
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74296 ***





MATKA INDIAAN

Kirj.

E. M. Forster


Suomentanut

Väinö Nyman


Esipuheen kirjoittanut

Anders Österling





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.




SISÄLLYS:

Esipuhe
Moskea
Luolat
Temppeli




Esipuhe


Mitä India on merkinnyt ja merkitsee yhä Englannille kirjallisenakin
riistomaana, ei voida lyhyesti määritellä; siitä saa riittävästi
ainesta tutkimuksiinkin. Kun ei yhteiskunnallinen eikä
sielutieteellinen harrastus enää saa tyydytystä oman kansan piiristä,
löytää se heti uusia ikuisesti polttavia arvoituksia merten takaa;
kun mielikuvitus tuntee olonsa ahtaaksi pienellä emäsaarella, se saa
rajattoman liikkumatilan suurella idän niemimaalla. Mikä jonkin toisen
maan kirjallisuudessa leimattaisiin eksoottiseksi hurjisteluksi,
muuttuu englantilaisen runoilijan käsissä keisarikuntaa läheisesti
koskevien asioiden luvalliseksi tutkimiseksi. Sen jälkeen kuin Kipling
loi angloindialaisen kirjallisuuden hylätäkseen sen myöhemmin, on
hänen sijalleen alituisesti ilmestynyt uusia kertojia, joilla ei tosin
ole hänen voimakasta neroaan, mutta useinkin tarkempi huomiokyky ja
terävämmät mielipiteet.

Uusin näistä on E.M. Forster. Hänet tunnetaan huolellisena ja älykkäänä
englantilaisen keskiluokan kuvaajana, mutta nyt hän on ensi kerran
siirtänyt kertomuksensa puitteet Indiaan. On selvää, että Forsterin
_A passage to India (Matka Indiaan)_ on herättänyt Englannissa
erikoista mielenkiintoa. Se ei ole ainoastaan harvinaisen taitavasti
kirjoitettu romaani, vaan samalla tieteellisen tarkka tutkielma
rotujen ja uskontojen yhtymyksestä; tuskinpa brittiläisen hallinnon
ja alkuasukasvastustuksen välistä laukeamatonta jännitystä olisikaan
voitu kuvailla puolueettomammin kuin tässä on tapahtunut. Kirjan takaa
häämöttää hyvin laajakatseinen mies, jonka tekemät johtopäätökset ovat
erittäin harkittuja. Luultavasti Forsterista olisi tullut Englannin
tuomarikunnan ylpeys, ellei hän olisi mieluummin ruvennut kirjailijaksi.

Meidät viedään pieneen kaupunkiin, jota Forster nimittää
Chandraporeksi, mutta jota ei kuitenkaan sennimisenä löydetä kartasta.
Se sijaitsee Hindustanissa Gangesjoen varrella, ja sen asukkaina on
sekä muhamettilaisia että hinduja. Ylintä brittiläistä hallitusvaltaa
edustavat tässä kaupungissa niin sanottu kollektori eli veronkantaja,
joka on maaherran alainen, pormestari ja poliisipäällikkö. Nämä
kaksi viimeksimainittua virkamiestä ovat myös englantilaisia. Kuten
niin monet muut indialaiset kaupungit, Chandraporekin näyttää
mudasta ja liejusta rakennetulta ja lukuunottamatta paria mogulien
aikuista huvimajaa siellä on hyvin vähän nähtävää: vain soikea
auringon paahtama Maidani, myymälöitä, joissa ihmiset tungeksivat,
pieniä temppeleitä ja moskeoita, ja brittiläisten huviloita ylhäisen
eristetyissä kortteleissaan. Etelästä siintävät Marabar-vuoret, joissa
on salaperäisiä luolia. Tähän kaupunkiin saapuu pari englantilaista
naista vierailulle; rouva Moore, äskettäin nimitetyn pormestarin,
herra Heaslopin, äiti, ja neiti Quested, josta laskelmien mukaan
pitäisi tulla pormestarin puoliso. Molemmat ovat tavattoman innostuksen
vallassa ja haluavat kiihkeästi tutustua oikeihin indialaisiin.

Chandraporen koulun rehtori esittää heidät indialaiselle
lääkärille, Azizille, joka toimii alilääkärinä kaupungin
englantilaisessa sairaalassa. Aziz on taitava ja lahjakas mies,
mutta esimiestensä epäsuosiossa. Naisten pyynnöstä hän järjestää
huviretken Marabar-luoliin, ja ihastuksissaan saadessaan osoittaa
vieraanvaraisuuttaan hän koettaa kaikin tavoin auttaa ja palvella
naisia, ja huviretki näyttää sujuvan perin onnistuneesti. Silloin
tapahtuu jotakin arvoituksellista. Indialaisen lääkärin näytellessä
neiti Questedille noita kummallisia luolia tämä hieman kiihtynyt
englantilainen nainen joutuu hysteerisen pelon valtaan, syöksyy vuoren
rinnettä alas ja uupuneena kohtaa sen juurella erään ystävättärensä,
joka on autollaan saapunut sinne liittyäkseen seuraan. Hän kertoo
nyt ystävättärelleen, että tohtori Aziz oli aikonut hyökätä hänen
kimppuunsa häpeällisessä tarkoituksessa. He ajavat heti takaisin
Chandraporeen ja ilmoittavat asian poliisille, ja kun tohtori
Aziz palaa Marabarista junassa aavistamatta mitään pahaa ja ollen
enintään vain hieman pahoillaan senvuoksi, että neiti Quested oli
niin epäkohteliaasti jättänyt hänet, vangitaan hänet heti ja viedään
vankilaan.

Tämä tapaus paljastaa kädenkäänteessä Chandraporessa vallitsevan
salatun rotuvihan. Virkamiesylimystö liittyy puoltamaan neiti
Questediä, muhamettilaisen rahvaan kootessa rahoja tohtori Azizin
puolustamiseksi. Tekisin väärin, jos tässä kohdassa riistäisin
lukijalta rahtusenkaan siitä jännityksestä, jonka seuraavat tapaukset
varmasti aiheuttavat. Sanottakoon sentähden kuulustelusta vain
senverran, että se on kertomataidon mestarinäytteitä. Neiti Quested
raukka palaa lopulta Englantiin täysin epäonnistuneen Indianmatkansa
jälkeen. Azizin salainen vastenmielisyys muukalaiskomentoa vastaan
leimahtaa tietysti täyteen liekkiin hänen kärsimänsä loukkauksen
jälkeen. Hän ottaa eron ja pääsee sen sijaan erään indialaisen
pikkuvaltion ruhtinaan henkilääkäriksi, sanoen siten jäähyväiset sille
sivistykselle, johon hän tähän saakka on koettanut perehtyä, ja palaten
nykyaikaisen lääketieteen parannuskeinoista takaisin manauskeinoihin.
Kun hyväntahtoinen rehtori Fielding, joka nyttemmin elää naimisissa
Englannissa, tulee vierailemaan tähän viehättävään ruhtinaskuntaan,
ottaa hänen entinen ystävänsä hänet vastaan tarkoituksellisen
epäkohteliaasti. Muuan onnettomuustapaus parhaillaan vietettävän
Krishnajuhlan aikana lähentää heitä kyllä toisiinsa, mutta särkynyttä
siltaa ei voida enää täydellisesti korjata. Vasta sitten, kun kaikki
englantilaiset on karkotettu maasta, voi hänestä ja Azizista tulla
jälleen todelliset ystävät. Tämäkin anglo-indialainen romaani päättyy
siis täydelliseen epäilykseen Idän ja Lännen yhdistymis- ja toisiinsa
sulautumismahdollisuuksista.

Tämän romaanin kiintoisia puolia on sekin, että se on vailla sankaria.
Siinä ei ihannoida Azizia eikä Fieldingiä; heidän sanansa ja tekonsa
joutuvat aina huolellisen tarkastuksen alaisiksi, tekijän silti
asettumatta etualalle. Forsterin sielutiede työskentelee tieteellisesti
tarkistetuin keinoin ja hänen ihmiskäsityksessään on lähinnä hituinen
kyynillisyyttä. Itämaalaisen Azizin kuvauksessakaan ei ole jälkeäkään
hentomielisyydestä, niin miellyttävältä ja puoleensavetävältä
kuin tämä tyyppi kirjailijasta onkin mahtanut tuntua. Useimmat
eurooppalaiset nykyaikaisen indialaisen sielunelämän selitysyritykset
tuntuvat perusteettomilta ja pinnallisilta tämän muotokuvan rinnalla.
Tuntien herkästi kuin lapsi pienimmänkin myötätunnonosoituksen Aziz
toiselta puolen osoittautuu hämmästyttävän teräväksi eurooppalaisten
luonteenvikojen havaitsijaksi. Keskusteltuaan eräänä yönä Chandraporen
moskeassa vanhan rouva Mooren kanssa, joka vastikään Indiaan
saapuneena kohtelee häntä ystävällisesti, hän vaalii tätä muistoa kuin
pyhäinjäännöstä ja luulee tällä melko jokapäiväisellä ja itsekkäällä
naisella olevan ominaisuuksia, joita tällä ei laisinkaan ole. Mutta
kun hän syö päivällistä muhamettilaisten ystäviensä parissa, hän
päästää valloilleen kiihkeän ivansa muukalaisia kohtaan, jotka kaikki
ovat sietämättömiä ylvästelijöitä tahi tulevat sellaisiksi, miehet
oltuaan pari vuotta ja naiset vietettyään kuusi kuukautta Indiassa.
Tämä lääkäri huumaa itseänsä loppumattomilla keskusteluilla ylevästä
persialaisesta runoudesta; se on hänen morfiinivaaransa. Hän on
epäitsekäs ja ritarillinen ystäviään kohtaan, mutta eroottisessa
suhteessa turhamainen. Se seikka, ettei neiti Questediä voida sanoa
edes kauniiksikaan, kiihdyttää vieläkin enemmän hänen raivoaan
loukkaavan syytöksen johdosta.

Tapahtumapaikat on samoin kuvattu kiitettävän huolellisesti, silti
syrjäyttämättä oleellista puolta, joka Indiassakin on ja tulee olemaan
ihmiskuvaus. Vain viimeisessä luvussa kerrotaan ehkä liian laajasti
Maun ruhtinaspalatsissa toimeenpannuista temppelijuhlallisuuksista ja
erittäinkin Krishna-menoista, koska Forster kuvaillessaan päähenkilöä
on johdonmukaisesti pitänyt silmällä muhamettilaista Indiaa; kuvaus on
tältä kohdaltaan loistava kansatieteellinen tutkielma, vaikka hieman
pitkäveteinen. Mutta tuskin Kiplinginkään teoksissa on niin mainioita
yksityiskohtia. Viidakkokirjan runoilija, joka oli syntynyt ja kasvanut
angloindialaisessa ympäristössä, ei tietenkään voinut vastaanottaa
kaikkia vaikutelmia yhtä herkästi kuin eurooppalainen. Miten Forster
osaa kuvailla itse ilmastoakin, nähdään parhaiten lyhyestä luvusta,
jossa kerrotaan kuinka tukahduttava kuumuus huhtikuussa tekee
tuloaan Chandraporeen. Aziz makaa sairaana asunnossaan ja tuijottaa
valkohehkuiselle tyhjälle kadulle. Erään keskeneräisen, parille
tähdistälukija-veljekselle kuuluvan rakennuksen telineillä istuu
orava, täyttäen ilman kimeillä äänillään ja näyttäen talon ainoalta
asukkaalta. Tomuisen puun ympärillä kiertelee muutamia ruskeita
lintuja raakkuen: »Elävien olentojen enemmistölle merkitsee niin
vähän, mitä vähemmistö, joka nimittää itseään ihmisiksi, haluaa tahi
määrää. Useimmat Indian asukkaat eivät välitä lainkaan siitä, kuinka
Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet eivät kyllä Englannissakaan välitä
Englannista, mutta troopillisissa maissa on erotus silmiinpistävämpi,
koska siellä puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan
itselleen vallan, heti kun ihmiset väsyvät».

Tämä ivallinen huomio, tehtynä aivan sivumennen, mutta sentään naulan
päähän kuvaten sitä mielentilaa, jonka Indian ilmasto synnyttää,
riittää ehkä todistukseksi Forsterin erinomaisesta kuvaustaidosta.
India on rosvottu maa, mutta vieläkin ihmeellinen aiheiden aarrekammio.
Tämä ei kylläkään ole suureksi lohdutukseksi indialaisille itselleen.
Mutta se tyyni, taiteellinen hienotunteisuuskin, jolla englantilainen
kertoja käsittelee perin arkaluontoisia kysymyksiä, on lopulta sekin
merkittävä inhimilliseksi edistysarvoksi.

_Anders Österling_.






I OSA

MOSKEA




I


Lukuunottamatta Marabar-luolia, jotka ovat noin kolmen penikulman
päässä, Chandraporessa ei ole juuri mitään näkemisen arvoista.
Pikemmin Gangeksen reunustamana kuin huuhtelemana se leviää muutamien
kilometrien pituisena jokivartta pitkin, melkein peittyen kaikkeen
siihen roskaan, jota se häikäilemättömästi sirottelee ympärilleen.
Koska Ganges ei satu olemaan pyhä täällä, ei rannalla ole lainkaan
portaita kylpijöille; totta puhuen siellä ei oikeastaan mitään rantaa
olekaan, sillä basaarit peittävät näkyvistä joen laajan vaihtuvavärisen
panoraaman. Kadut ovat kurjat, temppelit mitättömät, ja jos onkin
muutamia kauniita rakennuksia, ovat ne puutarhojen kätkössä tahi kujien
takana, joiden saasta kauhistuttaa kaikkia muita, paitsi kutsuvieraita.
Chandrapore ei ole milloinkaan ollut suuri eikä kaunis. Noin parisataa
vuotta takaperin se sijaitsi keisarillisen Ylä-Indian ja meren välisen
liikenneväylän varrella, ja nuo kauniit rakennukset ovat peräisin
tältä aikakaudelta. Halu kaupungin kaunistamiseen haihtui tyyten
kahdeksannellatoista vuosisadalla. Basaareissa ei ole minkäänlaisia
maalauksia ja tuskinpa ainoatakaan kuvanveistosta. Itse puukin näyttää
valmistetun mudasta ja asukkaat samasta aineesta luoduilta. Niin
alakuloista, niin yksitoikkoista on kaikki, mihin silmä sattuu, että
katselija melkein toivoisi Gangeksen huuhtelevan tämän kasvannaisen
takaisin sameaan veteensä. Taloja kaatuu, ihmisiä hukkuu ja jää veteen
mätänemään, mutta kaupungin ääriviivat pysyvät, pullistuen ulospäin
tuolla ja taipuen sisäänpäin täällä, ikäänkuin se olisi alhaisella
asteella oleva, mutta silti häviämätön olento.

Kaupungin sisäpuolella vaikutelma muuttuu. Siellä on soikea Maidan
[tori] ja pitkulainen kellertävä sairaala. Sekarotuisille kuuluvia
taloja kyhjöttää mäellä rautatieaseman vieressä. Rautatien takana,
joka noudattaa joen suuntaa, maa alenee kohoten sitten jyrkästi
jälleen. Toisella rinteellä on pieni englantilainen siirtokunta, ja
sieltä katsottuna Chandrapore näyttää aivan toisenlaiselta. Se on
puutarhakaupunki, tai ei oikeastaan kaupunkikaan, vaan metsä, johon on
säästeliäästi siroteltu majoja. Se on ihanan joen kastelema paratiisi.
Kookospalmut, margosa-, mango- ja viikunapuut, joita basaarit estivät
näkymästä, näkyvät nyt tänne peittäen vuorostaan basaarit. Niitä kasvaa
puutarhoissa, joita vanhat lammikot kastelevat, ne työntyvät esille
ummehtuneista kortteleista ja mitättömistä temppeleistä. Hakien valoa
ja ilmaa, voimakkaampina kuin ihminen ja hänen työnsä, ne kohoavat
korkealle luhistuneen ympäristönsä yläpuolelle tervehtien toisiaan
ja viittoillen toisilleen lehtevillä oksillaan, jotka ovat lintujen
asuinsijoja. Erittäinkin sadeaikana ne peittävät silmältä kaiken,
mitä tapahtuu niiden juurella, kaunistaen aina, silloinkin, kun ovat
kuivuneet tahi lehdettömät, kaupungin englantilaisille, jotka asuvat
rinteellä. Eivät tulokkaat saata täältä käsin uskoakaan kaupunkia
niin kurjaksi kuin sitä kuvaillaan; heidät on vietävä sinne, jotta he
voisivat vapautua harhakuvitelmistaan. Itse englantilainen siirtokunta
taas ei aiheuta minkäänlaista mielenliikutusta. Se ei ole miellyttävä
eikä rumakaan, vaan yleensä hyvin järkevästi suunniteltu. Punatiilinen
kerhorakennus on laidassa, kauempana maustekauppa ja kirkkomaa, ja
huvilat teiden varsilla, jotka leikkaavat toisiaan suorakulmaisesti.
Se ei vaikuta millään tavalla pelottavalta, ja maisema itsessään on
kaunis. Sillä ja kaupungilla ei ole muuta yhteistä kuin molempien yllä
kaartuva taivaanlaki.

Taivaallakin on näyttämönmuutoksensa, vaikka ne eivät olekaan niin
silmäänpistävät kuin kasvillisuuden ja joen. Joskus se on pilvien
kartoittama, mutta tavallisesti se on monivärinen, päävärinä sininen.
Päivisin tämä sini vaalenee melkein valkoiseksi sulautuen muun maiseman
valoisuuteen; auringonlaskun jälkeen taivaalla on uusi punakeltainen
kehys, joka ohenee ylöspäin muuttuen vaaleanpunertavaksi. Mutta sininen
pohjaväri on jäljellä ja pysyy yölläkin. Silloin kimaltavat tähdet
kuin lamput tuossa äärettömän suuressa holvissa. Niiden takaa siintää
avaruus, ja se on vihdoinkin, kaukana kaikista väreistä, vapaa sinestä.

Taivas määrää kaiken — ei ainoastaan sään ja vuodenajat, vaan senkin,
milloin maa on kaunis. Maa saa omin voimin aikaan niin vähän —
kasvattaa vain muutamia kukkia. Mutta kun taivas niin tahtoo, voi
taivaallista ihanuutta sataa Chandraporen basaareihinkin ja siunaus
ulottua taivaanrannalta toiselle. Taivas voi tehdä sen, koska se on
niin mahtava ja ääretön. Voima tulee auringosta, säteillen joka päivä
nöyrästi ojentuneen maan suurelle pinnalle, joka on penikulmittain
tasaista ja vain paikoitellen kohoaa hieman muuttuakseen jälleen
tasaiseksi. Ainoastaan etelässä kohoaa esiin kuhmuja ja haarakkeita,
jotka katkaisevat tämän äärettömän lakeuden. Nämä kuhmut ja haarakkeet
ovat Marabar-vuoria, joissa nuo ihmeelliset luolat sijaitsevat.




II


Nuori mies hyppäsi pyörältään, joka kaatui, ennenkuin palvelija ennätti
tarttua siihen, ja riensi kuistiin. Hän aivan säteili vilkkautta. —
Hamidullah! Hamidullah! Tulenko liian myöhään! hän huudahti.

— Älä koetakaan puolustella itseäsi, talon isäntä vastasi. — Sinä tulet
aina liian myöhään.

— Ole ystävällinen ja vastaa kysymykseeni. Tulenko; liian myöhään? Onko
Mahomet Ali jo ahminut kaiken ruoan? Siinä tapauksessa menen muualle.
Kuinka voitte! Mahomet Ali?

— Kiitoksia, tohtori Aziz, olen kuolemaisillani.

— Kuolemaisillanne ennen päivällistä? Mahomet Ali raukka!

— Hamidullah on jo kuollut. Hän heitti henkensä, juuri kun ajoitte
pihaan pyörällänne.

— Se on aivan totta, sanoi toinen. Voit ajatella, että keskustelemme
nyt kanssasi toisen, onnellisemman maailman asukkaina.

— Sattuukohan teidän onnellisemmassa maailmassanne olemaan sellaista
esinettä kuin hookah [vesipiippu]?

— Aziz, älä puhu joutavia. Keskustelimme juuri hyvin surullisesta
asiasta.

Hookah oli tukittu liian täyteen, kuten tavallisesti hänen ystävänsä
kodissa, ja porehti huonosti. Aziz koetti saada sitä vetämään paremmin.
Kun tupakka vihdoinkin antoi myöten, virtasi se hänen keuhkoihinsa
ja sieraimiinsa karkoittaen sieltä palavan lehmänlannansavun, jota
hänen oli täytynyt hengittää ajaessaan kauppakujan halki. Se oli
ihanaa. Hän oli kuin hurmiotilassa, kiihkoissaan, mutta täynnä
terveyttä, eikä toisten keskustelu tuntunut hänestä enää kovinkaan
surulliselta — he väittelivät kysymyksestä, oliko mahdollista päästä
englantilaisen ystäväksi. Mahomet Ali väitti sen olevan mahdotonta,
Hamidullahin vastustaessa häntä, mutta niin varovasti, ettei heidän
välillään oikeastaan ollut minkäänlaista erimielisyyttä. Azizista
tuntui todellakin ihanalta lepäillä avarassa kuistissa, kuun noustessa
taivaalle ja palvelijoiden valmistaessa päivällistä sisällä. Ei mikään
häirinnyt häntä.

— Niin, mutta ajattelehan minun omaa tämänaamuista kokemustani.

Väitän vain, että se on mahdollista Englannissa, vastasi Hamidullah,
joka oli oleskellut siellä kauan aikaa sitten ja saanut ystävällisen
vastaanoton Cambridgessä.

Täällä se on mahdotonta, Aziz! Tuo punanenäinen poikanen on jälleen
loukannut minua oikeudessa. En moiti häntä mistään. Häntä on nähtävästi
yllytetty loukkaamaan minua. Hän on ollut hyvin kiltti aivan viime
aikoihin asti, mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet hänet hoiviinsa.

‒ Niin, siihen ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia täällä, se on
minunkin mielipiteeni. He tulevat tänne aikoen vakaasti käyttäytyä kuin
herrasmiehet, mutta sitten heille sanotaankin, ettei se sovi. Katsokaa
Lesleytä, katsokaa Blakistonia, nyt on sinun punanenäisen poikasi vuoro
ja hänen jälkeensä Fieldingin. Muistan vielä Turtonin tulon tänne. Ette
usko minua, mutta olen ajanut Turtonin kanssa hänen vaunuissaan. Niin,
juuri Turtonin! Olimme kerran oikein läheisiä ystäviä. Hän on näyttänyt
minulle postimerkkikokoelmansakin.

— Nyt tuo Turton varmasti epäilisi sinun aikovan varastaa sen. Mutta
tuosta punanenäisestä pojasta tulee vielä Turtoniakin pahempi.

— Mene tiedä. Heistä tulee kaikista aivan samanlaisia, ei pahempia
eikä parempia. Kun englantilainen mies on ollut täällä pari vuotta,
olkoonpa hän sitten Turton tahi Burton — siinä on vain kirjaimen ero —
ja englantilainen nainen sanokaamme kuusi kuukautta, niin he ovat aivan
samanlaisia. Etteköhän ole samaa mieltä, vai mitä?

— En ainakaan minä, Mahomet Ali vastasi yhtyen tähän katkeraan
leikinlaskuun, jossa jokainen sana sekä ärsytti että huvitti
häntä. Minä puolestani näen vallanpitäjissämme varsin huomattavia
eroavaisuuksia. Punanenäinen mumisee, mutta Turton puhuu selvästi,
rouva Turton ottaa vastaan lahjuksia, mutta rouva Punanenä ei ota eikä
voikaan ottaa yksinkertaisesti senvuoksi, ettei häntä toistaiseksi
vielä ole olemassakaan.

— Lahjuksiako?

— Etkö tiedä, että kun Turtonit lähetettiin Keski-Indiaan
selvittelemään kanavaehdotusta, lahjoitti eräs rajah rouva Turtonille
kultaisen ompelukoneen, toivoen että vesi suunnattaisiin virtaamaan
hänen maansa läpi?

— No, virtaako vesi nyt sen läpi?

— Ei, siinäpä juuri rouva Turtonin taitavuus tulee näkyviin. Kun me
tummaihoiset raukat otamme vastaan lahjuksia, täytämme me myös, mitä
olemme luvanneet, joutuen siitä hyvästä lain kouriin. Englantilaiset
ottavat vastaan lahjuksia tekemättä mitään. Ihailen heitä.

— Ihailemme heitä kaikki. Aziz, ole hyvä ja ojenna minulle hookah!

— Ah, ei vielä! Se on niin miellyttävä juuri nyt.

— Olet itsekäs poika! Äkkiä hän koroitti äänensä huutaen päivällistä.
Palvelijat huusivat takaisin ilmoittaen, että se oli valmis. He
tarkoittivat, että se olisi pian valmis, ja heidät ymmärrettiinkin
oikein, koska ei kukaan liikahtanutkaan. Sitten Hamidullah jatkoi,
mutta toiseen sävyyn ja selvästi liikutettuna.

— Mutta ajatelkaahan minun tapaustani — nuorta Hugh Bannisteria. Hän
on rakkaiden ystävä-vainajieni, pastori ja rouva Bannisterin, poika,
noiden, jotka osoittivat minulle Englannissa niin suurta ystävyyttä,
etten voi milloinkaan unhottaa enkä kuvailla sitä. He olivat minulle
kuin isä ja äiti, ja keskustelin heidän kanssaan aivan yhtä vapaasti
kuin nyt. Vietin lomani heidän pappilassaan ollen kuin kotonani. He
uskoivat kaikki lapsensa minun hoivaani — kannoin usein pientä Hughia
— vein hänet mukanani kuningatar Victorian hautajaisiin ja pidin häntä
käsivarsillani, jotta hän paremmin näkisi kaiken.

Kuningatar Victoria oli toisenlainen, Mahomet Ali mumisi.

— Nyt olen kuullut, että sama poika on saanut paikan erään
nahkakauppiaan luona Cawnporessa. Miten ikävöinkään häntä, ja miten
kernaasti maksaisin hänen matkansa, jos hän tahtoisi tulla tänne ja
pitää taloani kotinaan. Mutta siitä ei tule mitään. Angloindialaiset
ovat varmaankin ottaneet hänet hoiviinsa jo aikaa sitten. Hän otaksuisi
luultavasti minun tahtovan häneltä jotakin, enkä minä voi sietää
sellaista ajatusta vanhojen ystävieni pojan puolelta. Ah, mistähän
johtuu, että kaikki! on mennyt niin hullusti tässä maassa, Vakil Sahib?
Voitko sinä sanoa sen?

Aziz puuttui nyt keskusteluun. — Ei kannata puhua englantilaisista!
Miksi meidän pitää olla joko heidän, ystäviään tahi vihollisiaan?
Heitetään heidät ulos ja ollaan iloisia. Kuningatar Victoria ja rouva
Bannister olivat ainoat poikkeukset ja he ovat kuolleet.

— Ei, ei, siihen en voi yhtyä, sillä olen tavannut muitakin.

— Niin minäkin, Mahomet Ali sanoi muuttaen odottamatta kantaansa. —
Kaikki naiset eivät ole hetikään samanlaisia. — Heidän mielensä oli
muuttunut ja he muistelivat kaikenlaisia pieniä ystävyydenosoituksia
ja kohteliaisuuksia, joita he olivat saaneet angloindialaisten
naisten puolelta. Muuan näistä oli sanonut »Kiitoksia» mitä
luonnollisimmalla tavalla. »Hän tarjosi minulle pastillin, kun tomu
ärsytti kurkkuani». Hamidullah muisti paljon painavampia esimerkkejä
naisten tekemistä enkelimäisistä palveluksista, mutta toiset, jotka
tunsivat vain angloindialaisia, saivat hakea muististaan pikku asioita
Ei ollut kuitenkaan lainkaan hämmästyttävää, että Hamidullah asettui
entiselle kannalleen sanoen: — Mutta kaikki tällainen on tietysti
poikkeuksellista. Poikkeukset vahvistavat vain sääntöä. Tavallinen
nainen on rouva Turtonin kaltainen, ja sinähän, Aziz, tiedät,
millainen hän on. — Aziz ei tiennyt sitä, vaikka sanoi tietävänsä.
Hänkin yleistytti kaikki pitäen lähtökohtanaan kärsimiään vääryyksiä;
sorrettuun rotuun kuuluvien on vaikeaa menetellä toisin. Sitten kun
poikkeukset oli vahvistettu, hänkin yhtyi siihen mielipiteeseen, että
kaikki englantilaiset naiset olivat ylpeitä ja lahjuksille alttiita.
Lämpö haihtui keskustelusta, joka muuttui viileämmäksi ja laimeammaksi.

Palvelija ilmoitti päivällispöydän katetuksi. Hänestä ei oltu
tietääkseenkään. Vanhemmat miehet olivat syventyneet iankaikkiseen
politiikkaansa ja Aziz lähti kävelemään puutarhaan. Puut tuoksuivat
suloisesti — katkelmia persialaisesta runoudesta juolahti hänen
mieleensä. Päivällinen, päivällinen, päivällinen... mutta kun hän
palasi sisään saadakseen sen, oli Mahomet Ali vuorostaan lähtenyt
puhuttelemaan naisiaan. — Tule vierailemaan vaimoni luo hetkiseksi,
sanoi Hamidullah, ja he kuluttivat parikymmentä minuuttia purdahnin
takana. Hamidullah Begum oli Azizin kaukainen sukulainen ja hänen
ainoa naissukulaisensa Chandraporessa. Tällä oli nyt paljon puhuttavaa
hänelle erään perheen jäsenen ympärileikkauksesta, jota ei muka oltu
vietetty tarpeeksi juhlallisesti. Sitten hän kysyi, milloin Aziz aikoi
mennä naimisiin.

Kunnioittavasti, vaikka hieman ärtyisästi Aziz vastasi: — Kerrassakin
on jo tarpeeksi.

‒ Niin, hän on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Hamidullah. — Älä
vaivaa häntä. Hän pitää huolta perheestään, kahdesta pojasta ja heidän
sisarestaan.

He viihtyvät mainiosti anoppini luona, täti. Voin käydä tervehtimässä
heitä milloin vain haluan. He ovat vielä kovin pieniä.

‒ Ja hän lähettää heille koko palkkansa ja elää kuin alimman luokan
konttoristi. Voiko häneltä vaatia enempää?

Mutta Hamidullah Begum ei ollut samaa mieltä Puheltuaan hetkisen
kohteliaasti niitä näitä hän sanoi — Mihin tyttäremme joutuvatkaan,
jos miehet kieltäytyvät menemästä naimisiin? He saavat mennä joko
polkunaimisiin tahi... Ja hän aloitti usein toistetun kertomuksen
eräästä keisarillista sukua olevasta naisesta, joka ei löytänyt
itselleen miestä omasta piiristään. Hän oli jäänyt naimattomaksi ja
oli nyt kolmikymmenvuotias, ja varmasti hän saisi jäädä naimattomaksi
kuolemaansa asti, sillä kukaan ei nyt enää huolisi hänestä. Jatkuessaan
kertomus sai molemmat miehet uskomaan, että tällainen murhenäytelmä oli
häpeäksi koko yhteiskunnalle; monivaimoisuuskin olisi parempaa kuin
että nainen kuoli, saamatta riemuita niistä iloista, jotka Jumala oli
tarkoittanut hänen nautittavakseen. Avioliitto, äitiys, emännyysvalta
talossa — mihin muuhunkaan hän olisi syntynyt. Ja kuinka voi mies, joka
on kieltänyt häneltä kaiken tämän, viimeisenä päivänä astua hänen ja
Luojan tuomittavaksi? Aziz hyvästeli ja sanoi: — Ehkä... mutta vasta
myöhemmin... — se oli hänen ainainen vastauksensa tähän vetoomukseen.

— Et saa lykätä tuonnemmaksi sitä, mitä pidät oikeana, sanoi
Hamidullah. — India on joutunut suureen kurjuuteen juuri senvuoksi,
että me aina lykkäämme asiat ja tehtävät tuonnemmaksi. Mutta
huomatessaan nuoren; sukulaisensa näyttävän suuttuneelta hän lisäsi
muutamia rauhoittavia sanoja tasoittaen siten sen ikävän vaikutuksen,
jonka hänen vaimonsa sanat olivat ehkä saattaneet tehdä.

Heidän poissa ollessaan Mahomet Ali oli lähtenyt ajelemaan vaunuillaan
ja käskenyt sanoa, että hän palaisi viiden minuutin kuluttua, mutta
ettei heidän millään muotoa pitänyt odottaa häntä. He istuutuivat
syömään talonväen kaukaisen sukulaisen, Muhammed Latifin, kanssa, joka
eleli Hamidullahin armoilla asemassa, joka ei ollut palvelijan eikä
vertaisenkaan. Hän ei puhunut, jollei häntä puhuteltu, ja koska kukaan
ei puhunut, vallitsi pöydässä keskeytymätön hiljaisuus. Hän röyhtäisi
silloin tällöin kiitokseksi hyvästä ruoasta. Hän oli miellyttävä,
onnellinen, viekas vanhus, joka ei elämässään ollut tehnyt päivääkään
työtä. Niin kauan kuin jollakin hänen sukulaisellaan oli talo, oli
hänelläkin tiedossa varma koti, eikä ollut lainkaan luultavaa, että
kaikki tämän suuren suvun jäsenet tekisivät vararikon. Hänen vaimonsa
eli samanlaisessa asemassa parinkymmenen penikulman päässä — Muhammed
ei käynyt tervehtimässä vaimoaan milloinkaan, koska ei halunnut
uhrata rahoja matkalippuun. Aziz alkoi äkkiä laskea leikkiä hänen ja
palvelijoiden kanssa, ja ryhtyi sitten lausumaan runoja persian, urdun
ja arabian kielellä. Hänellä oli hyvä muisti ja ikäisekseen hän oli
lukenut paljon. Hänen esittämänsä runot käsittelivät islamin häviötä
ja rakkauden lyhytaikaisuutta. Kaikki kuuntelivat ihastuneina, sillä
heidän suhteensa runouteen oli luonteeltaan julkista eikä yksityistä,
kuten on laita Englannissa. He eivät milloinkaan väsyneet sanojen
kuuntelemiseen, he hengittivät ne sisäänsä viileän yöilman mukana
eivätkä pysähtyneet milloinkaan arvostelemaan, koska runoilijoiden
nimet, Hafiz, Hali ja Iqbal, riittivät takuuksi. India — sata eri
Indiaa — kuiskaili ulkona tunteettoman kuun valossa, mutta tällä
haavaa India tuntui heistä yhtenäiseltä ja heidän omaltaan. He
valloittivat takaisin kadonneen suuruutensa kuunnellessaan itkettävän
sen häviämistä, ja tunsivat itsensä nuoriksi jälleen, kun heitä
muistutettiin nuoruuden katoavaisuudesta. Eräs punapukuinen palvelija
keskeytti lausujan; mies oli ylilääkärin chuprassi, joka toi kirjelipun
Azizille.

— Vanha Callendar haluaa tavata minua huvilassaan sanoi hän nousematta
seisoalleen. — Hän olisi voinut olla niin kohtelias, että olisi
ilmoittanut minulle syyn.

— Joku sairas, luullakseni.

— En usko sitä, en usko mitään. Hän on ottanut selon
päivällisajastamme, siinä kaikki, ja keskeyttää nyt tahallaan sen
näyttääkseen valtaansa.

— Toiselta puolen hän tekee aina niin, mutta toiselta puolen
kysymyksessä saattaa olla vakavakin sairaustapaus. Sitähän sinä
et voi tietää, sanoi Hamidullah varovasti asettuen kannattamaan
tottelevaisuutta. — Eikö hän olisi parasta, että puhdistaisit hampaasi,
koska olet pureskellut beteliä.

— Jos minun täytyy puhdistaa hampaani, en lähde ollenkaan. Olen
indialainen ja indialaisten tapana on pureskella beteliä [Indiassa
kasvava pensas, jonka lehtiä pureskellaan]. Ylilääkäri saa mukautua
siihen, Muhammed Latif, olkaa ystävällinen ja tuokaa pyöräni tänne!

Köyhä sukulainen nousi pöydästä. Huolimattomasti ja haaveillen
korkeammasta maailmasta hän laski kätensä polkupyörän satulalle,
palvelijan tuodessa pyörät esille. Aziz piti käsiään vesikannun alla,
kuivasi ne, painoi päähänsä vihreän huopahattunsa ja kiisi sitten
odottamattoman tarmokkaasti pois Hamidullahin aidatulta pihalta.

— Aziz, Aziz, sinä huolimaton poika... mutta hän oli jo kaukana
kauppakujassa, ajaen hurjaa vauhtia. Hänen pyörässään ei ollut
lyhtyä, kelloa, eikä jarrua, mutta mitäpä sellaisilla laitteilla
tekikään maassa, jossa pyöräilijää ei kukaan vaatinut tilille
yhteentörmäyksistä. Ja kaupunki oli miellyttävän tyhjä tähän
vuorokauden aikaan. Kun kumista loppui ilma, hän hyppäsi maahan ja
huusi tongaa [keveät 2-pyöräiset].

Hän ei aluksi löytänyt ainoatakaan, ja lisäksi hänen täytyi viedä
pyöränsä erään ystävänsä taloon. Hän tuhlasi aikaa hampaittensa
puhdistamiseenkin. Vihdoin hän kuitenkin ajoi rämisten matkaansa kohti
sivistystä mieli hilpeänä kovasta vauhdista. Mutta saapuessaan sen
viileään säännöllisyyteen hän kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiet, jotka
oli nimitetty voittoisien kenraalien mukaan ja jotka leikkasivat
toisiaan suorakulmaisesti, olivat vertauskuva siitä verkosta, jonka
Iso-Britannia oli heittänyt Indian yli. Hän tunsi joutuneensa vangiksi
sen silmukkoihin. Kun hän kääntyi majuri Callendarin huvila-alueelle,
hän tuskin voi pidättäytyä laskeutumasta maahan tongasta ja
lähestymästä jalkaisin huvilaa, ei kuitenkaan senvuoksi, että hän olisi
ollut nöyristelevä, vaan siksi, että hänen itsetuntonsa — hänen arin
puolensa — ei kestänyt karkeita ojennuksia. Viime vuonna oli sattunut
tällainen »tapaus» — muuan indialainen herrasmies oli ajanut erään
virkamiehen asunnon edustalle, mutta palvelijat olivat karkoittaneet
hänet pois ja käskeneet hänen lähestyä taloa sopivammalla tavalla —
tämä oli vain yksi vierailu niistä tuhansista, joita tehdään satojen
virkamiesten luo, mutta huhu siitä levisi hyvin laajalle. Nuori mies
pelkäsi tällaisen tapauksen uudistumista. Hän sovitteli ja pysähdytti
vaunut juuri sen valovirran viereen, joka tulvi kuistin yli tielle.

Ylilääkäri oli poissa.

— Mutta sahib on varmaankin jättänyt minulle sanan?

Palvelija vastasi välinpitämättömästi: »Ei!» Aziz oli ymmällä. Tälle
palvelijalle hän ei ollut muistanut antaa juomarahoja, eikä hän nyt
voinut tehdä mitään, koska hallissa oli ihmisiä. Hän oli aivan varma
siitä, että hänelle oli jätetty sana ja että mies valehteli kostoksi.
Heidän keskustellessaan tuli talosta joku. Tulijat olivat naisia. Aziz
kohotti hattuaan. Ensimmäinen, joka oli seurustelupuvussa, vilkaisi
indialaiseen kääntyen sitten vaistomaisesti syrjään.

— Rouva Lesley, tuolla on tonga! hän huudahti. |

— Missä? kysyi toinen; hänkin vilkaisi Aziziin seuraten sitten
toverinsa esimerkkiä.

— Ottakaamme vastaan jumalten suoma lahja, kenen se sitten lieneekin!
ensimmäinen nainen huudahti ja molemmat kiipesivät rattaille.

— Hei, tonga wallah, kerhoon, kerhoon! Miksei tuo tyhmeliini lähde?

— Lähde vain, maksan sinulle huomenna, Aziz sanoi ajajalle lisäten
kohteliaasti naisille: — Olen onnellinen voidessani palvella teitä. —
Naiset eivät vastanneet mitään, koska heidän huomionsa oli kohdistunut
ajuriin.

Oli siis tapahtunut, kuten tavallisesti tapahtui — aivan kuin Mahomet
Ali oli sanonut. Häntä oli kohdeltu yliolkaisesti — hänen tervehdystään
ei muka huomattu ja häneltä vietiin sitäpaitsi hänen vaununsakin.
Mutta, olisihan voinut käydä pahemminkin. Häntä lohdutti kaikissa
tapauksissa se seikka, että nämä naiset, rouva Callendar ja rouva
Lesley, olivat molemmat niin lihavia, että tonga painui kallelleen
heidän painostaan. Jos nuo naiset olisivat olleet kauniita, olisi
loukkaus ollut suurempi. Hän kääntyi jälleen palvelijan puoleen, antoi
hänelle pari hopearahaa ja kysyi, eikö majuri sittenkään ollut jättänyt
hänelle minkäänlaista viestiä. Mies vastasi samalla tavalla, vaikka
nyt hyvin kohteliaasti. Majuri Callendar oli lähtenyt ulos noin puoli
tuntia sitten.

— Sanomatta mitään?

Majuri oli tosiaankin sanonut: »Kirottu Aziz!» — minkä palvelijakin
oli ymmärtänyt, mutta tämä oli niin kohtelias, ettei kehdannut toistaa
sitä. Juomarahoja voi antaa yhtä hyvin liikaa kuin liian vähän, eikä
sellaista rahaa ole vielä lyötykään, jolla voi ostaa ehdottoman
totuuden.

— Siinä tapauksessa pitää minun kirjoittaa hänelle kirje.

Häntä pyydettiin käyttämään taloa hyväkseen, mutta hän tunsi
sisäänmenon arvoaan alentavaksi. Hänelle tuotiin paperia ja mustetta
kuistiin. Hän aloitti: »Herra Tohtori! Kiihkeästä pyynnöstänne
kiiruhdin kuin käskyläinen —»ja lopetti siihen. — Ilmoittakaa minun
käyneen täällä, se riittää, hän sanoi repien kirjeensä palasiksi. —
Tässä on korttini. Hankkikaa minulle tonga.

‒ Huzoor, kaikki ovat kerhon edustalla.

— Soittakaa siinä tapauksessa ajuri rautatieasemalta. Mutta kun mies
riensi täyttämään pyyntöä, Aziz huusi hänelle: — No, oikeastaan se on
samantekevää, kävelen mieluummin. Hän pyysi tulitikkuja ja sytytti
savukkeen. Vaikka hänelle osoitettu kohteliaisuus olikin ostettua,
ilahdutti se häntä kuitenkin. Sitä kestäisi niin kauan, kuin hänellä
oli rahaa, ja olihan sekin jo jotakin. Mutta parasta oli sittenkin
karistaa Angloindian tomut jaloistaan, paeta verkosta ja omaksua
jälleen ne seurustelutavat, joihin hän oli tottunut. Hän läksi
reippaasti matkaan, vaikka kävely olikin hänestä hyvin vastenmielistä
ruumiinliikuntoa.

Hän oli voimakas pienikasvuinen mies, solakka, mutta oikeastaan
hyvin vankka. Käveleminen väsytti häntä kuitenkin, kuten se väsyttää
kaikkia Indiassa, paitsi vastatulleita. Likaisessa tiessä on jotakin
vihamielistä. Se joko antaa myöten, jolloin jalka vajoaa syvään, tahi
se on odottamattoman kova ja terävä painaen kivet ja kiteet jalkapohjaa
vasten. Azizilla oli sitäpaitsi jalassa vaatekengät, jotka suojelevat
jalkoja huonosti missä maassa tahansa. Päästyään siirtokunnan laitaan
häh poikkesi erääseen moskeaan lepäämään.

Hän oli aina pitänyt juuri tästä moskeasta. Se oli miellyttävä jo
rakenteensakin puolesta. Pihassa, jonne päästiin luhistuneesta
portista, oli vesisäiliö peseytymistä varten. Sen raitis, kirkas
vesi uudistui alinomaa, koska säiliö oli yhteydessä kaupungin
vesijohdon kanssa. Piha oli päällystetty rikkinäisillä kivilaatoilla.
Moskean katettu osa oli tavallista suurempi; se muistutti melkein
englantilaista maalaiskirkkoa, josta yksi seinä on revitty pois.
Istuessaan hän saattoi katsella kolmeen kaarikäytävään, joiden pimeyttä
valaisivat pieni kattolamppu ja kuu. Julkipuoli näytti kuutamossa
marmorilta, koruvyöhyen yhdeksänkymmentäyhdeksän Jumalan nimeä näkyivät
mustina ja koruvyöhyt itse näytti valkoiselta. Niiden vastakohtaisuus
ja varjojen taistelu moskean sisällä huvittivat Azizia, ja hän
koetti ajatuksissaan muodostaa niistä vertauskuvaa jollekin uskonnon
tahi rakkauden totuudelle. Sellainen moskea, joka oli saavuttanut
hänen hyväksymisensä, antoi hänen mielikuvitukselleenkin vapaat
ohjat. Jonkin toisen uskonnon pyhäkkö, hindulainen, kristitty tahi
kreikkalainen, olisi vaivannut häntä eikä olisi milloinkaan pystynyt
tyydyttämään hänen kauneudenaistiaan. Mutta täällä oli Islam hänen
oma maansa, enemmän kuin uskonto, enemmän kuin sotahuudot, enemmän,
paljon enemmän ... Islam, se oli sellaista suhdetta elämään, joka oli
sekä hienostunutta että kestävää ja jossa sekä hänen ruumiinsa että
ajatuksensa tunsivat olevansa kotonaan.

Hän istui pihaa vasemmalta puolen rajoittavalla matalalla muurilla.
Hänen takanaan maa vietti kaupunkiin päin, joka häämötti alhaalta
puistikkojen verhoamana. Hiljaisuudessa kuului kaikenlaisia heikkoja
ääniä. Oikealla kerhossa soitteli englantilaisen siirtokunnan
amatööriorkesteri. Jossakin hindut löivät rumpua — hän tiesi ne
hindulaisiksi, koska rytmi oli hänestä vastenmielinen — ja toiset
itkivät kuollutta — hän tiesi, ketä, koska hän oli kirjoittanut
kuolemantodistuksen iltapäivällä. Tuolla oli pöllöjä ja tuolla Punjabin
postijuna... ja kukat tuoksuivat ihanasti asemapäällikön puutarhassa.
Mutta vain moskea merkitsi hänelle jotakin, ja hän peräytyi sinne
paeten kaikkia yön kutsuääniä, ja haaveili pyhäkköön täydennyksiä,
joista ei rakennusmestari milloinkaan ollut osannut uneksiakaan. Hänkin
rakentaisi kerran moskean, pienemmän kuin tämä, mutta niin äärettömän
kauniin, että kaikki ohikulkijat tuntisivat samanlaista onnea kuin hän
nyt. Ja sen lähellä, matalan holvin alla, olisi hänen hautansa, jota
koristaisivat seuraavat persialaiset säkeet:

    Ah, vuosituhannet kukkii maa,
    en hautaani sitä nähdä saa:
    ken sydämeni kuulee kuiskauksen,
    hän puolestani lausuu rukouksen.

Hän oli nähnyt nämä säkeet erään kuningashaudan muistokivessä, ja
hänen mielestään niissä oli syvämietteistä filosofiaa, sydämen
salaperäistä kieltä. Hänen toistaessaan niitä kyyneleet silmissä näytti
muuan moskean pilari äkkiä liikahtavan puolihämärässä ja siirtyvän
paikaltaan. Kummitukset juolahtivat hänen mieleensä, mutta hän istui
liikahtamatta. Vielä yksi pilari liikahti ja sitten vielä yksi ja
vihdoin ilmestyi muuan englantilainen nainen kuutamoon. Aziz raivostui
äkkiä ja huusi:

— Hyvä rouva! Hyvä rouva! Hyvä rouva!

— Voi, voi! huohotti nainen.

— Hyvä rouva, tämä on moskea, teillä ei ole oikeutta tulla tänne;
ja teidän olisi pitänyt riisua kengät jalastanne, sillä tämä on
muhamettilaisille pyhä paikka.

— Olen riisunut ne.

— Oletteko?

— Jätin ne sisäänkäytävään.

— Pyydän siinä tapauksessa anteeksi.

Peloissaan nainen peräytyi niin kauaksi, että vesisäiliö joutui heidän
väliinsä. Aziz huusi hänelle: — Olen pahoillani huomautuksestani.

— Niin, minulla kai oli oikeus tulla tänne? Jos katselija riisuu
kenkänsä, saa hän tulla tänne, niinhän?

— Tietysti, mutta hyvin harvat naiset vaivautuvat tekemään sen,
varsinkin jos luulevat, ettei kukaan näe heitä.

— Se ei vaikuta asiaan. Jumala on täällä.

— Hyvä rouva!

— Olkaa niin kiltti ja sallikaa minun poistua.

— Ah, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta nyt tahi joskus toiste?

— Ette, luullakseni, kiitoksia vain; hyvää yötä.

— Ettekö ilmoittaisi minulle nimeänne?

Nainen oli nyt sisäänkäytävän varjossa, niin ettei Aziz voinut nähdä
hänen kasvojaan, mutta nainen näki hänen kasvonsa ja sanoi uusi sävy
äänessään: — Rouva Moore.

— Rouva... Tultuaan lähemmäksi Aziz näki, että nainen oli vanha. Muuan
moskeaa juhlallisempi rakennus luhistui hänen mielessään raunioiksi
eikä hän tiennyt, oliko hän iloinen vai surullinen. Nainen oli
Hamidullah Begumia vanhempi, hänen kasvonsa olivat punaiset ja tukkansa
harmaa. Naisen ääni oli erehdyttänyt häntä.

— Pelkään säikäyttäneeni teitä, rouva Moore. Aion kertoa meikäläisille
— ystävillemme — teistä. Te ilmaisitte ajatuksenne niin kauniisti
ja hyvin sanoessanne, että Jumala on täällä. Otaksun, että olette
äskettäin saapunut Indiaan.

— Niin olen, mutta mistä voitte sen tietää?

— Tavastanne puhutella minua. Mutta hankin nyt teille vaunut.

— Tulin tänne kerhosta. Siellä näyteltiin erästä näytelmää, jonka näin
jo Lontoossa. Ja siellä oli niin kuumakin.

‒ Mikä sen näytelmän nimi on?

— Kate-serkku.

‒ Teidän ei pitäisi kulkea yksinänne pimeässä, rouva Moore. Täällä
kiertelee kaikenlaisia irtolaisia, ja Marabar-kukkuloilta saattaa
laskeutua tänne leopardeja ja käärmeitäkin.

Rouva Moore kirkaisi; hän oli unohtanut käärmeet.

‒ Esimerkiksi tuollainen kuusipilkkuinen. Satutte sen tielle, se puree
teitä ja silloin kuolette.

— Mutta kuljettehan itsekin jalkaisin.

— Minä olen tottunut.

— Käärmeisiinkö?

Molemmat nauroivat. — Olen lääkäri, Aziz sanoi. — Käärmeet eivät
uskalla purra minua.

He istuutuivat toistensa viereen sisäänkäytävän suulle ja vetivät
kengät jalkaansa.

— Suokaa anteeksi, mutta saanko tehdä teille kysymyksen? Miksi olette
tullut Indiaan juuri nyt, kun viileä vuodenaika loppuu?

— Aioin kyllä matkustaa tänne jo aikaisemmin, mutta odottamattomat
seikat viivyttivät minua.

— Ilmasto muuttuu pian hyvin epäterveelliseksi. Miksi olette tullut
juuri tänne Chandraporeen?

— Saadakseni vierailla poikani luona. Hän on tämän kaupungin pormestari.

— Ei, suokaa anteeksi, mutta sehän on mahdotonta. Pormestarin nimi on
Heaslop. Tunnen hänet melko hyvin.

— Hän juuri onkin poikani, rouva Moore sanoi hymyillen.

— Mutta, rouva Moore, kuinka se voi olla mahdollista?

— Olen ollut naimisissa kaksi kertaa.

— No, nyt ymmärrän. Teidän ensimmäinen miehenne kuoli?

— Niin, ja toinen mieheni myös.

— Silloin olemme samassa veneessä, sanoi Aziz salaperäisesti. — Siinä
tapauksessa pormestari on ainoa lapsenne?

— Ei, minulla on vielä nuorempiakin lapsia — Ralph ja Stella, jotka
ovat Englannissa.

— Ja onko täällä oleva Ralphin ja Stellan velipuoli?

— On.

— Tämäpä on kummallista, sillä minullakin on kaksi poikaa ja tyttö.

— Ovatko hekin nimeltään Ronny, Ralph ja Stella?

Otaksuma ihastutti Azizia. — Ei, eihän toki. Kuinka hullunkuriselta
se kuulostaakaan! Heidän nimensä ovat aivan toiset ja tuntuvat teistä
varmasti kummallisilta. Toisen pojan nimi on Ahmed, toisen Karim ja
tytön — hän on vanhin — Jamila. Kolme lasta on tarpeeksi. Ettekö tekin
ole samaa mieltä?

— Kyllä.

Molemmat olivat hetkisen vaiti ajatellen lapsiaan. Rouva Moore huokaisi
ja nousi lähteäkseen.

— Haluaisitteko katsella Minto-sairaalaa jonakin aamuna? Aziz kysyi. —
En voi tarjota teille mitään muuta nähtävää täällä Chandraporessa.

— Kiitoksia, mutta olen jo nähnyt sen. Muuten olisin hyvin mielelläni
tullut kanssanne.

— Ylilääkäri varmaankin vei teidät sinne?

— Niin, ja rouva Callendar.

Azizin äänensävy muuttui: — Ah, kuinka ihastuttava nainen hän onkaan!

— Hyvin mahdollista, sittenkuin tulee hänet paremmin tuntemaan.

‒ Mitä? Mitä? Ettekö pidä hänestä?

‒ Hän koetti kyllä olla ystävällinen, mutta minusta hän ei ollut
suorastaan ihastuttava.

Tahtomattaan Aziz tuli huudahtaneeksi: — Hän valtasi äsken tongani
pyytämättä minulta lupaa — pidättekö sitä ihastuttavana? — Ja
majuri Callendar häiritsee minua joka ilta, juuri siihen aikaan,
jolloin syön päivällistä ystävieni kanssa; lähden heti, erkanen mitä
miellyttävimmästä seurasta, eikä hän olekaan kotonaan eikä ole edes
jättänyt minulle minkäänlaista viestiäkään. Sanokaa, onko sekin
ihastuttavaa? Mutta minkä sille mahtaa? En voi tehdä mitään, ja hän
tietää sen. Olen vain käskyläinen, aikani ei ole minkään arvoinen,
kuisti on tarpeeksi hyvä indialaiselle, niin, antaa hänen seisoa, ja
rouva Callendar otti vaununi ja vie minulta vielä hengenkin...

Rouva Moore kuunteli.

Aziz oli liikutettu, osaksi kärsimiensä vääryyksien vuoksi, mutta
vielä enemmän sentähden, että vieras oli myötämielinen hänelle.
Juuri se sai hänet toistelemaan, liioittelemaan ja puhumaan ristiin.
Rouva Moore oli osoittanut hänelle myötämielisyyttään arvostelemalla
hänen kuultensa oman maansa naista, mutta Aziz oli tuntenut sen jo
aikaisemminkin. Liekki, jota ei edes kauneuskaan voinut sytyttää, oli
leimahtamaisillaan palamaan hänessä, ja vaikka hänen sanansa olivatkin
nurkuvia, alkoi hänen sydämensä salaa hehkua. Äkkiä purkautui se
sanoiksi:

— Te ymmärrätte minua, te tajuatte, mitä toiset tuntevat, Ah, jospa
kaikki olisivat teidän kaltaisianne!

Rouva Moore vastasi melko kummastuneena: — En luule ymmärtäväni ihmisiä
kovinkaan hyvin. Tiedän vain, milloin pidän heistä ja milloin en pidä.

— Siinä tapauksessa olette itämaalainen.

Rouva Moore otti vastaan hänen tarjouksensa saattaa hänet takaisin
kerhoon ja sanoi kerhon portilla hyvästellessään toivovansa, että hän,
rouva Moore, olisi ollut kerhon jäsen, jotta hän olisi voinut viedä
Azizin mukanaan sisään.

— Indialaiset eivät pääse Chandraporen kerhoon edes vierainakaan,
Aziz sanoi vaatimattomasti. Hän ei muistellut pitemmälti kärsimiään
vääryyksiä nyt, kun hän oli onnellinen. Kävellessään rinnettä alas
ihanassa kuutamossa ja nähdessään jälleen tuon ihanan moskean hän tunsi
mielessään omistavansa maan yhtä hyvin, kuin kuka tahansa muu.




III


Näyteltiin juuri »Kate-serkun» kolmatta näytöstä, kun rouva Moore
saapui kerhoon. Ikkunat olivat peitetyt, jotteivät palvelijat näkisi
isäntäväkensä näyttelevän, ja kuumuus oli senvuoksi tukahduttava.
Toinen sähkölöyhyttimistä surisi kuin haavoittunut lintu; toinen oli
rikki. Koskei rouva Moore halunnut palata katselijoiden joukkoon, hän
meni biljaardisaliin, missä hän tervehdykseksi sai kuulla huudahduksen:
»Haluaisin oppia tuntemaan _oikean_ Indian!», ja silloin hänen oma
elämänsä muuttui hänelle heti jälleen todelliseksi. Puhuja oli Adela
Quested, tuo kummallinen, harkitsevainen tyttö, jonka saattamisen
Englannista tänne Ronny oli uskonut hänen tehtäväkseen. Ja Ronny
oli hänen yhtä harkitsevainen poikansa, jonka kanssa neiti Quested
luultavasti, mutta ei kuitenkaan varmasti, menisi naimisiin, ja itse
hän oli jo vanhahko nainen.

‒ Niin minäkin haluaisin, ja toivon vain, että saisimme tilaisuutta
siihen. Turtonit luultavasti järjestävät meille jotakin tiistaina.

‒ Siitä tulee ratsastusretki norsuilla tavalliseen tapaan. Ajatelkaa
nyt tätäkin iltaa. »Kate-serkku!» Kuinka hullunkurista! »Kate-serkku»!
Mutta mitä sinä löysit? Onnistuitko vangitsemaan kuun Gangeksesta?

Molemmat naiset olivat sattumalta edellisenä iltana nähneet kuun
heijastuvan etäällä joen pintaan. Vesi oli venyttänyt sitä niin, että
kuun kuvajainen näytti suuremmalta ja loistavammalta kuin kuu itse, ja
se oli huvittanut heitä.

— Menin moskeaan, mutta en tavoittanut kuuta.

— Kulma on jo varmasti muuttunut. Se nousee vasta myöhemmin.

— Niinpä niin, haukotteli rouva Moore, jota kävelyretki oli väsyttänyt.
— Annahan minun ajatella — me kai emme näe täällä kuun toista puolta,
luullakseni.

— Niin huonosti ei Indian laita sentään vielä ole, sanoi muuan
miellyttävä ääni. — Toisen puolen maasta, jos niin tahdotte, mutta
kuu on täällä sama kuin muuallakin. Ei kukaan läsnäolijoista tuntenut
puhujaa eivätkä he nähneet häntä sen koommin. Sanottuaan ystävälliset
sanansa hän käveli punaisten tiilipylväiden välitse pimeään.

— Me emme näe edes maankaan toista puolta, ja sitä juuri valitammekin,
sanoi Adela. Rouva Moore oli samaa mieltä. Heidän nykyinen veltto
elämänsä oli pettymys hänellekin. He olivat tehneet hyvin romanttisen
matkan Välimeren poikki ja Egyptin hiekkasärkkien sivu Bombayn
satamaan, mutta saaneetkin perille tultuaan tutustua tällaiseen
mitättömään paikkaan. Mutta hän ei suhtautunut pettymykseen niin
vakavasti kuin neiti Quested, yksinkertaisesti vain senvuoksi, että hän
oli neljäkymmentä vuotta vanhempi ja oppinut kokemuksesta tietämään,
ettei elämä milloinkaan täytä toivomuksiamme sinä hetkenä, joka
mielestämme parhaiten sopisi siihen.

— Tahdotteko juotavaa? kysyi toinen miellyttävä ääni. ‒ Rouva Moore —
neiti Quested — juokaa lasillinen tahi pari. Tällä kertaa he tunsivat
puhujan piiripäälliköksi, herra Turtoniksi, jonka luona he olivat
syöneet päivällistä. Hänkin oli huomannut Kate-serkun ilmapiirin liian
kuumaksi. Ronny, hän kertoi, toimi näyttämöohjaajana majuri Callendarin
asemesta, jonka hänen indialainen apulaisensa oli jättänyt pulaan, ja
oli vallan mainio. Hän alkoi sitten puhua Ronnyn muista ansioista ja
lausui tyyneen, ratkaisevaan tapaansa sangen ylisteleviä sanoja. Se ei
johtunut siitä, että tämä nuori mies oli etevä urheilija, kielentaitaja
ja tarkka lakimies, vaan siitä — tässä pantiin paino vaan-sanalle —
ettei Ronny katsonut mitä hyvänsä arvolleen sopivaksi.

Rouva Moore hämmästyi suuresti kuullessaan sen, koska arvokkuus ei
juuri kuulu niihin avuihin, joita äidit haluavat nähdä pojissaan. Neiti
Questedkin kuunteli sitä levottomana; hän ei ollut vielä harkinnut
tarpeeksi, pitikö hän sellaisista miehistä, jotka kehuvat avujaan.
Vieläpä hän koetti väitellä asiasta herra Turtonin kanssa, mutta tämä
keskeytti hänet ystävällisellä kädenliikkeellä, jatkaen arvosteluaan: —
Kaiken kaikkiaan, Heaslop on oikea sahib. Hän on juuri sellainen mies,
jollaisia me tarvitsemme. Muuan toinen lakimies, joka seisoi nojautuen
biljaardipöytään, lisäsi: — Nyt sen kuulitte! Asia oli sillä selvä, ja
piiripäällikkö meni matkoihinsa täyttämään muita velvollisuuksiaan.

Sillä aikaa näytelmä loppui ja amatööriorkesteri alkoi soittaa
kansallishymniä. Keskustelu ja biljaardipeli taukosivat, kasvot
jäykistyivät. Se oli miehitysarmeijan sotavirsi. Se muistutti jokaista
kerhon jäsentä, että he olivat maanpaossa eläviä englantilaisia. Se
herätti hieman tunteellisuutta ja vahvisti tahdonvoimaa. Ja vaikka he
eivät tunteneetkaan mielessään mitään kuninkaallista tahi jumalallista,
tunsivat he kuitenkin jotakin ja saivat voimia tulevien päivien
vastoinkäymisiin. Sitten he kaatoivat laseihin ja tarjosivat toisilleen
juomaa.

— Adela, tahdotko sinäkin lasillisen? Entä äiti?

He kiittivät kieltäytyen — he olivat kyllästyneet juomiin — ja neiti
Quested, joka aina lausui ajatuksensa suoraan, selitti jälleen
haluavansa tutustua oikeaan Indiaan.

Ronny oli loistavalla tuulella. Adelan toivomus tuntui hänestä
hullunkuriselta ja hän huusi eräälle ohikulkijalle: ... Fielding,
kuinka voi tutustua oikeaan Indiaan?

— Koettamalla tutustua indialaisiin, vastasi mies ja katosi.

— Kuka hän oli?

‒ Opettajamme — maakuntaopiston opettaja.

— Niinkuin sitten muka voitaisiin päästä tutustumasta heihin, huokasi
rouva Lesley.

— Minä ainakin olen päässyt, sanoi neiti Quested. —| Paitsi omaa
palvelijaani olen tuskin puhutellut ainoatakaan intialaista
maihinastumiseni jälkeen.

— Kiittäkää onneanne.

— Mutta tahtoisin tutustua heihin.

Hän joutui huvitetun naisryhmän keskipisteeksi. Muuan sanoi: — Ikävöidä
indialaisia! Onko kuultu kummempaa! Toinen lausui — Alkuasukkaita!
Miten hullunkurista! Kolmas, hieman vakavampi, sanoi: — Antakaahan
minun selittää. Alkuasukkaat lakkaavat kunnioittamasta meitä
tutustuttuaan meihin.

‒ Tavallisesti käy niin.

Mutta ystävällinen ja vaatimaton nainen jatkoi: — Olin
sairaanhoitajatar ennen naimisiinmenoani ja jouduin usein tekemisiin
heidän kanssaan. Tunnen indialaiset. Miten hirveän ikävä asema
englantilaiselle naiselle — olin sairaanhoitajattarena itsenäisessä
valtiossa. Siellä toivoi vain, että olisi saanut olla heistä erillään
niin paljon kuin suinkin.

— Potilaistako myös?

— Nähkääs, kun alkuasukkaan annetaan kuolla, ei sen ystävällisempää
tekoa voida tehdäkään hänelle, sanoi rouva Callendar.

— Mutta ajatelkaahan, jos hän pääsisikin taivaaseen, sanoi rouva Moore
lempeästi, mutta ivallisesti hymyillen.

— Menköön minne haluaa, kunhan ei vain tule minun tielleni. Kun
ajattelen heitä, käy ihoni kananlihalle.

— Minäkin olen tuuminut tuota taivaassa-tapaamisasiaa, ja juuri
senvuoksi en hyväksykään lähetyssaarnaajia, sanoi nainen, joka oli
ennen toiminut sairaanhoitajattarena. — Pappeja saa kyllä olla, mutta
ei lähetyssaarnaajia. Selitän heti tarkemmin ajatukseni.

Mutta samassa tuli piiripäällikkö väliin.

— Haluatteko todellakin tutustua arjalaiseen veljeenne, neiti Quested?
Se käy helposti päinsä. En luullut hänen voivan huvittaa teitä.
Hän mietti hetkisen. — Saatte käytännöllisesti katsoen tutustua
minkälaiseen tyyppiin haluatte. Valitkaa vain. Tunnen virkamiehet ja
tilanomistajat. Heaslop voi viedä teidät asianajajapiireihin, ja jos
tahdotte tutustua tarkemmin opetukseen, voimme kääntyä Fieldingin
puoleen.

‒ Olen väsynyt katselemaan noita maalauksellisia olentoja, jotka
kulkevat ohitseni kuin koruvyöhykkeen kuvat, sanoi tyttö. — Se oli
ihmeellistä ensin astuessamme maihin, mutta pinnallinen lumous haihtuu
pian.

Hänen saamansa vaikutelmat eivät kiinnostaneet vähääkään
piiripäällikköä, joka oli päättänyt vain huvittaa tyttöä. Pitäisikö hän
ehkä pelierästä? Piiripäällikkö selitti hänelle, millainen se tulisi
olemaan — ei bridge-erä, vaan kutsut, joissa Idän ja Lännen puolueet
sekautuisivat yhteen. Ilmaisumuoto oli hänen oma keksimänsä ja huvitti
kaikkia, jotka sen kuulivat.

— Tahtoisin tutustua niihin indialaisiin, jotka ovat samassa
yhteiskunta-asemassa kuin tekin ja joita te kohtelette kuin ystäviä.

— Mutta he eivät ole samassa yhteiskunta-asemassa kuin me, sanoi
piiripäällikkö nauraen. — He ovat täynnä maailman kaikkia hyveitä,
mutta eivät kuitenkaan ole samassa asemassa kuin me, ja nyt on kello jo
puolikaksitoista ja on liian myöhäistä ruveta selittämään syitä siihen.

— Neiti Quested, millainen nimi! rouva Turton huomautti miehelleen
heidän ajaessaan kotiin. Tämä nuori nainen ei ollut saavuttanut hänen
hyväksymistään; hän oli rouvan mielestä vastenmielinen ja nenäkäs.
Hän toivoi, ettei neiti Questediä olisi tuotu tänne naitettavaksi
kuten näytti, tuolle kiltille pienelle Heaslopille. Hänen miehensä
oli sydämessään samaa mieltä, mutta hän ei arvostellut milloinkaan
englantilaista naista, ellei siihen ollut pakkoa, ja sanoi sentähden
vain, että neiti Quested tietysti oli väärässä. Sitten hän lisäsi:
— India saa aikaan ihmeitä arvosteluun nähden erittäinkin kuumana
vuodenaikana; se on saanut ihmeitä aikaan Fieldingissäkin. — Rouva
Turton huomautti, ettei Fielding ollutkaan oikeata lajia, ja että hän
voi mainiosti mennä naimisiin neiti Questedin kanssa, koska ei hänkään
ollut oikeata lajia. He saapuivat huvilaansa, joka oli matala ja
äärettömän laaja, koko siirtokunnan vanhin ja epämukavin huvila, jonka
nurmikentät olivat syvän liemilautasen muotoisia. He ottivat vieläkin
lasillisen, mutta nyt vain paljasta vettä, ja menivät vuoteeseen.
Heidän poistumisensa kerhosta merkitsi illan huvitusten loppua, sillä
kaikilla tällaisilla kokouksilla oli virallinen vivahdus. Sellaisen
yhteiskunnan, joka polvistuu varakuninkaan edessä uskoen kuninkaaseen
liittyvän jumaluuden olevan siirrettävissä, täytyy myös tuntea
kunnioitusta varakuninkaan edustajaa kohtaan. Chandraporessa olivat
Turtonit pieniä jumalia.

— Kuinka ystävällinen Burra Sahib olikaan! sanoi Ronny, mielihyvillään
hänen vierailleen osoitetusta huomaavaisuudesta. — Tiedättekö, hän
ei ole milloinkaan ennen toimeenpannut peli-iltaa. Ja päivällisten
jälkeen päälle päätteeksi. Toivon, että olisin voinut järjestää jotakin
itse, mutta kunhan tunnette alkuasukkaat paremmin, ymmärrätte, että
se on helpompaa Burra Sahibille kuin minulle. He tuntevat hänet —
he tietävät, ettei hänen kanssaan sovi leikkiä — minähän olen vielä
verraten outo täällä. Kenenkään ei tarvitse luullakaan tuntevansa
tätä maata, ennenkuin hän on oleskellut täällä parikymmentä vuotta.
Hei, äiti, tässä on päällystakkisi! Ajattele, millaisia erehdyksiä
ihminen sentään voi tehdä! Heti tänne tuloni jälkeen tarjosin eräälle
asianajajalle savukkeen. Jälkeenpäin sain tietää, että hän oli
lähettänyt apulaisensa basaareihin kertomaan siitä ja ilmoittamaan
kaikille oikeauskoisille, että heidän oli parasta kääntyä Vakil Mahomet
Alin puoleen, koska Ali oli muka hyvissä väleissä pormestarin kanssa.
Sen jälkeen olen oikeudessa kohdellut häntä niin asiallisesti kuin
suinkin. Se oli minulle opiksi ja toivoakseni hänelle myös.

— Eikö olisi paremmin opiksi, jos tarjoaisit kaikille asianajajille
savukkeen?

— Ehkä, mutta aikaa on vähän ja liha on heikko; Luulenpa, että tupakoin
mieluummin kerhossa omieni joukossa.

— Miksi ei noita asianajajia kutsuta kerhoon? kysyi neiti Quested
itsepäisesti.

Pääsy kielletty. Hän oli ystävällinen ja suopea ja näytti ymmärtävän
selvästi, miksi neiti Quested ei ymmärtänyt. Hän käsitti olleensa
samanlainen itsekin, mutta ei pitkää aikaa. Hän meni kuistille ja huusi
tiukasti. Hänen saisinsa vastasi, ja kääntämättä päätään Ronny käski
ajaa vaununsa esiin.

Rouva Moore, joka oli ikävystynyt kerhossa, vilkastui ulkoilmassa.
Hän katseli kuuta, joka kumotti kullankeltaisena purppuraisella
taivaalla. Englannissa kuu oli tuntunut hänestä kylmältä ja vieraalta,
mutta täällä se kääriytyi yön syliin maan ja kaikkien muiden tähtien
kanssa. Äkillinen tunne hänen ja taivaankappalten yhteydestä ja
sukulaisuudesta virtasi tuon vanhan naisen läpi kuin vesi säiliön
läpi, jättäen jälkeensä kummallisen raittiin viileyden. Hän ei
hyväksynyt »Kate-serkkua» eikä kansallishymniä, mutta niiden sävel
oli muuttunut uudeksi, samalla tavoin kuin cocktail ja sikarit olivat
muuttuneet näkymättömiksi kukiksi. Kun moskea tuli näkyviin pitkänä ja
latteakattoisena eräässä tien mutkassa, hän huudahti: — Kas tuonne minä
menin; kävin siellä!

‒ Oletko käynyt siellä? Milloin sitten? kysyi hänen poikansa.

— Väliajalla.

— Mutta, äiti, eihän sellainen sovi lainkaan.

— Eikö äidillekään? vastasi rouva Moore.

— Ei, Se ei todellakaan sovi tässä maassa. Se on vaarallista jo
käärmeidenkin vuoksi. Ne lähtevät tavallisesti liikkeelle iltaisin.

— Juuri niin sanoi nuori mieskin.

— Tämähän kuulostaa hyvin romanttiselta, sanoi neiti Quested, joka
oli tavattomasti kiintynyt rouva Mooreen ja iloitsi hänen pienestä
seikkailustaan. — Sinä kohtaat moskeassa nuoren miehen etkä mainitse
siitä minulle mitään.

— Aioin juuri kertoa siitä sinulle, Adela, kun jotakin tuli väliin, ja
sitten unhotin sen. Muistini alkaa jo huonontua.

— Oliko hän hauska?

Rouva istui hetkisen vaiti ja sanoi sitten: — Hyvin hauska.

— Kuka hän oli? kysyi Ronny.

— Lääkäri; en tiedä hänen nimeään.

— Lääkärikö? En tunne ketään nuorta lääkäriä täällä Chandraporessa.
Minkä näköinen hän oli?

— Melko lyhyt, pieniviiksinen ja vilkassilmäinen mies. Hän huusi
minulle jotakin kengistäni, ollessani moskean pimeimmässä osassa.
Siten pääsimme puheen alkuun. Hän luuli minun tulleen pyhäkköön kengät
jalassa, mutta onneksi olin muistanut tavan. Hän kertoi minulle
lapsistaan ja sitten palasimme yhdessä kerhoon. Hän sanoi tuntevansa
sinut hyvin.

‒ Kunpa vain olisit näyttänyt hänet minulle! En saa nyt päähäni, kuka
hän on.

— Hän ei tullut sisälle kerhoon. Hän sanoi, ettei hän saa.

— Silloin totuus paljastui Heaslopille ja hän huudahti: — Hyvä Jumala!
Ei suinkaan hän ollut muhamettilainen? Miksi ihmeessä et sanonut
puhutelleesi alkuasukasta? Olin aivan väärillä jäljillä.

— Muhamettilainen! Miten äärettömän kiinnostavaa! huudahti neiti
Quested. — Ronny, eikö tämä olekin juuri äitisi tapaista? Meidän
keskustellessamme, kuinka pääsisimme tuntemaan oikean Indian, hän menee
ja kohtaa; sen, ja unhottaa sitten kokonaan kokemuksensa.

Mutta Ronny oli hämillään. Äitinsä kuvauksesta hän oli luullut lääkäriä
nuoreksi Mugginsiksi Gangeksen toiselta puolen ja paljastanut kaikki
toverilliset tunteensa. Olipa tämä sekasotkua! Miksi äiti ei ollut
vihjaissut äänenpainollaankaan puhuvansa indialaisesta? Vihaisesti ja
diktaattorimaisesti hän alkoi kysellä häneltä: — Huusiko hän todellakin
sinulle moskeassa? Kuinka? Miten hävytöntä! Mitä hänellä itsellään oli
tekemistä siellä siihen aikaan? Ei, se ei ole heidän rukoushetkensä.
Tämän hän sanoi vastaukseksi neiti Questedille, joka oli hyvin
innoissaan seikkailusta. — Vai huusi hän sinulle jotakin kengistäsi.
Siinä tapauksessa se oli hävyttömyys. Vanha temppu! Toivon, ettet olisi
riisunut kenkiäsi.

— Ehkäpä se oli hävyttömyyttä, mutta mikään temppu se ei ollut, sanoi
rouva Moore. Indialainen oli vallan suunniltaan, kuulin sen hänen
äänestään. Mutta hän muuttui heti, kun vastasin hänelle.

— Sinun ei olisi pitänyt vastata.

— Mutta, kuulehan nyt, sanoi järkevä tyttö — etkö odottaisi vastausta
joltakin muhamettilaiselta, jos käskisit häntä ottamaan hatun päästä
kirkossa?

— Siinä on ero, äärettömän suuri ero, mutta te ette ymmärrä sitä.

‒ Tiedän, etten ymmärrä, mutta tahtoisin käsittää sen. Ole ystävällinen
ja selitä meille.

Heaslop toivoi, ettei Adela puuttuisi koko asiaan. Hänen äitinsä
ei merkinnyt niin paljon — hän oli vain huvimatkailija, tilapäinen
saattaja, joka palaisi Englantiin sulattamaan saamiaan vaikutelmia.
Mutta Adelaan nähden, joka aikoi jäädä pysyvästi maahan, oli
toisin; kävisi väsyttäväksi, jos hän joutuisi väärälle tolalle
alkuasukaskysymyksessä. Hilliten hevosia hän sanoi: — Tuolla on teidän
Gangeksenne.

Naisten huomio kääntyi toiselle taholle. Heidän edessään alhaalla
välähti näkyviin loistava valopilkku. Se ei ollut vettä eikä kuutamoa,
vaan kuin valkea kuhilas pimeyden viljapellolla. Heaslop kertoi heille,
että juuri siihen paikkaan oli muodostumassa uusi hiekkasärkkä ja
että tuo tumma kohta sen huipulla oli hiekkaa ja että ruumiit soluvat
sen sivu Benareksesta tahi niiden pitäisi solua, jos vain krokotiilit
jättäisivät ne rauhaan. — Tänne Chandraporeen saapuu hyvin vähän
ruumiita.

— Krokotiilejä siinäkin! Miten hirveätä! mumisi hänen äitinsä. Nuoret
vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät; heitä huvitti, kun vanha nainen
sai silloin tällöin pieniä pelonkohtauksia, ja niin oli sopusointu
heidän välilleen palautettu. Rouva Moore jatkoi: — Hirmuinen joki!
Ihmeellinen joki! — ja huokasi. Loiste alkoi jo himmentyä joko kuun
kulun tahi hiekan liikehtimisen vaikutuksesta; Pian olisi tuo loistava
kuhilas poissa ja vain pieni ympyrä, joka sekin muuttuisi, kimaltelisi
virtaavan tyhjyyden päällä. Naiset väittelivät, ryhtyisivätkö he
odottamaan muutosta vai ei. Mutta hiljaisuus oli jo tiessään ja hevoset
liikahtelivat malttamattomasti. Ajatellen hevosia he eivät jääneet
pitemmälti odottamaan, vaan ajoivat pormestarin huvilaan, missä neiti
Quested meni heti levolle rouva Mooren jutellessa hetkisen poikansa
kanssa.

Heaslop tahtoi kuulla enemmän tuosta muhamettilaisesta lääkäristä.
Hänen velvollisuuksiinsa kuului epäilyttävien kuljeksijain
ilmiantaminen; mies oli varmaankin ollut joku kurja puoskari, joka oli
lähtenyt liikkeelle basaareista. Kun rouva Moore kertoi miehellä...
olevan jotakin tekemistä Minto-sairaalassa, tunsi Heaslop huojennusta
ja sanoi, että sen miehen täytyi olla Aziz, ja että hänestä ei ollut
mitään pahaa sanottavana.

— Aziz, ihastuttava nimi!

— Keskustelit siis hänen kanssaan. Tuntuiko hän sinusta
suopeamieliseltä?

Tietämättä lainkaan, mitä kysymys tarkoitti, rouva Moore vastasi: —
Kyllä, heti ensi hetkestä.

— Tarkoitan vain ylimalkaisesti. Tekikö hän sellaisen vaikutuksen,
että hän sietää meitä — meitä raakoja valloittajia, piintyneitä
virkavaltaisia miehiä, yleensä meitä kaikkia?

— Kyllä, luulen niin, paitsi Callendareita. Hän ei hyväksynyt
Callendareita lainkaan.

— Vai niin, ja hänkö sanoi sen sinulle? Tämä tulee kiinnostamaan
majuria. Ihmettelenpä, mitä hän sillä tarkoitti.

— Ronny, Ronny, et suinkaan aio kertoa tätä majurille?

— Kyllä. Minun on yksinkertaisesti pakko.

— Mutta, hyvä lapsi —

— Jos majuri kuulee jonkun alkuasukas-apulaiseni morkkaavan minua,
kertoo hän siitä minulle.

— Mutta, hyvä lapsi, keskustelummehan oli yksityinen.

‒ Indiassa ei ole mikään yksityistä. Aziz tietää sen kyllä, niin ettei
sinun tarvitse olla huolissasi siitä. Hän tarkoitti jotakin sanoillaan.
Oma käsitykseni on, ettei hän puhunut totta.

— Miksi se ei olisi ollut totta?

— Hän moitti majuria vaikuttaakseen sinuun.

— Hyväinen aika, en ymmärrä nyt tarkoitustasi!

— Se on sivistyneiden alkuasukasten uusin temppu. Ennen vanhaan he
tavallisesti ryömivät, mutta nuorempi sukupolvi haluaa ilmaista
miehekkään riippumattomuutensa. He luulevat sen vaikuttavan paremmin.
Mutta pöyhkeillessään tahi ryömiessään alkuasukas kätkee aina jotakin
sanojensa taakse, ja ellei muuta, niin hän koettaa ainakin sokaista
kuuntelijan silmät. Heidän joukossaan on tietysti poikkeuksiakin.

— Oleskellessasi kotona et milloinkaan arvostellut ihmisiä noin.

— India ei ole koti, vastasi Heaslop melkein töykeästi, mutta
saadakseen äitinsä vakuutetuksi hän oli toistanut lauseparsia ja
väitteitä, joita hän oli kuullut vanhemmilta virkaveljiltään, eikä hän
senvuoksi tuntenut itseään oikein varmaksi. Kun hän sanoi: — Heidän
joukossaan on tietysti poikkeuksiakin, matki hän herra Furtonia, ja
»sokaista kuuntelijan silmät» oli majuri Callendarin omaisuutta.
Lauseparret tehosivat tavallisesti ja niitä käytettiinkin yleisesti
kerhossa, mutta rouva Moore oli taitava huomaamaan, milloin joku liehui
lainalentimillä, ja olisi voinut vaatia häntä mainitsemaan suoranaisia
esimerkkejä.

Mutta hän sanoi vain: — En voi kieltää, etteivät sanasi kuulosta
hyvin järkeviltä, mutta et saa missään tapauksessa kertoa majuri
Callendarille sanaakaan siitä, mitä minä nyt olen kertonut sinulle
tohtori Azizista.

Heaslop tunsi olevansa uskoton omaa luokkaansa kohtaan, mutta lupasi
kuitenkin ja lisäsi: — Vastapalvelukseksi pitää sinun luvata, ettet
puhu Adelalle mitään Azizista.

— Enkö saisi puhua hänestä? Miksi en?

— Nyt palaat jälleen samaan asiaan, äiti. En voi todellakaan selittää
sinulle kaikkea. En tahdo, että Adela tulee levottomaksi, siinä kaikki.
Hän saattaa ruveta miettimään, kohtelemmeko me alkuasukkaita oikein ja
muita samanlaisia jonninjoutavia asioita.

— Mutta hän matkusti tänne juuri senvuoksi. Me keskustelimme kaikesta
laivassa ja meillä oli siitä oikein pitkä keskustelu astuessamme maihin
Adenissa. Hän tuntee sinut leikissä, mutta ei työssä, kuten hän sanoo,
ja hän halusi tulla tänne katselemaan hieman ympärilleen, ennenkuin hän
tekee lopullisen päätöksensä — ja ennenkuin sinäkään teet sen. Hän on
hyvin järkevä tyttö.

— Tiedän sen, Heaslop sanoi alakuloisesti.

Hänen äänensä hieman levoton sävy saattoi hänen äitinsä ajattelemaan,
että hän oli yhä vielä tuollainen pieni poika, jonka täytyi saada
omakseen haluamansa kapine, minkävuoksi hän lupasikin täyttää hänen
pyyntönsä. He sanoivat toisilleen hyvää yötä suudellen toisiaan.

Mutta Heaslop ei ollut kieltänyt äitiään ajattelemasta Azizia
ja äiti muistelikin häntä mennessään huoneeseensa. Hän ajatteli
uudestaan kohtausta moskeassa pojan selitysten valossa nähdäkseen,
kenen saama vaikutelma oli oikea. Niin, sitä saattoi kyllä pitää
vastenmielisenäkin. Lääkäri oli aloittanut moittimalla häntä, oli
ensin sanonut rouva Callendaria hauskaksi, mutta muuttanutkin sitten
arvosteluaan, kun oli tuntenut lujaa maata jalkojensa alla. Hän oli
kertonut vaikeroiden suruistaan, poikennut lukemattomia kertoja toiseen
äänilajiin puhuessaan samasta asiasta, ollut epäluotettava, kyseliäs
ja kerskaileva. Niin, se oli aivan totta, mutta millaisen väärän kuvan
se antoikaan miehestä; se, mikä oli olennaista hänessä, oli lyöty
kuoliaaksi.

Ripustaessaan päällystakkiaan naulaan hän huomasi pienen ampiaisen
istuutuneen naulan päähän. Hän oli oppinut tuntemaan tuon ampiaisen
tahi sen sukulaiset päivän kuluessa. Ne eivät olleet samanlaisia kuin
englantilaiset ampiaiset, näillä oli pitkät keltaiset jalat. Ehkä
ampiainen luuli naulaa oksaksi — indialaiset eläimet eivät osaa erottaa
rakennusten sisäpuolta ulkopuolesta. Yöperhoset, rotat, linnut ja
hyönteiset rakentavat pesänsä yhtä hyvin sisälle kuin uloskin; rakennus
on niille ikuisen viidakon luonnollinen kasvi. Tuossa se riippui
nukkuen, shakaalien ulvoessa kiihkeästi kedoilla ja niiden haukunnan
sekautuessa rumpujen pärinään.

— Pieni ystäväni, rouva Moore sanoi ampiaiselle. Se ei herännyt, mutta
hänen äänensä liehui ulos ja lisäsi yön hämminkiä.




IV


Piiripäällikkö piti sanansa. Seuraavana päivänä hän lähetti
kutsukortteja useimmille paikkakunnan indialaisille herrasmiehille
ilmoittaen ottavansa heidät vastaan kerhon puutarhassa ensi tiistaina
viiden ja seitsemän välillä ja että rouva Turton toivottaisi mielellään
tervetulleiksi kaikki ne heidän perheittensä naiset, jotka eivät välitä
purdahnista [purdah, väliverho, joka indial. talossa erottaa naisten
osaston]. Hänen tekonsa aiheutti suuren hälinän ja siitä keskusteltiin
eri piireissä.

— Tämä tapahtuu maaherran määräyksestä, kuului Mahomet Alin selitys.
— Turton ei tekisi sitä milloinkaan, ellei hänen olisi pakko. Nuo
korkeammat virkamiehet ovat toisenlaisia, he ovat myötämielisiä meille,
varakuningaskin, ja he vaativat, että meitä on kohdeltava oikein. Mutta
he tulevat tänne niin harvoin ja asuvat niin kaukana täältä. Kuitenkin —

— Hyvähän on tuntea myötämielisyyttä matkojen päästä, sanoi muuan
parrakas vanha herra. — Minä annan enemmän arvoa ystävälliselle
sanalle, joka kuiskataan korvaani. Herra Turton on lausunut sen syystä
tai toisesta. Hän puhuu ja me kuuntelemme. En ymmärrä, miksi meidän
pitäisi väitellä asiasta sen pitemmälti. Lopuksi hän toisti muutamia
koraanin lauseita.

— Kaikilla ei ole teidän lempeää luonnottanne, Nawab Bahadur
[kunnianimi indialaisten keskuudessa], eikä teidän oppineisuuttanne.

— Maaherra saattaa olla hyvä ystäväni, mutta minä en aiheutakaan
hänelle minkäänlaisia huolia. Kuinka voitte, Nawab Bahadur? —
Kiitoksia, mainiosti, sir Gilbert. Kuinka itse voitte? — Ja sillä siitä
on päästy. Mutta minä voin olla herra Turtonin silmätikkuna, ja jos hän
kutsuu minut, otan kutsun vastaan. Aion matkustaa tänne Dilkushasta
juuri senvuoksi, vaikka minun silloin täytyykin lykätä toisia asioita
tuonnemmaksi.

— Tulette menettämään arvokkaisuutenne, sanoi äkkiä muuan pieni tumma
herra.

Kaikki liikahtivat paheksuvasti. Kuka olikaan tämä sivistymätön
nousukas, joka uskalsi arvostella piirikunnan rikkainta tilanomistajaa?
Vaikka Mahomet Ali olikin samaa mieltä nousukkaan kanssa, katsoi hän
velvollisuudekseen vastustaa häntä. — Herra Ram Chand! hän sanoi
kumartaen jäykästi kädet lanteilla.

— Herra Mahomet Ali!

— Herra Ram Chand, Nawab Bahadur osaa varmasti päättää ilman teidän
arvosteluannekin, mikä sopii hänen arvolleen.

— En luule lainkaan menettäväni arvokkaisuuttani, sanoi Nawab
Bahadur Ram Chandille hyvin ystävällisesti, sillä hän huomasi
miehen käyttäytyneen epäkohteliaasti, ja tahtoi pelastaa hänet
seurauksilta. Hän oli hetkisen aikonut sanoa: »Luulen kylläkin
menettäväni arvokkaisuuteni», mutta oli hylännyt sen, koska se ei ollut
kohteliasta puhetta. — Miten se vahingoittaisi arvokkaisuuttamme? En
todellakaan käsitä. Kutsuhan on laadittu hyvin kohteliaaseen muotoon.
— Kun hän tunsi, ettei hän voinut tasoittaa tämän enempää itsensä
ja kuulijoittensa välistä yhteiskunnallista juopaa, hän lähetti
hienosti puetun pojanpoikansa, joka oli hänen seuralaisenaan, hakemaan
vaunuja. Kun ne ajoivat esiin, hän toisti kaiken sanomansa, vaikkakin
pitkäveteisemmin, ja lopetti: — Tapaamme tiistaina, hyvät herrat.
Toivon silloin kohtaavani teidät kaikki kerhon puutarhassa.

Tämä lausunto merkitsi paljon. Nawab Bahadur oli rikas tilanomistaja,
hyväntahtoinen, huomattu mies. Maakunnan kaikki kansankerrokset
kunnioittivat häntä suuresti. Hän oli rehellinen vihollinen ja vilpitön
ystävä, ja hänen vieraanvaraisuutensa oli tullut sananparreksi.
»Lahjoita äläkä lainaa, sillä kuka kiittää sinua siitä kuolemasi
jälkeen», oli hänen mielilauseensa. Rikkaana kuoleminen oli hänen
mielestään epärehellistä. Kun tällainen mies alistui viidenkolmatta
mailin pituiseen automatkaan saadakseen puristaa piiripäällikön kättä,
alkoi juhla näyttää toisenlaiselta. Sillä hän ei ollut muutamien
huomattavien herrojen kaltainen, jotka lupauduttuaan tulemaan
pettävätkin toiset viime hetkessä ja antavat pikkukalojen räpistellä
verkossa. Jos hän sanoi tulevansa, ei hän milloinkaan pettänyt niitä,
jotka luottivat häneen. Kaikki ne herrat, joiden kanssa hän oli
keskustellut, kehoittivat nyt toisiaan menemään kutsuihin, vaikka he
sydämessään olivatkin vakuutettuja siitä, että hänen neuvonsa oli tyhmä.

Hän oli puhunut oikeussalin viereisessä pienessä huoneessa, jossa
asianajajat odottivat asiakkaitaan. Ja asiakkaat puolestaan odottivat
ulkona tomuisella kadulla. He eivät olleet saaneet minkäänlaisia
kutsukortteja herra Turtonilta. Ja heidänkin takanaan oli piirejä —
väkeä, jolla ei ollut yllään muuta kuin lanteiden ympärille kierretty
vaatekappale, väkeä, jolla ei ollut edes sitäkään ja joka kulutti
aikaansa lyömällä paria keppiä yhteen tulipunaisen nuken edessä —
ihmissuku, joka eli elämäänsä kaukana kaikesta siitä, minkä sivistynyt
ihminen voi käsittää, kunnes ei mikään inhimillinen kutsu voinut enää
saavuttaa sitä.

Ehkä kaikkien kutsujen täytyykin tulla taivaasta, ehkä ihmiset
tekevätkin turhaa työtä koettaessaan toteuttaa yhteenkuuluvaisuuden
aatetta, koska he yrityksillään vain laajentavat juopaa. Niin
ajattelivat kaikissa tapauksissa vanha herra Graysford ja nuori herra
Sorley, nuo alttiit lähetyssaarnaajat, jotka asuivat teurastamoiden
takana, matkustivat aina kolmannessa luokassa eivätkä tulleet
milloinkaan kerhoon. Isämme huoneessa on monta asuinsijaa, he
opettivat, ja vain siellä voidaan ihmiskunnan yhteensoveltumattomat
vastakohdat toivottaa tervetulleiksi ja suoda niille huojennusta.
Sen kuistilta eivät palvelijat aja pois ketään, olipa hän musta
tahi valkoinen, eikä ulkopuolelle tarvitse jäädä kenenkään, joka
vain lähestyy rakastavin sydämin. Ja miksi pitäisi jumalallisen
vieraanvaraisuuden loppua tähänkään? Ajatelkaahan esimerkiksi apinoita.
Eikö siellä voisi olla sijaa apinoillekin? Vanha herra Graysford
sanoi ei, mutta nuori Sorley, joka oli vapaamielinen, sanoi kyllä.
Hän ei tiennyt mitään syytä, miksi eivät apinat saisi vastaavaa
osaansa autuudesta, ja hän pani tästä kysymyksestä toimeen suopeita
väittelytilaisuuksia hinduystäviensä kanssa. Entä shakaalit sitten?
Ne tuntuivat totta puhuen melko vastenmielisiltä herra Sorleystäkin,
mutta hän myönsi sentään, että koska Jumalan armo on rajaton, voi
se ehkä hyvinkin ulottua kaikkiin nisäkkäisiin. Entä ampiaiset?
Hän kävi epävarmaksi, kun tuli puhe ampiaisista, ja tahtoi vaihtaa
puheenaihetta. Entä appelsiinit, kaktukset, kristallit, savi ja kaikki
herra Sorleyn sisässä vilisevät bakteerit? Ei, ei, se oli jo liian
pitkälle menemistä!




V


Peli-iltaa ei voitu sanoa onnistuneeksi — ei ainakaan siinä
merkityksessä, mitä rouva Mooren ja neiti Questedin oli tapana sanoa
onnistuneeksi. He tulivat varhain, koska juhla oli toimeenpantu
heidän kunniakseen, mutta useimmat indialaiset vieraat olivat tulleet
vielä aikaisemmin ja seisoivat nyt toimettomina yhdessä ryhmässä
verkkopallokenttien takana.

— Kello on vasta vähän yli viiden, sanoi rouva Turton. — Mieheni
tulee virastosta hetkisen kuluttua ja panee kaiken alkuun. En ymmärrä
lainkaan, mitä meidän pitää tehdä. Meillä ei ole milloinkaan ennen
ollut tällaista illanviettoa kerhossa. Herra Heaslop, aiotteko panna
toimeen tällaisia kutsuja minun kuoltuani? Tämä on jotakin sellaista,
joka saisi vanhan ajan Burra Sahibit kääntymään haudoissaan.

Ronny nauroi kunnioittavasti. — Sinähän halusit jotakin silmääkiehtovaa
ja nyt olemme hankkineet sinulle sellaista, huomautti hän neiti
Questedille. — Mutta sinusta nuo hellehattuun ja säärystimiin
arjalaiset veljet näyttävät?

Ei kumpikaan nainen vastannut mitään, hieman ikävystyneinä
verkkopallokentän toiselle puolen. Ei, tuo ei ollut lainkaan
silmääkiehtovaa; kun Itä luopuu vuosisataisesta komeudestaan, laskeutuu
se laaksoon, jonka loppua ei näy.

— Meidän pitää ennen kaikkea muistaa, ettei kukaan tänne saapunut
merkitse mitään, koska sellaiset eivät tule tänne, jotka merkitsisivät
jotakin. Vai mitä, rouva Turton?

— Aivan niin, tuo uhkea nainen sanoi nojautuen taaksepäin. Hän
»varustautui», kuten hän sanoi — ei kuitenkaan minkään sellaisen
varalta, joka tulisi tapahtumaan tänä iltana tahi tällä viikolla, vaan
ajatellen epämääräistä tulevaisuuden tapausta, jolloin joku korkea
virkamies saapuisi arvostelemaan hänen yhteiskunnallista suuruuttaan.
Julkisesti esiintyessään hän useimmiten oli juuri tällainen, ylhäisen
pidättyväinen.

Saatuaan lisää varmuutta hänen kannatuksestaan Ronny jatkoi: — Jos
syttyisi kapina, eivät sivistyneet indialaiset hyödyttäisi meitä
ensinkään, minkävuoksi heidän voittamistaan puolellemme ei kannata
lainkaan koettaakaan, koska he eivät merkitse mitään. Useimmat noista
miehistä, jotka nyt näette täällä, ovat kapinallisia sydämessään, ja
loput juoksisivat ja huutaisivat toisten mukana. Mutta maanviljelijät
— se on kokonaan toinen juttu. Mutta nuo tuolla — älkää kuvitelkokaan
heidän edustavan Indiaa.

Hän viittasi aukion takaa näkyvään tummaan ryhmään; siellä näkyi
välähdyksiä silmälasien takaa tahi joku raapaisi kengällään ikäänkuin
tuntien, että heitä halveksittiin. Eurooppalaiset vaatteet olivat
levinneet kuin spitali. Harvat olivat mukaantuneet kokonaan, mutta
kukaan ei ollut jäänyt tartunnasta osattomaksi. Oli hiljaista aukion
molemmin puolin Ronnyn lopettaessa puheensa; vihdoin liittyi muutamia
englantilaisia naisia ryhmään, mutta heidän sanansa tuntuivat
haihtuvan heti, kun ne lausuttiin. Muutamia haarahaukkoja liiteli
hitaasti taivaalla, niiden yläpuolella leijaili suuri korppikotka, ja
läpikuultava taivas heijasti väräjämätöntä valoaan kaikkialle.

Keskusteltiin »Kate-serkusta».

He olivat koettaneet saada esille näyttämöllä oman suhtautumisensa
elämään ja pukeutua keskiluokan englantilaisten tapaan, jollaisia he
todellisuudessa olivat. Ensi vuonna he esittäisivät »Tie onneen» tahi
»Henkivartijat»-nimisen näytelmän. Lukuunottamatta tätä vuosittaista
partioretkeä, he antoivat kirjallisuuden olla jokseenkin rauhassa.
Miehillä ei ollut aikaa syventyä siihen eivätkä naiset ryhtyneet
mihinkään, mitä he eivät voineet tehdä yhdessä miesten kanssa. Heidän
tietämättömyytensä kaunotaiteista oli merkille pantava, eivätkä
he laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta huomauttaakseen siitä
toisilleen. Oli sopimatonta puhua indialaisista, sentähden että se
kuului ammattiin, ja vielä vähemmän taiteesta, ja Ronny oli vaientanut
äitinsä, kun tämä oli kysynyt hänen viuluaan; viulu oli melkein kuin
häpeäpilkku eikä missään tapauksessa soitin, josta saattoi puhua
julkisesti. Rouva Moore pani merkille, kuinka suvaitsevaisiksi ja
sovinnaisiksi hänen arvostelunsa olivat muuttuneet; kun he kauan aikaa
sitten olivat nähneet »Kate-serkun» Englannissa, oli Ronny halveksinut
sitä, mutta nyt hän väitti sitä hyväksi ollakseen loukkaamatta
kenenkään tunteita.

Paikkakunnan lehdessä oli kyllä ollut »moittiva arvostelu, sellainen,
jota ei kukaan valkoinen mies olisi voinut kirjoittaa», kuten rouva
Lesley sanoi. Näytelmää kiitettiin luonnollisesti yhtä paljon kuin sen
näyttämölleasetusta ja näyttelemistäkin, mutta arvostelussa oli ollut
seuraava lause: »Neiti Derek, joka muuten sopi ihastuttavasti osaansa,
oli nähtävästi kokematon ja unhotti silloin tällöin vuorosanansa». Tätä
rehellisen arvostelun heikkoa yritystä oli pidetty hyvin loukkaavana.
Neiti Derek, joka oli paatunut, ei kylläkään ollut valittanut, mutta
sitä enemmän hänen ystävänsä. Neiti Derek ei kuulunut Chandraporen
siirtokunnan asukkaisiin. Hän oli tullut vierailemaan pariksi viikoksi
poliisipäällikön, McBryden, luo ja täyttänyt kiltisti yhteisnäyttelyyn
viime hetkessä ilmestyneen aukon. Kuinka kaunis muisto hänelle nyt
jäisikään heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta!

— Työhön, Mary, työhön! huudahti piiripäällikkö taputtaen vaimoaan
olkapäähän ratsuruoskallaan.

Rouva Turton nousi vastahakoisesti. — Mitä minun oikeastaan pitää
tehdä? Ah noita purdahn-naisia! Luulin varmasti, ettei ainoakaan heistä
tulisi tänne.

Pieni ryhmä indialaisia naisia oli kokoontunut puutarhaan vaatimattoman
huvimajan läheisyyteen, minne ujoimmat olivat jo paenneet. Muut
seisoivat selin seurueeseen kääpiöpuuryhmän varjossa. Jonkun matkan
päässä heistä seisoivat heidän miehiset sukulaisensa pitäen silmällä
tätä uhkayritystä.

— Minun mielestäni heidän pitäisi tulla tänne minun luokseni.

— Tule nyt vain, Mary. Älä ole hermostunut.

— Kieltäydyn tervehtimästä miehiä kädestä, paitsi Nawab Bahaduria.

— Keitä siellä nyt oikeastaan onkaan? Hän tarkasteli ryhmää. — Hm, hm,
melkein kaikki ne, joita voitiin odottaakin. Luulen tietäväni, miksi
kukin on saapunut tänne. Tuo ajattelee välikirjaa ja tuo haluaa saada
minut oikealle puolelleen Mohurram juhlassa [Mohurram, muhamettilaisten
uskonnollisia juhlia]. Tuolla on tähtientutkija, joka ei tahtonut ottaa
osaa kunnallistaen rakennuskustannuksiin, ja tuolla tuo parsilainen,
ja tuo on — halloo, kas niin — aivan keskelle runkoruusuryhmää. Veti
vasemmasta ohjaksesta aikoessaan vetää oikeasta. Kuten tavallisesti!

— Heille ei olisi milloinkaan pitänyt antaa lupaa ajaa pihalle,
koska se ei ole lainkaan hyväksi heille, sanoi rouva Turton, joka
vihdoinkin oli alkanut lähestyä huvihuonetta rouva Mooren, neiti
Questedin ja rottakoiransa seuraamana. — En ymmärrä lainkaan, miksi he
ovat tulleet. He inhoavat tällaista yhtä paljon kuin mekin. Kysykää
vain rouva McBrydeltä. Hänen miehensä pakotti hänet toimeenpanemaan
purdahnkutsuja, kunnes hän teki lakon.

— Tämä ei ole mikään purdahnkutsu, oikaisi neiti Quested.

— Vai ei! kuului halveksiva vastaus.

— Olkaa ystävällinen ja ilmoittakaa meille, keitä nämä naiset ovat,
pyysi rouva Moore.

— Te olette heitä etevämpiä joka suhteessa. Älkää unhottako sitä. Te
olette kaikkia indialaisia etevämpiä, paitsi paria kolmea kuningatarta,
jotka ovat teidän vertaisianne.

Hän meni tervehtimään ryhmää toivottaen naiset muutamin urdulaisin
sanoin tervetulleiksi. Hän oli opetellut kieltä, mutta vain siinä
tarkoituksessa, että voisi puhutella palvelijoita, minkävuoksi
hän ei tuntenutkaan kohteliaampia sanontatapoja ja tiesi vain
teonsanojen imperatiivimuodot. Lopetettuaan lyhyen puheensa hän kysyi
seuralaisiltaan: — Onko tämä sellaista, mitä olitte odottaneet?

— Olkaa ystävällinen ja sanokaa näille naisille minun toivovan, että
osaisin puhua heidän kieltään, ja ilmoittakaa, että me vasta äskettäin
olemme saapuneet heidän maahansa.

— Ehkä me sentään osaamme hieman teidän kieltänne, sanoi muuan nainen.

— Miten hullunkurista, hän ymmärtää! sanoi rouva Turton.

— Eastborne, Piccadilly, High Park Corner, sanoi eräs toinen nainen.

— Niin, he osaavat englanninkieltä.

— Mutta nythän voimme keskustella; miten hauskaa! Adela huudahti
vilkastuen.

— Hän tuntee Pariisinkin, huomautti eräs katselija.

— He matkustivat ehkä Pariisin kautta tullessaan tänne, sanoi rouva
Turton ikäänkuin olisi kuvaillut muuttolintujen matkoja. Hänen
käytöksensä oli muuttunut vieläkin hillitymmäksi hänen huomattuaan
muutamien ryhmän naisten eurooppalaistuneen niin, että he ehkä voisivat
ruveta arvostelemaan häntä.

— Tuo pienempi nainen on vaimoni, rouva Bhattacharya, selitti
katselija. — Tuo pitempi taasen on sisareni, rouva Das.

Molemmat naiset suoristautuivat ja hymyilivät. Heidän liikkeissään
oli jotakin kummallisen epävarmaa, aivan kuin he olisivat etsineet
jotakin uutta kaavaa, jonka hankkimisessa ei Itä eikä Länsi voinut
auttaa heitä. Kun rouva Bhattacharyan mies puhui, kääntyi vaimo syrjään
hänestä, mutta mies ei välittänyt lainkaan siitä, että vaimo katseli
muita miehiä. Sanoaksemme totuuden, kaikki naiset olivat epävarmoja,
kyyristyivät maahan ja suoristautuivat jälleen, nauraa hihittivät
ja tekivät pieniä anteeksipyytäviä ja kauhistuneita liikkeitä
kaikesta, mitä sanottiin, milloin hyväillen, milloin taas paeten
rottakoiraa. Neiti Quested oli nyt saanut ikävöimänsä tilaisuuden;
hänellä oli myötämielisiä indialaisia edessään ja hän koetti taivuttaa
heitä puhumaan, mutta epäonnistui ja sai turhaan hyökkäillä tätä
kohteliaisuuden kaikuvaa muuria vastaan. Kaikki, mitä hän sanoi,
aiheutti anteeksipyytävän muminan, joka muuttui sulaksi osanotoksi, kun
hän pudotti nenäliinansa. Hän koetti olla tekemättä mitään saadakseen
nähdä, mitä se vaikuttaisi, mutta silloin eivät vieraatkaan tehneet
mitään. Rouva Moorella oli yhtä vähän menestystä. Rouva Turton odotti
heitä pidättyväisenä; hän oli tiennyt jo alusta alkaen, millainen
sekasotku tästä kaikesta tulisi.

Kun he sanoivat hyvästi, juolahti jotakin rouva Mooren mieleen
ja hän sanoi rouva Bhattacharyalle, jonka kasvoista hän piti: —
Sallisittekohan meidän tulla vierailulle luoksenne jonakin päivänä?

— Milloin sitten? kysyi rouva kumartuen ihastuttavasti eteenpäin.

— Milloin teille vain sopii.

— Kaikki päivät ovat sopivia.

— Sopiiko torstaikin?

— Vallan mainiosti.

