhaalta taas kajahti
kärsimätön ääni, hän jätti kaiken sikseen ja pää edellä lensi
lentämällä jyrkkiä portaita alas avaamaan ulkoporttia.

— Olkaapa hyvä, pidelkää matkalaukkua, kunnes pääsen erilleni tuosta
tolvanasta, näin sanoen hänet otti vastaan alhaalla rouva Marie
Šatova ja työnsi hänen käteensä jokseenkin keveän, dresdeniläistä
tekoa olevan halvan, purjekankaisen käsilaukun, joka oli koristeltu
pronssinauloilla. Rouva itse kääntyi taas kiukkuisena ajurin puoleen.

— Rohkenenpa teille huomauttaa, että pyydätte liikoja. Siihen, että te
suvaitsitte kuljetella minua tunnin verran liikaa täkäläisiä likaisia
katuja pitkin, olette syypää yksin te, sillä ette te kai tietänyt
itsekään, missä oli tämä typerä katu ja tämä hölmönnäköinen talo.
Suvaitkaa periä kolmekymmentä kopeekkaanne, ja saatte olla aivan varma
siitä, etten anna enempää.

— Voi, rouvakultaseni, itsehän sinä osoittelit
Taivaaseenastumisenkatua, ja tämähän on Jumalanilmestyksenkatu.
Taivaaseenastumisenkatu on näiltä mailta kaukana. Saitte vain suotta
valakkani höyryämään.

— Taivaaseenastumisenkatu, Jumalanilmestyksenkatu... kaikki nämä
typerät nimitykset pitäisi teillä olla paremmin selvillä, koska olette
täkäläinen, ja sen lisäksi ette ole oikeassakaan: ennen kaikkea minä
mainitsin teille, että oli kysymys Filippovin talosta, ja tehän
vakuutitte varmasti sen tuntevanne. Jos haluatte, niin saatte syyttää
minua huomenna sovintokäräjillä, mutta nyt pyydän teitä jättämään minut
rauhaan.

— Kas, kas tässä vielä viisi kopeekkaa. — Šatov sieppasi nopeasti
taskustaan viisikopeekkaisen ja viskasi sen ajurille.

— Anteeksi, pyydän, ette saa tehdä sitä! — mme Šatovin sisu kiehahti,
mutta ajuri oli jo lähtenyt »valakkoineen» liikkeelle, ja Šatov oli
siepannut häntä kädestä ja vienyt hänet muassansa portista sisään.

— Kiiruhda, Marie, kiiruhda... tämähän on joutavaa — kuinka märkä sinä
olet. Varovaisemmin, tästä täytyy kohota, — kuinka harmillista, ettei
ole tulta, — portaat ovat jyrkät, pitele minusta lujemmin, lujemmin,
kas näin, tässä on hökkelini. Suo anteeksi, minulla ei ole tulta,
odotahan hetkinen!

Hän nosti maasta kynttilänjalan, mutta tulitikkuja hän ei vielä voinut
löytää pitkään aikaan. Rouva Šatova seisoi odottavana, liikkumattomana
ja ääneti keskellä huonetta.

— Jumalan kiitos, viimeinkin! — Šatov huudahti iloisesti saatuaan
huoneensa vihdoinkin valaistuksi. Marja Šatova tarkasti nopeasti
silmillään asunnon.

— Minulle kerrottiin, että te asutte kurjasti, mutta en kuitenkaan
luullut, että te tällä tavalla, — ja inhonsekaisin ilmein hän lähti
vuodetta kohti.

— Oh, kylläpä väsyttääkin! — voimattomana hän istahti kovalle
vuoteelle. — Pankaa matkalaukku jonnekin ja käykää istumaan tuolille.
Vaikka samantekevää, mihin käytte, kunhan ette vain pyöri tuossa
silmissäni. Tulen luoksenne vain joksikin aikaa, kunnes saan työtä,
sillä enhän tunne oloja täällä, eikä minulla ole rahaakaan. Mutta
jos tuotan teille häiriötä, niin olkaa hyvä, taaskin pyydän teitä
sanomaan suoraan, kuten olette velvollinen tekemään, jos kerran olette
rehellinen mies. Voinhan minä huomenna jotakin myydä, niin että saan
hotellilaskun suoritetuksi, mutta hotelliin suvainnette sentään saattaa
minut... Voi, kuinka väsynyt olen.

Šatov aivan vapisi.

— Ei sinun tarvitse, Marie, ei tarvitse mennä hotelliin! Mihin
hotelliin? Miksi? Miksi?

Hän risti kätensä aivan kuin olisi rukoillut.

— No niin, vaikka tullaankin toimeen ilman hotellia, niin kuitenkin on
välttämätöntä saada asia selväksi. Muistattehan kai, Šatov, että me
elimme kaksi viikkoa ja muutamia päiviä aviossa keskenämme Genevessä ja
että siitä nyt on jo kolme vuotta, kun me, muuten ilman minkäänlaista
riitaa, erosimme. Mutta älkää luulkokaan, että olen nyt palannut
uudistaakseni nuo senaikuiset tyhmyydet. Olen palannut hakemaan
työtä, ja jos olenkin tullut suoraan tähän kaupunkiin, niin olen
tehnyt sen vain siksi, että minusta on kaikki yhdentekevää. En tullut
suinkaan tänne katuakseni jotakin, suvaitkaa olla luulematta sellaisia
typeryyksiä.

— Oo, Marie! Tämä on turhaa, aivan turhaa! — Šatov murahti tuskin
kuuluvasti.

— Jos kerran asia on niin, jos kerran olette niin kehittynyt, että
saatatte ymmärtää sellaistakin, niin rohkenen lisätä, että kääntyessäni
täten teidän puoleenne ja tullessani näin teidän asuntoonne teen sen
osaksi siitäkin syystä, etten suinkaan ole koskaan pitänyt teitä
roistona, vaan ehkäpä kaikkia muita... ilkiöitä... parempana!

Hänen silmänsä leimusivat. Hän oli varmaankin saanut kärsiä
jonkinlaisten »ilkiöiden» vuoksi.

— Ja pyydän, olkaa aivan varma siitä, etten ollenkaan pilkannut teitä
ilmoittaessani äsken, että olette mielestäni muita parempi. Puhuin
suoraan, koristelematta, enkä siedäkään muunlaista. Siitä huolimatta
kaikki tämä on lorua. Olen aina uskonut, että teillä olisi tarpeeksi
järkeä olla kyllästyttämättä toista... Oh, riittää jo, väsyttää!

Ja hän katsahti Šatoviin pitkään, kiusaantuneesti ja väsyneesti.
Šatov seisoi pelokkaana hänen edessään, viiden askelen päässä
hänestä, huoneen toisella puolella, mutta kuunteli kuitenkin häntä
jokin uusi ja ennen olematon kirkastus kasvoillaan. Tämä voimakas,
karkeasyinen mies, jonka turkki oli aina pörrössä, oli yht'äkkiä
pehmentynyt ja jollakin tavoin kirkastunut. Hänen sielussaan värähti
odottamattomasti jokin aivan outo kieli. Kolme vuotta kestänyt ero,
joka oli seurannut rikkoutunutta avioliittoa, ei ollut tuhonnut
mitään hänen sielussaan. Ja ehkäpä hän jok'ikinen päivä näinä kolmena
vuotena olikin vain haaveillut hänestä, rakkaasta olennosta, joka
joskus kerran oli ehkä sanonut hänelle: »rakastan». Koska tunnen
Šatovin, voin sanoa jokseenkin varmasti, että hän tuskin koskaan olisi
saattanut kuvitellakaan jonkun naisen sanovan hänelle: »rakastan».
Hän oli puhdasmielinen ja kaino aivan äärimmäisyyteen saakka, piti
itseään suorastaan epäsikiönä, inhosi kasvojansa ja luonnettansa, piti
itseänsä jonakuna ihmeellisenä hirviönä, jota olisi saattanut näytellä
vaikkapa rahasta markkinoilla. Tästä johtui, että hän piti korkeimpana
avuna rehellisyyttä, ja vakaumuksissaan hän hipoi jo suorastaan
fanaattisuutta, oli yrmeä, ylpeä, äksy ja vähäpuheinen. Mutta tämä
ainoa olento, joka oli rakastanut häntä kahden viikon ajan (hän oli
aina, aina uskonut, että asia oli niin), tämä olento, jonka hän aina
oli asettanut itseänsä paljon korkeammalle, siitäkin huolimatta, ettei
ollenkaan sulkenut silmiänsä hänen hairahduksiltansa, olento, jolle hän
olisi saattanut antaa anteeksi kaiken, aivan kaiken (vaikka mistään
sellaisesta ei oikeastaan voinut olla kysymystäkään, hän päinvastoin
luuli jotakin päinvastaista, mistä johtui, että hän tunsi itse olevansa
jollakin tavoin syyllinen), tämä nainen, tämä Marja Šatova, oli taas
hänen kodissaan, taas hänen luonansa, sitähän oli suorastaan mahdotonta
käsittää! Hän oli niin kovin hämmästynyt, tähän tapahtumaan sisältyi
hänen mielestänsä jotakin perin kauheata ja samalla niin äärettömät
määrät onnea, että hän ei tietenkään voinut, ehkäpä ei tahtonutkaan,
ei ainakaan rohjennut havahtua täysin sitä tajuamaan. Tämä oli unta.
Mutta kun Marie katsahti häneen kiusaantuneesti, hän ymmärsi äkkiä,
että tuo hänen rakastamansa olento kärsi, ehkäpä häntä oli loukattukin.
Hänen sydäntänsä ahdisti. Kipein ilmein hänen katseensa viipyi tämän
piirteissä: Jo kauan sitten ensi nuoruuden hohde oli kadonnut näistä
väsyneistä kasvoista. Tosin hän oli yhä vieläkin sangen sievä, —
ainakin Šhatovin silmissä hän, kuten ennenkin, oli suorastaan kaunotar.
(Itse asiassa Marie oli noin kaksikymmenviisivuotias nainen, hyvin
lujarakenteinen, keskikokoinen, Šatoviakin pitempi, hänellä oli
tummanruskeat, tuuheat hiukset, kalpeat, soikeat kasvot, suuret, tummat
silmät, jotka välähtelivät nyt kuumeesta kiiltävinä.) Mutta entinen
kevytmielisen rehevä ja suora elämäntarmo, jonka hän niin hyvin tunsi,
oli muuttunut synkäksi ärtyneisyydeksi, pettymykseksi, melkeinpä
kyynillisyydeksi, johon hän ei ollut edes itse tottunut ja joka häntä
itseäänkin näytti kiusaavan. Mutta pääasia oli, että hän oli sairas,
sen Šatov näki aivan selvästi. Huolimatta pelostansa, jota hän tunsi
Marieta kohtaan, hän kuitenkin lähestyi tätä ja otti tämän molemmat
kädet omiinsa.

— Marie... tiedätkö, sinä olet ehkä hyvinkin väsynyt. Jumalan tähden,
älä suutu... jospa sinä suostuisit... esimerkiksi... vaikkapa teetä...
vai mitä? Tee vahvistaa, vai mitä? Jospa suostuisit!...

— Mitä tässä on suostumista, tietenkin minä suostun, millainen lapsi te
olette yhä vielä. Jos kerran sitä on saatavissa, niin antakaa. Kuinka
ahdasta täällä on! Kuinka teillä on kylmä!

— Voi, tuon heti puita, puita... puita minulla on! — Šatov alkoi
kävellä edestakaisin; — puita, se on, no... muuten, teetä minä aivan
heti, — hän viittasi kädellään, aivan kuin olisi epätoivoissaan tehnyt
jonkin päätöksen, ja sieppasi lippalakkinsa.

— Minne nyt? Teillä ei siis ole kotona teetä? — Sitä tulee, tulee,
tulee, heti tulee kaikkea... minä... — hän sieppasi hyllyltä
revolverin. Minä myyn heti tämän revolverin... tai panttaan sen...

— Mitä tyhmyyksiä ja miten kauan kaikki tuo kestää! Ottakaa nämä
rahani, jos kerran teillä ei ole mitään. Tässä lienee kahdeksankymmentä
kopeekkaa, siinä kaikki. Teillähän on täällä kuin hullujenhuoneessa.

— Älä sinä, ei sinun rahojasi tarvita, tulen heti, odota hetkinen, minä
ilman revolveriakin...

Ja hän syöksyi suoraa päätä Kirillovin luo. Tämä kaikki tapahtui
nähtävästi kahta tuntia ennen sitä, kuin Pjotr Stepanovitš Liputinin
keralla oli tullut Kirillovin luo. Šatov ja Kirillov, vaikka asuivatkin
samassa talossa, eivät juuri koskaan tavanneet toisiansa, ja jos
tapasivatkin, niin eivät tervehtineet toisiansa eivätkä puhelleet
keskenänsä. He olivat näet »loikoilleet» yhdessä liian pitkät ajat
Amerikassa ollessaan.

— Kirillov, teillä on aina teetä. Onko teillä parhaillaan valmiina
teetä ja teekeitin?

Kirillov, joka käveli edestakaisin huoneessa (hänen tapanaan oli
kävellä kaiken yötä nurkasta nurkkaan), pysähtyi samassa ja katsahti
tarkkaavaisena sisään syöksähtänyttä ilmaisematta muuten erikoisempaa
ihmetystä.

— Teetä on, sokeria on, ja teekeitin on. Mutta teekeitintä ei tarvita,
tee on kuumaa. Istukaa ja juokaa vain.

— Kirillov, me loikoilimme yhdessä Amerikassa... Vaimo tuli luokseni...
Minä... Antakaa teetä... Täytyisi saada teekeitin.

— Jos kerran vaimo, niin täytyy myös teekeitin. Mutta teekeitin
myöhemmin. Minulla on kaksi. Mutta nyt ottakaa pöydältä teekannu,
kuumaa, aivan kuumaa. Ottakaa kaikki. Ottakaa sokeri! Kaikki. Leipä...
Leipää on paljon. Kaikki. On vasikanlihaa. Rupla rahaa.

— Anna, ystäväni, saat takaisin huomenna! Ah, Kirillov!

— Sekö vaimo, joka Sveitsissä? Se on hyvä. Ja se, että tulitte noin,
sekin on hyvä.

— Kirillov! — Šatov huudahti siepaten kainaloonsa teekannun ja
molempiin käsiinsä sokeria ja leipää. — Kirillov! — Jospa te voisitte
luopua kauheista kuvitelmistanne ja jättää ateistiset houreenne... Voi,
millainen ihminen te olisittekaan, Kirillov.

— Näin, että rakastatte vaimoa Sveitsin jälkeenkin. Se on hyvä, että
Sveitsin jälkeenkin. Kun tulee tarvis teetä, tulkaa taas. Tulkaa kaiken
yötä, en nuku ollenkaan. Teekeitin joutuu. Ottakaa rupla, kas tässä.
Menkää vaimon luo, minä jään ja ajattelen teitä sekä vaimoa.

Marie Šatova oli nähtävästi tyytyväinen, että kaikki kävi nopeasti, ja
alkoi ahnaasti juoda teetä, mutta teekeitintä hakemaan Šatovin ei enää
tarvinnut lähteä. Hän joi kaiken kaikkiaan puoli kupillista ja nielaisi
vain pienen murusen leipää. Vasikanlihasta hän kieltäytyi inhon ja
kiukun ilmein.

— Sinä olet sairas, Marie, kaikki tuo sinussa on sairaalloista... —
huomautti Šatov arasti puuhaillen arkana hänen äärellään.

— Tietenkin olen sairas, mutta istuutukaa, olkaa hyvä. Mistä te
sieppasitte teen, kun teillä ei ollut?

Šatov kertoi Kirillovista kevyesti, lyhyesti. Marja oli kuullut jotakin
hänestä.

— Tiedän, että hän on hullu. Riittää jo; ei niitä ole niinkään vähän,
tuollaisia hölmöjä! Te olette siis ollut Amerikassa? Kuulin siitä, te
kirjoititte.

— Niin, minä... kirjoitin Pariisiin.

— Riittää, ja pyydän, ei mitään siitä muusta. Oletteko vakaumukseltanne
slavofiili?

— En voi oikeastaan sanoa, että minä... Koska on mahdotonta olla
venäläinen, niin minusta on tullut slavofiili, — hän hymähti
väkinäisesti, suu vetäytyi kieroon, hän oli laskenut sopimatonta
leikkiä eikä jaksanut itsekään pysyä leikin tasalla.

— Ettekö muka ole venäläinen?

— En, en ole venäläinen.

— Se on kaikki joutavaa. Istukaahan, pyydän, lopultakin. Miksi te
kävelette aina edestakaisin? Luuletteko, että hourin? Ehkäpä tässä
vielä houritaankin. Sanoitte, että te olette vain kahden tässä talossa?

— Kahden... alhaalla.

— Ja kaikki yhtä viisaita? Mitä te tarkoititte tuolla »alhaalla»? Te
sanoitte alhaalla?

— Ei, en mitään.

— Mitä ei mitään? Haluan tietää sen?

— Ajattelin vain sanoa, että me olemme nyt vain kahden koko pihassa ja
että aikaisemmin täällä asuivat Lebjadkinit...

— Nekö, jotka viime yönä murhattiin? — hän heräsi äkkiä. — Olen
kuullut. Heti kun tulin, kuulin sen. Teillä on ollut tulipalo?

— Niin, Marie, niin, ja ehkä minä parhaillaan menettelen hyvin huonosti
suodessani anteeksi roistoille... — hän nousi äkkiä ja alkoi kävellä
huoneessa edestakaisin kohottaen kiihkossaan molemmat kätensä ylös.

Mutta Marie ei ymmärtänyt häntä täydelleen. Hän kuunteli hänen
sanojansa hajamielisenä; hän kyseli, mutta ei kuunnellut.

— Kylläpä teillä onkin täällä tehty tekosia. Uh, miten kaikki on
alhaista, millaisia roistoja kaikki! Mutta istuutukaahan, pyydän teitä,
lopultakin, voi miten te minua kiusaatte! — ja herpaantuneena hän laski
päänsä pielukselle.

— Marie, minä lakkaan... Ehkäpä sinä kävisit hieman pihkaksesi, Marie?

Hän ei vastannut, vaan sulki voimattomana silmänsä. Hänen kalpeat
kasvonsa muistuttivat kuolleen kasvoja. Hän nukahti melkein samassa
silmänräpäyksessä. Šatov katsahti ympärilleen, korjasi kynttilää,
katsahti vielä kerran levottomana Marien kasvoihin, puristi lujasti
kätensä yhteen rinnalleen ja varpaisillaan hiipi huoneesta kuistille.
Portaiden yläpäässä hän kätki kasvonsa, nurkkaan nojaten, ja seisoi
näin ainakin kymmenen minuuttia äänettömänä ja liikkumatta. Hän olisi
seisonut, ehkä kauemminkin, ellei samassa olisi alkanut kuulua alhaalta
hiljaisia, varovaisia askelia. Joku kohosi portaita ylös. Šatov muisti
unohtaneensa sulkea portin.

— Ken siellä? — hän kysäisi kuiskaten.

Tuntematon tulija kohosi portaita kiirehtimättä ja mitään vastaamatta.
Päästyään ylös hän pysähtyi. Pimeydessä oli aivan mahdotonta nähdä
häntä. Äkkiä kajahti hänen varovainen kysymyksensä:

— Ivan Šatovko?

Šatov vastasi puhutteluun mutta ojensi samassa kätensä pysähdyttääkseen
tulijan. Tämä sieppasi häntä silloin kädestä, ja Šatov vavahti, aivan
kuin olisi koskettanut johonkin inhoittavaan matelijaan.

— Seisokaa täällä, — hän kuiskasi nopeasti. — Älkää tulko sisään, en
voi ottaa teitä nyt vastaan. Vaimo on palannut luokseni. Tuon tänne
kynttilän.

Kun hän palasi kynttilöinensä, hän näki edessänsä seisovan jonkun
nuoren upseerin; hänen nimeänsä hän ei tietänyt, mutta jossakin hän
lienee hänet nähnyt.

— Erkel, Erkel, — tämä esitti itsensä. — Olette nähnyt minut
Virginskeillä.

— Muistan, te istuitte ja kirjoittelitte. — Kuulkaahan, — Šatovin sisu
kiehahti samassa, hän lähestyi vierasta kiihkeänä mutta puhui kuitenkin
entiseen tapaan kuiskaamalla, — äsken te annoitte minulle merkin
tarttuessanne käteeni. Mutta tiedättekö, minä saatan sylkäistä kaikille
noille merkeille, jos niin sattuu! Minä en tunnusta, en tahdo... Minä
voin heittää teidät portaita alas, tiedättekö sen?

— En, en tiedä siitä mitään enkä ymmärrä vähääkään, mistä te olette
minuun niin suuttunut, -— ilman vihan häivettäkään ja melkeinpä
yksinkertaisen ystävällisesti vieras vastasi. — Minulla on vain jotakin
teille sanottavaa, ja senvuoksi tulinkin tänne, ja tärkeintä oli, etten
tahtonut hukata aikaa. Teillä on kirjapainin, joka ei kuulu teille ja
josta te olette velvollinen tekemään tiliä, kuten itse hyvin tiedätte.
Minulle on annettu määräys, että se on luovutettava meille jo huomenna,
täsmälleen kello seitsemältä jälkeen puolenpäivän, Liputinille.
Sitäpaitsi on käsketty ilmoittaa, että mitään muuta ei teiltä koskaan
enää tulla vaatimaan.

— Eikö mitään?

— Ei kerrassaan mitään. Teidän pyyntöönne suostutaan, ja te pääsette
kokonaan irti kaikesta. Täsmälleen näin minun on käsketty teille
ilmoittaa.

— Kuka on käskenyt ilmoittaa?

— Ne, jotka ilmaisivat minulle merkin.

— Tuletteko ulkomailta?

— Sehän... sehän on luullakseni teille aivan yhdentekevää.

— Eh, piru! Miksikä te ette ole tullut aikaisemmin, jos kerran olette
saanut sellaisen määräyksen?

— Olen seurannut erinäisiä ohjeita enkä ollut aivan yksin.

— Ymmärrän, ymmärrän, ette ole voinutkaan olla yksin. Voi... piru.
Mutta miksi Liputin ei tullut itse?

— Minä tulen siis huomenna hakemaan teitä täsmälleen kello kuudelta
illalla, ja me menemme sinne jalkaisin. Paitsi meitä kolmea sinne ei
tule ketään muita.

— Tuleeko Verhovenski?

— Ei, hän ei tule. Verhovenski matkustaa huomenaamuna kaupungista kello
yhdentoista aikaan.

— Sen minä aavistin, — Šatov kuiskasi näin raivoissaan ja löi nyrkillä
reiteensä; — se karkaa, lurjus!

Hän oli kiihtynyt ja vaipui mietteisiinsä. Erkel katsoi häneen
tarkkaavaisena, oli ääneti ja odotti.

— Mitenkä te sen otatte haltuunne? Eihän sitä voi niin vain ottaa
käsiinsä ja lähteä kantamaan.

— Se ei ole tarpeellistakaan. Te vain osoitatte paikan, niin että
pääsemme vain varmuuteen siitä, että se todella on sinne kätketty.
Mehän tiedämme paikan vain suunnilleen. Oletteko te muutoin ehkä
näyttänyt jo jollekulle paikan?

Šatov katsahti häneen.

— Te, te olette sellainen poikanen, hölmö poikanen, — te olette myös
tunkeutunut sinne pää edellä kuten lammas? Niin, niin, tuollaista mehua
ne juuri tarvitsevatkin! No, menkää nyt! Voi, voi! Se roisto on vetänyt
teitä kaikkia nenästä ja paennut.

Erkel katseli häneen kirkkain ja rauhallisin ilmein ymmärtämättä häntä
oikein.

— Verhovenski on paennut, Verhovenski! sähähti Šatov raivoisasti
hampaidensa välistä.

— Mutta hänhän on täällä, eihän hän ole vielä lähtenyt. Hän lähtee
vasta huomenna, — huomautti Erkel pehmeästi ja vakuuttavasti.

Pyysin häntä erikoisesti läsnäolemaan todistajana, nuo ohjeeni sain
juuri häneltä (hän oli avomielinen kuten ainakin nuori, kokematon
poikanen). Mutta valitettavasti hän ei suostunut ja syytti matkaansa.
Todellakin hän näkyi jonnekin kiiruhtavan.

Šatov vilkaisi vielä kerran säälivästi tähän yksinkertaiseen poikaseen,
mutta samassa kuitenkin viittasi kädellään, aivan kuin olisi ajatellut:
»kannattaako nyt tuotakin sääliä».

— Hyvä, hyvä, minä tulen, — hän virkkoi äkkiä, — mutta menkää nyt
matkaanne, mars!

-— Siis täsmälleen kello kuudelta huomenna minä tulen, — Erkel kumarsi
kohteliaasti ja kiirehtimättä alkoi laskeutua portaita alas.

— Hölmö! — Šatov ei malttanut olla huudahtamatta portaiden yläpäästä
näin hänen jälkeensä.

— Mitä niin? — kajahti alhaalta.

— Ei mitään, menkää vain.

— Luulin teidän sanoneen jotakin.



II.


Erkel oli senlaatuinen »hölmö», jonka päästä puuttui järjen tärkein
osa ja jolla ei siis ollut »kuningasta päässään», mutta jolla oli
kyllä pientä alistuvaa järkeä aivan riittävästi, aina oveluuteen
saakka. Intomielisenä, lapsellisen uskollisena »yhteiselle asialle»,
ja oikeastaan siis Pjotr Verhovenskille, hän toimi saamiensa ohjeiden
mukaisesti, ohjeiden, jotka hän oli saanut meikäläisien istunnossa
silloin, kun oli kaikesta sovittu ja osat jaettu huomista varten.
Määrätessään hänelle lähetin osan Pjotr Stepanovitš oli ehtinyt
puhella hänen kanssansa syrjässä ehkä kymmenisen minuuttia. Tälle
vähäpätöiselle, heikkojärkiselle, joka alituisesti janosi alistua
vieraaseen tahtoon, oli välttämätöntä toimia jonakuna toimeenpanijana
— eikä tietenkään koskaan muutoin kuin »yhteisen» tai »ylevän» asian
hyväksi. Mutta tämäkin vielä oli yhdentekevää, sillä vähäpätöiset
intoilijat, kuten Erkel, eivät koskaan ymmärrä oikein palvella aatetta,
elleivät he voi yhdistää sitä johonkuhun henkilöön, joka heidän
käsityksensä mukaan juuri edustaa tätä aatetta. Tunteellinen, lempeä
ja hyvä Erkel oli ehkä kaikkein tunteettomin niistä murhaajista,
jotka olivat aikeissa tappaa Šatovin, eikä hänellä ollut vähintäkään
henkilökohtaista vihaa tätä vastaan. Erkel olisi voinut silmäänsä
rävähdyttämättä olla läsnä tämän tapossa. Hänelle oli annettu määräys
siitä, että hänen oli muun muassa tarkoin otettava selville, miten
Šatov asui, ja kun Šatov ottikin hänet vastaan portailla sekä tuli
maininneeksi kuumeessaan, ehkäpä huomaamattaan, että vaimo oli palannut
hänen luoksensa, — Erkel oli heti osannut vaistomaisen oveluutensa
ohjaamana olla osoittamatta vähintäkään uteliaisuutta, siitäkin
huolimatta, että hänen mieleensä oli välähtänyt arvelu siitä, että
vaimon palaaminen saattoi ehkä mitä merkityksellisimmin ja tehoavimmin
vaikuttaa heidän yrityksensä onnistumiseen...

Ja niinhän asia olikin: vain tämä tapaus pelasti »ilkiöt» Šatovin
aikeilta, ja samalla se myös auttoi heitä »pääsemään hänestä irti»...
Tämä tapaus sai ensinnäkin Šatovin levottomaksi, hän joutui pois
raiteiltaan, se riisti häneltä hänen tavallisen tarkkanäköisyytensä ja
varovaisuutensa. Kaikkein vähimmin saattoi pälkähtää hänen päähänsä
nyt, kun hänen mieltänsä askarruttivat aivan toiset asiat, ajatus hänen
omasta vaaranalaisuudestaan. Päinvastoin hän suorastaan hurmaantuneena
heittäytyi uskomaan, että Pjotr Verhovenski huomenna karkaisi: se
soveltui niin erinomaisen hyvin hänen aavisteluihinsa! Palattuaan
huoneeseensa hän istuutui taas nurkkaan, nojasi kyynärpäitään polviinsa
ja peitti kasvot käsiinsä. Katkerat ajatukset kiusasivat häntä...

Ja yhä uudelleen hän kohotti päätään, nousi varpailleen ja kävi tuon
tuostakin katsahtamassa Marie'hin: »Hyvä Jumala! Huomiseksi tuo kuume
varmasti hänessä jo kypsyy, ehkäpä jo aamuun mennessä, ehkäpä se jo
on alkanutkin! Hän on tietenkin vilustunut. Hän ei ole tottunut tähän
kauheaan ilmanalaan, ja lisäksi vielä olo rautatievaunussa, kolmannessa
luokassa, tuulessa, vihurissa ja sateessa, ja hänellä ei ole muuta
kuin tuo ohut lyhyt takki yllään, eihän hänellä ole vaatteitakaan
minkäännäköisiä... Ja nytkö voisin hänet jättää, heittää avutta! Ja
matkalaukku, matkalaukku, kuinka pikkuruikkuinen, kevyt, rypistynyt,
painaa kymmenisen naulaa kaikkiaan! Raukka, miten hän on vaivaantunut,
miten paljon kärsinyt! Hän on ylpeä ja siksi hän ei valita. Mutta
ärtyisä hän on! Se on sairautta: Enkelikin muuttuu sairaana ärtyisäksi.
Kuinka kuiva ja kuuma lieneekään hänen otsansa, kuinka tummat silmien
alukset ja... kuinka ihana kuitenkin on tuo kasvojen soikeus ja nuo
tuuheat hiukset, kuinka...»

Ja kiireesti hän vei pois silmänsä, kiireesti siirtyi pois, aivan kuin
olisi säikähtänyt huomatessaan hänessä jotakin muuta kuin pelkästään
onnettoman, kärsineen olennon, jota täytyi auttaa. »Voivatko tässä enää
tulla kysymykseen mitkään toiveet! Voi, kuinka alhainen, kuinka paha on
ihminen!» ja hän siirtyi taas nurkkaansa, istuutui, peitti taas kasvot
käsiinsä ja haaveili taas, muisteli entisiä... ja taas alkoi mielessä
kajastaa toivo.

»Oh, väsyttää, väsyttää!» hän muisteli näitä hänen huudahduksiansa,
hänen heikkoa, särkynyttä ääntänsä. »Hyvä Jumala! Voisinko jättää
hänet nyt, hänellä ei ole kuin kahdeksankymmentä kopeekkaa; ojensi
kukkaronsa, risaisen, pikkuruikkuisen! On tullut hakemaan työpaikkaa,
— mitä hän ymmärtää työpaikoista mitä he ymmärtävät ylipäänsä
Venäjänmaasta He ovat vain oikullisia lapsia, jotka seuraavat omia
haihattelujansa, jotka ovat heidän omia luomiansa Ja suututtelee
sitten, raukka, että Venäjä ei muka olekaan heidän ulkomaisten
harhakuvittelujensa mukainen! Voi teitä, te onnettomat, viattomat...
täällä on todellakin sangen kylmä»...

Hän muisti vaimonsa valittaneen kylmyyttä ja että hän oli luvannut
lämmittää uunin. »Puitakin täällä on, niitä voisi tuoda. Kunhan en vain
herättäisi häntä. Luulen, että se käy päinsä. Mutta mitä tekisin tuolle
vasikanlihalle? Kun nousee, niin ehkäpä tahtoo jotakin syödäkseen.
Mutta senhän voi myöhemminkin. Kirillov ei nuku koko yönä. Millä
peittäisin hänet, hän nukkuu niin sikeästi. Mutta varmaankin hänen on
kylmä, voi, jos hänen lie kylmä!»

Ja vielä kerran hän tuli katsahtaakseen vaimonsa puoleen. Marien hame
oli kietoutunut hänen kääntyessään niin, että toinen puoli oikeata
oikeata jalkaa polveen saakka oli jäänyt peitotta. Šatov käännähti
poispäin, melkein säikähtäneenä riisui yltään lämpimän päällystakkinsa,
niin että hänen yllensä jäi vain vanhahko, pitkäliepeinen takki, ja
peitti sillä paljaaksi valahtaneen kohdan koettaen olla katsomatta
siihen.

Puiden sytytteleminen, varpaillaan hiipiminen nukkuvan tarkasteleminen,
nurkkahaaveet ja sitten taas uudelleen makaavan katseleminen olivat
vieneet paljon aikaa. Oli kulunut pari kolme tuntia. Ja kas tänä aikana
juuri olivat Kirillovin luona ehtineet käväistä Verhovenski ja Liputin.
Lopulta hän oli itsekin torkahtanut nurkkaansa, kajahti vaimon valitus.
Tämä oli herännyt ja kutsui nyt häntä. Šatov hypähti aivan kuin
rikoksentekijä.

— Marie! Olin vähällä nukahtaa... Voi, millainen roisto olen, Marie!

Marie kohottautui hieman, katseli ympärilleen ihmeissään, aivan kuin
ei olisi käsittänyt, missä oli, ja samassa hän jo heräsikin täyteen
tajuunsa suuttuneena ja kiukuissaan:

— Olen ottanut teidän vuoteenne, nukuin, koska olin aivan nääntynyt
väsymyksestä. Kuinka te saatoitte olla minua herättämättä? Kuinka
rohkenette luulla, että aion olla teille vastuksena?

— Kuinka olisin saattanut herättää sinut. Marie?

— Kyllä te sen olisitte voinut tehdä, velvollisuutenne olisi ollut
tehdä se! Eihän teillä ole täällä toista huonetta, ja minä otin teidän
vuoteenne. Teidän ei olisi pitänyt saattaa minua kieroon asemaan. Vai
luuletteko, että olen tullut tänne käyttääkseni armeliaisuuttanne
hyväkseni? Suvaitkaa ottaa heti paikalla haltuunne tämä vuode, ja minä
käyn tuonne nurkkaan tuoleille...

— Marie, täällä ei ole niin paljon tuoleja, eikä ole mitään niille
levitettävääkään.

— Käynpähän sitten paljaalle lattialle. Täytyisihän teidän itsennekin
nukkua lattialla. Tahdon lattialle, heti, heti!

Hän nousi, aikoi astua askelen, mutta samassa voimakas
suonenvedontapainen kipu vei häneltä yhdellä kertaa kaikki voimat sekä
kaiken päättäväisyyden, ja hän kaatui ääneensä valittaen vuoteelle.
Šatov juoksi luo, mutta Marja peitti kasvot pielukseen, sieppasi hänen
kätensä ja alkoi kaikin voimin puristella ja väännellä sitä omassaan.
Tämä kesti hetken.

— Marie, kyyhky kulta, jos vain tarvitaan, niin täällä on tohtori
Frenzel, tunnen hänet, hyvin... Juoksisinkohan hakemaan häntä?

— Loruja!

— Kuinka niin, loruja, sano, sano, Marie?

Mihin sinuun koskee? Voisihan panna kääreitä... Vatsalle esimerkiksi...
Voinhan sen minäkin, ilman lääkäriä... tai ehkä sinappikääreitä?

— Mitähän tämä on? — kysäisi Marja omituisesti kohottaen päätänsä ja
säikähtyneenä katsoen Šatoviin.

— Mikä niin, Marie? — Šatov ei ymmärtänyt.

— Mitä sinä kysyt? Voi hyvä Jumala, enhän ollenkaan tiedä, mitä olisi
tehtävä, Marie? Suo anteeksi, etten ymmärrä mitään.

— Oh, jättäkää tuo, ei ole teidän asianne ymmärtääkään sitä. Olisihan
suorastaan naurettavaa... — hän hymähti katkerasti. — Puhukaa minulle
jotakin. Kävelkää edestakaisin ja puhukaa. Älkää seisoko tuossa
vierelläni, älkää katsoko minuun, olen pyytänyt sitä teiltä jo ainakin
viisisataa kertaa.

Šatov alkoi kävellä edestakaisin huoneessa tuijottaen lattiaan ja
koettaen kaikin voimin olla katsahtamatta häneen.

— Tässä, älä suutu, Marie, rukoilen sinua, — tässä olisi vasikanlihaa,
teetäkin on tuossa lähellä... Sinä söit niin vähän äsken...

Vaimo alkoi inhon ilmein viittoa vihaisesti kädellään. Epätoivoissaan
Šatov puraisi kieltänsä.

— Kuulkaahan, olen aikonut perustaa tänne kirjansitomon, tietenkin
järkevästi, osuuskuntana: koska asutte vakituisesti täällä, niin mitä
te siitä arvelette? Onnistuisikohan se vai eikö?

— E-ei, Marie, eihän meillä vielä luetakaan kirjoja, eikä niitä
oikeastaan olekaan. Ja rupeaisiko hän nyt sitten vielä sidottamaan
kirjaa?

— Kuka hän?

— Täkäläinen lukija ja täkäläinen asujain yleensä, Marie.

— Sanokaakin sitten niin, selvästi. Te sanotte: hän, mutta kuka hän, —
se ei käy selville. Olette unohtanut kieliopin.

— Se kuuluu tämän kielen henkeen, Marie, — murahti Šatov.

— Voi, lakatkaa jo tuosta hengestänne, se kyllästyttää minua. Minkä
tähden täkäläinen asujain eli lukija ei sitten rupeaisi sidottamaan?

Sen vuoksi, että kirjan lukeminen ja sen sidottaminen kuuluvat
kumpikin aivan eri kehitysasteille, joiden ero on hyvin suuri. Ensiksi
hän vähitellen oppii lukemaan, siihen kuluu vuosisatoja, mutta hän
pitelee kirjaa pahoin, antaa sen vetelehtiä nurkassa pitäen sitä
kaikkena muuna, mutta ei vakavana asiana. Side merkitsee jo, että
kirjaa kunnioitetaan, se merkitsee, että hän ei ole oppinut ainoastaan
rakastamaan kirjaa, vaan pitääpä sitä suorastaan jo vakavana asiana.
Mutta tälle kehitysasteelle Venäjä ei vielä ole ehtinyt. Eurooppa on jo
kauan sidottanut kirjoja.

— Vaikka tuo onkin hyvin pedanttisesti sanottu, niin ei kuitenkaan
niinkään typerästi, ja se muistuttaa minulle sitä, mitä oli kolme
vuotta sitten. Te saatoitte joskus olla sangen terävä-älyinenkin, kolme
vuotta sitten.

Tämän kaiken hän sanoi inhon ilmein, aivan samoin kuin kaikki
äskeisetkin oikulliset lauseensa.

— Marie, Marie, — Šatov kääntyi hänen puoleensa aivan sulaneena.
— Oh, Marie, jospa tietäisit, mitä kaikkea on ollut ja miten
paljon tapahtunut näinä kolmena vuotena! Kuulin sitten, että olit
halveksinut minua, kun olin muka muuttanut mielipiteitäni. Kenet minä
hylkäsin? Elävän elämän viholliset, taantumuksellisiksi muuttuneet
vapaa-ajattelijapahaiset, jotka pelkäsivät menettävänsä oman
riippumattomuutensa; ajatuksen lakeijat, yksilöllisyyden ja vapauden
viholliset, kuolleen ja löyhkäävän lihan raihnaiset profeetat!
Mitä he edustivat? Vain vanhuutta kultaista keskitietä, kaikkein
poroporvarillisinta, alhaisinta lahjattomuutta, kademieliltä tasa-arvoa
vailla itsetuntoa olevaa tasa-arvoa sellaisena kuin lakeija sen
ymmärtää tai sellaisena kuin sen käsitti vuoden 93:n ranskalainen...
Mutta pääasia on, että kaikki he ovat lurjuksia, lurjuksia!

— No, lurjuksia on paljon. — Näin Marja virkkoi katkonaisesti ja kipein
tuntein. Hän loikoi hilaa ojentautuneena, aivan kuin olisi pelännyt
liikahtaakin, pää ojennettuna pielukselle hieman syrjittäin, mutta
kuumeinen ja väsynyt katse suunnattuna kattoon. Hänen kasvona olivat
kalpeat, huulet kuivat ja tulehtuneet.

— Sinä myönnät sen, Marie, myönnät! — Šatov huudahti.

Vaimo oli tekemäisillään kieltävän liikkeen päällään, mutta samassa
äskeinen suonenvetokohtaus uudistui. Hän piilotti taas kasvot
pielukseen ja puristeli, niin että teki kipeätä, kokonaisen minuutin
ajan kaikin voimin hänen luoksensa kiiruhtaneen ja kauhusta aivan kuin
järkensä menettäneen Šatovin kättä.

— Marie, Marie! Mutta ehkä tämä on hyvinkin vaarallista, Marie?

— Olkaa vaiti... Minä en tahdo, en tahdo, — hän huudahti raivoissaan ja
kääntyi taas niin, että kasvot tulivat näkyviin; — ette saa katsella
minua noin myötätuntoisesti! Kävelkää huoneessa, puhukaa jotakin,
puhukaa...

Hätääntyneenä Šatov alkoi taas jupista jotakin.

— Mitä te täällä oikeastaan toimittelette? — hän kysäisi inhonsekaisen
kärsimättömästi keskeyttäen Šatovin puheen.

— Konttorissa olen, erään kauppiaan luona. Minä, Marie, jos vaan oikein
tahtoisin, voisin saada täällä kokoon hyvät rahat.

— Sitä parempi teille...

— Voi, älä ajattele mitään sellaista, Marie, sanoin sen vain...

— Mutta mitä muuta te teette? Mitä te saarnailette nykyjään? Ettehän te
voi olla jotakin julistelematta, sellainen on luonteenne!

— Saarnailen Jumalasta, Marie.

— Johon ette itsekään usko. Tästä aatteesta en koskaan ole päässyt
selville.

— Jättäkäämme tuo, Marie, sitten myöhemmin.

— Mikä oli olevinaan tuo Marja Timofejevna?

— Siitä me myös ehdimme myöhemmin.

— Kuinka te uskallatte tehdä minulle tuollaisia huomautuksia! Onko
totta, että tämän kuolemakin voi olla... noiden ihmisten konnantöitä...?

— Ehdottomasti se on niin, — sähähti Šatov hampaidensa välistä.

Marja kohotti samassa päätänsä ja kipeän tuntu äänessään huudahti:

— Ette saa koskaan puhua minulle tästä, ette saa koskaan, ette koskaan!

Ja taas hän vaipui vuoteeseen äskeiseen suonenvedontapaiseen
kohtaukseen, mutta tällä kertaa hänen valittelunsa kävi äänekkäämmäksi,
kajahti jo suorastaan valitushuutoja.

— Voi, kuinka sietämätön ihminen! Voi, kuinka suututtava ihminen! — hän
heittelehti sinne tänne jo suorastaan varomattomasti, tuupaten syrjään
hänen puoleensa kumartuneen Šatovin.

