*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74297 *** MISHKA Kirj. Nicolaus Lenau Suomensi Wilppu Kaukonen Helsingissä, Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa, 1912 NICOLAUS LENAU. Nicolaus Lenau (oikealta nimeltään Frans Nicolaus Niembsch von Strehlenau — suvun kotipaikka oli nimittäin etelä-Schleesiassa sijaitseva Strehlenin kaupunki), suurimpia saksankielellä esiintyneitä lyyrillisiä runoilijoita, syntyi elokuun 13 päivänä 1802 Csatadin kauppalassa etelä-Unkarissa. Koko lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa vietti Lenau Unkarissa. Pestissä hän yhdeksännellä ollessaan alotti koulunkäyntinsä ja sai sitäpaitsi yksityisesti oppia viulun- ja kitaransoittoa, johon suuresti innostui. Silloin jo haavemielinen poika suunnitteli Amerikan-matkaakin, joka sentään tuli ajoissa ehkäistyksi. Vuonna 1816 asui kotiperhe Tokaissa pohjois-Unkarissa. Kun siellä ei ollut kimnaasia, jossa poika olisi koulunkäyntiään jatkanut, jäi tämän opiskeleminen kesken. Mutta sensijaan sai hän nyt sitä vapaammin tutustua tuohon »ruusutarhojen, satakielten, kiliseväkannuksisten husarien, tummanruskeiden mustalaissoittajain, kaihomielisten kalastajain ja kauniiden neitojen» runolliseen seutuun, joka hänen herkkätunteiseen mieleensä jätti haihtumattomat jäljet. Kuitenkaan hän ei vielä runoillut eikä edes runoudesta pitänyt. Soitanto, haaveilu ja — ensimäinen rakkaus, ne ne hänen kauneudenjanonsa ja kaihonsa tyydyttivät. Vuonna 1817 nuorukainen yksityisopetusta saatuaan suoritti erinomaisilla arvosanoilla ylioppilastutkinnon Pestissä. Mutta seuraavana vuonna täytyi Lenaun jättää Unkari. Hän nimittäin joutui isänisänsä hoitoon Wienistä luoteeseen sijaitsevaan Stockerauhun ja sai sitten lähteä Wieniin opintojaan jatkamaan. Nuorukaisen levoton henki harhaili tieteestä toiseen, elämänura ei ollut vielä hänelle selvinnyt, ja lapsuudesta kehittynyt synkkämielisyys alkoi kalvaa. Enemmän kuin tieteet viehätti soitanto, ja Lenau kehittyi taitavaksi viuluniekaksi kuuluisan Josef von Blumenthalin johdolla. Innostuneena hän seurusteli wieniläisrunoilijain (Anastasius Grünin y.m.) kanssa, tutustui Klopstockin, Bürgerin, Vossin ja Höltyn runoihin ja alkoi itsekkin runoilla. Mutta kun ankarain paino-olojen vuoksi ei saanut runokokoelmaansa Wienissä julkaistuksi, lähti hän 1831 Stuttgartiin, jossa sai kustantajan. Nyt alkoi Lenaun elämässä taas uusi kehitysjakso. Hän tuli »Schwaabilaisen koulun» runoilijain (Uhlandin, Mayerin, Kernerin, Schwabin y.m.) seuraan ja sai suurta tunnustusta ja kunnioitusta osakseen, joka taas hyvin virkistävästi vaikutti hänen tuotantoonsa. Näihin aikoihin Lenaulle selvisi hänen elämäntehtävänsä. Ei tiedemieheksi, vaan runoilijaksi hänen oli tultava. Luonnon ja sitä lähinnä ihmiselämän monien ilmiöiden katselemisen hän tunsi korkeimmaksi ilokseen. »Sisin itseni on runous», hän sanoi. Mutta synkkämielisyys ahdisti syvätunteisen runoilijan mieltä. Taidekkin oli hänestä ainoastaan »surua ja ankaraa työtä». Viimein päätti Lenau taiteellista kehitystään täydentääkseen tehdä matkan — Amerikkaan. »Minä tarvitsen Amerikkaa», hän sanoi. »Tahdon lähettää mielikuvitukseni kouluun — Pohjois- Amerikan aarniometsiin; tahdon kuulla Niagaran pauhun — — —. Sitä kehitykseni välttämättömästi kaipaa. Mielikuvitukseni elää ja liikkuu luonnossa, ja Amerikassa on luonto kauniimpi ja