— Iloitsemme suuresti siitä, koska se on meistä todellakin hauskaa.
Mihin aikaan?

— Milloin vain.

— Sanokaa, milloin sopisi parhaiten. Me olemme täydellisiä muukalaisia
teidän maassanne. Emme tiedä lainkaan, milloin otatte vastaan, sanoi
neiti Quested.

Ei rouva Bhattacharyakaan näyttänyt olevan siitä selvillä. Hänen
viittauksensa vihjasivat siihen, että hän siitä alkaen, kun torstait
luotiin, oli tiennyt englantilaisten naisten tulevan vierailulle hänen
luokseen jonakin torstaina, ja oli senvuoksi aina kotona sinä päivänä.
Kaikki ihastutti eikä mikään kummastuttanut häntä. Hän lisäsi: — Me
matkustamme Kalkuttaan tänään.

— Niinkö? huudahti Adela, huomaamatta ensin ristiriitaa. Mutta sitten
hän sanoi: — Ah, mutta jos me tulemme, olette te matkustaneet!

— Rouva Bhattacharya ei väittänyt vastaan. Mutta hänen miehensä huusi
paikaltaan: — Niin, niin, teidän pitää tulla torstaina!

— Mutta tehän olette silloin Kalkutassa.

— Emmekä ole. Hän sanoi jotakin nopeasti bengaalin kielellä vaimolleen.
— Odotamme teitä torstaina.

— Niin, torstaina, toisti nainen.

— Ettehän vain aio meidän vuoksemme lykätä matkaanne tuonnemmaksi?
huudahti rouva Moore.

— Emme suinkaan. Emme ole sellaisia ihmisiä. Mies nauroi.

— Mutta luulen teidän sittenkin peruuttaneen matkanne. Olen siitä kovin
pahoillani.

Kaikki nauroivat nyt, huomaamatta kuitenkaan lainkaan sitä, että
olivat menetelleet kömpelösti. Seurasi loppumaton väittely, jonka
kuluessa rouva Turton hymyili itsekseen ja peräytyi omiensa luo.
Sovittiin lopuksi, että he tulisivat torstaina, mutta varhain aamulla,
häiritäkseen mahdollisimman vähän Bhattacharyain suunnitelmia.
Herra Bhattacharya lupasi lähettää vaununsa hakemaan heitä ja
palvelijan näyttämään heille tietä. He sanoivat jäähyväiset ladellen
kohteliaisuuksia ja hymyillen, ja kolme naista, jotka eivät tähän
saakka olleet ottaneet lainkaan osaa keskusteluun, pyrähti äkkiä esille
huvimajasta kuin kolme ihmeellisen väristä pääskystä ja kumarsi heille.

Sillä aikaa oli piiripäällikkökin tehnyt kierroksensa. Hän lausui
ystävällisiä huomautuksia ja muutamia leikillisiä sanoja, joille
taputettiin innostuneesti käsiä, mutta hän tiesi jotakin epäedullista
melkein jokaisesta vieraastaan ja esiintyi senvuoksi mahtavasti.
Elleivät he olleet pelanneet väärin, olivat he tehneet jotakin muuta
moitittavaa, ja nekin, joissa ei ollut mitään vikaa, halusivat hankkia
itselleen joitakin etuja häneltä. Hän arveli, että tällainen pelierä
saisi aikaan enemmän hyötyä kuin pahaa; muuten hän ei olisi pannut
sitä toimeenkaan, mutta hänellä ei ollut minkäänlaisia harhaluuloja ja
hän peräytyikin juuri oikeaan aikaan aukion englantilaiselle puolelle.
Hänen jättämänsä vaikutelmat vaihtelivat. Monet vieraat, erittäinkin
vaatimattomammat ja vähemmän englantilaistuneet, olivat vilpittömän
kiitollisia. Joutuminen niin korkean virkamiehen puhuteltavaksi
oli häviämätön aarre. He eivät välittäneet lainkaan siitä, kuinka
kauan he saivat seisoa, tai kuinka vähän tapahtui, ja kun kello löi
seitsemän, oli heidän poistuttava. Nawab Bahadur oli välinpitämätön
omasta puolestaan siitä huomiosta, joka tuli hänen osakseen, mutta
liikutettu siitä vilpittömästä ystävyydestä, jonka oli täytynyt
olla syynä kutsuun. Hän tunsi vaikeudet. Hamidullahinkin mielestä
piiripäällikkö oli suoriutunut hyvin tehtävästään, mutta toiset, kuten
Mahomet Alikin, olivat kyynillisiä, koska he olivat varmoja siitä, että
Turton oli toimeenpannut kutsut esimiestensä määräyksestä. Heitä kalvoi
koko ajan voimaton raivo, joka tarttui muutamiin muihinkin, jotka
olivat taipuvaisia katselemaan asioita terveemmältä näkökannalta. Ja
kuitenkin iloitsi Mahomet Alikin tulostaan. Pyhätöt ovat houkuttelevia
erittäinkin silloin, kun ne harvoin avataan, ja häntä huvitti
tarkastella englantilaisen kerhon juhlamenoja, voidakseen sitten
jälkeenpäin pilkata niitä ystäviensä kuullen.

Turtonin jälkeen täytti virkamiehistä parhaiten velvollisuutensa
pienen maakuntaopiston rehtori, herra Fielding. Hän tunsi hyvin vähän
maakuntaa ja vielä vähemmän sen asukkaita, minkävuoksi hän ei ollutkaan
niin kyynillinen kuin muut. Nuorekkaana ja iloisena hän kulki joukossa,
peuhasi ja teki lukemattomia erehdyksiä, joita hänen oppilaittensa
vanhemmat koettivat silotella, koska hän oli heidän suosiossaan.
Kun virvokkeita tarjottiin, ei hän palannutkaan englantilaisten
puolelle, vaan poltti suunsa indialaisilla herneillä eli gramilla.
Hän jutteli kaikkien kanssa ja söi kaikkea. Muun merkillisen lisäksi
hän kuuli noiden vasta Englannista saapuneiden naisten saavuttaneen
suuren menestyksen ja että heidän kohtelias pyyntönsä päästä rouva
Bhattacharyan vieraiksi ei ollut miellyttänyt ainoastaan rouvaa,
vaan kaikkia muitakin indialaisia, jotka olivat kuulleet puhuttavan
siitä. Se tuntui mieluisalta herra Fieldingistäkin. Hän tuskin tunsi
noita äsken saapuneita naisia, mutta päätti kuitenkin kertoa heille,
millaisen mielihyvän he ystävällisyydellään olivat valmistaneet
indialaisille.

Hän tapasi nuoremman heistä yksinään. Hän seisoi katsellen kaktusaidan
raosta kaukaisia Marabar-vuoria, jotka näyttivät siirtyneen lähemmäksi
auringon laskiessa. Fielding kertoi uutisensa hänelle ja hän oli siitä
niin iloinen ja kiitteli Fieldingiä niin sydämellisesti, että tämä
kutsui hänet ja toisen naisen kotiinsa teelle.

— Tulen hyvin mielelläni ja varmasti rouva Moorekin tulee.

— Elän melkein erakon tapaan.

— Sellainen elämä lienee ehkä edullisinta tällaisessa paikassa.

— Opetustyöni ja muiden toimieni takia voin vain harvoin käydä täällä
kerhossa.

— Tiedän sen, emmekä me milloinkaan tule alas täältä. Kadehdin teitä,
koska saatte elää indialaisten parissa.

— Tahtoisitteko mielellänne tutustua pariin kolmeen heistä?

— Hirveän mielelläni; sitähän juuri kaipaankin. Nämä kutsut
harmittavat minua ja tekevät minut niin alakuloiseksi. Maanmieheni
täällä ovat luullakseni mielettömiä. On hullutusta kutsua vieraita ja
kohdella heitä sitten töykeästi. Te ja herra Turton ja mahdollisesti
herra McBryde olette ainoat, jotka ovat käyttäytyneet jokseenkin
kohteliaasti, mutta noiden toisten käytös hävettää minua ja tilanne
näyttää muuttuvan vain pahemmaksi.

Niin kävikin. Englantilaiset miehet olivat aikoneet käyttäytyä
paremmin, mutta sen olivat estäneet heidän naisensa, joita heidän piti
palvella, tarjoilla heille teetä, neuvoa heille koirien kasvattamista
ja niin edespäin. Kun verkkopalloilu alkoi, tuli välimuuri
ylipääsemättömäksi. Oli aiottu panna toimeen muutamia Idän ja Lännen
välisiä otteluita, mutta ne unhotettiin, ja tavalliset kerhojoukkueet
ottivat kentät haltuunsa. Fieldingiäkin harmitti tämä, mutta hän
ei sanonut sitä tytölle, koska hänestä tytön lausunto oli tuntunut
jollakin tavalla teoreettiselta. — Kiinnostaako teitä indialainen
musiikki? hän kysyi. Yliopistossa oli muuan vanha opettaja, joka osasi
laulaa.

-— Ah, tahtoisin niin mielelläni kuunnella sitä! Tunnetteko tohtori
Azizin?

— Minä sekä tunnen hänet että en tunne. Tahtoisitteko, että kutsuisin
hänetkin?

— Rouva Moore pitää häntä hyvin miellyttävänä miehenä.

— Mainiota, neiti Quested! Sopiiko teille torstaina?

— Kyllä. Saman päivän aamuna aiomme käydä vierailulla tuon indialaisen
rouvan luona. Torstait ovat aina hauskoja päiviä.

— En pyydä pormestaria tulemaan mukaan. Tiedän, ettei hän kuitenkaan
pääse siihen aikaan.

— Ronnylla on aina niin paljon tehtävää, vastasi neiti Quested
katsellen kukkuloita. Ne muuttuivat äkkiä niin ihmeellisiksi. Mutta
hän ei voinut nähdä niitä. Kuva hänen elämästään naimisissa olevana
naisena ilmestyi kuin ikkunaluukku hänen eteensä peittäen vuoret
näkyvistä. Hän ja Ronny kävisivät täällä kerhossa tällä tavalla joka
iltapäivä ja ajaisivat sitten kotiinsa pukeutumaan. Heidän pitäisi
seurustella Lesleyn ja Callendarien, Turtonien ja Burtonien kanssa,
kutsua heidät luokseen ja käydä heidän luonaan, oikean Indian liukuessa
huomaamatta ohi. Värit olisivat vain jäljellä — kirjavan komea
lintumaailma aikaisin aamulla, valkoiset turbaanit, tulipunaiset tahi
siniset epäjumalankuvat — ja elämä jatkuisi niin kauan kuin väkeä olisi
basaareissa ja kylpijöitä vesilammikoissa. Hän saisi katsella kaikkea
tätä korkeista ajopeleistään. Mutta se voima, joka vaikutti värien ja
elämän takana, pakenisi häntä vielä perusteellisemmin kuin nyt. Hän
saisi aina katsella Indiaa kuin koruvyöhykettä, saamatta milloinkaan
tutustua sen henkeen; hän otaksui rouva Mooren nähneen vilahduksen
juuri tästä hengestä.

Ja kävi kuten hän oli ajatellutkin. He läksivät kerhosta viiden
minuutin kuluttua ja sitten he pukeutuivat ja päivällisille saapuivat
neiti Derek ja McBrydet, ja ateriaksi tarjottiin Juliennelientä,
jossa uiskenteli tykinluodin kokoisia pyöreitä herneitä, väärennettyä
maalaisleipää, kalaa, joka oli muka olevinaan kampelaa, mutta olikin
täynnä ilkeitä ruotoja, suuria herneitä kyljyksien kera, kakkua ja
paistetuille leipäviipaleille ladottuja sardiineja, siis oikeita
angloindialaisia ruokia. Joku laji voitiin lisätä tahi ottaa pois aina
sen mukaan, kuinka vieraiden yhteiskunnallinen asema laski tahi nousi,
herneet voivat kolista enemmän tahi vähemmän, sardiinit ja vermutti
saattoivat olla eri liikkeiden maahan tuomia, mutta perinnäistavat
olivat järkkymättömät; nautittiin maanpakolaisruokaa, jota ruoanlaittoa
ymmärtämättömät palvelijat olivat valmistaneet. Adela ajatteli kaikkia
niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet tänne ennen häntä,
istuutuen syömään samaa ruokaa ja edistämään samoja suunnitelmia
ja saamaan samoja moitteita samalla suopealla tavalla, kunnes he
saattoivat olla poikkeamatta syrjään vakituisista keskustelunaiheista
ja alkaa vuorostaan moittia toisia. — Minusta ei tule milloinkaan
sellaista, ajatteli hän, koska hän itse oli vielä nuori. Mutta samalla
hän tunsikin ruvenneensa vastustamaan jotakin, joka oli sekä petollista
että sitkeää ja jota vastaan hän tarvitsi liittolaisia. Hänen täytyi
kerätä Chandraporessa ympärilleen sellaisia henkilöitä, jotka tunsivat
hänen tavallaan, ja hän oli iloinen, että hän oli kohdannut herra
Fieldingin ja tuon indialaisen naisen, jonka nimeä hän ei osannut
lausua. Tässä oli ainakin alku, ja seuraavina päivinä hän aikoi ottaa
tarkemmin selkoa asemastaan.

Neiti Derek oli erään kaukaisen alkuasukasvaltion maharanin
seuranainen. Hän oli sukkela ja iloinen, ja viekoitteli kaikki
nauramaan lomalleen, jonka hän oli ottanut itselleen sentähden, että
hän oli mielestään ansainnut sen, eikä senvuoksi, että maharani oli
sallinut hänen matkustaa. Nyt hän sitäpaitsi tahtoi vallata maharajahin
auton, jonka tämä oli vienyt mukanaan Delhiin. Hänellä oli suuret
suunnitelmat, kuinka hän varastaisi sen sivuradan pääteasemalla
vaunusta, jossa se tuotiin takaisin. Hän sanoi myös jotakin hyvin
hullunkurista peli-illasta — hän suhtautui yksinkertaisesti koko
niemimaahan kuin johonkin operettiin. — Jollei näkisi noiden
henkilöiden koomillisia puolia, ei täällä voisi tulla toimeen, hän
sanoi. Rouva McBryde — hän oli juuri tuo nainen, joka oli toiminut
sairaanhoitajattarena — ei väsynyt huudahtelemaan: — Ah, Nancy, miten
sukkelaa! Ah, Nancy, tuollehan voi nauraa ihan kuollakseen! Kunpa
minäkin voisin noin suhtautua kaikkeen! Herra McBryde ei puhunut
paljoa, mutta tuntui mukavalta mieheltä.

Kun vieraat olivat menneet ja Adela paneutunut nukkumaan, keskustelivat
äiti ja poika jälleen keskenään. Poika tarvitsi hänen neuvoaan ja
apuaan, vaikka se toiselta puolen harmitti häntä. — Keskusteleeko
Adela paljonkin kanssasi? Minulla on niin ylenmäärin työtä, etten voi
oleskella hänen parissaan niin paljon kuin tahtoisin, mutta toivoakseni
hän on tyytyväinen.

— Adela ja minä keskustelemme enimmäkseen Indiasta. Mutta kun nyt
kerran tulit maininneeksi siitä, niin olet aivan oikeassa, että sinun
pitäisi olla enemmän hänen parissaan kuin nykyään.

— Ehkä, mutta silloin alkaisivat ihmiset juoruta.

— No, joskus niidenkin täytyy juoruta. Anna niiden puhua!

— Ihmiset ovat niin kummallisia täällä Indiassa, aivan toisenlaisia
kuin kotona Englannissa — täällä ollaan aina Parrasvalossa, kuten Burra
Sahib sanoo. Sanon sinulle Pienen esimerkin: Kun Adela meni kerhoalueen
laitaan Ja herra Fielding seurasi häntä sinne, näin sen herättävän
rouva Callendarin huomiota. He pitävät silmällä kaikkea, kunnes
näkevät, että vastatullut on oikeata lajia.

— En usko Adelan milloinkaan muuttuvan heidän kaltaisekseen — hän on
aivan liiaksi yksilöllinen.

— Niin, sellainen hän on, Ronny sanoi miettiväisesti. Hän tiesi
olevansa rouva Mooren mielestä aivan mahdoton. Tottuneena eristettyyn
elämäänsä Lontoossa rouva Moore ei tietenkään voinut käsittää,
että Indiassa, joka näytti olevan niin täynnä salaperäisyyttä,
sovinnaisuuskäsitteet olivat ankarampia kuin Englannissa. — Toivoakseni
ei hänen mieltään painosta mikään, jatkoi Ronny.

— Kysy häneltä, kysy häneltä itseltään, rakas poikani.

— Hän on ehkä kuullut puhuttavan kuumasta vuodenajasta, mutta tietysti
lähetän hänet vuoristoon huhtikuussa — en kuulu niiden joukkoon, jotka
antavat vaimonsa paistua täällä tasangolla.

— Ah, se ei suinkaan johdu ilmoista!

— Kaikki johtuu ilmoista täällä Indiassa, rakas äiti.

— Samaa sanoo herra McBrydekin, mutta Adelaa hermostuttavat paljon
pahemmin angloindialaiset itse. He eivät hänen mielestään käyttäydy
säädyllisesti indialaisia kohtaan.

— Mitä sanoinkaan? Ronny huudahti kiivastuen. — Tiesin sen jo
viime viikolla. On niin naisten tapaista vaivata päätään moisilla
pikkuasioilla!

Rouva Moore hämmästyi niin, että unhotti Adelan. — Pikkuasia!
Pikkuasia! toisti hän. — Mikä pikkuasia se on?

— Me emme ole tulleet tänne käyttäytyäksemme säädyllisesti.

— Mitä tarkoitat?

— Juuri sitä, mitä sanonkin. Olemme tulleet tänne jakamaan oikeutta ja
turvaamaan rauhaa. Se on ainakin minun käsitykseni asiasta. India ei
ole mikään vierassali.

— Sinulla on samanlaiset tunteet kuin Jumalalla, sanoi rouva Moore
tyynesti, mutta häntä suretti pikemminkin hänen käytöksensä kuin hänen
tunteensa.

Ronny koetti tyyntyä ja sanoi: — India pitää jumalista.

— Ja englantilaiset esiintyvät mielellään jumalina.

— Nyt ei ole kysymys siitä. Täällä me olemme ja tänne aiomme jäädäkin,
ja maa saa tyytyä meihin, olimmepa sitten jumalia tahi emme. Ah,
kuulehan nyt, huudahti hän melkein intomielisesti, — mitä te, sinä
ja Adela, oikeastaan vaaditte minulta? Pitäisikö minun toimia omia
maanmiehiäni ja kaikkea sitä vastaan, mitä kunnioitan ja ihailen
täällä? Pitäisikö minun luopua saamastani vallasta tehdä maalle
palveluksia, senvuoksi etten osaa käyttäytyä ystävällisesti? Ei
kumpikaan teistä ymmärrä, mitä työ on, sillä muussa tapauksessa ette
milloinkaan puhuisi tuollaista hentomielistä pötyä. Minusta on hyvin
ikävää kajota tähän asiaan, mutta joskus minun on pakko. Sinä ja Adela
käyttäydytte suorastaan sairaalloisen tunteellisesti. Pidin teitä
silmällä tänään kerhossa, sitten kuin Burra Sahib oli nähnyt niin
paljon vaivaa huvittaakseen teitä. Minä olen tullut tänne tekemään
työtä, muistakaa se, ja pitämään tätä kirottua maata aisoissa. En ole
lähetyssaarnaaja, en sosialistinen parlamentinjäsen, enkä harhaileva
hento- ja myötämielinen kirjailijakaan, vaan ainoastaan hallituksen
palvelija. Itsehän kehoitit minua valitsemaan juuri tämän ammatin, ja
se on sellaista kuin se on. Me emme ole ystävällisiä täällä Indiassa
emmekä aio tullakaan sellaisiksi. Meillä on täällä tärkeämpääkin
tehtävää.

Hän puhui vakavissaan. Hän työskenteli joka päivä uutterasti
oikeudessa koettaen päättää, kumpi kahdesta väärästä tiedosta oli
oikeampi, yrittäen jakaa oikeutta pelotta, koettaen suojella heikkoa
voimakkaamman sorrolta ja erottaa mahdottomuudet mahdollisista
valheista ja imartelusta huolimatta. Samana aamuna hän oli tuominnut
erään konduktöörin sen johdosta, että mies oli ottanut liian paljon
maksua pyhiinvaeltajilta, ja erään pathanin [pathanit, Etu-Indian
afgaanit] väkisinmakaamisyrityksestä. Hän ei odottanut itselleen mitään
kiitosta eikä tunnustusta tästä. Konduktööri ja pathani tulisivat
vetoamaan asiasta, lahjoisivat väliaikana todistajat paremmin ja
saisivat tuomionsa peruutetuiksi. Hän oli tehnyt velvollisuutensa.
Mutta hän halusi myötämielisyyttä omaistensa puolelta ja hän saikin
sitä muilta, paitsi näiltä vastatulleilta. Hän ei halunnut vaivautua
»peli-iltoihin» päivän työn päätyttyä, vaan halusi pelata verkkopalloa
toveriensa kanssa ja lepuuttaa jalkojaan matalassa tuolissa.

Hän puhui vakavissaan, mutta äiti toivoi sentään, ettei poika
olisi ollut niin kiihkeä. Miten Ronny herkuttelikaan tilanteiden
nurjilla puolilla! Miten hän korostikaan, ettei hän ollut tullut
Indiaan käyttäytymään säädyllisesti, tuntien siitä jopa suoranaista
tyydytystäkin. Äiti muisteli hänen kouluaikaansa. Nuoruusvuosien
inhimillisyys oli poissa; hän puhui kuin järkevä ja katkeroitunut
lapsi. Hänen sanansa olisivat ehkä vaikuttaneet äitiin, mutta kun
äiti kuunteli tuota itsetyytyväistä äänensävyä, kun hän näki suun
pyöristyvän niin itse rakkaasti pienen punaisen nenän alla, tunsi hän,
kylläkin sangen epäjohdonmukaisesti, ettei tämä ollut viimeinen sana
Indiasta. Heikkokin katumuksen tunne — ei mikään sen korea vastike,
vaan sydämestä lähtevä todellinen katumus — olisi tehnyt Ronnystä
toisenlaisen miehen ja brittiläisestä keisarikunnasta toisenlaisen
laitoksen.

— Aion väitellä tästä, vieläpä nuhdellakin sinua, sanoi rouva
Moore helistellen sormuksiaan. — Englantilaiset ovat tulleet tänne
käyttäytyäkseen säädyllisesti.

— Kuinka aiot selittää sen? kysyi Ronny, nyt hyvin ystävällisellä
äänellä, koska hän häpesi äskeistä kärsimättömyyttään.

— Siten, että Indiakin kuuluu maailmaan. Ja Jumala on luonut meidät
tähän maailmaan, jotta olisimme ystävällisiä toisillemme. Jumala
on rakkaus. Äiti epäröi nähdessään, kuinka vastenmielisiltä hänen
väitteensä tuntuivat Ronnystä, mutta jokin pakotti hänet jatkamaan: —
Jumala on luonut meidät tähän maailmaan, jotta rakastaisimme toisiamme
ja todistaisimme sen teoillamme. Hän on läsnä kaikkialla, Indiassakin,
nähdäkseen, kuinka onnistumme.

Ronny näytti nyreältä ja hieman levottomaltakin. Hän tunsi tämän
uskonnollisen piirteen äidissään ja piti sitä heikkouden merkkinä. Kun
hänen isäpuolensa kuoli, oli se esiintynyt hyvin silmiinpistävästi.
Hän ajatteli: »Äiti alkaa tietenkin jo käydä vanhaksi, enkä minä saa
vihastua hänen sanoistaan».

— Jumala tyytyy siihenkin, että koetamme käyttäytyä säädyllisesti. Hän
siunaa kaikkia vakavia, voimattomiakin pyrkimyksiä. Arvelen kaikkien
epäonnistuvan, mutta epäonnistumistahan on niin monenlaista. Hyvää
tahtoa, enemmän hyvää tahtoa, vielä enemmän hyvää tahtoa. Vaikka minä
puhuisin enkelten kielellä...

Ronny odotti, kunnes hän oli lopettanut, ja sanoi sitten
ystävällisesti: — Niin juuri! Minun pitää nyt luullakseni lähteä
selailemaan papereitani ja sinun pitää mennä nukkumaan.

— Minäkin luulen niin olevan parasta. He eivät kuitenkaan eronneet
vielä muutamiin minuutteihin, vaikka keskustelu olikin muuttunut
hajanaiseksi, kun siihen oli sekoitettu kristillisyyttä. Ronny hyväksyi
uskonnon sikäli kuin se rajoittui kansallishymniin, mutta ei hyväksynyt
sitä enää silloin, kun se vaati itselleen vaikutusvaltaa hänen
elämäänsä. Silloin oli hänen tapanaan sanoa kunnioittavasti, mutta
tiukasti: — En pidä lainkaan siitä, että puhutaan tällaisesta. Jokainen
selvittäköön uskonasiansa parhaan taitonsa mukaan. Ja kaikki, jotka
kuulivat hänen puhuvan, sanoivat: »Hyvä!»

Rouva Moore tunsi erehtyneensä puhumalla Jumalasta, mutta kuta
vanhemmaksi hän tuli, sitä vaikeampi hänen oli välttää puhumasta
Hänestä. Jumala oli alituisesti ollut hänen ajatuksissaan hänen Indiaan
tulostaan saakka, vaikka hän, kummallista kyllä, ei tuntenut siitä
enää samaa tyydytystä kuin ennen. Hänen täytyi alinomaa toistella
Jumalan nimeä, koska se oli suurinta, mitä hän tiesi, mutta hän
ei ollut milloinkaan tuntenut sen vaikutusta niin vähäiseksi kuin
nyt. Taivaankannen yläpuolella tuntui aina olevan toinen kansi ja
kaukaisimmankin kaiun takana hiljaisuus. Ja hän katui jälkeenpäin,
ettei hän ollut pysynyt tuossa todellisessa ja vakavassa aiheessa,
josta hänen matkansa Indiaan oli johtunut, Ronnyn ja Adelan välisessä
suhteessa. Joutuisivatko he kihloihin vai ei?




VI


Aziz ei ollut mennyt »peli-iltaan». Kohtauksensa jälkeen rouva
Mooren kanssa hän oli saanut muuta tehtävää. Sairaalassa sattui
useita kirurgisia tapauksia ja ne pitivät hänet työssä. Hän lakkasi
olemasta pannaan julistettu ja runoilija, ja muuttui lääkäriksi
kertoen kauhistuneille ystävilleen hauskasti ja yksityiskohtaisesti
leikkauksista. Hänen ammattinsa lumosi hänet joskus, mutta hän
vaatikin siltä kiihoittavuutta, ja vain hänen kätensä, mutta ei
hänen luonteensa, oli tieteellinen. Hän rakasti veistä ja käytteli
sitä taitavasti, ja ruiskutti mielellään potilaihin uutta seerumia.
Mutta säännöt ja terveydenhoito ärsyttivät häntä ikävyydellään, ja
rokotettuaan jonkun miehen lavantaudin varalta hän saattoi itse juoda
keittämätöntä vettä. — Mitä voi sellaiselta mieheltä odottaa? sanoi
majuri Callendar. Mutta sisimmässään hän tiesi, että jos vain Aziz
hänen asemestaan olisi leikannut rouva Graysfordin umpisuolen viime
vuonna, olisi tuo vanha rouva ehkä ollut hengissä vielä nytkin. Eikä
tämä seikka tehnyt häntä lainkaan ystävällisemmäksi Azizia kohtaan.

Aziz joutui seuraavana aamuna moskeassa tapahtuneen kohtauksen jälkeen
rettelöihin kuten tavallisesti. Majuri, joka oli valvonut puoleenyöhön,
tahtoi niin kirotun mielellään tietää, miksi Aziz ei ollut tullut heti
saatuaan sanan.

— Suokaa anteeksi sir, mutta minähän tulin. Kun olin tulossa
pyörälläni, puhkesi kumi eläinsairaalan kohdalla. Minun täytyi
senvuoksi hakea käsiini tonga.

— Puhkesiko se eläinsairaalan kohdalla? Ja mitä teillä oli siellä
tekemistä?

— Suokaa anteeksi, mutta...

— Ah Herra Jumala! Jos minä nyt asun tässä — hän potkaisi merkin
hiekkaan — ja te asutte tässä — ei kymmenenkään minuutin matkan päässä
asunnostani — ja eläinsairaala sijaitsee oikealla yhtä pitkän matkan
päässä asunnostanne — tuossa noin — niin mitä teillä on tekemistä sen
läheisyydessä ollessanne matkalla minun luokseni? Tehkää nyt hieman
työtä vaihteen vuoksi.

Hän meni matkoihinsa kiukuissaan odottamatta selitystä, joka ei
olisi ollut lainkaan mutkikas, koska tuo sairaala sijaitsi suoralla
linjalla Hamidullahin talon ja hänen asuntonsa välillä, minkävuoksi
Azizin oli luonnollisesti ollut pakko sivuuttaa se. Majuri ei saanut
milloinkaan päähänsä sitä, että sivistyneet indialaiset vierailevat
uskollisesti toistensa luona ja muodostavat vaikeuksista huolimatta
uuden yhteiskunnallisen luokan. Hän tiesi vain, ettei kukaan heistä
ollut ikinä puhunut hänelle totta, vaikka hän oli oleskellut maassa jo
parikymmentä vuotta.

Aziz katsoi huvitettuna hänen menoaan. Hänen ollessaan hyvällä tuulella
englantilaiset olivat hänen mielestään hullunkurisia olentoja, ja
hän oikein nautti siitä, etteivät he ymmärtäneet häntä. Mutta tämä
nautinto johtui kokonaan tunteesta, hermoista, jotka jokin satunnainen
tapaus tahi aika kerran turmelisi; sillä ei ollut mitään sijaa siinä
iloisuudessa, jonka valtaan Aziz joutui sellaisten henkilöiden parissa,
joihin hän luotti. Hänen mieleensä juolahti äkkiä muuan ilkeä pilajuttu
rouva Callendarista. »Minun pitää kertoa se Mahomet Alille saadakseni
hänet nauramaan», hän ajatteli. Sitten hän ryhtyi työhönsä. Hän oli
taitava työssään ja majurille välttämätön, ja hän tiesi sen. Hän
unhotti pilajutun kokonaan toimittaessaan ammattiinsa kuulumia tehtäviä.

Seuraavina miellyttävinä, työteliäinä päivinä Aziz kuuli huhuiltavan,
että piiripäällikkö tulisi toimeenpanemaan kutsut, joihin kaikkien
pitäisi kuulemma mennä Nawab Bahadurin kehoituksesta. Hänen
assistenttitoverinsa, tohtori Panna Lal, oli riemuissaan sen johdosta
vaatien itsepäisesti, että heidän piti ajaa yhdessä noihin kutsuihin
hänen uusilla vaunuillaan. Tämä järjestely sopi molemmille. Azizin ei
tarvitsisi hävetä pyöräänsä eikä maksaa vuokratuista ajopeleistä, ja
Panna Lal, joka oli varovainen vanha mies, saisi siten jonkun ohjaamaan
hevostaan. Hän voi kyllä ohjata sitä itsekin, mutta vain nipin napin,
ja hän pelkäsi autoja ja outoa käännettä kerhon alueelle. — Siellä
voi mahdollisesti tapahtua jotakin ikävää, hän sanoi kohteliaasti,
— mutta meidän pitää ainakin kunnialla päästä sinne, vaikka emme
selviytyisikään sieltä kunnialla takaisin. Ja minusta tuntuisi
johdonmukaisemmalta ja tekisi ehkä paremman vaikutuksenkin, jos kaksi
lääkäriä saapuisi sinne yhtä aikaa.

Mutta kun lähdön hetki alkoi lähestyä, tunsi Aziz itsensä
vastahakoiseksi ja päätti olla lähtemättä. Ensiksikin hän oli myöhään
loppuneen työpäivänsä jälkeen vapaa ja onnellinen, ja toiseksi tämä
päivä sattui olemaan hänen vaimonsa kuoleman vuosipäivä. Vaimo oli
kuollut heti sen jälkeen, kun Aziz oli ruvennut rakastamaan häntä;
alussa hän ei ollut rakastanut vaimoaan lainkaan. Koska hän osittain
kannatti länsimaisia mielipiteitä, ei hän lainkaan hyväksynyt liittoa
sellaisen naisen kanssa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
Muutos tapahtui lapsen syntymisen jälkeen. Vaimon rakkaus ja vaimon
uskollisuus, jossa oli jotakin muutakin kuin pelkkää alistumista,
ja vaimon ponnistukset totuttaa itseänsä purdahnin poistamiseen,
mikä varmasti tapahtuisi tulevan sukupolven aikana, ellei vielä
heidän aikanaan, voittivat hänet. Vaimo oli järkevä, mutta samalla
vanhanaikaisen viehkeä. Niin haihtui vähitellen hänen mielestään
tuo tunne, että hänen sukunsa oli valinnut hänelle väärän naisen.
Aistilliset nautinnot — no niin, hän oli saanut kokea niitä, mutta
ne olivat vuoden kuluessa menettäneet tenhonsa? Hän oli saanut
niiden sijalle jotakin, joka näytti kasvavan sitä suuremmaksi, kuta
kauemmin he elivät yhdessä. Vaimo synnytti pojan ja antaessaan elämän
toiselle pojalle hän kuoli. Silloin Azizille selveni, mitä hän oli
menettänyt, ja hän tunsi, ettei mikään nainen voisi milloinkaan
täyttää hänen vaimovainajansa paikkaa. Joku ystävä voisi pikemmin
olla hänen kaltaisensa kuin joku toinen nainen. Vaimo oli mennyt pois
eikä maailmassa ollut ketään hänen vertaistaan. Voiko tämä tunne,
että vaimo oli ollut suurenmoinen, olla muuta kuin rakkautta? Hän
huvitteli ja unhotti hänet silloin tällöin, mutta joskus hän tunsi,
että hänen vaimonsa mukana oli kaikki maailman kauneus ja ilo kadonnut,
ja ajatteli itsemurhaa. Tulisiko hän tapaamaan vaimonsa haudan tuolla
puolen? Vaikka hän olikin oikeauskoinen, hän ei tiennyt sitä. Jumalan
olemassaolo on kyllä kumoamattomasti todistettu, mutta kaikissa muissa
kohdissa oli hänkin yhtä horjuvalla kannalla kuin useimmat kristityt;
hänen uskonsa haudantakaiseen elämään saattoi heikontua toivoksi,
hävitä kokonaan, puhjeta esille jälleen yhdessä lauseessa tahi sydämen
muutamissa lyönneissä, niin että verisolut pikemminkin kuin hän itse
näyttivät päättävän, mikä mielipide hänellä kulloinkin oli ja kuinka
kauan. Näin oli kaikkien hänen muidenkin mielipiteittensä laita.
Ei mikään pysynyt eikä mikään hävinnyt tulematta jälleen takaisin;
kiertokulku oli yhtämittainen säilyttäen hänet nuorena, ja hän suri
vaimoaan syvemmin senvuoksi, että hän suri häntä niin harvoin.

Olisi ollut yksinkertaisempaa sanoa tohtori Panna Lalille, että
hän oli muuttanut päätöksensä, mutta viime hetkeen saakka hän ei
tiennyt muuttaneensa sitä, koska se muuttui itsestään. Voittamaton
vastahakoisuus sai hänet valtoihinsa. Rouva Callendar, rouva Lesley
— ei, hän ei voinut sietää heitä surussaan, koska hän pelkäsi
heidän aavistavan sen — hän piti englantilaisia naisia tavattoman
herkkävaistoisina — ja voivan nautinnokseen kiduttaa ja pilkata häntä
miestensä kuullen. Kun hänen olisi pitänyt olla lähtövalmis, hän olikin
postikonttorissa kirjoittamassa sähkösanomaa lapsilleen. Palattuaan
kotiinsa hän kuuli tohtori Lalin hakeneen häntä ja poistuneen sitten.
No niin, menköön hän vain niin kuin hänen hiomattomalle luonteelleen
parhaiten sopi. Hän puolestaan aikoi seurustella vainajan kanssa.

Ja hän aukaisi erään laatikon ottaen esille vaimonsa valokuvan. Kun
hän katseli sitä, alkoivat kyyneleet tippua hänen silmistään. »Kuinka
olenkaan onneton!» hän ajatteli. Mutta koska hän todellakin oli
onneton, sekaantui hänen itsesääliinsä muuan toinenkin tunne; hän
tahtoi muistella vaimoansa, mutta ei voinutkaan. Miksi hän muisti
ihmisiä, joita hän ei rakastanut? Ne ilmestyivät aina niin elävinä
hänen eteensä, mutta kuta kauemmin hän katseli tätä valokuvaa, sitä
vähemmän hän näki. Tällä tavalla vaimo oli karttanut häntä siitä
alkaen, kun he olivat kantaneet hänet hautaan. Hän oli tiennyt vaimonsa
häviävän hänen läheisyydestään ja silmistään, luullen kuitenkin, että
vaimo voisi elää hänen sielussaan. Hän ei ymmärtänyt, että juuri se
seikka, että olemme rakastaneet vainajia, lisää niiden olemattomuutta
ja että kuta kiihkeämmin kutsumme niitä, sitä kauemmaksi ne liukuvat
meistä. Ruskea pahvipalanen ja kolme lasta — siinä kaikki, mitä
hänellä oli jäljellä vaimostaan. Se oli sietämätöntä, ja hän ajatteli
uudestaan: »Kuinka onneton olenkaan!» tuntien samalla huojennusta.
Hetkisen hän oli hengittänyt keuhkoihinsa kalmanhajua, joka ympäröi
itämaalaisia ja kaikkia muitakin ihmisiä, mutta koska hän oli nuori,
peräytyi hän huohottaen sen tieltä. »En milloinkaan voita tätä», hän
sanoi itsekseen. »Urani epäonnistuu varmasti ja poikani saavat huonon
kasvatuksen». Sitten kuin tämä oli selvinnyt hänelle, ryhtyi hän työhön
sen torjumiseksi ja silmäili muutamia muistiinpanoja, joita hän oli
tehnyt sairaalassa eräästä sairaustapauksesta. Ehkä joku rikas mies
olisi jonakin päivänä leikkauksen tarpeessa; silloin hän ansaitsisi
paljon rahaa. Muistiinpanot kiinnostivat häntä, ja hän lukitsi
valokuvan jälleen laatikkoon. Sen aika oli ohi eikä hän enää muistellut
vaimoaan.

Teenjuonti kevensi hänen mieltään ja hän lähti tervehtimään
Hamidullahia. Hamidullah oli mennyt kutsuihin, mutta ei hänen poninsa.
Aziz sai lainaksi sen ja ystävänsä ratsastushousut ja polonuijan. Hän
pakeni Maidanille. Se oli melkein tyhjä, paitsi yhtä nurkkausta, missä
muutamat nuorukaiset harjoittelivat. Harjoittelivat, mutta mitä? Heidän
olisi ollut hyvin vaikeata sanoa sitä, vaikka he ehkä aavistivatkin
sen. He juoksentelivat sinne tänne honteloina ja vääräsäärisinä —
paikkakunnan väestön ruumiillinen kunto oli huono — kasvoissaan ilme,
joka ei johtunut päättäväisyydestä, vaan pikemminkin päätöksestä
olla päättäväinen. — Maharajah, salaam! Aziz huudahti leikillään ja
nuorukaiset pysähtyivät ja nauroivat. Hän varoitti heitä rasittamasta
itseään liiaksi. He lupasivat pitää varansa ja jatkoivat juoksuaan.

Ratsastettuaan kentän keskelle hän alkoi iskeä palloa. Hän ei osannut
pelata, mutta hänen poninsa osasi, ja hän alkoi opetella mieli vapaana
kaikista inhimillisistä riitaisuuksista. Hän unhotti kokonaan elämän
kirotun häärinän ratsastellessaan Maidanin kenttää pitkin ja poikin,
iltatuulen hivellessä hänen otsaansa ja kenttää ympäröivien puiden
ilahduttaessa hänen silmiään. Pallo kiisi erästä harhailevaa nuorta
upseeria kohti, joka myös harjoitteli. Hän löi sen takaisin Azizille ja
huusi: — Lähettäkää se tänne jälleen!

— Mainiota!

Upseeri tiesi osapuilleen, kuinka oli pelattava, mutta hänen hevosensa
ei lainkaan, niin että hän ja Aziz olivat tasaväkiset. Keskittäessään
huomionsa palloon he mieltyivät jollakin tavalla toisiinsa ja
hymyilivät pysähdyttäessään hevosensa levähtääkseen. Aziz piti
sotilaista — he joko hyväksyivät toverinsa tahi kiroilivat hänelle,
mikä oli paljon miellyttävämpää kuin siviilimiesten ainainen ylemmyys —
ja nuori upseeri piti kaikista, jotka osasivat ratsastaa.

— Oletteko pelannut usein?

— En milloinkaan.

— Siinä tapauksessa jatkamme vielä hetkisen.

Kun hän löi, pillastui hänen hevosensa, ja hän putosi maahan huudahtaen
»Hyvä Jumala!», mutta ponnahti heti jälleen satulaan.

— Ettekö te putoa milloinkaan?

— Useinkin.

— Sitä en usko!

— He pysähdyttivät hevosensa jälleen hyvän toveruuden sytyttämä tuli
silmissään. Mutta se jäähtyi heidän ruumiinsa jäähtyessä, sillä
urheilu aiheuttaa vain lyhytaikaisen lämmönnousun. Kansallisuus palasi
takaisin, mutta ennenkuin myrkky ehti vaikuttaa, he erosivat tervehtien
toisiaan. »Kunpa kaikki olisivat tuollaisia!» ajattelivat molemmat.

Oli jo auringonlaskun aika. Muutamia hänen uskolaisiaan oli tullut
kentälle, ja he rukoilivat nyt kasvot Mekkaan käännettyinä. Muuan
bramiinihärkä lähestyi heitä ja vaikka Aziz itse ei halunnutkaan
rukoilla, ei hän voinut ymmärtää, miksi tuo kömpelö epäjumalaeläin
saisi häiritä heitä. Hän tyrkkäsi sitä polonuijallaan. Juuri silloin
tervehti häntä eräs ääni tieltä. Siellä oli tohtori Panna Lal, joka
palasi piiripäällikön kutsuista mitä syvimmän epätoivon vallassa.

— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, missä olette piileskellyt? Odotin teitä
ainakin kymmenen minuuttia kotonanne, mutta sitten minun oli pakko
lähteä.

— Olen hyvin pahoillani; mutta minun piti välttämättä käväistä
postikonttorissa.

Jokainen hänen omaan seurapiiriinsä kuuluva henkilö olisi hyväksynyt
tämän puolustelun ja ymmärtänyt hänen muuttaneen mieltään, mikä oli
jotakin niin tavallista, ettei siitä kannattanut väitellä. Mutta
tohtori Lal, joka oli alhaista sukua, ei ollut lainkaan varma siitä,
oliko se tarkoitettu loukkaukseksi, ja hän oli sitäpaitsi vihoissaan
siitä, että Aziz oli tyrkännyt härkää. — Postiinko? Ettekö olisi voinut
lähettää sinne palvelijoitanne? hän kysyi.

— Minulla on niitä niin vähän — elän niin vaatimattomasti.

— Palvelijanne puhutteli minua. Näin palvelijanne.

— Mutta, tohtori Lal, kuinka olisin voinut lähettää pois palvelijani,
kun tiesin teidän tulevan; te tulette, me lähdemme tiehemme, taloni
jää autioksi, palvelijani tulee ehkä takaisin, mutta sillä aikaa ovat
varkaat vieneet kaiken irtaimen omaisuuteni. Kokki on kuuro — en voi
milloinkaan luottaa häneen — ja tarjoilija vain pieni poika. Me, Hassan
ja minä, emme poistu talosta milloinkaan samalla kertaa. Olen antanut
siitä tiukan määräyksen. Hän sanoi kaiken tämän ja paljon muutakin
kohteliaisuudesta, säästääkseen tohtori Lalia. Mutta tämän ärtymys ei
lauhtunut. — Vaikka niin olisikin ollut, mikä esti teitä kirjoittamasta
lippusta, että olitte mennyt? Tohtori Lal sanoi tämän ja vielä paljon
muutakin. Aziz inhosi huonoa kasvatusta ja pani poninsa vikuroimaan.
— Pysykää syrjässä tahi muuten lähtee minunkin hevoseni liikkeelle
myötämielisyydestä! vaikeroi tohtori Lal paljastaen siten todellisen
ärtyisyytensä syyn. — Se on ollut niin villi ja mahdoton iltapäivällä.
Se turmeli muutamia oikein hienoja kukkia kerhon puutarhassa, ja neljä
miestä sai kiskoa sitä takaisin. Englantilaiset herrat ja naiset
katselivat tapausta ja päällikkö Sahibkin huomasi sen. Tämä ei tietysti
kiinnosta lainkaan teitä, jolla on niin paljon työtä ja niin paljon
sähkötettävää. Minä taasen olen vain vanha lääkäri ja tein mielestäni
oikein mennessäni sinne, koska minut kerran oli kutsuttu. Voin
ilmoittaa teille, että poissaolostanne tehtiin huomautuksia.

— Huomautelkoot minun puolestani niin paljon kuin vain haluavat!

— Kyllä nuorten kelpaa elää! Totisesti, ihan kateeksi käy!

— Menen tahi en mene, miten minua vain miellyttää.

— Ensin lupaatte minulle ja sitten keksitte tuon sähkösanomajutun.
Lähdehän jo liikkeelle, Dapple!

Tohtori ajoi matkoihinsa ja Aziz sai hurjan halun hankkia itselleen
verivihollisen. Hän voisi helposti saada halunsa täytetyksi
karauttamalla laukkaa tohtorin jälkeen. Ja hän tekikin niin. Dapple
pillastui. Sitten hän ratsasti juoksua Maidanin poikki. Nuoren upseerin
kanssa pelatun pelin aiheuttama innostus ei ollut vielä kokonaan
haihtunut, hän ajoi laukkaa ja juoksua, kunnes hiki tippui hänestä, ja
aina siihen saakka, kunnes hän luovutti ponin takaisin Hamidullahin
tallirengille, hän tunsi olevansa yhtä hyvä mies kuin kuka tahansa
toinenkin. Mutta kun hän pääsi maahan, tuli pelko hiipien. Oliko
hän huonoissa väleissä vallanpitäjien kanssa? Oliko hän loukannut
piiripäällikköä jäämällä pois kutsuista? Tohtori Panna Lal oli tosin
vaikutusvaltaa vailla oleva mies, mutta oliko sittenkään viisasta
riidellä hänen kanssaan? Hänen ajatuksensa kääntyivät tavallisista
asioista puhtaasti poliittisiin. Hän ei ajatellut enää: »Voinko sietää
noita ihmisiä?» vaan »Ovatko he voimakkaampia kuin minä?» samalla kuin
hän hengitti keuhkoihinsa ilmaan levinnyttä myrkkyä.

Kotona odotti häntä kirjelippunen, jossa oli viraston leima. Se oli
hänen pöydällään kuin helvetinkone, joka pienestä kosketuksesta
räjähdyttäisi hänen huvilapahaisensa ilmaan. Hänet oli varmasti
erotettu senvuoksi, ettei hän ollut saapunut kutsuihin. Mutta kun
hän aukaisi kirjeen, sisälsikin se vallan muuta; siinä oli herra
Fieldingin, maakuntaopiston johtajan, kutsu tulla torstaina teelle
hänen luokseen. Hän tuli heti paremmalle tuulelle. Hän olisi kyllä
tullut iloisemmaksi muutenkin, sillä hänen sielunsa oli sellainen, että
se voi kärsiä alistumatta kuitenkaan sortoon, ja elää tyyntä elämäänsä
hänen huikentelevaisuutensa rinnalla. Mutta tämä kutsu ilahdutti häntä
erityisesti senvuoksi, että Fielding oli jo kerran kutsunut hänet
teelle kuukausi sitten, minkä hän kuitenkin oli unhottanut — ei ollut
lainkaan vastannut kutsuun, ei ollut mennyt, vaan unhottanut sen. Ja
tässä saapui nyt uusi kutsu ilman ainoatakaan moitetta tahi vihjettä
hänen aikaisemmasta poisjäämisestään. Tämä oli oikeaa kohteliaisuutta
— tuota ystävällisyyttä, joka paljastaa hyvän sydämen — ja hän tarttui
kynään kirjoittaen sydämellisen vastauksen, minkä jälkeen hän kiiruhti
takaisin Hamidullahin luo kuulemaan uutisia. Hän ei ollut milloinkaan
ennen puhutellut rehtoria ja luuli nyt todellisen puutteen elämässään
tulevan täytetyksi. Hän halusi saada tietää kaiken tästä erinomaisesta
ihmisestä — hänen palkkansa, hänen makunsa, hänen entisyytensä ja millä
tavoin hänen suosionsa voitaisiin parhaiten saavuttaa. Mutta Hamidullah
oli vieläkin kaupungilla, ja Mahomet Ali, joka oli kotona, tahtoi vain
lasketella tyhmiä sukkeluuksia vastaanotosta.




VII


Herra Fielding oli vasta äskettäin päätynyt Indiaan. Hän oli jo
yli neljänkymmenen, kun hän tuli sinne maailman kummallisimman
käytävän, Bombayn Victoria aseman, kautta. Lahjottuaan eurooppalaisen
lippujentarkastajan hän vei tavaransa vaunuun lähteäkseen matkalle
ensimmäisellä troopillisella junallaan. Tämä matka syöpyi hänen
mieleensä luonteenomaisuutensa vuoksi. Hänen kahdesta matkatoveristaan
toinen oli nuorukainen, joka oli yhtä kokematon Idän oloihin
nähden kuin hänkin, ja toinen, suunnilleen hänen ikäisensä, täysi
angloindialainen. Kuilu erotti hänet molemmista; hän oli nähnyt liian
monta kaupunkia ja liian paljon ihmisiä ollakseen enemmän toisen kuin
toisenkaan hengenheimolainen. Hän sai kosolti uusia vaikutelmia, jotka
eivät kuitenkaan olleet täysin uusia; entisyys painoi leimansa niihin,
kuten hänen erehdyksiinsäkin. Suhtautuminen indialaiseen melkein
samalla tavalla kuin italialaiseen ei esimerkiksi ole varsin tavallinen
erehdys eikä ehkä turmiollinenkaan, ja Fielding huomasi voivansa
monessa kohden rinnastaa toisiinsa tämän ja tuon toisen niemimaan,
joka pienempänä ja hienommin luotuna työntyy pitkälti Välimeren
klassillisiin aaltoihin.

Hänen uransa oli ollut vaihteleva, vaikka hän olikin antautunut
koulualalle, ja siihen oli sisältynyt sekä tyhmyyksiä että katumusta.
Tällä haavaa hän oli karaistunut, suopea ja järkevä keski-iän
kynnykselle päässyt mies, joka luotti sivistykseen. Hän ei välittänyt
siitä, keitä hän opetti. Koulupoikia, henkilöitä, vajavaisia,
poliiseja, kaikenlaista väkeä oli sattunut hänen tielleen, eikä
hänellä ollut mitään sitä vastaan, että näiden lisäksi tulivat nyt
indialaisetkin. Ystävien vaikutuksesta hänet oli nimitetty Chandraporen
pienen opiston rehtoriksi; hän piti tästä toimestaan ja ajatteli, että
hänellä oli ollut menestystä. Hän tuli hyvin toimeen oppilaittensa
kanssa, mutta hänen ja hänen maanmiestensä välinen kuilu, johon
hän oli kiinnittänyt huomiotansa junassa, laajeni levottomuutta
herättävästi. Aluksi hän ei nähnyt mitään, mikä olisi ollut hullusti.
Hän ei ollut lainkaan epäisänmaallinen, hän oli aina tullut hyvin
toimeen englantilaisten kanssa Englannissa, ja kaikki hänen parhaat
ystävänsä olivat englantilaisia; miksi siis olisi täälläkään ollut
toisin? Ulkomuodoltaan hän kuului tuohon kookkaaseen pörrötukkaiseen,
letkusääriseen ja sinisilmäiseen tyyppiin ja näytti luottamusta
herättävältä siihen saakka, kunnes hän alkoi puhua. Silloin tuli hänen
käytökseensä jotakin, mikä hämmensi kuulijoita eikä voinut hälventää
sitä epäluottamusta, jota hänen ammattinsa jo luonnostaan herätti.
Indiassa täytyy kerta kaikkiaan olla joku määrä lukeneitakin miehiä,
mutta voi sitä, joka lisää heidän lukumääräänsä. Tunne, että herra
Fielding oli jonkinlainen hajoittava voima, vahvistui, ja syystä
kylläkin, sillä aatteet ovat vaarallisia kastijärjestelmälle, ja hän
käytti niitä tehokkaimman, vaihtoon perustuvan menettelytavan mukaan.
Kun hän ei ollut lähetyssaarnaaja eikä ylioppilas, pani hän enimmän
painoa yksityiseen ajatustenvaihtoon. Hän uskoi maailmassa olevan
ihmisiä, jotka ponnistelevat päästäkseen toistensa yhteyteen, onnistuen
parhaiten suopeuden, sivistyksen ja järjen avulla — uskonkappale, joka
sopi hyvin huonosti Chandraporen oloihin, mutta josta Fielding piti
hellittämättä kiinni. Hänellä ei ollut minkäänlaista rotutunnetta — ei
suinkaan senvuoksi, että hän oli muita virkaveljiään etevämpi, vaan
siksi, että hän oli kasvanut toisessa ilmastossa, jossa laumavaistot
eivät menesty. Enimmän oli hänen asemaansa kerhossa vahingoittanut
muuan viaton huomautus, jonka hän oli sivumennen lausunut, nimittäin
että nuo niin sanotut valkoiset rodut oikeastaan olivatkin
tuhkanharmaita. Hän oli sanonut sen vain leikillään, ajattelematta
lainkaan, ettei »valkoisilla» ja värikysymyksellä ollut sen enempää
yhteyttä kuin »God save the King» hymnillä ja Jumalalla ja että hänen
viittauksensa oli siis kerrassaan sopimaton. Se helakanharmaa uros,
jolle hän sattui sanansa sanomaan, tunsi itsensä kovasti häväistyksi;
hänessä heräsi Fieldingiä kohtaan epäluulo, jonka hän kertoi muulle
laumalle.

Mutta miehet sietivät häntä kuitenkin hänen hyvän sydämensä ja
voimakkaan ruumiinsa vuoksi; vain heidän naisensa päättelivät, ettei
hän ollut oikea sahib. He eivät pitäneet hänestä. Fielding puolestaan
ei osoittanut heille lainkaan huomaavaisuutta, ja tämä seikka, johon
ei Englannin naismaailmassa olisi kiinnitetty ollenkaan huomiota,
vahingoitti häntä sellaisessa yhdyskunnassa, missä miehiltä vaadittiin
vilkkautta ja auttavaisuutta. Herra Fielding ei milloinkaan antanut
koiria tahi hevosia koskevia neuvoja, ei kutsunut milloinkaan
päivälliselle, ei tehnyt kiitosvierailuja eikä koristanut joulukuusia
lapsille, ja vaikka hän kävikin kerhossa, tuli hän sinne vain
pelaamaan biljaardia tahi verkkopalloa ja poistui sitten heti. Hän
oli huomannut seurustelemisen sekä indialaisten että englantilaisten
kanssa käyvän päinsä, mutta oivaltanut myös, että jos hän aikoi
seurustella englantilaisten naistenkin kanssa, täytyi hänen hylätä
indialaiset. Näitä kahta ei voitu yhdistää. Ei kannattanut lainkaan
moittia kumpaakaan puolta ja vielä vähemmän kannatti moittia niitä
siitä, että ne moittivat toisiaan. Asiaa ei voinut auttaa, ja jokainen
sai valita. Useimmat englantilaiset miehet antaisivat etusijan oman
maan naisille, joiden lukumäärä alituisesti lisääntyi, niin että
vuosi vuodelta saatettiin yhä paremmin järjestää elämä kotimaan
olojen mukaiseksi. Fieldingin mielestä oli sopivaa ja miellyttävää
seurustella indialaisten kanssa, ja hän sai nyt maksaa siitä.
Yleensä ei kukaan englantilainen nainen käynyt opistossa muuten kuin
virallisissa asioissa, ja vaikka hän kutsuikin rouva Mooren ja neiti
Questedin luokseen teelle, tapahtui se vain siksi, että he olivat
vastatulleita, jotka pitivät kaikkia vertaisinaan, vaikkakin ehkä
hieman pinnallisesti, eivätkä muuttaneet äänensävyään puhuessaan hänen
muiden vieraittensa kanssa.

Yleisten töiden osasto oli valinnut opiston paikan umpimähkään, mutta
sen alueella oli vanha puutarha ja puutarhamaja, jossa Fielding
asui suurimman osan vuodesta. Hän oli parhaillaan pukeutumassa
kylvyn jälkeen, kun Aziz ilmoitettiin. Koroittaen ääntään hän huusi
makuuhuoneestaan: — Pyydän teitä ystävällisesti olemaan kuin kotonanne.
Huudahdus oli yhtä harkitsematon kuin melkein kaikki muutkin hänen
tekonsa, hän oli vain halunnut sanoa niin.

Aziz oli valmis noudattamaan kirjaimellisesti kehoitusta. — Saanko
todellakin, herra Fielding? Tämä on hyvin ystävällistä teidän
puoleltanne, hän huusi takaisin, — olen hyvin ihastunut mutkittomiin
seurustelutapoihin. Hän vilkastui ja katseli ympärilleen huoneessa.
Siellä oli muutamia ylellisyysesineitä, mutta ei minkäänlaista ankaraa
järjestystä, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut nöyryyttää
indialaista. Se oli sitäpaitsi hyvin kaunis huone, josta päästiin
puutarhaan kolmen korkean puisen holvikaaren kautta. — Olen todellakin
halunnut jo kauan aikaa tavata teitä, hän jatkoi. — Olen kuullut Nawab
Bahadurin puhuvan niin paljon teidän hyvästä sydämestänne. Mutta niin
kurjassa loukossa kuin tämä Chandrapore ei ole ainoatakaan sellaista
paikkaa, jossa tuntemattomampi tällä paikkakunnalla, oli tapanani
toivoa teidän sairastuvan, että voisimme siten tutustua toisiimme. He
nauroivat molemmat, ja menestyksensä kannustamana Aziz alkoi vilkkaasti
puhella: — Ajattelin näin: »Miltähän herra Fielding mahtanee tänään
näyttää? Ehkä hän on hieman kalpea. Ja ylilääkäri on myös niin kalpea,
ettei hänestä ole sairaskäynnille». Silloin olisitte lähettänyt
hakemaan minua, ja me olisimme keskustelleet toistemme kanssa
hauskasti, sillä tehän kuulutte olevan suuri persialaisen runouden
tuntija.

— Tunnette siis minut?

— Tietysti tunnen. Mutta tunnetteko te minua?

— Tunnen teidät varsin hyvin.

— Olen ollut täällä vasta vähän aikaa ja viettänyt aikani melkein
yksinomaan basaareissa. En kummastele lainkaan, ettette ole milloinkaan
nähnyt minua. Minua kummastuttaa vain se, että tiedätte nimeni.
Kuulkaahan nyt, herra Fielding! Arvatkaahan, minkä näköinen olen. Tämä
on jonkinlaista urheilua.

— Olette neljä jalkaa ja yhdeksän tuumaa pitkä, sanoi Fielding, joka
hämärästi näki hänet makuuhuoneen oven himmeän lasin läpi.

— Mainiota! Entä vielä? Eikö minulla ole kunnioitusta herättävä
valkoinen partakin?

— Kirottua!

— Onko jotakin hullusti?

— Polkaisin kauluksennappini rikki.

— Ottakaa minun nappini.

— Onko teillä mukananne varanappi?

— On; annan sen teille heti.

— En huoli siitä, jos tarvitsette sen itse.

— En tarvitse, se on taskussani. Hän meni sivulle, niin ettei hänen
ääriviivojaan voitu nähdä, ja irroitti niskanapin paidastaan, kultaisen
napin, jonka hänen lankonsa oli tuonut hänelle Euroopasta. — Täällä on!
hän huusi.

— Pyytäisin teitä tuomaan sen minulle tänne, ellette kovin pidä kiinni
muodollisuuksista.

— Hetkinen vielä! Kiinnittäessään kaulustansa jälleen paikoilleen
Aziz lausui rukouksen, ettei se kohoaisi sijoiltaan teetä juotaessa.
Fieldingin kantaja, joka auttoi herraansa pukeutumisessa, avasi hänelle
oven.

— Tuhansia kiitoksia! He tervehtivät toisiaan kädestä ja hymyilivät.
Aziz alkoi katsella ympärilleen ikäänkuin olisi ollut vanhan tuttavan
luona. Fielding ei kummastellut lainkaan, että heistä näin äkkiä oli
tullut hyvät tuttavat. Tunneherkät ihmiset joko tulevat ystäviksi heti
tahi eivät milloinkaan, ja hänellä ja Azizilla, jotka olivat kuulleet
pelkkää hyvää toisistaan, oli varaa luopua muodollisuuksista.

— Mutta minä olen luullut aina, että englantilaiset pitävät huoneensa
hyvin hienossa kunnossa. Täällä ei ainakaan näytä siltä. Minun ei
tarvitse lainkaan hävetä. Hän istuutui ihastuneena vuoteelle unhottaen
sitten itsensä niin, että veti jalkansa koukkuun alleen. — Kuvittelin
näkeväni kaiken kylmästi ladottuna laudakoille. No, herra Fielding,
sopiiko nappi?

— Mene tiedä!

— Mitä se merkitsee? Ettekö tahtoisi opettaa minulle muutamia uusia
sanoja, että englanninkieleni muuttuisi paremmaksi?

Fielding epäili, voisiko »kaikki kylmästi ladottuna laudakoille»
tulla sen paremmaksi. Häntä hämmästytti usein nuoremman sukupolven
joustavuus vieraan kielen käyttämisessä. He muuttivat ääntämistapaa,
mutta osasivat sanoa sen, mitä halusivat, ja sanoa nopeasti. He eivät
käyttäneet minkäänlaisia hindulaisia lausetapoja, joita kerhon jäsenet
väittivät heidän käyttävän. Mutta kerho kehittyikin hitaasti; se väitti
vieläkin, että vain harvat muhamettilaiset, hinduista puhumattakaan,
tahtovat syödä englantilaisen pöydässä, ja että kaikki indialaiset
naiset saavat oleskella tuon läpipääsemättömän purdahnin takana.
Jokainen kerhon jäsen tiesi kuitenkin asian oikean laidan, mutta
kokonaisuutena kerho kieltäytyi muuttamasta mielipiteitään.

— Antakaahan minun kiinnittää nappi. Nyt huomaankin... paidan
napinreikä on liian pieni, olisi vahinko suurentaa sitä.

— Miksi hitossa ihmisten pitää ensinkään käyttää kauluksia, Fielding
murahti taivuttaessaan päätään.

— Me käytämme niitä välttääksemme poliisia.

— Kuinka niin?

— Jos ajan pyörällä englantilainen puku ylläni, saan mennä rauhassa,
mutta jos minulla on fetsi päässä, huutaa poliisi: »Lyhtysi on
sammunut!» Lordi Curzon [Indian varakuningas vv. 1898—1905] ei
muistanut sitä seikkaa kehoittaessaan Indian alkuasukkaita käyttämään
värikkäitä pukujaan. Eläköön, nappi meni reikään! Joskus haaveilen,
että minulla on loistavat vaatteet ja että ratsastan sotaan Alamgirin
jäljessä. Herra Fielding, kuinka India mahtoikaan olla kaunis,
silloin kuin mogulien valtakunta [mogulit, turkkil. kansa, joka
16:nnen vuosisadan alussa valloitti suurimman osan Etu-Indiaa] oli
suurimmillaan ja Alamgir hallitsi Delhissä riikinkukonvaltaistuimellaan!

— Tänne tulee pari naistakin teelle tapaamaan teitä. Tunnettekin heidät
luullakseni.

— Tapaamaanko minua? En tunne ketään naisia.

— Ettekö rouva Moorea ja neiti Questediäkään?

— Ah, nyt muistan! Tuo pieni moskeassa sattunut romanttinen kohtaus
oli haihtunut hänen muististaan heti, kun se oli ohi. — Rouva Moore on
vanha nainen; mutta mikä olikaan hänen toverinsa nimi?

— Neiti Quested.

— Kuten tahdotte. Hän ei ollut hyvillään toisten vieraiden tulosta,
koska hän olisi mieluummin ollut kahden uuden ystävänsä kanssa.

— Voitte puhella neiti Questedin kanssa vaikka
riikinkukkovaltaistuimesta, jos haluatte; hän kuuluu olevan hyvin
taiteellinen.

— Onko hän postimpressionisti?

— Juuri sellainen. Mennään nyt juomaan teetä. Tämä menee jo yli
ymmärrykseni.

Aziz loukkautui. Lausunto vihjaisi, ettei hänellä, halvalla
indialaisella, ollut oikeutta tietää mitään postimpressionismistä — se
etuoikeus oli varattu hallitsevalle rodulle. Hän sanoi jäykästi: — En
pidä rouva Moorea lainkaan ystävänäni, tapasin hänet vain sattumalta
eräässä moskeassa — ja hän oli lisäämäisillään: eikä yksi ainoa
tapaaminen riitä ystävyyden solmiamiseen. Mutta ennenkuin hän ehti
lopettaa lauseensa, hänen jäykkyytensä hävisi, senvuoksi että hän tunsi
Fieldingin vilpittömän suopeuden. Hänen oma hyväntahtoisuutensa tuli
myös avuksi. Hänen arvostelunsa pohjautui ennenkaikkea tunteeseen. Hän
oli havaitsevinaan jokaisessa lauseessa sivutarkoituksen, erehtyen
kuitenkin joskus päätelmissään, ja hänen elämänsä oli pelkkää
haaveilua, vaikka se olikin toimeliasta. Fielding esimerkiksi ei
ollut halventavalla vihjauksellaan tarkoittanut indialaisia, vaan
postimpressionismia; kokonainen kuilu erotti hänen sanansa rouva
Turtonin sanoista »Luulen heidän puhuvan englanninkieltä», vaikka
ne Azizin mielestä kuulostivatkin samanlaisilta. Fielding huomasi
jotakin menneen vikaan ja korjautuneen jälleen, mutta koska hän oli
hyvänuskoja, milloin henkilökohtaiset välit olivat kysymyksessä, ei hän
ollut tietääkseenkään siitä, ja heidän keskustelunsa jatkui entiseen
tapaan.

— Paitsi naisia, odotan erästä opettajatoverianikin, Narayan Godbolea.

— Ahaa, tuota dekkalaista bramaania.

— Hänkin toivoo entisyyttä takaisin, vaikka ei juuri Alamgiria.

— Eipä tietenkään, arvaan sen. Tiedättekö, mitä tämä dekkalainen
bramaani sanoo? Hän väittää englantilaisten valloittaneen Indian
heiltä, huomatkaa, heiltä eikä moguleilta. Eikö se ole oikein heidän
tapaistaan? Vieläpä he ovat lahjomalla saaneet aikaan, että se on
painettu heidän koulukirjoihinsa, sillä he ovat viekkaita ja tavattoman
rikkaita. Professori Godbolen täytyy olla hänestä kuulemieni juttujen
perusteella aivan toisenlainen kuin muut dekkabramaanit. Oikea
kunnonmies.

— Miksi ette te, indialaiset, perusta kerhoa tänne Chandraporeen, Aziz?

‒ Ehkä perustammekin sen kerran. Mutta tuolla näkyy jo tulevan rouva
Moore ja tuo toinen, mikä hänen nimensä nyt olikaan.

Miten onnellista, etteivät nämä kutsut olleet yleiset, vaan sellaiset,
joissa muodollisuudet eivät merkinneet mitään. Tuntien sen Aziz
jutteli vaivattomasti englantilaisten naisten kanssa kohdellen heitä
kuin miehiä. Kauneus olisi saattanut hänet hämilleen, koska se laatii
omat lakinsa, mutta rouva Moore oli niin vanha ja neiti Quested niin
ruma, että hän säästyi siitä huolesta. Adelan kulmikas ruumis ja hänen
pisamaiset kasvonsa olivat hirveitä virheitä Azizin silmissä, ja hän
ihmetteli, kuinka Jumala oli saattanut olla niin julma tätä naisolentoa
kohtaan. Siitä johtui, että hänen käytöksensä neitiä kohtaan muuttui
täysin vilpittömäksi.

— Tahtoisin tiedustella teiltä erästä asiaa, tohtori Aziz, aloitti
neiti Quested. — Kuulin rouva Moorelta, kuinka avulias olitte ollut
häntä kohtaan moskeassa ja perin kiinnostavakin. Muutamia minuutteja
kestäneen keskustelunne aikana hän oppi tuntemaan Indiaa enemmän kuin
näinä kolmena viikkona, jotka olemme viettäneet täällä.

— Ah, sellaisesta pikkuseikasta ei kannata puhuakaan! Mutta onko
maassani jotakin muuta, josta voisin kertoa teille?

— Tahtoisin, että selittäisitte meille erään pettymyksen, jonka saimme
kokea tänä aamuna. Se johtuu varmaankin indialaisten seurustelutavoista.

— Sellaisia tapoja ei tietääkseni ole olemassakaan. Me olemme
luonnostamme hyvin kursailematonta väkeä.

— Pelkään tehneemme jonkin tyhmyyden ja loukanneemme heitä, sanoi rouva
Moore.

— Se on vieläkin mahdottomampaa. Mutta saanko kuulla, mitä on
tapahtunut?

— Eräs indialainen rouva ja hänen miehensä lupasivat lähettää vaununsa
hakemaan meitä tänään kello yhdeksän aikaan. Mutta vaunut eivät
tulleetkaan. Odotimme odottamistamme emmekä voi lainkaan ymmärtää, mitä
on tapahtunut.

— Jokin väärinkäsitys, sanoi Fielding, joka heti huomasi tämän
tapauksen olevan niitä, joiden oli parasta jäädä selvittämättä.

— Ei, se ei ollut väärinkäsitys, neiti Quested väitti. — He luopuivat
matkastaan Kalkuttaankin voidakseen ottaa meidät vastaan. Olemme
molemmat aivan varmoja siitä, että olemme tehneet jonkin naurettavan
tyhmyyden.

— Minä en ainakaan välittäisi siitä.

— Herra Heaslop sanoo samaa, neiti Quested ilmoitti punastuen hieman. —
Mutta ellei välitä mistään, niin ei opi ymmärtämäänkään mitään.

Isäntä halusi mielellään vaihtaa puheenaihetta, mutta Aziz sekaantui
keskusteluun innostuneesti ja sai syyllisten nimien palasista selville,
että he olivat hinduja.

— Noilla veltoilla hinduilla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on
sopivaa, mikä ei. Tunnen vallan hyvin heidät erään sairaalan lääkärin
kertomuksista. Mies on veltto ja epätäsmällinen. On vain hyväksi,
ettette päässeet heidän luokseen, koska silloin olisitte saaneet aivan
väärän käsityksen Indiasta. Heidän kotinsa ei ole siisti, ja minä
puolestani luulen sen alkaneen hävettää heitä itseäänkin niin, etteivät
he kehdanneetkaan lähettää vaunujaan hakemaan teitä.

— Niin, se voi kyllä olla mahdollista, sanoi rouva Moore.

— Minä inhoan salaperäisyyksiä, sanoi Adela.

— Me englantilaiset olemme sellaisia.

— En ole vihoissani heille senvuoksi, että olen englantilainen, vaan
oman persoonallisen käsitykseni vuoksi, korjasi Adela.

— Minä pidän salaperäisyyksistä, mutta vihaan salamyhkäilyä, sanoi
rouva Moore.

— Mutta salaperäisyyshän on salamyhkäilyä.

— Ah, luuletteko niin, herra Fielding?

— Salaperäisyys on vain salamyhkäilyn juhlallisempi nimitys. Ei
kumpaistakaan kannata penkoa. Aziz ja minä tiedämme, että India on
aivan täynnä salamyhkäilyä.

— Indiako? Mutta sehän on järkyttävää!

— Ette huomaa mitään salamyhkäilyä, kun tulette tervehtimään minua,
sanoi Aziz melkein tietämättään. — Rouva Moore ja kaikki muutkin —
kutsun teidät kaikki. Olkaa niin ystävällisiä ja tulkaa!

Vanha nainen kiitti. Hänen mielestään nuori lääkäri oli tavattoman
hauska, ja sitäpaitsi muuan uusi tunne, joka oli puoleksi väsymystä
ja puoleksi kiihkoa, yllytti häntä poikkeamaan uudelle polulle. Neiti
Quested vastasi myöntävästi seikkailunhalusta. Hänkin piti Azizista ja
luuli Azizin paljastavan hänelle Indian ihmeet, sittenkuin hän tulisi
paremmin tuntemaan hänet. Azizin kutsu teki hänet hyvin tyytyväiseksi
ja hän kysyi tohtorin osoitetta.

Aziz muisteli kauhistuneena asuntoaan. Se oli inhoittava hökkeli erään
kurjan basaarin lähellä. Siinä oli oikeastaan vain yksi ainoa huone,
jossa kihisi pieniä mustia kärpäsiä. — Mutta puhutaan nyt jostakin
muusta, hän huudahti. — Toivoisin asuvani täällä. Katsokaa, kuinka
kaunis tämä huone on! Ihaillaan sitä yhdessä. Kuinka kauniisti nuo
holvit kaartuvatkaan! Kuinka hienoa! Tämä on kysymysten ja vastausten
rakennustaidetta. Rouva Moore, olette Indiassa nyt. — Aziz ei laskenut
leikkiä. Huone tosiaan ihastutti häntä. Se oli seitsemännellätoista
vuosisadalla rakennettu korkean virkamiehen vastaanottohuone, ja
vaikka se olikin puusta, se toi Fieldingin mieleen Firenzen Loggia
de' Lanzzi'n. Pieniä huoneita, jotka nyt oli eurooppalaistettu, oli
sen molemmin puolin, mutta keskihuone oli paperoimaton ja ilman
ikkunaruutuja, niin että puutarhailma pääsi vapaasti virtaamaan
sisään. Istuttiin aivankuin ulkosalla jossakin näyttelyssä, linnuille
huutelevien puutarhurien ja erään miehen näkyvissä, joka oli vuokrannut
lammikon viljelläkseen siinä vesikastanjoita. Fielding oli antanut
vuokralle mangopuutkin — oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin sattui
pujahtamaan puutarhaan — ja hänen palvelijansa istuivat päivät ja yöt
portailla peloittelemassa pois varkaita. Huone oli todellakin hyvin
kaunis, eikä englantilainen ollut turmellut sitä. Kuitenkin saattoi
heti nähdä, kuka talossa asui.

— Jakaisin oikeutta täällä. Köyhälle leskelle, jolta on varastettu,
antaisin viisikymmentä rupiaa, toiselle sata ja niin edespäin. Siitä
minä pitäisin.

Rouva Moore hymyili ajatellen nykyaikaisia menetelmiä, joita hänen
poikansa edusti. — Pelkään, etteivät rupiat riittäisi ajan pitkään, hän
sanoi.

— Minun rahani ainakin riittäisivät. Jumala antaisi minulle lisää, kun
hän näkisi minun lahjoittavan niitä köyhille. Antaisin aina, kuten
Nawab Bahadurkin. Isäni oli samanlainen ja senvuoksi hän kuolikin
köyhänä. — Ja viitatessaan huoneeseen hän kansoitti sen kirjureilla ja
virkamiehillä, jotka kaikki olivat hyväsydämisiä sentähden, että olivat
eläneet niin kauan aikaa sitten. — Niin, me antaisimme alituisesti
ja istuisimme matoilla tuolien asemesta; siinä onkin menneisyyden ja
nykyisyyden suurin ero; mutta en usko, että milloinkaan rankaisisimme
ketään.

Naiset olivat samaa mieltä hänen kanssaan.

— Ihmisraukka, antakaa hänen yrittää uudelleen. Vankilassa hän
tulee vain pahemmaksi ja turmeltuu kokonaan. Azizin kasvoille tuli
hyvin lempeä ilme, kuten on sellaisella henkilöllä, joka ei kykene
hallitsemaan ja joka ei ymmärrä, että jos rikoksellinen päästetään
vapaaksi, hän varastaa jälleen tuolta leskiraukalta. Hän oli lempeä
kaikille muille, paitsi muutamille verivihollisilleen, jotka eivät
hänen mielestään olleet ihmisiäkään. Heille hän halusi kostaa. Hän oli
lempeä englantilaisillekin, koska hän tiesi sisimmässään, etteivät
he voineet mitään sille, että olivat niin kylmiä ja kummallisia,
kulkien kuin jääkylmä merivirta hänen maansa läpi. — Me emme rankaise
ketään, emme ketään, hän toisti, — ja illalla panemme toimeen suuret
juhlat, joissa tanssijattaret näyttävät taitoaan ja kauniit tytöt
seisovat loistavat soihdut käsissään lammikon ympärillä, ja kaiken
pitää olla iloa ja riemua seuraavaan päivään saakka, jolloin taasen
jaamme oikeutta entiseen tapaamme — viisikymmentä ruplaa, sata, tuhat,
kunnes rauha on taattu. Ah, miksi emme saaneet elää noina aikoina?
Mutta ihailettekohan tarpeeksi herra Fieldingin kotia? Katselkaa noita
sinisiksi maalatuita pilareita ja kuistin huvimajoja, vai kuinka te
nimitätte niitä? Niiden pienet pyöreät katot muistuttavat bamburuokojen
latvoja. Miten kaunista! Ja bambut huojuvat tuolla ulkona lammikon
ympärillä. Rouva Moore, rouva Moore!

— Mitä sitten? rouva kysyi nauraen.

— Muistatteko vielä moskeamme vettä? Se virtaa tänne täyttäen tuon
lammikonkin — keisarien suunnittelema käytännöllinen järjestelmä.
He pysähtyivät täällä matkallaan Bengaaliin. He rakastivat vettä.
Jokaiseen paikkaan, minne ikinä he vain tulivat, he suunnittelivat
suihkukaivoja, puutarhoja ja yleisiä kylpylöitä. Sanoin äsken juuri
herra Fieldingille, että antaisin mitä tahansa, jos vain saisin
palvella heitä.

Hän oli väärässä veteen nähden, jota ei kukaan keisari, olipa hän
sitten kuinka taitava tahansa, voi saada virtaamaan vastamäkeen. Muuan
melko syvä laakso ja koko Chandrapore oli moskean ja Fieldingin talon
välillä. Ronny olisi oitis korjannut hänen tekemänsä erehdyksen, ja
Turton olisi mielellään tehnyt sen, mutta jättänyt kuitenkin tekemättä.
Fieldingillä ei ollut edes halua oikaista vieraansa väitettä; hän
ei enää vaatinut kirjaimellista totuutta, vaan tyytyi mielenlaadun
rehellisyyteen. Mitä taasen neiti Questediin tulee, hän uskoi
kirjaimellisesti kaikki Azizin puheet. Tietämättömyydessään hän piti
Azizia »Indiana», ollenkaan epäilemättä, että Azizin näköpiiri oli
rajoitettu ja hänen järjestelmänsä epäluotettava, ja, ettei kukaan voi
sanoa: minä olen India.

Aziz oli hyvin innoissaan ja puhui kiihkeästi, sanoipa vielä
»kirottua» sekaantuessaan puheissaan. Hän kertoi heille ammatistaan
ja leikkauksista, joita hän oli katsellut ja joihin hän oli ottanut
osaa, selostaen sellaisia yksityiskohtia, jotka kauhistuttivat
rouva Moorea, neiti Questedin ymmärtäessä ne väärin hänen
vapautuneisuutensa merkiksi, koska hän oli kuullut samanlaisia juttuja
kotona yliopistopiireissä. Hän luuli Azizia yhtä itsenäiseksi kuin
luotettavaksikin ja asetti hänet korokkeelle, jolla hän ei voinut
pysyä. Hän oli kyllä tällä haavaa melko korkealla, mutta ei millään
korokkeella. Hän liiteli siivillään, mutta väsymys pudottaisi hänet
pian maahan.

Professori Godbolen tulo tyynnytti hieman häntä, mutta iltapäivä
oli sittenkin hänen. Tuo kohtelias ja arvoituksellinen bramaani ei
asettanut minkäänlaisia esteitä hänen kaunopuheisuudelleen, vaan
pikemminkin antoi sille lisää vauhtia. Hän joi teetään lyhyen matkan
päässä uskottomista pienen pöydän ääressä, joka oli sijoitettu aivan
hänen taakseen. Kukaan ei ollut huomaavinaan professori Godbolen teetä.
Hän oli jo vanhahko, kuihtunut, harmaaviiksinen ja harmaasilmäinen
mies, jonka iho oli yhtä vaalea kuin eurooppalaistenkin. Hänellä
oli päässään turbaani, joka muistutti vaaleanpunaisiksi värjättyjä
makarooneja, ja yllään takki, liivit ja vyö, dhoti, ja pienillä
tiuvuilla koristetut säärystimet. Tiuvut olivat samantyyliset kuin
turbaani, ja koko hänen olemuksensa vaikutti sopusuhtaiselta, kuin
hän olisi sulattanut yhteen Idän ja Lännen sekä henkisesti että
aineellisesti ja kuin ei häntä milloinkaan voitaisi järkyttää
tasapainostaan. Naisissa hän herätti mielenkiintoa ja he toivoivat
hänen täydentävän Azizia puhumalla jotakin uskonnosta. Mutta hän vain
söi ja joi hymyillen ja kohottamatta katsettaan.

Aziz jätti mogulikeisarit rauhaan ryhtyen puhumaan aiheista, jotka
eivät olleet kiusallisia kenellekään. Hän kuvaili, kuinka mangohedelmät
kypsyvät ja kuinka hän poikavuosinaan oli sadekausina juossut
toveriensa kanssa pitämään kestejä suureen mangolehtoon, joka kuului
hänen sedälleen. Ja kuinka sitten palattiin kotiin läpimärkinä ja
tuntien ehkä hieman vatsanväänteitä. — Mutta siitä minä en välittänyt.
Kaikki toverini olivat yhtä kipeitä kuin minäkin. Mutta me lohdutimme
toisiamme urdulaisella sananlaskulla: »Mitä merkitsee onnettomuus,
kun ollaan onnettomia yhdessä». Neiti Quested, teidän pitää odottaa
mangohedelmien kypsymistä. Miksi ette voisi asettua oikein asumaan
tänne Indiaan?

— Pelkään, etten voi jäädä tänne, Adela vastasi. Hän sanoi sen
ajattelematta lainkaan sanojensa merkitystä. Sekä hänestä että noista
kolmesta miehestä se sopi mainiosti keskusteluun, eikä hän moneen
minuuttiin, niin, tuskinpa puoleen tuntiinkaan, huomannut lausuntoaan
niin tärkeäksi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt ilmoittaa se
Ronnylle.

— Teidänlaisenne vieraat ovat hyvin harvinaisia.

— Niin todellakin, myönsi professori Godbolekin. — Sellaista
kohteliaisuutta nähdään harvoin. Mutta mitä voimme tarjota heille
pitääksemme heidät täällä?

— Mangoja, mangoja.

He nauroivat. — Mangohedelmiä voi saada Englannissakin nykyjään,
huomautti Fielding. — Ne kuljetetaan sinne jäähdytetyissä säiliöissä.
Englannissa voidaan leikkiä Indiaa aivan yhtä hyvin kuin Indiassa
Englantia.

— Mutta molemmat tulevat äärettömän kalliiksi, sanoi tyttö.

— Luultavasti.

— Ja ikäviksi.

Mutta isäntä ei antanut keskustelun saada näin vaarallista käännettä.
Hän kääntyi vanhan naisen puoleen, joka näytti levottomalta ja
suuttuneelta, hänen voimatta ymmärtää syytä siihen, ja kysyi hänen
suunnitelmistaan. Rouva Moore vastasi haluavansa mielellään katsella
opistoa. Kaikki nousivat heti, paitsi professori Godbole, joka
parhaillaan söi banaania.

— Älä sinä tule mukaan, Adela, sinähän et pidä oppilaitoksista.

— Niin, se on totta, sanoi neiti Quested istuutuen jälleen.

Aziz epäröi. Hänen kuulijakuntansa hajaantui. Tutumpi osa poistui,
mutta tarkkaavaisempi jäi jäljelle. Muistaen, että kutsut olivat
yksityiset, hänkin jäi huoneeseen.

Keskustelu jatkui entiseen tapaan. — Voitaisiinko matkailijoille
tarjota raakoja mangohedelmiä kiisselinä? — Lääkärinä sanon jyrkästi:
ei! — Mutta minä lähetän teille joitakin terveellisiä herkkuja, sanoi
vanhus. — Teen sen niin mielelläni.

— Neiti Quested, professori Godbolen herkut ovat ihmeellisiä, sanoi
Aziz alakuloisesti. Hänkin olisi tahtonut lähettää vieraille herkkuja,
mutta hänellä ei ollut vaimoa, joka olisi valmistanut niitä. — Niistä
saatte hieman Indian esimakua. Minä, ikävä kyllä, olen sellaisessa
asemassa, etten voi lähettää teille mitään.

— En ymmärrä, miksi sanotte niin. Olettehan niin ystävällisesti
pyytänyt meitä vierailulle kotiinne.

Aziz ajatteli taasen kauhistuneena asuntoaan. Taivas varjelkoon, tuo
tyhmä tyttö oli ottanut hänen sanansa vakavalta kannalta! Mitä hänen
nyt piti tehdä? — Niin, se on päätetty! huudahti hän. Pyydän teitä
kaikkia vieraikseni Marabar-luoliin.

— Kuinka ihastuttavaa siitä tuleekaan!

— Ah, siitä tulee suurenmoinen juhla verrattuna minun herkkuihini.
Mutta eikö neiti Quested ole jo käynyt luolissamme?

— En. En ole kuullut niistä edes puhuttavankaan.

— Puhuttavankaan? huudahtivat molemmat. — Marabar-vuorten luolista?

— Me emme kuule mitään kiinnostavaa kerhossa. Siellä pelataan vain
verkkopalloa ja juorutaan jonnin joutavia.

Vanha mies oli vaiti. Ehkäpä hän ajatteli, ettei neidin sopinut täällä
arvostella omaa rotuaan, tahi pelkäsi, että neiti ehkä kertoisi
englantilaisille hänen uskottomuudestaan, jos hän olisi samaa mieltä
hänen kanssaan. Mutta nuori mies sanoi nopeasti:

— Niin, tiedän sen.

— Puhukaa minulle senvuoksi niin paljon kuin suinkin, sillä muuten
en ikinä opi tuntemaan Indiaa. Tarkoitatteko noita kukkuloita, joita
katselen joskus iltaisin? Mitä luolia siellä on?

Aziz alkoi selittää, mutta sitten kävikin ilmi, ettei hän itsekään
ollut milloinkaan käynyt luolissa, oli vain aina aikonut lähteä
sinne, mutta työ ja yksityiset tehtävät olivat esteenä. Luolat olivat
sitäpaitsi niin kaukanakin. Professori Godbole laski ystävällisesti
leikkiä hänen kustannuksellaan.

— Ovatko nuo luolat suuriakin? kysyi neiti Quested

— Ei, ne ovat verraten pieniä.

— Kertokaa, millaisia ne ovat, professori Godbole.

— Se on minulle hyvin suuri kunnia. Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja
hänen kasvonsa jännittyivät. Neiti Quested otti esiin savukekotelonsa,
tarjosi Azizille ja Godbolelle ja sytytti itsekin savukkeen.
Merkitsevän väliajan jälkeen professori sanoi: — Kallioseinämässä on
käytävä, josta mennään luolaan.

— Ovatko ne suunnilleen samanlaisia kuin Elephantan luolat?

— Eivät ollenkaan. Elephantan luolissa on Shivan ja Parvatin
kuvapatsaita, mutta Marabarissa ei ole mitään kuvapatsaita.

— Ne ovat varmaankin hyvin pyhiä paikkoja, sanoi Aziz auttaakseen
kertojaa.

— Vielä mitä.

— Mutta ne on kai koristettu jollakin tavoin?

— Eivät ole.

— Mutta miksi ne sitten ovat niin kuuluisia? Mehän kaikki puhumme
noista kuuluisista Marabar-luolista. Ehkä se onkin vain tavallista
tyhjää kerskailuamme.

— En tahtoisi sanoa sitäkään.

— Kuvailkaa ne sitten neidille.

— Se tulee ilahduttamaan minua suuresti. Mutta hän luopui tästä ilosta,
ja Aziz ymmärsi hänen salaavan jotakin luolista. Hän ymmärsi sen
siitä, että häntä itseäänkin usein vaivasi samanlainen mykkyys. Joskus
hän voi Callendarin raivoksi sivuuttaa jonkin asian tärkeän puolen
ruvetakseen puhumaan saman asian sadoista vähemmän tärkeistä puolista.
Majuri syytti häntä petollisuudesta ja olikin pintapuolisesti oikeassa,
mutta ainoastaan pintapuolisesti. Azizin menettely johtui pikemminkin
salaperäisen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut vastustaa ja
joka mykistytti hänet. Nyt oli Godbole mykistynyt salaten luultavasti
vastoin tahtoaan jotakin. Varovasti käsiteltynä hän saisi kyllä voiton
painajaisestaan ja kertoisi, että Marabar-luolat olivat ehkä täynnä
vuotokiviä. Aziz viittasi kokeeksi niihin, mutta Godbole vastasi
kieltävästi.

Väittely jatkui kevyesti ja ystävällisesti, Adelan lainkaan
aavistamatta, mitä sen takana piili. Hän ei aavistanut, että näiden
muhamettilaisten verraten yksinkertaiset aivot taistelivat alkuaikojen
pimeyttä vastaan. Aziz pelasi jännittävää peliä. Hän käsitteli
ihmisleikkikalua, joka kieltäytyi toimimasta, ja hän tiesi sen liiankin
hyvin. Jos se rupeaisi toimimaan, ei hänellä eikä professori Godbolella
olisi minkäänlaista hyötyä siitä, mutta tehtävä sai hänet silti
valtoihinsa, ollen sukua abstraktiselle ajattelemiselle. Hän jutteli
juttelemistaan tehden hyökkäyksiä, jotka hänen vastustajansa torjui
tahtomatta myöntää hyökkäyksiä edes tehdyksikään ja etääntyen yhä
kauemmaksi tehtävästään selostaa Marabar-luolien merkillisyyksiä, jos
niissä mitään merkillistä edes olikaan.

Mutta juuri silloin saapui paikalle Ronny.

Närkästyneellä äänellä, jota hän ei edes koettanut hillitä, hän huusi
puutarhasta: — Mitä täällä on tapahtunut, Fielding? Missä äitini on?

— Hyvää iltaa, neiti Quested sanoi kylmästi.

— Sinun ja äidin pitää tulla heti minun mukanani. Pannaan toimeen
polokilpailu.

— Luulin ettei siitä tulisi mitään.

— Suunnitelmia on muutettu. Joukkoon on liittynyt muutamia upseereita.
Tule nyt, niin kerron sinulle kaiken.

— Äitinne palaa hetkisen kuluttua, sanoi professori Godbole, joka oli
noussut kunnioittavasti seisoalleen. — Mitättömässä opistossamme ei ole
paljoa katseltavaa.

Ronny ei kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, vaan puhui edelleen
Adelalle. Hän oli kiiruhtanut työstään hakemaan häntä polokilpailuihin
senvuoksi, että hän luuli niiden huvittavan Adelaa. Hän ei aikonut olla
lainkaan epäkohtelias näille indialaisille, mutta ainoa yhdysside,
joka hänen mielestään voi liittää hänet indialaiseen, oli virka, eikä
kumpikaan näistä miehistä sattunut olemaan hänen käskyläisiään. Koska
he olivat vapaita henkilöitä, sivuutti hän heidät kokonaan.

Mutta onnettomuudeksi Aziz ei ollut sillä tuulella, että hän olisi
suostunut tähän. Hän ei halunnut luopua äskeisestä hilpeästä
tuttavallisesta tunnelmasta. Hän ei ollut noussut seisoalleen kuten
Godbole, ja nyt hän huusi tunkeilevan ystävällisesti paikaltaan: —
Tulkaa tänne, herra Heaslop! Istuutukaa siksi aikaa, kunnes äitinne
tulee.

Ronny vastasi käskien Fieldingin palvelijan hakea isäntänsä heti.

— Hän ei ymmärrä teitä. Sallikaa minun — ja Aziz toisti käskyn
kansankielellä.

Ronnya halutti vastata terävästi; hän tunsi Azizin edustaman
tyypin, hän tunsi kaikki tyypit, ja tämä kuului noihin hutiloiden
eurooppalaistutettuihin. Mutta koska hän oli hallituksen palvelija,
kuului hänen velvollisuuksiinsa ikävyyksien karttaminen; senvuoksi
hän ei sanonut mitään eikä ollut tietääkseenkään Azizin uhmailevasta
käyttäytymisestä. Ja Aziz käyttäytyi uhmaavasti. Kaikki, mitä hän
sanoi, oli nenäkästä tahi ärsyttävää. Hänen siipensä eivät kannattaneet
häntä enää, mutta hän ei halunnut pudota maahan taistelutta. Hän
ei aikonut kohdella nenäkkäästi herra Heaslopia, joka ei ollut
milloinkaan tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta tässä oli kysymys
angloindialaisesta, josta piti tulla ihminen, ennenkuin kaikki saattoi
muuttua jälleen miellyttäväksi. Hän ei aikonut olla niin kömpelön
tuttavallinen neiti Quesfediäkään kohtaan, tahtoen vain saada hänet
puolelleen, eikä huutaa eikä kirkua professori Godbolelle. Siitä
muodostui kummallinen neljäkkö — Aziz lepatellen maahan, neiti Quested
hämmennyksissään hänen äkillisestä ilkeydestään, Ronny raivoissaan ja
bramaani pitäen silmällä heitä kolmea alasluoduin silmin ja ristissä
käsin kuin ei mitään olisi tapahtunut. — Kuin kohtaus jostakin
näytelmästä, ajatteli Fielding, joka katseli puutarhan toiselta
laidalta, kuinka he olivat ryhmittyneet kauniin huoneen pilarien väliin.

— Älä vaivaudu tulemaan tänne, äiti! huusi Ronny. — Olemme juuri
lähtemäisillämme. Sitten hän kiiruhti Fieldingin luo, vei hänet syrjään
ja sanoi teeskennellyn sydämellisesti: — Haluan sanoa vain sen, vanha
ystäväni, jos sallitte, ettei teidän mielestäni olisi pitänyt jättää
neiti Questediä yksinään.

— Olen hyvin pahoillani! Mitä onkaan tapahtunut? vastasi Fielding
koettaen puolestaan esiintyä miellyttävästi.

— Niin... olen tietysti auttamattomasti vanhoillinen, mutta en pidä
siitä, että englantilainen tyttö istuu yksinään polttelemassa savuketta
parin indialaisen kanssa.

— Hän jäi tänne yhtä mielellään kuin hän nyt polttaakin, hyvä ystävä.

— Niin, sellainen käy päinsä Englannissa.

— Minä en voi huomata tässäkään mitään sopimatonta.

— Ellette kerran voi, niin ette voi... Ettekö näe sitäkään, että tuo
mies on hölmö?

Suunniltaan kiihkosta Aziz esiintyi suojelevasti rouva Moorea kohtaan.

— Hän ei ole hölmö, vastusti Fielding. — Hänen hermonsa ovat vain
hieman kiihoittuneet, siinä kaikki.

— Mikä sitten olisi ärsyttänyt hänen kalliita hermojaan?

— En tiedä. Hän oli täysin rauhallinen minun poistuessani.

— Se ei ainakaan johdu minun sanoistani, vakuutti Ronny. — En ole edes
puhutellutkaan häntä.

— No, se on hyvä. Viekää nyt naiset mukananne, koska onnettomuus jo on
tapahtunut.

— Fielding, älkää luulko minun pahastuneen tahi mitään sellaista...
Ettekö tekin halua tulla katselemaan polokilpailua? Se ilahduttaisi
meitä suuresti.

— Kiitoksia, mutta en luullakseni voi. Olen hyvin pahoillani, jos
mielestänne olen laiminlyönyt jotakin. Luulin suunnitelleeni kaiken
hyvin.

Sitten alettiin sanoa jäähyväisiä. Kaikki olivat huonolla tuulella
tahi onnettomia. Tuntui kuin itse maastakin olisi huokunut jotakin
ärsyttävää. Olisiko kukaan voinut käyttäytyä niin surkeasti Skotlannin
nummella tahi Italian alppihuipulla? arvaili Fielding jälkeenpäin.
Hänestä tuntui kuin Indiassa ei olisi ollut minkäänlaista tyynnyttävää
puolta, johon olisi voinut turvautua. Sellaista ei luultavasti ollut
ensinkään olemassa tahi sitten ahmaisi tyyneys kaiken, kuten se
näytti ahmaisseen professori Godbolen. Tässä oli nyt Aziz, ärtyisenä
ja halveksivana; rouva Moore ja neiti Quested, molemmat tyhminä;
hän itse ja herra Heaslop, molemmat ulkonaisesti kohteliaina, mutta
todellisuudessa inhoittavina ja toisiaan vihaavina.

— Hyvästi, herra Fielding, ja paljon kiitoksia... Kouluhuoneenne ovat
ihastuttavat!

— Hyvästi, rouva Moore.

— Hyvästi, herra Fielding, ihastuttava iltapäivä!

— Hyvästi, neiti Quested.

— Hyvästi, tohtori Aziz.

— Hyvästi, rouva Moore.

— Hyvästi, tohtori Aziz.

— Hyvästi, neiti Quested. Aziz pudisti voimakkaasti neidin kättä
näyttääkseen varmuuttaan. — Älkää unohtako luolia. Minä selvitän koko
asian käden käänteessä.

— Kiitoksia.

Paholaisen kiihoittamana loppusyöksyyn Aziz lisäsi: ‒ Miten ikävää,
että aiotte poistua Indiasta niin pian! Voi, muuttakaa päätöksenne ja
jääkää!

— Hyvästi, professori Godbole, jatkoi neiti Quested joutuen äkkiä
hämilleen. — Mikä vahinko, ettemme saaneet kuulla teidän laulavan.

— Voinhan laulaa nyt, hän sanoi ja alkoi laulaa.

Hänen hauras äänensä nousi ja laski lausuen sekavia sanoja. Joskus
kuuntelijat olivat havaitsevinaan laulussa jonkinlaista rytmiä
ja joskus se muistutti länsimaista lauluakin. Mutta korva, jota
näin alituisesti petettiin, menetti pian johtolangan ja eksyi
äänisokkeloihin, joista eivät mitkään olleet raakoja eivätkä
vastenmielisiä eivätkä mitkään ymmärrettäviä. Vain palvelijat
ymmärsivät ne. He alkoivat kuiskailla keskenään. Mies, joka poimi
vesikastanjoita, ilmestyi alastomana lammikosta, hänen huulensa menivät
raolleen ihastuksesta, niin että hänen punainen kielensä näkyi. Laulu
jatkui ja taukosi muutamien minuuttien kuluttua yhtä satunnaisesti kuin
se oli alkanutkin — näennäisesti keskellä tahtia.

— Kiitoksia, mutta mitä se oli? kysyi Fielding.

— Selitän sen teille yksityiskohtaisesti. Se oli muuan uskonnollinen
laulu. Kuvittelin olevani maitotyttö. Sanon Shri Krishnalle: »Tule,
tule minun tyköni yksinäsi». Mutta jumala kieltäytyy tulemasta. Minä
nöyryytän itseni ja sanon: »Älä tule ainoastaan minun luokseni.
Jaa itsesi sataan eri Krishnaan ja käske niiden mennä sadan
seuralaisnaiseni luo, mutta anna yhden, ah maailmankaikkeuden herra,
tulla minun luokseni!» Mutta hän kieltäytyy tulemasta. Tämä toistuu
useita kertoja. Laulu on sävelletty sopivaksi tähän hetkeen, joka on
iltahetki.

‒ Mutta toivoakseni hän suostuu tulemaan jossakin toisessa laulussa?
sanoi rouva Moore lempeästi.

‒ Ah ei, hän kieltäytyy tulemasta! toisti Godbole, ymmärtämättä ehkä
kysymystä. — Minä sanon hänelle: »Tule tule, tule!» mutta hän ei tule.

Ronnyn askeleet olivat lakanneet kuulumasta, ja hetkisen vallitsi
täydellinen hiljaisuus. Ei ainoakaan tuulenviri väreilyttänyt vettä
eikä ainoakaan lehti lepattanut.




VIII


Vaikka neiti Quested olikin tuntenut Ronnyn hyvin Englannissa,
huomasi hän tehneensä sangen järkevästi tullessaan ensin vierailemaan
hänen luokseen, ennenkuin päätti suostua hänen vaimokseen. India oli
kehittänyt niitä Ronnyn luonteen puolia, joita hän ei ollut milloinkaan
ihaillut. Ronnyn omahyväisyys, moittimishalu, yksipuolisuus, kaikki
muuttui silmiinpistäväksi troopillisen taivaan alla. Ronny näytti
välittävän paljon vähemmän kuin ennen siitä, mitä hänen lähimmäistensä
sisimmässä tapahtui. Hän väitti paljon varmemmin kuin ennen olevansa
oikeassa heihin nähden, ja että jos hän olikin väärässä, se ei
merkinnyt mitään. Kun hänelle todistettiin, että hän oli väärässä,
hän joutui ihan suunniltaan. Hän väitti aina, ettei Adelan todistelu
pitänyt paikkaansa. Adelan katsantokanta ei ollut milloinkaan oikea,
hänen väitteensä olivat kyllä johdonmukaisia, mutta lapsellisia,
ja Ronny muistutti usein, että hänellä oli varmat tiedot, mutta
ei Adelalla ja etteivät kokemukset auttaisi Adelaa, koskei hän
kuitenkaan osannut käyttää niitä hyväkseen. Adelalle teroitettiin,
että ylemmän koulun kurssi, luentojen kuunteleminen Lontoon
yliopistossa, vuoden kestävä yksityiskurssi, määrätty luku virkavuosia
määrätyssä maakunnassa, putoaminen hevosen selästä ja kuumekohtaus
olivat ainoita oikeita valmistuksia indialaisten ja kaikkien niiden
ihmisten ymmärtämiseen, jotka asuivat heidän maassaan; s.o. ne olivat
sellaisia valmistuksia, jotka Adelakin voi ymmärtää, sillä tietysti
Ronnynkin yläpuolella oli vielä korkeampia tiedon kuningaskuntia,
joissa asui Callendarin ja Turtonin tapaisia henkilöitä, jotka olivat
oleskelleet maassa parikymmentäkin vuotta, ja joiden lahjakkuus
oli yli-inhimillinen. Omasta puolestaan Ronnylla ei ollut varsin
suuria vaatimuksia, mutta Adela toivoi, että hänellä olisi ollut.
Tuo kypsymättömien virkamiesten kulunut puheenparsi: »Minä en ole
täydellinen, mutta...» koski hänen hermoihinsa.

Miten inhoittavasti Ronny olikaan käyttäytynyt herra Fieldingin
luona, keskeyttänyt keskustelun ja poistunut kesken tuota aavemaista
laulua! Ronnyn viedessä heitä vaunuillaan pois Adelan ärtyisyys
kiihtyi sietämättömäksi, hänen itsensä huomaamatta sitä seikkaa, että
hänen kiihtymyksensä osaksi kohdistui häntä itseään vastaan. Hän
odotti tilaisuutta saadakseen purkaa kiukkunsa, ja koska Ronnykin oli
vihoissaan ja molemmat olivat Indiassa, ilmestyikin sellainen tilaisuus
melko pian. He olivat tuskin poistuneet opiston alueelta, kun Adela
kuuli Ronnyn kysyvän äidiltään: — Mitä siellä puhuttiin joistakin
luolista? Silloin hän avasi tulen.

— Rouva Moore, teidän viehättävä tohtorinne päättikin toimeenpanna
huviretken kutsujen asemesta. Me kohtaamme hänet tuolla kaukana — te,
minä, herra Fielding ja professori Godbole — siis aivan samat henkilöt
kuin tänäänkin.

— Missä kaukana? kysyi Ronny.

— Marabar-luolissa.

— Hitto vieköön! murahti Ronny oltuaan hetkisen vaiti. — Sovittiinko
retkestä yksityiskohtaisesti?

— Ei. Jos olisit puhutellut häntä, olisimme voineet päättää asian.

Ronny pudisti päätään ja nauroi.

— Olenko sanonut jotakin hauskaa?

— Ajattelin vain, kuinka tuon hyvän tohtorin kaulus oli koholla
niskasta.

— Luulin sinun haluavan keskustella luolista.

— Niin haluankin. Aziz oli pukeutunut hienosti kaulahuivinneulasta
säärystimiin saakka, mutta oli unhottanut niskanappinsa kotiin. Siinä
on indialainen kaikessa komeudessaan: hän unhottaa aina yksityiskohdat,
mikä taasen johtuu rodulle ominaisesta perusvelttoudesta. Samanlaista
haihattelua on »tapaaminen» tuolla luolissa, jotka sijaitsevat monen
mailin päässä täältä ja kaukana toisistaan.

— Oletko käynyt siellä?

— En, mutta tunnen silti ne.

— Ah niin, tietysti!

— Oletko sinäkin luvannut lähteä tuolle huviretkelle, äiti?

— En ole luvannut mitään, sanoi rouva Moore melko odottamatta. — En
ainakaan tästä polokilpailusta. Aja siis ensin kotiin ja jätä minut
sinne. Haluan levähtää.

— Minut myös, sanoi Adela. — En minäkään halua katsella polokilpailua.

— Kuten haluatte, sanoi Ronny. Väsyneenä ja pettyneenä hän menetti
kokonaan malttinsa ja lisäsi kovalla, opettavaisella äänellä: — En pidä
lainkaan siitä, että sinä lähdet juoksentelemaan indialaisten kanssa.
Jos haluat matkustaa Marabar-luolille, saat mennä sinne englantilaisten
seurassa.

— En ikinä ole kuullut puhuttavankaan noista luolista, joten en tiedä,
missä ne sijaitsevat ja millaisia ne ovat, sanoi rouva Moore. — Mutta
missään tapauksessa, hän taputteli istuimen pielusta — en halua enää
kuunnella tällaista ikävää riitelemistä.

Molemmat nuoret häpesivät. He jättivät hänet huvilan edustalle ja
ajoivat yhdessä polokilpailuihin tuntien, että se oli vähin, mitä
he voivat tehdä. Heidän pahin huonotuulisuutensa haihtui, mutta he
olivat yhä vielä alla päin. Ukkonen puhdistaa harvoin ilman. Neiti
Quested istui ajatellen omaa käytöstään, jota hän ei hyväksynyt.
Sen sijaan, että hän olisi koetellut Ronnya ja itseään ja koettanut
päättää järkevästi avioliitosta, olikin hän sattumalta keskustellessaan
mangoista sekaseurassa ilmoittanut, ettei hän aio jäädä Indiaan. Se
taasen merkitsi sitä, ettei hän aio mennä naimisiin Ronnyn kanssa.
Mutta olisiko hänen tarvinnut puhua siitä ja sopiko sellainen
käytös sivistyneelle tytölle? Hän oli velvollinen antamaan Ronnylle
selityksen, mutta onnettomuudeksi hänellä ei ollut mitään selitettävää.
Tilaisuus »puhua suunsa puhtaaksi», mikä oli hänen luonteensa ja
periaatteidensa mukaista, oli lykkäytynyt, kunnes oli » liian
myöhäistä. Ei ollut järkevää käyttäytyä ilkeästi Ronnya kohtaan ja
hakea hänestä huonoja puolia tänä iltahetkenä.

