
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74505 ***





TROIJAN HELENA YKSITYISELÄMÄSSÄÄN

Kirj.

John Erskine


Suomentanut ("The Private Life of Helene of Troy")

Aino Tuomikoski





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1927.




HUOMAUTUS


Troijasta palattuaan Helena asettui entiselle paikalleen kodissaan.

Jokainen huomaa, että hän — jumalaista kauneuttaan ja ehdotonta
avomielisyyttään lukuunottamatta — oli tavallinen nainen.




SISÄLLYS

  I. Helenan paluu
 II. Nuorempi sukupolvi
III. Heidän vanhempansa
 IV. Kuolema ja syntyminen
  V. Helenan kauneus






Ensimmäinen osa

HELENAN PALUU




I


Asianlaita on todellisuudessa niin, että Paris antoi Aphroditelle
ensi palkinnon hänen kauneutensa vuoksi eikä suinkaan siitä syystä,
että tämä olisi lahjonut hänet. Kilpailuhan koski joka tapauksessa
kauneutta, vaikka Athene ja Hera panivat vireille väittelyn viisaudesta
ja vallasta. Hehän juuri koettivatkin houkutella Parista. Tosin
heillä oli omat ansionsa ja todisteluperusteensa, mutta Aphrodite oli
yksinkertaisesti kaunein.

Kun Aphrodite mainitsi, että Paris ottaisi jonakin päivänä Helenan
puolisokseen, ei se herättänyt Pariksessa muita tunteita kuin
jonkinlaista uteliaisuutta ja halua nähdä toteutuisiko jumalattaren
ennustus. Kenties tapahtuisi niin, kenties ei. Todennäköisesti ei
jumalatar ollut tarkoittanut asiaa sillä tavoin kuin Paris oli
ymmärtänyt, mutta vaikka viisas mies uskookin oraakkeliin, odottaa hän
aina nähdäkseen täyttymyksen.

Hän tuumi kuitenkin mielessään minkä näköinen Helena oikein oli. Hänen
oli tarvis päästä matkustamaan. Yhtä hyvin hän voisi käydä Spartassa
kuin jossakin muussa maassa. Kassandra kielsi häntä lähtemästä, mutta
niinhän hän aina teki. Oinone varoitti, mutta hänhän olikin Pariksen
vaimo.

Pariksen saapuessa Menelaoksen taloon päästi portinvartija hänet
sisään, ja koska hän oli ulkomaalainen, ei hänen nimeään eikä
asiaansa kysytty ennen kuin hän oli syönyt ja levännyt. Menelaos
lykkäsi tuonnemmaksi erään matkan, jota oli suunnitellut, ja rupesi
kestitsemään muukalaista vieraanvaraisena isäntänä. Mutta saadessaan
selville kuka matkalainen oli hän kehoitti Parista olemaan kuin
kotonaan ja pyydellen kohteliaasti lähtöään anteeksi matkusti Kretaan
niinkuin oli aikonutkin.

Näin oli kaikilla hyvä tarkoitus. Mutta Paris näki nyt Helenan
kasvoista kasvoihin.




II


Troijan sodan loppuessa kaupungin hävitykseen lähti Menelaos miekka
kädessä tapaamaan Helenaa. Hän ei ollut vielä päättänyt työntäisikö
säilänsä Helenan houkuttelevan rinnan lävitse vai katkaisisiko
hänen joutsenkaulansa. Hän ei ollut nähnyt vaimoaan kotvaan aikaan.
Tämä odotti miestään ikäänkuin he olisivat sopineet kohtauksen
määrähetkeksi. Koruttomin elein hän paljasti rintansa Menelaoksen
kostolle ja loi katseensa häneen. Mies katsoi vaimoonsa ja tuli
hämilleen miekan vuoksi.

»Helena», virkkoi hän, »meidän on aika lähteä kotiin».

Toisellakin tavoin kerrotaan tämä kohtaus. Kerrotaan, ettei Menelaos
ollut yksin tullessaan Helenan luokse tuohon sisempään huoneeseen.
Saapuvilla oli sekä Agamemnon että toisia, jotka halusivat omin silmin
nähdä pitkän sodan loppukohtauksen. Muutamat, jotka eivät olleet
koskaan nähneet Helenaa, tunkeutuivat sisään katsellakseen ensimmäistä
ja viimeistä kertaa sitä kaunotarta, jonka vuoksi olivat taistelleet.
Nähdessään Helenan edessään huomasi Menelaos vasta, etteivät he
olleetkaan kahden kesken. Viha ja tarmo haihtuivat hänestä, mutta
nuo myötätuntoiset ystävät olivat saapuvilla voidakseen omin silmin
todeta millä tavoin aviomies suoritti velvollisuutensa. Menelaos nosti
miekkansa — hitaasti — mutta ei kyllin hitaasti. Silloin hän kuuli
Agamemnonin äänen.

»Raivosi saisi aivan hyvin tyyntyä nyt, Menelaos. Olet saanut vaimosi
takaisin — miksi siis tappaisit hänet? Priamoksen kaupunki on vallattu,
Paris on kuollut, olet saanut kostetuksi. Jos surmaisit Helenan,
joutuisivat ne ymmälle, jotka kyselisivät sodan syytä. Sparta ei ollut
lainkaan vikapää rikokseen. Syy oli kokonaan Pariksen. Hänhän tuli
käymään kotiisi ja loukkasi vieraanvaraisuuttasi.»

Menelaos ymmärsi miksi hänen veljeään sanottiin miesten kuninkaaksi.
Mutta myöhemmin illalla hänen kuultiin selittävän, että hän olisi
surmannut Helenan, ellei Agamemnon olisi tullut väliin.

Hänen oli vietävä vaimonsa laivaan yöksi toisten vankien kanssa, mutta
hän ei saanut oikein selville mielessään missä järjestyksessä heidän
olisi lähdettävä. Ei ainakaan vieretysten. Ehkäpä hän itse kulkisi
edellä. Mutta tästä aikomuksesta hän luopui jo ennen kuin he tulivat
kadullekaan. Tuommoinen mahtipontisuus ei ollut sittenkään paikallaan.
Niinpä hän lähettikin Helenan etukäteen ottamaan kenenkään suojelematta
vastaan ne solvaukset, joita utelias sotajoukko mahdollisesti
sinkauttelisi hänelle. Mutta miehet tuijottivat Helenaan ääneti,
melkein hiiskahtamatta. He eivät huomanneetkaan Menelaosta. Hän kuuli
jonkun sanovan, että Helena oli kuin Aphrodite, joka oli tavattu
alastomana Areksen sylistä, jolloin Hephaistos, hänen naurettava
miehensä, heitti verkon rakastavain päälle ja kutsui paikalle toiset
jumalat näkemään Aphroditen häpeää. Toinen mies huomautti, että hänestä
tuntui nyt samalta kuin aikanaan noista jumalista, jotka selittivät
olevansa valmiit millä hetkellä tahansa vaihtamaan paikkaa Areksen
kanssa verkkoineen kaikkineen.




III


Sinä yönä, jolloin Troija ryöstettiin, osoittivat muutamat toiset
miehet vähemmän mielenmalttia kuin Menelaos, vaikka heillä ei ollutkaan
niin suurta hurjuuden syytä kuin hänellä. Aias tapasi Kassandran
Athenen temppelissä, jossa tämä palveli papittarena — niin suloinen
oli tyttö, että olisi voinut herättää vaikka Apollon lemmen, jos
kohta hänellä ei ollutkaan sellaista kauneutta, joka suojasi Helenaa.
Siellä hän häpäisi tytön aivan kuin jumalattaren silmäin edessä
ja lähti sitten muihin puuhiinsa väentungokseen. Kun Athenen viha
jälkeenpäin selvästi ilmeni, tunnusti Aias pahoin tehneensä naiselle,
mutta väitti, ettei ollut häväissyt temppeliä, koska Odysseus oli jo
anastanut sieltä pyhän kuvan, joten rakennus, jos sitä laisinkaan
voi pitää pyhäkkönä, oli hyljätty. Mutta odottaa ei sopinut, että
jumalatar olisi välittänyt tällaisista etsityistä puolusteluista, ja
Agamemnon ilmoitti heti, että laivaston täytyi lykätä kotimaahan lähtö
tuonnemmaksi, kunnes oli suoritettu pitkiä ja perinpohjaisia uhreja,
tarkastettu asiaankuuluvalla tavalla eläinten sisälmyksiä ja suoritettu
katumusharjoituksia, jotta jumalatar ei huuhtoisi heidän syntejään pois
kylmillä aalloilla. Agamemnon oli hyvin tarkka asiasta siitä hetkestä
lähtien, jolloin sotasaalis oli jaettu. Kassandra sattui hänen osalleen.

Hän seisoi koko päivän papin rinnalla ja katseli kuinka liekkejä
ylläpidettiin alttarilla. Siinä hän seisoi keskellä kunnioittavaa
sotajoukkoa ja Menelaos hänen vieressään — molemmat kuninkaita,
joilla ei ollut vertaista enää Akhilleuksen kuoltua. Hämärän tultua
he antoivat uhritulien palaa loppuun ja jäädä kytemään, sotilaat
sytyttivät ehtootulet, ja pappi sanoi ainakin tähänastisten merkkien
ennustavan hyvää.

»Uhrit ovat alkaneet hyvin», sanoi Agamemnon.

»Minun osaltani», sanoi Menelaos, »ovat ne lopussa. Emmehän me omain
syntiemme tähden joutuneet Troijaan, vaan, niinkuin itse sanoit
eilisiltana, toisten rikkomusten vuoksi. Mihin erehdyksiin lienemmekin
tehneet itsemme tänne tultuamme vikapäiksi, on meillä ollut syytä
katua niitä aikanaan. Jos ylpeydestä tai tietämättömyydestä jotakin on
laiminlyöty, niin tämä uhripäivä on varmasti hyvittänyt sen ja vähän
muutakin vielä. Minä purjehdin Spartaan huomenna.»

»Matkalle lähtöä ajatellessani», sanoi Agamemnon, »muistan Aulista.
Päästäksemme satamasta merelle oli minun lapseni henki uhrattava
jumalien lepyttämiseksi. Silloin sinulla ei ollut mitään huomautettavaa
uhrien liiallisuutta vastaan. Se kaikki tapahtui sinun vuoksesi,
veljeni. Riitani Akhilleuksen kanssa sovin aikoja sitten, koska olin
väärässä. Mutta kun mahdollisesti olen rikkonut toisina kertoina,
vaikka luulinkin olleeni oikeassa, täytyy minun nyt tyydyttää Zeuksen
ja Athenen arvaamatontakin vihaa ennenkuin tämä sotajoukkoni voi uhmata
tuulta ja aaltoja ja kaikkea muuta, mikä erottaa meidät kodeistamme.»

»Todellisen pelkosi syynä», sanoi Menelaos, »on vaimosi».

»Sinun vaimosi on luonasi», sanoi Agamemnon, »ja tyttäresi on
turvassa Spartassa ja epäilemättä hoitaa siellä asioitasi. Niitähän
me kaikki muutkin olemme hoitaneet. Nyt minun täytyy alkaa ajatella
omia miehiäni. Todellisen pelkoni syynä on, että Athene kostaa heille
kaikille, sinulle ja minulle ja halvimmalle soutajalle, kuvansa
varastamisen ja papittarensa häpäisemisen.»

»Odysseus anasti kuvan», sanoi Menelaos, »mutta vain siksi, että
kaupunkia ei voitu vallata niin kauan kun kuva oli siellä. Sen ja
muutamien toisten toimenpiteitten vuoksi, joilla hän auttoi asiaamme,
pitäisi hänen ehkä suorittaa monia uhreja. Mitä taas tulee Kassandran
kohtaloon, on se mielestäni oikeudenmukainen, joskin jonkin verran
karkea. Paris oli hänen veljensä. Aiaksen vika oli hänen liian suuri
kiireensä. Tyttö olisi voinut joutua hänen osalleen saaliin jaossa,
jolloin hän olisi voinut viedä hänet kotiinsa ja kohdella häntä
mielensä mukaan turvassa jumalain moitteelta ja ihmisten vihalta, sillä
hänellä ei ole vaimoa odottamassa.»

»Minun vaimoni», sanoi Agamemnon, »ei ole toistaiseksi aiheuttanut
minkäänlaista häväistysjuttua perheessä. Muutamissa suhteissa hän eroaa
sisarestaan. Kuinka monet miehet ovat ryöstäneet Helenan omakseen tai
joutuneet hänen saaliikseen? Theseus ennen sinua, ja tietysti sinä ja
Paris ja Deiphobos — ja eikö Akhilleuksenkin ja hänen välillään ollut
jotakin? Ihailiko Hektor häntä, vai Helenako vain ajatteli Hektoria? Me
luomme kukin itsellemme oman maailmankatsomuksemme, veli, voidaksemme
elää rauhassa oman entisyytemme kanssa. Minun ymmärtääkseni ei sinun
asemasi ole sellainen, että voisit tuomita Aiaksen tekoa. Vaali vain
omaa maailmankatsomustasi, sinä kyllä tarvitset sitä vielä.»

»Niinkuin sanoin», virkkoi Menelaos, »lähden huomenna kotimatkalle.
Valitan, että eroamme näin riidassa. Jos tänne jäämällä voisin tehdä
sinulle palveluksen, jäisin kiitollisuudesta. Mutta minun ymmärtääkseni
käy jumalten tahto yhteen tavallisen terveen järjen kanssa — ainakin
tärkeimmissä kohdissa —, ja jos sinun päähänpistollasi, tahtoessasi
uhrata niin kauan, olisi todella jotakin yhteyttä uskonnon kanssa,
väittäisin etteivät jumalat auttaessaan meitä polttamaan Troijan
suinkaan tarkoittaneet, että jäisimme tänne asumaan.»

»Sinä menet kohtalosi myötä», sanoi Agamemnon; »en tapaa sinua enää
koskaan».

»Luulisinpä sinun erehtyvän siinäkin», sanoi Menelaos, »ja toivon ettei
tämä erhetys vaadi virallisia katumuksia».

Helena istui teltassa liikkumattomana lepattavan lampun ääressä.
Kolmijalalta kohoava, hyvältä tuoksuva liekki ja savu kohosivat hänen
kasvojaan kohti ja johtivat Menelaoksen mieleen jumalattaret ja
alttaritulet. Miksi Helena oli siellä? Oliko hän ollut siellä koko
päivän? Menelaos oli kuvitellut Helenan istuvan ulkona uhripaikalla
nöyryytettynä toisten vankien joukossa ja vihdoinkin tuntevan
rangaistuksen katkeruuden. Hän olisi voinut nousta seisomaan, kun
Menelaos tuli sisään.

»Huomenna lähdemme Spartaan.»

»Niin pian?»

»Onko se liian pian? Pidätkö Troijaa parempana?»

»En nyt», sanoi Helena, »ja muistathan, etten ole koskaan tehnyt
suurtakaan eroa paikkakuntain välillä. Mutta kuinka saadaan niin
monta alusta ja miestä matkakuntoon yhdessä päivässä? Hitaampi olit
lähtiessäsi tänne päin — vaikka sinulla silloin oli mielestäni suurempi
kiirehtimisen syy. Onhan tietysti uhrattava, täytyyhän ajatella
jumalia, lepyttää suuri pimeä valtameri ja niin monien vainajien sielut
ennen kuin lähdemme.»

»Vainajat ovat omassa rauhassaan ja jumalat on tyydytetty», sanoi
Meneloas; »me olemme käyttäneet kokonaisen päivän uhraamiseen. Meri
pysyy suurena ja pimeänä. Agamemnon jatkaa uhraamista sekä sen yhden
että muutamien toisten asiain vuoksi, joita ei mikään rukous voi
muuttaa. Me olemme väitelleet siitä ja eronneet. Hän ja sotajoukko
viipyvät vähän kauemmin, minä lähden kotiin huomenna miehineni ja
vankeineni.»

Helenan kanssa, tarkoitti hän, mutta ei tietänyt kuinka olisi ollut
sanottava. Ei »vaimoineni ja vankeineni». Hän ei uskaltanut sanoa
»sinun ja muitten vankien kanssa».

»Menelaos», sanoi Helena, »tietysti minä seuraan mukanasi, vaikka
matka onkin hyvin harkitsematon. Mutta sinä olet väärässä ja veljesi
oikeassa. Ne, jotka tietävät rikkoneensa, tarvitsevat aikaa katumukseen
ja parannukseen, ja me taas, jotka emme tiedä mitään pahaa tehneemme,
tekisimme viisaasti uhratessamme ylpeytemme varalta. Sinulla, Menelaos,
on jäljellä entinen terve järkesi, jonkinlainen pikainen päättäväisyys,
mutta sinulta puuttuu vieläkin mielikuvitusvoimaa. Jos sinulla olisi
sitä enemmän, olisit suuremmassa määrin samanlainen kuin toiset.»

»Jos ymmärrän sinut oikein», sanoi Menelaos, »niin neuvot minua olemaan
poikkeamatta vakiintuneista käytöstavoista?»

»Niin neuvon», sanoi Helena.

»Olen lopen uupunut, eivätkä aivoni jaksa työskennellä», sanoi
Menelaos. »Palaatko sinä — siihen paikkaan, josta juuri tulit, vai
jätänkö tämän teltan sinulle? Lähdemme varhain aamulla.»




IV


Tuuli oli vastainen, ja miehet istuivat airoissa. Menelaos istui
perämiehen lähellä, ja Helena hänen vieressään kasvot tuulelle
alttiina. Miehet katselivat häntä — ei vihaisina siitä, että hän oli
vienyt heidät sotaan ja vaivoihin, vaan aluksi uteliaina, sitten
ymmärtäen ja kunnioittaen ikäänkuin heillä olisi nyt siunaus mukanaan
laivassa. Menelaos huomasi heidän ilmeessään tapahtuneen muutoksen ja
rupesi tuumimaan miksi hän oikein oli lähtenyt Troijaan — ja muistikin
syyn.

Helena muutti monen tunnin kuluttua ensi kerran paikkaansa ja katsahti
Menelaoksen silmiin. Soutajatkin alkoivat katsella häntä ja unohtivat
työnsä.

»Menelaos», sanoi Helena, »sinun olisi pitänyt suorittaa uhreja. Tässä
aluksessa on jotakin peräti outoa.»

»Päinvastoin», vastasi Menelaos, »alus on tässä ehkä ainoa, jota ei
kukaan voi moittia. Tuuli on epäsuotuisa, mutta miehet soutavat hyvin,
jollet sinä häiritse heitä.»

»Tällä hetkellä», sanoi Helena, »suorittaa Agamemnon Troijassa
tai jossakin muualla rannikolla uhreja, jotka varmasti tehoavat
ja epäilemättä auttavat hänet kotiin. Omat toiveemme näyttävät
minusta epävarmoilta. Sinähän tiedät minun katsantokantani — en pidä
seikkailuista, ellen ole selvillä minne joudun.»

»Me olemme matkalla Spartaan», sanoi Menelaos.

»Pelkäänpä, ettemme ole», sanoi Helena.

»Me jatkamme tähän suuntaan», virkkoi hänen miehensä, »ja jolleivät
tähdet ole epäjärjestyksessä tässä hyvin sekavassa maailmassa, niin
saavumme Spartaan viikon kuluttua. Se on erinomainen aika, vai mitä
arvelet?» kysyi hän perämieheltä.

»Pitempi aika meiltä meni Troijaan matkustaessamme», vastasi perämies.

»Kun minä purjehdin Troijaan», sanoi Helena, »kesti se vain kolme
päivää, mutta se olikin poikkeuksellinen matka».

Sen jälkeen soutajat kumartuivat airoihinsa, ja perämies alkoi
tarkata aurinkoa ja tähtiä. Aluksi Helena vilkaisi silloin tällöin
Menelaokseen, ylevän tyynenä tosin, mutta sennäköisenä kuin olisi
voinut sanoa jotakin, jos vain olisi viitsinyt.

Kun muutama päivä oli kulunut, istui hän aivan liikkumattomana
tuijottaen kauas eteensä merelle, ja soutajat katselivat häntä
kärsivällisesti ikäänkuin he ja hän olisivat tietäneet jotakin,
mitä Menelaos ei voinut ymmärtää. Tämä tunsi koko ajan olonsa hyvin
yksinäiseksi ja tuumiskeli itsekseen riittäisivätkö vesi ja ruoka
loppuun asti.

»Kas, tuolla on vihdoinkin Sparta», sanoi hän.

»Epäilen suuresti», virkkoi Helena.

Se olikin Egypti. Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota
merimiehet pitivät hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunutkin
nousemaan maihin Egyptissä. Tuuli vaimeni kokonaan. Väsyneet miehet
pystyttivät kuninkaan teltan ja suojavarustuksia itseään varten
sekä paneutuivat nukkumaan. Menelaos ei voinut muistaa antaneensa
maihinnousumääräystä, mutta hän ei ollut varma siitä eikä halunnut
kysyä.

»Tämä kuuluisa maa on mieltäkiinnittävämpi kuin olin luullutkaan»,
sanoi Helena muutamia viikkoja myöhemmin. »Olen iltapäiväkävelyilläni
tavannut muutamia alkuasukkaita, ja he näyttävät saavuttaneen täällä
keskimääräisen sivistystason, joka on jonkin verran korkeampi kuin
parhailla spartalaisilla, vai mitä arvelet?»

»Helena, sinä saat minut raivoihini», virkkoi Menelaos, »en ole täällä
matkaillakseni maassa tai verratakseni eri sivistystasoja.»

»Et luonnollisesti, enkä minäkään», sanoi Helena, »ja kun olet valmis
purjehtimaan pois täältä, ei sinun tarvitse muuta kuin ilmoittaa
vain minulle. Sillä välin opettaa minulle Polydamna, sen varakkaan
miehen vaimo, joka möi sinulle ruokavarat ensi matkaamme varten,
taitoaan yrttien ja lääkkeiden käsittelyssä — mikä on hyvä taito missä
taloudessa tahansa, ja täällä näyttävät kaikki sen osaavan. Jollet
toimita uhreja lähipäivinä, opin häneltä paljon.»

»En uhraa enää», sanoi Menelaos; »tuuli nousee itsestään».

»Siinä tapauksessa opin kaikki ennen lähtöämme», sanoi Helena.

Parin viikon päästä näki Helena miehensä tulevan Thoniksen, Polydamnan
miehen, talosta pieni karitsa viittansa alla. Sillä välin kun Menelaos
käski miehet rauhalliseen paikkaan ja uhrasi eläimen, pysytteli Helena
hienotunteisesti teltassa. Menelaos tapasi hänet siellä.

»Ole valmis lähtemään matkalle huomenna», sanoi aviomies, »siinä
tapauksessa, että tuuli nousee».

Helena oli valmis, ja tuuli nousi, mutta kävi ilmi, että se oli vain
herkkä ja lyhytikäinen tuulenpuuska. Heidän päästyään Pharoksen
saarelle se vaimeni kokonaan.

»Eipä mitään», sanoi Menelaos, »täällähän on hyvä satama ja raikas
lähde. Me poikkeamme tänne, kunnes tuuli viriää, ja täytämme
tynnyrimme.»

Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota merimiehet pitivät
hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunut nousemaan maihin
Pharoksessa. Kahdenkymmenen päivän kuluttua loppui ruoka, ja miehet
hiippailivat pitkin kivistä rantaa koettaen pyydystää kaloja pienellä
nuoranpätkällä ja koukulla, jossa ei ollut lainkaan syöttiä. Kaikkina
noina päivinä Helena käyskenteli tyynenä ja viehättävänä tasaisimpia
polkuja vuorten välissä tai istui erään vaatimattoman kallion rinteellä
katsellen purppuraisia aaltoja ja lokkeja ja etäistä taivaanrantaa.
Menelaos vältteli miehiään ja käveli yksinään kaukana Helenasta saaren
toisessa päässä. Mutta kun Menelaos vihdoin osui Helenan luokse
tämän istuessa tavallisella paikallaan kalliolla, ei Helena hänen
huomatakseen laisinkaan hämmästynyt.

»Tuumin tässä paluumatkaa Egyptiin», aloitti Menelaos. »Nämä miehet
tarvitsevat parempaa ruokaa kuin mitä täältä voivat löytää, ja me
voimme yhdessä päivässä soutaa Kanopukseen.»

»Jos kysyt minulta neuvoa», sanoi Helena, »niin en voi muuta kuin yhtyä
järkevään mielipiteeseesi. Niinkuin sanoit, näyttää siltä kuin me
tarvitsisimme ruokaa.»

»Toisinaan sinä hermostutat minua, Helena», sanoi Menelaos. »Mikä
tyhmyri tahansa ymmärtäisi, että meidän on palattava Egyptiin. En
pyytänyt sinulta neuvoa. Oikeastaan minun olisi pitänyt lähteä takaisin
kauan sitten.»

Hän oli valmistautunut sanomaan Helenalle miksi hän ei ollut lähtenyt
takaisin aikaisemmin, mutta tämä ei, kiusallista kyllä, kysynyt sitä.
Menelaos kääntyi ja näki edessään perämiehen ja kolme muuta miestään
riutuneina ja nälkäisinä. He näyttivät odottavan siinä sanoakseen
hänelle jotakin epämiellyttävää.

»Menelaos», aloitti perämies, »me olemme seuranneet sinua niin kauan,
että varmasti tiedät meidän olevan uskollisia, mutta nyt olemme tulleet
kysymään oletko menettänyt järkesi. Nautitko itse kärsimisestä vai
haluatko nähdä meidän kärsivän? Pidät meitä tällä saarella näkemässä
nälkää, vaikka ruokaa on Egyptissä vain yhden päivän soutumatkan
päässä, jos nimittäin olemme voimissamme. Jos vielä vietämme täällä
muutamia tunteja, olemme liian heikkoja työntämään venettä vesillekään.
Sanot odottavasi sopivaa tuulta. Mutta jos nyt sellainen viriäisi,
ei meillä ole ruokavaroja tarpeeksi Spartaan asti. Emme voi kalastaa
matkalla.»

»Annan teille sopimattoman puhetapanne anteeksi nälkänne vuoksi», sanoi
Menelaos, »mutta kuten ylimalkaan tällaisissa tilanteissa käy, tulee
neuvonne liian myöhään ja on sen vuoksi tarpeeton. Olin jo päättänyt
palata Egyptiin ruokavaroja hankkimaan, ja me lähdemme heti paikalla.
Pankaa alus kuntoon... Sanoinko nyt aikeeni selvästi? Työntäkää vene
vesille... Kas vain, teillä on vielä jotakin sanottavaa?»

»Niin, Menelaos», vastasi perämies. »Kun saavumme Egyptiin, täytyy
meidän uhrata kunnollisesti jumalille, jotta voimme turvallisesti
palata kotiin. Me olisimme tahtoneet uhrata Troijassa tovereittemme
kanssa, mutta sinä käskit meidän lähteä matkalle. Kun nyt olemme
kärsineet sinun kanssasi rangaistuksesi, emme enää tahdo totella tässä
asiassa sinua, vaan jumalia. Ilmeisestikin tulee kohtaloksemme, ettei
kukaan meistä enää saa nähdä ystäviään, jollemme uhraa hekatombeja
kuolemattomille, joitten vallassa ovat taivaat ja meren väylät.
Epäilemättä olisimme joutuneet jo aikaisemmin perikatoon, jollei
mukanamme olisi ollut emäntämme, sinun vaimosi, joka on lepyttänyt
jumalien vihan. Meidän silmissämme hän on itsekin kuolematon ja
kohtelee kunnioittavasti ja huomaavasti noita taivaisia, joilla on
vallassaan elämä ja kuolema.»

»Kenties on paikallaan uhrata enemmän tällä kerralla», sanoi Menelaos.
»Olin ajatellut sitäkin, mutta täällä ei ole mitään arvokasta
uhrattavaa. Egyptissä voimme, niinkuin tekin mainitsitte, hankkia
runsaasti uhriainesta, ja olin jo päättänyt tehdä niin ensimmäisessä
sopivassa tilassa. Nyt saatte työntää veneen vesille — jollei teillä
nimittäin ole vielä muuta sanomista.»

Miehet riensivät tovereittensa luokse, ja Menelaos kääntyi Helenaan
päin.

»Toivottavasti et odotuta itseäsi. Tämä juttelu on jonkin verran
viivästyttänyt suunnitelmiani.»

Thonis antoi heille ruokavaroja veneeseen ja karjaa uhrattavaksi sekä
maljoittain tummaa viiniä. Kaikkien nähden heilautteli Menelaos jonkin
verran ärtyneen näköisenä säälimätöntä veistä muutamia kertoja uhrien
kurkkujen poikki, ja ne kaatuivat huohottaen maahan. Sitten hän kaatoi
viinin maljoista pikareihin ja valoi sen maahan rukoillen läpitunkevana
äänellä jumalia.

»Oi Zeus, sinä loistavin ja suurin! Oi Athene, viisas ja peloittava!
Oi te kaikki kuolemattomat olennot! Tehkää nyt työnne päivänselvästi,
jotta ihmiset näkisivät oikeuden täyttyvän. Rangaiskaa rikolliset ja
palkitkaa hyvä. Antakaa niiden meistä, jotka ovat rikkoneet teitä
vastaan, nääntyä nälkään meren karilla tai hukkua aaltoihin. Mutta
viekää ne meistä, jotka ovat puhtain sydämin täyttäneet tahtonne,
nopeasti oman kansamme keskuuteen!»

Ja tuuli puhalsi heidät kaikki terveinä ja turvallisesti Spartaan.




V


»Menelaos», sanoi Eteoneus, vanha portinvartija, »siitä lähtien kun
tulit kotiin olen odottanut sinun suovan minulle ajastasi muutamia
minuutteja. Olet ollut poissa kauan ja haluat varmaankin kuulla
selostuksen täkäläisistä asioista.»

»Onko jotakin hullusti?» kysyi Menelaos.

»Orestes on ollut täällä.»

»Ahaa — veljenpoikani», sanoi Menelaos.

»Niin», sanoi Eteoneus, »ja voisin lisätä — vaimosi sisarenpoika».

»Mitä sillä tarkoitat?» kysyi Menelaos.

»Tarkoitan, että minua epäilytti oliko hänet päästettävä sisään»,
vastasi Eteoneus.

»Minusta näyttää», sanoi Menelaos, »että sinä haluat puhua loukkaavasti
vaimoni sukulaisista».

»Totta puhuen», sanoi Eteoneus, »en aavistanutkaan ennen sinun
paluutasi, että yhä vielä lasket vaimosi sukulaisiisi».

»Unohdat asemasi», sanoi Menelaos.

»En, Menelaos», sanoi Eteoneus; »keskustelun aihe on kiusallinen,
mutta sitä on mahdoton kiertää. Minä en missään tapauksessa saakaan
sitä tehdä, sillä olen osittain vastuunalainen asiassa. Kun Paris
tuli, päästin hänet sisään. Me tiedämme kaikki mitä sitten tapahtui
— tiedämme ainakin ulkonaiset vaiheet, vaikka muutamat meistä eivät
kykene tulkitsemaan niiden merkitystä. Sinä kestitsit Parista tietysti
kysymättä minkä vuoksi hän tuli, ja hän varasti vaimosi. Luonnollisesti
lähdit kostamaan, ja minun on sanottava, ettei kukaan meistä
kotiinjääneistä odottanut näkevänsä Helenaa enää, ei ainakaan sinun
kunnioitustasi nauttivana. Jos suvaitsisit selittää uuden tilanteen
meille — vihjaista edes kuinka meidän on häntä kohdeltava, niin se
helpottaisi palvelijoittesi nykyistä kiusallista asemaa.»

»Sinä aioit puhua Oresteesta», sanoi Menelaos.

»Niin aioin», sanoi Eteoneus. »Pois matkustaessasi käskit minun pitää
taloa silmällä erikoisen valppaasti, koska voimakkaimmat miehet olivat
sinun mukanasi ja tänne jäi tyttäresi ja melkoiset aarteet kellareihin.
Sitten ilmestyi Orestes. Ehkä minun olisi pitänyt pyytää hänet sisään
niinkuin mikä vieras tahansa ja kysyä jälkeenpäin hänen asiaansa, mutta
sinun poissaolossasi en uskaltanut antautua siihen vaaraan. Annoin
hänen olla porttien ulkopuolella, kunnes hän ilmaisi nimensä. Hän voi
kertoa sinulle suuttumuksestaan.»

»Mikään ei ole minulle niin vastenmielistä kuin perheriidat», sanoi
Menelaos. »Toivottavasti ette joutuneet sanasotaan?»

»Pelkäänpä niin käyneen», sanoi Eteoneus. »Hän tahtoi tietää mikä
tälle talolle oikein oli tullut, koska se oli menettänyt kaikkein
alkeellisimmatkin hyveet. Hän mainitsi muistaakseni, että meidän
tapojemme löyhkä varmasti sai jumalat tuntemaan kuvotusta. Hän
kosketteli sellaisia yksityiskohtia, joita en tahdo toistaa, ja lopuksi
hän huomautti, että me aloitettuamme jokseenkin anteeksiannettavalla
harha-askeleella, vaimosi uskottomuudella, olimme yht'äkkiä vajonneet
niin syvälle, ettemme enää kunnioittaneet vieraanvaraisuuden
vaatimuksia. Vakuutin hänelle, että me — samoin kuin muutkin
sivistyneet ihmiset — pidimme tavattoman pyhinä vieraan oikeuksia,
mutta että olimme viime aikoina alkaneet harrastaa myöskin isännän
oikeuksia, ja että koska niitä oli kerran loukattu täällä, olimme
vähän levottomia nähdessämme kauniita nuorukaisia, joiden nimiä emme
tietäneet. Meistä tuntui, että kukaan ei tällaisina aikoina voisi
tulkita väärin erikoista varovaisuuttamme.»

»Minun mielestäni noissa sanoissa ei ollut mitään, mikä olisi voinut
loukata häntä», sanoi Menelaos.

»No niin», sanoi portinvartija, »siinä ei ole kaikki, mitä sanoin.
Kun hän lausui tuon huomautuksen vaimostasi, tuntui minusta, että
velvollisuuteni taloasi kohtaan pakotti minut sanomaan jotakin. Kysyin
hänen äitinsä vointia.»

»Niinhän toisinaan tehdään», sanoi Menelaos, »vieläpä hienojenkin
ihmisten parissa».

»Kysyin nimittäin häneltä», sanoi portinvartija, »eikö ollut
hienotunteisempaa lähteä miehensä talosta ennenkuin petti hänet kuin
olla hänelle uskoton hänen oman lietensä ääressä miehen ollessa poissa.
Orestes ymmärsi piikin — sen vuoksi hän suuttui.»

»Jos Orestes ymmärsi tarkoituksesi», sanoi Menelaos, »niin hän käsitti
enemmän kuin minä».

»Kaikesta päättäen et ole kuullut asiasta mitään», sanoi Eteoneus,
»mutta koko Sparta tuntee häväistysjutun. Kälysi Klytaimnestra — voipa
sanoa kaksoiskälysi, vaimosi sisar ja veljesi vaimo — on elänyt yhdessä
Aigisthoksen kanssa siitä pitäen kun Agamemnon lähti Troijaan. Hänen
tuskin kannattaa tulla takaisin.»

»Jopa jotakin! En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta!» huudahti
Menelaos. »Tuo kauhistuttaa minua, mutta ei hämmästytä muuten kuin
miehen vuoksi. Aigisthos saa katua julkeuttaan. Veljeni palaa Kenties
ei häntä kaivata, mutta siksi hän tulee vieläkin varmemmin. Hän
on viime aikoina saanut melkoisen kokemuksen sellaisten miesten
käsittelyssä, jotka varastavat toisten vaimoja.»

»Sitä Sparta on utelias näkemään, onko hänellä tarpeeksi kokemusta
Klytaimnestran käsittelyssä», sanoi portinvartija. »Hän on
kauhistuttava nainen viattominakin hetkinään eikä salaa laisinkaan
nykyistä elintapaansa. Hänellä on mielestään oikeus siihen jonkin
Agamemnonin teon perusteella. Hän ei tietenkään epäile enempää kuin
sinäkään Agamemnonin paluuta. Yleinen käsitys on se, että hänellä on
vastaanottotervehdys miehelleen valmiina.»

»Tämä on kamalaa!» voihkaisi Menelaos. »Mutta sehän voi lopultakin olla
vain juorupuhetta. Niin kauniit naiset kuin nämä sisarukset saavat
maksaa luonnon suomista eduistaan kateuden aiheuttamalla ilkeällä
panettelulla. Enpä tosiaankaan ihmettele, Eteoneus, vaikka Orestes
suuttuikin.»

»En minäkään», virkkoi Eteoneus, »mutta mitään hän ei kieltänyt, olipa
sitten suuttunut tai ei. Kuinka hän olisi voinutkaan? Nuo kauniista
naisista levinneet juorut ovat usein ilkeitä tai kateellisia, niinkuin
sanot, mutta harvoin liioiteltuja.»

»Tuo huomautus poikkeaa asiasta, eikä meidän tarvitse keskustella
siitä», sanoi Menelaos, »Orestes siis lähti kotiin? Haluaisinpa suoraan
sanoen, Eteoneus, kuulla hänen selostuksensa tästä jutusta.»

»Se käy helposti päinsä», sanoi portinvartija, »sillä hän on käynyt
täällä määrätyin väliajoin, ja jollei hän ole muuttanut tapojaan, tulee
hän päivän parin kuluttua».

»Minä otaksuin, että et päästänyt häntä sisään?»

»En päästänytkään, mutta hän ei enää kysynyt lupaa, vaan tuli vain.
Minun on pakko lisätä, että hän tuli joka kerta tapaamaan Hermionea,
joka aina järjesti asian jollakin tavoin, en oikein osaa sanoa kuinka.
Hän ei juuri pidä minusta enemmän kuin Oresteskaan.»

»En voi uskoa tyttärestäni mitään sopimatonta», sanoi Menelaos, »ja
sinä teit pahan erehdyksen vihjaisemallakin sellaiseen. Mieleni tekee
myös epäillä arvostelukykyäsi noissa toisissakin asioissa. Olenhan
tosin ollut poissa kauan, ja tyttäreni on nyt täysikasvuinen, mutta
hänen luonteensa näyttää pääasiassa pysyneen muuttumattomana. Olen aina
pitänyt häntä oikein henkilöityneenä säädyllisyytenä.»

»Niinhän tietysti minäkin», sanoi Eteoneus, »ja mitä tulee
muodollisuuksiin on Orestes niissä hyvinkin turhantarkka. Usein niin
käykin, sen olen huomannut, että lapset pitävät kiinni ulkonaisesta
sovinnaisuudesta. Etenkin jolleivät ole hauskan näköisiä.»

»Tyttäreni sanotaan ulkomuodoltaan muistuttavan minua», sanoi Menelaos,
»ja luulenkin, että hän ja minä ymmärrämme toinen toistamme. Mutta
jos myönnät, että heidän kohtauksensa olivat täysin säädyllisiä, niin
mitä ihmettä sitten oikein jaarittelet? Miksi et ensinnäkin päästänyt
Orestesta sisään? Heidät oli aiottu toiselleen ennen kuin meidän
perhesuhteemme järkkyivät. Nyt kun olemme palanneet, uskallan väittää,
että heidät naitetaan pian, jos he vain haluavat.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »on vaikea selittää asiaa sellaiselle,
joka ei ole perillä minun ammatistani. Olen perheen portinvartija,
ja vastuunalaisuuden tunne panee minut olemaan varuillani kaiken sen
suhteen, mitä päästän sisään. Avatessani portin Parikselle oli minulla
sellainen ennakkoaavistus, että rakkaus astui sisään, ja vaistoni
sanoi minulle, että suuren intohimon tulo hävittäisi kotisi. Sinä et
aavistanut vaaraa. Nyt tuo Orestes mukanaan joitakin uusia aatteita,
siitä olen varma. Jos ymmärtäisit mitä sellainen merkitsee talollesi,
olisit varuillasi.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »olen kuullut paljon kauniita sanoja
kotimaasta lähdettyäni, ja vaikka en ole semmoisissa asioissa
mikään erikoistuntija, olen tullut herkkätunteiseksi mahdollisiin
salaviittauksiin nähden. Enin osa siitä, mitä olet puhunut, on
mielestäni peitettyjä loukkauksia.»

»Mahdollisesti olen puhunut enemmän kuin tarkoitukseni oli», sanoi
portinvartija, »mutta halusin kiinnittää huomiotasi sellaiseen pulmaan,
jonka vain sinä voit ratkaista. Me olemme kaikki uskollisia sinulle,
mutta emme oikein tiedä kuinka meidän on suhtauduttava erinäisiin
asioihin. Ennen oli asianlaita niin, että vaimo, joka karkasi miehensä
ja lastensa luota, joutui häpeänalaiseksi ja sai mahdollisesti
rangaistuksensa. Se oli sinunkin mielipiteesi Troijaan lähtiessäsi. Me
täällä kotona olemme kaikki nämä vuodet olleet valmiina ilahduttamaan
sinua parhaamme mukaan yksinäisyydessäsi ja surussasi, kun kerran
palaisit —»

»Etkö jo sanonut jotakin tuontapaista aikaisemminkin?» kysyi Menelaos.
»Toistelet omia sanojasi ja poikkeat asiasta. Luulin sinun haluavan
selostaa minun poissaoloni aikana sattuneita tapauksia.»

»Niin juuri aionkin», sanoi vanha portinvartija, »ja teen sen
kiertoteitse vain ollakseni tahdikas. Koetan ilmoittaa sinulle
kunnioittavasti ja viattomasti, että taloasi uhkaavat muutamat
vaaralliset uudenaikaiset aatteet, ja koetan saada selville tiedätkö
sinä niistä ja tuomitsetko ne vai kannatatko niitä. Pelkäänpä pahasti,
että hyväksyt ne, ja jos niin on, täytyy minun luullakseni lähteä
täältä, niin vanha kuin olenkin, sillä olen liian vanha muuttuakseni.
Syy minkä vuoksi otaksun sinun omaksuneen muutamia noista aatteista on
— no niin, kun laiva tuli näkyviin, huomasimme, että et ollut yksin,
vaan että Helena palasi kerallasi. Siinä ilmeni uusi aate, Menelaos.
Mutta me totuimme siihen ja päätimme ymmärryksemme mukaan kohdella
kunnioittavasti katuvaa vankia, joka tuotiin häväistynä kotiin. Mutta
hän ei näytä tajuavan minkäänlaista häpeää tapahtuneen eikä kadu. Hän
ei käyttäydy — etkä sinäkään suoraan sanoen kohtele häntä — niinkuin
hän olisi —»

»Kuuleppas, Eteoneus», sanoi Menelaos, »olet puhunut tarpeeksi. Ensin
sinulla on olevinaan taloushuolia sydämelläsi ja sitten sinulla on
muka vaarallisia uutisia Oresteesta, jotka osoittautuvat vähemmän
suositteleviksi sinulle kuin hänelle, mutta todellinen keskustelusi
aihe on vaimoni maine. Nyt olen kotona ja pidän itse huolen talostani.
Lähde sinä ulos vartioimaan porttia... Kuuleppas, odotahan hetkinen!
Jos sydämessäsi vielä kerran syntyy mieletön halu ruveta puhelemaan
Helenasta, niin tee se sellaisessa paikassa, josta ei yksikään sana
pääse minun korviini. Ihmettelet miksi en surmannut häntä. No niin, hän
oli liian kaunis. Sinä et ole vähimmässäkään määrin hänen näköisensä.
Ole varuillasi!»

»Kiitos olkoon jumalille, Menelaos», sanoi portinvartija, »nyt puhut
aivan entisen itsesi tavoin! Saanko vielä lisätä sen, mitä aion sanoa?»

»Kerro nyt kaikki Oresteesta mitä sydämelläsi on ja mene sitten
tiehesi», sanoi Menelaos.

»Minun täytyy palata jonkin verran takaisinpäin saadakseni kiinni
langan päästä», sanoi Eteoneus. »No niin, me keskustelimme
luonnollisestikin laivamiesten kanssa asioista, ja he vastailivat
meille aivan kuin olisimme järjiltämme. Nekin, jotka ovat kokeneet
Troijan matkan ja sen aiheuttamat kärsimykset, ihailevat Helenaa. Me
koetamme saada selvitystä sinulta, mutta vaikka toisinaan oletkin
— jos oikein ymmärrän — jonkin verran hämilläsi ja vaikka sinua
suututtaa nyt, että olen uskaltanut ottaa asian puheeksi, näytät
sinäkin pitävän Helenaa edelleenkin kotisi ehdottomana valtiaana ja
sieluna. Ja nyt on puhuttava Oresteesta. Luulin aina ennen, että
Hermione näki asiat vanhanaikaisella tavalla. Hän oli mielestäni aika
tarmokas levittäessään juttuja poissaolevasta äidistään, juttuja, jotka
— jos olisimme niitä uskoneet — olisivat tehneet Helenasta melkein
viattoman, paremminkin uhrin kuin — no niin, jääköön sikseen. Ihailin
tyttären kuuliaisuutta ja kiintymystä, vaikka se pukeutuikin omituisiin
muotoihin, ja olin tietysti varma siitä, ettei hän itsekään uskonut
juttuihinsa. Mutta nyt on Orestes pannut hänen päähänsä sellaisia
aatteita, jotka olisivat ennen huolestuttaneet sinua. Keskustelin
eräänä päivänä Hermionen kanssa Oresteesta ja kerroin hänelle mitä
Klytaimnestrasta ja Aigisthoksesta puhuttiin sekä varoitin häntä
pysyttelemään erillään tuosta suvun haarasta. Ja uskot tai et, hän
suorastaan puolusti Klytaimnestraa. Luultavasti hän oli Oresteelta
oppinut nuo perustelunsa. Jos kohta hänen tätinsä ei ollutkaan
menetellyt oikein, sanoi Hermione, niin ei Agamemnonkaan ollut
käyttäytynyt moitteettomasti. Viimeksimainittu oli pyytänyt vaimoaan
lähettämään pois heidän nuorimman tyttärensä sen tekosyyn varjolla,
että hän, Agamemnon, oli sopinut avioliitosta Akhilleuksen kanssa,
ja kun ihastunut äiti sai tytön kuntoon ja turvallisesti Aulikseen,
surmasi Agamemnon lapsen uhriksi tuulille, jotta laivasto pääsisi
purjehtimaan. Miksi Klytaimnestra olisi tuollaisen jälkeen velvollinen
olemaan uskollinen Agamemnonille, kysyi Hermione. Enkä minä osannut
keksiä mielestäni vastausta. Sanoin, ettei Klytaimnestran käytöstä
pyhittänyt uskonto, niinkuin se pyhitti uhrin. Hän vain nauroi minulle.
Niin pitkälle nyt on tultu, Menelaos! Sitä sanon vaaralliseksi. Jollet
sinä olisi muuttunut, kiittäisit minua siitä, että olen varoittanut
sinua.»

»Kun nyt vihdoinkin olet päässyt asiaan», sanoi Menelaos, »voin
suoraan tunnustaa, että olenkin muuttunut. En enää pelkää uusia
aatteita niinkuin ennen ja kuten sinä yhä vielä pelkäät. Olemme olleet
poissa kauan, olemme nähneet monta maata ja uusia ihmisiä, ja meidän
näköpiirimme on täytynyt avartua. Ennen lähtöäni en esimerkiksi
välittänyt mitään Egyptistä, mutta se on merkillinen maa, ja ihmiset
siellä tietävät aika paljon enemmän kuin me. Ja sitäpaitsi me olemme
kokeneet sodan, se sinun on muistettava. Mikään ei voi olla aivan
samanlaista. Kun ihmisen tunnelmat ovat pitkän aikaa suuntautuneet
harvinaisille urille, huomaa hän mielipiteittensä muuttuneen, eikä
yksinomaan huonompaan päin. Niillä, jotka ovat olleet mukana sodassa,
näyttää olevan enemmän uusia aatteita kuin niillä, jotka ovat pysyneet
kotona. En voi väittää pitäväni Oresteen mielipiteistä, mutta ne eivät
kauhistuta minua. Jos olisit ennen Troijaan lähtöäni kertonut minulle,
että Akhilleus antaa Hektorin ruumiin hänen omaistensa haudattavaksi
ja keskeyttää sodankäynnin kahdeksitoista päiväksi, jotta eivät
hautajaismenot häiriintyisi, niin en olisi uskonut sinua — mutta niin
juuri hän teki. Kun Helena karkasi Pariksen kanssa, lähdin ajamaan
heitä takaa surmatakseni heidät molemmat. Nyt on Helena taas kotona
luonani. Siitä et voi päästä mihinkään. Sinun ainoa uusi aatteesi
kahdenkymmenen vuoden ajalta on hämmästyksesi sen vuoksi, että vaimoni
on kotona eikä haudassa. Olen itsekin jokseenkin hämmästynyt, mutta
en niin paljon kuin sinä. En osaa selittää asiaa — voin vain sanoa,
niinkuin sinäkin, että meidän mielipiteemme muuttuvat.»

»En ymmärrä vertauskuvaa Hektorin ruumiista ja vaimostasi», sanoi
portinvartija, »mutta sen ymmärrän, Menelaos, että sinun mielestäsi on
sota tuonut paljon hyvää mukanaan — otaksuttavasti ei troijalaisille,
ei Hektorille, ei Patroklokselle eikä Akhilleukselle, mutta sinulle.
Minun käsittääkseni on johdonmukainen seuraus kannastasi, että vaimosi
teki sinulle oikein hyvän työn karatessaan toisen miehen kanssa.»

»Mikäli ymmärrän ei porttini ole koskaan ollut niin suuresti
vartioimisen tarpeessa kuin tällä hetkellä», sanoi Menelaos.
»Ilahdutitkohan sattumalta vaimoani keskustelemalla hänen kanssaan
juuri ennenkuin hän lähti Troijaan? Olen usein tuuminut mikä hänet
oikein ajoi täältä pois. Paris ei varmaankaan riittänyt ainoaksi
syyksi.»




VI


»Kuinka ystävällinen oletkaan, Helena, tullessasi näin pian luokseni
vastavierailulle», sanoi Kharitas. »Olin pahoillani, kun en
tavannut sinua kotona. Lähdin käymään teillä heti, kun olin kuullut
odottamattomasta paluustasi. Se olikin aivan luonnollista, kun olimme
ystäviä jo tyttöajoista alkaen. Tahtoisin kuulla niin monenlaisista
asioista. Puutarhan toinen pää on varjossa — menkäämme sinne.»