— Marie, teen kuten tahdot... Minä kävelen, puhun...

— Ettekö te sitten näe, että se on alkanut?

— Mikä on alkanut, Marie?

— No, mistäs minä sen tiedän? Tiedänkö minä sitten tästä yhtään mitään?
Voi, kirottu! Olkoon kirottu kaikki jo alusta alkaen!

— Marie, jospa sanoisit, mikä on alkanut... Sillä enhän minä... enhän
minä ymmärrä mitään, jos sinä tuolla tavalla.

— Te olette abstraktinen, hyödytön lörpöttelijä... Voi, olkoon kirottua
kaikki tässä maailmassa.

— Marie! Marie! — Šatov ajatteli jo aivan vakavasti, että hänen
vaimonsa oli tullut hulluksi.

— Mutta ettekö te sitten todellakaan näe, että synnytyspoltot ovat
alkaneet. — Hän kohottautui hieman katsoen Šatoviin kauhein, vihasta ja
kivusta vääristynein kasvoin. — Olkoon jo ennakolta kirottu tämä lapsi!

— Marie, — huudahti Šatov lopultakin ymmärtäen, mistä oli kysymys. —
Marie... miksi et sanonut sitä aikaisemmin? — hän tajusi samassa kaiken
ja toimeliaan päättäväisenä sieppasi lippalakkinsa.

— Tiesinkö minä itsekään sitä tänne tullessani? — Olisinko minä siinä
tapauksessa tullut teidän luoksenne? Minulle sanottiin, että siihen
kuluisi vielä kymmenen päivää! Minne te nyt, minne te nyt, ette saa
mennä!

— Kätilöä hakemaan! Myyn revolverin; ennen kaikkea tarvitaan nyt rahaa!

— Ette saa tehdä mitään, ette saa tuoda kätilöä, tuokaa vain joku
apuvaimo, eukko, kukkarossani on kahdeksankymmentä kopeekkaa...
Synnyttäväthän maalaisvaimotkin ilman kätilöä... Ja jos kuolen, niin se
on sitäkin parempi...

— Tuon sekä apuvaimon että eukon. Mutta miten, miten saatan jättää
sinut yksin, Marie?

Mutta käsitettyään, että oli parempi jättää hänet yksin nyt, hänen
raivoisasta vastustamisestaan huolimatta, kuin jättää hänet avutta
myöhemmin, hän yrittäen olla kuulematta hänen valituksiansa ja
vihanpurkauksiansa sekä luottaen jalkoihinsa lähti suin päin portaita
alas.



III.


Ensimmäiseksi hän meni Kirillovin luokse. Oli jo melkein puoliyö.
Kirillov seisoi keskellä huonetta.

— Kirillov, vaimo synnyttää!

— Se on, kuinka?

— Synnyttää, synnyttää lapsen!

— Te... Ettekö erehdy?

— Voi, en, en, — hänellä on polttoja!... Täytyy saada apuvaimo, joku
eukko. Välttämättä, aivan heti... Voisiko nyt saada? Teillä oli täällä
paljon eukkoja...

— Hyvin ikävää, etten osaa synnyttää, — Kirillov vastasi mietteissään,
— en tahtonut sanoa, etten osaa itse synnyttää, vaan etten voi tehdä
niin, että osaisin synnyttää... tai... en osaa sitä sanoa.

— Te tahdoitte kai sanoa, että te ette osaa itse auttaa synnytyksessä;
mutta en tarkoittanut sitä; eukkoa, eukkoa, apuvaimoa, hoitajaa,
palvelustyttöä pyydän!

— Eukko saadaan, mutta ehkä ei aivan heti. Jos tahdotte, niin tulen
asemesta.

— Voi, sehän on mahdotonta; lähden Virginskille, kätilön luo.

— Ilkimys!

— Voi, niinhän hän on, Kirillov, niin on, mutta hän on sittenkin
paras kaikista! Voi, niin, kaikki tulee tapahtumaan ilman hartautta,
ilman iloa, inhoten, sättien, Jumalaa pilkaten — näin suuren ihmeen
tapahtuessa, uuden olennon ilmestyessä... Voi, hän kiroaa sen jo nyt!

— Jos tahdotte, niin minä...

— Ei, ei, mutta sillä aikaa, kuin minä lähden hakemaan (voi, minä tuon
vaikka väkisin tuon Virginskajan), te voitte joskus käydä portaillani
hiljaa kuuntelemassa. Mutta ette saa mennä sisään, te säikytätte hänet,
ette missään tapauksessa saa mennä sisään. Kuunnelkaa vain... kaiken
kauhean varalta. Vasta kaikkein äärimmäisessä tapauksessa saatte mennä
sisälle.

— Ymmärrän, rahaa vielä rupla. Tässä. Tahdoin huomenna kanan, nyt en
tahdo. Juoskaa kiireesti, juoskaa kaikin voimin. Teekeitin kaiken yötä.

Kirillov ei tietänyt mitään Šatoviin kohdistuvista aikeista, eikä hän
koskaan aikaisemminkaan ollut täysin ollut selvillä tätä uhkaavasta
vaarasta. Hän tiesi vain, että tällä oli joitakin selvittämättömiä
tilejä »noiden ihmisten» kanssa, ja vaikka hän omalta kohdaltansakin
oli tähän asiaan sotkeutunut saatuaan ulkomailta joitakin
toimintaohjeita (muuten sangen ylimalkaisia, sillä koskaan hän ei ollut
mihinkään kuulunut läheisesti), niin viime aikoina hän oli luopunut
kaikesta, ei ottanut enää suorittaakseen tehtäviä, oli kokonaan
irtaantunut kaikista asioista ja ennen kaikkea »yhteisestä asiasta»
sekä oli heittäynyt pelkästään mietiskelevään elämään. Vaikka Pjotr
Verhovenski olikin pyytänyt Liputinin mukaansa Kirillovin luo, että
tämä olisi saanut varmuuden Kirillovista ja siitä, että tämä sovittuna
hetkenä todella ottaa »Šatovin asian» syykseen, hän ei Kirillovin
kanssa keskustellessaan ollut maininnut sanaakaan Šatovista, ei edes
viitannut häneen, varmaankin pitäen sellaista epäpoliittisena tekona.
Kirilloviinkaan hän ei ehkä täysin luottanut ja jätti siis kaiken
huomiseen, sitten kun teko olisi jo tehty ja kun Kirilloville sitten jo
kaikki olisi »yhdentekevää»; näin ainakin Pjotr Stepanovitš ajatteli
Kirillovista. Liputin oli myös huomannut selvästi, että lupauksesta
huolimatta Šatovista ei oltu mainittu sanaakaan, mutta Liputin oli
ollut liian hermostunut voidakseen ilmaista tyytymättömyytensä.

Kuin vihuri Šatov lennähti Muurahaiskadulle kiroten pitkää matkaa, joka
ei koskaan näyttänyt loppuvan.

Oli tömistettävä Virginskit hereille: heillä oli jo kauan nukuttu.
Mutta Šatov kolisteli kaikin voimin ja vähääkään siekailematta
ikkunaluukkua. Pihalla kahlekoira yritti käydä häneen kiinni ja ensin
ulvahtaen rupesi haukkumaan vihaisesti. Kadun muut koirat yhtyivät
siihen; alkoi yhteinen haukunta.

— Mitä te kolistelette ja mitä te tahdotte? — kajahti lopulta ikkunan
ääreltä itse Virginskin pehmeä ääni, joka ei ollenkaan kuulostanut
»loukkaantuneelta». Luukku avautui, avautuipa tuuletusruutukin.

— Kuka siellä, joku roistoko? — vihaisena vingahteli vanhanpiian,
Virginskin sukulaisen, ääni, joka todella tuntui loukkaantuneelta.

— Olen Šatov, vaimo on palannut luokseni ja synnyttää parhaillaan.

— No synnyttäköön meidän puolestamme, menkää matkaanne!

— Tulin hakemaan Arina Prohorovnaa, ilman Arina Prohorovnaa en lähde
täältä!

— Ei hän voi juosta jokaisen luona, öisin hoitavat praktiikkaa
toiset... Menkää Makšejevan luo ettekä saa hälistä enää! — sapekas
naisääni rätisi yhä näin. Saattoi kuulla Virginskin koettavan häntä
tyynnytellä, mutta vanhapiika koetti inttää vastaan eikä antanut perään.

— Minä en lähde! — huudahti Šatov taas.

— Odottakaa! Odottakaahan! — Virginski sai viimein huutaneeksi torjuen
luotaan vanhanpiian. — Pyydän, Šatov, odottakaa viisi minuuttia,
herätän Arina Prohorovnan, mutta älkää jyrisyttäkö noin älkääkä huutako
noin... Voi, kuinka kauheata tämä kaikki on!

Iankaikkisuudelta tuntuneiden viiden minuutin kuluttua ilmestyi Arina
Prohorovna.

— Onko vaimonne tullut luoksenne? — Hänen äänensä kajahti
tuuletusruudusta, ja hämmästykseksensä Šatov huomasi, että ääni ei
ollut vihainen, vaan ainoastaan tavalliseen tapaansa tiukka. Mutta
Arina Prohorovnahan ei koskaan voinut muuten puhuakaan.

— Niin, vaimo, ja synnyttää.

— Marja Ignatjevna? Niinkö?

— Niin, Marja Ignatjevna. Tietenkin Marja Ignatjevna!

Syntyi hiljaisuus. Šatov odotti. Talosta kuului kuiskailua.

— Onko hän tullut jo kauan sitten? — kysäisi mme Virginskaja taas.

— Tänä iltana, kello kahdeksalta. Olkaa hyvä, kiiruhtakaa.

Taas kuului kuiskailua, neuvoteltiin nähtävästi jostakin.

— Kuulkaahan, ettehän te vain erehdy? Käskikö hän itse minua hakemaan?

— Ei, ei hän käskenyt hakemaan teitä, hän tahtoo eukkoa, tavallista
apuvaimoa, että minulle ei tulisi liikoja kuluja, mutta olkaa rauhassa,
minä maksan.

— Hyvä, tulen, maksakaa sitten tai ei. Olen aina pitänyt arvossa
riippumattomia tunteitani Marja Ignatjevnaa kohtaan, vaikka hän ei ehkä
muistakaan minua. Onko teillä itsellänne kaikki välttämättömät tarpeet?

— Ei ole mitään, mutta saadaan, saadaan, saadaan kaikkea.

»Onpa noissakin ihmisissä sentään jalomielisyyttä!» — Šatov ajatteli
näin suunnaten askelensa Ljamšinin luo. — »Vakaumukset ja ihminen — ne
lienevätkin monessa suhteessa kaksi aivan eri asiaa. Olen luultavasti
monella tapaa tehnyt itseni syylliseksi heitä kohtaan!... Kaikki ovat
syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä ja... Jospa vain kaikki tietäisivät
sen!...»

Hänen ei tarvinnut kovinkaan kauan kolistella Ljamšinin luona. Hän
aivan hämmästyi, kun tämä tuskin silmänräpäyksen kuluttua avasi
tuuletusruudun hypähtäen vuoteeltaan paljain jaloin ja alusvaatteissaan
pelkäämättä edes nuhaa, vaikka olikin sangen varovainen ja alinomaa
huolehti terveydestänsä. Mutta tähän herkkyyteen ja kiireellisyyteen
oli oma erikoinen syynsä: Ljamšin oli vapissut kaiken iltaa eikä
ollut näihin asti voinut nukkua levottomuudeltaan, joka oli tarttunut
häneen meikäläisten kokouksessa; hänelle kummittelivat yhä erinäiset
kutsumattomat vieraat, joita ei varsin mielellään odotettu. Eniten
häntä vaivasi Šatovin ilmianto... Ja kas, silloin juuri aivan kuin
tahallisesti alettiin niin hirveästi kolistella hänen ikkunaansa...

Hän pelästyi niin, nähdessään Šatovin, että paiskasi tuuletusruudun
kiinni ja pakeni takaisin vuoteeseen. Šatov alkoi uudelleen huutaa ja
jyskyttää, minkä jaksoi.

— Kuinka te uskallatte kolistella noin keskellä yötä? — huudahti
Ljamšin ankarasti kauhusta jäykistyen, mutta vasta noin kahden minuutin
kuluttua, päätettyään lopultakin avata tuuletusruudun ja päästyään
varmuuteen siitä, että Šatov oli tullut yksin.

— Kas, tässä on teille revolveri; ottakaa se takaisin ja antakaa
viisitoista ruplaa.

— Mitä tämä on, oletteko juovuksissa? Tämä on ryöstöä; vilustun suotta.
Odottakaahan, otan peitteen hartioilleni.

— Antakaa heti viisitoista ruplaa. Jollette anna, niin jyristelen ja
huudan aamunkoittoon asti; lyön ikkunan rikki.

— Mutta minäpä huudan apua, ja teidät pistetään putkaan.

— Olenko minä sitten mykkä, vai mitä luulette? Enkö minä osaa huutaa
apua? Kenen on enemmän syytä pelätä sitä, teidänkö vaiko minun?

— Ja te saatatte hautoa tuollaisia ilkeitä ajatuksia... Minä tiedän,
mihin te viittailette... Seis, seis, älkää Jumalan tähden jyriskö!
Hyväinen aika, kenellä nyt on rahaa yöllä? Mutta miksi tarvitsette
rahaa, kun ette kerran ole juovuksissa?

— Vaimo on palannut luokseni. Annan teille kymmentä ruplaa halvemmalla,
en ole kertaakaan ampunut. Ottakaa revolveri, ottakaa heti paikalla.

Ljamšin pisti koneentapaisesti kätensä ulos tuuletusruudusta
vastaanottaakseen revolverin, odotteli hieman ja samassa jo veti
päänsä pois jupisten aivan kuin puoleksi tiedottomana kylmien väreiden
karmiessa hänen selkäpiitänsä.

— Te valehtelette, ei teidän luoksenne ole tullut vaimoa... Te, te vain
yksinkertaisesti tahdotte livistää pakoon.

— Hölmö olette, minne minä pakenisin? Teidän Pjotr Verhovenskinne, hän
paetkoon, mutta en minä. Olin äsken kätilö Virginskajalla, ja hänkin
suostui tulemaan luokseni. Kysykää häneltä. Vaimo on tuskissaan.
Tarvitaan rahaa; antakaa rahaa!

Kokonainen ajatusten ilotulitus välähti Ljamšinin monilokeroisessa
mielessä. Kaikki sai yhtäkkiä aivan toisen käänteen. Mutta pelko ei
sittenkään antanut vielä hänen selvästi ajatella.

— Miten se on mahdollista?... Ettehän te asu yhdessä vaimonne kanssa?

— Mutta minä murskaan päänne tuollaisten kysymystenne vuoksi.

— Ah, ah, ah Jumalani, ymmärrän, minä vain jouduin ymmälle... Mutta
minä ymmärrän, ymmärrän... mutta´... mutta — tuleeko Arina Prohorovna
todellakin? Te sanoitte äsken, että hän on jo mennyt? Mutta tiedättehän
hyvin, että se ei ole totta, nähkääs, nähkääs, nähkääs, miten te joka
askelella valehtelette.

— Hän varmaankin istuu jo vaimoni luona, älkää viivästyttäkö minua,
enhän minä ole syypää siihen, että te olette typerä.

— Se ei ole totta, minä en ole typerä. Suokaa anteeksi, minä en
mitenkään voi...

Ja aivan lopullisesti hämmentyneenä hän kolmannen kerran yritti sulkea
ikkunan, mutta Šatov kiljahti niin, että hänen oli pakko samassa
silmänräpäyksessä taas pistää päänsä esille.

— Mutta tämähän on jo suoranaista väkivaltaa? Mitä te minulta
oikeastaan vaaditte, mitä, mitä, sanokaa se selvästi? Huomatkaa, nyt on
yö!

— Vaadin viittätoista ruplaa, pässinpää!

— Mutta ehkä minä en halua ollenkaan ottaa takaisin revolveria. Ei
teillä ole oikeutta. Te olette ostanut esineen, ja sillä hyvä, eikä
teillä ole oikeutta. Sellaista summaa minä en mitenkään voi näin yöllä.
Mistä minä sieppaan sellaisen summan näin yöllä?

— Sinulla on aina rahaa; annan sinulle kymmentä ruplaa halvemmalla,
mutta sinä olet tunnettu jutikka-paha.

— Tulkaa ylihuomenna, — kuuletteko, ylihuomenaamuna täsmälleen kello
kahdeltatoista, ja minä annan kaiken, eikö tehdä niin?

Šatov alkoi raivoissaan lyödä uudelleen ikkunankehykseen:

— Anna heti kymmenen ruplaa ja huomenna aamun sarastaessa viisi.

‒ Ei, ylihuomenna aamulla viisi, mutta huomenna ei Jumalan nimessä tule
mitään. Parempi on, että ette tulekaan, parempi on, että ette tulekaan.

— Antakaa kymmenen; voi, sinä roisto!

— Miksikä te noin sätitte, odottakaahan, täytyy ottaa tulta; kas,
lienette särkenyt lasin... Kuka nyt öisin tuolla tavoin sättii. Kas
näin! — hän ojensi ikkunasta setelin.

Šatov tarttui siihen, — se oli viiden ruplan seteli.

— Jumalan nimessä, minä en voi, tappakaa minut, mutta en voi,
ylihuomenna voin antaa kaiken, mutta nyt en voi.

— En poistu! — kiljui Šatov.

— Ottakaa sitten tämä, tässä on vielä, näettehän tässä, mutta enempää
en anna. Huutakaa niin paljon kuin kurkustanne lähtee, en anna, olipa
miten tahansa, en anna enkä anna!

Hän oli aivan suunniltaan, epätoivoissaan, aivan hiessä. Kaksi seteliä,
jotka hän oli ojentanut lisää olivat kumpikin ruplan rahoja. Kaiken
kaikkiaan Šatoville oli kertynyt siis seitsemän ruplaa.

— No, mene sitten hiiteen, tulen huomenna. Pieksän sinut, Ljamšin,
ellet siihen mennessä varaa kahdeksaa ruplaa.

»Mutta minäpä en ole silloin enää kotona, hölmö!» ajatteli Ljamšin
itsekseen.

— Seis, seis! — hän huudahti raivokkaasti Šatovin jälkeen, joka jo
oli lähtenyt juoksemaan. — Seis, palatkaa. Sanokaa, olkaa hyvä, onko
tosiaankin totta, että vaimo on palannut luoksenne?

— Pölkkypää! — Šatov sylkäisi ja läksi juoksemaan minkä jaksoi kotiansa
kohti.



IV.


Huomautan, että Arina Prohorovna ei tietänyt yhtään mitään eilisessä
kokouksessa tehdystä — päätöksestä. Virginski ei ollut uskaltanut
kotiin palattuaan, hämmästyneenä ja heikentyneenä, ilmoittaa hänelle
päätöstä, mutta hän ei kuitenkaan ollut malttanut olla ilmaisematta
toista puolta, — s.o. Verhovenskin tekemää ilmoitusta siitä, että
Šatovilla oli vakava aikomus ilmiantaa heidät; mutta tällöin hän
oli samalla huomauttanut, että hän ei uskonut tähän täydellisesti.
Arina Prohorovna säikähti kauheasti. Kas tämän vuoksihan hän olikin
Šatovin tullessa häntä hakemaan viipymättä suostunut lähtemään,
vaikka olikin sangen väsyksissä puuhailtuaan kaiken viime yötä
erästä synnyttäjää auttaessaan. Hän oli aina ollut varma siitä, että
»sellainen joutavanpäiväinen kansalainen kuin Šatov saattoi tehdä
itsensä syypääksi kuinka alhaiseen tekoon tahansa»; mutta Marja
Ignatjevnan tulo oli saattanut hänet katselemaan asiata hieman toiselta
näkökannalta. Šatovin säikähdys, hänen pyyntöjensä epätoivoinen
sävy, hänen apua rukoileva katseensa osoittivat että kavaltajan
tunteissa oli tapahtunut muutos — olisi luullut, että mies, joka oli
päättänyt ilmiantaa itsensä saadakseen vain toiset turmioon, näytti
aivan toisenlaiselta ja että hänen puheellaan oli aivan varmasti
toisenlainen sävy. Sanalla sanoen, Arina Prohorovna päätti tarkastaa
kaikkea tätä omin silmin. Virginski oli hyvin tyytyväinen tästä
hänen päättäväisyydestään, — tuntui kuin olisi viiden puudan paino
vierähtänyt pois hänen hartioiltansa! Hänessä heräsi jo uusi toivo:
Šatovin käyttäytyminen ei vähääkään vastannut Verhovenskin olettamusta.

Šatov ei ollut erehtynyt. Palattuansa hän jo tapasi Arina Prohorovnan
Marjan luona. Tämä oli saapunut aivan äsken, oli halveksivin
ilmein ajanut pois Kirillovin, joka oli seisoskellut portaiden
alapäässä, hetimiten tutustunut Marjaan, joka ei ollut tunnustanut
häntä aikaisemmin tunteneensa; hän näki, että tämä oli »mitä
parhaimmassa tilassa», toisin sanoen vihaapuhkuva, järkyttynyt
ja »mitä raukkamaisimmin epätoivoissaan», ja tuskin oli kulunut
viittä minuuttia, kun hän oli jo anastanut täyden ylivallan tämän
vastusteluista huolimatta.

— Mitä te oikein taas olette lörpötellyt, ette muka tahdo kallista
kätilöä? — hän puhui juuri sinä hetkenä, kun Šatov tuli huoneeseen.
— Turhaa lörpötystä, vääriä käsityksiä, jotka johtuvat vain
epänormaalista tilastanne. Jonkun tavallisen eukon, kansannaisen
keralla teillä olisi viisikymmentä eri mahdollisuutta siihen, että
kaikki kävisi huonosti; ja silloinhan olisi sekä puuhaa että menoja
enemmän kuin kalliin kätilön kanssa. Mistä te tiedätte, että olen
kallis kätilö? Maksatte sitten myöhemmin, enkä minä ota teiltä liikoja,
mutta takaan, että kaikki käy hyvin. Minun käsissäni te ette kuole, on
niitä nähty ihmeempiäkin. Ja lapsenkin minä voin vaikkapa jo huomenna
lähettää orpokotiin ja sitten maalle kasvatettavaksi, ja siinä koko
juttu. Ja sitten te paranette, ryhdytte järkevästi työhön, ja pienessä
ajassa saatte korvatuksi Šatoville menot asunnosta sekä muusta, eikä
niitä tulekaan kovin paljoa...

— Enhän minä sitä... minulla ei ole oikeutta olla taakaksi...

— Järkeviä kansalaisen tunteita, mutta uskokaa, Šatov ei kärsi tästä
juuri mitään, jos häntä vain pisarankin verran haluttaa kerrankin
muuttua haihattelevasta herrasta todelliseksi aatteen ihmiseksi. Ei
tarvita muuta kuin olla vain tekemättä tyhmyyksiä, ei kannata lyödä
hätärumpua ja juosta pitkin kaupunkia kieli pitkällä. Jos häntä ei
pitele kiinni, niin hän varmasti aamuun mennessä saa liikkeelle kaikki
täkäläiset lääkärit; johan hän meidän kadullammekin sai liikkeelle
kaikki koirat. Lääkäreitä ei tarvita, sanoinhan, että vastaan kaikesta,
Eukon ehkä voi ottaa palvelustöitä suorittamaan, se ei maksa mitään.
Muuten, ehkä häntä itseänsäkin voi ainakin johonkin käyttää, ehkä hän
sentään osannee tehdä muutakin kuin tyhmyyksiä. Kädet hänellä on, jalat
myös, juoskoonpa vaikka apteekkiin. Eikä luulisi hänen tämmöisellä
armeliaisuudella ainakaan loukkaavan teidän tunteitanne. Mitä pirun
armeliaisuutta! Eikö hän itse juuri ole saattanut teidät tuohon tilaan?
Eikö hän juuri ollut aiheena siihen riitaan, joka syntyi teidän ja
sen perheen välillä, jossa te olitte kotiopettajattarena, ja eikö
kaiken sen tarkoituksena ollut vain itsekäs päämäärä mennä teidän
kanssanne naimisiin? Kyllä siitä on kuultu... Muuten, hänpä tuo näkyy
itse juosseenkin meille aivan mielipuolena ja huusi niin, että katu
raikui. Minä en tuppaudu kenenkään seuraan ja tulin tänne ainoastaan
teidän vuoksenne, periaatteesta, sillä meidän velvollisuutemme on olla
solidaarisia keskenämme; heitin sen hänelle vasten kasvoja, ennenkuin
oli lähtenyt kotoani. Jos olen mielestänne täällä liikaa, niin hyvästi;
kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta, jonka niin helposti voisi
välttää.

Ja hän kohottautui todellakin tuoliltaan.

Marie oli niin avuton, kärsi niin kovasti, ja totta puhuen hän
oli siinä määrin säikähtänyt sitä, mitä piti tapahtuman, ettei
rohjennut päästää häntä luotansa. Mutta samassa hän alkoi myös
vihata tätä naista; hän ei puhunut sitä, mitä olisi pitänyt puhua,
ei mitään tuontapaista liikkunut Marien sielussa! Mutta mahdollisen
kuoleman ennustus, siinä tapauksessa, että hän joutuisi kokemattoman
puoskarieukon käsiin, voitti vastenmielisyyden. Mutta Šatovia kohtaan
hän tästä hetkestä alkaen tuli yhä vaativammaksi, yhä armottomammaksi.
Hän meni lopulta niin pitkälle, että kielsi tätä ei ainoastaan
katsomasta häneen, vaan kokonaan seisomastakin kasvot häneen päin
käännettyinä. Kärsimykset kävivät yhä ankarammiksi, kiroukset, vieläpä
solvauksetkin kävivät yhä raivokkaammiksi.

— Oh, voimmehan me lähettää hänet ulos,

— Arina Prohorovna sanoi näin ratkaisevasti. — Hänhän on aivan
muuttunut kasvoiltaan, peloittelee vain suotta teitä; aivan kalpea on
kuin kuollut! Mikäs teidän on ollessanne, sanokaahan, naurettava hölmö?
Voi tätä komediaa!

Šatov ei vastannut; hän oli päättänyt olla mitään vastaamatta.

— Olenhan tosin nähnyt typeriä isiä, jotka tällaisissa tapauksissa
menettävät järkensä kokonaan. Mutta ovathan he sitten ainakin...

— Lakatkaa tai jättäkää minut rauhaan... kuolemaan! Ette saa puhua
sanaakaan, en tahdo, en tahdo! — Marie ratkesi huutamaan.

— Ei saa muka puhua enää sanaakaan, ettehän te itsekään ole tajussanne;
sellaisena minä käsitän teidät tuossa tilassa. Mutta tässä täytyy
ryhtyä toimeen: sanokaa, onko teillä jo kaikki valmiina? Vastatkaa te,
Šatov, vaimollanne on nyt muutakin ajattelemista.

— Sanokaa, mitä pitäisi sitten olla?

— Ei siis ole mitään valmiina.

Hän luetteli kaiken, mikä oli aivan välttämätöntä, ja täytyi myöntää,
että hän todella osasi rajoittua kaikkein välttämättömimpään.
Kerjäläisilläkin olisi luullut olevan kaikkea tätä. Jotakin löytyi
Šatoviltakin. Marie otti esille avaimen, ojensi sen Šatoville, niin
että tämä saattoi ruveta hakemaan jotakin hänen matkalaukustaan. Koska
hänen kätensä vapisivat, hän kopeloi sitä hieman kauemmin, kuin olisi
ollut tarpeellista tuntematonta lukkoa availlessaan. Marie kiivastui,
mutta kun Arina Prohorovna hypähti Šatovin luo ottaakseen tältä
avaimen, niin Marie ei missään nimessä antanut lupaa tämän katsahtaa
laukkuunsa, vaan oikullisesti huutaen ja itkien vaati, että Šatov yksin
aukaisisi sen.

Eräitä esineitä täytyi sentään lähteä hakemaan Kirillovilta. Mutta
tuskin Šatov oli käännähtänyt lähteäksensä, kun Marie taas raivoisasti
kutsui häntä takaisin ja rauhoittui vasta sitten, kun suin päin hänen
luoksensa portailta palannut Šatov yritti lohduttaa häntä sillä, että
hän poistui vain hetkeksi, että se oli aivan välttämätöntä ja että hän
aivan heti palaisi takaisin.

— No, hyvä rouva, teille on varsin vaikeata olla mieliksi, — Arina
Prohorovna naurahti; — milloin on seisottava kasvot käännettyinä
seinään päin, niin ettei toinen uskalla katsahtaakaan teihin, milloin
taas ei saa hetkeksikään poistua, rupeatte heti itkemään. Tuolla
tavallahan hän voi ruveta luulemaan teistä mitä tahansa. No, no, älkää
oikutelko, älkää kiihoittako itseänne, minähän vain nauran.

-— Hän ei rohkene luulla mitään.

— Ta-ta-ta-, jos hän ei olisi teihin rakastunut kuin pässi, niin hän
ei juoksentelisi pitkin katuja kieli pitkällä eikä hälyttelisi kaiken
maailman koiria. Hän löi rikki ikkunankehykseni.



V.


Šatov tapasi Kirillovin yhä kävelemässä nurkasta nurkkaan huoneessaan.
Hän oli niin hajamielinen, että oli jo taas aivan unohtanut kuulleensa
äsken vaimon tulosta, kuunteli eikä ymmärtänyt yhtään mitään.

— Ah, niin, — hän muisti äkkiä aivan kuin erikoisesti ponnistellen
päästäkseen hetkeksi irti jostakin ajatuksesta, joka oli saanut hänet
valtaansa, — niin, eukko... vaimoko vai eukko? — Odottakaahan: sekä
vaimo että eukko, eikö niin?

Muistan; olen käynyt... Eukko tulee, mutta ei heti. Ottakaa pielus.
Mitä vielä? Aivan niin. Odottakaahan, sattuuko teille, Šatov, ikuisen
harmonian hetkiä?

— Tiedättekö, Kirillov, te ette saa enää olla nukkumatta öisin.

Kirillov havahtui ja — mikä omituisinta — alkoi äkkiä puhua aivan
ymmärrettävästi, paremmin kuin koskaan ennen; selvästi saattoi huomata,
että hän oli kaiken tuon jo ennakolta valmistanut, ehkäpä oikein
kirjoittanutkin:

— On sekunteja, niitä saattaa olla kerrallaan vain viisi tai kuusi,
jolloin te tunnette ikuisen jo aivan täydellisesti saavutetun harmonian
läsnäolon. Se ei ole maallista; en minä sitäkään, että se olisi
taivaallista, vaan sitä, että maallisessa muodossa oleva ihminen
ei voi sitä kestää. Täytyy muuttua fyysillisesti tai kuolla. Tämä
tunne on selvä ja kiistämätön. Aivan kuin te äkkiä aavistaisitte,
millainen on koko luonto, ja äkkiä sanoisitte: niin, tämä on totta.
Luodessaan maailman Jumala aina kunkin päivän lopussa sanoi: »niin,
se on totta, tämä on hyvä». Tämä... tämä ei ole ihastumista, vaan se
on vain muuten iloa. Te ette anna enää mitään anteeksi, koska ei ole
enää mitään anteeksi annettavaa. Te ette enää vain rakasta, oi, tämä
on korkeampaa kuin rakkaus! Peloittavinta on, että tämä kaikki on
niin kauhean selvää, että syntyy niin suuri ilo, että jos se kestäisi
viittä sekuntia kauemmin, niin sielu ei sitä kestäisi, vaan katoaisi
olemattomiin. Näissä viidessä sekunnissa minä elän koko elämäni ja
annan niistä vaikka koko elämäni, sillä se kannattaa sen. Voidakseen
kestää kymmenen sekuntia täytyy muuttua fyysillisesti. Luulen, että
ihmisen täytyy lakata synnyttämästä. Minkä vuoksi tarvittaisiin
lapsia, minkä vuoksi kehitystä, jos kerran päämäärä on jo saavutettu?
Raamatussa sanotaan, että uudestisyntyneenä ei enää synnytetä, vaan
kaikki ovat kuin Herran enkelit. Se on viittaus. Teidän vaimonne
synnyttää?

— Kirillov, tuleeko se teille usein?

— Kolmessa päivässä kerran, kerran viikossa. — Eihän teillä vain ole
kaatumatautia?

— Ei ole.

— Siis te saatte sen. Olkaa varuillanne, Kirillov, olen kuullut, että
juuri noin kaatumatauti alkaa. Muudan epileptikko kuvasi minulle
tarkasti tämän kohtauksen edellä käyvän tuntemuksen, se oli aivan
täsmälleen samanlainen kuin teidänkin; viisi sekuntia, niin arveli
hänkin ja sanoi, että kauemmin ei olisi ollut mahdollista, — kestää.
Muistakaa Muhammedin vesikannua, josta ei ehtinyt edes läikähtää yli,
kun hän jo oli ehtinyt kiitää ratsullaan paratiisin halki. Vesikannu
— se on nuo viisi sekuntia; aivan liiankin hyvin se muistuttaa teidän
harmoniaanne, ja Muhammedhan oli epileptikko. Pitäkää varanne,
Kirillov, se on kaatumatauti!

— Ei se ehdi. — Kirillov naurahti hiljaa.



VI.


Yö kului. Šatovia läheteltiin jonnekin, soimattiin, kutsuttiin luo.
Marie oli joutunut kuolemanpelkonsa kaikkein äärimmäiselle asteelle.
Hän huusi, että hän tahtoi elää, »välttämättä, välttämättä!» ja
että hän pelkäsi kuolemaa. »En tahdo, en tahdo!» hän toisteli.
Jos Arina Prohorovnaa ei olisi ollut, niin olisi käynyt huonosti.
Vähitellen hän sai potilaansa kokonaan valtaansa. - Tämä alkoi, kuten
lapsi, totella hänen jokaista sanaansa, jokaista neuvoansa. Arina
Prohorovnan tunnussanana oli ankaruus eikä lempeys, mutta työnsä
hän teki mestarillisesti. Aamu alkoi jo kajastaa. Arina Prohorovna
keksi äkkiä, että Šatov oli käväissyt äsken portailla rukoilemassa
Jumalaa, ja alkoi nauraa hänelle. Marie naurahti myös vihamielisesti,
myrkyllisesti, aivan kuin tuo nauru olisi tuonut hänelle lievitystä.
Lopulta Šatov ajettiin kokonaan ulos. Oli valjennut kostea, kylmä aamu.
Šatov oli nojautunut nurkkaan kasvot seinään päin, aivan kuten eilen
illalla, silloin kun Erkel oli käynyt. Hän vapisi kuin puun lehti, ei
rohjennut ajatella, mutta mieli takertui kuitenkin ajatukseen, kehräsi
kuvitelmiansa, kuten sattuu unessa. Mielikuvat veivät hänet alituisesti
mukaansa, alituisesti taas äkkiä katkeilivat kuten mädäntynyt lanka.
Huoneesta kajahteli lopulta ei ainoastaan valituksia, vaan kauheita,
puhtaasti eläimellisiä huutoja, sietämättömiä, mahdottomia. Hän tahtoi
tukkia korvansa, mutta ei voinut, jysähti polvilleen tiedottomasti
toistaen vain: »_Marie, Marie!_» Ja kas vihdoin kajahti huuto, uusi
huudahdus, joka sai Šatovin vavahtamaan ja hypähtämään pystyyn
polvistuneesta asennosta, pienokaisen huudahdus, heikko, tukahtunut.
Hän teki ristinmerkin ja hyökkäsi huoneeseen. Arina Prohorovnan käsissä
kirkui ja liikahteli pienin, pikkuruikkuisin käsin ja jaloin pienen
pieni, punainen, ryppyinen olento, joka oli kauhistuttavan avuton
ja pelkästään toisten varassa kuin pölyhiukkanen, jonka tuulenhenki
olisi voinut pyyhkäistä, mutta joka huusi ja ilmaisi itsensä, aivan
kuin sillä myös olisi ollut mitä täydellisin oikeus astua elämään...
Marie oli tunnottomana, mutta hetken kuluttua hän aukaisi silmänsä ja
omituista omituisemmin katsahti Šatoviin: tämä katse näytti olevan
aivan uusi, mutta millainen, sitä Šatov ei jaksanut ymmärtää, mutta
koskaan aikaisemmin hän ei muistanut nähneensä vaimollaan tällaista
katsetta.

— Poika? Poikako? — äänessä kipeä tuntu synnyttäjä kysäisi Arina
Prohorovnalta.

— Pojanpenikka! — tämä huudahti vastaukseksi käärien lasta.

Kun hän oli saanut sen käärityksi ja oli jo aikeissa asettaa sen
poikkipuolin vuoteelle kahden pieluksen väliin, hän antoi sen
hetkiseksi Šatoville pideltäväksi. Aivan kuin salaa ja Arina
Prohorovnaa aristellen Marie nyökkäsi hänelle. Šatov käsitti hänet ja
vei pienokaisen hänen nähtäväkseen.

— Kuinka... sievä... — kuiskasi Marie heikosti hymähtäen.

— Hyi, miten hän katselee! — Arina Prohorovna alkoi nauraa iloisen
riemullisesti katsahdettuaan Šatovin kasvoihin; — minkä näköinen naama!

— Iloitkaa, Arina Prohorovna, tämä on suuri ilo... — leperteli Šatov
idioottimaisen autuas ilme kasvoillaan Hän oli aivan kirkastunut
kuultuaan nuo kaksi Marien sanaa lapsesta.

— Mikä suuri ilo se nyt teille on olevinaan?

— Arina Prohorovna hääräili iloisena, kokoili tavaroita ja teki työtä
kuin pakkotyövanki.

— Uuden olennon ilmestymisen ihme, suuri ja käsittämätön mysteeri,
Arina Prohorovna, ja miten sääli, että te ette sitä ymmärrä!

Šatov jupisi näin ihastuneena ja epäselvästi aivan kuin sumun lävitse.
Aivan kuin jotakin olisi aivan itsestänsä liikahdellut hänen päässänsä
ja aivan kuin jotakin hänen tahdostansa riippumatonta olisi vuotanut
esille hänen sielustansa.

— Oli kaksi, ja yhtäkkiä ilmestyy kolmas, uusi olento, uusi henki,
eheä, kokonainen, jollaista ihmiskädet eivät voi luoda; uusi ajatus ja
uusi rakkaus, aivan peloittaa... Ei ole mitään, joka maailmassa olisi
korkeampaa!

— Jopa taas tuli joutavia! Yksinkertaisesti vain elimistön edelleen
kehittymistä eikä muuta mitään, ei minkäännäköistä ihmettä. — Arina
Prohorovna nauroi iloisena ja sydämensä pohjasta. — Tällä tavoinhan
jokainen kärpänenkin olisi ihme. Mutta sen minä sanon: liikoja ihmisiä
ei kannattaisi syntyä maailmaan. Takokaa ensin kaikki niin valmiiksi,
että niistä ei tule liikoja, ja sitten vasta synnyttäkää niitä.
Tuotakin on nyt ylihuomenna riepoteltava orpokotiin... Muuten, onhan
sekin niinkuin ollakin pitää.

— Ei koskaan hän lähde minun luotani orpokotiin. — Šatov lausui näin
lujasti tuijottaen lattiaan.

— Otatteko omaksenne?

— Hänhän on minun poikani.

— Tietenkin hän on Šatov, lain mukaan Šatov, mutta eihän teillä ole
mitään syytä näytellä ihmissuvun hyväntekijän osaa. Ei jakseta elää
ilman korkealentoisia sanoja. No, hyvä on, hyvä, mutta nähkääs, hyvä
herrasväki, — hän lakkasi lopulta puuhailemasta, — minun on aika
lähteä. Tulen vielä huomenaamulla ja illallakin tulen, jos tarvitaan,
mutta nyt, kun kerran kaikki kävi aivan liiankin hyvin, minun täytyy
käväistä muidenkin luona, ovat jo kauan odotelleet. Teillä taitaa,
Šatov, joku eukko istua siellä jossakin; eukko eukkona, mutta älkää
tekään häntä jättäkö, aviomieskulta. Istukaa lähellä, ehkäpä vielä
hyvinkin kelpaatte; Marja Ignatjevnalla nähtävästi ei ole suinkaan
halua ajaa teitä pois. No, no, no, minähän lasken leikkiä...

Portilla, jonne Šatov oli hänet saattanut, hän vielä kerran mainitsi
hänelle erikoisesti:

— Riittääpä tuosta minulle huvia aivan loppuiäkseni; rahaa en teiltä
ota; unissakin vielä tälle nauran. Huvittavampaa, kuin mitä tänä yönä
näin, en ole nähnyt vielä koskaan.

Hän poistui täysin tyytyväisenä. Šatovin näöstä ja tämän puheista
oli käynyt hänelle päivänselväksi, että tämä mies »hankkiutui isien
joukkoon ja oli vihoviimeinen rätti mieheksi». Vaikka olisi ollutkin
suorinta käväistä erään lähellä olevan toisen potilaan luona, hän
sittenkin tahtoi ensin poiketa kertomaan tästä kaikesta Virginskille.

— Marie, hän sanoi, että sinun pitäisi koettaa nukkua jonkin aikaa,
vaikka näenkin että se on hirveän vaikeata... — Šatov aloitti
keskustelun arkana. — Minä istun tässä ikkunan luona ja vartioin sinua,
vai mitä?

Ja hän istuutui ikkunan luo sohvan taakse, niin ettei Marie saattanut
mitenkään häntä nähdä. Mutta tuskin oli kulunut minuuttiakaan, kun tämä
jo kutsui häntä ja nenäänsä nyrpistäen pyysi korjaamaan pielustansa.
Šatov alkoi asetella sitä uudelleen. Vaimo katsoi vihaisesti seinään.

— Ei sillä tavalla, oh, ei sillä... millaiset kädet!

Šatov yritti kohentaa sitä vielä kerran.

— Kumartukaa puoleeni, — hän virkkoi äkkiä oudosti, koettaen olla
katsomatta Šatoviin.

Šatov vavahti, mutta kumartui kuitenkin.

— Vielä... Ei sillä tavalla... lähemmäksi, — ja samassa hän äkillisin
liikkein kietoi vasemman kätensä hänen kaulallensa, ja Šatov tunsi
otsallansa hänen lujan ja kostean suudelmansa.

— Marie!

Vaimon huulet vavahtelivat, hän koetti pysyä lujana, mutta äkkiä hän
kohottautui ja silmät leimahtaen virkkoi:

— Nikolai Stavrogin on roisto!

Ja taas hän vaipui voimattomasti kuten katkaistu kukka pielukselle,
kasvot siihen painettuina, ja alkoi hysteerisesti itkeä, lujasti
pidellen omassaan Šatovin kättä.