Polokilpailu pantiin toimeen Maidanilla, lähellä kaupungin porttia.
Aurinko alkoi jo mennä mailleen ja jokainen puu oli kuin muistutus
yöstä. He kävelivät johtavan ryhmän luota syrjempänä sijaitsevalle
penkille, ja siellä Adela, tuntien että se oli hänen velvollisuutensa
sekä itseään että Ronnya kohtaan, lausui seuraavat harkitsemattomat
sanat: — Pelkään, että meidän pitää selvittää välimme, Ronny.

— Minulla on ilkeä luonne; minun pitää pyytää sinulta anteeksi,
Ronny vastasi. — En aikonut antaa sinulle enkä äidille minkäänlaisia
määräyksiä, mutta noiden bengaalilaisten tapa kohdella teitä ärsytti
minua. En tahdo sellaisen enää uudistuvan.

— Heillä ei ole mitään osuutta siihen, että minä...

— Ei, mutta Azizin ehdotus luolille tehtävästä retkestä oli vain
joutavaa jaarittelua. Kuulin hänen äänestään, ettei hän tarkoittanut
mitään vakavaa kutsullaan; hän tahtoi vain olla huvittava.

Mutta minä haluan keskustella kanssasi jostakin aivan muusta kuin
noista luolista. Hän katseli kellastunutta ruohoa. — Olen nyt
lopullisesti päättänyt, ettemme voikaan mennä naimisiin, hyvä poika.

Tämä uutinen koski Ronnyyn kovasti. Hän oli kyllä kuullut Azizin
ilmoituksen, ettei Adela aiokaan jäädä maahan, mutta ei ollut
kiinnittänyt huomiota siihen, koska hän ei ollut voinut uneksiakaan,
että joku indialainen konsanaan voisi olla välittäjänä kahden
englantilaisen välillä. Hän hillitsi mielensä ja sanoi ystävällisesti:
— Ethän ole milloinkaan luvannutkaan mitään, rakas tyttöseni; sinä et
ole sitonut itseäsi etkä minuakaan minkävuoksi sinun ei tarvitse olla
tästä pahoillasi.

Adelaa hävetti; kuinka vaatimaton Ronny olikaan! Hän voi kyllä pakottaa
Adelan hyväksymään hänen mielipiteensä, mutta hän ei milloinkaan
pakottaisi Adelaa menemään kihloihin, koska hän, kuten Adela itsekin,
piti kunniassa persoonallisten suhteiden koskemattomuutta. Juuri se
oli vienyt heidät yhteen heidän tavatessaan toisensa ensi kerran
Englannin järvien suurenmoisen luonnon keskellä. Adelan koetus oli nyt
lopussa, mutta hänellä oli sellainen tunne, että sen olisi pitänyt olla
tuskallisempi ja pitempi. Hän ei siis menekään naimisiin Ronnyn kanssa.
Se liukui ohitse kuin uni. Hän sanoi:

— Mutta keskustellaan nyt sentään siitä perusteellisesti, sillä sehän
on niin tärkeä päätös, emmekä saa tehdä minkäänlaisia erehdyksiä.
Haluaisin kuulla käsityksesi minusta, koska se mielestäni auttaisi
meitä molempia.

Ronny näytti onnettomalta ja pidättyväiseltä. — En luota suurestikaan
sellaiseen väittelyyn ja sitäpaitsi olen aivan lopussa kaikesta
lisätyöstä, jota Mohurram aiheuttaa, niin että saat suoda minulle
anteeksi.

— Tahdon vain, että kaikki tulisi selväksi välillämme. Lupaan vastata
kaikkiin kysymyksiisi, joita mahdollisesti haluat tehdä käytökseni
johdosta.

— Mutta minulla ei ole minkäänlaisia kysymyksiä tehtävänä. Olet
menetellyt täysin oikeuksiesi mukaisesti. Teit aivan oikein
matkustaessasi tänne katselemaan minua työssäni; se oli hyvä
suunnitelma eikä siitä kannata puhua sen enempää — me vain
kiihtyisimme. Ronny oli vihainen, loukkautunut ja liian ylpeä
houkutellakseen Adelaa; mutta hän ei voinut tunnustaa tytön
käyttäytyneen huonosti, sillä heti kun maanmiehet tulivat kysymykseen,
hän oli jalomielinen.

— Toivon, ettei sinulla olisi sen painavampia syitä. Olen käyttäytynyt
anteeksiantamattomasti aiheuttaessani sinulle ja äidillesi tällaista
vaivaa, sanoi neiti Quested katsellen nyrpeästi puuhun, jonka juurella
he istuivat. Pieni vihreä lintu istui siellä katsellen häntä, niin
loistava ja sievä, että se hyvinkin olisi voinut pyrähtää sinne suoraan
jostakin lintukaupasta. Kun se kohtasi hänen katseensa, ummisti se
silmänsä, teki pienen hypyn ja valmistautui pujahtamaan pesäänsä.
Villi indialainen lintu. — Ei mitään enää, toisti hän ja tunsi, että
jommankumman heistä tahi molempien olisi pitänyt pitää syvämietteinen
ja kiihkeä puhe. — Me olemme olleet hirvittävän englantilaisia tässä
asiassa, mutta luullakseni se on ollut oikein.

— Koska kerran olemme englantilaisia.

— Kuinka tahansa, Ronny, mutta emme ole ainakaan riidelleet.

— Sehän olisikin ollut peräti mieletöntä! Miksi riitelisimme?

— Luullakseni olemme ystäviä vielä tämänkin jälkeen?

— Tiedän sen.

— Se onkin hyvä.

Kun he olivat vaihtaneet tämän vakuutuksen, tunsivat he heti suurta
huojennusta, joka muuttui hellyyden aalloksi painuen sitten takaisin.
Heidän oma ivallisuutensa hellytti heitä ja he alkoivat tuntea itsensä
yksinäisiksi ja yksinkertaisiksi. Kokemukset ne erottivat heitä eivätkä
luonteet; ihmisinä he eivät olleet lainkaan erilaisia; käytännöllisesti
katsoen he olivat aivan samanlaisia, jos heitä verrattiin niihin
ihmisiin, jotka olivat lähinnä näköpiirissä. Bhili, joka piteli
kiinni erään upseerin poloponia, sekarotuinen, joka ohjasi Nawab
Bahadurin autoa, Nawab Bahadur itse, hänen elähtänyt pojanpoikansa —
ei kukaan heistä olisi voinut selviytyä vaikeuksista niin helposti
ja kylmäverisesti kuin he. Vain se, että he olivat puhuneet suunsa
puhtaaksi, oli vähentänyt niitä. Tietysti he olivat ystäviä ja
pysyisivätkin aina sellaisina.

— Tiedätkö, mikä tuon vihreän linnun nimi on? Adela kysyi siirtäen
olkapäätänsä hieman lähemmäksi häntä.

— Mehiläissyöjä.

— Ei, Ronny, sen siivissä on punaiset juovat.

— Papukaija, yritti Ronny.

— Eihän toki!

Kysymyksessä oleva lintu katosi lehvistöön. Se ei merkinnyt mitään,
mutta he olisivat tahtoneet saada selville sen nimen, koska se olisi
ikäänkuin lohduttanut heitä. Mutta Indiassa ei saada selville mitään;
jo pelkkä kysymyksen lausuminen saa kaiken katoamaan tahi muuttumaan
toiseksi.

— McBrydellä on kuvitettu lintukirja, sanoi Ronny apeasti. — Minä
puolestani en tunne lintuja lainkaan, olen tosiaankin tietämätön
kaikesta täällä, paitsi omasta työstäni. Se on todellakin suuri vahinko.

— Minunkin laitani on samoin. Olen kykenemätön kaikkeen.

— Mitä kuulenkaan? huudahti Nawab Bahadur niin kimeästi, että molemmat
säpsähtivät. — Mitä ikäviä asioita minä kuulenkaan? Englantilainen
nainenko kykenemätön? Ei, eihän toki! Hän hymyili iloisesti, ollen
varma siitä — määrättyjen rajojen sisällä, tietysti —että hän oli
tervetullut.

‒ Hyvää iltaa, Nawab Bahadur! Olette nähtävästi katsellut kilpailuja,
Ronny sanoi välinpitämättömästi.

— Niin olen, sahib, niin olen.

— Mitä kuuluu? kysyi Adela kooten ajatuksensa. Hän ojensi kätensä.
Vanha herra ymmärsi tästä auliista liikkeestä, että toinen vasta
äskettäin oli saapunut maahan, mutta hän ei kiinnittänyt siihen
erikoisemmin huomiotaan. Naiset, jotka näyttivät kasvonsa, muuttuivat
tämän ainoan tekonsa johdosta niin kummallisiksi hänen mielestään,
että hän arvosteli heitä pikemminkin heidän miesväkensä mukaan kuin
omalta näkökannaltaan. Ehkä he eivät olleetkaan siveettömiä. He eivät
missään tapauksessa olleet hänen kaitsettaviaan. Kun hän oli huomannut
pormestarin olevan kahden kesken erään tytön kanssa hämärässä, oli hän
lähestynyt heitä pelkästä hyväntahtoisuudesta. Hänellä oli uusi auto,
jonka hän tahtoi luovuttaa heidän käytettäväkseen; pormestari saisi
päättää, hyväksyttäisiinkö hänen tarjouksensa.

Ronny häpesi tällä hetkellä tylyyttään Azizia ja Godbolea kohtaan.
Tässä tarjoutui hänelle nyt tilaisuus näyttää, että hän osasi kohdella
indialaisia kunnioittavastikin, jos nämä vain ansaitsivat sen.
Senvuoksi hän sanoi Adelalle yhtä alakuloisen ystävällisesti, kuin
äsken väitellessään linnusta: — Haluaisitko lähteä ajelemaan puoleksi
tunniksi?

— Eiköhän meidän pitäisi jo lähteä kotiin?

— Miksi niin? Ronny katsoi häneen.

— Ajattelin vain, että meidän ehkä pitäisi puhutella äitiäsi ja
keskustella hänen kanssaan tulevaisuudensuunnitelmistamme.

— Kuten tahdot, mutta ei kai sillä ole mitään erityistä kiirettä, vai
mitä?

— Sallikaa minun viedä teidät autollani huvilaan mutta pieni retki
ensin, huudahti vanha herra kiiruhtaen autonsa luo.

— Hän voi näyttää sinulle täällä sellaista, mitä minä en voi, ja hän on
täysin luotettava. Luulen pienen vaihtelun tekevän sinulle hyvää.

Koska Adela oli päättänyt olla enää lisäämättä Ronnyn huolia, hän
suostui, vaikka hänen halunsa Indian tuntemiseen olikin äkkiä
laimentunut. Siihen oli ennen liittynyt jonkinlaista kapinallisuutta.

Kuinka he sijoittautuisivat vaunuun? Hienon pojanpojan oli pakko
jäädä kentälle. Nawab Bahadur istuutui eteen, koska hän ei halunnut
istua englantilaisen tytön vieressä. — Huolimatta iästäni opettelen
ohjaamaan, hän selitti. — Ihminen voi oppia vaikka mitä, jos vain
tahtoo. En ohjaa vielä itse. Istun vain tässä ja kyselen ohjaajaltani
opetellen ensin, miten kaikki tehdään, ennenkuin ryhdyn itse ohjaamaan.
Sillä tavalla kartetaan noita vakavia ja joskus hullunkurisiakin
onnettomuuksia, jollaisen uhriksi eräs maanmieheni äskettäin joutui
englantilaisen kerhon ihastuttavissa kutsuissa. Meidän hyvä Panna
Lalimme! Toivon, sahib, etteivät kukkanne pahasti vahingoittuneet.
Tehkäämme pieni ajeluretki Gangavati-tielle. Ajamme noin kolmen
neljänneksen päähän. — Sitten hän nukkui.

Ronny käski ohjaajan ajaa mieluummin Marabar- kuin Gangavati-tietä,
koska viimeksimainittua juuri korjattiin, ja istuutui sitten sen naisen
viereen, jonka hän oli menettänyt. Auto rupesi säksyttämään ja kiersi
viertotietä pitkin, joka vei alakuloisten ketojen vieritse. Surkeat
puut reunustivat tietä, ja koko maisema oli alaston tehden sellaisen
vaikutuksen, että maaseutu oli liian laaja voidakseen kustantaa
itselleen kauneutta. Nuori pari keskusteli vaisusti ja tunsi itsensä
mitättömäksi. Kun aurinko oli laskenut, näytti pimeys pursuavan esille
laihasta kasvistosta ja peittävän ensin heidän kummallakin puolellaan
sijaitsevat kedot, ennenkuin se nousi tielle. Ronnyn kasvot muuttuivat
epäselviksi, mikä seikka aina taivutti Adelan arvostelemaan paremmin
hänen luonnettaan. Auton sysäyksestä hänen kätensä kosketti Ronnyn
kättä, jolloin tuollainen väristys, jollaiset ovat niin tavallisia
eläinmaailmassa, vapisutti heitä kumpaakin ilmaisten heille, että
kaikki heidän vaikeutensa olivatkin olleet vain rakkaudenkinastelua. He
olivat molemmat liian ylpeitä lisätäkseen puristusta, mutta kumpikaan
ei vetänyt kättään takaisin ja molemmat tunsivat väärää yhteyden
tunnetta, joka oli yhtä paikallista ja ajoittaista kuin tulikärpäsen
kimallus. Se häviäisi hetkisen kuluttua sukeltautuakseen mahdollisesti
esille jälleen, mutta pimeys yksin on pysyväistä. Eipä yökään, joka
ympäröi heitä pilkkopimeänä, kuten heistä tuntui, ollut täysin pimeä,
sillä sitä heikensivät taivaanrannan takaa heijastuva päivän kajo ja
tähdet.

He paiskautuivat ylös... sysäys, hyppy, liukuminen, jarrut kiinni,
törmäys tien vieressä kasvavaa puuta vasten ja sitten äkkipysähdys.
Onnettomuus! Lievä. Ei kukaan ollut vahingoittunut. Nawab Bahadur
heräsi. Hän huusi jotakin arabian kielellä ja repi raivoissaan
partaansa.

— Mikä on mennyt rikki? kysyi Ronny sen hetkisen kuluttua, jonka
hän oli suonut itselleen, ennenkuin ryhtyi selvittämään tilannetta.
Sekarotuinen ohjaaja, herra Harris, joka oli menemäisillään pyörälle
päästään, tointui kuullessaan hänen äänensä ja vastasi todellisen
englantilaisen tapaan: — Antakaa minulle viisi minuuttia aikaa, niin
ohjaan teidät sitten, mihin ikinä vain haluatte.

— Pelästyitkö, Adela? Ronny päästi hänen kätensä irti.

— En ollenkaan.

— Minun mielestäni tällaisen onnettomuuden tyynesti vastaanottaminen on
mielettömyyden huippu! huusi Nawab Bahadur melko epäkohteliaasti.

— No, se on jo ohi eikä itkeminen hyödytä mitään, sanoi Ronny astuen
maahan. — Ajoimme onneksi tuota puuta vasten.

— Kaikki on ohi... niin, tietysti, vaara on ohi. Sytyttäkäämme savuke
ja koettakaamme laittaa olomme niin mukavaksi kuin suinkin. Niin juuri,
meidän pitää koettaa olla iloisia — voi, laupias Jumala! Bahadur alkoi
jälleen puhua arabiankieltä.

— Se ei ollut silta; vaunumme luisti.

— Eikä luistanut, sanoi Adela, joka oli nähnyt onnettomuuden
aiheuttajan ja luuli muidenkin huomanneen sen. — Ajoimme eläimen yli.

— Vanhus huudahti kauhusta. Hänen pelkonsa oli suhteeton ja naurettava.

— Eläimenkö yli?

— Suuri eläin hyökkäsi pimeästä tien oikealta puolen kimppuumme.

— Hyväinen aika, hän on oikeassa! huudahti Ronny.

— Oven kohdalta on kiiltoväri naarmuinen.

— Niin, sir, hän on oikeassa, toisti sekarotuinen. Juuri saranoiden
vieressä oli merkki ja ovi aukeni hyvin työläästi.

— Tietysti olen oikeassa. Näin sen karvaisen selän aivan selvästi.

— No, sepä vasta, Adela! Mikähän eläin se oli?

— En tunne tämän maan nelijalkaisia sen paremmin kuin lintujakaan,
mutta se oli liian suuri ollakseen vuohi.

— Aivan liian suuri ollakseen vuohi, sanoi vanhuskin.

— Otetaanpa selko siitä, sanoi Ronny. — Tarkastellaan jälkiä.

— Aivan niin. Ottakaa tämä sähkölyhty mukaan.

Ronny ja Adela kävelivät muutamia askelia takaisinpäin pimeässä,
yhteenkuuluvina ja onnellisina. Nuoruutensa ja kasvatuksensa
vaikutuksesta he eivät olleet järkytettyjä onnettomuudesta. He saivat
selville törmäyspaikan pyöränjälkien mutkista. Paikka oli erään sillan
tuolla puolen; eläin oli nähtävästi hypännyt tielle ojasta. Auton
jäljet olivat ensin suorat ja tasaiset, mutta sitten ne sekosivat.
Jokin ulkonainen voima oli selvästi sekaantunut leikkiin, mutta tietä
oli käytetty niin paljon, ettei yksityisiä jälkiä voinut erottaa, ja
lyhty loi niin räikeitä varjo- ja valokohtia, etteivät he voineet saada
selvää sen avulla. Sitäpaitsi Adela laskeutui innoissaan kyykkyyn
lakaisten helmoillaan maata, kunnes näytti siltä, ettei auton kimppuun
ollutkaan hyökännyt kukaan muu kuin hän itse. Tapaus huojensi suuresti
heidän mieltään. He unhottivat onnettomat henkilökohtaiset välinsä ja
tunsivat itsensä seikkailunhaluisiksi tonkiessaan tomussa.

— Varmaankin se on ollut puhveli, huusi Adela indialaiselle
isännälleen, joka ei ollut seurannut heitä.

— Aivan niin.

— Ellei se ollut hyena.

— Ronny kannatti jälkimmäistä olettamusta. Hyenat oleskelevat ojissa ja
pelkäävät valonheittäjiä.

— Hyenapa tietenkin, sanoi indialainen ilkeän ivallisesti ja viittasi
yöhön. — Herra Harris!

— Hetkinen vain; kymmenen minuutin kuluttua on kaikki selvä.

— Sahib sanoo sen olleen hyenan.

— Älkää toruko herra Harrista. Hän pelasti meidät ikävästä
kuperkeikasta. Hyvin tehty, Harris!

— Kuperkeikasta, jota meidän ei olisi lainkaan tarvinnut pelätä, jos
hän olisi totellut minua ja ajanut Gangavatin tietä Marabarin asemesta.

— Se oli minun vikani. Käskin hänen kääntää tälle tielle, koska tätä on
parempi ajaa. Herra Lesley on laitattanut sen autoille sopivaksi aina
kukkuloille saakka.

— Ahaa, nyt alan ymmärtää! Hän näytti kokoavan ajatuksiansa ja pyyteli
veltosti ja perinpohjaisesti anteeksi onnettomuutta. Ronny mumisi: »No,
älkäähän nyt», mutta indialaisen velvollisuus oli pyytää anteeksi, ja
hänen olisi pitänyt tehdä se jo aikaisemmin. Vaikka englantilaiset
ovatkin kylmäverisiä kriitillisellä hetkellä, ei kenenkään tarvitse
silti luulla, etteivät ne merkitse mitään. Nawab Bahadur oli joutunut
pahempaan kuin pulaan.

Samassa lähestyi muuan suuri auto vastakkaiselta taholta. Ronny meni
muutamia askelia lähemmäksi ja pysähdytti sen ponnekkain sanoin ja
liikkein. Jäähdyttäjässä oli poikkipäin kirjoitus »Mudkulin valtio» ja
autossa istui neiti Derek loistaen hilpeydestä ja suopeudesta.

— Herra Heaslop, neiti Quested, miksi pysähdytätte viattoman naisen?

— Meille on sattunut pieni onnettomuus.

— Miten ikävää!

— Ajoimme hyenan yli.

— Olipa se hirveän harmillista!

— Voitteko ottaa meidät autoonne?

— Kyllä.

— Ottakaa minutkin, pyysi Nawab Bahadur.

— Entä minut sitten? huusi herra Harris.

— Autoni ei ole omnibussi, sanoi neiti Derek tiukasti.

— Minulla on täällä jo urut ja pari koiraa. Voin ottaa mukaani kolme
teistä, mutta yhden on silloin istuttava edessä ja pidettävä toista
koiraa sylissään.

— Minä istuudun eteen, sanoi Nawab Bahadur.

— Kiivetkää sinne sitten! Minulla ei ole aavistustakaan, kuka te
oikeastaan olette.

— Kuulkaahan nyt, kuinka minun illalliseni nyt käy? Ette suinkaan
aio jättää minua tänne koko yöksi? Ohjaaja muuttui tunkeilevaksi
koettaessaan esiintyä eurooppalaisen tavoin. Hänellä oli pimeydestä
huolimatta päässään auringonkypäri, ja hänen kasvonsa, jotka eivät
hallitsevalta rodulta olleet perineet juuri muuta kuin huonot hampaat,
pistivät esille mahtipontisesti sen alta ja näyttivät sanovan: »Mitä
kujeilua tämä on? Älkää kiusatko minua, te mustat ja valkoiset. Minäkin
istun kiinni täällä kirotussa Indiassa aivan niinkuin tekin. Teidän
pitäisi käyttäytyä hieman ystävällisemmin minua kohtaan».

— Nassu tuo teille aterian pyörällään, sanoi Nawab Bahadur, joka oli
saanut takaisin arvokkuutensa. — Lähetän hänet oitis matkaan. Korjatkaa
sillä aikaa vaununi.

He kiisivät tiehensä. Luotuaan heihin moittivan silmäyksen herra Harris
kumartui maahan kontalleen. Kun sekä indialaisia että englantilaisia
oli läheisyydessä, tuli hän mahtipontiseksi, koska hän ei tiennyt,
kumpaan rotuun hän oikeastaan kuului. Hänen verensä vastakkaiset virrat
tekivät hänet hetkiseksi levottomaksi, mutta sitten ne sekaantuivat
yhteen jälleen eikä hän kuulunut enää muille kuin itselleen.

Mutta neiti Derek oli oikein loistavalla tuulella. Hänen oli
onnistunut varastaa Mudkul-auto. Hänen maharadshansa joutuisi kyllä
pois suunniltaan, mutta siitä hän ei välittänyt; ruhtinas sai antaa
hänelle matkapassin jos halusi. — Luulen, etteivät nuo ihmiset uskalla
tehdä meille mitään, hän sanoi. — Ellen varastaisi kuin korppi, en
pääsisi mihinkään. Hän ei tarvitse lainkaan autoa, se tyhmeliini. Hänen
valtionsa luotto vain vahvistuu, kun minun nähdään ajelevan hänen
autollaan loma-aikanani Chandraporessa. Hänen pitäisi ajatellakin
asiasta juuri niin. Mutta maharani on toisenlainen — hän on oikea
sulotar. Nuo ovat hänen sylikoiriaan, pikku raukat. Otin ne kiinni
ohjaajan avulla. Voiko ajatella mitään sen hullunkurisempaa kuin
koirien ottaminen mukaan hallitsijain väliseen neuvotteluun? Hän nauroi
pakahtuakseen. — Mutta urut! Ne ovat minun oma pieni erehdykseni,
niistä voidaan syyttää vain minua. He melkein heittivät ne jälkeeni,
vaikka tahdoin, että ne olisi jätetty junaan. Voi sentään!

Ronny nauroi pidättyväisesti. Hänestä ei ollut paikallaan, että
englantilaiset ottivat vastaan toimia alkuasukasvaltioissa, joissa he
tosin saivat jonkinverran vaikutusvaltaa, mutta vain yleisen arvonannon
kustannuksella. Hän sanoi nuorelle naiselle, että tämä kerran voittaisi
indialaiset heidän omissa vehkeissään, jos hän jatkaisi tarpeeksi kauan.

— He antavat minulle potkut aina, ennenkuin pääsen niin pitkälle, ja
sitten saan uuden toimen. Koko India on tupaten täynnä maharaneja,
raneja ja begumeja, jotka tarvitsevat minunlaisiani naisia.

— Niinkö? Siitä minulla ei ollut aavistustakaan.

— Kuinka olisi voinut ollakaan, herra Heaslop? Eihän hän voi tietää
mitään maharaneista, neiti Quested? Ei niin mitään. Ainakin toivon niin.

— Otaksun, etteivät nuo mahtavat naiset ole kovinkaan kiinnostavia,
sanoi Adela tyynesti, moittien sisimmässään nuoren tytön
käyttäytymistä. Hänen kätensä kosketti jälleen pimeässä Ronnyn kättä,
ja eläimelliseen väristykseen liittyi nyt mielipiteiden samanlaisuuskin.

— Erehdytte. He ovat verrattomia.

— En tahtoisi väittää sitäkään, että hän on väärässä, sanoi Nawab
Bahadur eristetyltä etuistuimelta, jonne hänet oli karkoitettu. —
Alkuasukasvaltion hallitsijan puoliso voi epäilemättä olla erinomainen
nainen, eikä johtuisi mieleenikään sanoa mitään halventavaa hänen
korkeudestaan Mudkulin maharanista. Mutta pelkään, että hän on
sivistymätön ja taikauskoinen. Ja voisiko hän ollakaan toisenlainen?
Mitäpä tilaisuutta sellaisella naisella on ollut sivistyäkseen? Ah,
taikauskoisuus on jotakin vallan hirmuista, se on suuri puute ja
vika meissä indialaisissa. Ja kuin korostaakseen hänen arvosteluaan
ilmestyivät englantilaisen siirtokunnan valot näkyviin tien oikealla
puolella kohoavalta kukkulalta. Hän kävi yhä puheliaammaksi. — Jokaisen
kansalaisen velvollisuus on luopua taikauskostaan, ja vaikka minulla
tuskin onkaan kokemusta hinduvaltioista yleensä eikä juuri lainkaan
tästä Mudkul-nimisestä, missä kuvittelen hallitsijaa kunnioitettavan
vain yhdellätoista tykinlaukauksella, en kuitenkaan luule niiden
menestyneen niin hyvin kuin Angloindian, jossa näemme järkevyyden ja
järjestyksen leviävän kaikkiin suuntiin kuin eloasynnyttävän joen.

— Siunatkoon! huudahti neiti Derek.

Välittämättä keskeytyksestä vanhus jatkoi. Hänen kielensä kanta
oli lauennut ja hänellä oli paljon sydämellään. Hän hyväksyi neiti
Questedin lausunnon, etteivät ruhtinaalliset henkilöt ole kiinnostavia,
koska hän itse oli mahtavampi kuin moni riippumaton hallitsija, mutta
hän ei halunnut muistuttaa neiti Questedille omasta mahtavuudestaan,
ettei neiti huomaisi epäkohteliaisuuttaan. Se oli hänen puheensa
perussävy, johon sekaantui lisäksi kiitollisuutta neiti Derekiä
kohtaan siitä, että hän sai ajaa tämän autossa, suostuvaisuutta
pitää vastahakoista koiraa sylissään ja yleistä surua niiden huolien
johdosta, joita hän oli aiheuttanut ihmiskunnalle illan kuluessa.
Hän tahtoi sitäpaitsi nousta autosta kaupungin läheisyydessä
saadakseen käsiinsä palvelijansa ja nähdäkseen, mitä tyhmyyksiä
hänen pojanpoikansa oli saanut aikaan. Kootessaan kaikki nämä huolet
yhdeksi ainoaksi sotkuiseksi vyyhdeksi, hän samalla epäili kuulijainsa
tarkkaavaisuuden laimenevan, ja luuli pormestarin urkujen suojassa
hakkailevan jompaakumpaa tyttöä. Mutta hän oli saanut liian hyvän
kasvatuksen ollakseen jatkamatta. Se seikka, että he voisivat olla
ikävystyneitä, ei juolahtanut hänen mieleensäkään, koska hän ei
tiennyt, mitä ikävystyminen merkitsi. Eikä sekään, että he olivat
häpeämättömiä, merkinnyt mitään hänelle, koska Jumala oli luonut
kaikki rodut erilaisiksi. Onnettomuuden uhka oli väistetty, ja hänen
elämänsä jatkui yhtä hyödyllisenä, hienona ja onnellisena kuin ennenkin
ilmaisten itsensä virtanaan vuotavin hyvinvalituin sanoin.

Kun tuo vanha kuohulähde oli eronnut heidän seurastaan, ei Ronny
puhunut hänestä mitään. Turton oli opettanut hänelle, että miehen
arvostelemisen siirtäminen tuonnemmaksi on järkevää, ja senvuoksi
hän säästi sen, mitä hänellä oli sanottavaa Nawabin luonteesta,
tuonnemmaksi. Hänen kätensä, jonka hän oli ojentanut sanoessaan
hyvästi, kosketti jälleen Adelan kättä. Adela siveli sitä nyt
peittelemättä, Ronny vastasi hänen hyväilyynsä ja molemminpuolinen
puristus merkitsi varmasti jotakin. He katsoivat toisiinsa saapuessaan
huvilan edustalle; siellä odotti heitä rouva Moore. Neiti Questedin
asia oli puhua ja hän sanoikin hermostuneesti:

Ronny, tahtoisin mielelläni peruuttaa kaiken, mitä sanoin Maidanilla.
Ronny mukautui siihen, ja sovinnon seurauksena oli heidän
kihlautumisensa.

Ei kumpikaan heistä ollut aavistanut tällaista tulosta. Adela oli
aikonut asettua entiselle epäröivälle kannalleen, mutta siitä ei
ollutkaan tullut mitään. Hän oli nyt saanut rintaansa nimilipun,
jota tuo vihreä lintu ja tuo karvainen eläin eivät olleet saaneet.
Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, koska hän ei pitänyt nimilipuista,
ja sitäpaitsi hän tunsi, että hänen ja hänen kosijansa välillä olisi
pitänyt tapahtua jotakin uutta, jotakin dramaattista ja kestävää. Mutta
Ronny ei ollut lainkaan huolissaan; hän oli tyytyväinen, ehkäpä hieman
hämmästyksissään, mutta hänellä ei sittenkään ollut mitään sanottavaa.
Mitäpä siinä oikeastaan olikaan sanomista? Kysymyshän oli ollut vain
siitä, mentäisiinkö vai eikö mentäisi naimisiin, ja he olivat päässeet
yksissä tuumin myönteiseen tulokseen.

Mennään nyt kertomaan tästä äidille, hän sanoi aukaisten revitetyn
sinkkioven, joka suojeli huvilaa siivekkäiden petojen parvilta. Kolina
herätti äidin. Hän oli istunut muistellen kaukana olevia lapsiaan,
joita niin harvoin mainittiin, eikä hän ensin oikein käsittänyt, mitä
oli tapahtunut. Hänen oli tapana usein vaipua hiljaiseen mietiskelyyn,
ja sen äkillinen keskeytyminen tuntui hänestä häiritsevältä.

Kun uutinen oli ilmoitettu, Ronny sanoi armollisesti ja rehellisesti:
— Katselkaa nyt Indiaa, te molemmat, niin paljon kuin haluatte. Tiedän
käyttäytyneeni hieman naurettavasti Fieldingin luona, mutta nyt ovat
tunteeni muuttuneet. En ollut siellä oikein oma itseni.

»Tehtäväni täällä ovat nyt nähtävästi lopussa; en halua enää nähdä
koko Indiasta tämän enempää, rupean valmistelemaan kotimatkaani»,
ajatteli rouva Moore. Hän muisti, mitä onnellinen avioliitto merkitsi,
ajatellessaan omia avioliittojaan. Adelankin vanhemmat olivat olleet
onnellisissa naimisissa. Suurenmoista oli, että niin onnellinen
tapaus toistui nuoremman sukupolven keskuudessa. Aina vain uudestaan!
Tällaisten liittojen lukumäärä lisääntyisi varmaankin yhtä rintaa
sivistyksen kanssa ja ihanteet tulisivat jalommiksi ja luonteet
lujemmiksi. Mutta hän oli väsynyt vierailustaan maakuntakoulussa,
hänen jalkojaan pakotti, herra Fielding oli kävellyt liian nopeasti ja
liian kauas, nuoret olivat pahoittaneet hänen mielensä vaunuissa ja
saaneet hänet ajattelemaan, että he aikoivat rikkoa välinsä, ja vaikka
kaikki olikin selvää nyt, ei hän voinut puhua niin innostuneesti häistä
eikä muusta kuin hänen olisi pitänyt.. Ronny oli päässyt satamaan,
nyt täytyi äidin matkustaa kotiin auttamaan toisia, mikäli he olivat
hänen apunsa tarpeessa. Itse hän ei enää ajatellut naimisiinmenoa;
hänen tehtävänään oli muiden auttaminen ja palkintonaan se, että häntä
sanottiin kiltiksi. Vanhat naiset eivät saa vaatia sen enempää.

He söivät päivällisensä keskustellen iloisesti ja ystävällisesti
tulevaisuudesta. Vihdoin he puhuivat siitäkin, mitä oli tapahtunut, ja
Ronny loi yleiskatsauksen päivän tapahtumiin omalta näkökannaltaan.
Hänen päivänsä oli ollut aivan erilainen kuin naisten, sillä näiden
huvitellessa hän oli työskennellyt. Mohurram lähestyi ja tavalliseen
tapaansa Chandraporen muhamettilaiset rakensivat paperitorneja,
jotka olivat niin korkeita, etteivät ne mahtuneet kulkemaan erään
määrätyn viikunapuun oksien alitse. Tiedettiin, mitä silloin
tulisi tapahtumaan: kun torni ottaa kiinni oksaan, kiipeää joku
muhamettilainen puuhun ja katkaisee oksan; hindut puolestaan suuttuvat
tästä, puhkeaa uskonnollinen mellakka ja taivas tiesi, mitä. Ehkäpä on
pakko kutsua sotaväkeä paikalle. Lähetystöt ja sovintovaltuuskunnat
olivat neuvotelleet Turtonin johdolla ja kaikki säännöllinen työ oli
pysähtynyt Chandraporessa. Pitäisikö kulkueen valita toinen tie, vai
tehtäisiinkö tornit lyhyemmiksi? Muhamettilaiset suostuivat edelliseen,
mutta hindut kannattivat jälkimmäistä vaihtoehtoa. Piiripäällikkö
oli liittynyt hinduihin, kunnes oli alkanut epäillä heidän tahallaan
taivuttaneen puuta. Mutta he sanoivat sen vääntyneen itsestään. Nyt
seurasi mittauksia, asemapiirustuksia ja virallinen tarkastus itse
paikalla. Mutta Ronny ei ollut ollenkaan tyytymätön päiväänsä, koska se
oli todistanut, että India tarvitsi englantilaisia; ilman heitä olisi
alkuasukasten kesken varmasti puhjennut verinen kahakka. Hänen äänensä
muuttui jälleen miellyttäväksi. Hänen tehtävänsä tässä maassa ei ollut
osoittaa ystävällisyyttä, vaan säilyttää rauhaa, ja nyt, luvattuaan
tulla hänen vaimokseen, Adelakin ymmärtäisi sen.

— Mitä tuo vanha herrasmies tarkoitti tarjotessaan meille autonsa?
Adela kysyi, ja hänen välinpitämätön äänensä oli juuri sellainen kuin
Ronny oli toivonutkin.

— Tuo vanha herrasmies on aina auttavainen ja uskollinen, kun yleiset
asiat ovat kysymyksessä. Hän on meidän malli-indialaisemme.

— Todellako?

— Pelkään sen olevan totta. Eivätkö he ole kummallisia, parhaimmatkin
heistä? Sellaisia he ovat ja ennemmin tahi myöhemmin he kaikki
unhottavat kaulusnappinsa. Sinä olet ollut tekemisissä kolmen eri
indialaisen kanssa tänään, Bhattacharyain, Azizin ja tämän vanhuksen
kanssa, eikä ole mikään sattuma, että he kaikki ovat aiheuttaneet
sinulle pettymyksiä.

— Minä pidän Azizista, Aziz on todellinen ystäväni, pisti rouva Moore
väliin.

— Kun eläin syöksyi kimppuumme, menetti Nawab malttinsa, hylkäsi
ohjaajansa ja lyöttäytyi neiti Derekin vastukseksi. Mikään suuri rikos
se ei tosin ollut, mutta kukaan valkoinen ei olisi menetellyt sillä
tavoin.

— Mikä eläin?

— Jouduimme pienen onnettomuuden uhreiksi Marabar-tiellä. Adela luulee
hyenaa sen aiheuttajaksi.

— Onnettomuudenko? huudahti rouva Moore.

— Siitä ei kannata puhuakaan, kosk'ei kukaan vahingoittunut.
Erinomainen isäntämme vain heräsi unelmistaan ja pauhasi kovasti
luullen meidän aiheuttaneen onnettomuuden.

Rouva Moorea värisytti. — Aave! Mutta hänen huulensa tuskin muodostivat
sanoiksi tätä ajatusta. Nuoret eivät huomanneet sitä, koska he
ajattelivat omia tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kun rouva Mooren
olettamusta ei millään tavalla tuettu, hävisi se olemattomiin tahi
palasi takaisin siihen tajunnan osaan, joka harvoin tuo itsensä julki.

— Niin, ei mitään rikollista, selitti Ronny lyhyesti, — mutta
alkuasukkaat ovat sellaisia, ja se on muuan syy, miksi emme salli
heidän päästä kerhoihimme. En ymmärrä sitäkään, kuinka neiti Derekin
kaltainen hieno tyttö voi ruveta alkuasukasruhtinaiden palvelukseen...
Mutta minun täytyy nyt lähteä jatkamaan työtäni. Krishna!— Krishna oli
oikeudenpalvelija, jonka piti tuoda hänelle asiakirjat virastosta.
Mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut ja siitä syntyi hirmuinen
meteli. Ronny raivosi, huusi, vaikeroi, ja vain tottunut kuuntelija
olisi saattanut huomata, ettei hän ollut vihoissaan; hän ei ollut
halunnutkaan asiakirjoja kotiinsa ja pani toimeen tämän metelin vain
senvuoksi, että niin piti olla. Palvelijat, jotka ymmärsivät hänet
täydellisesti, juoksentelivat lyhtyineen veltosti sinne tänne. Ronny
tuomitsi poissaolevan oikeudenpalvelijan kahdeksan annan [anna, noin 11
penniä] sakkoon ja syventyi sitten tarkastelemaan rästiluetteloja.

— Haluaisitko panna pasianssia tulevan anoppisi kanssa, rakas Adela,
vai tuntuuko se sinusta liian laimealta huvilta? kysyi rouva Moore.

— Mielelläni. En tunne itseäni lainkaan kiihtyneeksi, olen vain
iloinen, että kihlaus vihdoinkin päätettiin. Se ei kuitenkaan saa
aikaan minkäänlaisia muutoksia. Olemme kaikki kolme samoja ihmisiä kuin
ennenkin.

— Se onkin paras tapa suhtautua asiaan. Hän latoi pöydälle ensimmäisen
rivin kortteja.

— Luulen niin, sanoi tyttö miettiväisesti.

— Fieldingin luona pelkäsin jo teidän päättävän asianne toisella
tavalla... musta sotamies punaisen rouvan jälkeen... He keskustelivat
tyynesti pasianssista.

Äkkiä Adela sanoi: — Tehän kuulitte minun sanovan Azizille ja
Godbolelle, etten aio jäädä tänne. En tiedä, miksi sanoin niin, sillä
en tarkoittanut sitä. Tunnen, etten ole ollut tarpeeksi vilpitön tahi
tarpeeksi tarkkaavainen. Minusta tuntui kuin olisin kokonaan kadottanut
käsitykseni oikeista suhteista. Te olette ollut kovin kiltti minulle,
ja minäkin aioin olla kiltti, kun matkustimme, mutta olen tahtomattani
ollut toisenlainen... Rouva Moore, onko ihmisen elämällä mitään
tarkoitusta, ellei hän ole ehdottoman rehellinen?

Rouva Moore jatkoi korttiensa latomista. Sanat olivat epämääräiset,
mutta hän tajusi niiden takana piilevän epävarmuuden. Hän oli tuntenut
sitä itsekin omien kihlaustensa aikana... epämääräistä katumusta ja
epäröintiä. Kaikki oli kuitenkin järjestynyt jälkeenpäin oivallisesti,
ja epäilemättä tulisi nytkin käymään niin. — Minä en ainakaan olisi
levoton, hän sanoi. — Se johtuu osaksi ympäristöstä; me vaivaamme
järkeämme mitättömyyksillä, sensijaan että kohdistaisimme huomiomme
sellaisiin asioihin, jotka merkitsevät jotakin. Olemme täällä
»tulokkaita», kuten ihmiset sanovat.

— Tarkoitatteko, että India olisi jollakin tavalla syynä
levottomuuteeni?

— India on... hän keskeytti.

— Mistä johtui, että sanoitte sitä aaveeksi?

— Mitä olen sanonut aaveeksi?

‒ Tuota eläintä, joka hyökkäsi kimppuumme. Sanoittehan silloin: »Aave!»

‒ En varmaankaan ajatellut silloin lainkaan sanojani.

‒ Se oli luullakseni sittenkin hyena.

— Hyvin uskottavaa.

Ja he jatkoivat pasianssiaan. Chandraporessa odotti Nawab Bahadur
autoaan. Hän istui kaupunkitalonsa pihalla (se oli pieni kalustamaton
rakennus, jossa hän hyvin harvoin kävi) pienen hovinsa keskellä,
jollainen aina muodostuu vähänkään huomattavammassa asemassa olevien
indialaisten ympärille. Ikäänkuin pimeyden luonnollisina tuotteina
joku turbaani silloin tällöin pulpahti esiin kuin vaahto pinnalle,
kumartui häneen päin ja vetäytyi takaisin. Hän oli äänessä esitelmöiden
uskonnollisesta aiheesta. Yhdeksän vuotta sitten, kun hänellä oli ollut
ensimmäinen autonsa, hän oli ajanut juopuneen miehen yli, joka kuoli
siihen paikkaan, ja sen jälkeen tuo mies oli alituisesti odottanut
häntä. Nawab Bahadur oli viaton Jumalan ja lain edessä, hän oli
maksanut sakkoja kaksi kertaa niin paljon kuin hänen olisi pitänyt,
mutta se ei ollut auttanut; mies jatkoi odotustaan epämääräisenä
olentona lähellä kuolinpaikkaansa. Ei ainoakaan englantilainen
tiennyt sitä eikä ohjaajakaan; se oli rotusalaisuus, jonka ainoastaan
veriheimolainen voi saada tietoonsa. Nyt hän puhui kauhistuneena tähän
salaisuuteen liittyvistä seikoista; hän oli vetänyt muitakin mukanaan
vaaraan, oli pannut parin viattoman ja kunnioitettavan vieraan hengen
vaaralle alttiiksi. Hän toisti: — Jos olisinkin kuollut, niin mitäpä
se olisi merkinnyt? Kerranhan se tapahtuu kuitenkin; mutta nuo toiset,
jotka luottivat minuun. Seuruetta värisytti, ja kaikki rukoilivat armoa
Jumalalta. Vain Aziz pysyi tyynenä senvuoksi, että omakohtainen kokemus
tuki häntä. Olihan hän halveksimalla aaveita tutustunut rouva Mooreen?

— Sinähän tiedät, Nureddin, hän kuiskasi Nawab Bahadurin pojanpojalle,
elähtäneelle nuorukaiselle, jota hän harvoin tapasi, mutta josta hän
aina piti, unhottaakseen hänet taas heti — sinähän tiedät, rakas
ystäväni, että meidän muhamettilaisten pitää ehdottomasti luopua
kaikesta taikauskoisuudesta, jos Indian mieli hiemankaan edistyä.
Kuinka kauan pitää minun nyt kuulla puhuttavan tuosta Marabar-tien
villisiasta? Nureddin katsoi maahan. Aziz jatkoi:

— Isoisäsi kuuluu toiseen sukupolveen, ja sinähän tiedät minun
kunnioittavan ja rakastavan häntä. Minulla ei ole mitään sanottavaa
hänestä, väitän vain, ettei taikausko sovi meille nuorille. Tahtoisin
pakottaa sinut lupaamaan — Nureddin, kuuletko — ettet usko pahoihin
henkiin, ja jos minä sattuisin kuolemaan (terveyteni käy yhä
huonommaksi), vielä senkin, että kasvatat lapseni sellaisiksi, etteivät
hekään usko niihin. Nureddin hymyili, hänellä oli jo sopiva vastaus
kauniilla huulillaan, mutta ennenkuin hän ehti muodostaa sen sanoiksi,
saapui auto ja hänen isoisänsä otti hänet mukaansa.

Pasianssi vei runsaasti aikaa. Rouva Moore jatkoi muminaansa korteista,
ja neiti Quested auttoi häntä koettaen välillä jutella hyenasta,
kihlauksesta, Mudkulin maharanista, Bhattacharyasta ja tästä kuluneesta
päivästä kokonaisuudessaan, jonka nyt puoleksi kuivunut maalaus näytti
vähitellen saavan melkein yhtä määrätyt muodot kuin India itsekin, jos
sitä olisi voitu katsella kuusta. Sitten pasianssin panijat menivät
levolle, mutta eivät kuitenkaan, ennenkuin toiset olivat heränneet
toisella taholla, toiset, joiden tunteita he eivät voineet tajuta
ja joiden olemassaolosta he eivät tienneet mitään. Ei milloinkaan
tyynenä eikä milloinkaan täysin pimeänä kului yö, eroten muista öistä
parin kolmen tuulenpuuskansa vuoksi, jotka tuntuivat tulevan suoraan
taivaasta ja ponnahtavan takaisin sinne kovina ja tiiviinä, jättämättä
jälkeensä minkäänlaista viileyttä. Kuuma aika oli tulossa.




IX


Aziz sairastui, kuten hän oli ennustanutkin, mutta ainoastaan lievästi.
Kolme päivää myöhemmin hän lepäsi vuoteessa kotonaan luulotellen
olevansa hyvin kipeä. Hänessä oli hieman kuumetta, ja jos sairaalassa
olisi nyt sattunut jotakin tärkeää, ei hän olisi välittänyt siitä.
Silloin tällöin hän vaikeroi peläten kuolevansa, mutta tämä pelko ei
vallannut häntä pitkäksi aikaa kerrallaan, ja tarvittiin hyvin vähän
hänen ajatustensa kääntämiseksi toisaanne. Oli sunnuntai, joka on
aina arveluttava päivä Idässä ja vetelehtimisen veruke. Lepäillessään
uneliaana vuoteellaan Aziz saattoi kuulla englantilaisen siirtokunnan
kirkon ja teurastamon takaisen lähetyssaarnaajien rukoushuoneen
kellojen kuminan — noiden erilaisten kelloparien, joiden kuminalla
oli aivan eri tarkoitus, sillä toinen pari vetosi voimakkaasti
Angloindiaan, toinen taasen hyvin heikosti ihmiskuntaan. Ensimmäistä
paria vastaan hänellä ei ollut mitään, eikä hän kiinnittänyt
toiseenkaan pariin huomiotaan, koska hän tiesi sen voimattomuuden.
Vanha herra Graysford ja nuori herra Lorley käännyttivät indialaisia
nälänhädän aikoina jakamalla heille ruokaa, mutta parempien aikojen
koittaessa heidät tietysti hylättiin, ja vaikka he joka kerta, kun
näin tapahtui, hämmästyivät ja masentuivat, eivät he milloinkaan
viisastuneet vahingosta. »Ei ainoakaan englantilainen, lukuunottamatta
herra Fieldingiä, ymmärrä meitä», ajatteli hän, »mutta kuinka saisin
tilaisuuden puhutella jälleen häntä? Jos hän tulisi tähän huoneeseen,
kuolisin häpeästä, koska täällä on niin likaista». Hän käski Hassanin
ruveta siistimään, mutta Hassan, joka koetteli saamiaan palkkarahoja
heittelemällä niitä kuistin portaille, luuli voivansa olla kuulematta
häntä. »Tämä on oikein indialaista, ja meidän tapaistamme». Azizin
uneliaisuus palasi ja hän antoi ajatustensa kohdistua elämän
vaihteleviin pikkuseikkoihin.

Vähitellen ne pysähtyivät erääseen määrättyyn pisteeseen... tuohon
pohjattomaan kuiluun, josta lähetyssaarnaajat puhuvat, mutta jota hän
ei ollut milloinkaan uskonut matalaa kuoppaa syvemmäksi. Niin, hän
haluaisi viettää jonkun illan tyttöjen kanssa laulellen ja pitäen
iloa, joka korkeimmillaan ollessaan loppuisi hekumaan. Niin, juuri sen
tarpeessa hän olikin. Mutta kuinka hän voisi tyydyttää halunsa? Jos
majuri Callendar olisi ollut indialainen, olisi hän ottanut huomioon,
millaisia nuoret miehet ovat, ja suonut hänelle turhia utelematta parin
kolmen päivän loman Kalkutan matkaa varten. Mutta majurin mielestä
käskyläiset oli luotu joko jäästä tahi sellaisiksi, että he mielellään
pysyivät Chandraporen basaareissa. Vain herra Fielding kykeni...

— Hassan!

Palvelija tuli juosten.

— Katso noita kärpäsiä, veli, ja Aziz viittasi katossa kihisevään
kärpäsparveen. Sen keskustana oli sähköjohtolanka, joka riippui katosta.

— Huzoor, ne ovat kärpäsiä.

— Mainiota, mainiota, niitä juuri ne ovat, aivan niin, mutta miksi
luulet minun kutsuneen sinua?

— Jotta ajaisin ne jonnekin muualle, sanoi Hassan hetkisen tiukasti
ajateltuaan.

— Jos ne ajetaan jonnekin muualle, tulevat ne jälleen takaisin.

— Huzoor.

— Sinun pitää tehdä jotakin kärpäsille; olen juuri senvuoksi ottanut
sinut palvelukseeni, Aziz sanoi ystävällisesti.

Hassan sanoi lähettävänsä juoksupojan hakemaan tikapuita Mahomet Alilta
ja pyytävänsä juoksupojan sytyttämään primuskeittiön ja lämmittämään
vettä. Sitten hän lupasi itse nousta tikapuille vesisanko mukanaan
upottaakseen johdon kärpäsineen siihen.

— Mainiota, suurenmoista! No, sanohan nyt, mitä sinun pitää tehdä?

— Tappaa kärpäsiä.

— Mainiota! Tee niin!

Hassan poistui tehtävästään tietoisena ja alkoi etsiä käsiinsä
juoksupoikaa. Mutta kun hän ei löytänyt tätä, muuttuivat hänen
askeleensa yhä hitaammiksi ja vihdoin hän hiipi takaisin paikalleen
kuistiin, uskaltamatta kuitenkaan enää koetella kolikoltaan pelosta,
että isäntä ehkä sattuisi kuulemaan niiden kilinän. Sunnuntaikellot
kumisivat. Itä oli palannut takaisin Itään Englannin vartiopaikkojen
kautta ja muuttunut naurettavaksi matkalla.

Aziz haaveili yhä kauniista naisista.

Hänen mielikuvituksensa oli suora ja mutkaton, olematta silti karkea.
Yhteiskunnallisen asemansa johdosta hän oli jo monta vuotta tiennyt
kaiken, mitä hänen ruumiinsa tarvitsi, ja kun hän oli alkanut lueskella
lääketiedettä, loukkasi häntä kaikki se turhantarkkuus ja melu, millä
Eurooppa laati taulukkoja sukupuoliasioista. Tiede näytti tahtovan
käydä käsiksi kaikkeen väärästä päästä. Kun hän huomasi kokemuksistaan
kerrottavan eräässä saksalaisessa käsikirjassa, ei hän ymmärtänyt
niitä, koska se seikka, että ne oli painettu siihen, sai aikaan sen,
että ne lakkasivat olemasta hänen kokemuksiaan. Se, mitä hän oli saanut
tietää isältään tahi äidiltään tahi nuuskinut palvelijoilta, oli
sellaista viisautta, josta hänellä oli hyötyä ja jota hän sopivassa
tilaisuudessa saattoi jakaa muillekin.

Mutta hän ei saanut häväistä lapsiaan menettelemällä tyhmästi.
Kuinka kävisikään, jos ihmiset alkaisivat juoruta hänestä jotakin
hänen arvoaan alentavaa? Hänen täytyi myöskin ajatella asemaansa
majuri Callendarin häntä koskevista mielipiteistä huolimatta. Aziz
kannatti siveyttä, kaunistamatta sitä kuitenkaan millään moraalisilla
koristeilla, ja erityisesti juuri siinä hän erosi englantilaisista.
Hänen sovinnaisuutensa oli yhteiskunnallista. Ei tee mitään, että
ihmisiä petetään, niin kauan kuin he eivät huomaa sitä, koska se vasta
sitten, kun he huomaavat sen, koskee heihin. Ihmiset yleensä eivät
ole sellaisia kuin hyvät ystävät tahi Jumala, joita kohtaan petoksen
suunnitteleminenkin on jo rikos. Sitten kuin hän oli saanut kaiken
tämän täydellisesti selville, hän rupesi ajattelemaan, millaisen
tekosyyn hän keksisi saadakseen matkustaa Kalkuttaan, muistaen
samalla erään siellä asuvan miehen, joka voisi pyynnöstä lähettää
hänelle sähkösanoman ja kirjeen, näytettäväksi majuri Callendarille.
Mutta juuri kun hän oli päässyt näin pitkälle, hän kuuli rattaiden
kolinaa pihalta. Joku oli tullut kysymään hänen vointiaan. Osanoton
ajatteleminen lisäsi kuumetta ja vaikeroiden tällä kertaa oikein
rehellisesti hän kietoutui makuuhuopaan.

— Aziz, rakas ystävä, olemme kovasti huolissamme sinusta, sanoi
Hamidullahin ääni. Neljä vierasta istuutui Azizin vuoteen laidalle.

— Kun lääkäri sairastuu, on se jotakin vakavaa, sanoi apulaisinsinööri
Syed Muhammedin ääni.

— Kun insinööri sairastuu, on se yhtä vakavaa, sanoi ylikonstaapelin,
herra Haqin, ääni.

— Niin juuri, me olemme kaikki tärkeitä miehiä, sen osoittavat
palkkammekin.

— Tohtori Aziz joi teetä rehtorin luona torstai-iltana, piipitti
insinöörin veljenpoika Rafi. — Professori Godbole, joka myös oli
siellä, on hänkin sairastunut. Eikö se ole melko kummallista?

Jokaisen rinnassa leimahti epäluulon liekki palamaan.

— Lorua! huudahti Hamidullah painokkaasti, sammuttaen liekin.

— Loruapa tietenkin! sanoivat toisetkin häveten epäluuloaan. Vallaton
koulupoika joutui hämilleen epäonnistuttuaan tämän häpeäjutun
vireillepanemisessa ja nousi seisoalleen nojaten selkäänsä seinään.

— Onko professori Godbolekin sairas? kysyi Aziz uutisen järkyttämänä.
— Olen todellakin hyvin pahoillani. Azizin sielukkaat ja sääliväiset
kasvot pilkistivät makuuhuovan poimujen välistä. — Hyvää päivää, herra
Syed Muhammed ja herra Haq! Teitte kiltisti tullessanne tiedustelemaan
vointiani. Hyvää päivää, Hamidullah. Mutta tehän tuotte ikäviä uutisia.
Mikä häntä vaivaa, tuota kunnonmiestä?

— Miksi et vastaa, Rafi? Sinähän tässä olet suurin tekijä, sanoi hänen
setänsä.

— Niin, Rafillahan tässä on valta ja voima, sanoi Hamidullah myöntäen.
— Rafi on Chandraporen Sherlock Holmes. Kerro nyt, Rafi.

Kuiskaten heikosti kuin henki koulupoika mumisi sanan »ripuli»,
rohkaisten mielensä heti sen lausuttuaan, koska se vahvisti hänen
asemaansa. Epäluulon tuli leimahti jälleen liekkiin vanhempien miesten
mielessä, mutta nyt vallan toisesta syystä. Eikö tuo, jota sanottiin
ripuliksi, voinut olla aikainen, lievä koleratapaus?

— Jos asia on niin, on se erittäin vakavaa, koska meillä ei ole vielä
maaliskuun loppukaan käsissä. Miksi ei minulle ole ilmoitettu tästä?
huusi Aziz.

— Tohtori Panna Lal hoitaa häntä.

— Tietysti; he ovat molemmat hinduja; siinä sitä nyt ollaan. He
takertuvat kiinni toisiinsa kuin savi ja oljet ja salaavat kaiken.
Tule tänne, Rafi. Istuudu tuohon. Kerro tarkkaan kaikki. Onko hän
oksentanutkin?

— Kyllä, sir, ja hänellä on kovat tuskat.

— Siinä tapauksessa se on selvä juttu. Neljänkolmatta tunnin kuluttua
hän on kuollut.

Kaikki näyttivät kauhistuneilta ja olivatkin kauhuissaan,
mutta professori Godbole oli pahentanut asiaansa turvautumalla
uskonveljeensä. Hän säälitti heitä nyt vähemmän kuin äsken, jolloin
hän oli esiintynyt yksinäisenä, kärsivänä ihmisenä. Melko lyhyen ajan
kuluttua he alkoivat moittien arvostella häntä tartunnan lähteenä.

— Hindut ovat kaikkien tautien levittäjiä, sanoi herra Haq.

Herra Syed Muhammed oli ollut mukana uskonnollisilla juhlilla
Allahabadissa ja Ujjainissa ja kuvaili niitä purevan ivallisesti.
Allahabadissa vei kyllä virtaava vesi pois saastan, mutta Ujjainissa
oli pieni Sipra-niminen joki padottu, ja tuhannet kylpijät jättivät
taudinsiemenensä lammikkoon. Hän puhui inhoten polttavasta auringosta,
lehmänlannasta, kehäkukista ja noiden buddalaisten munkkien leiristä,
jotka kuljeksivat melkein ilkoisen alasti katuja pitkin. Kun häneltä
kysyttiin Ujjainin ylijumalan nimeä, vastasi hän, ettei hän tiedä
sitä; hän oli ollut mielestään liian hyvä kysyäkseen sitä, eikä hän
sitäpaitsi ollut voinut tuhlata aikaansa sellaisiin vähäpätöisyyksiin.
Hänen purkauksensa kesti hyvän aikaa ja kiihkoissaan hän alkoi puhua
punjab-murretta (hän oli kotoisin siltä taholta Indiaa), jota ei kukaan
ymmärtänyt.

Aziz kuunteli mielellään, kuinka hänen uskontoaan ylistettiin. Se
vaikutti rauhoittavasti hänen sielunsa pintakerrokseen houkutellen
kauniita haavekuvia esiin. Kun insinööri oli lopettanut meluisan
sanatulvansa, Aziz sanoi: — Minunkin mielipiteeni on aivan sama.
Hän kohotti kätensä näyttäen kämmentään, hänen silmänsä alkoivat
hehkua ja sydämensä täyttyi hellyydellä. Ojentautuen yhä korkeammalle
makuuhuovastaan hän lausui Ghalibin kirjoittaman runon. Sillä ja
äskeisellä keskustelulla ei ollut minkäänlaista aiheyhteyttä, mutta se
lähti hänen sydämestään ja meni toisten sydämeen. Sen ylevyys liikutti
heitä suuresti. Ylevyys oli heidän mielestään taiteen korkein päämäärä;
runon oli herätettävä kuulijassa tunne hänen omasta heikkoudestaan
ja saatava aikaan jonkinlainen yhdysside ihmisen ja kukkien välille.
Likaisessa makuuhuoneessa tuli hiljaista; lapselliset vehkeilyt, juorut
ja tyytymättömyyden ilmaukset asettuivat näiden sanojen vaikutuksesta,
joita pidettiin kuolemattomina. Ei kehoituksena sotaan, vaan tyyntä
luottamusta herättävänä heissä virisi tunne, että India oli yhtenäinen
kokonaisuus, muhamettilainen, jollainen se aina oli ollut. Mitä
Ghalib lieneekin tuntenut, hän oli kuitenkin elänyt Indiassa, ja se
seikka teki maan yhtenäiseksi heidän mielestään: hän oli kadonnut
omien tulppaaniensa ja ruusujensa kera, mutta tulppaanit ja ruusut
eivät katoa. Ja pohjoisessa sijaitsevat sisarvaltakunnat — Arabia,
Persia, Ferghana ja Turkestan — ojensivat surumielisesti käsivartensa
hänen laulaessaan, sillä kaikki kauneus on surumielistä, tervehtien
naurettavaa Chandraporea, jossa jokainen katu ja talo oli hajalla ja
erikseen, ja vakuuttaen sen pysyvän koossa ja olevan yhtenäisen.

Seurueesta ei ymmärtänyt runoutta kukaan muu kuin Hamidullah. Toiset
olivat sydämeltään yksinkertaisia ja hiomattomia. He kuuntelivat
kuitenkin mielellään, sillä kirjallisuus ei ollut vielä tyyten erillään
heidän sivistyksestään. Ylikonstaapelin mielestä, esimerkiksi, Aziz
ei alentanut itseään lainkaan runonlausunnallaan; mutta toisaalta
ylikonstaapeli ei osoittanut sitä hilpeää suosiotakaan, jolla
englantilainen torjuu kaiken kauneuden tartunnan. Hän istui vain
paikallaan pää tyhjänä, ja kun hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti
olivat hyvin vaatimattomia, palasivat takaisin, oli niissä suloista
raikkautta. Runo ei ollut tehnyt kenellekään heistä »hyvää». Mutta se
oli ollut ohimenevä muistutus, kauneuden jumalallisten huulten henkäys,
kahden tomusta luodun maailman välillä visertelevä satakieli. Vaikka se
ei vaikuttanutkaan niin vahvasti kuin Krishnan rukoileminen, antoi se
kuitenkin ilmaisun heidän yksinäisyydelleen, eristyneisyydelleen ja sen
ystävän kaipuulleen, joka ei milloinkaan tule, mutta jota ei kuitenkaan
milloinkaan voi kokonaan poistaa mielestään. Se sai Azizin ajattelemaan
jälleen naisia, mutta toisella tavalla, vähemmän tarkasti, mutta
kiihkeämmin. Joskus vaikutti runous häneen tällä tavalla, joskus se
vain kiihoitti hänen himojaan, eikä hän tiennyt milloinkaan edeltäpäin
sen vaikutuksen laatua; hän ei voinut keksiä mitään sääntöä sille eikä
millekään elämässä.

Hamidullah oli poikennut taloon matkallaan erääseen riitaisaan
komiteaan, joka oli tarkoituksiltaan kansallinen ja jossa hindut,
muhamettilaiset, pari sikhiä, pari parsimista, yksi jaini ja yksi
syntyperäinen kristitty koettivat pitää toisistaan enemmän kuin oli
luonnollista heidän kesken. Niin kauan kuin moitittiin englantilaisia,
meni kaikki hyvin, mutta mitään merkittävämpää ei oltu saatu aikaan,
ja jos englantilaiset poistuisivat Indiasta, häviäisi komiteakin
olemattomiin. Hän oli iloinen, ettei Aziz, josta hän piti ja jonka
perhe oli sukua hänen perheelleen, ollut vähääkään innostunut
politiikkaan, joka turmelee luonteen ja uran, vaikka ei mitään voida
saavuttaakaan ilman sitä. Hän muisteli Cambridgeä surumielisesti kuin
jotakin toista loppuun lausuttua runoa. Kuinka onnellinen hän olikaan
ollut parikymmentä vuotta sitten! Politiikkaan ei kajottu lainkaan
herra ja rouva Bannisterin pappilassa. Siellä olivat urheilu, työ ja
miellyttävä seurustelu vaihdelleet, ja ne tuntuivat siihen aikaan
riittävältä kansakunnan elämän perustalta. Mutta täällä oli vain
vehkeilyä ja pelkoa. Herrat Syed Muhammed ja Haq — hän ei voinut
luottaa edes heihinkään, vaikka he olivatkin saapuneet tänne hänen
vaunuissaan, ja koulupoika oli kuin skorpioni. Kumartuen lähemmäksi hän
sanoi: — Aziz, Aziz, rakas poikani, meidän pitää lähteä nyt, olemme jo
olleet täällä liiankin kauan. Koeta toipua pian, sillä en todellakaan
tiedä, kuinka pieni seurapiirimme voi tulla toimeen ilman sinua.

— En aio unhottaa ystävällisiä sanojasi, Aziz vastasi.

— Minä yhdyn niihin täydellisesti, sanoi insinööri.

— Kiitoksia, herra Syed Muhammed.

— Minä myös ja minäkin! huusivat toiset, koettaen kukin parhaan
taitonsa mukaan osoittaa ystävyyttään. Pieniä hyödyttömiä liekkejä,
joita ei voida tukahduttaa! Seurue jäi yhä istumaan vuoteen reunalle
pureksien sokeriruokoa, jota Hassan oli käynyt noutamassa basaarista,
ja Aziz joi kupillisen maustettua maitoa. Äkkiä kuului vaununpyörien
kolinaa. Tohtori Panna Lal oli tullut saatuaan ajomiehekseen kauhean
Ram Chandin. Sairashuonetunnelma palasi heti, ja potilas ryömi
huopapeitteen alle.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta tulen tänne majuri Callendarin
käskystä kysymään sairaan vointia, sanoi hindu hermostuneena
jouduttuaan uteliaisuutensa johtamana tällaiseen kiihkoilijoiden pesään.

— Tuossa hän lepää, sanoi Hamidullah viitaten pitkällään lepäävän
sairaan ääriviivoihin.

— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, tulin tiedustelemaan vointianne!

Aziz käänsi ilmeettömät kasvonsa kuumemittaria kohti.

— Kätenne myös, olkaa niin hyvä. Hän tarttui siihen, katsoi katossa
surisevia kärpäsiä, ja totesi sitten sairaassa olevan hieman kuumetta.

— Melko vähän, kaiketi, sanoi tohtorin seuralainen, Ram Chand, joka
halusi rettelöidä.

— Hänessä on kuumetta, hänen pitää pysyä vuoteessa sanoi tohtori Panna
Lal pudistaen kuumemittaria, itiin ettei sen elohopean korkeudesta
saanut enää selvää. Hän oli inhonnut nuorta virkatoveriaan aina tuosta
Dapplen tekemästä kolttosesta saakka ja olisi mielellään nipistänyt
häntä ja ilmoittanut majurille hänen laiskoittelevan. Mutta hänen
itsensäkin pitäisi ehkä piakkoin paneutua vuoteeseen pariksi päiväksi,
eikä majuri Callendar sitäpaitsi milloinkaan uskonut alkuasukasten
puheita, kun he juorusivat toisistaan, vaikka hän aina uskoihin pahinta
heistä. Myötämielisyys näytti hänestä senvuoksi varmimmalta suunnalta.
— Kuinka on vatsanne laita! hän kysyi. — Entä päänne, onko se kipeä? Ja
kun hän samalla huomasi tyhjän kupin, hän suositteli maitoruokia.

— Tämä oli suureksi huojennukseksi meille. Teitte oikein kauniisti
tullessanne katsomaan sairasta, herra tohtori, sanoi Hamidullah
imarrellakseen häntä.

— Sehän kuuluu velvollisuuksiini.

— Me tiedämme, kuinka paljon teillä on tekemistä.

— Niin, se on kyllä totta.

— Ja kuinka tautista kaupungissa juuri nykyjään on.

Tohtori epäili, että tähän lauseeseen oli kätketty ansa. Vastasipa
hän myöntäen tai kieltäen, kummassakin tapauksessa hänen lausuntoaan
voitaisiin käyttää häntä vastaan. — Tauteja on aina liikkeellä, hän
vastasi, — ja minulla on paljon työtä, mutta sehän kuuluu lääkärin
ammattiin.

— Hänellä ei ole minuuttiakaan joutilasta aikaa, koska hänellä on nyt
kaksinverroin työtä maakuntaopistossa, sanoi Ram Chand.

— Hoidatteko ehkä professori Godbolea?

Tohtorin kasvoille tuli ammattimainen ilme; hän vaikeni.

— Me toivomme hänen ripulinsa olevan ohimenevää laatua.

— Hän on jo toipumassa, mutta ei ripulista.

— Olemme hieman levottomia hänen tähtensä, koska hän ja tohtori
Aziz ovat keskenään hyviä ystäviä. Olisimme teille kiitollisia, jos
tahtoisitte sanoa meille hänen sairautensa laadun.

Mietteliään näköisenä tohtori sanoi hetkisen kuluttua:

— Peräpukamia.

— Siinä saat, hyvä Rafi, koleerastasi! huudahti Aziz voimatta enää
hillitä itseään.

— Koleera, koleera; mitä kaikkea tässä saa vielä kuullakaan! tohtori
huusi vihoissaan. — Kuka levittelee sellaisia valheellisia juttuja
potilaistani?

Hamidullah viittasi rikokselliseen.

— Kuulen puhuttavan koleerasta, veneerisistä taudeista ja vaikka
mistä. Mihin tämä kaikki loppuu? kysyn usein itseltäni. Kaupunki on
täynnä vääriä huhuja, joiden keksijä olisi saatava selville, jotta
viranomaiset voisivat rangaista häntä.

— Rafi, kuuletko? Miksi olet kertonut meille perättömiä juttuja?

Koulupoika mumisi kuulleensa sen eräältä toiselta pojalta ja huomautti,
että se huono englannin kirja, jota hallitus pakottaa koulussa
lukemaan, antaa usein niin vääriä tietoja, että oppilaat erehtyvät
helposti.

— Se ei oikeuta sinua lainkaan rupeamaan lääkärien syyttäjäksi, sanoi
Ram Chand.

— Niinpä kyllä, aivan niin, myönteli Hamidullah, joka halusi karttaa
ikävyyksiä. Mutta sananvaihto kehittyi kuitenkin niin kiivaaksi, että
herrat Syed Muhammed ja Haq näyttivät vihastuvan ja valmistautuivat
lähtemään tiehensä. — Sinun pitää pyytää vilpittömästi anteeksi, Rafi;
huomaan setäsikin vaativan sitä, sanoi Hamidullah. — Et ole vielä
myöntänyt olevasi pahoillasi niiden vaikeuksien vuoksi, joita olet
huolimattomuudellasi aiheuttanut tohtorille.

— Hänhän on vain poika, sanoi Panna Lal leppyneenä.

— Juuri poikain pitää oppia jotakin, sanoi Ram Chand.

— Muistaakseni teidän poikanne epäonnistui alemmassa tutkinnossa, sanoi
Syed Muhammed äkkiä.

— Todellako? Ehkäpä. Mutta hänellä ei olekaan ketään sukulaista
sanomalehden toimittajana.

— Eikä teillä ole enää lupaa ajaa lehden asioita oikeudessa.

Heidän äänensä kovenivat. He hyökkäsivät toistensa kimppuun
salaperäisin vihjauksin, saaden aikaan kovan rähinän. Hamidullah
ja tohtori koettivat toimia välittäjinä. Kesken kaiken joku sanoi:
— No, onko hän kipeä vai ei? Herra Fielding oli tullut huoneeseen
kenenkään huomaamatta. Kaikki nousivat seisoalleen, ja Hassan sivalsi
sokeriruovolla kärpäsparvea englantilaisen kunniaksi.

— Olkaa niin hyvä ja istuutukaa, Aziz sanoi kylmästi.

Millainen huone ja millainen seurue! Rähinää ja haukkumasanoja,
lattialla sokeriruovon palasia, pähkinöitä ja tahroja, taulut vinossa
likaisilla seinillä, eikä mitään löyhytintä. Aziz ei ollut milloinkaan
aikonut asua tällä tavoin ikäänkuin kolmannen luokan ihmiset. Ja
hämmennyksissään hän ajatteli vain Rafia, jolle hän oli nauranut ja
jota hän oli antanut muiden moittia. Pojan piti päästä täältä pois
loukkaamattomana, sillä muuten hän rikkoisi vieraanvaraisuuden lakia
koko seuruetta kohtaan.

— Herra Fielding teki ystävällisesti tullessaan katsomaan ystäväämme,
sanoi ylikonstaapeli. — Tämä suuri hyvyys liikuttaa meitä.

— Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, hän ei vaadi sitä eikä hän ole
kolmen tuolinkaan tarpeessa, hänessä ei ole kolmea englantilaista,
Aziz huomautti suutahtaen. — Rafi, tule tänne. Istuudu jälleen. Olen
ihastuksissani, kun saatoit tulla tänne Hamidullahin kanssa, rakas
poikaseni. Tulen varmasti paremmaksi, saatuani tavata sinut.

— Suokaa minulle anteeksi erehdykseni, sanoi Rafi.

— No, oletteko vai ettekö ole sairas? toisti Fielding.

— Majuri Callendar on luultavasti kertonut teille minun laiskoittelevan.

— No, laiskoitteletteko sitten? Seurue nauroi ystävällisesti ja
tyytyväisesti. »Englantilainen parhaimmalta puoleltaan», ajattelivat
he. »Niin sukkela!»

— Kysykää tohtori Panna Lalilta.

— Saanko olla aivan varma siitä, ettei läsnäoloni väsytä teitä?

— Saatte varmasti. Pienessä huoneessanihan on jo kuusi henkeä. Olkaa
hyvä ja istuutukaa, jos vain voitte suoda anteeksi muodollisuuksien
puutteen. Hän kääntyi jatkamaan keskusteluaan Rafin kanssa, jota
opettajan tulo oli kauhistuttanut, koska hän oli koettanut levittää
juoruja hänestä. Nyt hän halusi livistää tiehensä.

— Hän on sairas eikä ole sairas, sanoi Hamidullah tarjoten savukkeita.
— Ja minä puolestani luulen useimpain meistä olevan samanlaisessa
tilassa.

Fielding oli samaa mieltä hänen kanssaan; hän ja tuo miellyttävän
hienotunteinen asianajaja tulivat hyvin toimeen keskenään. He olivat
iloisen tuttavallisia ja alkoivat luottaa toisiinsa.

— Koko maailma näyttää olevan kuolemaisillaan eikä kuitenkaan kuole,
minkävuoksi meidän pitää uskoa varjelevan kaitselmuksen olemassaoloon.

— Ah, se on totta, oikein totta! sanoi ylikonstaapeli, joka luuli
heidän ylistävän uskontoa.

— Onko se totta herra Fieldinginkin mielestä?

— Mikä sitten? Maailma ei ole kuolemaisillaan. Olen siitä aivan varma.

— En tarkoittanut sitä, vaan kaitselmuksen olemassaoloa.

— Vai niin, mutta minä en usko kaitselmukseen.

— Mutta kuinka siinä tapauksessa voitte uskoa Jumalaan? kysyi Syed
Muhammed.

— En usko Jumalaankaan.

Koko seurue säpsähti, aivan kuin joku olisi sanonut: »Siinä nyt
kuulitte?», ja Aziz kohotti hetkiseksi katseensa häpeillen.

— Onko totta, että melkein kaikki englantilaiset ovat nykyjään
jumalankieltäjiä? kysyi Hamidullah.

— Sivistyneet, ajattelevat ihmisetkö? Siihen voi kyllä vastata
myöntävästi, vaikka he eivät pidäkään tuosta nimityksestä. Totuus on
se, että länsimaat ajattelevat nykyjään liian vähän uskoa ja epäuskoa.
Noin viisikymmentä vuotta takaperin tahi vielä silloinkin, kun te ja
minä olimme nuoria, hälistiin siitä paljon enemmän.

— Huononeeko siellä moraalikin?

— Se riippuu kokonaan siitä, mitä tarkoitatte moraalilla. Omasta
puolestani luulen senkin huononevan.

— Suokaa minulle anteeksi, jos kysyn, millä oikeudella Englanti siinä
tapauksessa pitää hallussaan Indiaa?

— Kas niin, jälleen politiikkaa! Tähän kysymykseen en halua lainkaan
kajota. Omasta puolestani olen täällä senvuoksi, että olin työn
tarpeessa. En voi sanoa teille, miksi Englanti on täällä, enkä
sitäkään, onko sillä mitään oikeutta olla täällä. Se käy yli
ymmärrykseni.

— Opetustyöhön täysin pätevät indialaisetkin tarvitsevat paikkoja
kouluissa.

— Luultavasti, mutta minä satuin tulemaan ensin, sanoi Fielding
hymyillen.

— Suokaa minulle vieläkin anteeksi, mutta onko oikein, että
englantilainen ottaa paikan, kun on olemassa kelvollisia
indialaisiakin? En tarkoita tietenkään mitään henkilökohtaista.
Henkilökohtaisesti me olemme ihastuneita läsnäolostanne ja annamme
suuren arvon tällaiselle avomieliselle keskustelulle.

Oli olemassa vain yksi suora vastaus indialaisen kysymyksiin,
nimittäin että Englanti pitää Indiaa hallussaan senvuoksi, että India
on niin rikas maa. Mutta Fielding ei halunnut sanoa sitä. Hänen
rehellisyysintoilunsa oli talttunut.

— Olen erittäin mieltynyt oleskeluuni täällä, hän sanoi. — Niin kuuluu
vastaukseni ja se on ainoa puolustukseni. Onko se oikein vai väärin,
en osaa sanoa. Sekin voi olla väärin, että satuin syntymään. Minähän
riistän hengittäessäni ilmaa joltakulta toiselta. Ja kuitenkin olen
iloinen, että niin on tapahtunut, ja nautin myös olostani täällä.
Vaikka ihminen olisi kuinka kurja tahansa, hän saa siitä kuitenkin
jonkinlaisen hyvityksen, jos hän tuntee onnea olemassaolostaan.

Indialaiset joutuivat hämilleen. Ajatussuunta ei ollut heille vieras,
mutta sanat olivat liian kylmiä ja asiallisia. Vaikka eräässä lauseessa
puhuttiinkin kunnioittavasti oikeudesta ja moraalista, sen sanamuoto
vaivasi heidän korviaan ja hämmensi heidän käsityskykyään. Heidän
sanansa ja tunteensa vastasivat harvoin toisiaan, paitsi puhtaissa
tunneasioissa. Heillä oli lukemattomia puhtaasti henkisiä, sovinnaisia
käsitteitä, ja ellei niitä otettu huomioon, oli heidän hyvin vaikea
seurata mukana.

— Entä sitten ne englantilaiset, jotka eivät ole mieltyneitä Indiassa
oleskeluunsa — voivatko he mitenkään puolustaa itseään? Hamidullah
kysyi.

— Eivät voi. Ajakaa heidät pois täältä.

— Heidän erottamisensa noista toisista tulee olemaan hyvin vaikeaa,
Hamidullah sanoi nauraen.

— Enemmänkin kuin vaikeaa, suorastaan väärää, sanoi Ram Chand. — Ei
kukaan indialainen herrasmies pidä sellaista tekoa kunniallisena. Siinä
juuri eroamme toisista kansoista. Me olemme niin hengellistyneitä.

— Niin, se on totta, sanoi ylikonstaapeli.

— Onko se totta, herra Haq? Minun mielestäni me emme ole lainkaan
hengellistyneitä. Me emme voi olla yksimielisiä, mikä kuitenkin olisi
kaikkein tärkeintä. Me emme voi täyttää sopimuksia emmekä ehdi ajoissa
junalle. Onko niin sanottu Indian henkisyys muuta kuin sitä? Teidän
ja minun pitäisi olla eräässä kokouksessa tällä haavaa, mutta me emme
ole; tohtori Panna Lalin pitäisi olla potilaittensa luona, mutta hän ei
ole. Niin me jatkamme ja luullakseni tulemme jatkamaan aikojen loppuun
saakka.

— Nyt ei ole aikojen loppu, koska kello ei ole vielä puolta
yhtätoistakaan, huudahti tohtori Panna Lal, joka oli tullut jälleen
luottavaiselle tuulelle. — Hyvät herrat, jos saan sanoa pari sanaa,
miten mielenkiintoinen keskustelu! Pyydän lausua kiitokseni ja
tunnustukseni herra Fieldingille, joka opettaa poikiamme ja suo heille
osan omien kokemustensa ja viisautensa siunauksista.

— Lähtekäämme nyt; väsytämme vain potilasta, Fielding sanoi, ja
vihdoinkin he menivät matkoihinsa, neljä muhamettilaista, kaksi hindua
ja englantilainen. He pysähtyivät kuistiin odottamaan, kunnes heidän
vaununsa ehdittiin ajaa portaitten edustalle.

— Azizilla on suuret ajatukset teistä, herra Fielding. Vain hänen
sairaudestaan johtui, ettei hän sanonut mitään.

— Ymmärrän hyvin, sanoi Fielding, jolle vierailu oli aiheuttanut
pettymyksen ja joka nyt näytti saavan turhaan odottaa, että hänen
vaununsa ajettaisiin esiin. Hän oli pitänyt paljon Azizista heidän
tavatessaan toisensa ensi kerran ja oli toivonut, että heidän
tuttavuutensa jatkuisi.




X


Kuumuus oli lisääntynyt viime tunnin aikana, ja kadut olivat niin
autiot, kuin jokin onnettomuus olisi lakaissut pois kaikki ihmiset.
Vastapäätä Azizin huvilaa kohosi suuri keskeneräinen rakennus, joka
oli kahden veljeksen, kahden tähtienselittäjän, oma. Sen telineillä
torkkui orava pää alaspäin. Se lepäsi tulikuumia telineitä vasten
liikutellen syyhyistä häntäänsä. Se näytti talon ainoalta asukkaalta,
ja sen päästämät äänet sopivat epäilemättä keskeneräisen rakennuksen
tunnelmaan tuntumatta silti viehättäviltä. Toisenlaista ääntä kuului
muutamasta tomuisesta puusta, jonka vaiheilla ruskeat linnut kirkuen
lentelivät sinne tänne pyydystellen hyönteisiä.

Elävien olentojen enemmistölle merkitsee hyvin vähän mitä vähemmistö,
joka nimittää itseään ihmisiksi, toivoo ja tahtoo. Useimmat Indian
asukkaista eivät välitä siitä, kuinka Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet
eivät kyllä Englannissakaan välitä Englannista, mutta troopillisissa
maissa on välinpitämättömyys silmiinpistävämpi, koska siellä
puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan itselleen
vallan heti, kun ihminen väsyy. Kun nuo seitsemän herraa, jotka Azizin
huvilassa olivat olleet eri mieltä kaikesta, poistuivat sieltä,
tunsivat he äkkiä yhteisen taakan painoa, jonkinlaista epämääräistä
ahdistusta, jonka he määrittelivät sanoilla: »Tulee paha ilma».
He tunsivat, että ilmassa oli paksulti jotakin, joka painoi ihoa.
Vaununpielukset polttivat heidän housujaan, heidän silmiinsä pisti,
ja hikipisaroita alkoi tippua päähineen alta heidän poskilleen. He
hyvästelivät veltosti ja hajaantuivat huviloihinsa saadakseen takaisin
itsetuntonsa ja ne ominaisuudet, jotka erottivat heidät muista.

Koko kaupungissa ja suurimmassa osassa Indiaa alkoi sama pakeneminen
kellareihin, korkealle vuoristoon ja puiden varjoon. Huhtikuu, tuo
kauhujen edeltäkävijä, oli tullut. Aurinko rupesi valloittamaan
takaisin valtakuntaansa voimakkaasti, mutta ilman kauneutta, ja juuri
se oli niin hirveää. Kunpa siinä olisi edes ollut kauneutta! Sen
julmuutta olisi silloin voitu sietää. Liiallisen valovoimansa vuoksi
se epäonnistui riemukulussaan, koska sen vaaleankeltaiseen tulvaan
eivät hukkuneet ainoastaan esineet, vaan valo itsekin. Se ei ollut enää
saavuttamaton ystävä ihmisille, eläimille ja toisille auringoille, ei
ikuinen lupaus eikä haihtumaton aavistus, joka aina elää meissä, vaan
yksinkertaisesti luotu kappale vain, kuten kaikki muukin, ja sellaisena
ihanuudesta pois suljettu.




XI


Vaikka indialaiset olivat jo ajaneet tiehensä ja vaikka Fielding
näki hevosensa seisovan pienessä vajassa pihan nurkassa, ei kukaan
viitsinyt taluttaa sitä hänen luokseen. Hän aikoi juuri lähteä
hakemaan sitä itse, kun hänet pysähdytti talosta kuuluva kutsu.
Aziz istui vuoteessaan näyttäen levottomalta ja kiusaantuneelta. —
Tällainen on kotini, hän sanoi katkeran ivallisesti. — Idän ylistetty
vieraanvaraisuus on tällaista. Katsokaa noita kärpäsiä ja muurilaastia,
joka putoilee seinistä. Eikö tämä näytäkin hauskalta? Nyt kai
mielellänne poistutte nähtyänne itämaisen huoneen sisustan?

— Te olette joka tapauksessa levon tarpeessa.

— Minä voin levätä koko päivän, tuon oivallisen tohtori Lalin ansiosta,
joka on majuri Callendarin vakooja, kuten hyvin tiedätte; mutta tällä
kertaa hän ei päässyt minuun käsiksi. Olen saanut luvan lievän kuumeen
pitoon.

— Callendar ei luota kehenkään, ei englantilaisiin eikä indialaisiin.
Hänen luonteensa on sellainen, ja toivoisin, ettei hän olisi
päällikkönne.

— Tahtoisitteko ennen lähtöänne, sillä teillä kai on hyvin kiire, olla
niin hyvä ja avata tuon laatikon? Näettekö siellä pientä ruskeata
paperikääröä?

— Kyllä.

— Avatkaa se.

— Kuka tämä on?

— Hän oli vaimoni. Te olette ensimmäinen englantilainen, jolle hän
milloinkaan on näyttäytynyt. Nyt voitte panna hänen valokuvansa
takaisin laatikkoon.

Fielding oli hämmästyksissään kuin vaeltaja, joka äkkiä näkee kukkia
erämaan kivikossa. Hän katsoi tarkemmin valokuvaa, mutta se esitti
vain indialaista naista, joka katseli ulos maailmaan. Hän mutisi: — En
oikeastaan ymmärrä, miksi osoitatte minulle näin suurta luottamusta,
Aziz, mutta annan sille suuren arvon.

— Ah, eihän se ole mitään! Vaimoni ei ollut hienosti sivistynyt nainen
eikä edes kauniskaan. Mutta pankaa nyt kuva pois. Olisitte joka
tapauksessa saanut nähdä hänet, jos hän olisi ollut elossa. Miksi en
siis voisi näyttää teille hänen valokuvaansa.

— Olisitteko näyttänyt hänet minulle?

— Olisin kyllä. Olisin esittänyt teidät veljenäni ja silloin olisitte
saanut nähdä hänet. Hamidullahkin on nähnyt hänet ja moni muu.

— Luuliko hän heitä veljiksenne?

— Ei tietenkään, mutta sellainen sana on olemassa ja se on hyvä sana.
Kaikki ihmiset ovat veljiä, ja heti kun joku esiintyy veljenäni, on
hänellä oikeus nähdä vaimoni.

— Ja kun kaikki rupeavat menettelemään niin, ei purdahnia ole enää
olemassa.

— Juuri sentähden, että voitte tuntea ja puhua noin, näytin teille
valokuvan, Aziz sanoi vakavasti. Senvuoksi, että te käyttäydytte
niin hyvin ja minä niin huonosti, näytin teille kuvan. En odottanut
milloinkaan, että kääntyisitte takaisin, kun huusin teille. Ajattelin:
»Hän on varmaankin saanut minusta tarpeekseen, koska loukkasin
häntä». Herra Fielding, ei kukaan aavistakaan, kuinka paljon sääliä
me indialaiset tarvitsemme, emme aavista sitä edes itsekään. Sääliä,
enemmän sääliä ja vielä enemmän sääliä. Se on ainoa toivomme. Hänen
äänensä kuului onealta, ikäänkuin hän olisi puhunut unissaan.

— Me emme voi rakentaa Indiaa muulle kuin tunteidemme perustalle. Mitä
auttavatkaan kaikki uudistukset ja sovitteluvaltuuskunnat, isoisten
neuvostot ja yleiset juhlat, joissa englantilaiset nyrpistävät nenäänsä
meille?

— Se on aloittamista väärästä päästä, vai mitä? Kyllä ymmärrän, mutta
virastot ja hallitukset eivät ymmärrä. Hän silmäili jälleen valokuvaa.
Siinä oleva nainen katsoi maailmaan noudattaen miehensä tahtoa ja omaa
toivomustaan, mutta havaitsikin tämän meluisan, ristiriitaisen maailman
hyvin kummalliseksi.

— Pankaa hänet pois, hän ei merkitse mitään, hänhän on kuollut, Aziz
sanoi hiljaa. — Näytin hänet teille senvuoksi, ettei minulla ollut
teille muutakaan näytettävää. Nyt voitte penkoa koko huvilani ja
kääntää sen ylösalaisin. Minulla ei ole mitään muita salaisuuksia;
kolme lastani ovat isoäitinsä luona, siinä kaikki.

Fielding istuutui vuoteen viereen ihastuneena hänelle osoitetusta
luottamuksesta, mutta samalla kuitenkin hieman suruissaan. Hän tunsi
itsensä vanhaksi. Hän toivoi, että hänkin voisi antautua tunneaaltojen
kannatettavaksi. Seuraavalla kerralla, kun he tapaisivat toisensa,
Aziz ehkä olisi epäluuloinen ja varuillaan. Hän tiesi sen ja oli
siitä pahoillaan. Sääliä, sääliä ja vielä enemmän sääliä. Niin, sitä
hän kyllä voi osoittaa, mutta sisältyikö siihen todellakin kaikki,
mitä tämä kummallinen kansa tarvitsi? Eiköhän se lisäksi vaatinut,
että ihmiset silloin tällöin antautuisivat tunteittensa valtaan? Mitä
hän olikaan tehnyt ansaitakseen tämän luottamuksen ja mitä hän voi
antaa sijaan? Hän muisteli entistä elämäänsä. Kuinka mitättömän vähän
salaisuuksia se sisälsikään! Oli kyllä olemassa sellaisiakin seikkoja,
joista hän ei milloinkaan ollut kertonut kenellekään, mutta ne olivat
niin tavallisia, ettei niistä kannattanut puhua mitään. Hän oli ollut
rakastunut, jopa kihloissakin, mutta morsian oli rikkonut välit,
ja hänen muistonsa ja häneen kohdistetut ajatukset olivat pitäneet
häntä jonkin aikaa erossa muista naisista, mutta sitten oli seurannut
mukaantuminen, katumus ja tasapaino. Hänen entisyytensä oli todellakin
laiha, eikä Aziz olisi välittänyt sellaisista salaisuuksista, vaan
olisi sanonut niiden olevan kylmästi hyllyille järjestettyjä.

— »En pääse milloinkaan läheisiin väleihin tämän nuoren miehen kanssa»,
Fielding ajatteli. Ja lisäsi: »Enkä kenenkään toisenkaan kanssa».
Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän oikeastaan siitä
välittänytkään. Hän oli tyytyväinen saadessaan auttaa ihmisiä ja pitää
heistä, niin kauan kuin heillä ei ollut mitään sitä vastaan; jos heillä
olisi ollut jotakin sitä vastaan, olisi hän muitta mutkitta lähtenyt
hiljaa tiehensä. Kokemus voi saada aikaan paljon, ja se, mitä hän oli
oppinut Euroopassa ja Englannissa, tuli hänen avukseen auttaen häntä
näkemään selvästi, mutta selvänäköisyys esti häntä kokemasta mitään
uutta.

— Mitä piditte naisista, joihin tutustuitte torstaina? hän kysyi.

Aziz pudisti inhoten päätään. Kysymys palautti hänen mieleensä hänen
hätäisen lausuntonsa Marabar-luolista.

Mitä ylimalkaan pidätte englantilaisista naisista?

— Hamidullah piti heistä Englannissa, mutta täällä emme näe heitä
milloinkaan. Ah ei, siihen olemme aivan liian varovaisia! Puhutaan
jostakin muusta.

— Hamidullah on oikeassa siinä, että he ovat paljon miellyttävämpiä
Englannissa. Täällä on heissä jotakin sellaista, mikä ei pue heitä.

Vaiettuaan hetkisen Aziz sanoi: — Mistä johtuu, ettette ole naimisissa?

— Fielding oli iloinen toisen kysymyksestä. — Siitä, että olen joskus
hyvin ja joskus huonosti pelastautunut avioliiton pauloista, hän
vastasi. — Aioin kerran kertoa teille hieman itsestäni, jos vain olisin
voinut saada kertomukseni kyllin kiinnostavaksi. Se nainen, jota
rakastin, ei halunnutkaan mennä naimisiin kanssani. Siinä koko juttu,
mutta se tapahtui viisitoista vuotta sitten eikä merkitse enää mitään.

— Mutta teillä ei ole lapsia.

— Ei ainoatakaan.

— Suokaa anteeksi seuraava kysymykseni: Onko teillä aviottomia lapsia?

— Ei. Olisin sanonut sen teille, jos minulla olisi.

— Siinä tapauksessa nimenne sammuu täydellisesti.

— Minkäpä sille voi.

— Vai niin. Hän pudisti päätään. — Tällaista välinpitämättömyyttä
itämaalainen ei voi milloinkaan ymmärtää.

— Minä en välitä lapsista.

— Se ei tässä vaikuta mitään asiaan, sanoi Aziz kärsimättömästi.

— En kaipaa heitä enkä halua heitä itkemään kuolinvuoteeni ääreen enkä
kunnioittamaan muistoani jälkeenpäin. Haluaisin paljoa mieluummin
jättää jälkeeni jonkin ajatuksen kuin lapsen. Hankkikoot muut lapsia
itselleen. Minulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia siihen nähden,
koska Englanti alkaa olla jo niin tupaten täynnä ihmisiä, että he
piakkoin täyttävät koko Indiankin hakiessaan itselleen työtä.

— Miksi ette mene naimisiin neiti Questedin kanssa?

— Hyvä Jumala, hänhän on hupakko!

— Hupakko, hupakko! Olkaa niin hyvä ja selittäkää. Eikö se ole ruma
sana?

— Ah, en tunne häntä lainkaan, mutta hän teki minuun sellaisen
vaikutuksen kuin hän olisi ollut erikoisen tyypillinen länsimaisen
kasvatusmenetelmän tuote.

— Mutta hupakko, herra Fielding. Mitä se merkitsee?

— Hän jankuttaa jankuttamistaan ikäänkuin lukisi jotakin kirjaa,
koettaa kaikin mokomin ymmärtää Indiaa ja elämää yleensä, tehden
silloin tällöin merkinnän reunaan.

— Minusta hän oli hauska ja vakava.

— Ehkä hän voi olla sellainenkin, Fielding sanoi häveten arvosteluaan.
— Jokainen vihjauskin, että hänen pitäisi mennä naimisiin, aiheuttaa
nuoressa miehessä kiihtymystä ja liioittelun halua. — Mutta minä en
voi mennä naimisiin hänen kanssaan, vaikka tahtoisinkin, koska hän on
äskettäin mennyt kihloihin pormestarin kanssa.

— Niinkö? Kuinka iloinen olenkaan! Aziz huudahti huojentuneena, koska
tämä tapahtuma vapautti hänet Marabar-retkestä. Tuskinpa hän voi kutsua
sinne oikeita angloindialaisia.

— Se on vanhan äidin ansiota. Hän pelkäsi, että rakas poika valitsisi
itse, minkävuoksi hän toi tänne mukanaan sopivan tytön ja pani nuoret
seurustelemaan toistensa kanssa, kunnes se tapahtui.

— Mutta rouva Moore ei kertonut siitä minulle puhuessaan muista
suunnitelmistaan.

— Minä olenkin saanut tietää sen muualta; nämä ovat kerhojuttuja. Mutta
he ovat nyt kaikissa tapauksissa kihloissa.

— Siinä tapauksessa te olette joutunut kokonaan pois laskusta,
poika parka, hän sanoi hymyillen. — Ei mitään neiti Questediä herra
Fieldingille. Neiti Quested ei ole kauniskaan. Hänellä ei ole
oikeastaan lainkaan rintoja, jos nyt ajatellaan sitä.

Fieldingkin hymyili, mutta hänen mielestään puhuminen naisen rinnoista
oli huonon maun merkki.

— Pormestarille hän ehkä riittää ja pormestari hänelle. Teille hankin
sellaisen naisen, jonka rinnat ovat kuin mangohedelmät.

— Ei, älkää tehkö sitä.

— En toki teekään; se voisi sitäpaitsi vahingoittaa asemaanne. Hänen
ajatuksensa olivat siirtyneet avioliitosta Kalkuttaan. Hänen kasvonsa
muuttuivat vakaviksi. Olisipa sekin ollut kaunista, jos hän olisi
viekoitellut rehtorin mukaansa sinne, ja saattanut hänet vaikeuksiin.
Ja äkkiä hän alkoi kohdella ystäväänsä toisin muuttuen suojelijaksi,
joka tuntee Indian vaarat ja varoittaa toista niistä. — Ette voi olla
tarpeeksi varovainen, herra Fielding. Kaiken, mitä sanotte tahi teette
tässä kirotussa maassa, sieppaa joku kateellinen henkilö tietoonsa.
Ehkäpä kummastutte kuullessanne, että teidän tullessanne täällä istui
ainakin kolme vakoojaa. Olin tosiaankin melko levoton senvuoksi, että
puhuitte niin suoraan Jumalasta. He tulevat varmasti ilmoittamaan sen.

— Kenelle sitten?

— Se olisi ehkä voinut vielä mennä, mutta te puhuitte moraalistakin
ja sanoitte tulleenne tänne riistääksenne muilta leivän. Se oli hyvin
varomatonta. Tämä on kauhea häväistysjuttujen pesä. Ja sitäpaitsi
kuunteli eräs oma oppilaanne teitä.

— Olen kiitollinen, että sanoitte minulle tämän; minun pitää vasta olla
hieman varovaisempi. Kun innostun johonkin, loukkaan helposti muita.
Mutta se ei tee mitään.

— Avomielisyytenne voi tuottaa teille vaikeuksia.

— Mitäpä siitä.

— Mutta kuulkaahan nyt. Lopuksi voi käydä niinkin, että menetätte
paikkanne.

— Jos niin käy, niin käyköön. Se ei tapa minua. Minun on perin helppo
matkustaa.

— Helppo matkustaa! Te kuulutte todellakin kummalliseen rotuun, Aziz
sanoi kääntyen pois kuin hän olisi halunnut nukkua, kääntyäkseen
kuitenkin heti takaisin. — Johtuuko se ilmastostanne vai mistä?

— On paljon indialaisiakin, joiden on helppo matkustaa; tarkoitan
buddalaisia munkkeja ja muita sellaisia henkilöitä. Se kuuluu juuri
niihin seikkoihin, joita minä ihailen teidän maassanne. Jokainen mies
voi muuttaa esteettömästi muualle, jollei hänellä ole vaimoa eikä
lapsia. Sekin on osaksi syynä siihen, että vastustan avioliittoa. Olen
pyhimys, mutta pyhyyttä vailla. Kertokaa tämä kolmelle vakoojallenne ja
käskekää heidän kuuluttaa se muille.

Aziz oli ihastuksissaan tästä uudesta päähänpistosta. Vai senkövuoksi
herra Fielding ja muutamat muut olivat niin pelottomia! Heillä ei ollut
mitään menetettävää. Mutta hän itse oli juurtunut yhteiskuntaan ja
islamiin. Hän kuului perintöön, joka sitoi hänet, ja hän oli hankkinut
lapsia maailmaan. Vaikka hän elikin niin epämääräistä elämää tässä
mitättömässä huvilassaan, oli hän kuitenkin siihen pääsemättömästi
sidottu.

— Minua ei voida erottaa työstäni, senvuoksi että työni koskee
kasvatusta. Luulen, että ihmiset voidaan kasvattaa yksilöllisiksi ja
sellaisiksi, että he ymmärtävät muita ihmisiä. Se on vakaumukseni.

Hän lopetti uskontunnustuksensa; molemmat vaikenivat. Kärpäset kävivät
entistä vihaisemmiksi pöristen aivan heidän silmiensä edessä tahi
ryömien heidän korviinsa. Fielding hosui hurjasti ympärilleen. Hän tuli
kuumiinsa liikunnosta ja nousi lähteäkseen.

— Käskisitteköhän palvelijaanne tuomaan hevoseni, koska hän ei
näyttänyt ymmärtävän minua.

— Tiedän sen. Annoin hänelle määräyksen, ettei hän saisi tuoda
hevostanne. Sellaisia kepposia me teemme onnettomille englantilaisille.
Herra Fielding raukka! Mutta nyt päästän teidät menemään. Ah, hyvä
ystävä, paitsi teitä ja Hamidullahia, minulla ei ole ketään, jonka
kanssa voisin keskustella tässä kaupungissa. Pidättehän tekin
Hamidullahista, vai mitä?

— Paljonkin.

— Tahdotteko luvata minulle, että käännytte heti puoleemme joutuessanne
pulaan?

— Minä en joudu milloinkaan pulaan.

»Kummallinen mies. Toivon hänen selviytyvän kunnollisesti kaikesta»,
Aziz ajatteli jäätyään yksikseen. Hänen ihailunsa oli haihtunut, ja
sen vastavaikutus teki hänet suojelevaiseksi. Hänen oli hyvin vaikea
kunnioittaa sellaista henkilöä, joka pelaa avonaisilla korteilla.
Tultuaan nyt tarkemmin tuntemaan Fieldingin hän tunnusti hänet
vilpittömän lämminsydämiseksi ja mutkattomaksi, mutta ei kovinkaan
järkeväksi mieheksi. Hänen avomielisyytensä Ram Chandin ja Rafi &
Kumppanin läsnäollessa oli vaarallista ja tyhmää.

Mutta he olivat ystäviä, veljiä. Suostumus oli varma, sopimus oli
allekirjoitettu ja he luottivat toisiinsa. Hän nukahti muistellessaan
näiden viime tuntien tapahtumia — Ghalibin runoja, naisellista
kauneutta, vanhaa oivallista Hamidullahia, kunnon Fieldingiä, omaa
kunnioitettua vaimoaan ja rakkaita lapsiaan. Hän siirtyi siihen
maailmaan, missä nämä ilot saivat olla rauhassa vihollisilta, kukoistaa
ikuisessa paratiisissa tahi liukua eteenpäin kirjavasta marmorista
rakennettuja kanavia pitkin tai kaartua holveiksi, joihin oli
kirjoitettu Jumalan yhdeksänkymmentäyhdeksän nimeä.






II OSA

LUOLAT




XII


Ganges ei ole vanha joki, vaikka se virtaakin Vishnun jalasta ja Shivan
hiuksien läpi. Geologia, joka näkee kauemmaksi kuin uskonto, tuntee
ajan, jolloin ei tätä virtaa eikä Himalajaa, joka ravitsee sitä,
ollut olemassakaan, jolloin meri kohisi Hindustanin pyhien seutujen
paikalla. Vuoret kohosivat, meri liettyi, jumalat asettuivat asumaan
kukkuloille ja loivat joen, ja India, jota me sanomme ikuiseksi,
ilmestyi maailmaan. Mutta India on todellisuudessa paljon vanhempi.
Jo esihistoriallisen valtameren aikoina niemimaan eteläinen osa oli
olemassa, ja Dravidian ylätasangot ovat olleet maata, niin kauan kuin
maata on ollut olemassa. Ne ovat nähneet sen mantereen vajoavan,
joka liitti Indian Afrikkaan, ja Himalajan kohoavan merestä. Ne ovat
vanhemmat kuin mikään muu maailmassa. Vesi ei ole milloinkaan peittänyt
niitä, ja aurinko, joka lukemattomina aikakausina on katsellut niitä,
voi vieläkin niiden ääriviivoissa erottaa muotoja, jotka olivat sen,
ennenkuin pallomme sysättiin pois sen sylistä.

Ja kuitenkin nekin muuttuivat. Kun Himalajan India kohosi merestä,
vajosi alkuperäinen India ja tasoittuu vähitellen maan kaariviivan
mukaiseksi. Ehkä täälläkin tulevina ajanjaksoina lainehtii vielä
meri, joka peittää nuo auringosta syntyneet kalliot lietteellään.
Toistaiseksi Ganges-tasanko valtaa niiltä alueita, meren tavoin
kuluttaen ja irroittaen niistä osia, jotka vajoavat vajoamistaan
nuoremman maan alle. Niiden päämassaan ei ole vielä koskettu, mutta
laidoilla niiden etuvartiat ovat joutuneet eristetyiksi ja vajonneet
polviin tahi kaulaan saakka eteenpäin vyöryvään multaan. Niitä
ei voi verrata mihinkään muuhun maailmassa, ja niiden näkeminen
saa ihmisen pidättämään henkeään. Ne kohoavat maasta jyrkästi ja
mielettömästi ilman sitä tasapainoa, jota jylhinkin vuori noudattaa,
eivätkä ne muistuta mitään ennen uneksittua tahi nähtyä. Jos sanoo
niitä kaameiksi, johtuu ajattelemaan henkiolentoja, mutta ne ovat
kaikkea henkeä vanhemmat. Hindulaisuus on raapinut ja kaivertanut
muutamia kallioita temppeleiksi, mutta ne ovat tyhjiä, ikäänkuin
pyhiinvaeltajat, jotka aina hakevat jotakin tavatonta, olisivat täällä
saaneet sitä enemmän kuin tarpeekseen. Muutamat munkit olivat kerran
asettuneet asumaan erääseen luolaan, mutta heidät savustettiin sieltä
pois; yksinpä Buddhakin, joka varmasti oli sivuuttanut ne matkallaan
Bo-puun luo Gyaan, oli paennut tätä itsekieltäymystä, joka oli hänen
omaansa täydellisempi, jättämättä jälkeensä minkäänlaista legendaa
Marabarissa käymistään taisteluista tahi saavuttamistaan voitoista.

Luolat on pian kuvailtu. Noin kahdeksan jalkaa pitkä, viisi jalkaa
korkea ja kolme jalkaa leveä käytävä vie parinkymmenen jalan levyiseen
ja samanpituiseen pyöreään luolaan. Tällaisia luolia on kukkuloissa,
ja siinä onkin kaikki, mitä Marabar-luolista voi sanoa. Sitten kuin
matkailija on nähnyt yhden, kaksi, kolme, neljä, neljätoista tahi
neljäkolmatta sellaista luolaa, hän palaa Chandraporeen, tietämättä
oikein, onko hän kokenut jotakin erikoista, mitätöntä, vai ei mitään.
Hänen on hyvin vaikea keskustella luolista tahi erotella niitä
mielessään toisistaan, sillä niiden muoto ei vaihtele milloinkaan,
eivätkä minkäänlaiset veistokset, ei edes ampiaispesä tai yöperhonen
erota toista toisesta. Ei mitään, ei niin mitään liity niihin, eikä
niiden maine — sillä maine niillä kieltämättä on — johdu ollenkaan
ihmisten puheista. Tuntuu kuin niitä ympäröivät tasangot tahi niiden
sivu lentävät linnut olisivat toitottaneet »harvinaista», ja tämä
sana olisi sitten juurtunut ilmaan, josta ihmiset olivat imeneet sen
itseensä.

Luolat ovat pimeitä. Vaikka niiden aukot olisivatkin aurinkoon
päin, pääsee perin niukasti valoa käytävän kautta noihin pyöreihin
kammioihin. Siellä on vähän katseltavaa eikä ainoatakaan katselijaa,
kunnes matkailija tulee sinne viideksi minuutiksi ja raapaisee
tulen tikkuun. Heti syttyy toinen liekki syvällä vuoressa, liikkuen
eteenpäin kuin vangittu henki, sillä tuon pyöreän luolan seinät ovat
kiiltopintaiset. Molemmat liekit lähestyvät toisiaan koettaen yhtyä,
onnistumatta kuitenkaan yrityksessään, koska toinen hengittää ilmaa
ja toinen kiveä. Ihanin värein silattu kuvastin erottaa rakastavaiset
toisistaan, suloiset harmaat ja vaaleanpunaiset tähdet sekautuvat
ihmeelliseen tähtiusmaan, jonka vivahdukset ovat vaaleammat kuin
pyrstötähden pyrstön tahi keskipäivän kuun, ja paljastavat graniitin
kätketyn elämän, jota saa nähdä vain täällä. Sormia ja nyrkkiin
puristuneita käsiä työntyy mullasta — täällä on vihdoinkin niiden iho,
suloisempi kuin minkään eläimen turkki, sileämpi kuin tyyni vedenpinta,
nautinnollisempi kuin rakkaus. Kiilto lisääntyy, liekit saavuttavat
toisensa, suutelevat toisiaan ja sammuvat. Luola on jälleen pimeä kuten
muutkin luolat.