»Olet muuttanut puutarhan toisen näköiseksi, Kharitas, en olisi
tuntenut sitä», sanoi Helena. »Se oli viehättävä ennenkin, mutta olet
parantanut sitä sen jälkeen kun näin sen viimeksi.»

»Aika tekee ihmeitä», sanoi Kharitas. »Helena, palvelijasi voi odottaa
ulkopuolella päivänvarjon kanssa — et tarvitse sitä.»

»Hän voi jäädä luokseni», sanoi Helena. »Adraste ja minä tulemme
hyvin toimeen keskenämme. Tule tänne, Adraste, minä näytän sinut
ystävättärelleni, nuoruuden ystävättärelle.»

»Voi, Helena, kuinka kaunis hän on! Kuinka ihmeellinen olento sinä
oletkaan, kun uskallat pitää noin kaunista tyttöä talossasi.»

»Ei minulla ole minkäänlaista ennakkoluuloa kauneutta vastaan», sanoi
Helena. »Miksi en saisi pitää Adrastea luonani?»

»No niin, ehkäpä miehesi ei ole vastaanottavainen, eikä sinulla ole
poikaa, jonka vuoksi tarvitsisi huolehtia. Minun poikani Damastor —
muistathan hänet? Voi, ethän sinä tosiaankaan voi muistaa häntä. Hänhän
syntyi vasta sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt Egyptiin. Damastor
on kaunis kuin Apollo ja rakastaa kaikkea kaunista. Se on hirveää.
Olen koettanut antaa hänelle hyvän kasvatuksen. Pelkäänpä, että hän
on taiteilija — eräs minun isäni pikkuserkku oli taiteilija. Olen
koettanut keksiä hänen hengelleen askartelua, mutta Spartassa ei ole
sellaiseen paljonkaan tilaisuutta. Hermionehan tosin on olemassa, ja
olisin kovin iloinen, jos poikani kiintyisi häneen. Olen herättänyt
hänessä harrastusta puutarha-asioihin — suurin osa täällä onkin hänen
työtään. Mutta en luule hänen jaksavan välittää siitä kauan.»

»Pelkäät siis», sanoi Helena, »että hän kauniin tytön nähdessään
rakastuu tyttöön».

»Ymmärräthän sinä, mitä tarkoitan», sanoi Kharitas.

»En vähintäkään», sanoi Helena.

»Tahdon, että hän tuottaa kunniaa kasvatukselleen ja rakastuu oikeaan
aikaan oikeaan tyttöön», sanoi Kharitas. »Sinä ja minä tiedämme, että
kauneus johtaa usein kokemattomat selkkauksiin.»

»Minun ymmärtääkseni se johtaa usein rakkauteen», sanoi Helena, »ja
suuren kauneuden suhteen näyttävät kaikki miehet olevan kokemattomia.
Sitä ei varmaankaan ole tarpeeksi, jotta siihen voisi tottua. Toivot,
että poikasi menettelisi kunniallisesti — rakastuisi jokapäiväiseen
naiseen? Tai olisi kerrassaan kaavain mukainen — naisi sellaisen, jota
ei laisinkaan rakasta?»

»Kuinka kyynilliseksi oletkaan tullut — tarkoitan, että et puhunut
tuolla tavoin ennen lähtöäsi.»

»Ennen lähtöäni», sanoi Helena, »emme koskaan puhelleetkaan tällaisista
asioista, kun ei poikasikaan ollut vielä syntynyt, mutta varmasti
olisin silloinkin puhunut samalla tavoin. Sitä ainakin toivon. Ei
se ole kyynillistä — se on vain rehellistä. Sinä tiedät yhtä hyvin
kuin minäkin, että on täysin hyväksyttävää mennä naimisiin sellaisen
kanssa, jota kunnioittaa, mutta jota ei rakasta. Yhteiskunta ei koskaan
tuomitse sellaista. Ja sinä tiedät, että ihmeellisen runollisuuden
valta alkaa silloin, kun oikein todella rakastuu sydämestään toiseen
ihmiseen, vaikkapa hän ei olisikaan kaunis. Se on enemmän kuin
kunnioitettavaa — se on ihailtavaa. Otaksun sinun haaveilevan jotakin
sentapaista pojallesi.»

»En tarkoita aivan tuollaista», sanoi Kharitas.

»Et, enkä minäkään tarkoita juuri sitä», sanoi Helena. »Minun pitäisi
lisätä, että nuo molemmat mahdollisuudet, rakkaus ilman kauneutta
ja avioliitto ilman rakkautta, vaikka ne ovatkin kunnioitettavia
ja yleisten tapain mukaisia, ovat myöskin hyvin vaarallisia. Niin
harvinaista kuin kauneus onkin, et voi aina estää sitä osumasta
tiellesi, ja jos sen näet, täytyy sinun rakastaa sitä.»

»En ole niin varma, että täytyy», sanoi Kharitas. »Joillakin meistä on
aikaisempia velvollisuuksia.»

»Jollet ole koskaan antautunut kauneudelle, ei ole aikaisempia
velvollisuuksia.»

»Sinä et siis koettaisi estää nuorukaista rakastumasta ensimmäiseen
kauniiseen tyttöön, jonka hän tapaa?»

»Koettaisin estää häntä rakastumasta keneenkään toiseen», sanoi Helena,
»ja kun kaunis tyttö tulee, on nuorukaisen velvollisuus rakastaa häntä.
Ja niin hän luultavasti rakastaakin, olipa hän sitten sitoutunut
erinäisiin velvollisuuksiin kunniallista ja jokapäiväistä naista
kohtaan tai ei, ja mieluummin näen, että nuorukainen pysyy vapaana ja
avomielisenä. Sinun suhtautumisesi asiaan, Kharitas, vaikuttaa varmasti
sen, että poikasi häpeää rakastaa kauneutta, ja hän alkaa varmasti
tavoitella sitä jollakin vilpillisellä ja raukkamaisella tavalla. Sinun
kunnianhimosi, joka tahtoo säilyttää hänet kunnioitettavana, voi estää
häntä olemasta siveellinen.»

»Puhutko sinä tällä tavoin Hermionelle?» kysyi Kharitas.

»Minulla on ollut hyvin vähän tilaisuutta jutella hänen kanssaan mistään
asiasta», sanoi Helena, »mutta varmasti sanoisin hänelle samoin. Toivon
hänen rakastuvan ihmeellisimpään mieheen, jonka hän tuntee, ja soisin
hänen rakastuvan ensi näkemältä, mutta joka tapauksessa hän luultavasti
on rakastava kohtalon määräysten mukaan, eikä asiaan kannata sekaantua.
Jotka noudattavat toisten antamaa neuvoa, eivät tunne omaa sydäntään.»

»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että Adraste odottaisi puutarhan
toisessa päässä?» kysyi Kharitas. »Haluaisin kuiskata sinulle pari
asiaa.»

»Adraste saa odottaa puutarhan toisessa päässä», sanoi Helena, »mutta
nyt kun hän on lähtenyt, täytyy minun sanoa, Kharitas, etten ymmärrä
ensinkään miksi pitäisi puhua kuiskaamalla. Jollet voi puhua ääneen,
niin jätä sanomatta.»

»Helena, avomielisyys voi erittäin hyvin sopia sinulle, mutta ehkäpä
vahingoitat sillä toisia. Sinun ei pitäisi puhua sellaisia asioita
tytön kuullen — ja vihjaamalla minun poikaani. Panet tytön päähän
turhia kuvitteluja.»

»Kharitas kulta, mitkäpä ajatuksemme voisivat olla uusia nuorille,
jotka kuuntelevat luontoa? Mainitsin poikasi vain sen vuoksi kuin
sinäkin ja toivon hänelle onnellista kohtaloa. Sinä kuvailit mielestäni
epäedullisesti hänen luonnettaan, ja tytön kuullen. Adraste ei ole
voinut sinun kuvauksesi perusteella menettää sydäntään. Sinun pitäisi
tosiaankin lähettää poikasi pian meidän luoksemme, jotta hän voisi
osoittaa olevansa lujempi mies kuin miksi sinä olet koettanut kuvailla
hänet. Haluaisin hyvin mielelläni nähdä poikasi.»

»Hän on viime aikoina käynyt talossasi muutamia kertoja tervehtimässä
Hermionea», sanoi Kharitas. »En voinut sanoa sitä aikaisemmin
palvelijattaresi kuullen, mutta olisin hyvin tyytyväinen, jos
hän kiintyisi Hermioneen. Ei kukaan voi sanoa yhtään pahaa sanaa
tyttärestäsi.»

»Muutamissa suhteissa sellainen olisi varmasti mahdollista, ellei
ihmisluonto ole muuttunut», sanoi Helena. »Mutta siinä kohden olen
kanssasi yhtä mieltä, ettei hän ansaitse moitteita. Onkohan hän ehkä
mieltynyt Damastoriin? Hänen isänsä tahto on aina ollut, että hän
menisi naimisiin serkkunsa Oresteen kanssa.»

»Hermione ei ole koskaan maininnut minulle Oresteen nimeä», sanoi
Kharitas, »eikä poikanikaan nimeä, se minun on tunnustettava. Eikä hän
puhuisikaan pojan äidille. Hän on viime aikoina käynyt täällä hyvin
usein. Ja kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, muistan hänen puhuneen
pääasiassa vain —»

»Jatka vapaasti», sanoi Helena. »Mistä?»

»Suoraan sanoen sinusta. Hän selitti kaikki, ja minun täytyy sanoa,
että hän poisti kiven sydämeltäni.»

»Varmaankin edellytät, että minun pitäisi ymmärtää sanaisi tarkoitus,
mutta olen aivan ymmällä päästäni. Mitä hän selitti? Mikä sinun
mieltäsi painoi?»

»Voi, Helena, en tosiaankaan tahtonut ottaa asiaa puheeksi — näin pian.
Mutta samallahan voin nyt jatkaa. Hän selitti sinun ja Pariksen välisen
suhteen, ja olin niin kiitollinen saadessani tietää, että sinä olit
viaton.»

»Mihin viaton? Puhummeko rikoksista! Mieltä ylentävä ajatus! Ehkäpä
Hermione selittää sen äidilleenkin, kun menen kotiin.»

»Emme nimenomaan rikoksista, jos niin haluat», sanoi Kharitas, »mutta
minulla oli se käsitys — ja kaikilla muillakin — että kun karkasit
Troijaan Pariksen kanssa, hän oli sinun rakastajasi, ja sinä — sinä
rakastit häntä. Tunnustan uskoneeni niin, Helena — ja miehesikin teki
saman luonnollisen erehdyksen. Ja koska Paris oli prinssi, luulimme
häntä tosiaankin herrasmieheksi. Sillä hetkellä, kun Hermione selitti
hänen alhaisen luonteensa ja kertoi minulle siitä ihmeellisestä
pelastuksesta, jonka taivas oli varannut sinulle, tiesin heti, että
sinä olit ollut alusta loppuun asti vastahakoinen uhri. Olemme kaikki
niin iloisia siitä, että Menelaoskin huomasi sen ja antoi sinulle
anteeksi.»

»Menelaos!» sanoi Helena. »Niin no, puhukaamme taas Pariksesta. Miksi
hänen luonteensa oli alhainen Hermionesta?»

»Hänhän varasti teidän talousesineitänne», sanoi Kharitas.

»Mitä?» huudahti Helena.

»Hermione kertoi sen», sanoi Kharitas, »ja sitten Paris pakotti sinut
lähtemään mukanaan. Hermione puhui asiasta hyvin hienotunteisesti
niinkuin nuoren tytön sopiikin, mutta sen ymmärsin, että sinä teit
vastarintaa koko matkan Egyptiin asti ja siellä pelastuit. Sen on
totisesti täytynyt olla hyvin järkyttävä seikkailu, Helena.»

»Kharitas», sanoi Helena, »tyttäreni esittämä muunnos minun tarinastani
herättää tosiaankin suuresti mielenkiintoani. Koska hän on kertonut
sinulle tämän kaiken?»

»Suurimman osan ennen paluutasi ja jotakin sen jälkeen. Muutamia päiviä
sitten hän pistäytyi täällä sanomassa, että hän oli sinun palattuasi
saanut vahvistusta erinäisille yksityiskohdille, jotka koskevat
Egyptissä oleskelua.»

»Egyptissäkö?» sanoi Helena. »Mainitsit tuon maan minun tullessani
tänne nyt iltapäivällä, mutta en ymmärtänyt mitä sillä tarkoitit.»

»Niin, Hermione mainitsi minulle sen miehen ja sen vaimon nimetkin,
joiden luona asuit — Thon — Thonis? Niinhän se oli? Ja — aivan oikein —
Polydamna.»

»Niinkö hän sanoi, että minä asuin Egyptissä Thoniksen ja Polydamnan
luona?» kysyi Helena.

»Etkö sitten asunut?» sanoi Kharitas. »Hermione kertoi niin.»

»Paras on, että kerrot minulle kaikki mitä hän on puhunut», virkkoi
Helena, »ja sitten minä oikaisen erehdykset».

»Tuntuu hullunkuriselta kertoa sinulle sitä, Helena — mieluummin olisin
suonut sinun kertovan minulle mitä on tapahtunut. Mutta sinähän tiedät,
että me tosiaankin luulimme sinun paenneen Pariksen kanssa, kunnes
Hermione selitti hänen vieneen sinut vastoin tahtoasi ja anastaneen
Menelaokselta muutamia arvoesineitä, paljastaen siten täysin mikä hän
oikein oli miehiään. Sitten tuuli veikin teidät Egyptiin eikä Troijaan
— olen varma siitä, että sen tekivät jumalat suojellakseen sinua — ja
siellä sinä pyysit apua, ja Thonis olisi tappanut Pariksen, jollei tämä
olisi ollut tavallaan vieras ja siis suojattu. Mutta Thonis pakotti
hänet lähtemään Troijaan yksin, ja sinä jäit varastettujen tavarain
kera Thoniksen ja Polydamnan kotiin, kunnes miehesi tuli noutamaan
sinua ja toi sinut kotiin. Onhan asia niin?»

»Eikö siis Hermionen mielestä Troijan sotaakaan ollut?» sanoi Helena.

»Hyväinen aika — totta kai», sanoi Kharitas; »hän sanoo, että sota
oli valitettava, mutta luonnollinen erehdys. Miehesi lähti ystävineen
Troijaan ja vaati sinua takaisin, ja troijalaiset sanoivat, ettet
sinä ollutkaan siellä. Tietenkään eivät meikäläiset sitä uskoneet.
Troijalaiset sanoivat sinun odottavan Egyptissä, että Menelaos tulisi
noutamaan sinua. Se kuului peräti leikilliseltä etenkin, kun he eivät
kieltäneet, että Paris oli palannut kotiin. Niinpä ei auttanut mikään
muu kuin ruveta taistelemaan. Luonnollisesti olisivat troijalaiset
mielellään luovuttaneet sinut pois, jos olisit ollut siellä, sanoi
Hermione.»

»Vai sanoi hän niin!» huudahti Helena.

»Niin — pelastaakseen kaupungin, sanoohan sen järkikin. Mutta he eivät
voineet muuta kuin puolustautua, kun heidän kimppuunsa kerran oli
hyökätty, ja kun kaupunki luhistui ja totuus tuli ilmi, oli se liian
myöhäistä. Niin paljon aikaa oli menetetty! Eikä Menelaos kaiken tämän
jälkeen voinut muuta kuin lähteä pois Egyptiin ja tuoda sinut kotiin.
Jos tunnen oikein miehesi, Helena, oli hän vihoissaan.»

»Niin hän olikin», sanoi Helena; »matka Egyptistä ei suinkaan ollut
miellyttävä. Mitä muuta Hermione sanoi?»

»Siinä oli luullakseni kaikki —»

»Kharitas, oletko kertonut näitä juttuja kenellekään ystävällemme?»

»Joka ainoalle kenelle vain olen voinut, Helena. Tiesin, että he
tulisivat iloisiksi maineesi puhdistumisesta — me pidämme kaikki paljon
sinusta.»

»Huomaan nyt, että minulle riittää lähiaikoina yllin kyllin työtä
kaiken tämän sekasotkun selvittämisessä», sanoi Helena. »Yhtä hyvin
voinkin aloittaa sen heti sinusta, Kharitas. Et suinkaan sinä uskonut
Hermionen sanoja?»

»Totta kai! Olihan hänen selityksensä täysin todennäköinen, ja sinun
vuoksesi tahdoin uskoa siihen. Enhän olisi ollut suurenkaan arvoinen
ystävänä, ellen olisi yrittänyt parastani.»

»Sinusta oli siis todennäköistä», sanoi Helena, »että Hermione
tiesi millaisissa olosuhteissa lähdin kotoani, vaikka hän oli vain
lapsi silloin? Minun vuokseni tahdoit uskoa, että olin odottanut
kaksikymmentä vuotta Egyptissä, koska en ollut voinut palata kotiin
ilman Menelaoksen suojaa? Annahan minun oikaista erehdyksesi.
Menelaoksen ja minut ajoi tuuli Egyptiin paluumatkallamme. En ole
koskaan asunut Thoniksen ja Polydamnan luona, vaikka juuri he möivätkin
meille ruokaa ja matkatarpeita. Paris ja minä matkustimme Troijaan
hyvin suoraan. Minä ainakin nautin matkasta, eikä se tuntunut minusta
pitkältä. Rakastin häntä suuresti. Hän ei olisi suinkaan vienyt minua
pois vastoin tahtoani. Eikä hän varastanut mitään arvoesinettämme. Olen
kyllä kuullut, että joitakin kapineita katosi sekasorron aikana, mutta
niiden täytyy olla jossakin täällä Spartassa. Paris ei vienyt mitään
Troijaan, eikä Thonis tosiaankaan antanut mitään takaisin Menelaokselle
meidän paluumatkallamme.»

»Voi, Helena, älä sano minulle niin. Olen toivonut parasta!» sanoi
Kharitas. »En voi uskoa sanojasi katsellessani sinua. Näytät niin —
älä vain loukkaannu — viattomalta! Ja sinä itse kumoat tuon uskottavan
kertomuksen vaiheistasi ja väität olevasi — olevasi se, miksi me sinua
ensin luulimmekin! En voi laisinkaan ymmärtää sinua. Enkä voi nyt
käsittää miksi palasit kotiin Menelaoksen kanssa.»

»Tai miksi hän palasi kotiin minun kanssani», sanoi Helena. »Sehän
siinä on kummallista. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat ymmällä. En aio
yrittääkään selitellä hänen käytöstään. Mutta hän tahtoi, että palaisin
tänne. Hän aikoi surmata minut, mutta muuttikin sitten mieltään. Jos
haluat päästä tarkemmin selville hänen vaikuttimistaan, Kharitas,
niin kysy häneltä joskus hänen käydessään täällä. Mutta yhden itseäni
koskevan selityksen voin heti antaa sinulle. Kiitos siitä, Kharitas
kulta, että sanoit minun näyttävän viattomalta. Minä olenkin viaton,
nimittäin syytön kaikkeen muuhun paitsi rakkauteen. Päättäen siitä,
mitä olet tänä iltapäivänä puhunut, pidät ehkä rakkautta rikoksena.
Koettakaamme päästä yhteiseen määritelmään ja sanokaamme, että se
on suuri onnettomuus — onnettomuus, jota ilman ei kuitenkaan olisi
tahtonut elää. Meillä on täysi syy olla avomielisiä onnettomuuksiemme,
jopa vikojemmekin suhteen, jos sitä vaaditaan, ja ehdottomasti niiden
vikojemme ja onnettomuuksiemme suhteen, jotka aiheuttavat toisille
surkeutta. Jos minä nyt antaisin sinun jäädä siihen uskoon, että tuo
viheliäinen juttu Egyptistä on tosi, niin työntäisin Troijan syyksi
kaikki surut ja kiusat. Olin siellä ja olin koko sodan alkusyy. Jos
kieltäisin sen, kieltäisin itseni — eläisin petoksessa.»

»Taivaan tähden, Helena», sanoi Kharitas, »sinun järkeilysi panee pääni
aivan pyörälle. Tahdot saattaa maailman tietoon, että aiheutit Troijan
surkeuden, ja samalla annat meidän uskoa olevasi yhtä viaton kuin miltä
näytätkin. Mikä on sinun käsityksesi viattomuudesta?»

»Kharitas, minä en kiihdy vähällä, mutta nyt tahtoisin mielelläni
tietää mikä sinun käsityksesi kunniallisuudesta on. Tässä me nyt
istumme puutarhassasi kirkkaassa päivänvalossa. Palvelijasi ja ehkäpä
naapuritkin voivat nähdä kuinka sopimatonta seuraa sinulla on. Lähdenkö
vai viivynkö niin kauan, että ennätät kuulla tarinani loppuun?»

»Älä kiivastu turhaan, Helena — kerro tarinasi loppuun. Tietysti tahdon
kuulla sen. Toivon selvyyttä.»

»Sitä et minulta saa», sanoi Helena. »Meidän kokemuksemme eivät ole
olleet samanlaiset, eivätkä mielipiteemme tule luultavasti koskaan
käymään yksiin. Mutta kerron nyt viattomuuteni tarinan. Olen tottunut
siihen, että miehet rakastuvat minuun, mutta omasta puolestani en
ole sitä koskaan kaivannut enkä ole ikänäni keimaillut kenellekään
miehelle. Olen vain ollut olemassa, ja se on ollut tarpeeksi. Enkä
koskaan halunnut rakastaa — naimisiin menoa vastaan ei minulla ollut
mitään. Menin mielelläni avioliittoon Menelaoksen kanssa, mutta
minulla oli yhtä järkevästi kuin sinullakin varmuus siitä, että on
helpompi järjestää avioliitto ja kestää se kuin rakkaus. Vastoin
tahtoani rakastuin Parikseen. Se tunne vain valtasi minut, enkä ole
mielestäni vastuussa siitä. Mutta rehellinen kykenin olemaan — se
ainakin oli vallassani, jos kaikki muu olikin kohtalon syytä. Koska
rakkaus oli voittanut minut, tottelin sitä loppuun asti. Kharitas,
vilpittömyys oli ainoa hyve, jonka pelastin tuosta mielettömyydestä.
Niinikään oli minulle jäänyt vähän järkeä jäljelle — sen verran,
että ymmärsin kaiken päättyvän huonosti. Hylkäsin lapseni. Kuinkahan
kävisi hänen luonteensa, kun hän saisi kasvaa yksin ja sellainen
esimerkki mielessään? Kun saavuimme Troijaan, olin varma siitä, että
kaupungin asukkaat karkoittaisivat Pariksen ja minut, sillä muuten
tulisi sota. Mutta kävikin ilmi, etteivät troijalaiset yrittäneet
mitään sentapaista. He lausuivat minut tervetulleeksi. Kun sota alkoi
käydä heille hullusti, sanoivat he monta kertaa, että kaiken surkeuden
korvasi minun läsnäoloni. Kharitas, nainen, joka tekee jotakin väärää
vaikka vastoin tahtoaankin ja odottaa saavansa kärsiä siitä sekä on
valmis kestämään rangaistuksen ikäänkuin kaikki olisi yksinomaan hänen
syytään — sellainen nainen on minun mielestäni siveellisesti paljon
keskitason yläpuolella. Luultavasti sinun omain käsitystesi mukaan —
ja varmasti minun — menettivät troijalaiset kykynsä tehdä siveellisiä
johtopäätöksiä. Hermionen tarina pelastaisi heidän maineensa, mutta
se ei tosiaankaan olisi minulle suosittelevaa. Olen ylpeä siitä,
että halajan sovittaa minun onnettomuudestani toisille aiheutuneet
kärsimykset. Ilman sitä siveellistä selvyyttä ei minulla olisi
minkäänlaista mielen rauhaa. Ja minun mielestäni osoitti Menelaos
samoin kuin troijalaisetkin olevansa siveellisesti sekava. Piirityksen
alusta pitäen olin sitä mieltä, että meikäläiset voittaisivat ja
että Menelaos surmaisi minut. Mutta sen sijaan hän toi minut kotiin
niinkuin näet. Voipa sanoa, että jumalatkin rikkoivat salliessaan minun
pelastua tuhosta — mutta ehkäpä saan nyt kärsiä erikoisesti hylkäämäni
tyttären vuoksi, joka on kasvanut sovinnaisessa ja epärehellisessä
mielikuvainmaailmassa. Jos minä olisin ollut täällä, olisin opettanut
hänet rakastamaan totuutta.»

»Niin, Helena», sanoi Kharitas, »jos asiat kerran ovat noin, en voi
ymmärtää Menelaosta enempää kuin sinuakaan. Olisin voinut vaikka
vannoa, että hän janosi kostoa mielettömästi. Hän oli aina rakastanut
vaimoaan niin uskollisesti.»

»Niin oli», sanoi Helena; »kun hän tuli luokseni, oli hänellä
kädessään veitsi tai miekka tai jokin muu sentapainen ase. Tuskin
huomasinkaan sitä, se oli kaikki niin yhdentekevää. Odotinkin sitä enkä
yrittänytkään paeta. Koetinpa vielä helpottaakin hänen tekoaan ja vedin
pukuni syrjään sydämen kohdalta — näin.»

»Niinkö! Ja silloinko hän päätti jättää sinut surmaamatta? Mies
parka!... Helena, sinä olet mahdoton!»

»Miksi mahdoton, Kharitas? Luonnollinen ja viaton, sanoisin minä»,
virkkoi Helena. »Paljon siveellisempi, väittäisin, kuin se maailma,
jossa olen koettanut elää hyvin. Jos sinä olisit kokenut niin paljon
kuin minä ja tottunut niinkuin minä odottamattomiin käänteisiin, niin
joko sanoisit, ettei meidän oikeustajunnallamme ole minkäänlaista
pohjaa kokemuksissa tai että meidän onnettomuutemme ovat ylempäin
voimain työtä, jotka käyttävät meitä omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi
rakkaus. Parasta olisi kohottaa kätensä sitä vastaan. Se on samalla
kauhea ja kaunis. Se ei ole mitä sinä luulet, Kharitas — se ei ole vain
sana, jota käytämme määrätyn tunteen kuvaamiseen.»

»Minä en ole perehtynyt asiaan niin syvästi kuin sinä», sanoi Kharitas.
»Epäilemättä olet keskustellut tästä monta kertaa Pariksen kanssa. Et
ole puhunut paljon hänestä.»

»Rakastin häntä», sanoi Helena, »ja hän on kuollut. Mitä toivoisit
minun puhuvan hänestä?»

»Et suinkaan loukkaannu, vaikka kysynkin?» sanoi Kharitas. »Minua
ihmetytti kuinka hän sopeutui sinun maailmankatsomukseesi. Rakastit
häntä niin paljon, että karkasit hänen kanssaan, mutta nyt, kun hän on
kuollut, näytät jokseenkin rauhallisesti ajattelevan kaikkea. Helena,
tuollainen saa sinut näyttämään kovasydämiseltä. Sinun pitäisi edes
olla suruissasi.»

»Jos ilmaisen sinulle totuuden, et ymmärrä minua», sanoi Helena,
»mutta se on totuus, etten oikeastaan rakastanut Parista, vaan jotakin
sellaista, jota hän sai minut ajattelemaan. Ensin luulin rakastavani
häntä — sitten rakastin ja vastakin aina rakastan sitä, mitä luulin
Parikseksi. Alussa rakastin häntä — sitten minun tuli häntä sääli.»

»Tuohan juuri tekee kaiken haaveellisuuden ja runollisuuden
vastustettavaksi», sanoi Kharitas, »tuo siihen liittyvä pettymyksen
tunne».

»Kas, oletko sinä kuullut siitä?» kysyi Helena.

»Olen», sanoi Kharitas, »ja sinun tapauksessasi on pettymys varmaankin
saanut sinut tuntemaan, että erehdyksesi oli harvinaisen suuri. Sen
vuoksi en voi nähdä paljonkaan järkeä viattomuuden käsityksessäsi,
Helena.»

»Jos minun pettymykseni todisti erehdykseni suureksi, Kharitas, niin
useimmat avioliitot ovat kohtalokkaita erehdyksiä. Ole hyvä ja koeta
ymmärtää miksi olin pahoillani Pariksen vuoksi. Minä tunsin, että
hänkin oli menettänyt itsensä mielettömyydessä, menettänyt jollekin
sellaiselle, joka en ollut minä, jollekin, josta minä panin hänet
uneksimaan, jollekin, jota hän ei koskaan löytäisi — että hän oli
mennyttä samoin kuin minäkin. Mutta sellaistahan sattuu avioliitossa,
jos se alkaa rakkaudella. Moni kelpo mies on mennyttä. Ja jos asiaan
syventyy paremmin, Kharitas, niin kuinka on vaimojen laita? Eikö ole
minun vuoroni kysyä millaisena oma sydämesi on läpäissyt kaikki nämä
vuodet?»

»En luule voivani puhua mistään niin salatusta asiasta edes sinunkaan
kanssasi, Helena. Sitäpaitsi minulla ei ole mitään kertomista. Mieheni
ja minä olemme olleet toisillemme ehdottoman uskolliset.»

»Mutta asia voisi olla toisin, jos teillä olisi talossanne kaunis
palvelijatar. Mitä sinuun itseesi tulee, Kharitas, niin oletko
mielestäsi vielä rakastumisesi alkuaikain ensi huumauksen vallassa vai
tunnetko olevasi hyveellinen sen vuoksi, että olet aina välittänyt
toisista miehistä vieläkin vähemmän kuin omastasi?»

»Älä puhu tuolla tavoin, Helena, sinä loukkaat minua. Tunnustan olevani
vanhanaikainen. Pidän siitä tavasta, jolla entisaikaan miehet ja naiset
seurustelivat keskenään.»

»Niin Adrastekin», sanoi Helena. »Hän näyttää tavanneen jonkun ystävän
puutarhasi toisessa päässä. He ovat viime neljännestunnin ajan
keskustelleet erittäin tuttavallisesti, jopa hellästikin.»

»Laupiaat jumalat!» huudahti Kharitas. »Sehän on poikani Damastor! Mitä
sanoinkaan sinulle, Helena, mitä sanoinkaan sinulle!»




VII


Hermione oli Helenan lapsi, mutta Menelaos oli hänen isänsä. Tytöllä
oli isänsä tumma tukka, hänen mustat silmänsä ja hänen kuninkaallinen
ryhtinsä. Hän tiesi aina kuka oli. Helena oli kuninkaallinen
synnyltään, Hermione perinnöltään. Hän ei itse ollut kaunis, mutta
johti katsojan mieleen kauneuden, ja hänellä oli ihailtava luonne.
Maailman saattoi hänen mielestään pitää järjestyksessä älyllä ja
päättäväisyydellä. Hän oli halukas suorittamaan siinä oman osansa. Nyt
hän seisoi Helenan edessä pitkänä ja hoikkana, hyvin huolettomana ja
tuumi mielessään miksi hänen äitinsä oli lähettänyt noutamaan hänet.

»Hermione, olen huomannut, että täällä Spartassa on minusta liikkeellä
joitakin häpeällisiä juoruja. Ehkäpä sinä voit selittää ne.»

»Mitä niistä tarkoitat, äiti?»

»Olet siis kuullut niitä. Minun täytyy mikäli mahdollista saada
selville niiden alkulähde lopettaakseni ne. Häväistysjutut ovat aina
ikäviä ja useimmiten tarpeettomia.»

»Toisinaan ne ovat välttämättömiä, äiti.»

»Eivät koskaan», sanoi Helena. »Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat sitä
mieltä, mutta minä en hyväksy heidän kantaansa. Mutta tästä meidän ei
nyt ole tarpeellista keskustella. Tahdon päästä noiden juorujen perille
asti, jotka kuvailevat minua jokseenkin halventavasti. Milloin sinä
kuulit niitä ensin?»

»Mieluummin unohtaisin ne kuin puhelisin niistä, äiti.»

»Lopettakaamme ne ensin ja unohtakaamme ne sitten», sanoi Helena.
»Koska tarinastani on eri muunnoksia, niin minkä niistä kuulit ensin ja
koska?»

»Sellainen taru on olemassa», sanoi Hermione, »että hylkäsit miehesi ja
karkasit Pariksen kanssa Troijaan. Sen kuulin ensiksi heti lähdettyäsi.»

»Mutta sehän ei ole panettelua», sanoi Helena. »Se on totta.»

»Jollei se ole häväistysjuttu, niin sitten en ymmärrä mikä.»

»Huomaan, ettet sitä tosiaankaan ymmärrä», sanoi hänen äitinsä.
»Häväistysjutussa on aina jotakin valheellista, jotakin ilkeää ja
kunniaa loukkaavaa. Häväistysjuttu on minun mielestäni se tarina,
jonka Kharitas eilen iltapäivällä kertoi minulle. Hän sanoi, etten
ollut koskaan käynytkään Troijassa. Paris ryösti minut vastoin
tahtoani ja samalla joitakin arvoesineitä. Tuuli puhalsi meidät
Egyptiin — tunnethan tuon mielettömän jutun? Sellaista minä sanon
häväistysjutuksi. Mitä minä olisin tehnyt Egyptissä? Ja olisinko minä
lähtenyt Pariksen kanssa, jos hän olisi ollut varas?»

»Nuo arvoesineet katosivat», sanoi Hermione, »ja sinun täytyy myöntää,
äiti, että oli luonnollista syyttää Parista, koska hän — no niin, hän
teki — mitä teki.»

»Mitä hän teki?» kysyi Helena. »Olit silloin aivan pieni lapsi.
Kuulisin mielelläni sinun selostuksesi niistä tapauksista. Ehkäpä sinä
juuri panit alulle häväistysjutun häijyn osan. Paris ei varastanut
minua niinkuin aioit sanoa, vaan minä olin hyvin halukas lähtemään.
Mutta jos hän olisi varastanut minut, niin ajattelisin mieluummin, että
häneltä ei riittänyt harrastusta arvoesineihin.»

Hermione ei virkannut mitään.

»Entä sitten?» sanoi Helena.

»Äiti, tämä on kauhea keskustelun aihe — mieluummin välttäisin sitä»,
sanoi Hermione. »Tytön ei sovi keskustella äitinsä kanssa sellaisesta.»

»Mistä sitten?» sanoi Helena.

»Sen miehen luonteesta, joka — joka vietteli sinut», sanoi Hermione.

»Ei kukaan vietellyt minua, enkä ole kysynyt mielipidettäsi
Pariksesta. Olit vuoden vanha nähdessäsi hänet viimeksi. Ennen kaikkea
tahtoisin nyt tietää sellaista, johon sinä voit vastata — kuinka tämä
häväistysjuttu sai alkunsa?»

»Jos välttämättä haluat meidän pääsevän yhteisymmärrykseen», sanoi
Hermione, »niin ei sinun minun mielestäni pitäisi kääntää keskustelua
pois sen luonnolliselta uralta. En olisi lainkaan halunnut puhella
tästä asiasta, mutta jos kerran täytyy, niin silloin on puhuttava
Pariksesta. Minulla ei tietenkään ollut hänestä minkäänlaista käsitystä
silloin kun hän lähti, mutta nyt minulla on. En kuvittele häntä
kovinkaan suuren arvoiseksi. Hän on kuollut — ja niin poispäin, mutta
hänen käytöksensä on tuntunut minusta ja tuntuu yhä vieläkin mieltä
kuohuttavalta.»

»Minun käsitykseni on se, ettei hän voinut sille mitään», sanoi Helena.
»Myöntänet kai, että minulla oli suurempi mahdollisuus ymmärtää häntä.
Mutta se ei kuulu tähän. Kuinka sellainen tarina oikein pääsi alkuun?
Tiedätkö sinä?»

»Koska olet päättänyt ottaa sen selville», sanoi Hermione, »niin voin
ilmoittaa sen kokonaan keksineeni».

»Sen käsityksen minäkin sain Kharitaksen sanoista», virkkoi Helena.
»Minua ilahduttaa, että tunnustat sen avomielisesti. Voi, Hermione,
kuinka saatoit levitellä sellaisia valheita? Sinun ei tarvitse vastata,
se on seuraus siitä, että minä jätin sinut — et saanut minkäänlaista
kasvatusta.»

»Sinä loukkaat minua», huudahti Hermione, »loukkaat minua sanojesi
tylyydellä ja kylmyydelläsi! Koetan olla tottelevainen ja nimitän sinua
äidiksi, mutta me emme kuulu yhteen. Jos olisit inhimillinen, niin
ymmärtäisit miksi tein kaikkeni pelastaakseni nimesi ja säilyttääkseni
edes pienen, joskin epätodennäköisen mahdollisuuden, että kaikki olikin
vain väärinkäsitystä, ja saadakseni edes joissakin henkilöissä täällä
muodostumaan sinusta edullisen käsityksen, johon voisit turvautua — jos
joskus palaisit. Älä katsele minua noin — sinulla ei ole siihen mitään
oikeutta! Jos minulla olisi tytär, joka puhuisi minulle sellaisia
totuuden sanoja kuin minä nyt sinulle, niin häpeäisin — en voisi
näyttää noin loistavalta ja tyyneltä!»

Helena näytti yhä vain säteilevältä ja tyyneltä. »Petollisuuteen
perustuva kunniallisuus», sanoi hän. »Se oli tarkoituksena sinun
rakkaudellasi minuun. Olen nähnyt sellaista ennen. Hermione, sinä
olet suuresti isäsi kaltainen. Ja sisarenikin kaltainen, huomaan
mielipahakseni. Oletko muuten tavannut Orestesta minun poissa
ollessani?»

»Silloin tällöin», sanoi Hermione, »toisin sanoen — en
kovinkaan usein».

»Ja mitä sitten, jos olisitkin tavannut usein?» kysyi Helena. »Ei
suinkaan se olisi rikos?»

Hermione ei sanonut mitään.

»Ei sinun tarvitse punastua», virkkoi Helena; »toistaiseksi vielä
ei tyttäresi puhu sinulle, vaan ainoastaan äitisi, joka saa sinut
hämillesi totuudenrakkaudellaan. Suoraan sanoen uskon lujasti, että
olet tavannut serkkusi usein.»

Hermione ei sanonut mitään.

»Jos oletkin, niin eihän siinä ole mitään hävettävää», jatkoi äiti;
»mehän suunnittelimme kerran, että menisit naimisiin hänen kanssaan,
ja varmaankin hän rakastaa sinua. Otin tämän asian puheeksi vain
tutkiakseni luonnettasi vähän tarkemmin. Sinulla ei ollut rohkeutta
puhua rehellisesti minun vaiheistani, mutta sen saatoin antaa anteeksi
— olet nuori, ja minun kohtaloni on harvinainen. Mutta sinulla pitäisi
olla tarpeeksi uskallusta puhua peittelemättä omasta tahrattomasta
elämästäsi. Sinä luulit voivasi parantaa minun mainettani noilla
merkillisillä tarinoillasi. Tahdotko nyt sanoa minulle mitä maineesi
voittaa avomielisyyden puutteesta?»

»Orestes on kai käynyt täällä usein», sanoi Hermione, »mutta se ei ole
tuntunut siltä. Ehkä se johtuu siitä, että rakastan häntä ja hän minua.
Olisin kertonut sinulle asiasta aikaisemminkin, mutta luulin, että sinä
et pidä hänestä.»

»En minä pidäkään hänestä», sanoi Helena, »mutta enhän aio
naimisiinkaan hänen kanssaan. Entä sinä? Näet nyt mihin pulaan olet
johtanut itsesi. Jos mielesi tekisi mennä naimisiin hänen kanssaan
ja luopuisit siitä minun vastustukseni vuoksi, niin tietäisin sinun
kunnioittavan minun mielipidettäni — sekä — vielä, ettet rakastaisi
häntä kovinkaan paljon. Mutta jos aiot joka tapauksessa mennä naimisiin
hänen kanssaan ja osoitat välittäväsi minun mielipiteestäni vain
salaamalla tarkoituksesi, niin en tunne olevani imarreltu enkä näe
etukäteen minkäänlaista onnea avioliitossasi. Ennen kaikkea tarvitaan
juuri avioliitossa rohkeutta pitää kiinni vakaumuksestaan, ainakin
alussa.»

»Loukkaat minua niin syvästi», huudahti Hermione, »että tunnen
suurta kiusausta puhua niin avomielisesti, että sinäkin olet kerran
tyytyväinen! En tiedä johtuuko se siitä, että uskallan pysyä
vakaumuksessani, vai ainoastaan siitä, että olen vihastunut, mutta
en laisinkaan ihaile sen laatuista rohkeutta, jota sinulla on, enkä
sen tapaista miestä, jonka kanssa karkasit, enkä sinun käsitystäsi
panettelusta! Minulla on vieläkin jonkin verran halua — en tiedä mistä
syystä — säästää sinua sellaisilta asioilta, joista et pidä, mutta
joita ei voi muuttaa. En ole niin vanha kuin sinä, mutta en tunne
itseäni kovin nuoreksikaan. Olen koko kasvu-aikani saanut kuulla
puhuttavan siitä, mitä sanot poikkeuksellisiksi elämänvaiheiksi, ja
ymmärrän vähintäkään sitä häpeämättä — olevani vanhanaikuisempi sinua.
Pidän sellaisesta kunniallisuudesta, jota sinä näytät pelkäävän, haluan
saada ihailijakseni sellaisen miehen, jonka kanssa voin perustaa kodin
ja jolle voin olla uskollinen, tahdon saada säännölliset kotiolot.
Olen pahoillani, että koetin pelastaa mainettasi, koska sinä tahdot
asian esitettävän toisin, mutta suurta vahinkoa ei ole tapahtunut —
kukaan ystäväsi ei ole todella uskonut minua. Sen, mitä tein, tein
velvollisuudesta! minulla ei ole laisinkaan syytä rakastaa sinua,
en ole sinulle mistään kiitollisuudenvelassa. Et ole koskaan tehnyt
minua onnelliseksi etkä ketään toistakaan, et edes niitä, jotka ovat
rakastaneet sinua — et isääni, et Parista etkä ketään heistä. Paris
huomasi sen varmasti — hän oli tomppeli kun vei sinut.»

Hermione oli vähän hämmästynyt omasta suuttumuksestaan ja innostaan,
jopa tyytyväinenkin siihen. Hän tunsi nyt suuren hetken tulleen.
Helenakin näytti, kumma kyllä, huvitetulta.

»Nyt sinä puhut totta», sanoi hän. »Taivaan kiitos, sinä alat nyt puhua
totta, vaikka lähdetkin pohjalta asti, niinkuin meidän tapamme on —
nimittäin sanomalla epämiellyttäviä asioita toisista. Mutta mieluummin
kuulen tällaista kuin noita keksimiäsi tyhmiä juttuja. Olet oikeassa
joka kohdassa, sinulla ei ole mitään syytä rakastaa minua tai olla
minulle kiitollinen. Mitä Parikseen tulee, olen usein ihmetellyt
miksi hän rakasti minua. Ehkäpä samasta syystä, jonka vuoksi isäsi
ei surmannutkaan minua tuona yönä Troijassa. Sanoin Parikselle aivan
samaa kuin sinä nyt minulle — että en ollut tehnyt ketään onnelliseksi.
Niinikään sanoin, ettei yksikään mies ollut tehnyt minua onnelliseksi —
että se, mikä näytti lupaavan loppumatonta haltioitumista, kestäisikin
vain silmänräpäyksen, lyhyen ja petollisen, että intohimomme
aiheuttaisi vain onnettomuutta jälkeenpäin, että se hänelle luultavasti
tuottaisi kuoleman. Avoimin silmin eikä suinkaan hulluna, hän valitsi
meidän rakkautemme. Tai ehkäpä ei ollut mitään valitsemisen varaa.
Mutta varmasti tiesi isäsi pahimman tullessaan minua tapaamaan miekka
kädessä ja murhanhalu sydämessä. Hänellä oli täysi oikeus tappaa minut,
ja niin luulinkin hänen tekevän. Tai ehkäpä en sittenkään uskonut sitä.»

Hermione joutui aivan ymmälle nähdessään, ettei hänen äitinsä ollutkaan
vihainen. Nyt tuntui olevan hänen vuoronsa puhua, mutta hän ei saanut
ajatuksiaan kokoon, vaan tunsi olevansa lopen uupunut. Hän oli seisonut
jonkin aikaa. Nyt hän istahti äitinsä viereen leposohvalle.

»Esittämäsi tosiseikat ovat aivan oikeat», jatkoi Helena, »mutta
muutamilta näkökohdilta olet liian nuori ymmärtämään asiaa. Minun olisi
pitänyt tehdä sinut onnelliseksi — lapsensa pitäisi tehdä onnelliseksi.
Mutta ei rakastajaansa; siinä suhteessa en myönnä minkäänlaisia
velvollisuuksia. Jos vain tietäisimme etukäteen ja mukautuisimme siihen
välttämättömyyteen, että rakkaudelta kaikkein vähimmin voi vaatia
onnea! Jumalaista elämän todellisuuden tajuamista, niin, ja heräämistä
suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja omaan sieluun — mutta ei onnea.
Hermione, toivoisin voivani opettaa sinulle nyt, että rakastettu mies
tai nainen on vain unelma. Mitä voimakkaampi rakkaus on, niinkuin me
sanomme, sitä selvemmältä ja elävämmältä vaikuttaa harhanäkymme. Tehdä
rakastettunsa täysin onnelliseksi olisi asiallisesti ristiriitaista.
Jos hän todella rakastaa toista ihmistä, näkee hän hänessä paljon
enemmän kuin hänessä todella on, mutta kun sitten käykin ilmi, että hän
on kuvitellut liikoja, tekee se hänet vain onnettomaksi.»

»Etkö itse luule olevasi poikkeustapaus?» kysyi Hermione. »Sinulle
voi rakkaus olla tuollainen epämääräinen levottomuus, mutta muille
ihmisille — mikäli minä olen voinut havaita täällä — se on kerrassaan
tavallista ja turvallista onnellisuutta. Ainakaan he eivät puhu
niinkuin sinä, he näyttävät tyytyväisiltä ja onnittelevat nuoria, jotka
aikovat mennä naimisiin.»

»Lapsi kulta», sanoi Helena, »minä olenkin poikkeustapaus — niinkuin
jokainen, joka on todella tuntenut rakkauden. Mutta siinä asiassa pitää
paikkansa eräs yleinen viisas kokemus, josta tahtoisin saada sinut
osalliseksi, jos voisin. Sitä on sentään turha yrittää. Sinun on itse
opittava se, kun rakastut.»

»Minä olen rakastunut Oresteeseen», sanoi Hermione.

»Niin, lapsi, rakastunut — mutta et syvästi. Hän ei ole vielä koskaan
tuottanut sinulle pettymystä.»

»Ei koskaan!»

»Olette siis ensimmäisellä asteella», sanoi Helena. »Meidän täytyy
rakentaa harhakuva ennenkuin voimme pettyä.»

»Olen nyt nähnyt panettelun uudessa valossa», sanoi Hermione, »ja
koetan parhaani mukaan ymmärtää sinun käsitystäsi rakkaudesta. Saanko
kysyä sinulta erästä henkilökohtaista asiaa? Varmaankin pitäisi sinun
käsityksesi soveltua yhtä hyvin sinuun itseesi kuin niihin miehiin,
jotka ovat rakastaneet sinua. Onko rakkaus sinullekin aina ollut
erehdystä?»

»Ei koskaan erehdystä», sanoi Helena, »mutta aina harhakuvitelma».

»Kun siis karkasit Pariksen kanssa, et todella rakastanut häntä —
niinkuin jälkeenpäin huomasit?»

»Voit sanoa — ettei se ollut todellinen Paris.»

»Mutta sinun on myönnettävä, ettet voi esittää puolustukseksi sitä
syytä, jonka mainitsit minun puutteekseni, nimittäin kokemattomuutta»,
sanoi Hermione. »Olit jo rakastanut isääni ja luullakseni päässyt
selville siitä, ettei hänkään ollut se, jota tarvitsit. Sinun ei olisi
pitänyt antaa pettää itseäsi toista kertaa.»

»Menin naimisiin isäsi kanssa», sanoi Helena; »en ole koskaan sanonut
rakastaneeni häntä. Mutta jotta en loukkaisi sinua ja jotta en antaisi
itsestäni väärää kuvaa, salli minun sanoa, että olen aina pitänyt
Menelaoksesta, sekä että hän on moitteeton aviomies. Mutta sinun
todistelusi osuisi harhaan siinäkin tapauksessa, että olisin ollut
sydämestäni kiintynyt häneen. Silloin minun pitäisi tunnustaa kokeneeni
samanlaisen pettymyksen rakkaudessani Menelaokseen kuin rakkaudessani
Parikseenkin. Harhakuvaanhan ihminen juuri rakastuukin. Eikä siinä
merkitse mitään, kuinka usein sellaista tapahtuu, eikä kuinka varmasti
jo ennakolta tietää lopputuloksen, yksi harhakuva lisää on tervetullut
— sillä vain niin kauan kuin sitä kestää, voimme nähdä vilaukselta
parhaan itsemme. Siinä merkityksessä on rakkaus minun mielestäni
sairautta, jopa parantumatonta.»

»Siinä tapauksessahan», sanoi Hermione, »voisit siis säilyttää onnen,
jos et koskaan enää tapaisi sellaista henkilöä, joka on sattunut
avaamaan silmäsi näkemään vilaukselta parhaan itsesi?»

»Se on syvämielinen havainto», sanoi Helena, »mutta olisi
epäinhimillistä olla niin viisas».

»Vielä toinen kysymys, äiti — onko isä samaa mieltä kuin sinä?»

»Epäilen sitä, mutta ei voi koskaan väittää mitään varmasti», sanoi
Helena. »Isäsi ei ole tarkemmin ilmaissut minulle käsitystään
rakkaudesta — ei ainakaan pitkään aikaan.»