Tästä hetkestä alkaen hän ei enää päästänyt tätä luotansa, vaan vaati
häntä istumaan vuoteensa pääpuolella. Hän ei voinut paljoa puhua,
mutta katseli vain Šatovia ja hymyili tälle kuten autuas ainakin. Hän
oli äkkiä muuttunut aivan kuin tyttöhupakoksi. Hänessä oli tapahtunut
perinpohjainen mullistus. Šatov milloin itki, kuten pikku poika,
milloin puhui rajusti, hämärästi, innostuneesti. Jumala sen oikein
tiesi, mitä kaikkea hän sanoi suudellen vaimonsa käsiä; Marie kuunteli
häntä juopuneena, ehkä hän ei kaikkea ymmärtänytkään, heikontuneella
kädellään hän vain lempeästi hyväili tämän hiuksia, silitteli niitä,
katseli häneen ihastuneena. Šatov puhui hänelle Kirillovista, siitä,
kuinka he nyt aloittavat elämänsä »uudelleen ja ainiaksi», Jumalan
olemassaolosta, siitä, että kaikki ovat hyviä... riemuissaan he ottivat
pienokaisenkin uudelleen tarkasteltavakseen.

— Marie, — hän huudahti pidellen käsissään lasta, — jättäkäämme entiset
haaveet, häpeä ja kuolema! Ruvetkaamme tekemään työtä ja lähtekäämme
uutta polkua pitkin kolmisin, niin, niin! Niin, mutta, mutta miksi me
hänet oikein nimitämme?

— Hänetkö? Miten nimitämme? — Marja sanoi ihmeissään, ja samassa taas
hänen kasvoilleen levisi hirvittävän katkera ilme. Hän löi kätensä
yhteen, katsahti moittivasti Šatoviin ja painautui taas pielukseensa.

— Marie, mikä sinun on? — huudahti Šatov katkeran hämmästyneenä.

— Ja te saatoitte, saatoitte. Voi kiittämätön.

— Marie, suo anteeksi Marie... Minä vain kysyin, miksi hänet nimitämme.
Enhän minä tiedä.

— Ivaniksi, Ivaniksi, — vaimo kohotti hohtavat ja kyynelien kastamat
kasvonsa; — kuinka te saatoittekaan ajatella, että olisin tahtonut
nimitettäväksi hänet jollakin toisella, kauhealla nimellä?

— Marie, rauhoitu, voi, kuinka hermostunut olet!

‒ Uusi raakuus taas, miksi te syytätte hermostuneisuutta, lyönpä vetoa,
että jos minä olisin sanonut: hänet on nimitettävä... sillä kauhealla
nimellä, niin te olisitte heti suostunut, ette olisi sitä ehkä
huomannutkaan! Voi, te epäjalot, te alhaiset, te kaikki, kaikki!

Hetken kuluttua he tietenkin olivat jo taas sopineet. Šatov tyynnytteli
ja maanitteli häntä nukahtamaan. Hän nukahtikin, mutta ei vieläkään
päästänyt miehensä kättä omastaan, heräsi tuon tuostakin, katsahti aina
häneen aivan kuin peläten, että tämä lähtisi pois, ja nukahti taas aina
uudelleen.

Kirillov oli lähettänyt eukon »onnittelemaan» ja tuomaan kuumaa teetä,
äsken paistettuja kyljyksiä sekä lihalientä valkoisen leivän kera
»Marja Ignatjevnalle». Sairas joi suuhunsa ahnaasti lihaliemen, eukko
kapaloi lapsen uudelleen, Marie pakotti Šatovinkin syömään kyljyksen.

Aika kului.. Voimattomana Šatov nukahti itsekin tuolillensa nojaten
päätänsä Marien pielukseen. Tässä asennossa heidät tapasi Arina
Prohorovna, kun hän lupauksensa mukaan tuli heitä katsomaan ja
iloisena herätti heidät, keskusteli Marien kanssa siitä, mikä oli
välttämätöntä, tarkasti lapsen ja kielsi taas Šatovia poistumasta.
Nakattuaan vielä muutamia teräväkielisiä huomautuksia »aviopuolisoista»
halveksumisesta ja ylimielisyydestä värähtelevällä äänellä hän poistui
yhtä tyytyväisenä kuin äskenkin.

Oli jo aivan pimeä, kun Šatov havahtui. Hän sytytti kiireisesti
kynttilän ja lähti hakemaan eukkoa. Mutta tuskin hän oli tullut
portaille, kun hän hämmästyksekseen kuuli jonkun hiljaiset ja hitaat
askelet, jonkun, joka nähtävästi kohosi häntä vastaan. Tulija oli Erkel.

— Ei saa tulla sisään! — Šatov kuiskasi ja siepaten äkillisin liikkein
häntä kädestä alkoi viedä häntä muassaan portille. — Odottakaa täällä-,
tulen heti, minä unohdin, unohdin kokonaan teidät! Voi, millä tavoin te
muistutitte itsestänne.

— Hän oli niin kiireissään, että ei edes käväissyt Kirillovin luona,
pyysi vain eukkoa tulemaan. Marie joutui aivan epätoivoon ja vihastui
kuullessaan, että hän »saattoi ajatella edes mahdolliseksi jättää hänet
yksin».

— Mutta, — huudahti Šatov riemuissaan, — tämä onkin sitten viimeinen
askel! Sitten alkaa uusi polku, emmekä me koskaan, emme koskaan
muistele tuota vanhaa, kauheata!

Hän sai tuskin Marjan tyynnytellyksi ja lupasi palata täsmälleen kello
yhdeksältä, suuteli häntä lujan hellästi, suuteli lasta ja juoksi
nopeasti Erkelin luo.

Molemmat lähtivät Skvorešnikiin, Stavroginien puistoon, johon noin
puolitoista vuotta sitten, yksinäiseen paikkaan aivan puiston laitaan,
siihen, mistä alkoi mäntymetsä, oli kaivettu maahan hänelle uskottu
kirjapainin. Paikka oli karu ja autio, sitä oli vaikea löytää,
Skvorešnikin päärakennuksesta se oli jotensakin kaukana. Filippovin
talosta sinne oli matkaa noin puoli neljättä virstaa, ehkäpä neljäkin.

— Menemmekö koko matkan jalkaisin? Minä otan ajurin.

— Pyydän erikoisesti olemaan sitä ottamatta, — vastasi Erkel, — siitä
varoitettiin aivan erikoisesti. Ajuri saattaisi käydä todistajasta.

— No... olkoon sitten... piru! Yhdentekevää, kunhan tämä vain loppuisi,
loppuisi!

He alkoivat astua nopeasti.

— Erkel, te pikkuinen poika! — huudahti, Šatov, — oletteko Le koskaan
ollut onnellinen?

— Mutta te itse ainakin lienette hyvin onnellinen, — huomautti Erkel
uteliain ilmein.




KUUDES LUKU.

Vaivalloinen yö.



I.


Virginski oli päivän kuluessa tarvinnut ainakin pari tuntia
saadakseen ilmoitetuksi kaikille _meikäläisille_, että Šatov ei
missään tapauksessa ilmiantaisi heitä, sillä vaimo oli palannut hänen
luoksensa, lapsi oli hänelle syntynyt eikä, »sikäli kuin ihmissielua
voi ymmärtää», mitenkään saattanut olettaa, että hän tällaisena hetkenä
voisi käydä vaaralliseksi. Mutta hämmästyksekseen hän ei tavannutkaan
kotoa ketään muuta kuin Erkelin ja Ljamšinin. Erkel oli kuunnellut
häntä ääneti ja katsellen häntä kirkkaasti suoraan silmiin, hänen
kysymykseensä taas: »Meneekö hän sinne kello kuudelta vai eikö», hän
oli vastannut kirkkaasti hymyillen, että »tietenkin hän menee».

Ljamšin makasi nähtävästi kovin pahasti sairaana, pää peitteen sisässä
hupussa. Sisäänastuvaa Virginskiä hän säikähti, ja heti kun tämä
oli alkanut puhua, hän oli yht'äkkiä ruvennut huitomaan käsillään,
jotka hän oli vetänyt esiin peitteen alta, ja rukoili tätä jättämään
hänet rauhaan. Mutta sen, mikä koski Šatovia, hän kuitenkin kuunteli.
Ilmoituksen, että Virginski ei ollut tavannut ketään muita kotoa, hän
otti vastaan hyvin hämmästyneenä. Kävi selville, että hän oli jo saanut
tietää (Liputinilta) Fedjkan kuolemasta ja kertoili tästä kiirehtien
ja katkonaisesti Virginskillekin, mikä taas sai tämän vuorostaan
hämmästymään. Virginskin suoraan kysymykseen, oliko lähdettävä vai
eikö, hän vain vastaukseksi alkoi taas huitoa käsillään ja rukoili
rukoilemalla tätä »jättämään hänet rauhaan» ja että »hän oli syrjäinen
eikä tietänyt mistään mitään». Virginski palasi kotiinsa aivan
lamaantuneena ja hyvin levottomana; raskasta hänestä oli sekin, että
hänen oli pakko salata kaikki perheeltänsä; hän oli tottunut olemaan
aina avomielinen vaimollensa, ja jos hänen kuumeisissa aivoissansa
tänä hetkenä ei olisi syttynyt erästä aivan uutta ajatusta, joka
oli sovittava kaikki tulevaiset suunnitelmat, niin varmasti hän
olisi joutunut vuoteen omaksi kuten Ljamšinkin. Mutta tämä uusi
suunnitelma antoi hänelle voimaa, eikä siinä vielä kyllin, suorastaan
kärsimättömästi hän alkoi odotella määrähetkeä, läksipä vielä
aikaisemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan kokoontumispaikalle.

Paikka oli hyvin synkkä, Stavroginien äärettömän laajan puiston
perällä. Myöhemmin minä aivan tahallani kävin sitä katsomassa. Kuinka
synkältä se mahtoikaan näyttää tänä tylyn koleana syysiltana. Siitä
kauempana oli vanha rauhoitettu metsä; mahtavat satavuotiset hongat
piirtyivät pimeyteen tummina ja epäselvinä läikkinä. Oli niin pimeätä,
että kahden askelen päästä oli mahdotonta erottaa ihmistä, mutta Pjotr
Stepanovitš, Liputin ja Erkel olivat tuoneet muassaan lyhdyt. On
tuntematonta, miksi ja milloin tänne oli aikoina, joihin ei edes muisti
ulottunut, hiomattomista kivenlohkareista muodosteltu hauskannäköinen
luola. Pöytä ja penkit luolan sisällä olivat jo aikoja sitten
mädäntyneet ja lahonneet. Noin kahdensadan askelen päähän oikealle
päin ulottui puiston järjestyksessä kolmas lammikko. Nämä kolme
lammikkoa, joista ensimmäinen oli aivan talon edustalla, olivat kaikki
perätysten, niin että viimeinen niistä oli noin virstan päässä talosta,
aivan puiston laidassa. Tuskin oli luultavaa, että minkäänlainen
hälinä, huuto tai vaikkapa laukauskin saattoi kuulua Stavroginin talon
asukkaiden korviin, talon, josta isäntäväki oli poistunut. Kun Nikolai
Vsevolodovitš oli eilen lähtenyt ja samoin myös Aleksei Jegorytš, ei
koko taloon ollut jäänyt muuta kuin noin viisi, kuusi henkeä ja nekin
niin sanoakseni invalidiväkeä. Joka tapauksessa saattoi pitää täysin
varmana, että vaikkapa joku näistä täällä yksinäisyydessä oleskelevista
asukkaista kuulisikin huutoja tai avunpyyntöjä, niin se enintään
herättäisi kauhua, mutta tuskin ainoakaan heistä liikahtaisi hyvin
lämmitetyiltä uuneiltansa ja lämpöisiltä pankoiltansa kenenkään avuksi.

Kello oli tuskin kahtakymmentä minuuttia yli kuuden, kun kaikki muut,
paitsi Erkel, joka oli komennettu hakemaan Šatovia, olivat jo koolla.
Pjotr Stepanovitš ei ollut tällä kertaa viivytellyt. Hän oli tullut
Tolkatšenkon mukana. Tolkatšenkon kulmat olivat kurtussa, ja hän
näytti huolestuneelta; kaikki teeskentely ja röyhkeän kehuskeleva
päättäväisyys oli tipo tiessään. Hän pysytteli Pjotr Stepanovitšin
lähellä, ja näytti siltä, kuin hän äkkiä olisi käynyt tälle rajattoman
uskolliseksi: usein hän hätäillen tunkeusi kuiskaamaan tälle jotakin;
mutta tämä ei juuri koskaan vastannut hänelle mitään, joskus vain
murahti jotakin päästäkseen hänestä irti.

Šigaljov ja Virginski olivat tulleet jo hieman aikaisemmin kuin
Pjotr Stepanovitš, ja tämän tultua he siirtyivät hieman syrjään,
vaipuen syvään ja selvästi tahalliseen äänettömyyteen: Stepanovitš
kohotti lyhtyä ja tarkasteli heitä välinpitämättömän ja loukkaavan
huolellisesti.

»Haluavat nähtävästi puhua», vilahti hänen mielessään.

— Eikö Ljamšinia ole? — hän kysäisi Virginskilta. Kuka teistä sanoi
hänen olevan sairaana?

— Minä olen täällä, — Ljamšin yht'äkkiä huudahti ilmestyen samassa
puun takaa. Hänen yllään oli talvitakki, ja hän oli matkapeitteeseen
kiedottu, niin että oli sangen vaikeata nähdä hänen kasvojansa edes
lyhdyn avulla.

— Liputin siis vain puuttuu?

Ja äänettömänä Liputin astui esiin luolasta.

Pjotr Stepanovitš kohotti taas lyhtyänsä.

— Miksi olette piiloutunut sinne, miksi ette tule esille?

— Oletan, että meillä sentään kaikilla on henkilökohtainen vapaus...
ohjata itse toimiamme, — mörähti Liputin käsittämättä oikein itsekään
selvästi, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.

— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš koroitti ääntänsä, ensi kerran
luopuen kuiskaavasta puhetavastansa, mikä teki vaikutuksensa. — Luulen
teidän täydellisesti ymmärtävän, että teidän ei nyt sovi konstailla.
Eilenhän jo keskusteltiin kaikesta ja märehdittiin kaikki valmiiksi,
suoraan ja ratkaisevasti. Mutta, kuten näen naamoistanne, joillakuilla
lienee vielä jotakin sydämellänsä; siinä tapauksessa pyydän teitä
kiiruhtamaan. Piru vieköön, aika on täpärällä, aika on täpärällä, ja
Erkel voi tuoda hänet minä hetkenä hyvänsä...

— Hän tuo hänet varmasti, — Tolkatšenko piti jostakin syystä
tarpeellisena sanoa tokaista.

— Jollen erehdy, niin ensin tapahtuu kirjapainimen luovuttaminen? —
tiedusteli Liputin, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt itsekään, minkä
vuoksi hän teki tuon kysymyksensä.

— Niinpä tietenkin, eihän hyvää tavaraa saa heittää hukkaan, — Pjotr
Stepanovitš kohotti lyhtynsä aivan hänen kasvojensa kohdalle. —
Mutta eilenhän nimenomaan sovittiin siitä, että sitä ei toden teolla
vastaanotettaisi. Osoittakoon hän vain tarkasti paikan, kohdan, johon
se on kaivettu maan sisään; me kyllä pengomme itse sen sieltä esille.
Tiedän kyllä, että se on jossakin kymmenen askelen päässä jostakin
tämän luolan nurkasta... Mutta, piru vieköön, kuinka tekin, Liputin,
olette saattanut sen unohtaa? On jo sovittu siitäkin, että te kohtaatte
hänet ensin yksin ja sitten lähestymme me... Omituista, että kyselette
noin, vai suottako te vain sillä tavalla?

Liputin vaikeni synkkänä. Kaikki olivat ääneti. Tuuli vain humahteli
liikutellessaan honkien latvoja.

— Toivon, hyvät herrat, että kukin teistä täyttää velvollisuutensa, —
sanoi Pjotr Stepanovitš näin äkkiä kärsimättömästi.

— Tiedän, että vaimo on palannut Šatovin luo ja synnyttänyt lapsen,
— alkoi Virginski puhua näin levottomana, hätäisesti, voiden tuskin
lausua sanoja ja elehtien käsillään. — Sikäli kuin ihmissielua voi
ymmärtää... olen aivan varma siitä, että hän ei nyt ilmianna... sillä
hän on nyt onnen tilassa, niin että minä jo äsken kävin kaikkien luona,
mutta en tavannut ketään, niin että ehkäpä ei nyt mitään tarvitakaan...

Hän pysähtyi, hänen hengityksensä salpautui.

— Jos te, herra Virginski, yht'äkkiä tulisitte onnelliseksi, — Pjotr
Stepanovitš astui askelen häntä kohti, — niin siirtäisittekö te, ei
ilmiantoa tietenkään, siitähän ei voisi olla puhettakaan, vaan jonkin
uhkarohkean, kansalaisen urotyön, jonka te olisitte päättänyt tehdä
ennen tuon onnen puhkeamista ja jonka suorittamista te olisitte pitänyt
ehdottomana velvollisuutenanne siitäkin huolimatta, että se olisi
uhkarohkeata ja että sitä seuraisi onnen menetys?

— En, en luopuisi! En mistään hinnasta luopuisi, — huudahti Virginski
näin jollakin tavoin kauheasti, tarpeettoman kuumeisesti ja alkoi
samassa liikkua eteenpäin.

— Te siis mieluummin tahtoisitte tulla jälleen onnettomaksi kuin
petturiksi?

— Aivan niin, aivan niin... Aivan päinvastoin minä mieluummin tahtoisin
olla täydellinen petturi, ei, ei, ei niin... en ollenkaan petturi, vaan
päinvastoin mieluummin täydellisesti onneton kuin petturi.

— No niin, tietäkää siis, että Šatov pitää ilmiantoansa kansalaisen
urotyönä, kaikkein ylevimpänä vakaumuksenaan, ja siitä todistuksena on
se, että hän täten oikeastaan itse myös jättäytyy esivallan käsiin,
vaikka on sekin mahdollista, että hänet hänen tämän ilmiantonsa vuoksi
armahdetaan. Tuollainen ei koskaan peräydy. Ei mikään onni sokaise
sellaista; päivän kuluttua hän herää taas soimaten itseänsä, lähtee
ja tekee tehtävänsä. Sen lisäksi minä puolestani en näe vähintäkään
onnea siinä, että vaimo kolmen vuoden eron jälkeen on palannut hänen
luoksensa synnyttämään Stavroginin lasta.

— Mutta eihän kukaan ole tuota ilmiantoa nähnyt, — virkkoi Šigaljov
painavasti.

— Ilmiannon olen minä nähnyt, — kirkaisi Pjotr Stepanovitš, — sellainen
on olemassa, ja kaikki tämä on kauhean typerää, hyvät herrat.

— Mutta minä, — Virginskin sisällä alkoi kuohua, — minä panen
vastalauseeni... Minä panen vastaan kaikin voimin... Minä tahdon...
Kas tätä minä tahdon: Minä tahdon, että hänen tänne tultuansa me
kaikki yhdessä kysymme häneltä: jos se on totta, niin hänet on saatava
katumaan aiettansa ja päästettävä hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi.
Joka tapauksessa täytyy pitää oikeudenkäynti; oikeuden mukaan, eikä
sillä tavoin, että me ensin kaikki piiloudumme ja sitten hyökkäämme.

— Yhteistä asiaa ei voi jättää kunniasanan varaan, — se olisi
typeryyden huippu! Piru vieköön, kuinka typerää tämä on, hyvät herrat.
Ja nyt juuri! Ja millaisen osan te tahdottekaan ottaa esitettäväksenne
tänä vaaran hetkenä?

— Minä panen vastalauseeni, minä panen vastalauseeni, — jauhoi
Virginski vain omaansa.

— Älkää te ainakaan kiljuko tuolla tavalla, emmehän me kuule
merkkivihellystäkään. Šatov, hyvät herrat... (Piru vieköön, miten
kaikki tämä on typerää juuri nyt!) Johan olen sanonut teille, että
Šatov on slavofiili, siis typerin kaikista ihmisistä... Mutta hyi
piru, kaikki tämä on yhdentekevää, ja minä syljen koko jutulle! Te
saatte jo minutkin aivan pois oikealta tolalta!... Šatov, hyvät
herrat, on maailman myrkyttämä mies, ja koska hän joka tapauksessa
on kuulunut järjestöömme, tahtoopa hän sitä sitten tai ei, niin olen
aina viime hetkeen saakka toivonut, että olisimme voineet häntä
käyttää hyväksemme yhteisessä asiassamme, ja käyttää juuri siten, kuin
tällaista myrkkymielistä ihmistä on käytettävä. Olen koettanut häntä
säästää ja suojella huolimatta aivan varmoista todisteista... Olen
säästänyt häntä sata kertaa enemmän kuin hän ansaitsee! Mutta kaikki
on päättynyt siihen, että hän on ilmiantanut; olkoon se nyt, piru
vie, miten tahansa, syljen koko jutulle!... Mutta koettakoonpa vain
joku teistä livistää nyt pakoon. Ainoallakaan teistä ei ole oikeutta
jättää asiaa sikseen! Te voitte tunkeilla vaikkapa suutelemaan häntä,
jos niin tahdotte, mutta antamanne kunniasanan vuoksi teillä ei ole
oikeutta jättää yhteistä asiaa vaaraan! Näin menettelevät vain siat ja
hallituksen kätyrit!

— Kutka täällä ovat hallituksen kätyrejä? — pisti Liputin väliin

— Ehkä te itse! Paremmin tekisitte, jos olisitte vaiti, Liputin,
te puhutte noin vain tottumuksesta. Kätyreitä, hyvät herrat, ovat
kaikki ne, jotka arkailevat vaaran hetkenä. Pelko saa esille aina
jonkun hölmön, joka viime hetkenä saattaa lähteä juoksemaan ja
huutamaan: »Ai, suokaa minulle anteeksi, minä myyn teille kaikki
toiset!» mutta tiedättekö, hyvät herrat, että teitä ei armahdeta
enää minkään ilmiannon vuoksi. Jospa juridisesti pääsisittekin kahta
astetta vähemmällä, niin kuitenkin perisi Siperia jokaisen teistä, ja
sitäpaitsi ette voi välttää erästä toista miekkaa. Ja tämä toinen on
hieman terävämpi kuin esivallan miekka.

Pjotr Stepanovitš puheli raivoissaan jo aivan liikojakin. Šigaljov otti
lujasti häntä kohti kolme askelta:

— Eilisestä lähtien olen muuttanut mieltäni tämän asian suhteen, —
hän aloitti puheensa varmasti, täsmällisesti, kuten aina ennenkin
(ja minusta tuntui, että vaikkapa maa hänen allansa olisi vajonnut,
niin hän ei sittenkään olisi koroittanut ääntänsä eikä muuttanut
esityksessään ainoatakaan tavua, ei edes yhtä sävelaskelta sinne tai
tänne); — mietittyäni asiaa olen päättänyt, että aiottu murha ei olisi
ainoastaan kallisarvoisen ajan hukkaamista, ajan, jota voitaisiin
käyttää paljon oleellisempiin ja kiireellisempiin tarkoituksiin,
mutta sen lisäksi se vielä osoittaa, että on turmiollisesti poikettu
normaalista tiestä, ja tällainen poikkeaminen on aina eniten asioita
vahingoittanut ja viivyttänyt kymmeniä vuosia asioiden menestymistä
sekä osoittanut, että on taivuttu kevytmielisten ja pääasiallisesti
vain politikoivien henkilöiden vaikutuksen alaisiksi, sen sijaan
että seurattaisiin oikeita sosialisteja. Tulin tänne yksistään sen
vuoksi, että olen päättänyt vastustaa aiottua yritystä ja selvittää
tämän myös toisille ja sitten — irroittautua tästä hetkestä, jota
te minulle käsittämättömästä syystä nimitätte »vaaran hetkeksenne».
Lähden pois — en suinkaan tämän vaaran pelosta tai hellämielisyydestä
Šatovia kohtaan, jonka kanssa en ole aikonut vaihtaa suudelmia, vaan
yksinomaan siitä syystä, että koko tämä juttu alusta loppuun asti aivan
kirjaimellisesti sotii ohjelmaani vastaan. Mitä tulee ilmiantoon ja
petokseen minun puoleltani, niin saatte olla aivan rauhassa: ilmiantoa
ei tapahdu.

Hän kääntyi ympäri ja lähti pois.

— Piru vieköön, hän ehkä tapaa Šatovin ja varoittaa häntä! — huudahti
Pjotr Stepanovitš tarttuen revolveriin. Kajahti revolverin hanan
napsahdus.

‒ Saatte olla aivan varma siitä, — Šigaljov käännähti ympäri, — että
tavattuani Šatovin matkalla minä saatan häntä vieläpä tervehtiäkin,
mutta varoittamaan en häntä rupea.

Mutta tiedättekö, että saatte ehkä vielä maksaa tämän, herra Fourier?

— Pyydän teitä muistamaan, etten ole Fourier. Sekoittaessanne minut
tuohon imelään, abstraktiseen vätykseen te vain todistatte sillä, että
vaikka käsikirjoitukseni onkin ollut teidän hallussanne, niin ette
tunne sitä lainkaan. Mitä taas tulee kostouhkaukseenne, niin turhaan te
olette ladannut revolverinne; tänä hetkenä se olisi teille varsin vähän
edullista. Jos te uhkailette minua »huomisella» tai »ylihuomisella»,
niin ammuttuanne minut te tuskin voitatte mitään muuta kuin sen, että
saatte lisää touhua; minut te tapatte, mutta ennemmin tai myöhemmin te
kuitenkin palaatte minun systeemiini. Hyvästi!

Tänä samana hetkenä, noin kahden sadan askelen päässä puistosta,
lammikon puolelta, kajahti vihellys. Liputin vastasi heti eilisen
sopimuksen mukaisesti vihellyksellä (tämän vuoksi hän oli koska ei
luottanut hampaattomaan suuhunsa jo aamulla ostanut torilta kopeekan
maksavan lasten savipillin). Erkel oli matkalla ehtinyt mainita
Šatoville, että vihellyksiä tultaisiin vaihtamaan, niin että tälle ei
voinut syntyä minkäänlaisia epäilyksiä.

Olkaa huoleti, — kuljen niin kaukana heistä, että he eivät huomaa minua
ollenkaan, — Šigaljov yritti kuiskata painokkaasti ja sitten vähääkään
kiiruhtamatta lähti päättäväisesti kotiansa kohti pimeän puiston halki.

Nyt on jo tunnettua aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten, miten tämä
kauhea teko tapahtui. Ensiksi Liputin tapasi Erkelin sekä Šatovin aivan
luolan suulla; Šatov ei häntä tervehtinyt eikä ojentanut kättänsä, vaan
virkkoi heti kiireisesti:

— Niin, mutta missä teillä täällä on lapio, ja eikö olisi
toista lyhtyä? Älkää suotta pelätkö, täällä ei ole ketään, eikä
Skvorešnikissakaan nyt kuultaisi, vaikkapa laukaisisitte täällä
tykeillä! Se on tässä, kas tässä, tässä samassa paikassa...

Ja hän polkaisi todellakin jalallaan noin kymmenen askelen päähän
luolan takimmaisesta nurkasta metsän puolelle. Tänä samana hetkenä
häneen kävi kiinni puun takaa ilmestynyt Tolkatšenko, ja samassa Erkel
sieppasi häntä kyynärpäistä. Liputin hyökkäsi edestä käsin. Näin
he kaikki kolme yhdessä saivat hänet menettämään tasapainonsa sekä
rutistivat hänet maata vastaan. Tällöin hypähti hänen luoksensa Pjotr
Stepanovitš revolvereineen. Kerrotaan, että Šatov oli muka ehtinyt
kääntää päänsä häntä kohti, oli nähnyt sekä tuntenut hänet. Kolme
lyhtyä valaisi kohtausta. Šatov parkaisi lyhyesti ja epätoivoisesti,
mutta hänen suunsa tukittiin samassa. Pjotr Stepanovitš kohotti
täsmällisesti ja lujasti revolverin suoraan hänen otsaansa kohti, ja
varmasti tähdäten hän — laukaisi. Laukaus ei kajahtanut nähtävästi
kovasti, ei Skvorešnikissa ainakaan kuultu mitään. Šigaljov tietenkin
kuuli kaiken, sillä tuskin hän oli ehtinyt poistua kolmen sadankaan
askelen päähän. Hän kuuli huudonkin sekä laukauksen, mutta hänen
omien todistustensa mukaan hän ei ollut edes käännähtänyt eikä
pysähtynyt. Kuolema oli seurannut aivan samana hetkenä. He olivat
täydellisesti toimintakykyisiä, — mutta en luulisi sentään, että
täydellistä kylmäverisyyttä jaksoivat säilyttää muut kuin yksistään
Pjotr Stepanovitš. Laskeutuen kyykkysilleen hän hätäisesti, mutta
varmoin kädenliikkein tutki murhatun taskut. Rahaa ei löytynyt (kukkaro
oli jäänyt Marja Ignatjevnan pieluksen alle). Löytyi vain pari kolme
paperilippua, nekin joutavia: yksi konttorikuitti, jonkin kirjan nimike
sekä vanha ulkomaalainen kahvilalasku, Jumala sen tiesi, miten sekin
oli säilynyt taskussa kahden vuoden ajan. Paperilaput Pjotr Stepanovitš
siirsi omaan taskuunsa, ja huomattuaan, että kaikki olivat kerääntyneet
katselemaan ruumista eivätkä ryhtyneet mihinkään, hän alkoi vihaisesti
ja epäkohteliaasti heitä toruskella ja hoputtaa. Tolkatšenko ja Erkel
havahtuivat lopulta ja lähtivät juoksujalassa hakemaan luolasta
jo aamulla sinne varaamiansa kahta kiveä, joista kumpikin painoi
parikymmentä naulaa ja oli jo tarkoituksenmukaisessa kunnossa, s.o.,
lujasti ja kestävästi punottu nuoriin. Koska oli jo ennakolta päätetty
viedä ruumis läheisimpään (järjestyksessä kolmanteen) lammikkoon
ja upottaa se sinne, niin he alkoivat sitoa näitä kiviä kuolleen
jalkoihin sekä kaulaan. Pjotr Stepanovitš sitoi, ja Tolkatšenko sekä
Erkel kannattelivat ja ojentelivat niitä hänelle vuoron perään. Erkel
ojensi ensimmäisen ja sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš toruskellen ja
sättien sitoi nuoraa ruumiin jalkoihin sekä kiinnitti tätä ensimmäistä
kiveä, Tolkatšenko koko tämän pitkän ajan riiputti kantamaansa kiveä
kädessään syvästi ja kunnioittavasti kumartuneena voidakseen viipymättä
ojentaa sen heti tarvittaessa eikä kertaakaan edes ajatellut laskea
kantamustansa maahan. Kun molemmat kivet lopultakin oli kiinnitetty
ja Pjotr Stepanovitš kohottautui maasta tarkastellakseen läsnäolevien
kasvoja, niin äkkiä tapahtui jotakin omituista, jotakin aivan
odottamatonta, mikä ihmetytti kaikkia.

Kuten sanottu, melkein kaikki muut, Tolkatšenkoa ja Erkeliä
lukuunottamatta, seisoivat jouten. Virginski, vaikka olikin hyökännyt
muiden mukana Šatovin kimppuun, ei kuitenkaan ollut häneen koskenut
eikä auttanut pitämään häntä kiinni. Ljamšin taas oli ilmestynyt muiden
joukkoon vasta laukauksen jälkeen. Sitten he, tämän kaikkiaan ehkä noin
kymmenen minuuttia kestäneen ruumiin ääressä touhuskelemisensa jälkeen,
olivat kaikki aivan kuin menettäneet osan tajuntaansa. He ryhmittyivät
kaikki sen ympärille, ja levottomuuden ja pelon asemesta he näyttivät
tuntevan pelkästään vain ihmetystä. Liputin seisoi ensimmäisenä, aivan
ruumiin ääressä, Virginski hänen takanansa kurkisteli hänen olkansa
takaa merkillisesti, aivan kuin joku syrjäinen, uteliaasti, kohosipa
suorastaan varpailleen nähdäkseen paremmin. Ljamšin taas piiloutui
Virginskin taakse ja vain silloin tällöin pelokkaana katsahti tämän
takaa ja piiloutui aina samassa uudelleen. Kun kivet oli kiinnitetty ja
kun Pjotr Stepanovitš nousi pystyyn, Virginski alkoi yht'äkkiä heikosti
väristä, löi kätensä yhteen ja huudahti tuskaisesti ja aivan ääneen:

— Ei, tämä ei ole sitä, ei ole! Ei, tämä ei ole sitä lainkaan!

Hän olisi ehkä vieläkin lisännyt jotakin tähän näin peräti
myöhästyneeseen huudahdukseensa, mutta Ljamšin ei antanut hänen
lopettaa. Yht'äkkiä tämä kaikin voimin tempasi hänet syliinsä, puristi
häntä takaapäin ja kirkaisi epätodellisen oudosti. Sattuu toisinaan
niin voimakkaita hämmästyksen hetkiä, että ihminen ei huudahda enää
omalla äänellään, vaan jollakin sellaisella, jollaista ei olisi luullut
hänellä olevankaan, ja tämä kaikki saattaa silloin tuntua hyvin
kauhealta. Ljamšin ei kiljaissut ihmisen, vaan aivan eläimen äänellä.
Yhä lujemmin ja lujemmin, kuin suonenvetokohtauksessa hän puristi
syliinsä takaapäin Virginskiä, kiljui suu ammollaan lakkaamatta,
yhtäjaksoisesti, ulkonevin silmin katsellen toisiin ja tömistellen
jalkojansa maahan hyvin nopeasti, aivan kuin olisi lyönyt niillä
rumpua. Virginski säikähti niin, että huudahti itsekin kuin mieletön ja
niin raivokkaan vihaisesti, että sellaista ei olisi voitu Virginskiltä
odottaakaan. Hän alkoi riuhtoa itseänsä irti Ljamšinin syleilystä,
kynsi ja mukiloi häntä, minkä jaksoi ja sikäli kuin ulottui häneen
taaksepäin. Erkel auttoi lopulta häntä pääsemään irti Ljamšinista.
Mutta kun Virginski oli säikähdyksissään hypähtänyt noin kymmenen
askelta syrjään, niin Ljamšin, huomattuaan nyt Pjotr Stepanovitšin,
kiljaisi uudelleen sekä hyökkäsi nyt tätä kohti. Kompastuessaan
ruumiiseen hän kaatui ja tarttui sen yli Pjotr Stepanovitšiin, sieppasi
hänet niin lujasti syleilyynsä painaen päätänsä hänen rintaansa,
ettei Pjotr Stepanovitš, ei Tolkatšenko eikä Liputinkaan ensi
hetkessä mahtanut hänelle mitään. Pjotr Stepanovitš huusi, kiroili,
takoi hänen päätänsä nyrkeillään, lopulta jotenkuten päästyään irti
sieppasi revolverin ja tähtäsi sillä suoraan kiljahtelevan Ljamšinin
avointa suuta kohti. Ljamšinia olivat jo siepanneet lujasti käsistä
Tolkatšenko, Erkel ja Liputin, mutta Ljamšin ei lakannut kiljumasta
revolverista huolimatta. Lopulta Erkel puristettaan silkkinenäliinansa
palloksi tukki sillä taitavasti hänen suunsa, ja silloin huuto lakkasi.
Tolkatšenko sitoi sillä aikaa hänen kätensä jäljelle jääneellä
nuoranpätkällä.

— Tämä on hyvin omituista, — virkkoi Pjotr Stepanovitš levottoman
hämmästyneesti tarkastellen mielipuolta.

Hän oli nähtävästi todella hämmästynyt.

— Luulin hänestä jotakin aivan muuta, — hän lisäsi hämmästyneesti.

Hänet jätettiin toistaiseksi Erkelin huostaan. Täytyi kiiruhtaa
korjaamaan kuollutta: oli ollut niin paljon hälinää, jossakin se oli
voitu jo kuullakin. Tolkatšenko ja Pjotr Stepanovitš nostivat lyhdyt
ja tarttuivat ruumiin pääpuoleen; Liputin ja Virginski kävivät käsiksi
jalkoihin, ja niin he lähtivät sitä viemään. Kaksi kiveä lisäsi
painoa, niin että kantamus tuntui raskaalta, ja matkaa oli enemmän
kuin parisataa askelta. Väkevin kaikista oli Tolkatšenko. Hän ehdotti,
että astuttaisiin tahdissa, mutta kukaan ei hänelle vastannut, ja
niin he astuivat kuka mitenkin. Pjotr Stepanovitš kulki oikealla
puolella ja pää kumarassa kantoi olallaan kuolleen päätä, vasemmalla
kädellänsä hän alhaalta käsin kannatti kiveä. Koska Tolkatšenko ei
matkan ensimmäisellä puoliskolla ollut arvannut kannattaa kiveä, niin
Pjotr Stepanovitš lopulta kiroten karjaisi siitä hänelle. Huudahdus oli
äkillinen ja yksinäinen; kaikki jatkoivat ääneti kantamista, ja vasta
aivan lammikon äärellä Virginski taivuttautuen kantamuksen painosta,
aivan kuin olisi ollut nääntymäisillään sen alle, yht'äkkiä huudahti
taas yhtä äänekkäästi ja itkuun valmiina kuin äsken: — Ei, tämä ei ole
sitä ei, ei. Tämä ei ole lainkaan sitä!

Paikka, johon ulottui tämä kolmas, jokseenkin iso Skvorešnikin lammikko
ja jonne murhattu kannettiin, oli kaikkein yksinäisimmässä puiston
kolkassa, jossa ei kukaan koskaan käynyt, ei ainakaan enää näin
myöhäisenä vuodenaikana. Tältä puolelta lammikon ranta oli kasvanut
aivan umpeen heinää. Lyhty asetettiin syrjään, heilahdutettiin ruumista
ja heitettiin se veteen. Kajahti kumea ja kauan kuuluva ääni. Pjotr
Stepanovitš kohotti lyhtyä, hänen jälkeensä kurottautuivat toisetkin
uteliaina tarkastelemaan, miten kuollut vajosi. Mutta mitään ei
näkynyt: kahden kiven painosta ruumis oli vajonnut heti. Laajat väreet,
jotka olivat kohonneet vedenpinnalle, alkoivat nopeasti tasaantua. Teko
oli suoritettu loppuun.

— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš kääntyi kaikkien puoleen
yhteisesti, — nyt hajaantukaamme. Epäilemättä teidän pitäisi nyt
tuntea sitä vapaaehtoista ylpeyttä, joka seuraa jokaista vapaaehtoisen
velvollisuuden suoritusta. Jos taas te olette nyt valitettavasti
liian järkyttyneitä tunteaksenne tällaisia tunteita, niin epäilemättä
te saatte tuntea sen huomenna, sillä häpeä olisi silloin olla sitä
tuntematta. Häpeällinen Ljamšinin mielenliikutus on katsottava
hourailuksi, sitäkin enemmän, koska hän todella, kuten kerrotaan, on
jo aamusta saakka ollut sairaana. Ja teille taas, Virginski, yksikin
ainoa vapaan harkinnan hetki osoittaa, että kun oli kysymyksessä
yhteisen asian etu, oli mahdotonta luottaa vain kunniasanaan, ja että
oli välttämättömästi tehtävä juuri niin kuin me teimmekin. Seuraukset
tulevat osoittamaan, että ilmianto on tapahtunut. Suostun täten
unohtamaan kaikki äskeiset huudahdukset. Mitä tulee vaaraan, niin
sellaista tuskin on olemassa. Tuskin juolahtaisi kenenkään mieleen
epäillä jotakuta teistä, etenkin jos te vain osaatte käyttäytyä
oikein, niin että lopultakin kaikki riippuu teistä itsestänne ja
siitä täydellisestä varmuudesta, jonka te toivottavasti saatte jo
heti huomenna. Sitä vartenhan te muun muassa olette liittyneetkin
erikoiseen, samoin ajattelevien vapaaseen järjestöön voidaksenne
yhteisen asian nimessä sovittuna hetkenä jakaa toinen toisillenne
voimaa ja, jos tarvitaan, vakoilla ja pitää huolta toinen toisistanne.
Kukin teistä on tilivelvollinen. Te olette kutsutut uudistamaan lahoa
ja paikallaan seisomisesta pahalta haisevaksi käynyttä asiaamme;
rohkaisua saadaksenne olisi teidän aina muistettava tätä. Toistaiseksi
toimintanne rajoittuu vain siihen, että kaikki saataisiin luhistumaan:
sekä valtio että sen siveellisyys. Jäljelle jäämme vain me, joiden
on määrä ottaa vastaan valta: viisaat saamme yhtymään meihin, mutta
typerillä me juuri ratsastamme. Tätä ei teidän suinkaan tule hävetä.
Tämä sukupolvi on kasvatettava uudelleen, jotta se ansaitsisi vapauden.
Meillä on vielä edessämme tuhansittain Šatoveja. Me järjestäydymme
voidaksemme saada suunnan! Olisi häpeällistä olla sieppaamatta käsiinsä
sitä, mikä joutilaana lepää ja pyrkii meille suoraan suuhun. Lähden
heti Kirillovin luo, ja aamuun mennessä saamme häneltä asiakirjan,
jossa hän kuollessaan ottaa kaikki syykseen hallitukselle osoitetun
selvityksen muodossa. Mikään ei saattaisi tuntua tätä yhdistelmää
totuudenmukaisemmalta. Ensinnäkin hän oli vihoissa Šatovin kanssa; he
elelivät Amerikassa, heillä oli siis aikaa riitaantuakin. Tunnettua
on, että Šatov muutti mielipiteensä, vihamielisyys oli siis saattanut
syntyä erilaisista vakaumuksista ja ilmiannon pelosta; siis juuri
sellainen riita, jossa toinen ei voi antaa toiselle anteeksi. Kaikki
tämä tulee juuri tällä tavalla kirjoitetuksi. Lopuksi mainitaan,
että hänen luonansa Filippovin talossa Fedjka on pitänyt asuntoaan.
Tämä karkoittaa kaiken teihin kohdistuvan epäluulon, sillä tunnustus
saa varmasti kaikki nuo pässinpäät aivan hämilleen. Huomenna, hyvät
herrat, me emme enää näe toisiamme, lähden aivan lyhyeksi ajaksi
piirikuntaan matkoille. Mutta ylihuomenna lähetän teille tiedonantoni.
Oikeastaan neuvoisin teitä huomisen päivää istumaan kotonanne. Nyt
on meidän lähdettävä kaksitellen ja kaikki eri teitä pitkin. Teitä,
Tolkatšenko, pyytäisin ottamaan huostaanne Ljamšinin ja viemään hänet
kotiin. Te voisitte vaikuttaa häneen ja, mikä tärkeintä, selvittää
hänelle, missä määrin hän vahingoittaa juuri itseänsä pelkuruudellaan.
Sukulaistanne Šigaljovia, herra Virginski, en tahtoisi epäillä
enempää kuin teitäkään: hän ei ilmianna. Säälittelen vain hänen
käyttäytymistänsä; mutta eihän hän vielä kuitenkaan ole ilmoittanut
jättävänsä järjestöämme, ja senvuoksi lienee vielä liian aikaista
haudata häntä. No, hyvät herrat — kiiruhtakaa. Vaikkapa siellä olisikin
vain pelkästään pässinpäitä, niin varovaisuus ei sittenkään liene
haitaksi.