Vain tuossa pyöreässä huoneessa on seinät kiillotettu tällä tavalla.
Käytävien seinät on jätetty karkeiksi ja ne tunkeutuvat ikäänkuin
jälkimietteenä katselijan mieleen kaiken tuolla sisällä nähdyn
täydellisyyden jälkeen. Koska käytävä oli tarpeellinen, teki ihminen
sellaisen. Mutta toisissa paikoissa syvemmällä graniitissa arvellaan
olevan huoneita, joihin ei ole käytävää. Niihin ei ihmisjalka ole
milloinkaan astunut jumalien tulosta saakka. Seudulla kerrotaan niiden
lukumäärän olevan yhtä paljon käytäväluolien lukumäärää suuremman
kuin kuolleiden lukumäärä on suurempi elävien lukumäärää. Niissä ei
ole mitään, ne suljettiin ennen ruton ja aarteitten luomista, ja jos
ihmiset tulisivat niin uteliaiksi, että tunkeutuisivat niihin, ei
hyvän tai pahan määrä lisääntyisi siitä hiukkaakaan. Erään tällaisen
umpinaisen luolan sanotaan sijaitsevan muutamassa kalliossa, joka
keinuu vuoren korkeimmalla huipulla; pallomainen luola, jossa ei ole
lattiaa eikä kattoa ja joka alati kuvastelee vain omaa pimeyttään
kaikille suunnille. Jos kallio putoaa ja särkyy, särkyy luolakin
kuin tyhjä pääsiäismuna. Onttoutensa vuoksi kallio heiluu tuulessa,
liikahteleepa hieman silloinkin, kun varis sattuu nakuttelemaan sitä
nokallaan. Siitä johtuu sen ja sen hämmästyttävän jalustankin nimi:
Kawa Dol.




XIII


Määrätyssä valaistuksessa ja määrätyn matkan päästä nämä vuoret
näyttävät varsin viehättäviltä. Eräänä iltana, kun niitä katseltiin
kerhon yläkuistilta, neiti Quested tuli keskustelun kuluessa sanoneeksi
neiti Derekille haluavansa mielellään käydä siellä, kertoen samalla,
että tohtori Aziz oli luvannut järjestää huviretken sinne, mutta
nähtävästi unhottanut lupauksensa indialaisten tavalliseen tapaan.
Palvelija, joka tarjoili heille vermuthia, kuuli hänen sanansa. Hän
ymmärsi englanninkieltä. Ja vaikka hän ei ollutkaan vakooja, piti
hän kuitenkin korvansa auki, ja vaikka Mahomet Ali ei oikeastaan
lahjonut häntä, kehoittaen vain tulemaan hänen palvelijainsa luo
juttelemaan, tapahtui sentään usein, että hän sattui tulemaan heidän
taholleen juuri silloin, kun hän oli siellä. Sitä mukaa kuin juttu
levisi, se sai yhä ikävämmän käänteen, ja Aziz kuuli kauhistuneena
naisten loukkautuneen syvästi odottaessaan joka päivä kutsua. Hän oli
luullut, että hänen ajattelematon lupauksensa oli jo aikaa unhotettu.
Koska hänellä oli kahdenlainen muisti, tilapäinen ja kestävä, oli
hän tähän saakka sijoittanut luolat edelliseen. Nyt hän muutti ne
toiseen päättäen toteuttaa suunnitelmansa. Siitä tulisi suurenmoinen
korvaus teekutsuille. Hän aloitti hankkimalla varmuuden siitä, että
herra Fielding ja vanha Godbole tulisivat mukaan, ja sitten hän antoi
Fieldingin tehtäväksi lähestyä rouva Moorea ja neiti Questediä kahden
kesken, jotta Ronnyn, heidän virallisen suojelijansa, mukaanlähtö
voitaisiin estää. Fielding ei ollut kovinkaan ihastunut tehtävään,
hänellä oli paljon hommaa eikä hän sitäpaitsi omasta puolestaan
välittänyt luolista ja pelkäsi kahnauksia ja menoja. Mutta hän ei
halunnut kieltäytyä tekemästä ystävälleen tätä hänen pyytämäänsä
ensimmäistä palvelusta ja suoritti sen pyynnön mukaisesti. Retki
tuli naisille hieman sopimattomaan aikaan juuri nyt, kun heillä oli
niin paljon tehtävää, mutta he toivoivat voivansa järjestää sen
neuvoteltuaan herra Heaslopin kanssa. Kysyttäessä ei Ronnylla ollut
mitään retkeä vastaan, kunhan vain Fielding ottaisi huolekseen heidän
huvittamisensa. Hän ei ollut innostunut huviretkeen sen paremmin kuin
naisetkaan tällä haavaa, mutta vaikka kukaan ei ollut innostunut,
pantiin se kuitenkin toimeen.

Aziz näki suunnattomasti vaivaa. Retki ei tosin ollut pitkäaikainen —
juna lähtisi Chandraporesta juuri ennen päivänkoittoa, ja toinen juna
toisi heidät takaisin jo lounaalle mutta hän oli vain vähäpätöinen
virkamies ja pelkäsi joutuvansa häpeään. Hänen oli pakko pyytää puolen
päivän lomaa majuri Callendarilta, mutta äskeisen sairauslomansa
vuoksi hänelle ei myönnetty sitä. Seurasi toivottomuutta, uusia
suostutteluyrityksiä herra Fieldingin välityksellä ja vihdoin
halveksivasti muristen annettu lupa. Hänen täytyi lainata veitsiä
Mahomet Alilta voimatta kutsua häntä mukaan. Sitten tulivat kysymykseen
juomat. Fielding ja ehkä naisetkin haluaisivat alkoholijuomia,
minkävuoksi hänen piti hankkia viskyä ja portviiniä. Sitten oli
vielä ratkaistava sekin pulma, kuinka päästäisiin luolille kaukana
sijaitsevalta Marabarin asemalta. Sen jälkeen hänen täytyi ajatella
professori Godbolea ja hänen ruokaansa ja muiden ruokaa kaksi pulmaa
siinäkin. Professori ei ollut erittäin oikeauskoinen hindu, hän voi
juoda teetä, soodavettä ja syödä hedelmiä ja makeisia, samantekevää
kuka ne oli valmistanut, sekä vihanneksia ja riisiä, jos vain joku
bramaani valmisti ne, mutta ei sellaisia ruokia eikä kakkuja, joissa
oli munaa; eikä hän söisi itse eikä sallisi kenenkään muunkaan syödä
pihviä, koska viipale pihvilihaa kaukanakin sijaitsevalla vadilla
olisi tyyten turmellut hänen mielenrauhansa. Toiset voivat syödä
lampaanpaistia ja liikkiöitä. Mutta liikkiöstä julisti Azizin oma
uskonto tuomionsa eikä hän katsonut voivansa tarjota sitä muillekaan.
Hän sai huolia loppumattomiin senvuoksi, että hän oli uhmannut Indian
maan henkeä, joka koettaa erottaa ihmiset ryhmiin.

Vihdoin viimein koitti lähdönhetki.

Ystäviensä mielestä Aziz teki hyvin tyhmästi antautuessaan tekemisiin
englantilaisten naisten kanssa, ja he kehoittivat häntä pitämään
varansa, ettei hän myöhästyisi. Senvuoksi hän viettikin melkein
koko yön asemalla. Palvelijat olivat kokoontuneet yhteen ryhmään
laiturille saatuaan määräyksen olla poistumatta asemalta. Itse hän
käveli edestakaisin vanhan Muhammed Latifin kanssa, jonka piti toimia
hovimestarina. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja epätodelliseksi samalla
kertaa. Eräät vaunut ajoivat aseman edustalle. Hän toivoi Fieldingin
astuvan niistä valamaan häneen varmuutta. Mutta tulijat olivatkin rouva
Moore, neiti Quested ja heidän goaneesilainen palvelijansa. Ihastuen
hän riensi vastaanottamaan heitä. — Tulitte siis vihdoinkin! Miten
ystävällistä! hän huudahti. — Tämä on elämäni onnellisin hetki!

Naiset olivat kohteliaita. Tämä ei ollut kylläkään heidän elämänsä
onnellisin hetki, mutta he luulivat saavansa hauskaa, niin pian kuin
varhaisen lähdön vaivat olisivat ohi. He eivät olleet tavanneet Azizia
sen jälkeen kuin retki oli päätetty ja kiittelivät nyt häntä.

— Teidän ei tarvitse ostaa matkalippuja. Olkaa niin hyvät ja
ilmoittakaa se palvelijallenne. Marabar-linjalla ei käytetä ollenkaan
junalippuja. Ettekö halua nousta vaunuun lepäämään, kunnes herra
Fielding tulee? Ettekö tiennyt, että teidän täytyy matkustaa
purdahnvaunussa? Pidättekö siitä?

He vastasivat, että se tulisi olemaan heidän mielestään hauskaa. Juna
oli jo saapunut asemalle, ja kokonainen lauma palvelijoita hyppi kuin
apinat penkkien yli. Aziz oli omien palvelijoidensa lisäksi lainannut
apulaisia ystäviltään, ja seurauksena oli näiden keskeinen taistelu
ylivallasta. Naisten palvelija seisoi erillään näyttäen ivalliselta. He
olivat pestanneet hänet Bombayssa vielä matkalla ollessaan. Hotelleissa
ja hienojen ihmisten joukossa hän oli erinomainen, mutta heti kuin
naiset alkoivat seurustella sellaisen henkilön kanssa, jonka hän katsoi
kuuluvan toiseen luokkaan, hän osoitti heille paheksumistaan.

Oli vielä pimeä, mutta yössä oli jo jotakin tilapäisluontoista, mikä
ennusti sen loppua. Asemapäällikön kanat, jotka istuivat vajan katolla,
alkoivat uneksia haukoista pöllöjen asemesta. Lamput sammutettiin
jottei niiden sammuttamisesta olisi myöhemmin vaivaa; tupakan haju
tuli pimeistä nurkista, joihin kolmannen luokan matkustajat olivat
kyyristyneet; kaikki riisuivat päähineensä ja alkoivat puhdistaa
hampaitaan. Muuan nuori virkamies oli niin varma siitä, että aurinko
tänäkin aamuna nousisi, että hän innoissaan soitti kelloa. Se
hermostutti palvelijoita. He huusivat, että juna lähtee, ja juoksivat
sen molempiin päihin estämään sen lähtöä. Asemalla oli vielä paljon
ihmisiä, joiden piti nousta purdahnvaunuun, ja tavaroita, kuten
messinkihelainen laatikko, fetsillä peitetty meloni, pyyheliinaan
kääritty guavashedelmä, portaat ja pyssy. Vieraat käyttäytyivät
miellyttävästi. Heissä ei ollut rotutuntoa — rouva Moore oli liian
vanha ja neiti Quested oli liian uusi — ja he kohtelivat Azizia kuten
ikään nuorta miestä, joka on ollut heille kohtelias. Se liikutti
indialaista syvästi. Hän oli odottanut heidän tulevan herra Fieldingin
kanssa, mutta sen sijaan he uskalsivatkin olla yksinään hänen kanssaan
muutamia minuutteja.

— Lähettäkää pois palvelijanne, hän ehdotti. — Häntä ei tarvita täällä.
Meistä tulee siten kuin yksi perhe.

— Hän onkin niin ilkeä palvelija. Antony, saat palata takaisin, koska
emme tarvitse sinua, tyttö sanoi kärsimättömästi.

— Herra käski minun seurata teitä.

— Mutta neiti käskee sinua poistumaan.

— Herra sanoi: »Pysyttele tämän neidin luona koko aamu».

— Mutta me emme halua sinua mukaamme. Neiti Quested kääntyi isännän
puoleen. — Koettakaa saada hänet lähtemään matkoihinsa, tohtori Aziz.

— Muhammed Latif! Aziz huusi.

Köyhä sukulainen vaihtoi melonin fetsiin ja kurkisti sen vaunun
ikkunasta, jonka epäjärjestyksestä hän piti huolta.

— Tässä on serkkuni herra Muhammed Latif. Ah, älkää tervehtikö häntä
kädestä! Hän on vanhan ajan indialainen ja pitää enemmän salaamista.
Mutta, mitä sanoinkaan? Kuinka kauniisti teetkään salaamasi, Muhammed
Latif. Katsokaa, hän ei ymmärtänyt, koska hän ei osaa englanninkieltä.

— Nyt valehtelet, vanhus sanoi lempeästi.

— Minäkö valehtelisin. No, tämäpä on kaunista. Eikö hän olekin
hullunkurinen ukko? Me laskemme leikkiä hänen kanssaan myöhemmin. Hän
osaa kaikenlaista. Hän ei ole niin tyhmä kuin luulette, vaikka onkin
rutiköyhä. Saamme kiittää onneamme, että olemme niin suuren perheen
jäseniä. Hän kiersi käsivartensa ukon paksuun kaulaan. — Mutta nouskaa
nyt vaunuun ja kotiutukaa. Niin, teidän pitää levätä. — Kuuluisa
itämaalainen epäjärjestys näytti vihdoinkin olevan ohi. — Suokaa
minulle anteeksi, mutta nyt minun täytyy mennä ottamaan vastaan muita
vieraitani.

Hän alkoi jälleen hermostua, koska aikaa oli enää vain kymmenen
minuuttia. Herra Fielding oli englantilainen, ja englantilaiset eivät
milloinkaan myöhästy junasta, Godbole taas oli hindu eikä häntä sopinut
ottaa lukuun. Tämä johdonmukainen ajatteleminen tyynnytti Azizia sitä
mukaa kuin lähdönhetki lähestyi. Muhammed Latif oli lahjonut Antonyn,
niin ettei tämä lähtenyt mukaan. Aziz ja Muhammed Latif kävelivät
edestakaisin laiturilla keskustellen vakavasti keskenään ja päästen
vihdoin yksimielisyyteen siitä, että he olivat ottaneet mukaansa
niin paljon palvelijoita, että heidän piti jättää heistä pari kolme
Marabarin asemalle. Aziz sanoi tekevänsä Muhammedille pari kepposta
luolissa, ei epäystävällisyydestä, vaan huvittaakseen vieraitaan.
Vanhus antoi siihen suostumuksensa; hän oli aina valmis joutumaan
naurunalaiseksi ja pyysi Azizia menettelemään säälimättömästi. Ylpeänä
merkityksestään hän alkoi kertoa siveetöntä juttua.

Kerro se joskus toiste, hyvä veli, sopivammassa tilaisuudessa, sillä
nyt meidän täytyy, kuten olen jo sanonut, huvittaa ei-muhamettilaisia.
Seurueeseemme kuuluu kolme eurooppalaista ja yksi hindu, emmekä saa
unhottaa sitä. Meidän pitää osoittaa professori Godbolelle kaikkea
mahdollista kunnioitusta, ettei hän tuntisi olevansa muita vieraita
huonompi.

‒ Ryhdyn keskustelemaan hänen kanssaan filosofiasta.

‒ Hyvin ystävällistä sinun puoleltasi, mutta palvelijat ovat melkein
tärkeimmät. Emme saa osoittaa huonoa järjestelykykyä. Saat nyt mennä.
Toivon sinun selviytyvän kaikesta.

Huuto purdahnvaunusta. Juna oli lähtenyt liikkeelle.

— Laupias Jumala! huusi Muhammed Latif. Hän kiiruhti junaan hypäten
vaunun portaille. Aziz seurasi hänen esimerkkiään. Se oli helppo
temppu, koska sivuratojen junat lähtevät hyvin hitaasti liikkeelle.
— Me olemme ketteriä kuin apinat, älkää olko huolissanne! hän huusi
pitäen kiinni kaiteesta ja nauraen. Sitten hän kiljui: — Herra
Fielding! Herra Fielding!

Ylikäytävällä seisoivat herra Fielding ja vanha Godbole. Mikä
onnettomuus! Puomit oli laskettu alas tavallista aikaisemmin. Tulijat
hyppäsivät maahan tongastaan ja huitoivat käsillään, mutta mitäpä se
hyödytti. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Kun juna vyöryi
kolisten vaihteiden sivu, ehtivät he lausua muutamia pahoittelevia
sanoja.

— Ikävää, oikein ikävää! Nyt olette pilanneet minulta kaiken.

— Godbolen pujah sai sen aikaan! huusi englantilainen.

Bramaani loi katseensa maahan häveten uskontoaan. Asia oli näet niin,
että hän oli laskenut väärin erään rukouksen pituuden.

— Hypätkää junaan, minun täytyy saada teidät mukaan! huusi Aziz aivan
suunniltaan kiukusta.

— Ojentakaa minulle kätenne!

— Hän ei voi, hän satuttaa itsensä, hätäili rouva Moore Fielding
hyppäsi, mutta epäonnistui; hän ei saanut kiinni ystävänsä kädestä,
vaan putosi selälleen ratavallille. Juna kolisi ohi. Hän kömpi
seisoalleen ja huusi heidän jälkeensä: — Se meni hyvin, älkää olko
levottomia! Ja sitten he joutuivat kuulomatkan ulkopuolelle.

— Rouva Moore, neiti Quested, huviretkemme on epäonnistunut. Aziz
heittäytyi pitkäkseen jalkalaudalle ja oli vähällä purskahtaa itkuun.

— Tulkaa vaunuun, tulkaa vaunuun! Teidän käy muuten samalla tavalla
kuin herra Fieldinginkin. En voi huomata vielä niinkään epäonnistuneen.

— Kuinka niin? Selittäkää minulle, sanoi Aziz surkeasti kuin lapsi.

— Meistä tulee nyt kuin yksi perhe, kuten te lupasittekin.

Hän oli oivallinen tavalliseen tapaansa, tuo hyvä rouva Moore. Kaikki
se kiitollisuus, mitä Aziz oli tuntenut häntä kohtaan moskeassa, kuohui
esille jälleen, mutta nyt paljon raikkaampana senvuoksi, että hän oli
unhottanut sen. Ei ollut olemassa mitään, mitä hän ei olisi ollut
valmis tekemään rouva Mooren puolesta. Hän halusi kuolla tehdäkseen
hänet onnelliseksi.

— Tulkaa vaunuun, tohtori Aziz, meitä alkaa pyörryttää! huusi neiti
Quested. — Jos he ovat niin tyhmiä, että tulevat liian myöhään junalle,
on tappio heidän eikä meidän.

— Tämä on minun syytäni, sillä minähän tässä isäntänä olen.

— Joutavia, menkää vain vaunuunne. Kaikki käy hyvin ilman heitäkin.

Ei niin täydellinen kuin rouva Moore, mutta hyvin vakava ja
ystävällinen. Ihmeteltäviä naisia molemmat ja hänen vieraitaan
tänä kalliina aamuna. Aziz tunsi itsensä tärkeäksi ja tilanteen
herraksi. Fieldingin poisjääminen oli kyllä henkilökohtainen menetys,
koska Aziz oli saanut hänestä yhä rakkaamman ystävän, mutta jos
Fielding olisi tullut, olisi hän itse saanut tyytyä toiseen sijaan.
»Indialaisilla ei ole vähääkään vastuunalaisuuden tunnetta», sanoivat
virkamiehet, ja niin väitti Hamidullahkin joskus. Mutta nytpä hän
näyttäisi pessimisteille, että he ovat väärässä. Hän hymyili ylpeästi
katsellessaan maisemaa, joka oli yhä vielä pimeän peitossa, ja josta
erotti vain epämääräisiä tummia varjoja pimeässä, ja sitten taivaan,
jossa ryömivän skorpionin tähdet alkoivat vaaleta. Sitten hän kiipesi
ikkunasta muutamaan toisen luokan vaunuun.

— Muhammed Latif, mitä noissa luolissa oikeastaan on? Miksemme kaikki
matkustamme katsomaan niitä?

Tämä kysymys meni yli sukulaisraukan ymmärryksen. Hän saattoi
vain vastata, että Jumala ja kylän asukkaat tiesivät sen ja että
viimeksimainitut tulisivat mielellään heidän oppaikseen.




XIV


Suurin osa elämästä on niin harmaata, ettei siitä voi kertoa
mitään, ja kirjojen ja kertomusten, jotka tahtovat kuvailla sitä
kiinnostavaksi, pitää liioitella toivoen, että se oikeuttaisi niiden
olemassaolon. Työn ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien muodostamassa
kotelokopassa ihmissielu useimmiten uinuu, tajuten vain mielihyvän ja
tuskan erotuksen, mutta ei läheskään niin nopeasti kuin kuvittelemme.
Kiihoittavimmassakin päivässä on ajankohtia, jolloin ei tapahdu mitään,
ja vaikka huudahtelemmekin: »Ah, kuinka minulla on hauskaa!» tahi:
»Ah, kuinka onneton olenkaan!» ne ovat todellisuudessa vain tyhjiä
sananparsia, ja kehittynyt ihminen on mieluimmin ihan vaiti.

Nyt oli niin, etteivät rouva Moore ja neiti Quested olleet kokeneet
mitään voimaperäistä viime viikkoina. Aina siitä saakka, kun
professori Godbole oli laulanut heille kummallisen pienen laulunsa,
he olivat kumpikin enemmän tahi vähemmän eläneet kotelossaan, ja
heidän mielentilassaan oli eroa vain sikäli, että vanhempi tyytyi
välinpitämättömyyden tilaansa, nuoremman ollessa tyytymätön. Kun Adela
tunsi olonsa ikäväksi, moitti hän siitä itseään vakavasti ja pakotti
huulensa hymyilemään. Hänen muuten niin rehellisessä luonteessaan
ei ollutkaan muuta vilpillistä, ja tämäkin vilpillisyys johtui
todellisuudessa vain hänen nuoruutensa älyllisestä vastustamishalusta.
Hän oli juuri nyt erittäin kiihtyneessä mielentilassa senvuoksi, että
hän oli Indiassa ja oli kihloissa. Kummankin seikanhan olisi pitänyt
tehdä hänen jokainen hetkensä mielenkiintoiseksi ja erikoiseksi.

India oli sumuinen tänä aamuna, vaikka sitä katsottiinkin indialaisen
toimiessa oppaana. Adelan toivomus oli täyttynyt, mutta liian myöhään.
Hän ei voinut innostua Aziziin eikä hänen järjestelyihinsä, mutta
hän ei ollut alakuloinenkaan. Nuo monet hullunkuriset esineet, jotka
ympäröivät häntä — koomillinen purdahnvaunu, läjiin ladotut matot
ja tyynyt, pyörivät melonit, makeiden öljyjen tuoksu, tikapuut,
messinkihelainen laatikko, Mahomet Alin palvelijan äkillinen
ilmestyminen pukuhuoneesta käsissään tarjotin, jolla oli teetä ja
paistettuja munia — kaikki se oli uutta ja huvittavaa, ja sai hänet
tekemään osuvia huomautuksia, vaikkei hän mitään oikein selvästi
huomioinutkaan. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla, että hänen
pääasiallinen harrastuksensa tulisi tästä lähtien kohdistumaan Ronnyyn.

‒ Kuinka hauska ja iloinen tarjoilija! Aivan toisenlainen kuin Antony!

— Nuo palvelijat kummastuttavatkin minua enemmän kuin mikään muu.
Muuten hyvin omituinen paikka teen keittämiseen, sanoi rouva Moore,
joka oli toivonut saavansa hieman uinahtaa.

— Aion erottaa Antonyn. Hänen käyttäytymisensä laiturilla on määrännyt
kantani.

Rouva Moore arveli Antonyn paremman minän tulevan esille Simlassa.
Neiti Questedin piti mennä naimisiin Simlassa, koska muutamat serkut,
joiden talosta oli näköala suoraan Tibetvuoristoon, olivat kutsuneet
hänet sinne.

— Meidän pitää joka tapauksessa hankkia yksi palvelija lisää, sillä
Simlassa te tulette asumaan hotellissa enkä minä usko Ronnyn palvelijan
kykenevän... Hän suunnitteli mielellään.

— Hankkikaa te siinä tapauksessa itsellenne toinen palvelija, niin minä
pidän Antonyn. Olen jo tottunut hänen inhoittavaan käytökseensä. Hän
kyllä auttaa minua selviytymään helteestä.

— En usko ollenkaan koko tuota puhetta helteestä. Sellaiset henkilöt
kuin majuri Callendarkin puhuvat siitä vain, jotta toinen tuntisi
itsensä kokemattomaksi ja vähäpätöiseksi. Se on aivan samanlaista
kuin tuo heidän iankaikkinen puheenpartensa: »Minä olen oleskellut jo
parikymmentä vuotta tässä maassa».

— Minä puolestani uskon, mutta en ole milloinkaan ajatellut sen voivan
tehdä minulle, mitä se haluaa. Epäröintinsä vuoksi Adela ja Ronny
eivät voineet mennä naimisiin ennen toukokuun tuloa, eikä siis rouva
Moorekaan voinut palata Englantiin heti häiden jälkeen, kuten hän oli
toivonut. Toukokuussa laskeutuisi tulisulku koko Indian ja lähimpien
kulkuvesien poikki, ja hänen olisi pakko istua jossakin Himalajan
vuoriston kolkassa odottamassa maailman jäähtymistä.

— En halua lainkaan, että minut heitetään pois, sanoi tyttö. — En
voi sietää noita rouvia, jotka jättävät miehensä paistumaan tänne
tasangolle. Rouva McBryde ei ole jäänyt tänne ainoatakaan kertaa
naimisiinmenonsa jälkeen, vaan matkustaa hauskan miehensä luota
puoleksi vuodeksi vuoristoon.

— Mutta hänellähän on lapsia.

— Niin, se on kyllä totta, neiti Quested sanoi hämillään.

— Jokaisen pitää ajatella lapsiaan ennen kaikkea muuta, kunnes ne
kasvavat aikuisiksi ja menevät naimisiin. Kun se on tapahtunut, on
vanhemmillakin oikeus elää jälleen omaa elämäänsä tasangoilla tahi
vuoristossa, miten milloinkin sattuu.

— Aivan niin, olette täysin oikeassa. En ajatellut ollenkaan niin
pitkälle.

— Ellei ihminen jo silloin ole tullut liian vanhaksi ja tyhmäksi. Hän
ojensi tyhjän kuppinsa palvelijalle.

— Tarkoitukseni oli, että serkkuni hankkisivat minulle palvelijan
Simlasta, ainakin yhden, johon voisin turvautua häiden aikana, sillä
niiden jälkeen Ronny aikoo järjestää esikuntansa kokonaan uudestaan.
Hänellä on ollut hyvin hyvät olot nuorena miehenä, mutta kun hän menee
naimisiin, pitää hänen sentään tehdä melkoisia muutoksia — hänen vanhat
palvelijansa eivät ota vastaan käskyjä minulta, enkä minä moiti heitä
siitä.

Rouva Moore avasi ikkunanluukut ja katsoi ulos. Hän oli vienyt
Ronnyn ja Adelan yhteen heidän vakavasta pyynnöstään, mutta voiko
hän oikeastaan neuvoa heitä enää? Hän tunsi yhä selvemmin (näky vai
painajainen?), että vaikka ihmiset ovatkin huomionarvoisia, heidän
keskinäiset suhteensa eivät ole yhtä tärkeitä, ja huomasi ennen muuta,
että avioliitosta hälistään liian paljon. Ruumiillinen syleily on ollut
käytännössä jo vuosituhansia, eivätkä ihmiset kuitenkaan ymmärrä sen
paremmin toisiaan. Ja tänään hän tunsi sen aivan erikoisen voimakkaasti.

— Näkyykö vuoristoa ollenkaan?

— Vain muutamia varjoja pimeässä.

— Me emme voi olla kaukana paikasta, jossa hyenani oli. Hän tuijotti
varhaiseen hämärään. Tultiin sillalle. Kolin, kolin, kolin jyskyttivät
pyörät junan vyöryessä hyvin hitaasti siltaa pitkin. Jonkin matkan
päässä oli toinen silta ja sitten vielä kolmas, jotka ilmaisivat junan
lähestyvän korkeampia seutuja.

— Ehkä tuo on juuri se paikka, jossa hyena hyökkäsi automme kimppuun;
tie kulkee joka tapauksessa yhdensuuntaisesti rautatien kanssa.

Tämä onnettomuustapaus oli Adelalle miellyttävä muisto. Se oli
antanut hänelle tarpeellisen sysäyksen ja paljastanut hänelle Ronnyn
todellisen arvon. Sitten hän palasi suunnitelmiinsa; suunnitteleminen
oli kuulunut hänen mielitekoihinsa lapsuudesta alkaen. Silloin
tällöin hän maksoi veronsa nykyiselle hetkelle. Hän puhui Azizin
toverillisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, söi guavan, voimatta nauttia
mitään paistettuja herkkuja, ja harjoitteli purkamaan vihaansa
eräälle palvelijalle. Sitten hänen ajatuksensa harhailivat takaisin
tulevaisuuden suunnitelmiin ja siihen angloindialaiseen elämään,
johon hän oli päättänyt mukautua. Hänen istuessaan ja kuvitellessaan
sitä ja sen yhteyttä Turtonien ja Burtonien kanssa juna säesti hänen
ajatuksiaan kolinallaan, tämä puoleksi nukkuva juna, joka ei mennyt
oikeastaan mihinkään ja jonka vaunuissa ei ollut erittäin merkillisiä
matkustajiakaan; tämä sivuradan juna, joka kiisi yksinään ikävien
ketojen välistä pengermää pitkin. Sen viestiä — sillä sellainen sillä
oli — hän ei kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta ymmärtänyt. Kaukana
hänen takanaan kiisi pikajuna yritteliäästi viheltäen sellaisten
suurten kaupunkien kuin Kalkutan ja Lahoren läpi, joissa tapahtuu
kiinnostavia tapauksia ja kehittyy persoonallisuuksia. Sen hän ymmärsi.
Mutta onnettomuudeksi Indiassa on hyvin vähän tärkeitä kaupunkeja.
India on melkein silkkaa maaseutua, ketoja ja vain ketoja, vuoria,
viidakkoja, vuoria ja taas ketoja. Sivurata loppuu, ja tietä voidaan
ajaa vain rattailla määrättyyn kohtaan saakka. Härkävaunut kolisevat
vaivalloisesti eteenpäin sivuteitä, polut luikertavat viljelysten
lomitse kadoten johonkin punaiseen pilkkuun. Kuinka kukaan voisi
ymmärtää sellaista maata? Tunkeilijat ovat koettaneet perehtyä
siihen monien sukupolvien aikana, mutta pysyvät kuitenkin aina
maanpakolaisina. Heidän rakentamansa huomattavat kaupungit eivät ole
muuta kuin pakopaikkoja, heidän riitansa johtuvat tuskastumisesta, kun
he eivät löydä kotiaan. India tietää heidän huolensa. Se tuntee koko
maailman huolet niiden syvimpiä pohjia myöten. Se huutaa: »Tulkaa!»
sadoin suin, hullunkurisin ja ylevin tavoin. Mutta minne? Sitä se ei
ole milloinkaan määritellyt. Sen huuto ei ole lupaus, se on vain kutsu.

— Tulen hakemaan teitä Simlasta, kun tulee viileämpää. Minä kyllä
vapautan teidät, jatkoi tarmokas nuori nainen. — Sitten katselemme
noita mogulimuistoja — olisi hirveätä, ellemme saisi näyttää teille
Tajta — ja sitten seuraan teitä Bombayhin. Se, mitä viimeksi tulette
näkemään tästä maasta, on todellakin kiinnostavaa.

Mutta rouva Moore oli nukahtanut, koska hän oli väsynyt varhaisesta
lähdöstä. Hän ei ollut oikein voimissaan eikä hänen olisi pitänyt
lähteä koko retkelle; mutta hän oli karaissut itseänsä sitä varten,
ollakseen häiritsemättä muiden iloa. Unessa hänelle esiintyivät nyt
hänen toiset lapsensa, Ralph ja Stella, jotka tarvitsivat jotakin,
ja hän koetti selittää heille, ettei hän voi olla kahdessa perheessä
samalla kertaa. Kun hän heräsi, oli Adela lopettanut suunnittelunsa ja
sanoi katsellen ulos ikkunasta: — Ne näyttävät sangen ihmeellisiltä.

Hämmästyttäviä jo siirtokunnan mäeltä nähtyinä Marabar-vuoret olivat
täällä jumalia, joiden mielestä maa on unelma. Kawa Dol oli lähinnä. Se
kohosi pylväsmäisenä korkeuteen, ja sen huipulla kyhjötti suunnattoman
suuri kallionlohkare. Sen takana olivat luolavuoret, leveiden tasaisten
maakaistaleiden toisistaan erottamina. Ryhmä, jossa oli yhteensä
kymmenen kukkulaa, näytti muuttavan muotoaan junan kolistessa ohi,
ikäänkuin se olisi pitänyt silmällä sen tuloa.

— En olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tämän näkemisestä, sanoi
tyttö liioitellen innostustaan. — Katsokaa, aurinko nousee — tästä
tulee jotakin vallan ihmeellistä — tulkaa pian katsomaan!

Hänen puhuessaan taivas muuttui vasemmalla räikeän keltaiseksi.
Väri liekehti ja tummeni erään puuryhmän takana, ja tuli vieläkin
räikeämmäksi ja kirkkaammaksi heijastuessaan taivaalle. He odottivat
ihmettä. Mutta juuri sinä hetkenä, jolloin yön olisi pitänyt kuolla ja
päivän syntyä, ei tapahtunut mitään. Näytti siltä, kuin taivaallisen
valolähteen voimat olisivat olleet lopussa. Idän värit vaalenivat,
vuorten ääriviivat himmentyivät, vaikka ne oikeastaan olivatkin nyt
paremmin valaistuja, ja aamutuuli toi mukanaan syvän pettymyksen.
Eikö nyt, kun häähuone oli laitettu kuntoon, sulhanen tulisikaan
patarumpujen pärinän ja torvien toitotusten saattelemana, kuten ihmiset
odottivat? Aurinko nousi ilman komeutta. Se ryömi kellertävänä puiden
takaa tavallisen näköiselle taivaalle valaisten olentoja, jotka tekivät
jo töitään kedoilla.

— Ah, tämä on varmaankin tuota petollista aamuruskoa! Sen kuulema
aiheuttavat ylempien ilmakerrosten tomuhiukkaset, jotka eivät ole
pudonneet maahan yön kuluessa. Muistaakseni herra McBryde selitti niin.
Mutta minun täytyy tunnustaa, että auringonnousu Englannissa on paljon
kauniimpi. Muistatteko vielä Grasmereä?

— Ah, ihana Grasmere! Kaikki pitivät sen pienistä järvistä ja vuorista.
Ne olivat romanttisia, mutta kuitenkin luoksensa laskevia, koska ne
olivat peräisin ystävällisemmästä kiertotähdestä. Mutta täällä levisi
likainen tasanko Marabarin polviin saakka.

— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, pankaa päähänne hellekypärit! Aziz
huusi junan toisesta päästä.

— Pankaa hellekypäri heti päähänne, sillä aamuaurinko on hyvin
vaarallinen. Puhun nyt lääkärinä.

— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, pankaa tekin kypäri päähänne!

— Paksu kalloni ei kaipaa sellaista, Aziz nauroi, takoen päätään ja
pöyhien tuuheaa tukkaansa.

— Hauska poika, Adela kuiskasi.

— Tohtori Aziz, mihin teidän vuorenne ovatkaan joutuneet? Juna ei ole
muistanutkaan pysähtyä.

— Ehkäpä tämä onkin kiertomatkajuna, joka palaa saman tien takaisin
Chandraporeen. Kuka tietää!

Kun juna oli kulkenut vielä mailin verran tasangolle, pysähtyi se
erään norsun viereen. Siinä kohdassa oli jonkinlainen laiturikin,
mutta se näytti nyt perin mitättömältä. Norsu, joka keinutti maalattua
päätään, tervehti auringonnousua. — Ah, millainen yllätys! huudahtivat
naiset kohteliaasti. Aziz ei sanonut mitään, vaikka hän olikin
halkeamaisillaan ylpeydestä ja huojennuksesta. Norsu oli huviretken
suurimpia yllätyksiä, ja Jumala yksin tietää, kuinka hän oli nähnyt
vaivaa hankkiakseen sen. Koska se oli puoleksi valtion omaisuutta, oli
ollut viisainta lähestyä sitä Nawab Bahadurin välityksellä ja Nawab
Bahaduria taasen Nureddinin avulla. Poika ei vastannut milloinkaan
kirjeisiin, mutta hänen äidillään oli suuri vaikutusvalta häneen, ja
äiti taas oli hyvä ystävä Hamidullah Begumin kanssa, joka oli ollut
niin erinomaisen ystävällinen ja luvannut puhua tälle, jos vain
purdahnvaunun rikkinäinen kaihdin tulisi ajoissa takaisin Kalkutasta.
Se, että norsukin saattoi riippua niin pitkästä ja hauraasta nuorasta,
tyynnytti Azizin mielen pakottaen hänet kunnioittamaan leikillisesti
Itää, jossa ystävien ystävät ovat tärkeitä tekijöitä, jossa kaikki
voidaan toteuttaa vähitellen ja jossa jokainen saa ansaitsemansa onnen
ennemmin tahi myöhemmin. Ja Muhammed Latifkin oli tyytyväinen, koska
hän noiden parin vieraan myöhästymisen vuoksi sai istua kantotuolissa
norsun selässä, vaikka hänen olisi pitänyt seurata retkeilijöitä
vaunuissa. Ja palvelijatkin olivat tyytyväisiä, koska norsun näkeminen
voimistutti heidän itsetuntoaan. He heittivät tavarat maahan tohinalla
ja kolinalla huudellen toisilleen ja ollen hyvin palvelushaluisia.

— Sinne on tunnin matka, ja paluumatka vie tunnin, ja luolien
katselemiseen menee pari tuntia, mikä tekee yhteensä noin kolme
tuntia, sanoi Aziz miellyttävästi hymyillen. Hänen ryhtiinsä oli
äkkiä ilmestynyt jotakin kuninkaallista. — Juna palaa takaisin puoli
kaksitoista, ja te saatte istuutua lounaalle Chandraporessa herra
Heaslopin kanssa tavalliseen aikaanne, nimittäin 1,15. Tiedän teistä
kaiken. Neljä tuntia — kokonainen pieni huviretki ja tunti vielä
onnettomuuksien varalle, joita sattuu meikäläisille melko usein. Aioin
suunnitella kaiken kysymättä teiltä neuvoa, mutta, rouva Moore, ja
neiti Quested, voitte milloin tahansa tehdä muutoksia suunnitelmaan,
merkitköönpä se sitten vaikka sitäkin, että saamme jättää luolat
rauhaan. Suostutteko siihen? Nouskaa sitten tämän villin eläimen
selkään.

Norsu oli laskeutunut polvilleen muistuttaen harmaata yksinäistä
vuorta. Naiset kiipesivät portaita pitkin sen selkään, mutta Aziz
nousi sinne metsästäjien tapaan astuen ensin norsun jalan terävälle
syrjälle ja sitten ylössidotulle hännälle. Kun Muhammed Latifin
piti seurata häntä, päästi palvelija, joka piti kiinni hännästä,
noudattaen saamiaan tarkkoja määräyksiä, sen irti, niin että ukkoraiska
horjahti ja jäi riippumaan norsun selkää peittävän verkon varaan.
Tämä oli sellaista hovinarrileikkiä, joka inhoitti naisia, vaikka se
olikin tarkoitettu huvittamaan heitä. He eivät kumpainenkin pitäneet
kujeista. Sitten eläin nousi seisoalleen parilla huojuvalla liikkeellä
antaen matkustajien päästä tasapainoon kymmenen jalan korkeudella
maasta. Aivan sen alla kuhisi muurahaispesä, jonka norsu aina kokoaa
ympärilleen — alkuasukkaita ja alastomia lapsukaisia. Palvelijat
sulloivat astiat vaunuihin. Hassan valtasi oriin, joka oli varattu
Azizille, komennellen sen selästä Mahomet Alin palvelijoita. Bramaani,
joka oli palkattu mukaan valmistamaan professori Godbolen ruokaa,
sijoitettiin erään akasian juurelle odottamaan heidän paluutaan. Juna,
jolla oli kiire päästä takaisin, kierteli tiehensä kenttien välitse
kääntyillen puolelta toiselle kuin tuhatjalkainen. Ainoa liike, joka
tämän kaiken lisäksi voitiin huomata, oli antennimaisten pumppupainojen
kiikunta, jotka kohosivat ja laskivat pitkiin savipaaluihin
kiinnitetyissä tangoissaan, puristaen vaivalloisesti ilmoille ohuita
vesisuihkuja. Maisema oli leudossa aamuilmassa verraten miellyttävä,
vaikka siinä olikin hyvin vähän väriä, elämää ja liikettä.

Norsun astellessa vuoria kohti (vaalea aurinko oli sillä aikaa
tervehtinyt niiden juuria ja piirustellut varjoja niiden rosoisiin
pintoihin) tunnelmaan ilmestyi jotakin muutakin, jonkinlaista
yliluonnollista hiljaisuutta, jonka saattoi tajuta muillakin aisteilla
kuin kuulon avulla. Elämä meni tavallista menoaan, mutta vailla
johdonmukaisuutta, äänet eivät herättäneet mitään kaikua ja ajatukset
olivat pysähtyneet. Kaikki näytti ikäänkuin juuresta katkaistulta
ja harhautti silmää. Siellä oli esimerkiksi muutamia matalia,
sahalaitaisia valkaistuja kekoja tien vieressä. Mitähän ne olivat,
hautojako vai Paravatis-jumalattaren rintoja? Kylän asukkaat vastasivat
myöntävästi molempiin kysymyksiin. Sitten hälistiin käärmeestä, jota
ei kuitenkaan löydetty. Neiti Quested näki ohuen mustan esineen
törröttävän erään ojan takana ja huudahti: — Käärme! Alkuasukkaat
myönsivät sen ja Aziz selitti: — Niin, se on hyvin myrkyllinen musta
kobra, joka on noussut pystyyn katsomaan norsua. Mutta kun Adela katsoi
sitä Ronnyn kiikarilla, näki hän, ettei se ollutkaan käärme, vaan
erään kokospalmun kuiva, oksainen runko. Hän lisäsi senvuoksi: — Se ei
olekaan käärme. Talonpojat vastustivat häntä. Hän oli iskenyt sanan
heidän päähänsä, ja he kieltäytyivät luopumasta siitä. Azizkin myönsi,
että se kiikarilla katsottuna näytti puulta, mutta väitti sentään,
että se todellisuudessa oli sittenkin musta kobra, mainiten jotakin
luonnon suojelevasta yhtäläisyydestä. Kaikki oli selittämätöntä, eikä
kuitenkaan mikään ollut romanttista. Kawa Dol lähetti tasangolle kuumia
lämpöaaltoja, jotka hämmensivät vielä enemmän käsityskykyä. Ne tulivat
eri pitkien väliaikojen kuluttua aivan mielivaltaisesti. Mutta heidän
lähestyessään vuoria säteily lakkasi.

Norsu käveli suoraan Kawa Dolin juurelle, aivan kuin se olisi halunnut
koputtaa otsallaan sen kylkeen pyytäen sisäänpääsyä, kääntyi sitten
syrjään ja seurasi sen vieritse käyvää polkua. Vuoret viettivät
äkkijyrkästi alas kuin kalliot mereen, ja neiti Questedin huomauttaessa
siitä ja ihmetellessä sitä tasanko katosi hyvin hiljaa, se ikäänkuin
kuorittiin pois, eivätkä matkailijat nähneet enää ympärillään mitään
muuta kuin kuollutta, liikkumatonta graniittia. Taivas hallitsi
kaikkea tavalliseen tapaansa näyttäen kuitenkin olevan epäterveellisen
lähellä, kiinni naulattuna kuin katto vuorten huippuihin. Tuntui kuin
ei mikään täällä sisällä olisi milleinkään muuttunut. Aziz oli niin
huumaantunut omasta erinomaisuudestaan, ettei hän nähnyt mitään. Mutta
hänen vieraansa huomasivat sentään jotakin. Heidän mielestään tämä
paikka ei ollut hauska eikä katsomisen arvoinenkaan, ja he toivoivat,
että sen tilalla olisi ollut esim. jokin muhamettilainen moskea, jota
heidän isäntänsä olisi voinut kunnioittaa ja näyttää heille. Hänen
tietämättömyytensä oli ilmeistä ja vähensi huvia. Huolimatta iloisesta
ja luottavaisesta haastelustaan hänellä ei ollut aavistustakaan
siitä, kuinka hänen piti esitellä tätä erikoista Indian nähtävyyttä.
Kun hänellä ei ollut apuinaan professori Godbolea, hän oli yhtä
hämmennyksissään kuin naisetkin.

Käytävä muuttui yhä ahtaammaksi laajeten vihdoin tarjottimen
muotoiseksi. Siinä oli tavallaan heidän päämääränsä. Eräässä
rikkinäisessä vesialtaassa oli hieman vettä, jota eläimet voivat ehkä
juoda, ja juuri sen yläpuolella ammotti musta aukko, ensimmäinen luola.
Kolme vuorta ympäröi tarjotinta. Pari niistä huokui yhtämittaista
kuumuutta, mutta kolmas oli varjossa, ja he leiriytyivät sen juurelle.

— Millainen hirveä ja ikävä paikka tämä onkaan! mumisi rouva Moore
itsekseen.

— Kuinka reippaita palvelijoita teillä on! huudahti neiti Quested.
Sillä pöytäliina oli jo levitetty, ruukullinen tekokukkia asetettu
sen keskelle, ja Mahomet Alin hovimestari tarjosi heille toistamiseen
paistettuja munia ja teetä.

— Ajattelin, että meidän on parasta syödä hiukkasen ennen luoliin
menemistä ja nauttia aamiainen myöhemmin.

— Eikö tämä sitten olekaan aamiainen?

— Aamiainen? Luulitteko minun voivan kohdella teitä niin huonosti?
— Hänelle oli sanottu, etteivät englantilaiset lakkaa milloinkaan
syömästä, ja että hänen oli viisainta antaa heille ruokaa joka toinen
tunti, kunnes oikea ateria oli valmis.

— Kuinka mainiosti kaikki onkaan järjestetty!

— Teidän pitää sanoa se vasta sitten, kun pääsemme takaisin
Chandraporeen. Vaikka joutuisin millaiseen häpeään tahansa, olette joka
tapauksessa vieraitani. Hän oli nyt vakavissaan. He olivat riippuvaisia
hänestä näiden muutamien tuntien aikana, ja hän tunsi olevansa
kiitollisuuden velassa heille, koska he olivat suostuneet alistumaan
sellaiseen asemaan. Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin. Norsu oli
nostanut tuoreen oksan suuhunsa, tongien aisat törröttivät ilmassa,
keittiöpoika kuori perunoita, Hassan huuteli ja Muhammed Latif seisoi
kuorittu vitsa kädessään, kuten hänen pitikin. Huviretki oli onnistunut
ja oli aito indialainen; eräs vähäpätöinen nuori mies oli saanut luvan
olla kohtelias toisesta maasta kotoisin oleville vieraille ja siihen
sisältyykin kaikki mitä indialaiset pyytävät — sellaiset kyynikotkin
kuin Mahomet Ali — saamatta siihen milloinkaan tilaisuutta. Mutta hän
oli nyt päässyt isännän asemaan, he olivat »hänen» vieraitaan, hänen
kunniansa riippui heidän onnestaan, ja jokainen ikävyys, jonka uhreiksi
he joutuisivat, raatelisi hänen sieluaan.

Kuten useimmat itämaalaiset Azizkin pani liian suurta painoa
vieraanvaraisuudelle, ymmärsi sen väärin tuttavallisuudeksi eikä
käsittänyt, että siihen siten tuli omistusoikeuden tuntua. Vain
rouva Mooren tahi Fieldingin seurassa hän näki syvemmälle ja tunsi,
että autuaampi on ottaa kuin antaa. Näillä molemmilla henkisillä
oli kummallinen vaikutus häneen; he olivat hänen ystäviään, hänen
ikuisesti ja hän heidän ikuisesti; hän rakasti heitä niin suuresti,
että antaminen ja ottaminen muuttuivat samaksi asiaksi. Hän rakasti
heitä vielä enemmän kuin Hamidullaheita, sillä hänen oli täytynyt
voittaa esteitä saadakseen tavata heitä, ja sellainen elähdyttää
anteliasta sydäntä. Heidän kuvansa juurtuivat hänen sieluunsa hänen
kuolinpäiväänsä saakka pysyen siellä muuttumattomina koristeina. Hän
katseli rouva Moorea nyt, tämän istuessa juomassa hänen teetään,
ja tunsi hetkisen sellaista iloa, jossa jo itsessään oli oman
haihtumisensa siemen, sillä se pani hänet ajattelemaan: »Ah, mitä vielä
voisinkaan tehdä hänen hyväkseen?» ja palautti hänet siten jälleen
isännyyden ikävään kiertokulkuun. Hänen mustiin silmiinsä tuli pehmyt,
ilmeikäs loiste, ja hän sanoi: — Muisteletteko milloinkaan moskeaamme,
rouva Moore?

— Kyllä useinkin! vastasi rouva muuttuen äkkiä nuoreksi ja vilkkaaksi.

— Muistatteko senkin, kuinka epäkohtelias ja tyly olin ja kuinka
ystävällinen te olitte?

— Ja kuinka onnellisia me molemmat olimme.

— Sellainen ystävyys, joka alkaa siten, kestää kauimmin. Saankohan
milloinkaan nähdä teidän muita lapsianne?

— Oletteko kuullut puhuttavan niistäkin? Minun kanssani hän ei
keskustele niistä milloinkaan, sanoi neiti Quested rikkoen tietämättään
lumouksen.

— Ralph ja Stella, niin, tiedän kaiken heistä. Mutta me emme saa
unhottaa luolien katselemista. Muuan elämäni unelma on nyt toteutunut,
kun olen saanut teidät vieraikseni tänne. Ette voi kuvitellakaan,
kuinka suuren kunnian suotte minulle. Olen mielestäni kuin keisari
Babur.

— Miksi juuri hän? kysyi Adela nousten.

— Senvuoksi, että esi-isäni tulivat hänen mukanaan tänne
Afganistanista. He liittyivät häneen Heratin luona. Hänelläkään ei
ollut usein enempää kuin yksi norsu, eikä kaikkina aikoina sitäkään,
mutta hänen vieraanvaraisuutensa oli aina ehtymätön. Jos hän taisteli,
metsästeli tahi pakeni, pysähtyi hän aina hetkiseksi jonnekin vuorten
väliin, kuten mekin, supistamatta milloinkaan vieraanvaraisuuttaan ja
hillitsemättä iloaan; ja ellei ruokaa ollut riittävästi, antoi hän
järjestää sen vähän, mitä oli, herkullisesti ja jos leirissä sattui
olemaan yksikään soitin, hän pani sen kaiuttamaan kauniita säveliä.
Otan nyt hänet ihanteekseni. Hän oli köyhä aatelismies, mutta hänestä
tuli suuri kuningas.

— Olen luullut erästä toista keisaria ihanteeksenne — olen unhottanut
hänen nimensä — kerroitte hänestä herra Fieldingin luona — minun
kirjassani nimitetään häntä Aurangzebiksi.

— Tarkoitatteko Alamgiria? Niin, hän oli tietysti hurskaampi. Mutta
Babur ei milloinkaan elämässään pettänyt ystävää, enkä minä tänä
aamuna saata ajatella muita kuin häntä. Tiedättekö, kuinka hän kuoli?
Hän uhrasi henkensä poikansa puolesta. Hänen kuolemansa oli paljon
tuskallisempi kuin taistelussa kaatuminen. Kuumuus yllätti heidät. He
aikoivat palata Kabuliin ennen kuuman vuodenajan alkua, mutta eivät
voineetkaan valtionasioiden vuoksi, ja Humayun sairastui Agrassa. Babur
käveli silloin kolmesti vuoteen ympäri ja sanoi: »Olen kantanut sen
pois». Ja hän kantoikin sen pois, kuume jätti pojan rauhaan, mutta
tarttui häneen ja hän kuoli. Senvuoksi pidän enemmän Baburista kuin
Alamgirista, vaikka minun ei oikeastaan pitäisi tehdä niin. Mutta en
saa viivyttää teitä. Näen, että olette valmiit lähtemään.

— Emme ollenkaan, sanoi neiti Quested istuutuen rouva Mooren viereen. —
Kuuntelemme teitä mielellämme.

Vihdoinkin Aziz puhui sellaista, minkä hän tiesi ja tunsi, puhui
samalla tavalla kuin Fieldingin puutarhassa; nyt hän oli jälleen
itämaalainen opas, jolle he voivat antaa arvoa.

— Minusta on aina niin hauskaa haastella moguleista. Mitään sen
hauskempaa en tiedäkään. Nuo ensimmäiset kuusi keisaria olivat kaikki
ihmeellisiä miehiä, ja heti kun jonkun nimi, vaikkapa kenen hyvänsä
heistä, mainitaan, unhotan kaiken muun maailmassa. Ette voisi löytää
kuutta sellaista hallitsijaa maailman kaikista maista, ette niin
peräkkäin — isää ja poikaa, tarkoitan.

— Kertokaa jotakin Akbarista.

— Ah, olette kuullut Akbarin nimen! Hyvä. Hamidullah, johon vielä
tulette tutustumaan, väittää Akbarin olleen suurimman heistä kaikista.
Mutta minä puolestani sanon, että Akbar oli ihmeellinen, vaikka hän
olikin puoleksi hindu; hän ei ollut oikea muhamettilainen, minkä
johdosta Hamidullah aina huomauttaa: »Eihän Baburkaan ollut, koska
hän joi viiniä!» Mutta Babur katui aina jälkeenpäin, mikä on otettava
huomioon. Akbar ei katunut milloinkaan uuden uskonnon tuomista
valtakuntaansa pyhän Koraanin tilalle.

— Mutta eikö Akbarin uusi uskonto ollut hyvin kaunis? Senhän piti
levitä koko Indiaan.

— Hyvin kaunis, neiti Quested, mutta järjetön. Teillä on oma
uskontonne, kuten minullakin omani. Se on parasta. Ei mikään leviä koko
Indiaan, ei mikään, ja siinä juuri Akbar erehtyi.

— Niinkö luulette, tohtori Aziz? Adela sanoi miettiväisesti. — Toivon
teidän olevan väärässä. Tähän maahan täytyy tulla jotakin yhteistä — en
tarkoita uskontoa, koska en ole itsekään uskonnollinen, mutta jotakin
muuta, sillä kuinka voitaisiin muuten kaikki erotukset poistaa?

Hän tarkoitti sitä yleistä veljeyttä, josta Aziz joskus haaveili, mutta
heti kun se ilmaistiin suorasanaisesti, muuttui se mahdottomaksi.

— Ajatelkaa minun tapaustani, hän jatkoi, koska juuri hänen oma
tapauksensa oli innoittanut häntä. — En tiedä, oletteko sattunut
kuulemaan, että aion mennä naimisiin herra Heaslopin kanssa.

— Siihen toivotan teille sydämestäni onnea.

— Rouva Moore, saanko kertoa huolistamme tohtori Azizille — tarkoitan,
angloindialaisista huolistamme?

— Ne ovat sinun huoliasi, eivät minun, hyvä lapsi.

— Niin, se on kyllä totta. Nyt, kun menen naimisiin herra Heaslopin
kanssa, tulee minusta niin sanottu angloindialainen.

Aziz kohotti vastustavasti kättään. — Mahdotonta. Peruuttakaa hirveä
ennustuksenne.

— Mutta minusta tulee sellainen, sillä sehän on välttämätöntä. En voi
poiketa tavoista, toivon vain voivani karttaa henkistä lamaantumista.
Sellaiset naiset kuin — Hän keskeytti, koska hän ei halunnut lausua
mitään nimiä. Pari viikkoa sitten hän olisi epäröimättä sanonut: »rouva
Turton ja rouva Callendar». — Muutamat naiset ovat niin ahdasmielisiä
ja keikarimaisia indialaisia kohtaan, että minua hävettäisi enemmän
kuin voin sanoakaan, jos minusta tulisi heidän kaltaisensa, mutta — ja
juuri siinä onkin vaikeuteni — minä en ole niin erikoinen, niin hyvä
enkä lujaluonteinenkaan, että voisin vastustaa ympäristöni vaikutusta
ja varoa tulemasta heidän kaltaisekseen. Minussa on hyvin moitittavia
vikoja. Senvuoksi kaipaankin Akbarin yleistä uskontoa tahi jotakin
samanlaista, voidakseni pysyä hyvänä ja järkevänä. Ymmärrättekö
tarkoitukseni?

Hänen sanansa miellyttivät Azizia, mutta hän sulkeutui kuoreensa, koska
Adela oli viitannut tulevaan avioliittoonsa. Aziz ei halunnut ollenkaan
sekaantua siihen juttuun. — Tulette varmasti onnelliseksi sellaisen
henkilön kanssa, joka on sukua rouva Moorelle, hän sanoi kumartaen
jäykästi.

— Ah, onneni, se on kokonaan toinen juttu. Haluaisin neuvotella
kanssanne juuri tästä angloindialaisesta pulmasta. Ettekö voi antaa
minulle jotakin neuvoa?

— Ymmärrän, että olette aivan erilainen kuin kaikki muut. Te ette tule
milloinkaan kohtelemaan vihamielisesti kansalaisiani.

— Minulle on sanottu, että me kaikki muutumme epäkohteliaiksi vuoden
kuluttua.

— Siinä tapauksessa teille on valehdeltu, Aziz huudahti kiihtyneesti,
sillä Adela oli puhunut totta ja koskettanut hänen arimpaan kohtaansa;
se oli sitäpaitsi suora loukkaus nykyisissä olosuhteissa. Mutta hän
tyyntyi pian ja nauroi. Adelan erehdys teki kuitenkin lopun heidän
keskustelustaan, joka lensi tuulen teitä kuin yksinäisen kukan
terälehti jättäen heidät hylättyinä vuorten keskelle. — Tulkaa nyt,
Aziz sanoi ojentaen kummallekin kätensä. He nousivat vastahakoisesti
valmistautuen katselemaan luolia huviretkeilijöiden tapaan.

Ensimmäinen luola oli kohtalaisen mukava. He kävelivät lammikon
rantaa ja kiipesivät sitten muutamien rosoisten kivien yli, auringon
paahtaessa heidän selkäänsä. Kumarassa he katosivat perätysten vuoren
sisään. Siellä, missä heidän värähtelevät ääriviivansa olivat hetkisen
näkyneet, ammotti nyt pieni musta aukko, joka oli imaissut heidät
sisäänsä kuin imupaperi veden. Vuoret kohosivat tyyninä ja paljaina, ja
paljaana kaartui taivaskin. Braamalainen haukka liiteli valkoisena ja
tarkkapiirteisenä kallioiden välissä niin kömpelösti, että se näytti
tahalliselta. Ennenkuin kauneutta janoava ihminen oli syntynyt, oli
maapallo kaiketi näyttänyt tällaiselta. Haukka liiteli pois... Ennen
lintuja ehkä... Ja sitten aukko syöksi heidät ulos ja ihmisiä oli
jälleen maailmassa.

Rouva Mooren mielestä tällainen Marabar-luola oli jotakin hirveätä,
sillä hän oli ollut siellä melkein pyörtymäisillään. Töin tuskin hän
malttoi olla siitä kertomatta tultuaan jälleen raittiiseen ilmaan.
Se olikin hyvin luonnollista. Hänellä oli aina ollut taipumusta
huimaukseen ja luola oli tullut liian täyteen väkeä, koska koko heidän
esikuntansa oli seurannut heitä sinne. Hän eksyi pimeässä Azizista ja
Adelasta eikä tiennyt, kuka häneen kulloinkin kosketti. Hän ei voinut
hengittää ja jokin ilkeä, alaston siveli hänen kasvojaan ja tukki hänen
suunsa kuin pielus. Hän koetti päästä käytävään, mutta tungeksivat
indialaiset työnsivät hänet takaisin. Hän loukkasi päänsä. Menettäen
hetkiseksi malttinsa hän hosui hurjasti ympärilleen ja huohotti
kovasti. Häntä ei peloittanut ainoastaan tungos ja löyhkä, vaan luolan
kaamea kaikukin.

Professori Godbole ei ollut puhunut mitään kaiusta; ehkeipä hän ollut
siitä lainkaan välittänytkään. Indiassa on muutamia ihmeellisiä
kaikuilmiöitä, kuten esimerkiksi Bijapurin temppelin vaiheilla kuuluvat
kuiskaukset; samoin tuo pitkä selvä lausekin, joka Mandussa tekee
matkansa ilmassa ja palaa muuttumattomana takaisin sen henkilön luo,
joka lausui sen. Mutta Marabar-luolan kaikua ei voi verrata niihin,
koska siltä puuttuu kaikki terävyys. Mitä ikinä siellä sanottaneekin,
siihen vastaa aina sama yksitoikkoinen ääni, joka värähtelee seinillä,
kunnes katto ahmaisee sen. Toiveet, kohteliaisuudet, niistäminen,
kengän narahdus, kaikki synnyttää samanlaisen onean kaiun. Tulitikun
sytyttäminenkin aiheuttaa heikon, vaisun äänen, jolla ei ole
kasvuvoimaa, mutta joka kuitenkin suhajaa salakähmäisesti. Ja jos
luolassa on paljon ihmisiä, jotka puhuvat samalla kertaa, syntyy yksi
ainoa ontto ääni, joka kierii ilmassa, kaiku herättää kaiun ja koko
luola on ikäänkuin täynnä toistensa yli sikinsokin kiemurtelevien
käärmeiden vilkettä ja sihinää.

Rouva Mooren jälkeen tulivat vähitellen kaikki muutkin ulos. Hän
oli antanut paluumerkin. Aziz ja Adela tulivat hymyillen, ja koska
rouva Moore ei halunnut antaa Azizille aihetta epäillä retkeä
epäonnistuneeksi, hymyili hänkin. Sitä mukaa kuin ihmiset tulivat
sieltä esille yksitellen, hän haki rikoksellista, löytämättä häntä.
Hän huomasi vain olleensa mitä ystävällisimpien ihmisten joukossa.
Heidän ainoa toivonsa näytti olevan hänen kunnioittamisensa, ja tuo
tukahduttava pielus oli ollut vain pieni rintalapsi, joka istui
kahareisin äitinsä selässä. Luolassa ei ollut mitään pahanenteistä,
mutta hänelle oli luolassa käynti ollut ikävä pettymys, ja hän päätti
luopua muiden katselemisesta.

‒ Näittekö tulitikun kajastuksen — se oli melko kaunista? Adela kysyi.

— En oikein muista...

— Mutta hän sanoo, ettei tämä luola ole vielä mitään; paras on kuulemma
Kawa Dolissa.

— En tule luullakseni mukaan sinne. Väsyn kiipeämisestä.

‒ Mainiota! Siinä tapauksessa istuudumme tänne varjoon odottamaan,
kunnes aamiainen on valmis.

Mutta sehän aiheuttaisi hänelle ikävän pettymyksen kaikkien hänen
näkemiensä vaivojen jälkeen. Sinä voit lähteä; sinulle se ei tee mitään.

— Ehkä minun täytyy, tyttö sanoi välinpitämättömästi, mutta tahtoen
kuitenkin olla toisille mieliksi.

Palvelijat ja muut palailivat takaisin leiripaikalle. Aziz tuli
auttamaan vieraitaan kallioitten yli. Hän aivan uhkui voimaa, oli
iloinen ja liian varma itsestään suuttuakseen arvosteluista. Hän
todellakin ihastui kuullessaan heidän muuttaneen hänen suunnitelmiaan.
— Tietysti, neiti Quested; siinä tapauksessa me lähdemme yhdessä ja
jätämme rouva Mooren tänne; emmekä viivy poissa kauvoja, vaikka emme
aio kiiruhtaakaan, koska tiedämme, ettei hän halua sitä.

— Aivan niin. Olen pahoillani, etten voi tulla mukaanne, mutta olen
hyvin huono kävelijä.

Rakas rouva Moore, ei mikään merkitse mitään niin kauan kuin te olette
vieraitani. Olen hyvin iloinen, ettette tule mukaamme. Se tuntunee ehkä
kummalliselta, mutta te kohtelette minua vilpittömän avomielisesti kuin
ystävää.

Minähän olenkin ystävänne, rouva Moore sanoi laskien kätensä hänen
käsivarrelleen ajatellen samalla väsymyksestään huolimatta, kuinka
ihastuttava ja erinomainen hän oli ja toivoen hänelle kaikesta
sydämestään onnea. — Saanko sanoa vielä yhden asian? Älkää ottako niin
paljon väkeä mukaanne tällä kertaa. Luulen, että se tulee teistäkin
tuntumaan mukavammalta.

‒ Aivan niin, aivan niin! Aziz huudahti rientäen palvelusväen luo
ja kieltäen kaikkia muita, paitsi opasta, tulemasta hänen ja neiti
Questedin kanssa Kawa Doliin. — Onko näin hyvä? hän kysyi.

— On. Huvitelkaa nyt ja kertokaa palattuanne minulle kaikki. Ja sitten
rouva Moore vaipui istumaan telttatuolille.

Jos he menisivät suurelle luolaryhmälle saakka, viipyisivät he
poissa melkein tunnin. Rouva Moore otti esille kirjoitussalkkunsa
ja aloitti: »Rakas Stella, Rakas Ralph!» lopetti siihen ja katseli
kummallista laaksoa, joka oli niellyt kokonaan heidätkin. Norsukin oli
menettänyt merkityksensä. Hänen katseensa siirtyi luolan suuhun. Ei,
häntä ei lainkaan haluttanut uudistaa äsken saamaansa kokemusta. Kuta
enemmän hän sitä ajatteli, sitä inhoittavammalta ja peloittavammalta
se hänestä tuntui. Se vaikutti häneen vielä voimakkaammin nyt
jälkeenpäin. Tungoksen ja hajun hän saattoi unhottaa, mutta kaiku alkoi
epämääräisellä tavalla kalvaa hänen elinvoimiaan. Se oli yllättänyt
hänet sellaisena hetkenä, jolloin hän oli sattunut olemaan väsynyt, ja
sen oli onnistunut mumista kuuluville: »Ihastus, sääli, urhoollisuus
— niin, ne ovat kyllä olemassa, mutta ne ovat yhtäkaikkista, kuten
pikkumaisuuskin. Kaikki on olemassa, mutta mikään ei ole minkään
arvoista». Jos luolassa olisi sanottu jotakin mitätöntä tahi lausuttu
kauniita runoja, olisi kaiku aina ollut sama. Jos siellä olisi puhuttu
enkelten kielellä ja rukoiltu maailman kaikkien onnettomuuksien ja
väärinkäsitysten, menneiden, nykyisten ja tulevien, poistamista ja
kaiken pahan torjumista, joka kohtaa ihmisiä heidän aikeistaan ja
asemastaan huolimatta, vaikka he kuinka laskisivatkin leikkiä ja
teeskentelisivät, olisi vastaus ollut aina vain sama. Paholaiset
kuuluvat pohjolaan ja niistä voi kirjoittaa runoja, mutta kukaan ei
voisi levittää romanttista hohdetta Marabarin ylle, sillä siellä
riistetään ikuiselta ja äärettömältä kaikki suurenmoisuus, siis se
ainoa ominaisuus, joka voi sovittaa inhimillisen ja ikuisen keskenään.

Hän koetti jatkaa kirjettään muistaen samalla olevansa vain vanhahko
nainen, joka on noussut vuoteestaan liian varhain ja matkustanut liian
kauas. Toivottomuus, joka alkoi saada hänet valtoihinsa, oli vain hänen
toivottomuuttaan, hänen omaa persoonallista heikkouttaan, ja vaikka
hän saisi auringonpiston ja tulisi hulluksi, jatkaisi muu maailma
elämäänsä entiseen tapaan. Mutta äkkiä ilmestyi uskonto hänen tajunsa
kynnykselle, tuo pieni puhelias kristinusko-raukka, ja hän tiesi,
että kaikki sen pyhät sanat supistuisivat vain tuoksi epämääräiseksi
kaiuksi. Silloin hän kauhistui entistä enemmän. Maailmankaikkeus,
jota hänen järkensä ei käsittänyt, ei suonut hänen sielulleen rauhaa;
viime kuukausien mieliala sai vihdoinkin kiinteän muodon ja hän
huomasi, ettei hän halunnutkaan kirjoittaa lapsilleen, ettei hän
halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, ei Jumalankaan.
Hän istui jäykistyneenä kauhusta, ja kun vanha Muhammed Latif tuli
hänen luokseen, pelkäsi hän tämän huomaavan hänen tilansa. Ensin
hän ajatteli: »Tulen varmaankin kipeäksi», lohduttaakseen itseään,
mutta antautui sitten epämääräisten tunnelmiensa valtaan. Hän menetti
kaiken kiinnostuksensa Aziziinkin, eivätkä nuo ystävälliset, vakavasti
tarkoitetut sanat, jotka hän oli indialaiselle lausunut, tuntuneet enää
hänen itsensä lausumilta, vaan näyttivät riippuvan ilmassa.




XV


Neiti Quested, Aziz ja opas jatkoivat melko ikävää retkeilyä. He olivat
harvasanaisia, sillä aurinko oli jo noussut korkealle, ilma oli kuin
lämmin kylpy, johon alituisesti lisätään kuumaa vettä. Lämpö nousi
nousemistaan, ja kivilohkareet sanoivat: »Me olemme vielä hengissä»,
mihin pikkukivet vastasivat: »Mekin olemme vielä melkein hengissä».
Kivien välissä oli pienten kasvien kuivettuneita jäännöksiä. He olivat
aikoneet kiivetä hui pulla keinuvan kallion luo, mutta sinne oli liian
pitkä matka ja he tyytyivät suuren luolaryhmän katselemiseen. Matkan
varrella he näkivät paljon yksinäisiä luolia, joihin opas houkutteli
heidät, mutta niissä ei todellakaan ollut mitään katselemista. He
raapaisivat tulen tikkuun, katselivat sen kajastusta kiiltävässä
pinnassa, koettelivat kaikua ja poistuivat sitten. Aziz oli »aivan
varma siitä, että he pian näkisivät muutamia mieltäkiinnittäviä vanhoja
veistoksia», mutta tarkoittikin vain toivovansa, että he löytäisivät
niitä. Hänen vakavat ajatuksensa kohdistuivat aamiaiseen. Kun he olivat
poistuneet leiristä, oli siellä näkynyt hämmennyksen merkkejä. Hän
muisteli ruokalistaa. Heille valmistettaisiin englantilainen aamiainen,
johon kuului puuro ja lampaankyljyksiä ja niiden lisäksi vielä pari
indialaista ruokalajia, joista voitaisiin keskustella, ja lopuksi
beteliä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt neiti Questedistä niin paljon
kuin rouva Mooresta eikä hänellä ollut hänelle paljoa sanottavaa,
semmitenkään nyt, kun neiti aikoi mennä naimisiin englantilaisen
virkamiehen kanssa.

Ei Adelallakaan ollut puolestaan paljoa sanottavaa. Sillä aikaa
kuin Azizin ajatukset askartelivat aamiaisessa, kohdistuivat hänen
ajatuksensa tulevaan avioliittoon. Ensi viikolla Simla, Antonyn
erottaminen, Tiketin näköala, rasittavat häät, Agra lokakuussa, rouva
Mooren saattaminen Bombayhin — kaikki vilahteli hänen silmiensä ohi
kuumuuden sumentamana, ja sitten hän alkoi miettiä niitä vakavampia
huolia, joita hänen elämänsä Chandraporessa aiheuttaisi. Oli olemassa
todellisia vaikeuksia — Ronnyn ja hänen oman henkensä ahtaus —
mutta hän nautti vaikeuksien voittamisesta ja päätti, että jos hän
vain voisi voittaa närkkäytensä (se oli hänen heikoin puolensa),
ivailisi Angloindiaa eikä antautuisi sen voitettavaksi, pitäisi hänen
avioliitostaan tulla onnellinen. Hän ei saanut olla liian teoreettinen,
vaan hänen pitäisi punnita jokaista pulmaa erikseen sitä mukaa kuin
niitä ilmestyisi ja luottaa Ronnyn ja omaan terveeseen järkeensä.
Onneksi oli heillä molemmilla yllin kyllin tervettä järkeä ja
kunnianhimoa.

Mutta ryömiessään erään kallion yli, joka muistutti kumoonkaadettua
kastikemaljakkoa, hän ajatteli: »Mutta entä rakkautemme?» Kallioon
oli hakattu kaksi riviä askelmia, ja kysymys oli jollakin tavoin
juolahtanut hänen mieleensä niiden yhteydessä. Missä hän oli nähnyt
askelmia ennen? Aivan niin, Nawab Bahadurin autohan oli painanut
samanlaisia merkkejä tomuun. Hän ja Ronny — ei, he eivät rakastaneet
toisiaan.

— Kävelenkö liian nopeasti? kysyi Aziz, kun Adela pysähtyi epäröivän
näköisenä. Rakkautta koskeva huomio oli yllättänyt Adelan niin
äkkiä, että hän tunsi olevansa kuin alpeillekiipeilijä, jonka köysi
on katkennut. Kuinka voi mennä naimisiin henkilön kanssa, jota ei
rakasta? Kuinka hän ei ollut huomannut sitä ennen? Miksi hän ei
ollut tehnyt tätä kysymystä itselleen ennen? Siinäkin tärkeä asia
harkittavaksi. Pikemminkin pahoillaan kuin pelon vallassa hän seisoi
hiljaa paikoillaan katsellen kiiltävää kalliota. Hämäränhetkinä
he saattoivat tuntea toisiaan kohtaan kunnioitusta ja aistillista
vetovoimaa, mutta se tunne, joka liittäisi heidät yhteen, puuttui.
Oliko hänen velvollisuutensa purkaa kihlaus? Hän oli taipuvainen
luopumaan siitä aikeesta, koska se tuottaisi muille niin paljon
huolia, eikä hän sitäpaitsi ollut lainkaan varma siitä, tarvitaanko
onnelliseen yhdyselämään välttämättömästi rakkautta. Jos rakkaus
merkitsisi kaikkea, loppuisivat useimmat avioliitot kuherruskuukauteen.
— Ei, kiitoksia, tämä käy mainiosti, hän sanoi ja saatuaan tunteensa
hillityksi hän alkoi kiivetä jälleen, vaikka tunsikin olevansa hieman
hämillään. Aziz tuki häntä kädestä, opas liikuskeli kuin sisilisko ja
käyttäytyi kuin hänellä olisi ollut omat painolakinsa.

— Ettekö ole naimisissa, tohtori Aziz? Adela kysyi pysähtyen jälleen ja
rypistäen otsaansa.

— Kyllä, tulkaa tervehtimään vaimoani. Azizin mielestä oli taiteellista
herättää vaimo henkiin muutamiksi hetkiksi.

— Kiitoksia, Adela sanoi hajamielisesti.

— Hän ei ole Chandraporessa juuri nyt.

— Onko teillä lapsia?

— On kolme, Aziz vastasi varmemmasti.

— Onko niistä teille suurtakin iloa?

— Kyllä, jumaloin heitä, Aziz vastasi nauraen.

— Uskon sen. Kuinka kaunis itämaalainen mies Aziz olikaan, ja varmaan
olivat hänen vaimonsa ja lapsensakin yhtä hyvännäköisiä, sillä
ihmisethän saavat tavallisesti sitä, mitä heillä jo entuudestaan on.
Adela ihaili häntä ilman persoonallista lämpöä, koska hänen veressään
ei ollut lainkaan seikkailunhalua, mutta hän otaksui Azizin vaikuttavan
lumoavasti oman rotunsa ja yhteiskunnallisen asemansa naisiin, ja
kärsi siitä, ettei heillä kummallakaan, ei Ronnylla eikä hänellä,
ollut minkäänlaista ruumiillista kauneutta. Sellaisen täytyy vaikuttaa
suhteeseen — kaunis, paksu tukka ja ihanteellinen iho. Azizilla oli
varmaankin monta vaimoa — rouva Turtonin sanojen mukaan muhamettilaiset
pitivät lujasti kiinni laissa säädetyistä oikeuksistaan neljään
naiseen. Ja koska Adelalla ei ollut muita puhetovereita tällä ikuisella
kallionhuipulla, ei hän lainkaan hillinnyt haluaan puhua avioliitosta.
Hän kysyi suoraan, rehelliseen ja tutkivaan tapaansa: — Onko teillä
yksi vai useampia vaimoja?

Kysymys loukkasi nuorta miestä äärettömästi. Se hyökkäsi erään hänen
uskontonsa uuden uskonkappaleen kimppuun, ja uusiin uskonkappaleihin
on vaarallisempi kajota kuin vanhoihin. Jos Adela olisi sanonut:
»Palveletteko yhtä vai useampaa jumalaa?» ei hän olisi loukkautunut
niin kovasti. Mutta kun sivistyneeltä muhamettilaiselta kysytään,
kuinka monta vaimoa hänellä on, on se jotakin inhoittavaa ja hirveätä.
Hän ei oikein tiennyt, kuinka olisi salannut hämmennyksensä. — Yksi,
ainoastaan yksi minun erityisessä tapauksessani, hän änkytti päästäen
Adelan käden irti. Jyrkänteen huipulla oli monta luolaa ja ajatellen:
»Kirotut englantilaiset, he ovat samanlaisia, vaikka olisivat kuinka
hyviä tahansa», hän sukelsi erääseen luolaan tyyntyäkseen. Adela
seurasi hitaasti hänen jäljessään, tietämättä ollenkaan sanoneensa
mitään sopimatonta, ja kun hän ei nähnyt Azizia, meni hänkin eteensä
avautuvaan luolaan ajatellen toisaalta tällaisten retkien ikävyyttä ja
toisaalta avioliittoaan.




XVI


Aziz odotti hetkisen luolassaan ja sytytti savukkeen, voidakseen sanoa
Adelalle heidän tavatessaan: »Pistäysin tänne sytyttämään savukkeen»,
tahi muuta sellaista. Kun hän tuli luolasta, hän näki oppaan seisovan
yksinään pää kallellaan tarkkaillen jotakin. Tämä sanoi kuulevansa
ääntä, ja nyt Azizkin kuuli sen. Se oli auton moottorin säksytystä.
He olivat nyt Kawa Dolin rinteellä ja kiivettyään vielä parikymmentä
metriä, he saattoivat nähdä vilahduksen tasangosta. Muuan auto lähestyi
Chandraporesta päin. Mutta he eivät saaneet sitä oikein näkyviinsä,
koska vuoren kohtisuora seinämä pullistui juuri laen vieressä ulospäin,
niin että vuorenjuurta ei voinut hyvin nähdä, ja auto katosi näkyvistä
tultuaan lähemmäksi. Se näytti selvästi pysähtyvän juuri heidän
alapuolellaan siihen paikkaan, jossa tie muuttui poluksi.

Aziz riensi kertomaan tätä tärkeää uutista vieraalleen.

Opas sanoi hänen menneen luolaan.

— Mihin luolaan?

— Sinun ei olisi pitänyt päästää häntä näkyvistäsi, siihen sinulla ei
ollut lupaa, Aziz sanoi ankarasti. — Täällä on vähintään kaksitoista
luolaa. Kuinka voin nyt tietää, missä niistä vieraani on? Missä
luolassa minä itse olin?

Sama epämääräinen liike. Eikä Aziz, katsellessaan ympärilleen, ollut
edes varma siitäkään, oliko hän palannut saman luolaryhmän luo.
Luolia oli joka taholla, ja niiden aukot olivat aivan yhtä suuria.
Hän ajatteli: »Taivaallinen Luoja, neiti Quested on eksynyt!» mutta
rauhoittui kuitenkin sitten, ruveten tyynesti etsimään häntä.

— Huuda! hän komensi.

Kun he olivat huutaneet hetkisen, selitti opas, ettei se hyödytä
mitään, koska Marabar-luolissa ei voi kuulla muita ääniä kuin omansa.
Aziz kuivasi otsaansa ja tunsi koko ruumiinsa alkavan käydä hikeen.
Paikka oli hyvin hämmentävä. Se oli osaksi penger ja osaksi polveileva
tie, täynnä halkeamia, jotka kiemurtelivat sinne tänne kuin käärmeen
polut. Hän koetti järjestyksessä tarkastaa luolat, pääsemättä
kuitenkaan selville, mistä hän oli aloittanut. Siellä oli luolia
luolien takana tahi niitä oli pari yhdessä ja muutamat olivat kuilujen
pohjassa.

— Tule tänne, hän huusi ystävällisesti oppaalle, ja kun tämä tuli
käden ulottuville, hän sivalsi miestä kasvoihin rangaistukseksi. Mies
pakeni ja hän jäi yksikseen. Hän ajatteli: »Tämä tuhoaa tulevaisuuteni,
vieraani on kadonnut». Mutta sitten hän keksi yksinkertaisen ja
tyydyttävän selityksen.

Neiti Quested ei ollut kadonnut. Hän oli vain mennyt noiden
vastatulleiden luo, jotka olivat varmaankin hänen ystäviään, joukossa
ehkä herra Heaslopkin. Hän näkikin neidistä vilahduksen kaukana
muutamassa halkeamassa, vilahduksen vain, mutta neiti Quested näkyi
siellä aivan selvästi kallioiden välissä ja näytti keskustelevan jonkun
toisen naisen kanssa. Tottuneena äkillisiin suunnitelmien muutoksiin
Aziz otaksui Adelan muitta mutkitta rientäneen Kawa Dolin rinnettä alas
pienen automatkan toivossa. Hän kääntyi yksinään palaamaan leiriin ja
huomasi pian erään esineen, jonka löytäminen hetkistä aikaisemmin olisi
huolestuttanut häntä aika lailla, nimittäin neiti Questedin kiikarin.
Se oli erään luolan suulla käytävän puolivälissä. Hän aikoi ripustaa
sen olalleen, mutta nahkahihna oli katkennut, minkävuoksi hän pani sen
taskuunsa. Kun hän oli kulkenut vähän matkaa, juolahti hänen mieleensä,
että neiti oli ehkä voinut pudottaa muutakin, minkävuoksi hän palasi
takaisin katsomaan. Mutta tässä toistui entinen vaikeus, hän ei
tuntenutkaan enää luolaa. Hän kuuli auton lähtevän liikkeelle alhaalla
tasangolla, voimatta kuitenkaan nähdä sitä. Sitten hän laskeutui
rinnettä alas rouva Mooren lepopaikkaa kohden onnistuen nyt paremmin,
sillä hänen pieni leiripaikkansa tuli pian näkyviin. Hän näki siellä
jonkun englantilaisen auringonkypäränkin. Sen alta eivät hymyilleet
herra Heaslopin, vaan Fieldingin kasvot.

— Fielding, kuinka olenkaan kaivannut teitä! hän huusi jättäen ensi
kerran pois »herra» sanan.

Ja hänen ystävänsä riensi häntä vastaan ystävällisenä ja
iloisena välittämättä arvokkuudestaan ja huudellen selityksiä ja
anteeksipyyntöjä junasta myöhästymisensä johdosta. Fielding oli tullut
äsken saapuneessa autossa, neiti Derekin autossa — tuo toinen nainen
oli siis ollut neiti Derek. He keskustelivat niin innokkaasti, että
palvelijat keskeyttivät ruoanvalmistuspuuhansa kuunnellakseen heitä.
Kunnon neiti Derek! Hän oli sattumalta tavannut herra Fieldingin
postikonttorissa ja kysynyt: »Miksi ette matkustanutkaan Marabariin?»
kuullut, kuinka hän oli myöhästynyt junasta, ja tarjoutunut heti
viemään hänet autollaan perille. Vieläkin siis yksi ystävällinen
englantilainen nainen. Missä hän on? Hän odottaa autonsa luona, kunnes
Fielding löytäisi leirin. Auto ei tietystikään voinut päästä tänne —
eihän toki — sadat ihmiset saisivat mennä vuoren juurelle vetämään
neiti Derekin autoa tänne. Norsukin omassa korkeassa persoonassaan.

Aziz, voitteko tarjota minulle ryypyn?

En millään muotoa! Hän riensi hakemaan.

Herra Fielding! huusi rouva Moore varjoisasta nurkastaan. He eivät
olleet puhelleet keskenään vielä, koska Fielding oli tullut leiriin
juuri silloin, kun Aziz oli laskeutunut sinne rinnettä pitkin.

Hyvää huomenta jälleen! Fielding huusi huojentuneena, nähdessään kaiken
olevan kunnossa.

— Herra Fielding, oletteko tavannut neiti Questediä?

— En, minähän tulin äsken juuri. Missä hän on?

— En tiedä.

— Aziz, mihin olette pannut neiti Questedin?

Azizin, joka tuli takaisin wiskylasi kädessä, täytyi ajatella hetkinen.
Hänen sydämensä oli täynnä uutta onnea. Huviretki oli parin kolmen
onnettomuudenuhkan haihduttua onnistunut paremmin kuin hän oli
uskaltanut toivoakaan, koska Fielding ei ollut ainoastaan tullut itse,
vaan tuonut vielä mukanaan kutsumattoman vieraankin.

Ah, teidän ei ollenkaan tarvitse olla huolissanne hänestä! hän sanoi. —
Hän meni vain tervehtimään neiti Derekiä. Terveydeksenne!

— Olkoon menneeksi, mutta ei terveydeksenne, sanoi Fielding nauraen. —
Indian kunniaksi!

— Teidän ja Englannin kunniaksi!

Neiti Derekin ohjaaja pysähdytti kuitenkin sen kulkueen, joka juuri oli
lähtenyt liikkeelle noutamaan hänen emäntäänsä leiriin. Hän ilmoitti,
että neiti oli palannut Chandraporeen tuon toisen nuoren naisen kanssa
ja lähettänyt hänet tuomaan siitä sanaa heille. Neiti ohjasi itse autoa.

— Se tuntuu hyvin uskottavalta, Aziz sanoi. — Tiesin heidän olevan
kiertomatkalla.

— Chandraporeenko? Mahdotonta! Mies on erehtynyt, huudahti Fielding.

— Miksi hän olisi erehtynyt? Aziz oli pettynyt, mutta ei välittänyt
suuriakaan siitä. Nuo molemmat nuoret naiset olivat varmaankin hyvin
hyviä ystäviä. Hän olisi mielellään tarjonnut heille kaikille neljälle
aamiaisen, mutta vieraiden pitää saada tehdä mielensä mukaan, muuten he
eivät tunne oloansa vapaaksi. Ja hän lähti iloisena tarkastamaan lientä
ja jäätä.

— Mitä onkaan tapahtunut? kysyi Fielding, joka heti tunsi jotakin
menneen vinoon. Neiti Derekhän oli koko matkan jutellut huviretkestä
ja sanonut sitä miellyttäväksi yllätykseksi. Rouva Moore istui
heilutellen jalkaansa ja näytti nyrpeältä ja veltolta. — Neiti Derek
on hyvin kiusallinen ja hätäinen, hänellä on aina kiire ja hän haluaa
alituisesti jotakin uutta. Hän on valmis mihin muuhun tahansa, paitsi
palaamaan takaisin sen indialaisen naisen luo, joka maksaa hänelle
palkan.

Fielding, jolla ei ollut mitään neiti Derekiä vastaan, vastasi: —
Hänellä ei ollut mitään kiirettä, silloin kuin läksin hänen luotaan.
Chandraporeen paluusta ei ollut lainkaan puhetta. Mutta näyttää siltä
kuin neiti Questedillä olisi ollut kiire.

— Adelallako? Hänellä ei ole milloinkaan elämässään ollut kiirettä,
sanoi vanha rouva tiukasti.

— Luulen kuitenkin, että vain neiti Quested on halunnut palata takaisin
kaupunkiin. Tiedän sitäpaitsi varmasti, että se on niin, toisti
rehtori. Hän oli vihoissaan, mutta vain itselleen. Hän oli aloittanut
tulemalla liian myöhään junalle, mitä laiminlyöntiä hänelle ei ollut
milloinkaan ennen sattunut, ja päästyään nyt vihdoinkin perille hän
tuhosi toistamiseen Azizin suunnitelmat. Hän haki jotakuta, jota hän
olisi voinut syyttää, ja rypisti otsaansa rouva Moorelle rehtorin
elkein. — Aziz on tavattoman miellyttävä mies, hän sanoi vihdoin.

— Niin, tiedän sen, rouva Moore vastasi haukotellen.

— Hän on nähnyt äärettömästi vaivaa saadakseen huviretkemme onnistumaan.

He tunsivat vain vähän toisiaan ja olivat vaivautuneita ajatellessaan,
että muuan indialainen oli vienyt heidät yhteen. Rotupulma saattaa
joskus esiintyä näinkin hienolla tavalla. Tässä heidän tapauksessaan
se oli herättänyt jonkinlaista mustasukkaisuutta ja molemminpuolista
epäluuloa. Fielding koetti innostuttaa rouvaa, joka tuskin vastasi.
Aziz tuli hakemaan heitä aamiaiselle.

— Neiti Questedin käyttäytyminen on oikeastaan hyvin luonnollista,
hän huomautti, sillä hän oli miettinyt tapausta saadakseen selville
sen hämärät kohdat. — Keskustelin juuri oppaan kanssa, kun auto tuli
näkyviin, ja silloin neiti varmaankin päätti lähteä ystävättärensä
luo. Ehdottoman tarkkuuden parantumattomassa puutteessaan hän uskoi
jo rehellisesti, että kaikki todellakin oli näin tapahtunut. Häneltä
puuttui tarkkuutta, koska hän oli tunteellinen ihminen. Hän ei halunnut
muistella neiti Questedin huomautusta moniavioisuudesta, koska se oli
ollut vieraan puolelta arvoton kysymys, hän heitti sen mielestään
ja samoin senkin, että hän oli yksinään mennyt erääseen luolaan
päästäkseen hetkiseksi rauhaan. Häneltä puuttui tarkkuutta, koska hän
halusi asettaa neiti Questedin korkealle; ja koska tapauksen todelliset
vaiheet olivat hyvin sotkuiset, oli hänen ikäänkuin pakko järjestää ne
neiti Questedin ympärille aivan samalla tavalla kuin maa tasoitetaan,
sen jälkeen kuin siitä on kitketty pois rikkaruohot. Ennenkuin
aamiainen oli päättynyt, hän oli jo sanonut monta valhetta.

— Hän juoksi taholleen ja minä taholleni, hän sanoi hymyillen. — Ja
nyt olen minä ystävieni luona ja he ovat minun kanssani ja toistensa
kanssa, mikä on onni.

Sillä koska hän piti heistä molemmista, odotti hän, että hekin
pitäisivät toisistaan. Mutta he eivät tahtoneet sitä. Fielding
ajatteli vihaisesti: »Tiesin näiden naisten saavan aikaan jotakin
ennenkuulumatonta», ja rouva Moore ajatteli: »Tämä herra, joka
myöhästyy junasta, tahtoo mielellään siirtää syyn meidän niskoillemme»,
mutta hänen ajatuksensa olivat hyvin epämääräiset ja väsyneet;
luolassa tapahtuneen pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän oli käynyt
välinpitämättömäksi ja kyynilliseksi. Tuo ihmeellinen India, jota
hän oli ihaillut ensi viikkoina, sen viileät yöt ja houkuttelevat
äärettömyyden näköalat olivat nyt poissa.

Fielding kiipesi vuorelle katselemaan erästä luolaa. Se ei ollut
hänen mielestään mitään erikoista nähtävää. Sitten he istuutuivat
norsun selkään, ja huviretkimatkue alkoi kiemurrella pois käytävästä
ja etääntyä jyrkkää rinnettä pitkin rautatieasemalle päin kuumien
ilmavirtojen takaa-ajamana. Hetkisen kuluttua he saapuivat paikalle,
missä Fielding oli poistunut autosta. Muuan kiusallinen ajatus juolahti
englantilaisen mieleen ja hän sanoi: — Aziz, sanokaa minulle tarkasti,
milloin ja missä erositte neiti Questedistä?

— Tuolla ylhäällä. Aziz viittasi tyytyväisen näköisenä Kawa Dolin
rinteelle?

— Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Aukko tahi pikemminkin halkeama
näkyi juuri sieltä kallioiden välistä. Se oli kirjavanaan kaktuksia. —
Otaksun oppaan auttaneen häntä.

— Kyllä, koko ajan.

— Onko tänne polkua tuolta huipulta?

— Miljoonia polkuja, rakas ystävä.

Mutta Fielding saattoi nähdä vain halkeaman. Kaikkialla sen
läheisyydessä graniitti jatkui paljaana maahan saakka.

— Mutta kai näitte, että he pääsivät onnellisesti alas?

— Kyllä. Näin hänet ja neiti Derekin, kun he lähtivät matkalle autolla.

— Ja palasiko opas sitten takaisin luoksenne? — Tietysti. Onko teillä
savukkeita?

— Toivon, ettei hän ole sairastunut, sanoi englantilainen. Halkeama
jatkui tasangon poikki syvänä kuiluna, jota pitkin vesi virtasi
Gangekseen.

— Jos hän olisi sairastunut, olisi hän ollut minun apuni tarpeessa.

— Niin, se tuntuu uskottavalta.

— Näen teidän olevan huolissanne. Puhukaamme jostakin muusta, hän
sanoi ystävällisesti. — Olimme päättäneet, että hän saa tehdä mitä hän
vain haluaa. Näytätte olevan huolissanne minun vuokseni, mutta minä en
todellakaan välitä koko tapahtumasta, koska en milloinkaan kiinnitä
huomiotani pikkuseikkoihin.

— En ole ollenkaan huolissani teidän vuoksenne, ajattelen vain heidän
käyttäytyneen säädyttömästi, Fielding sanoi hiljentäen ääntään. —
Hänellä ei ollut mitään oikeutta paeta näin päätä pahkaa seurastanne,
eikä neiti Derekilläkään ollut oikeutta houkutella häntä siihen.

Vaikka Aziz tavallisesti närkästyikin helposti, ei häntä tällä
kertaa näyttänyt mikään voivan suututtaa. Siivet, jotka kannattivat
häntä, eivät väsyneet, sillä hän oli nyt mogulikeisari, joka oli
täyttänyt velvollisuutensa. Istuen norsunsa selässä hän näki, kuinka
Marabar-kukkulat vähitellen häipyivät etäisyyteen, ja ikäänkuin hän
olisi tarkastellut valtakuntansa piiriä hän silmäili synkkää takkuista
tasankoa, norsun kylkien heikkoa nytkähtelyä, valkoisia temppeleitä,
matalia hautakumpuja, lempeästi hymyilevää taivasta ja tuota
käärmettä, joka oli aivan puunoksan näköinen. Hän oli tehnyt kaikkensa
huvittaakseen vieraitaan, ja jos he tulivat myöhään ja lähtivät
varhain, ei hän voinut sille mitään. Rouva Moore nukkui ja hänen
ruumiinsa huojui edestakaisin norsunsatulassa Muhammed Latifin pitäessä
lujasti ja kunnioittavasti häntä sylissään. Ja hänen vieressään istui
Fielding, jota hän nyt ajatuksissaan alkoi nimittää »Cyriliksi».

— Aziz, oletteko jo laskenut, mitä tämä huviretki tulee teille
maksamaan?

— Hiljaa, rakas ystävä, älkäämme puhuko siitä asiasta. Useita satoja
rupioita. Kun lasku on valmis, tulee siitä hirvittävä, koska ystävieni
palvelijat ovat petkuttaneet minua kaikin mahdollisin tavoin, ja mitä
taasen norsuun tulee, näyttää se syövän kultaa. Voin kai luottaa
siihen, ettette kerro tätä kenellekään? Ja M.L. — käyttäkäämme
kirjaimia, koska hän kuuntelee — on pahin heistä kaikista.

— Sanoinhan sen teille.

— Ah, hän on sinänsä erinomainen, mutta hänen epärehellisyytensä
saattaa minut vararikkoon.

— Mutta sehän on ennenkuulumatonta, Aziz.

— Eikö mitä! Olen toden totta hyvin ihastunut häneen, koska hän on
tehnyt vieraitteni olon mukavaksi, ja velvollisuuteni on sitäpaitsi
käyttää häntä, koska hän on serkkuni. Jos rahoja meneekin, niin kyllä
niitä tuleekin. Mutta jos rahat jäävät kukkaroon, tulee kuolema.
Oletteko ennen kuullut tätä erinomaista urdulaista sananlaskua?
Luultavasti ette, koska olen juuri keksinyt sen.

— Minun sananlaskuni ovat seuraavat: »Säästetty penni on ansaittu
penni. Oikealla ajalla annettu lyönti vähentää lyöntejä kymmenellä.
Katsokaa, ennenkuin hyppäätte!» Ja niiden varassa lepää Englannin
maailmanvalta. Ette voi milloinkaan karkoittaa meitä, ymmärrättekö,
ennenkuin lakkaatte käyttämästä M.L:ää ja hänenlaisiaan.

— Karkoittaako teitä? Mitäpä minä välitän niin alhaisesta tehtävästä?
Tehkööt valtiomiehet sen. Kun minä olin ylioppilas, voin kyllä
kiihdyttää itseni vihaan kirottuja kansalaisianne kohtaan. En
kielläkään sitä, mutta jos he vain antaisivat minun harjoittaa rauhassa
ammattiani eivätkä olisi julkisesti epäkohteliaita minua kohtaan, en
vaatisi heiltä nykyjään mitään muuta.

— Mutta sehän ei ole totta, koska otatte heitäkin mukaanne huviretkelle.

— Tällä huviretkellä ei ole mitään tekemistä englantilaisten eikä
indialaisten kanssa, tämä on vain ystävien seurassa toimeenpantu retki.

Ratsastus loppui vihdoin osaksi miellyttävällä, osaksi ikävällä
tavalla. Braamalainen kokki otettiin mukaan ja juna saapui puhkuen
tasangon poikki tupruttaen piipustaan tulikuumaa savua. Kahdeskymmenes
vuosisata seurasi kuudeltatoista vuosisataa. Rouva Moore nousi
vaunuunsa ja nuo kolme miestä omaansa, ikkunaverhot vedettiin alas,
sähkötuuletin pantiin pyörimään ja koetettiin hieman nukkua. Kaikki
olivat ruumiin näköisiä hämärässä ja koko junakin tuntui kuolleelta,
vaikka se liikkuikin — se näytti pohjolasta, tieteiden ja tekniikan
maasta, peräisin olevalta ruumiskirstulta, joka neljästi päivässä
häiritsi maisemaa. Kun juna lähti Marabar-kukkuloiden asemalta, hävisi
pian vuorten ruma ja epäsäännöllinen ryhmä etäisyyteen. Sen sijaan
ilmestyivät Marabar-kukkulat näkyviin sellaisina, miltä ne näyttävät
kaukaa, kiintein ja romanttisin ääriviivoin. Juna pysähtyi kerran
erään vesipumpun viereen kastellakseen hiilivarastonsa. Sitten se
huomasi päälinjan kaukana, tuli hyvälle tuulelle ja syöksyi eteenpäin.
Kierrettyään englantilaisen siirtokunnan se kiisi maanteiden risteyksen
ohi — kiskot hehkuivat ja kimaltelivat kuumuudesta — ratisi, kolisi ja
pysähtyi. Chandrapore, Chandrapore!

Huviretki oli ohi.

Ja kun se loppui ja matkustajat nousivat istualleen hämärässä valmiina
astumaan jokapäiväiseen elämäänsä, loppui äkkiä aamun pitkällinen
kummallinen tunnelmakin. Herra Haq, ylikonstaapeli, tempaisi auki
heidän osastonsa oven ja sanoi kimeällä äänellä: — Tohtori Aziz, ikävä
velvollisuuteni on vangita teidät.

— Kuulkaahan nyt, tässä on varmaankin tapahtunut erehdys, sanoi
Fielding päästen heti tilanteen herraksi.

— Sir, noudatan saamaani määräystä. En tiedä mitään.

— Millä oikeudella vangitsette hänet?

— Minua on kielletty ilmoittamasta sitä.

— Älkää vastatko sillä tavalla. Näyttäkää kirjallista määräystänne.

— Suokaa anteeksi, sir, mutta tällaisissa erityisissä tapauksissa ei
tarvita mitään kirjallista määräystä. Kääntykää herra McBryden puoleen.

— Hyvä, tehdään niin. Tulkaa nyt, Aziz, rakas ystävä; tässä ei ole
mitään suremista, koska tässä on nähtävästi tapahtunut erehdys.

— Tohtori Aziz, tahdotteko olla ystävällinen ja tulla mukaani? Meillä
on umpinaiset vaunut.

Nuori mies nyyhkytti — muuta ääntä hän ei ollut vielä päästänytkään —
ja yritti päästä radalle vaunun toisessa seinässä olevasta ovesta.

— Älkää pakottako minua käyttämään väkivaltaa! huusi herra Haq.

— Hyväinen aika! huudahti Fielding, jonka hermot eivät enää kestäneet.
Hän tarttui Aziziin, veti hänet takaisin, ennenkuin mitään huomiota
oli herätetty, ja pudisteli häntä kuin lasta. Vielä sekunti ja
hän olisi päässyt radalle, vihellyspillit olisivat alkaneet soida
ja ihmismetsästys olisi ollut täydessä käynnissä. — Rakas ystävä,
lähtekäämme yhdessä herra McBryden luo tiedustelemaan, mistä tämä
kaikki johtuu. McBryde on ystävällinen mies, koko juttu on pelkkä
erehdys, hän tulee pyytämään teiltä anteeksi. Mutta älkää esiintykö
kuin olisitte rikoksellinen.

Minä selvitän

— Lapseni ja nimeni! mutisi Aziz. Hänen siipensä olivat katkenneet.

— Se ei voi tulla kysymykseenkään, kyllä tämän asian teidän puolestanne.

— No, Jumalan kiitos, hän tulee mukaan! huudahti ylikonstaapeli.

He lähtivät keskipäivän kuumuuteen käsikoukussa. Asemalla vilisi
ihmisiä. Matkustajia ja kantajia hyökkäsi esille jokaisesta vaunun
ovesta, useita virkamiehiä oli saapuvilla ja vielä enemmän poliiseja.
Ronny saatteli rouva Moorea, Muhammed Latif alkoi kovasti valittaa ja
ennenkuin he olivat ehtineet tunkeutua sekasortoisen joukon läpi, oli
Turtonin mahtava ääni kutsunut Fieldingin syrjään, ja Aziz vietiin
yksinään vankilaan.




XVII


Piiripäällikkö oli katsellut vangitsemista odotussalista, ja kun sen
reikäiset sinkkiovet nyt aukaistiin sepposen selälleen, ilmestyi hän
näkyviin kuin Jumala temppelissään. Kun Fielding oli astunut sisään,
suljettiin ovet jälleen, ja palvelijat asettuivat vahtimaan niitä.
Piiripäällikkö ei voinut ensi alussa puhua mitään. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat, kiihtyneet ja melkein kauniit — ilme, joka nähtiin
Chandraporen kaikkien englantilaisten kasvoissa muutamia päiviä. Hän
oli aina rohkea ja epäitsekäs, mutta nyt häntä poltti valkohehkuinen
kirkas tuli. Hän olisi epäilemättä tappanut itsensä, jos hän olisi
katsonut sen velvollisuudekseen. Vihdoin hän sanoi: — Tänään on
tapahtunut jotakin niin hirveätä, ettei sellaista ole sattunut
koko minun virkamiesaikanani. Neiti Questediä on loukattu jossakin
Marabar-luolassa.

— Ah, ei, ei, ei! änkytti toinen tuntien melkein ruumiillista
pahoinvointia.

— Hän pääsi pakoon, Jumalan kiitos.

— Ah, ei, ei, ei! Aziz ei ainakaan ole syyllinen.

Piiripäällikkö nyökäytti päätään.

— Tuiki mahdotonta, mieletöntä!

— Kutsuin teidät sisään säästääkseni teitä niiltä ikävyyksiltä,
joihin olisitte joutunut, jos olisitte mennyt hänen seurassaan
poliisilaitokselle, sanoi Turton kiinnittämättä lainkaan huomiotaan
toisen vastalauseeseen, jota hän tuskin oli kuullutkaan.

Fielding toisteli kieltoaan kuin mieletön, voimatta sanoa mitään
muuta. Hän tunsi kokonaisen vuoren hulluutta purkautuneen maasta ja
koettavan nyt haudata heidät kaikki alleen. Se oli tavalla tai toisella
pakotettava takaisin reikäänsä, sillä hän ei ymmärtänyt hulluutta,
vaan oli aina kulkenut suoraan eteenpäin tyynesti ja järkevästi,
kunnes vaikeudet oli selvitetty. — Kuka on lausunut tämän hävyttömän
syytöksen? hän kysyi koettaen tyyntyä.

— Neiti Derek ja uhri itse. Piiripäällikkö oli niin liikutettu, ettei
hän voinut sanoa tytön nimeä.

— Neiti Questedkö itse syyttää häntä jyrkästi...?

Turton nyökäytti päätään ja kääntyi pois.

— Siinä tapauksessa hän on hullu.

— En voi olla kiinnittämättä huomiotani viimeisiin sanoihinne, sanoi
piiripäällikkö, jolle nyt selveni, että he olivat eri mieltä asiasta.
Hän oikein vapisi vihasta. — Peruuttakaa sananne heti. Tämä on
samanlainen lausunto kuin nuo muutkin, joita olette suvainnut päästää
julkisuuteen Chandraporeen tulonne jälkeen.

— Olen hyvin pahoillani, sir, ja peruutan mielelläni sanani. Mies oli
itsekin melkein kuin mielipuoli.

— Olkaa hyvä, herra Fielding, ja sanokaa, mistä johtui, että voitte
puhua niin?

— Uutinen järkytti minua niin suuresti, että teidän täytyy suoda
minulle anteeksi. En voi uskoa tohtori Azizia syylliseksi.

Piiripäällikkö iski nyrkkinsä pöytään. — Te toistatte loukkauksenne
vielä pahemmalla tavalla!

— Sallinette minun olla toista mieltä, sanoi Fielding, joka kalpeni,
mutta ei peruuttanut sanojaan. — En tahdo lausua mielipidettäni naisten
vakaumuksesta, mutta heidän syytöksensä Azizia kohtaan johtuu jostakin
erehdyksestä, joka kyllä selviää viidessä minuutissa. Mies käyttäytyi
aivan luonnollisesti ja tiedän sitäpaitsi hänen olevan kykenemätön
mihinkään alhaiseen tekoon.

— Se johtuu totisesti erehdyksestä, kuului Turtonin ohut, terävä ääni
sanovan. — Niin juuri. Minulla on viidenkolmatta vuoden kokemus tästä
maasta... hän keskeytti ja hänen viisikolmatta vuottaan tuntuivat
täyttävän koko odotussalin nihkeydellään ja persoudellaan — enkä minä
näinä viitenäkolmatta vuonna ole kertaakaan nähnyt koituvan mitään
hyvää englantilaisten ja indialaisten tuttavallisesta seurustelusta.
Niin, seurustelusta juuri. Kohteliaisuutta kaikissa olosuhteissa, mutta
ei milloinkaan tuttavallisuutta. Takaan sen. Olen nyt työskennellyt
täällä Chandraporessa kuusi vuotta ja se, että kaikki on mennyt
selkkauksitta, että molemmat puolet ovat kunnioittaneet toisiaan,
johtuu siitä, että molemmin puolin on noudatettu tätä yksinkertaista
sääntöä. Vastatulleet syrjäyttävät perinnäistapamme ja nyt näette, mitä
silloin heti tapahtuu. Vuosien työ menee hukkaan ja piirikuntani hyvä
maine tahrautuu miespolven ajaksi. En osaa arvata vielä kaikkia tämän
päivän tapahtuman seurauksia, herra Fielding. Tiedän vain toivovani,
ettei minun olisi milloinkaan tarvinnut nähdä tällaista. Se on minun
loppuni. Että nainen, että nuori nainen, joka on kihloissa enimmän
arvossapidetyn virkamieheni kanssa — että hän — juuri Englannista
saapunut englantilainen tyttö — että juuri minun pitikin kokea tämä —

Hän joutui kokonaan mielenliikutuksensa valtaan. Hänen sanansa olivat
sekä vakavia että liikuttavia, mutta koskivatko ne mitenkään Azizia.
Ei lainkaan, Fieldingin käsityksen mukaan. Murhenäytelmään on mahdoton
suhtautua kahdella eri tavalla, ja yhtä kiihkeästi kuin Turton toivoi
voivansa kostaa tytön puolesta, Fielding toivoi voivansa pelastaa
miehen. Hän tahtoi lähteä tiehensä, voidakseen keskustella McBryden
kanssa, joka oli aina kohdellut häntä ystävällisesti ja joka oli
yleensä melko järkevä, tyyniluontoinen mies.