»Olen varma, ettei hän ole samaa mieltä kuin sinä», sanoi Hermione,
»enkä minäkään ole. Sinun totuuden ylistelysi antaa minulle rohkeutta
sanoa, että en usko kaikkien muitten ihmisten olevan väärässä ja
sinun yksin oikeassa, enkä usko, että heidän onnellisuutensa on vain
harhakuvitelmaa. Minä puolestani toivon itselleni sellaista onnea,
jollaisen luulen heillä todella olevan. En voi koskaan ymmärtää kuinka
sinä, joka olet niin kaunis ja älykäs ja jolla oli monien loistavain
kosijain joukosta itse valitsemasi mies, saatoit heittäytyä tuon
aasialaisen syliin. Olen koettanut kuvitella millaisessa mielentilassa
olit paetessasi hänen kanssaan, mutta en ole voinut.»

»Ei, sen lajin kuvitteluissa erehdyt varmasti hyvin suuresti», sanoi
Helena. »Palaan vieläkin niihin juoruihin, joita sinä levitit. Sanoit
Kharitakselle, että lähdin kotimaastani, koska en voinut puolustautua —
että Paris vei minut vastoin tahtoani.»

»Se oli minusta miellyttävin muunnos tarinaasi.»

»Kas vaan, oli siis valittavana useampiakin tarinoita? Millaisilta
sitten olet säästänyt minut — mitä ne toiset olivat?»

»Voi, mitä hyötyä tästä on, äiti?» sanoi Hermione. »Tunnustan
keksineeni nuo tarinat ja olen pahoillani, koska sinä et pidä niistä.
Saat minut vain suuttumaan tuollaisella utelulla. Koetin menetellä
oikein, mutta sinä saat minut tuntemaan itseni halpamaiseksi.»

»Jos koetit menetellä oikein, ei sinulla ole mitään syytä tuntea
itseäsi halpamaiseksi», sanoi Helena. »Mutta otaksun sentään, että
sinusta tuntui niitten levittäminen jo aikanaan epämiellyttävältä.
Uskon sinulla olevan siksi paljon älyä, että ymmärsit mitä puhuit.»

»Ymmärsin sen hyvin — valehtelin sinun vuoksesi ja myöskin meidän
toisten vuoksi. Olisin voinut levittää useamman kuin yhden valheen,
mutta koetin valita parhaan mahdollisen. Ensimmäinen, joka johtui
mieleeni, ei kelvannut — olin löytänyt sen vanhanaikuisesta runoudesta
sen tilanteen, johon ihminen joutuu niin usein, kun jumalat pettävät
rakastajan taikatempulla, niin että hän ei tiedä kenet saa syliinsä,
mutta saa silmänsä auki jälkeenpäin ja huomaa joutuneensa kepposen
uhriksi. Olin alussa niin epätoivoissani, että aioin sanoa Aphroditen
lumonneen sinut niin, että luulit häntä Menelaokseksi, vaikka sitten
kävikin ilmi, että hän oli Paris. Älä hymyile — en tuhlannut paljonkaan
aikaa tuohon kuluneeseen runolliseen selitykseen. Sitten olisin voinut
sanoa, että lähdit vapaaehtoisesti Pariksen kanssa, mutta se oli niin
ehdottomasti alentavaa, että en olisi voinut sitä mitenkään parantaa
selityksillä. Sitäpaitsi oli ihmisillä itselläänkin juuri sellainen
käsitys asiasta. Ymmärsin olevan välttämätöntä sanoa, että Paris ryösti
sinut vastoin tahtoasi.»

»Se on peräti kummallista, kun ottaa huomioon sen, mitä juuri äsken
sanoin sinulle rakkaudesta», virkkoi Helena, »mutta tuo ensimmäinen
ajatuksesi ei ole kulunut runollinen aihe, ja jos olisit kertonut sen
ihmisille, en olisi suinkaan väittänyt sitä panetteluksi, sillä se oli
totta. Paris ei olisi voinut ryöstää minua vastoin tahtoani. Määrätyssä
merkityksessä lähdin omasta vapaasta tahdostani. Mutta syvemmin
käsitettynä vastasi tarinani täysin tuota runollista selitystä — se oli
noituutta.»

»Mutta, äiti, tuo on tosiaankin jo liian merkillistä — vielä meidän
aikanammeko!»

»Se on totta, se on syvällistä totuutta. Luulee syleilevänsä
Menelaosta, ja sitten käykin ilmi, että se on Paris.»

»Vakuutan sinulle, äiti, että en ole ikänäni kuullut sen kyynillisempää
väitettä!»

»Sehän on päinvastoin kaikkein optimistisimpia väitteitä mitä
koskaan tulet kuulemaan», sanoi Helena, »etenkin, kun minä sen
lausun. Et ymmärrä vielä, ja monet, joiden pitäisi tietää, näyttävät
vastahakoisilta sanomaan, mutta rakkaudessa on aina luonnollinen
intohimon taikavoima, joka vetää meitä puoleensa, ja kun tuo
haltioituminen haihtuu — niinkuin sen ehdottomasti täytyy — jää
jäljelle joko pettynys tai kaunis todellisuus, ystävyys, toveruus,
sopusointu. Tuota ihmettä lyhyen haltioitumisen jälkeen en ole koskaan
vielä saanut kokea, mutta aina olen sitä etsinyt ja uskon vieläkin,
että sellainen voi todella olla olemassa.»

»Jos me kaikki eläisimme sinun periaatteittesi mukaan», sanoi Hermione,
»niin en ymmärrä mihin ihmiset oikein joutuisivat. Meillä ei ole
oikeutta elää omaa elämäämme —»

»Jollemme elä omaa elämäämme», sanoi Helena, »joudumme vaaraan koettaa
elää jonkun toisen elämää».

»Tarkoitan, ettemme ole yksin maailmassa», sanoi Hermione. »Sinä
voit sanoilla solmia minut, mutta minua ihmetyttää, että et ymmärrä
kuinka väärältä ja kierolta sinun suhteellisuuden tajusi näyttää. Sinä
haastat minut tilille siitä, että olen levittänyt sinusta erästä juttua
— valheellista, sen myönnän, mutta olosuhteisiin nähden erikoisen
jalomielistä ja sinulle edullista. Ja kuitenkin sinä olet saarnannut
tässä viattomin silmin ja rauhallisella äänellä aatteita, jotka
tekisivät meidät kaikki paheellisiksi, jos noudattaisimme niitä. Minun
mielestäni ei hyvässä tarkoituksessa kerrottu pikku valhe ole niin
paha kuin se, että hävitetään koteja ja saadaan aikaan sota ja ajetaan
ihmisiä kuolemaan.»

»Se ei näyttäisi niin pahalta», sanoi Helena, »jollet kysyisi mikä
oli alkuperäisenä syynä kotien hävittämiseen, sotaan ja kuolemaan.
Silloin voisit saada selville, että pohjimmainen syy oli hyvässä
tarkoituksessa lausuttu pikku valhe. Sanoit: jos me kaikki eläisimme
minun periaatteitteni mukaan. Minulla ei ole mitään muita periaatteita
kuin olla mahdollisimman vilpitön. Me emme tosiaankaan ole yksin
maailmassa, ja voidaksemme elää sovussa toisten kanssa on ensimmäinen
ehto mielestäni se, että meidän on oltava ehdottoman luotettavia heitä
kohtaan. Kuinka voi mikään sellainen olla hyvää, mikä on osittain
valhetta? Ja sinä et ymmärrä mitä ihmisistä tulisi? No niin, mitä
heistä sitten nyt tulee. Siitä pitäen, kun palasin, olen pannut
merkille kuinka peräti halpamaisiin tarkoituksiin käytetään isäimme
hyviä tapoja ja niitä ulkonaisia muotoja, jotka viisaat ihmiset
keksivät toinen toisensa onnellisuutta lisätäkseen. Kharitas tuli
tänne heti minua tapaamaan. Mikä olisikaan osoittanut suurempaa
sydämellisyyttä kuin käydä lausumassa vanha ystävä tervetulleeksi
kotiin? Oliko hänellä mitään rehellistä asiaa minun talooni, jollei
tullut tänne ystävänä? Kävin vastavierailulla ja tunsin hänet perin
pohjin. Hän kertoi minulle ne jutut, jotka sinä olit koettanut panna
liikkeelle. Tietysti hän toivoi, etteivät ne olisi tosia. Hän toivoi
pahinta. Rientäessään tänne käymään oli hänen tarkoituksenaan saada
ensi käden tietoja ja kuulla kaikkein kätketyimpiä salaisuuksiani
voidakseen perinpohjaisemmin keskustella turmeltuneisuudestani
naapureitten kanssa. Ja sitäpaitsi ei hänellä, naisrukalla, ole
itsellään koskaan ollut minkäänlaisia seikkailuja. Tuotin hänelle
pettymyksen. Hän ei saanut mitään uutisia, ja selville kävi vain, että
olen täysin siveellinen nainen.»

»Äiti! Kuinka sinä saatat?» sanoi Hermione.

»En tahdo enää jatkaa väittelyä», sanoi Helena. »Alan väsyä olemaan
keskustelun aiheena, ja sinustahan minä tahdoin puhella. Mutta yhden
asian sanon vielä sinulle — nimittäin että kaikista niistä, jotka
joutuivat Troijaan minun vuokseni, olen ainoastaan minä palannut
siinä kunnossa, että siveellinen vaistoni on täysin eheä. Jos tämä
keskustelu on edes vähänkään avannut silmiäsi, niin tarkkaappas vain
lähimmässä ympäristössäsi olevia ihmisiä ja itseäsi, niin ymmärrät mitä
tarkoitan. Meillä on oikeus elää omaa elämäämme — sinulla on oikeus
vaikka mennä naimisiin Oresteen kanssa, joskin yhä toivon, ettet sitä
tee. Mutta siihen oikeuteen liittyy toinen — ihmisen on kestettävä
tekonsa seuraukset. Jos olisin ollut kotona ja voinut omistaa aikani
sinun kasvattamiseesi, ei minun olisi nyt tarvinnut selittää sinulle,
että älykkäitten ihmisten ei tarvitse jälkeenpäin katua tekojaan. Tee
parhaasi, ja jos sinä erehdyt, älä salaa mitään, vaan kärsi tekosi
seuraukset ilomielin. Se on siveellistä. Sellaista en voi paljonkaan
huomata ympäristössämme.»

»Totuuden vuoksi on muistettava», sanoi Hermione, »että Kharitas on
sinun poissa ollessasi ollut hyvä ystäväni. Hän hämmästyisi, jos saisi
tietää mitä ajattelet hänestä.»

»Hän tietää sen jo ja on hämmästynyt», sanoi Helena. »Pidän häntä
vaarallisena naisena. Muista mitä sanon, hän saa vielä paljon pahaa
aikaan. Minkä laatuinen nuorukainen tuo hänen poikansa on?»

»Damastorko? Ei hänessä ole moittimista», sanoi Hermione. »Hänellä
ei ole äitinsä luonteenlujuutta, mutta hän on aivan vaaraton. Hän on
kiintynyt äitiinsä.»

»Mitä tarkoitat vaarattomalla!» kysyi Helena.

»No niin, hän on kasvatettu hyvin, harmiton ja rauhallinen, vähän nuori
ikäisekseenkin.»

»Varmaankin ihailet hänen tapaistaan miestä», sanoi Helena.

»Mitä, Damastoriako?» huudahti Hermione.

»Hänen äitinsä sanoi hänen rakastavan sinua.»

»Minuako? Tuskinhan tunnen häntä! Olen tosin tavannut hänet äitinsä
luona, mutta en usein. Hän ei ole, taivaan kiitos, osoittanut
minkäänlaisia mieltymyksen merkkejä! Minun ajatuksissani hän on vain
lapsi.»

»Hän ei ole siis käynyt luonasi viime aikoina?»

»Ei koskaan — kuka sinulle kertoi sellaista?»

»Kharitas. Hän väittää poikansa sanoneen niin. Minä en tosin uskonut
sitä. He ovat hyvin kunnioitettavaa perhettä. Olen varma siitä,
etteivät he valehtele enemmän kuin ihmiset keskimäärin valehtelevat.
Voisit valita huonomminkin.»






Toinen osa

NUOREMPI SUKUPOLVI




I


»Menelaos», sanoi Helena, »saanko puhua muutaman sanan kanssasi?»

»Minulla ei ole nyt aikaa. Mitä haluat?»

»Tahtoisin puhua kanssasi Hermionesta.»

»No, mikä häntä sitten vaivaa?»

»Ei häntä mikään vaivaa. Tahtoisin vain keskustella hänen
tulevaisuudestaan. Emme ole toistaiseksi vielä paljonkaan ajatelleet
sitä, ja varmaankin sinulla on sama käsitys kuin minullakin, että
meidän pitäisi yhdessä suunnitella lapsemme tulevaisuutta.»

»Sillä ei ole kiirettä», sanoi Menelaos. »Minulla on tänä aamuna paljon
työtä. Asia ei ole missään tapauksessa tärkeä tällä hetkellä. Hermione
ei ole onneton.»

»Minusta se on tärkeä, Menelaos. Ehkäpä ei Hermione ole onneton —
niin ainakin toivon — mutta häntä on laiminlyöty paljon. Nyt kun taas
olemme kotona, pitäisi meidän tarkata häntä ja huolehtia siitä, että
hän voi elämässään kehittää parasta itsessään ja olla tyytyväinen
iän karttuessa. En ymmärrä kuinka voit lykätä niin tärkeää asiaa
hetkistäkään tuonemmaksi.»

»Kas, tämäpä vasta jotakin!» sanoi Menelaos. »Jos hänet Troijan on
laiminlyöty, niin ole hyvä ja sano minulle kuka sen on tehnyt. Puhut
aivan kuin se olisi minun syyni!»

»Me jätimme hänet kumpikin, joskin eri syistä», sanoi Helena. »Minä
otan syyn niskoilleni, jos haluat, mutta kun nyt taas olemme täällä,
niin hyvittäkäämme rikoksemme. Luultavasti sinä olet siihen yhtä
halukas kuin minäkin. Minulle puolestani ei mikään ole tänä aamuna sen
tärkeämpää. Jos sinulla on liian kiire ruvetaksesi ajattelemaan asiaa
nyt, niin ole hyvä ja määrää aika milloin voimme keskustella siitä!
Mutta eihän sinulla ole mitään työtä nyt, Menelaos. Kun tulin sisään,
seisoit vain katselemassa ulos ovesta.»

»Soisinpa sinun oppivan ymmärtämään, että mies voi olla hyvinkin
kiinteässä työssä, vaikka seisookin katselemassa ulos ovesta. Et luota
minuun paljoakaan, Helena. Jollen ajattelisi syvällisesti ja usein, ei
tämä talo kauankaan pysyisi pystyssä. Se on jäänyt surkealla tavalla
hoitamatta. Luulenpa sillä tavoin pitäväni järkevästi huolta lapseni
tulevaisuudesta, että edes hoidan taloamme.»

»Sinä olet oivallinen isäntä, Menelaos. Ei kukaan voi antaa sille
suurempaa arvoa kuin minä. Sen vuoksi juuri tahtoisin puhua
Hermionestakin — tarvitsemme sinun neuvoasi ennen kuin hän sitoo
itsensä liiaksi.»

»Mihin sitoo itsensä?»

»Esimerkiksi aviomieheen.»

»Oresteeseenko?»

»Se on luullakseni yksi mahdollisuus», sanoi Helena, »sillä Hermione
luulee olevansa rakastunut häneen».

»Mainiota!» sanoi Menelaos. »Se asia on siis järjestyksessä. Oliko
sinulla vielä muusta puhuttavaa?»

»Emme ole vielä keskustelleet tarpeeksi Oresteesta», sanoi Helena.
»Minua ei laisinkaan miellytä, että hän luulee olevansa rakastunut
Oresteeseen. Epäilen, ettei hän edes tiedä mitä rakkaus on. Hän on
päättänyt mennä naimisiin tuon nuorukaisen kanssa.»

»Saanko vieläkin sanoa 'mainiota' — koska kysyt neuvoani! Miksi he
eivät menisi naimisiin? Luulin, että me kaikki olimme jo kauan sitten
sopineet asiasta.»

»Juuri niin. Kauan sitten. Sen jälkeen olemme oppineet paljon. Mitä
muuta hyötyä kokemuksesta olisi? Orestes ei ole sopiva mies minun
lapselleni.»

»Tarkoitatko meidän lastamme? Toivoisin tulevani huomioon, koska
minun neuvoani kysytään. Ymmärrän kyllä mihin pyrit, Helena. Olet
päättänyt ryhtyä johonkin toimenpiteeseen ja aiot nyt ilmaista minulle
suunnitelmasi. On minulta ennenkin kysytty neuvoa. Usko nyt kerta
kaikkiaan, että Orestes on mieleiseni, jos vain Hermione tahtoo hänet.
Enkä ole kuullut kenestäkään kilpakosijasta. Ajatteleppas, että sinä ja
minä emme ole nähneet häntä sen koommin kun — niin koska me näimmekään?
Emme tuntisi häntä, jos tapaisimme hänet. Hermione tuntee hänet
paljon paremmin kuin me — heitä on minun ymmärtääkseni jonkin verran
yhdistänyt toisiinsa levottomuus poissa olevain vanhempain vuoksi. Mitä
Hermione on kertonut hänestä?»

»Hän sanoo vain olevansa rakastunut Oresteeseen. Ei mitään muuta
erikoista. En tosin tunne Orestesta henkilökohtaisesti, mutta tunnen
hänen äitinsä, ja sinä tunnet hänen isänsä — näin saan kohteliaimmin
esitetyksi arvosteluni hänestä. Jompaakumpaahan hänen täytyy
muistuttaa.»

»En voi väittää koskaan pitäneeni sisarestasi», sanoi Menelaos,
»mutta sinun pitäisi olla kohteliaampi Agamemnonille — asetuthan sinä
tavallisesti hänen puolelleen minua vastaan ja hän on aina ehdottoman
kohtelias sinulle. Oikeastaan hän on ihailijoitasi. Mutta mikä
lieneekään mielipiteesi hänestä ja Klytaimnestrasta, tuntuu minusta
kohtuuttomalta, että moitit Orestesta.»

»Veri on vettä sakeampaa», sanoi Helena. »Olen aina pitänyt heidän
perhettään suvun heikoimpana kohtana.»

»Klytaimnestrako heikko?» huudahti Menelaos. »Tunnetko sisartasi?
Kauan sitten sanoin Agamemnonille, että hän oli urhoollinen mies
uskaltaessaan naida hänet. Nyt hän varmasti uskoo minua, jos hän vain
saa nuo kokkovalkeansa loppuun poltetuksi ja palaa lopultakin kotiin.
Sinä yönä, jolloin erosimme, mainitsin hänelle, ettei hän näyttänyt
innostuneelta tapaamaan vaimoaan taas. Hän muistaa varmasti minun
huomautukseni.»

»Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat?»

»No niin, en halunnut kertoa sinulle sitä aikaisemmin — hänhän on
sisaresi — mutta se on yksi niitä asioita, joita ajattelin sinun
tullessasi sisään. Eteoneus sanoo, että Klytaimnestra on lopettanut
välinsä Agamemnonin kanssa. Sisaresi on elänyt aivan julkisesti
Aigisthoksen kanssa ja aikoo tehdä kaikesta selvän veljeni kanssa, kun
hän palaa. Siitä tulee hirveä väittely. Valitan Aigisthoksen kohtaloa,
kuinka asia sitten päättyneekin. Jos vain tietäisin missä Agamemnon nyt
on — sinun tullessasi tuumin juuri itsekseni millä tavoin voisin auttaa
häntä tarvitsematta vetelehtiä saamattomana Klytaimnestran kynnyksellä.»

»Sisareni ei ole koskaan ymmärtänyt kuinka aviomiestä on kohdeltava»,
sanoi Helena, »ja vaikka en olekaan mielistynyt Agamemnoniin, olen aina
tuntenut myötätuntoa häntä kohtaan. Jokainen mies ansaitsee, että vaimo
suhtautuu häneen määrätyllä tavalla. Jos se on ollut Klytaimnestralle
mahdotonta, olisi hänen pitänyt lähteä pois kotoaan. Mutta en ymmärrä
miksi Klytaimnestran käytös olisi syynä siihen, että me naittaisimme
tyttäremme hänen pojalleen.»

»Ei suinkaan se olekaan», sanoi Menelaos, »mutta ei myöskään este.
Älä tuomitse Orestesta ennen kuin olemme tutustuneet häneen. Miksi
emme voisi lähettää noutamaan häntä, jotta saisimme selville miltä hän
näyttää? Tai odottakaamme siksi kunnes hän tulee — Eteoneus sanoo hänen
ilmestyvän pian.»

»Kuinka hän sen tietää?»

»Ei hän tiedä mitään varmaa, mutta hän sanoo Oresteen käyneen täällä
määräaikain kuluttua, ja häntä voi odottaa piankin.»

»Eteoneus on siis auttanut tätä asiaa selkäni takana?»

»Et sanoisi noin, jos kuulisit hänen itsensä puhuvan», sanoi Menelaos.
»Hän näyttää pitävän Oresteesta vieläkin vähemmän kuin sinä. He ovat
riidelleet — suorastaan kironneet toisensa portinvartijamme selostuksen
mukaan, ja siitä olen varma, ettei hän kertonut minulle pahinta.
Lyhyesti sanoen hän on tässä asiassa yhtä mieltä sinun kanssasi.»

»Siinä tapauksessa hän varmaankin esitti sinulle päteviä syitä, joitten
perusteella hän ei hyväksy Orestesta. Mitä hän tietää nuorukaisesta?»

»Koska pakotat minut puhumaan», sanoi Menelaos, »niin on minun
sanottava, että Eteoneus pelkää pojan liiaksi muistuttavan sinua —
nimittäin mielipiteiltään.»

»Sen hän on perinyt äidiltään», sanoi Helena. »Eteoneus ei ole koskaan
ymmärtänyt minua. Olen vakuutettu siitä, että poika on ilmetty
Klytaimnestra. Pojat perivät tavallisesti ominaisuutensa äidiltään ja
tytöt isältään.»

»Lörpötystä», sanoi Menelaos. »Ei lapsien luonnetta voi niin helposti
määritellä. Sitäpaitsi se veisi siihen, että lapset ovat vastuussa
vanhemmistaan, ja sehän ei ole oikein. Tavallisestihan he itse
käyttäytyvät paljon järkevämmin.»

»Se on harvoin mikään hyve heissä», sanoi Helena. »Se on pantava heidän
kypsymättömyytensä tai huonon kasvatuksensa tilille.»

»Katsoppas vain!» huudahti Menelaos. »Kuinka sinä luulet saavasi
kenenkään tervejärkisen ihmisen uskomaan, että järkevä käytös on huonon
kasvatuksen seuraus?»

»He eivät saisi olla järkeviä niin nuorina», sanoi Helena, »se on
paha merkki. Silloin he alkavat väärästä päästä. Nuorten pitäisi
aluksi rakastaa elämää. Järkevyys on eräs varovaisuuden muoto, se
merkitsee tunnelmiensa tukahduttamista — mutta täytyyhän ihmisen ensin
hankkia itselleen vaikutelmia ja tunnelmia, ennen kuin hän voi ruveta
hillitsemään niitä. Tai sitten se on jonkinlaista ennakkovaromista
ennen kuin edes on kerännyt itselleen maailmankokemusta. Ja kuinka voi
hankkia maailmankokemusta, jos aloittaa elämänsä välttämällä sitä?
Nuorilla ihmisillä ei voi olla mitään parempaa ominaisuutta kuin
rakkaus elämään. Mutta juuri sitä heillä ei ole, ja sen vuoksi heidän
järkevyytensä on minun mielestäni aivan merkityksetön.»

»Kaiken sen perusteella mitä olen kuullut noista molemmista nuorista»,
sanoi Menelaos, »voin päätellä heillä olevan elämää kohtaan rakkautta
aivan niin paljon kuin me suinkin voimme kestää. Eteoneus väittää niin
Hermionesta ja Oresteesta, ja uskallanpa sanoa hänen olevan oikeassa.»

»Mistä alkaen olet etsinyt filosofista mielen virikettä
portinvartijaltasi, Menelaos? Eteoneus on uskollinen orja — ja hyvin
sivistymätön ihminen. Hän tuntee elämää niin paljon kuin kynnysmatolta
voi nähdä. Huomaan sinun laskevankin vain leikkiä kanssani. Etkö
tahtoisi puhua vakavasti?»

»Minä olen vakavissani. Voin puhua vieläkin vakavammin, jos todella
sitä haluat. Mutta ennen kuin aloitamme, tahdon vain huomauttaa
sinulle, että en ole koskaan mennyt kysymään Eteoneukselta mitään — hän
tuli minun luokseni. Toisinaan hän lähtee kynnysmatoltaan etsiäkseen
hetkiseksi minun seuraani, ja vaikka hän ei olekaan minulle itse
valitsemani puhetoveri, ei hän suinkaan ole hupsu. Mutta vakavasti
sanoen — niinkuin sinä esitit asian — koska et tahdo jättää minua
rauhaan, niin mitä oikein tarkoitat Hermionen huonolla kasvatuksella,
sillä elämänrakkaudella, jota hänellä ei ole, ja aviomiehellä,
joka hänen pitäisi saada? Tunnen itseni tänä aamuna hajamieliseksi
Agamemnonista saamieni uutisten vuoksi, ja muut asiat näyttävät minusta
nyt ehkä vähemmän tärkeiltä kuin ne todellisuudessa ovat. Mitä oikein
haluat?»

»Haluan sinun kuuntelevan minua», sanoi Helena, »ja jollei sinulla nyt
ole siihen aikaa, niin odotan. Mutta Hermione on minun ymmärtääkseni
vaarassa, josta voisimme pelastaa hänet, jos ryhtyisimme nopeasti
toimeen, ja koska otaksun hänen joutuneen tähän vaaraan sen vuoksi,
että minä hylkäsin hänet, en aio nyt jättää käyttämättä pienintäkään
tilaisuutta hänen pelastamisekseen. Ellemme me aikanaan estä, menee hän
naimisiin Oresteen kanssa, ja siitä olen varma, ettei se avioliitto
tuota hänelle mitään muuta kuin onnettomuutta. Hän ei ole nähnyt ketään
muuta ikäistään nuorta miestä kuin Oresteen ja Damastorin — Kharitaksen
pojan. Vastakohtaisuuden vuoksi täytyy Oresteen näyttää suorastaan
jumalalta. Sellaisissa asioissa on vertailulla ja vastakohtaisuudella
tavallisesti suuri vaikutus. Jonakin päivänä Hermione varmasti tapaa
todellisen miehen ja suree sitä, että meni liian varhain naimisiin.»

»Jopa nyt jotakin!» sanoi Menelaos. »Jopa — nyt — jotakin!»

»Eniten tarvitsee tyttäremme kokemusta — kokemusta», jatkoi Helena, »ja
mahdollisimman nopeasti!»

»Vai sitä hän tarvitsee!» sanoi Menelaos. »No niin, ehkäpä voin
järjestää niin, että joku karkaa hänen kanssaan naimatta häntä, ja
sitten hän voi jonkin ajan kuluttua saada käsiinsä miehen, jonka luota
hänen ei tee mielensä karata. Pitäkäämme asia sovittuna. Onko sinulla
ketään ehdolla koekarkaukseen?»

»Nyt et tietenkään puhu vakavissasi», sanoi Helena. »Mutta tiedätkö,
tuo suunnitelma ei ole suinkaan huono, jos vain voisimme toteuttaa
sen. Se ei luullakseni kuitenkaan käy päinsä, ja se onkin aika paljon
repäisevämpi kuin minun ehdotukseni. Sitäpaitsi siitä ei olisi mitään
hyötyä, Hermione ei oppisi mitään, ellei ole olemassa miestä, jonka
kanssa hän tahtoo karata, ja luullakseni sellaista ei ole.»

»No eikö se sitten aivan kuin nosta kiveä sydämeltäsi?» sanoi Menelaos.
»Sinun sanoistasi sai sen käsityksen, että hän aikoi karata tänään
iltapäivällä. Minun käsitykseni Hermionesta on se, että hän on vakava
ja järkevä ja luotettava. Hän on minulle suurena lohdutuksena. Miksi et
salli hänen elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin olet elänyt?»

»Voi, Menelaos, etkö sinä mitenkään jaksa ymmärtää asiaa? Sitähän
minä juuri toivoin, mutta hän ei tule koskaan niin tekemään. Jos
Hermionella olisi minun luonteeni, en olisi huolissani hänen vuokseen.
Silloin olisin varma siitä, että hän eläisi omaa elämäänsä, niinkuin
sinä sanot, eikä hän menettäisi silloin mitään, vaikka sattuisikin
erehtymään. Mutta hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia mielipiteitä ja
ennakkoluuloja — mitä maailma odottaa häneltä, niinkuin maailma hänestä
välittäisi — mitä hän itse on velkaa itselleen, niinkuin elämä olisi
velan perimistä — ja kuinka paljon hän sitten ymmärtää maailmasta ja
itsestään? Kaikki hänen mielipiteensä ovat pinnallisia ja tunteilevia,
kerrassaan kaavamaisia. Hän on tässä pikku ympäristössä muodostanut
itselleen elämänkatsomuksen ja luulee ymmärtävänsä maailmankaikkeuden.
Lapsi parka! Hänen sydämensä nukkuu. Kun hän jonakin päivänä herää,
on hän varmasti kauhea. Klytaimnestra oli tyttöaikoinaan juuri
tuollainen — itsepäinen, typerä ja tunteileva. Hän meni naimisiin
Agamemnonin kanssa melkein yksinomaan siitä syystä, että sinä sait
minut. Tuollainen kaksoisavioliitto tuntui hänestä niin romanttiselta.
Olen varma siitä, että Hermionen mielestä on jotakin liikuttavaa ja
kaunista mennä naimisiin serkkunsa kanssa ja pitää perhe koossa. En
sano häntä järkeväksi — vaan sokeaksi. Jollei hän olisi niin tätinsä
kaltainen, en olisi huolissani. Jos tytön luonteessa ei ole salattua
ja uinuvaa voimaa, voisi hän aivan hyvin mennä naimisiin nytkin, koska
haluaa, huomata sitten aikaa myöten hiljalleen erehdyksensä ja löytää
vihdoin turvansa mukavassa ja itsensä unohtavassa elämässä niinkuin
Kharitas. Maailma on täynnä sellaisia, ja hehän eivät ainakaan ole
minkäänlaisessa vaarassa. Mutta jos tunnen lapseni oikein, huomaa hän
erehdyksensä, kun voimakas intohimo syttyy hänen sydämessään, eikä hän
ymmärrä silloin kuinka siihen on suhtauduttava — hän muuttuu suorastaan
väkivaltaiseksi. Sen laatuisien luonteitten käy huonosti silloin, kun
elämänrakkaus saa heidät valtaansa ja he luulevat olevan jo myöhäistä.»

»En tiedä varmasti ymmärränkö mitä elämänrakkaus on», sanoi Menelaos.
»Sinä käytät usein sitä sanantapaa, ja samoin kuin muihinkin
väitteisiisi näyttää tähänkin sisältyvän minuun kohdistuva arvostelu.
Otaksun sinun tarkoittavan jotakin sellaista, jota minulta puuttuu.
Ja sittenkin uskon lujasti rakastavani elämää aivan kylliksi. En
ole koskaan toivonut kuolemaa. Olen rakastanut kansaani ja kotiani.
Olen rakastanut sinua, Helena, jonkin aikaa omalla yksinkertaisella
tavallani. Olen hyvin kiintynyt Hermioneen. Olenko laiminlyönyt mitään?»

»Uskon tosiaankin, että olet rakastanut minua omalla tavallasi», sanoi
Helena. »Voimme olla yhtä mieltä siitä, että en sitä ansainnut. Mutta
en kiitä sinua siitä, Menelaos. Rakkaus on sellaista, että se saa
meidät valtaansa ilman omaa tahtoamme, eikä todellinen intohimo ole
kohteliaisuus eikä lahja eikä mikään ylevämielisyyden todiste siitä
henkilöstä, joka rakastaa. Ystävällisyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi,
kun et ole minua ymmärtänyt — niistä kiitän sinua. Emme ole sen
loitompana toisistamme kuin useimmat miehet ja vaimot, siitä olen
varma, ja päästessämme päiväimme päähän muistamme pääasiassa vain sen
kuinka kauan olemme olleet tovereita. Mutta voi, Menelaos, tahtoisin
Hermionen oppivan tuntemaan sen ainoan oikean! Hänen täytyy kokea
intohimo ja sydämentuska nuorena, kun hänen ruumiinsa ja henkensä
ovat vielä joustavat, kun hurma asuu aisteissa, vaikka näyttääkin
asustavan sielussa! Ja sitten, kun ruumis lamaantuu ja vanhenee, saa
hän huomata hurman sittenkin piilevän sielussa ja molempain henkien
yhtyneen tulisessa onnellisuudessa! Tai jos hän ei saavuttaisi
tällaista iloa, pitäisi hänen ainakin päästä niin lähelle sitä, että
tietäisi sen mahdolliseksi ja voisi aina ajatella sitä kaipauksella
ja arvioida elämää sen mukaan. Sellaista täytyy tapahtua joillekin,
Menelaos, ja toivoisin Hermionen kuuluvan niihin ihmisiin. He eivät
minun luullakseni koskaan vanhene, eivät menetä rohkeuttaan eikä
harrastustaan. Mahdollisesti he saavat kärsiä, mutta heidän maailmansa
pysyy kauniina. He voivat menettää sydämensä — mutta se ei jäähdy eikä
kutistu eikä kasva kieroon.»

»Olet avomielinen», virkkoi Menelaos. »Minua ilahduttaa, että olet
puhunut minulle näin — luulen, että se ilahduttaa minua. Epäilen, ettet
olekaan nyt puhunut nuoremmasta sukupolvesta. Hyvä! Tuollaista sinä
siis tarkoitat elämänrakkaudella?»

»En, se on rakkautta», sanoi Helena.

»Koska olemme joutuneet keskustelemaan tästä aiheesta, voin samalla
kuunnella lopunkin», sanoi Menelaos. »Voitko määritellä minulle
lyhyesti mitä nuorilta puuttuu?»

»Tarkoitin vain yksinkertaisesti, että he eivät rakasta elämää niinkuin
heidän pitäisi», sanoi Helena. »Me olemme tavallisesti uskovinamme,
että he rakastavat sitä, koska tuntuisi niin luonnolliselta, että he
iloitsisivat maailmasta, joka on vielä kokonaan heidän edessään. Mutta
he suhtautuvat siihen hyvin varovasti ja vakavasti. Etkö ole huomannut,
että he näkevät ensimmäiseksi sen puutteet ja ovat tavattoman
tarkkanäköisiä sitä arvostellessaan? Elämänrakkaus ei valtaa mieltämme
sillä tavoin kuin tuo toinen rakkaus — se on varmaankin taito joka
on opittava harjoituksella ja vaatii melkoisen ajan. Kun olemme sen
lopulta oppineet, olemme luultavasti lakanneet olemasta nuoria. Ehkä
emme voi vaatia, että nämä lapset rakastaisivat sellaista, mitä he niin
vähän tuntevat. He pelkäävät elämää, he pelkäävät, ettei onni suosi
heitä tai että he eivät joudu naimisiin tai jotakin muuta. Kun he ovat
päässeet pelostaan, tuntevat he niin suurta mielenhuojennusta, että he
vakiintuvat paikalleen kaikessa rauhassa eivätkä koskaan enää antaudu
mihinkään vaaraan. Tämä on ainoa mahdollinen tapa selittää useimpain
tuntemaini ihmisten elämänvaiheet.»

»Mutta miksi sovellat tuon selityksesi Hermioneen? Mikäli minä
ymmärrän, on hän rakastava elämää, kun hänelle tulee tilaisuus siihen.
Myöntänet kai, että hänellä on tähän mennessä ollut enemmän huolia
kuin nuorilla ihmisillä pitäisi olla. Niittenkin painamana hän näyttää
selvinneen aika hyvin, vaikka en tahdokaan esiintyä tällaisten asiain
tuomarina. Jollei hän vielä olisikaan, niin luultavasti Orestes opettaa
hänelle — hän on nimittäin minun ymmärtääkseni yritteliäs nuori mies,
jonka pää on täynnä uudenaikaisia aatteita.»

»Voi, Menelaos, ethän sinä ollenkaan ymmärrä asian ydintä! Orestes on
parantumattoman vakava ja vaarallisen päättäväinen, ilman kokemusta,
ilman elämisen taitoa ja täysin vailla huumorin tajua. Jokaisella on
hänestä tämä mielipide. Ehkäpä se on sinusta miellyttävä arvostelu. Hän
on sen lajin nuoria ihmisiä, jotka näkevät elämän puutteet ennen kuin
itse elämän ja ovat liian tunnollisia jättääkseen korjaamatta paikalla
jokaisen huomaamansa virheen. Hän tekee velvollisuutensa toisia kohtaan
hinnalla millä hyvänsä ja panee täytäntöön sen mitä pitää taivaan
tahtona, vaikkapa hänen sitten täytyisi surmata joku. Luonnollisestikin
hän suorittaisi murhan mitä hienotuntoisimmin ja hyvin vastahakoisesti.
Tunnen tuonlaatuisen luonteen. Hän ei ole oikea mies opettamaan
Hermionea, eikä häntä itseäänkään edes voi opettaa. Etkö voi kuvitella
kuinka surkeaksi Oresteen elämä varmasti muodostuu — samoin kuin sen
naisenkin, joka menee hänen kanssaan naimisiin? Menelaos, auta minua
pelastamaan Hermione!»

»On sääli, ettemme voi viitata lähimmässä ympäristössä mihinkään
loistavaan esimerkkiin hänen opastuksekseen — ellei häntä voida
houkutella seuraamaan sinun esimerkkiäsi.»

»Ei, en tahdo, että hän seuraisi minun esimerkkiäni», sanoi Helena.
»Tahdon hänen elämänsä paljon loistavammaksi ja onnellisemmaksi ja
rakkaudesta rikkaammaksi. Hän ei ihaile minua, enkä minä moiti häntä.
Soisin hänellä olevan enemmän Adrasten mielenlaatua. Se lapsi rakastaa
elämää. Olen huolellisesti ohjannut hänen kasvatustaan.»

»Jumala häntä auttakoon!» sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni joutuu
hän onnettomuuteen luultavammin kuin Hermione.»

»Minä taas väittäisin, että vaara vaanii kaikkialla samanlaisena,
joskin eri syistä. Kharitaksen tyhmä poika ahdistelee häntä
halpamaisella tavalla. Äidilleen selittää Damastor olevansa rakastunut
Hermioneen. Pelkään Adrasten ottavan hänet liian vakavasti.»

»Nyt taas en saa ajatuksenjuoksustasi vähintäkään selvää», sanoi
Menelaos. »Et halua Hermionen rakastuvan, koska hänellä ei ole
rakkautta elämää kohtaan. Adrasten taas et tahdo rakastuvan siitä
syystä, että hänellä on rakkaus elämään. Eikö kukaan saa rakastua?»

»Naiselle merkitsee rakastuminen rakastumista mieheen», sanoi Helena.
»Tapasi mukaan jätät huomioonottamatta asian ytimen. En suinkaan toivo
kummankaan näistä tytöistä heittäytyvän mitättömän miehen syliin.
Orestes ja Damastor eivät muuten muistuta toisiaan paljonkaan paitsi
että ovat kumpikin mahdottomia. Oresteella ei ole vähintäkään rakkautta
elämää kohtaan — Adraste näkisi yhdessä minuutissa hänen lävitseen.
Damastor teeskentelee muka rakastavansa elämää, mutta pohjaltaan hän
on täysi pelkuri, jollaiseksi hänen äitinsä on hänet tehnyt. Toivon
Adrasten pääsevän siitä ajoissa selville. Soisin Pyrrhoksen olevan
täällä.»

»Pyrrhoksen — Akhilleuksen pojanko?»

»Niin.»

»Mitä sinä Pyrrhoksesta tahdot?»

»Haluan saada hänet vävykseni», sanoi Helena.

»Nytpä päästiin lopultakin asian ytimeen», sanoi Menelaos. »Mutta
haluaakohan Hermione saada hänet miehekseen? Otaksun nimittäin, että
sallimme hänen jossakin määrin itse valita. Hän on täysi-ikäinen nainen
eikä ole ikänään vielä nähnyt Pyrrhosta.»

»Niin, mutta se vaarahan on aina tarjolla, että hän voi nähdä hänet
milloin tahansa. Parasta on tavata hänet nyt, ennen kuin on liian
myöhäistä. Hänessä on kaikkea tuota, mistä olen puhunut, ja kun
Hermione tapaa hänet, huomaa hän sen pian meidän tarvitsematta
nimenomaan mainita siitä. Jollei tyttäremme ole auttamattomasti
hukassa, voittaa Pyrrhos hänen sydämensä.»

»Minä olen nähnyt hänet usein», sanoi Menelaos, »enkä ole menettänyt
sydäntäni. Pyrrhoksessa ei ole mitään ihmeellistä.»

»Eikö ole?» sanoi Helena. »Minäpä luulisin olevan. Sain sen käsityksen,
että sinun ja Agamemnonin oli pyydettävä hänen apuaan hänen isänsä
kuoltua. Ehkä ei Akhilleuksessakaan ollut mitään ihmeellistä. Meidän
ei tarvitse kiistellä sanoista. Pyrrhos on sen laatuinen ihme, jonka
haluan saada Hermionelle. Kun ajattelen jaloa intohimoa ja vilkasta
sielua, ajattelen tätä nuorukaista. Hän onkin täydellä syyllä se mikä
on — hän oli suuren rakkauden hedelmä.»

»Lemmenlapsi, tarkoitat», sanoi Menelaos. »Hänen syntyperänsä oli
jonkin verran epämääräinen, mikä on luonnollista, kun tietää hänet
Akhilleuksen pojaksi. Hänen syntymänsä oli oikea häväistysjuttu.»

»Ei ollut!»

»Varmasti oli!»

»Varmasti ei ollut!»

»Kas vaan! Luulenpa tosiaankin, että juttu on mielestäsi hyvinkin
mieltäylentävä. Akhilleus pukeutui tytöksi ja pääsi sillä tavoin
Lykomedeen taloon ukon tyttärien seuratoveriksi. Yksi heistä huomasi
ennen pitkää olevansa Pyrrhoksen äiti. Esitelkäämme tuo nuorukainen
kaikin mokomin mahdollisimman pian Hermionelle!»

»Nyt et ole oikeudenmukainen, Menelaos! Akhilleuksen oma äitihän
koetti kasvattaa poikaansa tyttönä, koska oli ennustettu, että hän
kuolisi taistelussa, ja äiti yritti pettää kohtaloa. En ihaile hänen
sotajuontaan, mutta kuka tahansa voi ymmärtää sen. Akhilleus ei
esiintynyt tytön vaatteissa hetkeäkään sen jälkeen, kun oli kyllin
vanha ymmärtääkseen juonen. Hän ei tehnyt koskaan mitään vilpillistä.
Deidamiaa ei vietelty eikä petetty.»

»Ei tosin häntä», sanoi Menelaos, »mutta hänen vanhempiaan vedettiin
nenästä. Nuo molemmat oivalliset nuoret olivat turmeltuneita ihmisiä.»

»Sinulla on halpamainen mieli, kun voit sanoa niin, vaikka ymmärrät
asian paremmin», sanoi Helena. »He kasvoivat yhdessä lapsina, vieläkin
läheisempinä ystävinä kuin veli ja sisar. Kun rakkauden aika tuli
ja luonnon salaisuus ympäröi heidät, vetäytyivät he toinen toisensa
syliin yhtä kauniisti kuin heidän sydämensä ja haaveensa olivat jo
vetäytyneet yhteen. Akhilleus rakasti Deidamiaa kuolemaansa asti. Hän
matkusti pois rakkaansa luota vain siitä syystä, että sinä pyysit
häntä taistelemaan itsesi ja Agamemnonin puolesta. Hän jätti Deidamian
tämän isän Lykomedeen luokse, joka aina kunnioitti Akhilleusta. Äiti
opetti pikku poikansa kunnioittamaan isäänsä jumalana, ja Akhilleuksen
suurimpana ilona olivat lapsesta saamansa uutiset. En näe tässä jutussa
pienintäkään häpeän merkkiä. Näen vain sankarillisen nuorukaisen,
joka mieluummin valitsi lyhyen ja loistavan kuin tavallisen järkevän
ja sisällyksettömän elämän. Näen rakastuneen miehen, joka tunsi perin
pohjin lemmittynsä, otti hänet ja oli täysin onnellinen itse niinkuin
myöskin teki toisen onnelliseksi. Jollei heidän lapsensa ole ihme, niin
hän on sentään melkein ihme — heidän rakkautensa oli poikkeuksellisen
täydellinen.»

»Nyt on minun vuoroni sanoa jotakin», virkkoi Menelaos. »Puhu
niin paljon kuin haluat elämänrakkaudesta ja määrittele se niin,
että selvästi käy ilmi kuinka vailla sitä minä olen. Mutta kun
Akhilleuksesta on puhe, tunsin minä hänet paremmin kuin sinä. Se on
ainakin minun vakaumukseni. En ole koskaan tahtonut uskoa sitä juttua,
jota sotajoukossa kuiskailtiin miehestä mieheen, että nimittäin sinä ja
hän olitte tavanneet salaa piirityksen aikana.»

»En ole ikänäni tavannut häntä», sanoi Helena.

»Siitä olenkin varma», sanoi Menelaos.

»Mutta olisin tahtonut tavata hänet, jos se olisi ollut mahdollista»,
sanoi Helena.

»Siitäkin olen varma», sanoi Menelaos. »Mutta jos olisit tuntenut
hänet, et ylistäisi häntä niin ylenmäärin. Akhilleus oli legenda. Hän
innostutti sotajoukkoa, ja sen vuoksi hän oli välttämätön, mutta vain
psykologisen vaikutuksensa tähden. Se Akhilleus, jonka sinä luulet
tuntevasi, oli pelkkää tarua. Vai rakasti hän Deidamiaa kuolemaansa
asti? Mutta koko meidän riitamme syynähän juuri oli tuo hänen naisensa
— Briseis!»

»Aivan niin — mutta yhtä hyvin voisit sanoa, että siihen oli
syynä Agamemnonin nainen — Khryseis», sanoi Helena. »Riita koski
sotasaalista, ja naiset kuuluivat siihen mukaan, mutta kumpikaan noista
miehistä ei ollut rakastunut vankiinsa. Sinä tiedät aivan hyvin, ettei
ainakaan Akhilleuksella ollut mitään tekemistä Briseiksen kanssa. Hänen
kunniaansa eikä sydäntään loukkasi se, että veljesi otti tuon naisen,
joka tosin rakasti Akhilleusta — muuhan ei ollut mahdollista.»

»Me emme näytä katselevan asiaa samalta näkökannalta», sanoi Menelaos,
»ja se on nyt jo vanha juttu. Ja jos nyt Akhilleuksella olikin kaikki
hyveet, niin miksi tämä ihastus Pyrrhokseen? Et voi naittaa Hermionea
Akhilleukselle, ja hyvin todennäköisesti Pyrrhos vastustaa ystävällistä
aikomustasi naittaa tyttäresi hänelle. Mahdollisesti ei hän pidä meistä
sen enemmän kuin minäkään hänen perheestään. Ennenkuin kiinnität häneen
liian suuria toiveita, pitäisi sinun muistaa, ettei hän ole isänsä.»

»Ajattelen vain sitä, että hän on lähinnä paras», sanoi Helena. »Kun
hän saa kokemusta, tulee hänestä luultavasti isäänsäkin suurempi. Hän
osoitti samaa kuoleman halveksimista kuin Akhilleuskin, kun Odysseus
tuli sinun puolestasi noutamaan häntä ja äiti ei tahtonut päästää
häntä. Muistat kuinka poika piti kiinni oikeudestaan elää rohkeasti
kohtalonsa määräysten mukaan, sillä hän oli sitä mieltä, että oli
häpeällistä pysytellä turvassa tuollaisissa olosuhteissa, kun sinä
tarvitsit hänen apuaan. Hänen vanha äidinisänsä oli hyvin ylpeä
pojasta ja lähetti hänet siunauksella varustettuna matkalle. Ethän voi
kieltää, että hän lopetti sodan teidän puolestanne ja palasi kotiin
mainehikkaana. Jollei hän ollut ansainnut tuota kunniaa, niin millä
tavoin hän sai sen? Jollei sinulla ja Agamemnonilla olisi ollut hänestä
hyvä käsitys, niin ette olisi antanut hänelle muitten palkintojen
mukana Hektorin vaimoa Andromakhea. Tahdon, että Hermione tutustuu
Pyrrhokseen. Ainakin hänen pitää saada edes puhella sellaisen miehen
kanssa, seurustella hänen kanssaan tuttavallisesti muutamia päiviä
kotonaan ja ratkaista sitten itse. Valitkoon sitten aivan vapaasti.
Olet ihan oikeassa — Pyrrhos ei kenties välitä mitään tyttärestämme,
mutta Hermione ei ole kuitenkaan hänen käytyään täällä enää yhtä
tietämätön kuin ennen. Pyydä Pyrrhosta tulemaan tänne, Menelaos — pyydä
häntä heti paikalla!»

»En missään tapauksessa!» sanoi Menelaos. »Hän ja minä emme nuku saman
katon alla!»

»Mutta ole toki hyvä ja selitä miksi ette.»

»En tahdo häntä kotiini, siinä on tarpeeksi selitystä. Minua ihmetyttää
miksi olen sietänyt sinun häpeämättömiä puheitasi — ja sallinut
_sinun_ selittää _minulle_ mitä ymmärrät tyydyttävällä rakkaudella ja
onnellisella kodilla. Tähän asti on edullinen ulkomuotosi pelastanut
sinut ansaitsemastasi kohtalosta — antakoot jumalat sen itselleen
anteeksi! — mutta ei ole sinun syysi, jollet nyt pääsekään siihen,
mihin pyrit. Sinulla ei ole siveän naisen alkeellisia vaistoja! Sinä
petit minua alussa — nimittäin tänä aamuna — huolehtimalla muka lapsesi
tulevaisuudesta. Mitä sinä välittäisit lapsesi tulevaisuudesta!
Ennemmin tai myöhemmin päästät luontosi valloilleen — sinun
lemmenasioistasihan meidän nyt onkin keskusteltava eikä Hermionen!
Olkoon mies sitten vanha tai nuori, alhainen tai ylhäinen, yhdentekevää
silloin kun sinua haluttaa panna hänet päästä pyörälle! Rakastit
Akhilleusta ja rakastat vieläkin välittämättä siitä onko hän elävä vai
kuollut, ja sen vuoksi täytyy minun nyt kutsua hänen poikansa tänne
lähinnä parhaana! Hermionen nähtäväksi! Kuinkahan paljon hän hyötyisi
Pyrrhoksen näkemisestä. Paris — Hektor — Akhilleus — en tahdo puhua
menneistä vuosista, mutta etkö ole itsekin sitä mieltä, että aikasi on
jo ohitse? Ja millainen aika se on ollutkaan! Kohtuus kaikessa, rajoita
häpeäsi yhteen sukupolveen!»