Virginski lähti Erkelin seurassa. Jättäessään Ljamšinin Tolkatšenkon
huostaan Erkel oli ehtinyt käväistä ilmoittamassa Pjotr
Stepanovitšille, että tämä oli nyt tullut täysin tajuihinsa, osoitti
katumusta ja pyysi anteeksi eikä sanonut äskeistä enää muistavansakaan.
Pjotr Stepanovitš lähti paikalta yksin kiertäen lammikoiden taitse
puiston ohi. Tämä tie oli pisin kaikista. Ihmetyksekseen hän huomasi
päästyään jo puolen matkan päähän, että Liputin oli saavuttanut hänet.

— Pjotr Stepanovitš, mutta Ljamšinhan varmasti ilmiantaa!

— Ei, hän on tullut tajuihinsa ja tietää hyvin, että, ilmiantaessaan
hän itse ensimmäisenä joutuisi Siperiaan. Nyt ei ilmianna kukaan. Ette
tekään ilmianna.

— Entä te?

Kyllä minä saan teidät kaikki vaikenemaan, uskaltakaapa vain
hievahtaakin siihen suuntaan, ja sen te hyvin tiedätte itsekin. Mutta
te ette kavalla. Tämänkö vuoksi te olette tosiaankin juossut jäljessäni
kaksi virstaa?

— Pjotr Stepanovitš, Pjotr Stepanovitš, me emme ehkä näe enää koskaan
toisiamme!

— Mistä tuokin nyt tuli mieleenne?

— Sanokaahan minulle vain eräs asia.

— Mitä sitten? Tahtoisin muuten mieluimmin, että menisitte matkoihinne.

— Eräs asia, mutta aivan totuudenmukaisesti: olemmeko me ainoa viisikko
maailmassa vai onko totta, että sellaisia on useita satoja? Kysyn
tätä... korkeammassa mielessä, Pjotr Stepanovitš, ymmärrättehän?

— Huomaan sen vimmastanne. Mutta tiedättekö, että te, Liputin, olette
Ljamšiniakin vaarallisempi?

— Tiedän, tiedän, mutta — vastaus, vastauksenne!

— Te olette typerä! Luulisi nyt ainakin, olevan teille yhdentekevää,
onko viisikkoja yksi vai tuhat.

— Siis yksi vain! Tiesinhän sen! — huudahti Liputin, — tiesin kaiken
aikaa, että niitä on yksi, aina näihin asti... — Ja odottamatta enää
muuta vastausta hän kääntyi ja katosi pimeyteen.

Pjotr Stepanovitš vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.

»Ei, ei kukaan ilmianna», hän sanoi itsekseen päättäväisesti, »mutta
viisikon on pysyttävä ryhmänä ja sen on toteltava, taikka muuten minä
heidät... Ovatpa todellakin joutavia!»



II.


Hän meni ensin asuntoonsa ja alkoi pakata huolellisesti, vähääkään
kiiruhtamatta, matkalaukkuansa. Aamulla kuuden aikoihin lähti
ylimääräinen juna. Tämä aikainen, ylimääräinen juna läksi vain kerran
viikossapa sen oli määrä lähteä toistaiseksi vain kokeeksi. Vaikka
Pjotr Stepanovitš olikin maininnut meikäläisille, että hän poistuisi
joksikin aikaa piirikuntaan, niin kuitenkin hänellä, kuten jälkeenpäin
osoittautui, oli aivan toisenlaiset aikeet. Saatuaan matkalaukkunsa
kuntoon hän suoritti emännälle laskunsa, — hän oli jo ennakolta
maininnut tälle matkastansa ja lähti ajurilla Erkelin luo, joka asui
lähellä rautatieasemaa. Ja vasta myöhemmin, kellon käydessä yhtä yöllä,
hän lähti Kirillovin luo entiseen tapaan Fedjkan salakäytävää myöten.

Pjotr Stepanovitšin mielentila oli kauhea. Puhumattakaan muista
sangen pahoista ikävyyksistä (hän ei yhä vieläkään ollut saanut
tietoja Stavroginilta) hän oli nähtävästi — sillä en voi vakuuttaa
mitään aivan varmasti — saanut päivän kuluessa jostakin (kaikkein
todennäköisintä on, että se oli tullut Pietarista) erään salaisen
ilmoituksen jostakin sangen pian häntä uhkaavasta vaarasta. Tietenkin
näiltä ajoilta kaupungissamme on säilynyt useita legendoja, mutta jos
jotakin varmaa tiedettäisiinkin, niin sen tietäisivät vain ne, joiden
todella tulee tuntea nämä asiat. Minä puolestani vain luulen, että
Pjotr Stepanovitšilla saattoi olla asioita muuallakin, paitsi meidän
kaupungissamme, ja että hän todellakin lienee saanut ilmoituksen.
Olenpa aivan varma siitäkin, kokonaan siis vastoin Liputinin
kyynillistä ja epätoivoista epäilyä, että viisikkoja hänellä saattoi
todellakin olla pari, kolme muutakin eikä vain meikäläisten ryhmä,
esimerkiksi pääkaupungissamme ja jollei nyt juuri viisikkoja, niin
ainakin jonkinlaisia suhteita — ja ehkäpä sangen huvittaviakin. Tuskin
oli kulunut kolmea päivää hänen lähdöstänsä, kun pääkaupungista saapui
meille määräys että hänet oli viipymättä vangittava, mutta tapahtuiko
tämä meidän asiamme vai ehkä joidenkin muiden seikkain vuoksi, — sitä
en tiedä. Tämä määräys ehti parhaiksi juuri lisäämään sitä järkyttävää
pelon vaikutelmaa, joka oli melkeinpä jo mystillinen ja joka oli äkkiä
vallannut esivaltamme sekä näihin saakka itsepäisen kevytmielisen
seurapiirimme, kun paljastui salaperäinen ja paljon puhuva ylioppilas
Šatovin murha, joka oli saanut kaikkien järjettömyyksien mitan
täyttymään, samoinkuin silloin paljastuivat kaikki muutkin seikat,
jotka seurasivat tätä niin perin hämäräperäistä tapausta. Mutta määräys
myöhästyi, Pjotr Stepanovitš oli silloin jo parhaillaan Pietarissa,
otti toisen nimen haistettuaan, mistä oli kysymys, ja saattoi minä
hetkenä tahansa livahtaa ulkomaille... Mutta minä olen kertomuksessani
kiiruhtanut jo liian paljon edelle.

Hän tuli Kirillovin luo vihamielisenä ja ylimielisen ärtyisänä. Häntä
näytti haluttavan siepata Kirillovilta vielä jotakin muuta, paitsi jo
ennen sovittua, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa tälle jostakin.
Kirillov näytti ilostuvan hänen tulostansa. Saattoi huomata hänen jo
kauan ja sairaalloisen kärsimättömänä häntä odotelleen. Hänen kasvonsa
olivat tavallista kalpeammat, mustien silmien ilme oli raskas ja
liikkumaton.

— Ajattelin, että ette tule, — hän virkkoi raskaasti sohvan nurkasta,
josta hän ei kuitenkaan liikahtanutkaan tulijaa vastaan. Pjotr
Stepanovitš asettui hänen eteensä seisomaan ja, ennenkuin oli sanonut
sanaakaan, alkoi tarkastella hänen kasvojansa.

— Kaikki on siis kunnossa, emmekä me luovu aikeistamme, oivallista!
— hän hymähti loukkaavan suojelevasti, — mitäpä siitä, — hän lisäsi
laskien ilkeätä leikkiänsä, — jospa myöhästyisinkin, eipä teillä liene
valittamista, olenhan lahjoittanut teille kolme tuntia.

— En tahdo teiltä liikoja tuntein lahjaksi, etkä sinä voi lahjoittaa
minulle, hölmö!

— Mitä te sanoitte? — Pjotr Stepanovitš näytti vavahtavan, mutta
hillitsi kuitenkin samassa itsensä. — Kuinka loukkaantuvainen
olette! Vai niin, olemmeko me raivostuneita? — hän sanoi tämän taas
loukkaavan ylimielisesti — Tällaisena hetkenä tarvittaisiin mieluummin
rauhallisuutta Teidän olisi parasta pitää nyt itseänne Kolumbuksena
ja minua vain mitättömänä hiirenä, eihän minulle kannata loukkaantua.
Eilen minä jo ehdotin sitä teille.

— En tahdo katsella sinua kuin hiirtä.

— Onko tämä olevinaan kohteliaisuus? Mutta teekin taitaa olla jo
kylmää, — kaikki on siis nurinkurisesti. Ei, se, mitä täällä nyt
tapahtuu, näytä kovin toivorikkaalta. Mutta mitä näenkään? Mutta mitä
on tuo tuolla ikkunalla, lautasella? (Hän lähestyi ikkunaa:) Ohoo.
Keitettyä kanaa ja riissiä!... Mutta miksi ei sitä ole vielä edes
aloitettu? Me olemme siis olleet sellaisessa mielentilassa, ettei edes
kana...

— Söin. Eikä ole teidän asianne. Vaietkaa!

— Oho, tietenkin, ja onhan se yhdentekevää, Mutta minulle se ei ole
yhdentekevää: ajatelkaahan. En ole tänään oikeastaan syönyt edes
päivällistä, ja sen vuoksi jos te ette, kuten ajattelen, enää tarvitse
tuota kanaa... vai mitä?

— Syökää, jos kerran voitte.

— Kiitos kaunis, ja sitten teetä.

Oli tuskin kulunut hetkeäkään, kun hän oli jo asettunut pöydän ääreen
toiseen päähän sohvaa ja hyökkäsi ahnaasti ruoan kimppuun; mutta
samalla hän kuitenkin joka hetki tarkasteli uhriansa. Vihan ja inhon
ilmein Kirillov katseli häntä liikkumatta, aivan kun ei olisi jaksanut
irroittaa hänestä katsettansa.

— Mutta, — Pjotr Stepanovitš kääntyi hänen puoleensa jatkaen yhä
syömistänsä, — mutta, entä asiamme? Emmehän peräydy, vai mitä? Entä
paperi?

— Päätin tänä yönä, että minusta on yhdentekevää, kirjoitan.
Julistuksistako?

— Niin, julistuksistakin. Minä kyllä sanelen teille. Teistähän on
yhdentekevää. Voisiko kirjoituksen sisällys tehdä teidät levottomaksi?

— Ei kuulu sinuun.

— Eipä tietenkään. Oikeastaan vain pari riviä: Että te olette Šatovin
keralla levitelleet julistuksia, muun muassa käyttäen apurinanne
Fedjkaa, joka on piileskellyt teidän asunnossanne. Tämä viimeinen, mitä
sanoin Fedjkasta ja asunnosta, on sangen tärkeä seikka, jopa kaikkein
tärkein. Näettehän, olen teille täysin avomielinen.

— Šatov? Miksi Šatovista. En missään tapauksessa Šatovista.

— Mitä turhia, eikö teistä ole yhdentekevää? Te ette voi häntä enää
vahingoittaa.

— Hänen luoksensa on tullut vaimo. Tämä on herännyt ja lähettänyt
kysymään minulta, missä hän on?

— Hän lähetti kysymään teiltä, missä hän on? Hm... Tämä ei ole niin
kuin olla pitäisi. Ehkä hän lähettää vielä uudelleen. Kenenkään ei
pitäisi saada tietää, että minä olen täällä...

Pjotr Stepanovitš näytti käyvän levottomaksi.

— Hän ei saa tietää, nukkuu taas; hänen luonansa on kätilö, Arina
Virginskaja.

— Sepä hyvä, sepä hyvä ja... luuletteko, että hän ei kuule mitään?
Tiedättekö, eikö olisi parasta sulkea kuistikon ovi.

— Ei mitään, ei kuule. Ja jos Šatov tulee niin piilotan teidät tuohon
huoneeseen.

— Šatov ei tule; ja te saatte kirjoittaa, että olette riitaantunut
hänen kavaltamisensa ja ilmiantonsa vuoksi... tänä iltana... ja olette
syypää hänen kuolemaansa.

— Hän on kuollut! — huudahti Kirillov hypähtäen sohvalta.

— Tänään kello kahdeksalta illalla, tai oikeammin eilen kello
kahdeksalta, sillä nyt on kello jo yksi.

— Sinä olet siis tappanut hänet!... Ja minä aavistin sen eilen!

— Olisiko sitä voinut olla aavistamatta? Kas tällä samaisella
revolverilla. (Hän otti esille revolverin, näyttääkseen sitä
nähtävästi, mutta ei piilottanut sitä enää, vaan piteli oikeassa
kädessään ampuma-asennossa.) Olette muutoin hyvin omituinen mies,
Kirillov, tiesittehän itsekin, että tuon typerän miehen ei saattanut
muuten käydä. Oliko tässä nyt jotakin aavistettavaa? Minähän olen
märehtinyt teille, tämän kaiken jo moneen kertaan valmiiksi ja suoraan
suuhun. Šatov valmisteli ilmiantoa: minä vaaniskelin häntä; sitä
ei voinut jättää sikseen. Ja olihan teillekin annettu tehtäväksi
vaaniskella häntä; tehän itse ilmoititte minulle noin kolme viikkoa
sitten...

— Vaiti! Siksi sinä hänelle tämän, koska hän sylkäisi Genevessä vasten
kasvojasi!

— Sen vuoksi, ja lisäksi oli vielä muutakin syytä. Paljon muuta, mutta
siihen ei sekoittunut vähintäkään vihaa. Miksi te hypitte tuo tavalla?
Miksi tarvittaisiin noita eleitä? Oho Vai sillä tavalla me...

Hän syöksähti pystyyn ja kohotti revolverinsa. Asia oli nimittäin
niin, että Kirillov oli äkkiä siepannut ikkunalta oman revolverinsa,
jonka hän aamulla jo oli varannut siihen ladattuaan ensin sen. Pjotr
Stepanovitš asettui ampuma-asentoon ja tähtäsi aseellaan Kirillovia.
Tämä naurahti ilkeästi.

Tunnusta, roisto, että otit revolverin siksi, että luulit minun ampuvan
sinut... mutta minä en ammu sinua, vaikkakin... vaikkakin...

Ja Kirillov tähtäsi revolverillaan Pjotr Stepanovitšiin, aivan kuin
ei olisi jaksanut kieltäytyä nautinnosta saada ampua hänet. Pjotr
Stepanovitš, yhä ampuma-asennossa, odotteli viime hetkeen saakka
laukaisematta asettaan, jättäen näin otsansa joka hetki kuulalle
alttiiksi: »maniaakilta» hän saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta
»maniaakki» laski lopultakin kätensä alas aivan hengästyneenä ja
vapisten, jaksamatta enää edes puhua.

— Olette saanut leikitellä, ja se riittäköön, — Pjotr Stepanovitš laski
myös aseensa. — Tiesinhän, että leikittelette; mutta tiedättekö, te
panitte henkenne alttiiksi, olisin kyllä saattanut laukaistakin.

Ja jokseenkin rauhallisena hän istuutui sohvaan ja kaatoi itselleen
teetä, tosin vielä hieman vapisevin käsin. Kirillov asetti revolverin
pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.

— Minä en kirjoita, että murhasin Šatovin, enkä... enkä kirjoita nyt
mitään, paperia ei tule.

— Eikö tule?

— Ei tule.

— Kuinka alhaista ja typerää! — Pjotr Stepanovitš kävi kasvoiltaan
vihasta aivan vihertäväksi. — Minä tuon muuten jo aavistinkin.
tiedättekö, te ette voi saada minua hämilleni. Muuten, kuten haluatte.
Jos voisin pakottaa teidät väkivalloin, niin pakottaisin teidät. Te
olette muuten roisto, — Pjotr Stepanovitš kävi yhä kärsimättömämmäksi.
— Te pyysitte meiltä silloin rahaa ja lupailitte kukkuraiset maksut...
Mutta en sittenkään poistu ilman minkäännäköisiä tuloksia, näenpähän
ainakin, miten itse viillätte otsanne.

— Tahdon, että sinä poistut heti, — Kirillov asettui seisomaan lujasti
hänen eteensä.

— Ei, se ei mitenkään käy päinsä. — Pjotr Stepanovitš tarttui taas
revolveriinsa. — Nytpä teidän mieleenne saattaisikin vihasta ja
pelkuruudesta johtua tuuma jättää kaikki sikseen ja mennä huomenna
ilmiantamaan, että saisitte taas äyrin pyöriäisiä; siitähän maksetaan.
Piru teidät periköön; tuollaiset nilviäiset, kuten te, voivat ryhtyä
mihin tahansa! Mutta olkaa huoleti, olen kaiken tämän ottanut
huomioon; minä en poistu, ennenkuin olen puhkaissut, puhkaissut tällä
revolverillani pääkallonne, kuten tein tuolle Šatov roistollekin, jos
huomaan teidät pelkuriksi ja petturiksi. Piru teidät periköön.

— Sinä tahtoisit välttämättä nähdä minunkin vertani?

— Minä en tee sitä suutuksissani, ymmärtäkää se, minusta on
yhdentekevää. Minä vain sen vuoksi, että voisin olla rauhassa
yhteisestä asiastamme. Ihmiseen ei voi luottaa, näettehän sen itsekin.
En ymmärrä mitään siitä, miksi teissä ovat syntyneet nuo houreet tappaa
itsenne. Enhän minä ole sitä teitä varten keksinyt, te itsehän jo ennen
minua olette ilmoittanut siitä, ettekä edes minulle, vaan ulkomailla
oleville jäsenillemme. Ja huomatkaa sekin, eihän kukaan heistä ole
koettanut saada teiltä urkituksi mitään, eihän kukaan heistä edes
tuntenut teitä, vaan tehän tulitte itse lavertelemaan salaisuuksianne
vain pelkästä liikatunteellisuudestanne. Minkäs sille voi, jos teidän
nimenomaisesta suostumuksestanne ja ehdotuksestanne (huomatkaa se:
omasta ehdotuksestanne!) tälle aikeellenne perustettiin eräs täkäläinen
suunnitelma, jota ei nyt enää ole mahdollista muuttaa. Te olette itse
saattanut itsenne sellaiseen asemaan, että tiedossanne on paljon
liikaa. Jos te nyt sattuisitte höperöitymään ja lähtisitte huomenna
ilmiantamaan, niin se saattaisi käydä teille itsellennekin hyvin
epäedulliseksi, vai mitä arvelette? E-ei, te olette sitoutunut, olette
antanut kunniasananne, olette ottanut vastaan rahat. Sitä te ette
mitenkään voi kieltää...

Pjotr Stepanovitš oli hyvin kiivastunut, mutta Kirillov oli jo kauan
sitten lakannut häntä kuuntelemasta. Hän oli alkanut taas kävellä
edestakaisin huoneessa.

— Minun on sääli Šatovia, — hän sanoi pysähtyen uudelleen Pjotr
Stepanovitšin eteen.

— Luuletteko, että minun ei sitten ole, ja ehkäpä...

— Vaiti, roisto! — Kirillov raivostui tehden kamalan, kaksimielisen
liikkeen. — Tapan!

— No niin, niin, niin, — valehtelin, myönnän sen, — en sääli vähääkään,
no riittää, riittää jo! — Pjotr Stepanovitš hypähti taas säikähtyneenä
ja kädellään torjuen.

Kirillov vaikeni äkkiä ja alkoi taas kävellä edestakaisin.

— Minä en peräydy; nyt juuri tahdon tappaa itseni: kaikki ovat roistoja!

— Kas siinä on järkeä; tietenkin kaikki ovat roistoja, ja koska kunnon
ihmisen on iljettävää elää maailmassa, niin...

— Hölmö, olen samanlainen roisto kuin sinäkin, kuten kaikki, enkä
kunnollinen. Kunnollista ei ole missään.

— Lopultakin arvasitte oikein. Ettekö tosiaankaan ole vielä koskaan
tähän asti ymmärtänyt, Kirillov, ja teidän järjellänne, että kaikki
ovat samanlaisia ja että ei ole parempia eikä huonompia, vaan että on
ainoastaan viisaampia ja typerämpiä ja että jos kerran kaikki ovat
roistoja (mikä muuten on lorua), niin silloinhan ei myöskään saata olla
olemassa ei-roistoja?

— Niin, ethän sinä vain tee pilkkaa? ‒ Kirillov katsahti häneen hieman
ihmeissään. — Sinä niin kiihkeästi ja yksinkertaisesti... Voiko
sellaisellakin kuin sinulla olla vakaumuksia?

— Kirillov, en ole koskaan ymmärtänyt, minkä vuoksi te tahdotte tappaa
itsenne, tiedän vain, että se tapahtuu vakaumuksesta... lujasta
vakaumuksesta. Mutta jos te suinkin tunnette tarvetta niin sanoakseni
purkaa sydämenne, niin olen käytettävänänne... On vain otettava
huomioon aika...

— Mitä kello on?

— Ohoo, täsmälleen kaksi, — Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa ja
sytytti savukkeen. »Nähtävästi kaikki vielä onnistuu», hän ajatteli
itseksensä.

— Minulla ei ole mitään sinulle sanomista, — murahti Kirillov.

— Muistaakseni siinä oli jotakin Jumalasta... Tehän selititte minulle
kerran, kai parikin kertaa. Jos ammutte itsenne, niin teistä tulee
jumala, eikö se ollut niin?

— Niin, minusta tulee jumala.

Pjotr Stepanovitš ei edes hymähtänyt, hän odotteli. Kirillov katsahti
häneen viekkaasti.

— Te olette poliittinen petturi ja vehkeilijä, te tahdotte johdattaa
minut filosofian ja hurmion tielle sekä saada aikaan alistumista
karkoittaaksenne vihan ja sitten, kun olen alistunut, pyytää minulta
paperia siitä, että olen tappanut Šatovin.

Pjotr Stepanovitš vastasi melkeinpä luonnollisen hyväntahtoisesti:

— Mitäpä siitä, jos olisinkin roisto, eikö se ole teistä näinä viime
hetkinä aivan yhdentekevää, Kirillov? No niin, miksi me oikeastaan
riitelemme, sanokaa, olkaa hyvä: te olette sellainen ihminen, ja minä
olen tällainen, merkitseekö se mitään? Ja molemmat olemme sen lisäksi...

— Roistoja.

— Niin, ehkäpä olemme roistojakin. Tehän tiedätte, että nuo ovat vain
sanoja.

— Koko elämäni ajan olen tahtonut, että eivät olisi pelkkiä sanoja.
Olen elänytkin vain sen vuoksi, koska en ole sitä tahtonut. Yhä nytkin
vain joka päivä tahdon, että eivät olisi vain sanoja.

— Mitäpä siitä, jokainen etsii aina parempaa. Kalakin... se on,
jokainen etsii omalla tavallaan mukavuuttaan; ja siinä kaikki. Se on jo
liiankin kauan ollut kaikkien tiedossa.

— Mukavuutta, sanot sinä?

— Ei nyt kannata väitellä sanoista.

— Ei, sinä sanoit sattuvasti; olkoon — mukavuutta. Jumala on
välttämätön, ja senvuoksi täytyy hänen olla olemassa.

— Ja sillä hyvä.

— Mutta minä tiedän, että häntä ei ole ja ettei voi ollakaan.

— Se on vieläkin todennäköisempää.

— Etkö sitten käsitä, että näiden kahden ajatuksen kanssa ihminen ei
voi jäädä elämään?

— Onko sitten ammuttava itsensä vai mitä?

— Etkö sinä tosiaankaan ymmärrä, että yksistään jo tämän vuoksi voi
ampua itsensä? Sinä et ymmärrä, että teidän tuhansien miljoonien
ihmisten joukossa on ehkä vain yksi sellainen, yksi, joka ei tahdo ja
joka ei jaksa sitä kestää.

— Minä ymmärrän vain yhden seikan, sen, että te nähtävästi epäröitte...
ja se on hyvin paha asia.

— Stavroginin on myös aate niellyt. — Kirillov ei ollut tajunnut hänen
huomautustansa, vaan käyskenteli yrmeänä huoneessa.

— Mitä sanoitte? — Pjotr Stepanovitš höristi korviansa. — Mikä aate?
Onko hän itse puhunut teille jotakin?

— Ei, arvaan itse. Jos Stavrogin uskookin niin hän ei usko, että hän
uskoo. Jos hän taas ei usko, niin hän ei usko, että hän ei usko.

— Niin, mutta Stavroginilla on muutakin, joka on järkevämpää kuin
tuo... — Pjotr Stepanovitš murahti kärtyisästi koko ajan levottomana
seuraten keskustelun kulkua sekä kalpeata Kirillovia.

»Piru vieköön, se ei ammu itseänsä», hän ajatteli, »olen sen aina
aavistanut; aivojen kieroutta eikä muuta mitään; tuollaisia nilviäisiä!»

— Sinä olet viimeinen, joka olet minun luonani: en tahtoisi erota
sinusta epäsovussa, — Kirillov sanoi sen, aivan kuin olisi tarjonnut
hänelle lahjan.

Pjotr Stepanovitš ei vastannut heti. »Piru vieköön, mitä tämä taas on
olevinaan?» hän ajatteli uudelleen.

— Uskokaa minua, Kirillov, että minulla ei ole mitään teitä vastaan
ihmisenä, henkilökohtaisesti, ja aina...

— Sinä olet roisto, ja sinulla on valheellinen järki, mutta minä olen
samanlainen kuin sinäkin, ja siksi ammun itseni, mutta sinä jäät eloon.

— Te siis tahdotte oikeastaan sanoa, että minä olen niin halpamainen,
että tahdon jäädä eloon.

Hän ei vielä osannut päätellä, mahtoiko olla edullista vai epäedullista
keskustella tällä tavoin tänä hetkenä, ja päätti »antautua
olosuhteiden varaan». Mutta se Kirillovin ainainen ylemmyyden ja
ilmeisen halveksumisen sävy, jonka hän tunsi kohdistuvan itseensä,
oli aina ennenkin häntä harmittanut ja nyt vielä enemmän kuin koskaan
aikaisemmin. Luultavasti sen vuoksi, että Kirillov, jonka oli määrä
ehkäpä jo tunnin kuluttua kuolla (Pjotr Stepanovitš piti tätä
mahdollisena), näytti hänestä vain jonkinlaiselta puoli-ihmiseltä,
joltakulta sellaiselta, jolle ei enää olisi saanut antaa oikeutta
osoittaa ylimielisyyttä.

Te taidatte kerskailla sillä, että aiotte ampua itsenne?

Olen aina ihmetellyt, että kaikki jäävät eloon, Kirillov ei kuullut
hänen huomautustaan.

— Hm! Aatehan se on tietysti sekin, mutta... Apina, sinä myönnät
voittaaksesi minut. Vaiti, sinä et ymmärrä mitään. Jos ei ole Jumalaa,
niin minä olen jumala.

— Kas tuota kohtaa juuri minä en ole koskaan ymmärtänytkään. Miksi te
sitten olisitte jumala?

— Jos Jumala on, niin kaikki on vain hänen tahtoansa, ja hänen
tahdostansa minä en voi. Jollei ole, niin koko tahto on minun, ja minä
olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni.

— Oman tahtonne? Miksi olette velvollinen?

— Siksi, että kaikki tahto on tullut omakseni. Eikö tosiaankaan kukaan
koko planeetallamme tehtyään lopun Jumalasta ja alettuaan uskoa omaan
tahtoonsa ole rohjennut julistaa oman tahtonsa kaikkein korkeinta
määrää? Tämähän on aivan samaa kuin kertomus köyhästä, joka sai
perinnön ja säikähti eikä rohjennut lähetä säkkiä pitäen itseänsä liian
heikkona ottamaan sen haltuunsa. Minä tahdon ilmentää oman tahtoni.
Olkoonpa, että olenkin ainoa, mutta teen sen.

— Tehkää se siis.

— Minun velvollisuuteni on ampua itseni, sillä se on kaiken oman tahdon
korkein määrä, — tappaa itse itsensä.

— Mutta ettehän te yksin tapa itseänne, itsemurhaajiahan on paljon.

— Niillä on jokin syy. Mutta ilman mitään syytä, vain ilmentääkseeni
oman tahtoni minä yksin teen siten.

»Se ei ammu», välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä.

— Tiedättekö mitä, — hän huomautti ärtyneesti, — minäpä teidän
asemassanne osoittaakseni oman tahtoni tappaisin jonkun toisen enkä
itseäni. Voisitte sillä tavoin olla vielä hyödyksikin. Minäpä voisin
teille osoittaa vielä lisäksi jonkun, jollette säikähdä. Silloin olisi
ehkä parasta, että tänään ette ampuisikaan itseänne, voidaan sopia
siitä.

— Tappaa toinen olisi kaikkein alhaisin oman tahdon ilmentämistapa, ja
näin saneessasi sinä osoitat olevasi kaltaisesi. Minä en ole sinä: minä
tahdon korkeimman määrän ja tapan itseni.

»Tuon perille hän lienee päässyt pelkästään oman järkensä avulla»,
jupisi Pjotr Stepanovitš itsekseen vihaisesti.

— Minun velvollisuuteni on julistaa epäuskoa. — Kirillov käyskenteli
huoneessa. — Mielestäni ei ole olemassa korkeampaa aatetta kuin se,
että Jumalaa ei ole olemassa. Ihmiskunnan historia on puolellani.
Ihminen ei ole koskaan tehnytkään muuta kuin koettanut keksiä Jumalaa
voidakseen elää tappamatta itseänsä. Se on ollut maailman historian
pääsisällyksenä aivan tähän saakka. Minä yksin koko maailman historian
aikana en ole tahtonut keksiä Jumalaa. Saakoot sen tietää kerta
kaikkiansa..

»Ei ammu.» Pjotr Stepanovitš kävi levottomaksi.

— Kukapa sen saisi tietää. — Hän koetti yllyttää tätä. — Täällä ei ole
muita kuin minä ja te; Liputinko ehkä?

— Kaikkien on saatava tietää; kaikki saavat tietää. Ei ole mitään
salaista, mikä ei tulisi julki. Niin on sanonut _Hän_.

Ja hurmiosta väristen hän osoitti Vapahtajan kuvaa, jonka edessä paloi
lamppunen. Pjotr Stepanovitš raivostui suorastaan.

— Häneen te kai sittenkin yhä uskotte ja sytytitte lamppusenkin; eikö
liene »kaiken varalta»?

Kirillov oli vaiti.

— Tiedättekö, minun mielestäni te uskotte ehkä jo enemmän kuin joku
pappi.

— Kehen? _Häneenkö?_ Kuulehan, — Kirillov pysähtyi ja liikkumattomin,
raivokkain katsein tuijotti suoraan eteensä. — Kuule, tämä on suuri
aate; maan päällä oli yksi päivä ja maan keskellä seisoi kolme ristiä.
Toinen ristillä uskoi niin, että sanoi toiselle: »Tänä päivänä olet
minun kanssani paratiisissa». Päivä loppui, molemmat kuolivat, menivät
pois eivätkä löytäneet paratiisia eivätkä ylösnousemusta. Ennustus
ei käynyt toteen. Kuulehan; tämä ihminen oli suurin koko maailmassa.
Hän muodosti sen, minkä vuoksi maailman tulee elää. Koko planeetta
kaikkinensa olisi ilman tätä ihmistä — pelkkää hulluutta. Ei ole
ollut ennen eikä ole tullut hänen jälkeensä samanlaista, ei koskaan,
niin ihmeellistä kuin se onkin. Siinäpä se ihme onkin, ettei ole
ollut eikä tule toista samanlaista koskaan. Mutta jos kerran on niin,
että luonnon lait eivät säästäneet edes _Tätä_, eivät säälineet edes
ihmettänsä, vaan pakottivat hänetkin elämään valheen keskellä ja
kuolemaan valheen vuoksi, niin siitä ei voi olla muuta seurausta, kuin
että koko planeettakin on valhetta ja perustuu valheeseen ja typerään
pilkantekoon. Siis itse planeetan laitkin ovat valhetta ja perkeleen
huvinäytelmää. Minkä vuoksi siis elää, vastaa, jos olet ihminen?

— Tämä on toinen asia. Minusta tuntuu, että te olette tässä kohden
sekoittanut kaksi en syytä, ja sellainen on hyvin huono perusta. Mutta
olettakaamme, että te olette jumala? Entäpä jos valhe onkin loppunut ja
jos te olette käsittänyt että kaikki valhe johtuu siitä, että entinen
Jumala on ollut olemassa?

— Vihdoinkin olet käsittänyt! — huudahti Kirillov riemukkaasti. —
Sen siis saattaa todella käsittää, jos kerran sellainenkin kuin
sinä olet sen käsittänyt! Ymmärrätkö nyt, että kaikkien pelastus
on siinä, että kaikille todistetaan tämä asia. Kuka sen tekee?
Minä! En ymmärrä, miten ateisti on voinut olla tappamatta itseänsä,
vaikka on tietänyt, että Jumalaa ei ole? Tunnustaa, että Jumalaa ei
ole ja olla samalla tunnustamatta, että itse on muuttunut samalla
jumalaksi, on järjettömyyttä, sillä muuten välttämättä jokainen tappaa
itsensä. Jos tunnustat, olet — kuningas, et tapa itseäsi, vaan elät
kaikessa kunniassasi. Mutta yksi, se, joka on ensimmäinen, sen täytyy
välttämättä tappaa itsensä, sillä kuka muu alkaisi ja todistaisi? Minä
tapan itse itseni välttämättä alkaakseni ja todistaakseni. Minä olen
nyt vielä jumala epävapaasti ja olen onneton, koska olen velvollinen
ilmentämään oman tahtoni. Kaikki ovat onnettomia siksi, että kaikki
pelkäävät oman tahtonsa ilmentämistä. Ihminen on näihin saakka ollut
onneton ja raukka juuri siksi, että on pelännyt osoittaa oman tahdon
korkeinta määrää ja on osoittanut omaa tahtoansa vain salavihkaa kuin
koulupoika. Olen kauhean onneton, sillä pelkään kauheasti. Pelko on
ihmisen kirous... Mutta minä julistan omaa tahtoa, olen velvollinen
uskomaan, että en usko. Minä alan ja lopetan sekä avaan oven. Minä
pelastan. Vain tämä yksin voi pelastaa kaikki ihmiset ja muuttaa
seuraavassa sukupolvessa ihmiset fyysillisesti; sillä nykyisessä
fyysillisessä muodossaan, niin olen sen ajatellut, ihminen ei
mitenkään saata olla ilman entistä Jumalaansa. Minä olen kolme vuotta
etsinyt jumaluudelleni attribuuttia ja olen sen löytänyt: jumaluuteni
attribuutti on — Oma tahto! Tämä on ainoa kohta, jossa voin osoittaa
alistumattomuuttani ja omaa kauheata vapauttani. Sillä tämä vapaus on
kauheata. Minä tapan itseni osoittaakseni tottelemattomuutta ja uutta
kauheata vapauttani.

Hänen kasvonsa olivat luonnottoman kalpeat, katse peloittavan raskas.
Hän oli aivan raivoissaan. Pjotr Stepanovitš luuli hetken, että hän
heti paikalla kaatuisi.

— Anna kynä! — huudahti Kirillov yhtäkkiä aivan odottamatta suorastaan
jo innostuneena; — sanele, allekirjoitan kaiken. Senkin, että tapoin
Šatovin. Sanele, niin kauan kuin tämä minua huvittaa. En pelkää
ylimielisten orjien mielipidettä. Saat itse nähdä, että kaikki salainen
käy julkiseksi! Mutta sinä olet murskautuva... Uskon, uskon!

Pjotr Stepanovitš lennähti paikaltaan ja ojensi silmänräpäyksen
kuluttua hänelle musteastian, paperin ja alkoi sanella ottaen hetkestä
vaarin ja epävarmuudesta vapisten.

— Minä, Aleksei Kirillov, saatan täten tietoonne...

— Seis! En tahdo! Kenen tietoon?

Kirillov vapisi kuin vilutautinen. Tämä tiedoksianto ja jokin aivan
erikoinen ja äkillinen ajatus näytti yhtäkkiä nielleen hänet kokonaan
aivan kuin se olisi ollut jokin ulospääsy johon hänen kiusautunut
henkensä itsepintaisesti näytti pyrkivän, vaikkapa vain yhdeksi,
yhdeksi ainoaksi hetkeksi.

— Kenen tietoon? Tahdon sen tietää.

— Ei kenellekään, kaikille, ensimmäiselle, joka sen lukee. Miksi niin
tarkasti? Koko maailmalle!

— Koko maailmalle? Hurraa! Eikä suinkaan minkäänlaista katumusta. En
tahdo katua enkä tahdo esivallalle.

— Ei, ei suinkaan sitä tarvitakaan, piru periköön esivallan! Mutta
kirjoittakaahan, jos kerran aiotte sitä tosissanne! — kivahti Pjotr
Stepanovitš hänelle hysteerisesti.

— Seis! Tahdon, että ylimmäksi tulee turpa josta kieli pistää ulos.

— Mitä joutavia! — Pjotr Stepanovitš suuttui. — Senhän voi saada aikaan
ilman piirustustakin, pelkin tyylivivahduksin.

— Vivahduksin? — Hyvä! Niin, vivahduksin, vivahduksin! Sanele
vivahduksin!

— »Minä, Aleksei Kirillov», — Pjotr Stepanovitš saneli lujasti ja
käskevästi Kirillovin olan yli kumartuneena, tarkaten jokaista
kirjainta, jonka tämä kiihtymyksestä vapisevin käsin piirsi paperille,
— »minä, Kirillov, ilmoitan täten, että tänään lokakuun... p:nä, illan
suussa, noin kello kahdeksan tapoin puistossa ylioppilas Šatovin,
kavaltamisen ja julistuksia sekä Fedjkaa koskevan ilmiannon vuoksi, ja
että Fedjka on piileskellyt meidän molempien luona Filippovin talossa
kymmenenä yönä. Tapan itseni tänä päivänä revolverilla, mutta en sen
vuoksi, että katuisin ja pelkäisin teitä, vaan koska olen jo ulkomailla
ollessani päättänyt lopettaa elämäni.»

— Siinäkö kaikki? — huudahti Kirillov harmissaan ja ihmetellen.

— Ei sanaakaan lisää! — Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään yrittäen
saada asiakirjan hänen kädestään haltuunsa.

— Seis! — Kirillov asetti kätensä lujasti paperille. — Seis, joutavia!
Tahdon sanoa, kenen kanssa tapoin. Miksi vain Fedjkasta? Entä tulipalo?
Tahdon kaiken ja tahdon lisäksi puhua suuni puhtaaksi vivahduksin,
vivahduksin!

— Riittää, Kirillov, vakuutan teille, että tämä riittää! — Pjotr
Stepanovitšin ääni oli suorastaan rukoileva, ja hän vapisi pelätessään
Kirillovin repivän paperin. — Jotta ne uskoisivat, täytyy sanoa
mahdollisimman hämärästi, juuri näin, juuri näin, viittauksin. Ei saa
näyttää muuta kuin totuuden nurkkaa, juuri sen verran, että saa heidän
ruokahalunsa hereille. Kyllä ne aina osaavat itse valehdella lisää, ja
itseäänhän ne uskovat aina enemmän kuin meitä, mutta sehän on kaikkein
parasta, kaikkein parasta! Antakaa tänne! Tämä keino on jo tarpeeksi
suurenmoinen! Antakaa, antakaa tänne!

Ja hän yritti taas siepata paperin. Tuijottavin silmin Kirillov
kuunteli, ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut jotakin käsittää,
mutta hän oli jo lakannut ymmärtämästä.

— Oh, piru! — Pjotr Stepanovitš suutahti. — Eihän hän ole edes
allekirjoittanut tätä! Mitä te nyt siinä tuijotatte? Allekirjoittakaa!

— Tahdon suuni puhtaaksi... — mörisi Kirillov, mutta otti kuitenkin
kynän ja kirjoitti nimensä. — Tahdon suuni puhtaaksi...

— Kirjoittakaa alle: _Vive la république_, ja se riittää.

— Hurraa! — Kirillov aivan kiljaisi riemusta. — _Vive la république
démocratique, sociale et universelle ou la mort!_... Ei, ei, ei sillä
tavalla. _Liberté, égalité, fraternité ou la mort_. — Kas näin on
parempi, näin on parempi, —näin hän kirjoitti nautinnon ilmein oman
nimensä alle.

— Riittää jo, riittää! — toisteli Pjotr Stepanovitš.

— Seis, vielä vähän... Tiedätkö, kirjoitan vielä kerran ranskaksi:
»_de Kiriloff, gentilhomme russe et citoyen du monde_». — Hahhahhaa, —
hän ratkesi nauramaan ääneen. — Ei, ei, ei, seis, tämä olisi vieläkin
paremmin, — heureka: gentilhomme seminariste russe el citoyen du monde
civilisé! Kas tämä on kaikkein paras. — Hän hypähti sohvalta, sieppasi
äkkiä ikkunalta revolverin ja juoksi toiseen huoneeseen sekä sulki
tarkoin oven jälkeensä. Pjotr Stepanovitš vaipui hetkeksi mietteisiinsä
tarkastellen ovea.

»Jos se tapahtuu nyt, niin ehkäpä ampuukin, mutta jos hän rupeaa
miettimään, niin siitä ei tule mitään.»

Hän otti käteensä paperin, kävi istumaan ja vilkaisi siihen uudelleen.
Kirjoituksen sanamuoto näytti olevan hänen mieleensä.

»Mitä oikeastaan nyt tarvitaan? Tarvitaan, että he joksikin aikaa
menisivät kokonaan päästään pyörälle ja että he joutuisivat pois
jäljiltä. Puisto? Kaupungissa ei ole puistoa, järkensä avulla he kai
tulevat siihen, että tarkoitetaan Skvorešnikia, mutta kunnes he tulevat
niin pitkälle, siihen kuluu aikaa, kunnes rupeavat etsimään — aikaa
tarvitaan siihenkin, ja kun ruumis löydetään, — niin sanovat, — tuo
on siis totta; kaikki on siis totta, sekin, mitä siinä on Fedjkasta.
Ja mitä tarkoitetaan Fedjkalla: Fedjka on samaa kuin — tulipalo,
Lebjadkinit: kaikki siis on alkanut täältä, Filippovin talosta, eivätkä
he ole huomanneet mitään, eivät ole nähneet mitään, — ja se saattaa
heidät kokonaan ymmälle! Meikäläisistä heille ei joudu ainoakaan
mieleen; Šatov ja Kirillov, Fedjka ja Lebjadkin; ja miksi ne ovat
tappaneet toinen toisensa — kas siinä heille uusi pulma. Mutta piru
vieköön, laukausta ei vain kuulu!...»