— Tulin tänne asemalle juuri teidän vuoksenne, Heaslop-raukan viedessä
mukanaan äitinsä. En luullut voivani tehdä mitään sen ystävällisempää.
Aioin ilmoittaa teille, että tänä iltana on kerhossa virallinen kokous,
jossa aiotaan keskustella tilanteesta, mutta uskallan nyt epäillä,
haluatteko tulla sinne. Teidän käyntinne kerhossa ovat aina olleet
varsin satunnaisia.

— Tulen varmasti, sir, ja olen hyvin kiitollinen kaikesta vaivasta,
jota olette nähnyt minun tähteni. Saanko luvan kysyä, missä neiti
Quested nyt on?

Piiripäällikkö vastasi viitaten kädellään; neiti oli sairas.

— Yhä vain pahempaa. Tämähän on vallan kauheata! Fielding sanoi
osanottavaisesti.

Mutta piiripäällikkö katsoi häneen ankarasti senvuoksi, ettei hän ollut
menettänyt malttiaan. Fielding ei ollut joutunut pois suunniltaan
kuullessaan lauseen: »Vastikään Englannista saapunut englantilainen
tyttö», eikä totellut kutsua astua rodun lippujen alle. Hän vaati
vieläkin tosiseikkoja, vaikka lauma olikin päättänyt suhtautua juttuun
kuin tunneasiaan. Mikään ei ärsytä angloindialaista enemmän kuin
järjen lyhdyn sytyttäminen heti sen jälkeen, kun sen sammuttamisesta
on päätetty. Kaikki Chandraporen eurooppalaiset riisuivat tänä päivänä
normaalisen minänsä voidakseen sulautua yhteiskuntaan. He olivat
sääliväisiä, vihaisia ja sankarillisia, näkemättä kuitenkaan nenäänsä
pitemmälle.

Lopetettuaan keskustelun piiripäällikkö meni ulos laiturille. Siellä
vallitsi täydellinen sekamelska. Ronny oli lähettänyt erään miehen
hakemaan muutamia naisille kuuluvia pikkuesineitä, ja mies käytti
tilaisuutta hyväkseen anastaen itselleen kaikenlaista, johon hänellä
ei ollut lainkaan oikeutta. Muhammed Latif ei edes yrittänytkään estää
häntä. Hassan tempaisi päästään turbaanin ja itki. Kaikki nuo kääryt,
jotka oli hankittu niin suurella vaivalla, heitettiin laiturille ja
tyhjennettiin auringonpaisteessa. Piiripäällikkö käsitti tilanteen
silmänräpäyksessä, ja hänen oikeudentajuntansa pääsi voitolle, vaikka
hän olikin suunniltaan vihasta. Hän sanoi sen, mitä oli sanottavakin,
ja ryöstäminen lakkasi. Sitten hän ajoi huvilaansa päästäen tunteensa
jälleen vapaasti riehumaan. Kun hän näki muutamia kuleja nukkuvan
ojissa, tahi laitureilla istuvien liikemiesten nousevan seisoalleen
tervehtimään häntä, hän ajatteli: »Kyllä tunnen teidät! Tämän saatte
vielä maksaa. Panen teidät vinkumaan kuin porsaat».

Matka Indiaan — 15




XVIII


Herra McBryde, piirikunnan korkein poliisipäällikkö oli Chandraporen
virkamiehistä järkevin ja parhaiten kasvatettu. Hän oli lukenut ja
ajatellut melkoisesti, ja onnettomaan avioliittoon joutuneena hän oli
suunnitellut itselleen kokonaisen elämänfilosofian. Hän oli kyynikko,
mutta ei mikään mahtailija, ei menettänyt milloinkaan malttiaan eikä
ollut epäkohtelias. Hän otti Azizin vastaan kohteliaasti, niin, melkein
tyynnyttävästi.

— Minun pitää sulkea teidät vankilaan, kunnes saan takuun teistä, hän
sanoi, — mutta ystävänne tulevat varmaankin pyytämään lupaa takuun
asettamiseen ja tietysti suodaan heille lupa käydä luonanne erinäisin
ehdoin. Olen saanut erinäisiä ilmoituksia, ja minun on pakko toimia
niiden mukaan, mutta minä en ole teidän tuomarinne.

Aziz itki, kun hänet vietiin pois. McBrydeä loukkasi hänen
akkamaisuutensa, mutta indialaiset eivät voineet milloinkaan
kummastuttaa häntä, sillä hänellä oli oma ilmastovyöhykkeitä
koskeva teoriansa. Se kuului: »Kaikki alkuasukasraukat ovat
pohjaltaan rikollisia siitä yksinkertaisesta syystä, että asuvat
kolmannenkymmenennen leveysasteen eteläpuolella. Heitä ei voida syyttää
mistään, koska heillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia — meistäkin
tulisi samanlaisia, jos asettuisimme asumaan tänne». Koska hän oli
syntynyt Karachissa [satamakaupunki Etu-Indiassa], näytti hän itse oman
teoriansa vastalauseelta, minkä hän joskus myönsikin surumielisesti
hymyillen.

— Siis vieläkin yksi, joka on paljastettu, hän ajatteli istuutuessaan
pöytänsä ääreen laatimaan selostusta maistraatille.

Fieldingin tulo keskeytti hänen työnsä.

Hän kertoi Fieldingille auliisti kaikki tietonsa. Neiti Derek oli
itse ajanut kaupunkiin Mudkul-autollaan noin tunti sitten, ja sekä
hän että neiti Quested olivat molemmat olleet surkeassa tilassa. He
olivat tulleet suoraan hänen huvilaansa, ja hän oli siellä kirjoittanut
heti muistiin heidän syytöksensä ja järjestänyt vangitsemisen
rautatieasemalla.

— Kuinka tuo syytös sananmukaisesti kuuluu?

— Siinä syytetään Azizia siitä, että hän oli seurannut neitiä luolaan
ja koettanut siellä tehdä hänelle häpeällistä väkivaltaa. Neiti oli
lyönyt häntä kiikarillaan, hän oli tarttunut siihen, jolloin hihna oli
katkennut ja neiti oli siten päässyt pakoon. Kun äsken tarkastimme
Azizin, löysimme kiikarin hänen taskustaan.

— Ei, ei, ei; tämä selviää kyllä viidessä minuutissa! Fielding huudahti
jälleen.

— Katselkaa sitä.

— Hihna oli todellakin katkennut, ja kotelon etuosa oli litistynyt.
Johdonmukainen todistusketju sanoi: »Syyllinen».

— Sanoiko neiti mitään muuta?

— Näyttää siltä kuin jokin kaiku olisi pelästyttänyt häntä. Kävittekö
te noissa luolissa?

— Näin yhden. Sielläkin kaikui. Oliko se koskenut hänen hermoihinsa?

— En voinut vaivata häntä kovin monilla kysymyksillä. Hän saa vielä
kärsiä melkoisesti, kun hänen pitää todistaa. En mielelläni ajattele
tulevia viikkoja. Toivon, että nuo Marabar-vuoret ja kaikki, mitä
niissä on, lepäisivät meren pohjalla. Ilta illan jälkeen saimme
katsella kerhosta niitä, eivätkä ne olleet muuta kuin viaton nimi...
Kas niin, nyt se jo alkaa. Hänelle tuotiin nimikortti. Vakil Mahomet
Ali, vangin lainopillinen neuvonantaja, pyysi puheillepääsyä.
McBryde huokasi, antoi luvan ja jatkoi: — Kuulin paljon muutakin
neiti Derekiltä, joka on vanha ystävämme ja puhuu peittelemättä. Hän
kertoi teidän lähteneen hakemaan muita ja heti sen jälkeen hän oli
kuullut kivien vyöryvän Kawa Dolin rinteellä ja nähnyt neiti Questedin
juoksevan suoraan jyrkännettä alas. Neiti Derek oli kiivennyt ylöspäin
jonkinlaista uomaa pitkin häntä vastaan. Kun hän oli kohdannut neiti
Questedin, oli tämä ollut vallan suunniltaan, hänen kypäränsä oli
pudonnut ja —

— Eikö hänellä ollut opasta mukanaan?

— Ei. Hän oli joutunut kaktuspensaikkoon, ja neiti Derek pelasti hänen
henkensä tulemalla paikalle juuri silloin, kun hän oli alkanut huitoa
ympärilleen. Sitten neiti Derek auttoi hänet autoon. Neiti Quested
ei ollut voinut sietää indialaista autonohjaajaa, vaan oli huutanut:
»Ajakaa hänet pois!», ja juuri se oli vienyt ystävättäremme oikeille
jäljille. He ajoivat suoraan huvilaamme, ja siellä he nyt ovat. Siinä
kaikki, mitä tiedän koko jutusta. Neiti Derek oli lähettänyt ohjaajansa
teidän luoksenne, ja mielestäni hän on käyttäytynyt hyvin järkevästi.

— Minun ei kai sallita tavata neiti Questediä? Fielding kysyi äkkiä.

— Luulen, ettei se hyödyttäisi mitään.

— Pelkäsin teidän sanovan niin. Mutta tahtoisin niin mielelläni.

— Hän on nyt sellaisessa tilassa, ettei hän voi ottaa vastaan ketään.
Ja tehän tunnette sitäpaitsi niin vähän häntä.

— En juuri ollenkaan. Mutta luulen hänen joutuneen jonkin hirvittävän
harhanäyn uhriksi ja tiedän poikaraukan viattomaksi.

Poliisipäällikkö säpsähti hämmästyksestä ja hänen kasvonsa
synkistyivät; hän ei pitänyt siitä, että hänen mielipiteitään
vastustettiin. — En aavistanut lainkaan teidän ajattelevan niin, hän
sanoi näyttäen siltä, kuin hän olisi hakenut apua allekirjoitetusta
syytöskirjelmästä, joka oli hänen edessään pöydällä.

— Tuo kiikari saattoi minut hetkiseksi ymmälle, mutta sitten
huomasinkin, ettei hän olisi voinut pistää sitä taskuunsa, jos hän
olisi koettanut hyökätä neidin kimppuun.

— Miksi ei? Kun indialainen käyttäytyy huonosti, ei hän ainoastaan
käyttäydy huonosti, vaan tekee vielä tyhmyyksiäkin.

— En nyt käsitä tarkoitustanne.

— Kuinkapa voisittekaan? Kun ajattelette rikoksia, ajattelette
englantilaisten tekemiä rikoksia, mutta täällä on aivan toisenlainen
psykologia. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että aioitte kertoa
minulle hänen olleen aivan normaalin, kun hän laskeutui vuorelta
tervehtimään teitä. Ei ole mitään syytä otaksua, että hänen olisi
pitänyt olla kiihdyksissä. Lukekaa muutamia kapinaselostuksia, jotka
sopisivat paljon paremmin tämän maan raamatuksi kuin Bhagavad Gita,
vaikka olen melkein varma siitä, että molemmat ovat melko läheistä
sukua toisilleen. Enkö olekin hirveä? Mutta kuulkaahan nyt, herra
Fielding. Olen sanonut teille jo kerran ennenkin, että te olette
opettaja ja ajattelette ehkä senvuoksi tämän kansan parhaita puolia.
Mutta juuri siinä erehdytte. He voivat olla ihastuttavia poikina,
mutta minä tunnen heidät sellaisina, kuin he todellisuudessa ovat,
tultuaan täysikasvuisiksi. Katsokaa nyt esimerkiksi tätä. Hän näytti
Fieldingille Azizin lompakkoa. — Tarkastelin juuri sen sisältöä, joka
ei ole ollenkaan mieltäylentävä. Tässä on kirje joltakin ystävältä,
joka näkyy olevan porttolan pitäjä.

— En halua lukea hänen yksityiskirjeitään.

— Ne tullaan lukemaan oikeudessa hänen moraalisen tasonsa toteamiseksi.
Hän on järjestänyt kohtauksen Kalkuttaan.

— Riittää jo!

McBryde keskeytti lapsellisesti hämmästyneenä. Hänen mielestään oli
aivan luonnollista, että kaksi sahibia keskustelisivat kaikesta, mitä
he tietävät jostakin indialaisesta, eikä hän voinut ymmärtää, että
kellään voisi olla sitä vastaan mitään muistuttamista.

— Voihan olla mahdollista, että teillä on oikeus heitellä kivillä tätä
nuorta miestä, mutta sellaista oikeutta minulla ei ole. Tein aivan
samoin hänen ikäisenään.

Niin oli poliisipäällikkökin tehnyt, mutta hänen mielestään oli
keskustelu nyt poikennut vähemmän toivottavalle taholle. Hän ei pitänyt
Fieldingin seuraavastakaan kysymyksestä.

— Eikö neiti Questediä todellakaan voi tavata? Tiedättekö sen aivan
varmasti?

— Ette ole vielä selittänyt, mitä teillä oikein on sydämellänne. Miksi
tahdotte niin välttämättä puhutella häntä?

— Sen mahdollisuuden vuoksi, että hän peruuttaisi syytöksensä,
ennenkuin te lähetätte pöytäkirjan, ennenkuin Aziz tuomitaan
raiskausyrityksestä ja ennenkuin kaikki menee hullusti. Älkää nyt
viitsikö vastustella, vaan olkaa niin ystävällinen ja soittakaa neiti
Derekille tahi rouvallenne ja kysykää. Sehän käy helposti päinsä.

— Heille soittamisesta ei ole mitään hyötyä, poliisipäällikkö vastasi
ojentautuen ottamaan puhelimen käteensä. — Callendar ratkaisee tietysti
sen asian. Ette varmaankaan ymmärtänyt, että neiti Quested on vakavasti
sairaana?

— Callendar kieltää tietysti, sillä sitä vartenhan hän on olemassakin,
Fielding sanoi toivottomasti.

Odotettu vastaus saapui. Majuri ei halunnut kuulla puhuttavankaan
siitä, että hänen potilaitaan häirittäisiin.

— Tahtoisin vain kysyä neidiltä, onko hän aivan varma, vuorenvarma,
siitä, että juuri Aziz seurasi häntä luolaan.

— Ehkä rouvani voisi tiedustella sitä häneltä yhtä hyvin.

— Tahdon tiedustella sitä häneltä itse. Haluan, että joku, joka luottaa
Aziziin, kysyy sitä häneltä.

— Mitä eroa siinä olisi?

— Neiti Quested on nyt sellaisten ihmisten luona, jotka epäilevät
indialaisia.

— Hänhän kertoo vain oman tarinansa, vai mitä?

— Tiedän sen, mutta hän kertoo sen teille.

Herra McBryde kohotti kulmakarvojaan ja mumisi: — Hieman liian
hiuksenhienoa. Mutta kuinka tahansa, Callendar ei halua kuulla
puhuttavankaan siitä, että hänen potilastaan häiritään. Hän väittää,
ettei vaara ole vielä hetikään ohi.

He vaikenivat. Konttorista tuotiin vielä yksi nimikortti, Hamidullahin.
Vastustajat alkoivat koota joukkojaan.

— Minun täytyy lähettää tämä pöytäkirja nyt, Fielding.

— Toivon, ettette lähettäisi sitä.

— En voi muutakaan tehdä.

— Minusta koko tämä juttu on hyvin epätyydyttävä ja turmiollinen.
Lähestymme hirmuista onnettomuutta. Saan kai puhutella vankianne?

Poliisipäällikkö epäröi. — Hänen sukulaisensa näyttävät jo tulleen
tänne, hän sanoi.

— Niin, mutta sitten kuin hän on selviytynyt heistä.

— En halua lainkaan antaa teidän odottaa. Hyväinen aika! Teillä on
tietysti etuoikeus ennen kaikkia indialaisia. Tarkoitin vain, ettei se
mielestäni hyödytä mitään. Miksi tahdotte sekautua tähän juttuun?

— Pidän häntä syyttömänä.

— Syytön tai syyllinen, miksi puututte siihen? Mitä se hyödyttää?

— Hyödyttää ja hyödyttää! Fielding huudahti tuntien, ettei mistään
ollut apua. — Täytyyhän ihmisen saada hengittääkin joskus, ainakin
minun. En saa tavata neitiä enkä saa tavata häntäkään. Lupasin seurata
häntä tänne, mutta Turton sai minut käsiinsä, ennenkuin olin astunut
paria askeltakaan.

— Burra sahib toimii rehellisesti tavalliseen tapaansa,
poliisipäällikkö mumisi tunteellisesti. Ja koettaen olla näyttämättä
suojelevaiselta hän ojensi kätensä pöydän yli ja sanoi: — Pelkään,
että meidän kaikkien pitää nyt olla yksituumaisia, hyvä mies. Tiedän
kyllä olevani vuosiltani teitä nuorempi, mutta olen virkamiehenä
paljon vanhempi. Te ette voi tuntea tätä myrkytettyä maata niin hyvin
kuin minä, ja voitte luottaa minuun, kun sanon, että tilanne tulee
olemaan hyvin epämiellyttävä Chandraporessa muutamia viikkoja, hyvin
epämiellyttävä.

— Myönsinhän sen jo.

— Mutta sellaisina aikoina ei persoonallisia näkökohtia sovi ottaa
huomioon. Jokainen, joka ei pysy rivissä, on mennyttä miestä.

— En ymmärrä tarkoitustanne.

— Ette täysin. Rivistä poistunut ei ole ainoastaan itse mennyttä kalua,
vaan hän heikontaa ystäviensäkin asemaa. Jos te poistutte rivistä, jää
siihen aukko. Nuo shakaalit — hän viittasi asianajajien nimikortteihin
— odottavat juuri sellaista aukkoa.

— Saanko puhutella Azizia? kuului vastaus.

— Ette! Nyt, kun poliisipäällikkö tiesi Turtonin kannan, oli hänen
epäröintinsä hävinnyt. — Saatte puhutella häntä maistraatin luvalla;
minä en uskalla ottaa luvan antoa vastuulleni. Siitä voisi aiheutua
vaikeuksia.

Fielding vaikeni ajatellen, että jos hän olisi ollut kymmenen vuotta
nuorempi tahi oleskellut Indiassa kymmenen vuotta kauemmin, hän olisi
ehkä totellut McBryden kehoitusta. Mutta hän puri hampaansa yhteen ja
sanoi: — Keneltä minun pitää pyytää lupa?

— Pormestarilta.

— No, sehän sopii.

— Mutta Heaslop raukkaa ei pidä vaivata juuri nyt.

Silloin saapui lisää todistusaineistoa — pöytälaatikko Azizin
huvilasta. Muuan korpraali toi sen riemuiten huoneeseen.

— Naisten valokuvia! Niin, niin!

— Tämä on hänen vaimonsa, Fielding sanoi hitaasti.

— Kuinka tiedätte sen?

— Hän sanoi sen minulle.

McBryde hymyili epäilevästi ryhtyen penkomaan laatikkoa. Hänen
kasvojensa ilme muuttui urkkivaksi, melkeinpä eläimelliseksi. »Rouvapa
hyvinkin! Kyllä tunnen nuo rouvat!» hän ajatteli. Sitten hän sanoi
ääneen: — Niin, nyt teidän pitää poistua, rakas ystävä, ja Jumala
auttakoon meitä, Jumala auttakoon meitä kaikkia.

Ikäänkuin hänen rukouksensa olisi tullut kuulluksi, hiljaisuuden rikkoi
äkkiä erään temppelin kellon kumajaminen.




XIX


Sen jälkeen seurasi Hamidullah. Hän odotti poliisipäällikön
eteishuoneessa ja nousi kunnioittavasti seisoalleen nähdessään
Fieldingin. Englantilaisen kiihoittuneisiin sanoihin: »Kaikki on
erehdystä», hän vastasi: »Ah, onko saatu joitakin todistuksia?»

— Kyllä niitä saadaan, Fielding sanoi puristaen hänen kättänsä.

— Ehkä, herra Fielding, mutta kun indialainen joutuu vangituksi,
ei tiedetä milloinkaan, kuinka asia päättyy. Hän käyttäytyi hyvin
kunnioittavasti. — Te olette hyvin ystävällinen tervehtiessänne
minua näin julkisesti ja minä annan sille suuren arvon, mutta, herra
Fielding, oikeutta eivät voi mitkään muut kuin todistukset saada
vakuutetuksi. Sanoiko herra McBryde mitään nähdessään nimikorttini?
Luuletteko tuloni suututtaneen häntä? Ehkäpä minun ryhtymiseni asiaan
vahingoittaa ystävääni? Siinä tapauksessa minun on parasta pysyä
syrjässä.

— Hän ei ole vihoissaan, ja jos olisikin, vaikuttaisiko se sitten
mitään?

— Ah, kuinka te puhuttekaan, mutta meidän täytyy elää tässä maassa.

Chandraporen etevin lainoppinut, joka käyttäytyi arvokkaasti ja
oli suorittanut tutkintonsa Cambridgessä, oli aivan pyörällä
päästään. Hänkin piti Azizista ja tiesi häntä väärin syytettävän,
mutta uskollisuus ei ollut hänen mielestään ehdoton ja ensimmäinen
velvollisuus, ja hän lörpötteli politiikasta ja todistuksista tavalla,
joka teki englantilaisen alakuloiseksi. Fieldingilläkin oli huolia
— hän ei pitänyt kiikarista eikä ristiriitaisesta opasta koskevasta
selityksestä — mutta hän karkoitti ne mielestään, antamatta niiden
vaikuttaa sydämeensä. Aziz oli viaton, ja sille otaksumalle piti koko
puolustuksen perustua. Ne, jotka sanoivat häntä syylliseksi, olivat
väärässä, ja heidän lepyttämisensä oli toivotonta. Samalla hetkellä,
jolloin hän liitti kohtalonsa indialaisten kohtaloon, hänelle selveni,
millainen kuilu erotti hänet heistä. Aina he pettävät luottamuksen
jollakin tavoin. »Aziz oli koettanut paeta poliisia, eikä Muhammed
Latif ollut estänyt näpistelyä. Ja nyt Hamidullah. Sen sijaan, että
hän olisi ollut vireä ja innokas ajamaan ystävänsä asiaa, hän tuhlasi
vain aikaa. Ovatko indialaiset roistoja? Eivät, mutta heidän on vaikea
päästä alkuun ja he pelästyvät helposti. Pelkoa on kaikkialla, ja sille
pohjalle perustuu brittiläinen Raj; sama kunnioitus ja sama alamaisuus,
joista Fieldingkin nautti, olivat vaistomaisia sovintouhreja. Hän
pyysi Hamidullahia rohkaisemaan mielensä, koska kaikki tulisi
menemään vielä hyvin, ja Hamidullah rohkaisikin mielensä ja muuttui
taistelunhaluiseksi ja järkeväksi. McBryden lausunto: »Jos poistutte
rivistä, jää siihen aukko», osoittautui nyt todeksi.

— Ensiksikin on kysymys takuusta...

Hakemus on jätettävä samana iltana. Fielding halusi antaa vakuuden,
mutta Hamidullah oli sitä mieltä, että heidän piti neuvotella ensin
Nawab Bahadurin kanssa.

— Miksi haluatte sekoittaa hänet juttuun?

Lainoppinut tahtoi sekoittaa siihen kaikki ihmiset. Sitten hän
ehdotti, että puolustusasianajajaksi valittaisiin joku hindu, koska
puolustus siten tulisi tehokkaammaksi. Hän mainitsi pari kolme nimeä
— toisilta paikkakunnilta kotoisin olevia lakimiehiä, jotka eivät
olleet sekautuneet paikallisiin oloihin — ja sanoi valitsevansa
mieluimmin Amritraon, erään kalkuttalaisen asianajajan, jolla oli
kuuluisa ammatti- ja yksityismaine, mutta joka oli tunnettu kiihkeäksi
englantilaisten vihaajaksi.

Fielding epäröi, koska se hänen mielestään oli menemistä toiseen
äärimmäisyyteen. Aziz oli pelastettava, mutta karttaen mahdollisuuden
mukaan rotuvihan kiihdyttämistä. Amritraoa inhosivat kaikki kerhossa.
Hänen kutsumistaan pidettäisiin poliittisena haasteena.

— Ei, meidän täytyy iskeä koko voimallamme. Kun äsken näin likaisen
poliisin kantavan ystäväni yksityispapereita, ajattelin: »Amritrao on
mies, joka voi selvittää tämän».

Seurasi synkkä vaitiolo. Temppelin kello jatkoi kumajamistaan. Tämä
äärettömän pitkä ja hirmuinen päivä ei ollut vielä täysin lopussa.
Valtionkoneiston hampaat jatkoivat työtään; lähetettiin ratsastava
sananviejä viemään maistraattiin poliisipäällikön virallista selostusta
vangitsemisesta. — Älkää tehkö sitä enää mutkallisemmaksi, vaan antakaa
tutkimuksen käydä kulkuaan, pyysi Fielding nähdessään miehen katoavan
tomupilveen. — Meidän täytyy voittaa, toisin ei voi käydä. Neiti ei voi
mitenkään pysyä syytöksessään.

Tämä lohdutti Hamidullahia, joka huomautti vakavasti: — Jos juttu saa
suotuisan käänteen, joutuvat englantilaiset melko ikävään asemaan.

— Hyvästi nyt, hyvä Hamidullah. Nyt meidän pitää luopua arvonimien
käyttämisestä. Sanokaa Azizille sydämelliset terveiseni, kun tapaatte
hänet, ja pyytäkää häntä pysymään rauhallisena. Nyt palaan takaisin
kouluun. Jos teillä on minulle jotakin asiaa, niin soittakaa, mutta
ellei se ole mitään erittäin tärkeää, niin älkää soittako, sillä
minulla on hyvin paljon työtä.

— Hyvästi, hyvä Fielding. Aiotte siis todellakin liittyä meihin omianne
vastaan?

— Ehdottomasti.

Hän oli pahoillaan, että hänen oli ollut pakko ilmaista kantansa.
Hän olisi halunnut selviytyä Indiasta saamatta nimilippua selkäänsä.
Tämän jälkeen alettaisiin häntä nimittää »englantilaisviholliseksi»
ja »epäiltäväksi» — kuluneita sananparsia, jotka ärsyttivät häntä ja
vähensivät sitä hyötyä, jota hän olisi voinut tehdä. Hän aavisti,
että tästä tulisi sekä traagillinen että vaarallinenkin selkkaus; hän
oli jo näkevinään useita pieniä työläitä solmuja, ja joka kerta, kun
hänen katseensa sattui kohdistumaan niihin, näyttivät ne muuttuneen
suuremmiksi. Vapauteen syntyneenä hän ei pelännyt kaaosta, mutta ei
voinut sivuuttaa tosiseikkojakaan.

Päivän tämän osan lopetti kummallinen ja epämääräinen keskustelu
professori Godbolen kanssa. Tuo ainainen juttu kyykäärmeestä
oli jälleen esillä. Muutamia viikkoja sitten oli eräs opettaja,
vastenmielinen parsilainen, löytänyt luokkahuoneesta kiemurtelevan
kyykäärmeen. Se oli mahdollisesti voinut tulla sinne itse,
mahdollisesti ei, ja opettajakunta vaivasi sillä yhä vieläkin
päällikköään tuhlaten hänen aikaansa teorioillaan. Käärme oli niin
vaarallinen eläin, ettei Fielding voinut ilman muuta sivuuttaa
juttua, ja he tiesivät sen. Senvuoksi oli hänen pakko, vaikka hänellä
olikin toisenlaisia huolia miettiessään, voisiko hän lähettää neiti
Questedille armahdusanomuksen Azizin puolesta, kuunnella sekavaa
selostusta, jossa ei ollut alkua eikä loppua ja joka oli kokonaan
vailla perusteita. Lopuksi professori Godbole sanoi: — Saanko nyt
sanoa hyvästi? mikä aina tarkoitti sitä, ettei hän ollut vielä puhunut
suutansa puhtaaksi. — Kun nyt sanon hyvästi, saan samalla lausua suuren
iloni sen johdosta, että sittenkin pääsitte Marabariin. Täsmällisyyden
puutteestani ei siis aiheutunut teille kovin suurta harmia, sillä
pääsitte sinne kuulemma hyvin miellyttävällä tavalla neiti Derekin
autossa. Toivon huviretken onnistuneen hyvin.

— Puheestanne päättäen ette ole vielä kuullut uutista.

— Kyllä olen kuullut.

— Tokkohan. Azizille on tapahtunut jotakin hirveätä.

— Aivan niin. Koulussa ei juuri muusta puhutakaan.

— Mutta huviretkeä, jonka kestäessä jotakin sellaista tapahtuu, tuskin
voi sanoa onnistuneeksi, sanoi Fielding kohottaen hämmästyneenä
katseensa.

— En tiedä sitä, koska en ollut siellä.

Fielding tuijotti häneen jälleen — hyvin tarpeeton teko, koska mikään
silmä ei olisi voinut huomata, mitä bramaanin sielussa liikkui, ja
kuitenkin hänellä oli sielu ja sydänkin, ja kaikki hänen ystävänsä
luottivat häneen, tietämättä miksi.

— Olen hirveästi pahoillani, Fielding sanoi.

— Huomasin sen heti tullessani huoneeseenne. En halua viivyttää teitä,
mutta pyytäisin apuanne erään yksityisen pulman selvittämiseen. Kuten
ehkä tiedätte, aion piakkoin lopettaa työni täällä.

— Olen ikäväkseni kuullut sen.

— Aion palata syntymäseudulleni Keski-Indiaan ja jatkaa opetustyötäni
siellä. Tahtoisin perustaa sinne terveiden englantilaisten
periaatteiden mukaisen lukion, juuri tämän maakuntaopiston kaltaisen.

— Entä sitten? Fielding kysyi huokaisten ja koettaen näyttää
kiinnostuneelta.

— Nykyään on olemassa vain yksi kotimainen koulu Maussa.
Velvollisuuteni on koettaa saada aikaan parannusta kouluoloihin.
Aion neuvoa hänen korkeuttaan antamaan luvan ainakin yhden lukion
perustamiseen pääkaupunkiin ja mahdollisesti yhden jokaiseen maakuntaan.

Fielding nojasi päätään käsiinsä. Indialaiset olivat todellakin joskus
aivan sietämättömiä.

— Pyytäisin teitä nyt auttamaan minua koulun nimen keksimisessä.

— Nimen keksimisessä? Fielding huudahti tuntien itsensä äkkiä
ruumiillisesti sairaaksi, kuten päivällä odotussalissa.

— Niin juuri. Tahtoisin antaa sille sopivan nimen, joka tekisi sen
yleisesti tunnetuksi.

— Minulla ei tosiaankaan ole minkäänlaisia koulujen nimiä päässäni enkä
voi nyt ajatella muuta kuin Aziz raukkaa. Ettekö nyt ymmärrä, että hän
istuu parhaillaan vankilassa?

— Kyllä, mutta en haluakaan vastausta kysymykseeni heti. Pyydän vain,
että ajattaisitte asiaa sopivassa tilaisuudessa ja ehdottaisitte sitten
pari kolme vaihtoehtoista nimeä. Olin ajatellut nimittää koulun »Herra
Fieldingin lukioksi» tahi ellei se sovi, »Keisari Yrjö Viidennen
lukioksi».

— Godbole!

Vanha mies risti kätensä näyttäen viekkaalta ja mielistelevältä.

— Onko Aziz syyllinen vai syytön?

— Sen ratkaisee oikeus. Tuomio tulee varmasti olemaan todistusten
mukainen.

— Niin, mutta mikä on persoonallinen mielipiteenne? Tässä on mies,
joka on ystävämme ja jota pidämme suuressa arvossakin, koska hän elää
rauhallista elämää ja tekee työnsä hyvin. No, mitä johtopäätöksiä
siitä voi tehdä? Voiko hän vai ei tehdä sellaista tekoa, josta häntä
syytetään?

— Ah, sehän on vallan toinen kysymys kuin ensimmäinen, ja siihen
on vaikeampi vastata, tarkoitan uskontomme kannalta. Tohtori Aziz
on erinomainen nuori mies ja minä kunnioitan häntä suuresti, mutta
kuvittelen teidän kysyneen minulta, voiko ihminen tehdä hyviä töitä
tai pahoja töitä, mikä seikka on hyvin vaikea ratkaista. Hän puhui
välinpitämättömästi ja katkonaisesti.

— Kysyn: tekikö hän sen vai ei? Onko se tarpeeksi selvää? Tiedän, ettei
hän tehnyt sitä, ja se on minun lähtökohtani. Aion hankkia täydellisen
selvyyden muutamien päivien kuluessa. Viimeinen mielipiteeni on,
että syyllinen on opas, joka seurasi neitiä luolaan. Mistään
vihamielisyydestä neiti Questedin puolelta ei voi olla puhetta, vaikka
Hamidullah uskookin niin. Hänelle on varmasti tapahtunut jotakin
hirveää. Mutta te puhutte ikäänkuin hyvä ja paha olisivat yksi ja sama
asia.

— Ei, suokaa minulle anteeksi, mutta ei vallan niinkään uskontomme
mukaan. Mitään ei voi tapahtua erillisesti. Koko maailma tekee
hyväntyön, silloin kun sellainen tehdään, ja kun alhainen teko tehdään,
tekee koko maailma senkin. Sallikaa minun ottaa tämä tapaus esimerkiksi
selittääkseni teille tarkoitukseni.

Minulle on ilmoitettu, että Marabar-vuoristossa on tehty alhainen teko,
jonka seurauksista eräs korkeasti kunnioitettu englantilainen nainen
on vakavasti sairastunut. Vastaukseni kuuluu: — Teon suoritti tohtori
Aziz. Hän vaikeni imaisten laihat poskensa kuopalle. — Sen suoritti
opas. Hän vaikeni jälleen. — Sen suorittaja olitte te. Hänen ilmeensä
muuttui samalla kertaa sekä rohkeaksi että araksi. — Sen tein minä.
Hän katseli hämillään hihaansa. — Sen tekivät minun oppilaani. Sen on
yhtä hyvin voinut tehdä tuo nuori nainen itsekin. Kun jotakin alhaista
tapahtuu, on sen takana koko maailmankaikkeus. Asia on sama, kun
jotakin hyvää tapahtuu.

— Ja samoin on varmaan silloinkin, kun jollekulle aiheutetaan
kärsimyksiä ja niin edespäin, eikä kaikki ole mitään eikä mikään ole
mitään, mumisi Fielding ärtyisästi, koska hän tarvitsi lujaa maata
jalkojensa alle.

— Suokaa anteeksi, mutta nyt muutatte jälleen keskustelumme
lähtökohtaa. Mehän väittelimme hyvästä ja pahasta. Kärsiminen on
jotakin, joka koskee vain yksilöä. Jos nuori nainen saa auringonpiston,
ei se merkitse mitään maailmankaikkeudelle. Ei niin mitään. Se on
erillinen ilmiö ja koskee vain häntä itseään. Jos hän vain uskoisi,
ettei hänen päätään pakota, ei hän olisi sairas ja koko juttu loppuisi
siihen. Mutta pahan ja hyvän laita on vallan toisin. Ne eivät ole sitä,
mitä te luulette niiden olevan, vaan ne ovat sitä, mitä ne ovat, ja
jokainen meistä on ollut osaltaan vaikuttamassa kumpaankin.

— Te saarnaatte siis, että paha ja hyvä ovat yksi ja sama asia.

— En, pyydän jälleen anteeksi. Hyvä ja paha ovat eri käsitteitä, kuten
niiden nimetkin. Mutta minun vähäpätöisen käsitykseni mukaan ne ovat
Jumalan ominaisuuksia. Hän on läsnä toisessa, mutta poissa toisesta, ja
läsnäolon ja poissaolon erotus on suuri, suurempi kuin heikot aivoni
voivat käsittää. Mutta poissaoloon sisältyy läsnäolokin, poissaolo on
eiolemista ja senvuoksi meitä kehoitetaankin toistamaan: — Tule, tule,
tule. — Ja samassa hengenvedossa kuin haihduttaakseen sen kauneuden
jokaisen jäljen, jota hänen sanoissaan mahdollisesti oli ollut,
hän lisäsi: — Mutta oliko teillä lainkaan aikaa katsella Marabarin
kiinnostavia muinaisjäännöksiä?

Fielding istui vaiti, koettaen ajatella ja lepuuttaa aivojaan.

— Ettekö edes nähnyt tavallisella leiripaikalla sijaitsevaa kaivoakaan?

— Kyllä, kyllä, vastasi toinen hajamielisesti ajatellen kymmeniä eri
asioita.

— Sepä hyvä, sillä se on Tikarin kaivo. Ja hän kertoi legendan, joka
olisi ollut hyväksyttävä, jos hän olisi kertonut sen teekutsuissa pari
viikkoa sitten. Siinä kerrottiin eräästä hindulaisesta rajahista,
joka oli murhannut oman sisarenpoikansa, ja tikarista, jolla teko oli
suoritettu ja joka oli tarttunut hänen käteensä, kunnes hän monien
vuosien kuluttua oli saapunut Marabar-vuoristoon. Siellä hän oli tullut
janoiseksi ja tahtonut juoda, mutta oli huomannut samassa janoisen
lehmän ja käskenyt miestensä juottaa sen ensin. Kun se oli tehty, oli
tikari pudonnut hänen kädestään, ja tämän tapahtuman muistoksi hän oli
sitten rakennuttanut kaivon. Professori Godbolen kertomuksissa esiintyi
usein lehmä. Fielding kuunteli tätä kertomusta synkkänä ja äänettömänä.

Illalla hän sai lupakirjan ja kävi puhuttelemassa Azizia, joka oli
aivan sekapäinen onnettomuutensa johdosta. ‒ Te hylkäsitte minut, oli
hänen ainoa yhtenäinen lauseensa Fielding lähti tiehensä kirjoittamaan
kirjettä neiti Questedille. Mutta vaikka neiti saisikin sen, se ei
vaikuttaisi mitään asiaan, ja luultavasti McBrydet eivät antaisikaan
hänelle koko kirjettä. Neiti Quested oli kova pähkinä purtavaksi. Hän
oli niin järkevä ja viisas tyttö ja niin kokonaan vailla ilkeyttä, että
hän oli varmasti viimeinen ihminen Chandraporessa, joka olisi tahtonut
laittomasti syyttää jotakin indialaista.




XX


Vaikka neiti Quested ei ollut erikoisemmin englantilaisten suosiossa,
sai hänen onnettomuutensa nyt esille heidän luonteensa kaikkein
parhaimmat puolet. Kaikki joutuivat pariksi tunniksi kiihtymyksen
valtaan, jonka naiset tunsivat vielä voimakkaammin kuin miehet, mutta
eivät niin pitkää aikaa. »Mitä voimme tehdä sisaremme puolesta?» oli
rouva Callendarin ja rouva Lesleyn ainoa ajatus, kun he tukahduttavassa
kuumuudessa ajoivat vierailulle. Rouva Turton oli ainoa vieraista,
jonka sallittiin mennä sairaan huoneeseen. Hän poistui sieltä
epäitsekkään surun aateloimana.

— Minusta tuntuu kuin hän olisi oma rakastettu tyttäreni, hän
sanoi, ja kun hän sitten muisti nimittäneensä häntä »intoilijaksi»
ja suuttuneensa siitä, että Adela oli mennyt kihloihin nuoren
Heaslopin kanssa, hän alkoi itkeä. Kukaan ei ollut milloinkaan
nähnyt piiripäällikön rouvan itkevän. Valmis vuodattamaan kyyneliä
— niin kylläkin, mutta aina säästäen ne johonkin erikoiseen
tilaisuuteen; ja nyt oli sellainen ilmestynyt. Ah, miksi eivät he
kaikki olleet ystävällisempiä vieraalle, kärsivällisempiä häntä
kohtaan, miksi he eivät olleet vieraanvaraisuuden ohella lahjoittaneet
hänelle myötätuntoaankin? Sydämen hellimmät kielet, joita niin
harvoin näpätään, värähtelivät nyt hetkisen omantunnonvaivojen
kosketuksesta. Jos kaikki toivo oli mennyttä, mikä voitiin ymmärtää
majuri Callendarin lausunnosta, oli se mennyttä, eikä sille voitu
mitään, mutta heitä painosti määrittelemätön vastuunalaisuuden
tunne tuon hänelle tapahtuneen hirmuisuuden vuoksi. Vaikka hän ei
ollutkaan kuulunut heikäläisiin, olisi heidän pitänyt ottaa hänet
hoiviinsa. Nyt, kun heidän kutsunsa ei enää voinut saavuttaa häntä,
eivät he voisi milloinkaan tehdä sitä. — Miksi ei ihminen ajattele
enemmän lähimmäistään? huokasi huvinhaluinen neiti Derek. Tällaiset
omantunnonvaivat kestivät puhtaimmassa muodossaan enintään muutamia
tunteja. Ennen auringonlaskua olivat toiset arvelut tahranneet ne,
ja syyllisyyden tunne, joka niin kummallisesti liittyy meidän ja
kärsimyksen ensi kohtaukseen, alkoi haihtua.

Ajettiin kerhoon harkitun tyyninä — herrasväkeä tasaista hölkkää
vihreiden pensasaitojen välitse — sillä alkuasukkaille ei saanut
näyttää, että oltiin järkkyyntyneitä. Nautittiin juomia kuten
tavallisesti, mutta kaikki maistui nyt toisenlaiselta, ja katseltiin
kaktuksien muodostamia paalutuksia, joiden huiput siirtyivät taivaan
purppuraista rantaa vastaan; tunnettiin, että oltiin tuhansien
penikulmien päässä sellaisesta maisemasta, josta olisi voitu nauttia.
Kerhossa oli tavallista enemmän väkeä, ja monet vanhemmat olivat
tuoneet mukanaan lapsensa aikuisten huoneeseen. Eräs nuori äiti —
tyhmä, mutta tavattoman kaunis nainen — istui matalalla sohvalla
tupakkahuoneessa lapsi sylissään. Hänen miehensä oli matkoilla
eikä hän uskaltanut palata huvilaansa pelosta, että »neekerit»
voisivat ehkä hyökätä sinne. Koska hän oli naimisissa vähäpätöisen
rautatievirkamiehen kanssa, nolattiin hänet tavallisesti, mutta
tänä iltana tämä uhkeavartaloinen vaaleatukkainen nainen oli ehkä
vaikuttavammin kuin Adela raukka kaiken sen vertauskuva, minkä puolesta
kannatti taistella ja kuolla. »Älkää olko levoton, rouva Blakiston,
nuo ovat vain Mohurramrumpuja», saattoivat herrat sanoa hänelle. —
Siinä tapauksessa ne ovat aloittaneet! rouva vaikeroi painaen lapsensa
rintaansa vasten ja toivoen, ettei se valuttaisi kuolaa leualleen
tällaisena hetkenä. — Eikö mitä, eivätkä ne missään tapauksessa tule
tänne kerhoon. Eivätkä ne tule Burra Sahibin huvilaankaan, hyvä ystävä,
vastasi rouva Turton, joka suojelevana kuin Pallas Atene seisoi
hänen vieressään luvaten itselleen, ettei hän enää tulevaisuudessa
käyttäytyisi niin ylpeästi.

Piiripäällikkö taputti käsiään vaatien hiljaisuutta. Hän oli nyt paljon
tyynempi kuin vastaanottaessaan Fieldingin. Hän oli oikeastaan aina
tyynempi puhuessaan kokonaiselle seurueelle kuin sen yksityiselle
jäsenelle.

— Ensiksikin tahdon sanoa muutamia sanoja naisille, hän aloitti.
— Ei ole vähintäkään aihetta levottomuuteen. Olkaa ennen kaikkea
tyyniä. Pysykää huoneissanne niin paljon kuin mahdollista, älkää menkö
kaupungille älkääkä keskustelko palvelijoiden kuullen. Siinä kaikki.

— Harry, onko kaupungista kuulunut mitään uutta? kysyi hänen vaimonsa,
joka seisoi vähän matkan päässä hänestä ja oli myös ottanut käytäntöön
pitää-yllä-järjestystä-äänensä. Toiset vaikenivat tämän ylentävän
keskustelun aikana.

— Siellä on kaikki täysin rauhallista.

— Minäkin otaksuin niin. Nuo rummut ovat tietysti vain Mohurramia.

— Sen valmistelua vain. Kulkue lähtee liikkeelle vasta ensi viikolla.

— Aivan niin. Vasta maanantaina.

— Herra McBryde on pukeutunut fakiiriksi ja mennyt sinne, sanoi rouva
Callendar.

— Tuo on juuri sellaista, mitä ei saa sanoa, huomautti piiripäällikkö
viitaten häneen. — Pyydän teitä olemaan varovaisempi, rouva Callendar,
tällaisina aikoina.

— Minäkö? Kyllä... minä... Hän ei loukkautunut, tuntien olevansa
turvallinen nähdessään piiripäällikön vakavuuden.

— Onko vielä muita kysymyksiä? Välttämättömiä kysymyksiä.

— Onko... missä _hän_ on? sopersi rouva Lesley.

— Vankilassa. Takuuta ei hyväksytty.

Fielding puhui senjälkeen. Hän tahtoi tietää, oliko neiti Questedin
tilasta laadittu minkäänlaista virallista ilmoitusta, vai olivatko
kaikki nämä vakavat huhut pelkkiä juoruja. Hänen kysymyksensä vaikutti
vastenmielisesti, osittain senvuoksi, että hän oli maininnut neidin
nimen. Hänestä ja Azizista puheltiin tavallisesti vain kautta rantain.

— Toivon Callendarin piakkoin voivan antaa meille tietoja.

— En voi ymmärtää, miten tämä kysymys voidaan lukea välttämättömiin
kysymyksiin, sanoi rouva Turton.

— Pyytäisin kaikkia naisia nyt hyväntahtoisesti poistumaan
tupakkahuoneesta? huusi Turton taputtaen jälleen käsiään. — Ja
muistakaa sanani. Teidän pitää auttaa meitä näiden pahojen aikojen
läpi, ja te voitte tehdä sen siten, että käyttäydytte kuten
normaaliaikoinakin. Muuta en pyydä. Voinko luottaa teihin?

— Ehdottomasti, Burra Sahib, sanoivat kuorossa jännittyneet,
levottomat naiset. He poistuivat huolestuneina, mutta ylpeinä, vieden
rouva Blakistonin keskellään kuin pyhän liekin. Piiripäällikön
yksinkertaiset sanat olivat muistuttaneet heitä siitä, että hekin
muodostivat valtakunnan etuvartion. Heidän Adelaa kohtaan osoittamansa
myötätuntoisen rakkauden rinnalle tuli muuan toinen tunne, joka
ajan oloon tukahduttaisi edellisen. Sen ensimmäiset merkit olivat
vähäpätöiset ja arkipäiväiset. Rouva Turton teki äänekkäitä leikillisiä
huomautuksia pelatessaan bridgeä ja rouva Lesley alkoi nyplätä
kaulahuivia.

Naisten poistuttua tupakkahuoneesta piiripäällikkö istuutui
pöydänkulmalle voidakseen johtaa puhetta muodollisuuksitta.
Ristiriitaiset ajatukset taistelivat ylivallasta hänen sisimmässään.
Hän tahtoi kostaa neiti Questedin puolesta ja rangaista Fieldingiä,
mutta käyttäytyä silti täysin puolueettomasti. Hän tahtoi antaa
raippoja jokaiselle näkemälleen alkuasukkaalle, mutta pidättyä
tekemästä mitään sellaista, joka aiheuttaisi kapinan ja tekisi
sotaväen väliintulon välttämättömäksi Häntä oikein peloitti kutsua
avukseen joukkoja; sotilaat saavat aikaan järjestyksen yhdessä
asiassa, mutta sotkevat tusinan muita sekä nöyryyttävät mielellään
siviiliviranomaisia. Muuan upseerikin oli läsnä kokouksessa sinä iltana
eräs luutnantti, joka oli eksynyt sinne jostakin gurkharykmentistä.
Hän oli hieman juovuksissa ja piti itseään kohtalon lähettämänä.
Piiripäällikkö huokaisi. Tässä ei näyttänyt olevan mitään muuta
tehtävissä kuin turvautua neuvotteluihin ja myönnytyksiin entiseen
tapaan. Hän toivoi takaisin noita hyviä vanhoja aikoja, jolloin
englantilainen voi ottaa kunniansa omiin käsiinsä tarvitsematta pelätä
jälkiseurauksia. Nuori Heaslop raukka oli astunut askeleen siihen
suuntaan kieltäytymällä hyväksymästä takuuta, mutta piiripäällikön
mielestä nuori Heaslop raukka ei ollut menetellyt siinä oikein
viisaasti. Siitä ei olisi seurauksena ainoastaan se, että Nawab Bahadur
ja muut suuttuivat, vaan sekin, että Indian hallitus puuttuisi asiaan
ja loppujen lopuksi Englannin parlamenttikin. Hänen täytyi koko ajan
pitää mielessään, ettei Aziz ollut vielä syyllinen lain kannalta, ja
tämä ponnistus väsytti häntä.

Toiset, joiden edesvastuu ei ollut niin suuri, saattoivat käyttäytyä
luonnollisesti. He olivat alkaneet keskustella »naisista ja lapsista»
— ilmaisumuoto, joka muutamia kertoja toistettuna voi viekoitella
miehisen sukupuolen menettämään malttinsa. Jokainen tunsi, että
kaikki se, mitä hän rakasti enimmän maailmassa, oli vaarassa ja huusi
kostoa, ja neiti Questedin kylmät, melkein tuntemattomat piirteet
katosivat niiden kasvojen tieltä, jotka olivat kullekin suloisimmat ja
lämpimimmät hänen yksityisessä elämässään. »Tässä ovat naiset ja lapset
kysymyksessä», toistelivat he. Piiripäällikkö tiesi, että hänen pitäisi
estää heitä kiihtymästä, mutta ei hennonnut tehdä sitä. »Meidän pitäisi
pakottaa heidät antamaan panttivankeja», ja niin edespäin. Useimmat
näistä naisista ja lapsista matkustaisivat parin päivän kuluttua
vuoristoon, mutta nyt ehdotettiin, että heidät lähetettäisiin sinne
heti ylimääräisellä junalla.

— Hyvä ehdotus, huudahti luutnantti. — Meidän täytyy saada
tänne sotaväkeä ennemmin tahi myöhemmin. (Ylimääräiset junat
ja joukko-osastot kuuluivat hänen mielestään yhteen.) Tätä ei
olisi milloinkaan tapahtunut, jos Barbas-vuoret olisivat olleet
sotilasvalvonnan alaisia. Ei olisi tarvittu muuta kuin asettaa muutamia
sotamiehiä luolan suulle.

— Rouva Blakiston toivoo, että meillä olisi edes muutamia
englantilaisia sotilaita täällä, huomautti joku.

— Englantilaisista ei ole mihinkään! luutnantti huudahti horjahtaen
hieman uskollisuudestaan. — Tämä maa tarvitsee alkuasukasjoukkoja.
Tuokaa tänne parhaita alkuasukastyyppejä, gurkhia, raiputeja, sikhejä,
marathalaisia, bhilejä, afrideja, pathaaneja ja vaikkapa basaarien
roskaväkeäkin, kunhan heille vain toimitetaan oikeat johtajat. Minä
voisin saada heidät vaikka mihin.

Piiripäällikkö nyökäytti hänelle ystävällisesti sanoen omilleen: —
Älkää ottako aseita mukaanne lähtiessänne kaupungille. Haluan, että
kaikki menee tavallista menoaan, kunnes ilmaantuu aihetta vakavampiin
toimenpiteisiin. Lähettäkää naiset vuoristoon, mutta tehkää se
tyynesti, älkääkä taivaan nimessä puhuko mitään ylimääräisistä
junista, ajattelittepa tahi tunsittepa mitä tahansa. Minullakin voi
olla tunteita. Muuan indialainen on tehnyt — häntä syytetään eräästä
rikoksesta. Hän näpsäytti lujasti sormellaan otsaansa ja kaikki
ymmärsivät hänen tuntevan yhtä syvästi kuin hekin, rakastivat häntä ja
päättivät olla lisäämättä hänen vaikeuksiaan. — Toimikaa toistaiseksi,
kunnes lisää tosiseikkoja tulee ilmi, ikäänkuin jokainen indialainen
olisi enkeli.

He mumisivat: — Hyvä, Burra Sahib... Enkeleitäkö? Aivan niin!

— Niinhän minäkin sanoin, luutnantti puuttui puheeseen. Alkuasukkaissa
ei ole mitään vikaa, jos heitä tarkastellaan kutakin erikseen. Lesley!
Lesley, muistatko sitä indialaista, jonka kanssa pelasin poloa
Maidanilla viime kuussa? Hänessä ei ollut mitään vikaa. Jokainen poloa
pelaava indialainen on kunnon mies. Vain sivistyneitä luokkia on
pidettävä lujalla.

Tupakkahuoneen ovi aukaistiin ja sisään tunkeutui naisäänien sorina.
Rouva Turton huusi: — Hän voi jo paremmin! ja seurakunnan molemmat
osastot huokaisivat ilosta ja huojennuksesta. Ylilääkäri, joka oli
tuonut tämän hyvän uutisen, tuli sisään. Hänen vastenmieliset,
taikinamaiset kasvonsa näyttivät ärtyisiltä. Hän tarkasteli seuruetta,
huomasi Fieldingin, joka istui kumarassa sohvalla hänen lähellään, ja
sanoi: — Hm!

Kaikki tahtoivat tietää yksityiskohtia.

— Kenenkään tilaa ei voida pitää vaarattomana tässä maassa, niin kauan
kuin hänessä on kuumetta, kuului hänen vastauksensa. Kuulosti aivan
siltä, kuin hän olisi ollut vihoissaan potilaansa parantumisesta, eikä
kukaan, joka tunsi vanhan majurin ja hänen tapansa, kummastellut sitä.

— Istuudu, Callendar, ja kerro kaikki.

— Se vie hieman aikaa.

— Kuinka vanha rouva voi?

— Kuumetta.

— Rouvani kertoi kuumeen laskeneen.

— Mahdollista. En takaa mitään. Minua ei pidä kiusata niin monilla
kysymyksillä, Lesley.

— Suo anteeksi.

— Heaslop saapuu tänne tuossa paikassa.

Kun he kuulivat Heaslopin nimen, kirkasti hieno, kaunis ilme jälleen
heidän kasvojaan. Neiti Quested oli vain uhri, mutta nuori Heaslop oli
marttyyri, hän oli saanut kärsiä kaiken pahan, jonka oli suunnannut
heitä kaikkia kohtaan se maa, jota he olivat koettaneet hyödyttää.
Ja heitä harmitti, etteivät he voineet tehdä hänelle minkäänlaista
vastapalvelusta; heistä tuntui niin nololta istua kaikessa levossa ja
rauhassa odottamassa oikeuden tuomiota.

— Toivon Jumalan nimessä, etten olisi antanut verrattomalle
apulaiselleni lomaa! Minun olisi mieluummin pitänyt repiä kieli
suustani. Tunnen olevani vastuussa tapahtumasta, ja se kiusaa minua.
Kielsin ensin, mutta mukauduin sitten. Niin tein, pojat, niin tein.

Fielding otti piipun suustaan näyttäen miettiväiseltä, Callendar, joka
luuli hänen pelkäävän, jatkoi: — Olin tullut siihen käsitykseen, että
joku englantilainen lähtisi mukaan retkelle, ja senvuoksi myönnyin.

— Teitä ei moiti kukaan, hyvä Callendar, sanoi piiripäällikkö katsoen
alas. — Me olemme kaikki syyllisiä sikäli, ettemme ymmärtäneet
retken vaarallisuutta emmekä estäneet sitä. Tiesin itsekin siitä; me
lainasimme automme aamulla naisille, että he pääsisivät asemalle. Sillä
tavalla olemme kaikki syyllisiä, mutta teitä kohtaan erikseen ei ole
ilmaantunut syytöksen varjoakaan.

— En ajattele niin. Toivoisin, että voisin. Vastuunalaisuus on jotakin
kamalaa enkä minä pidä sellaista ihmistä minkään arvoisena, joka
koettaa päästä siitä. Hänen silmänsä olivat kohdistuneet Fieldingiin.
Kaikki ne, jotka tiesivät Fieldingin luvanneen lähteä mukaan, mutta
myöhästyneen junasta, säälivät häntä; muutahan ei voi odottaakaan,
kun antautuu alkuasukasten seuraan; se loppuu aina jollakin tavoin
häpeällisesti. Piiripäällikkö, joka tiesi enemmän, vaikeni, sillä
virkamiehenä hän toivoi vieläkin, että Fielding astuisi riviin.
Keskustelu siirtyi jälleen naisiin ja lapsiin, ja sen varjolla
majuri Callendar otti luutnantin haltuunsa asettaen hänet syötiksi
opettajalle. Teeskennellen olevansa enemmän juovuksissa kuin olikaan
luutnantti alkoi ladella loukkaavia vihjauksia.

— Oletteko kuulleet mitään neiti Questedin palvelijasta? aloitti majuri
jälleen.

— En. Mitä hänestä puhutaan?

— Heaslop oli varoittanut eilen illalla neiti Questedin palvelijaa
päästämästä emäntäänsä näkyvistään. Mutta vanki sai vihiä siitä ja
houkutteli hänet jäämään kotiin. Lahjoi hänet yksinkertaisesti. Heaslop
on juuri saanut tietää koko jutun, nimet ja lahjuksen suuruuden. Muuan
noiden ihmisten huonomaineinen parittaja oli maksanut rahat. Hänen
nimensä on Muhammed Latif. Sen verran palvelijasta. Mutta kuinka oli
englantilaisen laita — tämän meidän ystävämme? Kuinka he pääsivät
hänestä? Oliko siinäkin raha kysymyksessä?

Fielding nousi seisoalleen muminan ja huutojen tukemana, sillä kukaan
ei vielä ollut epäillyt hänen rehellisyyttään.

— Ah, pyydän anteeksi, sanani käsitettiin väärin, majuri sanoi
ärtyisästi. — En tarkoittanut ollenkaan sitä, että he lahjoivat herra
Fieldinginkin.

— Mitä sitten tarkoititte? kysyi Fielding.

— He maksoivat tuolle toiselle indialaiselle, Godbolelle, jotta hän
myöhästyttäisi teidät. Hän luki rukouksiaan. Minä tunnen nuo rukoukset.

— Tämähän on naurettavaa! Fielding istuutui jälleen vapisten raivosta;
toinen indialainen toisensa jälkeen vedettiin lokaan.

Ammuttuaan ensimmäisen järeän ammuksensa majuri ryhtyi laukaisemaan
toista: — Heaslop on saanut selville erään asian äidiltäänkin.
Aziz oli palkannut kokonaisen indialaisjoukon tukahduttamaan hänet
erääseen luolaan. Se teki lopun hänestä tahi olisi ainakin tehnyt,
ellei hän olisi päässyt sieltä pois. Hienosti suunniteltua, vai mitä?
Oikein sievästi. Siten hän saattoi toteuttaa tyttöön kohdistuneet
suunnitelmansa. Hän, neiti ja muuan opas, jonka tuo samainen Muhammed
Latif oli hankkinut. Opas on kadoksissa. Sievää! Ylilääkärin ääni
muuttui käheäksi. — Nyt ei kellään ole aikaa istua kädet ristissä.
Tässä täytyy toimia. Kutsukaa joukot tänne ja puhdistakaa basaarit!

Majurin purkauksiin ei tavallisesti suhtauduttu vakavasti, mutta tällä
kertaa hän teki kaikki levottomiksi. Rikos oli nähtävästi pahempi,
kuin he olivat kuvitelleet. Fielding unhotti vihansa ajatellessaan
Godbole raukkaa; paha levisi kaikille suunnille, se näytti elävän omaa
elämäänsä, huolimatta indialaisten puheista ja teoista, ja hän ymmärsi
jo paremmin, miksi Aziz ja Hamidullah olisivat mieluimmin kuolleet.
Hänen vastustajansa huomasi hänen joutuneen pulaan ja arveli voivansa
hyökätä rohkeammin.

— Otaksun, ettei mitään siitä, mitä täällä puhutaan, leviä muualle, hän
sanoi iskien silmää Lesleylle.

— Kuinka niin? Lesley kysyi.

— Muuten vain. Kuulin kerrottavan, että eräs täällä nyt läsnäoleva
kerhonjäsen olisi käynyt tervehtimässä vankia iltapäivällä. Ei voi
juosta kilpaa jäniksen eikä metsästää koirien kanssa, ei ainakaan tässä
maassa.

— Onko täällä sitten joku, joka haluaa sitä?

Fielding oli varuillaan, ettei häntä petettäisi toista kertaa. Hänellä
oli kyllä jotakin sanottavaa, mutta hän halusi itse valita sopivan
hetken. Hyökkäys epäonnistui, koska piiripäällikkö ei kannattanut sitä.
Huomio kääntyi hänestä hetkiseksi muualle. Alkoi jälleen kuulua naisten
ääntensorinaa. Ronny oli avannut oven.

Nuori mies näytti rasittuneelta ja surulliselta, mutta tavallista
miellyttävämmältä. Hän kunnioitti aina päälliköltään, mutta nyt se tuli
suoraan hänen sydämestään. Hän näytti pyytävän heidän suojelustaan
kärsimänsä loukkauksen johdosta, ja kuin vaistomaisesta kunnioituksesta
kaikki nousivat seisoalleen. Mutta virallisuus myrkyttää Idässä
jokaisen inhimillisen teon. Samalla kuin he kunnioittivat häntä, he
tuomitsivat Azizin ja Indian. Fielding tunsi sen ja jäi istumaan.
Teko oli kömpelö ja naurettava ja ehkäpä tyhmäkin, mutta hän tunsi
olleensa välinpitämätön tarpeeksi kauan ja joutuvansa väärään uomaan,
ellei hän asettuisi vastarintaan. Ronny, joka ei ollut nähnyt häntä,
sanoi käheällä äänellä: — Ah, istuutukaa kaikki, tahdon vain kuulla
päätöksenne.

— Heaslop, olen juuri kehoittanut heitä välttämään kaikkia
mielenosoituksia, sanoi piiripäällikkö anteeksipyytävästi. — En
tiedä, tuntuuko teistä samalta kuin minusta, mutta niin käsitän minä
tilanteen. Sitten kuin tuomio on julistettu, on asia toisin.

— Te ymmärrätte sen varmasti parhaiten; minulla ei ole minkäänlaisia
kokemuksia, Burra Sahib.

— Kuinka äitinne jaksaa, rakas ystävä?

— Kiitoksia, paremmin. Kunpa vain kaikki istuutuisivat!

— Muuan on istunut koko ajan, huomautti nuori upseeri.

— Ja majuri on juuri tuonut meille ilahduttavia tietoja neiti
Questedistä, jatkoi Turton.

— Aivan niin; minä olenkin tyytyväinen, sanoi majuri Callendar.

— Olitte aikaisemmin levottomampi, majuri Callendar, vai mitä? Juuri
siksi en hyväksynyt takuuta?

Callendar nauroi ystävällisesti ja tuttavallisesti ja sanoi: — Heaslop,
Heaslop, kun joku tämän jälkeen tahtoo antaa takuun, soittakaa ensin
vanhalle tohtorille. Hänen hartiansa ovat leveät, ja näin meidän kesken
sanoen teidän ei pidä suhtautua vanhan tohtorin mielipiteeseen ylen
vakavasti. Hän on kyllä suuri hölmö, sen voi epäröimättä sanoa, mutta
hän tekee kaiken voitavansa, jotta miestä ei laskettaisi pois putkasta.
Hän keskeytti teeskennellyn kohteliaasti. — Ah, hänellähän on eräs
ystävä täällä!

— Luutnantti huusi: — Nouskaa seisoallenne, sika!

— Herra Fielding, mistä oikeastaan johtuu, ettette noussut
seisoallenne? sanoi piiripäällikkö sekautuen vihdoinkin riitaan.
Fielding oli odottanut hyökkäystä ja hänen täytyi vastata siihen.

— Saanko selittää asian, sir?

— Tietysti.

Tyynesti ja hilliten itsensä täydellisesti, vapaana nuoruuden ja
kansallisvihan huumauksesta, opettaja teki jotakin, mikä hänen
mielestään oli verraten yksinkertainen asia. Hän nousi seisoalleen ja
sanoi: — Luulen, että tohtori Aziz on viaton.

— Teillä on täysi oikeus ajatella niin, mutta, suokaa anteeksi,
riittääkö se syyksi, jonka perusteella voitte loukata herra Heaslopia?

— Saanko lopettaa selitykseni?

— Tietysti.

— Odotan oikeuden päätöstä. Jos tohtori Aziz on syyllinen, eroan
toimestani ja poistun Indiasta. Pyydän nyt eroa kerhon jäsenyydestä.

— Ette ole vielä vastannut kysymykseeni. Miksi ette noussut
seisoallenne Heaslopin tullessa huoneeseen?

— Kaikella kunnioituksella, sir, en ole tullut tänne vastaamaan
kysymyksiin, vaan antamaan henkilökohtaisen selityksen, ja sen olen nyt
antanut.

— Saanko kysyä, tekö olette ottanut käsiinne tämän piirikunnan
päällikkyyden?

Fielding lähti ovea kohti.

— Hetkinen vielä, herra Fielding. Älkää poistuko vielä. Ennenkuin
poistutte kerhosta, josta erotessanne teette mielestäni aivan oikein,
pitää teidän katua käytöstänne ja pyytää herra Heaslopilta anteeksi.

— Puhutteko nyt virkanne puolesta, sir?

Piiripäällikkö, joka ei milloinkaan muuta tehnytkään, raivostui
niin, että menetti kokonaan malttinsa. Hän huusi: — Poistukaa heti
tästä huoneesta! Kadun kovasti, että alennuin tulemaan teitä vastaan
asemalle. Te olette vajonnut liittolaistenne tasolle, olette raukka,
kurja raukka —

— Haluaisin poistua, mutta tämä herra on tielläni, Fielding sanoi
kevyesti. Luutnantti oli asettunut hänen tielleen.

— Sallikaa hänen poistua, pyysi Ronny melkein itkien.

Muu ei olisikaan voinut pelastaa tilannetta. Kaikkeen, mitä Heaslop
pyysi, täytyi heidän suostua. Oven luona syntyi pieni käsikähmä, ja
Fielding pyöräytettiin hieman tavallista nopeammin siihen huoneeseen,
jossa naiset pelasivat korttia. Mitähän, jos olisin kaatunut tahi
suuttunut, ajatteli hän. Hän oli tietysti vihoissaan. Hän ei ollut
milloinkaan ennen tapellut vertaistensa kanssa eikä häntä ikinä oltu
nimitetty raukaksi, ja sitäpaitsi Heaslop oli koonnut tulisia hiiliä
hänen päänsä päälle. Hän toivoi nyt, ettei hän olisi sekoittanut
Heaslopia riitaan, koska tarjona oli ollut tärkeämpiäkin riidanaiheita.

Mutta nyt se oli tehty, ja saadakseen raitista ilmaa ja tyyntyäkseen
hän meni hetkiseksi ylimmälle parvekkeelle, jossa hän ensi työkseen
kohdisti katseensa Marabar-vuoriin. Näin kaukaa ja tähän vuorokauden
aikaan ne näyttivät ihmeen kauniilta: ne olivat kuin Montsalvat,
Valhalla, tuomiokirkko, jossa pyhimykset ja sankarit asuivat ja joka
oli aivan kukkien peitossa. Mikä roisto siellä piilikään joutuakseen
lain käden paljastettavaksi? Kuka oli opas ja eikö häntä oltu vieläkään
löydetty? Mikä oli tuo kaiku, josta tyttö niin kauhistuneena kertoi?
Hän ei tiennyt sitä vielä, mutta piakkoin hän saisi tietää sen. Tieto
on voimaa ja se voittaa. Päivän viimeinen kajo himmeni himmenemistään
ja kun hän katsoi Marabar-vuoria, näyttivät ne ylväästi liukuvan
häntä kohden kuin kuningatar, ja niiden kauneus liittyi taivaan
kauneuteen. Juuri katoamisensa hetkellä ne olivat kaikkialla, yön
viileä siunaus laskeutui maahan, tähdet alkoivat tuikkia ja koko
äärettömyys oli kuin vuori. Ihmeellinen, suloinen hetki, mutta se
kiisi englantilaisen ohi poiskäännetyin kasvoin ja nopein siivin.
Hän ei tuntenut mitään itse; oli kuin joku olisi kertonut hänelle
sen olevan niin ja hänen oli pakko uskoa se. Ja hän tunsi itsensä
äkkiä epäröiväksi ja tyytymättömäksi ja arvaili, oliko hän oikeastaan
niin erittäin onnistunut inhimillinen tuote. Neljänkymmenen vuoden
kokemusten jälkeen hän oli oppinut järjestämään elämänsä ja nauttimaan
siitä vapaamielisten eurooppalaisten periaatteiden mukaisesti, saanut
selville rajoituksensa, lannistanut intohimonsa — ja tehnyt kaiken
tämän tulematta turhantarkaksi ja pintapuoliseksi. Tunnustusta
ansaitseva sankariteko, mutta tämän hetken haihtuessa hän tunsi, että
hänen olisi pitänyt koko ajan pyrkiä johonkin muuhun — hän ei tiennyt,
mihin, ei saisi milloinkaan tietää sitä, ei voisi ikinä tietää sitä, ja
juuri senvuoksi hän olikin niin surullinen.




XXI


Hän tukahdutti katumuksensa, joka ei juuri ollenkaan sopinut yhteen
sen kanssa, mitä hänen lähinnä piti tehdä ja lopetti päivän viimeisen
osan ratsastamalla uusien liittolaistensa luo. Hän iloitsi siitä,
että oli eronnut kerhosta, sillä siellä hän olisi vain kuullut
kaikenlaisia juoruja, joita hän olisi sitten kertonut kaupungilla, ja
hän oli iloinen, että se mahdollisuus oli nyt mennyttä. Hän tulisi
kyllä kaipaamaan biljaardisalia, verkkopalloa ja laverteluaan McBryden
kanssa, mutta siinä olikin kaikki, mistä hän kerhossa välitti.
Basaarien kohdalla hänen hevosensa säikähti tiikeriä — poikavekkulia,
joka oli naamioinut itsensä tiikeriksi maalamalla ruumiinsa ruskea-
ja keltajuovaiseksi ja kiinnittämällä naamion kasvoilleen. Mohurram
teki tuloaan. Kaupungilta kuului rumpujen pärinää, mutta se tuntui
hyvänluontoiselta. Häntä pyydettiin katsomaan erästä pientä taziaa —
haurasta ja rumaa rakennusta, joka pikemminkin oli vannehameen kuin
Kerbelassa kaatuneen profeetan pojanpojan haudan näköinen. Ilakoivat
lapset liimailivat kirjavia paperipalasia holveihin. Illan loppuosan
hän vietti Nawab Bahadurin, Hamidullahin, Mahomet Alin ja muiden liiton
jäsenten seurassa. Taistelu oli alkanut. Sähkösanoma oli lähetetty
tuolle kuuluisalle Amritraolle ja hän oli vastannut myöntävästi.
Aiottiin uudistaa pyyntö saada asettaa takuu. Sitä ei voitaisi nyt
hevin hylätä, koska neiti Quested oli jo sivuuttanut vaaran. Neuvottelu
oli vakava ja järkevä, mutta sitä häiritsivät muutamat itsepäiset
soittajat, joiden sallittiin meluta pihalla. Näillä oli kaikilla suuri
piikivillä täytetty saviruukku, jota kukin pudisteli ja heilutteli
edestakaisin valittavan laulun säestykseksi. Fielding, jota melu
häiritsi, ehdotti, että soittajat karkoitettaisiin pihalta, mutta Nawab
Bahadur kielsi sanoen, että soittajat, jotka olivat kävelleet monta
penikulmaa, voivat tuottaa heille onnea.

Myöhään illalla Fielding sai halun kertoa Godbolelle siitä
taktillisesta ja moraalisesta erehdyksestä, jonka hän oli tehnyt
käyttäytymällä epäkohteliaasti herra Heaslopia kohtaan, kuullakseen,
mitä hän sanoisi asiasta. Mutta vanhus oli jo mennyt nukkumaan ja
katosi parin kolmen päivän kuluttua esteettömästi uudelle työmaalleen
Hän osasi aina taitavasti kadota.




XXII


Adela lepäili monta päivää McBryden huvilassa. Hän oli saanut
auringonpiston ja sitäpaitsi täytyi lääkärin nyppiä hänen ihostaan
satoja kaktuksenpiikkejä. Tuon tuosta tarkastelivat rouva Bryde ja
neiti Derek hänen ihoaan suurennuslasilla ja löysivät aina uusia
siirtokuntia hienon hienoja piikkejä, jotka voivat katketa ja mennä
vereen, ellei niitä ajoissa löydetty ja poistettu. Hän lepäsi
passiivisena heidän hapuilevien sormiensa alla, mikä lisäsi hänen
luolassa kokemaansa järkytystä. Tähän saakka hän ei oikeastaan ollut
välittänyt siitä, koskettiinko häneen vai ei, koska hänen aistinsa
olivat tavattomasti turtuneet. Mutta nyt oli hänen ihonsa tullut
herkäksi ja sitä alkoi ilkeästi kirvellä. Ihmiset näyttivät hänestä
hyvin samanlaisilta, se vain erona, että muutamat tulivat lähelle
ja muutamat pysyivät poissa. »Lähellä paikallisesti, mutta kaukana
ajallisesti», hän toisti itsekseen, kun piikkejä kiskottiin pois.
Hänen aivonsa olivat niin lamassa, ettei hän voinut päättää, oliko se
filosofinen lause vai sananlasku.

He olivat ystävällisiä hänelle, liiankin ystävällisiä, miehet liian
kunnioittavia ja naiset liian myötämielisiä. Vain rouva Moore, jota hän
kiihkeimmin kaipasi, pysyi poissa. Kukaan ei käsittänyt Adelan huolia
eikä ymmärtänyt, miksi hän heilui kivikovan järkevyyden ja hysterian
välimailla. Hän saattoi ruveta puhumaan, ikäänkuin ei mitään erityistä
olisi tapahtunutkaan. — Menin tuollaiseen inhoittavaan luolaan, hän
saattoi sanoa hyvin lyhyesti, — ja voin vieläkin muistaa raapineeni
kynnelläni seinää saadakseni hereille tuon tavallisen kaiun, ja
silloin ilmestyi tuo varjo, josta olen jo puhunut, aukkoon sulkien
käytävän. Aika tuntui minusta vuosisadan pituiselta, mutta luulen sen
todellisuudessa kestäneen vain puoli minuuttia. Löin häntä kiikarilla,
hän veti minua ympäri luolaa hihnasta, joka katkesi, ja minä pakenin.
Siinä kaikki. Hän ei koskenut minuun todellakaan ainoatakaan kertaa.
Kaikki tuntuu niin typerältä. — Sitten saattoivat hänen silmänsä
täyttyä kyynelillä. — Olen tietysti hermostunut, mutta toivun kyllä
tästä. Ja senjälkeen hän voi menettää rohkeutensa kokonaan, ja naiset
saattoivat tuntea hänenkin kuuluvan heihin, jopa voivan itkeäkin, ja
toisessa huoneessa oleskelevat miehet saattoivat kuiskailla: — Herra
Jumala! Ei kukaan ymmärtänyt, että hänen mielestään itkeminen oli
jotakin alhaista. Se tuntui hänestä paljoa pahemmalta nöyryytykseltä
kuin mikään muu, mitä hän oli saanut kärsiä Marabarissa, se oli hänen
vapautuneen katsantokantansa ja hänen luontaisen rehellisyytensä
kieltämistä ja tukahduttamista. Hän koetti ajatella, kuinka kaikki
oli käynyt, ja muisti aina, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut.
Hän oli kyllä saanut kovia kolahduksia, mutta mitäpä siitä? Joskus
hän saattoi päätelmissään päästä varmuuden rajalle, mutta sitten hän
oli jälleen kuulevinaan kaiun, itki, vakuutti olevansa liian huono
Ronnylle, ja toivoi, että mies, joka oli tehnyt hänelle väkivaltaa,
saisi mahdollisimman ankaran rangaistuksen. Mutta tällaisen kohtauksen
jälkeen hänet tavallisesti valtasi halu lähteä basaareihin pyytämään
anteeksi kaikilta ihmisiltä, koska hän tunsi hämärästi tehneensä
maailman pahemmaksi kuin se ennen oli ollut. Hän tunsi itsensä
syylliseksi, kunnes palaava ajatuskyky sai hänet vakuutetuksi
päinvastaisesta, ja sitten hän aloitti jälleen kiertokulkunsa.

Kunpa hän vain olisi saanut puhutella rouva Moorea! Vanha rouvakin
oli huonovointinen eikä Ronnyn ilmoituksen mukaan halunnut lähteä
kaupungille. Ja sen johdosta Adela oli kuulevinaan kaiun yhä kovemmin;
se koveni ja hiljeni kuin sairaan kuulohermon värinä, ja siten
levisivät nuo tarkoituksettomat äänet, kunnes ne tukahduttivat kaiken
muun. Hän oli ihan aiheettomasti törmännyt kiiltävään seinään, ja
ennenkuin ääni oli lakannut kaikumasta, oli mies seurannut häntä.
Jännityksen huipun oli muodostanut hetki, jolloin hän oli pudottanut
kiikarinsa. Ääni oli seurannut häntä hänen paetessaan ja kajahteli
vieläkin hänen korvissaan kuin tasangolle tulvivan virran kohina. Vain
rouva Moore olisi voinut karkoittaa sen takaisin lähtökohtaansa, sulkea
särkyneen patoluukun. Paha oli päästetty irti, hän saattoi kuulla,
kuinka se tunkeutui toisten ihmisten elämään ... Ja Adela kulutti
päivät pitkät tässä surun ja masentuneisuuden tilassa. Hänen ystävänsä
koettivat pitää hänen rohkeuttaan vireillä vaatimalla uhrattavaksi
sadoittain alkuasukkaita, mutta Adela oli liian suruissaan ja heikko.

Kun kaikki piikit oli poistettu ja hänen lämpönsä laskeutunut
normaaliseksi, tuli Ronny hakemaan häntä. Hän oli vihan ja kärsimysten
kalvama, ja Adela toivoi voivansa lohduttaa häntä. Mutta kaikki
hänen yrityksensä tuttavallisempaan lähestymiseen muuttuivat
irvikuvamaisiksi, ja kuta enemmän he puhuivat, sitä vaivautuneemmiksi
ja hajamielisemmiksi he kävivät. Helpointa oli keskustelu puhtaasti
käytännöllisistä seikoista. Ronny ja McBryde kertoivat nyt hänelle
muutamia asioita, jotka he kriitillisenä aikana olivat lääkärin
määräyksestä salanneet häneltä. Hän kuuli nyt ensi kerran puhuttavan
Mohurramin aikana sattuneesta hälinästä, josta oli ollut vähällä
kehittyä kapina. Ensimmäisenä juhlapäivänä oli suuri kulkue poikennut
syrjään tavalliselta tieltään ja koettanut tunkeutua englantilaisen
siirtokunnan alueelle. Muuan puhelinlinja oli katkaistu, koska se oli
ollut korkean paperitornin tiellä. McBryde ja poliisi olivat kuitenkin
päässeet tilanteen herroiksi, toimien todellakin kiitettävän ripeästi.
Sitten he alkoivat jutella toisesta tuskallisemmasta asiasta, nimittäin
oikeusjutusta. Adelan pitäisi tulla oikeuteen todistamaan syytetyn
henkilöllisyys ja mukautua indialaisen asianajajan ristikuulusteluun.

— Voiko rouva Moore tulla mukaani? Adela kysyi.

— Kyllä, ja minäkin tulen sinne, vastasi Ronny. — Mutta juttu ei joudu
minun käsiteltäväkseni, persoonallisista syistä se ei käy päinsä. Se
käsitellään kuitenkin täällä Chandraporessa — me luulimme jo jonkin
aikaa, että sen käsitteleminen siirrettäisiin jonkin muun paikkakunnan
oikeuteen.

— Neiti Quested ymmärtää kyllä, mitä tähän kaikkeen sisältyy, sanoi
McBryde vakavasti. — Das on saanut haltuunsa jutun käsittelyn.
Das oli Ronnyn apulainen, tuon saman rouva Bhattacharyan veli,
joka oli petkuttanut heitä vaunuillaan kuukausi takaperin. Hän
oli hienotunteinen ja ymmärtäväinen ja voi, saatuaan tietoonsa
kaikki todistukset, tehdä vain yhden johtopäätöksen; mutta kaikissa
tapauksissa se seikka, että hän sai vaatia englantilaisen tytön
kuulusteltavakseen, pani koko siirtokunnan kiehumaan vihasta, ja
muutamat naiset lähettivät sähkösanoman asiasta, varamaaherra Mellanbyn
rouvalle.

— Minun on tietysti pakko alistua jonkun kuulusteltavaksi.

— Se onkin oikea tapa suhtautua asiaan, McBryde virkkoi. Olette
kelpo tyttö, neiti Quested. Hän lausui sitten melko ankaroita sanoja
nykyisestä oikeudenkäyntijärjestyksestä nimittäen sitä »kansanvallan
hedelmäksi». Ennen vanhaan ei englantilaisen naisen olisi milloinkaan
ollut pakko esiintyä persoonallisesti oikeudessa, eikä yksikään
indialainen olisi milloinkaan uskaltanut ruveta penkomaan hänen
yksityisasioitaan. Nainen olisi vain lausunut todistuksensa ja
tuomio olisi julistettu sen perusteella. Ronny pyysi anteeksi maassa
vallitsevia oloja, mutta siitä oli seurauksena, että Adela sai äkkiä
pienen itkukohtauksen tavalliseen tapaansa. Onneton Ronny käveli
edestakaisin huoneessa hänen itkiessään, polkien tuon joka asunnossa
välttämättömän kashmirmaton kukkia tahi naputellen sormillaan
messinkisiin benaresruukkuihin. — Näin käyttäydyn vielä joka päivä,
vähenevässä määrässä kuitenkin, ja pian olen aivan entiselläni, sanoi
Adela niistäen nenänsä ja tuntien olevansa kurja. — Kaipaan niin
jotakin tekemistä. Nämä naurettavat itkunpuuskat johtuvat pelkästä
toimettomuudesta.

‒ Ne eivät mielestämme ole ollenkaan naurettavia, vaan pikemminkin te
olette suurenmoinen, sanoi poliisipäällikkö vakavasti. — Pahoittelemme
vain, ettemme voi auttaa teitä tehokkaammin. Osoititte meille
suuren kunnian jäämällä luoksemme näissä olosuhteissa. Hänkin tuli
liikutetuksi. — Mutta nyt muistankin, että teille tuli kirje tänne
ollessanne sairaana. Minun täytyy tehdä se kummallinen tunnustus, että
minä avasin sen. Voitteko antaa sen minulle anteeksi? Olosuhteet olivat
niin omituiset. Kirje oli Fieldingiltä.

‒ Miksi hän kirjoittaa minulle?

— On tapahtunut jotakin hyvin valitettavaa. Vastapuoli on saanut hänet
puolelleen.

— Hän on mieletön, hän on mieletön, sanoi Ronny kevyesti.

— Te sanotte niin, mutta mies voi olla mieletön, olematta silti lurjus.
Neiti Questedin pitäisi mielestäni saada tietää, kuinka Fielding on
käyttäytynyt häntä kohtaan. Ellette te kerro sitä, kertoo sen joku
toinen. — Ja poliisipäällikkö kertoi tapahtumien kulun jatkaen sitten:
— Minun ei kai tarvinne enää lisätä, että hän on nyt puolustuksen paras
mies. Hän on ainoa englantilainen koko tuossa tyrannilaumassa. Hän
ottaa vastaan lähetystöjä basaareista, ja kaikki pureskelevat beteliä
ja hierovat toistensa käsiin hyvänhajuisia öljyjä. On hyvin vaikeata
ymmärtää, millaiselta sellaisen miehen sisin olemus näyttää. Hänen
oppilaansa ovat tehneet lakon; pelkästä ihastuksesta, jota he tuntevat
häntä kohtaan, he kieltäytyvät lukemasta läksyjään. Ellei Fieldingiä
olisi ollut, ei Mohurramin kestäessä olisi tapahtunut mitään hälinää.
Hän on tehnyt koko yhteiskunnalle suuren karhunpalveluksen. Kirje oli
täällä pari kolme päivää odottamassa, että te tulisitte terveemmäksi,
mutta sitten kävi tilanne niin vakavaksi, että minä päätin avata sen.
Toivoin sen voivan olla meille ehkä hyödyksi.

— No, oliko se? kysyi Adela hiljaa.

— Ei ollenkaan. Hän on vain niin hävytön, että uskaltaa väittää teidän
erehtyneen.

— Toivoisin erehtyneeni. Adela silmäili läpi kirjeen, joka oli hyvin
huolellisesti sommiteltu. »Tohtori Aziz on viaton», hän luki. Sitten
hänen äänensä alkoi jälleen vapista. — Mutta ajatteleppas, kuinka
hän on käyttäytynyt sinua kohtaan, Ronny! Sinunhan on täytynyt
kärsiä kovasti jo pelkästään minun vuokseni. Se oli inhoittavaa
hänen puoleltaan. Rakkaani, kuinka voinkaan hyvittää kaiken? Kuinka
ihminen voi maksaa, kun hänellä ei ole enää mitään annettavaa? Ovatko
ystävyyssiteet enää minkään arvoiset, kun kaikki antavat vähemmän ja
vähemmän? Minusta tuntuu siltä kuin meidän kaikkien pitäisi palata
takaisin erämaahan sadoiksi vuosiksi yrittämään, eikö meistä lopultakin
voisi kehittyä hyviä ihmisiä. Tahtoisin aloittaa aivan alusta.
Kaikki se, mitä luulin oppineeni, on vain esteeksi eikä ole lainkaan
mitään tietoa. Minua ei ole luotu ystävyyssuhteita varten. Mutta
lähdetään nyt. Fieldingin kirje ei tietysti merkitse mitään, hän saa
ajatella ja kirjoittaa, mitä hän haluaa, mutta hänen ei olisi pitänyt
olla epäkohtelias sinulle, koska sinulla oli muutenkin niin paljon
kestettävää. Vain se merkitsee jotakin. En kaipaa käsivartesi tukea,
voin kävellä vallan mainiosti, ole senvuoksi kiltti äläkä koske minuun.

Rouva McBryde sanoi Adelalle hellät jäähyväiset. Hän oli sellainen
nainen, jonka kanssa Adelalla ei ollut mitään yhteistä ja jonka
tuttavallisuus ärsytti häntä. Ja nyt heidän olisi pakko seurustella
keskenään vuosikausia, kunnes jommankumman mies saisi eläkkeen.
Angloindia kostaa todellakin, ja ehkä se oli oikein hänelle, koska
hän oli koettanut kulkea omaa tietään. Hän kiitti nöyrästi, mutta
tuntien vastenmielisyyttä. — Ah, meidän täytyy auttaa toisiamme, meidän
täytyy yhdessä ottaa vastaan niin hyvät kuin pahatkin päivät, sanoi
rouva McBryde. — Neiti Derek oli myöskin läsnä laskien yhä vieläkin
leikkiä hullunkurisesta maharajahistaan ja maharanistaan. Koska hänet
oli haastettu todistajaksi juttuun, oli hän kieltäytynyt lähettämästä
takaisin autoaan, mistä hänen isäntäväkensä oli varmasti raivoissaan.
Kumpainenkin, sekä rouva McBryde että neiti Derek, suuteli häntä ja
puhutteli häntä ristimänimeltä. Ronny vei hänet vaunuillaan kotiinsa.
Oli vielä varhainen aamu, sillä sitä mukaa kuin kuuma vuodenaika
jatkui, kasvoi päivä kuin hirviö molemmista päistään, jättäen yhä
vähemmän liikkumistilaa kuolevaisille.

Kun he lähestyivät huvilaa, Ronny sanoi: — Äiti odottaa sinua, mutta
hän on jo vanha, mikä meidän on muistettava. Vanhat ihmiset eivät
milloinkaan suhtaudu asioihin niinkuin odottaisi. — Hän näytti tahtovan
varoittaa Adelaa lähestyvästä pettymyksestä, mutta Adela ei välittänyt
siitä. Hänen ystävyytensä rouva Moorea kohtaan oli niin syvää ja
todellista, ettei mikään voisi horjuttaa sitä. — Mitä voisinkaan tehdä
helpottaakseni sinun tilaasi? Vain sinä merkitset tässä jotakin, sanoi
Adela huokaisten.

— Olet kiltti saneessasi niin.

— Rakkaani. — Sitten hän huudahti: — Ronny, ei suinkaan hän ole sairas?

Ronny tyynnytti häntä. Majuri Callendar ei ollut levoton.

— Mutta tulet huomaamaan hänet hieman ärtyisäksi. Se on meissä
sukuvika. Niin, saat itse nähdä. Varmasti eivät minunkaan hermoni ole
parhaimmassa kunnossaan, ja kun tulin konttorista, odotin äidiltä
enemmän, kuin hän voi antaa. Hän tulee varmasti koettamaan parastaan
sinun tähtesi; mutta en halua, että kotiintulosi aiheuttaisi sinulle
pettymyksiä. Älä odota liikoja.

Talo tuli näkyviin. Se oli tarkka sen huvilan jäljennös, josta Adela
äsken oli poistunut. Rouva Moore makasi sohvalla punaisena kasvoiltaan,
huohottaen ja kummallisen vakavana. Hän ei noussut heidän tullessaan
huoneeseen, ja ihmetyksissään siitä Adela unohti omat huolensa.

— Vai niin, siinäkö te nyt molemmat olette, oli hänen ainoa
tervehdyksensä.

Adela istuutui ja tarttui hänen käteensä. Se vetäistiin pois ja hän
ymmärsi rouva Mooren tuntevan samanlaista inhoa häntä kohtaan kuin
hänkin tunsi muita kohtaan.

— Voitko hyvin? Näytit niin terveeltä lähtiessäni täältä, sanoi Ronny
koettaen olla näyttämättä tylyltä; mutta koska hän oli pyytänyt äitiä
ottamaan tytön sydämellisesti vastaan, ei hän voinut olla vihastumatta.

— Kyllä minä voin hyvin, vastasi äiti jäykästi. — Olen, puhuakseni
totta, hakenut paluulippuni käsille. Sen voi vaihtaa, niin että saan
valita useamman laivan joukosta kuin olin luullutkaan.

— Mutta siitähän voimme puhua myöhemmin, vai mitä?

— Ralph ja Stella tahtovat tietää, milloin tulen.

— Meillähän on vielä runsaasti aikaa. Miltä sinusta Adela näyttää?

— Toivon teidän auttavan minua kestämään kaiken. On siunattu asia
päästä jälleen läheisyyteenne, koska kaikki muut ovat minulle vieraita,
sanoi tyttö nopeasti.

Mutta rouva Moorella ei näyttänyt olevan lainkaan halua avuliaisuuteen.
Hänestä huokui jonkinlaista katkeruutta ja hän näytti sanovan:
»Vaivataanko minua alituisesti?» Hänen kristillinen lempeytensä
näytti haihtuneen tahi se oli kehittynyt kovuudeksi, jonkinlaiseksi
itsehurskaaksi ärtyisyydeksi koko ihmiskuntaa kohtaan; vangitseminen ei
ollut kiinnittänyt vähääkään hänen mieltään, hän oli tuskin kysynytkään
mitään ja kieltäytynyt poistumasta vuoteestaan Mohurramin jälkeisenä
yönä, jolloin oli pelätty hyökkäystä huvilaa vastaan.

— Tiedän, ettei se ole mitään; minun pitää koettaa olla järkevä ja minä
koetankin kaikin voimin, Adela jatkoi taistellen itkua vastaan. — En
välittäisi siitä lainkaan, jos se olisi tapahtunut jossakin muualla,
enkä sitäpaitsi oikeastaan tiedäkään, missä se tapahtui.

Ronny luuli ymmärtävänsä hänen tarkoituksensa. Adela ei voinut
tuntea eikä kuvailla juuri sitä luolaa, niin, melkeinpä kieltäytyi
ajattelemastakin sitä, ja tiedettiin yleisesti, että vastapuoli tulisi
oikeudessa käyttämään hyväkseen juuri tätä seikkaa. Ronny tyynnytti
häntä. Kaikki olivat selvillä siitä, kuinka toistensa kaltaisia
Marabar-luolat ovat; mutta vastaisen varalle ne tullaan numeroimaan
järjestyksessä valkoisella värillä.

— Niin, tarkoitin kyllä sitäkin; mutta tuon kaiun kuulen yhä vielä
korvissani.

— Mitä sanoit kaiusta? kysyi rouva Moore kiinnittäen häneen nyt ensi
kerran hieman huomiota.

— En voi päästä siitä.

— Et pääsekään siitä ikinä.

Ronny oli koettanut teroittaa äidilleen, että Adela palasi kotiin
heikossa tilassa, ja kuitenkin äiti käyttäytyi suorastaan ilkeästi.

— Rouva Moore, mitä tuo kaiku oikeastaan on?

— Etkö tiedä sitä?

— En... mikä se on? Voi, sanokaa! Tunsin, että te voisitte selittää
sen... se tyynnyttäisi minua...

— Ellet tiedä sitä, niin et tiedä; minä en voi kertoa sitä sinulle.

— Teette mielestäni epäystävällisesti, ellette kerro.

— Kerro ja kerro, vanha nainen sanoi katkerasti. — Mitäpä se
puhumisesta paranee! Olen kuluttanut koko elämäni kertomiseen ja
kertomusten kuulemiseen, ja olen kuullut niitä jo aivan tarpeekseni.
Nyt on jo aika, että saan olla rauhassa. Mutta en kuollakseni, hän
lisäsi happamesti. — Te odotatte tietysti kuolemaani, mutta nähtyäni
sinut ja Ronnyn naimisissa ja tavattuani nuo molemmat toiset ja
kuultuani, että hekin menevät naimisiin, vetäydyn piiloon omaan
luolaani. Hän hymyili antaakseen lausunnolleen jokapäiväisemmän leiman
ja tehdäkseen sen siten vielä katkerammaksi. — Piiloudun jonnekin,
minne eivät nuoret ihmiset pääse tekemään kysymyksiä ja odottamaan
vastauksia.

— Niin kyllä, mutta nyt on tulossa oikeudenkäynti, sanoi hänen poikansa
kiivaasti, — ja useimmat meistä ovat sitä mieltä, että meidän pitäisi
auttaa toisiamme, sen sijaan että olemme ilkeitä toisillemme. Aiotko
puhua tuolla tavalla todistaessasikin?

— Miksi minun pitäisi todistaa?

— Vahvistaaksesi muutamia syytöksen kohtia.

— Minua eivät liikuta vähääkään teidän naurettavat tuomioistuimenne,
rouva sanoi vihaisesti. — En halua sekaantua koko juttuun.

— En minäkään tahdo hänen sekaantuvan siihen; minun takiani ei pidä
enää ketään vaivata, huudahti Adela tarttuen uudestaan käteen, joka
kiskaistiin jälleen pois. — Hänen todistuksensa ei ole ollenkaan
ratkaiseva.

— Luulin hänen mielellään esittävän sen. Kukaan ei moiti sinua, äiti,
mutta sitä tosiseikkaa ei voida kieltää, että sinä menit matkoihisi
ensimmäisen luolakäynnin jälkeen ja kehoitit Adelaa menemään
kahdenkesken hänen kanssaan. Siellä ei olisi tapahtunut mitään, jos
vain sinä olisit ollut heidän mukanaan. Aziz suunnitteli kaiken,
tiedän sen. Mutta sinä tartuit hänen loukkuunsa samalla tavalla kuin
Fielding ja Antony ennen sinua. Suo minulle anteeksi suorapuheisuuteni,
mutta sinulla ei ole lainkaan oikeutta puhua niin halveksivasti
tuomioistuimista. Jos olet sairas, on se toinen asia, mutta sinähän
sanot voivasi hyvin ja näytätkin pirteältä, minkävuoksi luulin sinun
tahtovan täyttää velvollisuutesi. Olin todellakin siinä luulossa.

— En halua, että häntä vaivataan, olipa hän terve tahi sairas, sanoi
Adela poistuen sohvalta tarttuakseen Ronnyn käsivarteen, mutta sitten
hän päästi sen jälleen irti huokaisten ja istuutui. Mutta Ronny oli
iloinen, että Adela oli vedonnut häneen, ja katsoi nuhtelevasti
äitiinsä. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään oikein varmaksi
äitinsä seurassa. Äiti ei ollut ollenkaan tuollainen erinomainen vanha
nainen, kuten syrjäiset luulivat, ja India oli paljastanut hänet.

— Tulen häihinne, mutta en seuraamaan oikeusjuttuanne, sanoi hän
heille lyöden polveensa; hän oli tullut levottomaksi ja melkeinpä
epämiellyttäväksi. — Sitten matkustan Englantiin.

— Mutta olemmehan sopineet siitä, ettet matkustaisi vielä toukokuussa.

— Olen nyt muuttanut mieltäni.

— Parasta on, että lopetamme tämän odottamattoman riidan, sanoi
nuorimies kävellen edestakaisin. — Sinä näytät haluavan pysyä kaiken
ulkopuolella, ja se riittää.

— Ruumiini, kurja ruumiini, huokaisi rouva. — Miksi se ei ole voimakas?
Miksi en voi mennä tieheni ja pysyä poissa? Miksi en voi täyttää
loppuun velvollisuuksia ja matkustaa tieheni? Miksi hengästyn ja miksi
pääni tulee kipeäksi, kun kävelen? Ja sitten koko ajan tehdään sitä
ja tehdään tätä ja tehdään se sinun tavallasi ja tehdään se hänen
tavallaan ja ollaan myötämielisiä ja levottomia ja kannetaan muiden
kuormia. Miksi sitä ei voida tehdä minun tavallani ja miksi en saa
olla rauhassa? En käsitä ollenkaan, miksi jotakin olisi tehtävä? Miksi
kaikki tämä hälinä avioliitosta? Ihmiskunnasta olisi tullut yksi
ainoa henkilö jo satoja vuosia sitten, jos avioliitosta olisi ollut
jotakin hyötyä. Ja kaikki tämä melu rakkaudesta, rakkaudesta kirkossa,
rakkaudesta luolassa, niin kuin nyt siinä olisi mitään eroa? Miksi
sellaisten mitättömien seikkojen pitääkin olla esteenä hommilleni?

— Mitä sinä sitten haluat? kysyi Ronny ollen aivan suunniltaan. — Etkö
voi selittää sitä yksinkertaisemmin?

— Haluan saada pasianssikorttini.

— No, hae ne käsiisi sitten.

Hän huomasi tyttö-raukan itkevän, kuten hän oli odottanutkin.
Ja tavalliseen tapaan sattui muuan indialainen tulemaan ikkunan
taakse kuuntelemaan. Ronny istui hiljaa ja tyrmistyneenä hetkisen
paikoillaan ajatellen äitiään ja hänen vanhuudesta johtuvaa
sekaannustaan. Hän toivoi, ettei hän milloinkaan olisi pyytänyt häntä
tulemaan Indiaan tahi ettei hän ikinä olisi joutunut minkäänlaiseen
kiitollisuudenvelkaan hänelle.

— Niin, tyttöseni, tätä ei voi juuri sanoa tulotervehdykseksi, hän
sanoi vihdoin. — Minulla ei ollut aavistustakaan tällaisesta.

Adela oli lakannut itkemästä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut
kummalliseksi, puoleksi huojentuneeksi, puoleksi kauhistuneeksi. Hän
toisteli: — Aziz, Aziz.

Kaikki karttoivat mainitsemasta sitä nimeä. Se oli muuttunut pahan
voimien synonyymiksi. Hän oli vain »vanki», »kysymyksessä oleva
henkilö», »syytetty», ja nyt kajahti ääni kuin uuden sinfonian
ensimmäinen sävel.

— Aziz... olenkohan erehtynyt?

— Sinä olet kokonaan lopussa väsymyksestä! huudahti Ronny,
kummastumatta hyvinkään suuresti.

— Ronny, hän on viaton; olen erehtynyt hirveästi.

— Istuudu nyt ainakin. Hän katsoi ympärilleen huoneessa, mutta siellä
oli vain pari varpusta, jotka ajoivat toisiaan takaa. Adela totteli ja
tarttui hänen käteensä. Hän hyväili sitä ja Adela hymyili ja huokaisi
huojennuksesta ikäänkuin olisi saanut kasvonsa vedenpinnalle, ja
tarttui sitten korvaansa.

— Kaikuni on jo parempi.

— Sepä hyvä. Parannut kyllä täydellisesti parissa päivässä, mutta nyt
sinun täytyy säästää itseäsi oikeudenkäyntiin. Das on kunnon mies ja me
tulemme kaikki sinne.

— Mutta, Ronny, rakas Ronny, ellei oikeudenkäynti olisikaan tarpeen.

— En ymmärrä oikein tarkoitustasi enkä luule sinun ymmärtävän sitä
itsekään.

— Jollei tohtori Aziz ole tehnyt mitään, pitäisi hänen päästä vapaaksi.

Ronnyä värisytti kuin kuolemanvaaran uhatessa. Hän sanoi nopeasti: —
Hän olikin vapaana — Mohurramkapinaan saakka, jolloin meidän oli pakko
vangita hänet jälleen. Ja huvittaakseen Adelaa hän kertoi koko jutun,
joka oli kaikkien mielestä hyvin hullunkurinen. Nureddin oli varastanut
Nawab Bahadurin auton ja ajanut pimeässä ojaan Azizin kanssa.
Molemmat olivat lentäneet maahan, ja Nureddin oli loukannut kasvonsa.
Oikeauskoisten huudot olivat tukahduttaneet heidän vaikeroimisensa, ja
kului pitkälti aikaa, ennenkuin poliisin oli onnistunut viedä heidät
pois. Nureddin oli viety Mintosairaalaan ja Aziz takaisin vankilaan.
Häntä syytetään nyt lisäksi vielä siitä, että hän on esiintynyt
kiihoittavasti ja pahennusta herättävästi. — Odota puoli tuntia, sanoi
hän, lopetettuaan kertomuksensa ja meni puhelimeen pyytäen Callendaria
poikkeamaan taloon sopivassa tilaisuudessa, koska Adela ei voinut hyvin
kotimatkasta.

Kun hän tuli takaisin, oli Adela hyvin hermostuneessa tilassa, mutta
toisenlaisessa kuin äsken — hän tarrautui kiinni Ronnyyn ja nyyhkytti:
— Auta minua tekemään se, mikä minun pitää tehdä. Aziz ei ole tehnyt
mitään pahaa. Sinähän kuulit äitisi sanovan niin.

— Miten sitten?

— Hän ei ole tehnyt mitään pahaa, ja minä olen väärin syyttänyt häntä.

— Äiti ei ole milloinkaan sanonut niin.

— Eikö hän ole sanonut niin? kysyi Adela hyvin järkevästi. Hän oli
altis kaikenlaisille vaikutteille mihin suuntaan hyvänsä.

— Hän ei ole edes maininnut mitään nimeäkään.

— Mutta, Ronny, minähän kuulin hänen sanovan sen.

— Pelkkää mielikuvitusta. Et varmaankaan voi oikein hyvin, koska voit
kuvitella sellaista.

— Ehkäpä en. Taidan käyttäytyä aika kummallisesti!

— Kuulin kaiken, mitä hän sanoi. Mikäli siitä sain selvää, koska hän
puhui hyvin sekavasti.

— Hän sanoi sen silloin, kun hän alensi ääntään, aivan lopussa, kun hän
puhui rakkaudesta — rakkaudesta... en voinut seurata oikein mukana,
mutta juuri silloin hän sanoi: »Tohtori Aziz ei ole milloinkaan tehnyt
sitä».

— Sanoiko hän sen juuri noilla sanoilla?

— Ei ihan niillä sanoilla, mutta hän tarkoitti sitä.

— Ei milloinkaan, ei ikinä, rakkaani, tuo on vain pelkkää
mielikuvitusta. Kukaan ei maininnut hänen nimeään. Sinä sekoitat nyt
tähän Fieldingin kirjeen.

— Ah, niin se on, niin se juuri onkin? huudahti Adela hyvin
huojentuneena. — Tiesin kuulleeni hänen nimensä jossakin. Olen hyvin
kiitollinen, että selvitit tämän. Juuri tällaiset erehdykset vaivaavat
minua, ja ne osoittavat, että olen hermosairas.

— Sinä et siis väitä enää, että hän on viaton? Jokainen palvelijani
on vakooja. Hän meni ikkunaan. Indialainen oli mennyt tahi oikeammin
muuttunut kahdeksi pieneksi lapseksi — mahdotonta, että hekin olisivat
ymmärtäneet englanninkieltä, mutta hän ajoi heidät silti tiehensä. — Ne
vihaavat meitä kaikki, hän sanoi. — Kun tuomio on julistettu, muuttuu
kaikki taasen ennalleen, sillä minun täytyy myöntää, että indialaiset
mukautuvat todistettuihin tosiseikkoihin. Nykyään he kuitenkin panevat
likoon rahoja saadakseen meidät kiinni erehdyksestä, ja sinun äskeinen
lausuntosi on ihan kuin heitä varten laadittu. He väittäisivät sen
nojalla, että me virkamiehet olemme tahallamme panneet kaiken alulle.
Ymmärrät kai tarkoitukseni.

Rouva Moore tuli takaisin yhtä yrmeän näköisenä ja istuutui raskaasti
pelipöydän ääreen. Selvittääkseen vyyhden Ronny kysyi häneltä suoraan,
oliko hän maininnut vangin nimen. Rouva Moore ei ymmärtänyt kysymystä
eikä sitäkään, miksi tämä asia otettiin jälleen esille, ja vastasi: —
En maininnut milloinkaan hänen nimeään, aloittaen sitten pasianssinsa.

— Muistelin teidän sanoneen: »Aziz on viaton», mutta se olikin
Fieldingin kirjeessä.

— Tietysti hän on viaton, vastasi rouva Moore välinpitämättömästi,
lausuen nyt ensi kerran mielipiteensä asiasta.

— Näet nyt, että olin oikeassa, Ronny, sanoi tyttö.

— Et ollut oikeassa, koska hän ei ole milloinkaan sanonut sitä.

— Mutta hän on sitä mieltä.

— Kuka siitä välittää, mitä hän uskoo?

— Punainen yhdeksikkö mustalle kympille — kuului pelipöydän luota.

— Hän saattaa olla sitä mieltä ja samoin Fieldingkin, mutta luullakseni
on olemassa jotakin sellaistakin, mitä sanotaan todistuksiksi.

— Tiedän sen, mutta —

— Onko velvollisuuteni puhua jälleen? kysyi rouva Moore kohottaen
katseensa. — Luultavasti, koska te alituisesti häiritsette minua.

— Vain siinä tapauksessa, että sinulla on jotakin järkevää sanottavana.

— Voi, kuinka inhoittavaa... kurjaa... ja aivan samalla tavalla kuin
hän oli ivaillut rakkautta, hän näytti lähestyvän heitä jostakin kaukaa
pimeydestä. — Voi, miksi on kaikki yhä vieläkin minun niskoillani!
Milloin pääsen vapaaksi kaikesta tästä hälinästä? Oliko hän luolassa ja
olitko sinä luolassa, ja niin edespäin... ja poika on meille annettu,
ja lapsi on meille syntynyt tänään... ja olenko minä hyvä ja onko hän
paha ja olemmeko me turvassa... ja kaikki loppuu kaikuun.