»Menelaos!» sanoi Helena. »Sinun huono käytöksesi silloin kun suutut
ei ole minulle uutta, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
että olet niin mustasukkainen. Mustasukkaisuus on ainoa häpeällinen
hulluuden muoto. Se alkaa tosiasiain häijyllä vääristämisellä. Jos
olisin koskaan antanut sinulle vähintäkään mustasukkaisuuden aihetta ja
jos olisit koskaan uskonut minusta hyvää, olisit surrut jalomielistä
mutta ymmärtämätöntä erehdystäsi. Et olisi tuominnut minua siksi, että
olen se mikä olen mistä syystä olen jo muutenkin saanut tarpeeksi kokea
kohtalon kovuutta. Jos luulisit minun olevan rakastunut Pyrrhokseen,
et asuisi minun kanssani etkä tuntisi oloasi rauhalliseksi, vaikka
tietäisitkin Pyrrhoksen olevan vaikutuspiirini ulkopuolella. Et
voisi kestää yhteiselämäämme, jos uskoisit minusta mitä olet sanonut
nyt juuri. Muistutit äsken minulle meidän ikäämme. Sen vuoksi on
sinun liian myöhäistä yrittää parantaa käytöstäsi. Mutta minä vihaan
valehtelemista kaikkina ikäkausina. Koeta olla rehellinen itseäsi
kohtaan, Menelaos, ja koeta puhua minulle yhtä avomielisesti kuin minä
sinulle. En salli sinun loukata minua — ja sinun on ymmärrettävä, ettei
totuus ole minulle loukkaava. Minun elämäni vaiheet tunnetaan hyvin —
suureksi osaksi sen vuoksi, että en ole itse tahtonut salata mitään.
Sinun kokemuksesi ovat valitettavasti paljon hämärämmät. Mutta edes
tämä kerta täytyy meidän puhua oikein perin pohjin ja peittelemättä.
Toivotko minun jäävän asumaan vaimonasi ja kunnioitettuna henkilönä?
Tällä kerralla ei ole kysymys muista miehistä — nyt on vain kysymys
sinusta ja minusta. Tarvitsetko minua? Vai haluatko surmata minut?
Jollet tosiaankaan tarvitse minua, en jää päiväksikään. Jos sinun tulee
parempi olla surmattuasi minut, menen ilomielin noutamaan sankarillisen
miekkasi. Muistaakseni jätit sen ruokasaliin. Mutta nyt sinun on
valittava näistä ehdoista jompikumpi. Kumpaa haluat?»

»Sanoin vain, etten tahtonut Pyrrhosta —»

»Kumman valitset, Menelaos?»

»Mistä kahdesta kumman?»

»Sinun on turha kieroilla, Menelaos, nyt on sinun vastattava. Olen
kerran lähtenyt tästä talosta ja voin tehdä sen uudelleenkin. Jos tällä
kerralla lähden täältä omasta pyynnöstäsi, et voi tuoda minua takaisin.
Jään sillä ainoalla ehdolla, että et enää loukkaa minua. Tahdotko minun
jäävän?»

»Kysymyksesi on hyvin laajakantoinen ja monimutkainen», sanoi Menelaos.
»Saanko harkita sitä?»

»Se on monimutkainen», sanoi Helena, »mutta yhä vaikeammaksi se
muuttuu, jos rupeat sitä harkitsemaan. Parasta on tehdä ripeä päätös ja
saada asia selväksi.»

»Siis lähdetkö sinä nyt», sanoi Menelos.

»Vai tapatko sinä minut», sanoi Helena.

»Olisi hyvin vaikeaa selittää asia ihmisille», sanoi Menelaos. »Se
saisi minut näyttämään epävarmalta.»

»Voi, helppo sinun olisi selittää se», sanoi Helena. »Kerro ihmisille
totuus. Totuus voittaa kaikki — vai rakkausko se voittaa? Totuudella
täytyy olla yhtä suuri voima. Sano heille, että rakastin Parista ja
karkasin hänen kanssaan — hylkäsin sinut — vietin vuosikausia hänen
sylissään, ja sinä annoit minulle anteeksi ja toit minut takaisin.
Kerro sitten heille, että sait jälkeenpäin tietää minun ihailleen
Akhilleusta, joka oli kuollut ja jota en ollut koskaan nähnyt — joten
sinun tietysti täytyi ajaa minut pois tai surmata minut puhdistaaksesi
maineesi. Sinua ymmärretään varmasti.»

»En ole niinkään varma siitä», sanoi Menelaos. »Paris kyllä ymmärtäisi
ja kuka tahansa muu, joka olisi lähemmin selvillä sinun kyvystäsi
työntää syy miehen niskoille, mutta siitä olen varma, että useimmat
ihmiset luulevat sinun kanssasi olevan yhtä helppoa elää kuin olet
kaunis katsella. Mieluummin annan sinun itse ratkaista. Jää, jos
haluat, tai lähde pois, jos mielesi tekee. Jos jäät ja jollet liiaksi
ärsytä minua, niin koetan olla sanomatta sinulle mitä ajattelen.»

»Se ei riitä», sanoi Helena; »sinun täytyy ajatellakin ystävällisesti».

»Minä koetan» sanoi Menelaos, »enempää en voi luvata».

»Enempää en tahdokaan», sanoi Helena. »Olen oppinut olemaan järkevä.
Salli minun nyt puhua oikein selvästi toisista miehistä. Rakastin
Parista. Sehän on ollut aina tunnettu tosiasia. Minä kunnioitin
— jopa erikoisen lämpimästi — Hektoria, mutta en voinut rakastaa
häntä. Hänen luonteensa oli kaikkien tuntemaini ihmisten luonteista
oivallisin esimerkki sellaisesta, josta minä en pidä. Hän ei ollut
iloinen — ei edes ennen sotaa. Hänellä ei ollut vähimmässäkään
määrin sitä elämänrakkautta, josta olemme puhelleet. Kaikki synkkä
tuntui hänestä aivan kuin velvollisuudelta. Hän oli huolissaan joka
ainoasta kiusasta, jonka sai vältetyksi. Tietysti hän nautti elämästä
enemmän kuin tahtoi tunnustaa. Hän saattoi sanoa, että sota oli
traagillista sekä ettei siitä aiheutuisi mitään hyvää, ja samassa
hengenvedossa hän voi rukoilla, että hänen pieni poikansa tulisi vielä
kuuluisammaksi soturiksi kuin hän itse. Mitä Akhilleukseen tulee —
älä nyt vain kiihdy — olen varma siitä, että jos olisin tuntenut
hänet, olisin rakastanut häntä, vain häntä ikuisesti. Meidän täytyy
rakastaa parasta — ja hän oli suurin teistä kaikista. Jos hän olisi
ollut kosijoitani ja jos olisin silloin ymmärtänyt elämää tarpeeksi,
olisin ottanut hänet. Ei se ole sinun syysi eikä minun, ja sinä olet
varmasti siksi oikeudenmukainen, että myönnät minun ajattelevan hänestä
samoin kuin koko maailma ajattelee. Toivottavasti olet myöskin niin
oikeudenmukainen minua kohtaan, että myönnät minun haluavan hänen
poikaansa tyttärelleni enkä itselleni.»

»Oletko minua kohtaan niin oikeudenmukainen», sanoi Menelaos,
»että muistat minullakin voivan olla omat mielipiteeni elämästä ja
rakkaudesta? Että minullakin, vaikka en olekaan niin huomattava kuin
Akhilleus ja sinä, on tässä maailmassa oma osuuteni, joka ainakin
minulle on tärkeä? Kun ihmiset menevät naimisiin ja toinen heistä on
poikkeuksellisen loistava, vaaditaan ilmeisestikin vähäpätöiseltä
aviomieheltä, että hän olisi ylpeä vaimostaan, auttaisi hänen
pyrkimyksiään voimainsa mukaan ja pysyttelisi nöyrästi taustalla. Hän
ansaitsee mielestäni jonkinlaisen palkinnon.»

»Niin hän ansaitseekin», sanoi Helena, »ja hän voikin olla varma siitä,
että saa ansaitsemansa palkinnon. Hän menettää vaimonsa. Naisparka, hän
luuli menevänsä naimisiin miehen kanssa, suuren miehen kanssa, joka
olisi hänen vertaisensa toveri eikä hänen orjansa. Todennäköisesti hän
on liioitellut miehensä avuja, samoin kuin tämäkin hänen avujaan, mutta
hän koettaa uskoa mieheensä mahdollisimman kauan. Silloin kun mies
alkaa väittää, ettei hän merkitse mitään vaimonsa rinnalla, on kaikki
ohitse.»

»Mikä sitten?» sanoi Menelaos.

»Heidän yhteiselämänsä», sanoi Helena.

»Mutta olettakaamme aivan yleisesti puhuen», sanoi Menelaos,
»olettakaamme, että hyljätty aviomies lähtee noutamaan takaisin
vaimoaan ja tuo hänet kotiin; parantaisihan se asiaa, eikö niin? Vaimo
saisi hänestä edullisemman käsityksen, eikö niin?»

»Yleisesti puhuen, kyllä», sanoi Helena — »etenkin jos mies kykenisi
suorittamaan kaikki omin voimin».

»Totta totisesti!» sanoi Menelaos.

»Ja sinä pyydät Pyrrhosta tulemaan heti», sanoi Helena.

»En heti enkä tuonnempana!» sanoi Menelaos.

»Me tarvitsemme hänet heti paikalla», sanoi Helena.

»Hän ei koskaan astu jalallaankaan minun talooni!» sanoi Menelaos.

»Yksityiskohdat voidaan järjestää milloin tahansa», sanoi Helena.
»Pääasia on, että hänet saadaan tänne pian.»




II


»Hermione, lapseni, tule tänne», sanoi Menelaos. »Minun täytyy kysyä
sinulta erästä asiaa. Istuuduppas. Onko sinulla elämänrakkautta?»

»Mitä se on?» kysyi Hermione.

»Älä kysy minulta hankaloita asioita — vaan vastaa kysymyksiini», sanoi
isä. »Rakastatko sinä elämää?»

»Totta kai», sanoi Hermione.

»Sepä hyvä, rakastatko sitä tarpeeksi?»

»Kuinka minä sen tietäisin? Mikä on kylliksi?»

»Kokeilkaamme nyt sitä», sanoi Menelaos. »Haluatko vakavasti mennä
naimisiin Oresteen kanssa?»

»Haluan», sanoi Hermione.

»Nyt olet antanut vastauksen kysymykseeni. Sinä et rakasta elämää.»

»En ymmärrä kuinka todistat sen tällä», sanoi Hermione.

»En minäkään», sanoi Menelaos, »mutta se riittää todistukseksi
äidillesi, joka tietää sellaisista asioista enemmän kuin me. Toivon
sinun menettelevän sen mukaan.»

»Isä, soisin ettet kiusoittelisi minua sellaisella asialla, jota pidän
ja jota kuka tahansa pitäisi — hyvin vakavana!»

»Mihin sinä oikein viittaat?» sanoi Menelaos.

»Tietysti avioliittoon!»

»Sehän on vakava asia», sanoi Menelaos, »mutta en minä vielä
ollut tullut siihen. Halusin vain saada selville onko sinulla
elämänrakkautta, koska siinä tapauksessa voit mennä naimisiin milloin
tahansa vaikkapa vääränkin miehen kanssa, mutta jollei sinulla ole
sitä, sinun täytyy lykätä avioliittosi tuonnemmaksi, vaikkapa oikea
mies olisi tarjolla.»

»Ole nyt toki hyvä ja selitä minulle oikein mitä tarkoitat», sanoi
Hermione.

»Kaikki aikanaan», sanoi Menelaos. »Minun täytyy ensinkin kysyä sinulta
paria seikkaa. Onko ketään sellaista miestä, jonka kanssa tahtoisit
karata?»

»En tahdo karata! Tahdon mennä naimisiin Oresteen kanssa.»

»Se on taas liian kiireellistä», sanoi Menelaos. »Sinun pitäisi ensin
karata. Äitisi sanoo, että sinun pitäisi, vaikka hän pelkääkin, ettet
sitä tee.»

»Tahtooko äiti minun karkaavan?» sanoi Hermione.

»Miksi?»

»Luulen hänen tarkoittavan sitä, että ihminen joka tapauksessa karkaa
ennemmin tai myöhemmin, ja kun hän on itse kokeillut sitä myöhemmin,
on hän sitä mieltä, että parempi on karata aikaisemmin. Riittäköön se
tästä. Haluaisitko, että Pyrrhos tulisi tänne muutamiksi päiviksi?»

»Kuka on Pyrrhos?»

»Tiedäthän sen — Akhilleuksen poika.»

»Miksi minun pitäisi tutustua häneen?»

»Se olisi sinulle eduksi ja lisäisi melkoisesti maailmantuntemustasi.
Pyrrhos olisi vastapainoa suljetulle elämällesi. Jos suuret
kuvittelumme sinusta ovat oikeat, rakastut häneen.»

»Olen jo rakastunut Oresteeseen, isä!»

»Sittenhän voit karata Pyrrhoksen kanssa, päästä selville
erehdyksestäsi ja mennä sen jälkeen naimisiin Oresteen kanssa.»

»Tämä ei mielestäni ole laisinkaan huvittavaa», sanoi Hermione. »Olet
loukannut minua kovasti. Saanko mennä?»

»Et, tyttäreni, et saa lähteä. Tule takaisin tänne ja istuudu taas.
Auta minua kokoamaan ajatuksiani. Olen puhellut äitisi kanssa sinusta
ja Oresteesta ja tunnen mieleni hyvin masentuneeksi. Hän pelkää, ettei
Orestes sittenkään ole oikea mies sinulle, ja minustakin tuntuu, että
meidän pitäisi vielä harkita asiaa. Äitisi selittää varmasti itse
sinulle mielipiteensä. Minä olen vain maininnut tärkeimmät kohdat.
Minä puolestani hyväksyn Oresteen, ja sinä ja minä ymmärrämme toisemme
tarpeeksi hyvin keskustellaksemme hänestä maltillisesti ja toivoakseni
kiihtymättä. Kerroppas minulle millainen mies hänestä on tullut.»

»Hän on jokseenkin pitkä — ja kerrassaan kaunis mies», sanoi Hermione,
»ja muuten hänellä on hyvin viehättävät henkilökohtaiset ominaisuudet.
En luule olevani puolueellinen — olen varma siitä, että sinä tulet
pitämään hänestä!»

»Sehän on selvää», sanoi Menelaos. »Jättäkäämme nyt hänen kauneutensa
ja puhelkaamme hänen luonteestaan. Millainen mielenlaatu hänellä on —
nimittäin luonne ja niin edespäin?»

»Hän on hyvin mietteliäs», sanoi Hermione, »ehkäpä vähän liian vakava,
mutta sellaistahan voi vain sanoa hyväksi viaksi. Hän on paljon
harkitsevampi kuin voisi kuvitellakaan niin nuoresta miehestä ja hän
on hyvin velvollisuudentuntoinen. Hänen seurassaan tunnen itseni
kerrassaan kevytmieliseksi. Hän on aivan liian hyvä minulle.»

»Tuota viime väitettäsi epäilen», sanoi Menelaos. »Kuuleppas, Hermione,
kuvauksesi on erittäin mieluinen minulle, mutta älä sano äidillesi
samaa. Parempi sinun olisi kuvailla hänen rajumpia ominaisuuksiaan
puhellessasi hänelle — ja hänen vikojaan. Mitkä niistä ovat pahimpia?»

»Hänellä ei ole — no niin, en tahdo sanoa, ettei hänellä ole niitä
yhtään, sillä jokaisella ihmisolennolla on joitakin, mutta hän on
niin ystävällinen ja hienotuntoinen minua kohtaan, niin kiintynyt
vanhempiinsa, niin innokas suojelemaan minun mainettani ja omaansa,
että en voi ymmärtää minkä varsinaisen vian hänestä voisi löytää.»

»Hän on kaikesta päättäen merkillinen nuori mies», sanoi Menelaos,
»mutta usko pois, äitisi ei koskaan hyväksy häntä. Sinun täytyy
mahdollisesti valita joko hänet tai äitisi.»

»Valitsen nyt jo Oresteen», sanoi Hermione.

»Minä kannatan sinua», sanoi Menelaos, »mutta en ole varma, vaikka
äitisi sittenkin saisi tahtonsa lävitse. Sanoit siis, että hän on
kiintynyt vanhempiinsa?»

»Hän jumaloi isäänsä», sanoi Hermione.

»Mitä hän ajattelee äidistään?»

»Olet siis kuullut asiasta», sanoi Hermione. »En tietänyt, että se oli
jo levinnyt laajemmallekin, enkä tahtonut ensimmäisenä kertoa siitä.
Tietysti hän suree äitinsä käytöstä, mutta Klytaimnestra on kuitenkin
hänen äitinsä, eikä Agamemnonkaan ole kohdellut häntä hyvin. Orestes on
kauhean onneton. Olen ollut hänen neuvonantajansa kaikissa asioissa —
hänellä ei ole ketään toista, jolle voisi uskoa huolensa.»

»Kuinka hänen sisarensa laita on — mikä hänen nimensä nyt onkaan —
Elektrako?» kysyi Menelaos.

»Orestes ei voi tavata häntä», sanoi Hermione. »Elektra on kotona hyvin
vaarallisessa asemassa ja toivoo voivansa varoittaa isäänsä tai auttaa
häntä, kun hän palaa. Sisar kiirehti pelastamaan Oresteen pois tieltä
niin pian kuin Aigisthoksesta tuli talon isäntä, sillä hän luuli, ettei
Aigisthos antaisi Oresteen kasvaa koston toimeenpanijaksi. Sen vuoksi
Orestes viettääkin niin rauhatonta elämää. Hän piileskelee odotellen
hetkeä, jolloin isä palaa ja tarvitsee hänen apuaan.»

»Kuinka kauan tätä kaikkea on kestänyt, Hermione?»

»Voi, vuosikausia. Kukaan ei tietysti tarkoin ole selvillä siitä, koska
Klytaimnestra alkoi suhteensa Aigisthokseen, mutta heistä on puhuttu
jo kauan aikaa, ja arviolta noin kolme vuotta sitten Klytaimnestra
esitteli hänet kaikille oikeana aviomiehenään. Silloin Aigisthos otti
julkisesti haltuunsa Agamemnonin omaisuuden, ja Elektra toimitti
Oresteen turvaan pois talosta. Orestes tuli silloin kysymään minulta
mitä pitäisi tehdä. Vanha portinvartijamme ei tahtonut päästää häntä
sisään.»

»Olen kuullut, että hän siitä huolimatta tuli sisään sekä silloin että
muutamia kertoja myöhemminkin», sanoi Menelaos. »Eteoneus on pahoillaan
niin epämiellyttävästä kohtauksesta. Mutta jollet ennestään tiedä,
täytyy minun nyt sanoa sinulle, ettei Orestes tehnyt portinvartijaan
hyvää vaikutusta. Sinun serkkusi ei ole täällä tosiaankaan suosittu.
Kuinka selität sen? Et suinkaan halua mennä naimisiin sellaisen miehen
kanssa, joka ei voi tulla toimeen ihmisten kanssa. Kun äitisi moitti
häntä, asetuin minä luonnollisesti Oresteen puolelle, sillä äitisi
ei osaa arvostella miehiä. Mutta kaiken aikaa muistin Eteoneuksen
mielipiteen, ja ukko on aika älykäs. Ymmärrä minut oikein, Hermione,
minulla ei ole mitään Orestesta vastaan, mutta sinun pitäisi katsella
asiaa joka puolelta.»

»Eteoneuksen vikana, isä, on hänen ikänsä. Hän luulee kykenevänsä
järjestämään paikalleen maailmankaikkeuden asiat, eikä hän ole nähnyt
elämästä muuta kuin sen, mitä tulee sisään sinun ovestasi! Hänen
elämänsä sisältönä on juoruaminen — hän kuiskaili Klytaimnestrasta jo
ennen kuin Orestes mainitsi minulle asiasta sanaakaan. Kuinka hän voisi
ymmärtää sellaisia nuoria ihmisiä, jotka on kasvatettu niinkuin Orestes
ja minä?»

»Soisinpa sinun sanovan minulle millä tavoin teidät on kasvatettu»,
sanoi Menelaos; »ehkäpä se rauhoittaisi äitiäsi».

»Tarkoitan, että meidät on jätetty oman onnemme nojaan ja että
me tiedämme mitä tahdomme. Nyt on liian myöhäistä ruveta meitä
taluttamaan. Vanhempamme ovat panneet kaikki sekaisin; me olemme
todellisia vanhoillisia. Kuinka voisi Eteoneus, jonka pää on täynnä
muodollisuusasioita, keventää Oresteen taakkaa?»

»Tuossa on jonkin verran järkeä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et ole
vastannut koko kysymykseeni. Vaikkapa myönnämme senkin, että Orestes
on joutunut onnettomuuteen ilman omaa syytään ja että hän tietää mitä
tahtoo, voi hän sittenkin olla väärä mies sinulle. Kuinkahan kaikki
oikein järjestyy? Kuinka minun on järjestettävä hääsi? Minulla ei
voi olla mitään yhteisiä hommia Aigisthoksen kanssa, enkä tahdo olla
samassa kaupungissa kuin Klytaimnestra. Meidän täytyy odottaa kunnes
Agamemnon palaa ja panee talonsa järjestykseen. Silloin voimme katsoa
mitä on jäljellä. Eikö sinun olisi siihen mennessä paras lykätä
tuonnemmaksi avioliittohankkeesi Oresteen kanssa? No niin, sinä olet
tietysti rakastunut häneen — sitähän en laisinkaan väitä vääräksi —
mutta älä tee äkkipäätöksiä. En anna Helenan ennakkoluulojen vaikuttaa
itseeni, mutta mitä enemmän ajattelen Orestesta, sitä enemmän toivoisin
hänen kuuluvan toiseen sukuun. Sinun täytyy tulla onnelliseksi mikäli
äitisi ja minä voimme vaikuttaa asiaan. Ja tunnustanpa, että mielelläni
tahtoisin toipua perin pohjin ennen kuin ryhdymme uuteen otteluun.»

»Kuuleppas, isä — kuinka sinä ja äiti oikein johduitte ajattelemaan
minun naittamistani? Teidän paluunne edellisinä viitenä vuotena en
ollut ajatellut avioliittoa niin paljon kuin te olette saanut minut
ajattelemaan sitä muutamina viime päivinä. Ajatukseni askartelivat
sinussa ja äidissä ja teidän hankaluuksissanne, ja minun täytyi koettaa
huolehtia suvun maineesta. Sitäpaitsi täytyi minun ajatella Orestesta
ja hänen vaikeuksiaan ja harkita mitä voisin neuvoa hänelle. En ole
tosiaankaan ajatellut itseäni laisinkaan. Tiesin kyllä koko ajan, että
joskus tulevaisuudessa menisin naimisiin Oresteen kanssa, kun kaikki
nuo muut asiat olisi ensin saatu kunnolla järjestykseen. Toistaiseksi
hän oli paras ystäväni ja ainoa toverini. Uskon, että meidät on luotu
toisillemme. Kun äiti kysyi minulta rakastinko Orestesta, vastasin
myöntävästi ja sanoin aikovani mennä naimisiin hänen kanssaan. Minusta
tuntui aika lailla julkealta sanoa sitä niin peittelemättä julki, mutta
äiti ei hellittänyt ennen. Vaistomaisesti olin selvillä siitä, ettei
hän hyväksyisi Orestesta, joka ei puolestaan tietenkään voi hyväksyä
äitini käytöstä. Mutta hämmästyin tosiaankin aika lailla, kun äiti
nuhteli minua siitä, että en ollut kertonut hänelle aviomielisemmin
suunnitelmistani. Oletko kuullut hänen puhuvan suoruudesta? Mutta
minun täytyy sanoa, isä, että sinä olet nyt melkein yhtä hankala kuin
hän. Kysyt minulta rakastanko elämää, ja muuta yhtä hullunkurista, ja
sitten muutut äkkiä vakavaksi ja neuvot minua harkitsemaan tarkoin ja
lykkäämään tuonnemmaksi avioliiton Oresteen kanssa. Mikä sinut sai
luulemaan, että minä menisinkään hänen kanssaan pian naimisiin? Etkö
tahdo ilmaista minulle suoraan, niin kuin äiti sanoisi, mitä oikein
tahdot minusta? Toivotko, että en menisi ylipäänsä kenenkään kanssa
naimisiin? Hyvä on, en mene, jos tarvitset minua kotona. En luule
Oresteen voivankaan vielä pitkään aikaan ajatella naimisiin menemistä.
Vai oletko sen vuoksi ankara Orestesta kohtaan, että hänen vanhempansa
eivät ole onnellisia yhdessä? Minä en tietenkään voi nähdä siinä
kannassasi mitään järkeä.»

»Totta puhuakseni», sanoi Menelaos, »en minäkään ollut ajatellut
avioliittoasi paljonkaan — ehkäpä en edes kylliksikään — ennenkuin
äitisi puhui minulle siitä. Olimme sitä mieltä, että menisit ennemmin
tai myöhemmin naimisiin Oresteen kanssa, mutta iloitsin siitä, että
saisin edes toistaiseksi pitää sinut täällä — viihtymystäni lisää
suuresti se, että sinä olet talossa. Toisaalta taas olet jo tarpeeksi
vanha perustaaksesi oman kodin ja elääksesi omaa elämääsi. Äitisi ja
minä voimme helposti unohtaa kuinka monta vuotta on kulunut meidän
poissa ollessamme ja kuvitella sinua vieläkin lapseksi. Siksipä tahdon
tosiaankin, että menet naimisiin. Minulla ei ole Orestesta vastaan
mitään — ei kerrassaan mitään, enkä tarkemmin sanoen moiti häntä
ollenkaan hänen vanhempainsa vuoksi. Mutta se minun on myönnettävä,
että Klytaimnestra pilaa mielestäni koko jutun. Soisin sinun löytävän
jonkun luotettavan nuoren miehen, jonka äiti ei ole liian kaunis.»

»Sinun on turha nähdä vaivaa siinä asiassa, isä; minä en aivan
yksinkertaisesti tahdo mennä naimisiin Damastorin kanssa!»

»No, kuka sitä vaatisi?»

»Äiti mainitsi jotakin siitä, ja viime sanoistasi ymmärrän sinun olevan
hänen kanssaan yhtä mieltä.»

»Tahtooko äitisi, että menisit naimisiin Damastorin kanssa?»

»En nyt tahdo väittää juuri sitä, isä — hän tosin mainitsi Damastorin
ja sanoi, että voisin valita huonomminkin, mutta epäilen, ettei hän
kuitenkaan pidä Damastorista, sillä hänen äänensävynsäkin tuntui
jokseenkin ivalliselta. En tunne äitiä tarpeeksi ymmärtääkseni aina
hänen tarkoituksiaan.»

»En minäkään», sanoi Menelaos, »mutta yhdestä hänen tarkoituksestaan
olen kuitenkin selvillä. Olen varma siitä, ettei hän halua sinun
menevän naimisiin Damastorin kanssa!»

»No kenen kanssa sitten?»

»Hän sanoo sen kyllä itse sinulle omalla tavallaan. Muista olla hyvin
hämmästynyt, kun hän esittää sen sinulle. Mutta turvatakseni sinut
suuremmalta pelästykseltä vihjaan sinulle asiasta vähän etukäteen — hän
aikoo naittaa sinut Pyrrhokselle.»

»Mutta enhän minä tunne koko miestä! En tahdo häntä! Eikä hän
luultavasti halua minua!»

»Se on omituista», virkkoi Menelaos, »mutta aivan samaa ajattelin
minäkin, kun äitisi kertoi minulle suunnitelmistaan».

»Mutta miksi hän sitten pitää kiinni niin järjettömästä ajatuksesta?»

»Parasta on kysyä miksi hän laisinkaan suunnittelee sellaista.
Minusta alkaa melkein tuntua siltä, että äitisi rupeaa vanhenemaan.
Ulkonaisesti ei tosin näytä siltä, mutta hän on nyt viidennellä
kymmenellä ja on kokenut yhtä ja toista. Kaikki tuommoinen
elämänrakkaudesta puheleminen on paha merkki. Niinikään hänen
avioliittosuunnitelmansa. Luulisi hänen saaneen jo tarpeeksi
kokemusta avioliitosta, ja niin hän onkin. Sen vuoksi hän alkaa
suunnitella naimakauppoja toisten puolesta. Kun olemme itse, lakanneet
näyttelemästä pääosia, koetamme näytellä jumalaa ja ohjata uusia
näyttelijöitä. Se on jonkinlainen jäähyväiset.»

»Onko Pyrrhos kaunis mies?» kysyi Hermione.

»Hyvin kaunis», sanoi Menelaos.

»Minä en olisi kovin varma jäähyväiseleestä», sanoi Hermione. »Jos äiti
sattuisi mieltymään häneen, en uskaltaisi väittää hänen nuoruutensa
auttamattomasti olevan ohitse.»

»Oletko ajatellut sitä myöskin?»

»Mitä myöskin, isä?»

»Tarkoitan, että luuletko hänen voivan rakastua Pyrrhokseen?»

»Voi, enhän minä tiedä muuta kuin mitä sinä olet kertonut minulle,
mutta siinä en ole kanssasi yhtä mieltä, että äiti alkaisi olla vanha.
Päinvastoin. Hän on niin — kuinka nyt oikein sanoisinkaan? — hän on
niin elinvoimainen, että minusta tuntuu keskusteltuani hänen kanssaan
aivan kuin olisin jutellut siivekkään olennon kanssa.»

»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne, ja sillä hyvä», sanoi Menelaos.
»Tuonnempana se voi olla vaaratonta, mutta niinkuin sanot —»

»En tarkoittanut juuri sitä», sanoi Hermione. »Äidistä on vaikea
puhella täsmällisin sanoin. Luulen hänen muuten tarkoittavan täyttä
totta minun avioliitollani. Mutta hänenhän on mahdotonta ennakolta
aavistaa minkä vaikutuksen hän itse tekee joihinkin ihmisiin. Luulen
nähneeni hänen heikot puolensa liian selvästi joutuakseni hänen
taikavoimansa alaiseksi, mutta toisaalta taas iloitsen siitä, että
kykenen huomaamaan hänen tarkoituksensa vakavuuden. Äiti on suoraan
sanoen liian vakava. Koko vika on juuri siinä, että häneltä puuttuu
huumori. Sinulla sitä on, ja minä olen, taivaan kiitos, perinyt sitä
jonkin verran, mutta hänellä ei ole huumoria vähääkään.»

»Tuopa on oivallista!» sanoi Menelaos. »Minun olisi pitänyt ajatella
sitä silloin, kun hän kevensi minulle sydäntään nuoremman sukupolven
suhteen. Hermione, siinäpä juuri asian ydin onkin — hän ottaa kaikki
asiat kauhean vakavasti, ja koska hänellä ei ole laisinkaan huumorin
tajua, on hän aina taipuvainen joutumaan vakavuudessaan väärään
suuntaan.»

»Ja hän on niin tarmokas», sanoi Hermione. »Jos hän saisi minut ensin
naitetuksi, niin mihinkähän hän sitten kohdistaisi henkensä voimat? En
ymmärrä kuinka henkilö, joka näyttää niin huolettomalta, jopa toisinaan
tyyneltäkin, voi olla niin ihmeteltävän tarmokas. Tuo suoruus, josta
hän aina puhuu, on vain puolustuksena silloin kun hän haluaa panna
toimeen jonkin mielitekonsa. Nyt alan ymmärtää, mitä ne vanhat tarinat
tarkoittavat, jotka puhuvat hävittävästä kauneudesta.»

»Niin, äitisi on juuri sellainen kuin niissä kuvatut henkilöt», sanoi
Menelaos. »Luullakseni se on jonkinlainen taivaan lahja. Varmasti olen
hukannut aikaani turhaan moittiessani häntä siitä.»

»Mutta pitäisihän hänen edes nyt tuntea itsensä paremmin», sanoi
Hermione. »Hänen pitäisi sääliä niitä heikkoja ja vastaanottavaisia,
jotka ihailevat ja jäljittelevät häntä. Vaikka antaisikin hänelle
anteeksi kaiken muun, on sentään mahdotonta antaa anteeksi sitä, että
hän johtaa kokonaan harhaan viattomat, jotka eivät aavista mitään
pahaa.»

»Mutta tuo alkaa jo olla vähän liian ankaraa», sanoi Menelaos. »Eihän
hän saa johdetuksi harhaan sinua, joka luullakseni olet viaton, eikä
kukaan, joka tuntee hänet, voi olla aavistamatta pahaa. Jokainen
aina talomme portinvartijasta juoruileviin naapureihin asti näyttää
odottavan häneltä pahinta. Sitäpaitsi on asiassa kummallisinta se,
että hän näyttää saavuttaneen suurimman voittonsa juuri kokeneimpain
parissa. Ainakin hänen sankarinsa ovat olleet naimisissa. Paris ei
ollut viaton eikä pahaa aavistamaton.»

»Ajattelin Adrastea, tuota tyttöä, josta hän pitää niin paljon», sanoi
Hermione. »Sen laatuiset tyypit eivät miellytä minua, mutta hän on
puolestaan hyvin kiintynyt äitiini, ja luulenpa hänen jäljittelevän
kaikkia hänen virheitään!»

»Minkälainen tyyppi Adraste on?» sanoi Menelaos. »Puhut silloin tällöin
kuin äitisi — vetoat johonkin omaan huomioosi aivan kuin se olisi
päivänselvä asia, jonka jokainen järkevä ihminen ymmärtää. En tiedä
mitään eri tyypeistä enkä siitä, millainen Adraste on.»

»No, hänellä on luullakseni sitä, mitä äiti sanoo elämänrakkaudeksi»,
virkkoi Hermione. »Suoraan sanoen on hän minun mielestäni jokseenkin
intohimoinen, vaikka ei olekaan kaunista sanoa tytöstä niin. Ymmärrät
mitä tarkoitan — epämiellyttävässä merkityksessä. Jos saatavilla vain
olisi mies, johon Adraste olisi rakastunut, niin hän suostuisi kaikkeen
melkein ilman mitään mutkia.»

»Kuka tahansako?» kysyi Menelaos. »Vai tarkoitatko jotakin erikoista?»

»Luulenpa, että vaikka kuka tahansa kelpaisi», sanoi Hermione. »Ymmärrä
minut nyt oikein, en sano hänestä mitään pahaa. En tosiaankaan
moiti häntä — kaikki on äidin syytä. Jos äiti olisi opettanut häntä
hillitsemään itsensä, odottamaan säädyllisesti kunnes rakkaus
itse tulisi hänen elämäänsä ja kieltänyt olemasta liian raju ja
epänaisellinen! Mutta erinäisistä huomautuksista, joita olen kuullut
Adrasten lausuvan minun läsnä ollessani, ymmärrän hänen kuvittelevan,
että tunteet oikeuttavat mihin tahansa, enkä tietenkään voinut väitellä
hänen kanssaan, sillä muistin äidin esimerkin ynnä kaiken muun.»

»Mutta eikö sinun ja Oresteen suhde ole sekin ollut vähän
tavallisuudesta poikkeava?» sanoi Menelaos.

»Se on eri asia», sanoi Hermione. »Meidän suhteemme on ollut
poikkeuksellinen, mutta täysin säädyllinen. Tuskin meillä oli
minkäänlaista hakkailukautta olemassakaan, vaan me siirryimme melkein
suoraa päätä neuvottelemaan hankaloista perheasioistamme. Sinulla ei
ole aavistustakaan, kuinka ihailtava Orestes on. Olen aina iloitseva
siitä, että olen ensiksi tuntenut hänet vaikeissa tilanteissa — hän
esiintyy parhaassa valossa taistellessaan hankaluuksia vastaan. Olemme
tietysti tavanneet toisemme kahden kesken, kun ei Eteoneus tietänyt
asiasta mitään, mutta tehän olitte poissa, ja me olemme aina pitäneet
itseämme toisillemme määrättyinä.»

»Kohtalon määräyksestä saat puhella lähemmin äitisi kanssa», sanoi
Menelaos. »Mutta palataksemme vielä Adrasteen — olen iloinen siitä,
ettei nyt ole lähettyvillä ketään miestä, jollemme ota huomioon
Damastoria. Helena luulee hänen hakkailevan Adrastea.»

»Joutavia!» sanoi Hermione. »Kharitas on väittänyt minulle muutamia
kertoja, että Damastor on rakastunut minuun — mikä on aika lailla
hupsua, mutta todistaa joka tapauksessa millaista tyyppiä hän ihailee.
Hän on saanut huolellisen kasvatuksen ja sitäpaitsi hän on poika vasta.
En ollenkaan usko, että hän uskaltaa naima-asioissaankaan poiketa
sukunsa perintätavoista, ja vaikka hän ajattelisikin sellaista, ei
hänellä ole tarpeeksi luonteenlujuutta osoittaa jatkuvasti rakkauttaan
Adrastelle ja uhmata äitiään. Pyrrhos on ehkä sen laatuinen mies,
jollaista minä tarkoitan. Voisit sittenkin kutsua hänet tänne ja
naittaa Adrasten hänelle. Silloin äiti saisi hänet perhepiiriin,
niinkuin haluaa, ja minä voisin rauhassa pitää Oresteen.»

»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne», sanoi Menelaos. »Sanon sen Helenalle
paikalla, kun näen hänet.»

»Sano se hänelle nyt», virkkoi Hermione, »tuolla hän tulee!»




III


»Helena», sanoi Menelaos, »sanon sinulle vieläkin, että en halua
Pyrrhosta tänne!»

»Se oli hyvä, että mainitsit Pyrrhoksen», virkkoi Helena, »halusinkin
juuri puhella hänestä Hermionen kanssa, ja aikaa säästyy, kun pääsee
suoraan asiaan».

»Salli minun sitten paikalla sanoa, äiti», virkkoi Hermione, »että en
tahdo mennä naimisiin Pyrrhoksen — enkä Damastorin kanssa.»

»Damastorin? Taivas varjelkoon!» sanoi Helena.

»Etkö sinä kehoittanut Hermionea menemään naimisiin hänen kanssaan!»
sanoi Menelaos. »Hän sai sen käsityksen.»

»En sinä ilmoisna ikänä», sanoi Helena. »Kerroin vain Hermionelle,
että Kharitas väitti poikansa rakastavan häntä, ja huomautin, että
huonommankin aviomiehen voisi valita itselleen. Ja se onkin totta.
Mutta mieluummin soisin tyttärelleni paremman kohtalon. Koettaessani
ottaa selvää, oliko Damastor ruvennut hakkailemaan Hermionea, niinkuin
Kharitas otaksui, sain selville mitä epäilinkin, nimittäin että poika
petti äitiään. Damastor ei kelpaa oikeastaan mihinkään mielestäni, ja
mitä taas Pyrrhokseen tulee, en ole kehoittanut Hermionea menemään
hänen kanssaan naimisiin enkä koskaan kehoitakaan. Hän saa ottaa
miehekseen kenet itse haluaa. Niin hän joka tapauksessa tekeekin. En
ole edes koskaan maininnut Pyrrhoksen nimeäkään hänelle, mutta aioin
kyllä neuvoa häntä tutustumaan tuohon nuorukaiseen, ennen kuin valitsee
lopullisesti. Sinä olet siis kertonut hänelle meidän keskustelustamme?»

»Niin olen», sanoi Menelaos. »Kerroin hänelle, että sinä halusit
Pyrrhosta vävyksesi ja ehdotit, että hänet kutsuttaisiin tänne
vierailulle.»

»Epäilemättä olet värittänyt selostuksesi hyvin vahvasti oman
käsityskantasi mukaan», sanoi Helena. »Se on tavallinen yhteistoiminnan
muoto. No mitä sinä arvelet siitä suunnitelmasta, Hermione?»

»Hermione ajattelee samoin kuin minäkin, ettei olisi oikein turvallista
kutsua Pyrrhosta tänne», sanoi Menelaos.

»Kuinka niin?» sanoi Helena. »Kuka häntä loukkaisi? Vieraathan ovat
aina turvatussa asemassa.»

»Mutta isäntä ei ole nykyään», sanoi Menelaos. »Me olemme päättäneet
ilmaista mielipiteemme melkein yhtä avomielisesti kuin sinäkin.
Hermione on samaa mieltä kuin minäkin, nimittäin että hän ja minä
emme paljonkaan hyötyisi Pyrrhoksen käynnistä. Kun sinä olet täällä,
ei Hermione joutuisi paljonkaan seurustelemaan tuon nuorukaisen
kanssa, joka tietysti joutuisi niin suureen ihastuksen valtaan, että
ei mahdollisesti huomaisikaan sellaista henkilöä olevan olemassa kuin
tyttäresi — tai miehesi. Ei, Helena, se ei käy päinsä.»

»Äiti, en minä aivan noin sanonut. Minä —»

»Siitä olen varma, tyttäreni», sanoi Helena. »Jatka, Menelaos.»

»Minulla ei ole mitään lisättävää.»

»Sinulla täytyy olla», sanoi Helena. »Ei kukaan mies voi puhua
vaimolleen tuolla tavoin ja tyttärensä kuullen, lisäämättä sanoihinsa
vielä aika paljon. Samalla tavoin sinä loukkasit minua viime
kerrallakin asiasta keskustellessamme. Silloin sanoin sinulle, etten
jäisi taloosi, jos toistaisit tuon loukkauksen. Nyt lähden. Valitan,
Hermione, että joudut näkemään vanhempaisi välillä näin onnettoman
riidan, mutta koska isäsi on päättänyt saada sen aikaan, on parasta,
että saat itse henkilökohtaisesti nähdä tämän kohtauksen. Pyysin
isääsi kutsumaan Pyrrhoksen tänne, jotta perehtyisit vähän paremmin
seuraelämään, ennen kuin valitset itsellesi miehen. Isäsi syytti minua
siitä, että olin rakastanut Akhilleusta. Palautin Menelaoksen mieleen,
että en ollut koskaan nähnyt Akhilleusta, joka oli nyt haudassaan,
mutta sanoin, että jos olisin tuntenut hänet, olisin varmasti
rakastanut häntä, sillä hän oli aikansa suurin mies ja puoleensavetävin
samalla. Meidän täytyy välttämättä rakastaa parasta nähdessämme sen, ja
jollemme halua sitä rakastaa, on meidän paras olla näkemättäkin sitä.
Pyrrhos on minun käsitykseni mukaan samanlainen kuin isänsäkin. Mikäli
minä tiedän, on hän nykyään elävistä miehistä kaunein. Ehkäpä olisi
ystävällistä sinua kohtaan jättää hänet kutsumatta tänne, jos vain
voisimme olla varmoja siitä, että et koskaan tapaa häntä sattumalta
muualla, sillä Orestes ja sinä olette ilmeisesti tyytyväisiä toisiinne.
Mutta jonakin päivänä joudut melkein varmasti näkemään Pyrrhoksen, ja
kuinka silloin käy, jos olet jo sidottu toiseen mieheen? Halusin sanoa
tämän sinulle oikein sydämeni pohjasta ja kehoittaa sinua lausumaan
Pyrrhoksen tervetulleeksi hänen saapuessaan. Aioin lisätä, että vaikka
uskon hänet Orestesta etevämmäksi, en ole nähnyt Orestesta ja voin
siis olla väärässä. Tavattuasi Pyrrhoksen pidät häntä ehkä vähemmän
viehättävänä kuin minä. Olkoon tähän eriävään käsitykseen sitten syynä
sinun tai minun makuni huonous, asia on joka tapauksessa selvitetty.
Sitten voit valita kenet haluat. Mutta älä kieltäydy, Hermione, ensin
tapaamasta Pyrrhosta ja sitten vasta menemästä naimisiin Oresteen
kanssa. Sinun luottamuksesi aviomiestä kohtaan myrkyttyy alusta
lähtien. Olet muistava, että et halunnut verrata häntä toisiin miehiin.
Rupeat aprikoimaan mitä olisi voinut tapahtua, jos olisit tavannut
Pyrrhoksen. Ensin rukoilet, että et koskaan tapaisi häntä, sitten alat
toivoa, että kuitenkin saisit nähdä hänet, ja lopuksi tietysti joudut
yhteen hänen kanssaan. Näin minä aioin sanoa. Mutta sinä ja isäsi
saatte nyt järjestää nämä asiat niinkuin itse parhaaksi näette. Minä
jätän tämän talon ikipäiviksi. Menelaos ja minä olimme sopineet siitä,
että jos hän vielä puhuisi minulle tällä tavoin, niin matkustan pois.»

»Voi, Helena», sanoi Menelaos, »minä unohdin sen kokonaan».

»Ei, et sinä unohtanut», sanoi Helena, »vaikka ei sekään olisi mikään
puolustus, jos niinkin olisi. Ei suinkaan minulle ole mieluisempaa
kestää loukkausta, jos tiedän sen pulpahtaneen ilmoille vaistomaisesti.
Mutta sinä olit luvannut, kun keskustelimme tästä asiasta viimeksi,
lakata puhumasta tuohon sävyyn, ja nyt olet kuitenkin puhunut aivan
samoin omalle tyttärelleni. Sitäpaitsi sanot Hermionen läsnäollessa,
että hän on yhtä mieltä sinun kanssasi, ja lapsi-paran täytyy
selittää puolustuksekseen, ettei asianlaita ole niin. Nyt on kaikki
välillämme lopussa, Menelaos, minä lähden omaa tietäni, ja sinä saat
mennä, omaasi. Hermione, minä pyydän sinua kunniasi nimessä estämään
isääsi levittämästä minkäänlaisia juoruja minun rakkausseikkailuistani
Akhilleuksen kanssa tai mitään muuta valheellista juttua minun
poislähtöni selitykseksi. Minä lähden sen vuoksi, että isäsi on
sellainen kuin hän on.»

»Minun ymmärtääkseni se häpeä, joka tästä tulee sekä sinulle että
minulle, ei huoleta sinua laisinkaan», sanoi Menelaos. »Mutta voisit
edes ajatella Hermionea, joka on kokonaan viaton.»

»Häneen ei lankea häpeän varjoakaan», sanoi Helena. »Se on vain
lisätodistus siitä, että hänellä on ollut huono onni vanhempainsa
suhteen. Häpeä, jos sellaista tulee — ja niinhän tietenkin varmasti käy
— lankeaa kokonaan minun osalleni.»

»Sinuun sen tosiaankin pitäisi langeta», sanoi Menelaos. »Mutta niin ei
kuitenkaan käy — ainakaan täysin. Minäkin saan siitä osani.»

»Et suinkaan», sanoi Helena. »Aivan yksinkertaisesti on vaimosi
vain jättänyt sinut toisen kerran. Hän joutuu häpeään ja sinä tulet
naurunalaiseksi.»

»Sitä minä en osaa uskoa», sanoi Menelaos.

»Sen saat vielä nähdä», sanoi Helena. »Kun mies tai vaimo karkaa, saa
n.s. petetty puoli osakseen sääliä, mutta ei ihailua, ei edes alussa.
Sellaisia ihmisiä, jotka osaavat hallita rakkautta, ei jätetä. Mutta
jos karkaaminen tulee tavaksi, ei tapaus herätä pienintäkään säälin
tunnetta. Ihmiset vain nauravat sellaiselle, joka hyljätään useammin
kuin yhden kerran.»

»Sinä et saa lähteä, Helena», sanoi Menelaos, »et tosiaankaan saa
lähteä».

»Minä lähden», sanoi Helena, »ja pyydän sinua suhtautumaan lähtööni
edes jonkin verran arvokkaasti ja olemaan tuhlaamatta turhaan sanoja.
Adraste ja minä voimme olla valmiit huomisaamuna. Tiedän muutamia
paikkoja, joissa meidät luultavasti otetaan mielihyvin vastaan.
Esimerkiksi Idomeneus —»

»Helena», sanoi Menelaos, »en koeta väkivoimin pidättää sinua täällä,
ehkäpä en onnistuisikaan, jos päätöksesi on niin luja kuin väität sen
olevan. Mutta pyydän sinua jäämään. Antaudun täydellisesti. Hermionen
läsnä ollessa tunnustan olleeni kokonaan väärässä. Olen menetellyt
arvottomasti, olen —»

»Hyvästi», sanoi Helena, »niin olet. Mutta minä lähden.»

»Äiti», sanoi Hermione, »jos jäät, niin suostun siihen, mitä olet
ehdottanut Pyrrhoksesta. Otan hänet tervetulleena vastaan tässä talossa
ennen kuin menen naimisiin Oresteen kanssa.»

»Se sinun pitää ehdottomasti tehdä itsesikin vuoksi, lähdinpä minä
sitten tai jäin», sanoi Helena, »ja siitä olen varma, että isäsi
suostuu kutsumaan hänet tänne heti minun lähdettyäni. Silloin siinä ei
ole mitään vaaraa.»

»Hän ei tule, jos kuulee uuden riidan alkaneen», sanoi Hermione. »Olen
varma siitä, että hän luulee isän tarvitsevan apua monessa sodassa.»

»Epäilemättä hän ajattelee juuri noin», sanoi Helena. »Voin jo
kuvitella kuulevani hänen äänensä. Hän nauraa yhtä sydämellisesti kuin
isänsä.»

»Minulla ei kai ole valitsemisen varaa», sanoi Menelaos.

»Jos jäät, Helena, niin lähetän Pyrrhokselle kutsun heti.»