valtavampi kuin Euroopassa.» Runoilija uskoi, että hänessä uinui uusi runouden maailma, jonka vasta Amerikka oli hereille saattava. Ja niin hän syksyllä 1832 matkusti lapsuutensa haavemaahan. Mutta siellä todellisuus ei vastannutkaan hänen mielikuvaansa. »Ei täällä ole rohkeaa koiraa», Lenau tyytymättömänä huudahti, »ei tulista hevosta, ei intohimoista ihmistä. Ainoana ihanteena on raha.» Kaikki, yksin luontokin, tuntui hänestä vastenmieliseltä ja kesäkuussa 1833 oli hän jo Euroopassa. — Mutta Amerikan-matkakin jätti jälkensä hänen runouteensa. Nyt koko Saksa tunnusti Lenaun suureksi runoilijaksi. Hän kirjoitti »Faust», »Savonarola» ja »Albigensit» runoelmansa. Mutta monet lemmenhuolet ja mietiskelyt olivat tulisieluisen runoilijan synkkämielisyyttä lisänneet ja hänen hermostoansa rasittaneet. Levotonna hän matkusti monet kerrat Stuttgartin ja Wienin väliä. Runoilijakutsumustaankin hän jo surkutteli. » Aikamme ei ole runoutta varten; ainoastaan politiikka merkitsee jotain. Minä olen kuin kivi autiolla arolla.» Toisen kerran (1843) hän pahotteli: »runoilija ei nykyään voi olla onnellinen, sillä tämä aika ei halua häneltä mitään.» Viimein lokakuussa 1844 tuli kohtalon kova isku: Lenau tuli Stuttgartissa mielenhäiriöön. Hänet vietiin Winnenthalin kaupungin lähellä olevaan Winnenthalin mielisairaalaan, josta hänet kolmatta vuotta myöhemmin siirrettiin Ober-Döblingin houruinhoitolaan lähelle Wieniä. Siellä onneton runoilija kuoli elokuun 22 päivänä 1850. Vaikka Lenau kehityksensä perustuksella esiintyi saksankielisenä itävaltalaisena runoilijana, niin Unkari, jossa hän oli syntynyt ja lapsuutensa ja ensimäiset nuorukaisvuotensa viettänyt, oli jättänyt lähtemättömän muiston hänen sydämeensä. Madjarina hän itseään piti ja tulisena Unkarin poikana hän Wienissä paria vuotta ennen järkensä sammumista sepitti valmiiksi »Mishka» runonsa »Mishka Maroshin seuduilla» nimisen pääosan, jonka hän oli seitsemän vuotta aikaisemmin pannut Stuttgartissa alulle. » Kaikki kirjoitukseni — ne ovat koko elämäni», Lenau kerran sanoi, ja me näemme hänen tässä »Mishka» runossaankin koko sydämellään elävän mukana lapsuutensa seutuja kuvatessaan. Eräälle Stuttgartissa asuvalle ystävälleen Wienistä marraskuun 21 päivänä 1842 lähettämässään kirjeessä sanoo Lenau tästä runostaan: »Mishkani (»Mishka Maroshin seuduilla») on valmis ja iloitsee jo siitä, että saa Teille esittäytyä. Se on kasvanut niin suureksi, että en voi sitä Teille kirjeessä lähettää — — —. Iloitsen tästä runosta varsinkin siitä syystä, että se pysyen varhaisempien unkarilaisten kuvausteni äänilajissa kantaa otsallaan nuorekkaanraitista luonnollisuutta ja vanhenematonta alkuperäisyyttä, jota mietiskelyni pukinhypyt eivät ole heikentäneet — — —» _Suomentaja_. MISHKA TISZAN SEUDUILLA. Tisza (luettava: Tisa) on Theiss-virran unkarilainen nimi. Suomentajan muistutus. Madjarien maassa, siellä, missä Bodrog vesiänsä vierittävi Tiszan niellä, missä päivärinteillänsä terttujansa runsahia Tokain köynnös tarjoaa: siellä kolme husaria laulain yössä ratsastaa. Kuutamossa virtaa soutaa kalastaja vaijeten, hälle laakson kaiku noutaa kaukaa sankarsävelen, ja kun laulu vait on hetken, kuuluu kapse kavioiden, virran vaahtoaaltoin retken kertoo kaiku kauvas soiden. Yöhön häipyi laulun tahti, asevälke kulkijain, ja niin laineen pauhun mahti yksinänsä kuuluu vain. »Ihana