Vaikka hän lukikin ihaillen sepustustansa, niin kuitenkin hän
joka hetki pelokkaan levottomana kuulosteli ja — suuttui äkkiä.
Säikähtäneenä hän katsahti kelloansa. Oli jo myöhäistä, ja Kirillovin
poistumisesta oli kulunut jo kymmenen minuuttia. Siepattuansa mukaansa
kynttilän hän lähti kohti sen huoneen ovea, jonka taakse Kirillov
oli sulkeutunut. Aivan oven luona juolahti vielä hänen mieleensä,
että kynttiläkin oli palanut melkein loppuun, se saattoi ehkä jo
kahdenkymmenen minuutin kuluttua sammua kokonaan, eikä toista
ollut. Hän tarttui lukkoon ja kuulosteli varovaisesti, kuuluisiko
minkäänlaista ääntä. Äkkiä hän avasi oven ja kohotti kynttilää. Joku
kiljahti ja hyökkäsi häntä kohden. Voimainsa takaa hän paukahdutti
oven kiinni ja nojautui taas sitä vastaan, mutta kaikki oli jo taas
hiljennyt, — kuolon hiljaisuus vallitsi.

Kauan hän seisoi epäröiden kynttilä kädessään. Sinä hetkenä, kun hän
oli avannut oven, hän oli tuskin ennättänyt nähdä Kirillovin, jonka
kasvot hän kuitenkin oli vilahdukselta huomannut syvällä huoneessa,
ikkunan luona, kun tämä kuten raivostunut eläin oli äkkiä hyökännyt
häntä kohti. Pjotr Stepanovitš vavahti, asetti kynttilän nopeasti
pöydälle, otti esille revolverin ja hypähti varpaillaan huoneen
päinvastaiseen nurkkaan, niin että jos Kirillov olisi avannut oven ja
uhannut revolverilla pöytää kohti, hän olisi ehtinyt vielä tähdätä ja
laukaistakin ennen Kirillovia.

Pjotr Stepanovitš ei uskonut enää vähääkään itsemurhaan. »Seisoi
keskellä huonetta ja ajatteli», — ajatus lennähti vihurina Pjotr
Stepanovitšin aivoihin. — »Sitäpaitsi tuo pimeä, kauhistuttava huone...
hän kiljaisi ja hyökkäsi kohti — tässä on kaksi mahdollisuutta.
Joko minä häiritsin häntä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli
laukaisemaisillaan, taikka... taikka hän seisoi ja mietti parhaillaan,
miten tappaisi minut. Niin se on, hän ajatteli... Hän tietää, että
en lähde täältä, ennenkuin olen hänet tappanut, jos hän ei itse
uskaltaisi, — hänen on siis tapettava minut, että minä en tappaisi
häntä... ja taas, taas siellä on niin hiljaista! Peloittaa aivan! Jospa
hän aukaiseekin oven... sikamaisinta on se, että hän uskoo Jumalaan
pappia pahemmin... ei hän ammu itseänsä, ei missään tapauksessa!
Tuollaisia, jotka 'oman järkensä ohjaamina' ovat siihen tulleet,
on nykyjään siinnyt paljon, nilviäisiä! Hyi, piru, entä kynttilä,
kynttilä! Neljännestunnin kuluttua se varmasti palaa loppuun... Tämä
täytyy lopettaa; lopettaa mistä hinnasta hyvänsä Niin no, nythän
voi tappaakin... kun on tämä paperi, niin eivät ne luule, että minä
olen tappanut. Sen voi taittaa ja asettaa käteen lattialle yhdessä
laukaistun revolverin kanssa, niin että on pakko luulla, että hän
itse... Voi piru, miten hänet tappaisi? Minä aukaisen, mutta hän
hyökkää taas ja ampuu ennen minua. E-ei, piru, tietenkin hän laukaisee
harhaan!»

Näin hän kiusasi itseänsä vapisten aikeensa välttämättömyyttä ja
omaa epäröimistänsä.. Lopulta hän otti kynttilän ja läheni taas ovea
kohottaen revolverin ampuma-asentoon; vasemmalla kädellänsä, jossa hän
piteli kynttilää, hän painoi oven kahvaa. Mutta hän ei osannut tarttua
siihen kyllin taitavasti: kahva narahti, syntyi vingahtava ääni.
»Nyt se ampuu aivan suoraan!» välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä.
Voimainsa takaa hän potkaisi jalallaan ovea, kohotti kynttilää ja
ojensi revolverinsa; mutta ei kuulunut laukausta, ei huutoa...
huoneessa ei ollut ketään.

Hän vavahti. Huoneesta ei voinut päästä mihinkään, se oli umpinainen,
eikä siitä voinut paeta minnekään. Hän kohotti vielä enemmän kynttilää
ja koetti tarkastaa huolellisemmin: Huoneessa ei ollut kerrassaan
ketään. Puoliääneen hän kutsui Kirillovia, sitten toisen kerran
äänekkäämmin; kukaan ei vastannut.

»Onkohan hän paennut ikkunasta?»

Yhden ikkunan avattava tuuletusruutu oli todellakin auki. »Järjetöntä,
eihän hän ole voinut tuosta paeta.» Pjotr Stepanovitš meni huoneen
poikki suoraan ikkunan luo. »Ei ole voinut mitenkään.» Samassa hän
kääntyi nopeasti, ja jokin aivan tavaton seikka sai hänet järkähtämään.

Aivan ikkunoita vastassa olevalla seinällä oikealla ovesta oli
kaappi. Tämän kaapin oikealla puolella, nurkassa, joka jäi toisen
seinän ja kaapin vähin, seisoi Kirillov ja seisoi hyvin omituisesti,
— liikkumatta, täysin ojentautuneena, kädet sivuilla, pää koholla ja
lujasti nojaten takaraivoaan seinään, aivan nurkassa, aivan kuin olisi
tahtonut sulloa itsensä sinne ja piilottautua. Kaikista merkeistä
päättäen hän oli todella yrittänyt piilottautua, mutta sitähän oli
oikeastaan vaikeata uskoa. Pjotr Stepanovitš seisoi hieman vinoittain
nurkasta ja saattoi siis erottaa vain ne vartalon osat, jotka eniten
pistivät esiin. Hän ei yhä vieläkään rohjennut siirtyä enemmän
vasemmalle nähdäkseen Kirillovin kokonaan ja voidakseen ratkaista
arvoituksen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti... Ja samassa hänet
valtasi täydellinen raivo; hän riuhtaantui paikaltaan, alkoi huutaa ja
jalkojaan tömistellen raivokkaasti hyökkäsi kauhistuttavalle paikalle.

Mutta tultuansa lähelle hän taas pysähtyi kuten maahan naulittu,
vieläkin enemmän kauhistuen. Eniten hämmästytti häntä se, että
tuo olento hänen huudoistansa ja raivostansa huolimatta ei edes
liikahtanut, ei edes hievahtanut, ei liikahduttanut ainoatakaan jäsentä
— tämä oli aivan kuin kivettynyt tai aivan kuin vahakuva. Kasvojen
kalpeus oli luonnoton, mustat silmät aivan liikkumattomat, ja ne
tuijottivat johonkin kaukana olevaan pisteeseen. Pjotr Stepanovitš vei
kynttilän alas ja kohotti sen taas ylös, valaisi ja tarkasteli kasvoja
eri puolilta. Samassa hän oli huomaavinaan, että vaikka Kirillov
katselikin jonnekin eteensä, hän syrjästä näki hänetkin, ehkäpä seurasi
hänen liikkeitänsäkin. Tällöin hänen mieleensä juolahti kohottaa tuli
suoraan vasten »tuon roiston» kasvoja, kärventää niitä ja nähdä, mitä
tämä silloin tekisi. Yhtäkkiä hänestä näytti, kuin Kirillovin leuka
olisi vavahtanut ja hänen huulilleen ilmestynyt pilkallinen hymynhäive,
— aivan kuin tämä olisi arvannut hänen ajatuksensa. Hän vapisi ja
ymmärtämättä itsekään, mitä teki, tarttui lujasti Kirillovia olkapäähän.

Sen jälkeen tapahtui jotakin sangen mieletöntä ja niin äkillistä,
että Pjotr Stepanovitš ei myöhemminkään koskaan saattanut kerrata
muistojansa aivan järjestyksessä. Tuskin hän oli koskenut Kirilloviin,
kun tämä nopeasti taivutti päätänsä ja löi päällään hänen käsistänsä
maahan kynttilän. Kynttilänjalka lensi helähtäen lattialle, ja
kynttilä sammui. Samalla hän tunsi kauheata kipua vasemman kätensä
pikkusormessa. Hän kiljaisi, ja jälkeenpäin hän saattoi muistaa vain
sen, että hän raivoissaan oli iskenyt kaikin voimin kolme kertaa
revolverillaan häneen takertunutta, hänen sormeansa purevaa Kirillovia.
Lopulta hän sai sormensa riuhtaistuksi irti, ja samalla hän jo suin
päin lähti juoksemaan huoneesta haparoiden pimeässä tietä. Hänen
jälkeensä sinkoili huoneesta kauheita huudahduksia:

— Heti, heti, heti, heti!...

Tämä toistui ainakin kymmenen kertaa. Mutta hän juoksi yhä ja oli jo
ennättänyt kuistikkoon, kun samassa kajahti kova laukaus. Tällöin hän
pysähtyi pimeään kuistikkoon ja koetti koota ajatuksiansa ainakin
viisi minuuttia. Lopulta hän taas palasi huoneisiin. Mutta täytyi
saada jostakin kynttilä. Eihän tarvinnut oikeastaan muuta kuin hakea
oikealta, kaapin luota lattialta kynttilänjalka; mutta millä saisi
kynttilänpätkän sytytetyksi? Hänen mieleensä juolahti eräs hämärä
muisto: hän oli muistavinaan, että eilen, kun hän oli juossut keittiöön
käydäkseen käsiksi Fedjkaan, hän oli huomannut nurkkahyllyllä ison,
punaisen tulitikkurasian. Haparoiden hän lähti vasemmalle keittiön
ovea kohti, löysi sen, sivuutti kuistikon ja alkoi laskeutua
portaita alas. Hyllyltä siltä samalta paikalta, jonka hän muisti,
hän sai pimeässä harotuksi käteensä täyden, vielä aloittamattoman
tulitikkurasian. Tulta sytyttämättä hän karkasi kiireesti ylös, ja
vasta kaapin luona, vasta sillä paikalla, jossa hän oli revolverilla
lyönyt häntä purevaa Kirillovia, hän äkkiä muisti purrun sormensa
ja tunsi samana hetkenä siinä myös sietämätöntä kipua. Hampaitansa
kiristellen hän jotenkuten sai kynttilänpätkän sytytetyksi, istutti sen
taas kynttilänjalkaan ja katsahti ympärilleen. Ikkunan luona, juuri
sen luona, jonka tuuletusruutu oli auki, oli Kirillovin ruumis, jalat
päin huoneen oikeata nurkkaa. Laukaus oli suunnattu oikeaan ohimoon,
ja luoti oli tullut ulos vasemmalta puolelta lävistettyään pääkallon.
Näkyi veren pärskeitä ja ulosvuotaneita aivoja. Revolveri oli jäänyt
lattialle hervahtaneen itsemurhaajan käteen. Kuolema oli nähtävästi
seurannut silmänräpäyksessä. Tarkasteltuaan ruumiin huolellisesti
Pjotr Stepanovitš kohottautui ja lähti pois varpaisillaan, sulki oven,
asetti kynttilän etumaisen huoneen pöydälle, ajatteli hetken ja päätti
sitten olla sammuttamatta sitä, sillä hän käsitti, että se ei voinut
saada aikaan tulipaloa. Vilkaistuaan vielä kerran pöydällä olevaan
asiakirjaan hän hymähti koneenomaisesti ja lähti sitten jostakin
syystä yhä vielä varpaisillaan pois talosta. Hän kapusi taas Fedjkan
käytävästä ulos ja peitti jälkensä huolellisesti, kuten ennenkin.



III.


Täsmälleen kymmentä minuuttia ennen kello kuutta Pjotr Stepanovitš ja
Erkel käyskentelivät rautatieasemalla pitkälle ulottuvan vaunurivin
edessä. Pjotr Stepanovitš aikoi matkalle, ja Erkel jätteli jäähyväisiä.
Matkatavarat olivat järjestyksessä, käsilaukku oli viety toisen luokan
vaunuun jo valmiiksi varatulle paikalle. Pjotr Stepanovitš katseli
avoimesti puolelle ja toiselle tarkastellen vaunuihin asettuvia
matkustajia. Mutta läheisiä tuttavia ei näkynyt. Vain parisen kertaa
hänen oli tervehdittävä, — muudatta kauppiasta, jota hän sangen vähän
tunsi, ja sitten erästä nuorta maalaispappia, joka matkusti kahden
asemavälin päähän omaan seurakuntaansa. Erkeliä näytti haluttavan
puhella hieman näinä viime hetkinä jostakin tärkeämmästä, — vaikka
tuskin hän itsekään oikein tiesi — mistä. Mutta hän ei yhä vieläkään
rohjennut aloittaa. Hänestä näytti yhä siltä, että Pjotr Stepanovitš
oli hänen läsnäolostaan kiusaantunut ja odotteli vain kärsimättömänä
lähtösoittoa.

— Te katselette niin avoimesti kaikkia, — hän rohkeni vihdoin arasti
huomauttaa aivan kuin varoittaen.

— Miksikä en sitä tekisi? Ei minun sovi vielä piileskellä. Liian
aikaista. Älkää olko huolissanne. Pelkään tässä vain, ettei piru
lennättäisi tänne Liputinia. Jos se vain haistaa tämän, niin se tulee
varmasti.

— Pjotr Stepanovitš, heihin ei pitäisi luottaa. — Erkel ilmaisi sen
päättäväisesti.

— Liputiniinko?

— Ei kehenkään, Pjotr Stepanovitš.

— Joutavia, eilinen sitoo meidät kaikki. Ei yksikään petä. Kuka menisi
suoraan surman suuhun, ellei nyt kadota järkeänsä?

— Pjotr Stepanovitš, mutta hehän menettävät järkensä.

Tämä ajatus oli jo kerran ennenkin vieraillut Pjotr Stepanovitšin
mielessä, ja siksi Erkelin huomautus suututti häntä vieläkin enemmän.

— Etteköhän tekin vain pelkää, Erkel? Olen luottanut teihin enemmän
kuin kehenkään muuhun. Olen nyt huomannut, minkä arvoinen kukin on.
Sanokaa tämä heille suusanallisesti jo tänään. Jätän tämän suoraan
teidän tehtäväksenne. Käykää kunkin heidän luona jo huomisaamuna. Minun
kirjalliset ohjeeni voitte lukea heille huomenna tai ylihuomenna,
sitten kun kokoonnutte, sitten kun he kykenevät jo kuuntelemaan...
mutta uskokaa minua, että huomenna he jo siihen kykenevät, sillä he
pelkäävät kauheasti ja he käyvät tottelevaisiksi kuin vaha... Pääasia
on, että te ette lamaannu.

— Ah, Pjotr Stepanovitš, parempi olisi, jos ette matkustaisi!

— Mutta minähän lähden vain muutamiksi päiviksi; tulen tuossa tuokiossa
takaisin.

— Pjotr Stepanovitš, — Erkel virkahti näin varovaisesti mutta lujasti,
— vaikkapa menisitte Pietariinkin. Enkö minä ymmärtäisi, että te teette
vain sen, mikä on välttämätöntä yhteiselle asiallemme.

— En ole odottanutkaan teiltä vähempää, Erkel. Jos te olette arvannut,
että lähden Pietariin, niin voitte ymmärtää senkin, etten mitenkään
voinut sanoa sitä heille eilen, sinä hetkenä, että lähden niin kauaksi,
se olisi säikähdyttänyt heitä. Näittehän itsekin, millaisia he olivat.
Mutta te ymmärrätte, että asiamme vaatii sitä, että tämä tapahtuu
tärkeän pääasiamme vuoksi, yhteisen asiamme hyväksi, eikä suinkaan
siksi, että tahtoisin livahtaa pakoon, kuten arvelee joku Liputin.

— Pjotr Stepanovitš, vaikkapa ulkomaillekin, minähän ymmärrän sen;
ymmärrän, että teidän on säästettävä itseänne, sillä te olette kaikki,
ja me — emme ole mitään. Minä ymmärrän, Pjotr Stepanovitš.

Poikaparan ääni alkoi aivan väristä.

— Kiitän teitä, Erkel... Ai, te kosketitte kipeätä sormeani (Erkel
oli puristanut kömpelösti hänen kättänsä; kipeä sormi oli huomiota
herättävästi kiedottu mustaan silkkikääreeseen). — Mutta sanon teille
vielä kerran, että Pietariin minä menen vain hieman nuuskimaan, ja
tuskin viivyn siellä muuta kuin kaiken kaikkiaan pari vuorokautta ja
sitten tulen taas takaisin tänne. Palattuani minä näön vuoksi asetun
ensin Gaganovin luokse maalle, jos he arvelevat jonkin vaaran uhkaavan,
niin minä ensimmäisenä olen valmis jakamaan sen heidän kanssansa.
Jos taas viipyisinkin Pietarissa, niin ilmoitan siitä teille heti...
tavallista tietä, ja te edelleen muille.

Kajahti toinen soitto.

— Mitä, siis kaikkiaan viisi minuuttia junan lähtöön. Tiedättekö,
minusta ei olisi suotavaa, että täkäläinen viisikko hajoaisi. Minä en
pelkää, minusta saatte olla huoleti; näitä yhteisen verkon solmuja
minulla on aivan riittävästi, ja ne eivät ole minulle siitä syystä
erikoisen kalliita; mutta yksi liika solmukaan ei sentään ole haitaksi.
Teidän suhteenne muuten olen rauhallinen, vaikka jätänkin teidät
melkein yksin noiden muiden epäsikiöiden joukkoon; olkaa huoleti,
eivät ne ilmianna, eivät rohkene... Ahaa, tekin lähdette tänään? —
hän virkahti näin aivan toisin, iloisin äänin eräälle sangen nuorelle
miehelle, joka oli lähestynyt häntä iloisesti tervehtimään; — en
tietänytkään, että tekin matkustatte tässä ylimääräisessä junassa.
Minne matka, äitikullan luoko?

Nuorukaisen äitikulta oli naapurikuvernementin rikkaimpia
tilanomistajattaria, ja nuori mies oli Julija Mihailovnan kaukainen
sukulainen, joka oli vieraillut kaupungissamme jo pari viikkoa.

— En, aion kauemmaksi, aion R ... ään. Täytynee tulla toimeen junassa
jotenkuten ainakin kahdeksan tuntia. Pietariinko? — nuori mies alkoi
nauraa.

— Mistä päättelette, että aikoisin Pietariin? Pjotr Stepanovitš
naurahti yhä julkisemmin. Nuorukainen heristi hänelle hansikoidun
kätensä sormea.

— No niin, oikein arvasitte, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš hänelle
salaperäisesti, — lähden viemään Julija Mihailovnan kirjeitä, ja minun
on pakko, käydä siellä kolmen, neljän, tiedättehän itsekin, millaisen
henkilön luona, perisi heidät piru mieluummin, näin meidän kesken
sanoen. Helvetinmoinen tehtävä!

— Mutta sanokaahan, miksi hän on niin säikähtynyt? — nuori mies alkoi
myös kuiskailla. — Hän ei päästänyt edes minua eilen luoksensa. Minun
mielestäni hänellä ei ole vähintäkään syytä pelätä miehensä puolesta.
Hänhän päinvastoin kaikkien nähden kaatui tulipalossa, niin sanoaksemme
pannen oman henkensä alttiiksi.

— Niin no, sanokaapa muuta, — Pjotr Stepanovitš naurahti. — Hän
nähtävästi pelkää, että täältä on jo ehditty kirjoittaa... se on, että
nuo erinäiset henkilöt... sanalla sanoen, tärkeimpänä syynä tähän on
Stavrogin; oikeastaan ruhtinas K... E-hee, tästä on syntynyt kokonainen
juttu. Ehkäpä kerronkin teille jotakin matkalla — tietysti sen verran
kuin ritarillisuus naista kohtaan sallii... Tässä on sukulaiseni,
vänrikki Erkel, piirikunnastamme.

Nuori mies, joka oli katsonut syrjäsilmin Erkeliin, tarttui hattuunsa.
Erkel vastasi tervehdykseen.

— Mutta tiedättekö, Verhovenski, kahdeksan tuntia junassa, se on
kauheata! Meidän mukanamme matkustaa ensimmäisessä luokassa Berstov,
hauskan sukkela eversti, naapurit tilanomistaja, naimisissa Garinan
kanssa (_née de Garine_), ja, tiedättekö, hän on noita kunnollisia.
Onpa hänellä aatteitakin. Hän on ollut täällä kaikkiaan kaksi
vuorokautta. Jerelašin intohimoinen suosija. Emmekö panisi sitä
toimeksi? Neljännenkin olen jo varannut — Pripuhlov, meidän T-läinen,
parrakas kauppiaamme, miljoonamies, oikein todellinen miljoonamies.
Sen minä sanon teille... Esittelen teidät, perin huvittava säkki täpö
täynnä pelkkää hyvyyttä, kyllä meillä naurua riittää.

— Jerelašia pelaan mielihyvin ja erikoisesti junassa, mutta matkustan
toisessa luokassa.

— Ei, se ei käy päinsä, ei missään nimessä! Te tulette meidän
seuraamme. Käsken heti siirtää tavaranne ensimmäiseen luokkaan.
Ylijunailija tottelee minua aina. Mitä, onhan teillä matkalaukku? Entä
matkapeite?

— Oivallista, lähdetään.

Pjotr Stepanovitš sieppasi mukaansa matkalaukkunsa, matkapeitteensä,
kirjan ja oli heti valmis siirtymään ensimmäiseen luokkaan. Erkel
yritti autella. Kolmas soitto kajahti.

— No, Erkel, — Pjotr Stepanovitš ojensi hänelle kätensä viimeisen
kerran vaununikkunasta hätäisesti ja puuhakkaan näköisenä, — kas näin
minä istuudun nyt heidän kanssansa korttipöytään.

— Mutta miksi te selittelette minulle, Pjotr Stepanovitš, minähän
ymmärrän, minä ymmärrän kaiken, Pjotr Stepanovitš.

— No niin, siis mieluisiin näkemiin, — hän vetäytyi samassa jo pois
vastatakseen nuoren miehen kutsuun, sillä tämä tahtoi tutustuttaa
hänet toisiin pelaajiin. Eikä sen jälkeen Erkel enää nähnytkään Pjotr
Stepanovitšiansa.

Kotiin hän palasi sangen haikein mielin. Ei hän suinkaan kovinkaan
pelännyt sitä, että Pjotr Stepanovitš oli heidät nyt jättänyt,
mutta... mutta, hän oli niin kovin äkkiä kääntynyt poispäin, kun tuo
nuorikeikari oli häntä kutsunut, ja... olisihan hän saattanut sanoa
hänelle jotakin muuta, eikä vain »mieluisiin näkemiin», taikka...
taikka olisihan hän voinut puristaa vaikka hieman lujemmin hänen
kättänsä.

Ja tuo viimeinen, se se olisi ollut tärkeintä. Jokin muu seikka alkoi
jo kaivella hänen sydänparkaansa, jokin muu, jota hän ei vielä itsekään
käsittänyt ja jolla oli jotakin yhteyttä eilisen illan kanssa.




SEITSEMÄS LUKU.

Stepan Trofimovitšin viimeinen retki.



I.


Olen varma siitä, että Stepan Trofimovitš oli pelännyt kovin
tuntiessaan sen hetken lähestyvän, jolloin hän oli päättänyt toteuttaa
mielettömän aikeensa. Olen varma siitäkin, että hän kärsi pelostansa
eniten tuon ratkaisevan päivän edellisenä yönä, tuona kauheana
yönä. Nastasja muisteli kyllä myöhemmin, että hän oli tosin käynyt
nukkumaan myöhään, mutta että hän oli todella nukkunut. Mutta tämähän
ei todista mitään. Väitetään, että kuolemaantuomitutkin saattavat
nukkua sangen sikeästi teloituksen edellisenä yönä. Vaikka hän
olikin lähtenyt liikkeelle vasta sitten, kun päivä oli jo valjennut,
jolloin hermostunut ihminen aina hieman virkistyy (niinhän Virginskin
sukulainenkin, majuri, lakkasi aina uskomasta Jumalaan, heti kun vain
yö oli ohi), niin olen varma siitä, että hän koskaan ennen ei olisi
voinut kauhutta edes kuvitella itseänsä kulkemassa täten maantiellä.
Nähtävästi jotakin perin toivotonta oli pesiytynyt hänen ajatuksiinsa,
mikä ensi hetkenä lievensi sitä kauheata ja odottamatonta yksinäisyyden
tunnetta, joka oli vallannut hänet heti, kun hän tuskin oli ehtinyt
jättää Stasien ja kaksikymmentä vuotta hautomansa makuusijan. Mutta
yhdentekevää: vaikka hän olisi tajunnut aivan selvästi kaikki häntä
odottavat kauhut, hän olisi sittenkin lähtenyt maantielle ja alkanut
astella sitä pitkin! Tähän sisältyi jotakin ylevää, joka innoitti häntä
kaikesta huolimatta. Oi, olisihan hän saattanut ottaa vastaan Varvara
Petrovnan loistavat tarjoukset ja jäädä hänen armoillensa »_comme un_
tavallinen elätti»! Mutta hän ei ollut ottanut vastaan armopalaa eikä
ollut jäänyt. Ja kas nyt hän itse jättää hänet ja kohottaa »ylevän
aatteen lipun» ja lähtee kuolemaan sen puolesta maantielle! Näin hän
varmasti tunsi, näistä syistä kuvitteli menettelynsä johtuvan.

Toisenkin kerran olen miettinyt kysymystä: miksi hän oli tahtonut
paeta nimenomaan kävellen, — oikein jalan kävellen, eikä ollut
lähtenyt yksinkertaisesti hevosella ajaen. Ensin koetin selittää
tämän johtuvan viisikymmenvuotisesta epäkäytännöllisyydestä ja
taipumuksesta fantastisuuteen, jota lisäksi voimakas tunne kannusti.
Minusta näytti siltä, että ajatus kievarikyydistä ja hevosista
(vaikkapa niillä olisi ollut kulkusetkin) olisi näyttänyt hänestä liian
tavalliselta ja jokapäiväiseltä, kun taas pyhiinvaellus, vaikkakin
sateensuojan turvissa, hänestä näytti paljon kauniimmalta, ja sehän
oli kostonsuloista. Mutta nyt, kun kaikki on jo päättynyt, luulen,
että kaikki tämä tapahtui paljon yksinkertaisemmin: ensinnäkin, hän
oli pelännyt ottaa hevosia, sillä Varvara Petrovna olisi ehkä saanut
tästä tietää ja olisi pidättänyt hänet väkisin, minkä tämä varmasti
olisi tehnytkin, ja hän itse taas ei olisi voinut olla alistumatta ja
— silloinhan olisi ollut jätettävä hyvästit ikuisiksi ajoiksi yleville
pyrkimyksille. Toisekseen taas, jos hän olisi ottanut kyydin, olisi
täytynyt ainakin tietää, minne oli matkan määrä. Mutta sitähän hän
juuri ei tietänytkään, ja sehän se muodostikin hänen pääkärsimyksensä
tänä hetkenä. Hän ei saattanut mitenkään mainita nimeltä ja määrätä
paikkaa, jonne aikoi. Sillä jos hän olisi päättänyt lähteä johonkin
kaupunkiin, hänen yrityksensä olisi samana hetkenä näyttäytynyt
hänen omissa silmissäänkin järjettömältä ja mahdottomalta. Sen hän
varsin hyvin aavisti. Niin, mitä tekisi hän juuri siinä kaupungissa,
ja miksi hän ei mennyt mieluummin johonkin toiseen? Hakemaanko _ce
marchandia_. Mutta mitä kumman _marchandia_! Ja tässä tulikin esille
tuo toinen ja kaikkein peloittavin kysymys. Todellisuudessa hänestä
ei ollut mikään sen kauhistuttavampaa kuin tuo _ce marchand_, jota
hän näin oli lähtenyt suin päin hakemaan ja jonka hän pelkäsi todella
vielä löytävänsä. Ei, parempi oli sittenkin maantie, sillehän voi vain
yksinkertaisesti lähteä kävelemään ja kulkea sitä mitään ajattelematta,
niin kauan kuin suinkin oli mahdollista olla mitään ajattelematta.
Maantie — sehän oli jotakin loppumattoman pitkää, jonka päätä ei
näkynyt, — aivan kuin ihmiselämä, aivan kuin ihmisen harhakuvitelma.
Maantiessä on aatetta, mutta mitä järkeä on kyytihevosissa?
Kyytihevosiin aate päättyy... Vive la grande route [Eläköön maantie],
ja sitten tapahtukoon Jumalan tahto.

Kohdattuaan äkkiä ja odottamatta Lizan, tämän kohtauksen olen jo
kuvannut, hän oli vaipunut mietteisiinsä ja painunut yhä kauemmaksi
tietä pitkin. Maantie kulki puolen virstan päässä Skvorešnikista, ja
kuinka omituista, hän ei aluksi edes huomannut, miten hän oikein oli
sinne joutunut. Tänä hetkenä hänestä oli aivan sietämätöntä harkita
mitään perusteellisesti tai vaikkapa vain tuntea jotakin selvästi.
Tihkusade milloin lakkasi, milloin taas alkoi vihmoa. Mutta hän ei
huomannut sadettakaan. Hän ei huomannut sitäkään, että oli heittänyt
matkalaukun olallensa ja että hänen oli siten helpompi kävellä.
Varmaankin hän oli kulkenut noin virstan verran, ehkäpä puolitoistakin,
kun hän äkkiä pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Vanha, mustanpuhuva
ja pyöränjälkien uurtama tie hänen edessään jatkui loppumattomana
nauhana, jonka kummallekin puolelle oli istutettu raitoja. Oikealla
oli aivan autiota, vilja oli korjattu jo kauan sitten; vasemmalla oli
pensaita ja niiden takana kauempana nuorta metsää ja vielä kauempana
tuskin häämöttävä, vinosti kulkeva rautatielinja ja siellä kaukaisen
junan sauhu, mutta ääniä ei kuulunut. Stepan Trofimovitšia alkoi
aristaa, mutta sitä kesti vain hetken. Aiheettomasti hän huoahti,
asetti laukkunsa raidan alle ja istahti levähtämään. Painuessaan
istuma-asentoon hän tunsi värisevänsä ja kietoutui vaippaan.
Huomattuaan samalla, että satoi, hän levitti yllensä sateensuojan. Hän
lienee istunut näin kauan, silloin tällöin maiskahdutellen huuliansa
ja puristaen lujasti kädessään sateensuojankahvaa. Mitä erilaisimpia
kuvia kiiti yhtenä jonona hänen ohitsensa, aivan kuin sattuu kuumeessa,
toisen vaihtuessa nopeasti toiseksi. »_Lise, Lise_», hän ajatteli,
»ja hänen kanssansa _ce Maurice_... Omituisia ihmisiä... Mutta mikä
omituinen tulipalo lienee siellä ollut, ja mitä ne siellä oikeastaan
höpisivät ja kuka oli murhattu? Minusta tuntuu, että _Stasie_ ei ole
vielä nytkään ennättänyt saada tarkkoja tietoja ja odottelee kai
parhaillaan minua juomaan kahvia... Korttipelissäkö? Olenko minä
menettänyt korttipelissä ihmisiä? Hm! Tosinhan meillä Venäjällä
niinsanotun maaorjuuden aikana... voi, hyvä Jumala, entä Fedjka?»

Säikähdyksissään hän havahtui kokonaan ja katsahti ympärilleen: »Niin,
mutta jospa täällä jossakin pensaan takana istuukin tuo Fedjka. Onhan
kerrottu, että hänellä jossakin täällä maantiellä on kokonainen
ryövärijoukko? Oh, hyvä Jumala, silloin minä... Silloin minä sanon
hänelle koko totuuden, että olen syypää... ja _että minä kymmenen
vuotta_ olen kärsinyt tuskaa hänen puolestansa, paljon enemmän kuin hän
itse sotamiehenä ollessansa siellä, ja... ja annan hänelle kukkaroni.
Hm! J'ai en tout quarante roubles; il prendra les roubles; et il me
tuera tout de même.» [Minulla on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa, jotka
hän ottaa ja tappaa minut kuitenkin.]

Peloissaan hän jostakin käsittämättömästä syystä veti sateensuojansa
kokoon ja asetti sen vierelleen. Etäämpänä kaupungista johtavalla
tiellä näkyivät ajavan jotkin rattaat. Levottomana hän alkoi
tarkastella niitä.

»_Grâce à Dieu_, siellähän on rattaat, ja hevonenhan kulkee kävellen;
se lienee vaarallista. Nämä täkäläiset kiusaantuneet hevosparat...
Olen aina sanonut, että rotu... Mutta Pjotr Iljitšhän taisikin
puhua klubissa rodusta, ja minä tein hänestä pietin, _et puis_,
mutta mitä siellä on sen takana, ja... rattailla istunee eukko.
Talonpoika eukkoineen — cela commence à être rassurant [tämä alkaa
olla rauhoittavaa...]. Eukko istuu takana ja talonpoika edessä, —
_c'est très rassurant_. Ja rattaiden taakse on sarvista sidottu lehmä,
c'est rassurant au plus haut degre.» [tämä on mitä suurimmassa määrin
rauhoittavaa]

Rattaat, jokseenkin lujatekoiset ja vankat, tavalliset talonpojan
rattaat, saavuttivat hänet. Maalaiseukko istui tiukkaan sullotulla
heinäsäkillä ja talonpoika taas rattaiden laidalla, jalat roikkuen
Stepan Trofimovitšin puolisesta reunasta ulkona. Takana tulla
löntysteli tosiaankin punertava, sarvista sidottu lehmä. Talonpoika
ja eukko katselivat Stepan Trofimovitšia silmät muljollaan, ja Stepan
Trofimovitš katseli myös samoin heitä. Mutta tuskin he olivat joutuneet
hänestä kahdenkaankymmenen askelen päähän, kun hän jo nousi kiireesti
ja lähti tavoittamaan heitä. Rattaiden naapuruudessa hänestä tuntui
tietenkin turvallisemmalta, mutta saavutettuaan ne hän taas unohti
kaiken ja vaipui jo taas kaluamaan ajatustensa ja kuvitelmiensa tynkiä.
Hän asteli aavistamatta vähääkään, että talonpojan ja hänen eukkonsa
mielestä hän tänä hetkenä oli mitä salaperäisin ja huvittavin kapine,
minkä suinkin saattoi kohdata maantiellä.

— Te... tahdoin vain... mikäpä lienette oikein miehiänne, jos lienee
lupa kysyä? — eukko ei malttanut lopulta olla kysymättä, kun Stepan
Trofimovitš äkkiä hajamielisyydessään katsahti häneen. Eukko oli noin
kahdenkymmenenseitsemän vanha, tukeva, mustakulmainen ja punaposkinen,
hänen punaiset huulensa hymyilivät lempeästi, ja niiden välistä
välähtelivät valkeat, tasaiset hampaat.

— Te... puhutteletteko minua? — kysäisi Stepan Trofimovitš surumielisen
ihmettelevästi.

— Varmaankin kauppiaita, — virkkoi talonpoika itsetietoisesti.
Hän oli roteva, noin nelikymmenvuotias mies, hänellä oli leveät,
viisaannäköiset kasvot ja tuuhea, punertava parta.

— En, en ole oikeastaan kauppias, minä... minä... moi c'est autre chose
[Olen jotakin aivan toista], — Stepan Trofimovitš yritti jotenkin
päästä pälkähästä ja kaiken varalta jäi jo hieman jälkeen rattaista,
niin että hän asteli nyt lehmän vierellä.

— Herrasväkeäpä sentään lienette, — päätteli talonpoika kuultuaan
sanat, jotka eivät olleet venäjää, ja nykäisi hevoskaakkiansa.

— Siltäpä meistä tässä näyttääkin, kuin olisitte lähtenyt noin vain
lystiksenne kävelylle? — yritti eukko taas udella.

— Mitä... mitä, kysyttekö minulta?

— Ulkomaalaisiakin sattuu tänne joskus höyryssä poikkeamaan, näyttää,
kuin ette olisi näiltä seuduilta, saappaatkin teillä on tuollaiset...

— Sotilassaappaat, — talonpoika teki huomautuksensa itsetyytyväisen
painokkaasti.

— Enhän minä... en tarkoittanut, että olisin ... sotilaskaan... minä...

»Kuinka utelias eukko», Stepan Trofimovitš suututteli itsekseen. »Ja
miten he minua tarkastelevat... _mais enfin_. Sanalla sanoen, on
omituista, aivan kuin olisin johonkin syyllinen, mutta enhän minä ole
mitenkään syyllinen.»

Eukko alkoi kuiskailla jotakin talonpojalle.

— Jollette panisi pahaksi, niin ottaisimme ehkä teidät rattaille, jos
se vain olisi teille mieleen.

Stepan Trofimovitš tarrautui ehdotukseen.

— Niin, niin, ystäväni, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä olen kovin
väsynyt, mutta miten minä pääsen sinne kiipeämään?

»Miten tämä on ihmeellistä», hän ajatteli itsekseen, »kuljin niin kauan
tämän lehmän vieressä, eikä ennemmin juolahtanut mieleeni pyytää päästä
rattaille... Tässä 'elämän todellisuudessa' piilee jotakin sangen
karakteristista.»

Talonpoika ei kuitenkaan vielä pysähdyttänyt hevostansa.

— Mutta minne päin matka? — hän yhä yritti tiedustella epäluuloisesti.

Stepan Trofimovitš käsitti vihdoinkin.

— Mielinette ehkä Hatoviin?

— Hatoviin? Ei, en oikeastaan Hatoviin... Enkä tunne oikein paikkoja,
vaikka olenkin tosin kuullut.

— Hatovin kirkonkylä on yhdeksän virstan päässä täältä.

— Kirkonkyläkö? _C'est charmant_, ilmankos minusta tuntui, että olen
joskus kuullut...

Stepan Trofimovitš kulki yhä, eikä häntä vieläkään oltu autettu
rattaille. Nerokas arvelu välähti hänen mielessään.

— Te... ehkäpä te luulette, että minä... Minulla on passi, ja minä olen
professori, se on jos niin tahdotte... opettaja... mutta pääopettaja.
Olen pääopettaja. Oui, c'est comme ça qu'on peut traduire. [Niin, juuri
näinhän sen voi käsittää.] Ostan teille palkaksi siitä puoli tuoppia
viinaa.

— Puolisen ruplaa, hyvä herra, matka on vaivalloinen.

— Sillä muuten käy mielemme kovin pahaksi, — eukonkin oli sanottava
jotakin.

— Puoli ruplaa? No, hyvä on, puoliruplaa. C'est encore mieux, j'ai
en tout quarante roubles, mais... [Vieläkin parempi, minullahan on
kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa.]

Talonpoika pysähdytti ajoneuvot, ja Stepan Trofimovitš raahattiin
yhteisvoimin rattaille sekä istutettiin eukon viereen säkille.
Ajatusten pyörre ei vain hellittänyt. Toisinaan hän tunsi olevansa
kauhean hajamielinen ja ajattelevansa jotakin aivan muuta, kuin mitä
olisi ollut ajateltava, ja ihmetteli sitä itsekin. Hetkittäin hänelle
kävi sangen raskaaksi tuntea tätä järjen sairaalloista heikkoutta, ja
se tuntui myös masentavalta.

— Tuo... mutta mitenkäs tuo lehmä tuolla takana? — hän kysäisi äkkiä
eukolta.

— Vo-oi, voi teitä, herra, niinkuin ette nyt muka olisi ennen sellaista
nähnyt, eukko naurahti.

— Ostettiin kaupungista, — talonpoika selitteli, — oma karja näet jo
keväällä kuoli ruttoon. Meillä on kuollut niitä joukoittain, kaikki, ei
puoltakaan ole jäänyt. Minkäpä sille.

Ja hän nykäisi taas hevostansa, jonka jalka oli uponnut raiteeseen.

— Niin, sellaista sattuu meillä Venäjällä... ja yleensäkin me
venäläiset olemme... No niin, sattuuhan sitä, — Stepan Trofimovitš ei
sanonut sanottavaansa loppuun.

— Koskapa lienette opettaja, niin mitäpä te sitten Hatovissa? Vai
ehkäpä vieläkin kauemmaksi?

— Minä... enhän minä oikeastaan kauemmaksikaan... _C'est à dire_, aion
erään kauppiaan luo.

— Spasoviin varmaankin?

— Niin, niin, aivan niin, Spasoviin. Mutta sehän on oikeastaan
yhdentekevää.

— Mutta jos te kerran aiotte Spasoviin ja vielä lisäksi jalan, niin
tuskinpa noissa saappahaisissanne pääsette sinne edes viikossa, — eukko
naurahti taas.

— Niin, niin, ja sehän on yhdentekevää, _mes amis_, yhdentekevää, —
Stepan Trofimovitš yritti kärsimättömästi katkaista keskustelun.

»Kauhean uteliasta väkeä. Eukko puhuu muuten paremmin, ja huomaan,
että helmikuun yhdeksännestätoista lähtien heidän kielensä on suuresti
muuttunut ja... mitä se oikeastaan heitä liikuttaa, menenkö Spasoviin
vai enkö mene Spasoviin? Minähän maksan heille, miksi he tuolla tavalla
tunkeilevat?»

— Jos kerran Spasoviin, niin sinne pitää mennä laivassa, — talonpoika
ei hellittänyt.

— Niin on kuin onkin, — sanoi eukko sanansa innokkaasti, — sillä jos
kiertää hevosilla rantaa pitkin, niin — ainakin kolmekymmentä virstaa
tekee se mutka.

— Neljäkymmentäkin tulee.

Ja huomenelta, kello kahdelta parahiksi joutuisitte Ustjevista laivaan,
— tiukkasi eukko yhä.

Mutta Stepan Trofimovitš oli lujasti vaiti. Vaikenivat vihdoin
kyselijätkin. Talonpoika nyki hevoskaakkiansa. Eukko teki harvakseen
ja lyhyesti muistutuksiansa. Stepan Trofimovitš torkahti. Hän oli
hyvin ihmeissään, kun eukko vihdoin nauraen mukiloi hänet hereille,
ja hän näki olevansa jokseenkin isossa kylässä, kolmi-ikkunaisen
talonpoikaistuvan edustalla.

— Torkahditte kai, herra?

— Mitä tämä on? Missä minä olen? Ah, niin! No niin... yhdentekevää, —
Stepan Trofimovitš huoahti ja laskeutui rattailta.

Surullisena hän silmäili ympärilleen. Omituiselta ja kauhean vieraalta
hänestä näytti tämä talonpoikaisnäky.

— Mutta entä puoliruplanne, minähän aivan unohdin! — hän kääntyi
talonpojan puoleen jonkinlaisin liiallisen kiireisin elein. Häntä
nähtävästi peloitti nyt jo erota heistä.

— Huoneessakin ennätämme tehdä tiliä, olkaapa hyvä, — talonpoika kutsui
käymään sisään.