»Sinun pitäisi lähettää se paikalla, lähdenpä tai jään», sanoi Helena.
»Itsehän sen ymmärrät aivan hyvin. En koskaan enää suostu hieromaan
kauppaa kanssasi. Lähetä kutsu hänelle tai ole lähettämättä. Saat
ratkaista asian aivan vapaasti. Tunti sitten olin vielä sinun vaimosi
ja koetin suunnitella kanssasi yhteisesti tyttäremme tulevaisuutta. Nyt
olet vapaa mies, saat valita aivan itsenäisesti ja itse myöskin vastata
teoistasi.»

»Teen ehdotukseni toisessa muodossa», sanoi Menelaos. »Jäätkö sinä,
Helena, jos lähetän paikalla kutsun Pyrrhokselle?»

»Et varmaankaan kuullut mitä sanoin sinulle. En suostu hieromaan
kauppaa kanssasi.»

»Hyvä on», sanoi Menelaos. »Sinä voitat. Lähetän heti sanan
Pyrrhokselle. Onko selvä? Heti paikalla. Se on täysin oma päätökseni.
Olen itse harkinnut asian näin parhaaksi. Ei kukaan saisi minua
luopumaan tästä. Nyt menen käskemään, että sanansaattajan on heti
lähdettävä. Jäätkö?»

»Olet tehnyt viisaan päätöksen», sanoi Helena, »ja sinun on nyt paras
mennä käskemään, että sanansaattaja lähtee matkalle.»

»Ja sinä jäät? Siitä kaikki riippuu?» sanoi Menelaos.

»Niinkö?» sanoi Helena. »Sittenhän se on lopultakin kaupan hierontaa.
Siinä tapauksessa en halua jäädä.»

»Voi taivas, millainen nainen!» sanoi Menelaos. »Minä menen käskemään
sanansaattajaa matkalle.»

»Äiti, ethän jätä minua ennen Pyrrhoksen tuloa?» sanoi Hermione.
»En voinut sanoa sitä isän täällä ollessa, mutta minua kauhistuttaa
ajatella, että minua tarkastellaan jonkinlaisena vaimonkokelaana,
enkä voi nyt esiintyä luontevasti Pyrrhoksen seurassa kaiken tämän
juttelun jälkeen. Sitäpaitsi tunnen itseni teeskentelijäksi, kun joka
tapauksessa olen päättänyt mennä naimisiin Oresteen kanssa!»

»Lupaan jäädä edes Pyrrhoksen tai Oresteen tuloon asti», sanoi Helena.
»Minun kantani onkin se, että meidän on verrattava heitä keskenään.
Jos sinun onkin parasta tavata Pyrrhos ensin, pitää minun tosiaankin
myöntää Oresteelle tilaisuus todistaa olevansa se, miksi sinä häntä
luulet. Isäsi lähettää sanan Pyrrhokselle, mutta hän on kaukana eikä
voi saapua pitkään aikaan. Sitä odotellessa haluaisin saada serkkusi
tänne. Toimitatko siitä tiedon hänelle?»

»Mitään en tekisi sen mieluummin», sanoi Hermione, »mutta en
tiedä missä hän on. En ole koskaan tietänyt sitä. Hän piileskelee
Aigisthosta. Meidän on odotettava, kunnes hän tulee itse.»

»Eikö hän voisi uskoa salaisuuttaan sinulle?» sanoi Helena. »Tuo ei
miellytä minua ollenkaan. Hän menettää parhaan tilaisuuden mitä hänelle
todennäköisesti voi koskaan tulla, ellemme voi saada häntä käsiimme
ratkaisevalla hetkellä. Etkö voi millään lailla toimittaa hänelle
sanaa?»

»En millään», sanoi Hermione, »mutta et saa moittia häntä. Hän tahtoi
ilmaista minulle piilopaikkansa, mutta en sallinut sitä. Minulla oli
jo hallussani liian monta hänen salaisuuttaan, ja hänen henkensä
riippuu tästä. Sitäpaitsi tuottavat hänen salaperäiset ilmestymisensä
ja katoamisensa jonkinlaista jännitystä — ja tämä tekee suhteemme
sellaiseksi kuin rakastuneitten suhteen minun ymmärtääkseni pitääkin
olla. Meidät johtaa yhteen sattuma tai kohtalo tai vaisto, eikä mikään
ennakkosopimus.»

»Tunnen mielenlaatusi», sanoi Helena. »Minulta puolestani ei häviäisi
suhteen jännittävyys ja runollisuus, vaikka tietäisinkin missä
rakastettuni on. Meidän on siis odotettava siksi, kunnes Orestes tulee.
Toivon sydämestäni, että se tapahtuisi pian. Ja sitten haluan lausua
sinulle tunnustukseni siitä, että olit halukas suostumaan pyyntööni ja
tapaamaan Pyrrhoksen.»

»Ennenkuin lähden», sanoi Hermione, »voisit kertoa minulle yhden asian,
joka tekee minut kauhean uteliaaksi, nimittäin kuka Idomeneus on.
Isähän joutui aivan kiihdyksiin kuullessaan hänen nimensä.»

»Hän oli eräs kosijani», sanoi Helena, »ja ehkäpä sinun täytyykin
saada kuulla hänestä, sillä uskon tosiaankin, että vain hänen vuokseen
joudut menettelemään niin viisaasti, että suostut tapaamaan Pyrrhoksen.
Niihin aikoihin, kun minä menin naimisiin, vaati vanha tapa vielä,
ettei kosijan sopinut saapua henkilökohtaisesti, vaan hänen oli
lähetettävä lahjansa ja tarjottava kätensä toisen välityksellä sekä
pyydettävä tavoittelemaansa naista ja hänen vanhempiaan ratkaisemaan
asia. Luonnollisesti aina valittiin sellainen, jonka tunsi tai josta
oli kuullut. Idomeneus on hyvin erikoinen mies. Hän on aina ollut
paljon aikansa edellä. Hän saapui itse lahjoineen ja sanoi, että jos
onni sallisi hänen voittaa minut, ei kukaan muu saisi ensiksi kuulla
myöntävää vastaustani eikä kukaan muu saisi osakseen sitä kunniaa, että
pääsisi opastamaan minut hänen kotiinsa. Tiedätkö, Hermione, olin niin
kokematon silloin, että pidin häntä erikoisen karkeana, kun hän rikkoi
sillä lailla säädyllisiä ja kauniita kosintatapoja vastaan. Hylkäsin
hänet ensimmäiseksi ja lähetin hänet yksin pois. Sitten arvostelin
poissa olevia kosijoitani, tunnontarkasti, vakiintuneitten tapain
mukaan ja mielestäni romanttisesti, ja päätin valita Menelaoksen.
Idomeneus on tänä päivänäkin erikoinen henkilö. Hän ei ole mennyt
naimisiin. Mutta juuri hänen vuokseen olen sitä mieltä, että nuoren
tytön pitäisi nähdä kaikki mahdollisuudet, sekä kosijat että muut,
ennenkuin lupautuu miehelle. Parhaissakin tapauksissa menee meiltä niin
paljon hukkaan!»




IV


»Koko päivän olen ajatellut sinua», sanoi Damastor. »Sinä soit kuin
säveleenä päässäni. Mitä tahansa ympärilläni tapahtuukin vähemmän
miellyttävää, ei minun tarvitse muuta kuin olla vaiti ja kuunnella.»

»Minusta on hauska kuulla sinun sanovan niin, Damastor. Kuinka
ihmeellinen sinä oletkaan — aina sinulla on varastossa kauniita sanoja
meidän tavatessamme, eivätkä ne toistu koskaan samanlaisina! Minulle
sinä olet kuin kuva, et musiikkia. Uneksin sinusta — uneksin niin
elävästi, että melkein pelkään talon toistenkin ihmisten näkevän samaa
kuin minä ja pääsevän selville salaisuudestani.»

»Mitä sinä näet, Adraste?»

»Kysytkö sinä sitä, rakkaani?... Damastor, huulesi ovat kylmät! Poika
parka!»

»Tule kauemmaksi varjoon. Adraste — meidät nähdään, jos kävelemme
kuutamossa. En ole koskaan nähnyt kuuta noin suurena. Voimme istua
tällä puiston penkillä ja jutella rauhassa.»

»Kuu ei ole koskaan ennen ollut tuollainen, Damastor, mutta sen
kirkkaus johtuu varmaankin sinusta. Olen kävellyt täällä yksin
tällaisina öinä nähdäkseni puutarhan muuttuvan kuin loihdituksi ja
ajatellakseni — sellaista mitä me rakastuneet ajattelemme, mutta
koskaan ei täällä ole ollut näin kirkasta. Jos voisin, niin tekisin
kaikki vieläkin kirkkaammaksi ja kutsuisin jokaisen tänne katselemaan
kuinka me kävelemme täällä. Meidän onnellisuutemme on liian kaunis
kätkettäväksi. Olen niin ylpeä sinusta, Damastor... Damastor,
rakastatko sinä minua — niinkuin sanoit?»

»Rakastan sinua enemmän, Adraste, voi, paljon enemmän! Etkö sinä tunne
kuinka paljon minä rakastan sinua? Tarvitseeko meidän tuhlata sanoja
sellaiseen?»

»Minusta on niin rakasta kuulla sinun puhuvan siitä, Damastor. Kukaan
ei osaisi sitä niinkuin sinä. Kun kerran puhuit minulle rakkaudestasi,
teit sen sillä tavalla, että en voi sitä koskaan unohtaa!»

»Adraste, en muista siitä yhtäkään sanaa. Muistan vain sitä seuranneen
hiljaisuuden. Pelkäsin niin kovin, että olit jo ennestään kiintynyt
johonkin toiseen, ja sinä annoit minun ymmärtää, että tosiaankin olit
rakastunut johonkin, ja juuri kun olin surusta kuolemaisillani, sainkin
selville, että minuunhan sinä olitkin rakastunut.»

»Niin, sait sen selville! Mutta minun täytyi sanoa se.»

»Sinun täytyi sanoa se minulle! Se tuotti minulle niin suuren ilon. Me
vain katselimme toinen toiseemme emmekä puhuneet mitään. En ole koskaan
eläessäni ollut niin onnellinen, enkä enää koskaan ole niin onnellinen.»

»Mutta minä olen vastakin, Damastor. En iloinnut ollenkaan tuosta
hiljaisuudesta. Tiesin, että sinä pidit minusta, sinä viaton lapsi, ja
minun täytyi odottaa niin kauan kuin sinä kamppailit tuon ajatuksen
kanssa. Eikä minulle ollut mitään uutta — vaikka sinulle kenties olikin
— siinä ajatuksessa, että olit voittanut sydämeni. Olin suorastaan
vihainen sinulle, kun seisoit paikallasi aivan kuin suuren keksintösi
herpauttamana tietämättä mihin oli ensiksi ryhdyttävä.»

»Jos olinkin mykistynyt, Adraste, niin se johtui onnesta... Ja sitten
pyysin sinulta vain yhtä suudelmaa, muistatko?»

»Muistan — pyysit nimenomaan yhtä.»

»Mutta sinä annoit minun ottaa useampia, Adraste.
En tietänyt ennestään mitä suudelmat ovat.»

»Ne peloittavat sinua vähän, Damastor parka, eikö niin? Sinä näytit
luulevan, että maailmassa oli vain määrätty luku suudelmia sekä että
jos me olisimme ottaneet ne kaikki sinä päivänä, ei jäisi mitään
jäljelle. Sanoit, että meidän oli paras säästää niitä vähän. Lupasimme
odottaa toisiamme hyvin kauan.»

»Kuinka nuorilta me tunnuimmekaan! Olimme molemmat niin nuoria,
Adraste!»

»Niin, siitä on nyt muutamia kuukausia. Ja nyt olemme — kuinka
sanoisimmekaan, lemmittyni? — keski-ikäisiä. Ainakin niin vanhoja,
että minä alan katsella taaksepäin ja muutun tunteilevaksi ja pyydän
sinua taas sanomaan minulle, että rakastat minua samoin kuin nuorina
ollessamme.»

»Minun pitäisi olla runoilija, Adraste, sanoakseni —»

»Mutta sinähän oletkin, lemmittyni!»

»Voi en! Jos olisin, niin voisin pukea sanoihin sydämeni polton. Ja
minun tunteenihan on sydämen polttoa. Mikähän sen oikein saa aikaan
— miksi synnyttääkään onni tällaisen tunteen, joka muistuttaa niin
läheisesti tuskaa? En voi tarttua käsin rakkauteeni, Adraste — en voi
todellisuudessa edes koskettaa sinuun. Vaikka lasken käteni pienille
sormillesi tai pehmeille poskillesi, jotka ovat niin sileät ja viileät,
ja tunnenkin sinun pehmeän olentosi sylissäni, niin sittenkin pakenet
sinä minua, jota todella rakastan. Täällä varjossa olet todellisempi
kuin joskus nähdessäni sinut kirkkaalla päivällä. Kun sinä olet
vieressäni ja kun saan kuunnella sinun ääntäsi, voin uskoa siihen
iloon, joka ympäröi minua. Joskus päivänvalossa minusta tuntuu, että
kaiken täytyy olla vain unta. Katselen sinua ja koetan muistaa kaikki
mitä on tapahtunut enkä voi uskoa sitä. Mutta sen voin muistaa minkä
näköinen olit kauan sitten — muistissani tai unessa on rakkautemme kuva
selvä, mutta usein tuntuu todellisuus harhakuvalta. Onko sinustakin
asia samoin, Adraste?»

»Sinä olet runoilija, Damastor, senhän olen aina sanonut — sinulla
on niin paljon mielikuvitusta, ja sinä leikit kokemuksillasi, teet
niille kysymyksiä ja koetat löytää niiden vastineiksi sopivia sanoja.
Olen hyvin tavallinen ihminen — rakastan vain sinua, kaikki minussa
on rakkautta. Minulle on tarpeeksi uneksimista siinä, kun näen sinut
täällä varjossa kuutamossa tai päivänpaisteessa. Kun vaan saan nähdä
sinut, olla sinun vieressäsi ja tuntea sinut lähelläni!»

»Adraste, muistatko meidän ensi tapaamistamme? Kun äitini pyysi minua
noutamaan vesiruukkua ja sinua auttamaan minua ja sinä tulit niin
kainona?»

»Äitisi ei suinkaan nyt enää pyytäisi minua auttamaan sinua. Muistatko
sitä seuraavaa kertaa, kun Helena toi minut äitisi taloon ja äitisi
lähetti minut puutarhan toiseen päähän ja järjesti siten itse
tarkoittamattaan niin, että sinä tulit ulos puhelemaan kanssani?»

»Kuinka epäiletkään, etten muistaisi! Äitini ei tule enää koskaan
olemaan entisensä kaltainen; hän pelästyi niin kovin meidät nähdessään.
Adraste, hän luulee vieläkin, että en ollut tavannut sinua aikaisemmin.
Hän väittää, ettei ollut pyytänyt sinua silloin auttamaan minua
vesiruukun kantamisessa.»

»No niin, ja vaikkapa emme olisikaan tavanneet aikaisemmin, olisit sinä
voinut kuitenkin tulla näkyviin.»

»Äiti ei usko sitä — hän luulee, että sinä noiduit minut ja houkuttelit
sinne taikavoimalla. Tavallaan hän onkin oikeassa. Mutta hänen ei
pitäisi väittää, ettei pyytänyt sinua auttamaan minua tuolla toisella
kerralla.»

»Hän ei luultavasti huomannut minua, Damastor — hän ajatteli vain
vesiruukkua.»

»Tarkoitat, ettei hän huomannut kuinka kaunis olit. Kun hän näki sen
tuona päivänä puutarhassa, alkoi hän pelätä sinua.»

»Olenko minä niin kauhea, Damastor?»

»Kohtalokas, sanoisin minä.»

»Rakkaushan on kohtalokas, Damastor... Damastor, oletko jo keksinyt
mitään tulevaisuuden suunnitelmaa meille?»

»Tuumin sitä alituisesti, Adraste, ja parhaalta tuntuu minusta, että
odotamme vielä vähän ja säilytämme onnemme ja onnellisen salaisuutemme
itsellemme. Emme voisi olla onnellisempia kuin olemme olleet ja kuin
nyt olemme — vai voisimmeko? Minunhan on vastattava suhteestamme
ja luulen voivani taivuttaa vanhempani parhaiten, jollen ilmaise
uutista heille niin äkkiä. He ovat kumpikin, varmasti hyvin haluttomia
hyväksymään ehdotustani joka ei ole heille mieluinen. En voi ymmärtää
mitä muutakaan voisi tehdä.»

»Damastor, lemmittyni, se on onnellinen salaisuus, niinkuin sanot —
mutta minä en voi pitää sitä salassa paljon kauemmin.»

»Tarkoitat — tarkoitat —»

»Tietysti tarkoitan sitä. Kas niin, älä pelästy. Olenhan jo ennemmin
sanonut sen sinulle, ja nyt se alkaa valjeta sinulle samoin kuin
meidän rakkautemme — ja sehän onkin vain meidän rakkauttamme! Vähän
ajan päästä joka ainoa tietää sen. Ja miksi ei! Olen onnellinen ja
ylpeä, Damastor, sehän on kaikki niin kaunista. Mutta minä toivoisin,
ettei se olisi salaisuus! Miksi me emme voisi avoimesti julistaa
kenelle tahansa, että Damastor ja Adraste ovat antautuneet toisilleen
rakkaudessa ikuisiksi ajoiksi? En ymmärrä mitä muuta he voisivat tehdä
kuin kadehtia meitä. Äitisi ei aluksi pitäisi minusta — hän rakastaa
sinua liiaksi välittääkseen kenestäkään tytöstä, joka ottaa sinut
häneltä — mutta aikaa myöten voisin saada hänet pitämään minusta. Isäsi
olisi ystävällinen meille.»

»Isä olisi ystävällinen, jos hän olisi yksin», sanoi Damastor, »mutta
äitiä olisi varmasti vaikeampi taivuttaa kuin luuletkaan. Hän ei
aluksikaan pitänyt kauneudestasi, hän luulee, että kaikki kauniit
naiset ovat jokseenkin varmasti pahoja, ja jos hän tietäisi mitä — mitä
juuri kerroit minulle — niin hän olisi varma käsityksensä oikeudesta.
Olen pahoillani, Adraste, mutta niin on asia. Hän ei voisi ymmärtää.
Mutta minä toivon yhä, että jokin keino voi ilmestyä, jos odotamme. Jos
nyt ilmaisen asian, ei meitä auta mikään.»

»Sano minulle, Damastor, pidätkö sinä minua pahana naisena? Oletko
jonkin verran samaa mieltä kuin luulisit äitisi olevan? Kadutko meidän
yhteistä rakkauttamme?»

»Voi, Adraste, kuinka voit kysyä minulta sellaista?»

»Kuinkako voin, rakkaani? Sinähän annat minulle itse aihetta siihen.
Et puhu samalla tavoin kuin ensin tavoitellessasi minua, kun sanoit,
että meidän piti ottaa elämä yhdessä vastaan, kun olit varma siitä,
että mikään muu ei ollut tärkeää kuin että me kuuluisimme toisillemme.
Et ollut silloin niin varovainen — et ainakaan minun puolestani, vai
kuinka? En väitä, että en olisi tahtonut rakastaa sinua — tarkoitan
vain, että sinä olit silloin jaloimmillasi, kun otit minut ja koko
elämäsi omiin käsiisi, niinkuin minusta tuntui, ja uhmasit kaikkia
vaaroja, köyhyyttä, jopa äitisi vihaakin, ollaksesi oma itsesi.
Tekisitkö vielä kaikki uudelleen, Damastor, jos se olisi vielä
tekemättä?»

»Adraste, rakastan sinua niin suuresti. Se mitä nyt sanot, loukkaa
minua jonkin verran, sillä tuntuu siltä kuin syyttäisit minua
uskottomuudesta. Voisinko vakuuttaa sinulle entistä selvemmin kuinka
hartaasti kaipaan sinua oikein kokonaan ja ikuisesti omakseni? En voi
ymmärtää kuinka olen tehnyt mitään tuottaakseni sinulle pettymyksen.»

»Tavallaan olet sen tehnyt, Damastor, tai ainakin minusta tuntuu siltä.
Mitään muuta en toivo sinulta kuin että todistaisit minun olevan
väärässä. Luulin sinun olevan selvillä omasta mielestäsi kun pyysit
minua antautumaan sinulle — ja luulin sinunkin kokonaan antautuneen
minulle. Sellaisen miehen kanssa voisin kestää vaikka mitä. Et voi
tietää kuinka rajattomasti ihailin sinua, Damastor. Tiesin, ettei
äitisi pitänyt minusta, mutta mehän sovimme siitä, että meillä oli
oikeus valita itse ja elää omaa elämäämme. Kuvittelin, että sinä
menisit hänen luokseen ja sanoisit hänelle koruttomasti osoittaen
suurta hellyyttä ja kunnioitusta, että sinä ja minä rakastamme
toisiamme, että kaikki on sovittu. Ja sinä olisit sanonut sen joillakin
ihmeellisen viisailla sanoilla, niin että äitisi — vaikkapa hän
olisikin pahoillaan — näkisi asian meidän kannaltamme, tai jollei
niinkään kävisi, tuntisit sinä ainakin tyydytystä oman suoruutesi ja
vilpittömyytesi vuoksi. Damastor, tunnen olevani hyvin pettynyt siitä,
että et tee mitään — odotat vain. Se ei ole niin urhoollista eikä
viisasta kuin olin sinusta kuvitellut, ja välistä pelkään, että et
ole itsestäsi niin varma kuin ennen. Tahtoisin vain nyt tietää olenko
arvioinut luonnettasi väärin. Vai rakastitko minua ennen ja etkö enää
rakastakaan?»

»Voisin uhrata koko elämäni todistaakseni kuinka suuresti rakastan
sinua, Adraste. Jos olenkin lykännyt asiaa näin kauan, ei se johdu
siitä, että olisin raukka. Tarvitaan rohkeutta äidin vastustamiseen,
mutta kun pääsen varmasti selville oikeasta hetkestä, puhun hänelle.
Oletko sinä kertonut suhteestamme Helenalle?»

»En sanaakaan.»

»Epäileekö hän mitään?»

»Damastor, Helena näyttää tietävän kaikki tämäntapaiset asiat
ympäristössään, joten uskon hänen varmasti jo aikoja sitten päässeen
selville meidän suhteestamme, mutta hän ei ole sanonut minulle mitään,
enkä minäkään tietysti ole puhunut hänelle.»

»Jos sinulla on tuollainen käsitys Helenasta, niin pitäisi sinun
ymmärtää miksi minäkin haluan pitää suhteemme vielä jonkin aikaa
salaisuutena.»

»Minä en halua pitää sitä salassa keneltäkään, Damastor, mutta tahdon,
että sinä kerrot sen ensin. Tahdon, että sinä kerskailet ja olet ylpeä
siitä, jotta minäkin voisin ylpeillä sinusta.»

»Etkö sitten ole ylpeä minusta?»

»Damastor, olen varma siitä, ettei kukaan mies koskaan oikein ymmärrä
miksi nainen rakastaa häntä. Mikäli voin päätellä sanoistasi, et käsitä
ollenkaan miksi sinua rakastan. Rakastan sitä rohkeuttasi, että heti
ensi silmäyksellä tajuat mitä luonteesi ja kohtalosi vaatii. Useimmat
ihmiset näyttävät jäljittelevän toisia harkitsematta onko mikään
heidän teoistaan juuri heille itselleen välttämätön. Sinulla on sitä,
josta Helena puhuu niin usein, sinulla on elämänrakkautta. Sinä näet
asiat sellaisina kuin ne ovat, vihaat verukkeita ja teeskentelyä,
tahdot olla suora itseäsi ja toisia kohtaan. Sen vuoksi juuri rakastan
sinua, Damastor — en voisi koskaan rakastaa toisenlaisia miehiä. Et
saa menettää suurta lahjaasi, Damastor. Jos muuttuisit toisenlaiseksi,
en voisi ylpeillä sinusta — pitäisin sinusta aina, mutta voi, kuinka
surisinkaan puolestasi! Nyt ei ole kysymys vain tästä yhdestä
ainoasta asiasta — vaan koko elämäsi on nyt pelissä, sillä jos alat
nyt salailla ajatuksiasi ja tunteitasi ja madella toisten ihmisten
mielipidettä peläten, niin olet mennyttä miestä ikipäiviksi — siitä
olen varma, Damastor. Se on niin yksinkertaista, että luulin sinun
huomaavan sen selvemmin kuin kenenkään toisen ihmisen. Jos olet tehnyt
sellaista, mitä pidät nyt vääränä, niin tietysti sinun pitää luopua
siitä ja menetellä sen mukaan kuin nyt katsot oikeaksi. Sen vuoksi
kysyin kaduitko rakkauttamme. Mutta jos se mitä teemme on vieläkin
oikein, niinkuin luulimme, niin ei ole pienintäkään syytä kätkeä sitä
keneltäkään. Jos toisia ei miellytä se millaisia me olemme ja mitä
teemme, niin tietysti me toivoisimme, ettei sellaista mielipiteitten
eroa olisi olemassa, mutta ennemmin tai myöhemmin on meidän ratkaistava
kuka meidän elämäämme saa ohjata — mekö itse vai nuo toiset. Kun
ajattelin sinua ja meidän oli tehtävä valintamme, olin ylpeä sinusta,
Damastor.»

»En moiti sinua siitä, että arvioit luonteeni väärin, Adraste, mutta
niin kuitenkin teet. Olen vakuuttanut sinulle yhä uudestaan, että
en salli kenenkään, en edes vanhempaini, muovailla kohtaloani. Jos
voisin mennä heidän luokseen nyt niinkuin sinä tahdot ja ilmoittaa
heille valinneeni sinut puolisokseni, pitivätpä he sitten siitä tai
eivät, ja jos he sitten tyynesti alistuisivat siihen, niinkuin sinä
puolittain toivot, silloin luultavasti olisit varma siitä, että olen
voimakas luonne. Mutta jos kerron tämän uutisen isälleni, kun äiti on
noin piintyneesti ennakkoluulojensa vallassa, niin isä ajaa minut pois
kotoa — ja minne meidän sitten on lähdettävä? En tunne siinä mitään
sankarillista. Elämänrakkautta tosin, mutta ensiksihän meidän kuitenkin
on elettävä. Toistaiseksi ainakin on meille edullisempaa näin kuin jos
omaiseni karkottaisivat minut enkä voisi tarjota sinulle minkäänlaista
turvaa tai suojaa.»

»Täytyykö välttämättä elää, Damastor — sekö on tärkeintä kaikesta?
Minun mielestäni on tärkeintä, millä tavoin me elämme. Se käsitys
minulla on, että elämän rakkauteen kuuluu jonkinlainen huolettomuus ja
päätös olla liiaksi maksamatta pelkästä olemassaolosta — olla antamatta
siitä sieluaan hinnaksi. Minun neuvoni on, että me lähtisimme nyt käsi
kädessä ja kertoisimme toisille kaikki. Ensin menisimme Helenan luokse
ja puhuisimme asiamme hänelle ja sitten lähtisimme sinun vanhempaisi
luokse, ja jos he hylkäisivät meidät niinkuin otaksun, niin silloin
lähtisimme taivaltamaan tietä yhdessä, kunnes jotakin tapahtuisi meille
— kohdataksemme joko onnemme tai onnettomuutemme. Olen varma siitä,
että se olisi sekä rehellistä että kaunista. Etkö sinä iloitsisi
sydämessäsi voidessasi tehdä niin minun kanssani? Damastor, suostutko
siihen nyt — tällä hetkellä?»

»Kuinka mieletön ajatus, Adraste! — lähteä tuolla tavoin taivaltamaan
kahden kesken kuin maantienkiertäjät! Sinä et kestäisi sitä, kuolisit
ennenkuin olisimme päässeet pitkällekään!»

»Voin kuolla täälläkin. Mutta kuolisin mieluummin tuolla toisella
tavalla sen miehen kanssa, jolle luulin antautuneeni. Damastor, nyt
tänä iltana ymmärrän menettäneeni sinut!»

»En luovu sinusta koskaan, Adraste! Tänä iltana on mielesi täynnä
synkkiä ajatuksia ja pelkoa, mutta se on aivan aiheetonta ja johtuu
siitä, että et ole oikein voimissasi. Huomisaamuna heräät levänneenä
ja muistat mitä olemme puhuneet ja kaikki ne kovat sanat, jotka olet
lausunut minulle, ja naurat huolillesi. Rakastan sinua aina, Adraste,
rakastan sinua koko sydämelläni. Saan sinut vielä ylpeilemään minusta,
kun tulee oikea hetki, jolloin voin puhua, ja lopultakin saat huomata
minun olleen oikeassa... Älä lähde — olemme menettäneet kokonaisen
tunnin puhelemalla näistä typeristä huolista. Minähän odotin, että me
olisimme yhdessä vain nauttiaksemme onnestamme, ja nyt olemmekin vain
väitelleet.»

»Tuletko kanssani sisään, Damastor, vai tahdotko mieluummin, että minä
menen yksin? Hyvin luultavasti Helena voi nähdä meidät tai Menelaos tai
Hermione.»




V


»Nyt kun olen lähettänyt kutsun hänelle», sanoi Menelaos, »tahdon
ilmoittaa sinulle yhden asian. Olin väärässä, ja niin poispäin, mutta
sinulla ei ollut silti oikeutta pohtia asiaa lapsemme läsnä ollessa,
niinkuin teit. Jos tuollaisten juttujen käsittely tapahtuu julkisesti,
ei talossa ole minkäänlaista järjestystä. Mikään ei ole minusta niin
kammottavaa kuin perheriita, ja kaikkein pahimmalta tuntuu, kun
vanhemmat riitelevät omien lastensa kuullen.»

»Minäkin valitan sitä», sanoi Helena, »mutta sittenkin valitsin
mieluummin sen kuin alistuin vastustamatta kestämään sellaista
loukkausta, jota sain kokea sinulta tyttäreni läsnäollessa. Sinä näet
asiat peräti merkillisessä valossa, Menelaos. Näyttää siltä kuin
olisit tuonut minut kotiin voidaksesi nauttia siitä, että saat syytää
minulle sopimattomia sanoja koko lopun ikäni, ja näytät jostakin syystä
olevan sitä mieltä, että minä tyydyn siihen. Näytät arvelevan, että
lapsellesi ja huonekunnallesi on hyväksi kuulla huuliltasi sellaisia
epäkohteliaisuuksia. Jollen erehdy, pidät sitä omallekin luonteellesi
hyödyllisenä. Joka kerta minua solvatessasi näytät tuntevan siveellisen
tasosi kohonneen.»

»Helena, en ole lausunut sanaakaan palvelijaini kuullen. Kukaan
itseään kunnioittava mies ei tekisi sitä. Kun Eteoneus tahtoi aloittaa
keskustelun asiasta, kielsin häntä jatkamasta.»

»Mistä asiasta Eteoneus tahtoi keskustella kanssasi?» kysyi Helena.

»Se on vanha juttu», sanoi Menelaos. »Olin hupsu, kun mainitsin sen.»

»Niin olit», sanoi Helena, »mutta koska kerran otit sen puheeksi,
toivon sinun ilmaisevan minulle mitä Eteoneus halusi sanoa».

»Ikävä kyllä en voi kertoa sitä sinulle, Helena. Ei se ollut laisinkaan
tärkeää.»

»Menelaos, minä epäilen, että se oli hyvin tärkeää. Joka tapauksessa se
koskee minua ja on sitä lajia, että mieluummin salaat sen minulta.»

»No niin, en voi sitä kertoa sinulle, muuta siitä ei ole sanomista.
Ensinnäkään en halua ja jos toistaisinkin hänen sanansa, väittäisit
sinä minun solvaavan sinua, ja ennenkuin olisin selvinnyt siitä
sotkusta, pitäisi minun kutsua kotiimme vielä joku muukin vieras.
Meillä ei ole varastoissamme ruokaa enää sen useamman elättämiseksi.
Muistathan, että saimme viimeksi huonon sadon.»

»En aio sallia sinun johtaa minua harhaan tällä tavoin», sanoi Helena.
»Jos olet päättänyt olla itse kertomatta minulle asiaa, niin kysyn
Eteoneukselta mitä hän sanoi.»

»Milloin olet alkanut tiedustella portinvartijalta mitä luonteestasi
arvellaan, Helena? Et voisi tosiaankaan tehdä sen arvottomampaa tekoa
kuin keskustella asioistamme palvelijain kanssa!»

»Minulla ei ole aikomustakaan keskustella asioistamme hänen kanssaan —
kysyn vain häneltä mitä salaperäisiä juttuja hän on levittänyt minusta.»

»Ja hän kertoo sen tietenkin sinulle!» sanoi Menelaos.

»En tiedä kertooko hän vai ei, mutta voinhan joka tapauksessa kysyä
häneltä. Mieluummin kuulisin sen sinulta, mutta koska sinä kieltäydyt
ilmaisemasta sitä minulle, kieltäydyn jäämästä tietämättömyyteen.»

»Helena, huomaan pitäneeni liian suurta ääntä pikku jutusta. Kerron
sinulle sen vähän, mitä siinä on kertomista. Kotiin palatessani kysyi
Eteoneus minulta kuinka palvelijain oli suhtauduttava sinuun. Hän
sanoi heidän olevan ihmeissään siitä, että sinä laisinkaan palasit,
ja vielä enemmän siitä, että olit taas täällä ikäänkuin — no niin,
ikäänkuin et olisi koskaan ollutkaan poissa. Hän sanoi, että he olivat
valmistautuneet minun palattuani ilahduttamaan yksinäistä elämääni,
mutta he eivät tietäneet kuinka oli suhtauduttava uuteen tilanteeseen,
jossa minä en esiintynytkään yksinäisenä enkä apua tarvitsevana. Heistä
tuntui, sanoi hän —»

»Milloin sinä keskeytit hänen puheensa ja estit häntä jatkamasta?»
sanoi Helena. »Tuohan on jo kokonainen puhe.»

»Hän sanoi tuon kaiken vastoin tahtoani ja katkonaisin erin», sanoi
Menelaos. »Minä koetin saada häntä palaamaan asiaan, mutta siitä hän
lakkaamatta poikkesi, ja —»

»Mihin asiaan koetit saada hänet palaamaan?» sanoi Helena.

»No niin, hän tuli puhumaan minulle Hermionesta», sanoi Menelaos.

»Kuinka?»

»Hermionesta ja Oresteesta», sanoi Menelaos. »Hän oli huolissaan heidän
suhteestaan.»

»Minun on vaikea uskoa korviani», sanoi Helena. »Sinä, joka et koskaan
puhele vaimostasi palvelijain kanssa, sinä keskustelet heidän kanssaan
vain tyttärestäsi — tyttärestäsi ja hänen lemmenasioistaan! Siinä on
luultavasti jokin hieno ero, mutta minä en kykene sitä ymmärtämään.
Menelaos, minulla ei ollut aavistustakaan, että olit niin kokonaan
menettänyt hienotunteisuutesi! Olihan sinulla ennen se lahja — minne
nyt olet hukannut sen? Ja mitä tulee meistä kaikista? Jos sinussa
alkaa tuolla iällä ilmetä sellaisia heikkouksia, niin vajoat pian niin
syvälle, ettei sinua voi enää auttaa, ja vaikutusvoimasi Hermioneen
tulee olemaan peräti onneton. Kömpelyyttä on mahdoton parantaa.»

»Jos olisit ollut saapuvilla Eteoneuksen puhellessa», sanoi Menelaos,
»niin tietäisit aivan hyvin, että en jutellut hänen kanssaan
perheasioistamme — en vaimostani enkä tyttärestäni — en veljestäni enkä
hänen vaimostaan tai pojastaan. Puhun näin yksityiskohtaisesti, jotta
minua ei voitaisi syyttää kiertelemisestä. Eteoneus ei pidä Oresteesta
ja hän tuli yllyttääkseen minutkin poikaa vastaan. Oresteesta johduimme
tietysti puhelemaan vähän Hermionesta, ja portinvartija kertoi minulle,
että nuo nuoret olivat tavanneet usein meidän poissa ollessamme.
Sanoin hänelle, että heidät oli luvattukin toisilleen kauan sitten,
että luotin ehdottomasti tyttäreni arvostelukykyyn, ja että Eteoneus
itse oli julkea vanha kielikello. Lähetin hänet takaisin paikalleen,
mutta hän on itsepäinen mies ja kesti vähän aikaa, ennen kuin pääsin
eroon hänestä. Hän puheli koko ajan koettaen saada minulta selville
jotakin sinusta. Kieltäydyin kuuntelemasta häntä, mutta ennen kuin sain
hänet ulos, oli hän tehnyt minulle tarkoin selvää mielipiteestään.
Se mitä sinulle kerroin oli vain pääsisältö hänen hajanaisista
huomautuksistaan. Hänestä tuntuu siltä, että maailma alkaa luopua
niistä perintätavoista, joitten vallitessa hän on kasvanut. Oikeastaan
oli suurimpana syynä hänen jaaritteluunsa se, että hän tuli hakemaan
minulta turvaa ja lohdutusta siihen, että tunsi tulleensa vanhaksi.»

»Hän on luultavasti oikeassa Oresteen suhteen», sanoi Helena, »ja
maailma muuttuu. Olen pahoillani, että niin on. Vanhoilliset tavat ja
kaikkia muodollisuuksia noudattava käytös ovat lopultakin parhaat.
Mahdollisesti on joskus pakko poiketa niistä, mutta niiden, jotka
joutuvat tekemään niin, on tosiaankin maksettava kallis hinta. Sen
vuoksi minua surettaa, että olet menettänyt entisen kohteliaisuutesi,
Menelaos. Se oli yksi onnellisimpia ominaisuuksiasi, ja vaikka nyt
alkaakin karkeampi ja rahvaanomaisempi käytös tulla tavaksi, ei se
koskaan tule oikein pukemaan sinua minun mielestäni. Huomasin muutoksen
Troijassa heti samana yönä, jolloin me taas tapasimme toisemme. Ihailin
Agamemnonia sen vuoksi, että hän jäi sinne suorittamaan noita uhreja.
Siinä oli jotakin — en oikein tiedä voisiko sitä ehkä sanoa käytöksen
sävyksi — mikä todisti kuinka lujaan kasvatus oli tarttunut häneen.
Minua suretti, että sinä et jäänyt tekemään samoin. Meidän paluumme ei
ollut niin onnellinen kuin kotiintulon pitäisi olla. Sinä aloitit sen
väärässä mielentilassa.»

»Sitä en voi ollenkaan huomata», sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni
ovat huolemme omassa luonteessamme. Uhrit ovat erittäin hyviä.
Uhrasinhan minäkin Agamemnonin kanssa kokonaisen päivän. Mutta jos
menee liiallisuuksiin tuollaisissa asioissa, ei enää ole uskonnollinen
eikä tapoja noudattava, vaan muuttuu kiihkoilijaksi tai suorastaan
hupsuksi. Sota oli lopussa, meidän velvollisuutemme oli minun
mielestäni ruveta taas jatkamaan keskeytynyttä elintapaamme. En
ymmärrä mikä sai Agamemnonin menettelemään niinkuin hän menetteli.
Tavallisestihan hän ei ole turhantarkka muodollisuuksien ja tapain
noudattaja. Kiusoittelin häntä vähän Klytaimnestralla — väitin, että
Agamemnonia peloitti palata kotiin ja tavata Klytaimnestra. Kun nyt
otan huomioon mitä todella on tapahtunut hänen kotonaan, soisin, että
olisin jättänyt sen sanomatta. Hän muistaa sen varmasti palattuaan
ja ehkäpä hän kuvittelee, että minä olen hänen vaimonsa puolella
tässä surkeassa jutussa. Mutta eihän hän ole vielä palannut — huomaa
se, Helena. Me saavuimme hyvissä ajoin, kun ottaa huomioon kuinka
paljon tuuli teki haittaa matkalla, mutta hänestä ei ole kuulunut
mitään... Jos meidän suhtautumisemme uhraamiseen merkitsi mitään meidän
hyväksemme tai meitä vastaan, niin olisihan hänen pitänyt saapua kotiin
ensin, vai mitä sinä arvelet?»

»En ole koskaan nähnyt mitään yhteyttä uhrien ja aluksen vauhdin
välillä», sanoi Helena. »Minun ymmärtääkseni oli kysymys siitä oliko
meidän laisinkaan päästävä kotiin. Muistanet kai, ettet päässyt
hyväänkään vauhtiin, ennenkuin olimme suorittaneet Egyptissä nuo
asiaankuuluvat uhrit. Agamemnon on epäilemättä pian taas kotona, ja
silloin saamme tyydyttävän selityksen hänen viipymisestään.»

»Kun hän on ensin ennättänyt päästä vakiintumaan
elämänjärjestykseensä», sanoi Menelaos, »niin pyydämme hänet tänne
keskustelemaan Hermionesta ja Oresteesta».

»Silloinhan me saamme toisenkin vieraan», sanoi Helena. »Lähetitkö
sinä, Menelaos, varmasti kutsun Pyrrhokselle, niinkuin lupasit?»

»Varmasti. Sanansaattaja lähti samana päivänä — samalla tunnilla.
Pyrrhos saapuu tänne ystävälliselle vierailulle — siitähän me vain
sovimmekin, niinkuin muistat, — ja meidän täytyy saada tänne Orestes
myöskin. Ei tietenkään yht'aikaa, vaan aikaisemmin; eikö sinustakin ole
sopiva niin?»

»Tapaisin mielelläni Oresteen, jos hänet vain voitaisiin löytää», sanoi
Helena, »mutta Hermione ei tiedä missä hän on. Minusta tuntuu aivan
niinkuin sinustakin, että meidän pitäisi tavata hänet ennen kuin teemme
lopullisen päätöksen. Eikä minulla ole tosiaankaan mitään Agamemnonia
vastaan. Koska olemme tottuneet puhelemaan lasten avioliitosta, niin
olisi varmasti parasta, että suvun molemmat haarat ottaisivat nyt osaa
keskusteluun... Tuolla käytävällä tulee portinvartija tänne päin.
Jätänkö teidät kahden kesken?»

»Jää tänne», sanoi Menelaos. »En tiedä mitä hän tahtoo. Arvostele nyt
itse olenko liian tuttavallinen häntä kohtaan.»

»Menelaos, saanko puhella hänen kanssaan siitä — mitä hän sanoi
minusta?»

»Et», sanoi Menelaos.

»Miksi ei? Etkö selostanut minulle keskusteluamme oikein?»

»Mitä selostanut? Vai niin, luulitko sinä minun keksineen sen omaan
tarkoitukseeni. Ajattele vain niin, jos haluat! Mutta minä puhuin
totta.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »luulin tapaavani sinut yksin.
Pyydän anteeksi.»

»Ehkäpä minä häiritsen, Menelaos», sanoi Helena. »Tulen takaisin
sitten, kun sinulla on joutilasta aikaa.»

»Kuuleppas, Eteoneus, mitä tarkoitat sillä, että sanoit otaksuneesi
minun olevan täällä yksin? Mikä sinuun oikein on mennyt? Loukkaako se
sinua, että minä puhelin vaimoni kanssa omassa talossani?»

»En ole niin julkea, että loukkaantuisin mistään sinun teostasi,
Menelaos», sanoi Eteoneus, »mitä sitten lieneekin mieleni pohjalla».

»Tuo ei kelpaa, Eteoneus», sanoi Menelaos. »Minähän sanoin sinulle
hiljattain, että sinun on käytettävä siivoa kieltä puhuessasi
kenestä perheeni jäsenestä tahansa. Totta kai sinä ymmärsit selvästi
tarkoitukseni?»

»En, Menelaos», sanoi portinvartija, »kuulin sanat selvästi, mutta en
ymmärtänyt niiden merkitystä... Mutta meidän on parasta olla jatkamatta
pitemmälle, kun talon emäntä on saapuvilla.»

»Eteoneus», sanoi Helena, »minä kuuntelen mielelläni mitä tahansa
sinulla on sanottavanasi. Kerro se aivan niinkuin en minä olisikaan
läsnä — jollei se ole mikään mieheni yksityisasia, jota minä en saa
tietää. Olet vanha ystävä, enkä ole mielestäni nähnyt sinua paljonkaan
kotiin palattuani. Kuinka olet voinut?»

»Terveyteni on ollut oivallinen», sanoi Eteoneus, »mutta mieleni on
täynnä huolia».

»Se surettaa minua», sanoi Helena. »Kun on koko ikänsä palvellut niin
uskollisesti kuin sinä, pitäisi voida vanhoilla päivillään tuntea
omatuntonsa huolettomaksi.»

»Ei minun omaatuntoani mikään vaivaa. Eivät minun huoleni aiheudu
omista rikoksistani.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »mikä sinut toi tänne? Mitä sinä tahdot
minulta?»

»Odotahan hetkinen, Menelaos», sanoi Helena. »Tarkoitatko sitä.
Eteoneus, että sinua huolestuttavat toisten tekemät rikokset?»

»Juuri sitä», sanoi Eteoneus.

»Tarkoitatko sellaisia rikoksia, joita ihmiset ovat tehneet sinulle
henkilökohtaisesti?» sanoi Helena. »En mitenkään tahtoisi esiintyä
niin, että tuntuisin sinusta liian tunkeilevalta.»

»Ei tässä ole puhettakaan tunkeilevaisuudesta», sanoi Eteoneus. »En
tarkoittanut osakseni tulleita henkilökohtaisia loukkauksia.»

»No niin», sanoi Helena, »tarkemmin ajatellenhan tässä maailmassa on
suuri joukko rikoksia, joita toiset ovat tehneet toisille eikä meille.
Millainen suuri tuskan kaipaus sinun rinnassasi asuukaan, Eteoneus, kun
otat kantaaksesi kaiken tuon surun!»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »vaadin sinua nyt sanomaan mitä —»

»Suo anteeksi, Menelaos», sanoi Helena; »en huomannut, että sinua
suututti, kun puhelin Eteoneuksen kanssa».

»Ei suinkaan», sanoi Menelaos. »Puhele hänen kanssaan niin paljon kuin
haluat — toisella kerralla. Nyt tahdon kuulla mitä asiaa hänellä oli.»

»Se on vain eräs pikku uutinen», sanoi Eteoneus, »mutta kerran oli
aika, jolloin sinä olisit iloinnut sen kuulemisesta».

»Et suinkaan tarkoita, että Pyrrhos on kieltäytynyt tulemasta?»

»Hän ei ole vielä saanutkaan kutsua. Ei, uutiseni koskee veljeäsi.»

»Onko hän palannut?»

»On», sanoi Eteoneus. »Juuri saapui tieto, että hän on taas kotona
turvallisesti ja terveenä. Se mies, joka kertoi tämän minulle —
hän kulki tästä ohitse noin tunti sitten — näki itse hänen ajavan
vaunuillaan oman ovensa eteen kaikkine tavaroineen ja voittosaaliineen,
mukanaan Kassandra, kaunis orjattarensa. Mies sanoi, että Kassandra on
hyvin kaunis.»

»Niin hänen väitetään olevan», vastasi Menelaos. »Mitä sitten tapahtui?»

»Ei mitään. He menivät kaikki sisään. Kun ovet oli suljettu,
odotti väkijoukko tietysti ulkona jonkin aikaa ja lähti sitten
arkiaskareihinsa. Mies jatkoi matkaansa.»

»Minä haluaisin tietää mitä tapahtui noiden ovien sisäpuolella», sanoi
Menelaos.

»Niin minäkin», sanoi Eteoneus, »mutta mies ei ilmeisestikään
ymmärtänyt koko tapauksen merkitystä. Hän on vain kulkukauppias eikä
ollut kuullut mitään Klytaimnestran käytöksestä. Hän hämmästyi kovin
minun kertoessani hänelle siitä ja on hyvin pahoillaan, että lähti
paikalta pois juuri — niin sanoaksemme — suurimpain mahdollisuuksien
hetkellä.»

»Eikö hän ollenkaan nähnyt Klytaimnestraa?» kysyi Menelaos.

»Näki kyllä. Klytaimnestra tuli ulos Agamemnonia vastaan ja talutti
hänet sisään», sanoi mies. »Hän tervehti Kassandraakin hyvin
kohteliaasti.»

»Tervehtikö hän tosiaankin?» sanoi Menelaos. »Ja suorittiko
Aigisthoskin isännän asemaan kuuluvat tervetuliaismuodollisuudet?»

»Mies ei nähnyt häntä — eikä kuullutkaan hänestä mitään», sanoi
portinvartija. »Se johtui siitä, että hän lähti niin pian pois sieltä.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »kun ensin kerroit minulle Klytaimnestrasta
ja Aigisthoksesta, uskoin, että koko huhu heidän suhteestaan saattoi
olla vain valheellista juorua, ja sanoinkin niin. Nyt alan uudelleen
olla sitä mieltä, että otaksumani oli sittenkin oikea! Jos Aigisthos
olisi herra talossa, ei Klytaimnestra olisi lausunut Agamemnonia
niin nöyrästi tervetulleeksi kotiin. Jos siellä olisi tapahtunut
häväistysjuttu, olisi tuo kulkukauppias kuullut siitä, vaikka olisi
viipynyt siellä kuinka vähän aikaa tahansa.»

»Tyhmyyksiä, Menelaos», sanoi Helena, »sinä koetat pettää itseäsi.
Orestes on kertonut sen Hermionelle ja Hermione minulle, niinkuin
hän on epäilemättä kertonut sinullekin. Eteoneus on tietänyt sen
aikaisemmin kuin kukaan meistä. Ei, sisareni elää yhdessä Aigisthoksen
kanssa, ja hänen miehensä on tullut kotiin. Kulkukauppias lähti sieltä
ilmeisestikin liian pian pois. Näihin aikoihin he ovat jo kaikki
päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kuinka minä toivoisinkaan
saavani tietää, millaiseen!»

»Asian voi selvittää vain yhdellä ainoalla tavalla», sanoi Menelaos.
»Veljeni tappaa Aigisthoksen, ja Klytaimnestra haluaa varmasti surmata
Kassandran. Eteoneus, käske miesten järjestää kaikki heti kuntoon
matkan varalle. Lähden heti paikalla veljeni luokse.»