— En kuule sitä enää niin usein, sanoi Adela siirtyen lähemmäksi häntä.
— Te karkoititte sen pois ettekä te tee mitään muuta kuin hyvää, koska
te itsekin olette niin hyvä.

— En ole ollenkaan hyvä, vaan huono. Hän puhui tyynesti, kokosi
korttinsa ja sanoi latoessaan niitä pöydälle: — Huono vanha nainen,
hyvin huono, kerrassaan inhoittava. Olin hyvä lapsille heidän
kasvaessaan, ja kun tapasin tuon nuoren miehen moskeassa, toivoin
hänenkin tulevan onnelliseksi. Hyvät, onnelliset, vaatimattomat
ihmiset! Mutta sellaisia ei ole olemassakaan, se oli vain unta...
En halua kuitenkaan auttaa sinua hänen kiusaamisessaan sellaisen
rikkomuksen vuoksi, jota hän ei ole milloinkaan tehnyt. On olemassa
monenlaista pahuutta, ja mielestäni omani on parempaa kuin sinun.

— Onko sinulla joitakin todistuksia vangin hyväksi? kysyi Ronny
oikeamielisen virkamiehen tapaan. — Siinä tapauksessa on ehdoton
velvollisuutesi todistaa hänen hyväkseen, sen sijaan että todistaisit
meidän eduksemme. Kukaan ei tule estämään sinua.

— Ihmisten luonteet tunnetaan, kuten sinä suvaitset sanoa, vastasi
rouva Moore niin halveksivasti, kuin hän olisi tuntenut enemmänkin
kuin luonteen, mutta ei voinut sanoa sitä. — Olen kuullut sekä
englantilaisten että indialaisten puhuvan hyvää hänestä ja tunnen,
ettei tämä ole sellaista, mitä hän voisi tehdä.

— Heikkoa, äiti, hyvin heikkoa.

— Hyvin heikkoako?

— Ja hyvin epähienoa Adelaa kohtaan.

Adela sanoi: — Olisi hirveätä, jos olisin erehtynyt. Tappaisin silloin
itseni.

Ronny kääntyi hänen puoleensa: — Mistä varoitinkaan sinua äsken. Tiedät
olevasi oikeassa ja sen tietää koko siirtokuntakin.

— Niin, hän... Tämä on hyvin, hyvin vaikeata. Olen niin vuorenvarma
siitä, että hän seurasi minua, mutta eikö oikeudenkäyntiä silti
voitaisi peruuttaa? Todistaminen kauhistuttaa minua yhä enemmän, ja
täällä te olette kaikki niin hyviä meille naisille ja teillä on täällä
paljon suurempi valta kuin Englannissa — ajatelkaa vain neiti Derekin
autoa. Mutta sehän on tietysti mahdotonta ja ehdotukseni hävettää
minua. Suo minulle anteeksi.

— Hyvä on, sanoi Ronny aivan aiheettomasti. — Tietysti suon sinulle
anteeksi, kuten sinä suvaitset sanoa. Mutta asian täytyy joutua
oikeuden käsiteltäväksi nyt, sille ei todellakaan voida mitään, koska
koneisto on jo pantu käyntiin.

— Hän on pannut koneiston käymään ja se käy, kunnes kaikki on valmista.

Adela purskahti itkuun tämän epäystävällisen huomautuksen johdosta, ja
Ronny alkoi tarkastella lähtevien matkustajalaivojen luetteloa mainio
tuuma päässään. Hänen äitinsä saa lähteä Indiasta heti, koska hän ei
ole täällä miksikään hyväksi itselleen eikä muille.




XXIII


Chandraporen naisten anomus oli tuottanut mielihyvää varamaaherra
Mellanbyn rouvalle. Mutta hän ei voinut tehdä mitään ja sitäpaitsi hän
oli juuri aikeissa matkustaa Englantiin, hän halusi vain saada tietää,
voisiko hän jollakin muulla tavalla osoittaa myötämielisyyttään.
Rouva Turton vastasi, että herra Heaslopin äiti oli koettanut
saada hyttipaikkaa, mutta oli vitkastellut niin kauan, että kaikki
matkustajalaivat olivat täynnä. Voisiko rouva Mellanby käyttää
vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen? Mutta ei edes rouva Mellanbykään
voinut lisätä matkustajalaivojen hyttejä. Hän oli kuitenkin hyvin,
hyvin kiltti nainen ja sähkötti heti tuolle tuntemattomalle
mitättömälle vanhalle naiselle, että tämä saisi seurata mukana
hänelle itselleen varatussa hytissä. Se oli kuin lahja taivaasta,
ja nöyrä ja kiitollinen Ronny ei voinut muuta kuin todeta, ettei
ole olemassa mitään niin pahaa, mistä ei seuraisi jotakin hyvääkin.
Adela raukan takia tunnettiin hänen nimensä hyvin maaherran talossa,
ja nyt saisi rouva Moore painaa sen vielä paremmin rouva Mellanbyn
tietoisuuteen Indian valtameren ja Punaisen meren poikki tehtävällä
matkalla. Hän tunsi jälleen hellyyttä äitiään kohtaan, kuten me
tunnemme sukulaisiamme kohtaan silloin, kun he joutuvat huomattavien ja
odottamattomien kunnianosoitusten kohteeksi. Rouva Moore ei ollut vielä
poissa laskuista, hän saattoi vielä kiinnittää korkean virkamiehen
rouvankin huomiota.

Sillä tavalla rouva Moore sai kaiken toivomansa; hän vapautui
oikeusjutusta, häistä ja kuumuudesta; hän voi palata Englantiin
miellyttävällä ja kunniakkaalla tavalla ja tavata muut lapsensa.
Hän matkusti poikansa ehdotuksesta ja omasta halustaan. Mutta
hän otti hyvän onnensa vastaan innostuksetta. Hän oli päässyt
siihen mielentilaan, että hän samalla kertaa saattoi nähdä sekä
maailmankaikkeuden peloittavuuden että sen mitättömyyden — hänen
suhteensa maailmaan oli kaksinainen, kuten niin usein vanhoilla
ihmisillä. Ellei tämä maailma ole mielemme mukainen, niin onhan
silloin kaikkien mahdollisuuksien varalta olemassa taivas, helvetti
ja tyhjiinraukeemus — joku näistä mahtavista käsitteistä — äärettömän
suuri tähtien, tulien, sinisen tahi synkän taivaan muodostama
teatteritausta. Kaikki sankarilliset pyrkimykset, samoin kuin kaikki
sekin, mitä sanotaan taiteeksi, edellyttävät tällaisen taustan
olemassaoloa, aivan samalla tavalla kuin kaikki ne käytännölliset
pyrkimykset, joita me harrastamme, silloin kun maailma miellyttää
meitä, edellyttävät, että tämä maailma sisältää meille kaiken. Mutta
vanhuuden hämärässä, sen kaksinaisessa suhteessa maailmaan, esiintyy
omituinen henkinen epäselvyys, jota ei voi kuvailla minkäänlaisilla
suurilla sanoilla; me emme voi toimia emmekä olla toimimatta, emme
voi kunnioittaa äärettömyyttä emmekä olla sitä kunnioittamatta. Rouva
Moore oli ollut aina taipuvainen alistumaan. Heti kun hän oli astunut
maihin Indiassa, oli maa tuntunut hänestä hyvältä, ja kun hän näki
veden virtaavan moskeoiden lammikkojen läpi tai Gangeksen tahi kuun,
jonka yön musta huntu verhosi kuten kaikki muutkin taivaanvalot, tuntui
kuolema, hänestä helposti saavutettavalta ja kauniilta päämäärältä.
Yhtyä maailmankaikkeuteen! Kuinka se olikaan täynnä arvokkuutta ja
yksinkertaisuutta! Mutta oli olemassa aina joku pieni velvollisuus,
joka oli ensin täytettävä, vielä kortti, joka oli nostettava
vähenevästä pakasta ja sijoitettava paikalleen — ja samalla kuin hän
näin käänteli pikku huoliaan, kajahti Marabarin rumpu.

Mikä olikaan puhunut hänelle tuossa kiiltäväseinäisessä
graniittiluolassa? Mitä oli ollut tuossa ensimmäisessä luolassa?
Jotakin hyvin vanhaa ja hyvin pientä. Se oli ollut olemassa ennen aikaa
ja ennen paikkaakin. Jotakin matalaa ja tylsää, jolle kaikki jalous oli
käsittämätöntä, itse iankaikkinen, kuolematon maakin. Siitä saakka kuin
hän oli kuullut sen äänen, ei hän ollut voinut ajatella ainoatakaan
suurta eikä vapaata ajatusta, ja hän suorastaan kadehti Adelaa. Mitä
olikaan kaikki tämä hälinä pelästyneen tytön takia? Ei mitään ollut
tapahtunut, »ja jos se oli tapahtunut», hän ajatteli kyynillisesti kuin
vanha papitar »jos se oli tapahtunut, niin silloinhan oli olemassa
jotakin rakkautta pahempaa». Tuo karkea hyökkäys esiintyi hänelle
rakkauden valossa, olipa se sitten tapahtunut joko luolassa tahi
kirkossa — samantekevää. Luullaan tavallisesti, että näkyjä seuraa
syvällinen viisaus, mutta odottakaa, rakkaat lukijat, kunnes omin
silmin näette sellaisen. Itse helvetti voi näyttää aivan mitättömältä
paikalta ja iankaikkisuuden käärme saattaa olla muodostunut pienen
pienistä madoista. Hänen alituisesti palaava ajatuksensa oli seuraava:
»Ihmisten pitäisi osoittaa tulevalle miniälleni vähemmän ja minulle
enemmän kunnioitusta, koskei mitään surua voi verrata minun suruuni».
Mutta milloin tällaista huomiota osoitettiin hänelle, torjui hän sen
ärtyisin mielin.

Hänen poikansa ei voinut saattaa häntä Bombayhin, sillä paikallinen
tilanne antoi vielä aihetta levottomuuteen, ja kaikkien virkamiesten
piti pysyä paikoillaan. Antonykaan ei voinut tulla, sillä silloin hän
tuskin olisi ehtinyt ajoissa takaisin todistamaan oikeudessa. Niin
piti hänen siis matkustaa ilman kenenkään sellaisen henkilön seuraa,
joka olisi muistuttanut häntä menneisyydestä. Tämä oli huojennus.
Kuumuus oli hellittänyt hieman ennen uutta hyökkäystään eikä päivä
tuntunut varsin painostavalta. Kun hän matkusti Chandraporesta,
kumotti kuu, joka nyt oli jälleen täysi, Gangeksen pintaan, muuttaen
kapenevat kanavat hopealangoiksi. Sitten se kääntyi loistamaan hänen
vaununikkunansa läpi. Nopea ja mukava postijuna kiidätti häntä yön
pimeydessä, koko seuraavan päivän se tärisytti häntä Keski-Indian
maisemien halki, jotka olivat ruskeiksi palaneet ja kellastuneet,
mutta jotka eivät sentään näyttäneet niin toivottoman surullisilta
kuin tasangot. Hän tarkasteli ihmisen häviämätöntä elämää ja hänen
vaihtelevia kasvonpiirteitään, niitä taloja, joita hän rakenteli
itselleen ja Jumalalle, ja jotka eivät näyttäneet hänestä hänen oman
surunsa aineksilta, vaan esineiltä, joita kannatti katsella niiden
itsensä vuoksi. Radan varrella oli esimerkiksi eräs Asirgarh-niminen
paikka, jonka hän sivuutti auringon laskiessa ja jonka hän löysi
kartastakin — mahtava linnoitus, joka sijaitsi metsäisten kukkuloiden
välissä. Kukaan ei ollut milloinkaan puhunut Asirgarhista hänelle,
mutta siellä oli suuria ja ylväitä vallinsarvia, joiden oikealla
puolella oli moskea. Hän unhotti sen. Mutta kymmenen minuutin
kuluttua sukelsi Asirgarh jälleen esiin. Moskea oli nyt vallinsarvien
vasemmalla puolella. Juna oli laskeutuessaan Vindyan kautta kiertänyt
puoliympyrässä Asirgarhin. Voisiko tämä paikka olla hänelle mitään
muuta kuin pelkkä nimi? Ei, koska hän ei tuntenut ketään sen
asukkaista. Mutta se oli katsellut häntä pari kertaa ja näytti sanovan:
»Minä en katoa?» Hän heräsi keskellä yötä jysähdykseen; juna kiisi
alaspäin läntistä vuorenrinnettä. Kuutamossa kimaltelevat kallionhuiput
hyökkäsivät häntä kohti kuin meren tyrskyt, sitten seurasi tasanko
kuin lyhyt välitapaus, sitten todellinen meri ja sen jälkeen Bombayn
yli ruskottava aamusarastus. »Minä en ole saanut katsella oikeita
paikkoja», hän ajatteli nähdessään noiden kiskojen, joita pitkin hän
oli kiitänyt kokonaisen mantereen poikki, mutta joita pitkin hän
ei enää milloinkaan pääsisi takaisin, katoavan näkyvistä Viktoria
Terminusaseman laiturien viereen. Hän ei saisi milloinkaan käydä
Asirgarhissa eikä muissakaan oudoissa paikoissa, ei Delhissä eikä
Agrassa, ei Rajputanakaupungeissa eikä Kashmirissa, eikä nähdä noita
vielä salaperäisempiä ihmeellisiä paikkoja, joihin miehet puhellessaan
joskus vihjaisivat: Gionarin kaksikielistä kalliota, Shri Belgolan
patsasta, Mandun ja Hampin raunioita, Khajrahan temppeliä ja Shalimarin
puutarhoja. Kun hän ajoi tuon suuren kaupungin läpi, jonka länsimaat
ovat rakentaneet ja senjälkeen toivottomina hylänneet, hän halusi
jäädä sinne, vaikka se ainoastaan olikin Bombay, ja tutkia erikseen
jokaista noista sadoista indialaisista, jotka kulkivat sen katuja
pitkin. Hevosten jalat kiidättivät häntä kuitenkin eteenpäin, heti sen
jälkeen lähti laiva liikkeelle ja hän näki tuhansien kokospalmujen
sukeltautuvan esiin ankkuripaikkain ympärillä ja kiipeävän kukkuloille
viittoilemaan hänelle jäähyväisiä. »Sinä luulit siis Indiaa vain
kaiuksi, ja pidit Marabar-luolia jonakin lopullisena», näyttivät
ne nauraen sanovan hänelle. »Mitä yhteyttä meillä on niiden tahi
Asirgarhin kanssa? Hyvästi?» Sen jälkeen höyrylaiva kiersi Colaban,
manner väistyi syrjään ja Ghatsin luona sijaitseva kallio sulautui
troopillisen meren kimaltelevaan pintaan. Rouva Mellanby tuli antamaan
hänelle sen neuvon, ettei ollut hyvä oleilla ulkona kannella helteessä.
— Olemme onnellisesti päässeet irti tuhkasta, sanoi rouva Mellanby, —
minkävuoksi meidän pitää varoa, ettemme putoa tuleen.




XXIV


Rouva Mooren lähdön jälkeen lisäsivät äkilliset ilmanvaihdokset
kuumuutta, kunnes eläminen muuttui kärsimiseksi ja rikoksia rangaistiin
satayksitoista astetta näyttävillä lämpömittareilla. Sähköleyhyttimet
surisivat ja sylkivät, vedet kuohuivat korkealle kuin verhot,
jääpalaset kalisivat, ja näiden puolustuslaitosten ulkopuolella
leijaili hitaasti tomupilviä vaaleanharmaan taivaan ja vaaleankeltaisen
maan välissä. Euroopassa paetaan pakkasta, ja siitä ovat saaneet
alkunsa nuo mainiot sadut, joita kerrotaan takkavalkean ääressä —
Balder, Persephone — mutta täällä pyritään pakoon itse elämänlähdettä,
tuota petollista aurinkoa, jota eivät mitkään runot ylistä, koska
pettymys ei voi milloinkaan olla kaunis. Ihmiset ikävöivät runoutta,
vaikka he eivät ehkä tunnusta sitä; he haluavat ilon suloiseksi ja
surun arvokkaaksi ja äärettömyydelle muodon, mutta India ei tyydytä
heidän vaatimuksiaan. Vuosittain toistuva sekamelska huhtikuussa,
jolloin ärtyisyys ja halut leviävät kuin syöpä, on yksi esimerkki
siitä, miten India suhtautuu ihmisten alati palaaviin toivomuksiin.
Kalat tulevat toimeen paremmin. Kun lammikot kuivuvat, ne kaivautuvat
mutaan odottamaan, kunnes sateet pehmittävät niitä ympäröivän kuoren.
Mutta ihmiset koettavat olla aina samanlaisia, ja tulos on joskus hyvin
huono. Sivistyksen riemuvaunut voivat äkkiä pysähtyä kivettyneinä,
ja sellaisina hetkinä näyttää aivan siltä, kuin Englannin kohtalo
muodostuisi samanlaiseksi kuin sen edeltäjien, jotka hekin tulivat
maahan muuttaakseen sen toisenlaiseksi, mutta sulautuivat lopulta maan
omaan kaavaan ja peittyivät sen tomuun.

Adela oli vuosia kestäneen älyllisyyskauden jälkeen ottanut jälleen
käytäntöön kristillisen aamurukouksensa. Siinä ei näyttänyt olevan
mitään pahaa, se oli suorin ja mukavin tie näkymättömän luo ja se
huojensi hänen huoliaan. Aivan samalla tavalla kuin hindukonttoristit
pyytävät Lakshmilta palkankoroitusta, hänkin pyysi Jehovalta suotuisaa
tuomiota. Jumala, joka suojelee kuninkaita, valaisisi varmasti
poliisien järkeä. Hänen Jumalansa antoi lohduttavia vastauksia, mutta
kun hän kohotti kädet kasvoilleen, aiheutti se polttavan kuumuuden,
ja hänestä tuntui kuin hän olisi niellyt ja sylkenyt taas pois saman
inhoittavan ilmakuplan, joka oli ahdistanut hänen keuhkojaan koko yön.
Rouva Turtonin äänikin häiritsi häntä. — Onko tuo nuori nainen jo
valmis lähtemään? kuului kimakasti viereisestä huoneesta.

— Puolen minuutin kuluttua, mumisi hän. Turtonit olivat ottaneet
hänet hoiviinsa rouva Mooren matkustettua. Heidän ystävällisyytensä
oli tavatonta, mutta se johtui vain hänen asemastaan eikä hänestä
itsestään. Hän oli tuo englantilainen tyttö, jolle oli käynyt niin
hirveän huonosti, ettei hänelle voitu olla tarpeeksi hyviä. Ei
kenelläkään muulla kuin Ronnyllä ollut aavistustakaan siitä, mitä
hänen sisimmässään tapahtui, ja hänelläkin vain hyvin hämärästi, sillä
henkilökohtaiset siteet löyhtyvät aina julkisuuden vaikutuksesta.
Suruissaan Adela sanoi hänelle: — Minä tuotan sinulle vain huolia.
Olin silloin oikeassa sanoessani, että meidän pitäisi olla vain
ystäviä. Mutta Ronny väitti vastaan, sillä kuta enemmän Adela kärsi,
sitä suuremmassa arvossa Ronny piti häntä. Rakastiko Adela Ronnyä?
Se kysymys oli jollakin tavalla sotkeutunut yhteen Marabarin kanssa,
koska se oli askarruttanut Adelan ajatuksia, hänen mennessään tuohon
turmiolliseen luolaan. Kykenikö hän rakastamaan ketään?

— Neiti Quested, Adela, kello on jo puoli kahdeksan. Meidän pitää nyt
ajatella lähtöä oikeudenistuntoon, jos te vain jaksatte.

— Hän rukoilee, kuultiin piiripäällikön sanovan.

— Suokaa anteeksi, rakas lapsi, mitään kiirettä ei vielä ole... Oliko
teidän chota hazrinne hyvää?

— En voi syödä mitään. Saisinko hieman konjakkia? Adela pyysi hyläten
Jehovan.

Kun sitä tuotiin, värisytti häntä ja hän sanoi olevansa valmis
lähtemään.

— Ottakaa kulaus; se ei ollutkaan mikään tyhmä päähänpisto.

— En usko, että siitä on apua, Burra Sahib.

— Kai lähetit konjakkia raatihuoneelle, Mary?

— Tottahan, ja samppanjaa myös.

— Kiitän illalla, mutta nyt olen kuin riepu, sanoi tyttö
lausuen jokaisen tavun niin huolellisesti kuin hänen taakkansa
olisi keventynyt, jos tämä tosiasia vain olisi tullut kunnolla
julkilausutuksi. Hän pelkäsi hiljaisuutta, josta ehkä saattoi sukeltaa
esille jotakin sellaista, jota hän ei itse voinut nähdä. Hän oli
herra McBryden kanssa teeskennellysti ja naurettavasti kerrannut
hirmuisen luolaseikkailunsa, kuinka mies ei ollut oikeastaan lainkaan
koskenut häneen, vaan vetänyt häntä mukanaan, ja niin edespäin. Hänen
tarkoituksensa tänä aamuna oli pelästyneenä näyttää toisille, kuinka
heikko hän oli. Luultavasti Amritraon ristikuulustelu lannistaisi hänet
kokonaan, ja hän tuottaisi häpeää ystävilleen. — Kaikuni on tullut
takaisin, hän sanoi heille.

— Mahtaisikohan aspiriini auttaa?

— Se ei ole päänkipua, vaan kaikua.

Koska majuri Callendar ei voinut poistaa Adelan korvien suhinaa,
selitti hän sen johtuvan kuvittelusta, jota ei saanut kiihoittaa.
Turtonit vaihtoivatkin senvuoksi puheenaihetta. Heikko, viileä
tuulenhenki lakaisi maata erottaen yön päivästä. Kymmenen minuutin
kuluttua se olisi tiessään, ja heidän piti käyttää sitä hyväkseen
ajaessaan kaupunkiin.

— Tulen varmasti lysähtämään kokoon, toisti Adela.

— Ettehän toki, sanoi piiripäällikkö hyvin hellästi.

— Eikö mitä, hän on niin reipas.

— Mutta, rouva Turton...

— Mitä, lapseni?

— Jos menehdynkin, ei se merkitse mitään. Muutamissa oikeusjutuissa
se vaikuttaisi epäedullisesti, mutta ei tässä. Tilanne on mielestäni
tällainen: minä voin oikeastaan käyttäytyä kuinka tahansa, voin itkeä
ja voin olla naurettava, mutta olen kuitenkin aivan varma tuomiosta,
ellei herra Das ole hirvittävän väärämielinen.

— Teidän täytyy voittaa, sanoi piiripäällikkö tyynesti, mainitsematta
lainkaan, että tuomiosta vedettäisiin vielä korkeampaan oikeuteen.
Nawab Bahadur oli rahoittanut puolustuksen ja panisi mieluummin
viimeiset rahansa likoon kuin antaisi viattoman muhamettilaisen
joutua tuhon omaksi, ja takana piili vielä muita vähemmän rehellisiä
pyyteitä. Juttu joutuisi toisesta oikeusasteesta toiseen ja aiheuttaisi
seurauksia, joita ei kukaan voinut aavistaakaan. Chandraporelaisten
luonne alkoi muuttua piiripäällikön omien silmien edessä. Kun hänen
autonsa kiersi pihalta tielle, kuului heikko kolahdus, joka oli täynnä
naurettavaa vihaa — joku lapsi oli heittänyt autoa kivellä. Moskean
läheisyydessä heitettiin jo muutamia suurempia kiviä. Maidanilla odotti
heitä poliisi osasto moottoripyörineen saattaakseen heidät basaarien
läpi. Piiripäällikkö tuli ärtyisäksi ja mumisi: — McBryde on vanha
akka. Mutta rouva Turton sanoi: — Mohurramin jälkeen ei ole todellakaan
vahingoksi pieni voimannäyte. On naurettavaa kuvitella, etteivät he
muka vihaisi meitä, ja toivoa heidän lopettavan tämän teeskentelynsä.
Piiripäällikkö vastasi kummallisella, surullisella äänellä: — En osaa
selittää sitä, mutta en vihaa heitä. Eikä hän vihannutkaan heitä,
sillä jos hän olisi vihannut, olisi hänen ollut pakko tunnustaa koko
uransa epäonnistuneeksi. Hän rakasti ylpeästi näitä suojattejaan,
joiden keskuudessa hän niin monta vuotta oli liikkunut; heidän
täytyi olla hänen vaivojensa arvoiset »Kun oikein ajatellaan,
muuttavat juuri naisemme kaiken täällä meille vaikeammaksi», oli
hänen sisin ajatuksensa, kun hän huomasi muutamia rivoja piirroksia
eräässä pitkässä valkoisessa seinässä. Hänen neiti Questediä kohtaan
osoittamansa ritarillisuuden takana piili viha odottaen sopivaa
tilaisuutta — ehkäpä kaikessa ritarillisuudessa on vihan siemeniä.
Muutamia ylioppilaita oli kokoontunut raatihuoneen edustalle —
hermostuneita poikia, jotka hän mainiosti olisi voinut kohdata, jos hän
olisi ollut yksinään, mutta nyt hän käski ohjaajan ajaa rakennuksen
ympäri takapihalle. Ylioppilaat kirkuivat ivallisesti, ja Rafi huusi,
pujahtaen samassa piiloon toverinsa taakse, että englantilaiset olivat
pelkureita.

He menivät Ronnyn yksityishuoneeseen, jonne oli kokoontunut joukko
heikäläisiä. Ei kukaan ollut arka, mutta kaikki olivat hermostuneita,
sillä tuontuosta saapui kummallisia viestejä. Puhdistustyöläiset
olivat juuri tehneet lakon, ja senjohdosta oli puolet Chandraporen
kloseteista jäänyt hoitoa vaille — ainoastaan puolet, ja muualta
piirikunnasta kotoisin olevat puhdistustyöläiset, jotka eivät olleet
yhtä varmoja Azizin viattomuudesta, saapuisivat illalla rikkomaan
lakon. Mutta miksi pitikään niin hullunkurisen tapauksen sattua juuri
nyt? Ja joukko muhamettilaisia naisia oli vannonut olevansa syömättä
niin kauan, kunnes vanki vapautettaisiin. Heidän kuolemansa ei
herättäisi suurtakaan huomiota, ehkäpä he jo olivatkin kuolleet, koskei
heitä näkynyt missään, mutta joka tapauksessa asia oli ikävä. Tuntui
kuin uusi henki olisi päässyt valloilleen, jonkinlainen uudestaan
järjestäytyminen, jota ei kukaan tuossa valkoisten pienessä vakavassa
ryhmässä osannut selittää. He epäilivät Fieldingin olevan kaiken tämän
takana, sillä he olivat jo luopuneet siitä käsityksestä, että hän oli
muka pelkuri ja raukka. He syyttivät kovasti Fieldingiä; hänen oli
nähty ajavan raatihuoneelle Azizin asianajajien, Amritraon ja Mahomet
Alin, kanssa; hän antoi vauhtia partiopoikaliikkeelle kapinallisissa
tarkoituksissa; hänelle saapui ulkomaisilla postimerkeillä varustettuja
kirjeitä, ja luultavasti hän oli japanilaisten palkkaama vakooja.
Tämänaamuinen tuomio kukistaisi luopion, mutta hän oli jo ehtinyt
tehdä maalleen ja valtakunnalle tavattoman paljon vahinkoa. Heidän
moittiessaan häntä neiti Quested lepäsi tuolissaan suljetuin silmin,
nojaten käsipuihin ja koettaen kerätä rohkeutta. Jonkin ajan kuluttua
muut huomasivat hänet, ja heitä hävetti, kun olivat pitäneet niin kovaa
melua.

— Emmekö voi tehdä mitään hyväksesi? kysyi neiti Derek.

— En usko sitä, Nancy, ja minusta näyttää siltä, etten itsekään voi
tehdä mitään.

— Mutta sinuahan on ankarasti kielletty ajattelemasta niin; sinä olet
suurenmoinen.

— Varmasti! säesti kunnioittava kuoro.

— Das on taattu, sanoi Ronny hiljaisella äänellä kääntäen keskustelun
toisaanne.

— Ei ainoakaan heistä ole taattu, väitti majuri Callendar vastaan.

— Mutta Das on todellakin.

— Tarkoitatte, että häntä peloittaa enemmän syytetyn vapauttaminen
kuin tuomitseminen, senvuoksi että hän menettää paikkansa, jos hän
vapauttaa, sanoi Lesley viekkaasti nauraen.

Ronny ei ollut tarkoittanut sitä. Hän tahtoi vain pitää yllä
alaisistaan saamiaan kuvitteluja viran hyvien perintätapojen
mukaisesti, ja hänestä tuntui mieluisalta väittää, että hänen Dasillaan
todellakin oli moraalista, yliopiston hengen mukaista rohkeutta. Hän
väitti eräältä näkökannalta olevan eduksikin, että indialainen toimisi
nyt oikeuden puheenjohtajana. Koska vain langettava tuomio voi tulla
kysymykseen, on parempi, että joku indialainen julistaa sen, koska se
ajan oloon tulisi aiheuttamaan vähemmän melua. Hänen ajatellessaan tätä
katosi Adela kuin utukuva hänen tietoisuudestaan..

— Te ette varmaankaan hyväksy sitä anomusta, jonka minä lähetin rouva
Mellanbylle? sanoi rouva Turton melko kiihkeästi. No mutta, herra
Heaslop, teidän ei tarvitse lainkaan pyytää anteeksi; olen jo tottunut
siihen, että olen aina väärässä.

— En tarkoittanut sitä.

— Anteeksipyyntönne on aivan tarpeeton.

— Nuo siat etsivät aina valittamisen syitä, sanoi Lesley lepyttääkseen
rouvaa.

— Siat, luulisinpä niin! sanoi majuri. — Ja minä sanon teille vielä
erään asian. Se, mitä on tapahtunut, on oikeastaan tavattoman hyvä asia
muille, paitsi täällä oleville. Se panee heidät huutamaan ja hetki
siihen onkin jo koittanut. Minä olen opettanut heille Herran käskyjä
nykyjään sairaalassa. Teidän pitäisi nähdä, tuon niin sanotun johtavan
lojalistimme pojanpoika. Hän nauroi raa'asti kuvaillessaan Nureddin
raukan nykyistä ulkomuotoa. — Hänen kauneutensa on mennyttä kalua,
viisi hammasta poissa yläleuasta ja kaksi alaleuasta ja toinen sierain
halki. Panna Lal antoi hänelle eilen kuvastimen ja hän purskahti
itkuun. Minua nauratti, nauratti oikein kovasti, sen saatte uskoa,
ja samoin olisi naurattanut teitäkin. Hän oli ennen vanhaan oikea
neekerikukko, muistaakseni, mutta nyt hän on mennyttä kalua. Piru
vieköön, luullakseni hän oli tavattoman siveetön — hm —.Hän keskeytti
saatuaan tyrkkäyksen selkäänsä, mutta lisäsi kuitenkin: — Toivoisin
saavani leikata auki entisen apulaisenikin; mikään ei ole tarpeeksi
pahaa heille.

— Vihdoinkin järkevä sana! huusi rouva Turton miehensä suureksi
harmiksi.

— Aivan niinkuin sanoin; sellaisen tapahtuman jälkeen ei mikään ole
tarpeeksi julmaa.

— Aivan niin, ja muistakaakin se, miehet. Te olette suuria raukkoja,
raukkoja. Niiden pitäisi ryömiä täältä polvillaan luoliin, heti kun
englantilainen nainen näyttäytyy, heille puhuminen olisi kiellettävä,
kaikkien pitäisi saada sylkeä heitä kasvoihin ja heitä pitäisi
kierittää tomussa. Me olemme olleet heille aivan liian ystävällisiä.

Rouva keskeytti hetkiseksi. Kuumuus oli käyttänyt hyväkseen hänen
vihastustaan ja voittanut hänet. Hän haki apua sitruunajuomasta ja
mumisi imiessään: — Raukkoja, raukkoja! — Ja kaikki märehdittiin sitten
toistamiseen. Neiti Questedin herättämät riitakysymykset olivat niin
paljon tärkeämmät häntä itseään, että ihmiset unhottivat hänet.

Äkkiä huudettiin juttu esille.

Heidän tuolinsa kannettiin ennen heitä oikeussaliin, sillä oli tärkeää,
että he tekisivät arvokkaan vaikutuksen. Ja kun chuprassit olivat
saaneet kaiken järjestykseen, marssivat englantilaiset ränstyneeseen
huoneeseen niin alentuvaisen näköisinä, kuin sali olisi ollut
markkinakoju. Istuutuessaan piiripäällikkö lausui pienen virallisen
sukkeluuden, jolle hänen seuralaisensa hymyilivät, ja indialaiset,
jotka eivät olleet kuulleet hänen sanojaan, tunsivat jotakin julmaa
heitä kohtaan olevan tulossa, sillä muuten eivät sahibit olisi
nauraneet.

Oikeussali oli tupaten täynnä väkeä ja tietysti hyvin kuuma. Adela
kiinnitti ensiksi huomionsa läsnäolevista kaikkein vaatimattomimpaan,
erääseen henkilöön, jolla ei ollut vähintäkään tekemistä jutussa,
mieheen, joka hoiti leyhytintä. Hän oli melkein alasti ja tavattoman
solakka ruumiiltaan, ja istui eräällä korokkeella takana keskikäytävän
päässä. Heti kun Adela tuli huoneeseen, herätti mies hänen huomiotansa.
Hän näytti Adelan mielestä pitävän silmällä heidän toimiaan. Hänessä
oli kaikki se voima ja kauneus, joka joskus puhkeaa täyteen kukkaan
rahvaan luokkaan kuuluvissa indialaisissa. Kun tätä kummallista rotua
nöyryytetään ja halveksitaan, näyttää luonto muistavan sen ruumiillisen
täydellisyyden, jonka se saa aikaan toisella taholla, ja luo Jumalan
— ei monta, vaan jonkun sinne tänne näyttääkseen yhteiskunnalle,
kuinka vähän se välittää sen luokista. Tämä mies olisi herättänyt
huomiota missä tahansa; Chandraporen ohutsääristen yleistyyppisten
lattearintaisten asukasten joukossa hän näytti jumalalliselta, ja
kuitenkin hän oli kaupungin omaisuutta, oli elänyt sen tähteillä ja
kuolisi jollekin sen roskakasalle. Vetäen köyden luokseen määrätyn
tahdin mukaisesti ja sen jälkeen päästäen sen irti hän lähetti
ilmavirtoja toisten yli, saamatta itse mitään. Hän näytti elävän
ihmiskohtaloiden ulkopuolella, olevan itse miehinen kohtalonjumala,
joka piti sieluja vallassaan.

Vastapäätä häntä ja samoin korokkeella istui pieni asessori,
sivistynyt, itsetietoinen, tarkka ja huolellinen mies. Mutta
leyhyttimen liikuttaja ei ollut mitään tästä kaikesta, hän oli tuskin
tietoinen omasta olotilastaan ja tuskin ymmärsi, miksi oikeussali
tänään oli tavallista täydempi. Oikeastaan hän ei tiennyt lainkaan,
että sali oli tavallista täydempi, yhtä vähän kuin sitäkään, että hän
hoiti ilmanvaihtolaitosta, vaikka hän tajusikin vetävänsä jostakin
köydestä. Mutta hänen ylhäisessä, hajamielisessä olennossaan oli
jotakin, mikä teki voimakkaan vaikutuksen tähän englantilaiseen
keskiluokan tyttöön, jotakin, joka oli kuin tytön omien kärsimysten
ahtaaseen itsekkyyteen kohdistuva äänetön moite. Millä oikeudella ja
minkä korkeamman tarkoituksen vuoksi hän oli aiheuttanut sen, että
kaikki nämä ihmiset olivat kokoontuneet ja täyttäneet tämän huoneen?
Millä oikeudella juuri hänen kotitekoinen käsitejärjestelmänsä ja juuri
se englantilaisten huvilakaupunkien jumala, joka antoi siunauksensa
niille — miksi ja millä oikeudella ne voivat vaatia itselleen sellaista
merkitystä maailmassa ja röyhkeästi anastaa yksinoikeuden sivistyksen
nimeen? Rouva Moore — Adela katsahti ympärilleen, mutta rouva Moore
oli jo kaukana merellä. Tämä oli kaikissa tapauksissa juuri sellainen
kysymys, josta rouva Moore olisi voinut väitellä hänen, kanssaan
tulomatkalla, ennenkuin vanha nainen oli alkanut muuttua tylyksi ja
kummalliseksi.

Hänen ajatellessaan rouva Moorea kuului ääniä, jotka vähitellen yhä
kovenivat. Tämän huomiota herättävän jutun käsittely oli aloitettu, ja
poliisipäällikkö luki ääneen yleisen syyttäjän selostuksen asiasta ja
hänen rangaistusvaatimuksensa.

Herra McBryde ei koettanutkaan herättää huomiota puhujana;
kaunopuheisuuden hän luovutti vastapuolueelle, koska se saattoi olla
sen tarpeessa. Hän asettui sille kannalle, että jokainen tiesi miehen
rikolliseksi, ja että hänen velvollisuutensa oli vain todeta se
julkisesti, ennenkuin hänet lähetettiin Andamaneille. Hän ei vedonnut
moraalisiin eikä helliin tunteisiin, ja vain vähitellen teki hänen
esiintymisensä tarkoituksellinen välinpitämättömyys vaikutuksensa.
Mutta se raivostutti erästä kuulijakunnan osaa. Hän kuvaili
vaivalloisesti, kuinka huviretki oli suunniteltu. Vanki oli tavannut
neiti Questedin eräissä kaupungin koulun rehtorin toimeenpanemissa
kutsuissa, joissa vanki nähtävästi oli laatinut suunnitelmansa
valmiiksi. Vanki on mies, joka vietti irstasta elämää, mikä voitiin
todistaa erinäisillä asiakirjoilla, jotka löydettiin hänen taskuistaan
vangitsemistilaisuudessa. Hänen virkatoverinsa, tohtori Panna Lal,
voi muuten lähemmin kuvailla hänen luonnettaan, ja majuri Callendar
oli sitäpaitsi luvannut itse todistaa. Tämän jälkeen keskeytti
McBryde esitelmänsä hetkiseksi. Hän tahtoi pysyttää oikeudenkulun
niin asiallisena kuin suinkin, mutta hänen lempiaiheensa, itämainen
patologia, tuli tässä niin houkuttelevan lähelle, ettei hän voinut
vastustaa kiusausta sekoittaa sitä juttuun. Hän irroitti silmälasinsa
— kuten hänen tapansa oli ennen suuren totuuden julistamista — katseli
vakavasti niitä ja huomautti, että tummempi-ihoiset rodut tuntevat
vetovoimaa vaaleampaan rotuun, mutta ei päinvastoin — ja tämä ei ole
katkerien eikä vihamielisten päätelmien aihe, vaan yksinkertaisesti
sellainen tosiasia, jonka jokainen tieteellinen tutkija voi vahvistaa.

— Siinäkin tapauksessa, että nainen on miestä paljon rumempi?

Oli mahdotonta sanoa, mistäpäin salia ääni oli kuulunut; ehkäpä se
tulikin katosta. Se oli ensimmäinen keskeytys, ja puheenjohtaja katsoi
velvollisuudekseen tarttua asiaan.

— Ajakaa mies ulos, hän sanoi. Poliisi tarttui erääseen mieheen, joka
ei ollut puhunut mitään, ja vei hänet kovakouraisesti ulos salista.
Herra McBryde pani silmälasit jälleen nenälleen ja jatkoi. Mutta
huomautus oli järkyttänyt neiti Questediä. Hänen ruumiinsa kapinoi sitä
vastaan, että sitä sanottiin rumaksi, ja häntä vapisutti.

— Tunnetko voivasi pahoin, Adela? kysyi neiti Derek, joka hellyyttä ja
mielipahaa tuntien piti huolta hänestä.

— En tunne milloinkaan muuta, Nancy. Mutta läpäisen kyllä tämän, vaikka
tämä onkin niin hirmuista, hirmuista.

Tämä oli johdantona ensimmäiseen kohtaussarjaan. Hänen ystävänsä
alkoivat hääriä hänen ympärillään, ja majuri huusi: — Minun pitää
saada parempi paikka potilaalleni. Miksi hänen ei sallita sijoittua
korokkeelle? Hän ei saa täällä laisinkaan ilmaa.

Herra Das näytti kiusautuneelta ja sanoi: — Luovutan mielelläni tuolin
neiti Questedille täällä korokkeella hänen terveyttään koskevien
erikoisseikkojen johdosta. — Chuprassit eivät siirtäneet sinne
ainoastaan yhtä tuolia, vaan monta, ja koko joukko seurasi Adelaa
korokkeelle, niin että Fielding oli ainoa eurooppalainen, joka jäi
saliin muiden joukkoon.

— Tämä tuntuu jo paremmalta, sanoi rouva Turton istuutuessaan.

— Hyvin toivottava muutos monestakin syystä, vastasi majuri.

Oikeuden puheenjohtaja tiesi, että hänen olisi pitänyt vastustaa tätä
lausuntoa, mutta ei uskaltanut. Callendar huomasi hänen arkuutensa ja
huusi mahtavasti: — Jatkakaa nyt, herra McBryde, ja suokaa anteeksi
keskeytykseni.

— Onko kaikki nyt kunnossa? kysyi poliisipäällikkö.

— Mukiinmenevästi, mukiinmenevästi.

— Jatkakaa, herra Das. Me emme ole tulleet tänne häiritsemään teitä,
sanoi piiripäällikkö suojelevasti. Totta puhuen he eivät olleetkaan
häirinneet oikeudenkäyntiä, paitsi että olivat ottaneet sen kokonaan
johtoonsa.

Yleisen syyttäjän jatkaessa selostustaan neiti Quested istui katsellen
saliin, alussa varovasti kuin peläten vahingoittavansa silmiään.
Leyhyttäjämiehen oikealla ja vasemmalla puolella hän näki muutamia
puolittain tuttuja kasvoja. Hänen alapuolellaan istuivat nuo hänen
yksinkertaisen Indiaan tutustumisyrityksensä pirstaleet — kaikki ne
henkilöt, joihin hän oli tutustunut piiripäällikön kutsuissa, tuo
mies ja vaimo, jotka eivät olleet lähettäneet vaunujaan, tuo vanhus,
joka oli halunnut lainata autonsa, palvelijoita, kaupunkilaisia,
virkamiehiä ja vanki itse. Siellä hän istui, tuo voimakas pieni hieno
indialainen, jolla oli sysimusta tukka ja notkeat kädet. Adela katsoi
häneen tuntematta mitään erikoisempaa mielenliikutusta. Heidän viime
tapaamisensa jälkeen hän oli pitänyt häntä kaiken pahan ruumistumana,
mutta nyt hän tuntui vain puolitutulta henkilöltä, jollainen hän
aina oli ollutkin. Häneen ei kannattanut kiinnittää huomiota, hän
ei merkinnyt mitään, ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Vaikka hän
olikin »rikoksellinen», ei hänen olemuksestaan uhonnut minkäänlaista
synnin tuntua. »Luulen häntä syylliseksi. Vai olisinkohan sittenkin
erehtynyt?» Adela ajatteli, sillä tämä kysymys kummitteli vielä silloin
tällöin hänen tajunnassaan, vaikka se rouva Mooren lähdön jälkeen
olikin lakannut vaivaamasta hänen omaatuntoaan. Puolustusasianajaja
Mahomet Ali nousi nyt, esittäen kömpelösti ja sopimattoman ivallisesti
kysymyksen, saisiko hänenkin turvattinsa istuutua korokkeelle.
Indialainenkin voi näet joskus tuntea pahoinvointia, vaikka majuri
Callendar ei tietenkään uskonut sitä, koska hän oli valtion sairaalan
ylilääkäri.

— Uusi esimerkki heidän erinomaisesta huumorintajustaan, viserteli
neiti Derek iloisesti.

Ronny katsoi herra Dasiin nähdäkseen, miten hän suoriutuisi
näistä vaikeuksista. Herra Das tulikin levottomaksi ja antoi
puolustusasianajajalle ankaran varoituksen.

— Suokaa anteeksi — nyt oli tullut tuon Kalkutasta kotoisin olevan
etevän asianajajan vuoro. Hän oli komea ja kaunis, pitkä ja voimakas
mies, jolla oli lyhyeksi leikattu harmaa tukka. — Mielestämme ei
ole oikein, että niin monta eurooppalaista naista ja herraa istuu
korokkeella, hän sanoi oikein oxfordilaisella äänellä. — Se vaikuttaa
levottomuutta herättävästi todistajiimme» Heidän paikkansa on
muun yleisön joukossa salissa» Meillä ei ole mitään sitä vastaan,
että neiti Quested jää korokkeelle, koska hän on ollut sairas, ja
tulemme edelleenkin kohtelemaan häntä niin hienotunteisesti kuin
suinkin, huolimatta niistä tieteellisistä totuuksista, jotka herra
poliisipäällikkö äsken paljasti meille. Mutta muihin nähden panemme
vastalauseemme.

— Lopettakaa tuo lörpötteleminen ja julistakaamme tuomio, mumisi majuri.

Hieno muukalainen katsoi kunnioittavasti oikeuden puheenjohtajaan.

— Myönnän sen, sanoi herra Das, koettaen toivottomuudessaan piilottaa
kasvonsa paperin taakse. — Annoin vain neiti Questedille luvan tulla
tänne korokkeelle. Hänen ystävänsä saavat hyväntahtoisesti siirtyä
saliin.

— Hyvin tehty, Das, aivan oikein, sanoi Ronny niin rehellisesti, että
se vaikutti häiritsevästi tunnelmaan.

— Pitäisikö meidän siirtyä takaisin saliin? Miten julkeaa! huudahti
rouva Turton.

— Tule nyt vain, Mary, ja koeta tyyntyä, kuiskasi hänen puolisonsa.

— Mutta potilastani ei voida jättää oman onnensa nojaan.

— Onko teillä mitään sitä vastaan, herra Amritrao, että ylilääkäri jää
tänne?

— Kyllä, koroke suo valtaa.

— Vaikka se onkin vain jalan korkuinen! No lähdetään sitten kaikki
alas, sanoi piiripäällikkö koettaen nauraa.

— Kiitoksia paljon, sanoi herra Das suuresti huojentuneena. —
Kiitoksia, herra Heaslop, kiitoksia kaikki naiset.

Ja koko seurue, neiti Questedkin mukaan luettuna, luopui
lyhytaikaisesta ylennyksestään. Uutinen heidän nöyryytyksestään
levisi äkkiä ja ulkona oleva väki puhkesi pilkkahuutoihin. Heidän
yksityistuolinsa seurasivat heidän mukanaan. Mahomet Ali, jonka
rotuviha teki aivan sokeaksi ja mahdottomaksi, vastusti niidenkin
siirtoa. Kenen toimesta oli saliin tuotu erityisiä tuoleja, miksi ei
Nawab Bahadurille oltu annettu yhtä ja niin edespäin? Kuulijat alkoivat
jutella salissa olevista tavallisista ja erityisistä tuoleista,
matoista ja jalan korkuisista korokkeista.

Mutta tämä pieni keskeytys oli tehnyt hyvää neiti Questedin hermoille.
Hänen rohkeutensa kasvoi nyt, kun hän näki kaikki nämä saliin
kokoontuneet ihmiset. Oli kuin hän jo edeltäkäsin olisi saanut kärsiä
pahimman. Hän oli nyt aivan varma siitä, että hän kestäisi kaiken hyvin
— se on, ilman minkäänlaista henkistä lamaannusta, ja hän ilmoitti
Ronnylle ja rouva Turtonille tämän hyvän uutisen. Mutta he olivat liian
kiihdyksissä englantilaisten arvon loukkauksesta, kiinnittääkseen
huomiotaan siihen. Paikaltaan Adela saattoi katsella tuota luopiota,
herra Fieldingiä. Adela oli kuitenkin nähnyt hänet paljoa paremmin
korokkeelta ja tiesi hänen istuvan indialainen lapsi sylissään.
Fielding valvoi jutun käsittelyä ja piti silmällä neiti Questediä. Kun
heidän katseensa yhtyivät, käänsi Fielding katseensa syrjään, ikäänkuin
välittömämpi kosketus ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan.

Puheenjohtajakin tunsi huojennusta. Hän oli voittanut taistelun
korokkeesta ja hankkinut itselleen luottamusta. Hän koetti kuunnella
tarkkaan ja puolueettomasti syytekirjelmää ja tahtoi unhottaa, että
hänen myöhemmin piti julistaa tuomio sen perusteella. Poliisipäällikkö
jatkoi järkähtämättä lukemistaan. Hän oli odottanut tällaisia julkeuden
purkauksia, koska ne ovat alemman rodun puolelta luonnollisia tekoja,
eikä osoittanut mitään vihaa Azizia kohtaan, häpeällistä halveksumista
vain.

Syytekirjelmässä puhuttiin pitkälti niistä henkilöistä, jotka olivat
antautuneet vangin petettäviksi, nimittäin Fieldingistä, palvelija
Antonysta ja Nawab Bahadurista. Nämä kohdat olivat tuntuneet
hyvin epäilyttäviltä neiti Questedistä, ja hän oli pyytänytkin
poliisipäällikköä poistamaan ne. Mutta syyttäjät tahtoivat saada aikaan
mahdollisimman ankaran tuomion ja koettivat todistaa hyökkäyksen
suunnitelluksi. Ja kuvaillakseen Azizin strategiaa he esittivät
oikeudelle Marabar-vuorten kartan, johon oli merkitty tiet, joita
pitkin he olivat kulkeneet, ja se kaivo, jonka viereen he olivat
leiriytyneet.

Puheenjohtaja näytti olevan hyvin kiinnostunut muinaistieteeseen.

Esitettiin erään luolan pohjapiirros, joka saattoi kelvata malliksi.
Sitä sanottiin »buddhalaisluolaksi».

— Sen nimi pitäisi mielestäni olla jainluola eikä buddhalaisluola.

— Missä luolassa väkivalta tapahtui, jain- vai buddhalaisluolassa?
kysyi Mahomet Ali sen näköisenä kuin hän olisi paljastanut salaliiton.

— Kaikki marabarluolat ovat jainluolia.

— Niin, sir, mutta missä jainluolassa?

— Saatte tuonnempana tilaisuuden tehdä tuollaisia kysymyksiä.

McBryde hymyili heidän tyhmyydelleen. Indialaiset takertuvat aina
johonkin tuollaiseen. Hän tiesi vastapuolen toivovan kiihkeästi
voivansa todistaa syytetyn muuallaolon. Vastaajat olivat koettaneet,
vaikka tuloksettomasti, saada käsiinsä oppaan, ja Fielding ja
Hamidullah olivat matkustaneet Kawa Doliin ja kävelleet ja mittailleet
siellä kokonaisen kuutamoisen yön.

— Herra Lesley sanoo niitä buddhalaisiksi, ja hän tiennee hyvin
sen asian. Mutta saanko kiinnittää huomiotanne piirustukseen? —
Ja hän kuvaili mitä luolassa oli tapahtunut. Sitten hän kertoi
neiti Derekin tulosta sinne, kuilua pitkin tapahtuneesta paosta,
molempien naisten paluusta Chandraporeen ja tuosta neiti Questedin
allekirjoittamasta asiakirjasta, jossa mainittiin kiikarista. Ja sitten
seurasi päätodistus, kiikarin löytäminen vangin taskusta. — Minulla
ei ole tällä haavaa mitään lisättävää, hän lopetti ottaen nenältään
silmälasinsa. — Nyt aion kutsua esiin todistajani. Tosiseikat saavat
puhua puolestaan. Vanki kuuluu ihmisiin, jotka viettävät kaksinaista
elämää. Uskallan väittää, että hän on vajonnut asteettain. Hän on
salannut elämänsä hyvin ovelasti, kuten hänen tyyppiinsä kuuluvat
ihmiset tavallisesti tekevät, ja esiintynyt kunnioitettavana
yhteiskunnan jäsenenä, niin että hänet kaiken hyvän lisäksi on
vielä otettu valtion palvelukseenkin. Nyt pelkään hänen vajonneen
niin syvälle, että häntä on mahdoton pelastaa. Hän esiintyi hyvin
julmasti ja raa'asti erästä toista vierastaan, toista englantilaista
naista kohtaan. Päästäkseen hänestä ja voidakseen esteettä
toimeenpanna rikolliset aikeensa hän ahdisti naisen erääseen luolaan
palvelijoittensa joukkoon. Mutta tämä ei kuulu asiaan.

Hänen viimeiset sanansa aiheuttivat uuden myrskyn ja äkkiä kaikui uusi
nimi, rouva Mooren nimi, läpi salin. Mahomet Ali oli raivostunut,
hänen hermonsa antoivat myöten ja hän huusi kuin mieletön kysyen,
syytettiinkö hänen suojattiaan sekä murhasta että väkisinmakaamisesta
ja kuka tuo toinen englantilainen nainen oli.

— En aio vedota häneen.

‒ Ette voikaan, koska olette vieneet hänet salaa pois maasta. Nainen on
rouva Moore, ja hän olisi todistanut Azizin viattomuuden, sillä hän oli
meidän puolellamme, hän oli indialaisraukkojen ystävä.

— Tehän olisitte itse voinut haastaa hänet todistajaksi, huusi oikeuden
puheenjohtaja. — Mutta koska ei kumpikaan puoli ole haastanut häntä
todistajaksi, ei kummallakaan ole oikeutta vedota häneen.

— Hänet piilotettiin meiltä, kunnes kaikki oli liian myöhäistä —
minä en saanut tietää sitä, ennenkuin se oli myöhäistä — se on
englantilaista oikeutta, tuota väärentämätöntä brittiläistä Rajta.
Antakaa meille takaisin rouva Moore vain viideksi minuutiksi, niin hän
pelastaa ystäväni ja puhdistaa hänen poikiensa nimen. Älkää sulkeko
häntä pois, herra Das, peruuttakaa sananne, niin totta kuin itsekin
olette isä! Ilmoittakaa minulle, mihin he ovat piilottaneet rouva
Mooren...

— Jos sillä on mitään merkitystä, niin voin ilmoittaa äitini ehtineen
jo Adeniin, sanoi Ronny kuivasti. Hänen ei olisi pitänyt sekaantua
asiaan, mutta hyökkäys oli hämmästyttänyt häntä.

— Häntä pidetään siellä vangittuna, koska hän tietää totuuden. Mahomet
Ali oli melkein suunniltaan ja hänen kuultiin huutavan yleisen metelin
vallitessa: — En välitä siitä, että tuhoan tulevaisuuteni, joudumme
kuitenkin kaikki tuhon omiksi.

‒ Tällä tavalla ei puolusteta mitään asiaa, sanoi puheenjohtaja
tyynnyttävästi.

— Minä en puolusta ettekä tekään tutki tätä juttua, koska me molemmat
olemme orjia.

— Herra Mahomet Ali, olen jo kerran varoittanut teitä ja ellette
istuudu, täytyy minun käyttää valtaani.

— Olkaa niin hyvä. Tämä oikeudenkäynti on pelkkää pilaa; minä menen
matkoihini. Ja hän luovutti paperinsa Amritraolle, poistui ja huusi
ovelta teeskennellysti, mutta hyvin kiihkeästi: — Aziz, Aziz, hyvästi
ikuisiksi ajoiksi! — Meteli koveni, ja kansa, joka ei ymmärtänyt
tavujen merkitystä, toisteli niitä kuin taikasanoja. Ne käännettiin
indiaksi sanoilla Esmiss Esmoor ja niitä ruvettiin toistamaan kaduilla.
Puheenjohtaja uhkaili ja karkoitti turhaan ihmisiä salista. Hän ei
voinut mitään, ennen kuin meteli lakkasi itsestään.

— Odottamatonta, sanoi herra Turton.

Ronny koetti selittää. Ennenkuin hänen äitinsä oli matkustanut, oli
hän puhunut Marabarista unissaan, erittäinkin iltaisin, jolloin
palvelijatkin oleskelivat parvekkeella, ja hänen ristiriitaiset
lausuntonsa oli nähtävästi myyty Mahomet Alille muutamista kolikoista;
sellaista tapahtuu aina Idässä.

— Otaksuinkin heidän koettavan jotakin sen suuntaista. Miten nerokasta!
— Hän katseli heidän ammottavia suitaan. — Heidän uskontonsakin laita
on aivan samoin, hän lisäsi tyynesti. — He aloittavat, mutta eivät voi
sitten hillitä itseään. Tuo teidän Dasinne säälittää minua, hänessä ei
ole juuri kehumisen varaa.

— Herra Heaslop, kuinka ilkeitä he olivatkaan sekoittaessaan juttuun
kiltin äitinne, sanoi neiti Derek kumartuen eteenpäin.

— Se oli vain temppu. Nyt voidaan ymmärtää, miksi he valitsivat juuri
Mahomet Alin — vain senvuoksi, että hän sopivassa tilaisuudessa
toimeenpanisi hälinän. Sellainen kuuluu hänen erikoisalaansa. — Mutta
Ronnyn mielestä se oli sentään pahempaa kuin hän halusi sanoakaan. Oli
järkyttävää kuunnella, kuinka hänen äitinsä nimi väännettiin Esmiss
Esmooriksi, hindulaisen jumalattaren nimeksi.

    »Esmiss Esmoor.
    Esmiss Esmoor.
    Esmiss Esmoor.
    Esmiss Esmoor...»

— Ronny —

— Mitä, rakkaani?

— Eikö tämä olekin kummallista?

— Pelkään sen tuntuvan sinusta kovin järkyttävältä.

— Vielä mitä. En välitä siitä vähääkään.

— No, sepä hyvä!

Adela oli puhunut luonnollisemmin ja vähemmän sairaalloisesti. Hän
kääntyi ystäviensä puoleen ja sanoi:

— Älkää olko huolissanne minusta, tunnen nyt voivani paljoa paremmin
kuin ennen. Minua ei pyörrytä ollenkaan, ja suoriudun tästä kyllä
mainiosti. Kiitoksia teille kaikille, kiitoksia hyvin paljon kaikesta
ystävällisyydestänne. Hänen täytyi huutaa kiitoksensa, koska Esmiss
Esmooria vielä laulettiin.

Äkkiä se lakkasi. Tuntui kuin rukous olisi tullut kuulluksi ja
pyhäinjäännökset näytetyksi. — Pyydän anteeksi virkatoverini puolesta,
sanoi Amritrao kaikkien kummastukseksi. — Hän on päämiehemme läheinen
ystävä ja antoi tunteillensa vallan.

— Herra Mahomet Ali saa itse esittää anteeksipyyntönsä, sanoi
puheenjohtaja.

— Aivan niin, sir. Mutta me olemme juuri saaneet kuulla, että rouva
Moorella oli ollut tiedossaan ratkaisevia todistuksia, jotka hän olisi
halunnut esittää. Hänen poikansa kiiruhti kuitenkin hänen matkaansa,
ennenkuin hän ehti esittää todistuksensa, ja senvuoksi Mahomet Ali
menetti malttinsa; siihen vaikutti vielä ratkaisevasti sekin, että
se tapahtui heti sen jälkeen, kun ainoata toista eurooppalaista
todistajaamme, herra Fieldingiä, oli yritetty peloittaa. Herra Mahomet
Ali ei olisi sanonut mitään, ellei poliisin taholta olisi vedottu rouva
Mooreen. — Hän istuutui.

— Muuan syrjäasia on sekoitettu juttuun, sanoi puheenjohtaja. — Minun
täytyy toistaa, ettei rouva Moore esiinny todistajana. Ei teillä, herra
Amritrao, eikä teilläkään, herra McBryde, ole minkäänlaista oikeutta
vedota tämän naisen puheeseen. Hän ei ole täällä eikä senvuoksi voi
puhua mitään.

— No niin, peruutan lausuntoni, sanoi poliisipäällikkö väsyneesti.
— Olisin tehnyt sen jo neljännestunti sitten, jos se olisi ollut
mahdollista. Minulle hän ei merkitse mitään.

— Minä olen jo peruuttanut kaiken puolustusta koskevan, Amritrao sanoi.
Sitten hän lisäsi lakimieshuumorilla: — Ehkä te voitte taivuttaa nuo
ulkona olevat herratkin peruutukseen. Melu näet jatkui kadulla.

— Pelkään, ettei valtani ulotu niin pitkälle, sanoi Das hymyillen.

Niin palautettiin rauha, ja kun Adela nousi lausumaan todistuksensa,
oli salissa tyynempää kuin istunnon alussa. Tuntijat eivät olleet
hämmästyneitä. Alkuasukkaalta puuttuu kestävyyttä. Hän kiihoittuu
helposti aivan pienestäkin seikasta, ja kun sitten ratkaiseva hetki
tulee, ei hänen innostuksestaan ole enää mitään jäljellä. Hän hakee
vain tilaisuutta tyytymättömyyden osoituksiin ja juuri sellaisen
tilaisuuden hän oli luullut saavansa tuon vanhan naisen muka salaisesta
poiskuljettamisesta. Azizin karkoitus ei tulisi enää suurestikaan
kiihoittamaan häntä.

Mutta ratkaiseva hetki ei ollutkaan vielä koittanut.

Adela oli aina aikonut sanoa totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden,
ja hän oli toistellut sitä kuin hyvin vaikeata tehtävää — vaikeata
senvuoksi, että häntä luolassa kohdannut onnettomuus oli liittynyt
hänen elämänsä toiseen osaan, hänen kihlaukseensa Ronnyn kanssa, tosin
hyvin hauraalla renkaalla. Juuri ennen luolaanmenoaan hän oli ajatellut
rakkautta ja kysynyt hyvin viattomasti Azizilta, miltä naimisissaolo
tuntui, ja otaksui nyt tämän kysymyksen herättäneen Azizissa pahoja
pyyteitä. Tämän seikan kertominen olisi ollut hyvin tuskallista, ja
se olikin ainoa asia, jonka hän aikoi salata. Hän suostuisi kyllä
kertomaan sellaisia yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet muut
tytöt hämilleen, mutta hän ei uskaltaisi viitata omaan kömpelyyteensä,
ja häntä kauhistutti julkinen kuulustelu siinä tapauksessa, että
jotakin tulisi ilmi. Mutta noustuaan vastaamaan ja kuultuaan oman
äänensä kaiun hän ei pelännyt edes sitäkään. Jokin uusi ja outo tunne
suojeli häntä kuin kiiltävä haarniska. Hän ei ajatellut tapahtumaa
eikä edes muistanut sitä tavallisella tavalla, vaan pikemminkin
palasi uudelleen Marabar-vuoristoon ja kertoi siitä herra McBrydelle
kuin jonkinlaisen pimeyden läpi. Tuon onnettoman päivän kaikki
yksityiskohdat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka oli mahdollista,
että huviretki oli voinut tuntua hänestä »ikävältä»? Nyt nousi aurinko
jälleen, norsu odotti, kallioiden värittömät kasat kohosivat hänen
ympärillään ja ensimmäinen luola tuli näkyviin. Hän meni sinne ja
tulitikun liekki kuvastui kiiltäviin seiniin. Kaikki oli kaunista ja
vaikuttavaa, vaikka hän silloin oli ollut sokea. Hän vastasi oikein
kaikkiin kysymyksiin. Niin, hän oli kiinnittänyt huomionsa kaivoon,
mutta ei ollut kuullut sen nimeä; kyllä, rouva Moore oli väsynyt
käytyään ensimmäisessä luolassa ja istuutunut varjoon puoleksi
kuivuneen lammikon viereen. Hänen tyyni äänensä tuli kaukaa ja vaelteli
totuuden polkuja, ja hänen takanaan toimivan leyhyttimen tuulahdukset
ikäänkuin kääriytyivät hänen ympärilleen...

— ... vanki ja opas veivät siis teidät mukanaan Kawa Doliin eikä ketään
muita lähtenyt sinne. Niinkö?

— Tuolle kaikkein ihmeellisimmin muodostuneelle vuorelleko? Niin.
Puhuessaan hän koetti muistella Kawa Dolia, oli näkevinhän sen seinien
syvennykset ja tuntevinaan kuumuuden pistoksen kasvoissaan. Ja jokin
pakotti hänet lisäämään: — Ei kukaan muu ollut tietääkseni mukana.
Näytti siltä kuin olisimme olleet siellä kolmisin.

— Mainiota. Rinteen puolivälissä on penger tahi pikemminkin tasanne,
jonka läheisyydessä on paljon luolia.

— Muistan sen kohdan.

— Menittekö yksinänne johonkin luolaan?

— Menin.

— Seurasika vanki teitä sinne?

— Nyt se mies on kiinni, sanoi majuri.

Adela ei vastannut. Oikeussali, paikka, jossa kysymys oli tehty, odotti
vastausta. Mutta hän ei voinutkaan antaa sitä, ennenkuin Aziz oli
tullut samalle näyttämölle, josta hän vastasi.

— Seurasiko vanki teitä sinne vai miten? toisti poliisipäällikkö tuolla
yksitoikkoisella äänellä, jota molemmat käyttivät. Kysymykset ja
vastaukset olivat ennalta sovittuja, niin ettei kuulustelun tämä osa
tarjonnut minkäänlaisia yllätyksiä.

— Saanko puoli minuuttia miettimisaikaa, herra McBryde?

— Tietysti!

Adela oli näkevinhän edessään monta luolaa. Hän oli olevinaan
yhdessä luolassa, mutta samalla hän olikin ulkona ja piti silmällä
sisäänkäytävää, jonka kautta Azizin piti mennä luolaan. Hän ei
kuitenkaan saanut häntä käsiinsä. Tässä kohden epäilys oli usein
ahdistanut häntä raskaasti ja houkuttelevasti kuin vuoret itse. — En
ole... Puhuminen oli vaikeampaa kuin näkeminen. — En ole siitä varma.

— Suokaa anteeksi, sanoi poliisipäällikkö.

— En voi olla aivan varma siitä...

-— En kuullut vastausta. Poliisipäällikkö näytti pelästyneeltä ja hänen
suunsa sulkeutui mäjähtäen. — Te olette tuolla penkereen tapaisella
ja menette sitten erääseen luolaan. Nyt kysyn teiltä, seurasiko vanki
teitä sinne.

Adela pudisti päätään. — Olkaa hyvä ja sanokaa mielipiteenne.

— Ei! hän sanoi kovalla, tylyllä äänellä. Kuului pientä melua salista,
mutta vielä ei kukaan muu kuin Fielding ymmärtänyt vastauksen
merkitystä. Hän näki, että Adela oli saamaisillaan hermokohtauksen, ja
tiesi ystävänsä pelastuneen.

— Mitä sanoittekaan? Olkaa hyvä ja puhukaa kovemmin. Puheenjohtaja
kumartui eteenpäin.

— Pelkään erehtyneeni.

— Miten niin?

— Tohtori Aziz ei seurannut minua ensinkään luolaan.

Poliisipäällikkö heitti paperinsa syrjään, kokosi ne sitten ja sanoi
tyynesti: — Jatketaan nyt, neiti Quested. Luen teille ääneen sanasta
sanaan sen syytöskirjelmän, jonka te allekirjoititte huvilassani pari
tuntia tapahtuman jälkeen.

— Suokaa anteeksi, herra McBryde, mutta te ette saa jatkaa. Tahdon
itse kuulustella todistajaa. Ja yleisön pitää olla hiljaa. Jos se
jatkaa puheinaan, annan tyhjentää salin. Neiti Quested, kohdistakaa
sananne minulle, oikeuden puheenjohtajalle, koska minä ymmärrän niiden
äärettömän suuren merkityksen. Muistakaa, neiti Quested, että olette
vannonut puhuvanne totta.

— Tohtori Aziz ei seurannut minua lainkaan...

— Keskeytän lääkärinä käsittelyn, huusi majuri Turtonin käskystä, ja
kaikki englantilaiset nousivat heti tuoleiltaan, kaikki nuo kookkaat
valkoiset olennot, jotka peittivät pienen puheenjohtajan kokonaan
näkyvistä. Indialaisetkin nousivat, sata asiaa tapahtui samalla kertaa,
niin että jälkeenpäin antoi jokainen läsnäollut toisten läsnäolijoiden
kertomuksista poikkeavan selostuksen romahduksesta.

— Te peruutatte siis syytöksenne? Vastatkaa! huusi oikeuden edustaja.

Jokin, Adela ei ymmärtänyt, mikä, piti häntä pystyssä ja auttoi häntä
kestämään. Vaikka harhanäky olikin jo haihtunut ja hän oli palannut
takaisin tähän inhoittavaan maailmaan, hän muisti sentään kaiken, mitä
hän oli oppinut. Hyvitys ja tunnustus — niiden vuoro oli nyt. Hän
vastasi kovalla jokapäiväisellä äänellä: — Minä peruutan kaikki.

— Se riittää. Istuutukaa. Herra McBryde, haluatteko jatkaa kuultuanne
tämän selityksen?

Poliisipäällikkö katsoi todistajaansa, kuin tämä olisi ollut
rikkinäinen kone, ja sanoi: — Oletteko mieletön?

— Älkää kyselkö häneltä enää mitään, sir. Teillä ei ole siihen enää
mitään oikeutta.

— Suokaa minulle ajatusaikaa.

— Sahib, teidän täytyy luopua syytöksestä, sillä tästä näyttää tulevan
häpeäjuttu! huusi Nawab Bahadur äkkiä raivokkaasti oikeussalin perältä.

— Se ei tule tapahtumaan! huusi rouva Turton yli kiihtyvän hälinän. —
Kutsukaa toiset todistajat esiin. Tässähän ei kukaan meistä voi enää
tuntea itseään turvalliseksi.

Ronny koetti hillitä häntä, mutta hän tyrkkäsi Ronnya vihaisesti ja
alkoi sen jälkeen sättiä Adelaa.

Poliisipäällikkö astui muutamia askelia auttaakseen ystäviään ja sanoi
sivumennessään yliolkaisesti tuomarille:

— Aivan oikein, luovun syytöksestäni.

Herra Das nousi nyt seisoalleen puolikuolleena kestetystä
jännityksestä. Hän oli johtanut jutun käsittelyä, nipin napin johtanut
sitä. Hän oli näyttänyt, että indialainenkin voi toimia tuomarina.
Kaikille, jotka voivat käsittää hänen sanansa, hän huusi: — Vanki
vapautetaan heti, minkään tahran likaamatta hänen mainettaan. Jutusta
aiheutuneet kustannukset ratkaistaan toisessa järjestyksessä.

Mutta sitten loppuikin kuulijakunnan itsehillinnän heikko kuori.
Ivallisia ja raivokkaita huudahduksia kuului sikin sokin, toiset
huusivat ja kiroilivat, toiset suutelivat toisiaan tahi purskahtivat
kiihkeään itkuun. Toisella puolen seisoivat englantilaiset
palvelijoillensa turvissa, ja toisella puolen nähtiin Azizin kaatuvan
pyörtyneenä Hamidullahin syliin. Toisella puolen voitto ja toisella
tappio — vastakohtaisuus oli tällä hetkellä täydellinen. Mutta sitten
palasi elämä tavallisiin monimutkaisiin uomiinsa, toinen toisensa
jälkeen ihmiset tunkeutuivat ulos oikeussalista eri tarkoituksissa,
ja hetkisen kuluttua ei näiden merkillisten kohtausten näyttämöllä
ollut muita jäljellä kuin tuo kaunis puolialaston jumala. Huomaamatta
lainkaan, että mitään tavatonta oli tapahtunut, hän jatkoi
leyhyttimensä liikuttamista, katseli tyhjää verhokatosta ja kaatuneita
tuoleja, samalla poljennollisen tahdikkaasti pannen vajoavat tomupilvet
tupruamaan.




XXV


Neiti Quested oli luopunut omistaan. Hän poistui heidän luotaan
joutuen indialaisten pikkukauppiaiden joukkoon, joka vei häntä
mukanaan oikeussalin julkipuolen ulko-ovea kohden. Basaarien heikko
omituinen lemu ympäröi hänet. Se oli miellyttävämpää kuin Lontoon
köyhälistökorttelien ilma, mutta levottomuutta herättävämpää:
erään vanhan miehen korvaan pistetty hyvänhajuinen pumpulitukko,
betelilehtien jäännöksiä hänen mustien hampaittensa välissä,
hajujauhetta, öljyjä — Idän hyvänhajuisten aineiden koko perinnäislemu,
johon sekoittui ihmishien hajua, aivan kuin joku kuuluisa kuningas
olisi joutunut häpeään, voimatta vapauttaa itseään tahi kuin auringon
hehku olisi keittänyt ja polttanut kaikki maailman ihanuudet yhdeksi
ainoaksi tahtaaksi. Ei kukaan välittänyt hänestä. He puristelivat
toistensa käsiä hänen olkapäittensä yli ja huusivat ikäänkuin hänen
lävitseen — sillä kun indialainen kerran päättää olla välittämättä
hallitsijoistaan, hän ei kiinnitä heihin ollenkaan huomiotaan. Joutuen
siten täydellisesti sen mahtavan sinfonian ulkopuolelle, jonka hän oli
pannut alkuun, hänet heitettiin äkkiä suoraan Fieldingin syliin.

— Mitä te täällä teette?

Adela tiesi hänet vihollisekseen ja jatkoi senvuoksi matkaansa ulos
auringonpaisteeseen vastaamatta.

Mutta Fielding huusi hänen jälkeensä: — Mihin menette, neiti Quested?

— En tiedä.

‒ Ette voi kulkea täällä tällä tavalla. Missä ovat vaunut, joissa
tulitte tänne?

— Aion kävellä.

— Mutta sehän on mielettömyyttä! Odotetaan kapinaa... poliisit ovat
tehneet lakon, eikä kukaan tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Miksi
ette pysynyt ystävienne luona?

— Olisiko minun pitänyt seurata heitä? Adela virkkoi tyynesti. Hän
tunsi itsensä tyhjäksi ja arvottomaksi, hänessä ei ollut enää ollenkaan
rohkeutta.

— Te ette voi, koska se on jo liian myöhäistä. Kuinka voisitte nyt
päästä takaisin yksityiseteiseen? Seuratkaa minua tätä tietä...
nopeasti... otan teidät vaunuihini.

— Cyril, Cyril, älkää jättäkö minua! kuultiin Azizin murtuneen äänen
huutavan.

— Tulen takaisin heti. Tätä tietä! Älkää vastustelko.

Hän tarttui Adelan käsivarteen. — Suokaa anteeksi käyttäytymiseni,
mutta täällä ei ole ketään sellaista henkilöä, johon uskaltaisin
täydellisesti luottaa. Lähettäkää vaununi takaisin huomenna jolloinkin
teille sopivaan aikaan, olkaa niin ystävällinen.

— Mutta minne minä ajan sitten?

— Minne vain haluatte. Enhän minä voi tietää suunnitelmianne?

Vaunut olivat rauhallisesti paikoillaan kapealla, hiljaisella
syrjäkadulla, mutta hevosia ei ollut, koska ajaja, joka ei ollut
arvannut jutun käsittelyn näin äkkiä loppuvan, oli vienyt ne pois
voidakseen käydä tervehtimässä jotakuta tuttavaansa. Adela nousi
tottelevaisesti vaunuihin. Fielding ei voinut jättää häntä yksikseen,
koska melu yhä kiihtyi ja sieltä täältä kuului jo uhkaavia ääniäkin.
Basaarien läpi vievä pääkatu oli suljettu, ja englantilaiset pyrkivät
syrjäkatuja pitkin oman siirtokuntansa alueelle. He olivat kiinni kuin
hyönteiset verkossa ja olisivat kaikki helposti voineet joutua tuhon
omiksi.

— Mutta mitä... mitä ihmettä te olette tarkoittanut kaikella tällä?
huudahti Fielding äkkiä. — Onko se ollut ilveilyä, elämän tutkimista
vai mitä?

— Sir, tämä on tarkoitettu teille, sir, keskeytti eräs ylioppilas, joka
tuli juosten katua pitkin jasmiiniköynnös käsivarrellaan.

— En huoli siitä, menkää matkoihinne!

— Sir, minä olen hevonen, meistä tulee teidän hevosianne, huudahti
toinen kohottaen vaunun aisat korkealle ilmaan.

— Rafi hyvä, hakekaa ajurini tänne.

— Ei, sir, tämä on meille suuri kunnia.

Fielding harmistui oppilaisiinsa. Kuta enemmän he häntä kunnioittivat,
sitä vähemmän he tottelivat häntä, He vangitsivat hänet jasmiineista ja
ruusuista valmistetuilla suopungeilla, antoivat vaunujen likasuojien
raapia muureja ja lausuivat erään runon niin äänekkäästi, että koko
katu tulvahti täyteen ihmisiä.

— Kiiruhtakaa, sir; vedämme teitä juhlasaatossa! Ja puolittain hellästi
ja puolittain väkisin he työnsivät hänet vaunuihin.

— En tiedä, pidättekö tästä, mutta olette nyt kaikissa tapauksissa
turvassa, Fielding sanoi neiti Questedille. Vaunut vedettiin kiskomalla
pääkadulle, missä ne herättivät melkoista huomiota. Neiti Questediä
inhottiin Chandraporessa niin kovasti, että hänen peruutuksensa oli
tulkittu vihamielisellä tavalla, ja huhuttiin jumaluuden kurittaneen
häntä kesken hänen valheitaan. Mutta nyt he riemuitsivat nähdessään
hänen istuvan sankarillisen rehtorin vieressä (muutamat sanoivat häntä
rouva Mooreksi), ja kiersivät köynnöksiä hänenkin ympärilleen. Puoleksi
jumalina, puoleksi puettuina nukkeina, paksut kukkakiehkuraseppeleet
kaulassaan, heitä molempia kiskottiin Azizin voitollisten vaunujen
jäljessä. Mutta niihin kunnianosoituksiin, joiden kohteeksi he
joutuivat, sisältyi hieman ivaakin. Englantilaiset pitävät aina yhtä.
Niin kuului arvostelu. Ja tuskinpa se olikaan väärä. Fielding tunsi
itsekin samaa ja tiesi, että jos jokin väärinkäsitys syntyisi ja hänen
liittolaisensa hyökkäisivät tytön kimppuun, hänen olisi pakko uhrata
henkensä hänen puolestaan. Mutta hän ei halunnut lainkaan kuolla hänen
puolestaan, vaan iloita Azizin kanssa.

Minne kulkue oikeastaan oli menossa? Ystävien ja vihollisten
luo, Azizin huvilaan, piiripäällikön huvilaan, Minto-sairaalaan,
missä ylilääkäri pantaisiin »syömään maata» ja potilaat, joita he
erehdyksestä luulivat vangeiksi, vapautettaisiin, Delhiin ja Simlaan.
Oppilaat luulivat joukon suuntaavan kulkunsa maakuntaopistolle. Kun
he tulivat muutamaan tienristeykseen, käänsivät he vaunut oikealle ja
vetivät niitä juosten sivukatuja pitkin erästä mäkeä alas ja sitten
muutamasta puutarhan portista mangoistutuksille. Mitä Fieldingiin ja
neiti Questediin tulee, kaikki oli vielä toistaiseksi rauhallista
ja tyyntä. Puut olivat täynnä kiilteleviä lehviä ja pieniä vihreitä
hedelmiä, tomu lepäsi uneliaassa rauhassa; ja toiselta puolelta
kohosivat puutarhahuvilan hienot siniset kaaret. — Sir, me tuomme tänne
nuo toisetkin; sir, tämä on varmasti liian raskasta käsivarsillemme,
kuuli Fielding sanottavan ympärillään. Hän pakeni virkahuoneeseensa
ja koetti soittaa McBrydelle, mutta ei voinut, sillä langat oli
katkaistu. Kaikki hänen palvelijansa olivat paenneet. Hän oli siis
jälleen joutunut sellaiseen tilanteeseen, ettei hän mitenkään voinut
jättää neiti Questediä oman onnensa nojaan. Hän luovutti neidille
pari huonetta, hankki hänelle jääjuomia ja leivoksia ja pyysi häntä
paneutumaan levolle. Hän noudatti itsekin neidin esimerkkiä, koska
ei mitään muutakaan voitu tehdä. Hän oli levoton ja huolissaan
kuunnellessaan kulkueen poistumista. Hänen hämmennyksensä oli turmellut
pahoin hänen iloaan. Voitto oli kyllä saavutettu, mutta hyvin
kummallinen voitto.

Juuri silloin Aziz huusi: — Cyril, Cyril! Hän ei ollut ollenkaan
tyytyväinen istuessaan kukitettuna ahtaissa vaunuissa Hamidullahin,
Mahomet Alin ja omien pienten poikiensa kanssa, vaan tahtoi saada
ympärilleen kaikki ne henkilöt, jotka pitivät hänestä. Voitto ei
tuottanut hänelle mitään iloa, koska hän oli kärsinyt liian paljon.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin hänet oli vangittu, hän oli ollut
tyyten lamassa; hän oli lyyhistynyt maahan kuin haavoitettu eläin, oli
joutunut toivottomaksi, ei kuitenkaan pelosta, vaan siitä, että tiesi
englantilaisen sanojen painavan vaa'assa enemmän kuin hänen. »Tämä
on kohtaloni», hän sanoi, ja niin hän sanoi silloinkin, kun hänet
vangittiin uudestaan Mohurramin jälkeen. Ainoa, mikä oli pysynyt tänä
kauheana aikana, oli uskollisuus, ja vain sitä hän ajatteli vapautensa
ensimmäisinä tuskallisina tunteina. — Miksi Cyril ei ole mukanamme?
Käännytään ympäri! Mutta kulkue ei voinut kääntyä. Kuin ojaan joutunut
käärme se tunkeutui eteenpäin ahtaan basaarin läpi maidanin suuren
lammikon rannalle, missä se voi kääntyä ympäri päättämään saaliinsa
kohtalosta.

— Eteenpäin! Eteenpäin! huusi Mahomet Ali, jonka kaikki lauseet olivat
pelkkää kiljuntaa. — Alas piiripäällikkö, alas poliisipäällikkö!

‒ Mutta, Mahomet Ali, tämä ei ole järkevää, huomautti Nawab Bahadur,
joka tiesi, ettei mitään voitu voittaa hyökkäämällä englantilaisten
kimppuun, jotka olivat pudonneet omaan kuoppaansa ja saisivat nyt sinne
jäädäkin. Hänellä oli sitäpaitsi paljon omaisuutta, minkävuoksi hän
vastusti kaikkea anarkiaa.

Cyril, nyt hylkäät minut jälleen! Aziz huusi.

— Mutta jonkinlainen hyvässä järjestyksessä tapahtuva mielenosoitus on
kuitenkin paikallaan, sanoi Hamidullah, — muuten he luulevat meidän
pelkäävän.

— Alas ylilääkäri... pelastakaa Nureddin!

— Nureddinko?

— He kiduttavat häntä.

— Ah, hyvä Jumala... hänkin oli Azizin ystävä!

— Eivätkä kiduta. En halua, että pojanpoikani otetaan verukkeeksi
sairashuonetta vastaan suunnitellulle hyökkäykselle, vastusti vanhus.

— Kyllä ne kiduttavat häntä. Callendar kerskaili siitä ennen
oikeudenistuntoa. Kuulin hänen sanovan suoraan: »Olen kiduttanut tuota
neekeriä».

— Ah, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Sanoiko Callendar häntä neekeriksi?

— Hänen haavoihinsa pantiin pippuria antiseptisten aineiden asemesta.

— Herra Mahomet Ali, se on mahdotonta. Hituinen ankaruutta ei ole
pojalle vahingoksi, koska hän on kurin tarpeessa.

— Pippuria. Niin ylilääkäri sanoi. He toivovat voivansa tehdä meistä
lopun yksitellen, mutta siinä he erehtyvät.

Tämä uusi vääryys kiihdytti kansanjoukon raivoa. Tähän saakka siltä
oli puuttunut päämäärä ja tyytymättömyyden syy. Kun se tuli Maidanille
ja näki Minto-sairaalan vaaleankeltaiset seinät, hyökkäsi se kiljuen
sinnepäin. Oli jo puolenpäivän aika. Maa ja taivas olivat sairaalloisen
kelmeät ja pahuuden henki kiiruhti eteenpäin pitkin askelin. Vain
Nawab Bahadur taisteli vastaan väittäen huhua valheeksi. Noin viikko
sitten hän oli nähnyt pojanpoikansa olevan hyvässä turvassa. Mutta
hänetkin vedettiin mukaan uutta kuilua kohti, vapautustyöhön, jonka
tarkoituksena oli kostaa majurille pahoinpitelemällä häntä. Sitten
seuraisi koko englantilaisen siirtokunnan vuoro.

Mutta onnettomuus torjuttiin; sen torjui tohtori Panna Lal.

Tohtori Panna Lal oli tarjoutunut todistamaan syyttäjän eduksi
mielistelläkseen englantilaisia ja senkinvuoksi, että hän vihasi
tohtori Azizia. Mutta kun oikeudenkäynnistä ei tullutkaan mitään,
hän joutui hyvin tukalaan asemaan. Aikaisemmin kuin muut hän oivalsi
onnettomuuden lähestyvän, livahti pois oikeussalista, ennenkuin herra
Das oli lopettanut, ja ajoi täyttä laukkaa basaarien läpi lähestyvää
raivoa pakoon. Sairaalassa hän olisi turvassa, koska majuri Callendar
suojelisi häntä. Mutta majuria ei kuulunutkaan sinne, ja nyt olivat
olosuhteet pahemmat kuin milloinkaan ennen, sillä tämä kansanjoukko
himoitsi ilmeisesti verta. Sairaanhoitajatkin kuuluivat kapinallisiin
eivätkä tahtoneet auttaa häntä takamuurin yli tahi pikemminkin
hinasivat hänet ylös ja pudottivat jälleen takaisin maahan potilaitten
suureksi huviksi. Kauhuissaan hän huusi, että »ihminen voi kuolla
vain kerran» ja nilkutti pihan poikki ottamaan vastaan hyökkäystä.
Hän tervehti indialaisten tapaan toisella kädellään pitäen toisessa
vaaleankeltaista auringonvarjostinta. — Ah, suokaa minulle anteeksi!
hän vaikeroi lähestyessään voittajien vaunuja. — Ah, tohtori Aziz,
suokaa minulle anteeksi kaikki kurjat valheeni! Aziz istui vaieten
paikoillaan, mutta toiset jännittivät kurkkunsa ja kohottivat leukansa
pystyyn vihansa merkiksi. — Pelkäsin niin kovasti ja minua petettiin,
jatkoi anoja. — Minulle valehdeltiin luonteestanne milloin siellä,
milloin täällä ja yleensä kaikkialla. Ah, suokaa anteeksi vanhalle
lääkäriraukalle, joka antoi teille maitoa, ollessanne sairaana. Ah,
Nawab Bahadur ja jokainen muukin, joka tahtoo olla armelias, haluatteko
anastaa pienen varastoni? Ottakaa vain jok'ainoa kirottu pullo!

Liikutettuna, mutta tarkkasilmäisenä hän näki heidän hymyilevän hänen
huonolle englanninkielelleen, ja äkkiä hän ryhtyi ilveilemään, heitti
auringonvarjostimensa maahan, potkaisi sitä ja näpsäytti itseään
nenälle. Hän tiesi, mitä teki, ja muutkin tiesivät sen. Ei ollut
ensinkään liikuttavaa eikä tavatonta nähdä tällaisen miehen alentavan
itseänsä. Koska tohtori Panna Lal oli alhaista syntyperää, ei hänessä
ollut mitään sellaista, mitä olisi voitu häväistä, ja hän päätti,
viisaasti kyllä, antaa noiden toisten indialaisten tuntea itsensä
ruhtinaiksi, koska se parantaisi heidän mielialaansa. Kun hän kuuli
heidän haluavan Nureddinin mukaansa, hyppeli hän kuin vuohi, sipsutteli
kuin kana ollakseen heille mieliksi. Sairaala pelastettiin, eikä
Panna Lal kuolinpäiväänsä saakka voinut ymmärtää, miksi hän ei saanut
koroitusta palkaksi senaamuisesta työstä. — »Nopeutta, sir, nopeutta
teidän esimerkkinne mukaan», oli hänen perustelunsa pyytäessään sitä
majurilta.

Kun Nureddin tuli pihalle kasvot kääreissä, huudettiin huojennuksesta,
ikäänkuin bastilji olisi antautunut. Se oli kriitillisin hetki ja
sitten onnistui Nawab Bahadurin päästä tilanteen herraksi. Hän suuteli
nuorta miestä julkisesti ja alkoi puhua oikeudesta, rohkeudesta,
vapaudesta ja viisaudesta tavalla, joka viilensi rahvaan intohimoja.
Sitten hän ilmoitti luopuvansa englantilaisten hänelle antamasta
arvonimestä ja jatkavansa elämäänsä yksityisenä henkilönä, pelkästään
Zulfiqar-nimisenä, ja aikovansa matkustaa heti maatilalleen. Vaunut
kääntyivät, joukko seurasi niitä, vaara oli ohi. Marabarluolat olivat
koetelleet hirmuisesti paikallista hallintoa; ne muuttivat monen elämän
vallan toiseksi tuhoten monen tulevaisuudenkin. Mutta ne eivät kyenneet
kaatamaan yhtä maailmanosaa nurinniskoin, eivätkä edes sotkemaan yhden
piirikunnankaan asioita.

— Me juhlimme illalla, sanoi vanhus. — Herra Hamidullah, valtuutan
teidät hakemaan luoksemme ystävämme Fieldingin ja Amritraon ja ottamaan
selville, pitääkö viimeksimainitulle valmistaa erityisiä ruokia. Muut
seuraavat minua. Emme tietenkään lähde Dilkushaan ennen iltapäivän
viileyttä. En tiedä, kuinka muiden herrojen laita on, mutta minun pääni
on hieman kipeä ja toivon, että olisin muistanut pyytää hyvältä Panna
Lalilta hiukkasen aspiriinia.

Sillä helle saapui omine vaatimuksineen. Kun se ei voinut tehdä
heistä hulluja, se veltostutti heidät, ja ennen pitkää nukkuivat
useimmat Chandraporen tappelupukareista. Englantilaisen siirtokunnan
asukkaat pitivät jonkin aikaa vartiota hyökkäyksen pelosta, mutta
pian vaipuivat hekin unien helmaan — tuohon maailmaan, jossa ihminen
viettää kolmanneksen elämästään ja jota muutamat pessimistit pitävät
iankaikkisuuden enteenä.




XXVI


Koitti jo ilta, kun Fielding ja neiti Quested kohtasivat toisensa
ja syventyivät ensimmäiseen monista kummallisista keskusteluistaan.
Fielding oli toivonut herätessään saavansa todeta, että joku oli käynyt
hakemassa pois neidin, mutta opisto pysyi edelleen eristettynä muusta
maailmasta. Neiti Quested kysyi, saisiko hän »haastatella» häntä, mutta
kun Fielding ei vastannut mitään, hän sanoi: — Voitteko te mitenkään
selittää kummallista käytöstäni?

— En mitenkään, Fielding vastasi lyhyesti. — Miksi esititte sellaisen
syytöksen, jonka kuitenkin lopulta aioitte peruuttaa?

— Niin, miksi?

— Minun pitäisi ehkä olla kiitollinen teille, mutta...

— En odota mitään kiitollisuutta. Luulin vain teidän mielellänne
kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana.

— Tietysti, Fielding vastasi ärtyisästi ja tuntien olevansa kuin
koulupoika. — Luulen kuitenkin, että meidän on turhaa ruveta
väittelemään asiasta. Pulmakseni suoraan, olen tuon toisen puolen
liittolainen tässä surullisessa jutussa.

— Ettekö mielellänne tahtoisi kuulla minunkin kantaani?

— Enpä juuri.

— Minun ei tietystikään pitäisi puhua tästä teille, mutta saatte kertoa
puoluelaisillenne kaiken mitä sanon, sillä tämänpäiväisestä kurjuudesta
on kaikissa tapauksissa koittanut suuri onni eikä minulla ole
minkäänlaisia salaisuuksia enää. Kaikuni on poissa — olen nimittänyt
korvieni suhinaa kaiuksi. Nähkääs, en ole voinut hyvin huviretkemme
jälkeen, ja tuskinpa lienen ollut terve ennen sitäkään.

Hänen sanansa kiinnostivat hieman Fieldingiä, koska ne ilmaisivat sen,
mitä hän itsekin oli joskus epäillyt.

— Millä tavalla olette ollut sairas? hän kysyi.

Adela painoi korvallistaan ja pudisti päätään.

— Se oli siis sitä, mitä heti epäilin vangitsemisen tapahduttua —
harhanäky.

— Luuletteko sen tuntuvan sillä tavalla? Adela kysyi hyvin nöyrästi. —
Mikä olisi voinut aiheuttaa tuollaisen harhanäyn?

— Marabarissa on varmasti täytynyt tapahtua jonkun seuraavista kolmesta
seikasta, Fielding sanoi ryhtyen jo vastoin tahtoaan väittelyyn. — Tahi
oikeammin sanoen jonkun seuraavista neljästä seikasta: Aziz on joko
rikoksellinen, kuten teidän ystävänne luulevat, tahi sitten te olette
keksinyt syytöksen ilkeydestä, kuten minun ystäväni uskovat, tahi
olette nähnyt harhanäyn. Olen hyvin taipuvainen uskomaan — hän nousi ja
alkoi kävellä edestakaisin pitkin askelin — nyt, kun sanoitte minulle
olleenne sairas jo ennen huviretkeäkin — ja se on hyvin tärkeä seikka
todistusketjussa — että olette itse katkaissut kiikarinne hihnan ja
että olette ollut luolassa yksinänne koko ajan.

— Ehkä...

— Voitteko muistaa, milloin ensi kerran aloitte tuntea olonne
kummalliseksi?

— Silloin, kun join teetä luonanne puutarhamajassa.

— Ne olivat hyvin turmiolliset teekutsut. Aziz ja vanha Godbole
sairastuivat myös jälkeenpäin.

— En ollut sairas — se, mitä tunsin, oli liian hämärää määriteltäväksi,
ja kaikki oli sitäpaitsi liittynyt yksityisasioihini. Nautin
laulusta... ja luullakseni juuri silloin jouduin alakuloisen tunnelman
valtaan, vaikka en aluksi huomannutkaan sitä... ei, en voi sanoa,
että se olisi ollut oikeastaan alakuloisuuttakaan, vaan pikemminkin
jotakin sellaista kuin olisin elänyt vain puolilla voimillani.
Niin, vain puolilla voimillani. Muistan seuranneeni herra Heaslopia
Maidanille katsomaan polokilpailua. Tapahtui paljon muutakin — lienee
yhdentekevää, mitä se oli — mutta joka tapauksessa tunsin olevani
tavallista huonommassa kunnossa. On aivan varmaa, että olin sellaisessa
tilassa huviretkellä, ja nyt te sanotte — siinä ei muutoin ole mitään,
mikä järkyttäisi tai loukkaisi minua — te sanotte, että minä näin
luolassa harhanäyn, että näin jotakin tuollaista, joka — vaikkakin
hirmuisessa muodossa — saa muutamat naiset luulemaan, että heitä on
kosittu, vaikka ei mitään sellaista ole tapahtunutkaan.

— Te suhtaudutte siihen kaikissa tapauksissa hyvin rehellisesti.

— Minut kasvatettiin rehelliseksi, mutta eipä se näy, ikävä kyllä,
olevan minulle miksikään hyväksi.

Fielding tunsi olevansa jo suopeampi häntä kohtaan ja sanoi hymyillen:

— Se vie meidät taivaaseen.

— Niinköhän?

— Vie, jos vain taivas on olemassa.

— Ettekö te usko sen olemassaoloa, herra Fielding, jos saan luvan
kysyä? Adela sanoi katsoen arasti häneen.

— En. Mutta uskon kaikissa tapauksissa rehellisyyden vievän meidät
sinne.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Palataan nyt harhanäkyihimme. Pidin teitä tarkasti silmällä
todistaessanne aamulla, ja jos ymmärsin oikein, katosi harhanäky tahi
tuo, jota te sanotte puoleksi voimaksi, äkkiä.

Adela koetti palauttaa mieleensä, mitä hän oli tuntenut oikeussalissa,
mutta ei voinut. Koko näky haihtui hänen mielestään heti, kun hän
koetti muistella sitä. — Tapaukset esiintyivät minulle johdonmukaisessa
järjestyksessä, hän sanoi vihdoin, mikä ei ollut laisinkaan totta.

— Luulen — ja tietysti kuuntelin hyvin tarkkaavaisesti toivoen teidän
sekaantuvan puheissanne — luulen McBryde-raukan karkoittaneen teistä
pahanhengen. Heti kun hän teki teille yksinkertaisen ja selvän
kysymyksen, vastasitte puolestanne selvästi ja yksinkertaisesti, ja
lyyhistyitte sitten vasta.

— Tarkoitatte, että hän karkoitti sillä tavoin pahanhengen. Luulin
teidän tarkoittaneen, että minä olin nähnyt aaveen.

— Ei, niin pitkälle en tahdo mennä.

— On ihmisiä, joita kunnioitan sangen suuresti ja jotka näkevät
aaveita, sanoi Adela melko tiukasti. — Niiden joukkoon kuuluu ystäväni
rouva Moorekin..

— Hän on jo vanha nainen.

— Teidän ei mielestäni tarvitse olla yhtä epäkohtelias hänelle kuin
hänen pojalleen.

— En aikonut olla epäkohtelias. Tarkoitin vain, että meidän on sitä
vaikeampi vastustaa kaikkea yliluonnollista, kuta vanhemmiksi tulemme.
Olen itsekin tuntenut sen. Työskentelen vielä ilman sitä, mutta kiusaus
on suuri jo näin viidenviidettä ikäisenä kuvitella kaikki kuolleet
jälleen eläviksi; tarkoitan omia kuolleita, koska muiden kuolleet eivät
merkitse mitään.

— Mutta eiväthän kuolleet voi elää elämäänsä uudestaan.

— Pelkään, etteivät voi.

— Niin minäkin.

Nyt seurasi hetkisen väliaika, kuten usein järkeisuskon voiton jälkeen.
Sitten Fielding pyysi miellyttävällä tavalla anteeksi käyttäytymistään
herra Heaslopia kohtaan.

— Mitä sanoo tohtori Aziz minusta? kysyi Adela hetkisen kuluttua.

— Hän — hän ei ole kyennyt ajattelemaan mitään kurjassa tilassaan.
Luonnollisesti hän on hyvin katkeroitunut, vastasi Fielding hieman
hämillään, sillä se, mitä Aziz todellakin oli sanonut, ei ollut
ainoastaan katkeraa, vaan rumaakin. Azizin ajatus oli ollut suunnilleen
seuraava: »On suuri häpeä minulle, että minusta puhutaan sellaisen
noidan yhteydessä». Ajatus, että häntä syytti sellainen nainen, jolta
puuttui persoonallista kauneutta, oli raivostuttanut Azizia, sillä
sukupuoliasioissa hän oli keikari. Tämä huomio oli sekä tyrmistyttänyt
että huolestuttanut Fieldingiä. Rehellinen ja suora aistillisuus ei
inhoittanut häntä, vaan tämä väärä keikariaistillisuus — se käsitys,
että kauniin rakastajattaren ylläpitäminen on yhtä hienoa kuin
auton omistaminenkin, mutta ruman elättäminen yhtä alentavaa kuin
syöpäläisten sietäminen — sellainen oli tyyten vierasta Fieldingin
omille tunteille, ja hänestä oli kuin muuri olisi kohonnut hänen
itsensä ja Azizin väliin heti, kun näistä asioista ruvettiin puhumaan.
Vaihtaakseen puheenaihetta Fielding sanoi: — Mutta antakaa minun
lopettaa analyysini. Mehän olemme samaa mieltä siitä, ettei hän ole
huono ihminen yhtä vähän kuin tekään, mutta emme ole vielä oikein
varmoja siitä, oliko se harhanäky. On olemassa neljäskin mahdollisuus,
jota emme saa sivuuttaa, nimittäin: oliko se ehkä joku muu?

— Tarkoitatteko opasta?

— Juuri häntä. Olen usein ajatellut sitä. Onnettomuudeksi Aziz sivalsi
häntä kasvoihin, niin että hän pelästyi ja livisti tiehensä. Kaikki
tämä vaikeutti tutkimusta suuresti eikä meillä ollut poliisia apunamme.
Oppaan löytäminen ei näet merkinnyt sille mitään.

— Ehkäpä opas teki sen, sanoi Adela tyynesti; koko kysymys lakkasi
äkkiä kiinnostamasta häntä..

— Vai olisikohan sen tehnyt joku noista pathaneista, joita on
maleksinut piirikunnassa?

— Siis joku, joka oleskeli jossakin toisessa luolassa ja seurasi minua
oppaan katsoessa muualle. Niin, se voi olla hyvinkin mahdollista.

Juuri silloin tuli Hamidullah huoneeseen eikä näyttänyt ollenkaan
tyytyväiseltä nähdessään heidät kahden kesken. Kuten kaikki
Chandraporen asukkaat ei hänkään voinut ymmärtää neiti Questedin
käyttäytymistä. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa viimeisen lauseen.
— Halloo, rakas Fielding, sanoi hän. — Sain teidät vihdoinkin käsiini.
Voitteko lähteä heti Dilkushaan?

— Hetikö?

— Toivon voivani lähteä täältä minuutin kuluttua, niin että älkää
välittäkö minusta, sanoi Adela.

— Puhelinjohto on katkaistu eikä neiti Quested voi soittaa ystävilleen,
selitti Fielding.

— On katkaistu paljon muutakin, enemmän kuin mitä milloinkaan saadaan
korjatuksi, sanoi toinen. —

Mutta kaikissa tapauksissa olisi keksittävä jokin keino tämän neidin
siirtämiseksi takaisin siviililinjoille. Sivistyksellähän on niin
monenlaisia keinoja, hän sanoi katsomatta neiti Questediin.

Fielding, jonka mielestä tämä kohtaaminen voi yhtä hyvin tapahtua
ystävällisestikin, sanoi: — Neiti Quested on selittänyt minulle hieman
käyttäytymistään tänä aamuna.

— Ehkä ihmeitten aika on palannut takaisin. Ihmisten täytyy olla
valmistuneita kaikkeen, sanovat filosofimme.

— Katsojista se varmaan näyttikin jonkinlaiselta ihmeeltä, sanoi Adela
kääntyen hermostuneesti Hamidullahin puoleen. — Mutta todellisuudessa
se johtui siitä, että minä käsitin tehneeni erehdyksen, ennenkuin
se oli liian myöhäistä, ja että minulla oli jäljellä niin paljon
itsehillintää, kuin tarvittiin sanoakseni sen. Siinä on tuon niin
peräti ihmeellisen käyttäytymiseni koko totuus.

— Koko totuus tietenkin, aivan niin, vastasi Hamidullah vapisten
raivosta, mutta hilliten itsensä, koska hän epäili Adelan ehkä
virittävän toista loukkua. — Yksityisenä kansalaisena ja näin
yksityisessä keskustelussa voin myöntää ihailleeni käytöstänne, ja
ihastuin suuresti, kun lämminsydämiset oppilaamme peittivät teidätkin
kukkaköynnöksillään. Mutta minä olen sentään herra Fieldingin tapaan
melko kummissani, joka muuten on aivan liian heikko sana. Minä näen
teidän raahaavan parhaan ystäväni lokaan, vahingoittavan hänen
terveyttään ja tuhoavan hänen tulevaisuutensa tavalla, jota te ette voi
käsittää senvuoksi, ettette tunne yhteiskuntaamme ettekä uskontoamme.
Ja sitten te äkkiä esiinnytte todistajana ja sanotte: »Ah, ei, herra
McBryde, kun kaikki otetaan huomioon, en ole ollenkaan varma asiastani;
voitte yhtä hyvin päästää hänet vapaaksi». Olenko hullu? Niin kyselen
itseltäni koko ajan? Onko tämä unta, ja jos niin on, milloin se
alkoi? Ja ilman vähintäkään epäilystä se onkin uni, joka ei vielä ole
loppunut. Sillä ymmärrän nyt, ettette vieläkään luovu ahdistamasta
meitä, vaan aiotte nyt syyttää tuota vanhaa miesparkaa, joka opasti
teitä luolissa.

— Ei ollenkaan, keskustelimme vain ajateltavista mahdollisuuksista,
Fielding selitti.

— Kiintoisaa ajanvietettä, mutta hyvin pitkällistä. Tässä maassa asuu
sataseitsemänkymmentämiljoonaa indialaista ja tietysti yksi heistä tuli
luolaan. Joku, indialainen on rikollinen, sehän on päivänselvää. Ja
koska, herra Fielding, nämä ajateltavat mahdollisuudet vaativat ehkä
aikanne melkein kokonaan — hän laski kätensä englantilaisen olkapäälle
ja pudisteli häntä hiljaa — niin ettekö luule, että olisi parempi
lähteä heti Nawab Bahadurin maatilalle tahi oikeammin Zulfiqarin
taloon, koska hän nyt toivoo meidän rupeavan nimittämään häntä siten.

— Mielelläni, minuutin kuluttua...

— Olen juuri päättänyt, minne menen, sanoi neiti Quested. — Menen
hotelliin.

— Ettekö te lähdekään Turtonien luo? kysyi Hamidullah silmät suurina. —
Luulin teitä heidän vieraakseen.

Chandraporen hotelli oli keskinkertaistakin huonompi, eikä siellä
luultavasti ollut palvelijoitakaan. Fielding, joka ajatteli
itsenäisesti, vaikka hän vieläkin kallistui Hamidullahin puolelle,
sanoi hetkistä myöhemmin: — Minulla on teille parempi ehdotus, neiti
Quested. Teidän pitää jäädä tänne opistoon. Minä viivyn poissa ainakin
pari päivää ja saatte siksi aikaa koko talon haltuunne ja voitte tehdä
täällä millaisia suunnitelmia haluatte.

— En suostu siihen, sanoi Hamidullah korostaen hyvin selvästi
tyytymättömyyttään. — Tämä ehdotus on hyvin huono. Voi olla
mahdollista, etteivät mielenosoitukset ole vieläkään lopussa.
Ajatelkaa, kuinka silloin käy, jos opistoa vastaan hyökätään. Te
saisitte vastata neidin turvallisuudesta, rakas ystävä.

— He voivat yhtä hyvin hyökätä hotelliakin vastaan.

— Tietysti, mutta siinä tapauksessa te ette ole minkäänlaisessa
vastuussa.

— Aivan niin. Minä olen jo aiheuttanut tarpeeksi vaivaa ja huolta.

— Siinä sen kuulitte. Neiti myöntää sen itsekin. En pelkää
minkäänlaista hyökkäystä meikäläisten puolelta — teidän olisi pitänyt
nähdä, kuinka siivosti he käyttäytyivät sairaalan edustalla — mutta
meidän pitää olla varuillamme poliisin salaisesti valmistelemaa
hyökkäystä vastaan, jonka tarkoituksena on saattaa teidät huonoon
valoon. McBrydellä on tarpeeksi jätkiä käytettävänään siihen
tarkoitukseen, ja tämä juuri soisi hänelle sopivan tilaisuuden.

— Älkää te huolehtiko ollenkaan siitä asiasta. Hän ei mene hotelliin,
sanoi Fielding, joka oli luonnostaan myötämielinen kaikkia sorrettuja
kohtaan. Osaksi senvuoksi hän nyt väistyi Azizin sivulta ja päätti olla
jättämättä tyttöraukkaa oman onnensa nojaan. Hän oli sitäpaitsi alkanut
uudestaan kunnioittaa häntä, mikä oli seuraus heidän keskustelustaan.
Sillä vaikka neidin kylmä opettajatarkäytös ei ollutkaan muuttunut, ei
hän enää tutkinut elämää, vaan elämä tutki häntä. Hänestä oli tullut
todellinen ihminen.