— Tämä on hyvä paikka, — yritteli eukko rohkaista.

Stepan Trofimovitš nousi horjuvalle kuistikolle.

»Mutta miten tämä on mahdollista», hän kuiskasi arkana ja syvästi
hämmentyneenä, mutta meni kuitenkin tupaan. »_Elle l'a voulu_» [Hän
tahtoi niin], miekan teränä tämä tunki hänen sydämeensä, ja taas hän
unohti ympäristönsä eikä muistanut edes tulleensa tupaan.

Tämä oli valoisa, jokseenkin puhdas kolmi-ikkunainen
talonpoikaisasunto, jossa oli kaksi huonetta. Ei se ollut oikeastaan
majatalokaan, vaan muuten vain majapaikka, jonne totutun tavan mukaan
pysähtyivät tutut matkailijat. Stepan Trofimovitš meni kursailematta
etunurkkaan, unohti tervehtiä, istahti ja vaipui mietteisiinsä.
Vähitellen, kolmituntisen matkalla kerääntyneen kosteuden tilalle
hänen ruumiissaan alkoi levitä perin miellyttävä lämmön tunne.
Vieläpä vilunväreetkin, jotka puuskittain karkasivat pitkin hänen
selkäänsä, kuten on laita erikoisen hermostuneilla vilutautisilla
ihmisillä, tuntuivat hänestä omituisen miellyttäviltä, ne kun saivat
hänet nopeasti vuoroitellen kylmäksi ja taas lämpimäksi. Hän kohotti
päätänsä, ja kuumien ohukkaiden hemaiseva tuoksu, ohukkaiden, joita
emäntä yritteli paistella lieden luona, alkoi kutkuttaa hänen
hajuaistiansa. Hymyillen lapsen hymyä hän kohosi emännän puoleen ja
alkoi äkkiä leperrellä:

— Mitähän siellä lienee? Ohukaisiako? _Mais... c'est charmant_.

— Etteköhän suvaitsisi maistaa, herrakulta, — ehätti emäntä heti kohta
kohteliaasti tarjoamaan.

— Haluan, aivan niin, haluan, ja... pyytäisin vielä saada teetäkin. —
Stepan Trofimovitš heräsi eloon.

— Tuodaanko teekeitin? Mielellämme, hyvä herra.

Isolle, sinikuvioiselle lautaselle ilmestyi ohukaisia, — aivan
tavallisia, talonpoikaisia, ohuita, harmahtavia, jotka olivat
kuuman voisulan peitossa, maailman herkullisimpia ohukaisia. Stepan
Trofimovitš alkoi maistella niitä nauttivin ilmein.

— Kuinka rasvaisia ja kuinka maukkaita! Jospa vielä lisäksi olisi un
doigt d'eau de vie [tilkkanen viinaa].

— Ettehän vain sanonut haluavanne viinakultaa, herra?

— Aivan niin, aivan niin, hieman vain, un tout petit rien [pieni
hiukkanen vain].

— Viiteen kopeekkaan siis?

— Viiteen, — viiteen — viiteen — viiteen — _un tout petit rien_, —
Stepan Trofimovitš toisteli vain autuaasti hymähdellen.

Pyytäkääpä rahvaan ihmistä tekemään teille jokin palvelus, ja jos hän
voi ja tahtoo sen tehdä teille, niin hän saattaa auttaa teitä hyvin
avuliaasti ja mielellään; mutta pyytäkääpä häntä käymään hakemassa
viinakultaa, — silloin tavallinen rauhallinen hyväntahtoisuus muuttuu
äkkiä jonkinlaiseksi hätäileväksi, ilakoivaksi palvelusinnoksi, ja hän
alkaa huolehtia teistä kuin omaisestaan ikään. Viinanhakija, vaikka
te aikoisitte juoda viinanne yksin ja vaikka hän sen ennakolta hyvin
tietäisi, — tuntee kuitenkin siitä huolimatta osittain samaa nautinnon
tyydytystä kuin tekin... Tuskin oli kulunut kolmea, neljää minuuttia
(kapakka oli vain kahden askelen päässä), kun Stepan Trofimovitšin
eteen pöydälle oli jo ilmestynyt pieni pullonen ja iso, vihertävä
ryyppylasi.

— Ja tämän kaiken saan minä yksin? — hän oli hyvin ihmeissään. —
Minulla on aina ollut kotona viinaa, mutta en ole koskaan tietänyt,
että viidellä kopeekalla saa näin paljon.

Hän kaatoi lasin täyteen, nousi ja hieman juhlallisesti alkoi liikkua
huoneen halki toiseen nurkkaan, sinne, mihin oli asettunut säkillensä
mustakulmainen eukkonen, hänen matkatoverinsa, joka oli kyllästyttänyt
häntä kyselyillään. Eukko joutui hämilleen ja yritti kiellellä, mutta
täytettyään sen, mitä sopivaisuus vaati, hän lopulta nousi pystyyn,
kulahdutti kohteliaasti kolmin siemauksin, kuten naisten on tapana
juoda, viinan kurkkuunsa ja ilmaisten kasvojensa ilmeillä hirveätä
kärsimystä ojensi lasin takaisin Stepan Trofimovitšille ja kumarsi.
Vakavan juhlallisesti tämä vastasi kumarrukseen ja palasi ylpeänä
pöydän luo.

Kaikki tämä oli tapahtunut jonkin aivan erikoisen innostuksen vallassa.
Hetki sitten hän ei vielä itsekään tietänyt, että lähtisi tarjoamaan
eukolle.

»Aivan oikein, aivan oikein, osaan käyttäytyä kansan parissa ja olenhan
aina sanonut sen heille», hän ajatteli näin itseensä tyytyväisenä
kaataen jäljellä olevan viinan lasiinsa. Vaikka lasi ei tullut enää
puolilleenkaan, viina sittenkin lämmitti ja elähdytti häntä, menipä
hieman hänen päähänsäkin.

»Je suis malade tout à fait, mais ce n'est pas trop mauvais d'être
malade.» [Olen aivan sairas, mutta eihän sairaanaolo ole kaikkein
pahinta.]

— Eikö saisi olla? — hiljainen naisääni kajahti aivan hänen vierellänsä.

Hän kohotti silmänsä, ja hämmästyksekseen hän näki edessään
naishenkilön — une dame et elle en avait l'air, [sivistyneen naisen,
joka myös näytti sellaiselta] — iältään tämä oli jo yli kolmenkymmenen,
hän oli kaupunkilaispukimissa, hänellä oli yllään tummahko puku ja
harteilla iso, harmaa liina. Hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin
hyvin miellyttävää, jotakin hyvin ystävällistä, mikä heti ensi
näkemältä miellytti Stepan Trofimovitšia. Hän oli äsken juuri palannut
tupaan, ja lavitsalle, aivan lähelle sitä kohtaa, jonka Stepan
Trofimovitš oli ottanut haltuunsa, hän oli jättänyt tavaransa. Siinä
oli muun muassa salkku, jota Stepan Trofimovitš muisti tullessaan
uteliaasti tarkastelleensa, sekä iso, ristiraitainen säkki. Tästä
samaisesta säkistä hän oli äsken vetänytkin esiin kaksi kauniisti
sidottua kirjasta, joiden kansiin oli upotettu ristinkuva, ja ojensi ne
nyt Stepan Trofimovitšille.

— Eh... mais je crois que c'est l'Evangile [Ahaa... taitaapa olla
Raamattu]; mielihyvin... Ahaa, nyt minä ymmärrän... Vous êtes ce qu'on
appelle [Te olette niinsanottu] kirjainkaupustelijatar. Minä lueskelen
aina... Puoliruplaako?

— Kolmekymmentäviisi kopeekkaa kappaleelta, — vastasi
kirjainkaupustelijatar.

— Mielihyvin. Je n'ai rien contre l'Evangile, et... [Minulla ei ole
mitään raamattua vastaan, ja...] Jo kauan sitten olen aikonut ruveta
uudelleen...

Samassa hän muisti, ettei ollut lukenut raamattua ainakaan
kolmeenkymmeneen vuoteen, ja — sen, mitä siitä muistikin, senkin
hän muisti vain seitsemän vuotta sitten lukemansa Renan'n Vie de
Jesus-nimisen teoksen mukaan. Koska hänellä ei ollut pientä rahaa, niin
hän veti esille kaikki neljä kymmenenruplan seteliänsä, — siinä oli
koko hänen omaisuutensa. Emäntä otti ne vaihtaakseen, ja tällöin hän
vasta huomasi katsahdettuaan ympärilleen, että tupaan oli kerääntynyt
jokseenkin paljon väkeä ja että kaikki tarkastelivat häntä, taisivatpa
puhuakin hänestä. Siinä puheltiin yhtä jos toistakin, myös kaupungin
tulipalosta, ja eniten puhui lehmän ja rattaiden omistaja, sillä
olihan hän juuri äsken palannut sieltä. Mainittiin murhapoltosta ja
špigulinilaisista.

»Mutta eipäs hän puhunut minun kanssani mitään tulipalosta tuodessaan
minua tänne, vaikka muuten puhui jos jotakin», muisteli Stepan
Trofimovitš.

— Isäkulta, Stepan Trofimovitš, tekö täällä hyvä herra, näenkö oikein?
Kukapa tällaista olisi saattanut aavistaakaan... Vai ettekö muista? —
Muudan keski-ikäinen mieshenkilö, joka ulkonäöltään muistutti vanhaa
herraspalvelijaa, jonka parta oli ajeltu, jonka yllä oli viitta, minkä
kaulus ulottui kauas harteille, huudahti näin. Stepan Trofimovitš
säikähti kuullessaan nimeänsä mainittavan.

— Suokaa anteeksi, — hän murahti, — en muista teitä oikein...

— Olette unohtanut! Minähän olen Anisim, Anisim Ivanov. Olin herra
Gaganov-vainajan palveluksessa, ja teidät, hyvä herra, olen kerran jos
toisenkin nähnyt Varvara Petrovnan parissa Avdotja Sergejevna-vainajan
luona. Monta kertaa sain käskyn tuoda häneltä teille kirjoja, toinpa
pari kertaa häneltä teille pietarilaisia konvehtejakin.

— Ah, niin, muistan sinut, Anisim, — Stepan Trofimovitš hymähti. —
Asutko täällä?

— En täällä, vaan lähellä Spasovia, V:n luostarin kyläkunnassa, Marfa
Sergejevnan, Avdotja Sergejevnan sisarkullan luona. Ehkäpä suvainnette
muistaa, särki jalkansa, hypähti ajoneuvoista, kun oltiin menossa
tanssiaisiin. Nyt asustaa lähellä luostaria, ja minä olen hänen
palveluksessansa. Mutta nyt, kuten näette, lähdin tänne kuvernementtiin
omaisiani tervehtimään.

— Niin, aivan niin, aivan niin.

— Teidät nähdessäni ilostuin, armollinen olitte kovin, — Anisim hymyili
riemullisena. — Mutta minnekä te, hyvä herra, oikein aiotte, lienettepä
aivan ypö yksin... Tuskinpa lienette koskaan yksin matkustellut?

Stepan Trofimovitš katsahti häneen pelokkaana.

— Etteköhän vain aio meille Spasoviin? Kylläpä ne siellä ilostuvat.
Ennen muinoin pitivät teitä niin kovin suuressa arvossa. Nytkin yhä
vielä lakkaamatta muistelevat...

— Niin, Spasoviin juuri. Il me semble que tout le monde va à Spassof...
[Minusta näyttää, että kaikki ovat menossa Spasoviin...]

— Pitipä sattua, pitipä sattua. Sitäpä ne talonpojat täällä
ihmettelemään, tapasivat teidät muka, herra, maantiellä, jalan
kävelemästä. Typerätä on tämä kansa.

— Minä... minä nimittäin... minä... tiedätkö, Anisim, löin vetoa...
kuten on tapana englantilaisilla, että pääsen sinne jalkaisin, ja
minä...

Hiki pisaroi hänen otsallaan ja ohimoillaan.

— Pitipä sattuakin, pitipä kuin pitikin... — Anisim tarkkasi puhetta
säälimättömän uteliaana. Mutta Stepan Trofimovitšin oli vaikeata kestää
enempää. Hän oli niin häpeissään, että aikoi jo nousta ja lähteä
tuvasta. Mutta samassa tuotiin teekeitin, ja samana hetkenä palasi myös
jonnekin äsken poistunut kirjainkaupustelijatar. Hukkuvan ilmein Stepan
Trofimovitš kääntyi tämän puoleen tarjoillen hänelle teetä. Anisim
hellitti vihdoinkin ja siirtyi syrjään.

Talonpoikien kesken oli todellakin oltu hämmästyneitä: »Mikä on
miehiään? Kävelee jalkaisin maantiellä, sanoo olevansa opettaja,
puku on ulkomaalaisen, ja järkensä puolesta taas on kuin lapsi
ikään. Vastailee umpimähkään, aivan kuin olisi jostakin karannut,
ja sillä on rahojakin.» Heräsi sellainenkin ajatus, että olisi kai
ilmoitettava viranomaisille, — »koskapa kaiken lisäksi kaupungissa
ei ole aivan rauhallista». Mutta tuossa tuokiossa Anisim oli saanut
mielet rauhoittumaan. Tultuaan kuistikolle hän julisti kaikille,
kuka vain tahtoi häntä kuulla, että Stepan Trofimovitš ei ollut
ainoastaan opettaja, vaan että hän oli »suuri oppinut ja suurien
tieteiden parissa toiminut ja on itse ollut täkäläinen tilanomistaja
ja on nyt jo kaksikymmentäkaksi vuotta asunut kenraalitar Stavroginan
luona päämiehen asemassa tämän kodissa ja että koko kaupunki häntä
kunnioittaa erinomaisesti. Aatelisklubissa saattoi yhtenä iltana panna
korttipelissä menemään tuhat ruplaa ja arvoltaan on neuvos, siis
yhtä kuin sotaeverstiluutnantti, on siis arvoltaan vain yhtä astetta
alempana kuin eversti. Ja jos taas hänellä on rahoja, niin niitä hän
nyt saa kenraalitar Stavroginalta aivan määrättä. J.n.e., j.n.e.»

— Mais c'est une dame et très comme il faut [Mutta hänhän on hieno
nainen ja aivan moitteeton], — Stepan Trofimovitš lepäili nyt Anisimin
hyökkäyksen jälkeen ja mieluisan uteliaana tarkasteli naapuriansa,
kirjainkaupustelijatarta, joka muuten joi teetä teevadilta »palan
päälle». — »Ce petit morceau de sucre ce n'est rien. [Tuo pieni
sokeripala ei tee mitään.] Hänessä on jotakin niin perin jaloa, —
riippumattomuutta, mutta samalla kuitenkin — tyyneyttä. Le comme il
faut tout pur [Säädyllisyyttä aivan puhtainta lajia], mutta tietenkin
hieman toisessa muodossa.»

Ei kulunut aikaakaan, kun hän jo tiesi, että naishenkilö oli Sofja
Matvejevna Ulitina ja että hän asusti oikeastaan K:ssa, jossa hänellä
oli leskisisar, pikkuporvareita. Itse hän oli myös leski. Ja hänen
miehensä, ansioista aliluutnantiksi kohotettu entinen vääpeli, oli
kaatunut Sevastopolissa.

— Mutta tehän olette vielä niin nuori, vous n'avez pas trente ans.
[Ettehän ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta.]

— Kolmekymmentäneljä jo, — Sofja Matvejevna hymyili.

— Kuinka, ymmärrättekö ranskaakin?

— Hieman vain. Olen sen jälkeen ollut neljä vuotta eräässä hienossa
perheessä ja siellä opin sitä vähän lapsilta.

Hän kertoi, miten hän miehensä kuoleman jälkeen, jäätyään vain
kahdeksantoista vanhaksi, oli ollut jonkin aikaa Sevastopolissa
»sisarena», ja sen jälkeen hän on nyt ehtinyt olla jo useammassa
paikassa ja kulkee parhaillaan myyskentelemässä raamatuita.

_Mais mon Dieu_, teilleköhän mahtoi sattua kaupungissamme eräs
omituinen, perin omituinen juttu.

Nainen punastui. Hän oli tuo sama henkilö.

— Ces vauriens, ces malheureux!... [Nuo heittiöt, kurjat...] — hän
aloitti vihasta vapisevin äänin. Hänen sydämensä kutistui kokoon
kipeästä ja inhoittavasta muistosta. Hetkeksi hän taas näytti vaipuvan
ajatuksiinsa.

»Mutta hänhän on taas poistunut», hän säikähti huomattuaan, että
nainen oli poistunut hänen viereltänsä. »Hän näkyy poistuvan usein ja
puuhailee kovin. Huomaan, että hän on hieman levoton... Bah, je deviens
égoïste!» [Olenpa jo tulemassa itsekkääksi.]

Hän kohotti katseensa ja näki taas Anisimin, mutta tällä kertaa jo
mitä uhkaavimmassa ympäristössä. Koko tupa oli täynnä talonpoikia,
heidät oli nähtävästi haalinut tänne mukanansa Anisim. Siinä oli
talon isäntäkin, lehmänomistaja ja joitakuita muita talonpoikia
pari kappaletta (ne olivat ajureita), vielä joku lyhytkasvoinen
puolihumalainen mies, jolla oli talonpojan puku yllä, mutta jonka parta
oli ajeltu, joka näytti rappiolle joutuneelta pikkuporvarilta ja joka
puhui kaikkein eniten. Ja kaikkien puheet tarkoittivat häntä, Stepan
Trofimovitšia. Lehmänomistaja koetti pitää oman päänsä vakuutellen,
että rantaa pitkin tulisi neljänkymmenen virstan mutka ja että oli
aivan välttämätöntä lähteä laivassa. Puolihumalainen pikkuporvari ja
isäntä taas vastustivat häntä innokkaasti.

— Kyllähän on totta, veli hyvä, heidän jalosyntyisyydelleenpä tietenkin
olisi laivassa järven poikki lyhyempi matka, niin se on kuin onkin,
mutta laivahan ei ehkä täällä käykään.

— Käy, käy, viikon verran ainakin se käy vielä, — Anisim yritti muita
innokkaampana.

— Niinhän se on kuin onkin! Mutta epäsäännöllisestihän tuo käy, aika on
myöhäinen, sattuupa, että Ustjevissa saa odotella kolmin päivin.

-— Huomenna se tulee, huomenna kello kahdelta akuraatisti saavutte
Spasoviin, herra, iltaan mennessä akuraatisti, — Anisim ei näyttänyt
sopivan enää omaan nahkaansa.

— Mais qu'est ce qu'il a cet homme [Mitähän tuo mies hautonee...], —
Stepan Trofimovitš värisi odotellen pelokkaana kohtalonsa ratkaisua.

Astuivat vihdoin esille myös ajurit ja alkoivat tarjoutua. Ustjeviin
vaativat kolme ruplaa. Muut vakuuttelivat, ettei tätä sopinut panna
pahaksi, että sellainen oli hinta ja että täältä Ustjeviin on koko kesä
tästä hinnasta kyyditty.

— Mutta... täällä on myös hyvä olla... enkä minä tahdokaan, — Stepan
Trofimovitš yritti jo virkkaa varovaisesti.

— Hyvä on, herra, siinä olette oikeassa, ja Spasovissa meillä on kuinka
hyvä tahansa, ja Fjodor Matvejevitš teistä vasta oikein ilostuu.

— _Mon Dieu, mes amis_, kaikki tämä on minulle niin odottamatonta.

Lopultakin Sofja Matvejevna palasi. Mutta hän vaipui rahille niin kovin
masentuneena ja surullisena.

— Ei ole minun sallittu päästä Spasoviin! — hän virkahti emännälle.

— Kuinka, aiotteko tekin Spasoviin, — Stepan Trofimovitš havahtui.

Hän sai kuulla, että muudan tilanomistajatar, Nadežda Jegorovna
Svetlitsyna oli eilen käskenyt kirjainkaupustelijan odotella häntä
Hatovissa ja oli luvannut kyyditä hänet Spasoviin, mutta eipä ollut
tullutkaan.

— Mitä minä nyt teen? — toisteli Sofja Matvejevna.

— Mais, ma chère et nouvelle amie [Kallis, uusi ystäväni], voinhan minä
kyyditä teidät sinne kylään yhtä hyvin kuin tuo tilanomistajatarkin,
mikä sen nimi taas olikaan, jonne minäkin olen ottanut kyydin, ja
huomenna, — no niin, ja huomenna sitten yhdessä Spasoviin?

— Oletteko tekin sitten menossa Spasoviin?

— Mais que faire, et je suis enchanté! [Minnepähän minä muuallekaan, ja
olen sitäpaitsi sangen hyvilläni!] Olen äärettömän iloinen saadessani
kyyditä teitä. Kas nuohan ne niin kovin tahtovat; ja minä olen jo
sopinut... Kuka teistä lupasikaan lähteä minua kyytiin, — Stepan
Trofimovitšin mieli alkoi tehdä yhtäkkiä Spasoviin.

Neljännestunnin kuluttua he jo istuutuivat katettuihin vankkureihin.
Stepan Trofimovitš eloisana ja täysin tyytyväisenä, ja
kirjankaupustelijatar pusseineen kiitollinen hymy huulillaan hänen
vieressään. Anisim autteli heitä matkalle.

— Onnea matkalle, herra, — hän puuhaili vankkurien äärellä, minkä
kerkesi; — kylläpä ilostuvatkin teistä!

— Hyvästi, hyvästi, ystäväni, hyvästi!

— Fjodor Matvejevitšin tapaatte, herra´...

— Niin, ystäväni, niin... Fjodor Petrovitšin... mutta hyvästi sentään...



II.


— Nähkääs, ystäväni, sallinette minun nimittää teitä ystäväkseni,
_n'est-ce pas_? — Stepan Trofimovitš alkoi hätäillä, heti kun vankkurit
vain lähtivät liikkeelle. — Minä, nähkääs... J'aime le peuple, c'est
indispensable, mais il me semble que je ne l'avais jamais vu de près.
Stazie... cela va sans dire gu'elle est aussi du peuple... mais le
vrai peuple [Rakastan kansaa, sehän on välttämätöntä, mutta minusta
näyttää, etten koskaan ole nähnyt sitä läheltä. Stazien kyllä, ja onhan
selvää, että hänkin kuuluu rahvaaseen, mutta tarkoitan aito rahvasta
sellaisenaan...], se on, tuota oikeata, jonka tapaa valtamaantiellä,
minusta tuntuu, että hän ei pyrikään muuhun kuin saamaan tietää, minne
minä matkustan... Mutta, unohtakaamme loukkaukset. Taidan puhua hieman
sekavasti, mutta se johtuu kai hätäilemisestäni.

— Ette liene oikein terve, — virkkoi tarkkanäköisesti, mutta kuitenkin
kohteliaasti häntä tarkastellen Sofja Matvejevna.

‒ Olen, olen — täytyy vain kääriytyä lämpimämmin, ja tuulikin on niin
kovin raikas, ehkäpä liiankin raikas, mutta unohtakaamme se. Minä,
enhän minä oikeastaan tahtonut sanoa sitä, Chère et incomparable amie
[Kallis, verraton ystäväni], minusta tuntuu, että olen melkeinpä
onnellinen, ja siihen olette syynä — te. Mutta minulle ei ole edullista
olla onnellinen, sillä silloin minä heti riennän suomaan anteeksi
vihollisilleni...

— Mitäpä siitä, sehän on oikein tehty.

— Ei aina, chère innocente. L'Evangile... Voyez vous, désormais nous
le prècherons ensemble [Viaton ystävä. Evankeliumi... nähkääs vastedes
julistamme sitä yhdessä.] Kansa on ja mielelläni minä rupean myymään
teidän kauniita kirjasianne. Niin, tunnen, että se saattaa olla aate
sekin, quelque chose, de très nouveau dans ce genre [jotakin lajia
aivan uutta], uskonnollismielistä, _c'est admis_, mutta se ei tunne
vielä raamattua. Minä selitän sille sitä... Suullisessa esityksessä
saattaa hyvin korjata kaikki tämän merkillisen kirjan virheet,
kirjan, jota kuitenkin kunnioitan mitä suurimmasti. Minusta saattaa
siis olla hyötyä maantielläkin. Olen aina ollut hyödyksi, olen aina
sanonut sen _heille_ et à cette chère ingrate... [ja tuolle rakkaalle
kiittämättömälle...] voi, suokaamme, suokaamme ennen kaikkea ja aina
anteeksi kaikille... Toivokaamme, että myös meille suodaan anteeksi.
Niin, sillä kaikki me ja jokainen meistä on aina jotakuta kohtaan
rikkonut. Me olemme kaikki syyllisiä!...

— Kas tuon suvaitsitte sanoa oikein hyvin.

— Niin, niin... tunnen puhuvani hyvin. Minä puhun myös heille hyvin,
mutta mikä olikaan pääasia, josta tahdoin mainita? Minun ajatukseni
katkeilevat, enkä muista... Sallittehan, etten enää eroa teistä?
Tunnen, että teidän katseenne ja... ihmettelen käyttäytymistänne: te
olette yksinkertaisen hyvä, te puhutte kansanomaisesti, asetatte kupin
alassuin teevadille... ja tuo inhoittava sokerinpala, mutta sittenkin
teissä on jotakin ihastuttavaa ja teidän kasvojanne piirteistä
näen... Oo, älkää punastuko, älkää pelätkö minua... miehenä. Chère et
incomparable, pour moi une femme c'est tout. Minä en voi elää ilman
naista, mutta en tahdo muuta kuin olla hänen vain lähettyvillänsä...
mutta, kuinka kauhean, kauhean sekavasti minä puhun... En mitenkään
jaksa muistaa, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Voi, autuas se, jolle
Jumala aina lähettää jonkun naisen ja... luulenpa, että olen suorastaan
riemastunut. Maantielläkin saattaa siis löytää elämänsä tarkoituksen!
Kas — kas, sitähän minä tahdoinkin sanoa, kas nythän sen muistankin,
oli niin vaikeata palata taas siihen ajatukseen. Ja miksi he lähtivät
viemään meitä eteenpäin? Olihan sielläkin niin hyvä olla, mutta
täällä, mutta täällä — cela devient trop froid. A propos, j'ai en tout
quarante roubles et voilà cet argent, ottakaa, ottakaa, en minä osaa,
minä siedän kaikkea, ja minulta otetaan... Minusta tuntuu, aivan kuin
minua nukuttaisi ja aivan kuin jotakin pyörisi päässäni. Aivan niin,
pyörii, pyörii, pyörii. Voi, kuinka te olette hyvä, millä te minua
peittelettekään?

— Te taidatte olla vakavasti vilustunut, peitän teidät vaipallani,
mutta rahoista minä...

— Voi, Herran tähden, n'en parlons plus, parce que cela me fait mal,
voi kuinka hyvä te olette! Hän katkaisi puheensa jokseenkin äkkiä ja
nukahti sangen pian horkkaiseen uneen. Maantie, jota myöten he ajoivat
nämä seitsemäntoista virstaa, ei ollut kaikkein sileimpiä, ja ajoneuvo
töyssähtelivät tuon tuostakin. Stepan Trofimovitš heräsi vähän väliä,
kohotti päänsä aina nopeasti pieneltä tyynyltä, jonka Sofja Matvejevna
oli sujahduttanut hänen päänsä alle, ja sieppasi matkatoverinsa käden
tiedustellen: »Olettehan täällä?» — aivan kuin olisi pelännyt tämän
poistuvan luotansa. Hän kertoili nähneensä unissaan jonkin ammottavan
leuan, jossa oli hampaita, ja että se tuntui hänestä inhoitta valta.
Sofja Matvejevna alkoi olla jo hänen puolestansa hyvin levoton.

Kyytimiehet veivät heidät suoraan neli-ikkunaiseen isoon tupaan,
jonka pihassakin oli asuttavia ulkorakennuksia. Havahtunut Stepan
Trofimovitš kiiruhti suoraan toiseen, kaikkein avarimpaan ja
parhaimpaan talon huoneeseen. Hänen unisiin kasvoihinsa tuli puuhakas
ilme. Heti kohta hän teki selväksi emännälle, pitkälle, rotevalle,
noin nelikymmenvuotiaalle eukolle, jolla oli sysimustat hiukset
ja selvät viikset, että hän vaati haltuunsa koko huoneen ja että
»huoneen ovi suljettaisiin ja ettei sinne päästettäisi ketään muita,
parce que nous avons à parler. Oui, j'ai beaucoup à vous dire.
chère amie. Minä maksan, maksan teille!» Näin hän käsillään huitoen
vakuutteli emännälle. Vaikka hän hätäilikin puhuessaan, hänen kielensä
tuntui sittenkin liikkuvan perin kankeasti. Emäntä kuunteli häntä
epäystävällisesti, mutta vaikeni kuitenkin myöntymyksen merkiksi,
vaikka tässä myöntyväisyydessäkin saattoi tuntea piilevän jotakin
uhkaavaa. Mutta hän ei huomannut mitään, vaan puuhakkaasti (hän
puuhaili kauheasti) vaati, että tämä poistuisi ja antaisi hänelle
niin pian kuin mahdollista päivällistä »vähääkään viivyttelemättä».
Viiksekäs eukko ei enää malttanut pitää suutansa kiinni.

— Ei tämä ole mikään majatalo, herra, ei meillä ole varattu päivällistä
matkustavia varten. Rapuja voidaan keittää, teekeitin saatetaan
sytyttää, mutta ei ole muuta meillä mitään. Tuoretta kalaakin saadaan
vasta huomenna.

Mutta Stepan Trofimovitš huitoi vain käsillään hokien suuttuneen
kärsimättömänä: »Maksan kunhan vain saan pian.» Sovittiin kalakeitosta
ja paistetusta kanasta. Emäntä ilmoitti, ettei koko kylästä saisi
kanaa. Hän suostui kuitenkin menemään hakemaan, mutta sen näköisenä,
että olisi luullut hänen suorittavan jotakin aivan tavatonta palvelusta.

Tuskin hän oli poistunut, kun Stepan Trofimovitš oli jo asettunut
sohvalle ja vetänyt vierelleen Sofja Matvejevnan. Huoneessa oli sekä
sohva että nojatuoleja, mutta ne olivat hirvittävässä kunnossa. Huone
oli muuten jokseenkin iso (väliseinällä oli erotettu vuoteenpaikka),
seinäpaperit olivat keltaiset, vanhat, repeytyneet, seinillä oli
jumalaistarustoa esittäviä kauheannäköisiä kivipainoksia pitkän
pyhäinkuvarivin jatkona, huonekalut olivat haalitut kokoon mikä
mistäkin. Tämä sekoitus oli samalla jotakin kaupunkilaista ja samalla
aito talonpoikaista. Mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan tätä, ei
katsahtanut ikkunasta edes järvelle, joka ulottui kymmenen sylen päähän
talosta.

— Lopultakin me olemme kahden emmekä päästä tänne ketään! Tahdon kertoa
teille kaiken, kaiken aivan alusta alkaen.

Sofja Matvejevna yritti pysähdyttää hänet hyvin levottomana:

— Tietänetteköhän, Stepan Trofimovitš

— Comment, vous savez déjà mon nom? [Mitä, tehän tiedätte jo
nimenikin?] — hän hymyili riemullisesti.

— Kuulin äsken sen Anisim Ivanovitšilta, kun keskustelitte hänen
kanssansa. Mutta kas, — minäkin rohkenisin omasta puolestani...

Ja hän alkoi hätäisesti kuiskailla Stepan Trofimovitšille vilkuen
suljettuun oveen päin nähtävästi peloissaan, että heitä kuunneltaisiin:
— Täällä, tässä kylässä, voi millaista täällä onkaan. Kaikki täkäläiset
talonpojat, vaikka ovatkin kalastajia, oikeastaan vain keinottelevat ja
ottavat joka kesä yövierailta maksua niin paljon kuin suinkin ilkeävät.
Tämä kylä ei ole valtatien varrella, vaan syrjässä, eikä tänne kukaan
muutoin tulisikaan, ellei laiva tänne pysähtyisi, sillä jos ilma on
vähänkin huonompi, niin se ei saavu ollenkaan, ja silloin kerääntyy
kansaa monena päivänä niin, että väkeä on joka kylän tuvassa, ja
sitähän ne isännät vain odottelevatkin. Jokaisesta esineestä kiskotaan
sitten kolminkertainen hinta, ja täkäläinen isäntämies on ylpeä ja
koppava, sillä täkäläisen seudun eläjä on rikas, jo pelkkä heidän
nuottansa maksaa tuhat ruplaa.

Stepan Trofimovitš katseli Sofja Matvejevnan eloisaksi käyneitä kasvoja
melkeinpä moittivasti ja yritti useammankin kerran pysähdyttää hänet.
Mutta tämä ei hellittänyt, vaan sai kuin saikin sanottavansa loppuun:
hänen puheensa mukaan hän oli jo ollut täällä kesällä erään »sangen
jalosyntyisen rouvan kera» kaupungista tullessaan, ja silloinkin
he olivat olleet täällä yötä laivaa odotellessaan, vieläpä kaksi
kokonaista päivää, ja olivat saaneet niin paljon pahaa mieltä, että
vieläkin peloitti sitä muistellessa.

— Kas nytkin, kun te, Stepan Trofimovitš, suvaitsitte pyytää
jättämään tämän huoneen yksin teidän huostaanne... Minä vain teitä
varoittaakseni... Tuolla toisessa huoneessa on jo matkustavia, muudan
keski-ikäinen herra ja muudan nuori mies sekä joku rouva lapsineen,
ja huomiseen mennessä, ennenkuin kello on kaksi, niitä kerääntyy tupa
täyteen, sillä laiva, se kun ei ole käynyt kahteen päivään, tulee tänne
varmasti. Niin tästä erikoishuoneesta ja siitä, että olette pyytänyt
heiltä päivällistä, ja jo kaikkien muiden matkustavien kiusaksikin
he pyytävät teiltä sellaisen maksun, ettei pääkaupungeissakaan ole
sellaisia hintoja.

Mutta Stepan Trofimovitš kärsi, kärsi aivan todella.

— Assez, mon enfant, rukoilen teitä, nous avons notre argent et après —
et après le bon Dieu. [Riittää jo, lapseni... onhan meillä rahamme ja
sitten, sitten saa hyvä Jumala auttaa.] Ihmettelen suorastaan, että te,
jolla on niin korkeat käsitykset... Assez, assez, vous me tourmentez
[Riittää, riittää, te kiusaatte minua], — hän lausui hysteerisesti:
— Meidän edessämmehän on koko tulevaisuutemme, ja te saatte minut
pelkäämään tulevaisuutta...

Ja sitten hän taas alkoi eritellä koko tätä juttua siinä määrin
hätäillen, että aluksi oli suorastaan vaikeata häntä ymmärtää, mutta
se ei kestänyt kauan. Tuotiin pöytään kalakeitto, tuotiin kana,
tuotiin lopulta teekeitinkin, mutta hän vain yhä haasteli. Hän ilmaisi
kaiken hieman omituisesti, sairaalloisesti, mutta hänhän oli todella
sairas. Tämä oli äkillistä järjen voimien pingoittumista, jota — tätä
Sofja Matvejevna pahoin pelkäsi koko kertomuksen ajan — oli tietenkin
seuraava aivan täydellinen voimien lamaantuminen tässä epäkuntoon
joutuneessa elimistössä. Hän aloitti aivan lapsuudesta asti, jolloin
hän »puhtain rinnoin kierteli ketoja»; vasta tunnin kuluttua hän oli
ehtinyt molempiin avioliittoihinsa saakka sekä Berliinissä vietettyyn
aikaan. En oikeastaan rohkene nauraa hänelle. Hänen mielestänsä tässä
oli jotakin ylevää ja, uusimpaan tyyliin puhuen, suorastaan taistelua
olemassaolosta. Hän näki edessänsä sen, jonka hän oli valinnut tulevan
retkensä kumppaliksi, ja hän kiiruhti nyt niin sanoakseni näyttämään
hänelle kaikkein pyhimpänsä. Hänen nerokkuutensa ei saisi jäädä tälle
salaisuudeksi... Ehkä hän liioittelikin Sofja Matvejevnan suhteen,
mutta kerta kaikkiaan hän oli nyt hänet valinnut. Hän ei voinut tulla
toimeen ilman naista. Hän huomasi kyllä itsekin tämän kasvoista, että
tämä ei näyttänyt häntä ymmärtävän, ei edes kaikkein tärkeintä.

— Ce n'est rien, nous attendrons [Se ei tee mitään, me odotamme], mutta
toistaiseksi hän käsittää sen vaistollansa.

— Ystäväni, en tarvitsekaan muuta kuin sydämenne! — hän huudahteli
tuon tuostakin keskeyttäen kertomuksensa. — Tuo herttainen, lumoava
katseenne, jolla te minua katselette! Voi, älkää punastuko, sanoinhan
jo teille... — Tämä kävi jo perin hämäräksi sattumalta tähän kaikkeen
joutuneelle Sofja Matvejevna paralle. Sittenkuin kertomuksessa, joka
jo muistutti kokonaista väitöskirjaa, siirryttiin siihen kohtaan,
miten kukaan ei koskaan ollut ymmärtänyt Stepan Trofimovitšia ja
miten »meillä Venäjällä nerot sortuvat», kaikki oli ollut »niin
peräti viisasta», kuten Sofja Matvejevna oli myöhemmin surumielisesti
kertonut. Hän kuunteli silminnähtävästi kärsien hänkin ja silmät
levällään. Kun Stepan Trofimovitš siirtyi sitten huumoriin ja
singahdutteli mitä terävimpiä ilkeyksiä meidän »ensirivin mahtavista»,
niin Sofja Matvejevna yritti vain pelkästä surusta hymähtää hänkin
vastaukseksi tähän pilkkanauruun, mutta se oli ollut vieläkin
epäonnistuneempaa kuin kyynelet, niin että Stepan Trofimovitš lopulta
jo häpesi itseänsä ja vielä innokkaammin ja raivoisammin takertui nyt
nihilisteihin sekä uuden polven miehiin. Tämä sai Sofja Matvejevnan jo
suorastaan säikähtämään, ja hän sai levähtää hetken. Tosin lepokin oli
sangen petollista, sillä nyt vasta alkoi itse romaani. Nainen on aina
nainen, olkoonpa hän sitten vaikka nunna. Sofja Matvejevna hymyili,
kieputteli päätänsä punasteli toisinaan, toisinaan loi silmänsä maahan,
mikä taas sai Stepan Trofimovitšin niin ihastumaan ja innoittumaan,
että hän alkoi jo höystää puhettansa pienillä valheilla. Varvara
Petrovna muuttui ihmeen ihanaksi tummaksi kaunottareksi (»joka sai koko
Pietarin ja sangen monet Euroopankin pääkaupungit ihastuksiin»), hänen
miehensä oli kuollut »Sevastopolissa kuulan lävistämänä», yksinomaan
vain sen vuoksi, että ei pitänyt itseänsä vaimonsa rakkauden arvoisena,
ja antoi täten tietä kilpailijalle, toisin sanoen itse Stepan
Trofimovitšille... — Älkää olko hämillänne, minun vieno kristittyni!
— hän huudahti Sofja Matvejevnalle, uskoen täysin itsekin sen, mitä
oli kertonut, — se oli jotakin niin ylevätä, jotakin niin hienon
hienoa, että me molemmat emme kertaakaan koko elämämme aikana tulleet
toisillemme edes ilmaisseeksi tunteitamme. — Tähän asiaintilaan oli
syynä, — näin kävi selville kertomuksen kestäessä, — muudan vaalea
kaunotar (jollei hän tällä tarkoittanut Darja Pavlovnaa, niin sitten on
vaikea ymmärtää, ketä Stepan Trofimovitš oikein tarkoitti). Tämä vaalea
kaunotar oli riippuvaisessa suhteessa tummaan kaunottareen, oli tämän
kaukainen sukulainen ja oli kasvanut tämän kodissa. Kun musta kaunotar
huomasi lopulta vaalean kaunottaren rakkauden Stepan Trofimovitšia
kohtaan, hän sulkeutui kuoreensa, ja kun vaalea kaunotar taas huomasi
tumman kaunottaren Stepan Trofimovitšiin kohdistuvan rakkauden,
niin hänkin sulkeutui samoin kuoreensa. Kaikki he kolmisin pelkästä
toisiinsa kohdistuvasta jalomielisyydestä sulkeutuivat nääntyen
kuoreensa.—Voi, millainen oli tuo intohimo, voi millainen intohimo! —
Näin hän huudahteli nyyhkyttäen vilpittömässä innostuksessaan hänet
(tumman kaunottaren) hänen kauneutensa kukoistuksessa, näin tuska
sydämessäni joka päivä, näin, miten hän kulki ohitseni, aivan kuin
olisi hävennyt kauneuttansa (olipa hän kerrankin sanonut: »hävennyt
lihavuuttansa») ja lopulta minä sitten karkasin jättäen jälkeeni tuon
kuumehoureisen kaksikymmenvuotisen unelmani. — _Vingt ans!_ Ja kas nyt,
maantiellä... — Sitten hän tulehtuneita aivojansa jännittäen alkoi
selitellä Sofja Matvejevnalle, mikä merkitys oli oleva tämänpäiväisellä
»niin satunnaisella ja niin kohtalokkaalla heidän tapaamisellansa aina
iankaikkisesta iankaikkiseen». Lopulta Sofja Matvejevna nousi kauhean
hämmästyneenä sohvalta; Stepan Trofimovitš teki heikon yrityksen
laskeutua polvillensa hänen eteensä, niin että naisparka puhkesi
itkuun. Hämärä tiheni; he olivat viettäneet lukitussa huoneessa jo
useita tunteja...

— Ei, parempi olisi, jos päästäisitte minut tuonne huoneeseen, — Sofja
Matvejevna sai tuskin sanotuksi, — muuten nuo ihmiset... saattavat
vielä luulla mitä tahansa.

Vihdoinkin hän pääsi hänestä irti, Stepan Trofimovitš antoi hänen
lähteä, sittenkuin hän oli luvannut käydä heti nukkumaan. Hyvästi
jätellessään hän vielä valitteli päänkipua. Sofja Matvejevna oli
taloon tullessaan jättänyt matkalaukkunsa ja muut tavaransa etumaiseen
huoneeseen aikoen viettää yönsä isäntäväen puolella, mutta ei oltu
sallittu hänen levähtää...