»Jos sinun täytyy lähteä, en koeta pidättää sinua, mutta minulla on
sellainen aavistus, että sinun olisi paras jäädä tänne. Mitä lieneekään
tapahtunut, on se nyt jo tapahtunut. Tulisit liian myöhään voidaksesi
auttaa. Varmasti on jo matkalla tänne toisia sanansaattajia, joilla on
tarkemmat tiedot asiasta. Minä jäisin tänne sinun sijassasi.»

»Tuossa on jonkin verran perää, Helena, mutta minun täytyy sentään
lähteä. Minun on itse otettava selvä, millä kannalla asiat ovat.»

»Jos olet levoton Agamemnonin vuoksi», sanoi Helena, »niin lähettäisin
heti jonkun hankkimaan uutisia, mutta en menisi itse. Sinusta ei ole
mitään hyötyä, jos hän on siellä vaikeassa asemassa, ellet ota mukaasi
melkoista miesjoukkoa, ja sinä olisit jokseenkin hullunkurisen näköinen
marssiessasi paikalle joukkoinesi, jos Agamemnon ja Klytaimnestra
olisivatkin sattuneet sopimaan keskenään.»

»Sehän on mahdotonta», sanoi Menelaos.

»Sitä minä en uskaltaisi väittää», sanoi Helena. »Melkein millainen
sopiminen tahansa on mahdollinen tässä maailmassa. Lähetä Agamemnonille
tervehdys ikäänkuin et tietäisi mitään tuosta Aigisthoksen jutusta ja
pyydä häntä tulemaan tänne mahdollisimman pian. Hänen vastauksestaan
saat tietää mitä on tapahtunut sekä mihin sinun on ryhdyttävä.»

»Mutta jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa ja tuo hänet
kerallaan?» sanoi Menelaos.

»No, jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa, voi hän hyvinkin
ottaa hänet mukaansa», sanoi Helena. »Hänhän on kaikesta huolimatta
minun sisareni ja sen nuoren miehen äiti, jonka olet päättänyt ottaa
vävyksesi. Et voi syrjäyttää häntä. Mutta jos olisit katsellut asioita
minun näkökannaltani ja kohdistanut Pyrrhokseen vaikutusvoimasi, olisit
voinut pelastua tästä epämiellyttävästä tilanteesta.»

»En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta», sanoi Menelaos. »Sopivatpa
he sitten tai eivät, tulee hänen menettelynsä aina näyttämään minusta
erikoisen vastenmieliseltä... Luulenpa tosiaankin, että on viisainta
lähettää sinne sanansaattaja. Eteoneus, käske yhden miehen varustautua
matkalle. Nyt heti paikalla.»

<tb>

»No, Helena, mitä oikein arvelet asiasta?»

»En ymmärrä, Menelaos. Tässähän on kysymys sinun veljestäsi ja minun
sisarestani. En voi arvata mitä seurauksia tästä meille on.»

»En minä ajattele meitä», sanoi Menelaos. »Mehän kyllä kestämme
millaisen kolauksen tahansa. En halunnut ilmaista tunteitani
Eteoneuksen läsnäollessa. Siinä talossa on varmasti tapahtuva kauheita
asioita... etkö sinäkin luule niin?»

»Luulen siellä tähän mennessä jo tapahtuneen», sanoi Helena. »Minun käy
säälikseni Elektraa ja Orestesta. Ja samoin Hermionea. Hän ottaa sen
varmaan hyvin raskaasti, eikä sellaisten asiain pitäisi täyttää nuoren
tytön ajatuksia... Menelaos, mitä sinä arvelet tuosta kulkukauppiaasta,
jonka kertomusta Eteoneus oli selostavinaan?»

»Mitä minä voisin hänestä arvella? Enhän tiedä hänestä mitään muuta
kuin mitä Eteoneus kertoi.»

»Sinä siis uskoit hänen sanojaan. Sitä minä jo epäilinkin. Minä en
uskonut. Eteoneus tietää enemmän kuin mitä hän meille kertoi, tai
kulkukauppias tiesi enemmän kuin mitä kertoi Eteoneukselle. Niinkuin
itsekin sanoit, kuulee tuollaisesta häväistysjutusta jokainen
kulkukauppias, vaikka hän viipyisi paikkakunnalla kuinka lyhyen
ajan tahansa. Ja jos hän kerran kuuli siitä, ei hän lähtenyt niin
välinpitämättömästi pois.»

»Luuletko Eteoneuksen tietävän enemmän kuin mitä hän kertoi meille?»

»Joko Eteoneuksen tai kulkukauppiaan.»

»Kutsun hänet paikalla takaisin ja otan asiasta selvän!»

»Kysy häneltä enkö minä ollut oikeassa neuvoessani sinua pysymään
kotona», sanoi Helena. »Ja kysy häneltä mistä syystä asia on niin. Minä
menen kertomaan Hermionelle tämän uutisen. Ehkäpä se koskee eniten
häntä.»

<tb>

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »minä olen katsellut tässä ovella ja
odottanut kunnes vaimosi lähti pois. Nyt voin puhua kahden kesken
kanssasi. En kertonut sinulle kaikkea.»

»Kerro se nyt minulle. Mitä tapahtui vielä?»

»Kulkukauppias tunsi luonnollisesti häväistysjutun — se kohta oli minun
keksintöni. Hän aikoi jäädä sinne katsomaan mitä tapahtuisi, mutta
jokainen kaupungin asukas oli kehoittanut häntä jatkamaan matkaansa,
jos hän pani arvoa terveydelleen.»

»Terveydelleen?»

»Elämälleen, jos vaadit suoraa puhetta. Kulkukauppias sanoi, että
Klytaimnestralla ja Aigisthoksella oli kaikki jo valmiina Agamemnonin
houkuttelemiseksi ansaan ja että he mieluummin suorittivat asian
todistajitta.»

»Kutsu miehet koolle, Eteoneus! Lähden paikalla.»

»Sitä en tekisi sinun sijassasi, Menelaos. Toivottavasti se ei ole
välttämätöntä. Olen koettanut löytää Oresteen ja luulenpa melkein
saaneenikin toimitetuksi hänelle sanan. Tiedänkin sen muuten varmasti.
Hän saa kuulla tämän uutisen. Hän ei pidä minua ystävänään, mutta
tällaisessa ratkaisevassa tilanteessa suon hänen mielellään olevan
läsnä, ja nythän hän voi näyttää millainen poika hän on. Hänen
oikeutensa on enemmän kuin sinun olla nyt Agamemnonin luona. Jollen
erehdy, on hän jo matkalla. Sinun olisi parasta pysyä täällä, lähettää
sanansaattaja ja odottaa kunnes vastaus saapuu.»

»Missä Orestes oli? En luullut häntä voitavan löytää.»

»En tahtonut löytää häntä aikaisemmin», sanoi Eteoneus. »Se on hänen
salaisuutensa, joten en halua mainita missä hän oli, mutta nyt saamme
nähdä mihin hän kelpaa. Toivottavasti et pane pahaksesi, vaikka minä
annoinkin hänelle varustukseksi muutamia parhaita aseitasi. Kaikkihan
jää sentään perhepiiriin, niinkuin sanoin hänelle.»




VI


»Hermione kulta, tulin niin pian kuin kuulin uutisen. Toivottavasti
Helena on kotona.»

»Ei hän ole, Kharitas — hän on valitettavasti ulkona tämän iltapäivän.
Tule sisään ja salli minun olla vähäpätöisenä korvauksena.»

»Lapsi kulta, ei suinkaan vähäpätöisenä! Mutta tämä on jo toinen
kerta, jolloin en saa tavata äitiäsi. Jollen tuntisi häntä niin hyvin,
niin epäilisin hänen tahallaan välttävän minua. Sano nyt hänelle
kuinka pahoillani olin, kun en voinut tavata häntä. Samalla hetkellä,
kun kuulin Agamemnonin palanneen, päätin tulla tänne heti sanomaan
Helenalle kuinka iloinen olin... Hyväinen aika!... Totta kai olet
kuullut tädistäsi?»

»En, emme me ole kuulleet heistä kenestäkään mitään suoranaisesti.
Eräs mies kertoi Agamemnonin palanneen kotiin. Äiti mainitsi minulle
siitä. Isä on lähettänyt hänelle kutsun viettää muutamia päiviä meidän
luonamme niin pian kuin hän ennättää.»

»Sinun setäsi, Hermione, on erittäin etevä mies. Sinun pitäisi olla
ylpeä hänestä. En tietenkään tarkoita sitä, ettei isäsikin ole etevä,
mutta Agamemnon on aina, no niin, hänessä on aina ollut jotakin
erikoista. On vaikea määritellä persoonallisuutta. En ole koskaan
voinut ymmärtää miksi ei tätisi antanut arvoa sille, mitä hänellä oli —
useimmat naiset olisivat pitäneet osaansa onnellisena sellaisen miehen
rinnalla.»

»Ehkäpä Klytaimnestra ei tahdo elää onnellisena», sanoi Hermione. »Äiti
näyttää aina kiusaantuneelta, jos puhutaan kunnioittaen jokapäiväisestä
arkionnesta ja järjestyneistä elämäntavoista. Heillä näyttää olevan oma
käsityksensä onnesta. Mutta minun ei pitäisi puhua tädistäni näin. Olen
varma siitä, että hän antaa suuren arvon miehelleen — mikäli on häntä
tavannut. Mielestäni ei mikään tue päinvastaista käsitystä.»

»Lapsi kulta, et suinkaan aio teeskennellä olevasi aivan tietämätön
Klytaimnestran menettelystä! Olethan sinä tietenkin kuullut siitä!
Sehän on tavallisin juttelunaihe perheen ystäväin kesken. En ymmärrä
mistä naiset saavat rohkeutta sellaisiin tekoihin. En sano tätä siksi,
että itse kaipaisin tuollaista rohkeutta! Mutta ethän voi mitenkään
väittää hänen pitävän Agamemnonia kunniassa, jos hän elää Aigisthoksen
kanssa.»

»En kuvittele ymmärtäväni paljonkaan tuollaisista asioista, Kharitas,
mutta luulen käsittäväni tätini näkökannan edes jossakin määrin. En
puolusta hänen elämäntapansa epäsäännöllisyyttä, mutta hänellä on
hyvätkin ominaisuutensa. Serkkuni Orestes on kiintynyt häneen, ja minä
toistan aina mielessäni, ettei niin erinomainen mies kuin hän voisi
välittää henkilöstä, jolla ei ole minkäänlaisia hyveitä.»

»Ehkäpä Orestes vain on tottelevainen poika», sanoi Kharitas. »Olen
joka tapauksessa iloinen kuullessani tuon Oresteesta, sillä olin
luullut hänen olevan kenties liian uudenaikaisen mielipiteissään.
Niinkuin tiedät, ei hän lähtenyt Troijaankaan, vaikka kuuluu olevan
kerrassaan hurja soturi. Joku kertoi minulle — kukahan se nyt olikaan?
— hänen jääneen kotiin siitä syystä, ettei hyväksy sotaa. Pelkäsin
hänen mahdollisesti olevan luonteeltaan uskottoman. Mutta Klytaimnestra
näyttää minusta ehdottomasti — en luule setäsi tahtovan ottaa häntä
takaisin vaimokseen. Sanoitko niin, ettet ollut kuullut hänestä mitään?»

»Hänhän on jo Agamemnonin talossa», sanoi Hermione. »Eihän hän ole
koskaan ollutkaan poissa. Se on kyllä mielestäni varma, että he
joutuvat riitelemään, mutta toistan vieläkin, että Klytaimnestralla
on erinäisiä seikkoja puolustuksenaan, ja minä en rupea lausumaan
tuomiotani ennen kuin tiedän paljon enemmän kuin nyt.»

»Onko hänellä jotakin puolustuksenaan? Sitä en tietänytkään! Onko
Agamemnon ollut —? No, sehän ei olisikaan ihmeellistä, sellaisiahan
miehet aina ovat. Kerroppas minulle, Hermione! Se on pysynyt minulta
kokonaan salassa — en ymmärrä millä tavoin.»

»Sehän on aivan yksinkertaista, kun tuntee heidät molemmat», sanoi
Hermione. »Agamemnon on kovakourainen ja Klytaimnestra ylpeä. Mitä
muuta tarvitaan riidan syntymiseen? Orestes sanoo, että hänen äitiään
suututti vähän se hälinä, jonka minun äitini aiheutti. Voisi otaksua,
että Klytaimnestra oli kateellinen, mutta Orestes väittää, ettei niin
ollut asianlaita. Hän sanoo äitinsä vain olleen sitä mieltä, että
Troijan retki oli — no niin, kohtuuton mittasuhteiltaan. Sitten tuo
Iphigeneian juttu. Etkö ole kuullut siitä? Se tapahtui kauan sitten,
kun koetettiin saada alukset liikkeelle. Setäni oli Auliksessa ja
lähetti noutamaan sinne Iphigeneian, joka muka aiottiin naittaa
Akhilleukselle. Tätini oli tietysti mielissään tällaisesta avioliitosta
ja varustautui lähtemään tyttärineen, kun Agamemnonilta tulikin sana,
että tyttären piti tulla yksin — äiti ei saanut seurata häntä. Se oli
jokseenkin suututtavaa, eikö ollutkin? Klytaimnestra halusi saada
tyttärensä hyviin naimisiin, mutta hän oli mielestään itseoikeutettu
olemaan läsnä häissä. Et voi uskoa kuinka raaka Agamemnon oli siinä
jutussa — hän sanoi, että jos Klytaimnestra tulisi, ei avioliitosta
tulisi mitään, ja ettei Klytaimnestra saanut kysellä mitään, vaan
että hän, Agamemnon itse, selittäisi kaikki kotiin palattuaan.
Klytaimnestran mielestä sellainen petollisuus vapautti hänet kaikista
velvollisuuksista miestään kohtaan. Minä en ole niinkään valmis
väittämään hänen olevan väärässä.»

»En minä ymmärrä miksi hänen pitäisi hajoittaa koti, vaikka
avioliitosta ei tullutkaan mitään», sanoi Kharitas. »Jos minä karkaisin
toisen miehen kanssa joka kerta kun mieheni jättää jonkin lupauksensa
täyttämättä, niin — no niin, silloin en olisi se, mikä nyt olen.
Iphigeneia olisi voinut saada toisen miehen.»

»Ei, se oli mahdotonta», sanoi Hermione. »He tekivät kerrassaan kauhean
teon — he uhrasivat hänet saadakseen suotuisan tuulen.»

»Hermione! Sehän oli kauheaa! Ja tuulihan ei sittenkään kääntynyt
suotuisaksi, vai kuinka?»

»Kyllä se kääntyi», sanoi Hermione. »Silloinhan he lopulta pääsivät
Troijaan. Mutta ehkäpä he eivät todella tappaneetkaan häntä. Minä
uskoin ennen niin, mutta kukaan ei myönnä sitä nyt, ja jälkeenpäin
onkin kerrottu asia toisin ja väitetty hänen elävän vielä jossakin
syrjäisessä paikassa. En voi ymmärtää miksi hän sitten on siellä
eikä kotonaan. Mutta mitä hänelle sitten lieneekin tapahtunut, on
setäni toivottavasti tähän mennessä jo selittänyt sen tyydyttävästi,
ja toivottavasti hän myöskin ymmärtää, että Klytaimnestralla on
ollut oikeus katkaista kotoiset siteensä, kun ei saanut mieheltään
aikaisemmin selitystä tapausten kulkuun. Orestes sanoo —»

»Hermione kulta, minua epäilyttää, ettei Oresteella ole hyvää
vaikutusta sinuun. Hän näyttää puhuvan — ja ajattelevan — niinkuin
hänen äitinsä lapselta voi odottaa. Sinulla ei mitenkään olisi noin
kauheita mielipiteitä, ellei joku olisi tyrkyttänyt niitä sinulle. Se
ei ole sinun suloisen luonteesi mukaista. Minä en luota Oresteeseen.
Toivottavasti et päästä sydämessäsi valtaan liian suurta ihailua häntä
kohtaan!»

»Tuskinpa häntä liiaksi ihailen», sanoi Hermione.

»Siitä olenkin sentään varma», sanoi Kharitas. »Minulle on tosiaankin
oikea arvoitus, Hermione, kuinka sinä olet säilyttänyt niin hyvin
kauniit elämänihanteesi, vaikka ympärilläsi on tapahtunut niin
merkillisiä asioita. Tiedäthän, että olen kiintynyt äitiisi, mutta
— et suinkaan loukkaannu, vaikka sanonkin samaa, mitä sellaisetkin
ovat sanoneet, jotka rakastavat häntä hyvin paljon — hän ei ole
ihanteellinen äiti. Hänen mieltään kiinnittää rakkaus liiaksi ikäänkuin
se olisi koko elämä. Terve järki auttaa pitemmälle, sanon minä. Ja
sitten tarvitaan myös vähän taitoa suunnittelemiseen ja keksimiseen.
Tuollaiset ihmiset, jotka antavat tunteilleen vallan, Hermione, ovat
yksinkertaisesti vain taakaksi meille toisille. Kuinka suuresti he
kunnioittavatkaan vaistojaan ja mielijohteitaan! Toivottavasti sinä et
koskaan antaudu yksinomaan tunteittesi valtaan. Olen aina koettanut
hillitä Damastorin hetkellisiä vaistoja tai ainakin saada hänet
unohtamaan ne. Toistaiseksi voin kerskailla menestyneeni. Eikö hän ole
sinun mielestäsi kiltti poika, Hermione?»

»En tunne häntä tarpeeksi, Kharitas, tietääkseni onko hän kiltti poika
vai ei. Hän on hyvin kohtelias minulle, kun tapaamme.»

»Kohteliasko? Mutta, Hermione, hänhän on mieltynyt sinuun — hän on
suorastaan rakastunut sinuun! Ei sinulla ole mitään syytä arkailla
tuon asian vuoksi — hänen äitinsä, vanhan ystäväsi seurassa. Tiedän
hänen tunteensa tässä suhteessa. Tuo lapsi kertoo minulle kaikki.
Hän tulee usein minun huoneeseeni juttelemaan käytyään täällä sinua
tervehtimässä.»

»Mitä hän kertoo sinulle, Kharitas? Hän ei nimittäin käy koskaan täällä
minua tervehtimässä. En ole viikkokausiin vaihtanut hänen kanssaan
sanaakaan.»

»Hermione! Minä luulen pyörtyvän!! Damastor!... Älä sano minulle niin —
se poika ei voisi pettää minua.»

»Kharitas, mieltäni pahoittaa puhua sinulle tästä, mutta kerran
ennenkin ja useampiakin kertoja olet vihjaissut, että Damastor muka
rakastaa minua. En tahtonut keskustella enemmän tuollaisesta, mutta se
kiusasi minua, koska Damastor ei ole koskaan osoittanut pienintäkään
huomaavaisuutta minua kohtaan. Minusta tuntui ikävältä, että sinä elit
väärän kuvittelun vallassa.»

»Hän sanoi — hän on aina sanonut — tulevansa tänne vain sinua
tapaamaan. Luulin hänen tarkoittavan —»

»Minä uskonkin hänen käyneen täällä», sanoi Hermione. »Sitä en
laisinkaan epäile. Enkä sitäkään epäile, että hän on hurmaantunut
erääseen tyttöön. Tässä talossa on useampiakin naisia eikä vain yksi,
Kharitas.»

»Et suinkaan väitä, että hän on rakastunut — äitiisi!»

»Ei, kumma kyllä, tässä tapauksessa ei ole puhe äidistäni. Otaksun —
luonnollisesti en voi tietää varmasti — että kysymyksessä on Adraste.»

»Ja kuka on Adraste?»

»Tiedäthän sinä — olethan nähnyt hänet — sama tyttö, joka on äitini
lähin palvelija.»

»Hänkö, joka tuli Helenan kanssa puutarhaani? Hermione! Hän on hyvin
kaunis.»

»Niin on — jos vain se tyyppi kerran miellyttää.»

»Kuinka kauheaa! Olen varma siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista
luonnetta. Hän on parhaassa tapauksessa tyhjän arvoinen. Ja joka hetki
Helenan seurassa!... Hermione, miksi luulet Damastorin ihastuneen
häneen?»

»He ovat olleet paljon yksissä — olen nähnyt heidän kävelevän ja
juttelevan yhdessä, kun ovat ehkä luulleet, ettei kukaan ole heitä
näkemässä. Damastor on vasta poika, Kharitas, ja tyttö taas on
minun ymmärtääkseni pieni juonien punoja. Hän on kyllä selvillä
viehätysvoimastaan ja kuolisi mieluummin kuin jättäisi sen käyttämättä.
Enkä tiedä oikein kannattaako hänen siveellisistä periaatteistaan
puhuakaan. Mahdollisesti olen väärässä, mutta luulen Damastorin
joutuneen hänen pauloihinsa.»

»Poika parkani! Poika parkani! Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Tämä on
äitisi syy, Hermione! Olisin loukkaamatta sinua, jos suinkin voisin,
mutta minun täytyy sanoa, että tuo nainen on palkinnut katalasti sen
uskollisuuden, jota olen osoittanut häntä kohtaan — silloinkin, kun
tiesin, ettei hän sitä ansainnut. Mikä oikeus hänellä on tulla takaisin
kunniallisten naisten luokse, jotka ovat tyytyneet huonompiin miehiin
kuin hänellä ehkä on koskaan ollut, ja esiintyä kuin jumalattarena,
johon eivät ulotu inhimilliset käsitykset oikeasta ja väärästä — ja
tuoda mukanaan tuollainen pikku käärme, joka panee miesväkemme pään
pyörälle ja myrkyttää elämämme! Jospa vain äitisi saisi ansaitsemansa
palkinnon, Hermione! Mutta minä voin vielä pelastaa Damastorin. Lähetän
hänet pois niin kauas, etteivät tuon tytön kädet sinne ulotu. Poikani
kyllä unohtaa hänet, kun näkee vähän enemmän maailmaa. Annan hänen
matkustaa veljeni luokse vierailulle. Jos tuo tyttö vielä joskus saa
puhua hänen kanssaan, tapahtuu se vasta minun hautajaisissani!»

»Suuresti katsoen menettelet luullakseni viisaasti», sanoi

Hermione. »Damastor on varmasti liian hyvä poika tuollaisen huonon
naisen turmeltavaksi. Säälisin ketä hyvin kasvatettua nuorukaista
tahansa, joka valitsisi itselleen Adrasten. Minua ilahduttaa, ettei
Orestes pidä hänestä ollenkaan, mikäli muuten ylipäänsä tietää hänen
olemassaolostaankaan.»






Kolmas osa

HEIDÄN VANHEMPANSA




I


»Jos välttämättä vaadit saada tietää minun syyni», sanoi Hermione,
»niin niitä on kolme, mikäli nyt voin ne määritellä näin lyhyen
harkinnan jälkeen. Ensinnäkään en rakasta häntä. Toiseksi rakastan
Orestesta. Kolmanneksi on Pyrrhos kaikesta kuulemastani päättäen
melkoinen raakalainen, enkä minä tunne vetovoimaa kovakouraista
aviomiestä kohtaan. Minua ihmetyttää, että sinä yhä jatkat keskustelua
tästä. Tulkoon Pyrrhos. Minä katselen häntä, niinkuin sinä toivot, ja
sitten hän voi lähteä kotiin. Kaikki tällainen puhelu saa aikaan, että
minä välitän hänestä vähemmän päivä päivältä.»

»Jos tarkoitukseni olisi vain järjestää avioliitto sinun ja Pyrrhoksen
kesken», sanoi Helena, »niin en tosiaankaan puhuisi siitä niin paljon.
Ymmärrän kyllä, että vaikutus voi olla juuri sellainen kuin sinä
sanot. Voit alkaa vihata hänen nimensä kaikuakin ja ruveta tuntemaan
voimakasta vastenmielisyyttä minua kohtaan. Kun tapaat hänet, niin
ehkäpä sittenkin alat pitää hänestä huolimatta kaikesta mitä olen
sanonut hänen hyväkseen. Mutta kuinka sen asian laita lieneekin, toivon
sinun saavan tietää avioliitosta muutamia yksinkertaisia totuuksia,
joista useimmat tytöt pääsevät selville liian myöhään. Lähempänä minun
sydäntäni on kasvatuksesi kuin avioliittosi. Jos voisin jollakin
muulla tavalla saada sinulle asiat selviksi, en tuhlaisi siihen
sanoja. Suo anteeksi, jos väsytän sinua, Hermione. Ehkäpä sinä voisit
ymmärtää minun näkökantani, jos oikein koettaisit. Meillä vanhemmalla
sukupolvella on näes oma katsantokantamme asioista. Se johtuu siitä,
että olemme toimittaneet lapsia maailmaan. Haluaisimme tasoittaa
heidän elämänsä paremmaksi kuin meidän omamme on ollut. Ainoa keino on
luovuttaa oma kokemuksemme heidän käytettäväkseen. Mutta mikään ei niin
suututa nuoria. Enhän minä väitä tietäväni kaikkea rakkaudesta, mutta
tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin sinä, ja sinun kolme syytäsi olla
kylmäkiskoinen Pyrrhosta kohtaan tuntuvat kaikki minusta mielettömiltä.
Älä nyt suutu! Jonakin päivänä ne tuntuvat sinusta itsestäsikin
hullunkurisilta, vaikkapa yhä rakastaisitkin Orestesta.»

»Nyt ne eivät näytä minusta hullunkurisilta», sanoi Hermione, »ja
minähän tässä kuitenkin saan ratkaista».

»Niinhän sinä saatkin ratkaista», sanoi Helena, »ja minä tahdon,
että sinä ratkaiset avoimin silmin pettämättä itseäsi. Väität, ettet
rakasta Pyrrhosta. Miksi sinä rakastaisitkaan? Ethän ole tavannut
häntä. Mutta hän tulee tänne muutamain viikkojen kuluttua. En pyydä
sinua lahjoittamaan hänelle sydäntäsi. Sanon vain sinulle etukäteen,
että vaikka et ole nähnytkään häntä ja vaikka nyt luulet olevasi
rakastunut toiseen mieheen, on hyvin mahdollista, että toivoisit
voivasi kuulua Pyrrhokselle sieluinesi ja ruumiinesi kaksikymmentä
neljä tuntia sen jälkeen, kun olet hänet nähnyt. Älä kuvittele olevasi
maailmanhistoriassa ainoa nainen, jolle sellaista tapahtuisi.»

»Jos tarkoitat, ettei Orestes ole niin huomattava henkilö kuin
Pyrrhos», sanoi Hermione, »niin olen valmis myöntämään sinun olevan
oikeassa. Minä en tosin itse usko sitä, mutta en loukkaannu, vaikka
sinulla onkin sellainen käsitys. Voit olla aivan oikeassa. Mutta se ei
ole mikään sellainen syy, joka saisi minut epäröimään hetkistäkään,
kun sydämeni on kerta kaikkiaan jo sidottu toiseen. Muutamat miehet ja
naiset ovat luodut toisiaan varten. Minulla on se käsitys, että meitä
jokaista varten on olemassa kohtalon määräämä puoliso, jos vain olemme
kyllin onnellisia löytämään toinen toisemme. Orestes ja minä olemme
luodut toinen toisellemme, ja sillä hyvä. Olkoon Pyrrhos vain niin
ihmeellinen kuin sinä väität, mutta hän ei ole minun kohtaloni. Siitä
ei kannata keskustella, sillä minulla on selvä kanta asiassa.»

»Sinusta siis tuntuu siltä, että Orestes ja sinä olette luodut ja
varatut toisillenne onnellisten tähtien parhaina suosikkeina? Tuo on
minulle niin tuttu tunne. Olen muutamia kertoja kokenut itse samaa eri
miesten suhteen. Se on luonnon kaunis tapa huomauttaa, että tarvitsemme
häntä sillä hetkellä välttämättä. Etkö ole koskaan nähnyt lasta, joka
heti nuken nähdessään painaa sen syliinsä ja huutaa: 'Tämä on minun
nukkeni!' Mitä me suuresti tarvitsemme, se näyttää aina kohtalon
määräämältä.»

»Etkö usko miesten ja naisten väliseen henkiseen toveruuteen?»

»Mahdollisesti sellainenkin voi toteutua», sanoi Helena, »mutta se
vaatii aika paljon molemminpuolista mukautumista, ja mieluummin
kuin ajattelisin pahaa taivaan kyvystä järjestää tällaisia asioita,
väittäisin, ettei ole olemassakaan ennakolta määrättyjä pareja, ei
mitään eroon joutuneita osia, jotka yhteen päästyään muodostaisivat
sopusuhtaisen kokonaisuuden. Et voi uskoa tuollaista tyhmää jaaritusta
henkisestä sukulaisuudesta, tyttäreni, kun olet kokenut sellaista,
että pari kolme kunniallista miestä rakastuu sinuun yht'aikaa. Kaikki
luulevat, että sinä olet heidän kohtalonsa, ja kun valitset heistä
yhden, eivät toiset koskaan pääse uskomaan, että sinä ymmärsit mitä
kohtalo oli sinulle tarkoittanut. Hyvin luultavasti et ymmärtänytkään.
Ja aivan varmasti lakkaat jo sitten uskomasta aikaisempaan teoriaasi,
kun huomaat rakastuneesi toisen kerran — sama intohimo, sama
sydämenpolte, sama kohtalontuntu — mutta toinen mies. Nuorina olemme
kaikki taipuvaiset uskomaan, että nimenomaan vain yksi henkilö on luotu
meitä varten, ja kun huomaamme, että rakastuneet sydämemme voivat
murtua toisen, jopa kolmannenkin kerran, halveksimme itseämme. Sitten
alamme vähitellen mukautua luonnon järjestykseen ja uskoa, että rakkaus
voi iskeä meihin yhä uudelleen sen mukaan kuin persoonallisuutemme
kehittyy ja muuttuu, ja ymmärrämme, ettei kohtalomme olekaan vielä niin
lopullisesti järjestyksessä kuin luulimme.»

»Äiti, sinähän puhut aivan kuin ei mikään tässä maailmassa pitäisi
paikkaansa», sanoi Hermione. »Minä en voi olla yhtä mieltä kanssasi.
Tuollainen katsantokanta on minusta jumalaton. Minä pidän uskollisuutta
suuremmassa arvossa.»

»Mikään ei tässä maailmassa olekaan pysyväistä, Hermione, ja emmehän
me itsekään ole muuttumattomia», sanoi Helena. »Uskollisuus on
eräs luonteenominaisuutemme — et voi odottaa, että se rehoittaisi
ympärilläsi kasvien tavoin tai että se iskisi sinuun kuin salama.
Uskollisuuden ja rakkauden välillä on tavattoman suuri ero. Rakastajat
ovat usein uskollisia nuoruudesta vanhuuteen asti, ja heidän
vakavuuttaan ihaillaan sitäkin enemmän, kun se ei ole luonnollista.
Kun kerran menet naimisiin, voi rakkaus hävitä sinusta, mutta
uskollisuuden vaisto ei koskaan. Tahdon, että valitset miehen, jolle
voit helpoimmin olla uskollinen, kauan uskollinen, ja väitän vieläkin,
että se on valitsemisen varassa enemmän kuin luuletkaan. Sanot nyt
olevasi rakastunut Oresteeseen etkä usko voivasi vastustaa tuota
kohtalon määräämää intohimoa. Ennustan sinulle, vaikka et tietysti
uskokaan minua, että voit tuonnempana rakastua johonkin toiseen aivan
yhtä paljon. Väität nyt minulle, siitä olen ihan varma, että toista
rakkautta voi ja täytyykin vastustaa. Myönnän, että sitä voikin
vastustaa — samoin kuin ensimmäistäkin.»

»Jos vetoat omiin kokemuksiisi minua neuvoaksesi», sanoi Hermione,
»niin tekisi mieleni kysyä lisää erinäisistä kokemuksistasi, mikä ei
kuitenkaan tunnu oikein sopivalta. En tiedä oikein voiko tytär kysellä
äidiltään sellaista.»

»Minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän», sanoi Helena, »ja sinä voit
vapaasti kysyä mitä suinkin haluat».

»No niin, jos sinulla on tuollainen käsitys rakkaudesta», sanoi
Hermione, »niin en voi ymmärtää miksi et jäänyt isäni luokse. Olisithan
aivan hyvin voinut vastustaa Parista kohtaan tuntemaasi rakkautta,
olisit voinut antaa minulle esimerkin uskollisuudesta. Minun täytyy
tunnustaa olevani kerrassaan ymmällä, kun ajattelen kuinka suuri ero on
menettelysi ja neuvojesi välillä.»

»Lapsi kulta», sanoi Helena, »eihän niillä kahdella seikalla ole mitään
yhteistä!»

»Sitä minä juuri arvelinkin», sanoi Hermione.

»Ei tosiaankaan ole», sanoi Helena. »En ikipäivinä kehoittaisi sinua
menettelemään samoin kuin minä. Se olisi hyödytöntä. Sinä et voisi
tehdä niin. Ja vaikka voisitkin, ei sinulla olisi samoja syitä kuin
minulla.»

»Myönnän sen, etten voisi elää sinun esimerkkisi mukaan», sanoi
Hermione, »mutta sinun ei pitäisi minun mielestäni puhua siitä
ikäänkuin se olisi jonkinlainen lahja, jota en ole perinyt. Me emme
tule koskaan olemaan samaa mieltä siitä, millaiseen elintapaan on
pyrittävä. Pelkään, etten voi kuvitella ainoaakaan kunnollista syytä,
joka olisi oikeuttanut sinut karkaamaan Pariksen kanssa.»

»Ei minulla ollut aikomustakaan puolustella elämääni, Hermione — sinua
tai ketään toistakaan vastaan. Mutta kysymyksesi sai minut ajattelemaan
menettelyni syitä, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä. Salli minun
neuvoa sinua, että et rupea puolustelemaan elämääsi jälkeenpäin.
Silloin se jo puhuu itse puolestaan. Äläkä tuomitse toisten ihmisten
entisiä tekoja — niitä on liian myöhäistä ruveta enää muuttamaan.
Sinä näytät mielestäni vähän liian ankaralta arvostellessasi minun
elämänvaiheitani. Panen vastalauseen sellaista vastaan, en siitä
syystä, että on puhe minun elämänvaiheistani, vaan koska kukaan
ihmisolento ei saa olla niin rohkea, että rupeaa lausumaan lopullista
tuomiota toisista. Puhun niin paljon sinun elämästäsi siitä syystä,
että se on vielä suurimmaksi osaksi tulevaisuuden peitossa. Entisistä
teoistasi en taas koskaan aio lausua sanaakaan.»

»En tahtonut olla epäkohtelias», sanoi Hermione, »ja ymmärrän myöskin
miksi olet erilainen kuin muut ihmiset. Olet niin kaunis, että
tavalliset säännöt eivät näytä soveltuvan sinuun.»

»Eivät ne olekaan sopineet», sanoi Helena, »mutta niiden olisi pitänyt
sopia, ja sitä minä toivoinkin. Siinä on koko pulma. En toivonut
koskaan olevani erilainen kuin toiset, ja sittenkään en ole koskaan
tuntenut eläväni samassa maailmassa heidän kanssaan. Etkö ymmärrä
kuinka kohtalokkaisiin tilanteisiin näin jouduin? Kenelläkään ei
ole oikeutta sulkea meitä syrjään mistään elämän osasta, ei edes
kohtalon kolauksista, suruista ja kärsimyksistä. Aina on väitetty,
että olin kaunis, mutta ainoa seuraus, jonka voin siitä huomata,
oli se, ettei minua kohdeltu ihmisolentona. Koko elämäni on ollut
ponnistusta sovittautua toisten ihmisten joukkoon ja päästä varmuuteen
siitä, ettei minulta mennyt mitään hukkaan. Mieltäni pahoitti se,
että minut asetettiin elämän jokapäiväisten sääntöjen ulkopuolelle.
Jos lapsena tein pahaa, ei minua rangaistu. Kun kysyin miksi he
eivät rangaisseet minua, olin minä heidän mielestään luonnottoman
hyvä tai erittäin tunnollinen, mutta tosiasiassa minä kaipasin saada
vastata teoistani. Nuorena ja kokemattomana tyttöhupakkona ei minun
koskaan tarvinnut kärsiä erehdyksistäni. Avioliitossa toivoin edes
löytäväni todellisuuden. Kuvittelin, että yhteiselämä miehen kanssa
johtaisi siihen järkyttävään draamaan, jossa me toivoimme jokainen
näyttelijän osia. Varmasti saisin minäkin kokea sitä, jos avioliitto
päättyisi onnettomasti. Mutta silloin olinkin suojatumpi kuin koskaan
ennen — suorastaan vapautettu kaikista elämän hankaluuksista. Väsyin
kuulemaan lakkaamatta kohteliaisuuksia kauniista ulkomuodostani, sillä
sellaisilla sanoilla ihmiset aina puijasivat minulta vastuunalaisuuden,
jota eniten kaipasin. Ymmärsin mitä merkitsi väite, että kauneus on
kirous. Ilman jyrkkiä särmiä on elämä vain tasaista ja tarkoituksetonta
tottumusta. Antauduin Parikselle, koska rakastin häntä, mutta jossakin
ajatuksieni pohjalla kyti toivo, että rakkautemme tosiaankin johtaisi
siihen suureen murhenäytelmään, johon se näytti johtavan, ja että minä
lopultakin saisin kärsiä ja tuntea. Mutta Troijassa viettämäni päivät
olisivat voineet olla yhtä monta sekuntia unessa. Kukaan ei ottanut
minua vakavalta kannalta. Ei kukaan, ei edes Priamos, moittinut minua
siitä, että olin johtanut kaupungin perikatoon, eikä Hektorkaan, joka
ei periaatteessa hyväksynyt Pariksen ja minun menettelyäni. Kun loppu
tuli, odotin vihdoinkin saavani todella tuntea elämän kovuutta, sillä
otaksuin Menelaoksen varmasti tappavan minut. Isäsi ei saa koskaan
tietää mitä mielessäni liikkui, kun näin vihan ilmeen haipuvan hänen
kasvoiltaan, joille sen sijaan levisi entinen suojeleva ilme. Hän ei
ole antanut minulle kokonaan anteeksi, mutta minun ei lasketa kuuluvan
samaan maailmaan kuin muut ihmiset — olen jonkinlainen harhakuva.
Kun hän ajattelee Parista ja minua enkä minä ole saapuvilla, luulen
hänen varmasti tuntevan murhanhalua, mutta jos minä olen läsnä hänen
muistaessaan suhdettani Parikseen, on hän — niin sanoakseni — vain
kiusaantunut asiasta. Hermione, se syy, jonka vuoksi minulla on
sellainen elämänhalu ja jonka vuoksi toivoisin sinun rakastavan elämää
nuoruudessasi, on se, etten ole koskaan elänyt. Mutta tavoitellessani
todellisuutta olen oppinut pyrkimään ankaraan rehellisyyteen itseäni
kohtaan ja ilmaisemaan kaiken itseäni koskevan täysin avomielisesti
muille ihmisille; se on ainoa toivoni. Kun sinä halusit pelastaa
maineeni sanomalla, että en ollut käynytkään Troijassa, vaan että olin
koko ajan viettänyt Egyptissä, teit minulle huonon palveluksen, kuten
kai itsekin huomaat. Meille kaikille muuttuu epärehellisyys erottavaksi
verhoksi elämämme ja sielujemme välillä, mutta minulle se olisi
erikoisen vaarallista. Minä olen mahdollisimman kaukana niistä, joita
sanotaan kunniallisiksi ja joiden kunniallisuus merkitsee vain sitä,
että he pelkäävät elämää.»

»Minä en luule olevani niin kaunis», sanoi Hermione, »että minun
tarvitsisi seurata sinun menetelmääsi voidakseni tutustua suruun.
Sitä kai sinä tarkoitat. Mutta mitä tällä on tekemistä minun
aviomiehen-valintani kanssa?»

»Huomautit aivan oikein», sanoi Helena, »että minun neuvoni eivät
ole yhdenmukaisia elämäni kanssa. Olen selittänyt omaa elämääni.
Palatkaamme nyt neuvooni. Tai paremminkin niihin syihin, joiden vuoksi
et rakasta Pyrrhosta. Sanoit, että Orestes on kohtalosi. Olen jo
ilmaissut mielipiteeni tuollaisesta teoriasta, olkoon sitten kysymys
Oresteesta tai kenestä muusta tahansa. Sanoit myöskin, mikäli muistan
oikein, että Pyrrhos on raakalainen. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit
sillä?»

»Hänellä on minun mielestäni veriset kädet. En tahdo mennä naimisiin
murhaajan kanssa.»

»Hän oli peloittava soturi, jos sitä tarkoitat», sanoi Helena. »Pidätkö
Orestesta sen vuoksi parempana, kun hän ei ollut mukana sodassa?»

»En suinkaan», sanoi Hermione. »Tarkoitan sitä, että Pyrrhos surmasi
Polyksenan jälkeenpäin. Tiedän jotakin sellaista jutellun, että
hänen velvollisuutensa oli uhrata Polyksena isänsä haudalla jostakin
syystä, mutta tuonlaatuinen menettely kuuluu toiselle ikäkaudelle,
ainakin Oresteen ja minun mielestäni. Se oli selvä murha huolimatta
siitä, kuinka sitä tahtoo selitellä. Se ei ollut sen parempi kuin
Iphigeneian murha, kun laivaston piti päästä purjehtimaan. Kun
ajattelen kuinka sankarisi, tuo suuri ja vahva mies, jota ylistelet
minulle, kävi käsiksi hentoon tyttöön, laahasi hänet erinomaisen
isänsä hautakummulle, taivutti hänen päänsä taakse päin ja leikkasi
poikki hänen kurkkunsa samoin kuin me leikkaamille eläinten kurkun
uhritoimituksessa — vihaan häntä ja kaikkea hänessä. Luulisitko
sinä minun voivan rakastaa häntä ja unohtaa kaikki hänen sylissään?
Sitäpaitsi väitetään hänen tappaneen Priamoksenkin — viimeisellä
hetkellä, kun tuo epätoivoinen vanha mies yritti ryhtyä taisteluun.
Tuollainen heikko ja hupsu ukko, joka ei olisi voinut tehdä pahaa
lapsellekaan. Pyrrhos on raakalainen ja niin luulen hänen isänsäkin
olleen. Akhilleus löi mielellään ihmisiltä aivot päästä tai silpoi
heidät kappaleiksi. Niinpä hän kerran surmasi erään tytönkin —
Amatsonin. Puhkaisi hänet suorastaan keihäällään.»

»Olen usein ajatellut noita ihmismurhia», sanoi Helena, »ja yhtä
suurella kauhulla kuin sinä nyt, mutta vaikka siinä kaikessa on
ilmeisestikin paljon väärää, on vaikea tietää mikä on oikein. Sanot,
että et voi ajatellakaan kuinka tyttö saatetaan uhrata alttarilla
samoin kuin me uhraamme eläimiä alttarilla?»

»En tosiaankaan.»

»Mutta sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että eläimiä uhrataan?»

»Miksi minulla olisi? Sehän kuuluu uskonnollisiin juhlamenoihin — ja
sitä vartenhan eläimet ovat olemassa!»

»Varmasti on sellaisia ihmisiä, joita värisyttää jo pelkkä ajatuskin
vetää veitsellä lammasraukan kurkku poikki. Meidän uskontomme on joka
tapauksessa aika lailla verinen, eikö olekin?»

»Huomaan kyllä mihin pyrit todisteluillasi», sanoi Hermione; »tahdot
saada minut väittämään, etteivät uhrit ole verisiä, ja sitten sanoisit,
että Pyrrhoksen teko johtui uskonnollisesta syystä ja ettei hän sen
vuoksi ollut raaka. No niin, minä olen kerrassaan sitä mieltä, että
meidän alttareillamme tapahtuu raakoja asioita — meidän olisi pitänyt
kehittyä niistä pois jo kauan sitten samoin kuin olemme kehittyneet
ihmisuhrien tasolta.»

»Monet ihmiset ovat samaa mieltä», sanoi Helena. »Mutta jos me surmaamme
lampaan ravinnoksemme, tiedän, ettei ennakkoluulosi laisinkaan estä
sinua syömästä sitä. Jos mielestäsi päivällisateriaksi valmistettu liha
on raakalaisuutta, onnistuu sinun hyvin salata käsityskantasi.»

»Kuinka typerää tuo onkaan, äiti! Tietysti me syömme lihaa. Miksi emme
söisi?»

»Lampailla voisi olla jotakin sitä vastaan», sanoi Helena, »mutta
minulla ei ole. Teki vain mieleni tietää missä suhteessa tunsit
omantuntosi rauhalliseksi murhaan nähden. Nyt ymmärrän. Uskonnollisessa
tarkoituksessa surmattu eläin herättää sinussa sääliä, mutta pöydältäsi
tarjoiltuna se vain täyttää tarkoituksensa ravintonasi.»

»Minun on mahdotonta seurata ajatuksenjuoksuasi silloin kuin olet
leikillinen. Kuinka minun oikein pitää ymmärtää sanasi? Hyväksytkö
ihmisuhrit? Oliko mielestäsi oikein surmata nuo kaksi tyttöä?»

»Minä en olisi heitä surmannut», sanoi Helena, »mutta sodassa
uhrataan miehiä ja naisia suorastaan uskonnollisessa merkityksessä
niiden jumalaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, joihin sota
ihmisten mielestä tähtää. En tiedä onko heille hyväksi vai pahaksi,
että joutuvat uhreiksi. Kukaan ei tiedä sitä. Mutta harvat panevat
vastaan. Jos on oikein uhrata ihmisiä sodassa, en ymmärrä mitä
sinulla voi olla alttareita vastaan. Jos valitat noiden tyttöjen
uhraamista, niin valitat sitä vain siksi, että he eivät saaneet elää
vielä joitakin vuosia lisää. Sinä et tiedä millaisia nuo ylimääräiset
vuodet olisivat olleet. Jos ne olisivat tulleet tapauksettomiksi —
nimittäin sisällisesti — jos ne eivät olisi merkinneet mitään muuta
kuin epätodellista ja tarkoituksetonta hengittämistä ja aterioimista
ja nukkumista ilman minkäänlaista elämäntuntoa, niin silloin ehkä
oli heille parempi saada muutamina harvoina tunteina kokea monta
syvää ja voimakasta elämystä. Älä kuvittele minun olevan sinun
inhimillisyysharrastuksiasi vastaan, Hermione. Vertaan vain äsken
mainitsemaasi kahta tyttöä, jotka tosin murhattiin raa'asti, itseeni,
joka olen menettänyt monta elämän kiihkeää ja haltioitunutta hetkeä,
niinkuin jo sanoin sinulle.»

»Et suinkaan tarkoita toivoneesi, että isä olisi surmannut sinut?»
sanoi Hermione.

»Se tuotti minulle pettymyksen», sanoi Helena. »Ei, en toivonut
kuolemaa, mutta toivoin edes saavani tuntea elämän kauhuja — ja sitten
isäsi muuttuikin inhimilliseksi, niinkuin sinä asian ymmärrät, ja minä
käsitän, että odotettavissa oli enää vain entistäkin yksitoikkoisempia
vuosia, että hitaasti hiipivä vanhuus valtaisi meidän laimeat sydämemme
— jollen voisi löytää itselleni kaunista onnea koettamalla ohjata sinut
käsiksi todelliseen elämään. Olen jo puhunut kylliksi, eikä kannata
enää toistella samoja sanoja, mutta jos sinä tuntisit samanlaista
elämänkiihkoa kuin minä — ja vieläkin suurempaa, koska sitä on ehkäisty
— niin ottaisit Pyrrhoksen, vaikka hän näyttäisikin häikäilemättömältä
ja raa'alta, etkä tuota varovaista ja vaaratonta serkkuasi.»

»Niin sinä tekisit, mutta minä en», sanoi Hermione. »En tarkoita
yksinomaan surmaamista. Hän on vienyt naisia mukanaan orjina, ja
hänellä on vanhanaikainen käsitys sankarin oikeuksista valloittamiinsa
naisiin nähden. Väitetään, että Agamemnon on tuonut Kassandran
tullessaan, ja sinä sanoit itse minulle pelkääväsi, että Klytaimnestra
olisi mustasukkainen. Tietysti hän on, vaikka olenkin varma siitä,
ettei Kassandra merkitse sedälleni mitään. Orestes on varma siitä,
ettei Agamemnon välitä tytöstä enempää. Mutta Pyrrhos elää yhdessä
Andromakhen, Hektorin lesken kanssa ja luultavasti niiden toistenkin
naisten kanssa, joita hän otti vangiksi Troijassa. Sen laatuinen
sankari hän on, ja minä sanon, että hän on raakalainen ja jäljessä
ajastaan. Orestes näkee nämä asiat samassa valossa kuin minäkin, ja
minun käsitykseni mukaan useimmat meidän ikäisemme ihmiset ajattelevat
samoin kuin me. En tosiaankaan ymmärtänyt kuinka vanhentuneita
ja sovinnaisia muutamat mielipiteesi ovat, äiti, ennenkuin aloit
tyrkyttää Pyrrhosta minulle. Voin helposti kuvitella itseni yhdeksi
lisäkappaleeksi hänen suuressa laumassaan — ja lapseni jonakin kauniina
päivänä leikkimässä iloisesti Andromakhen lasten kanssa!»