on urhoisilla husareilla elon rata! Riemua ja vaaraa sata kiitäessä ratsahilla; ja kun kutsuu taiston soitto, saada kuolo taikka voitto eestä maan ja kuninkaansa! Kalamiehen ikävöiden täytyy kautta päiväin, öiden kuulla laineen pauhinaansa soivan.» Näinpä huokaisevi kalastaja kaihossaan, virta riemukulkuaan kuutamossa rientelevi. Kalamies kun virran pintaan katsoo, monta unikuvaa lainehista heijastuvaa nostaa kaiho hälle rintaan: virrassa ei aallot kiehu, sota siinä myllertää, rivit rientää, taiston riehu ohi mennä jymyää; syvyydestä virran tumman nousee ääni hälyn kumman, kuuluu raiku torvensoiton, hurja pako, laulut voiton. — Kalastajan haave näyttää husarien riemuelon, unohtaa hän ottaa selon, kuinka saalis verkon täyttää. — Husarit jo etäällen Tokain laaksoon loitoten vaikenevat. Vielä soi sydämessä rientäväin soinnut, joita äskettäin laulamansa laulu loi. Kiehtoo lumollansa heitä Tokain kaunis laaksomaa. Kuules, tuuli kuljettaa kaukaa viulunsäveleitä! »Viulu, symbaal' äänen antaa, Mishka siell' on seurueineen!» huutaa yksi, kohti rantaa Tiszan kääntyy tovereineen. Alle ravintolan katon astuu husarpojat nuo. »Soita, Mishka! Saamme raton. Isäntä, hei viinit tuo!» Monen monet viulut oivat madjarien maassa soivat; kaikki, jotka niitä soittaa, Mishka mustalainen voittaa. Riemuin vanha soittoniekka katsoo, kuinka ratsasmiekka heiluu vyöllä nuorukaisten, katsoo asun loistohon, voimaan norjan vartalon, kypärtöyhtöin hulmuvaisten uhmaan; kohta tuoliltaan nousee, lasin kohottaa, tumma silmä leimuaa, kun hän huutaa innoissaan: »terve, terve husareille!» Nämä: »toivo sotaa meille!» huudahtavat riemuellen, Mishkan kanssa kilistellen. »Kun ol' armaat nuoruuspäivät, husarina minäkin hioin kalpaa, taistelin, haavan sain ja taistot jäivät; monta ranskalaista ennen kaasin taistokentän hiekkaan, moni sortui oivaan miekkaan, manan kartanoille mennen.» Näinpä Mishka iloissansa haastelevi muistoistansa; viulun sieppaa, kielet sen virittävi tarkaten, käyrää pihkaan hivelevi, tukan tumman pyyhkäisevi otsaltaan ja soitintaan leukaan nojaa, alkamaan leimukatse käskee vain seuruetta soittajain. Mishka verkkaan alottaa vanhaa sotalaulelmaa, joka muinoin kaikui, konsa urhot riensi taistohonsa, kaikui hurjaa valitusta, sotainnon poveen loi, Unkarin kun laaja pusta Turkin joukkoin verta joi, islamin kun kaatuneita kasat nukkui tuonen unta, konsa idän sotureita kauhistui jo kristikunta. — Kiivaammin soi viulunkielet, soinnut karkaa hurjamielet, riehuu rajun tanssin mahti, sitä johtaa viuluin tahti, Mishkan viulu yli muista kaikuu noista taisteluista. Symbaaljymy iskuin huimin raivoo niinkuin myrsky tuimin, väliin hiljaa, hiljaa aivan niinkuin kevättuulonen taistokenttää liidellen, vilvoittaen haavain vaivan, kaatuneilta huoahdellen hivuksia heilutellen. Mutta syvimmällä ihan basso kaivaa myllertäin, peittääksensä vierekkäin multaan uhrit rajun vihan. — Hurjaa tanssi husarien, madjarpoikain urhoisien! Riemun myrskylainehille tempaa heidät vaahtoisille sävelien salavoimat; kas, ne pullo vasemmassa, kalpa kädess' oikeassa tanssii, soiton haltioimat! Kautta ratsumiesten nielun virtaa, hehkuttaen posket, tokaiviinin tulikosket niinkuin laulu kautta sielun. Husarit ne karkeloipi, uljaan soiton tahtiin soipi kannuksien kilske huima, kalvan kalske kirkas, tuima. Kohoavat nyrkit kovat, ja kun kalpain kalskavaisten