Yöllä Stepan Trofimovitš sai tuon minulle sekä kaikille hänen
ystävillensä varsin tutun koleriinikohtauksensa, kaikkien hänen
hermojännitystensä ja mielenliikutustensa tavallisen seurauksen. Sofja
Matvejevna parka ei saanut nukkua koko yönä. Koska hänen sairasta
hoidellessaan täytyi tuon tuostakin tulla tupaan ja taas poistua siitä
talonväen huoneen läpi, niin siinä nukkuvat matkustajat sekä emäntä
alkoivat murista ja lopulta suorastaan sättiä häntä, kun aamupuolella
hänen mieleensä vielä kaiken lisäksi juolahti ruveta sytyttelemään
teekeitintä. Stepan Trofimovitš oli kohtauksen kestäessä tainnoksissa.
Toisinaan hän houreissaan oli näkevinään, että tuotiin teekeitin,
että hänelle juotettiin jotakin (vaapukkateetä), vatsalle ja rinnalle
aseteltiin jotakin lämmintä. Mutta joka hetki hän vaistosi senkin, että
hän oli tässä hänen luonansa, että hän tuli ja meni, kohotti hänet
toisinaan vuoteelta ja laski hänet taas sinne takaisin. Kello kolmelta
puoliyön jälkeen alkoi tuntua helpommalta. Hän kohottautui, laski
jalkansa vuoteelta maahan ja lysähti Sofja Matvejevnan eteen lattialle.
Tämä ei enää ollut äskeistä polvennotkistusta, hän suorastaan makasi
hänen jaloissansa ja suuteli hänen hameensa lievettä...

— Älkäähän toki, enhän ansaitse sellaista, — soperteli Sofja Matvejevna
yrittäen nostaa häntä takaisin vuoteelle.

— Pelastajani, — hän kohotti ristityt kätensä hartaana häntä kohti: —
Vous étes noble comme une marquise! [Te olette ylevä kuin markiisitar!]
Ja minä — olen roisto! Oi, elämäni kaiken olen ollut kunniaton...

— Rauhoittukaa, — Sofja Matvejevna yritti tyynnytellä häntä.

— Kaikki se, mitä sanoin äsken, oli valhetta, — minä vain
kunnianhimosta, herkutellakseni, joutilaisuuttani, kaikki, kaikki,
aivan joka sanaan asti, oi, roisto, roisto!

Koleriini oli siis vaihtunut hysteerisen itsekidutuksen puuskaksi.
Näistäkin kohtauksista olen jo maininnut puhuessani hänen Varvara
Petrovnalle lähettämistään kirjeistä. Liza muistui nyt hänen mieleensä
sekä heidän eilisaamuinen kohtauksensa. — Sehän oli niin kauheata ja
— siinä piili varmasti jokin onnettomuus, mutta minä en edes kysynyt,
en saanut mitään tietää! Minä ajattelin vain itseäni! Oi, mikä hänen
lienee, ettekö tiedä, mikä hänen lienee? — Hän kääntyi rukoilevasti
Sofja Matvejevnan puoleen. Sitten hän vannoi, ettei »petä koskaan»,
että hän palaa _hänen luoksensa_ (tietenkin Varvara Petrovnan luo). —
Sitten me lähestymme aina hänen portaitansa (Sofja Matvejevnan kanssa
tietenkin), joka päivä, aina kun hän lähtee aamuajelulle vaunuissaan,
ja katselemme häntä siitä hiljaisina... Oi, minä tahdon, tahdon, että
hän löisi minua poskelle. Nautin jo siitä suorastaan. Minä ojennan
lyötäväksi toisenkin poskeni comme dans votre livre! [niinkuin
kirjassanne sanotaan]. Vasta nyt, vasta nyt ymmärrän täysin, mitä
merkitsee ojentaa toinenkin poskensa. Koskaan aikaisemmin en ole sitä
ymmärtänyt.

Sofja Matvejevnalle koitti nyt kaksi hänen elämänsä kauheinta päivää.
Vielä nytkään hän ei saata muistella niitä kauhusta värähtämättä.
Stepan Trofimovitš sairastui niin vakavasti, että hänen oli mahdotonta
lähteä laivaan, joka tällä kertaa saapui »akuraatisti» kello kahdelta
päivällä, eikä Sofja Matvejevna taas mitenkään saattanut jättää häntä
yksin eikä hänkään lähtenyt Spasoviin. Hänen kertomansa mukaan Stepan
Trofimovitš oli ilostunut kovin kuultuaan laivan jo lähteneen:

— Sepä erinomaista, sepä oivallista, — hän soperteli vuoteessa; —
pelkäsin kovin, että pitäisi matkustaa. Täällä on niin hyvä olla,
parempi kuin missään muualla... ettehän vain jätä minua? Oo, te ette
jättänyt minua!

»Täällä» ei muuten ollut niinkään hyvä olla Hän ei vain tietänyt mitään
Sofja Matvejevnan vaikeuksista. Hänen päänsä oli täynnä pelkkiä omia
kuvitelmia. Sairauttansa hän taas piti ohimenevänä pikkuseikkana eikä
ajatellut sitä vähääkään, mutta sen sijaan hän mielellään mietti sitä,
miten he yhdessä lähtevät myymään »näitä kirjasia». Hän pyysi lukemaan
hänelle raamattua.

— En ole lukenut sitä pitkään aikaan... Alkuperäistä nimittäin. Jokuhan
voi kysäistä jotakin, ja minä saatan erehtyä. Täytyyhän sentään hieman
valmistautua elämäntehtäväänsä.

Sofja Matvejevna istahti hänen vierelleen ja aukaisi kirjan.

— Tehän luette suurenmoisesti, — hän keskeytti lukijan jo ensi rivillä,
— huomaan, huomaan, etten ole erehtynyt! — hän lisäsi hämärästi, mutta
innostuneesti. Ylipäänsä hän oli koko ajan alituisessa innostuksen
tilassa. Sofja Matvejevna luki vuorisaarnan.

— _Assez, assez, mon enfant_, riittää... Ettekö todellakaan ymmärrä,
että riittää jo _tämä_.

Ja voimattomana hän sulki silmänsä. Hän oli hyvin heikko, mutta
kuitenkin täydessä tajussaan. Sofja Matvejevna aikoi nousta luullen
hänen tahtovan nukkua. Mutta hän esti tämän lähtemästä.

— Ystäväni, olen valehdellut koko elämäni ajan, silloinkin kun puhuin
totta. En koskaan ole puhunut totta totuuden itsensä vuoksi, vaan aina
omaa itseäni varten, olen sen tietänyt ennenkin, mutta nyt sen vasta
huomaan selvästi. Oi, missä lienevät ystäväni, joita koko elämäni ajan
olen ystävyydelläni loukannut? Ja kaikki muutkin, ja kaikki muutkin!
Savez-vous, taidan nytkin valehdella. Aivan varmasti valehtelen
nytkin. Pahinta on se, että uskon itseäni valehdellessani. Ei mikään
ole vaikeampaa kuin elää elämäänsä valehtelematta... Ja... ja olla
uskomatta omiin valheisiinsa, niin, niin, niin, kas sillä lailla juuri!
Mutta odottakaahan, tästähän voi myöhemminkin... Me yhdessä, yhdessä! —
hän lisäsi innoissaan.

— Stepan Trofimovitš, — rohkeni Sofja Matvejevna virkkaa arasti, —
emmeköhän lähettäisi hakemaan kuvernementin lääkäriä.

Stepan Trofimovitš hämmästyi tavattomasti.

— Minkä vuoksi? Est-ce que je suis si malade? Mais rien de sérieux.
Mitä me tekisimme täällä vierailla ihmisillä? Saavat vielä tietää ja
— mitenkä sitten käy. Ei, ei, ei ketään syrjäisiä, vain me yhdessä,
yhdessä.

— Tiedättekö, — hän sanoi taas oltuaan hetken vaiti, — lukekaahan
minulle jotakin, noin vain, mikä sattumalta aukeaa, mihin silmä sattuu.

Sofja Matvejevna aukaisi kirjan ja alkoi lukea.

— Mistä sattuu, aivan umpimähkään, — hän toisteli.

— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita»...

— Mitä tuo on? Mitä? Mistä se on?

— Se on Johanneksen ilmestyskirjasta.

— O, je m'en souviens, oui, l'Apocalipse. Lisez, lisez [Ahaa, muistan,
niin todellakin. Ilmestyskirjasta. Lukekaa, lukekaa], minä tahdon
ennustaa siitä teidän tulevaisuuttanne, tahdon nähdä, mikä kohta
sattuu. Lukekaa enkelistä, lukekaa enkelistä...

— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo Amen, se
uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku. Minä tiedän
sinun tekosi: et ole kylmä etkä kuuma: oi, jospa olisit kylmä taikka
kuuma! Mutta nyt, koska olet penseä etkä ole kylmä etkä kuuma, olen
minä oksentava sinut suustani. Sinähän sanot: minä olen rikas, olen
rikastunut enkä mitään tarvitse: etkä tiedä, että sinä olet viheliäisin
ja kurjin ja köyhä ja sokea ja alaston.»

— Tuoko... onko tuo teidän kirjassanne! — hän huudahti silmät säteillen
ja kohottautuen päänalaseltaan. — En ole tietänyt tuota suurenmoista
kohtaa olevankaan! Kuulitteko: mieluummin kylmä, kylmä kuin penseä,
kuin _ainoastaan penseä_! Oi, osoitan, että se on totta. Mutta älkää
vain, älkää vain jättäkö minua yksin! Me osoitamme, me osoitamme sen
yhdessä!

— Enhän minä jätäkään teitä, Stepan Trofimovitš, en jätä teitä koskaan!
— Sofja Matvejevna sieppasi häntä kädestä, puristi sitä omassaan ja vei
sen sydämelleen kyynelet silmissä katsellen häntä (hänen oli Stepan
Trofimovitšia niin kovin sääli tänä hetkenä). Stepan Trofimovitšin
huulet alkoivat nytkähdellä.

— Mutta, Stepan Trofimovitš, eiköhän sittenkin olisi jotakin tehtävä?
Eiköhän olisi lähetettävä tieto tästä jollekulle tuttavallenne tai
ehkäpä sukulaisillenne.

Mutta tällöin Stepan Trofimovitš säikähti niin, että Sofja Matvejevna
jo suorastaan katui, että oli tullut sellaista maininneeksikaan.
Väristen ja vapisten hän rukoilemalla rukoili, ettei suinkaan
kutsuttaisi ketään eikä ryhdyttäisi mihinkään; hän vaati Sofja
Matvejevnaa lupaamaan tämän kunniasanallaan hokien: — Ei ketään, ei
ketään. Me kahden, vain me kahden, _nous partirons ensemble_.

Onnetonta oli sekin, että isäntäväki kävi perin levottomaksi.
Talonväki oli nyreissään ja kiusasi kyselyillään Sofja Matvejevnaa.
Hän maksoi heille runsaasti ja yritti näytellä lisää rahoja. Tämä sai
heidät joksikin aikaa heltymään. Mutta isäntä vaati kuitenkin Stepan
Trofimovitšilta »henkilökirjan». Ylimielisesti hymähtäen sairas osoitti
pientä matkalaukkuansa, josta Sofja Matvejevna vihdoin löysi hänen
osoituksestaan jonkin eropassin tai jotakin sen tapaista, pelkästään
sen turvissa hän oli elellyt koko elämänsä ajan. Isäntä ei kuitenkaan
asettunut, vaan sanoi, että oli kuin onkin johonkin ryhtyminen, »sillä
ei meillä ole mikään sairashuone, ja sattuu vielä kuolemaan, niin on
sitten puuhaa jos jonkinnäköistä, saamme vielä aivan tarpeeksemmekin».
Sofja Matvejevna koetti mainita hänelle lääkäristäkin, mutta sellaisen
tuottaminen kuvernementin pääkaupungista olisi tullut maksamaan niin
paljon, että koko sellainen ajatuskin oli jätettävä. Surumielin
hän palasi potilaansa luo. Ja Stepan Trofimovitš vain heikkeni
heikkenemistään.

— Nyt on teidän luettava minulle vielä eräs kohta. Sioista, — hän
huomautti taas.

— Mitä sanoittekaan? — Sofja Matvejevna säikähti kauheasti.

— Sioista... Sehän on myös tuossa... _ces cochons_... minä muistan.
Riivaajat menivät sikoihin, ja kaikki hukkuivat. Lukekaa se kohta
välttämättä. Myöhemmin selitän, minkä vuoksi. Tahdon palauttaa sen
mieleeni aivan kirjaimellisesti. Tahdon aivan kirjaimellisesti.

Sofja Matvejevna tunsi hyvin evankeliumit ja haki nyt Luukkaan
evankeliumista sen kohdan, jonka olen ottanut kronikkani motoksi:

— »Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella; ja he pyysivät
häntä, että hän antaisi heille luvan mennä sikoihin. Ja hän antoi
heille luvan. Niin riivaajat lähtivät ulos miehestä ja menivät
sikoihin. Silloin lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.
Mutta tapahtuman nähdessään paimentajat pakenivat ja kertoivat siitä
kaupungissa ja maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli
tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat miehen, josta
riivaajat olivat lähteneet, istumassa Jeesuksen jalkain juuressa
puettuna ja taidossaan; ja he peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät
kertoivat heille, kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi.»

— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš oli kovin kiihtynyt,— savez-vous, tämä
ihmeellinen ja... merkillinen kohta on ollut minulle kompastuskivenä
elämäni kaiken... _dans ce livre_... niin että olen jo lapsuudesta
alkaen muistanut tämän kohdan. Mutta nyt on mieleeni tullut eräs
ajatus: _une comparaison_. Mieleeni tulvii kauheasti ajatuksia:
ettekö näe, tällähän tarkoitetaan selvästi meidän Venäjäämme. Näitä
riivaajia, jotka käyvät ulos sairaasta ja menevät sikoihin, ovat kaikki
nuo paiseet, nuo tartunnan levittäjät, tuo likaisuus, nuo riivaajat
ja rienaajat, joita on kertynyt meidän suureen ja rakkaaseen, meidän
sairaaseen Venäjä-parkaamme vuosisatojen, jo vuosisatojen kuluessa!
Oui, cette Russie, que j'aimais toujours. [Niin, tämä Venäjä, jota
olen aina rakastanut.] Mutta ylevä ajatus ja ylevä voima on vielä
lankeava sen osaksi ylhäältä, kuten tuolle mielettömälle riivatullekin,
ja kaikki riivaajat, kaikki likaisuus, kaikki tuo inhoittava, joka
on alkanut märkiä sen pinnalla... tulevat siitä kerran ulos, ja ne
itse pyytävät vielä kerran päästä sikoihin. Ehkäpä ovat jo menneetkin
niihin! Sellaisia olemme me, me sekä ne, Petruša myös... et les autres
avec lui [ja muut hänen mukanansa], minäkin, ehkäpä aivan ensimmäisenä,
ja sitten me, mielettömät ja riivautuneet, heittäydymme kalliolta
mereen ja hukumme kaikki, ja niin täytyykin tapahtua, sillä mihinkään
muuhun me emme kykene. Mutta sairas tervehtyy ja »istuutuu Jeesuksen
jalkain juureen»... Ja kaikki katselevat sitä ihmeissänsä. Rakas, vous
comprendrez apres, mutta nyt olen tästä kaikesta kovin kiihtynyt...
Vous comprendrez après... Nous comprendrons ensemble. [Te käsitätte sen
myöhemmin... Me käsitämme sen yhdessä.]

Hän alkoi jo hourailla ja menetti lopulta tajuntansa. Tällaista kesti
vielä seuraavankin päivän. Sofja Matvejevna istuskeli hänen vieressänsä
ja itki. Kolmeen yöhön hän tuskin lienee yhtään nukkunut koettaen olla
näyttäytymättä isäntäväelle, sillä hän aavisteli näiden jo ryhtyneen
jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Vasta kolmantena päivänä alkoi hieman
helpottaa. Stepan Trofimovitš havahtui aamulla, tunsi Sofja Matvejevnan
ja ojensi hänelle kätensä. Toivorikkaana Sofja Matvejevna teki
ristinmerkin. Stepan Trofimovitšin teki mieli katsahtaa ulos ikkunasta
»Tiens, un lac [kas», järvi], hän virkkoi: »ah hyvä Jumala, vasta
nyt näen sen...» Tänä hetkenä kuuluivat talon eteen vierivän jotkin
ajoneuvot, mikä samassa jo synnytti talossa aika hälinän.



III.


Tulija oli itse Varvara Petrovna, joka oli saapunut neljän hengen
vaunuissa, nelivaljakon vetämänä, kahden lakeijan ja Darja Pavlovnan
saattamana. Tämä ihme oli saattanut tapahtua yksinkertaisesti näin:
uteliaisuudesta aivan kuolemansairaana Anisim oli kaupunkiin tultuaan
pikimmiltään käväissyt Varvara Petrovnan kartanossa ja oli lörpötellyt
palvelusväelle tavanneensa Stepan Trofimovitšin ypö yksin maalla. Hänet
olivat muutamat talonpojat tavanneet astuskelemasta yksin, jalkaisin
maantiellä ja, niin hän kertoi — nyt hän aikoi Spasoviin Ustjevin
tietä kahden Sofja Matvejevnan kanssa. Koska Varvara Petrovna jo
omasta puolestaankin oli ollut kauhean levoton ja etsiskellyt kovasti
paennutta ystäväänsä, niin Anisimin saapumisesta hänelle kerrottiin
viipymättä. Kuultuaan tältä kaiken ja erikoisesti nuo yksityiskohtaiset
kuvaukset hänen matkastansa Ustjeviin jonkun Sofja Matvejevnan parissa,
vieläpä samoissa vankkureissa tämän kanssa, hän alkoi samana hetkenä
hankkiutua hänkin matkalle ja ajaa huristi tuskin jäähtymään ehtineitä
jälkiä pitkin suoraan Ustjeviin. Stepan Trofimovitšin sairaudesta
hänellä ei vielä ollut aavistustakaan.

Kun hänen karu ja käskevä äänensä kajahti, isäntäväkikin joutui pelon
valtaan. Hän oli poikennut tänne vain tiedustelemaan ja ottamaan
asioista selvää aivan varmana siitä, että Stepan Trofimovitš oli jo
kauan sitten lähtenyt Spasoviin. Mutta saatuaan tietää hänen olevan
täällä ja lisäksi vielä sairaana hän syöksähti levottomana tupaan.

— No, missä hän sitten on? Ahaa? Vai siinä sinä olet! — hän huudahti
huomattuaan Sofja Matvejevnan, joka tänä samana hetkenä oli ilmestynyt
toisen huoneen kynnykselle. — Sinun hävyttömästä naamastasi arvasin
heti, että sinä se olet. Pois, kelvoton! Ettei sinun hajuasikaan
olisi enää tässä talossa! Ajakaa ulos hänet! Sillä muuten minä sinut,
muorikulta... minä tungen sinut iäksi päiväksi vankilaan. Vartioikaa
häntä toistaiseksi jossakin toisessa talossa. Kaupungissa hän on jo
kerran saanut istua vankilassa, istukoonpa vielä toisenkin kerran.
Ja sinua, isäntä, pyydän: et saa päästää tänne ketään, niin kauan
kuin minä olen täällä. Olen kenraalitar Stavrogina ja otan koko talon
haltuuni. Ja sinä, kyyhkykultaseni, sinä teet minulle vielä kaikesta
tarkan selon.

Tutut äänet järkähdyttivät Stepan Trofimovitšin mieltä. Hän alkoi
väristä. Mutta Varvara Petrovna oli jo ehtinyt väliseinän taakse.
Säkenöivin silmin hän siirsi jalallansa tuolin luokseen, istuutui
siihen selkä jäykästi selkämystää vastaan ja kiljaisi Dašalle:

— Mene ulos hetkeksi, mene isäntäväen puolelle. Kas, miten olet
utelias? Ja sulje ovi lujasti jälkeesi.

— No, kuinkas nyt elelette, Stepan Trofimovitš? Onko huvimatka ollut
mieluinen? — tämä ryöstäytyi häneltä raivoisan ironisesti.

— _Chère_, — yritti Stepan Trofimovitš lepertää aivan tolkuttomana, —
olen saanut tuta elämän... venäläisen elämän todellisuutta... Et je
précherai l'Evangile. [Rupean julistamaan evankeliumia.]

— Oi, sinä hävytön, kiittämätön mies! — kiljaisi Varvara Petrovna
lyöden kätensä yhteen. — Ei riittänyt teille vielä se, että häpäisitte
minut, teidän piti vielä sotkeutua tuohon... Oi, vanha, häpeämätön
irstailija!

— Chère...

Stepan Trofimovitšin ääni petti, hän ei voinut sanoa sanaakaan, katseli
vain silmät kauhusta levällään.

— Kuka _hän_ oikeastaan on?

— C'est un ange... C'était plus qu'un ange poir moi [Hän on enkeli.
Hän oli enemmän kuin enkeli minulle], hän on kaiken yötä... oi, älkää
huutako, älkää peloitelko häntä, _chère, chère_...

Yht'äkkiä Varvara Petrovna tuolia kolistellen hypähti istualtaan; hänen
säikähtynyt huutonsa kajahti: »vettä, vettä!» Stepan Trofimovitš oli
tosin jo taas tajussaan, mutta Varvara Petrovna vapisi yhä pelosta ja
katseli kalpeana hänen vääristyneitä kasvojansa. Nyt vasta hän ensi
kerran käsitti hänen sairautensa vakavuuden.

— Darja, — hän kuiskasi samassa Darja Pavlovnalle, — viipymättä
hakemaan lääkäriä, Salzfischia; Jegorytš saa lähteä heti. Ottakoon
täältä kyydin ja tuokoon kaupungista muassaan toiset vaunut. Ennen yötä
heidän täytyy olla takaisin täällä.

Daša juoksi täyttämään määräystä. Stepan Trofimovitš katseli yhä
säikähtyneenä ja suurin silmin. Kalvenneet huulet vavahtelivat.

— Odotahan, Stepan Trofimovitš, odotahan, kyyhkykulta, — lohdutteli
Varvara Petrovna häntä kuin lasta; — no, odotahan nyt, odotahan,
Darjakin palaa kohta ja... ah, hyvä Jumala, emäntä, emäntä, tulehan
sinä vaikka tänne, emokulta!

Ja kärsimättömänä hän jo itse juoksi emännän puolelle.

— Heti paikalla, tässä silmänräpäyksessä, palauttakaa _se_ takaisin.
Takaisin hänet, takaisin!

Kaikeksi onneksi Sofja Matvejevna ei ollut vielä ehtinyt lähteä talosta
kovin kauaksi ja oli parhaillaan säkkeineen ja myttyineen vasta portin
kohdalla. Hänet tuotiin takaisin. Hän oli niin pahasti säikähtänyt,
että hänen jalkansa sekä hänen kätensä aivan tärisivät. Varvara
Petrovna sieppasi häntä kädestä, kuten haukka iskee kananpoikaan, ja
alkoi vetää häntä perässään Stepan Trofimovitšin luo.

— No, tästä saatte nyt hänet. Enhän minä ole häntä syönyt, näettehän.
Te tietysti ajattelitte, että olen syönyt hänet suuhuni.

Stepan Trofimovitš tarttui Varvara Petrovnan käteen, painoi sen
silmiänsä vastaan ja puhkesi kyyneliin, itki ääneen, kipeästi,
kohtauksittain.

— No, rauhoituhan, rauhoituhan, no niin, kyyhkykulta, niin, vaaripaha!
Ah, hyvä Jumala, rau-hoi-tuhan nyt sentään! — hän huudahti. — Voi, sinä
kiduttaja, kiduttaja, minun ikuinen kiusanhenkeni!

Rakkaani, — sai Stepan Trofimovitš lopulta soperretuksi Sofja
Matvejevnalle, — menkäähän, rakkaani, hetkeksi tuonne, minulla olisi
täällä jotakin puhuttavaa...

Sofja Matvejevna kiiruhti heti poistumaan.

‒ _Chérie... chérie_... — hänen henkeänsä salpasi.

Ette saa nyt puhua, Stepan Trofimovitš, odottakaa hieman, levähtäkää
ensin. Tässä olisi vettä. Mutta o-dot-ta-kaahan toki!

Varvara Petrovna istuutui taas tuolille. Stepan Trofimovitš piteli
lujasti häntä kädestä. Pitkään aikaan hän ei saanut lupaa puhua. Hän
vei Varvara Petrovnan käden huulilleen ja alkoi suudella sitä. Varvara
Petrovna puri hampaansa yhteen katsoen jonnekin nurkkaan.

— _Je vous aimais!_ — häneltä purkautui lopuksi. Varvara Petrovna ei
ollut vielä koskaan kuullut häneltä näitä sanoja eikä näin lausuttuina.

— Hm! — hän ynähti tälle vastaukseksi.

— Je vous aimais toute ma ole... vingt ans! [Rakastin teitä koko
elämäni ajan... kaksikymmentä vuotta!]

Varvara Petrovna oli ääneti ainakin pari, kolme minuuttia.

— Entä miten valmistauduit Dašaa varten, hajuvesiä pirskottelit
päällesi, — hän yht'äkkiä kuiskasi julmasti. Stepan Trofimovitš
lamaantui taas.

— Sidoit uuden kaulaliinankin...

Taas seurasi parin minuutin äänettömyys.

— Entä muistatteko sikarin?

— Ystäväni, — sai Stepan Trofimovitš viimein kauhuissaan sanotuksi.

— Sikarin, illalla, ikkunan luona... kuu paistoi... Lehtimajan
jälkeen... Skvorešnikissa. Muistatko, muistatko sen, — hän hypähti
paikoiltaan, sieppasi käsiinsä hänen pieluksensa ja pidellen sitä
kahdesta vastakkaisesta nurkasta alkoi vatkata siinä sen nurkkien
välissä hänen päätänsä. — Muistatko, sinä tyhjänpäiväinen, sinä
jonninjoutava, mitätön, alhainen, ikuisesti, ikuisesti mitätön mies! —
Näin hän kuiskaili raivokkaasti sähisten ja vain vaivoin pidättäytyen
huutamasta. Lopulta hän jätti hänet rauhaan ja vaipui tuolille peittäen
kasvonsa käsillään. — Riittää! — hän sanoi jyrkästi ja suoristautui. —
Kaksikymmentä vuotta on kulunut, niitä ei saa enää takaisin; hölmö olen
ollut minäkin.

— _Je vous aimais_. — Stepan Trofimovitš risti taas kätensä.

— Ja mitä sinä nyt suotta hoet minulle — _aimais_ ja _aimais_!
Riittää jo, — hän hypähti taas seisoalleen. — Ja jollette nyt nuku
heti paikalla, niin minä... te tarvitsette lepoa; nukkukaa, nukkukaa
heti paikalla, sulkekaa silmänne. Ah, hyvä Jumala, ehkä hän tahtoo
aamiaista! Mitä te söisitte? Mitä hän ylipäänsä syö? Ah, hyvä Jumala,
missä on se? Missä on hän?

Taas syntyi hälinää. Mutta Stepan Trofimovitš yritti samassa lepertää
heikosti, että hän olisi todellakin mielellään nukahtanut _une heure_,
ja sitten — _un bouillon, un thé... enfin il esi si heureux_. Hän
näytti todellakin hetkiseksi nukahtaneen (varmaankin hän teeskenteli).
Varvara Petrovna odotti hetken ja lähti sitten varpaisillaan väliseinän
toiselle puolelle.

Hän kävi istumaan isäntäväen huoneeseen, ajoi sieltä talonväen pois ja
antoi Dašalle määräyksen, että hänen luokseen oli tuotava se. Alkoi
vakava kuulustelu.

— Kerrohan nyt, emokulta, kaikki yksityiskohdat. Istu tähän viereeni,
sillä tavalla. No!

— Stepan Trofimovitšin minä kohtasin... — Seis, vaiti. Sanon sinulle jo
ennakolta, että jos valehtelet tai yrität peittää minulta jotakin, niin
kuoltuasikin kaivan sinut vielä esiin maan alta. No?

— Stepan Trofimovitšin minä... nimittäin heti kun olin tullut
Hatoviin... Sofja Matvejevna hengästyi jo aivan.

— Seis, vaiti, odotahan; kylläpä sinulta puhe luistaa! Ensinnäkin,
mikäs lintu sinä itse oikein olet?

Sofja Matvejevna yritti aivan muutamin sanoin kertoa jotakin itsestänsä
aina Sevastopolista alkaen. Varvara Petrovna kuunteli häntä ääneti
istuen selkä suorana, ankarana ja itsepintaisesti katsoen kertojaa
suoraan silmiin.

— Miksi olet noin pelästynyt? Miksi tuijotat maahan? — Pidän
sellaisista, jotka katsovat kohti ja pystyvät väittelemään kanssani.
Jatka.

Kertoja puhui tapaamisesta, kirjasista, siitä, miten Stepan Trofimovitš
oli kestinnyt eukkoa viinalla...

— Sillä tavalla, sillä tavalla, et saa unohtaa pienintäkään seikkaa, —
Varvara Petrovna rohkaisi tätä. Lopuksi tämä kertoi siitäkin, miten he
sitten olivat lähteneet matkaan ja miten Stepan Trofimovitš yhä vain
puhui, tosin »jo aivan sairaana», ja täällä sitten hän kertoi koko
elämänsä, aivan alusta alkaen, kertoili siitä useita tunteja.

— Kerrohan elämästä.

Sofja Matvejevna hämmentyi hieman, ja hänen suunsa meni aivan tukkoon.

— En minä osaa tästä kohdasta kertoa yhtään mitään, — hän sanoi jo
melkein itkien, — enkä minä siitä ymmärtänytkään juuri mitään.

— Valehtelet! Kyllä sinä siitä sentään jotakin ymmärsit!

— Kertoilivat mitä lienevät kertoilleet muutamasta tummatukkaisesta
hienosta rouvasta, — Sofja Matvejevna punastui kauheasti huomatessaan
samassa Varvara Petrovnan vaaleat hiukset sekä sen, että tämä ei
vähääkään muistuttanut »tummaa kaunotarta».

— Tummatukkaisestako? Mitä hän kertoi? No, puhu!

— Siitä, miten tuo hieno rouva oli ollut häneen niin kovin rakastunut
elämänsä kaiken, kokonaista kaksikymmentä vuotta, mutta ei vain
uskaltanut koskaan sitä ilmaista ja häpesi häntä, koskapa lienee ollut
liian lihava...

— Hölmö mies! — virkahti Varvara Petrovna päättäväisenä ja mietteissään.

Sofja Matvejevna ei enää itkenyt.

— En minä osaa kertoa mitään hyvin, sillä itsekin pelkäsin suuresti
hänen puolestansa, enkä voinut edes käsittää kaikkea, sillä kovinpa
näyttää olevan viisas...

— Ei ole sinun asiasi, tuollaisen variksen, arvostella hänen järkeänsä.
Tarjoiliko kättänsä sinulle?

Kertoja alkoi väristä.

— Rakastuiko sinuun? Puhu! Tarjoiliko sinulle kättänsä? — kivahti
Varvara Petrovna.

— Eiköhän tuo liene tarkoittanut sitä... — Sofja Matvejevna pisti taas
itkuksi. — Mutta enpä minä pitänyt sitä minään, heidän sairautensa
vuoksi, — hän lisäsi lujasti kohottaen katseensa.

— Mikä on nimesi, ristimänimesi ja isännimesi?

— Sofja Matvejevna.

— Tiedä siis, sinä, Sofja Matvejevna, että hän on kaikkein mitättömin,
tyhjänpäiväisin ihminen tässä maailmassa... Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Pidät kai minuakin kelvottomana?

Sofja Matvejevnan silmät revähtivät auki.

— Kelvottomana, tyrannina, joka on turmellut hänen elämänsä?

— Miten se olisi mahdollista, tehän näytte itsekin itkevän.

Varvara Petrovnan silmissä kiilsivät todella kyynelet.

— No, istu pois, istu, älä säiky. Katsohan minua vielä kerran silmiin,
suoraan, mitä punastelet? Daša, tule tänne, katsohan häntä: luuletko
sinä, että hänen sydämensä on puhdas...

Ja hämmästyksekseen, ehkäpä vielä enemmän kauhukseen Sofja Matvejevna
tunsi, että Varvara Petrovna taputti häntä äkkiä poskelle.

— Sääli vain, että olet typerä — typerä enemmän kuin ikäsi sitä sallii.
Hyvä on, rakkaani, otanpa sinut huostaani. Huomaan, että kaikki on
pelkkää lorua. Elä hänen lähettyvillään, sinulle vuokrataan asunto ja
minulta saat toistaiseksi ruoan ja kaiken... kunnes uudelleen otan
asian puheeksi.

Sofja Matvejevna rohkeni säikähdykseltään vain inahtaa, että hänen oli
muka kiire.

— Ei sinun ole minnekään kiire. — Kaikki kirjasi ostan minä, ja sinä
saat istua toistaiseksi täällä. Vaiti, ei mitään vastustelua. Vaikken
minäkään olisi tänne tullut, ethän kuitenkaan olisi häntä jättänyt?

— En olisi jättänyt missään tapauksessa, — virkkoi Sofja Matvejevna
hiljaa mutta lujasti kyyneliänsä pyyhkiellen.

Tohtori Salzfisch tuotiin vasta myöhään yöllä. Tämä oli kunnianarvoisa
vanha ukko ja sangen taitava lääkäri, joka oli meillä menettänyt
virkansa jonkin hänen ja hänen esimiestensä välillä syntyneen riidan
vuoksi, jonka hän oli katsonut arvolleen loukkaavaksi. Varvara Petrovna
oli silloin samana hetkenä alkanut häntä kaikin voimin suosia. Lääkäri
tutki sairaan huolellisesti, teki välttämättömät kysymyksensä ja
ilmoitti Varvara Petrovnalle varovasti, että »kärsivän» tila oli sangen
epäilyttävä, koska sairauden kulku oli osoittaunut monivivahteiseksi,
ja että saattoi odottaa »myös kaikkein pahinta». Varvara Petrovna, joka
kahdenkymmenen vuoden aikana ei koskaan ollut tottunut siihen, että
Stepan Trofimovitšin taholta olisi ollut odotettavissa jotakin vakavaa,
oli nyt syvästi järkyttynyt, lieneepä kalvennutkin.

— Eikö todellakaan ole mitään toivoa?

— Onhan aivan mahdotonta ajatellakaan sellaista, että ei olisi
minkäänlaista toivoa, mutta...

Varvara Petrovna ei mennyt sinä yönä nukkumaan, ja hänen oli vaikeata
odottaa aamua. Sairas oli tuskin ehtinyt avata silmänsä ja tulla
tajuihinsa (hän oli yhä tajuissaan, vaikka heikkenikin hetki hetkellä),
kun Varvara Petrovna päättäväisenä tuli hänen luoksensa:

— Stepan Trofimovitš, on valmistauduttava kaiken varalta, — olen
lähettänyt hakemaan pappia. Teidän on täytettävä velvollisuutenne...

Tuntien hyvin hänen vakaumuksensa Varvara Petrovna oli pelännyt tämän
kieltäytyvän vastaanottamasta pappia. Stepan Trofimovitš katseli häntä
ihmeissään.

— Loruja, loruja! — Varvara Petrovna vingahti luullen hänen jo
yrittävän kieltäytyä. — Nyt ei enää sovi leikitellä. Olette jo
tarpeeksi hullutellut.

— Mutta... olenko minä sitten... niin sairas?

Hän suostui mietteissään. Ja muutenkin minä suureksi ihmeekseni kuulin
Varvara Petrovnalta, että hän ei ollut vähääkään säikähtänyt kuolemaa.
Ehkäpä hän yksinkertaisesti ei uskonut sitä ja piti sairauttansa yhä
vain ohimenevänä.

Hän ripittäytyi ja nautti ehtoollista sangen halukkaasti. Kaikki, myös
Sofja Matvejevna sekä palvelusväki, kävivät häntä onnittelemassa.

Kaikki järjestään itkivät pidättyvästi nähdessään hänen pieniksi
käyneet ja murtuneet kasvonsa sekä hänen vaalenneet, vavahtelevat
huulensa.

— _Oui, mes amis_, ja ihmettelen vain, että te tuolla tavalla...
puuhailette. Huomenna minä ehkä jo nousen ja me... lähdemme matkalle...
_Toute cette cérémonie_... jolle minä tietenkin annan kaiken
tarpeellisen...

— Pyytäisin teitä, isäkulta, välttämättä jäämään sairaan luo, — Varvara
Petrovna pysähdytti näin sanoen jo kauhtanansa riisuneen papin.

— Heti kun on tarjoiltu teetä, pyydän teitä keskustelemaan hänen
kanssaan jumalisista, se voisi tukea hänen uskoansa.

Pappi alkoi puhua; toiset istuivat tai seisoskelivat sairaan vuoteen
lähettyvillä.

— Tänä meidän syntisenä aikakautenamme, — pappi aloitti tasaisen
sujuvasti puheensa pidellen teekuppia kädessään, —usko Kaikkein
Korkeimpaan on ihmiskunnan ainoa tuki ja turva kaikissa elämän
murheissa ja koetuksissa, samoinkuin usko iankaikkiseen autuuteen, joka
on hurskaille luvattu...

Stepan Trofimovitš näytti elpyvän. Hieno hymähdys käväisi hänen
huulillaan.

— Mon père, je vous remercie, et vous êtes bien bon, mais... [Isähyvä,
kiitän teitä, olette sangen hyvä, mutta...]

— Ei ollenkaan _mais_, ei suinkaan _mais_! — Varvara Petrovna huudahti
pyrähtäen pystyyn tuoliltaan. — Isäkulta, — hän kääntyi papin puoleen,
— tämä, tämä mies on sellainen, tämä on sellainen mies... tunnin
kuluttua olisi pakko jo uudelleen ripittää hänet! Kas, sellainen mies
tämä on.

Stepan Trofimovitš hymähti pidättyväisesti.

— Ystäväni, — hän virkkoi, — Jumala on minulle tarpeellinen jo
yksistään sen vuoksi, että hän on ainoa olento, jota saattaa rakastaa
ikuisesti. Lieneekö hän todellakin ruvennut uskomaan, vai liekö
suurenmoinen sakramentinjako-seremonia saanut hänet järkytetyksi ja
herkistänyt vielä lisää hänen luontonsa jo muutenkin taiteellista
vastaanottavaisuutta, mutta ainakin väitettiin, että hän lujasti
ja tuntehikkaasti oli ilmilausunut muutamia sanoja, jotka monessa
suhteessa olivat peräti ristiriitaisia hänen entisten vakaumustensa
kanssa.

— Minun kuolemattomuutenikin on välttämätön siksi, että Jumala ei
tahdo menetellä väärin eikä sammuttaa kokonaan rakkauden tulta, joka
on leimahtanut minun sydämessäni. Rakkaus on olemassaoloa korkeampi,
rakkaus on olevaisen kruunu, ja miten olisi mahdollista, että olevainen
ei kumartaisi sitä? Jos kerran olen alkanut rakastaa Häntä ja iloitsen
tuosta rakkaudestani, niin voisiko olla mahdollista, että Hän
sammuttaisi minut sekä iloni ja tekisi meistä vain nollan? Jos Jumala
on olemassa, niin olen minä myös kuolematon. _Voilà ma profession de
foi_. [Kas tässä minun uskontunnustukseni.]

— Jumala on olemassa, Stepan Trofimovitš, vakuutan teille, että hän on
olemassa, — Varvara Petrovnan ääni oli rukoileva. — Kääntykää, jättäkää
tuo typeryytenne, vaikkapa vain kerran elämässä! (Hän ei nähtävästi
ollut ymmärtänyt oikein Stepan Trofimovitšin _profession de foita_).

— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš kävi yhä henkevämmäksi, vaikka
hänen äänensä pettikin tuon tuosta, — ystäväni, kun ymmärsin... tuon
ojennetun toisen posken... minä... siinä samassa minä ymmärsin jotain
muutakin. J'ai menti toute ma vie [Olen valehdellut koko elämäni ajan],
koko elämäni ajan. Tahtoisin... muuten huomenna... huomennahan lähdemme.

Varvara Petrovna alkoi itkeä. Stepan Trofimovitš näytti hakevan
jotakuta silmillään.

Kas täällä, täällä hän on! — Varvara Petrovna sieppasi Sofja
Matvejevnaa kädestä ja vei hänet Stepan Trofimovitšin luo. Stepan
Trofimovitš hymyili hellästi.

— Voi, tahtoisin taas mielelläni elää! — hän huudahti tuntiessaan uuden
elinvoiman puuskan. — Jokaisen hetken, jokaisen elämän tuokion tulisi
olla ihmiselle autuus... Tulisi... tulisi välttämättä olla! Ihmisen
oma velvollisuus on järjestää se sillä tavalla. Se on hänen lakinsa...
salainen, mutta välttämätön... Oi, tahtoisin nähdä Petrušan... ja
heidät kaikki... myös Šatovin!

Huomautan, että Šatovista ei kukaan heistä, ei Darja Pavlovna, ei
Varvara Petrovna eipä edes Salzfischkaan, vaikka oli viimeisimpänä
saapunut kaupungista, tietänyt mitään.

Stepan Trofimovitš kävi yhä levottomammaksi, sairaalloisesti, yli
voimiensa.

— Ja tuo ainainen ajatus siitä, että on olemassa jotakin määrättömän
paljon oikeamielisempää ja onnellisempaa, kuin mitä minä itse olen,
herättää mielessäni määrätöntä liikutusta ja — ylistystä; — oi, olinpa
sitten millainen tahansa, teenpä mitä tahansa! Välttämättömämpää
kuin oma onni ihmiselle on tietää ja joka hetki uskoa siihen, että
on olemassa jossakin aivan täydellistä ja levollista onnea, jota
ulottuu kaikille ja kaikkeen... koko ihmiskunnan olemuksen peruslaki
on siinä, että ihminen aina saattaa kumartua jonkin määrättömän ylevän
edessä. Jos ihmisiltä otetaan pois määrättömän ylevä, niin he eivät
rupea elämään, vaan kuolevat epätoivoissaan. Määrätön ja loppumaton
ovat myös ihmiselle aivan välttämättömiä, aivan samoin kuin se pieni
planeettakin, jota hän asuu... Ystäväni, kaikki te, kaikki, eläköön
Ylevä Ajatus! Ikuinen, määrättömän korkea Ajatus! Jokaiselle ihmiselle,
olkoonpa hän kuka tahansa, on välttämätöntä kumartaa Ylevän Ajatuksen
olemassaoloa. Kaikkein typerinkin ihminen tarvitsee aina jotakin
ylevää. Petruša... oh... miten mielelläni tahtoisin nähdä taas heidät
kaikki! He eivät tiedä, eivät tiedä, että heissäkin elää tuo ikuisesti
Ylevä Ajatus!

Tohtori Salzfisch ei ollut näissä menoissa läsnä. Tultuaan äkkiä hän
kauhistui ja ajoi kokoontuneet tiehensä pitäen aivan välttämättömänä,
että sairasta ei saanut tehdä levottomaksi.

Stepan Trofimovitš kuoli kolmen päivän kuluttua täydellisesti
tajuttomana. Hän sammui vain hiljaa, aivan kuin loppuunpalanut
kynttilä. Toimitettuaan kuolinpaikalla sielumessun Varvara Petrovna vei
ystäväparkansa ruumiin Skvorešnikiin. Hänen hautansa on kirkkotarhassa,
ja sinne on jo ennätetty saada marmoripatsaskin. Muistokirjoitus ja
aitaus valmistuvat vasta keväällä.