»Olet taas oikeassa», sanoi Helena, »osittain oikeassa. Mutta se
osa, jota sinä et näe, on koko jutun tärkein kohta. Minua epäilyttää
keskustella tästä enää kauemmin sinun kanssasi, Hermione, sillä vaikka
voinkin puhua avomielisesti mistä asiasta tahansa, on kuitenkin
olemassa sellaisia seikkoja, joista mieluummin olisin puhumatta, ellen
niistä keskustelemalla hyödyttäisi sinua. Tämä on kenties viimeinen
kerta, jolloin juttelemme näistä asioista. Olen sanonut kaikki mitä
olen voinut ja kertonut kaikki mitä olen tietänyt. Tai melkein kaikki.
Nyt kerron loputkin. Sinä haluaisit saada miehesi yksinomaan itseäsi
varten. Niin haluaisi jokainen nainen, joka rakastaa — ja miehillä on
sama tunne naisten suhteen. Rakkaus on hyvin tarkka omistusoikeudesta.
Mutta sinä astut askeleen pitemmälle samoin kuin olen huomannut
toistenkin ikätovereittesi tekevän ja vaadit, ettei miehesi ole koskaan
saanut pitää kenestäkään toisesta. Olen vakuutettu siitä, ettei Orestes
voisi tuntea oloaan varmaksi sellaisen vaimon seurassa, joka olisi
aikaisemmin menettänyt sydämensä toiselle. Mutta se on kaikki typerää.
Jos maailma nojautuisi tuollaiseen elämänkäsitykseen, niin joutuisivat
rakastavaiset monenlaiseen onnettomuuteen — kaikenlaiseen teeskentelyyn
ja synkkiin salaisuuksiin ja perhehuoliin. Tässä taas tulee eteemme
sinun käsityksesi kohtalon määräämistä aviopareista, mutta tyhmemmässä
muodossa. Selväähän on, että kun kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan
— tai varmempaa on sanoa, niin kauan kuin he rakastavat toinen toistaan
— ei heillä ole minkäänlaista käsitystä muista ihmisistä. Siinä
merkityksessä täytyykin omistaa rakastettunsa aivan yksin. En mitenkään
soisi sinun menevän naimisiin Pyrrhoksen kanssa, ellet rakastaisi
häntä kiihkeästi ja hän sinua. Mutta usko minua, Hermione — se mies,
joka voi tehdä naisen onnellisimmaksi, on se, joka on voinut rakastaa
monta naista ja elänytkin heidän muutamain kanssa, niinkuin Pyrrhos
ehkä on elänyt, ja joka lopulta pyhittää rakkautensa yhdelle ainoalle.
Sinun käsityksesi mukaan olisi paras mies sellainen, joka ei ole
koskaan ennen rakastanut. Mielipiteesi on väärä. Saat huomata, että
sen laatuinen mies on usein kykenemätön rakastamaan ketään kovinkaan
paljon... Varmaankin pidät tätä elämänviisauttani epäsiveellisenä.»

»Niin pidän», sanoi Hermione.




II


»Niin minäkin», sanoi Menelaos. »Kuulin sisään tullessani nuo viimeiset
sanasi. Suoraan sanoen, pysähdyin kynnykselle, jotta en keskeyttäisi
sinua. Mitä merkillistä roskaa sinä puhut lapselle, Helena?»

»Tosiasioita minä puhun, enkä roskaa», sanoi Helena »Minä en luonut
maailmaa.»

»Kun hiljattain puhuit elämänrakkaudesta», sanoi Menelaos, »oli siinä
aika paljon sellaista, mitä en jaksanut käsittää. Mutta nyt alan
vähän ymmärtää. Sinun mielestäsi on uskollisuuteni sinua kohtaan
epämiehekästä ja ilmaisee heikkoutta. Ihailet Akhilleuksen ja hänen
erinomaisen poikansa kaltaisia miehiä! Salli minun sanoa, rakas
vaimoni, että jos olisin rakastanut sinua samalla tavoin kuin he
rakastavat naisia, et olisi nyt täällä. Tuona yönä Troijassa olisin
katkaissut kaulasi!»

»Kas niin, Hermione, enkö sanonut sitä sinulle?» virkkoi Helena. »Alat
nyt ymmärtää minua, Menelaos, ja aikaa myöten rupean minäkin paremmin
ymmärtämään sinua. Et säästänyt rakastamaasi naista, vaan säästit minut
taide-esineenä!»

»En tiedä miksi säästin sinut, mutta mikä siihen lieneekin ollut syynä,
et ansainnut sitä ystävällisyyttä etkä anna sille arvoa. Niin pian
kuin käännän selkäni, alat juonitella ja suunnitella omien aikeittesi
toteuttamista. En voi luottaa sinuun. Emmekö sopineet, että Pyrrhos
kutsuttaisiin tänne, jotta Hermione voisi itse vapaasti valita? Ja
juuri sillä hetkellä, jolloin tiedät minun olevan huolien painamana,
viet lapsen syrjään ja koetat järjestää asiat valmiiksi ilman minua.
Onneksi hän ei, kuten uskon, salli sellaisten suostuttelujen vaikuttaa
mieleensä, joita kuulin. Kovin houkuttelevan tulevaisuudenkuvan sinä
esititkin aviomiehestä, joka voisi millä hetkellä tahansa mennä
naimisiin useamman naisen kanssa. Hermione, tyttäreni, usko minua kun
sanon, että äidilläsi on aina valmiina neuvoja mielenkiihokkeitten,
mutta ei turvallisuuden varalle.»

»Ymmärsit minut tapasi mukaan väärin», sanoi Helena. »Se mitä kuulit
ei ollut ehdottomasti tarkoitettu Pyrrhoksen eduksi, enkä minä
koettanut puhua tuon nuoren miehen puolesta sinun selkäsi takana.
Kaikki, mitä sanoin, voidaan tosin selittää hänen hyväkseen, vaikka
jos olisit tullut aikaisemmin, olisit nyt täysin varma, että Hermione
tulkitsee joka seikan hänen vahingokseen. Minä vain koetin kertoa
tyttärelleni muutamia sellaisia asioita, joita hänen pitäisi tietää
elämästä — asioita, joita hän luultavasti ei tule kuulemaan sinulta.
Koetan edelleenkin jakaa hänelle omia vähäisiä tietojani, oletpa
sinä läsnä tai et. Sinä olisit tietysti ollut tervetullut seuraamme,
vaikka epäilenkin olisiko meidän keskustelunaiheemme herättänyt
mielenkiintoasi. Kun olen monta kertaa puhunut hyvin samalla tavoin
sinulle, et ole koskaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. En tiedä
varmasti onko Hermionekaan hyötynyt sanoistani sen enempää.»

»Jos voin päätellä sanaisi sisällön siitä lopusta, jonka kuulin», sanoi
Menelaos, »et puhunut hänelle mitään sellaista, mistä hän voisi hyötyä.
Ajatuksenjuoksu oli siinä samanlainen kuin tavallisestikin, nimittäin
että toivoit hänen tulevan onnellisemmaksi kuin itse olet ollut. Ja
koska kuvauksesi siitä millainen aviomiehen tulee olla eivät vastaa
mitään minun tunnettua muotokuvaani, otaksun sinun selittäneen oikein
perin pohjin, että et ole ollut onnellinen — et niin onnellinen kuin
olisit ollut Akhilleuksen tai Pyrrhoksen kanssa. Onko se sopiva tapa
puhella miehestään tyttärensä kanssa? — kysyn sinulta, Helena — jos
sinulla on vähääkään kohtuullisuuden tuntoa — onko se säädyllistä ja
oikeudenmukaista?»

»Rakas Menelaos», sanoi Helena, »Hermione tietää erittäin hyvin, että
sinä ja minä emme ole olleet onnellisia yhdessä. Eihän tarvitse muuta
kuin selittää vain mistä syystä emme ole olleet. Osoittaisinko sinun
mielestäsi hyvää aistia, jos valehtelisin meidän olleen onnellisia,
vaikka poistuin luotasi niin moneksi vuodeksi ja vaikka minut tuotiin
väkipakolla takaisin? Olisiko ollut järkevää otaksua, että Hermione,
joka on perinyt sinun terävän älysi, olisi epäillyt meidän välillämme
sattuneen vain jonkinlaista pikku erimielisyyttä? Minun mielestäni
pitäisi sinunkin, Menelaos, edes toisinaan nähdä elämä sellaisena kuin
se todella on.»

»Joskus onkin asianlaita niin, Helena», sanoi Menelaos, »ja nyt
on juuri luullakseni sellainen hetki! Olet niin usein ilmaissut
ihailusi kovakouraisia aviomiehiä kohtaan. Nyt minun tekee mieleni
ruveta esittämään sellaista osaa. Pidän sanani siinä, mitä sovimme
Pyrrhoksesta. Kun hän tulee, kestitsen häntä niinkuin isännän asema
vaatii, mutta avioliitosta ei puhuta mitään. Hänen lähdettyään menee
Hermione naimisiin Oresteen kanssa. Enkä minä rupea enää kuuntelemaan
mitään lisäselityksiä tässä asiassa.»

»Hyvä on!» sanoi Helena. »Sitä minä juuri odotinkin. Tarkoitukseni oli
antaa Hermionelle vapaus valita aviomies itselleen sen jälkeen kun
hän olisi nähnyt Pyrrhoksen, mutta olen varma siitä, että hän menee
joka tapauksessa naimisiin Oresteen kanssa, joten sinun käskyäsi ei
ole vaikea totella. Jos hän ihmeen vaikutuksesta muuttaa mielensä ja
tahtoo miehekseen Pyrrhoksen, aiot sinä minun ymmärtääkseni pakottaa
hänet menemään Oresteelle joka tapauksessa. Hyvä on. Mutta niin
menetellessäsi olet kovakourainen isä etkä kovakourainen aviomies.»

»Minä edellytän, että Hermione tahtoo mennä naimisiin Oresteen kanssa»,
sanoi Menelaos. »Hän ymmärtää kyllä, ettei minulla ole aikomustakaan
pakottaa häntä avioliittoon vastoin tahtoaan.»

»Kas siinä sitä ollaan, Menelaos», sanoi Helena. »Tiesin, että sinä
et voisi pysyä osassasi kauan, mutta otaksuin sinun sentään voivan
näytellä julmurin osaa enemmän kuin kolme sekuntia. Miksi et polje
jalkaasi lattiaan ja sano selvästi kuka pääsee vävyksemme? Käske
Hermionen ottaa hänet ja hänen ottaa Hermione, kiellä puhumasta siitä
enää sanaakaan ja käske minun hillitä kieleni. Miksi et tee niin?» —

»Sinun pilkkailusi ei häiritse minua», sanoi Menelaos; »olen tosiaankin
lausunut lopullisen mielipiteeni, niinkuin saat huomata. Hermionen on
mentävä naimisiin Oresteen kanssa. Aion olla kohtelias Pyrrhokselle
— mutta en sen ystävällisempi. En pidä hänestä enkä pitänyt hänen
isästään, ja nyt kun tiedän sinun toivovan, että olisit mennyt
naimisiin heistä jommankumman kanssa, pidän heistä vieläkin vähemmän.
Niin kauan kun Pyrrhos on täällä, voit sinä pysytellä poissa näkyvistä
muulloin paitsi ateriain aikana sekä joinakin muina hetkinä, jotka
minä määrittelen tarkemmin. Jollet tottele minua, niin lukitsen
sinut huoneisiisi ja panen vartijan ovellesi. Pyrrhos ei pidä sitä
outona, kun muistaa elämäntarinasi. Sanon hänelle käyttämällä jossakin
määrin hyväkseni sinun avomielisyyttäsi, että olisin kohdellut sinua
kunnioittavammin kuin ansaitsit, olisin kohottanut sinut entiseen
asemaasi yhteiskunnassa, olisin antanut sinulle takaisin kaikki mitä
olit heittänyt pois — mutta sinä et sallinut minun tehdä sitä. Sinä
olet mahdoton, Helena, aika lailla edullisen näköinen ulkonaisesti,
mutta sisäisesti kaikkea muuta kuin kaunis. Olet synnynnäinen
juonittelija. Jos on välttämätöntä, kerron hänelle koko tarinan.»

»Menelaos», sanoi Helena, »kun sinä selität käsitystäsi voimakkaasta
miehestä, olen tosiaankin pahoillani vuoksesi, kovin pahoillani.
Sinä ja veljesi riitelitte aina Akhilleuksen kanssa. Tiesitte, että
hän oli teitä suurempi, ja keksitte syitä hänen kiusakseen. Nyt, kun
olet kutsunut Pyrrhoksen kotiimme minun pyynnöstäni ja sitä erityistä
tarkoitusta varten, jonka me kolme ymmärrämme — lasken nimittäin
Hermionen tässä mukaan — sanot aikovasi kertoa hänelle kaikki minusta
— toistat minun ymmärtääkseni muutamia niitä kohteliaisuuksia, joita
käytät perheen keskuudessa. Pyrrhoksen vierailu on minun nähdäkseni
oleva täynnä yllätyksiä hänelle, mutta suuresti katsoen hän nauttii,
sillä sinä olet selvästi paljastava hänelle kuinka korkealle arvioit
hänet ja kuinka vähäpätöisenä pidät itseäsi. Olet aivan oikeassa.
Jos minun on verrattava teitä keskenänne älyn, ulkomuodon, tapain ja
tekojen puolesta — on sinun tosiaankin parasta teljetä minut lukkojen
taakse. Anna Hermionen tavata hänet, sitähän minä ensi sijassa
halusinkin. Sitäpaitsi en luultavasti toivokaan näkeväni Pyrrhosta,
jos sinäkin olet läsnä. Häpeäisin liiaksi sinun vuoksesi, Menelaos. En
voisi selittää miksi menin naimisiin kanssasi tai miksi tulin takaisin.
Tietysti voisin sen tehdä, jos asiasta tulisi kysymys, mutta olisihan
kerrassaan sopimatonta ruveta keskustelemaan sinusta vieraan kanssa.»

»Miksi sitten menit kanssani naimisiin?» kysyi Menelaos. »Ja miksi
tulit takaisin?»

»Erehdyin», sanoi Helena.

»Kun ajattelen, että kaikki tämä on järjestetty, jotta minä tulisin
onnelliseksi», sanoi Hermione, »niin olen kovin ihmeissäni. Kuinka te
molemmat voitte kuvitella minun hyötyvän tästä Pyrrhoksen vierailusta,
kun tiedän mitä te ajattelette hänestä ja toinen toisestanne? Jos tällä
tavoin varustaudutaan valitsemaan oikea aviomies, niin varmasti tulee
asiasta vähemmän hälinää, jos ensin valitsee väärän ja eroaa hänestä
sitten.»

»Olet aivan oikeassa, Hermione», sanoi Helena. »On aivan hyödytöntä,
että Pyrrhos nyt tulee tänne. Minua kaduttaa nyt, että ensin ehdotin
sellaista. Tarkoitin hyvää, mutta isäsi selittää väärin minun
vaikuttimeni, ja hänen mielentilansa on nyt liian surkea, jotta kukaan
vieras olisi meille tervetullut. Olen aivan vakavasti sillä kannalla,
Menelaos. Hyväksyn Oresteen vävykseni. En vastusta enää koskaan
sitä suunnitelmaa, en sinun läsnä ollessasi enkä selkäsi takana. Ja
viimeisenä suosionosoituksena pyydän sinua peruuttaman kutsun — lähetä
sana, että Agamemnon on palannut ja että teidän veljesten yhteiset
asiat pakottavat lykkäämään tuonnemmaksi sen ilon, jota olimme
odottaneet hänen vierailustaan.»

»Et sinä nyt pääse niin vähällä», sanoi Menelaos. »Näen mainiosti
mihin pyrit. Mieluummin kuin sallit minun kertoa koko tarinaa, jotta
hän puolestaan voisi selostaa uteliaalle maailmalle millainen meidän
suhteemme on, tahdot estää häntä käymästäkään täällä. Mihinkään
sellaiseen en suostu. Pyrrhos tulee, jos suinkin voin houkutella hänet
siihen. Jos pidät arvossa sitä vapautta, jota nyt nautit, et koeta enää
laisinkaan vastustaa Orestesta. Ja ensimmäisessä sopivassa tilassa
menee Hermione naimisiin serkkunsa kanssa.»

»Voi, isä», sanoi Hermione, »soisin sinun menettelevän niinkuin äiti
neuvoo — älä kutsu Pyrrhosta tänne! Kukaan ei häntä nyt halua — olen
varma siitä, että teet äidille vääryyttä — hän puhui perherauhamme
kannalta. Uskon tosiaankin, ettei hän omasta puolestaan välittäisi,
vaikka lukitsisitkin hänet huoneisiinsa ynnä muuta semmoista — siitä
hän saisi senlaatuista mielenkiihoketta, jota kaipaa. Mutta tällä
kerralla hän ajattelee minua ja meitä kaikkia, ja hänen neuvonsa on
hyvä. En tahdo tuota miestä tänne!»

»Olen pahoillani, mutta nyt on liian myöhäistä peruuttaa», sanoi
Menelaos. »Minun oli pakko kutsua hänet, vaikka en kaivannut häntä sen
enempää kuin sinäkään. Nyt hän tulee.»

»Menelaos», sanoi Helena, »minä epäilen, ettei sinulla ole oikeutta
kutsua Pyrrhosta tänne, kun ottaa huomioon kuinka kiihkeästi olemme
väitelleet hänestä ja kuinka jyrkästi mielipiteet perheen keskuudessa
eroavat hänestä. Mahdollisesti hän voisi huomata jonkinlaista
epäkohteliaisuutta ja loukkaantua siitä. Hän otaksuisi sinun jatkavan
vanhaa kiistaasi hänen isänsä kanssa — ja ylimalkaan otaksuisivat
ihmiset niin — ja sinun maineesi kärsisi.»

»Minä kyllä huolehdin maineestani», sanoi Menelaos. »Sinä olet
tosiaankin oikea henkilö neuvomaan minulle kuinka nimeäni on
varjeltava! Missä olet oppinut sen taidon?»

»Olet epäkohtelias», sanoi Helena, »ja nyt olet kiukuissasi. Ikäväkseni
näen sinun menettäneen mielenmalttisi. Salli minun huomauttaa, että
jollet onnistu tulemaan hyvin toimeen Pyrrhoksen kanssa, voisivat
ystävämme alkaa kysellä eikö mahdollisesti voisi sanoa jotakin niiden
aikaisempain vieraittesi puolustukseksi, jotka eivät tulleet toimeen
kanssasi. Pariksenkin tapauksessa oli niitä, jotka kyselivät mitä teit
saattaaksesi asiat niin hullulle kannalle. Sinun pitäisi voida osoittaa
edes yksi nuori mies, joka on tullut vierailemaan luoksesi ja poistunut
ystävänä. Koska emme voi tietää tämän vierailun varmasti päättyvän
sillä tavoin, pyydän sinua kieltämään Pyrrhosta tulemasta nyt juuri.»

»Ainoa laiminlyöntini Pariksen suhteen», sanoi Menelaos, »oli se,
että uskalsin päästää sinut näkyvistäni. Sitä en tee enää. En välitä
hitustakaan siitä lähteekö Pyrrhos ystävänä vai ei, mutta takaan
sinulle, että hän lähtee tästä talosta yksin. Hän ei vie mennessään
Hermionea eikä sinua. Jos sinä käyttäydyt kunnollisesti, ei hänen
kanssaan tule minkäänlaista riitaa.»

»Anna hänen siis tulla vasta myöhemmin», sanoi Helena. »Jos hän tulee
näinä lähipäivinä tai -viikkoina, voi hän saapua juuri silloin kun
sinun pitäisi lähteä veljesi luokse. Olettakaamme, että Agamemnon
lähettää sinulle kiireisen kutsun. Aiotko siinä tapauksessa vastata,
että lähtisit mielelläsi häntä auttamaan, mutta että sinulla on vieras,
jonka seuraan et uskalla jättää vaimoasi? Jos Agamemnon tarvitsee
sinua, on sinun lähdettävä — et koskaan antaisi itsellesi anteeksi
sitä, että jäisit menemättä. Enkä minä tosiaankaan haluaisi jäädä tänne
yksin vieraan kanssa, kun tietäisin mitkä mustasukkaiset epäilykset
kytisivät mielessäsi lopun ikäsi. On parasta, että et sido itseäsi
millään tavoin, kenties sinun on piankin lähdettävä.»

»Veljeni ei tarvitse minua», sanoi Menelaos. »Mitä enemmän asiaa
ajattelen, sitä varmempi olen siitä. Hän kyllä hoitelee Aigisthoksen
itsekin, tai jos hän tarvitsee apua, niin Orestes on tulossa.»

»Tulossa minne?» kysyi Hermione. »Kuinka sinä sen tiedät?»

»No, Eteoneus sai hänet käsiinsä ja lainasi hänelle joitakin minun
aseitani, ja Orestes lähti hyvän aikaa sitten auttamaan isäänsä, jos se
osoittautuu tarpeelliseksi.»

»Voi, miksi sinä et mennyt itse Agamemnonin luokse?» huudahti Hermione.
»Sinusta olisi voinut olla enemmän hyötyä kuin Oresteesta. Sinulla on
kokemusta, ja hän on vain —»

»Jos Orestes on mielestäsi kelvollinen aviomieheksi», sanoi Helena, »ei
hän ole 'vain' — hän on oikea mies. Hänen velvollisuutensa oli mennä
isänsä luokse. Hän on nyt siellä, missä pitääkin.»

»Minun täytyy sanoa, että tuo on luullakseni oikeaa puhetta», sanoi
Menelaos, »vaikka aioin ensin lähteä itsekin mukaan. Mutta sitten
lähetin sanansaattajan ottamaan selvää tarvitseeko Agamemnon minua. Jos
hän tarvitsee, niin lähden. Sillä välin on meillä mielestäni sopiva
tilaisuus päästä selville, mihin Orestes kelpaa. Hänen käytöksensä nyt
tulee todistamaan paljon enemmän kuin millaiset keskustelut tahansa
äitisi ja minun kesken... Mutta ensimmäinen vaistomainen ajatukseni oli
kyllä lähteä itse, ja kysymyksesi panee minut uudelleen aprikoimaan,
että se olisi kenties sittenkin ollut oikein. Minua ei miellytä se
ajatus, että käytän veljeni vaaranalaista tilaa kokeillakseni mihin
hänen poikansa kelpaa. Jos olisin totellut ensimmäistä mielijohdettani,
olisin nyt siellä. Äitisi neuvoi minua olemaan menemättä.»

»Niin neuvoin», sanoi Helena, »mutta sinun ei olisi pitänyt noudattaa
minun neuvoani. Joka tapauksessa muuttui käsitykseni sinusta
epäedullisemmaksi, kun otit sen huomioon. Akhilleus ei olisi ollut niin
varovainen, ja siitä olen varma, ettei Pyrrhoskaan olisi. Neuvoin sinua
oman turvallisuutesi vuoksi — puhuin sinulle, että mahdollisesti voisit
joutua vaaraan tai naurunalaiseksi — mutta mitä se merkitsee miehelle,
joka rakastaa veljeään ja jolla on elämän pontta sisimmässään? Sanoin,
että näyttäisit hullunkuriselta marssiessasi paikalle joukkoinesi, jos
Agamemnon ja Klytaimnestra olisivat sopineet välinsä. Toisenlaisen
miehen mieleen olisi minun todisteluni vain johtanut ajatuksen,
kuinka tervetullut hän olisi joukkoineen, jos epäsopua yhä jatkuisi.
Ei, Menelaos, sinulla on omat hyvät puolesi, mutta et osaa näytellä
voimakasta miestä, ja kaikki mitä sanot tai teet vahvistaa niiden
väitteitten todenmukaisuutta, joita olen koettanut saada Hermionen
uskomaan. Sinä olet joutunut kaksi kertaa ratkaisevaan tilanteeseen
— ensi kerran silloin, kun minä karkasin Pariksen kanssa, toisen
kerran silloin, kun kuulit veljesi joutuvan kotiin palatessaan suureen
vaaraan. Sinä et kestänyt miehenä kummassakaan. Panit liikkeelle
kaikki ystäväsi ja naapurisi, joiden piti auttaa sinua Troijassa,
ja nyt turvaudut Oresteeseen. Ensimmäisessä tapauksessa sinulla oli
jonkinlaisia seikkoja puolellasi, mutta en ymmärrä kuinka nyt voit
antaa itsellesi anteeksi. Veljesi voi olla hengenvaarassa, ja samalla
hetkellä sinä olet täydessä turvassa kotonasi ja piileskelet oven
takana kuunnellaksesi mitä vaimosi puhelee tyttärellesi. Sattumalta
neuvoo vaimosi lasta menemään naimisiin todellisen miehen kanssa, jos
se suinkin on mahdollista. Sinä raivostut niin läpinäkyvästä petoksesta
ja uhkaat lukita vaimosi telkien taakse, jos suinkin todellinen
mies tulee kotiisi. Tällaisessa valossa olet juuri nyt esiintynyt
Hermionen nähden. Olet nyt itse todistanut paljon selvemmin kuin minä
olisin koskaan voinut todistaa, miksi elämäni ei ole ollut sellaista,
jonka hänkin hyväksyy. Sydämessäni säälin sinua, Menelaos. Katselen
sinua ja ajattelen sitä miestä, jota olen kerran rakastanut, sitä
luonnetta, jollaista sinä et halunnut itsessäsi kehittää. Ei yksikään
nainen voisi olla sinulle niin uskoton kuin sinä olet ollut omille
mahdollisuuksillesi. Sen sijaan että olisit ollut suuri, olet viettänyt
päiväsi toistelemalla mielessäsi, että olet suuri, ja vaatimalla
vaatien sitä kunnioitusta, joka sinun olisi pitänyt itse ansaita. Olet
ajanut takaa varjoa. Sinun olisi pitänyt lähteä häpeissäsi pois tuolta
ovelta kuullessasi mitä minä puhelin Hermionen kanssa. Jos sinussa
olisi ollut kylliksi miestä tappaaksesi minut tuona yönä Troijassa,
en myöskään olisi koskaan karannut Pariksen kanssa. Siinä on lyhyesti
selitettynä koko minun elämäni ja sinun elämäsi. Jollet kerran
tavoitellut kostoa, niin ei sinulla ollut oikeutta sekoittaa juttuun
niin monta ihmistä ja hävittää Troijaa. Olisit voinut antaa minulle
anteeksi vähemmälläkin melulla. Kun puhun voimakkaista miehistä, en
tarkoita yksinomaan ruumiillista voimaa. Olisit voinut olla hyvin
voimakas minun karatessani kohottamatta edes sormeasikaan — jos sinulla
nimittäin olisi ollut kykyä käyttää hengen lahjoja ja jos sinulla
olisi ollut voimakas luonne. Voin kuvitella kuinka määrätynlaatuinen
mies olisi sinun asemassasi rohkeasti selittänyt lahjoneensa Pariksen
vapauttamaan hänet kiusallisesta vaimosta — että hänen oli pitänyt
suorittaa melkoinen summa — että hän oli itse poistunut tahallaan
helpottaakseen asiaa — että talousesineitä ei ollut varastettu, vaan
että ne oli annettu kaupanpäällisiksi. Tuon laatuinen rohkea väite
olisi tuhonnut Pariksen ja — tunnustan sen suoraan — se olisi tehnyt
lopun minusta. Mutta siinä tapauksessa sinun olisi ollut pakko luopua
minusta ikipäiviksi. Ja sitä sinä et voinut, vai kuinka, Menelaos?
Halusit häväistä minut poltinmerkillä yhteiskunnan hylkiöksi ja samalla
saada minut takaisin vaimoksesi. Säälin sinua. Nyt on liian myöhäistä
näytellä karskia sankaria. Tulet muistamaan vain, kuinka heikko olit,
ja koetat tyynnytellä sen muiston katkeruutta nalkuttelemalla minulle,
kuuntelemalla salaa ovilla ja vastustamalla parhaita suunnitelmiani
Hermionen onneksi. Rakastitpa nyt sitten Akhilleusta tai et, niin etkö
voisi olla rehellinen hänen suhteensa ja tunnustaa kuinka erilaiset te
olitte? Etkö voi ymmärtää, että hän ei millään tavoin puolustanut omia
etujaan Troijassa, ennenkuin sinä ja Agamemnon aloitte haastaa riitaa
hänen kanssaan? Kuinka selväpiirteinen hänen luonteensa onkaan! Ei ole
ihmeellistä, että minä ihailen häntä, mutta se on kauheaa, että sinä et
ihaile.»

»Oletko siis sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä Agamemnonin
luokse?» sanoi Menelaos.

»Minähän neuvoin sinua olemaan menemättä», sanoi Helena.

»Miksi?»

»Muistathan sen erittäin hyvin — on vaarallista lähteä sinne, ja sekin
on mahdollista, että joudut naurunalaiseksi.»

»Otaksut siis, että Akhilleus tai joku hänen kaltaisensa mies lähtisi,
vaikka häntä koetettaisiin estellä?»

»On muutamia kysymyksiä, Menelaos, joissa kumpikaan meistä ei voi
neuvoa toistaan. Kukaan nainen ei olisi voinut esitellä Akhilleukselle
vaaran suuruutta — sillä hän ei tietänyt mitään vaarasta. Eikä
Akhilleuksen — tai jonkun toisen hänen kaltaisensa — mieleenkään olisi
voinut johtua, että hän saattaisi tulla naurunalaiseksi.»

»Minä lähden veljeni luokse», sanoi Menelaos. »Minun ei ole liian
myöhäistä olla oma itseni, niinkuin sinä sanot.»

»Joku on tuolla ovella», sanoi Hermione.

»Kuka siellä ovella on?» sanoi Menelaos. »Tule sisään! Kas, Eteoneus.
Miksi et koputtanut? Tämä on yksityinen keskustelu, enkä siedä
syrjästäkuunteluja.»




III


»Epäröin voisinko tulla sisään», sanoi Eteoneus. »Olisin mieluummin
jäänyt kerrassaan tulematta.»

»Mikä nyt on hätänä?» sanoi Menelaos.

»Olemme saaneet uutisia», sanoi Eteoneus, »enkä haluaisi kertoa niitä».

»Kerro pian, Eteoneus», sanoi Helena; »älä anna meidän odottaa. Me
jaksamme kyllä kestää uutiset, sekä hyvät että pahat!»

»Agamemnon on kuollut», sanoi Eteoneus.

»Menelaos!» huudahti Helena. Hän meni miehensä luokse ja jäi seisomaan
hänen viereensä.

»Veljeni on kuollut!» toisti Menelaos.

»En olisi tahtonut tulla kertomaan sinulle sitä», sanoi Eteoneus.

»Kuka — kuinka hän kuoli?» kysyi Menelaos.

»Hänet tapettiin», sanoi Eteoneus. »Aigisthos surmasi hänet.»

»Ei missään tapauksessa!» sanoi Menelaos. »Se on erehdys. Aigisthos
ei olisi voinut hetkeäkään pitää puoliaan veljeäni vastaan oikeassa
taistelussa.»

»Ei, ei hän olisikaan voinut», sanoi Eteoneus, »mutta se ei ollutkaan
oikea taistelu. Agamemnon meni sisälle taloon niinkuin kulkukauppias
kertoi meille, ja koska hän luuli olevansa kotonaan täysin turvassa,
riisui hän pois asevarustuksensa ja ripusti miekkansa naulaan. Sitten
he surmasivat hänet.»

»He? Kutka he?» huusi Helena.

»Minusta oli kovin ikävä tulla kertomaan tällaisia uutisia», sanoi
Eteoneus. »Jos olisin voinut lähettää sijastani jonkun toisen, olisin
jäänyt paikalleni portin luokse.»

»Kerro meille kaikki», sanoi Menelaos. »Kuka surmasi veljeni?»

»Luullakseni oli Aigisthos pääsyyllinen», sanoi Eteoneus; »häntä
Orestes nyt ajaa takaa ja kenties hän on jo kostanutkin sen teon
hänelle. Sanansaattajan väitteen mukaan on Klytaimnestrakin sekaantunut
juttuun.»

»Sisareni, sisareni! Tiesin sen!» huusi Helena.

»Mitä tiesit, Helena?» sanoi Menelaos.

»Tiesin sisimmässäni, että Klytaimnestra surmaisi hänet jonakin
päivänä. Hän se onkin syyllinen, eikä Aigisthos! Eteoneus koettaa
säästää minua, mutta olen varma siitä, että asianlaita on niin.»

»Helena», sanoi Menelaos, »sinulla ja minulla on ollut vaikeita hetkiä,
ja minä olen sanonut sinusta kovia sanoja suoraan vasten kasvoja,
mutta en usko, että sinun sisaresi voisi tehdä sellaista. En voi uskoa
sitä naisesta, joka on niin lähellä meitä ja on sinun vertasi. Tämä
murha on juuri sellainen, että se sopii raukkamaisen Aigisthoksen
suunnittelemaksi. Jos Klytaimnestra olisi johtanut asioita, olisi murha
suoritettu rohkeasti ja draamallisesti. Voin kuvitella kuinka hän
tekisi sen julkisesti ja kerskailisi vielä siitä, mutta hän ei ollut
tällaista pelkurimaista ansaa virittämässä. Veljeni! Hän sanoikin, että
me emme enää koskaan tapaisi toisiamme!»

»Luultavasti isä on oikeassa», sanoi Hermione. »Tädilläni on
vakinaisestikin peloittavan kiihkeä luonne, ja kun hän on
suutuksissaan, niinkuin oli nyt Agamemnonille, on hän oikea raivotar
Oresteen sanain mukaan. Tämä salamurha ei olisi miellyttänyt häntä,
se olisi saanut varjoon hänen asiansa oikeudenmukaisuuden. Jos hän
olisi aikonut surmata Agamemnonin, olisi se tapahtunut kuin julkisena
mestauksena. Hän piti Agamemnonia lapsensa murhaajana, joka hän todella
olikin, vai kuinka? Mutta Klytaimnestran asiaa ei suinkaan olisi
parantanut se, että hän olisi iskenyt Agamemnonin kuoliaaksi takaa
päin.»

»Klytaimnestran luonteessa on aina ollut jotakin sellaista, jota en
ole voinut ymmärtää», sanoi Helena, »ja johon en ole koskaan voinut
luottaa. Hän oli melko tunteellinen, ja häntä olisi voinut pitää
lempeäluonteisena, mutta minulla on aina ollut se epämiellyttävä
varmuus, että hän oli sisimmässään epäinhimillinen. Antaisin mitä
tahansa, jos saisin kuulla, että hän ei surmannut Agamemnonia, mutta
olen täysin varma siitä, että hän surmasi.»

»Jos hän olisi tehnyt sen teon», sanoi Menelaos, »olisivat ihmiset jo
surmanneet hänet siitä kostoksi. Veljeni ei ollut maassaan koskaan
sanan tavallisessa merkityksessä kansansuosiossa — mutta hänen miehensä
olivat kiintyneet häneen, ja varmasti he olivat hänen lähettyvillään
tuolla hetkellä. Minusta on ehdottoman selvää, että Aigisthos
viritti ansan, ja sitten pantiin liikkeelle sellainenkin juttu, että
Klytaimnestra auttoi häntä. Se on seuraus heidän sopimattomasta
yhteiselämästään. Ihmiset otaksuvat tietysti Klytaimnestran
suunnitelleen kaikki.»

»Sitäpaitsi on vielä yksi asia otettava huomioon», sanoi Hermione.
»Klytaimnestra tietää, että tämä murha kostetaan jollakin tavoin.
Orestes vaatii Aigisthokselta hirvittävän sovituksen, mutta jos
Klytaimnestra olisi sekaantunut asiaan, olisi Oresteen rangaistava
häntäkin — ehdottomasti kaikkia murhaajia. Klytaimnestra ymmärtää mihin
sellainen teko johtaisi.»

»Orestes ei surmaisi äitiään», sanoi Menelaos, »muuten olen kanssasi
yhtä mieltä. Minun mielestäni on Helena väärässä arvostellessaan
sisartaan... Eteoneus, kertoiko sanansaattaja sinulle vielä
yksityiskohtaisemmin asiasta?»

»En ole vielä selostanutkaan mitään yksityiskohtia», sanoi Eteoneus.
»Mainitsin vain päätapaukset.»

»Sinulla on siis enemmänkin kertomista?» sanoi Helena.

»Tarkemmin selostettuna tapahtui kaikki seuraavalla tavalla», sanoi
Eteoneus. »Sanansaattaja kertoi, että Agamemnon meni sisään taloon,
niinkuin kulkukauppiaskin oli maininnut, ja vähän ajan kuluttua lähti
kansa pois, koska ei mitään huvituksia ollut odotettavissa. Sitten
Klytaimnestra kutsutti heidät kaikki takaisin, tuli itse ulos ja piti
heille puheen. Hän sanoi olleensa naapureitten kanssa niin erinomaisen
hyvissä väleissä, ettei mikään estänyt häntä paljastamasta heille
kaikkea peittelemättä. Hän sanoi juuri surmanneensa miehensä. He
tiesivät luultavasti, että Aigisthos ja hän olivat eläneet yhdessä
ja pitäneet itseään avioparina jumalain silmissä, jos jumalat olivat
sitä huomanneet. Hän oli epäillyt, että Agamemnon palaisi — oikeastaan
toivonutkin, että hän palaisi, sillä Agamemnon oli surmannut heidän
tyttärensä, ja hänen, Klytaimnestran, pyhä velvollisuus oli — kuten
varmasti kaikki läsnä olevatkin ymmärsivät — surmata lapsensa murhaaja.
Hän toivoi kaikkien käsittävän, että hän oli tappanut Agamemnonin
kostaakseen Iphigeneian puolesta eikä suojellakseen rakkaussuhdettaan
Aigisthoksen kanssa. Tuo rakkaus oli itse asiassa saanut alkunsa
epäsuorana seurauksena siitä, mitä Agamemnon oli tehnyt. Hän tunnusti,
että lapsen puolesta kostaminen oli siitä syystä muuttunut hänelle
vaikeammaksi, kun Agamemnon oli hänen laillinen puolisonsa, jota hän
oli kerran rakastanut. Hän tunnusti myöskin täydellisesti vapautuneensa
tunnonvaivoista sen tavan vuoksi, jolla Agamemnon oli palannut. Hän oli
suorastaan tuonut Kassandran kotiinsa jalkavaimonaan. Klytaimnestra oli
sen vuoksi opastanut Agamemnonin erääseen talon loukkoon, kehoittanut
häntä lepäämään, ja kun hän oli riisunut aseensa, surmannut hänet.
Mustasukkaisuuden puuskassa, jota hän nyt myönsi katuvansa, hän oli
myöskin surmannut Kassandran. Nyt hän sanoi selvästi ymmärtävänsä, että
tuo toinen murha oli tarpeeton, mutta silmänräpäyksessä oli vaikea
harkita kaikkea. Hän toivoi ensiksikin heidän kaikkien tietävän, että
hän oli tehnyt kaikki yksin ilman kenenkään apua, ja toiseksi, että hän
oli ylpeä siitä ja ettei hänen tarvinnut millään puolustella itseään.
Nyt hän aikoi ottaa Aigisthoksen lailliseksi puolisokseen. Hän ei ollut
Agamemnonia surmatessaan ollenkaan turvautunut Aigisthoksen apuun,
sillä riitahan ei suoraan sanoen koskenut hänen rakkausasioitaan, vaan
hänen tytärtään. Aigisthos oli täysin syytön. Jos joku oli rikollinen,
niin vain hän, Klytaimnestra, mutta hän oli taipuvainen uskomaan, että
tämä viimeinen vaihe pyyhki rikollisuuden pois sen sijaan, että se itse
olisi merkinnyt rikosta. Sanansaattajan mielestä se oli hyvä puhe»,
sanoi Eteoneus, »ja ensin se otettiinkin hyvin vastaan, mutta ihmiset
alkoivat sitten lähemmin ajatellessaan huomata, että Klytaimnestran
todellisena tarkoituksena oli suojella Aigisthosta ja suunnata
rikoksen varjo sille taholle, jossa ei kosto ollut mahdollinen.
Sanansaattajan tietämän mukaan saa Orestes ihmiset puolelleen, jos
hänen onnistuu surmata Aigisthos, mutta jos hän epäonnistuu, asettuvat
kaikki luultavasti Klytaimnestran puolelle — hän on nyt siellä lujasti
tilanteen valtiaana.»

»Tietysti hän on», sanoi Helena. »Hän on epäilemättä suunnitellut sen
kokonaan jo aikoja sitten, puheenkin. Hän ei jätä mitään sattuman
varaan. Hän murhasi Agamemnonin. Minua ilahduttaa, että hän edes
tunnusti tekonsa.»

»En voi sitä uskoa vieläkään», sanoi Menelaos. »Sehän on paljoa
kauheampaa kuin olisin voinut kuvitellakaan!»

»Toivoisinpa voivani sanoa samaa», sanoi Helena, »mutta
Klytaimnestralta voi sentään odottaa mitä tahansa. Minua surettaa,
Menelaos, sekä sinun että itseni vuoksi. Minusta tuntuu siltä kuin
minun sukuni pahaintekojen varjon pitäisi langeta minuun... Jos
Klytaimnestra vain halusi elää Aigisthoksen kanssa, niin olisihan hän
voinut karata hänen kerallaan ja jättää Agamemnonin rauhaan. Mutta
istua kotona, syödä Agamemnonin ruokaa ja kuluttaa hänen omaisuuttaan
tuon mihinkään kelpaamattoman Aigisthoksen kanssa — ja sitten kun
Agamemnon palaa takaisin teeskennellä hellää tervetuliaistoivotusta,
saada hänet turvalliselle mielelle ja sitten pistää hänet kuoliaaksi —
kas se on juuri Klytaimnestran kaltaista.»

»Minua hämmästyttää, että voit olla noin kova sisartasi kohtaan», sanoi
Menelaos. »Minä olen tietenkin samaa mieltä, mutta olisin odottanut
sinun puolustavan häntä.

»Minulla on omat syyni», sanoi Helena.

»Eteoneus», sanoi Hermione, »luuletko, että Orestes selviää yksin
Aigisthoksesta?»

»Kysyin samaa sanansaattajalta», sanoi Eteoneus, »mutta hänellä ei
ollut asiasta minkäänlaista mielipidettä. Aigisthoksesta ei tiedetä
paljonkaan. Hän voi olla heikko mies, niinkuin näyttää, Klytaimnestran
nöyrä varjo, tai sitten hän voi olla koko jutun alkusyy ja aiheuttaja.
Sitä on hyvin vaikea sanoa.»

»Eikö sinun pitäisi mielestäsi lähteä häntä auttamaan, isä?» sanoi
Hermione.

»Lähden paikalla — päätin sen tässä meidän puhellessamme», sanoi
Menelaos.

»Minne sinä lähdet?» sanoi Helena.

»Menen auttamaan Orestesta, kun hän kostaa Aigisthokselle.»

»Ja Klytaimnestralle?»

»Varjelkoon! En!» sanoi Menelaos. »Klytaimnestran jätämme
tunnonvaivojen rangaistavaksi. Mutta Aigisthos on minun käsitykseni
mukaan pahan aiheuttaja sitäkin varmemmin, koska Klytaimnestra puolusti
häntä niin pontevasti. Meidän on huolehdittava siitä, että hän saa
vastata yllytyksestään. Tulen heti takaisin, niin että olen ajoissa
vastaanottamassa Pyrrhosta.»

»Tuo Orestes tullessasi», sanoi Helena, »niin voidaan häät viettää
viipymättä. Avioliitto sinun tyttäresi kanssa kohottaa taas
alennustilasta tuon suvunhaaran, yhteiskunnallisesti nimittäin, ja
haihduttaa tuon nuorukaisraukan mielestä hänen kauheat surunsa.»

»Sillä avioliitolla ei ole kiirettä», sanoi Menelaos.

»Ei tietenkään», sanoi Helena. »Mutta mitä aiot tehdä, jos nyt
satut tapaamaan Klytaimnestran? Eiköhän se vain tunnu jokseenkin
epämiellyttävältä, kun mielessäsi suunnittelet hänen rakastajansa
surmaamista? Ja eiköhän tilanne ole vieläkin hankalampi sitten,
kun olet toteuttanut aikeesi? Sinun pitäisi harkita asiaa joka
puolelta, Menelaos. Tällä kerralla en pyydä sinua välttämään vaaraa
tai naurunalaisuutta. Ajattelen vain sitä, että koska Agamemnon on
poissa, täytyy sinun järjestäessäsi Hermionen avioliiton yksityiskohtia
neuvotella asioista Klytaimnestran kanssa, joka nyt edustaa perhettä,
ja sen vuoksi olisi ehkä viisainta pysytellä syrjässä koko jutusta —
varsinkin koska Orestes näyttää voivan sietää äitinsä raivon.»

»Sitä minä en laisinkaan ymmärrä», sanoi Hermione. »Isä ei voi pysyä
syrjässä tästä jutusta, äiti. Hän ei voi puhua Klytaimnestralle minusta
tai mistään muustakaan muistamatta kuka surmasi Agamemnonin. Hän
voi aivan hyvin lähteä nyt auttamaan Orestesta, ja minä voin mennä
naimisiin ilman Klytaimnestran hyväksymistä — mitään ei tarvitse hänen
kanssaan järjestää. Minä suorastaan en haluakaan hänen hyväksymistään.
En aio ruveta hänen kanssaan minkäänlaiseen suhteeseen.»

»Et voi jättää anoppiasi huomioon ottamatta», sanoi Menelaos. »Iloitsen
siitä, että ajattelet hänestä tuolla tavoin, mutta sinun on varmasti
vaikea pysyä kannallasi sitten kun olet mennyt naimisiin hänen poikansa
kanssa. Tiedätkö, Hermione, varmaankin olisi viisainta harkita vielä
tilannetta. Pidän Oresteesta entistä enemmän ja niin edespäin, mutta
avioliitossa on otettava sukulaisetkin huomioon. Avioliitto on
peloittavan yhteiskunnallinen järjestelmä. Minä en tunne suorastaan
minkäänlaista yhteiskunnallista vetovoimaa Klytaimnestraa kohtaan.»

»Isä, etkö sinä enää olekaan Oresteen ja minun puolellani?» sanoi
Hermione.

»En tietenkään», sanoi Menelaos, »mutta voithan sinä itsekin nähdä
millä kannalla asiat ovat. Olisin voinut neuvotella avioliittoasi
koskevista asioista Agamemnonin kanssa ja salata vastenmielisyyteni
hänen vaimoaan kohtaan, mutta nyt on vaimo perheen päämies. Se muuttaa
aika lailla asiaa. En voi ryhtyä neuvotteluihin naittaakseni tyttäreni
veljeni murhaajan pojalle!»

»Veljesi pojalle!» sanoi Hermione.

»Kaikki tuo on aivan oikein», sanoi Menelaos, »mutta minä näen asian
toiseltakin puolen. Mitähän jos antaisimme asian levätä jonkin aikaa.
Oresteella on nyt joka tapauksissa muuta tekemistä, eikä asialla ole
kiirettä.»

»Minä en voi hylätä Orestesta, jos se on tarkoituksesi», sanoi
Hermione. »Minä olen sidottu häneen — olen vapaaehtoisesti lupautunut
hänelle. En ole missään suhteessa muuttanut mieltäni. Kun hän on
valmis ottamaan minut, olen hänen. Luulin sinun ymmärtävän sen, isä.
Mieluummin menisin naimisiin, jos sinä antaisit siunauksesi, mutta joka
tapauksessa menen naimisiin Oresteen kanssa. Soisin sinun auttavan
häntä Aigisthosta vastaan — mutta luultavasti hän kyllä selviää
yksinkin.»

»Tuo ei ole mielestäni oikein sopivaa tyttären puhetta isälle», sanoi
Menelaos. »Sinun pitäisi kuunnella vanhempaisi neuvoa. Mekin olemme
aikanamme totelleet vanhempiamme.»

»Minäkin kunnioitan sinun vanhempiasi», sanoi Hermione, »mutta sinä
rikot minulle antamasi sanan vain siitä syystä, että Klytaimnestra
surmasi Agamemnonin. Äiti on saanut sinut puolelleen, vaikka et
itsekään sitä ymmärrä. Hän ja hänen sukunsa turmelisivat kyllä minun
elämäni, jos vain sallisin.»

»Hermione», sanoi Helena, »tuo ei ole sopiva keskustelun sävy
isäsi kanssa puhellessasi. Hän on aivan oikeassa — sinun pitäisi
kunnioittaa vanhempiasi. Kysymys ei ole siitä, ansaitsevatko he sen
huomaavaisuuden — kukaan ei ole antanut sinulle oikeutta arvostella
sellaista asiaa. Siitä vain on kysymys, onko oma luonteesi kyllin
hieno, jotta mieluummin puhut kohteliaalla tavalla... Ja minun tekee
mieleni muistuttaa sinulle, että olen antanut täyden suostumukseni
sinulle mennä avioliittoon Oresteen kanssa. Enhän pyytänyt sinulta
muuta kuin että taipuisit vain näkemään Pyrrhoksen. Sekin on minusta
nyt yhdentekevää. Mene vain naimisiin Oresteen kanssa, jos haluat, en
minä siitä välitä. Sinä ja isäsi saatte järjestää sen asian.»

»Ainoa toimenpide, johon minä ryhdyn tässä jutussa», sanoi Menelaos,
»on se, että lykkään kaikki tuonnemmaksi. Nyt lähden tekemään mitä voin
auttaakseni poikaa. Katsokaamme sitten mitä voimme tehdä.»

»Voimme odottaa, niinkuin sanoit», virkkoi Hermione, »mutta minun
täytyy toistaa, etten minä hyödy mitään odottamisesta. Olen tehnyt
lopullisen päätökseni ja tunnen kuuluvani Oresteelle yhä varmemmin
hänen onnettomuuksiensa vuoksi.»

»Voi, Hermione, miksi et voi suhtautua asiaan järkevästi?» sanoi
Helena. »Isäsi auttaa nyt Orestesta, ja sen jälkeen, juuri tuon avun
vuoksi, seuraa avioliitto aivan itsestään. Jos vain odotat, saat nähdä.»

»Hän ei saa nähdä mitään sen tapaista!» sanoi Menelaos, »ei ainakaan
varmasti. Noilla kahdella asialla ei ole mitään yhteyttä keskenään.
Jos luulisin niillä olevan, niin antaisin Oresteen hoitaa koko asian
yksin! Hänen on parasta olla siinä käsityksessä, etten pidä itseäni
ikipäiviksi häneen sidottuna, niinkuin Hermione väittää, vain siitä
syystä, että autan häntä nyt kostamaan veljeni murhan!»




IV


»Etkö sinä siis luule hänen tekevän sitä?» sanoi Hermione. »Olen varma
siitä, ettei hän tee sitä», sanoi Eteoneus. »Minusta on ikävä ajatella,
että isäni on pelkuri», sanoi Hermione, »mutta vaikea on selittää miksi
hän nyt jää kotiin. Eihän ainoastaan hänen veljenpoikansa tarvitse
häntä. Murhattu mieshän on hänen oma veljensä, ja soveliaisuus jo
vaatii häntä huolehtimaan siitä, että rikos kostetaan.»