terät yhtyy, turkkilaisten kuolon vannoneet he ovat. Soitto pauhaa kiihtyen: raivossako mustalaiset? Saaliiksiko laulun sen riistyy itse soittavaiset? Kuule: pila, tuska toistuu, sydän tomun maasta poistuu. Mishkan ihmeviulun valta sielun viiltää kuulijalta. Tuskat, sulot soiton armaan lumollansa tunkee varmaan tuonelaan ja kuolon tieltä vainaat eloon kutsuu sieltä. Värähdellen soitto laatii sillan hennon, notkuvaisen, joka seuraan onnen maisen haudan mustast' yöstä vaatii urhoin henget kaihopovet, urhoin, joille kaikuvana sama laulu soi, kun mana heiltä sulki elon ovet; ja nyt vainaat leijaa sieltä näkymättä hiiviskellen, husareihin lietsoellen leimuvaista taistomieltä, houkutellen unten taikaan, ihastuttain entisaikaan. Äkkiäpä tanssivaiset ulos syöksyin juoksevat rantaan ja ne raivoisat huutaa: »missä turkkilaiset?» Ja he ilmaa kalvallaan iskee; mutt' ei kuulukkaan »Allah!» -huudon pauhinata. Tiszan aallot telmii vankat, kuiskii rantapensaat sankat; kuuhut katsoo maisemata. MISHKA MAROSHIN SEUDUILLA. I. Kirkkaan Tiszan luota kohti itää Mishka lähtenyt on sinne, jossa tyly Marosh vuoristossa vaahtoaa ja pauhinaansa pitää. Köyhä, ilomieli mustalainen maita kiertää, ain' on kulkevainen; ja jos mihin seutuun retkillänsä jääpi nautinnoihin, rauhaan, pian kyllästyvi eloon lauhaan, kotiintua ei voi ikinänsä; paljoa ei kaipaakkaan, soittavi vaan viuluaan. Matala ja olkikattoinen Mishkan maja on, ei loitos loista, ohi Marosh raivoten syöksyy tullen metsälouhikoista. Pauhaa Mishkan viulu sointujansa alla olkein, jotka aikoinansa keinui tuulen viljaa tuutiessa, leivon taivahalla laulellessa. Eipä yksin sulolaulelmista majan halvan elo onnellista; ihanuuden maailmoista säde kirkas sinne heittyi, ihmismuotoon hentoon peittyi, säde, jok' ei usein loista. Mishkan lempi murtui multaan; mutta jäipä kaivatultaan onnen muisto, että hän sortuisi ei tuskahansa; niinkuin kesä kuollessansa lohduks antaa hedelmän. Soitto helkkyy viulun kaijuttajan, illan tuuli kantaa sen; tytär Miira seisoo eessä majan, ihmeenkaunis, suloinen. Neittä, ruskon purppuroimaa lännen huoku armastavi, rintaa soiton haltioimaa, aaltoavaa verhoavi yöhyt mustain kiharain; oi jos herää kuohahtain lempi rinnan puhtahimman, jolla siit' ei aavistusta! Autuas on, kelle tulisimman tuntehensa suo se hurmausta! Autuas, ken leimun ensimäisen tämän katseen lumoyöstä saa ja ken tunneriehun myrskyväisen suutelollaan saapi vaijentaa ja sen kuiskeen, jonka tenhovoimaan keruubikin vaipuis unelmoimaan! Pian sanat suuteloihin haihtuis, vielä suloisempaan eloon vaihtuis! — Näinpä huokaa yksinänsä nuorukainen lempeänsä; vuottain metsän reunamalla kuuntelevi kuusen alla, kahiseeko illan lähetessä riistan askel puitten siimeksessä, käveleekö nurmiaukeemalle otus arkaileva atrialle. Ja hän arpoo lemmenonneansa: tänään saanko hirven luodillani, poveni ei pety toivossansa, neittä syleillä saan omanani. Kas, jo saksanhirven näkee hän kuusten suojan tyynnä jättävän, sarvein haarat lukee, muistiin painaa: »kuusitoista! — ikä immen sen? Lemmenjumala, nyt onni lainaa! Hirvi kaatuu! Mun on neitonen!» II. Mishka soittaa häissä hovilinnan. Nauru soiton kanssa helkkää rinnan ynnä lasinhelske, kannuskilske; vihkiparin kiertää tanssinvilske, liitää nuoret riemun hohteen valain niinkuin polttolaivat yössä palain. Rypälehet, joilla veress' on hehku kesäauringon, tultaan