— Mutta minne hän sitten menee? Me saamme hänet aina taakaksemme!

Neiti Quested ei ollut voittanut puolelleen Hamidullahin myötätuntoa.
Jos hän olisi ollut kovasti liikutettu oikeussalissa, vaipunut
kokoon, lyönyt rintoihinsa ja huutanut Jumalaa avukseen, hän olisi
vedonnut hänen mielikuvitukseensa ja jalouteensa, jotka molemmat
ominaisuudet Hamidullahilla oli runsain määrin. Mutta samalla kuin
Adela oli nostanut taakan Hamidullahin itämaiselta sielulta, hän
oli jäähdyttänyt sen niin, että Hamidullah tuskin voi uskoa häntä
vilpittömäksi, eikä hän itse asiassa sellainen ollutkaan Hamidullahin
näkökannalta katsottuna. Sillä koko hänen käyttäytymisensä nojautui
kylmään oikeudentuntoon ja rehellisyyteen. Peruuttaessaan syytöksensä
hän ei tuntenut mitään hehkuvaa rakkautta niitä kohtaan, joille hän oli
tehnyt vääryyttä. Totuus ei ole totuutta tässä vaativaisessa maassa,
ellei se liity hyvyyteen ja taaskin hyvyyteen, aivan kuten Sana, joka
oli Jumalan tykönä, on myös Jumala. Ja tytön uhrautuvaan menettelyyn,
joka länsimaisen katsantokannan mukaan oli hänelle suureksi kunniaksi,
luultiin täällä voitavan oikeudenmukaisesti suhtautua kylmästi, koska
se ei, vaikka se tulikin hänen sydämestään, kuitenkaan sisältänyt hänen
sydäntään. Muutamat oppilasten lahjoittamat kukkakiehkurat olivat ainoa
korvaus, jonka India antoi hänelle.

Mutta missä hän saa päivällistä ja missä hän nukkuu? Minä sanon täällä,
juuri täällä, ja jos jätkät tulevat ja iskevät häntä päähän, saa hän
iskun päähänsä. En voi muuta tehdä. Mitä te arvelette, neiti Quested?

— Olette hyvin ystävällinen. Minun pitäisi vastata myöntävästi, mutta
olen samaa mieltä kuin herra Hamidullah. En saa todellakaan aiheuttaa
teille enää huolia. Luulen, että minun on viisainta palata takaisin
Turtonien luo pyytämään itselleni yösijaa, mutta jos he karkoittavat
minut, täytyy minun mennä hotelliin. Poliisipäällikkö ottaisi minut
kyllä vastaan, mutta rouva Turton sanoi aamulla, ettei hän halua
nähdä minua enää milloinkaan. — Adela puhui ilman katkeruutta tahi,
Hamidullahin käsityskannan mukaan, ilman persoonallista ylpeyttä. Hänen
ainoa tarkoituksensa oli aiheuttaa niin vähän vaikeuksia kuin suinkin.

— Teidän on paljon parempi jäädä tänne kuin antautua tuon mielettömän
naisen loukattavaksi.

— Onko hän mielestänne sellainen? Olin samaa mieltä ennen, mutta en
enää.

— No niin, tuossa on meillä ratkaisu, sanoi asianajaja, joka oli
mennyt ikkunaan. — Tuolla tulee pormestari. Hän ajaa kolmannen luokan
vaunuissa pysyäkseen tuntemattomana eikä hänellä ole palvelijaakaan
mukanaan, mutta tuolla hän joka tapauksessa tulee.

— Vai niin. Hän tulee siis vihdoinkin.

— Vihdoinkin, sanoi Adela tiukasti, ja sellaisella äänellä, että
Fieldingin oli pakko katsahtaa häneen.

— Hän tulee, hän tulee, hän tulee! Minä kumarran syvään. Minua
vapisuttaa.

— Tahtoisitteko kysyä häneltä, mitä hän haluaa, herra Fielding?

— Hän haluaa tietysti tavata teitä.

— Mutta ehkäpä hän ei edes tiedä minun olevan täällä.

— Puhun hänen kanssaan ensin, jos niin haluatte.

Kun Fielding oli mennyt, sanoi Hamidullah tytölle purevan ivallisesti:
— Todellakin, todellakin! Pitikö teidän vielä asettaa Fielding tällekin
nöyryytykselle alttiiksi? Hän on todellakin aivan liian hienotunteinen.
‒ Adela ei vastannut ja heidän välillään vallitsi senvuoksi ehdoton
hiljaisuus, kunnes heidän isäntänsä palasi.

— Hänellä on muutamia uutisia teille, Fielding sanoi.

— Te voitte tavata häntä kuistissa. Hän ei mielellään tule sisään.

— Pyysikö hän minua tulemaan sinne?

— Vaikka hän ei olisi pyytänytkään, luulen teidän sentään menevän,
sanoi Hamidullah.

Adela oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: Hän lausui muutamia
kiitollisia sanoja rehtorille kaikesta siitä ystävyydestä, jota rehtori
oli osoittanut hänelle päivän kuluessa.

— Nyt se on, Jumalan kiitos, ohi, huomautti Fielding. Hän ei seurannut
Adelaa kuistiin, koska hän ei halunnut tavata Ronnyä toistamiseen.

— Kieltäytyminen tulemasta sisään oli loukkaus hänen puoleltaan.

— Tuskinpa hän olisi voinut tulla esiintymiseni jälkeen kerhossa.
Heaslop on oikeastaan selviytynyt kunnialla asiasta. Kohtalo on muuten
käsitellyt häntä melko kovasti tänään. Hän on juuri saanut sähkösanoman
äitinsä kuolemasta.

Todellako? Rouva Mooren kuolemasta siis. Hyvin ikävää, sanoi Hamidullah
melko välinpitämättömästi.

— Hän kuoli merellä.

— Helteeseen, luullakseni.

— Niin kai.

— Toukokuu ei ole sopiva aika vanhojen naisten matkustaa.

— Aivan niin. Heaslopin ei olisi pitänyt sallia hänen lähteä ja hän
tietää sen. Lähdetäänkö nyt?

— Odotetaan hieman, kunnes tuo onnellinen pari on poistunut talosta...
He ovat todellakin kiusallisen vitkastelevia. Mutta nyt muistankin,
Fielding, ettette te usko kohtaloon. Mutta minäpä uskon. Tämä on
rangaistus Heaslopille siitä, että hän lähetti pois todistajamme siinä
tarkoituksessa, ettemme voisi todistaa Azizin muuallaoloa.

— Menette liian pitkälle väittäessänne sellaista. Tuon vanhan
naisraukan todistuksella ei olisi ollut mitään arvoa. Mahomet Ali olisi
saanut huutaa ja meluta mielensä mukaan. Rouva Moore ei olisi mitenkään
voinut nähdä Kawa Dolin läpi, vaikka olisi halunnutkin. Vain neiti
Quested saattoi pelastaa Azizin.

— Rouva rakasti Azizia, väittää Aziz itse, ja hän rakasti Indiaakin ja
Aziz rakasti häntä.

— Rakkaus ei tee todistajaa arvokkaammaksi. Jokaisen asianajajan
pitäisi tietää se. Mutta minä näen, rakas Hamidullah, että Esmiss
Esmoor-legendaa valmistellaan Chandraporessa enkä halua estää sen
kehitystä.

Toinen hymyili ja katsoi kelloaan. Kuolemantapaus oli järkyttänyt heitä
molempia, mutta he olivat keski-ikäisiä miehiä, joiden tunteet olivat
kohdistuneet toiselle taholle, eikä senvuoksi voitu odottaakaan, että
tällaisen vähemmän tutun henkilön kuolema olisi herättänyt heissä
syvempää surua. Vain jokaisen omat kuolleet merkitsevät jotakin.
Vaikka yhteisen surun tunne saikin heidät hetkiseksi valtoihinsa,
haihtui se kuitenkin pian. Ja kuinka saattaisi olla mahdollistakaan,
että yksityinen inhimillinen olento voisi surra kaikkia niitä
onnettomuuksia, joita tapahtuu maailmassa ja jotka eivät koske
ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin eläimiä, kasveja, ehkäpä kiviäkin.
Sielu väsyy silmänräpäyksessä, ja pelosta, että se menettää senkin
vähän, mitä se ymmärtää, se kääntyy jälleen takaisin entiselle
elämänreitilleen, jonka tottumus tahi kohtalo on sille viitoittanut, ja
kärsii siellä. Fielding oli tavannut vainajan vain pari kolme kertaa.
Hamidullah oli nähnyt hänet kerran kaukaa, ja he tunsivat paljon
suurempaa kiinnostusta Dilkushassa alkavaa juhlaa, tuota voittoateriaa
kohtaan, jonne he voittajien tapaan tulisivat sangen myöhään. He
sopivat siitä, että he vasta huomenna kertoisivat Azizille rouva
Mooresta, koska Aziz oli pitänyt hänestä, ja tämä surullinen uutinen
voisi senvuoksi turmella hänen ilonsa.

— Tämä on sietämätöntä! mumisi Hamidullah, sillä neiti Quested palasi
takaisin.

— Herra Fielding, kertoiko Ronny teille uudesta onnettomuudestaan?

Fielding kumarsi.

— Oh! Neiti istuutui ja näytti jäykistyvän kuvapatsaaksi.

— Heaslop odottaa teitä, luulemma.

— Kaipaan niin yksinäisyyttä. Hän oli paras ystäväni ja paljon
suuremman arvoinen minulle kuin Ronnylle. En voi seurustella nyt Ronnyn
kanssa... En osaa selittää sitä... Ettekö te sentään voisi osoittaa
minulle niin suurta ystävällisyyttä, että sallisitte minun jäädä tänne?

Hamidullah kirosi äidinkielellään.

— Mielelläni, mutta mitä herra Heaslop siitä sanoo?

— En kysynyt sitä häneltä, koska me molemmat olimme liian järkytettyjä.
Tämä on niin mutkallista, ei lainkaan sellaista, millaisiksi
onnettomuudet tavallisesti kuvitellaan. Me kaipaamme molemmat
yksinäisyyttä voidaksemme ajatella. Olkaa niin ystävällinen ja menkää
puhuttelemaan uudelleen Ronnyä.

— Hänen pitäisi mielestäni tulla sisään tällä kertaa, sanoi Fielding,
joka piti jatkuvaa myöntymistä arvoaan alentavana. — Olkaa niin hyvä ja
pyytäkää hänet sisään.

Neiti Quested palasi pormestarin kanssa. Tämä oli puoleksi murtunut,
puoleksi taistelunhaluinen — tosiaankin kummallinen sekoitus — ja
puhkesi heti ristiriitaisiin selityksiin. — Tulin tänne noutamaan neiti
Questediä, mutta hänen vierailunsa Turtonien luona on lopussa, enkä
minä toistaiseksi ole vielä ehtinyt järjestää mitään. Kotini on jälleen
muuttunut nuorenmiehen asunnoksi —

Fielding keskeytti hänet kohteliaasti. — Teidän ei tarvitse selittää
enempää, neiti Quested jää tänne. Tahdoin vain saada varmuuden siitä,
ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Neiti Quested, teidän on parasta
lähettää hakemaan oma palvelijanne tänne, jos hänet vain voidaan
löytää, mutta jätän kaikissa tapauksissa määräyksen palvelijoilleni,
että he tekisivät kaiken voitavansa hyväksenne, ja ilmoitanpa vielä
partiolaisillekin asiasta. He ovat pitäneet vartiota täällä opistossa
aina sen sulkemisesta saakka. Luulen todellakin teidän olevan täällä
aivan yhtä hyvässä turvassa kuin missä tahansa muualla. Torstaina tulen
takaisin.

Sillä aikaa oli Hamidullah, joka oli päättänyt kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa aiheuttaa viholliselleen tuskia, sanonut Ronnylle: —
Kuulimme puhuttavan, sir, että äitinne on kuollut. Saanko kysyä, mistä
sähkösanoma oli lähetetty?

— Adenista.

— Ah, mutta tehän ilmoititte oikeudessa hänen saapuneen terveenä
Adeniin.

— Mutta hän kuoli matkalla sinne, huomautti Adela. — Hän oli jo kuollut
silloin, kun hänen nimeään huudettiin aamulla. Hänet on varmaankin
haudattu mereen.

Olipa sen asian laita miten hyvänsä, se hillitsi kuitenkin
Hamidullahia, niin että hän luopui raakuudestaan, joka oli järkyttänyt
ennenkaikkea Fieldingiä. Kun neiti Questedin opistoon sijoittumisen
yksityiskohdista neuvoteltiin, hän oli vaiti koko ajan sanoen vain
kerran Ronnylle: — On kai selvää, ettei herra Fielding eikä kukaan
meistä ole vastuunalainen neidin turvallisuudesta maakuntaopistossa,
minkä Ronnykin myönsi. Sitten hän katseli hieman vahingoniloisesti
noiden kolmen englantilaisen puolikohteliasta käyttäytymistä.
Hänen mielestään Fielding oli menetellyt tavattoman tyhmästi ja
raukkamaisesti, ja nuorten ylpeyden puute hämmästytti häntä. Kun he
tunnin kuluttua olivat matkalla Dilkushaan, hän sanoi Amritraolle, joka
seurasi heitä: — Herra Amritrao, oletteko ajatellut, kuinka suuren
vahingonkorvauksen neiti Quested saa maksaa?

— Kaksikymmentätuhatta rupiaa [rupia, brittil. Indian hopearaha, n.
1/10 puntaa].

Ei mitään muuta sanottu, mutta lausunto kauhistutti silti Fieldingiä.
Hän ei voinut sietää ajatusta, että tältä hauskalta, rehelliseltä
tytöltä riistettäisiin rahat ja ehkäpä vielä sulhanenkin. Hän oli äkkiä
näkevinään Adelan edessään. Ja koska tämä armoton ja äärettömän pitkä
päivä oli väsyttänyt hänet loppuun, hän kadotti tavallisen, terveen
käsityksensä ihmisten keskinäisistä suhteista ja ajatteli, ettemme
me ole olemassa itsessämme, vaan ainoastaan suhteessamme toisiin —
käsitys, jota logiikka ei millään tavalla tue ja joka oli aikaisemmin
juolahtanut hänen mieleensä vain kerran, tuona onnettomuuden jälkeisenä
iltana, jolloin hän kerhon parvekkeelta oli nähnyt Marabar-vuorten
kourien ja haarakkeiden kasvavan, kunnes ne ulottuivat yli koko öisen
taivaan.




XXVII


— Aziz, oletko hereillä?

— En, jutelkaamme. Ruvetaan haaveilemaan tulevaisuudesta.

— En kykene siihen.

— Hyvää yötä sitten, rakas ystävä.

Juhlapidot olivat loppuneet ja sen osanottajat lepäilivät herra
Zulfiqarin maatalon katolla nukkuen tahi katsellen tähtiä
moskiittiverkkojen läpi. Juuri heidän kohdallaan oli Leijonan
tähtisikermä ja Reguluksen loistava kehrä näytti niin suurelta ja
kirkkaalta, että se muistutti tunnelia, ja kun sellainen ajatus kerran
oli pälkähtänyt päähän, näyttivät kaikki muutkin tähdet tunneleilta.

— Oletko tyytyväinen päiväntyöhömme, Cyril? jatkoi ääni vasemmalta.

— Oletko sinä?

— Olen vain syönyt liikaa, muuten kyllä. Kuinka on vatsasi ja pääsi
laita? Luulen Panna Lalin ja Callendarin saavan potkut.

— Chandraporessa tulee epäilemättä tapahtumaan paljon muutoksia.

— Ja sinä saat koroituksen.

— He eivät voi hevin alentaakaan minua, vaikka he kyllä mielellään
tekisivät sen.

— Me vietämme joka tapauksessa lomamme yhdessä ja matkustamme
Kashmiriin, ehkäpä Persiaan saakka, sillä minä saan paljon rahaa. Ne
maksetaan minulle korvaukseksi moraaliani vastaan tehdystä syytöksestä,
hän selitti kyynillisen tyynesti. — Niin kauan kuin sinä olet minun
kanssani, ei sinun tarvitse maksaa penniäkään. Olen aina toivonut sitä
ja nyt olen sen vihdoinkin saanut onnettomuuksieni korvaukseksi.

— Olet saanut suuren voiton, aloitti Fielding.

— Tiedän sen, hyvä ystävä, tiedän sen eikä sinun äänesi tarvitse
ollenkaan muuttua noin juhlalliseksi eikä huolestuneeksi. Tiedän sinun
aikovan sanoa tämän jälkeen: »Ah, vapauta neiti Quested kokonaan
maksusta, niin että englantilaiset voivat sanoa: 'Kas siinäpä vasta
alkuasukas, joka osaa käyttäytyä herrasmiehen tapaan. Elleivät hänen
kasvonsa olisi noin mustat, voitaisiin hänet melkein valita kerhon
jäseneksi'». Mutta sinun kansalaistesi kiitos ei kiinnosta minua enää,
koska minusta on tullut kaiken englantilaisuuden vastustaja. Jos
minusta olisi tullut sellainen aikaisemmin, olisin pelastunut monesta
ikävyydestä.

— Tarkoitatko näillä sanoillasi minuakin?

— Mennäänkö kaatamaan vettä Muhammed Latifin kasvoille? Hän käyttäytyy
niin hullunkurisesti unissaan.

Azizin sanat eivät sisältäneet mitään kysymystä, ne olivat vain
keskeytys. Fielding ymmärsi ne siten, ja syntyi äänettömyys, jonka
aikana heikko tuulenhenkäys lakaisi miellyttävästi talon kattoa.
Juhla-ateria oli ollut hauska, vaikkakin meluisa, ja nyt nautti kirjava
seurue toimettomuuden siunauksista, mikä on tuntematonta länsimaissa,
joissa joko työskennellään tahi niskoitellaan. Täällä sivistys
kuljeksii kuin aave hakien keisarikunnan raunioita; se ei tule näkyviin
suurissa taideteoksissa ja sankarillisissa teoissa, vaan jalosukuisten
indialaisten liikkeissä, kun he istuvat tahi makaavat. Fielding,
joka oli pukeutunut alkuasukasten pukuun, oppi omasta erinomaisesta
kömpelyydestään tajuamaan ensiksikin sen, että kaikki hänen liikkeensä
johtuivat välttämättömyyden pakosta, kun sitävastoin Nawab Bahajurin
ojentaessa kätensä ottaakseen ruokaa tahi Nureddinin taputtaessa
käsiään jollekin laululle luotiin taideteos, joka ei kaivannut
minkäänlaisia selityksiä. Tämä liikkeiden vitkallinen rauhallisuus —
kun kaikki otetaan huomioon, on se juuri sitä rauhaa, jota ei voida
ymmärtää — vastaa seuraelämässä Yogaa [Yoga, indial. uskonnollis-filos.
järjestelmä]. Se esiintyy silloin, kun toiminnan sekamelska lakkaa,
ja paljastaa sivistyksen, jota länsimaat voivat hämmentää, mutta
ei milloinkaan saavuttaa. Käsi ojennetaan eteenpäin ikuisiksi
ajoiksi, taivutetussa polvessa on jotakin haudan iankaikkisuudesta,
muistuttamatta kuitenkaan sen synkkyydestä. Aziz oli täynnä kulttuuria
tänä iltana, hän oli täydellinen, arvokas ja melkein luoksepääsemätön,
ja toinen tunsi itsensä perin onnettomaksi sanoessaan: — Niin, sinun
pitää todellakin käyttäytyä kiltisti neiti Questediä kohtaan. On
paikallaan, että hän maksaa kaikki kulusi, mutta älä kohtele häntä kuin
voitettua vihollista.

— Onko hän varakas? Sinä saat ottaa siitä selon.

— Se rahasumma, josta puhuttiin päivällisillä, jolloin te kaikki olitte
niin hilpeitä, saattaisi hänet vararikkoon, ja sehän onkin aivan
kohtuuton. Katsohan nyt...

— Kyllä minä näen, vaikka nyt onkin hieman pimeä. Näen, että Cyril
Fielding on hyvin kiltti poika ja paras ystäväni, mutta muutamissa
tapauksissa hölmö. Sinä luulet, että minä, antamalla neiti Questedin
päästä huokealla asiasta, voisin hankkia itselleni ja indialaisille
yleensä paremman maineen. Ei ollenkaan. Se tulkittaisiin arkuudeksi
ja yritykseksi hankkia itselleen julkista tunnustusta. Olen todella
päättänyt lopettaa kaikki suhteeni brittiläiseen Indiaan. Otan toimen
jossakin muhamettilaisessa valtiossa, esimerkiksi Hyderabadissa tahi
Bhopalissa, missä englantilaiset eivät enää voi loukata minua. Älä
koetakaan neuvoa minua muuhun.

— Erään pitkän keskustelun aikana neiti Questedin kanssa...

— En halua ollenkaan kuunnella selostuksiasi noista pitkistä
keskusteluista.

— Rauhoituhan nyt. Erään pitkän keskustelun aikana neiti Questedin
kanssa aloin päästä selville hänen luonteestaan. Se ei ollut niinkään
helppoa, koska hän on niin naurettava. Mutta hän on täydellisesti
vilpitön ja hyvin rohkea. Kun hän huomasi olevansa väärässä, antoi hän
itselleen töytäyksen ja tunnusti sen. Tahtoisin sinun ymmärtävän, mitä
se merkitsee. Kaikki hänen ympärilleen kokoontuneet ystävänsä, koko
brittiläinen Raj, pakottivat häntä eteenpäin. Mutta hän pysähtyikin
ja antoi asian mennä päin seiniä. Hänen asemassaan minä olisin
antanut kaiken mennä menojaan. Mutta hän pysähtyi, ja hänestä olisi
melkein tullut kansallissankaritar, elleivät oppilaani olisi vieneet
meitä eräälle syrjäkadulle ennen väkijoukon innostumista. Kohtele
häntä hyvin. Hänen ei pitäisi todellakaan saada kokea niin pahaa
tässä maailmanosassa. Tiedän, mitä kaikki nuo — hän viittasi katolla
lepääviin — tulevat vaatimaan, mutta sinä et saa kuunnella heitä. Ole
laupias. Toimi, kuten joku noista kuudesta mogulikeisaristasi tahi kuin
kaikki nuo kuusi yhdessä.

— Eivät edes mogulikeisaritkaan olleet armeliaita, ennenkuin heiltä
pyydettiin anteeksi.

‒ Hän tulee pyytämään anteeksi, jos vain siitä on kysymys, Fielding
huudahti nousten istualleen. — Teen sinulle nyt ehdotuksen. Sanele
minulle sellainen anteeksipyyntö kuin vain haluat ja huomenna tähän
aikaan saat sen allekirjoitettuna haltuusi.

— »Rakas tohtori Aziz! Toivon että olisitte seurannut minua luolaan.
Olen hirmuinen vanha noita ja se oli minun viimeinen mahdollisuuteni».
Suostuuko hän allekirjoittamaan senkin?

— Hyvää yötä sitten, on jo aika ruveta nukkumaan.

— Niinpä niin, hyvää yötä.

— Toivoisin, ettet olisi sanonut niin, jatkoi Fielding hetkisen
kuluttua. — Se on sinussa ainoa piirre, johon en voi mukautua.

— Minä puolestani voin mukautua kaikkeen sinussa, niin että mitä on
tehtävä?

— Loukkasit minua sanomalla sen. Hyvää yötä.

Seurasi lyhyt väliaika, ja sitten sanoi haaveileva, mutta syvästi
liikutettu ääni: — Cyril, päähäni on juolahtanut jotakin, joka tulee
tyydyttämään tunteellista mieltäsi. Aion neuvotella rouva Mooren kanssa.

Fielding aukaisi silmänsä, mutta kun hän näki kaikki nuo tuhannet
tähdet, ei hän voinut vastata. Ne vaiensivat hänet.

— Hänen mielipiteensä saa ratkaista, koska luotan häneen ehdottomasti.
Jos hän neuvoo minua antamaan anteeksi tytölle, teen niin. Hän ei neuvo
minua mihinkään sellaiseen, mikä voisi loukata todellista kunniaani,
kuten sinä ehkä voisit tehdä.

— Puhutaan siitä huomenna.

— Eikö ole kummallista? Unohdan aina, että hän on jo matkustanut pois
Indiasta. Kun he kiljuivat hänen nimeään oikeussalissa, tunsin, että
hän oli läsnä siellä. Olin sulkenut silmäni, huumasin itseäni tahallani
tukahduttaakseni tuskani. Juuri nyt unhotin itseni jälleen. Minun on
pakko kirjoittaa hänelle. Nyt hän on jo kaukana täältä matkalla Ralphin
ja Stellan luo.

— Keiden luo?

— Muiden lapsiensa luo.

— En ole kuullutkaan, että hänellä on muitakin lapsia.

— Rouva Moorella on kaksi poikaa ja yksi tyttö, kuten minullakin. Hän
kertoi sen minulle moskeassa.

— Tunsin häntä hyvin vähän.

— En minäkään ole tavannut häntä kuin kolmesti, mutta tiedän hänet
silti itämaalaiseksi.

— Sinulla on hyvin vilkas mielikuvitus... Neiti Questediä et tahdo
kohdella jalomielisesti, mutta rouva Moorea kohtaan olet ylen
ritarillinen. Neiti Quested on kuitenkin käyttäytynyt kiltisti tänään
aamupäivällä, kun sitä vastoin tuo vanha nainen ei ole milloinkaan
tehnyt mitään hyväksesi. On pelkkää kuvittelua, että hän olisi
todistanut sinun hyväksesi; se on vain palvelijain juoruja. Tunteesi
eivät näytä milloinkaan olevan oikeassa suhteessa kohteeseensa, Aziz.

— Ovatko tunteet sitten kuin pussillinen perunoita, jotka voidaan myydä
määrättyyn hintaan? Olenko minä kone? Tämän jälkeen saan varmaankin
kuulla, että tuhlaan loppuun tunteeni käyttämällä niitä.

-— Voisi hyvinkin niin käydä. Se tuntuu todennäköiseltä. Kukaan ei voi
syödä leipäänsä kuluttamatta sitä, ei hengen maailmassakaan.

— Jos sinä olisit oikeassa, ei ystävyyskään merkitsisi mitään; kaikki
muuttuu vain antamiseksi ja ottamiseksi tahi antamiseksi ja takaisin
antamiseksi, mikä on vastenmielistä. Yhtä hyvin voisimme silloin kaikki
hypätä tuon rintasuojuksen yli ja tappaa itsemme. Onko sinussa jotakin
hullusti tänä iltana, koska sinusta on tullut niin aineellinen?

— Sinun tylyytesi on pahempaa kuin minun aineellisuuteni.

— Onko sinulla vielä jotakin valittamista?

Hän oli hyväntuulinen ja ystävällinen, mutta vaarallinen. Vankeusaika
oli ikäänkuin uurtanut määrättyjä kanavia hänen luonteelleen; se
ei enää milloinkaan leijailisi yhtä laajalle kuin ennen. — On näet
paljon parempi, että kerrot minulla kaikki vaikeutesi, jos tahdomme
pysyä hyvinä ystävinä. Sinä et pidä rouva Mooresta ja sinua harmittaa
se, että minä pidän hänestä, mutta ajan oloon tulet sinäkin pitämään
hänestä.

Kun ihmistä, joka todellisuudessa on kuollut, luullaan eläväksi,
muuttuu keskustelu sairaalloiseksi. Fielding ei voinut enää kestää
jännitystä, vaan huudahti: — Surullinen velvollisuuteni on ilmoittaa
sinulle, että rouva Moore on kuollut.

Mutta Hamidullah, joka oli kuunnellut heidän keskusteluaan alusta
saakka, ei sallinut minkään pilata juhlaillan tunnelmaa. Hän huusi
Azizille viereisestä vuoteesta: — Aziz, hän koettaa vain petkuttaa
sinua. Älä usko sitä veijaria.

— En toki uskokaan, vastasi Aziz, joka oli tottunut tällaisiinkin
piloihin.

Fielding ei enää jatkanut. Tosiseikat ovat tosiseikkoja ja kaikki
saisivat joka tapauksessa heti aamulla kuulla uutisen rouva Mooren
kuolemasta. Mutta se ajatus järkytti häntä, etteivät ihmiset missään
tapauksessa ole oikein kuolleita, ennenkuin täydellisesti tiedetään
heidän kuolleen. Niin kauan kuin vielä on olemassa jokin heitä koskeva
väärinkäsitys, ovat he tavallaan kuolemattomia. Muuan kokemus hänen
omasta elämästään tuki tätä käsitystä. Monta vuotta sitten hän oli
menettänyt hyvän ystävänsä, naisen, joka oli uskonut kristittyjen
taivaaseen ja vakuuttanut hänelle, että he tämän ajallisen elämän
satunnaisten vaiheitten jälkeen tapaisivat toisensa siellä. Fielding
oli omasta puolestaan selvästi ja rehellisesti jumalankieltäjä, mutta
hän kunnioitti ystäviensä mielipiteitä, mikä on olennaista kaikessa
ystävyydessä. Ja jonkin aikaa oli hänestä todella tuntunut aivan
siltä, kuin kuollut olisi odottanut häntä, mutta kun tämä mielikuva
särkyi, jätti se jälkeensä tyhjyyden, joka painoi melkein kuin velka.
»Tämä on todellinen loppu», hän oli ajatellut, »minä annoin hänelle
kuoliniskun». Ja tänä iltana hän oli koettanut tappaa rouva Mooren
Nawab Bahadurin talon katolla, mutta rouva väisti vielä häntä ja
tunnelma pysyi muuttumattomana. Pian kohosi kuu taivaanrannan takaa
— tuo vaalea kehrä, joka ennustaa päivänkoittoa — hetkisen kuluttua
aloittivat ihmiset ja härät ainaisen touhuamisensa, ja miellyttävä
välinäytös, jota hän oli yrittänyt lyhentää, päättyi luonnollisella
tavalla.




XXVIII


Rouva Moore oli sittenkin kuollut, upotettu meren syvyyteen, laivan
keulan vielä osoittaessa etelään, sillä Bombaystä tulevat laivat
eivät voi kääntyä Eurooppaa kohden, ennenkuin ovat kiertäneet Arabian
eteläisimmän kärjen. Hän oli siis nyt syvemmällä tropiikeissa kuin
hän konsanaan oli ollut kiinteällä maalla, nyt kun aurinko viimeisen
kerran hyväili häntä ja hänen ruumiinsa haudattiin toisen Indian,
Indian valtameren, syvyyteen. Hän jätti jälkeensä ikävän tunnelman,
koska merellä sattunut kuolemantapaus antaa laivalle huonon maineen.
Kuka tämä rouva Moore oli oikeastaan ollut? Kun laiva saapui Adeniin,
lähetteli rouva Mellanby sähkösanomia, kirjoitteli kirjeitä ja teki
kaiken, mikä asiaan kuului, mutta varamaaherran rouvia eivät kiinnosta
lainkaan tällaiset kokemukset, ja hän toisti: — Ehdin seurustella
raukan kanssa vain pari tuntia, kun hän sairastui; tämä kaikki on ollut
todellakin tarpeettoman ikävää ja turmelee minulta koko kotimatkan.
Aave seurasi laivaa Punaisenmeren poikki, mutta sen ei onnistunut
päästä mukaan Välimerelle. Jossakin Suezin tienoilla tapahtuu
aina seuraelämän muutos; se, mikä on sopinut Aasialle, menettää
luonnollisuutensa, ja Eurooppa alkaa sekaantua peliin. Tämän vaihdoksen
aikana unhotettiin rouva Moore kokonaan.

Port Saidin luona tuli kolkko meluisa pohjola vastaan. Ilma oli niin
kylmä ja tuulinen, että sen matkustajien mielestä olisi pitänyt tuntua
siinäkin maassa, josta he olivat lähteneet, mutta siellä ilma vain
muuttui yhä kuumemmaksi tavallisen lainalaisuutensa mukaan.

Chandraporessa aikaansai kuolemantapaus lempeämpiä ja kestävämpiä
jälkiä. Siellä sepitettiin legenda, että eräs englantilainen oli
tappanut äitinsä senvuoksi, että äiti oli koettanut pelastaa erään
indialaisen hengen. Siihen sisältyi kaikissa tapauksissa sen verran
totuutta, että se suututti viranomaisia. Joskus oli tapettu vain lehmä
ja joskus oli villisian hampailla varustettu krokotiili ryöminyt maalle
Gangeksesta. Tällaisia loruja on vaikeampi kumota kuin tavallisia
valheita. Ne piiloutuvat roskakasoihin ja liikkuvat silloin, kun
ei kukaan ole katsomassa. Yhteen aikaan kerrottiin paristakin eri
haudasta, joissa Esmiss Esmooren maalliset jäännökset muka lepäsivät.
loinen niistä oli nahkurintehtaan ja toinen tavaramakasiinin
läheisyydessä. Herra McBryde kävi katsomassa molempia ja näki niiden
vaiheilla jo palvomisen merkkejä, saviruukkuja ja sensemmoista. Mutta
koska hän oli kokenut virkamies, hän ei ollut tästä tietääkseenkään, ja
viikon parin kuluttua unhotettiin koko juttu. — Siinä on propagandaa
takana, hän sanoi unhottaen, että noin sata vuotta sitten, kun
eurooppalaiset vielä asettuivat asumaan maaseudulle, he kuolemansa
jälkeen muuttuivat joskus paikallisiksi pahoiksihengiksi, ehk'eivät
aivan kokonaisiksi jumaliksi, mutta ainakin sellaisten osiksi,
siten, että heidät lisäniminä tahi viittauksina liitettiin johonkin
sellaiseen, mikä oli jo entuudestaan olemassa, aivan niinkuin pienet
jumalat ovat suurten jumalien käskyläisiä ja nämä taasen filosofien
Brahman alamaisia.

Ronny toisti itsekseen, että hänen äitinsä oli lähtenyt Indiasta
omasta halustaan, mutta hänen omatuntonsa ei ollut puhdas. Hän oli
käyttäytynyt huonosti äitiä kohtaan ja hänen piti joko katua, mikä
merkitsi henkistä täyskäännöstä, tahi olla edelleen epäystävällinen
häntä kohtaan. Hän valitsi tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon.
Kuinka väsyttävä äiti oli ollutkaan suojellessaan Azizia! Ja kuinka
huono vaikutus hänellä oli ollut Adelaan! Ja nyt hän vieläkin
aiheutti vaikeuksia naurettavilla »haudoillaan» ja selkkauksillaan
alkuasukasten kanssa. Äiti ei tietenkään voinut sille mitään, mutta
hän oli harrastanut samanlaisia mielettömiä asioita jo eläessäänkin,
ja sen kirjoitti Ronny muistiin hänen debetpuolelleen. Monet seikat
aiheuttivat nuorelle miehelle vaikeuksia — kuumuus, kaupungissa
vallitseva jännittynyt tilanne, maaherran odotettu vierailu, Adelan
arvoitus — ja rouva Mooren indialaistuttaminen punoi ne kaikki yhteen
luonnottomaksi köynnökseksi. Mitä tapahtuu ihmisen äidille, kun hän
kuolee? Hän pääsee luultavasti taivaaseen, mutta kaikissa tapauksissa
hän katoaa. Ronnyn uskonto oli tuota sterilisoitua lajia, joka kestää
troopillisissakin maissa. Menipä hän milloin tahansa moskeaan,
luolaan tahi temppeliin, hän ei luopunut englantilaisen kirkon
katsantokannasta, ja tuomitsi velttoudeksi kaikki yritykset muiden
uskontojen ymmärtämiseksi. Hän kokosi ajatuksensa ja karkoitti äidin
mielestään. Ajan oloon hän asettaisi kyllä sisar- ja velipuolineen
taulun hänen muistokseen Northamptonshiren kirkkoon, missä hän
tavallisesti oli käynyt sunnuntaisin. Siihen kaiverrettaisiin hänen
syntymä- ja kuolinvuotensa ja ilmoitus siitä, että hänet oli haudattu
mereen. Se riittäisi.

Ja Adela — hänkin saisi lähteä matkoihinsa. Ronny oli toivonut,
että tyttö itse ehdottaisi sitä. Hän ei voinut mitenkään mennä
naimisiin Adelan kanssa, koska se olisi merkinnyt hänen uransa
loppua. Surkuteltava Adela raukka! Hän oleskeli vieläkin, Fieldingin
kohteliaisuuden nojalla, maakuntaopistossa — sopimattomasti ja
nöyryyttävästi kylläkin, mutta ei ainoakaan englantilaisen siirtokunnan
perhe halunnut häntä luokseen. Ronny siirsi kaikki yksityiskeskustelut
siihen saakka, kunnes tuomio julistettaisiin. Aziz oli nimittäin
haastanut Adelan oikeuteen saadakseen häneltä vahingonkorvausta.
Sitten Ronny pyytäisi Adelalta vapauttaan. Adela oli tappanut
hänen rakkautensa, joka ei konsanaan ollut ollutkaan niin erittäin
elinvoimainen. He eivät olisi milloinkaan menneet kihloihin, ellei
tuota onnettomuutta olisi tapahtunut heidän ajaessaan Nawab Bahadurin
autolla. Adela kuului nyt hänen päättyneeseen, kypsymättömään
ylioppilasaikaansa — Grasmereen, vakaviin keskusteluihin, kävelyretkiin
ja muuhun sellaiseen.




XXIX


Piirikunnan maaherran vierailu oli seuraava Marabarpulman aiheuttama
askel. Sir Gilbertillä oli valistuneita mielipiteitä, vaikkei hän itse
ollut erikoisen valistunut.

Koska hän pitkän uransa aikana sihteerinvirastossa ei ollut
persoonallisesti joutunut tekemisiin indialaisten kanssa, hän saattoi
puhua heistä ennakkoluulottomasti ja pahoitella rotueroavaisuuksia. Hän
oli hyvin tyytyväinen jutun päättymisestä ja onnitteli Fieldingiä sen
johdosta, että Fielding alusta alkaen oli asettunut tuolle ainoalle
laajakatseiselle, järkevälle ja inhimilliselle kannalle.

— Näin meidän kesken sanoen, hän jatkoi — Fielding inhosi salaisuuksia,
mutta sir Gilbert tahtoi itsepäisesti uskoa hänelle niitä — ovat tuolla
mäellä asuvat ystävämme hoitaneet koko asian alun perin hyvin huonosti,
koska he eivät ole ymmärtäneet, että kellon osoittimet liikkuvat
eteen- eivätkä taaksepäin. Mutta seuraavan asian hän sanoi voivansa
taata: rehtori saisi vastaanottaa hyvin ystävällisen pyynnön ruveta
uudestaan kerhon jäseneksi, ja hän pyysi, ei, vaan vaatikin rehtoria
hyväksymään sen. Hän palasi hyvin tyytyväisenä takaisin korkeuksiinsa.
Kuinka paljon neiti Questedin pitäisi maksaa ja mitä oikeastaan oli
tapahtunut luolassa — ne olivat paikallisia yksityisseikkoja, jotka
eivät kuuluneet hänelle.

Fielding huomasi sekaantuneensa yhä enemmän neiti Questedin asioihin.
Opisto pysyi suljettuna, ja hän söi ja nukkui Hamidullahin luona, niin
ettei ollut olemassa mitään syytä, miksi neiti ei voinut oleskella
siellä, jos niin tahtoi. Hänen sijassaan Fielding olisi jo lähtenyt
matkoihinsa päästäkseen kuulemasta Ronnyn niukkoja ja hajamielisiä
kohteliaisuuksia, mutta Adela odotti, että hiekka hänen tuntilasissaan
juoksisi loppuun. Rakennus asuttavaksi ja puutarha kuljeskeltavaksi
lyhyinä viileinä hetkinä oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ja Fielding
saattoi lahjoittaa ne hänelle. Onnettomuus oli saanut Adelan tajuamaan
rajoituksensa, ja nyt huomasi Fieldingkin, mikä hieno ja uskollinen
ihminen hän oli. Hänen nöyryytensä oli liikuttavaa. Hän ei milloinkaan
napissut kovaa kohtaloaan, vaan piti sitä tyhmyytensä oikeutettuna
rangaistuksena. Kun Fielding vihjaili hänelle, että persoonallinen
anteeksipyyntö Azizille olisi paikallaan, hän sanoi surullisesti: —
Tietysti. Minun olisi pitänyt käsittää se itsekin, mutta vaistoni
ei ilmaise minulle milloinkaan mitään. Miksi en kiiruhtanut hänen
jälkeensä oikeudenkäynnin loputtua? Kirjoitan tietysti anteeksipyynnön,
mutta ettekö te tahtoisi sanella sitä?

He kyhäsivät yhdessä kirjeen, joka oli täynnä vakavia ja liikuttavia
lauseita, mutta kirjeenä se ei ollut ollenkaan liikuttava. —
Kirjoitanko uuden? hän kysyi. — Tahdon tehdä vaikka mitä hävittääkseni
olemattomiin aikaansaamani pahan. Voin tehdä tuon oikein ja tämän
oikein, mutta kun ne molemmat yhdistetään, ei siitä tule mitään. Se on
juuri se, mikä minussa on hullusti. En ole ymmärtänyt sitä ennenkuin
nyt. Luulin, että minä, olemalla oikeudenmukainen ja tiedonhaluinen,
selviäisin kaikista vaikeuksista.

— Kirjeemme ei kelpaa mihinkään, vastasi Fielding, — eräästä
yksinkertaisesta syystä, johon meidän on paras suhtautua rehellisesti.
Teillä ei ole mitään todellista tunnetta Azizia eikä indialaisia
kohtaan yleensä.

Neiti Quested myönsi sen.

— Ensi kerran tavatessamme toisemme tahdoitte oppia tuntemaan Indiaa
ettekä indialaisia, ja minä ajattelin silloin: »Sillä tavalla ei
pitkälle päästä». Indialaiset tietävät, pitääkö joku heistä vai
ei — siinä ei kukaan voi heitä pettää. He eivät tyydy milloinkaan
pelkkään oikeudentuntoon, ja senvuoksi onkin brittiläinen keisarikunta
perustettu hiekalle.

— Mutta pidänkö minä sitten kenestäkään? sanoi neiti Quested.

Hän piti luultavasti Heaslopista, ja Fielding vaihtoi puheenaihetta,
koska tämä tytön elämän puoli ei liikuttanut häntä.

Hänen indialaiset ystävänsä olivat toiselta puolen hieman ylimielisiä.
Voitto, joka olisi tehnyt englantilaisista tekopyhiä, teki heistä
röyhkeitä. He tahtoivat saada aikaan hyökkäyksen ja koettivat panna
sen toimeen hakemalla uusia vääryyksiä ja valitusten aiheita, joista
useat olivat täysin perättömiä. He kärsivät siitä pettymyksestä, joka
tavallisesti seuraa taistelua. Se, minkä puolesta taistellaan, ja se,
mitä voitetaan, eivät ole milloinkaan samoja asioita; jälkimmäisellä
on arvonsa, ja vain pyhimykset luopuvat voiton hedelmistä; mutta se
kuolemattomuuden loiste, joka on niille ominaista, haihtuu heti, kun ne
otetaan käteen. Vaikka sir Gilbert olikin ollut armollinen, melkeinpä
liehitteleväkin, ei hänen edustamansa järjestelmä ollut millään tavalla
pistänyt niskaansa ikeeseen. Brittiläinen herruus jäi valtaan yhtä
läpitunkevana ja vastenmielisenä kuin aurinko, eikä siitä, mitä tämän
jälkeen oli tehtävä, ollut selvillä edes Mahomet Alikaan. Yritettiin
äänekkäillä puheilla ja naurettavalla pikkumaisuudella, mutta kaiken
sen takana piili vilpitön, vaikkakin epämääräinen sivistyksen kaipuu. —
Herra Fielding, meidän kaikkien täytyy tulla sivistyneiksi heti.

Aziz oli ystävällinen ja mahtipontinen. Hän tahtoi, että Fielding
»liittyisi Itään», kuten hän sanoi, ja jatkaisi elämäänsä
myötämielisessä riippuvaisuussuhteessa siihen. — Voit luottaa minuun,
Cyril. — Sitä ei voitu epäilläkään, eikä Fieldingillä ollut mitään,
mikä olisi sitonut häntä omiinsa. Mutta hänestä ei tosiaankaan voinut
tulla toista Muhammed Latifia. Kun he kiistelivät siitä, sukeltautui
näkyviin jonkinlainen rotuvihollisuus, ei katkera, vaan välttämätön
kuin heidän ihonsa väri: kahvinruskea helakanharmaata vastaan. Ja
Azizin oli tapana lopettaa seuraavasti: — Etkö ymmärrä, että olen
sinulle kiitollinen avustasi ja tahdon palkita sinua? Tähän vastasi
toinen aina: — Jos haluat palkita minua, niin luovu vaatimasta neiti
Questediltä korvausta.

Azizin tunteettomuus Adelaa kohtaan vaivasi Fieldingiä. Miltä
näkökannalta hyvänsä katsottuna oli oikeinta, että häntä kohdeltaisiin
suopeasti. Eräänä päivänä Fielding koetti vedota rouva Mooren muistoon.
Hänen kuolemansa oli surettanut kovasti lämminsydämistä Azizia; hän
itki kuin lapsi ja käski kolmen lapsensakin itkeä. Epäilemättä hän
oli suuresti rakastanut ja kunnioittanut rouva Moorea. Fieldingin
ensimmäinen koe epäonnistui kokonaan. Vastaus kuului: — Näen kyllä,
mihin tahdot päästä. Mutta minä haluan kostaa heille. Miksi minun
pitäisi sietää loukkauksia ja kärsimyksiä, miksi he saisivat lukea
taskuissani olleet kirjeet ja viedä vaimoni valokuvan poliisiasemalle?
Sitäpaitsi tarvitsen nuo rahat molempien poikieni kasvatukseen, kuten
olen hänelle selittänytkin. — Mutta hän alkoi vähitellen taipua, eikä
Fielding epäillyt käyttämästä hieman noituuttakin avukseen. Heti kun
korvauksesta tuli puhe, hän mainitsi kuolleen nimen. Aivan samalla
tavalla kuin muut intoilijat löysivät haudan rouva Moorelle, hän loi
Azizin sydämeen epämääräisen kuvan hänestä, sanomatta mitään sellaista,
minkä tiesi vääräksi, mutta esittäen sellaista, mikä saattoi ehkä olla
kaukana totuudesta. Aziz mukautui äkkiä. Hän tunsi, että rouva Moore
tahtoi hänen säästävän tuota naista, jonka oli määrä mennä naimisiin
hänen poikansa kanssa ja että se oli ainoa kunnianosoitus, jonka hän
voi suoda hänelle. Kiihkeässä ja kauniissa rakkauden purkauksessa
hän luopui koko vahingonkorvauksesta vaatien ainoastaan kulujansa.
Se oli kaunista hänen puoleltaan, mutta se ei vaikuttanut vähääkään
englantilaisiin, kuten hän oli otaksunutkin. He pitivät häntä edelleen
syyllisenä, eivätkä luopuisi siitä mielipiteestään koskaan. Vieläkin
kuiskailevat eläkettään nauttivat angloindialaiset Tuntridge Wellsissä
tahi Cheltenhamissa toisilleen: — Tuo Marabarjuttu, joka kumottiin
senvuoksi, ettei tyttö raukka voinut todistaa, oli toinen ikävä juttu.

Kun asia siten oli virallisesti päätetty, meni Ronny, joka juuri
odotti siirtoa toiselle paikkakunnalle, Fieldingin pakeille sanoen
lyhyesti tavalliseen tapaansa: — Tahtoisin kiittää teitä neiti
Questedille suomastanne avusta. Hän ei tule enää väärinkäyttämään
vieraanvaraisuuttanne, hän on näet päättänyt palata takaisin
Englantiin. Olen juuri järjestänyt hänen matkansa. Luulen hänen
haluavan puhutella teitä.

— Lähden heti sinne.

Kun Fielding saapui opistoon, hän tapasi neiti Questedin hämmennyksen
vallassa. Hän sai kuulla Ronnyn purkaneen kihlauksen. — Hyvin
järkevästi hänen puoleltaan, sanoi neiti Quested intomielisesti. —
Minunkin olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta minä vain kävelin ja
arvailin, mitä tulisi tapahtumaan. Olisin epäilemättä jatkanut hänen
elämänsä turmelemista pelkästä velttoudesta — minulla ei ole mitään
tekemistä, en ole missään kotonani ja tulen julkiseksi taakaksi
huomaamattani. Rauhoittaakseen Fieldingiä hän lisäsi: — Puhun vain
Indiasta. Englannissa en harhaile näin eksyksissä. Sinne minä sovin
— ei, älkää luulko minun tekevän tyhmyyksiä Englannissa. Koska minun
on pakko palata sinne, ryhdyn siellä johonkin. Minulla on varoja sen
verran, että voin opiskella, ja paljon ystäviä, jotka ovat samanlaisia
kuin minäkin. Siellä ei minulla ole mitään valittamista. Sitten hän
huokaisi: — Mutta voi, kuinka paljon pahaa olenkaan tehnyt kaikille
ihmisille täällä! En voi unhottaa sitä milloinkaan. Miten juurtajaksain
harkitsinkaan sitä, pitikö Ronnyn ja minun mennä naimisiin vai ei... ja
nyt eroamme toisistamme surematta sitä ollenkaan. Meidän ei olisi ikinä
pitänyt ajatellakaan avioliittoa. Ettekö tekin hämmästynyt kuullessanne
ensi kerran puhuttavan kihlauksestamme?

— Enpä juuri. Minun iälläni hämmästytään niin harvoin, vastasi
Fielding hymyillen. — Avioliitto on kaikissa olosuhteissa jotakin
hyvin luonnotonta. Se alkaa ja loppuu niin mitättömistä syistä.
Toiselta puolen tukee sitä yhteiskunta ja toiselta taasen uskonto,
mutta avioliitto ei ole kumpaakaan, vai mitä? Tunnen miehiä, jotka
eivät tiedä, miksi he ovat menneet naimisiin, eivätkä liioin heidän
vaimonsakaan ole selvillä siitä. Epäilen, että avioliitto useimmissa
tapauksissa perustuu pelkkään sattumaan, vaikka jälkeenpäin
keksitäänkin kaikenlaisia jaloja vaikutteita. Avioliittoon nähden olen
kyynillinen.

— Mutta minäpä en! Tämä hullunkurinen alku oli minun omaa syytäni. En
antanut Ronnylle mitään sellaista, mitä minun olisi pitänyt antaa, ja
juuri senvuoksi hän purkikin kihlauksemme. Mennessäni tuohon luolaan
ajattelin: »Olenko todellakin ihastunut häneen?» En ole kertonut sitä
teille vielä, herra Fielding. En ollut oikein varma tunteistani. Annoin
hellyyden, kunnioituksen ja persoonallisen kosketuksen korvata ‒ ‒ ‒

- En kaipaa enää ollenkaan rakkautta, sanoi Fielding lausuen puuttuvan
sanan.

— En minäkään. Täällä saamani kokemukset ovat parantaneet minut. Mutta
tahdon, että toiset kaipaisivat sitä.

— Mutta palataksemme ensimmäiseen keskusteluumme — sillä tämä on
kai luullakseni viimeinen — kun menitte tuohon luolaan, kuka teitä
todellisuudessa seurasi sinne, vai seurasiko kukaan? Voitteko sanoa sen
nyt? Tahtoisin päästä selville siitä asiasta.

— Ehkä se oli opas, Adela sanoi välinpitämättömästi. — Sitä ei saada
milloinkaan tietää. Se on samaa, kuin jos vetäisin sormellani pitkin
tuota kiiltävää seinää pimeässä, voimatta päästä sen pitemmälle. Se on
jotakin, jolle minä en mahda mitään, ettekä ehkä tekään. Rouva Moore —
hän tiesi.

— Kuinka hän olisi voinut tietää, koskemme mekään tiedä?

— Ehkä telepatiaa.

Tämä nenäkäs, turhanpäiväinen sana ei selittänyt mitään. Telepatia!
Mimmoinen selitys! Parasta oli peruuttaa se oitis, ja Adela peruuttikin
sen. Hänen henkiset voimansa eivät riittäneet pitemmälle eivätkä
Fieldinginkään. Oliko olemassa muita maailmoita, joihin he eivät ikinä
pääsisi, vai oliko tämä maailma, jossa he olivat, ainoa? He eivät
tienneet sitä. He ymmärsivät vain, että heidän maailmankatsomuksensa
oli enemmän tahi vähemmän samanlainen ja se tyydytti heitä. Ehkä
elämä onkin salaperäisyyttä eikä mitään kaaosta? He eivät tienneet
sitäkään. Ehkä nuo sadat eri Indiat, jotka meluavat ja riitelevät
niin väsyttävästi, muodostavatkin yhden ainoan kokonaisuuden, ja ehkä
se maailmakin, jota ne kuvastelevat, on kokonainen? Heillä ei ollut
minkäänlaisia mahdollisuuksia arvostella sitä.

— Kirjoittakaa minulle, kun tulette Englantiin.

— Varmasti, useinkin. Te olette ollut äärettömän ystävällinen minulle.
Nyt, kun minun pitää matkustaa, ymmärrän sen. Toivoisin voivani tehdä
teille jotakin korvaukseksi, mutta näen, että teillä on täällä kaikkea,
mitä tarvitsette.

— Luulen niin, Fielding vastasi hetkisen kuluttua. — En ole milloinkaan
ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi ja huolettomaksi kuin nyt.
Tulen todellakin hyvin toimeen indialaisten kanssa, ja hekin luottavat
minuun. On ihanaa, ettei minun tarvinnut luopua virastani. Minusta
tuntui miellyttävältä kuunnella maaherran kohteliaisuuksia. Pysyn
paikoillani ensimmäiseen maanjäristykseen saakka.

— Rouva Mooren kuolema on surettanut minua hyvin kovasti.

— Azizkin oli ihastunut häneen.

— Mutta se on muistuttanut minua siitä, että meidän kaikkien täytyy
kuolla. Kaikki nämä ystävyyssuhteet, joiden varassa me koetamme elää,
ovat vain tilapäisiä. Olin ennen sitä mieltä, että kuolema valitsi
uhreikseen erityisiä henkilöitä. Me saamme sellaisen kuvitelman
romaaneista senvuoksi, että niissä annetaan aina muutamien ihmisten
lörpötellä kirjan loppuun saakka. Mutta nyt alkaa sananparsi »kuolema
korjaa kaikki» muuttua minullekin todellisuudeksi.

— Älkää antako sen muuttua liian todelliseksi, sillä silloin kuolette
itse. Kenenkään ei pidä ajatella kuolemaa. Kaikki se, mikä askarruttaa
meitä, vaikuttaa meihin. Minä olen tuntenut samaa kiusausta, mutta minä
karkoitin sen. Haluan elää vielä jonkin aikaa.

— Niin minäkin.

Ilmassa oli pientä ystävyyden tuntua — ikäänkuin kääpiöt
olisivat tervehtineet toisiansa kädestä. Sekä mies että nainen
olivat parhaimmillaan — he olivat järkeviä ja rehellisiä, jopa
teräväjärkisiäkin. He puhuivat samaa kieltä, heillä oli samat
mielipiteet eikä eri ikä eikä eri sukupuoli erottanut heitä, ja
kuitenkin he olivat tyytymättömiä. Kun he olivat yhtä mieltä siitä,
että he tahtovat elää vielä vähän aikaa, tahi siitä, etteivät he
usko Jumalaan, seurasi heidän sanojaan omituinen luode ikäänkuin
maailmankaikkeus olisi liikahtanut täyttääkseen pienen tyhjän tilan
tahi ikäänkuin he olisivat katselleet itseään äärettömästä korkeudesta,
nähden kaksi kääpiötä, jotka puhelivat, puristelivat toistensa käsiä ja
vakuuttivat toisilleen olevansa samalla henkisellä tasolla. He eivät
tarkoittaneet lainkaan sitä, että he olivat väärässä, sillä heti kun
rehelliset ihmiset tarkoittavat sitä, käyvät he epävarmoiksi. Heillä
ei ollut minkäänlaista kaukaista tähtien takaista päämäärää eivätkä
he milloinkaan olleet etsineetkään sitä. Mutta nyt, kuten muissakin
tilaisuuksissa, he kävivät vakaviksi; jonkin unelman varjon varjo
synkensi heidän suoraviivaisia ajatuksiansa, ja asiat ja tapahtumat,
joita he eivät ikinä enää saisi kokea, tuntuivat heistä kuin toisesta
maailmasta tulevilta viesteiltä.

— Minä pidän hyvin paljon teistä, jos sallitte minun sanoa sen,
vakuutti Fielding.

— Olen iloinen siitä, sillä minäkin pidän teistä. Tavatkaamme toisemme
joskus vielä.

— Varmasti tapaamme, Englannissa, jos vain joskus lähden sinne lomalle.

— Siitä ei varmaankaan ole suuria toiveita vähään aikaan, luullakseni?

— Ehkäpä sentään. Harkitsen parhaillaan erästä ehdotusta.

— Ah, kuinka hauskaa se olisikaan!

Niin se loppui. Kymmenen päivää myöhemmin Adela matkusti samaa tietä
kuin hänen kuollut ystävänsäkin. Viimeinen lasti ennen monsuunin
tuloa. Maa lepäsi voitettuna. Sen talot, puut ja kentät olivat kaikki
muovailtuja samasta ruskeasta aineesta, ja Bombayssä läikkyi meri kuin
lihaliemi laitureita vasten. Viimeiseen indialaiseen seikkailuunsa
Adela joutui Antonyn kanssa, joka saattoi häntä laivaan ja koetti
siellä juoruta hänestä. »Hän on ollut Fieldingin rakastajatar», Antony
sanoi. Ehkä hän ei ollut tyytyväinen juomarahoihin. Adela soitti
hyttinsä kelloa ja sai hänet ulosheitetyksi, mutta hänen panettelunsa
sai aikaan sen, että Adelaa vierottiin alkupuolella matkaa. Hän sai
olla omissa oloissaan Indian valtamerellä ja Punaisella merellä ja
muistella Chandraporen vastenmielisiä tapahtumia.

Mutta Egyptissä ilmasto muuttui toisenlaiseksi. Puhdas hiekka, joka
levisi kanavan kummallakin puolen, näytti lakaisevan pois kaiken
sotkuisen ja likaisen, ja vieläpä Port Saidkin näytti raikkaalta ja
lumoavalta punertavassa aamun sarastuksessa. Hän meni maihin erään
amerikkalaisen lähetyssaarnaajan seurassa, he kävelivät Lessepsin
kuvapatsaalle ja hengittivät keuhkoihinsa Levantin hyvänhajuista ilmaa.

— Mitkä velvollisuudet odottavat teitä omassa maassanne, neiti
Quested, saatuanne hengittää tropiikkien ilmaa? lähetyssaarnaaja
kysyi. — Huomatkaa, etten kysy, mihin aiotte ryhtyä, vaan mitkä
velvollisuudet odottavat teitä. Jokaisen elämässä pitäisi tapahtua
käännös ja takaisinkäännös. Tämä kuuluisa uranuurtaja — hän viittasi
kuvapatsaaseen — voi kelvata esimerkiksi. Hän kääntyy Itään ja taas
takaisin Länttä kohden. Sen voi huomata hänen hyvin osuneesta käsiensä
asennosta, käsien, joista toisessa on makkaranippu. Lähetyssaarnaaja
katsoi leikillisesti häneen salatakseen henkistä tyhjyyttänsä. Hänellä
ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkoitti käännöksillään, hän
vain sotki sanoja yhteen näyttääkseen moraaliselta kynttilältä. — Minä
ymmärrän, neiti Quested vastasi äkkiä. Hän ymmärsi nyt kaiken Välimeren
kirkkaassa ilmassa. Tultuaan Englantiin hänen piti ensi työkseen hakea
käsiinsä rouva Mooren toiset lapset, Ralph ja Stella, ja ryhtyä sitten
vasta työhön. Rouva Moore oli koettanut pitää molempien avioliittojensa
hedelmät erillään toisistaan, niin ettei Adela ollut milloinkaan ennen
tavannut tuota nuorempaa haaraa.




XXX


Oikeusjutun paikallisiin seurauksiin voitiin vielä lukea
hindulaismuhamettilainen liitto. Etevät kansalaiset vaihtoivat
keskenään äänekkäitä ystävyydenosoituksia; heitä lähensi toisiinsa
todellinen yhteisymmärryksen tarve. Eräänä päivänä Azizin ollessa
sairaalassa tuli hänen luokseen vieraisille melko miellyttävä henkilö,
nimittäin herra Das. Virkamies esitti hänelle pari pyyntöä: hän tahtoi
savipuolen voidetta ja runon lankonsa uuteen loistolukemistoon. Aziz
myöntyi kumpaankin.

— Kunnon Das, kun te olette koettanut lähettää minut vankilaan, niin
voisinko minä silloin lähettää herra Battacharyalle runon? Johan nyt!
Tämä on tietysti vain pilaa. Lähetän hänelle niin hyvän kuin suinkin,
mutta luulin teidän loistolukemistonne olevan yksinomaan hinduja varten.

— Ei erikseen hinduille, vaan indialaisille yleensä, Das sanoi nöyrästi.

— Sellaista olentoa kuin indialaista yleensä ei ole olemassakaan.

— Ei kylläkään vielä, mutta niitä saattaa ilmaantua, kun te kirjoitatte
runonne. Te olette sankarimme, teillä on koko kaupunki puolellanne,
uskontoon katsomatta.

— Tiedän sen, mutta riittäneeköhän se?

— Ei, pelkään sen olevan liian vähän, sanoi Das, joka ei ollut mikään
pölkkypää. — Ja senvuoksi, jos uskallan ehdottaa, pyydänkin, ettette
sekoittaisi runoonne liian paljon persialaisia sanontatapoja.

— Hetkinen, Aziz sanoi purren kynäänsä. Hän kirjoitti lääkemääräystä. —
Kas, tässä... Eikö tämä ole runoa parempi?

— Onnellinen se, joka kykenee kyhäämään molempia.

— Olette äärettömän kohtelias tänään.

— Tiedän teidän olevan vihoissanne minulle senvuoksi, että johdin tuon
jutun käsittelyä, toinen sanoi ojentaen vaistomaisesti kätensä. — Te
olette aina ylen ystävällinen ja kohtelias, mutta minä epäilen aina
ivallisuutta käytöksessänne.

— Ei, ei! vastusti Aziz. He tarttuivat toistensa käsiin syleillen
puolittain toisiaan, mikä oli luonteenomaista heidän liitolleen. Eri
ilmanaloista kotoisin olevien ihmisten kesken on mahdollisuuksia
romantiikkaan, mutta indialaisten eri ryhmät tuntevat liian hyvin
toisensa voidakseen ilman muuta kiivetä kuilun yli. Lähestyminen on
arkipäiväistä.

— Mainiota, Aziz sanoi taputtaessaan Dasin leveää olkapäätä, mutta
sisimmässään hän ajatteli: »Eikös hän vain saanutkin minut ajattelemaan
lehmänlantaa!» Das puolestaan ajatteli, että muutamat muhamettilaiset
ovat tavattoman väkivaltaisia. He hymyilivät viekkaasti ja molemmat
koettivat vakoilla toistensa sisimpiä ajatuksia. Das, jolle puhuminen
oli helpompaa, sanoi: — Suokaa minulle anteeksi erehdykseni ja
ymmärtäkää rajoitukseni. Eläminen täällä maailmassa ei ole helppoa.

— Mutta palataan vielä tuohon runoon. Mistä tiesitte minun joskus
kirjoittelevan semmoisia? Aziz kysyi mielissään ja melko liikutettuna,
sillä kirjallisuus oli aina suonut hänelle lohtua ja ollut jotakin,
jota ruma todellisuus ei voinut turmella.

— Professori Godbole puhui siitä usein ennen matkustamistaan Mauhun.

— Mistä hän oli kuullut siitä?

— Hänkin oli runoilija. Ettekö tiennyt sitä?

Hyvillään pyynnöstä Aziz ryhtyi työhön samana iltana. Tuntiessaan kynän
sormiensa välissä hänessä heräsi heti halu runoilla persialaiseen
tapaan. Hänen runossaan kerrottiin, kuten aina, islamin rappeutumisesta
ja rakkauden haihtuvaisuudesta, se oli täynnä kaihoa ja suloutta, mutta
siinä ei ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia ja siitä
puuttui kaikki mielenkiinto noita erinomaisia hinduja kohtaan. Koska
hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän runoon, hän heittäytyi toiseen
äärimmäisyyteen ja kirjoitti satiirin, jossa oli niin paljon ivaa ja
solvauksia, ettei sitä voinut painaa. Hän kykeni vain intomielisyyteen
tahi myrkyllisyyteen, vaikka hän elämässä ei joutunut kosketuksiin
juuri kummankaan kanssa. Hän rakasti runoutta — tiede oli vain
ulkonainen taakka, jonka hän voi laskea syrjään ollessaan yksinään
yhtä helposti kuin länsimaiset vaatteensakin — ja tänä iltana hän
halusi sepittää uuden laulun, jonka joukot ottaisivat riemuiten vastaan
laulaakseen sitä kedoilla. Mutta millä kielellä hän kirjoittaisi sen?
Ja mitä se kuvailisi? Hän halusi nähdä ja tulla tuntemaan useita
sellaisia indialaisia, jotka eivät olleet muhamettilaisia, ja toivoi,
ettei hänen milloinkaan tarvitsisi katsoa taaksepäin. Se on ainoa
terveellinen keino. Onko heillä mitään hyötyä heidän leveysasteellaan
ja heidän aikanaan Cordovan ja Samarkandin hävinneestä loistosta? Se on
ohi, ja sillä aikaa kuin me suremme sitä, miehittävät englantilaiset
Delhin ja sulkevat meidät pois Itä-Afrikasta; vieläpä islami itsekin,
vaikka siihen sisältyykin totuus, luo hämmentäviä sivuvaloja vapauden
tielle. Tulevaisuuden laulun täytyy kohota uskontoa korkeammalle.

Niin jäi runo herra Battacharyalle kokonaan kirjoittamatta, mutta
sillä oli kuitenkin eräs vaikutus. Se opasti hänet tielle, joka vei
isänmaan hämärää, jättimäistä kuvaa kohden. Häneltä puuttui välitön
tunne sitä maata kohtaan, jossa hän oli syntynyt, mutta Marabar-vuoret
vetivät häntä sinnepäin. Hän sulki puoleksi silmänsä ja koetti
rakastaa Indiaa. Indian täytyy jäljitellä Japania. Indian poikia ei
kunnioiteta, ennenkuin Indiasta tulee kansakunta. Hän tunsi itsensä
äkkiä taipumattomammaksi ja sulkeutuneemmaksi. Englantilaiset, joille
hän oli nauranut tahi joita hän ei ollut näkevinäänkään, ahdistivat
häntä nyt kaikkialla, olivatpa vielä kytkeneet hänen haaveensakin.
— Olen erehtynyt suuresti siinä, että olen tähän saakka suhtautunut
hallitsijoihimme leikillisesti, hän sanoi seuraavana päivänä
Hamidullahille, joka vastasi huokaisten: — Se on viisain tapa suhtautua
heihin, vaikka se ajan oloon onkin mahdotonta. Ennen tahi myöhemmin
sattuu jokin onneton tapaus, kuten esim. sinun tapauksesi, joka
paljastaa heidän salaiset ajatuksensa meistä. Ja vaikka Jumala itse
astuisi alas taivaasta heidän kerhoonsa ja sanoisi sinua viattomaksi,
he eivät uskoisi häntä. Ymmärrätkö nyt, miksi Mahomet Ali ja minä
tuhlaamme niin paljon aikaa vehkeilyyn ja yhteistyöhön sellaisten
henkilöiden kuin Ram Chandin kanssa?

— Minä en kärsi komiteoja. Aion lähteä tieheni.

— Minne sitten? Turtonit ja Burtonit ovat kaikki samanlaisia.

— Mutta eivät indialaisissa valtioissa.

— Niissä pitää poliittisten kiihoittajien esiintyä hieman hillitymmin,
luulemma; muuta eroa ei ole.

— Mutta minä tahdon pois koko Angloindiasta, vaikka saisinkin
huonopalkkaisemman toimen jossakin muualla. Kunpa olisin saanut elää
Baburin aikoina, taistella hänen puolestaan ja runoilla hänelle. Mutta
ne ajat ovat ohi, eikä hyödytä mitään toistella sitä, sillä se vain
heikontaa meitä. Me tarvitsemme kuninkaan, Hamidullah; se tekisi meille
elämän hieman helpommaksi. Nykyisten olosuhteiden vallitessa meidän
pitää oppia antamaan arvoa noille kummallisille hinduille. Aion hakea
lääkäriksi johonkin alkuasukasvaltioon.

— Nyt menet aivan liian pitkälle!

— En niinkään pitkälle kuin Ram Chand.

— Entä rahat? Nuo sivistymättömät rajahit eivät milloinkaan maksa
sinulle kunnollista palkkaa.

— Minä en rikastu missään paikassa, koska sellainen on luonteelleni
vierasta.

— Jos vain olisit ollut järkevä ja antanut neiti Questedin maksaa —

— Pidin toista vaihtoehtoa parempana. Mutta on tarpeetonta väitellä
siitä, mitä on tapahtunut, hän sanoi äkkiä melko tiukasti. — Minä olen
antanut hänen pitää omaisuutensa, jotta hän voisi ostaa itselleen
miehen Englannissa, ja siihen hän totisesti tarvitseekin rahaa. Ei
puhuta enää siitä asiasta.

— Hyvä on, saat sitten jatkaa köyhänmiehen elämääsi. Et voi vielä
pyytää lomaa Kashmirin matkaasi varten, sinun täytyy pysyä ammatissasi
ja kohota hyvin palkattuun virkaan. Et saa vetäytyä piiloon mihinkään
viidakkovaltioon kirjoittamaan runoja. Sinun pitää kasvattaa lapsiasi,
lukea uusimpia tieteellisiä lehtiä ja pakottaa eurooppalaiset lääkärit
kunnioittamaan sinua. Kanna omien töittesi seuraukset kuin mies.

Aziz katsoi häneen pitkään ja vastasi: — Emme ole nyt oikeussalissa.
Mies voi olla monella eri tavalla mies, ja minun tehtäväni miehenä on
pukea kaikki se sanoiksi, mikä piilee syvimmällä sydämessäni.

— Moinen lausunto ei totisesti kaipaa vastausta, Hamidullah sanoi
liikutettuna. Mutta sitten hän tyyntyi ja virkkoi hymyillen: — Oletko
kuullut ilkeää juorua, jonka Muhammed Latif on nuuskinut tietoonsa?

— En.

— Kun neiti Quested asui opistossa, oli Fieldingin tapana käydä
tervehtimässä häntä... melko myöhäiseen iltaisin, palvelijoiden puheen
mukaan ainakin.

— Sehän tuotti hänelle miellyttävää vaihtelua, jos Fielding vain teki
niin, Aziz sanoi kummallisen näköisenä.

— Kaiketi ymmärrät, mitä tarkoitan?

— Nuori mies katsoi jälleen häneen ja sanoi: — Kyllä. Mutta tämä
ilmoituksesi ei voi missään tapauksessa auttaa minua vaikeuksistani.
Olen päättänyt lähteä matkoihini Chandraporesta. Nyt on kysymys vain
siitä, minne. Olen päättänyt kirjoittaa runoja. Mutta mistä? Sinä et
auta minua ollenkaan. Ja sitten seurasi sekä Hamidullahin että hänen
itsensä hämmästykseksi hermostunut mielenpurkaus. — Mutta kukapa
minua auttaisikaan? Minulla ei ole ainoatakaan ystävää. Kaikki ovat
kavaltajia, omat lapsenikin. Olen saanut kyljikseni ystävistä.

— Aioin juuri ehdottaa sinulle, että menisimme naisten puolelle, mutta
siellä ovat nuo kolme petollista lastasi, niin että sinä et kai halua.

— Olen hyvin pahoillani. Vankeuteni jälkeen on luonteeni muuttunut
oikulliseksi; ymmärrä minut oikein ja suo minulle anteeksi.

— Nureddinin äiti on nyt vieraisilla vaimoni luona. Mutta se ei kai tee
mitään.

— He ovat puhutelleet minua kumpikin erikseen, mutta eivät milloinkaan
samalla kertaa. Parasta on, että valmistat heitä yhteisen järkytyksen
varalta.

— Ei, yllätetään heidät mieluummin varoittamatta. Naisemme kiinnittävät
vielä liian paljon huomiota kaikenlaiseen joutavaan. Kun sinun
juttuasi käsiteltiin, aikoivat he luopua purdahnista; jopa muutamat,
jotka osasivat kirjoittaa, laativat sensuuntaisen asiakirjankin,
mutta kaikki olikin turhaa touhua. Sinähän tiedät, kuinka suuresti
he kaikki kunnioittavat Fieldingiä, vaikkei kukaan heistä ole nähnyt
häntä. Vaimoni sanoo tahtovansa tutustua häneen, mutta kun hän tulee
meille vieraisille, keksii vaimoni aina jonkin verukkeen — hän ei voi
oikein hyvin, huone hävettää häntä eikä hänellä ole minkäänlaisia
kunnon makeisia tarjottavana Fieldingille, norsunkorvia vain. Jos
minä sanon, että norsunkorvat ovat Fieldingin mielestä mitä makeinta
herkkua, vastaa vaimoni Fieldingin siinä tapauksessa ymmärtävän,
kuinka huonoja hänen valmistamansa ovat, niin ettei hän siis voi ottaa
vastaan häntä tuon mitättömän seikan vuoksi. Rakas poikaseni, minä
olen nyt viisitoista vuotta väitellyt begumini kanssa, pääsemättä
milloinkaan sen pitemmälle. Ja kuitenkin lähetyssaarnaajat valittavat
meille, että naisiamme sorretaan. Jos haluat saada aiheen runoosi, niin
ota seuraava: »Indialainen nainen sellaisena, jollainen hän on, eikä
sellaisena, jollainen hänen väitetään olevan».




XXXI


Aziz ei pystynyt tajuamaan tosiasioita. Hänen toisiaan seuraavat
tunnelmansa määräsivät hänen käsityskantansa ja johtivat tuohon
traagilliseen, hänen ja hänen englantilaisen ystävänsä välisen
suhteen kylmenemiseen. He olivat voittaneet, mutta eivät saisi
nauttia voittonsa hedelmistä. Fielding oli matkustanut johonkin
neuvottelukokoukseen, ja kun neiti Questedistä levinneet huhut olivat
saaneet vaikuttaa Aziziin muutamia päiviä, hän otaksui ne tosiksi.
Hänellä ei ollut minkäänlaisia moraalisia syitä sitä vastaan, että
hänen ystävänsä huvittelivat, eikä Cyril, joka oli keski-ikäinen
mies, voinut enää odottaakaan saavansa naismarkkinoiden parhainta
tavaraa, vaan hänen täytyi hakea huvinsa sieltä, mistä hän voi hankkia
sen. Mutta häntä loukkasi se, että Fielding oli ruvennut väleihin
juuri tämän naisen kanssa, jota Aziz yhä vielä piti vihollisenaan.
Ja sitäpaitsi, miksi Fielding ei ollut kertonut sitä hänelle? Mitä
on ystävyys ilman luottamusta? Hän oli itse joskus kertonut asioita,
joita yleensä pidetään loukkaavina, ja englantilainen oli kuunnellut
lausumatta moitteen sanaa, mutta ei ollut kuitenkaan vuorostaan
kertonut hänelle mitään samantapaista.

Kun Fielding palasi, Aziz kohtasi hänet asemalla, suostui hänen
päivälliskutsuunsa ja alkoi näennäisesti iloisena ja hilpeänä
salaisesti arvostella häntä. Hän kertoi eräästä yleisestä
eurooppalaisesta häpeäjutusta — herra McBrydestä ja neiti Derekistä.
Neiti Derekin uskollinen rakkaus Chandraporea kohtaan oli nyt
saanut selityksensä; herra McBryde oli yllätetty hänen huoneessaan
ja nyt oli rouva McBryde pyytänyt eroa. — Herra McBryde, joka oli
niin siveellinen! Mutta hän tulee syyttämään siitä Indian ilmastoa.
Loppujen lopuksi kaikki on tietysti meidän syytämme. No, eikös olekin
hämmästyttävä uutinen, Cyril?

— Eipä juuri, vastasi Fielding, joka ei paljoakaan välittänyt toisten
synneistä. — Mutta kuuntelehan minua. — Azizin kasvot kirkastuivat. —
Kokouksessa päätettiin...

— Tuon kaiken voimme siirtää iltaan. Minun täytyy mennä suoraan
Minto-sairaalaan nyt, sillä koleera näyttää pahanlaatuiselta. Meille
tuodaan sairaita täältä kaupungista ja muualtakin. Koko elämä on muuten
hyvin ikävää. Uusi ylilääkäri on samanlainen kuin entinenkin, vaikka
ei vielä uskallakaan näyttää hampaitaan. Vaihdoksesta ei ollut mitään
hyötyä. Kaikki kärsimyksen! ovat olleet turhaa. Mutta kuulehan nyt,
Cyril, sanon sinulle muistaessani erään asian. Sinustakin juorutaan
melkein yhtä paljon kuin McBrydestä. Täällä huhutaan, että sinusta ja
neiti Questedistä tuli liiankin hyvät ystävät. Puhuakseni suoraan,
väitetään, että teillä olisi ollut jonkinlainen suhde keskenänne.

— Melkeinpä odotin sitä.

— Siitä puhutaan koko kaupungissa ja se on vahingoksi maineellesi.
Sinähän tiedät, etteivät läheskään kaikki ole sinun puolellasi. Olen
tehnyt voitavani kumotakseni nuo juorut.

— Älä vaivaudu suotta, koska neiti Quested on vihdoinkin matkustanut
tiehensä.

— Vain ne, jotka jäävät maahan, eivätkä ne, jotka matkustavat pois,
saavat kärsiä moisista jutuista. Voit kuvitella, miten pahoillani ja
huolissani olen ollut. Olen tuskin saanut unen rahtustakaan silmiini.
Ensin liitettiin minun nimeni hänen nimeensä, ja nyt on sinun vuorosi.

— Älä puhu niin liioittelevasti.

— Mitä tarkoitat?

— Tuota pahoitteluasi ja levottomuuttasi.

— Olenhan elänyt koko ikäni Indiassa! Tiedän siis hyvin, mikä täällä
vahingoittaa mainetta. Hänen äänensä kuulosti melkein äreältä.

— Mutta asteikko, asteikko. Sinä turvaudut aina väärään asteikkoon,
rakas ystävä. Tuo juoru on tietysti harmillinen, mutta vain niin
vähäisessä määrässä, että me yhtä hyvin voimme jutella jostakin muusta.

— Sinusta se tietysti tuntuu ilkeältä neiti Questedin vuoksi. Näen sen
sinusta.

— Kyllä, mikäli se nyt liikuttaa minua. En näet välitä juuri mistään.

— Cyril, tuo kerskailemisesi, ettet välitä juuri mistään, koituu vielä
turmioksesi. Se hankkii sinulle vihollisia kaikilta tahoilta ja tekee
minut tavattoman epävarmaksi.

— Mitä vihollisia?

Koska Aziz oli ajatellut vain itseään, hän ei voinut vastata. Hän
tunsi olleensa typerä ja suuttui yhä enemmän. — Olen antanut sinulle
luettelon toisensa jälkeen sellaisista tämän kaupungin ihmisistä,
joihin ei voi luottaa. Sinun asemassasi olisi minulla sen verran
järkeä, että ymmärtäisin liikkuvani vihollisten keskuudessa. Sinähän
kuulet minun puhuvan juuri nyt hiljaisella äänellä. Teen sen siksi,
että sinulla on uusi palvelija. Kuinka voisin tietää, onko hän vakooja
vai ei? — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntään. — Joka kolmas
palvelija on vakooja.

— Entä sitten? Fielding kysyi hymyillen.

— Väitätkö tätä lausuntoani vääräksi?

— Se ei liikuta minua ollenkaan. Vakoojia on melkein yhtä paljon kuin
moskiitteja, mutta kuluu vuosikausia, ennenkuin tapaan sellaisen, joka
kykenee lannistamaan minut. Sinulla on jotakin muuta mielessä.

— Eikä ole! Älä ole tyhmä.

— Onpahan! Sinä olet vihoissasi minulle jostakin syystä.

Suora hyökkäys teki aina Azizin taisteluun kykenemättömäksi. Hän sanoi:
— Vai niin, tapanasi oli siis huvitella Adela-neidin kanssa iltaisin?
Olet sinäkin koko rumahinen!

Fieldingin ja neiti Questedin synkät ja korkealle tähtäävät keskustelut
eivät totisesti olleet mitään rakkaudenkuhertelua. Fieldingiä
hämmästytti se, että juttua ollenkaan uskottiin, ja hän suuttui niin
kovasti siitä, että häntä nimitettiin rumahiseksi, että hän menetti
malttinsa ja huudahti: — Senkin porsas! Huvittelinko minä? Onkohan se
uskottavaa sellaisissa olosuhteissa?

— Ah, suo anteeksi! Hillitsemätön itämainen mielikuvitukseni oli vain
toiminnassa, Aziz vastasi iloisesti, vaikka hän sisimmässään tunsikin
mitä syvintä epätoivoa.

— Käsität kai olosuhteet? Tyttöhän oli yhä vielä kihloissa Heaslopin
kanssa enkä minä sitäpaitsi milloinkaan tuntenut...

— Aivan niin, aivan niin, mutta koska sinä et vastustanut minua, luulin
sen olevan totta. Itä- ja Länsimaat, rakas ystävä. Silloin syntyy niin
helposti väärinkäsityksiä. Tahtoisitko nyt viedä porsaasi vaunuillasi
sairaalaan?

-— Et suinkaan ole loukkautunut?

— Enhän toki.

— Jos olet, täytyy asia selvittää.

— Se on jo selvitetty, Aziz vastasi arvokkaasti. — Uskon täydellisesti
sanasi, joten on tarpeetonta väitellä asiasta tämän enempää.

— Mutta ilmaisutapani kaipaa selitystä. Olin hävyttömän epäkohtelias.
Pyydän sinulta tuhannesti anteeksi.

— Syy oli kokonaan minun.

Näin sotkeutui heidän keskustelunsa yhä enemmän. Pysähdys väärässä
kohdassa, väärin ymmärretty korostus ja niin meni koko keskustelu
vikaan. Fielding oli ymmällään, mutta ei lainkaan suutuksissaan.
Asian selittäminen oli kuitenkin sangen työlästä. Syntyy aina
väärinkäsityksiä, kun kaksi ihmistä ajattelee eri tavoin samasta
asiasta, aina ikävyyksiä ja yllätyksiä, vieläpä silloinkin, kun
molemmat ovat samaa rotua. Fielding alkoi uudestaan kertoa tunteistaan
neiti Questediä kohtaan, mutta Aziz keskeytti hänet sanoen: — Mutta
minähän uskon sinua, minähän uskon sinua. Muhammed Latif saa vastata
tästä jutustaan.

— Äh, jätä se omaan arvoonsa niinkuin muutkin juorut! Se kuuluu niihin
asioihin, jotka on koetettava unhottaa. Kun ei siitä välitetä, se
haihtuu olemattomiin aivan samalla tavalla kuin vanhan rouva Mooren
haudatkin.

— Muhammed Latif on ruvennut vehkeilemään. Olemme joka tapauksessa
hyvin tyytymättömiä häneen. Tuletko hyvillesi, jos muitta mutkitta
lähetämme hänet hänen perheensä luo?

— Voimme päivällisen jälkeen väitellä hänestä.

Azizin silmät kävivät pieniksi ja koviksi. — Päivällisenkö? Tämäpä oli
todellakin ikävää — unhotin sen kokonaan. Olen luvannut aterioida Dasin
kanssa.

— Tuo Das mukanasi tänne.

— Hän on ehkä pyytänyt muitakin ystäviään.

— Sinä tulet luokseni päivälliselle, kuten sovimme, sanoi Fielding
katsoen syrjään. — En halua kuulla puhuttavankaan muusta. Sinä tulet ja
sillä hyvä.

He olivat saapuneet sairaalan edustalle. Fielding jatkoi yksinään
matkaansa Maidanin ympäri. Hän oli suutuksissaan itselleen, mutta
arveli kaiken selviytyvän päivällisillä. Postikonttorin kohdalla hän
tapasi piiripäällikön. Heidän vaununsa olivat vierekkäin kadulla sillä
aikaa, kuin heidän palvelijansa olivat konttorissa. — Hyvää huomenta!
Vai niin, te olette siis tullut takaisin, Turton sanoi jääkylmästi. —
Olisin mielissäni, jos tulisitte kerhoon tänä iltana.

— Olen mukautunut takaisinvalintaan, sir. Pitääkö minun välttämättä
tulla sinne? Olisin iloinen, jos pääsisin siitä; sitäpaitsi minulle
tulee päivällisvieraita.

— Tässä ei ole kysymys teidän tunteistanne, vaan maaherran
toivomuksesta. Aiotte luultavasti kysyä, puhunko virkani puolesta. Teen
niin. Odotan teitä kello kuusi tänä iltana. Muihin suunnitelmiinne emme
aio sekaantua.

Hän otti määrättyyn aikaan osaa tuohon vastenmieliseen pikku
juhlallisuuteen. Siellä oikein kolisi vieraanvaraisuuden luuranko. —
Haluatteko grogin vai tavallisen ryypyn? — Hän jutteli viisi minuuttia
rouva Blakistonin kanssa, joka oli ainoa läsnäoleva naisolento.
Hän keskusteli McBrydenkin kanssa, joka, tuntien tehneensä syntiä
sahibina, oli hermostuneella tuulella avioeronsa vuoksi. Hän puheli
uuden ylilääkärin, majuri Robertsin, ja uuden pormestarin, herra
Milnerin, kanssa, mutta kuta useampia kerhon jäseniä vaihtui toisiin,
sitä muuttumattomammaksi näytti itse kerho jäävän. »Tämä ei ole
hyväksi», Fielding ajatteli palatessaan takaisin moskean vieritse. »Me
rakennamme kaikki juoksevalle hiekalle, ja kuta nykyaikaisemmaksi maa
muuttuu, sitä suurempi on romahdus. Ennen vanhaan, seitsemännellätoista
vuosisadalla, jolloin julmuus ja vääryys hallitsivat, korjasi näkymätön
voima hävityksen jäljet. Mutta nykyjään toistuu kaikki; ei mikään estä
kaikua kuulumasta. Alkuperäinen ääni voi olla hyvinkin viaton, mutta
kaiku on aina paha». Tämä ajatus kaiusta piili Fieldingin aivoissa. Hän
ei saanut milloinkaan sitä itselleen oikein selväksi. Se kuului siihen
maailmaan, jota hän ei ollut saavuttanut tahi jonka hän oli hylännyt.

Aziz tuli päivällisille väsyneenä ja alakuloisena, minkä vuoksi
Fielding päätti kosketella heidän välillään vallitsevaa erimielisyyttä
vasta myöhemmin illalla, jolloin siitä puhuminen tuntuisi
luonnollisemmalta. Hän ei salannut ollenkaan kerhossa käyntiään, mutta
sanoi menneensä sinne käskystä eikä uudistavansa vierailuaan, jollei
saisi uutta määräystä. — Toisin sanoen, tuskinpa koskaan, sillä aion
piakkoin matkustaa Englantiin.

— Arvelinkin sinun lopulta palaavan Englantiin, Aziz sanoi hyvin
tyynesti, ja sitten he vaihtoivat puheenaihetta. He söivät
päivällisensä melko painostavan tunnelman vallitessa ja menivät sitten
puutarhaan ja istuutuivat moguliajalta peräisin olevaan huvimajaan.

— Matkustan vain lyhyeksi aikaa virallisissa asioissa. Esimieheni
haluavat minun poistuvan Chandraporesta joksikin aikaa. Heidän on pakko
kunnioittaa minua, vaikka he eivät pidäkään minusta. Tilanne on melko
hullunkurinen.

— Millaisissa asioissa sitten? Saatko lainkaan vapaata aikaa?

— Saan tarpeekseni voidakseni käydä tervehtimässä ystäviäni.

— Odotin juuri sellaista vastausta. Olet uskollinen ystävä. Mutta
emmekö voisi puhua jostakin muusta?

— Miksei, mutta mistä sitten?

— Runoudesta, sanoi toinen kyyneleet silmissä. — Keskustellaan siitä,
miksi runous ei enää pysty tekemään ihmisiä urhoollisiksi. Isoisäni oli
runoilija ja taisteli teitä vastaan bengaalilaisten kapinan aikana.
Tahtoisin olla hänen kaltaisensa mahdollisen uuden kapinan syttyessä.
Tällä haavaa olen vain lääkäri, joka on voittanut oikeusjutun ja jolla
on kolme lasta elätettävänään.

Puhutaan vain runoudesta. Fielding käänsi puheen tähän viattomaan
aiheeseen. — Kansalaisiltasi on todeltakin ikävät olot. Mistä te
oikeastaan runoilisitte? Te ette voi iänkaiken runoilta »kuihtuneesta
ruususta». Mehän tiedämme, että se on kuihtunut. Ettekä te voi jatkaa
tuota isänmaallista »India, oma Indiamme»-runouttannekaan, koska
kenelläkään ei ole mitään Indiaa.

Tällaisesta keskustelusta pidän. Se voi johtaa johonkin kiinnostavaan.

— Olet mielestäni oikeassa väittäessäsi, että runouden täytyy olla
tekemisissä elävän elämän kanssa. Tutustuessani ensi kerran sinuun,
sinä käytit sitä jonkinlaisena loitsuna.

— Olin silloin vielä lapsi. Silloin olivat kaikki ihmiset ystäviäni.
Ystävä — se on Jumalan persialainen nimi. Mutta minä en halua kehittyä
uskonnolliseksi runoilijaksi.

— Kuitenkin toivoin sitä.

— Miten niin? Olethan itse jumalankieltäjä?

— Uskonnossa on jotakin, joka on totta, mutta josta ei ole vielä
kirjoitettu runoja.

— Selitä tarkemmin.

— Jotakin, minkä hindut ovat ehkä löytäneet.

— Runoilkoot he sitten siitä.

— Hindut eivät osaa runoilla.

— Cyril, sinä teet joskus järkeviäkin huomautuksia. Mutta tämä
saa jo riittää runoudesta hetkiseksi. Puhutaan nyt jälleen sinun
Englannin-matkastasi.

— Emmehän ole vielä keskustelleet runoudesta juuri lainkaan, sanoi
toinen hymyillen.

Mutta Aziz rakasti kameijoja. Hän piti tätä katkonaista keskustelua
kädessään kuin kameijan kukkaa ja huomasi sen ikäänkuin kuvastavan
hänen omia pulmiaan. Hän palautti muistiinsa hetkiseksi vaimonsa, ja
kuten usein tapahtuu voimakkaiden muistikuvien johtuessa mieleen,
menneisyys yhtyi tulevaisuuteen ja hän oli näkevinhän vaimonsa luonaan
rauhallisessa hindulaisessa viidakkovaltiossa kaukana muukalaisista. —
Otaksun, että käyt tervehtimässä neiti Questediäkin, hän sanoi sitten.

— Jos minulta vain on aikaa siihen. Tuntuu oudolta tavata hänet
Hampsteadissa.

— Mikä Hampstead on?

— Lontoon taiteellinen ja sivistynyt etukaupunki.

— Ja siellä hän asuu hyvissä oloissa ja hänen tapaamisensa tulee
tuntumaan sinusta hauskalta. Ystäväni, päätäni kivistää tänä iltana.
Ehkä minä olen saanut koleeratartunnan. Lähden kotiin aikaisin, jos
vain sallit.

— Milloin haluat vaunut?

— Ei minkäänlaista vaivaa minun vuokseni; ajan pyörällä.

— Mutta eihän pyöräsi ole täällä. Koska vaununi toivat sinut tänne,
niin salli niiden viedä sinut takaisinkin.

— Järkevä syy, Aziz sanoi koettaen näyttää iloiselta. — Niin, pyöräni
ei ole täällä. Mutta minut nähdään aivan liian usein sinun vaunuissasi.
Herra Ram Chand luulee minun käyttävän väärin vieraanvaraisuuttasi.
— Aziz oli pahalla tuulella ja poissa tolaltaan. Keskustelu siirtyi
hyppien aiheesta toiseen. He olivat luottavaisia ja tuttavallisia,
mutta siitä ei ollut apua.

-— Aziz, olet kai antanut minulle anteeksi tuon aamulla lausumani
typeryyden?

— Senkö, että sanoit minua porsaaksi?

— Niin, ikuiseksi häpeäkseni. Sinähän tiedät, miten ihastunut olen
sinuun.

— Se ei merkitse mitään, mehän olemme kaikki erehtyväisiä. Meidän
ystävyyttämme eivät pienet yhteentörmäykset häiritse.

Mutta kun hän ajoi tiehensä, painoi jokin hänen mieltään — ruumista
tahi sielua vaivasi kova tuska, jonka piti saada purkautua. Saavuttuaan
asuntoonsa hän tunsi halua palata takaisin Fieldingin luo ja
sanoa hänelle jotakin hyvin hellää, mutta sen sijaan hän antoikin
tallirengille runsaasti juomarahoja, istuutui synkkänä vuoteensa
laidalle ja antautui taitavan Hassanin hierottavaksi. Kärpäsiä kuhisi
katossa, ja huoneen lattia oli täynnä ruskeita läikkiä, sillä Muhammed
Latif oli asunut siellä hänen vankeutensa aikana ja syljeskellyt
kelpo tavalla. Pöytälaatikko oli rikki, sillä poliisi oli särkenyt
sen lukon: Chandraporessa vaikutti kaikki käytetyltä, ilmakin. Nyt
purkaantui hänen sisällinen levottomuutensa. Hän oli epäluuloinen; hän
epäili ystävänsä aikovan mennä naimisiin neiti Questedin kanssa hänen
rahojensa vuoksi ja matkustavan juuri siinä asiassa Englantiin.

— Huzoor, mitä nyt? Hän oli jutellut itsekseen.

— Katso noita kärpäsiä tuolla katossa. Miksi et ole hukuttanut niitä?

— Huzoor, niitä tulee aina uusia.

— Niinkuin kaikkea muutakin pahaa.

Kääntääkseen keskustelun toisaanne Hassan kertoi keittiöpojan tappaneen
käärmeen — hyvä — mutta tappaneen sen katkaisemalla sen poikki — paha —
koska siitä silloin tulee kaksi käärmettä.

— Tuleeko kaksi lautastakin, jos särkee yhden?

— Me saamme ostaa laseja ja uuden teekannun samalla kertaa ja minulle
uudeltakin.

Aziz huokaisi. Jokainen tahtoo saada omansa. Toinen tarvitsee takin
ja toinen rikkaan rouvan; kaikki lähestyvät päämääräänsä taitavasti
kierrellen. Fielding oli pelastanut kaksikymmentätuhatta rupiaa tytölle
ja matkustaa nyt tytön jäljessä Englantiin. Jos hän todellakin aikoo
mennä naimisiin tytön kanssa, on kaikki selvää; silloin tyttö tuo vain
suuremmat myötäjäiset hänelle. Aziz ei uskonut omia epäilyksiään —
olisi ollut parempi, jos hän olisi uskonut, sillä silloin hän olisi
syyttänyt Fieldingiä avoimesti ja tilanne olisi selviytynyt. Hänen
mielessään saattoivat epäluulot ja luottamus asustaa samalla kertaa.
Ne pulpahtivat esille eri lähteistä eikä niitä milloinkaan tarvinnut
sekoittaa. Itämaalaisessa epäluulo on kuin ilkeä ajos, sielunsairaus,
joka äkkiä tekee hänet sulkeutuneeksi ja tylyksi; hän samalla
kertaa sekä uskoo että epäilee tavalla, mitä länsimaalainen ei voi
ymmärtää. Se on hänen pahahenkensä samalla tavalla kuin tekopyhyys
on länsimaalaisen. Aziz oli sen riivaama ja hänen mielikuvituksensa
rakensi pirullisen rakennuksen, jonka perustus oli laskettu tähtien
valossa Dilkushassa tapahtuneen keskustelun aikana. Tyttö oli varmasti
ollut Cyrilin rakastajatar asuessaan opistossa — Muhammed Latif oli
oikeassa. Mutta oliko siinä kaikki? Ehkäpä juuri Cyril oli seurannut
häntä luolaan?... Ei, mahdotonta. Cyrilhän ei ollut käynytkään Kawa
Dolilla. Mahdotonta. Naurettavaa. Ja kuitenkin tämä ajatus sai hänet
vapisemaan toivottomuudesta. Sellainen petos — jos se oli totta — oli
ennenkuulumaton Indian historiassa; niin halpamaista, kurjaa tekoa
ei ollut ennen tapahtunut, ei edes silloin, kun Sivaji murhasi Afzul
Khanin. Hän tunsi mielensä järkkyyntyneeksi, aivan kuin se olisi ollut
totta, ja lähetti pois Hassanin.

Seuraavana päivänä hän päätti matkustaa lastensa kanssa takaisin
Mussoorieen. Lapset olivat saapuneet kaupunkiin oikeusjutun aikana,
jotta Aziz saisi sanoa heille jäähyväiset, ja olivat jääneet
Hamidullahin luo juhlan ajaksi. Majuri Roberts antaisi hänelle kyllä
lomaa, ja hänen poissaollessaan matkustaisi Fielding Englantiin.
Suunnitelma sopi yhtä hyvin hänen luottamukseensa kuin hänen
epäluuloonsakin. Tulevaisuus saisi näyttää, kumpi niistä oli oikeassa.

Fieldingillä oli tunne jostakin vihamielisestä, mutta koska hän
oli vilpittömästi kiintynyt Aziziin, petti hänen hyväuskoisuutensa
hänet. Ei ole niinkään helppoa olla »kiinnittämättä huomiotaan
johonkin», kun tunteet ovat mukana pelissä. Hänen oli mahdotonta
hölkyttää eteenpäin siinä vaatimattomassa toivossa, että kaikki vielä
selviytyy, ja senvuoksi hän kirjoittikin huolellisesti sommitellun
kirjeen nykyaikaiseen tyyliin: »Minua vaivaa se, että sinä luulet
minun ujostelevan naisia. Se on viimeinen seikka, mitä toivoisin
sinun luulevan minusta. Jos elänkin moitteetonta elämää nykyjään,
johtuu se vain siitä, että olen jo pitkälti neljännelläkymmenellä
— siis ajankohdassa, jolloin katsellaan taaksepäin. Kun täytän
kahdeksankymmentä, tulen jälleen sellaiseen ajankohtaan. Mutta olinpa
elävä tahi kuollut, olen ehdottomasti vapaa kaikesta moralisoimisesta.
Koeta ymmärtää tämä». Aziz ei pitänyt kirjeestä. Se loukkasi hänen
hienotunteisuuttaan. Hän piti luottamuksesta, kuinka karkealuontoisesta
tahansa, mutta yleistyttämiset ja vertaukset loukkasivat häntä aina.
Elämä ei ole mikään tieteellinen käsikirja. Hän vastasi kylmästi, ettei
hän ehtisi takaisin Mussooriesta ennen ystävänsä matkustamista. »Mutta
minun täytyy ottaa lyhyt lomani silloin, kun saan sen. Tämän jälkeen
pitää minun elää säästäväisyyden merkeissä, kaikki toiveeni Kashmiriin
matkustamisesta ovat iäksi haihtuneet. Kun palaat, olen uudessa
toimessa kaukana täältä».

Ja Fielding matkusti. Ja Chandraporen katuojissa kukkivat indialaisten
rumat mielikuvat. Fieldingin omat ystävät kannattivat niitä, sillä
vaikka he olivatkin pitäneet rehtorista, heistä tuntui ilkeältä, että
hän oli saanut tietää niin paljon heidän yksityisasioitaan. Mahomet
Ali väitti ennen pitkää, että petos piili ilmassa. Hamidullah mumisi:
»Varmaa on, ettei hän viime aikoina kohdellut meitä yhtä vilpittömästi,
kuin ennen», ja hän varoitti Azizia odottamasta liikoja, — »koska
Fielding ja tyttö ovat kuitenkin loppujen lopuksi samaa rotua». —
»Missä ovat nyt nuo parikymmentätuhatta rupiaani?» ajatteli Aziz. Hän
oli muuten välinpitämätön rahasta — ei ainoastaan sikäli, että hän
oli avokätinen, vaan myöskin sikäli, että hän maksoi säännöllisesti
laskunsa, milloin sattui muistamaan ne — mutta nämä rupiat ärsyttivät
häntä senvuoksi, että ne oli riistetty häneltä petoksella ja viety
meren taakse, kuten niin paljon muutakin Indian tavaraa ja kultaa.
Cyril menisi naimisiin neiti Questedin kanssa — Aziz tuli vähitellen
yhä varmemmaksi siitä, ja kaikki Marabarjutun selvittämättömät
seikat vahvistivat sitä. Se oli tuon ilkeän, mielettömän huviretken
luonnollinen loppu. Ei mennyt kauvoja, ennenkuin Aziz oli varma
siitäkin, että avioliitto oli jo solmittu.




XXXII


Egypti oli lumoava — vihreä kaistale mattoa, ja tuota kaistaletta
pitkin käveli edestakaisin neljä erilaista eläintä ja yksi ja sama
ihminen. Fieldingin oli asioidensa vuoksi pysähdyttävä sinne muutamiksi
päiviksi. Hän nousi jälleen laivaan Aleksandriassa. — Kirkas sininen
taivas, tasainen tuuli ja puhdas matala rannikkoviiva, kuinka suuresti
ne erosivatkaan Bombayssa vallitsevasta sekamelskasta! Kreeta
toivotti hänet sen jälkeen tervetulleeksi pitkillä lumipeitteisillä
vuorijonoillaan, ja sitten seurasi Venetsia. Kun hän nousi maihin
torille, kohotettiin kauneuden täyttämä malja hänen huulilleen ja
hän tyhjensi sen tuntien olevansa uskoton. Venetsian rakennukset
sijaitsivat kaikki oikeilla paikoillaan, kuten Kreetan vuoret
ja Egyptin kedotkin, mutta kaukaisessa Indiassa ei ollut mikään
oikealla paikallaan. Epäjumalien temppelien ja kömpelöiden vuorien
keskellä hän oli unhottanut muodon kauneuden. Niin, voiko olla
olemassakaan kauneutta ilman muotoa? Siellä täällä moskeoissa oli
kyllä havaittavissa pyrkimyksiä muotoon, joka oli jäykistynyt
liikkumattomaksi pelkästä hermostuneisuudesta, mutta mitäpä se oli
näiden Italian kirkkojen rinnalla! San Giorgio tuolla saarellaan,
jonka ilman sitä tuskin voisi ajatella kohonneen aalloista, ja Salute
halliten sen kanavan suuta, joka ilman sitä ei olisikaan Canale Grande.
Menneinä ylioppilaspäivinään hän oli kietoutunut San Marcon kirkon
moniväriseen huntuun, mutta nyt tarjottiin hänelle jotakin, joka oli
mosaiikkia ja marmoria kalliimpaa: sopusuhtaisuutta ihmistöitten
ja sen maan välillä, joka kannatti niitä, sivistystä, joka oli
noussut kaaoksesta, järjelliseen muotoon puettua henkeä, joka oli
tullut yhdeksi lihan ja veren kanssa. Kirjoitellessaan postikortteja
indialaisille ystävilleen hän tunsi, että he kaikki olivat tuomitut
olemaan sitä iloa vailla, jota hän nyt tunsi, tätä muodon aiheuttamaa
iloa, ja tiesi, että se oli vakava välimuuri. He olisivat kyllä
nähneet Venetsian komeuden, mutta eivät sen muotoa, ja vaikka Venetsia
ei olekaan samaa kuin Eurooppa, on se kuitenkin Välimerenkulttuurin
sopusuhtaisen kokonaisuuden osa. Välimeri on ihmisen mitta. Kun ihminen
poistuu näiltä ihmeellisiltä vesiltä joko Bosporin tahi Gibraltarin
kautta, hän lähestyy jotakin eriskummaista ja suurenmoista; ja
eteläisin portti johtaa kaikkein ihmeellisimpiin kokemuksiin. Hän
käänsi sille vielä kerran selkänsä ja astui pohjoiseen menevään junaan.
Kun hän sai katsella kesäkuun voikukkia ja tuhatkaunokkeja, hän tunsi,
kuinka hänen sisimmässään heräsivät henkiin hiljaiset romanttiset
unelmat, joiden hän jo aikoja sitten oli luullut kuolleen.






III

TEMPPELI




XXXIII


Muutamien satojen mailien päässä länteen päin Marabar-vuorista ja parin
vuoden kuluttua viime tapahtumista seisoo professori Narayan Godbole
jumalansa edessä. Jumala ei ole vielä syntynyt — se tapahtuu keskiyöllä
— mutta Hän on kuitenkin syntynyt satoja vuosia sitten; toisaalta hän
ei voi milloinkaan syntyä, sillä Hän on maailmankaikkeuden Herra, mikä
menee yli ihmisen ymmärryksen. Hän on, ei ole ollut, ei ole, vaan oli.
Hän ja professori Godbole seisoivat samalla pitkällä matolla, toinen
sen toisessa, toinen toisessa päässä.

    »Tukaram, Tukaram,
      sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
    Tukaram, Tukaram,
      sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
    Tukaram, Tukaram,
      sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
    Tukaram, Tukaram,
      sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
    Tukaram...»

Tämä Maun palatsin käytävä päättyi toisten käytävien kautta umpinaiseen
pihaan. Palatsi oli ihanaa, kovaa, valkoista marmorisekoa, mutta sen
pilareita ja holveja tuskin voi nähdä kirjavien riepujen, kimaltelevien
pallojen, vaaleanpunaisesta läpinäkymättömästä lasista tehtyjen
kynttilänjalkojen ja huonosti puitteisiin pantujen vaalenneiden
valokuvien takaa. Sen toisessa päässä oli hallitsijasuvun pieni,
mutta kuuluisa pyhättö, ja jumalaa, jonka piti syntyä, esitti
teelusikan kokoinen hopeinen pystykuva. Maton kummallakin puolella
istui hinduja vieri vieressä. He täyttivät läheiset käytävät ja
pihankin — hinduja, yksinomaan hinduja, lempeän näköisiä miehiä,
suurimmaksi osaksi byboja, joiden mielestä kaikki, mitä tapahtui
heidän kyliensä ulkopuolella, oli kuin unta. He kuuluivat noihin
ahkeriin maamiehiin, jotka muutamien mielestä edustavat oikeata Indiaa.
Heidän joukossaan istui muutamia tuon pienen kaupungin kauppiaita,
virkamiehiä, hovimiehiä ja hallitsijasuvun jäseniä. Koulupojat pitivät
nipin napin yllä järjestystä. Seurakunta oli vaipunut sellaiseen
suloiseen onnen huumaukseen, jota eurooppalainen väkijoukko ei tunne,
kohisten kuin onnea tuottava taikajuoma. Kun maalaiset tunkeutuivat
lähemmäksi saadakseen nähdä vilahduksen hopeisesta pystykuvasesta,
muuttui heidän kasvojensa ilme loistavan kauniiksi; tämä kauneus oli
täysin persoonatonta, koska se teki heistä kaikista yhdennäköisiä
niin pitkäksi aikaa kuin sitä kesti, ja vasta sen haihduttua heistä
tuli jälleen yksilöllisiä tomumajoja. Samoin oli soitonkin laita. Oli
soittoa, mutta se kumpusi niin monista lähteistä, että kokonaisuus
muuttui kaaosmaiseksi. Räminä, rummutus ja viheltäminen sulautuivat
yhdeksi ainoaksi pyörteeksi, joka kiiri palatsin ympäri ennen
häipymistään ukkosenjylinään. Sadekuuroja sattui tuon tuosta yön
kuluessa.