Varvara Petrovnan poissaoloa kaupungista kesti noin kahdeksan päivää.
Hänen muassaan, hänen vierellään vaunuissa saapui kaupunkiin myös
Sofja Matvejevna, joka nähtävästi jää nyt hänen luoksensa ikuisiksi
ajoiksi. Huomautan, että tuskin Stepan Trofimovitš oli menettänyt
tajunsa (se tapahtui jo samana aamuna), kun Varvara Petrovna jo taas
lähetti Sofja Matvejevnan pois, kokonaan pois tuvasta, ja hoiteli
sairasta itse, aivan yksin loppuun asti. Mutta tuskin oli henki tästä
lähtenyt, kun hän jo taas kutsui Sofja Matvejevnan luokseen. Hän ei
tahtonut kuunnella vähääkään tämän vastusteluja ja ehdotti kauheasti
säikähtäneelle Sofja Matvejevnalle (oikeammin antoi määräyksen), että
hän siirtyisi tästä lähin ikuisiksi ajoiksi Skvorešnikiin.

— Loruja kaikki tyynni! Minä itse lähden kanssasi myyskentelemään
raamatulta. Ei ole minulla enää ketään tässä maailmassa.

— Onhan teillä sentään poika, — uskalsi Salzfisch huomauttaa.

— Ei ole minulla poikaa! — Varvara Petrovna katkaisi keskustelun
jyrkästi ja — aivan kuin hän näin sanoen olisi ennustanut jotakin.




KAHDEKSAS LUKU.

Jälkilause.


Kaikki tapahtuneet ilkityöt ja rikokset paljastuivat perin nopeasti,
paljon nopeammin kuin Pjotr Stepanovitš oli olettanut. Kaikki sai
alkunsa siitä, että onneton Marja Ignatjevna sinä yönä, jolloin hänen
miehensä murhattiin, heräsi aamunkoitteessa, ja kun hänen miehensä ei
ollut palannut, hän joutui kuvaamattoman levottomuuden valtaan. Hänen
luonaan oli silloin ollut yötä Arina Prohorovnan palkkaama apuvaimo.
Tämä ei saanut häntä mitenkään rauhoittumaan, ja heti kun alkoi tulla
valoisampaa, apuvaimo lähti itse hakemaan Arina Prohorovnaa vakuutellen
lähtiessään sairaalle, että tämä kyllä tietäisi, missä hänen miehensä
oli ja milloin hän palaisi. Mutta Arina Prohorovnakin oli hieman
huolissaan: hän oli jo saanut tietää mieheltänsä yöllä Skvorešnikissa
tapahtuneesta urotyöstä. Virginski oli palannut kotiin vasta noin
yhdentoista aikaan ennen puoltayötä kauheassa mielentilassa ja
kauhean näköisenä. Käsiänsä väännellen hän oli heittäytynyt suin päin
vuoteeseen suonenvedontapaisesti itkusta nytkähdellen ja hokien: »Tämä
ei ole sitä, tämä ei ole sitä; tämä ei ole sitä lainkaan!» Tietenkin
kaikki päättyi siten, että hän tunnusti hänen luoksensa ehättäneelle
Arina Prohorovnalle kaiken, — muuten, vain yksin hänelle koko talossa.
Anna Prohorovna vaati häntä jäämään vuoteeseen neuvoen ankarana, että
»jos hän kerran välttämättä tahtoo tyrskiä, niin tyrskiköön sitten
mieluummin pielusten suojassa», että se ei kuuluisi muualle ja että
hän on hölmöjen, hölmö, jos hän »huomenna ulkonäöllään aikoo jollakin
tavoin ilmaista sen». Kuitenkin hän alkoi ajatella asiaa vakavammin ja
rupesi kaiken varalta penkomaan tavaroitansa: liiat paperit, kirjat,
ehkäpä vielä julistuksetkin hän ehti piilottaa tai muuttaa tuhkaksi.
Kaiken tämän ohella hän kuitenkin päätteli itseksensä, että eihän
oikeastaan hänen enemmän kuin hänen sisarensakaan, hänen tätinsä ja
naisylioppilaan eikä hänen pitkäkorvaisen veljensäkään tarvinnut pahoin
pelätä. Kun Marja Ignatjevnan apuvaimo aamulla tulla tupsahti hänen
luoksensa, hän lähti empimättä lapsivaimon luo. Häntä halutti muutoin
kauheasti tietää, oliko mitään perää siinä, mitä hänen puolisonsa eilen
oli kuiskannut hänelle pelokkain ja mielettömin kuiskauksin, mikä oli
oikeastaan muistuttanut hourailua, viittaillut Pjotr Stepanovitšin
aikeisiin, joita tällä »yhteisedun vuoksi» oli Kirillovin suhteen.
Mutta Marja Ignatjevnan luo hän saapui liian myöhään. Lähetettyään
palvelusnaisen pois ja jäätyään yksin Marja Ignatjevna ei ollutkaan
malttanut olla nousematta vuoteestapa heitettyään yllensä vain
jonkin verran vaatteita, mitä sattui saamaan käsiinsä, jotakin
sangen ohutta ja tähän vuoden aikaan aivan sopimatonta, hän lähti
Kirillovin luo sivurakennukseen ajatellen, että ehkäpä tämä kaikkein
varmimmin voisi antaa joitakin tietoja hänen miehestänsä. Voitaneen
käsittää, miten lapsivaimoon vaikutti se, mitä hän näki siellä. On
huomattava, että hän ei ehtinyt lukea Kirillovin kirjelappusta, jonka
tämä oli kirjoittanut ennen kuolemaansa ja joka oli pöydällä, sangen
näkyvällä paikalla muuten. Säikähdyksissään hän ei ollut sitä edes
huomannut. Hän riensi takaisin ullakkohuoneeseen, sieppasi syliinsä
pienokaisen ja lähti se mukanaan kadulle. Aamu oli kostean kolea ja
sumuinen. Syrjäisellä kadulla kukaan ei tullut häntä vastaan. Hän
riensi yhä hengästyneenä kylmässä, upottavassa liejussa ja lopulta
alkoi kolistella talojen oviin. Eräässä talossa hänelle ei ollenkaan
avattu, samoin toisessa oltiin kauan avaamatta. Kärsimättömänä hän
jätti kolistelun sikseen ja meni kolmanteen taloon. Tämä oli erään
meikäläisen kauppiaan, Titovin, talo. Täällä hän nosti aika hälinän,
huutaa pauhasi ja koetti katkonaisesti selitellä, että »hänen miehensä
oli murhattu». Šatov ja osittain koko hänen historiansa tunnettiin
Titoveilla: he säikähtivät kauheasti, että Marja Ignatjevna, omien
sanojensa mukaan vasta vuorokausi sitten synnyttäneenä, juoksenteli nyt
tuollaisissa pukimissa ja näin kylmällä ilmalla pitkin katuja sylissään
pienokainen, jonka ympärillä ei myöskään ollut liikoja verhoja. Ensiksi
luultiin hänen hourailevan, sitäkin suuremmalla syyllä, koska hän ei
mitenkään saanut selvästi sanotuksi, kenet oli murhattu: Kirillovko
vaiko hänen miehensä? Arvattuaan, että häntä ei uskottu, hän oli jo
lähtemäisillään eteenpäin, mutta hänet pysähdytettiin väkisin, ja
kerrottiin hänen silloin kauheasti huutaneen ja riuhtoneen itseään.
Lähdettiin Filippovin taloon, ja kahden tunnin kuluttua koko kaupunki
jo tiesi Kirillovin itsemurhasta sekä hänen jälkeensä jättämästään
kirjelipusta. Poliisi alkoi tiedustella asiaa synnyttäjävaimolta, joka
silloin vielä oli tajussaan. Tällöin kävi selville sekin, että hän ei
ollut lukenut Kirillovin kirjettä, mutta sitä, mistä hän oli päätellyt,
että hänen miehensä oli murhattu, häneltä ei saatu selville. Hän vain
huusi, että »jos kerran se on murhattu, niin miehenihän on murhattu;
he olivat yksissä!» Puoleen päivään mennessä hän oli käynyt jo täysin
tajuttomaksi eikä hän siitä enää selvinnytkään, vaan kuoli kolmen
päivän kuluttua. Vilustunut lapsi kuoli jo häntä aikaisemmin.

Kun Arina Prohorovna tullessaan ei tavannut Marja Ignatjevnaa eikä
lasta, hän oli heti oivaltanut, että asiat olivat hullusti, ja oli
aikonut ensin rientää kotiinsa, mutta olikin pysähtynyt portille ja
lähettänyt vain apuvaimon »kysymään sivurakennuksen herralta, oliko
Marja Ignatjevna hänen luonansa tai tiesikö tämä ehkä jotakin hänestä».
Apuvaimo palasi huutaen raivoisasti, niin että koko katu sen kuuli.
Saatuaan hänen suunsa tukituksi tuolla tunnetulla argumentilla: »joudut
syytteeseen», Arina Prohorovna oli livahtanut tiehensä.

On itsestään selvää, että hänen luoksensa tultiin tiedustelemaan jo
heti samana aamuna, olihan hän ollut synnyttäjän kätilönä, mutta
häneltä ei saatu paljoa tietää: hän kertoi hyvin asiallisesti ja
kylmäverisesti kaiken, mitä itse oli nähnyt ja kuullut Šatovilla,
mutta kaikesta muusta tapahtuneesta hän ei sanonut tietävänsä eikä
ymmärtävänsä mitään.

Voitaneen käsittää, millainen hälinä syntyi kaupungissamme. Taas
uusi »juttu», taas murha! Mutta tähän liittyi nyt jo muutakin:
kävi päivän selväksi, että todella oli olemassa jokin salainen
murhamiesten, murhapolttaja-vallankumouksellisten ja kapinallisten
liitto. Lizan kauhea kuolema, Stavroginin vaimon murha, itse
Stavrogin, murhapoltto, kotiopettajattaria varten järjestetty juhla,
Julija Mihailovnan ympärillä rehoittanut tapainturmelus... Vieläpä
Stepan Trofimovitšin katoamisessakin tahdottiin välttämättä nähdä
jotakin salaperäistä. Paljon, paljon kuiskailtiin myös Nikolai
Vsevolodovitšista. Ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, saatiin tietää
Pjotr Stepanovitšin poistumisesta, ja mikä omituisinta, hänestä
puhuttiin kuitenkin vähimmin. Mutta eniten sinä päivänä puhuttiin
sentään »senaattorista». Filippovin talon luota väkijoukko ei poistunut
koko aamuna. Viranomaiset oli Kirillovin jättämä kirjelappu vienyt
todella harhaan. Uskottiin sekä se, että Kirillov oli murhannut
Šatovin, että »murhaajan» itsemurha. Vaikka esivalta ensin joutuikin
hieman neuvottomaksi, niin ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Sana »puisto»
esimerkiksi, joka oli niin epämääräisesti mainittu Kirillovin
kirjelapussa, ei vienyt ketään harhaan, kuten Pjotr Stepanovitš oli
olettanutkin. Poliisi suuntasi heti askelensa Skvorešnikiin eikä
suinkaan yksistään sen vuoksi, että vain siellä oli puisto, jollaista
ei ollut missään muualla, vaan suorastaan jo jonkinlaista vaistoansa
noudattaen, koskapa viime päivien kaikki kauhut olivat olleet joko
suoranaisessa tai ainakin kaukaisessa yhteydessä Skvorešnikin kanssa.
Näin ainakin minä arvelen. (Huomautan, että Varvara Petrovna oli
varhain aamulla tietämättä vielä mitään tästä kaikesta lähtenyt
ajamaan takaa Stepan Trofimovitšia.) Ruumis löydettiin lammikosta
sinne johtavista jäljistä vielä saman päivän iltana. Murhapaikalta
oli löytynyt Šatovin lippalakkikin, jonka murhaajat olivat sangen
kevytmielisesti unohtaneet sinne. Lääkärintarkastuksessa ilmenneet
seikat sekä muutamat muut merkit ja arvelut herättivät jo ensi
askelella epäilyksen: Kirillovilla oli täytynyt olla tovereitakin.
Saatiin selville Šatov Kirillovilaisen salaisen järjestön olemassaolo
siihen liittyvine julistuksineen. Mutta keitä olivat nämä toverit?
_Meikäläisistä_ ei silloin vielä epäilty ainoatakaan. Saatiin selville,
että Kirillov asusti aivan erakkona ja niin ypö yksin, että hänen
luonansa, kuten myöhemmin saatiin selville kirjeestä, oli saattanut
hyvin piileskellä useita päiviä Fedjkakin, jota oli kaikkialta
haettu... Eniten harmitti se, että koko tästä sekasotkusta ei saanut
mitenkään esille mitään yhtenäistä ja sitovaa. Vaikeata on kuvitella,
millaisiin johtopaatoksiin ja millaisiin perättömiin luuloihin olisi
lopulta takertunut meidän jo suorastaan pakokauhuisesti pelästynyt
väestömme, ellei kaikki olisi selvinnyt Ljamšinin avulla jo heti
seuraavana päivänä.

Hänen voimansa pettivät. Hänen oli käynyt juuri niin, kuin Pjotr
Stepanovitš oli lopulta alkanut aavistella. Kun hänet oli jätetty
ensin Tolkatšenkon ja sitten Erkelin huostaan, hän oli loikoillut koko
seuraavan päivän vuoteessa nähtävästi aivan rauhallisena, seinään päin
kääntyneenä, puhumatta sanaakaan, tuskin vastaten hänelle tehtyihin
kysymyksiin. Hän ei siis saanut koko päivänä tietää siitä, mitä
tapahtui kaupungissa. Mutta Tolkatšenkon, joka itse varsin hyvin tiesi
kaiken, päähän pälkähtikin illan suussa jättää kokonaan tehtävä,
jonka Pjotr Stepanovitš oli jättänyt hänelle ja jonka mukaan hänen
oli huolehdittava Ljamšinista, ja hän lähti kaupungista maaseudulle,
s.o. pakeni yksinkertaisesti. Oli siis selvää, että kaikki olivat
»kadottaneet järkensä», kuten Erkel oli heistä puhuessaan suvainnut
huomauttaa. Mainitsen tässä senkin, että Liputin oli myös tänä samana
päivänä kadonnut kaupungista, vieläpä jo ennen puoltapäivää. Mutta
tämä oli päässyt pujahtamaan jotenkin niin, että hänen katoamisestaan
viranomaiset saivat tietää vasta seuraavan päivän iltana, silloin kun
hänestä alettiin kysellä hänen perheeltänsä, joka hänen poissaolonsa
vuoksi oli säikähtänyt, mutta joka pelosta vaikeni. Mutta palatkaamme
Ljamšiniin. Tuskin hän oli jäänyt yksin (Erkel luottaen Tolkatšenkoon
oli jo aikaisemmin lähtenyt kotiinsa), kun hän jo lähti kotoansa ja
sai tietenkin hyvin pian tietää, miten asiat olivat. Palaamatta enää
edes kotiansa hän lähti juoksemaan ilman minkäännäköistä päämäärää.
Mutta yö oli niin pimeä, ja koko yritys niin kauhea ja vaivalloinen,
että kuljettuaan pari kolme kadun väliä hän palasi takaisin ja lukitsi
ovensa yöksi. Aamupuoleen hän lienee tehnyt itsemurhayrityksenkin,
mutta se ei onnistunut. Näin hän istui lukittujen ovien takana
puolipäivään asti ja — lähti sitten yht'äkkiä viranomaisten puheille.
On väitetty, että hän ryömi polvillaan, itki ja parkui ääneen,
suuteli lattiaa huutaen, että hän ei ollut kelvollinen suutelemaan
edes hänen edessään seisovien ylhäisten virkamiesten saappaita.
Häntä yritettiin rauhoittaa ja hänelle oltiin hyvin suopeita. On
väitetty kuulustelun kestäneen ainakin kolme tuntia. Hän teki selkoa
kaikesta, kaikesta, kertoi kaiken juurta jaksain, kaiken mitä
tiesi, kaikki yksityiskohdatkin; hätäili kertoessaan, yritti tehdä
tunnustuksia, lateli aivan tarpeetontakin, mitä häneltä ei ollenkaan
edes kysytty. Kävi selville, että hän tiesi asiat riittävän hyvin
ja riittävän hyvin osasi ne myös esittää: Šatovin ja Kirillovin
tragedia, tulipalo, Lebjadkinien kuolema y.m., y.m. joutuivat
toisarvoiseen asemaan. Ensi sijan anasti nyt Pjotr Stepanovitš,
salainen järjestö, viisikot, verkko. Kysymykseen: minkä vuoksi oli
tehty niin paljon murhia, skandaaleja ja ilkitöitä, hän vastaili
hätäilevän kiireisesti, että kaikki tämä oli tapahtunut sen vuoksi,
»että systemaattisesti saataisiin perustukset järkkymään, että koko
yhteiskunta ja kaikki, mille se perustui, saataisiin systemaattisesti
hajoamaan sen vuoksi, että saataisiin kaikilta ensin luonto pois
ja että aikaansaataisiin puuro, ja että kun yhteiskunta saataisiin
täten järkkymään, yhteiskunta, joka oli sairas ja käymistilassa,
kyynillinen ja uskonsa menettänyt, mutta joka määrättömästi janosi
jotakin sitä johtamaan kykenevää aatetta ja halusi säilyttää itsensä,
— silloin valta otettaisiin omiin käsiin ja kohotettaisiin kapinan
lippu nojautuen viisikkojen verkkoon, viisikkojen, jotka tällä aikaa
olisivat toimineet, värvänneet väkeä ja valmistelleet käytännössä
toimenpiteitä, joihin olisi ryhdyttävä, sekä tutkineet niitä heikkoja
kohtia, joita voitaisiin käyttää hyväksi». Lopuksi hän sanoi että
se epäjärjestys, joka Pjotr Stepanovitšin toimesta oli nyt saatu
kaupungissamme aikaan, oli tulevan systemaattisen epäjärjestyksen,
niin sanoaksemme tulevien edesottamisten, ohjelman ensimmäinen
toimeenpanokoe, aiottu opiksi kaikille viisikoille, — ja että tämä oli
oikeastaan vain hänen, Ljamšinin ajatus asiasta, hänen arvelunsa, ja
että »tämä olisi välttämättä pidettävä mielessä ja otettava kokonaan
huomioon, onhan hän siinä määrin ollut avomielinen ja yksistään vain
hyvää tarkoittaen selittänyt koko asian, että näin ollen hänestä
saattaisi olla hyötyäkin ja että hän edelleenkin voisi tehdä tällaisia
palveluksia esivallalle». Jyrkästi tehtyyn kysymykseen: Oliko
viisikkoja paljonkin? hän vastasi, että niitä oli määrätön paljous,
että koko Venäjä oli verkon peitossa, ja vaikka hän ei voinutkaan
esittää todisteita, luulen kuitenkin, että hän vastauksissaan oli
täysin vilpitön. Viranomaisille hän jätti vain järjestön painetun
ohjelman — se oli painettu ulkomailla, — ja heidän systeeminsä
mukaisten toimenpiteiden edelleenkehittämisen suunnitelman, joka tosin
oli vain luonnos, mutta kuitenkin Pjotr Stepanovitšin omaa käsialaa.
Tästä kävi selville, että puhuessaan »perustusten järkyttämisestä»
Ljamšin oli aivan kirjaimellisesti lainannut kaiken tästä paperista,
aina pisteitä ja pilkkuja myöten, vaikka olikin vakuutellut, että
se, mitä hän oli sanonut, oli vain hänen oma käsityksensä asiasta.
Julija Mihailovnasta hän oli, odottamatta että häneltä olisi sitä edes
kysytty, maininnut merkillisen hauskasti, että »hän oli viaton ja että
häntä oli vain vedetty nenästä». Mutta merkillisintä oli, että Nikolai
Stavroginia hän ei pitänyt salaisen järjestön jäsenenä, samoin kielsi
hän senkin, että tämä olisi ollut jollakin tavoin yhteistoiminnassa
Pjotr Stepanovitšin kanssa. (Niistä salaisista ja sangen naurettavista
toiveista, joita Pjotr Stepanovitš oli hautonut Stavroginin suhteen,
Ljamšinilla ei ollut pienintäkään käsitystä.) Hänen sanojensa mukaan
Pjotr Stepanovitš oli järjestänyt Lebjadkinien kuoleman aivan yksin,
ilman vähintäkään Nikolai Vsevolodovitšin apua, ja että hänen ovelana
tarkoituksenansa oli ollut kietoa Nikolai Vsevolodovitš tähän rikokseen
ja saada hänet sillä tavoin riippuvaisuussuhteeseen itseensä. Mutta
sen kiitollisuuden asemesta, kiitollisuuden, johon Pjotr Stepanovitš
varmasti ja kevytmielisesti luotti, hän oli tällä teollaan herättänyt
muka vain jaloluonteisen Nikolai Vsevolodovitšin suuttumuksen, olipa
saanut tämän suorastaan epätoivoonkin. Lopuksi hän taas mainitsi
jotakin Stavroginista hätäillen aivan turhaan, koskapa häneltä ei sitä
edes kysytty, ja nähtävästi aivan tahallaan yrittäen tähdentää sitä
seikkaa, että Stavrogin mikä lienee ollutkin sangen mahtava henkilö,
että tässä piili jokin salaisuus, että hän oli elellyt parissamme niin
sanoaksemme »incognito», että hänellä oli kai jokin salainen tehtävä
suoritettavanaan ja oli mahdollista, että hän taas palaisi näille
maille Pietarista (Ljamšin oli aivan varma siitä, että Stavrogin
oli Pietarissa), mutta nyt jo aivan toisessa asemassa ja sellaisten
henkilöiden seuraamana, henkilöiden, joista ehkä meilläkin pian
puhutaan ja että tämän kaiken hän oli kuullut Pjotr Stepanovitšilta,
Nikolai Vsevolodovitšin salaiselta vihamieheltä.

Teen välihuomautuksen: kahden kuukauden kuluttua Ljamšin tunnusti, että
hän oli yrittänyt suojella Stavroginia tahallaan, luullen Stavroginin
voivan tehdä jotakin hänen puolestansa ja uskoen, että tämä Pietarissa
saisi aikaan sen, että hänen rangaistustansa lievennettäisiin ja
että kun hänet karkotettaisiin, hän saisi ehkä tältä rahoja sekä
suosituskirjeitä. Tästä tunnustuksesta saattaa huomata, että hänellä
todellakin oli sangen liioiteltu käsitys Nikolai Stavroginista.

Samana päivänä vangittiin tietenkin Virginski ja kiireisesti hätiköiden
myös koko hänen perheensä. (Arina Prohorovna, hänen sisarensa, täti
ja naisylioppilas ovat nyt jo kauan olleet vapaina; väitetäänpä, että
Šigaljovkin vapautetaan pian, koska hänen ei katsottu soveltuvan
mihinkään niistä rikosluokista, joihin syytetyt jaettiin. Tämä
muutoin on vain pelkkää kulkupuhetta!) Virginski tunnusti kaiken heti
paikalla. Vangittaessa hän oli ollut aivan sairaana ja kuumeessa.
Väitetään hänen suorastaan ilostuneen: »Aivan kuin kivi olisi
vierähtänyt sydämeltä», kerrotaan hänen sanoneen. Hänestä on väitetty
sellaistakin, että hän oli muka tunnustanut kaiken aivan avoimesti,
mutta kuitenkin koko ajan säilyttäen arvokkuutensa ja tinkimättä
vähääkään »valoisista toiveistansa» sekä kiroten koko ajan poliittista
uraansa (pitäen sen vastakohtana sosiaalisen toiminnan tietä), jolle
hän oli viehättynyt lähtemään aivan vahingossa ja kevytmielisesti
pelkästään »yhteensattuneiden olosuhteiden pyörteen», pakotuksesta.
Hänen käyttäytymistänsä murhan tapahtuessa pidetään hieman lieventävänä
asianhaarana, ja kaikesta päättäen se on todella lieventäväkin hänen
kohtaloansa. Näin ainakin meillä arvellaan.

Mutta Erkelin kohtaloa tuskin saadaan lievennetyksi.
Vangitsemishetkestä alkaen hän on pysynyt vaiti ja vääristelee totuutta
mm paljon kuin suinkin. Hänen suustansa ei ole saatu lähtemään
ainoatakaan katumuksen sanaa. Ja kuitenkin hän on herättänyt kaikkein
ankarimpienkin tuomarien myötätunnon nuoruudellaan, turvattomuudellaan
sekä sillä, että on käynyt aivan ilmeiseksi, että hän jos kukaan
fanaattisuudessaan on suorastaan joutunut poliittisen kiehtojan
uhriksi. Mutta eniten kai sentään lienee häntä kohtaan syntyneeseen
myötätuntoon vaikuttanut se, että kävi ilmi, miten hän oli kohdellut
äitiänsä, miten oli lähettänyt tälle melkein puolet pienestä
palkastansa. Hänen äitinsä on nyt täällä meillä. Hän on sairas ja
heikko nainen, ennen aikojaan vanhentunut. Hän itkee itkemistään
ja aivan sananmukaisesti ryömii viranomaisten jaloissa anoen armoa
pojallensa. Miten käyneekin, mutta monet meillä ainakin kovasti
säälivät Erkeliä.

Liputin vangittiin vasta Pietarissa, jossa hän oli ehtinyt oleskella
jo kaksi viikkoa. Hänelle tapahtui jotakin niin tavatonta, että
sitä on suorastaan vaikea selittää. Hänellä väitettiin olleen
jonkun toisen nimelle otettu passi, ja hänellä oli siis ilmeinen
mahdollisuus livahtaa ulkomaille, ja rahaakin hänellä oli ollut
muassaan huomattava määrä. Mutta tästä huolimatta hän jäi Pietariin
eikä lähtenyt mihinkään. Jonkin aikaa hän haeskeli Stavroginia ja
Pjotr Stepanovitšia, mutta yht'äkkiä hän sitten alkoi juoda ja elää
määrättömän irstailevasti aivan kuten ihminen, joka kokonaan on
menettänyt terveen järkensä sekä käsityksen omasta asemastaan. Hänet
vangittiin Pietarissa, jossakin porttolassa ja aivan humalaisena.
Huhuillaan sellaistakin, että häneltä ei kuitenkaan suinkaan puutu enää
rohkeutta, tunnustuksissaan hän valehtelee ja valmistuu juhlallisena
ja toivorikkaana tulevaan oikeudenistuntoon (?). Hän aikonee puhuakin
oikeudenkäyntitilaisuudessa. Tolkatšenko, joka vangittiin jossakin
maaseudulla noin kymmenen päivän kuluttua pakonsa jälkeen, käyttäytyy
paljon kohteliaammin, ei valehtele, ei vääristele asioita, on ilmaissut
kaiken, minkä tietää, ei puolustele itseänsä, alistuu syyllisyyteensä
vaatimattomasti, mutta hänelläkin on sentään taipumusta puhua hieman
korkealentoisesti. Hän puhuu paljon ja mielellään, ja kun puhe alkaa
hipoa »kansan tuntemusta ja sen vallankumouksellisia elementtejä», niin
hän ottaa aina määrätynlaisen asenteen ja tavoittelee vaikuttavuutta.
Hänenkin väitetään aikovan puhua oikeudessa. Sekä hän että Liputin
eivät ole kovinkaan peloissaan, ja sehän on jo melkeinpä omituista.

Sanon vielä kerran, juttu ei ole vielä päättynyt. Nyt, kolmen
kuukauden kuluttua tapahtumasta, kun kaupunkimme väestö on jo ehtinyt
hieman levähtää tuosta kaikesta sekä on tointunut entiselleen, se on
myös muodostanut oman mielipiteensä asiasta, joka on siinä määrin
omaperäinen, että Pjotr Stepanovitšiakin muutamat pitävät jopa
suorastaan nerona, tai ainakin henkilönä, jolla on »neron lahjat».
»Sitä ne tekevät, ne järjestöt», puhutaan klubissa, ja näin sanoen
kohotetaan sormi ylöspäin. Tämä kaikki on muuten sangen viatonta,
ja harvat ne oikeastaan näin haastelevat. Toiset taas päinvastoin
myöntävät, että hän on tosin terävä-älyinen ja lahjakas, mutta että hän
ei vähääkään tunne todellisuutta, että hän on kauhean abstraktinen,
että hän on väärään ja tylsästi kehittynyt vain yhteen ainoaan suuntaan
ja että tästä johtuu hänen tavaton kevytmielisyytensä. Ja mitä taas
tulee hänen moraaliinsa, niin siitä ovat kaikki sentään yhtä mieltä.
Siitähän ei kukaan saattaisi väitelläkään. En todellakaan tiedä,
kenestä vielä mainitsisin, etten unohtaisi ketään. Mavriki Nikolajevitš
on matkustanut jonnekin aivan teille tietymättömille. Eukko Drozdova
on käynyt aivan lapseksi... Minun on muuten vielä lopuksi kerrottava
sangen synkkä tarina. Rajoitun vain pääseikkoihin.

Varvara Petrovna oli matkalta palattuansa jäänyt asumaan
kaupunkitaloonsa. Kaikki sillä aikaa kertyneet uutiset tulvahtivat nyt
hänelle yht'aikaa ja saivat hänet aivan järkyttyneeksi. Hän sulkeutui
yksin kotiinsa. Oli ilta. Kaikki olivat väsyneinä lähteneet nukkumaan.

Heti seuraavana aamuna sisäkkö toi Darja Pavlovnalle hyvin salaperäisin
ilmein kirjeen. Tämä kirje oli sisäkön sanojen mukaan tullut jo eilen
illalla, mutta myöhään, kun kaikki olivat jo menneet maata, niin että
hän ei ollut uskaltanut enää tulla herättelemään. Se ei ollut saapunut
postitse, vaan sen oli tuonut Skvorešnikiin Aleksei Jegorytšille joku
aivan tuntematon henkilö. Aleksei Jegorytš taas oli tuonut sen edelleen
tänne eilen illalla, antanut sen suoraan sisäkön käteen ja sitten taas
lähtenyt heti Skvorešnikiin.

Darja Pavlovna katseli kirjettä kauan sykkivin sydämin uskaltamatta
sitä avata. Hän tiesi, keneltä se oli: Nikolai Stavrogin kirjoitti. Hän
luki kirjekuoresta: »Aleksei Jegorytšille, annettava edelleen Darja
Pavlovnalle, salaisesti».

Ja tämä kirje kuului sanasta sanaan näin, ilman että korjaan tämän
venäläisen herrasmiehen tyylissä ainoatakaan virhettä, herran, joka ei
koskaan ollut jaksanut päästä täydellisesti venäjän kieliopista perille
kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestään huolimatta:

 »Rakas Darja Pavlovna.

 Kerran Te sanoitte haluavanne tulla minun sairaanhoitajattarekseni,
 ja minä lupasin lähettää teitä hakemaan silloin, kun tarvitsisin.
 Matkustan kahden päivän kuluttua enkä palaa. Tahdotteko mukaani?

 Viime vuonna minä, kuten Herzen, kirjoittauduin Urin kantonin
 kansalaiseksi, eikä siitä tiedä kukaan mitään. Olen jo ostanut sieltä
 pienen talonkin. Minulla on vielä kaksitoistatuhatta ruplaa. Me
 lähdemme ja asumme siellä sitten ikuisesti. Minä en tahdo koskaan
 lähteä sieltä mihinkään.

 Paikka on ikävä, rotkot ja vuoret ahdistavat näköä ja ajatusta.
 Hyvin synkkää. Minä sen vuoksi, koska pieni talo oli ostettavissa.
 Jos teitä ei miellytä, niin myyn ja ostan toisesta paikasta. En
 ole oikein terve, mutta sikäläisessä ilmanalassa toivon pääseväni
 hallusinatsioneistani. Tämä koskee fyysillistä puolta, ja minun
 sielunihan te tunnette tarkkaan, tokkopahan sentään aivan tarkkaan?

 Olen kertonut Teille paljon elämästäni. Mutta en kaikkea. En edes
 teille kaikkea! Muuten, tahdon sen sanoa Teille, omantuntoni mukaan
 olen syyllinen vaimoni kuolemaan. En nähnyt Teitä sen jälkeen ja sen
 vuoksi tahdon tämän sanoa. Olen rikkonut myös Lizaveta Nikolajevnaa
 kohtaan, mutta tämänhän Te tiedätte, Tehän tiedätte jo kaiken.

 Parempi olisi, jollette tulisi. Kutsuessani Teitä menettelen kauhean
 alhaisesti. Miksi hautaantuisittekaan koko elämänne ajaksi minun
 kanssani sinne? Te olette minulle rakas, ja ikävöidessäni minun olisi
 hyvä olla teidän lähettyvillänne. Vain yksin Teidän läsnäollessanne
 voin puhua ääneen. Mutta eihän tämä merkitse mitään. Te itsehän
 sanoitte: 'sairaanhoitajaksi', — nämä ovat Teidän sanojanne. Mutta
 miksi sellainen uhraus? Huomatkaa sekin, etten sääli Teitä, koskapa
 kutsun, enkä kunnioita, koska odotan. Ja kuitenkin minä sekä kutsun
 että odotan. Joka tapauksessa pidän tärkeänä vastaustanne, sillä minun
 on lähdettävä pian. Siinä tapauksessa matkustan yksin.

 En odota mitään ihmeellistä Urista. Matkustan vain yksinkertaisesti.
 En ole tahallani valinnut synkkää seutua. Venäjällä ei minua sido
 mikään — täällä on minulle kaikki yhtä vierasta kuin muuallakin. Tosin
 en missään ole viihtynyt niin huonosti kuin täällä, mutta täälläkään
 en ole jaksanut syttyä vihaan!

 Olen tahtonut koetella voimiani joka suhteessa. Te olette neuvonut
 niin tekemään, että 'oppisin tuntemaan itseni'. Koetellessani
 itseäni oman itseni vuoksi sekä näyttääkseni voimaani toisille
 se on osoittautunut, aina ennen niin kuin nytkin, koko elämäni
 aikana — rajattomaksi. Teidän nähtennehän kestin veljeltänne
 saamani korvapuustin, tunnustin avioliittoni julkisesti. Mutta
 mihin saattaisin käyttää tätä voimaani — kas, sitä en ole koskaan
 käsittänyt. En käsitä nytkään huolimatta kaikista rohkaisuistanne,
 joita sain Teiltä Sveitsissä ja joihin silloin uskoin. Yhä vieläkin
 minä, kuten aina ennenkin, saatan tuntea halua tehdä hyviä töitä
 ja tunnen siitä nautintoa. Rinnan haluan tehdä samoin pahaakin ja
 tunnen siitäkin nautintoa. Mutta sekä toinen että toinen tunne on yhä
 entiseen tapaan liian heikko, eikä se koskaan ole toisenlainen. Minun
 tahtoni ilmaukset ovat liian heikkoja, ne eivät voi johtaa minua.
 Tukilla voi päästä joen yli, mutta ei lastulla. Tämä vain sen vuoksi,
 että te ette ajattelisi minun lähtevän Uriin jonkinlaisin toivein.

 En syytä mitään enkä ketään, kuten en tehnyt sitä ennenkään. Olen
 maistanut paheen kaikkia muotoja ja kuluttanut niissä voimani. Mutta
 minä en rakasta enkä ole tahtonut pahetta. Te olette seuraillut minua
 viime aikoina. Tiedättekö mitä, katselin vihamielin meikäläisiä, noita
 kaiken kieltäjiäkin, kadehtinenkohan heidänkään toiveitansa? Mutta
 turhaan Te pelkäsitte, minä en voinut olla heille toveri, koska en
 voinut heille jakaa mitään. Mutta leikin vuoksi, vihasta en voinut
 myöskään, enkä sen vuoksi, että olisin leikkiä pelännyt, — leikkiä
 en säiky, — vaan sen vuoksi, että minulla sittenkin oli kunnollisen
 ihmisen tavat ja minua inhoitti. Mutta jos minulla olisi ollut heitä
 kohtaan enemmän vihaa tai kateutta, niin ehkäpä olisin lähtenytkin
 heidän mukaansa. Päätelkää itse, missä määrin minun oli helppo olla ja
 miten paljon olen riehunut!

 Ystävä kallis, lempeä ja suurisieluinen olento, joksi Teidät olen
 aavistanut! Ehkäpä Te haaveilette voivanne antaa minulle niin paljon
 rakkautta ja jaksavanne vuodattaa minuun niin paljon kauneutta
 Teidän kauniista sielustanne, että luulette sillä voivanne lopuksi
 asettaa minulle päämäärän? Ei, Teillä olisi syytä olla varovaisempi:
 Minun rakkauteni tulee olemaan yhtä pientä kuin mitä itsekin olen,
 ja Te tulette onnettomaksi. Teidän veljenne on sanonut minulle,
 että se, joka katkaisee siteensä omaan maahansa, se katkaisee
 myös suhteensa jumaliin, s.o. kaikkiin päämääriinsä. Kaikesta voi
 kiistellä loputtomasti, mutta minusta on vuotanut ulos vain pelkkää
 kielteisyyttä, ilman minkäännäköistä suurenmoisuutta ja ilman
 minkäännäköistä voimaa. Eipä edes kielteisyyttäkään oikeastaan. Kaikki
 on niin pientä ja penseätä. Yleväsieluinen Kirillov ei kestänyt
 aatteen painoa, vaan — ampui itsensä; mutta minähän huomaan, että
 hänkin oli yleväsieluinen vain siksi, ettei ollut täysijärkinen. Minä
 en ole koskaan luopunut järjestäni enkä koskaan ole jaksanut uskoa
 aatteeseen siinä määrin kuin hän. En voi edes siinä määrin syventyä
 aatteeseen, en koskaan, en koskaan voisi ampua itseäni!...

 Tiedän, että minun pitäisi tappaa itseni, lakaista itseni olemattomiin
 maan pinnalta, aivan kuten olisin inhoittava täi, mutta minä kammoan
 itsemurhaa, sillä pelkään näyttää ylevämielisyyttä. Tiedän, että tulee
 uusi pettymys, — loputtoman pettymysten sarjan viimeinen pettymys.
 Onko mitään hyötyä pettää itseänsä vain sen vuoksi, että aikoo
 näytellä suurenmoista? Suuttumusta ja häpeätä en voi tuntea koskaan,
 en siis myöskään pettymystä.

 Suokaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Olen havahtunut, olen
 tehnyt tämän huomaamatta. Näin ei riittäisi sata sivuakaan, ja
 kymmenessä rivissäkin olisi jo tarpeeksi, kymmenen riviäkin riittää
 kutsumaan Teidät ’sairaanhoitajaksi'.

 Siitä saakka kuin lähdin, olen oleskellut sieltä lukien kuudennella
 asemalla, sen asemapäällikön luona. Häneen tutustuin juomingeissa
 viisi vuotta sitten Pietarissa. Ei kukaan tiedä, että asun siellä.
 Kirjoittakaa hänen nimelleen. Osoite seuraa mukana.

 Nikolai Stavrogin.»

Darja Pavlovna lähti heti näyttämään kirjettä Varvara Petrovnalle.
Tämä luki sen ja pyysi Dašaa poistumaan lukeaksensa sen vielä kerran
yksikseen. Mutta kovin pian hän taas kutsui hänet takaisin luokseen.

— Lähdetkö? — hän kysäisi arasti.

— Lähden, — Daša vastasi.

— Laita itsesi kuntoon! Lähdetään yhdessä! Daša katsahti häneen
kysyvästi.

— Mitäpä täälläkään tekisin? Eikö liene yhdentekevää? Minä myös aion
Urin kansalaiseksi ja elän loppuelämäni rotkossa... Ole huoleti, en
minä teitä häiritse.

Alettiin puuhata lähtöä, niin että olisi ehditty jo puolenpäivän
aikoihin lähtevään junaan. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan tuntia,
kun Skvorešnikista saapui Aleksei Jegorytš ja ilmoitti, että Nikolai
Vsevolodovitš oli äkkiä saapunut aamulla, varhaisimmassa junassa, oli
nyt Skvorešnikissa, mutta »siinä tilassa, ettei vastaillut kysymyksiin,
oli käynyt kaikissa huoneissa ja lukinnut oman ovensa omalla
puolellaan»...

— Vastoin heidän määräystänsä tahdoin tulla tästä tänne ilmoittamaan, —
Aleksei Jegorytš lisäsi huolekkain ilmein.

Varvara Petrovna katsahti vain häneen läpitunkevasti eikä alkanut
kysellä mitään. Silmänräpäyksessä tuotiin vaunut, ja hän lähti matkaan
Daša mukanaan. Väitettiin heidän pitkin matkaa tehneen ristinmerkkejä.

Nikolai Vsevolodovitšin »omalla puolella» kaikki ovet olivat
lukittuina, eikä häntä itseään näkynyt missään.

— Ettei vain liene toisessa kerroksessa? — Fomuška huomautti
varovaisesti.

Merkillistä oli, että Varvara Petrovnan mukana nuoren herran »omalle
puolelle» oli tullut muutamia palvelijoitakin, ja jäljellä olevat
jäivät odottelemaan saliin. Koskaan muulloin he eivät olisi rohjenneet
menetellä näin vastoin talon tapoja. Varvara Petrovna näki kaiken ja
oli vaiti.

Tultiin toiseen kerrokseen. Siellä oli kolme huonetta, mutta ei
ainoassakaan ollut ketään.

— Mutta jospa olisivat menneet tuonne? — joku näkyi osoittavan
ullakkohuoneen ovea. Ullakkohuoneeseen vievä ovi, joka oli aina ollut
suljettu, oli nyt todellakin selko selällään. Sinne täytyi nousta —
melkeinpä katon tasalle — puisia, korkeita, hyvin kapeita ja kauhean
jyrkkiä portaita myöten. Siellä oli näet jonkinlainen huone.

— Minä en mene tuonne. Minkä vuoksi hän olisi kavunnut sinne? — Varvara
Petrovna valahti kauhean kalpeaksi ja katsahti palvelijoihinsa. Nämä
katsoivat vuorostaan häneen äänettöminä. Daša vapisi´...

Varvara Petrovna riensi kuitenkin ylös portaita; Daša hänen jäljessään;
mutta tuskin hän oli ehtinyt ullakkohuoneeseen, kun hän kiljahti ja
kaatui taintuneena maahan.

Urin kantonin kansalainen riippui hirttäytyneenä heti oven vieressä.
Pöydällä oli pieni paperilippunen, johon oli lyijykynällä kirjoitettu
seuraavat sanat: »Ei kukaan ole syypää, minä itse». Samalla pöydällä
oli vasara, saippuankappale ja iso naula, joka nähtävästi oli
hankittu siihen kaiken varalta. Luja silkkinen nuora, johon Nikolai
Vsevolodovitš oli hirttäytynyt ja jonka hän kaikesta päättäen
oli valinnut ja varannut itselleen jo kauan sitten, oli paksulti
saippuoitu. Kaikki osoitti, että hän oli kaiken jo ennakolta tarkasti
suunnitellut ja että hän oli täydessä tajussaan viimeiseen hetkeen asti.

Ruumiinavauksen tapahduttua kaikki lääkärimme olivat ehdottomasti
sitä mieltä, että mielenhäiriöstä tässä tapauksessa ei saattanut olla
kysymystäkään.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74107 ***