jäsenihin tanssivien valavat ne madjarien. Naiset nuoruudesta loistaen tanssii, salin poikki liidellen, katseen välähdykset onnenmaita leimullansa avaa autuaita. Soitto! Haa! Oi kuinka Mishka soittaa! Sävelhyöky joka poven voittaa, joka viinitipan sointu täyttää, silmät kauniit laulavan ne näyttää. Morsiolta hunnun sumu poissa jo, mut päivää, yötä kolme jatkuu häitten humu, kestää tanssin riemutyötä. III. Hovissa kun Mishka soittelevi, miespä olkimajaa lähenevi, jossa Miira viulunkieltä punoo, ollen yksin. Silloin sieltä oven takaa neito kolkutusta kuulee säikkyin, sillä ilta musta saapuu. »Ah, ken?» näinpä tuskassansa tyttö huutaa. »Täält' ei saalistansa rosvo etsis, täällä kerjääjäkin sääliin vaihtais avunpyynnön äkin.» Mutta oven takaa mairittavaa ääntä kuuluu vienosointuin. Tyttö pelostansa tointuin kohti rientää, oven heti avaa. Sorjan nuorukaisen näkee impi, miettii: liekkö kukaan kaunihimpi? Haastaa nuorukainen lempiväinen: »niin, tul' ovellesi kerjäläinen ja hän tuntee tuskaa avuntarpeen, mutt' ei kaipaa rahaa, ruokaakaan, sinua hän yksin kaipaa vaan. Sydänhaava mull' on, käy ei arpeen. Kaunis neito, lemmenkipu mun harhailemaan käskee luokse sun. Saalista kun ajan, saalis oon kuvas ajelema ahdinkoon. Niinkuin riista karkaa siimespaikkaan, haavoittunut luokse lähteen raikkaan ikävöi, niin povin hehkuvaisin jalkais juureen päästä haluaisin, silmäripseis varjoon, jotta kuulla haastavan sun saisin sulosuulla. Liian hidas ratsu kiitämään, kun ma luokses ajan kaihoineni, vaikka tuntiessaan kannukseni hepo lentää lailla tuulispään, vaahtoansa viskoin arollen riemuitessa hevospaimenten. Ja kun kappelissa uhri pyhä toimitetaan, silloin hartahasti rukoilen ma Luojalt' ainoasti suloillesi nimiä vaan yhä. Sua valveilla ja nukkuissani aina muistan lemmensairain povin. Niinkuin orja maataan itkee kovin, niinpä sua kaipaan, toivomani.» Miira punastuen sulohurmaa virkkaa: »oi jos totta lienee tuo, niin se ikionnen mulle luo; valhetta jos, silloin se mun surmaa. Vesa rungon jalon, intoisasti halvempasi luo sun jalkas kulkee; vaan jos sylini sun kerran sulkee, omakseni jäät sä hautaan asti.» Maassa, josta Miiran heimo on, Intiassa, hehku auringon pian hedelmiä jouduttavi, samoin lempi neidon valtoavi, sydän tulinen sen voimast' aukee, impi pojan syliin itkein raukee. Kaikuu riemu hovilinnan häitten, julki hehkuu ruusut poskipäitten; majass' äänetön ja loistoton yksinäinen häitten vietto on; ruudun himmeen läpi tähdet hohtaa, maisen taivahan ne säteet kohtaa. Juhlaa hiljaisuus ja yöhyt varjoo ja ne kuulee lemmenkuiskausta, kuohahtavan kuumaa armastusta. Juhlasoittoa vain sirkka tarjoo. Sanat alottavan paljo näyttää, mutta suukon sulo lauseen täyttää. Vaihdellessa sanain, suukkojen rientää Marosh yössä raivoten. Joskus lemmenriehu levähtävi, ja he kuulee virran jyskymistä, niinkuin eläin ennen Eedenistä kuuli, kuinka Tigriin kuohut kävi. IV. Eipä pysty kukaan kuolevainen tuskaa palkitsemaan, jota nainen sydämessään tuntee, kun se lyöpi armaan antaessa turhaan vuottaa ja kun kukoistusta toukka syöpi; hänkään pysty ei, ken tuskan tuottaa. Vaikka ikävöity luokse palais, neittään suudellen ja itkein halais laiminlyönnistänsä suruissaan, tuska jättänyt on arpiaan. Mutta moni poistuu ijäksensä, huolimatta tuskast' impyensä. Miira, tumma impi ihanin! Pian sytyit, pian kuihdutkin. Armahasi, alkain