Oli tullut professori Godbolen kuoron vuoro. Kun edellinen laulajaryhmä
hajaantui väkijoukkoon, hän tunkeutui esiin taustalta laulaen jo täyttä
päätä, ettei pyhien laulujen ketju katkeaisi. Hän oli avojaloin, yllään
valkoinen puku ja päässä vaaleansininen turbaani; hänen kultasankaiset
silmälasinsa olivat tarttuneet kiinni jasmiiniseppeleeseen ja
riippuivat vinossa hänen nenällään. Hän ja hänen kuusi virkaveljeään,
jotka muodostivat kuoron, kilistivät symbaaleitaan, löivät pieniin
rumpuihinsa, soittivat pieniä urkuja ja lauloivat:

    »Tukaram, Tukaram,
      sinä olet isäni, äitini ja kaikkeni.
    Tukaram...»

He eivät laulaneet ainoastaan jumalalle, jonka edessä he seisoivat,
vaan pyhimyksellekin; he eivät tehneet mitään sellaista, mitä
ei-hindut olisivat pitäneet draamallisesti oikeana; tämä Indian
riemumarssi oli kaaosta (me ainakin sanomme sitä sellaiseksi),
kaiken järjen ja muodon hävittämistä. Missä olikaan Jumala itse,
jonka kunniaksi tänne oli kokoonnuttu? Häntä oli mahdoton löytää
Hänen omalla alttarillaan vallitsevasta sekamelskasta, sillä Hän oli
piilossa vähäarvoisten kuvien, ruusunlehtien, öljymaalausten, rajahin
esi-isien kullattujen muistotaulujen ja, tuulenpuuskan sattuessa,
erään banaanipuun repaleisten lehtien takana. Sadat sähkölamput
paloivat Hänen kunniakseen (niihin antoi valoa moottori, jonka kumea
käynti rikkoi hymnin rytmin), eikä Hänen kasvojaan voinut silti
erottaa. Hänen ympärilleen oli kasattu satoja hopeamaljakoita, jotka
kuitenkin näyttivät sangen mitättömiltä. Valtion runoilijoiden
sepittämiä ylistysrunoja oli ripustettu sellaisiin paikkoihin, joissa
niitä ei voitu lukea, tahi olivat naulat, joilla ne oli kiinnitetty
marmorisekoon, pudonneet maahan. Eräs niistä, joka oli kirjoitettu
englannin kielellä korostaakseen Hänen yleismaailmallisuuttaan,
supistui taiteilijan onnettoman erehdyksen vuoksi vain sanoihin: »God
si love».

Jumala on rakkaus. Onko se Indian suurin sanoma?

    Tukaram, Tukaram...

jatkoi kuoro, jonka esitystä säesti purdahnin takana tapahtuva
väittely. Sieltä pari äitiä yritti työntää samalla kertaa esille
lapsensa. Pihalla alkoi pieni eurooppalaistettu orkesteri, jonka
jäsenet sade oli kastellut läpimäriksi, soittaa valssia. Se soitti
»Ilon aaltoja», mutta tämä kilpailija ei häirinnyt laulajia, jotka
olivat kilpailun yläpuolella. Kului kauan aikaa, ennenkuin se
professori Godbolen olemuksen mitätön osa, joka oli herkkä ulkonaisen
maailman vaikutuksille, totesi, että silmälasit olivat hullusti ja
ettei hän voinut valita uutta hymniä, ennenkuin oli asettanut ne
suoraan. Hän laski toisen symbaalin maahan ja huitoi toisella ilmaa
tarttuen vapaalla kädellään kaulassa oleviin kukkiin. Eräs kuoron
jäsenistä auttoi häntä. He lauloivat toistensa harmaisiin viiksiin ja
selvittelivät samalla ketjun kimaltelevan sykkyrän. Godbole katsahti
nuottikirjaan ja sanoi jotakin rummuttajalle, joka keskeytti rytmin,
antaen kuulua hiljaisen surisevan äänen ennen uuden rytmin alkua. Se
oli kiihoittavampi, sen esiin loihtimat kuvat olivat selvemmät ja
laulajien ilme oli hajamielisempi ja kaipaavampi. He rakastivat kaikkia
ihmisiä, koko maailmankaikkeutta, ja heidän sisimmästään sukelsi esille
hajanaisia menneisyyden muistoja pieninä sirpaleina, jotka soluivat
hetkisen kuluttua pois kaikkia ympäröivässä lämpöaallossa. Godbole
esimerkiksi muisti nyt erään vanhan naisen, johon hän oli tutustunut
Chandraporessa, vaikka tuo nainen ei ollutkaan merkinnyt hänelle
mitään. Godbole ei ollut valinnut häntä, vaan hän pilkahti sattumalta
pinnalle noiden toistensa kanssa kilpailevien muistikuvien joukosta,
ja koko henkisellä voimallaan Godbole pakotti hänet siirtymään sinne,
missä kaikki täydennetään. Täydennetään vain, mutta ei rakenneta
uudestaan. Hänen tajuntansa heikentyi, hän muisti erään ampiaisen,
jonka hän oli nähnyt jossakin, ehkä jollakin kivellä. Hän rakasti
ampiaista yhtä lämpimästi pakottaen sen samalla tavalla poistumaan. Ja
kiven, jolla ampiainen oli istunut, hän voi... Ei, hän ei voinut, hän
olisi tehnyt väärin, jos hän olisi koettanut pakottaa kiveä; logiikka
ja tietoinen ponnistus olivat vieneet hänet liian kauaksi, hän palasi
jälleen takaisin punaiselle matolle ja huomasi tanssivansa sillä.
Edestakaisin, kolmasosa matkasta alttarille ja takaisin jälleen; hän
löi symbaaleja yhteen ja hänen toverinsa tanssivat hänen kanssaan ja
toistensa kanssa. Melua loputtomiin, eurooppalaistunut orkesteri soitti
yhä kovemmin, kaikkialla tuoksui alttarin pyhäsavu, haisi hieltä,
kynttilöiden liekit lepattivat vedossa, tuuli suhisi banaanipuissa,
melua, kohua ja hälinää. Hänen rannekellonsa näytti 11,50, minkä hän
näki, kun hän heitti käsivartensa korkealle pysähdyttäen sen heikon
rytmillisen tärinän, johon hänen sielunsa oli joutunut. Joukosta kuului
yhä kovempia huutoja, mutta hän jatkoi tanssiaan. Kaikki ne pojat ja
miehet, jotka istuivat sivukäytävissä, kohotettiin ilmaan väkisin
ja laskettiin naapureittensa polville, heidän itsensä muuttamatta
asentoaan. Käytävää pitkin, joka siten aukeni väkijoukkoon, lähestyi
kantotuoli.

Siinä oli valtakunnan iäkäs hallitsija, joka vastoin lääkäriensä
kieltoa oli kannettu tänne katselemaan Jumalan syntymisen juhlamenoja.

Ei kukaan tervehtinyt rajahia eikä hän sitä vaatinutkaan, sillä
maailmallinen loisto ei ollut tällä hetkellä paikallaan. Kantotuolia
ei voitu laskea maahan, koska, se silloin olisi häpäissyt pyhäkön
näyttämällä valtaistuimelta. Hänet nostettiin senvuoksi pois
kantotuolista, joka keikkui sen aikaa ilmassa, ja laskettiin matolle
aivan alttarin viereen. Hänen pitkä partansa valui suorana, jalat
olivat koukussa hänen allaan, ja paperi, jossa oli punaista jauhetta,
työnnettiin hänen käteensä. Siinä hän istui nojaten pilariin sairauden
uuvuttamana ja silmin, jotka olivat suuret vuodattamattomista
kyynelistä.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauvoja. Maassa, missä kaikki muu on
epätäsmällistä, noudatettiin syntymisen hetkeä mitä tarkimmin.
Kolme minuuttia ennen määrähetkeä kantoi eräs bramaani Gokulin
(legendan Betlehemin) kylän mallin asettaen sen alttarin eteen.
Malli oli valmistettu savesta noin neliömetrin kokoiselle laudalle,
maalattu helakan siniseksi ja valkoiseksi ja kaunistettu lipuilla
ja koristeilla. Siinä istui liian pienellä tuolilla liian isopäinen
kuningas Kansa, joka on heidän Herodeksensa ja käskee murhata
muutamia viattomia lapsia. Toisessa nurkassa seisoivat samalla tavoin
epäsuhtaisesti muovailtuina Herran isä ja äiti, jotka unessa ovat
saaneet kehoituksen paeta. Malli ei ollut pyhä, mutta kuitenkin
enemmän kuin pelkkä koristus, koska se käänsi pois ihmisten katseet
jumalan todellisesta kuvasta ja kiihdytti heidän pyhää riemuaan.
Muutamat maalaiset luulivat syntymisen jo tapahtuneen sanoen Jumalan
todellakin jo syntyneen, koska he eivät muuten voisi nähdä häntä.
Mutta kellon lyödessä kahtatoista kajahti torvien läpitunkeva ääni
norsujen toitotuksen säestämänä; kaikki, joilla vain oli suitsuainetta
mukanaan, heittivät sen alttarille. Ruusunpunaisessa valaistuksessa ja
suitsusavun tuoksussa, soiton tahdissa ja ihmisten kiljuessa pukeutui
Ääretön Rakkaus Shri Krishnan hahmoon ja vapautti maailman. Kaikki
suru oli pyyhitty pois, eikä tämä koskenut ainoastaan indialaisia,
vaan kaikkia ulkomaalaislakin, lintuja, luolia, rautateitä ja tähtiä;
kaikki muuttui iloksi, kaikki muuttui nauruksi; sairautta ei ollut
milloinkaan ollut olemassakaan, ei epäilyksiä, väärinkäsityksiä,
julmuutta eikä pelkoa. Muutamat hyppelivät, muutamat heittäytyivät
suulleen ja syleilivät ruumistuneen, kaikkiin kohdistuneen Rakkauden
paljaita jalkoja, Purdahnin takana olevat naiset taputtelivat toisiaan
ja huudahtelivat; pikku tyttönen livahti ulos ja tanssi yksinään, niin
että mustat palmikot heiluivat. Se ei ollut ruumiillista hurjastelua,
koska tämän temppelin perinnäistavat kielsivät kaiken sellaisen. Mutta
ihmismieli oli toivottomasti ponnistaen koettanut saada käsiinsä
tuntemattoman ja taistelussaan luopunut kaikesta tieteestä, historiasta
jopa kauneudestakin. Onnistuiko yritys? Jälkeenpäin kirjoitetut kirjat
vastaavat tähän myöntävästi, mutta jos jotakin sellaista koetaan,
voiko muistaa siitä mitään jälkeenpäin? Voisiko sitä kuvailla muulla
kuin sillä itsellään? Salaisuudet eivät pysy salassa ainoastaan
ei-uskovaisilta, vihityt itsekään eivät voi käsittää niiden olemusta.
He voivat, jos haluavat, ajatella olleensa Jumalan seurassa, mutta
samalla kuin he ajattelevat sitä, muuttuu se historiaksi ja noudattaa
aikakäsitteen lakeja.

Paperimassasta valmistettu kobra ilmestyi nyt matolle ja sitten
ilmestyi sinne puinen kehto, joka riippui telineistä. Professori
Godbole lähestyi sitä punainen silkkihuivi kädessään. Silkkihuivi
oli Jumala, olematta silti Jumala, ja kuva oli paikallaan alttarin
hämärässä. Se oli vain huivi, kierretty kääryksi, joka hieman muistutti
lasta. Professori heilutteli sitä käsivarsillaan antaen sen sitten
rajahille, joka viimeiset voimansa ponnistaen sai sanotuksi: »Annan
tälle lapselle nimeksi Shri Krishna», asettaen sen sitten kehtoon.
Kyyneleet valuivat hänen silmistään, koska hän oli nähnyt Herran
pelastuksen. Hän oli liian heikko jaksaakseen kohottaa silkkilasta
ja näyttää sitä kansalle, mikä ennen vanhaan oli kuulunut hänen
etuoikeuksiinsa. Hänen seuralaisensa nostivat hänet kantotuoliin, vielä
kerran aukeni tie joukon läpi, ja hänet kannettiin johonkin palatsin
vähemmän pyhään osaan. Siellä, eräässä huoneessa, joka ulkoportaitten
kautta oli yhteydessä länsimaisen tieteen kanssa, odotti häntä hänen
lääkärinsä, tohtori Aziz. Rajahin hindulainen lääkäri, joka oli
seurannut herraansa temppeliin, teki lyhyesti selkoa hänen oireistaan.
Kuta enemmän riemu lauhtui, sitä levottomammaksi kävi sairas.
Sähkömoottoria käyttävän höyrykoneen jyskytys häiritsi häntä ja hän
kysyi, mistä syystä se oli tuotu hänen palatsiinsa. He lupasivat ottaa
selon asiasta ja antoivat hänelle rauhoittavaa lääkettä.

Alhaalla pyhissä käytävissä oli ilo sillä aikaa muuttunut
vallattomuudeksi. Kansan velvollisuuksiin kuului leikkiä monia eri
leikkejä vastasyntyneen Jumalan huviksi ja kuvailla Hänen leikkejään
Brindabanin iloisten meijerityttöjen kanssa. Näissä leikeissä oli
voilla huomattava osa. Kun kehto oli kannettu pois, kokoontuivat
valtion korkeimmat aatelismiehet ja ryhtyivät viattomaan ilveilyyn.
He irroittivat turbaaninsa, ja muuan asetti voinokareen otsalleen ja
odotti, että se liukuisi hänen nenäänsä pitkin suuhun. Mutta ennenkuin
se ehti sinne saakka, hiipi toinen hänen taakseen, sieppasi sulavan
nokareen suuhunsa ja nieli sen. Kaikki nauroivat riemuitsevasti
huomatessaan, että Jumala oli luonteeltaan yhtä leikillinen kuin
hekin. »Jumala on rakkaus». Taivaassakin hullutellaan. Jumalakin
osaa esiintyä leikillisesti, hän voi siirtää tuolin pois omien
jalkojensa tieltä, sytyttää oman turbaaninsa palamaan ja varastaa
oman alushameensa kylpiessään. Noudattamalla kohtalaista vapautta
tämä palvomismuoto saavutti sen, mitä kristinusko aina on kammonnut:
siihen sisältyi hilpeyttäkin. Kaiken, mikä on henkeä ja ainetta,
pitää saada osansa pelastuksesta, ja jos yksinkertainen leikillisyys
jätetään pois, ei ympyrästä tule kokonaista. Kun voi oli nielty,
leikittiin toista leikkiä, josta sattumalta muodostui viehättävä:
hyväiltiin lapsen hahmoon pukeutunutta Shri Krishnaa. Heitettiin ilmaan
kaunis punakeltainen pallo; se, joka sai sen kiinni, valitsi lapsen
joukosta, nosti sen syliinsä ja kantoi sen muiden hyväiltäväksi.
Kaikki taputtelivat tuota pientä suloista olentoa Luojan nimessä
ja kuiskailivat onnea tuottavia sanoja. Sitten luovutettiin lapsi
vanhemmilleen, pallo heitettiin jälleen ilmaan ja joku toinen lapsi
sai esittää hetkisen Maailman Kaipuuta. Ja niin käyskenteli Herra
pitkin sivukäytäviä, ilmestyen sattumassa ja sattuman onnessa ja
säteillen kuolemattomuuttaan pienten kuolevaisten lasten yli... Kun
he olivat leikkineet tätä leikkiä tarpeeksi kauan — ja koska he eivät
tienneet mitään ikävästä, leikkivät he sen yhä uudestaan — tarttuivat
he keppeihin ja iskivät niitä yhteen aivan kuin he olisivat leikkineet
Pandavasotaa, ja puivat ja kirnusivat niillä. Sen jälkeen he panivat
temppelin katosta riippuvaan verkkoon suuren mustan saviruukun, joka
oli maalattu kirjavan punaiseksi ja kääritty kuivattuihin viikunoihin.
Ja nyt seurasi virkistävä urheilu. Hypittiin ilmaan ja iskettiin
ruukkua kepeillä. Se halkesi pieniksi kappaleiksi, jolloin rasvaisia
riisinjyviä ja maitoa valui hyppijöiden kasvoille. He söivät ja
voitelivat toistensa suuta ja sukelsivat toistensa jalkojen välitse
saadakseen suuhunsa kaiken matollekin valuneen herkun. Ja niin levisi
jumalallisen hajaantumisen henki oikealle ja vasemmalle aina tuohon
koulupoikaketjuun saakka, jonka tähän saakka oli jotenkuten onnistunut
pitää ihmiset loitolla, mutta joka nyt antoi myöten saadakseen osansa.
Käytävät ja pihan täytti onnesta hurmautunut joukko. Kärpäsetkin
heräsivät henkiin ja vaativat osansa Jumalan lahjoista. Ei riidelty
lainkaan, sillä tämän lahjan laatu oli sellainen. Siunattu oli se
ihminen, joka siitä antoi lähimmäiselleen, koska hän seurasi siten
Jumalan esimerkkiä. Ja niin liehuivat nämä »jäljittelyt», nämä
»vertauskuvat» edestakaisin joukon keskuudessa monta tuntia, synnyttäen
jokaisessa, kunkin edellytysten mukaan, liikutuksen, jota hän ei
muuten olisi tuntenut. Ei mitään kiinteästi muodostunutta kuvaa
jäänyt kuitenkaan mieleen; oli avoin kysymys, syntyikö tässä juhlassa
hopeanukke, savesta valmistettu kylän malli, silkkihuivi, näkymätön
henki vai hurskas aikomus. Ehkä kaikki nämä. Ehkä ei mikään niistä.
Ehkä kaikki syntyminen onkin vain kuvaannollista? Ja kuitenkin oli
juhla tämän uskonnollisen vuoden päätapaus. Se herätti ihmeellisiä
ajatuksiakin. Yltä päältä rasvaisena ja tomuisena professori Godbole
oli herättänyt vielä kerran henkensä elämään. Hän oli jälleen yhä
elävämmin nähnyt rouva Mooren ja hänen ympärillään heikosti toisiinsa
liittyneitä huolestuttavia kuvia. Godbole oli bramaani ja rouva Moore
kristitty, mutta se ei merkinnyt mitään; oli samantekevää, vaikka rouva
olisikin ollut petollinen muistikuva tahi telepaattinen tuntumus.
Hänen velvollisuutensa ja hänen toivomuksensakin oli asettua Jumalan
paikalle rakastamaan häntä ja myöskin asettua rouva Mooren paikalle
ja sanoa Jumalalle: »Tule, tule, tule, tule!» Siinä kaikki, mitä hän
saattoi tehdä. Kuinka vähän se vastasikaan vaatimuksia! Mutta jokainen
saa koettaa tehdä parhaan taitonsa mukaan, ja hän tiesi omansa hyvin
vähäiseksi. »Vanha englantilainen nainen ja pienenpieni ampiainen», hän
ajatteli poistuessaan temppelistä pihalle, jossa hän kohtasi harmaan
aamun rankkasateessa. »Se ei näytä paljolta ja kuitenkin se on enemmän
kuin minä itse olen».




XXXIV


Samaan aikaan poistui Azizkin palatsista. Palatessaan taloonsa, joka
sijaitsi kauniissa puutarhassa kaupungin pääkadun varrella, hän
näki vanhan suojelijansa tallustelevan eteenpäin lokaista katua. —
Halloo! hän huusi. Se oli nähtävästi sopimatonta, sillä hurskas mies
ilmaisi laajoin käsivarrenliikkein, ettei häntä saanut häiritä. Aziz
lisäsi: — Suokaa anteeksi, mikä oli sopivampaa, koska Godbole käänsi
päätään, niin että se näytti melkein irtaantuvan ruumiista, ja sanoi
väkinäisellä äänellä: — Hän meni eurooppalaiseen vieraskotiin. Luulen
ainakin niin.

— Niinkö. Milloin sitten?

Mutta ajankohdan määrääminen oli jotakin aivan liian lopullista. Vanhus
heilautti vielä epämääräisemmin käsivarsiaan ja katosi. Aziz tiesi
hänen tarkoittaneen Fieldingiä, mutta kieltäytyi ajattelemasta häntä,
koska se vaikutti häiritsevästi hänen elämäänsä. Hän toivoi vieläkin,
että tulvat estäisivät Fieldingiä pääsemästä tänne. Pieni sievä puro,
joka juoksi hänen puutarhansa portin ali, lisäsi hänen toiveitaan.
Oli mahdotonta, että kukaan voisi päästä tänne Deorasta tällaisella
ilmalla. Fieldingin vierailu oli luonteeltaan virallinen. Hänet oli
siirretty Chandraporesta ja lähetetty kiertomatkalle Keski-Indiaan
ottamaan selkoa siitä, missä määrin etäisimmät valtiot harrastivat
englantilaisia kasvatusmenetelmiä. Hän oli mennyt naimisiin, ja, kuten
oli voitu odottaakin, valinnut puolisokseen neiti Questedin. Azizia ei
haluttanut lainkaan tavata enää Fieldingiä.

»Rakas, vanha Godbole», hän ajatteli ja hymyili. Hän ei ollut vähääkään
uskonnollisesti utelias eikä ollut milloinkaan ymmärtänyt tämän
vuosittain toistuvan ilveilyn tarkoitusta, mutta oli kuitenkin varma
siitä, että Godbole oli kiltti ukko. Aziz oli tullut Mauhun hänen
toimestaan ja hänen turvinsa jäänytkin sinne. Ilman hänen apuaan Aziz
ei olisi ikinä kyennyt suoriutumaan pulmista, jotka olivat täällä tuiki
toisenlaisia kuin Chandraporessa. Sillä täällä oli kuilu bramaanien
ja ei-bramaanien välillä; muhamettilaiset ja englantilaiset olivat
kokonaan poissa laskusta, ja voi kulua päiviä, ettei heistä mainittu
sanaakaan. Koska Godbole oli bramaani, tuli Azizistakin sellainen
heidän yhteisten harrastustensa johdosta, ja heidän tapansa oli laskea
siitä usein leikkiä keskenään. Indian mantereessa on lukemattomia
halkeamia: hindulaisuus, joka kaukaa näyttää niin yhtenäiseltä, on
jakautunut lahkoihin ja puolueisiin, jotka hajaantuvat ja liittyvät
yhteen ja vaihtavat nimeään aina sen näkökannan mukaan, jolta niitä
arvostellaan. Vaikka niitä tutkittaisiin vuosikausia mitä etevimpien
opettajien johdolla, huomattaisiin kuitenkin loppujen lopuksi, ettei
mikään heidän opettamansa pidä oikein paikkaansa. Sinä päivänä jolloin
Aziz asetettiin virkaansa, hän sanoi: — Minä en opiskele mitään,
kunnioitan vain, mikä teki erinomaisen edullisen vaikutuksen. Nyt
oli enää vain harvoja henkilöitä, joilla oli jotakin häntä vastaan.
Nimellisesti hän oli erään hindulääkärin alainen, mutta todellisuudessa
hän oli hovin etevin lääkäri. Hän sai heittää sikseen rokotuksen ja
muut samanlaiset länsimaiset keksinnöt. Täällä metsissä hän antoi
työvälineensä ruostua ja hoiteli pientä sairaalaansa puolella voimalla,
ponnistelematta turhanpäiten.

Hänen päätöksensä paeta englantilaisia oli aivan oikea. Hän oli aina
pelännyt heitä, ja tätä pelkoa vastaan hän saattoi taistella vain
kahdella tavalla: hänen piti joko potkia ja rähistä komiteoissa tahi
vetäytyä piiloon johonkin kaukaiseen viidakkoon, minne sahibit harvoin
tulevat. Hänen entiset asianajajaystävänsä toivoivat hänen jäävän
brittiläiseen Indiaan auttamaan heitä kiihoitustyössä, ja Aziz olisi
ehkä jäänytkin, ellei Fieldingin petosta olisi ollut. Uutinen siitä
ei ollut hämmästyttänyt häntä ollenkaan. Heidän väliinsä oli auennut
kuilu oikeudenkäynnin jälkeen, jolloin Cyril ei ollut ottanut osaa
hänen riemukulkuunsa; tytön puolustaminen oli laajentanut sitä; sitten
saapuivat Venetsiasta lähetetyt maisemakortit, jotka olivat olleet niin
kylmiä ja epäystävällisiä, että jotakin oli täytynyt olla hullusti; ja
vihdoin pitkän vaikenemisen jälkeen kirje Hampsteadista. Aziz sattui
olemaan Mahomet Alin luona juuri silloin. »Minulla on uutisia, jotka
tulevat hämmästyttämään sinua. Menen naimisiin tytön kanssa, jonka
sinäkin tunnet...» Hän ei lukenut sen pitemmälle. — Siinä sitä nyt
ollaan — ja hän heitti kirjeen Mahomet Alille. Myöhemmin saapuneet
kirjeet hän hävitti lukematta niitä. Se oli typerän kokeen loppu. Ja
vaikka hän joskus sisimmässään tunsikin Fieldingin tehneen uhrauksia
hänen puolestaan, voitti kaiken hänen vilpitön vihansa englantilaisia
kohtaan. »Minä olen sittenkin indialainen», hän ajatteli seisoessaan
liikkumattomana sateessa.

Elämä kului miellyttävästi, ilmasto oli niin terveellistä, että hän
saattoi pitää lapsensa aina luonaan, ja hän oli mennyt uusiin naimisiin
— oikeastaan se ei ollut avioliitto, mutta hän mielellään ajatteli
suhdettaan sellaiseksi. Hän lueskeli persiankieltä, kirjoitteli
runoja, ajeli hevosellaan ja sai joskus, silloin kun nuo kunnon
hindut eivät olleet tietääkseen siitä, metsästelläkin. Hänen runonsa
käsittelivät aina samaa aihetta — itämaiden naista. »Purdahn pois!»
kuului niiden motto. »Muuten meistä ei tule milloinkaan vapaita». Ja
hän selitti (haaveellisesti kylläkin), ettei Indiaa milloinkaan olisi
lannistettu, jos vain naiset miesten tapaan olisivat ottaneet osaa
Plassyn taisteluun. »Mutta me emme saa näyttää naisiamme muukalaisille
—» Hän ei kuitenkaan selittänyt, kuinka siitä selvittäisiin,
koska hän kirjoitti vain runoja. Persialainen runous ja ruusut
eivät häviäisi milloinkaan, voitetun islamin intomieltä oli hänen
veressään, eivätkä mitkään uudet aatteet voineet karkoittaa sitä.
Epäjohdonmukaisia runoja, aivan niiden kirjoittajan kaltaisia. Mutta
sittenkin ne panivat väräjämään oikean kielen: ilman uutta kotia, ei
ole milloinkaan isänmaata. Eräässä runossa, ainoassa jonka vanha,
hullunkurinen Godbolekin hyväksyi, hän oli jättänyt isänmaan syrjään,
(jota hän ei oikein rakastanutkaan), ja heittäytynyt muitta mutkitta
internatsionalismin helmaan. — Ah, tuo on bhaktia! Ah, nuori ystäväni,
tuo on jotakin toista ja oikein hyvää. India, joka näyttää pysyvän
paikoillaan, kulkee suoraan sitä päämäärää kohti, toisten kansojen
tuhlatessa aikaansa. Saanko kääntää tämän runon hindujen kielelle? Se
olisi oikeastaan käännettävä sanskriitin kielelle, koska se on niin
innoittava. Niin, muutkin runosi ovat tietysti hyviä. Hänen korkeutensa
sanoi eversti Maggsille, hänen käydessään viimeksi täällä, meidän
olevan oikein ylpeitä sinusta, Godbole sanoi mairittelevasti hymyillen.

Eversti Maggs oli naapurivaltioiden poliittinen asiamies ja Azizin
voitettu vastustaja. Rikosoikeus piti Azizia jatkuvasti silmällä
oikeusjutun jälkeen — sillä ei ollut mitään häntä vastaan, mutta
indialaista, joka oli ollut huonossa huudossa, oli pidettävä silmällä,
ja neiti Questedin tekemän erehdyksen johdosta Aziz sai olla
silmälläpidon alaisena koko loppuikänsä. Eversti Maggs sai ikäväkseen
kuulla, että eräs epäiltävä henkilö saapuisi Mauhun, ja laski leikkiä
kujeilevaan tapaansa vanhan rajahin kanssa siitä, että rajah salli
muhamettilaisen lääkärin lähestyä hänen pyhää persoonaansa. Muutamia
vuosia aikaisemmin rajah olisi noudattanut viittausta, sillä siihen
aikaan oli poliittinen asiamies peloittava henkilö, joka ilmestyi
paikalle valtakunnan koko jyrinällä ja paukkeella mitä sopimattomimpaan
aikaan, käänsi poliittisen puolen esiin, tilasi autoja ja pani
toimeen tiikerinmetsästyksiä, hakkautti pois puita, jotka pimittivät
vieraskodin näköalaa, määräsi, että lehmät oli lypsettävä hänen
läsnäollessaan ja sekaantui yleensä röyhkeästi sisäpolitiikkaan.
Mutta korkeammalla taholla oli tapahtunut rintamanmuutos. Paikallisia
ukkosenpurkauksia ei hyväksytty enää, ja se pikkuvaltioryhmä, joka
muodosti tämän asiamiehen piirin, huomasi sen ja aloitti hedelmällisen
yhteistyön. Maussa alettiin harjoittaa miellyttävää urheilua, johon
kaikki hallituksen osastot ottivat osaa, jotta nähtäisiin, kuinka
paljon tahi vähän eversti Maggs sietäisi. Hän sai tyytyä Azizin
nimittämiseen. Rajah ei välittänyt viittauksesta, vaan vastasi etteivät
hindut varakuninkaan vapaamielisen politiikan vaikutuksesta olleet enää
niin ahdasmielisiä, ja että hän piti velvollisuutenaan seurata aikaansa.

Tähän saakka oli kaikki mennyt hyvin, mutta nyt, kun koko valtio
oli juhlahumun vallassa, Aziz joutui tyyten toisenlaiseen pulaan.
Kotona odotti häntä kirje. Epäilemättä Fielding oli saapunut yöllä,
ja Godbole tiesi hänen tulonsa, koska tuo kirje oli osoitettu hänelle
ja hän oli lukenut sen, ennenkuin oli lähettänyt sen Azizille ja
kirjoittanut sen laitaan: »Eivätkö nämä olekin iloisia uutisia? Ikävä
kyllä uskonnolliset velvollisuuteni estävät minua järjestämästä
mitään». Fielding kertoi tarkastaneensa Mudkulin, neiti Derekin entisen
piirin, ilmoitti olleensa vähältä hukkua Deoraan ja saapuneensa Mauhun
määrättyyn aikaan. Hän toivoi voivansa viipyä täällä pari päivää
tutkiakseen vanhan ystävänsä erilaisia opetusmenetelmiä. Hän ei ollut
sitäpaitsi saapunut yksinään. Hänen vaimonsa ja tämän veli seurasivat
mukana. Ja kirjeen loppu oli samanlainen kuin kaikkien valtion
vieraskodista saapuneitten kirjeitten. Hän tahtoi saada elintarpeita.
Vieraskodissa ei ollut lainkaan munia. Moskiittiverkot olivat rikki.
Milloin he voisivat käydä tervehtimässä hänen korkeuttaan? Onko totta,
että toimeenpantaisiin soihtukulkue? Saisivatko he siinä tapauksessa
katsella sitä? He eivät tahtoneet aiheuttaa mitään melua, tahtoivat
vain seisoa jollakin parvekkeella tahi soudella veneellä... Aziz repi
kirjeen palasiksi. Hän oli saanut tarpeekseen näytellessään ennen
vanhaan neiti Questedille alkuasukasten elämää. Tuo ruma, petollinen,
vanha lutka! Kaikki suuria ilkimyksiä! Hän toivoi voivansa karttaa
heitä, vaikka se kävisikin vaikeaksi, koska he tulisivat luultavasti
viipymään useita päiviä Maussa. Tulva oli melkein pahempi kauempana
maassa, ja Asirgahrin rautatieaseman lähistölle oli muodostunut
lyijynharmaita järviä.




XXXV


Mutta paljoa ennen, kuin Aziz oli keksinyt Maun, oli muuan toinen
nuori muhamettilainen siirtynyt sinne — eräs pyhä mies. Hänen äitinsä
oli sanonut hänelle: »Vapauta vangit!» Hän tarttui miekkaansa ja
meni linnoitukseen. Hän aukaisi oven ja vangit hyökkäsivät vapauteen
ja ryhtyivät entisiin hommiinsa. Poliisi suuttui tästä kuitenkin
kovasti ja katkaisi tuon nuoren miehen kaulan. Tietämättä mitään
päänsä putoamisesta nuori mies jatkoi matkaansa niiden kallioiden yli,
jotka ovat kaupungin ja linnoituksen välillä, ja tappoi poliiseja
kulkiessaan. Hän kaatui sitten äitinsä talon edustalle täytettyään
hänen käskynsä. Senvuoksi on siellä vielä nykyjäänkin pari hänelle
pyhitettyä temppeliä — päälle tuolla ylhäällä ja ruumiille täällä
alhaalla — ja niissä käyvät rukoilemassa läheisyydessä asuvat
muhamettilaiset ja muutamat hindutkin. Kun Aziz tuli Mauhun ja huomasi
islaminkin siellä muuttuneen epäjumalanpalvelukseksi, hän suuttui ja
halusi puhdistaa paikan Alamgirin tapaan. Mutta jonkin ajan kuluttua
hän kiinnitti siihen yhtä vähän huomiota kuin Akbar. Olihan tämä pyhä
mies vapauttanut vankeja, ja hän, Aziz, oli itsekin ollut vankilassa.
Tuo ruumiille pyhitetty temppeli oli hänen omassa puutarhassaan ja
tuotti joka viikko kosolti lamppuja ja kukkia. Katsellessaan niitä hän
muisteli omia kärsimyksiään. Pään pyhäkkö sijaitsi lasten mielestä
miellyttävän lyhyen kävelymatkan päässä. Suuren pujahnin jälkeisenä
aamuna Azizilla oli vapaata aikaa ja hän pyysi lapsia ulkosalle
kanssaan. Jemila piti häntä kädestä, Ahmed ja Karim juoksivat edellä ja
tuumiskelivat keskenään, miltä ruumis oli mahtanut näyttää horjuessaan
kukkulan rinnettä alas, ja olisivatko he pelästyneet, jos olisivat
kohdanneet sen. Aziz ei halunnut kasvattaa heitä taikauskoisiksi ja
antoi heille senvuoksi läksytyksen. He vastasivat: »Niin, isä», sillä
he olivat hyvin kasvatettuja, mutta kuten Aziz itse, hekin pitivät oman
päänsä, ja vaiettuaan hetkisen kohteliaisuudesta he jatkoivat entistä
jutteluaan.

Kukkulan laella oli siro kahdeksankulmainen, pensaitten ympäröimä
rakennus. Se oli pään pyhäkkö. Siinä ei ollut kattoa ja se olikin
oikeastaan vain pieni alttarirakennus. Sen sisässä oli matala
hautaholvi ja sen sisässä taasen tavanmukainen ristikon ympäröimä
kirjavakuvioisella kankaalla reunustettu tylppä hautakivi. Pyhäkön
perimmäisessä nurkassa oli tiheässä villien mehiläisten pesiä, joista
katkenneita siipiä ja muita ilmavia esineitä leijaili alituisesti
maahan, niin että kostea lattia oli kiiltävän kerroksen peitossa.
Ahmed, jolle Muhammed Latif oli selittänyt mehiläisten luontoa,
sanoi: — Ne eivät tee mitään pahaa sellaisille ihmisille, joiden
elämä on puhdas, ja meni rohkeasti sisälle, mutta hänen sisarensa
oli varovaisempi. Pyhäköstä he menivät erääseen moskeaan, joka
suuruudeltaan ja muodoltaan muistutti tulitemppeliä. Chandraporen
holvikaaret olivat täällä kutistuneet marmorisekoon upotetuksi
litteäksi seinäkoristeeksi, jonka molemmin puolin kohosi minareetteja
muistuttavia huippuja. Tämä pieni hullunkurinen rakennus ei sijainnut
edes tasaisella maallakaan, sillä kallio, jolle se oli rakennettu, oli
painumassa laaksoon.

He kävelivät vanhan, hylätyn linnanvallin yli ihaillen näköaloja.
Maisemat olivat heidän mielestään viehättäviä — harmaa, synkkä
taivas, raskaita riekaleisia sadepilviä kaikkialla, maa tulvillaan
vesilammikoita ja limaista liejua. Monsuuni oli suurenmoinen, paras
kolmeen vuoteen, ja koska lammikot olivat jo täynnä, voitiin kaiken
todennäköisyyden mukaan odottaa ennätyssatoa. Jokilaaksossa oli
satanut niin rankasti, että miesten oli ollut pakko vetää postipussit
köysillä joen poikki. He saattoivat juuri ja juuri nähdä sen aukon
metsässä, jonka kautta vedet purkautuivat, ja sen yläpuolella kohoavat
kalliot osoittivat paikan, missä timanttikaivos sijaitsi märkyyttään
kiiltävien kallioiden välissä. Suoraan kaivoksen alapuolella oli
nuoremman ranin maakartano, jonka tulva oli nyt eristänyt. He
saattoivat nähdä, kuinka hänen korkeutensa, joka ei ollut ylen
tunnontarkka purdahniin nähden, meloskeli kamarineitoineen puutarhassa
ja liinallaan huiskutteli katolla istuville apinoille. Mutta oli ehkä
parempi, ettei tätä saatu katsella liian läheltä, ja hyvä oli sekin,
että pysyteltiin erossa eurooppalaisesta vieraskodista. Vieraskodin
takaa kohosi jono synkkiä kumpuja, joiden rinteet olivat täynnä pieniä
valkoisten liekkien näköisiä temppeleitä. Sillä taholla yksistään
oli kolmatta sataa jumalaa, jotka vierailivat alituisesti toistensa
luona ja olivat lukuisten lehmien ja koko betelinlehtiteollisuuden
omistajia ja sitäpaitsi Asirgarhiin liikennettä välittävän autobussin
osakkeenomistajia. Monet heistä oleskelivat tällä hetkellä palatsissa,
jossa he nauttivat täysin siemauksin elämästään, mutta toiset, jotka
olivat liian lihavia tahi liian ylpeitä siirtyäkseen muualle, olivat
lähettäneet tunnuskuvia edustajikseen. Ilma oli sakeaa uskonnosta ja
sateesta.

Ahmed ja Karim juoksivat ilosta huutaen linnanvallin yli, niin että
heidän valkoiset paitansa liehuivat tuulessa. Vihdoin he kohtasivat
joukon vankejakin, jotka tyhmän näköisinä katselivat erästä vanhaa
pronssitykkiä. — Kuka teistä armahdetaan? lapset kysyivät heiltä. Sillä
illalla esiintyi ylimmän Jumalan kulkue, jolloin Hän koko valtiomahdin
seuraamana poistui palatsista ja sivuutti vankilan, joka nykyjään
sijaitsi kaupungissa. Kun Hän teki niin ja Bethesdan lammikon enkelin
tavoin pani länsimaisen sivistyksen veden liikkeelle, vapautettiin
aina joku vanki. Sen jälkeen Hänen oli määrä jatkaa matkaansa suurelle
Mau-lammikolle, joka oli vieraskodin puutarhan pituinen, ja siellä
tapahtuisi jotakin muuta, lopullinen jumalaksi julistautuminen, minkä
jälkeen Hänen oli alistuttava unen kokemuksiin. Koska Azizin perhe oli
muhamettilainen, se ei tiennyt mitään tästä, mutta vierailu vankilassa
oli kaikille tunnettua. Vangit keskustelivat näiden hienojen ihmisten
kanssa vapautumismahdollisuuksistaan hymyillen ja alasluoduin silmin.
Lukuunottamatta nilkkoihin kiinnitettyjä rautakahleita he olivat muiden
ihmisten näköisiä ja käyttäytyivät kuten muut. Viisi heistä, joita ei
oltu vielä tuomittu, ei voinut toivoa armahdusta, mutta kaikki toiset
olivat täynnä toivoa. Heidän mielestään ei ollut mitään eroa rajahin ja
Jumalan välillä, koska molemmat olivat yhtä paljon heitä korkeammalla,
mutta vartia oli saanut paremman kasvatuksen ja uskalsi kysyä hänen
korkeutensa vointia.

— Hän paranee paranemistaan, vastasi lääkäri.

Nyt oli asia todellisuudessa niin, että rajah oli jo kuollut. Yön
juhlallisuudet olivat rasittaneet häntä liiaksi. Mutta hänen kuolemansa
salattiin, ettei juhlien loisto siitä himmentyisi. Hindulääkäri,
yksityissihteeri ja muuan uskottu palvelija valvoivat ruumiin ääressä,
sillä aikaa kuin Aziz oli ottanut velvollisuudekseen esiintyä
kaupungilla kansan pettämiseksi. Hän oli pitänyt paljon hallitsijasta
ja mahdollista oli, ettei hän saavuttaisi hänen seuraajansa suosiota,
mutta hän ei voinut harkita sitä asiaa nyt, koska se harhakuvitelma,
jonka luomisessa hän oli apuna, valtasi hänet itsensäkin. Lapset
juoksentelivat sinne tänne pyydystellen sammakkoa, jonka he aikoivat
panna Muhammed Latifin vuoteeseen. Heidän omassa puutarhassaan oli
satoja sammakoita, mutta he tahtoivat välttämättä saada mukaansa
sammakon täältä kummulta. He ilmoittivat näkevänsä alempana kaksi
hellekypärää. Fielding ja hänen lankonsa kiipesivät siellä rinnettä
pitkin pyhimyksen haudalle suomatta itselleen lepoa matkan jälkeen.

— Heitänkö kivellä? kysyi Karim.

— Siroittelemmeko heidän paistinpannuunsa jauhettua lasia?

— Ahmed, tule tänne, niin saat selkääsi ilkeydestäsi! Aziz kohotti
kätensä lyödäkseen esikoistaan, mutta sallikin tämän sen sijaan
suudella sitä. Hänestä tuntui suloiselta, että pojat olivat hänen
mukanaan tällaisena hetkenä, hänen uskolliset ja rohkeat poikansa.
Hän selitti heille, että englantilaiset olivat valtion vieraita,
minkä vuoksi heitä ei saanut myrkyttää, ja kuten aina, pojat olivat
kohteliaasti ja samalla innostuneesti samaa mieltä hänen kanssaan.

Molemmat muukalaiset menivät tuohon kahdeksankulmaiseen rakennukseen,
mutta hyökkäsivät sieltä heti takaisin mehiläisten takaa-ajamina
ja juoksentelivat sinne tänne huitoen käsillään. Lapset hihkuivat
vahingonilosta, ja taivaasta tuli ihana sadekuuro, aivan kuin tynnyrin
tappi olisi aukaistu. Aziz ei ollut aikonut tervehtiä entistä
ystäväänsä, mutta nyt hän tuli tapauksen johdosta loistavalle tuulelle.
Hän tunsi itsensä varmaksi ja voimakkaaksi ja huudahti: — Halloo,
ovatko herrat joutuneet pulaan?

Toinen vieraista huusi mehiläisen pistäneen häntä.

— Istuutukaa vesilätäkköön, sir... niitä on täällä aivan tarpeeksi.
Älkää tulko minun lähelleni. En voi niille mitään, ne ovat valtion
mehiläisiä, mutta kirjoitan valituksen hänen korkeudelleen niiden
käyttäytymisestä. Mitään todellista vaaraa ei ollut, sillä rupesi
satamaan ja mehiläisparvi palasi silloin takaisin temppeliin. Aziz
meni muukalaisen luo, veti pois muutamia piikkejä hänen ranteestaan ja
sanoi: — Kas niin, rauhoittukaa ja olkaa mies.

— Mitä sinulle nykyjään kuuluu, Aziz? Sain vasta äsken kuulla
sinun muuttaneen tänne, huusi Fielding hänelle jokseenkin
välinpitämättömästi. — Muutamat pistot eivät luullakseni haittaa mitään.

— Eivät tietenkään. Lähetän vieraskotiin spriikääreitä. Kuulin sinun
asettuneen asumaan sinne.

— Miksi et ole vastannut kirjeisiini? Fielding kysyi koettaen kiivetä
huipulle, mutta epäonnistuen rankassa sateessa. Hänen toverinsa, joka
ei milloinkaan ennen ollut käynyt maassa, huusi, kun sadepisarat
ropisivat hänen hellekypärilleen, että mehiläiset olivat uudelleen
hänen kimpussaan. Fielding moitti häntä melko tiukasti hänen
tyhmyydestään ja sanoi sitten: — Voimmeko päästä täältä jotakin
oikotietä vaunuillemme? Meidän täytyy luopua retkestämme. Ilma on
inhoittava.

— Kyllä tuota tietä pitkin.

— Etkö sinäkin tule mukaan?

Aziz kumarsi liioitellun kohteliaasti. Hän oli yhtä taitava antamaan
pieniä neulanpistoja kuin muutkin indialaiset. »Minua vapisuttaa,
minä tottelen», ilmaisi kumarrus eikä se ollut tekemättä vaikutustaan
Fieldingiin. He laskeutuivat tielle kurjaa polkua pitkin — molemmat
aikuiset miehet kulkivat edellä, lanko, joka näytti pikemminkin pojalta
kuin mieheltä, seurasi heitä puristellen vaikeroiden käsivarttaan, jota
pakotti, ja hänen jäljessään tulivat nuo kolme äänekästä ja hävytöntä
indialaislasta. Kaikki olivat läpimärkiä.

— Mitä kuuluu, Aziz?

— Terveyteni on mainio kuten ennenkin.

‒ Oletko päässyt jonkinlaisiin tuloksiin täällä?

— Millaisiin tuloksiin sinä sitten olet päässyt?

— Kuka on vieraskodin ylivalvoja? kysyi Fielding luopuen samalla
heikoista yrityksistään entisen tuttavallisuuden palauttamiseksi ja
muuttaen käytöksensä virallisemmaksi. Hän oli vanhempi ja karskimpi
kuin toinen.

— Hänen korkeutensa yksityissihteeri, luullakseni.

-— Missä hän sitten oleskelee?

— En tiedä.

Meidän tulomme jälkeen ei kukaan ole kiinnittänyt meihin vähintäkään
huomiota.

— Todellako?

‒ Kirjoitin jo edeltäpäin tänne ja kysyin, tapahtuuko vierailuni
sopivaan aikaan. Sain myöntävän vastauksen ja suunnittelin matkani
sen mukaan, mutta vieraskodin palveluskunta ei näytä saaneen oikeita
määräyksiä. Me emme saa ollenkaan munia ja rouvani haluaisi lähteä
soutelemaan.

— Siellä on kaksikin venettä.

‒ On kyllä, mutta ei ainoatakaan airoa.

Eversti Maggs katkoi airot viimeisen vierailunsa aikana.

— Kaikki airotko?

— Hän on hyvin voimakas mies.

— Jos vain ilma seestyy, tahtoisimme katsella soihtukulkuettanne joelta
tänä iltana, jatkoi hän. — Kirjoitin Godbolelle siitä, mutta häntä ei
ole näkynyt eikä kuulunut. Täällähän on kaikki ihan kuollutta.

— Ehkä kysymyksessä oleva ministeri ei ole milloinkaan saanutkaan
kirjettäsi.

— Onko kansalla mitään sitä vastaan, että englantilaiset katselevat
kulkuetta?

— En tiedä mitään täkäläisestä uskonnosta. Mutta minun mieleeni ei
milloinkaan juolahtaisi lähteä katselemaan tuota kulkuetta.

— Sekä Mudkulissa että Deorassa otettiin meidät aivan toisin vastaan.
Deorassa erittäinkin oltiin hyvin ystävällisiä. Maharajah ja maharani
tahtoivat näyttää meille kaiken.

— Teidän ei olisi pitänyt ensinkään lähteä sieltä.

— Hyppää vaunuihin, Ralph! He olivat saapuneet vaunujen luo.

— Hypätkää vaunuihin, herrat Quested ja Fielding.

— Kuka taivaan nimessä on herra Quested?

— Lausuinko tuon tunnetun nimen väärin? Eikö hän ole vaimosi veli?

— Kenen kanssa sinä oikeastaan luulet minun menneen naimisiin?

— Minä olen vain Ralph Moore, sanoi poika punastuen, ja juuri silloin
purkaantui uusi kuuro pärskäytellen vettä heidän jaloilleen. Aziz
koetti peräytyä, mutta se oli liian myöhäistä.

— Quested, Quested? Etkö sinä tiedä, että rouvani on rouva Mooren tytär?

Azizia vapisutti, hän vuorotellen kalpeni ja punastui. Häntä inhoitti
kuulemansa uutinen samoin kuin rouva Mooren nimikin.

— Ehkä tämä selittääkin sinun kummallisen käytöksesi.

— Ole ystävällinen ja ilmoita, mitä vikoja käytöksessäni on.

— Tarkoitan tuota inhoittavaa kirjettä, jonka Mahomet Ali kirjoitti
puolestasi.

— Minusta tämä keskustelu tuntuu aivan tarkoituksettomalta.

— Kuinka saatoitkaan erehtyä niin suuresti? kysyi Fielding
ystävällisemmin kuin ennen, mutta vieläkin vihaisesti. — Se on melkein
uskomatonta. Luulen kirjoittaneeni sinulle ainakin kuusi kertaa
ja maininneeni samalla vaimoni nimen. Neiti Quested! Olipa sekin
päähänpisto? Hänen hymystään Aziz saattoi ymmärtää, että Stella oli
kaunis. — Neiti Quested on paras ystävämme, hän vei meidät yhteen,
mutta... mikä hämmästyttävä päähänpisto. Aziz, meidän pitää selvittää
tämä väärinkäsitys myöhemmin. Se on varmaankin jotakin pirullisuutta
Mahomet Alin puolelta. Hän tietää vallan hyvin minun menneen naimisiin
neiti Mooren kanssa. Mahomet Ali nimitti häntä »Heaslopin sisareksi»
minulle kirjoittamassaan hävyttömässä kirjeessä.

Tämä nimi raivostutti Azizia. — Mitä se minuun kuuluu, kenen kanssa
sinä olet mennyt naimisiin? Anna minun vain olla rauhassa täällä
Maussa, muuta en pyydä. Minä en tarvitse sinua, en tarvitse teistä
ainoatakaan yksityisessä elämässäni, sen sanon viimeiseen hengenvetoon
asti. Niin, niin, olen tehnyt tyhmän erehdyksen, halveksi ja ivaile
minua vain. Luulin sinun menneen naimisiin viholliseni kanssa. En
lukenut ollenkaan kirjeitäsi. Mahomet Ali petti minut. Luulin sinun
varastaneen rahani, mutta — hän löi yhteen kätensä ja hänen lapsensa
kokoontuivat hänen ympärilleen — minusta tuntuu sittenkin siltä kuin
sinä olisit tehnyt sen. Annan kaiken anteeksi Mahomet Alille, sillä hän
rakasti minua. Sen jälkeen hän vaikeni hetkiseksi ja sateen rätistessä
kuin revolverin laukaukset hän jatkoi: — Sydämeni kuuluu tämän jälkeen
omalle kansalleni. Sen sanottuaan Aziz läksi menemään. Cyril käveli
hänen jäljessään savista tietä pitkin pyydellen anteeksi ja selitellen
asiaa. Hän oli halukas saattamaan kaiken jälleen oikealle tolalle, ja
todisteli hyvin johdonmukaisesti, ettei hän ollut mennyt naimisiin
Heaslopin morsiamen, vaan Heaslopin sisaren kanssa. Mutta mitäpä se
auttoi enää? Aziz oli perustanut elämänsä erehdykselle, jota ei voinut
korjata. Puhuen urdujen kieltä, niin että lapsetkin voivat ymmärtää
häntä, Aziz sanoi: — Ole hyvä äläkä seuraa meitä enää, olkoonpa vaimosi
kuka tahansa. En halua ketään englantilaista miestä enkä naista
ystäväkseni.

Hän palasi kotiin kiihoittuneena ja onnellisena. Tuo hetki jolloin
rouva Mooren nimi mainittiin, oli ollut katkera ja hirvittävä nimen
herättämien muistojen vuoksi. »Esmiss Esmoor — — —» Rouva Moore
oli aina ollut niin hyvä, ja tuo nuorukainen, jota hän tuskin oli
katsellut, oli hänen poikansa, Ralp Moore; Stella ja Ralph, joita
kohtaan hän oli luvannut olla ystävällinen, ja Stella oli mennyt
naimisiin Cyrilin kanssa.




XXXVI


Palatsi kajahteli yhä soittimien kilinästä ja rummutuksesta.
Ilmestys oli ohi, mutta sen vaikutus jatkui, ja tämän vaikutuksen
tarkoituksena oli antaa ihmisille sellainen tunne kuin ei ilmestystä
olisi vielä tapahtunutkaan. Toivo oli jäljellä huolimatta siitä,
että sen päämäärä oli saavutettu. Vaikka Jumala olikin syntynyt, ei
hänen kulkueensa ollut vielä lähtenyt liikkeelle. Normaalivuosina
toimeenpantiin tavallisesti tämän päivän keskipäivällä erinomaisen
kauniita juhlallisuuksia rajahin yksityisasunnossa. Hänellä oli
pyhään toimitukseen vihitty ryhmä miehiä ja nuorukaisia, joiden
velvollisuuksiin kuului hänen edessään tanssien ilmentää hänen
uskonsääntöjään ja uskonnollisia mietteitään. Siten hän saattoi
mukavasti istuen katsella noita kolmea askelta, joilla vapauttava
Jumala astui maailmankaikkeuden yli saattaakseen Indran häpeään, samoin
lohikäärmeen kuolemaa, vuorta, joka muutettiin auringonvarjostimeksi,
ja sadhua, joka (koomillisin seurauksin) rukoili Jumalaa ennen
päivällistä. Kaiken huippuna oli kuitenkin maitotyttöjen tanssi
Krishnan edessä ja Krishnan vielä ihanampi tanssi maitotyttöjen edessä,
jolloin soittajat sekaantuivat tummansinisiin pukuihin puettujen
kruunupäisten näyttelijöiden joukkoon, niin että kaikki muuttui
yhdeksi kokonaisuudeksi. Rajah ja hänen vieraansa voivat silloin
kokonaan unhottaa katselevansa näytelmää ja rukoilla näyttelijöitä.
Mutta tänään ei voinut mitään sellaista tapahtua, sillä kuolema
keskeyttää kaiken. Ja kuitenkin sai kuolema aikaan täällä pienemmän
keskeytyksen kuin minkä se saa aikaan Euroopassa; sen paatos ei ollut
niin vihlaiseva, eikä iva niin julma. Onnettomuudeksi oli olemassa pari
kruununtavoittelijaa, jotka molemmat oleskelivat nyt palatsissa ja
aavistivat, mitä oli tapahtunut. Mutta he eivät panneet toimeen mitään
meteliä, koska uskonto on hinduille elävä voima, joka erityisissä
tapauksissa voi tukahduttaa kaiken, mikä on luonteeltaan pikkumaista
ja tilapäistä. Juhla jatkui hurjana ja välittömänä, kaikki ihmiset
rakastivat toisiaan karttaen vaistomaisesti kaikkea sellaista, mikä voi
aiheuttaa riitaa tai tuskaa.

Aziz ei voinut käsittää tätä, yhtä vähän kuin sitä olisi voinut
käsittää keskinkertainen kristittykään. Häntä hämmästytti se, että Mau
näin äkkiä oli vapautunut kaikesta epäluuloisuudesta ja itsekkyydestä.
Vaikka hän oli muukalainen ja perehtymätön hindujen uskonnollisiin
menoihin, tuntui väestö hänestä erittäin puoleensavetävältä ja
miellyttävältä tähän aikaan; hän ja hänen taloutensa saivat
vastaanottaa kaikenlaisia pieniä huomaavaisuudenosoituksia ja lahjoja
vain senvuoksi, että hän oli muukalainen. Hänellä ei ollut mitään muuta
tekemistä koko päivänä kuin lähettää lupaamansa lääke vieraskotiin. Se
juolahti hänen mieleensä iltapäivällä ja hän rupesi etsimään talostaan
jotakin lievittävää voidetta, sillä apteekki oli suljettu. Hän löysikin
läkkirasiallisen voidetta, joka kuului Muhammed Latifille. Tämä ei
mielellään tahtonut luopua siitä, koska sitä keitettäessä oli luettu
loitsuja, mutta Aziz lupasi tuoda sen takaisin voideltuaan pistojen
jäljet; hän tahtoi saada verukkeen ratsastusmatkaa varten.

Kun hän sivuutti palatsin, alkoi kulkue järjestäytyä. Suuri väkijoukko
katseli ruhtinaallisen kantotuolin kuntoonpanoa, jonka hopeinen
lohikäärmeen muotoinen yläosa työntyi näkyviin korkeasta puoliavoimesta
ovesta. Siihen sullottiin sekä suuria että pieniä jumalia. Aziz käänsi
pois katseensa, koska hän ei oikein tiennyt, kuinka paljon hänen oli
lupa nähdä, ja oli samalla vähällä törmätä opetusministeriin. — Ah,
sinä voit aiheuttaa minulle viivytystä! ministeri sanoi tarkoittaen
sillä, että ei-hindun kosketus voi pakottaa hänet vielä yhteen kylpyyn.
Sanat lausuttiin ilman vähintäkään moraalista suuttumusta. — Suo
anteeksi, Aziz sanoi. Godbole hymyili ja alkoi toistamiseen jutella
vieraskodin vieraista. Kun hän kuuli, ettei Fieldingin rouva ollutkaan
neiti Quested, hän huomautti: — Ah ei, hänhän menikin naimisiin herra
Heaslopin sisaren kanssa! Aivan niin. Olen tiennyt sen jo toista
vuotta. Hän sanoi tämän hyvin välinpitämättömästi.

— Miksi et kertonut sitä minulle? Vaikenemisesi on saattanut minut
hyvin ikävään asemaan.

Godbole, jonka ei milloinkaan oltu kuultu kertovan mitään kenellekään,
hymyili jälleen ja lisäsi anteeksipyytävästi: — Älä ole vihainen
minulle. Olen ystäväsi mikäli persoonallinen rajoitukseni vain sallii,
mutta nyt on pyhä juhla.

Aziz tunsi aina olevansa kuin pieni lapsi tämän kummallisen henkilön
seurassa, kuin hyvin pieni lapsi, jolle äkkiä lahjoitetaan leikkikalu.
Hänkin hymyili ja käänsi hevosensa lisääntyvän tungoksen vuoksi
eräälle sivukujalle. Puhdistustyöläisten soittokunta lähestyi.
Miehet rämisyttivät seuloja ja muita työvälineitään marssien suoraan
palatsin porttia kohti kuin voittoisa armeija. Kaikki muu soitto oli
tauonnut, sillä nyt oli juhlamenojen mukaan kaikkien halveksittujen ja
hylättyjen hetki. Jumala ei voinut poistua temppelistään, ennenkuin
puhdistustyöläisten saastainen kasti oli soittanut kappaleensa; he
muodostivat sen saastaisen alkuaineen, jota ilman henki ei voinut
aineellistua. Nyt seurasi suurenmoinen näytelmä, joka kesti muutamia
silmänräpäyksiä. Palatsin ovet aukaistiin ja sisällä nähtiin koko
hovi avojaloin ja valkoisissa puvuissa. Käytävän keskellä oli
kultaisella veralla peitetty liitonarkki, jota varjostivat sivuilta
mahtavat riikinkukonsulat ja jäykät tulipunaiset pyöreät liput. Se oli
laitojaan myöten täynnä pystykuvasia ja kukkia. Kun se kohotettiin
maasta kantajien olkapäille, alkoi monsuunin lempeä aurinko heloittaa
värittäen maailman, niin että kaikki nuo palatsin seiniin maalatut
keltaiset tiikerit näyttivät valmistautuvan hyppyyn, ja vaaleanpunaisia
ja vihreitä pilviä leijaili taivaalla kuin repaleisia silkkivyyhtejä.
Kantotuoli lähti liikkeelle. Aukio oli täynnä ruhtinaallisia norsuja,
joiden piti seurata arkkua katos tyhjänä nöyryyden merkiksi. Nämä
pyhät juhlallisuudet eivät kiinnostaneet Azizia lainkaan, koska
niillä ei ollut mitään yhteistä hänen oman uskontonsa kanssa. Ne
ikävystyttivät häntä ja tekivät hänet hieman ivalliseksi, kuten hänen
oman rakkaan keisari Baburinsakin, joka tullessaan pohjoisesta ei
löytänyt Hindostanista hyviä hedelmiä, ei raikasta vettä, ei kiintoisaa
keskustelua, eipä edes ystävää.

Aukiolta pääsi suoraan ulos kaupungista korkeille kallioille ja
viidakkoon. Aziz ratsasti sinnepäin katsellen suurta Maulammikkoa,
joka lepäsi hänen alapuolellaan. Se kuvasteli iltapilviä ja sen
pinnassa maa ja taivas näyttivät vaipuvan riemukkaaseen syleilyyn.
Hän sylkäisi kyynillisesti, nyt vielä kyynillisemmin kuin äsken,
sillä tuon liekehtivän ympyrän keskeltä lähestyi pieni musta pilkku —
vieraskodin vene. Englantilaiset olivat hankkineet tilapäisiä airoja ja
jatkoivat edelleen Indian tutkimistaan. Heidän ilmestymisensä näkyviin
teki Azizin suopeamielisemmäksi hinduja kohtaan. Katsoessaan jälleen
palatsin maidonvalkoista kupoolia hän toivoi, että epäjumalankuvan
kantaminen tuottaisi hinduille iloa, sillä he eivät ainakaan
sekaantuneet toisten asioihin. Tuo pyrkimys »ymmärtää Indiaa», joka
kerran oli pettänyt hänet Chandraporessa neiti Questedin hahmossa,
oli sekin vain keino Indian kukistamiseksi; siihen ei sisältynyt
minkäänlaista myötämielisyyttä. Hän tiesi aivan tarkasti, mitä veneessä
tapahtui, seurueen tuijottaessa portaisiin, joita pitkin jumalankuvia
hetkisen kuluttua kannettaisiin, ja arvaillessa, kuinka lähelle he
uskaltaisivat soutaa aiheuttamatta virallista rettelöä.

Aziz ei kääntynyt palaamaan takaisin, sillä vieraskodissa oli
palvelijoita, joilta hän voisi kysellä; ylimalkaisetkin tiedot ovat
aina tervetulleita. Hän ohjasi ratsunsa sen synkän niemen sivu, jossa
oli kuninkaallinen hautausmaa. Haudat olivat, kuten palatsikin,
lumivalkoista marmoria ja loistivat aavemaisesti tihenevässä
pimeydessä. Niemellä kasvoi korkeita puita, ja sieltä kuului aivan kuin
suuteloita, kun yöperhoset irtaantuivat oksista ja hipoivat lentäessään
lammikon pintaa. Niiden oli tullut jano riippuessaan oksissa koko
päivän. Rauhallinen indialainen ilta täydellistyi piirre piirteeltä,
kaikilta tahoilta kuului sammakoiden kurnuttamista ja kaikkialla
poltettiin tuota loppumatonta lehmänlantaa. Parvellinen myöhästyneitä
sarviharakoita lentää räpytteli hämärässä hänen yläpuolellaan
muistuttaen siivekkäitä luurankoja. Ilmassa oli kuoleman tuntua, mutta
vain suruttoman kuoleman; kohtalo ja pyyteet olivat tehneet sovinnon
keskenään ja ihmissydänkin oli asettunut lepoon.

Eurooppalainen vieraskoti sijaitsi parisataa jalkaa vedenpintaa
korkeammalla kallioisen ja metsäisen viidakkoniemekkeen huipulla.
Kun Aziz pääsi perille, oli vedenpinta vaalennut harmaanpunertavaksi
kalvoksi ja vene hävinnyt kokonaan näkyvistä. Vieraskodin kuistilla
nukkui vartia, ja sen tyhjissä ristin muotoon järjestetyissä huoneissa
paloi lamppu. Hän kulki pahansuovasti tarkastellen huoneesta toiseen.
Hänen vaivansa palkittiinkin parilla, pianon kannelle jätetyllä
kirjeellä, jotka hän heti aukaisi ja luki. Hänen tekonsa ei häntä
hävettänyt ollenkaan. Itämaat eivät ole milloinkaan kunnioittaneet
yksityiskirjeenvaihtoa. Olihan McBryde sitäpaitsi kerran lukenut
hänen kirjeensä ja kertonut muille niiden sisällön. Toinen kirje,
kiintoisin niistä, oli Heaslopilta Fieldingille. Se valaisi hänen
entisen ystävänsä mielenlaatua ja lisäsi Azizin vastenmielisyyttä
häntä kohtaan. Siinä puhuttiin paljon Ralph Mooresta, joka kirjeestä
päättäen näytti olevan melkein vähämielinen. »Lähetä veljeni tänne
milloin sinulle vain sopii. Kirjoitan tästä senvuoksi, että olen
melkein varma siitä, että hän tulee tekemään vielä jotakin hullua».
Kauempana kirjeessä oli: »Olen aivan samaa mieltä kanssasi — elämä on
aivan liian lyhyt surujen hautomiseen. Mieltäni huojentaa sekin, että
luulet tulevasi toimeen Indian sortajien kanssa. Me olemme kaiken sen
avun tarpeessa, jota vain voimme saada. Toivon että Stella tullessaan
ensi kerran tänne tuo sinutkin mukanaan. Koetan järjestää olosi täällä
niin mukavaksi kuin nuorena miehenä vain voin — on jo todellakin aika,
että tapaamme toisemme. Sisareni avioliitto kanssasi niin pian äitini
kuoleman jälkeen saattoi minut aivan suunniltani ja minä olin joka
suhteessa mahdoton. On jo aika, kuten sanot, että teemme sovinnon —
tunnustamme kumpikin vikamme. Poikanne ja perillisenne syntyminen
ilahduttaa minua. Kun kirjoitat Adelalle, niin lausu hänelle sopivalla
tavalla terveiseni, koska tahtoisin sopia hänenkin kanssaan. Teillä
on onni mukananne, koska teidän ei tällä haavaa tarvitse oleskella
brittiläisessä Indiassa. Täällä toistuvat samat asiat yhä uudestaan
ja kaiken alkusyynä on kiihoitustyö, mutta me emme voi hankkia siitä
sitovia todistuksia. Kuta kauemmin täällä asuu, sitä varmemmaksi tulee
siitä, että asia on niinkuin sanon. Omakohtainen mielipiteeni on se,
että kaiken takana ovat juutalaiset».

Niin kirjoitti tuo punanenäinen poika. Järveltä kuuluvat heikot äänet
häiritsivät hieman Azizia; kulkue oli lähtenyt liikkeelle. Toinen
kirje oli neiti Questediltä rouva Fieldingille. Se sisälsi pari
kolme kiintoisaa asiaa. Kirjoittaja toivoi »Ralphin saavan nauttia
Indianmatkastaan enemmän kuin minä», ja näytti antaneen hänelle rahaa
siihen tarkoitukseen. »Velkani, jota en milloinkaan henkilökohtaisesti
voi maksaa takaisin». Millaisessa velassa neiti Quested kuvitteli
olevansa maalle? Aziz ei ymmärtänyt sitä lausetta. Sitten puhuttiin
Ralphin terveydestä. Kaikki oli vain »Stellaa ja Ralphia», vieläpä
»Cyriliä ja Ronnyäkin» — ystävällistä ja järkevää ja sellaisessa
hengessä kirjoitettua, josta hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Aziz
kadehti tätä kevyttä seurustelutaitoa, ominaista vain sellaiselle
kansalle, jonka naiset ovat vapaita. Nämä viisi ihmistä selvittivät
välinsä ja sulkivat hajaantuneet rivinsä muukalaisilta. Vieläpä
Heaslopkin sai olla mukana. Se oli Englannin voiman perustus.
Pahantuulen puuskassaan Aziz iski nyrkkinsä pianoon ja koska sen
koskettimet olivat turvonneet niin, että niitä aina soi kolme yhdessä,
hän sai aikaan melkoisen hälinän.

— Kuka siellä on? kysyi hermostunut, kunnioittava ääni. Aziz ei voinut
muistaa, missä hän oli kuullut sen ennen. Joku liikkui viereisen
huoneen puolipimeässä. Hän vastasi: — Ruhtinaan lääkäri, ratsastanut
tänne tervehtimään, osaa vain hieman englanninkieltä. Hän työnsi
kirjeet taskuunsa ja näyttääkseen, että hänellä oli oikeus oleskella
vieraskodissa, hän painoi jälleen pianon koskettimia.

Ralph Moore tuli huoneeseen.

Kuinka kummallinen nuorukainen hän olikaan! Pitkä, liian varhain
kehittynyt, siniset silmät, jotka olivat himmeät levottomuudesta, harva
takkuinen tukka, suoraan sanoen, tyyppi, jota valtakunnasta harvoin
viedään muualle. Lääkäri Aziz ajatteli hänen syntyneen liian vanhasta
äidistä, mutta runoilija Azizista näytti nuorukainen melkein kauniilta.

— En voinut mitenkään päästä tänne aikaisemmin työni vuoksi. Kuinka on
nyt noiden kauheiden mehiläispistojen laita? Aziz kysyi suojelevasti.

— Olen — olen levähdellyt täällä. Heidän mielestään minun piti tehdä
niin. Niitä pakottaa.

Ralphin ujous ja ilmeinen »tuoreus» vaikuttivat ärsyttävästi
tyytymättömään Aziziin. Hän sanoi uhkaavasti: — Olkaa hyvä ja antakaa
minun katsoa niitä. He olivat käytännöllisesti katsoen kahden, ja Aziz
saattoi käsitellä potilastaan aivan samalla tavalla kuin Callendar
Nureddiniä.

— Te sanoitte aamulla...

— Taitavimmatkin lääkärit saattavat erehtyä. Olkaa hyvä ja tulkaa
tänne, jotta voin tarkastella niitä lampun valossa. Minulla on vähän
aikaa.

— Ai —

— No, mitä nyt?

— Teillä on niin kovat kädet.

Aziz hämmentyi ja katsahti käsiinsä. Tuo kummallinen nuorukainen
oli oikeassa. Aziz pani kätensä selkänsä taakse, ennenkuin vastasi
harmistuneemmin kuin mitä hän todellisuudessa oli: — Mitä hittoa minun
käteni liikuttavat teitä? Kuinka omituinen lausunto? Olen taitava
lääkäri enkä aio tehdä teille pahaa.

— En tarkoitakaan tuskia, sillä niitä ei ole olemassakaan.

— Olemassakaan?

— Ei todellisuudessa.

— Mainioita uutisia! niiskautti Aziz.

420

421

— Mutta julmuutta on.

— Otin mukaani voidetta, mutta en käsitä, kuinka sitä oikeastaan
voidaan levittää kipeille paikoille teidän nykyisessä ärtyneessä
tilassanne, Aziz jatkoi hetkisen kuluttua.

— Sallikaa minun itseni tehdä se.

— Ei käy päinsä. Vien voiteen mukanani takaisin apteekkiin. — Hän
lähestyi nuorukaista, mutta tämä peräytyi pöydän taakse. — Kuinka
tehdään? Annatteko minun hoitaa noita pistonjälkiä vai turvaudutteko
mieluummin englantilaiseen lääkäriin. Asirgarhissa on sellainen. Mutta
Asirgarh sijaitsee neljänkymmenen mailin päässä täältä ja Ringnodin
pato on särkynyt. Siinä nyt näette, millaiseen tilanteeseen olette
joutunut. Luullakseni on parasta, että keskustelen teistä herra
Fieldingin kanssa, koska suvaitsette käyttäytyä näin lapsellisesti.

— He ovat veneretkellä, sanoi Ralph ja katseli ympärilleen hakien apua.

Aziz koetti näyttää äärettömän hämmästyneeltä. — Toivon, etteivät he
ole lähteneet Mauhun päin. Tällaisena yönä voi väkijoukko helposti
kiihtyä. Ja aivan kuin hänen väitteensä tueksi kuului samalla häliseviä
ääniä. Kulkue lähestyi vankilaa.

— Teidän ei pitäisi kohdella meitä tällä tavoin, sanoi Ralph
uhmaavasti, ja tällä kertaa oli Azizin pakko vaieta, sillä vaikka ääni
olikin pelästynyt, oli se kuitenkin luja.

— Millä tavoin?

— Tohtori Aziz, me emme ole tehneet teille mitään pahaa.

— Vai niin, tiedätte siis nimenikin. Niin, minä olen Aziz. Aivan niin,
teidän erinomainen ystävänne, neiti Quested, ei tietystikään tehnyt
minulle mitään pahaa Marabarissa.

Kaikkien valtion tykkien jyminä, kun ne äkkiä laukaistiin, vaimensi
hänen viimeiset sanansa. Vankilan pihalta ammuttu raketti antoi merkin.
Vanki oli vapautettu ja suuteli nyt laulajien jalkoja. Ruusunlehtiä
putoilee taloista, pyhiä ryytejä ja kokospähkinöitä kannetaan esille...
Nyt oli juhlan ensimmäinen osa lopussa; Jumala oli laajentanut
temppelihän ja pysähtyi hetkiseksi riemuiten. Ristiriitaisia ja sekavia
huhuja vapahduksesta saapui vieraskotiin. Näytelmä kiinnosti Azizia
ja Ralphia niin suuresti, että he menivät ulos kuistille äkillisen
ilotulituksen houkuttelemina. Linnoituksen pronssitykki lähetteli yhä
salamoitaan, kaupunki oli valomerenä, jossa rakennukset näyttivät
keinuvan, ja palatsi oli saanut ikäänkuin siivet. Alempana väreilevä
vesi, vuoret ja taivas eivät olleet vielä mukana; toistaiseksi vain
pieni määrä valoa ja laulua taisteli maailmankaikkeuden muodottomien
massojen joukossa. Laulu kävi kuultavaksi vain sen alituisen toiston
vuoksi. Kuoro toisteli ja käänteli edestakaisin jumalien nimiä.

Radhakrishna

Radhakrishna

Krishnaradha

Rahdakrishna

Rahdakrishna,

Radhakrishna,

Radhakrishna,

Radhakrishna.

se lauloi herättäen vieraskodin nukkuvan vahdin, joka nyt nojautui
raudoitettuun keihääseensä.

— Minun täytyy palata takaisin, hyvää yötä, sanoi Aziz ojentaen kätensä
ja unhottaen tyyten, etteivät he olleet ystäviä, sekä ikävöiden
sydämessään jotakin kaunista, jotakin kaukaisempaa kuin Marabarin
luolat. Toinen tarttui hänen käteensä, ja silloin Aziz muisti,
kuinka inhoittavasti hän oli käyttäytynyt. Hän sanoi tyynesti: — Enkö
minä mielestänne enää olekaan epäystävällinen?

— Ette.

— Kuinka voitte sen tietää, te kummallinen poika?

— Se ei ole ollenkaan vaikeaa, koska se on ainoa, minkä aina tiedän.

— Voitteko aina sanoa, onko joku muukalainen ystävänne vai ei?

— Voin.

— Olette siinä tapauksessa itämaalainen. Sanottuaan sen häntä värisytti
ja hän irroitti kätensä. Samat sanat hän oli lausunut rouva Moorelle
moskeassa juuri sen hänen elämänsä käänteen alussa, josta hän niin
kovien kärsimysten jälkeen oli vapautunut. Hänestä ei saisi milloinkaan
tulla englantilaisten ystävää. Moskea, luolat, moskea, luolat. Ja nyt
hän oli siellä jälleen. Hän ojensi taikavoiteen Ralphille. — Ottakaa
tämä ja muistelkaa minua käyttäessänne sitä. En tahdo sitä milloinkaan
takaisin. Minun täytyy antaa teille pieni lahja eikä minulla ole muuta.
Olette rouva Mooren poika.

— Niin olenkin, Ralph sanoi hiljaa itsekseen. Ja nyt näytti siltä kuin
se Azizin sielun osa, joka tähän saakka oli pysynyt piilossa, olisi
noussut ja tunkeutunut väkisin esiin.

— Mutta te olette myöskin Heaslopin veli, ja onnettomuudeksi kansamme
eivät voi olla ystäviä keskenään.

— Tiedän sen. Eivät vielä.

— Onko äitinne kertonut minusta teille?

— On kirjeissään, kirjeissään. Hän rakasti teitä.

— Niin, äitinne oli paras ystäväni maailmassa. Aziz seisoi vaiti kuin
hämmästyneenä omasta suuresta kiitollisuudestaan. Mitä tuohon rouva
Mooren suureen hyvyyteen oikeastaan sisältyikään? Ei niin mitään,
kun asiaa tarkemmin ajateltiin ja punnittiin. Rouva Moore ei ollut
todistanut hänen hyväkseen eikä käynyt hänen luonaan vankilassakaan, ja
kuitenkin hän oli hiipinyt Azizin sydämen sisimpään kammioon, ja Aziz
palvoi häntä ikuisesti.

— Tämä on meidän monsuuniamme, kauneinta ilmaamme, hän sanoi kulkueen
valojen lepattaessa kuin ne olisivat olleet aaltoilevalle verholle
kirjailtuja. — Toivon, että hän olisi saanut nähdä myöskin sateemme.
Nyt on sellainen aika, jolloin kaikki ovat onnellisia, nuoret ja
vanhat ja koko maailma. Nuo ovat onnellisia tuolla ulkona melutessaan,
vaikka meidän onkin hyvin vaikea ymmärtää heitä. Sellainen on India.
Toivoisin, ettette olisi täällä virkamiesten seurassa. Silloin voisin
näytellä teille maatani, mutta nyt se on mahdotonta. Ehkä minä sentään
voisin viedä teidät soutelemaan puoleksi tunniksi.

Alkaisiko koko tapausten ketju uudestaan? Hänen sydämensä oli niin
täysi, ettei hän voinut enää peräytyä. Hänen oli pakko lähteä
liikkeelle voidakseen osoittaa kohteliaisuuttaan rouva Mooren pojalle
tällä ainoalla tavalla. Hän tiesi, missä airoja säilytettiin — ne oli
piilotettu pelosta, että vieraat lähtisivät soutelemaan — ja hän otti
mukaansa toisenkin parin siltä varalta, että he sattuisivat kohtaamaan
tuon toisen veneen. Herra ja rouva Fielding olivat lähteneet vesille
sauvoen venettään pitkillä seipäillä ja saattaisivat ehkä joutua
vaikeuksiin yhä kiihtyvässä tuulessa.

Päästyään vesille Aziz tuli hyvälle tuulelle. Toinen ystävällinen
teko johti hänet aina toiseen ja pian purkautui vieraanvaraisen
isännyyden tunne esille kuin koski. Aziz alkoi näytellä Mauta kuin
opas, taivuttipa vielä itsensäkin uskomaan käsittävänsä tuon hurjan
kulkueen tarkoituksen, jonka valot ja meteli vain lisääntyivät sitä
mukaa kuin mutkikkaita juhlamenoja seurattiin. Heidän ei tarvinnut
soutaa juuri lainkaan, sillä kiihtyvä tuuli kuljetti heitä toivottuun
suuntaan. Risut raapivat veneen pohjaa, he ajautuivat eräälle saarelle
pelästyttäen lentoon muutamia kurkia. He aivan kuin liukuivat sen
kummallisen elämän ylitse, joka kukoistaa vähän aikaa elokuun
tulvavesissä, mutta joka näyttää tarkoitetun kestämään ikuisesti.

Vene oli peräsimetön. Azizin vieras, joka istui perässä vara-airot
sylissään, ei kysellyt minkäänlaisia yksityiskohtia. Äkkiä välähti
salama ja sitten vielä toinen, pieniä punaisia viiruja synkällä
taivaalla. — Oliko tuo rajah? hän kysyi.

— Mitä — mitä tarkoitatte?

— Huovatkaa.

— Mutta eihän täällä ole mitään rajahia — ei mitään.

— Huovatkaa, niin ymmärrätte tarkoitukseni.

Se oli kovaa työtä Azizille vastatuulessa. Mutta hän pani merkille
nuppineulan pään kokoisen valopilkun, joka merkitsi vieraskotia, ja
huopasi pari kertaa.

— Kas tuolla...

Kimalteleviin kuninkaallisiin vaatteisiin pukeutunut ruhtinas istui
siellä korukatoksen alla yksinään pimeässä.

— En todellakaan tiedä, mitä tämä on, Aziz kuiskasi.

— Hänen korkeutensa on kuollut. Luullakseni on parasta, että palaamme
heti takaisin.

He olivat aivan hautausmaa-niemen vieressä ja olivat puiden välitse
katselleet suoraan rajahin isän haudalle.

Siinä selitys. Aziz oli kuullut puhuttavan kuvapatsaasta, joka
äärettömillä kustannuksilla oli tehty niin eläväksi kuin suinkin, mutta
hänen ei ollut milloinkaan ennen onnistunut nähdä sitä, vaikka hän oli
useinkin soudellut järvellä. Oli olemassa vain yksi ainoa kohta, mistä
voitiin katsella, ja sinne oli Ralph vienyt hänet. Hän souti nopeasti
pois paikalta tuntien, että hänen toverinsa oli pikemmin opas kuin
huvimatkailija. — Lähdemmekö takaisin nyt? hän kysyi.

— Kulkue ei ole vielä hajautunut.

— En mielelläni soutaisi lähemmäksi. Heillä on niin kummallisia tapoja
ja he voisivat ehkä loukata teitä.

— Hieman lähemmäksi vain.

Aziz totteli. Hän tiesi sydämessään tämän nuorukaisen rouva Mooren
pojaksi eikä hän milloinkaan tiennyt mitään, ennenkuin hänen sydämensä
oli puhunut. »Radhakrishna, Radhakrishna, Radhakrishna» kaikui laulu.
Sitten se muuttui äkkiä ja väliajoilla hän kuuli aivan selvästi
sen pelastushymnin sanat, jota oli laulettu Chandraporessa hänen
oikeusjuttunsa aikana.

— Herra Moore, älkää puhuko kenellekään rajahin kuolemasta. Se on
toistaiseksi sellainen salaisuus, josta minun ei ole lupa kertoa.
Karttaaksemme alakuloisuutta me käyttäydymme juhlan loppuun saakka
aivan kuin hän eläisi. Tahdotteko vieläkin lähemmäksi?

— Kyllä.

Aziz koetti pysytellä kaikkien noiden soihtujen valopiirin
ulkopuolella, jotka alkoivat tuikkia kuin tähdet toisella rannalla.
Ammuttiin raketteja ja tykinlaukaukset jyrähtelivät. Äkkiä, lähempänä
kuin hän oli laskenutkaan, sukelsi Krishnan kantotuoli esiin erään
luhistuneen muurin takaa; se kannettiin kiveen hakattuja kiiltäviä
portaita pitkin veden partaalle. Laulajat tanssivat sen kummallakin
puolella ja heidän joukossaan ensimmäisenä eräs nainen, hurja ja
kaunis nuori pyhimys, jonka tukassa oli kukkia. Hän ylisti Jumalaansa
tunnuskuvitta ja soittimitta — niin käsitti hän Hänet. Toisetkin
ylistivät Häntä samalla tavoin, nähden Hänet tässä tahi tuossa
ruumiinosassa tahi taivaan ihmeissä. He hyppäsivät matalaan lammikkoon
ja seisoivat sen aalloissa, ja nyt valmistettiin hullunkurinen
ateria, johon kaikki ne, jotka tunsivat itsensä sen arvoisiksi,
ottivat osaa. Vanha Godbole huomasi veneen, jota tuuli kuljetti, ja
huitoi käsivarsillaan joko vihoissaan tahi iloissaan, mitä Aziz ei
milloinkaan saanut selville. Ylempänä oli Maun maallinen mahti —
norsut, tykistö, väkijoukot — ja korkealla niiden yläpuolella alkoi
raivota kova myrsky, joka alussa pysytteli ylemmissä ilmakerroksissa.
Tuulenpuuskat sekoittivat yhteen pimeyden ja valon, sadekuuroja tuli
lakaisten pohjoisesta, niitä saapui lakaisten etelästäkin, ja niiden
läpi tunkeutuivat laulajat esille ja heidän laulunsa tulkitsi kaikkia
inhimillisiä intohimoja. He valmistautuivat heittämään pois Jumalansa,
Jumalan itsensä, vaikka Jumalaa ei milloinkaan voidakaan heittää pois,
heittämään Hänet suoraan myrskyn kitaan. Niin heitettiin Hänet joka
vuosi pois ja niin heitettiin pois muitakin — pieniä Gaupatin kuvia,
jyväkoreja, Mohurramin aikuisia pieniä' tazioita — syntipukkeja,
akanoita, jotka olivat erään matkan tunnuskuvia, matkan, joka ei ole
helppo, joka ei tapahdu täällä eikä nyt ja jota ei voida ymmärtää,
ennenkuin sen päämäärä on saavuttamaton. Jumala, joka heitettiin pois,
oli kaiken tämän vertauskuva.

Gokulin kylä ilmestyi jälleen näkyviin tarjottimellaan.

Se edusti tuota hopeaista kuvaa, joka ei milloinkaan poistunut
kukkamerestään. Nyt sen täytyi tuhoutua tuon toisen vertauskuvan
asemesta. Eräs temppelinpalvelija otti sen syliinsä ja kiskoi
siitä irti siniset ja valkoiset liput. Hän oli alaston, harteikas
ja solakkavartaloinen — jälleen indialainen olento riemuitsevassa
täydellisyydessään — ja hänen perinnöllisiin virkavelvollisuuksiinsa
kuului vapahtamisen juhlamenojen päättäminen. Hän astui mustaan veteen
työntäen kylää edellään, kunnes savinuket liukuivat pois tuoleiltaan
ja alkoivat liueta sateessa, ja kuningas Kansas sulautui yhteen Herran
isän ja äidin kanssa. Pienet, mustat, raskaat aallot kohisivat — sitten
vyöryi suuri aalto, ja englantilaiset äänet huusivat: — Varokaa!

Veneet törmäsivät yhteen.

Nuo neljä muukalaista ojensivat käsivartensa ja tarttuivat toisiinsa,
ja menetettyään aironsa ja seipäänsä kieppuivat ympäri tuulenpyörteessä
kuin sadun hirviö. Rahvas huusi vihasta tahi ilosta, kun he avuttomina
ajelehtivat temppelinpalvelijaa kohti. Hän odotti heitä, ilmeen
muuttumatta hänen kauniissa tummissa kasvoissaan, ja juuri kun
viimeiset hituset liukenivat hänen tarjottimellaan, törmäsivät he siihen.

Törmäys oli lievä, mutta Stella, joka istui lähimpänä, kaatui miehensä
syliin, kurottautui sitten eteenpäin ja heittäytyi Azizia kohden,
jolloin hänen äkillinen liikkeensä kaatoi veneet. He solahtivat
lämpimään matalaan veteen ja ponnistelivat kuiville korviahuumaavassa
melussa. Airot, pyhä tarjotin, Ronnyn ja Adelan kirjeet kelluivat
vierekkäin vedessä. Tykistö ampui, rummut pärisivät, norsut toitottivat
ja ukkonen jyrähti kovasti kuin olisi moukarilla isketty taivaanlakeen.

429

428

Se oli huippukohta, mikäli India yleensä suvaitsee mitään sellaista.
Sade sekaantui leikkiin koettaen kastella kaiken ja kaikki ja
turmelikin hyvin pian kantotuolin kullalla kirjaillut verat ja nuo
kalliit pyöreät liput. Muutamat soihdut sammuivat, ilotulitus ei
syttynyt, laulaminen alkoi loppua, ja tarjotin ojennettiin jälleen
professori Godbolelle, joka muitta mutkitta otti käteensä hieman
siihen jäänyttä savea sivellen sillä otsaansa. Tehtyä ei saatu
enää tekemättömäksi, ja sillä aikaa kuin tunkeilijat koettivat
päästä kuiville parhaansa mukaan, alkoivat hindujoukot palailla
epäjärjestyksessä kaupunkiin. Kuvakin kääntyi takaisin ja seuraavana
päivänä se kuoli oman yksityisen kuolemansa, kun punaiset ja vihreät
verhot vedettiin ruhtinaallisen pyhätön eteen. Laulua jatkettiin
vielä jonkin aikaa... uskonnon repaleisia palasia... vaillinaista ja
epädramaattista sekasotkua... »God si love». Kun muisteltiin kuluneen
vuorokauden epäselviä tapahtumia, oli mahdotonta sanoa, mikä oli ollut
niiden uskonnollinen sydän. Yhtä hyvin olisi voitu koettaa saada kiinni
pilven sydäntä.




XXXVII


Jälleen ystävinä, mutta tietäen, etteivät he enää milloinkaan tapaisi
toisiaan, Aziz ja Fielding lähtivät viimeiselle ratsastusretkelleen
Maun viidakkoihin. Tulva oli alentunut, ja rajah oli virallisesti
kuollut, niin että vieraskotiin asettunut seurue saattoi matkustaa
seuraavana aamuna, kuten hyvä tapa vaati. Vierailu oli muuttunut
Fieldingille pettymykseksi samaksi ajaksi sattuneen surun ja
juhlallisuuksien tähden. Hän oli töin tuskin saanut tavata Godbolea,
joka tosin joka päivä lupasi näyttää hänelle koulunsa — siihen
tutustuminen oli ollut Fieldingin matkan päätarkoitus — mutta
keksi aina uusia verukkeita. Tänä iltana sattui kuitenkin Aziz
ilmaisemaan asian oikean laidan. King-Emperor-koulu oli sisustettu
viljamakasiiniksi, eikä opetusministeri tahtonut mielellään tunnustaa
sitä entiselle ystävälleen. Kenraalikuvernöörin asiamies oli avannut
koulun vasta viime vuonna ja paperilla se oli vieläkin kukoistava
laitos. Godbole toivoi yhäti saavansa sen käyntiin, ennenkuin sen
olemattomuus huomattaisiin, ja voivansa koota yhteen sen oppilaat,
ennenkuin he saivat omia lapsia. Fielding nauroi näille selkkauksille
ja työvoimien tuhlaamiselle, mutta ei suhtautunut enää asioihin niin
kevyesti kuin aikaisemmin; kasvatustyö kiinnosti häntä pysyvästi, sillä
hänen tulonsa ja hänen perheensä hyvinvointi riippuivat siitä. Hän
tiesi vain harvojen indialaisten uskovan kasvatuksen siunauksellisiin
vaikutuksiin ja pahoitteli sitä nyt monestakin pätevästä syystä.
Hän aikoi sanoa jotakin voimaperäistä alkuasukasvaltioista, mutta
Azizin ystävällisyys vaiensi hänet. Sovinto hänen kanssaan oli
kaikissa tapauksissa jotakin hyvää. Heidän surullisenkoomillisen
haaksirikkonsa jälkeen ei heidän välillään enää ollut mitään kaunaa
eikä katkeruutta. He olivat nauraen palanneet entiseen suhteeseensa
niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Nyt ratsastivat he eteenpäin
tuoreenvihreitten pensaitten ja kallioiden välitse. Hetkisen kuluttua
maasto laajeni leväten kirkkaassa auringonpaisteessa. He näkivät
viettävän perhosista kimaltelevan niityn ja kobran, joka kiemurteli
eteenpäin omia aikojaan kadoten villien omenapuiden varjoon.
Taivaalla leijaili pyöreitä valkoisia pilviä ja maassa kiilteli
valkoisia vesilammikoita; taivaanrannalta kohoavat vuoret olivat
purppuranpunaiset. Maisema muistutti suuresti Englannin puistoja
vaikuttaen kuitenkin harvinaiselta. He pysähdyttivät hevosensa
suodakseen kobralle aikaa poistua, ja Aziz otti esille kirjeen, jonka
hän tahtoi lähettää neiti Questedille. Kirje oli hyvin kaunis. Hän
tahtoi kiittää vanhaa vihollistaan hänen jalosta esiintymisestään pari
vuotta sitten. Nyt hän oli päässyt täydelliseen selvyyteen siitä, että
neiti Quested todellakin oli toiminut hyvin ja oikein. »Kun putosin
Maun isoimpaan lammikkoon sellaisten olosuhteitten vallitessa, joita
muut yhteiset ystävämme tulevat lähemmin kuvailemaan Teille, ajattelin
kuinka urhoollinen neiti Quested oli ollut, ja päätin sanoa sen
hänelle, huolimatta huonosta englanninkielen taidostani. Saan kiittää
Teitä siitä, että asun nyt onnellisena täällä lapsineni, sen sijaan
että istuisin vankilassa. En epäile sitä milloinkaan. Lapseni saavat
oppia puhumaan Teistä vain mitä suurimmalla myötämielisyydellä ja
kunnioituksella».

— Neiti Quested tulee hyvin iloiseksi. Ja minäkin iloitsen siitä, että
sinä vihdoinkin osaat antaa arvoa hänen osoittamalleen rohkeudelle.

— Haluan saada kaiken hyväksi ja unhottaa kokonaan tuon kirotun
Marabar-jutun. Olen ollut niin hävyttömän ärtyisä ja tyhmä, että luulin
sinun tahtovan viekoitella minulta nuo rahat — erehdys, joka oli yhtä
onneton kuin tuo luolassakin tehty.

— Aziz, haluaisin, että keskustelisit hieman vaimonikin kanssa. Hänkin
uskoo sinun unhottaneen Marabar-jutun.

— Kuinka niin?

— En tiedä. Ehkä hän sanoo sen sinulle, koska hän ei suostu ilmaisemaan
sitä minulle. Hänellä on aatteita, joita minä en voi kannattaa. Kun
olen erossa hänestä, tuntuvat ne minusta hullunkurisilta. Mutta kun
olen hänen luonaan — se johtuu varmaankin siitä, että pidän hänestä —
tunnen olevani aivan toisenlainen, puolittain kuollut ja puolittain
sokea. Vaimoni hakee jotakin. Sinä, minä ja neiti Quested, me emme
todellisuudessa hae juuri mitään erityistä. Me ponnistelemme eteenpäin
niin hyvin kuin voimme, sinä hieman meistä muista edellä — hyvin
kunnioitettava pieni ryhmä. Mutta vaimoni ei kuulu meihin.

— Mitä tarkoitat? Eikö Stella ole sinulle uskollinen? Tämä huolestuttaa
minua suuresti.

Fielding epäröi. Hän ei ollut aivan onnellinen avioliitossaan. Hän
oli jälleen fyysillisesti intohimoinen—viimeinen leimahdus, ennenkuin
keski-iän kuona sammuttaa tulen — ja tiesi, ettei hänen vaimonsa
rakastanut häntä yhtä paljon kuin hän vaimoaan, ja häntä hävetti hänen
kiusaamisensa. Mutta tämän vierailun aikana oli heidän suhteensa
tullut paremmaksi. Näytti vihdoinkin ilmaantuneen jotakin, joka sitoi
heitä yhteen — yhdistävä voima kummankin asianomaisen ulkopuolella,
joka on välttämätön edellytys jokaiselle ihmisten väliselle
suhteelle. Tahi käyttääksemme uskonnollista kieltä, heidän liittonsa
oli siunattu. Hän voi vakuuttaa Azizille, että Stella oli täysin
uskollinen, ja koettaessaan kuvailla sellaista, mitä hän ei itsekään
oikein ymmärtänyt, hän lisäsi ylimalkaisesti, että eri ihmisillä on
erilainen käsitys asioista. — Mutta ellet halua puhella Stellan kanssa
Marabarista, voisit keskustella Ralphin kanssa? Hän on totta puhuen
hyvin järkevä poika ja, käyttääkseni samaa vertausta, hän kulkee hieman
Stellasta jäljessä, mutta seuraa kuitenkin häntä.

— Sano hänelle, ettei minulla ole hänelle mitään sanomista, mutta
että hän on todellakin järkevä poika ja että hänellä on ainakin yksi
indialainen ystävä. Osaksi pidän hänestä senvuoksi, että hän vei
minut takaisin sinun luoksesi sanomaan jäähyväisiä. Sillä tämä on
hyvästijättö, Cyril, mutta jos rupeamme ajattelemaan sitä, turmelee se
ratsastusretkemme ja tekee mielemme surulliseksi.

— Niin, ollaan ajattelematta sitä. Fieldingkin tunsi, että tämä oli
heidän viimeinen vapaa tapaamisensa. Kaikki nuo tyhmät väärinkäsitykset
oli todellakin selvitetty, muta yhteiskunnallisesti katsoen he eivät
voineet kohdata toisiaan millään yhteisellä pohjalla. Menemällä
naimisiin Englannista kotoisin olevan naisen kanssa Fielding
oli liittynyt Angloindiaan ja tunsi vähitellen joutuvansa sen
ennakkoluulojen valtaan. Hän ajatteli jo melkeinpä ihmetellen entistä
sankarillisuuttaan. Voisiko hän enää uhmata omaa kansaansa yksinäisen
indialaisen vuoksi? Aziz oli hänelle kuin muisto, kuin voitonmerkki;
he olivat ylpeitä toisistaan, ja kuitenkin oli välttämätöntä, että he
eroaisivat. Ja levottomassa kiihkossaan käyttää tätä heidän viimeistä
iltapäiväänsä hyväkseen niin paljon kuin suinkin hän pakottautui
juttelemaan tuttavallisesti vaimostaan, tuosta ihmisestä, joka oli
hänelle rakkain: — Hänen näkökannaltaan on tämä matkamme tänne
onnistunut mainiosti. Se on rauhoittanut häntä — hänellä on, samoin
kuin hänen veljelläänkin, levoton luonne. Täältä hän on löytänyt
jotakin viilentävää, jonkinlaisen ratkaisun niille arvoituksille,
jotka vaivaavat häntä. — Seurasi väliaika, jonka kestäessä he olivat
kuulevinaan ikäänkuin tuhansia suuteloita, kuri maa imi vettä sisäänsä.
Sitten hän jatkoi: — Tiedätkö mitään tuosta Krishnajutusta?

— Rakas ystävä, sitä nimitetään virallisesti Gokul Ashtamiksi. Kaikki
virastot ovat kiinni, mutta mitäpä se meitä liikuttaa.

— Gokul on se kylä, jossa Krishna on syntynyt, jos on, sillä sen ja
erään toisen kylän välillä on samanlainen riita kuin Betlehemin ja
Nazareetin kesken. Tahtoisin vain tietää sen uskonnollisen sisällyksen,
jos siinä sellaista on.

— Minun kanssani ei kannata keskustella hinduista. Vaikka asunkin
heidän keskuudessaan, en tunne heitä silti sen paremmin. Kun luulen
ärsyttäväni heitä, en teekään niin. Kun taas luulen, etten ärsytä
heitä, silloin juuri ärsytänkin heitä. Ehkä he aikovat tappaa minut
senvuoksi, että olen törmännyt heidän nukkekotiinsa, mutta yhtä hyvin
he voivat koroittaa palkkaani puolella. Sen saa tulevaisuus näyttää.
Miksi olet niin utelias?

— Sitä on vaikea selittää. En ole milloinkaan oikein ymmärtänyt enkä
pitänyt heistä, paitsi muutamista Godbolen luonteenominaisuuksista.
Toisteleeko hän vieläkin »tule, tule!», tuo vanha veijari.

— Kyllä, muistaakseni.

Fielding huokaisi, avasi suunsa, sulki sen jälleen ja sanoi sitten
naurahtaen: — En voi selittää sitä, sillä sitä ei voi kuvailla
sanoilla, mutta vaimoni ja hänen veljensä pitävät hindulaisuudesta,
vaikka he eivät ole kiinnostuneet sen ulkonaisiin muotoihin. He eivät
halua keskustella siitä kanssani. He tietävät minun pitävän erästä
heidän elämänsä puolta erehdyksenä, ja ovat arkoja. Tahtoisin juuri
senvuoksi, että sinä puhuisit heidän kanssaan, sillä sinähän olet joka
tapauksessa itämaalainen.

Aziz kieltäytyi vastaamasta. Hän ei halunnut enää tavata Stellaa
eikä Ralphia ja tiesi, etteivät hekään halunneet tavata häntä. Hän
ei ollut utelias tietämään heidän salaisuuksiaan ja hänen mielestään
käyttäytyi kunnon Cyril nyt hieman kömpelösti. Jokin — ei mikään
näkyväinen, vaan pikemminkin ääni — häilyi hänen ohitseen pannen
hänet ajattelemaan, että hänen piti vielä kerran lukea läpi neiti
Questedille kirjoittamansa kirje. Eikö hän ollut halunnut sanoa hänelle
vielä muutakin? Hän tarttui kynäänsä ja lisäsi: »Mitä minuun tulee,
niin tämän jälkeen liitän Teidät aina erään nimen yhteyteen, joka
minulle on pyhä, nimittäin rouva Mooren». Kun hän oli kirjoittanut
tämän, ei maisema enää levinnytkään hänen eteensä kuvastimen tavoin.
Niitty oli muuttunut perhosten temmellyspaikaksi. Runo Mekasta —
Rahasta, uskonnon vertauskuvasta — orjantappurapensailta, johon
pyhiinvaeltajat sortuvat, ennenkuin ovat nähneet Ystävän — kaikki tämä
liehui seuraavassa silmänräpäyksessä hänen aivojensa läpi. Hän muisteli
vaimoaan; ja sitten katkesi äkkiä tämän puolittain mystillisen ja
puolittain aistillisen ajatuksenlennon nouseva kaari, joka oli niin
luonteenomainen hänen sielunelämälleen, ja kaikki putosi takaisin
oikealle paikalleen maan pinnalle. Hän huomasi ratsastavansa jälleen
viidakossa rakkaan Fieldinginsä seurassa.

— Vaikene! hän sanoi. — Älä turmele viimeistä tuntiamme tyhmillä
kysymyksillä. Anna Krishnan olla rauhassa ja puhelkaamme jostakin
järkevästä asiasta:

He tekivät niin väitellen koko matkan takaisin kaupunkiin politiikasta.
He olivat molemmat muuttuneet tiukemmiksi Chandraporen aikojen
jälkeen ja heistä tuntui oikein ihanalta tämä tuima ottelu. He
luottivat toisiinsa, vaikka heidän piti erota, ja ehkäpä juuri
siitä syystä, että heidän piti erota. Fieldingillä »ei ollut enää
aihetta kohteliaisuuteen», kuten hän sanoi, tarkoittaen sillä, ettei
brittiläistä valtaa todellakaan voitu poistaa senvuoksi, että se
oli häikäilemätön. Aziz vastasi: — No niin, emme mekään tarvitse
teitä, ja mulkoili häneen luulotellun vihaisesti. Fielding sanoi:
— Ilman meitä joutuvat indialaiset heti hunningolle. Ajattele vain
tuota KingEmperor-koulua tahi katsele itseäsi, kun nyt unhotat
lääketieteellisen sivistyksesi ja palaat takaisin noituuteen. Ajattele
runojasi.

— Niissä ei ole mitään vikaa ja ne julkaistaan Bombayssä.

— Mutta mitä ne sisältävät? Vapauttakaa naisemme, niin Indiakin
vapautuu. Kokeile itse ensin, poikaseni. Vapauta oma naisesi ensin ja
katso sitten, onko olemassa ketään, joka haluaa pestä Ahmedin, Karimin
ja Jamilan kasvot. Kaunis tilanne!

Aziz innostui. Hän nousi seisoalleen jalustimien varassa ja nykäisi
hevosensa pään pystyyn toivoen saavansa sen hirnumaan. Silloin hän
olisi tuntenut olevansa kuin taistelussa. Hän huusi: —Tiehenne täältä,
kaikki te Turtonit ja Burtonit! Kymmenen vuotta sitten tahdoimme
tutustua teihin, mutta nyt se on liian myöhäistä. Jos keskustelemmekin
kanssanne ja istumme valtuuskunnissanne, tapahtuu se vain poliittisista
syistä. Älä luule milloinkaan muuta. Nyt hänen hevosensa hirnui. —
Menkää matkoihinne, menkää matkoihinne, sanon minä. Miksi meidät
pannaankin alttiiksi niin suurille kärsimyksille? Meidän oli tapana
moittia teitä, mutta nyt me moitimme itseämme, koska olemme jo
viisastuneet. Me vaikenemme, kunnes Englanti joutuu vaikeuksiin.
Seuraavassa eurooppalaisessa sodassa — silloin, silloin koittaa
meidän aikamme. Hän keskeytti. Huolimatta hymystään luonto näytti
painautuvan kuin hautakivi kaikkien inhimillisten toiveiden päälle.
He laskettivat laukkaa erään Hanumanille pyhitetyn temppelin ohi —
niin rakasti Jumala maailmaa, että hän pukeutui apinan hahmoon — ja
sitten erään saiviittilaisen temppelin ohi, joka houkutteli irstailuun,
mutta iäisyyden varjolla, koska sen ruokottomuudet eivät olleet
missään suhteessa meidän lihaamme ja vereemme. He karauttivat perhos-
ja sammakkoparvien läpi. Suuria puita, joiden lehdet olivat lautasten
kokoisia, kasvoi pensaikossa. Jokapäiväisen elämän kiertokulku kohtasi
heidät jälleen; temppelin ovea suljettiin juuri.

— Mutta keitä sinä haluat tänne englantilaisten sijaan? Japanilaisiako?
kysyi Fielding ivallisesti pysähdyttäen hevosensa.

— Ei, vaan afgaaneja, omia esi-isiäni.

— Siihen suostuvat varmaankin mielihyvin hindulaiset ystäväsikin, vai
mitä?

— Se järjestetään. Itämaalaiset valtiomiehet saavat kokoontua
neuvotteluun.

— Niin, kyllä se järjestyy.

— Luullakseni toistetaan tuo vanha juttu, että me haluamme rosvota
jokaisen miehen ja maata väkisin jokaisen naisen Peshawarista
Kalkuttaan saakka. Te saatte jonkun mielettömän toistelemaan sitä ja
kirjoittelemaan siitä joka viikko »The Pioneeriin», peloittaaksenne
meitä pyytämään teitä jäämään tänne. Me tunnemme sen jo. — Aziz ei
kuitenkaan saanut afgaaneja oikein sopimaan Mauhun, ja koska hän tunsi
joutuvansa liukkaalle jäälle, hän pakotti hevosensa vielä kerran
hirnumaan, muistaen sitten, että hänelläkin on tahi pitäisi ainakin
olla isänmaa. Silloin hän huusi Fieldingille: —

Indiasta kehittyy vielä kansa! Ei ainoatakaan ulkomaalaista. Hindut,
muhamettilaiset ja sikhit muuttuvat yhdeksi kansaksi. Eläköön India,
eläköön!

Indiastako kansa? Millainen haave! Fielding muuttui jälleen
ivalliseksi. Tullen yhä enemmän raivoihinsa Aziz antoi hevosensa
tanssia oikealle ja vasemmalle tietämättä oikein, mitä hänen olisi
pitänyt tehdä. Vihdoin hän huusi:

— Alas englantilaiset kaikissa tapauksissa! Se on ainakin varmaa.
Tiehenne täältä ja nopeasti, sanon minä. Me indialaiset vihaamme kyllä
toisiamme, mutta kaikkein kiihkeimmin me vihaamme teitä. Ellen minä saa
teitä lähtemään, saa kyllä Ahmed tahi Karim. Vaikka siihen menisikin
viisikuudetta tahi satakin vuotta, me pääsemme kaikissa tapauksissa
irti teistä... Niin, me karkoitamme jokaisen kirotun englantilaisen
mereen ja sitten... hän ratsasti kuin raivostunut Fieldingiin päin
— ja sitten, hän lopetti syleillen puolittain häntä — olemme ystäviä.

— Miksi emme voisi olla ystäviä nytkin? sanoi toinen pitäen häntä
liikutettuna kiinni. — Minä tahdon sitä ja sinäkin tahdot sitä.

Mutta hevoset eivät tahtoneet sitä — ne väistivät toisiaan; maa
ei tahtonut sitä, koska se työnsi uumenistaan kallioita, joiden
ohi ratsastajien oli tunkeuduttava vuorotellen; ja temppelit,
lammikko, vankila, palatsi, linnut, raato, vieraskoti, joka juuri
ilmestyi näkyviin heidän tullessaan rotkosta kaupungin edustalle,
eivät tahtoneet sitä. Sadoin äänin ne sanoivat: »Ei, ei vielä!» ja
taivaanlaki sanoi: »Ei, ei siellä!»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74296 ***