arastella, petti sinut, nähden pilkkaavan lempeänne suvun kopean. Tuotiin huoneeseensa aamusella kultakehyksinen kuva kerran, ja se sulta riisti kaivatun, ivanesineeksi tehden sun; ja niin sydän kylmyi ylhän herran. Korskeana kuvass' ojentuu vaakunoineen vanha sukupuu, joka laajana jo latvaltansa kantaa kunniata oksillansa. Viereen sukupuun sen ylvähän panneet ovat hirttopylvähän, tämän taakse monta, pitkin sarjoin; kauvas häipyy sarja takimmainen niinkuin yöhön entisajan varjoin. Joka pylvähäss' on mustalainen. Hirmupatsahissa kaameoina koikkuu mustat korpit vaakunoina, toiset sukupuussa rehennellen istuu, vaakunoita nokkiellen. V. Kalpenevi ruusut Miiran posken, ja hän metsään synkkään samoavi, koska jymy Marosh-virran kosken lemmenyöstä vihloin muistuttavi. Mishka kiroo ei, vaan suree yhä kohtaloa, joka Miiran tapaa, sillä mustalaisten kesken pyhä ihmislempi on ja aivan vapaa. Miira jumalilta murheesensa lammen luona uupuin itki hoivaa; siihen nähtiin kuolleen kasvoillensa vasten ruovikkoa vihannoivaa. Mutta se, ken syynä tähän surmaan, viehtynyt jo toisen neidon hurmaan. Hiipii kreivin talliin keskiyöstä Mishka — rengit nukkuu päiväntyöstä — ja hän tuntijana kädellänsä tutkii jouhet joka hevosen, kunnes parhaan tuntee edessänsä ratsun, jolla kreivi joutuen äsken ajoi pustaa rajatonta, siltä hiljaa leikkaa jouhta monta jouhittaakseen käyrää kreivin häihin, jott' ois kunnossa se juhliin näihin; ja kun tallist' ulos kiiruhtaa, ratsun kaviot hän kiroaa. VI. Taas on häät ja tanssin hetki koittaa, taaskin mustalaisten tulee soittaa. Symbaali nyt paukkain jymyelköön! Klarinetti riemuin räikähdelköön! Paikatussa husartakissaan, kultaompeluksin aikoinaan kirjaillussa, sulhon luokse tullen Mishka kumartaa ja haastaa: »mullen, jalo kreivi, suokaa armostanne ennen alkamista karkeloiden sekä säveltemme aallokoiden lupa yksinsoittoon juhlassanne, soittajaini vuottaessa tuolla. Häiksenne nää sulosäveleni puhkes syvyydestä sydämeni, ja ken kuulee ne, on riemuun kuolla.» »Suostun pyyntöösi», näin ylimys virkkaa, jota Mishkan silmäys viiltää niinkuin veitsi kautta rinnan; »tokailasissa saat soittos hinnan.» Niinkuin Miiran hauta vaikenee sali. Kaikki Mishkaa katsellen näkevät, kuink' uusijouhinen käyrä kokeeks' ilmaa halkaisee. Äkkiäpä huuto viulunkielen sydämiä vavistaa ja raastaa, karkoittavi häitten riemumielen, kiivaan kostottaren lailla haastaa. Konna! Sulle kertoo sävel lauha, kuinka onnellist' ol' immen rauha, kuinka lemmentuli syttyy, palaa, neito sydämensä omaas valaa, kuinka hääyön hurma tuskaan vaihtuu, vaivain valtamereen riemu haihtuu. Kuulet pettämäsi vaikerrusta, kuulet toukan syövän kukoistusta, immen kuulet tiellä kuoleman sua metsiss' yhä huutavan. Kuule, kuinka taivaalt' itkee hoivaa, vaipuu vasten rantaa vihannoivaa! — Sulle kostonhuudoin viulu soipi, Mishkan silmä synkkä salamoipi. Ilo sydämest' on jokaisesta kuollut, vaihtuin tuskaan kolkkohon; syytä tietämättä, itkein on mennyt morsian pois huonehesta. Soiton kostovoimaa sulhanen vavahtaa ja jättäin vierahansa syöksyy synkkään yöhön ratsullansa, ojaan suistuu, niskat taittaen. Hyvästiksi viime tilkkasensa mustalaiset juo. — Vaan johtajan näkee paimen Miiran hautahan aamusella vievän soittimensa. Hajoo seura johtajata vailla, eikä nähty Mishkaa niillä mailla. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74297 ***