»Ei hän ole pelkuri sanan tavallisessa merkityksessä», sanoi Eteoneus.
»Äitisi neuvoi häntä luopumaan alkuperäisestä aikomuksestaan.
Kuulithan heidän keskustelunsa. Kun Helena alkoi kehoittaa häntä
lähtemään Oresteen avuksi, jotta hän voisi sitä pikemmin järjestää
sinun avioliittosi, ja kun hän muistutti Menelaokselle, että tämän
oli neuvoteltava Klytaimnestran kanssa yksityiskohtaisemmin asioista,
ymmärsin, ettei Oresteen auttamisesta tulisi mitään eikä avioliitosta.
Minä en kuulu äitisi sokeisiin ihailijoihin — ensi ja viime sijassa
olen isäsi palvelija — mutta myöntää täytyy, että äitisi on aika
taitava.»

»Se ei ole mikään riittävä syy isälle. Hän tietää, että voin järjestää
avioliiton ilman hänen apuaankin.»

»Epäilen tokko hän voi jättää Klytaimnestran kokonaan huomioon
ottamatta kostokysymyksessä», sanoi Eteoneus. »Eivätkö isäsi ja
äitisi sinun mielestäsi väitelleet sitä puolta asiaa? He mainitsivat
sen ohimennen, mutta eivät jatkaneet sen pitemmälle. Oikeuden mukaan
pitäisi Klytaimnestran saada rangaistus miehensä murhaamisesta. Äitisi
ei tahdo puolustaa sisartaan tai edes näyttää puolustavan, mutta sehän
on selvä, ettei hän toivo miehensä tappavan hänen sisartaan. Se on
kerrassaan hankala pulma. Orestes ei varmastikaan surmaa omaa äitiänsä,
niin että jos jonkun on kostettava, joutuu se tehtävä Menelaoksen
osalle. Millainen sekaannus siitä syntyisikään, jos hän palaisi kotiin
ja kertoisi meille, että Agamemnonin haamu on asiaankuuluvalla tavalla
rauhoitettu hänen murhaajainsa Klytaimnestran ja Aigisthoksen verellä?
Luulisitko hänen ja Helenan voivan istuutua sen jälkeen rauhallisesti
päivällispöytään ja ruveta keskustelemaan siitä, mitä talossa on
tapahtunut isäsi poissa ollessa? Helena arvostelee sisartaan ankarasti,
mutta Menelaos tietää kyllä, että hänen on paras olla kohottamatta
kättään Klytaimnestraa vastaan.»

»Eteoneus, luuletko sinä, että Orestes on tarpeeksi vahva pitääkseen
puoliaan Aigisthosta vastaan?»

»Yksin Aigisthosta vastaan kyllä, mutta jos Klytaimnestra auttaa
rakastajaansa, saa Orestes olla varuillaan. Se yhdistelmä vei voiton
Agamemnonistakin. Sitten on luullakseni toinen syy, jonka vuoksi
Menelaos jää tänne kotiin. Vaikkapa he antaisivat Klytaimnestran olla
aivan rauhassa, ei hän todennäköisesti palkitsisi sitä pysyttelemällä
syrjässä tappelusta. Epäilemättä hän ilomielin pistäisi veitsen isäsi
rintaan, jos tämä saapuisi epäystävällisissä aikeissa Aigisthoksen
luokse. Heidän pitäisi ensin katkaista Klytaimnestran kaula ja sitten
vasta alkaa käsitellä Aigisthosta.»

»Kuinka verenhimoinen sinä oletkaan, Eteoneus!» sanoi Hermione. »Sinä
olisit voinut olla toinen Pyrrhos, jos vain olisit tahtonut.»

»Epäilen, että et tarkoita tuota kohteliaisuudeksi», sanoi Eteoneus.
»Mikä vika Pyrrhoksessa on?»

»Hän on raakalainen», sanoi Hermione. »Hän ei tunne pienintäkään
tunnonvaivaa surmatessaan naisia. Olen suoraan sanoen sitä mieltä, että
jos hän olisi Oresteen sijassa, tappaisi hän mieluummin Klytaimnestran
ja antaisi Aigisthoksen jäädä vapaaksi.»

»Tuollaista käsityskantaa voi kyllä puolustaa», sanoi Eteoneus.
»Klytaimnestra on syyllinen ja nainen.»

»Senhän vuoksi hänet juuri pitäisikin säästää», sanoi Hermione.

»Tiedän kyllä, että tuo on hienoa uusimpain hyväin tapain mukaan»,
sanoi Eteoneus, »mutta minä en siihen usko. Naiset saavat aikaan eniten
kommelluksia maailmassa, ja on totisesti heikkoutta säästää heidät
rangaistuksesta. Muutenhan he tekevät aina mitä vain mieleen juolahtaa.»

»Sinä puhut tyhmyyksiä, Eteoneus, vaikka ymmärrät kyllä asian paremmin.
Naisen elämähän on täynnä huolia ja suruja. On jo tarpeeksi kova
kohtalo joutua naiseksi, mutta miehet tekevät heidän kohtalonsa vielä
paljon kurjemmaksi.»

»Sitä minä en ollenkaan ymmärrä», sanoi Eteoneus. »Mikäli minä olen
voinut tehdä huomioita, pitävät naiset miehistä ja kaikista heidän
tavoistaan. Heitä miellyttää se, mikä miehissä on eläimellistä, ja he
koettavat vielä yllyttääkin sitä puolta heissä. Kun joku nainen väittää
minulle, että heidän kohtalonsa on kova, sanon minä vain: 'Vai niin',
tai jotakin muuta sen tapaista, ja me olemme kumpikin tyytyväisiä. Se
on kaikki vain keksittyä.»

»Et suinkaan väitä senkin olevan keksittyä, että Pyrrhos kohteli
Polyksenaa huonosti uhratessaan hänet isänsä haudalla?»

»Ei sen huonommin kuin niitä miehiä, jotka hän tappoi Troijan
hävityksessä.»

»Mutta hehän voivat puolustautua!»

»Niinhän Polyksenakin voi.»

»Naiset eivät voi puolustautua miehiä vastaan», sanoi Hermione.

»Eivätkö!» sanoi Eteoneus. »Entä Klytaimnestra?»

»Se on erikoistapaus, enkä minä puhu sellaisista», sanoi Hermione.

»Se on kaikkein viimeisin tapaus», sanoi Eteoneus, »eikä se ole ainoa
laatuaan. Kaikki naiset saavat aikaan huolta ja vaivaa ja sekaannusta.»

»En oikein usko Andromakhen olevan yhtä mieltä kanssasi», sanoi
Hermione. »Pyrrhos vei hänet sotasaaliina kotiinsa, orjanaan, ja
sen naisen, joka oli ollut Hektorin vaimo, oli pakko mukautua tuon
murhaajan raakoihin hyväilyihin. Andromakhe kuuluu saavan lapsen.»

»Onko Andromakhe väittänyt hänen hyväilyitään raaoiksi?» kysyi
Eteoneus. »Jos tuo asia on sinusta tärkeä, niin sinun pitäisi kysyä
häneltä. Sinun ei pitäisi tosiaankaan puhua Pyrrhoksesta ennen kuin
olet ottanut hänestä paremmin selvää. Kuinka sinä tiedät, ettei
Andromakhe pidä hänestä? Sinä sanot, ettet tahdo mennä naimisiin
Pyrrhoksen kanssa, koska hän on kohdellut Andromakhea huonosti. Sinä
et näytä tietävän naisista paljonkaan, Hermione, ja varmastikin tiedät
yhtä vähän miehistä. Todellinen syy siihen, minkä vuoksi sinun ei
pitäisi mennä naimisiin Pyrrhoksen kanssa, on se, että Andromakhe olisi
mustasukkainen sinulle. Hän kohtelisi sinua varmasti samalla lailla
kuin Klytaimnestra Kassandraa.»

»Sinä et tiedä Andromakhesta sen enempää kuin minäkään», sanoi
Hermione, »mutta vaikka olettaisimme sinun olevan oikeassakin, toistan
vielä mitä olen sanonut, että naisilla ylimalkaan on hyvin kova kohtalo
ja että miehet käyttäytyvät meitä kohtaan niin huonosti, että me
menetämme kunnioituksemme heitä kohtaan.»

»Se on mahdotonta», sanoi Eteoneus. »Naista ei voi kohdella niin
huonosti, että menettäisi hänen kunnioituksensa — jos nimittäin yhä
osoittaa häntä kohtaan jonkinlaista mielenkiintoa.»

»Minusta näyttää siltä kuin sinä siis otaksuisit, että nainen on
onnellinen, ehkäpä erittäin imarreltukin, jos joku sinun oivallisesta
sukupuolestasi hakkailee häntä, pettää häntä ja hylkää hänet.
Tuollaisista asioista kertyy monen naisen traagillinen historia,
yhdentekevää, vaikka te miehet miten koetatte sulkea silmänne niiltä.»

»Minun ymmärtääkseni he eivät tavallisesti mielellään joudu
hyljätyiksi», sanoi Eteoneus, »nimittäin niin kauan kun he pitävät
miehestä. Kun he väsyvät häneen, ei hän voi hyljätä heitä liian
nopeasti. Mutta tavallisesti, niinkuin sanoin, miellyttää teitä naisia
huomaavaisuus. Mitä tulee sinun hahmottelemasi murhenäytelmän toisiin
kohtiin, on se pelkkää harhakuvittelua. Naisia ei vietellä. Minä
tiedän, mistä puhun. He kaipaavat miehiä, ja miehet kaipaavat heitä.
Molemmat saavat mitä haluavat, ja minun ymmärtääkseni joutuvat miehet
huonommalle puolelle.»

»Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että sinä olet tuollainen
naisvihaaja», sanoi Hermione. »Olet niin kiihkeätunteinen! Olisin
luullut kokemuksen kasvattavan lempeyttä.»

»En minä ole naisvihaaja», sanoi Eteoneus. »Minulla on vain sattumalta
jonkin verran kokemusta siitä asiasta, josta puhut. Et voi kertoa
minulle paljonkaan uutta naisista.»

»Minun tietääkseni et ole koskaan ollut naimisissa», sanoi Hermione.

»Tarkoitatko sillä, että minä en muka tiedä mitään naisista?» sanoi
Eteoneus. »Se vain todistaa minun viisauttani.»

»Pilaksi tuo kaikki sopii oikein hyvin, Eteoneus, mutta se tosiasia,
että sinä olet välttänyt minun sukupuoltani, ei todista sitä, että
ymmärtäisit meidän tunteitamme ja niitä kärsimyksiä, joita kohtelu
miesten taholta meille aiheuttaa.»

»Nähtävästi minun on puhuttava peittelemättä, jotta tässä keskustelussa
päästäisiin johonkin tulokseen», sanoi Eteoneus, »enkä juuri usko
sinun rupeavan pitämään minusta enemmän senjälkeen kun olen puhunut,
mutta niin on asia, Hermione, että minä kuulun siihen vanhempaan ja
karskimpaan sukupolveen, jota sinä halveksit. Ennenkuin ikä pakotti
minut rupeamaan portinvartijaksi, oli minun käytökseni aikamme
käsityskannan mukaan täysin moitteetonta, mutta sinusta se varmaankin
tuntuisi — mitä sanaa nyt taas käytitkään sellaisesta — raakamaiselta.
En ole välttänyt naisia. Ymmärsit minut väärin. Vältin vain
avioliittoa.»

»Voi!» sanoi Hermione... »Minun täytyy valitettavasti myöntää, että
monet miehet vieläkin viettävät sellaista elämää.»

»Niin, monet miehet», sanoi Eteoneus, »ja jotkut sinun sukuusi kuuluvat
naisetkin».

»Eikö se ole sinun mielestäsi väärin?» sanoi Hermione. »Minulla on aina
ollut se käsitys, että sinä et ole hyväksynyt äitini käytöstä.»

»En tosiaankaan ole», sanoi Eteoneus. »Kaikki syrjähypyt ansaitsevat
rangaistuksen, jos yhteiskunnan on pysyttävä pystyssä, mutta ne ovat
joka tapauksessa kuitenkin aivan luonnollisia. Usko minua, Hermione, en
hämmästynyt vähääkään, kun äitisi karkasi. Naisilta voi odottaa mitä
tahansa. Se minua vain ihmetytti, että isäsi antoi hänelle anteeksi.»

»Ajattelitko samoin hurjina nuoruudenpäivinäsi?» sanoi Hermione.
»Silloin kun opetit tyttöjä tekemään väärin?»

»Lorupuhetta», sanoi Eteoneus, »naisille ei voi opettaa mitään. Niin,
aina olen ollut samalla kannalla. Väärä on väärää, mutta osa siitä on
luonnollista. Minua olisi tietysti pitänyt rangaista, mutta minua ei
rangaistu. Sen olisin kyllä ansainnut.»

»Minun ei sopisi kuunnella tuollaista puhetta», sanoi Hermione. »Olen
kyllä tietänyt, että on olemassa miehiä, jotka ajattelevat tuolla
tavoin, mutta en ole koskaan ennen tavannut niitä. Kylmät väreet käyvät
pitkin ruumistani. Olen tuntenut sinut täällä syntymästäni alkaen, ja
sinä olet huolehtinut niin hyvin meistä kaikista, ja kuitenkin sinulla
on noin epäsiveellinen ajatustapa! En osannut aavistaakaan sitä.»

»Kun olen tarkannut tämän perheen elämää viime vuosina, olen tullut
ajatelleeksi aika paljon siveellisyysasioita», sanoi Eteoneus.
»Aikaisemmin suhtauduin maailmaan sellaisena kuin se oli ja tein
mitä muutkin miehet tekivät — nimittäin ne, joita ihailin. Minun
täytyy tunnustaa, etten ymmärrä uudenaikaisten tapain poikkeavan
paljonkaan entisistä tai johtavan tyydyttävämpiin tuloksiin. Pysyn
siinä käsityksessäni, että naiset ovat samanlaisia nyt kuin minunkin
aikanani — ja miehet myöskin. Minua surettaa, että ihmiset koettavat
ymmärtää heitä uusien periaatteitten mukaan. Sinä väität nyt, että
minä olen epäsiveellinen, ja tunnet kylmänväreitä koko ruumiissasi.
Ehkäpä. Mutta oikeastaan luulen sinun tuntevan suurta mielenkiintoa
asiaa kohtaan, sillä muuten et olisi jäänyt kuuntelemaan. Sellaisia
juuri olivat naiset ennenkin. Tiedätkö mitä me aina teimme taistelun
jälkeen vallattuamme jonkin kaupungin? Sinun sukupolvesi pitää
sellaista sivistymättömänä, mutta se oli täysin moitteetonta minun
nuoruudessani, eikä kukaan valittanut. Me surmasimme miehet ja
otimme naiset itsellemme. Useimmat tuntemistani naisista olen
tavannut sellaisissa tilanteissa. Sinun mielestäsi tuonlaatuiset
seikkailut ovat julmia naisille, vai kuinka? Mutta minä en joutunut
koskaan tuollaisessa tilanteessa tapaamaan ainoaakaan tyttöä, joka
olisi näyttänyt mainittavasti loukkaantuvan. Vastarinta oli aivan
muodollista. Tavallisesti he juoksivat pakoon ja joutuivat uudelleen
kiinni, jolloin heidät vietiin johonkin syrjäiseen paikkaan, ja — no
niin, siinä kaikki. Minun mielestäni ei avioliitto poikkea sellaisesta
paljonkaan muuten kuin hakkailun pitkäaikaisuudessa. Ja se oli täysin
sallittua sodassa, sellaisena kuin sitä minun nuoruudessani käytiin.
Naiset tiesivät etukäteen mitä heille tapahtuisi, jos heidän puolensa
joutuisi tappiolle — he joutuisivat naimisiin vieraitten kanssa, mutta
nämä olisivat voimakkaampia miehiä kuin entiset. Minulle on kerrottu,
että Akhilleus ja jotkut nuorukaiset käyttäytyvät eri tavalla. Khryseis
joutui vangiksi, mutta Akhilleus ei lähestynytkään häntä. Hänellä
oli tietysti oikeus menetellä kuinka tahtoi, mutta minä en ymmärrä
tuollaista käytöstä suinkaan entistä paremmaksi. Pyrrhoksella ja
Agamemnonilla on vanhanaikuinen käsitys asiasta. Agamemnon oli suuri
mies. Hän teki vain yhden erehdyksen.»

»Siis sinun mielestäsi, Eteoneus, oli Pariskin oikeassa?»

»En tahdo väittää hänen olleen väärässä», sanoi Eteoneus, »jos hän
kerran halusi antautua niin suureen vaaraan. Muistathan, että he
tappoivat hänet. Koko juttu olisi järjestynyt minun aikanani muuten
samoin, paitsi että äitisi ei olisi palannut.»

»Et suinkaan tarkoita, että isän olisi pitänyt surmata hänet?»

»Onhan sellaista tapahtunut», sanoi Eteoneus. »Tietysti on vaikeaa
keskustella tuosta periaatteesta tarkemmin, kun äitisi on täällä.
En suinkaan keinottele nyt hänen henkeään vastaan, vaikka joudunkin
ymmälle joka kerta hänet nähdessäni — tuntuu aivan kuin eläisi samassa
talossa kuolleen henkilön kanssa.»

»Sanoppas minulle, Eteoneus — et suinkaan toivoisi, että Orestes tai
isäni surmaisi Klytaimnestran?»

»Ei ainakaan Orestes. Olisi jumalatonta tappaa oma äitinsä. Asia olisi
toisin, jos olisi kysymys hänen vaimostaan. Agamemnonin olisi pitänyt
surmata Klytaimnestra. Se oli hänen erehdyksensä. Klytaimnestra oli
uskoton.»

»Mutta mitä sanot sitten uskottomista miehistä?» sanoi Hermione.
»Tunnustat eläneesi — minun arvosteluni mukaan — huonoa ja julmaa
elämää, etkä ole koskaan yrittänytkään muuttua paremmaksi. Olet vain
tullut liian vanhaksi kyetäksesi jatkamaan huonoa elämääsi. Miksei
jollakin sinun hylkäämälläsi naisella olisi ollut oikeutta surmata
sinua? Uskollisuutta ei pitäisi varata yksinomaan toiselle puolelle.»

»Sehän oli Klytaimnestran mielipide», sanoi Eteoneus. »Se nainen on
merkillisen uudenaikainen ikäänsä nähden.»

»Ikäänsä nähden!» sanoi Hermione. »Sinä alat jo hoippua... hautaasi
kohti, Eteoneus, noine eläimellisine mielipiteinesi, joiden vertaista
en ole koskaan kuullut. Jos sinä olet samanlainen kuin Pyrrhos, ovat
pahimmat epäilykseni hänen suhteensa saaneet vahvistuksen. Olen
iloinen, että kuulun toiseen sukupolveen!»




V


»Olen tullut tervehtimään Helenaa», sanoi Kharitas.

»Hän ei ole kotona», sanoi Eteoneus. »Voinko minä toimittaa perille
sinun asiasi?»

»Eikö ole kotona!» sanoi Kharitas. »Onko hän koskaan kotona? Tahtoisin
tavata hänet henkilökohtaisesti. Oletko varma siitä, että hän on mennyt
ulos? Hän ei ole ollut kotona kertaakaan minun käydessäni. Minun täytyy
sanoa, että tämä näyttää jokseenkin merkilliseltä.»

»Varmasti hän on nyt poissa kotoa. Hän tulee pahoilleen, kun ei saanut
tavata sinua.»

»Jos olisin siitä varma, tuntisin tyytyväisyyttä», sanoi Kharitas.
»Emäntäsi ei kohtele hyvin vanhoja ystäviään.»

»Hän on varmasti pahoillaan, kun kuulee sinun ajattelevan noin», sanoi
Eteoneus. »Sanon hänelle nämä sinun terveisesi heti, kun hän palaa.»

»Älä yritäkään mitään sellaista! Kunnioitan häntä hyvin suuresti.
Muutenhan en olisikaan täällä. Mutta minusta on ikävää, että aikani
menee hukkaan, kun en tavannut häntä kotona. Sain juuri kuulla
Agamemnon raukkaa kohdanneesta rikoksesta ja halusin näyttää Helenalle,
ettei suhteeni häneen muutu laisinkaan, vaikka hänen suvussaan
tapahtuisi mitä tahansa. Tällaisena aikana hänen pitäisi minun
mielestäni pysyä kotona. Nähtävästi hänelle on tullut oikein tavaksi
olla poissa kotoa.»

»Sattui kovin ikävästi, että sait tehdä turhan kävelyretken», sanoi
Eteoneus. »Helena panee varmasti arvoa sinun huomaavaisuuteesi. Hänellä
on ollut viime aikoina paljon hommaa.»

»Kellä sitä ei olisi ollut, kun niin kauheita asioita tapahtuu toinen
toisensa perästä! Suku on varmaankin asettunut Agamemnonin puolelle?»

»Mutta Agamemnonhan on kuollut», sanoi Eteoneus; »en ymmärrä mitä
tarkoitat hänen puolelleen asettumisella.»

»Mutta eivätkö hän ja Klytaimnestra olleet riidassa?»

»En ole koskaan kuullut heidän vaihtaneen yhtään ainoata kovaa sanaa»,
virkkoi Eteoneus. »Voihan mies kuolla, vaikka ei olisikaan riidassa
vaimonsa kanssa.»

»Tiedät kyllä mitä tarkoitan — Klytaimnestra oli uskoton hänelle.»

»Vai sitä sinä tarkoitat!» sanoi Eteoneus. »Niin, olen kuullut siitä,
mutta epäilen lieneekö siinä perää. Agamemnonin kuolema tapahtui niin
äkkiä, Klytaimnestra ei luultavastikaan ennättänyt avata hänelle
sydäntään.»

»Agamemnonin täytyi tietää se!» sanoi Kharitas. »Minä olen kuullut,
että hän yritti surmata vaimonsa, mikä olisi ollutkin aivan oikein,
mutta Klytaimnestra huusi niin kovaa, että Aigisthos tuli apuun, ja
yhdessä he tappoivat Agamemnonin.»

»Onhan tuo hyvä juttu, kun se vain olisi tosi», sanoi Eteoneus. »Kuka
sen kertoi sinulle?»

»Se tuli välillisesti tästä talosta — eräs teidän palvelijanne kertoi
sen minun palvelijalleni», sanoi Kharitas. »Toivoin saavani kuulla
Helenalta kuinka asia todella oli.»

»Niin pian kun hän tulee kotiin», sanoi Eteoneus, »kerron hänelle,
että sinä halusit saada tietää koettiko Agamemnon ensin tappaa hänen
sisarensa vai hänen sisarensako surmasi Agamemnonin ilman muuta.»

»Voi, niinkö se tapahtuikin? En ollut kuullutkaan jutusta tuollaista
muunnosta. Kuka sen kertoi, Eteoneus?»

»Muistaakseni täällä pistäytyi joitakin toisia ystäviä ennen sinua
tänään. Me emme tiedä muuta kuin että Agamemnon kuoli vähän sen jälkeen
kun oli palannut kotiin.»

»Hänen on varmasti täytynyt tietää kuinka Klytaimnestra oli
käyttäytynyt, ja eikö Agamemnonilla ollutkin kiivas luonne, jos häntä
suututettiin?»

»En tiedä», sanoi Eteoneus. »En koettanut koskaan päästä siitä selville
hänen käydessään täällä. Olen aina pitänyt häntä hyvin huomattavana
miehenä. Hänen vaimonsa oli myös merkillinen muutenkin kuin kauneutensa
vuoksi.»

»Niin», sanoi Kharitas, »monet pitivät häntä paljon Helenaa
kauniimpana. Se ero, jonka voi nähdä heidän elämässään ja
kohtaloissaan, todistaa vain kuinka sattuman varassa maine ja
menestys on. Jokainen on kuullut Helenan kauneudesta, harvat tiesivät
Klytaimnestrasta. Helena vietti häpeällistä elämää toisen miehen
kanssa, ja hänen puolisonsa on ottanut hänet takaisin luokseen — eikö
se ole merkillistä? — ja Klytaimnestran sopimaton käytös on johtanut
murhaan...»

»Sinä olet siis sitä mieltä, ettei hän surmannut Agamemnonia
itsepuolustukseksi?»

»Moni seikka tukee sitä käsitystä, että murha tapahtui
itsepuolustuksessa», sanoi Eteoneus, »mutta minä en vain tiedä
kenenkään hyökänneen hänen kimppuunsa, enkä väitä sitäkään, että hän
surmasi Agamemnonin. Sanon vain, että Agamemnon on kuollut. Halusitko
jättää Helenalle vielä jotkin muut terveiset?»

»En ole vielä lähettänyt hänelle mitään terveisiä», sanoi Kharitas.
»Sano hänelle vain, että kävin täällä tapaamassa häntä... Eteoneus,
eikö sinun mielestäsi Menelaoksella ja hänen veljellään ole kummallinen
käsitys vaimoistaan?»

»Heillä on ollut poikkeukselliset vaimot», sanoi Eteoneus, mutta en
tiedä mitä heidän käsitystään oikein tarkoitat».

»Tarkoitan sitä, että he ovat merkillisen herkkäuskoisia. Sinä näytät
arvelevan — ja varmaankaan ei kukaan tunne asiaa paremmin kuin sinä —
ettei Agamemnon kotiin tullessaan epäillyt mitään. Kuinka kummallista!»

»Eihän siinä ole mitään ihmettelemistä. Vaimot ja miehet tietävät
tosiaankin hyvin vähän toisistaan kotona ollessaan, ja he joutuvat
kokonaan pois jäljiltä toisen ollessa matkalla. Sinä, esimerkiksi, et
voi tietää onko miehesi uskollinen sinulle.»

»Kuinka uskallat puhua tuollaista, Eteoneus! Kerron tämän Menelaokselle
— olet unohtanut asemasi. Mieheni on ehdottomasti uskollinen.»

»Olen valmis uskomaan sen», sanoi Eteoneus. »En tosiaankaan halua, että
lähtisit kotiin ja surmaisit hänet minun huomautukseni vuoksi. Tietysti
hän on uskollinen. Tahdon vain saada sanotuksi, että sinä et tiedä onko
hän uskollinen vai ei. Sinun pitäisi ymmärtää kuinka Agamemnonin juttu
oli. Hän luuli vaimoaan paremmaksi kuin tämä todella oli. Se on yleinen
erehdys.»

»En ymmärrä miksi viitsin jutella kanssasi, Eteoneus — sinähän olet
epäkohtelias ja julkea. Tulin tänne vain —»

»Helena on varmasti pahoillaan, kun ei ollut kotona nyt», sanoi
Eteoneus. »Saanko lähettää yhden palvelijattaren saattamaan sinua
päivänvarjon kanssa? Tänään on kuuma kävellä.»

»Kuuleppas, Eteoneus, ehkä sinä voit sanoa minulle — millainen ihminen
tuo Adraste on, joka on aina Helenan seurassa?»

»Hän on Helenan lähin palvelijatar ja kerrassaan kaunis nainen. Helena
tahtoo pitää vain kauniita palvelijattaria.»

»Minä tarkoitan tietysti hänen luonnettaan. Jokainenhan kyllä huomaa,
että lapsi on hauskan näköinen. Onko hän luotettava ja vaaraton —
suhteessaan miehiin?»

»Vaaratonko?» sanoi Eteoneus. »Ei missään tapauksessa. Varmasti hän
tulee murskaamaan useampia sydämiä kuin kukaan ennen tuntemistasi
naisista — Helenaa lukuunottamatta. Pidän hänestä paljon. Hän on
yleisessä suosiossa, meidän vanhainkin keskuudessa. Pojallasi
on hänestä myös hyvä käsitys — hän voisi kuvailla tytön sinulle
luotettavammin kuin minä.»

»Sinä annat tukea pahimmille epäilyksilleni! Sitähän juuri pelkäsinkin,
Eteoneus. En salli poikani rakastua tuohon tyttöön! En voi!»

»Se on nyt kumminkin jo tapahtunut ilman sinuakin», sanoi Eteoneus.
»Poikasi on rakastunut häneen ja hän poikaasi. Se onkin suuri onni
Damastorille, sillä hän ei voisi löytää toista niin kaunista tyttöä,
joka huolisi hänestä.»

»Mutta tyttöhän on vain palvelijatar!» sanoi Kharitas.

»Poikasihan ei ole edes sitäkään», sanoi Eteoneus. »Hän on kiltti
poika, mutta toistaiseksi aivan hyödytön, ja parasta mitä hänestä
tiedän on että Adraste on rakastunut häneen. Mitä sinä suret? Anna
heidän olla onnellisia.»

»Varmasti saa tyttö hänet hankaluuksiin», sanoi Kharitas. »Pojallani
ei ole minkäänlaista kokemusta ja tyttö ei ole suotta elänyt Helenan
seurassa. Hänellä on varmasti joitakin tarkoituksia poikani suhteen.»

»Olen nähnyt aikoinani melko paljon turmelusta», sanoi Eteoneus, »ja
jotkut ovat sitä mieltä, että minäkin olen sitä osaltani lisännyt,
mutta en ole tarpeeksi selvillä pirullisuudesta ymmärtääkseni kuinka
tuo tyttö voisi johtaa poikasi hankaluuksiin. Jos minä olisin vastuussa
tytöstä, pelkäisin poikasi vuoksi, mutta Adraste ei voi tehdä hänelle
mitään pahaa.»

»Kyllä hän voi», sanoi Kharitas; »hän voi turmella poikani uran
menemällä naimisiin hänen kanssaan».

»Tuossa on jonkin verran ajatusta», sanoi Eteoneus, »mutta eihän
avioliitto aina ole ehdottomasti onnettomuudeksi. Poikasi noudattaa
varmasti isänsä esimerkkiä ja rupeaa kuuliaiseksi aviomieheksi, ja
siihen hänellä onkin täysi syy sellaisen vaimon saadessaan.»

»Sinä puhut aivan kuin asia olisi jo sovittu.»

»Se pitäisikin järjestää pian», sanoi Eteoneus. »Talossa huhuillaan,
että he pitävät itseään miehenä ja vaimona, ja kun kaksi nuorta
rakastavaista alkaa olla sitä mieltä, on asia jokseenkin selvä.»

»Tarkoitatko sinä, että he elävät yhdessä?»

»Sitä en voi todistaa», sanoi Eteoneus, »mutta niin arvelen, ja me
kaikki hyväksymme sen — toisin sanoen olemme sitä mieltä, että Damastor
on saanut kauniin vaimon.»

»Jopa nyt jotakin! Vai olette te tosiaankin sitä mieltä! Tyttö ei saa
ikipäivinä enää nähdä häntä! Minä huolehdin siitä, ennen kuin tämä
päivä on illaksi muuttunut. Lähetän poikani johonkin turvalliseen
paikkaan, kunnes hän paranee. Arvasin alun pitäen mitä tapahtuisi, jos
Helena saisi menetellä oman mielensä mukaan! Menelaoksella on paljon
vastuullaan! Yksi monien sopimattomuuksien joukossa on, että sellainen
poika houkutellaan tällaiseen taloon!»

»Kas vaan, nuo ovat kovia sanoja, jos todella itsekään ymmärrät
mitä puhut!» sanoi Eteoneus. »Ei kukaan ole houkutellut poikaasi
tänne. En saanut pidetyksi häntä poissa täältä, vaikka Helena kielsi
päästämästä häntä tänne. Ja minun mielestäni sinä menettelet kerrassaan
halpamaisesti, jos erotat heidät nyt. Poikasi hakkaili Adrastea ja sai
hänet taipumaan itseensä, ja ehkäpä nyt on juuri sellainen ajankohta,
jolloin Damastorin ei pitäisi hylätä häntä. Se ei olisi kunniallista
menettelyä.»

»Millaisessa äänensävyssä te tämän talon ihmiset puhuttekaan minulle
— tekö muka opetatte kunniallisuutta!» sanoi Kharitas. »Menettelikö
Helena kunniallisesti tuodessaan tuon tytön minun kotiini ja
lähettäessään hänet puutarhan toiseen päähän puhelemaan Damastorin
kanssa? Niin hän teki, ja siitä kaikki alkoi, ihan minun silmäini
edessä! Oliko se kunniallista —»

»Jos sinä näit heidän rakkautensa alkavan omalla alueellasi ja omain
silmäisi edessä», sanoi Eteoneus, »niin sinun on täytynyt tietää siitä
kaiken aikaa ja sen vuoksi olet poikasi kanssa vastuussa kaikesta
mitä hän on tehnyt. Tämä talo on aivan sellainen kuin pitääkin —
nyt. Olen aivan liian vanhanaikainen hyväksymään sitä, mitä täällä
tapahtui jonkun aikaa sitten, mutta kaikessa pääasiassa olen tämän
talon kannalla nyt. Nuoret rakastuvat nykyään aivan samoin kuin
ennenkin, ja muutamat vanhat ovat unohtaneet millaista se on. Jos nyt
toimitat poikasi pois, niin olet totisesti halpamaisin nainen, mitä
olen tavannut pitkän elämäni aikana, ja minä olen nähnyt kaikenlaisia
naisia!»

»Nyt olet mennyt liian pitkälle», sanoi Kharitas. »Kun mieheni
kuulee kuinka olet puhunut minulle, on hänellä jotakin sanomista
Menelaokselle.»

»Se riippuu siitä, päästänkö minä hänet sisään», sanoi Eteoneus, »mutta
voihan hänen poikansa neuvoa hänelle kuinka päästään taloon takatietä —
palvelijain huoneitten kautta!»






Neljäs osa

KUOLEMA JA SYNTYMINEN




I


»Kharitas lähetti miehensä tänne valittamaan sinun puhetapaasi,
Eteoneus», sanoi Menelaos. »Mielipahakseni on minun huomautettava,
ettei se ole ainoa moite, jonka olen viime päivinä saanut kuulla
sinusta. Näin kohtalokkaana aikana, jolloin tiedät minulla jo
ennestäänkin olevan raskaita huolia, tuntuisi minusta luonnolliselta,
että sinä koettaisit välttää sopimatonta käytöstä. Sanoin haluavani
puhella kanssasi; mutta nyt kun olet täällä, en tosiaankaan tiedä
mitä oikein sanoisin. Olet ollut palvelijani vuosikausia. Sinä olit
talossa ainoa henkilö, johon tiesin ehdottomasti voivani luottaa. Mutta
viime kuukausina on kielesi useampia kertoja saanut pahennusta aikaan.
Itse mainitsit väitelleesi Oresteen kanssa, ja minun täytyi lausua
paheksumiseni siitä, että tahdoit keskustella vaimostani. Nyt täällä
on käynyt paras naapurimme ja kertonut sinun viimeksi moittineen hänen
vaimoaan. Mitä oikein on tapahtunut, Eteoneus? Ja mihin minun pitäisi
ryhtyä sinun suhteesi?»

»Ei minua mikään vaivaa, Menelaos», sanoi portinvartija, »ei muu
kuin vanhuus. En luule vuosien paljonkaan muuttaneen luonnettani,
mutta jos sinä olet toista mieltä, pitäisi sinun erottaa minut. Niinä
aikoina, jolloin käytökseni ei antanut moittimisen aihetta, jäivät
ovesi ulkopuolelle vain tavalliset matkustajat, ja niiden sisäpuolella
ei sattunut mitään poikkeuksellisia tapauksia. Nyt on sinunkin
myönnettävä, että meillä käy merkillisiä vieraita, ja me saamme outoja
uutisia, ja se mitä tässä talossa tapahtuu on uutta, tai ainakin sen
pitäisi olla uutta minun monien kokemusteni joukossa. En usko oikein,
että muka olen alkanut puhua varomattomammin. Luultavasti olisin
käyttänyt aivan samanlaisia sanoja neljäkymmentä vuotta takaperinkin,
jos silloin olisi sattunut samanlaisia tapauksia.»

»En pidä siitä, että vetoat ikääsi», sanoi Menelaos, »enkä tahdo
ajatellakaan sinun eroamistasi. Tiedän erittäin hyvin, että olisi
mahdoton korvata sinua kenelläkään toisella nykyisessä toimessasi.
Nuoremmat palvelijat ovat nykyjään vain palvelijoita — heitä ei mikään
sido isäntäväkeen. Mutta vaikka oletkin minulle hyvin välttämätön ja
vaikka pidänkin sinua suuressa arvossa, täytyy sinun ymmärtää kuinka
vaikeaan tilanteeseen joudun, kun ihmiset tulevat valittamaan. Ihmiset
ovat jo muutenkin saaneet tarpeeksi arvostelemisen aihetta minun
talostani. Veljeni kuolema yhä vain lisää sitä. Jollen pitäisi sinua
niin suuressa arvossa, erottaisin sinut hetkeäkään epäröimättä. Mutta
nyt sen sijaan kysyn sinulta avomielisesti, mitä sinä tekisit minun
sijassani.»

»No, jos minä olisin sinun sijassasi», sanoi Eteoneus, »niin
aloittaisin kertomalla tarkemmin mitä Kharitas oikein kanteli sinulle.»

»Hänen miehensä, ei Kharitas», sanoi Menelaos.

»Aivan niin, ymmärrän kyllä», sanoi portinvartija.

»Hän sanoi, että sinä loukkasit hänen vaimoaan, kun tämä tuli käymään
Helenan luona. Ensinnäkään et päästänyt häntä sisään. Sitten vastasit
hänen kysymyksiinsä hyvin ivallisesti. Ja kaiken päällisiksi sanoit,
että Kharitas on halpamaisin nainen, mitä olet tavannut, ja että luulit
jo ennen tavanneesi pahimmat sitä lajia.»

»Tuo on lähempänä totuutta kuin olisi voinut odottaa vihaisen naisen
suusta», sanoi Eteoneus, »etenkin kun ajattelen, että kuulen sen
sinulta, joka olet kuullut sen hänen mieheltään, joka ei tietänyt
asiasta mitään muuta kuin mitä Kharitas oli hänelle kertonut. Kharitas
kysyi, oliko Helena kotona. Minä sanoin, ettei hän ollut. Sitä hän
tarkoittaa sillä, että minä en päästänyt häntä sisään. Hän onkin itse
asiassa oikeassa. Helena käski minun sanoa, ettei hän ole kotona,
vaikka kuka tahansa tulisi häntä tapaamaan, mutta sitäpaitsi hän käski
minun huolehtia siitä, ettei Kharitas pääse kynnyksen ylitse, ja
Kharitas epäileekin asian olevan niin. Hän sanoi Helenan vakinaisen
poissaolon alkavan näyttää merkilliseltä. Minä tein niinkuin oli
käsketty, Menelaos, ja tein sen sitäkin tunnollisemmin, koska en ole
mikään vaimosi ihailija ja koska hänen käskynsä eivät siis tuota
minulle varsinaista iloa.»

»Jollei Helena halunnut tavata Kharitasta», sanoi Menelaos, »niin ei
sinua tosiaankaan sovi moittia. Mutta miksi Helena ei tahtonut ottaa
häntä vastaan — mainitsiko hän jonkin syyn?»

»Mainitsi», sanoi Eteoneus; »hän sanoi, että hänen oli mahdotonta
kuunnella uteliaitten naapurien puhelevan veljesi kuolemasta ja hänen
sisarensa osuudesta asiaan, ja hän oli varma siitä, että Kharitas
tulisi niin pian kuin huhu oli levinnyt».

»Hm!» sanoi Menelaos. »Hänen vaiteliaisuutensa on hänelle kunniaksi.
Hän näyttää tuntevan Kharitaksen.»

»Hän tuntee oman sukupuolensa. Epäilen, ettei hän olisi muutenkaan
tahtonut tavata Kharitasta», sanoi Eteoneus. »Minun ymmärtääkseni hän
vain pitää tuota murhaa uskottavimpana syynä, mitä hänellä on ollut
pitkiin aikoihin Kharitaksen pitämiseksi loitolla. Aikaisemmin hän on
antanut minulle saman määräyksen toisista syistä. Tämä viimeinen on
kaikkein paras.»

»Mitähän heidän välillään on tapahtunut?» sanoi Menelaos. »He olivat
ennen aikaan ystäviä, ja Kharitas on sen lajin naisia, jollaisen
kanssa soisin Helenan seurustelevan — hän on vakava, järkevä ja täysin
luotettava.»

»Helena ei ole koskaan ilmaissut minulle mielipidettään Kharitaksesta»,
sanoi portinvartija, »mutta en oikein usko hänen pitävän Kharitasta
järkevänä tai luotettavana».

»Mitä hän sitten arvelee hänestä?»

»Kerran hän sanoi, että Kharitas on kunnioitusta nauttiva.»

»Edes sen verran!» sanoi Menelaos.

»Helena ei tarkoittanut sitä kohteliaisuudeksi», sanoi Eteoneus. »Hän
oli sitä mieltä, että Kharitas noudattaa soveliaisuuden vaatimuksia.»

»Sehän on kohtelias arvostelu nykyaikana», sanoi Menelaos. »Mitä
ihmettä tuo nainen sitten itse on?»

»Kumpi?»

»Minun vaimoni.»

»Niin, samaahan minä kysyin sinulta, kun palasit Troijasta», sanoi
Eteoneus, »ja sinä suutuit minulle. Jos nyt siis tahtoisit sanoa
minulle, kuinka —»

»Me olemme joutuneet pois varsinaisesta keskustelunaiheestamme», sanoi
Menelaos. »Olet nyt puolustautunut ensimmäistä syytöstä vastaan. Mitä
sanot noista ivallisista huomautuksista?»

»Tein kyllä sellaisia», sanoi Eteoneus. »Tuo nainen kieltäytyi
lähtemästä pois. Hän tahtoi kuulla siitä surkeasta jutusta minulta,
jollei kukaan muu halunnut puhella hänen kanssaan. Lausuin hänelle
muutamia kertoja jäähyväiset mallikelpoisen kohteliaasti, mutta hän
riippui minussa kiinni kuin iilimato, ja varmaankin tulin vastanneeksi
vähän terävästi, kun koetin olla ilmaisematta hänelle mitään asiallista
ja kiusaannuin hänen kysymyksistään.»

»Muistatko mitään sanojasi?»

»En ainakaan tarkasti. Myönnän olleeni verraten ärtyinen... Aivan
oikein, hän tahtoi tietää eikö Klytaimnestra surmannut miestään
itsepuolustukseksi. Muistan sanoneeni, että esittäisin tämän kysymyksen
Helenalle niin pian kuin hän saapuisi kotiin. Hän kyllä tietäisi,
koettiko hänen sisarensa mies surmata vaimonsa, mutta onnistumatta, vai
surmasiko Klytaimnestra miehensä omasta aloitteestaan. Jotakin tähän
tapaan. Muistan kuinka suuttuneelta Kharitas näytti.»

»Tuo kuulostaa julkealta, ja olen varma siitä, että et esitä sitä
minulle niin ankarassa muodossa kuin alkuperäisesti olet sen lausunut.»

»Menelaos, olisiko sinulla minun käytöksestäni parempi käsitys, jos
jaarittelisin naapureitten kanssa sinusta ja sukulaisistasi? Se on
minun yksityinen mielipiteeni, mitä ajattelen Klytaimnestrasta ja sinun
vaimostasi — muistaakseni sinäkin olet väittänyt niin. Suoraan sanoen
ei sellaisesta puheleminen Kharitaksen kanssa kuulu minuun asemaani.
Hän tahtoi välttämättä puhella, en päässyt mitenkään eroon hänestä.
Sehän on selvä, että hän oli tyytymätön minun peräti vältteleviin
vastauksiini. Hänen paheksumisestaan olisin pelastunut vain kertomalla
hänelle kaikki uutiset. Toivottavasti sanoit hänen miehelleen,
ettei hänen vaimollaan ollut oikeutta kysellä sinun asioitasi
palvelijoiltasi? Alan olla sitä mieltä, että Helena oli jalomielinen
sanoessaan Kharitasta kunnialliseksi!»

»Siirtykäämme nyt kolmanteen syytteeseen», sanoi Menelaos. »Haluaisin
päästä eroon tästä asiasta — meidän on vielä puheltava muustakin.
Sanoitko häntä halpamaisimmaksi naiseksi, mitä olet tavannut?»

»Varmasti hän on», sanoi Eteoneus, »mutta jätin hänelle pakotien
vapaaksi. Hän sanoi lähettävänsä poikansa pois sellaiseen paikkaan,
jossa meidän talon huonot tavat eivät voisi häntä turmella, ja minä
sanoin, että jos hän nyt erottaisi Damastorin Adrastesta, olisi
hän halpamaisin nainen, mitä olen tavannut, ja lisäsin, että minun
naistuntemukseni on suuri.»

»Mutta miksi hän puhuu poikansa toimittamisesta pois meidän talosta?»
sanoi Menelaos. »Eihän hän asu täällä.»

»Vai ei asu. Tämähän on ainoa paikka, jossa hän asuu.»

»Tarkoitatko, että hän on täällä nyt?»

»Joka ainoan hetken, jonka suinkin voi, hän viettää täällä», sanoi
Eteoneus. »Helena kielsi minua päästämästä häntä sisään, mutta häntä
ei saa pidetyksi poissa, vaikka me rakentaisimme viidenkymmenen jalan
korkuisen muurin talon ympärille.»

»Näin monimutkaista juttua en ole koskaan kuullut!» sanoi Menelaos.
»Kotini näyttää olevan piiritystilassa. Meidän ainoana kunnianhimonamme
näyttää olevan torjua Kharitaksen perhe loitommalle. Miksi Helena
tahtoi pitää poikaa poissa talosta?»

»Tietysti Adrasten vuoksi.»

»Mitä sinä oikein puhut?... Aivan niin, nyt muistan!... Helena pelkäsi
tytön rakastuvan Damastoriin.»

»Sellainen vaara oli olemassa», sanoi Eteoneus.

»Luuletko vaaran nyt olevan ohitse?» sanoi Menelaos.

»En suinkaan!» sanoi portinvartija. »Onnettomuus on jo tapahtunut.
Tyttö saa pian lapsen.»

»Laupiaat jumalat!» huudahti Menelaos. »Minun talossani? Lapsen?... Se
on pöyristyttävää!... Onko tässä talossa ainoaakaan ihmistä, joka ei
olisi häpeäksi yhteiskunnalle? Sehän on suorastaan epäsiveellistä! Eikö
Helena voinut estää sellaista?»

»Hän yritti kyllä — se oli hänen tarkoituksensa koettaessaan pitää
poikaa poissa talosta», sanoi Eteoneus, »mutta tiedäthän sinä,
Menelaos, kuinka käy, kun kaksi nuorta on rakastunut toisiinsa. Olethan
itsekin ollut kerran nuori.»

»En koskaan!» sanoi Menelaos. »En siinä merkityksessä. En voi ymmärtää
sitä näkökantaa, vaikka tunnenkin kyllä ihmisiä, jotka pitävät sitä
oikeana. Jos se on oikein, niin mikä sitten on väärin?»

»No, jos he olisivat naimisissa ja vaimo karkaisi toisen miehen kanssa
kotoaan, niin sitä väittäisin vääräksi», sanoi Eteoneus. »Ja jos mies
antaisi hänelle anteeksi ja ottaisi hänet takaisin kotiin tai ottaisi
hänet takaisin antamatta hänelle anteeksi, niin sitä sanoisin vääräksi
tai ainakin hyvin vakavaksi erehdykseksi. Mutta nämä nuoret ihmiset
rakastavat toisiaan eikä kummallakaan ole paljonkaan merkitystä ilman
rakkautta. Olin huolissani Oresteen ja Hermionen vuoksi peläten, että
heidän kävisi samoin. Enkä tosiaankaan kunnioita Orestesta suurestikaan
sen vuoksi, että hän on osoittanut pelkoni turhaksi. Asia olisi ollut
vakava, jos sellaista olisi tapahtunut niin tärkeälle tytölle kuin
Hermionelle, kun sinä olit nimenomaan pyytänyt minua pitämään huolta
hänestä, mutta haluaisinpa tietää mitä haittaa siitä on, vaikka
nuo kaksi ovatkin tehneet niin luonnollisen teon. Helena ei pidä
siitä sen vuoksi, että hänestä poika ei ole kyllin hyvä Adrastelle.
Kharitas on vihainen, koska hänen mielestään tyttö ei ole tarpeeksi
hyvä Damastorille. Minä kallistun näistä kahdesta paremminkin Helenan
puolelle, mutta oikeastaan he ovat molemmat väärässä.»

»Ja tuolle tytölle siis syntyy lapsi — minun talossani!»

»Niin, ja Kharitas lähettää poikansa pois, jotta hän ei voisi naida
tyttöä eikä edes sattumalta nähdä omaa lastaan», sanoi Eteoneus. »Sitä
sanon tarpeettoman halpamaiseksi.»

»Minun täytyy ottaa selvä mitä asiassa voi tehdä», sanoi Menelaos.

»Nyt ei voi tehdä muuta kuin odottaa», sanoi Eteoneus.

»Kyllä varmasti!» sanoi Menelaos. »Lapsi voi syntyä jossakin
muualla. Minun taloni tulee mainiosti toimeen jonkin aikaa ilman
uutta häväistysjuttua, ja minusta on vastenmielistä ajatella millä
tavoin sellainen tapaus vaikuttaisi tyttäreeni. Mutta palatkaamme
nyt sinuun, Eteoneus. Sinua vastaan on tehty toinenkin valitus, ja
vapaat mielipiteesi Adrasten suhteen tukevat sitä pilkulleen. Jouduit
hiljattain keskustelemaan Hermionen kanssa. En voi uskoa sinun sanoneen
kaikkea mitä hän väittää, mutta luotan häneen ehdottomasti, kun hän
sanoo, että se on totta. Puhuit hänelle miesten ja naisten suhteesta, —
oli sekin aihe! Kerroit hänelle kuinka sopimattomasti miehet kohtelevat
naisia sekä millä tavoin naiset suhtautuvat miesten lähentelyihin
ja ehdotuksiin, ja todistaaksesi, että tunsit asian, josta puhuit,
kerroit hänelle omista nuoruudenhullutuksistasi. Hermione sanoi, ettei
hän ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan niin ajatuksia herättävistä
seikoista, ja hän on hyvin järkytetty.»

»Minä kerroin hänelle kuinka me tavallisesti kohtelimme naisia
sodassa», sanoi Eteoneus, »ja vihjasin hyvin hienotunteisesti, että
naiset olivat siihen hyvin tyytyväisiä. En lausunut hänelle sanaakaan,
joka ei olisi ollut täysin sopiva, enkä tavuakaan, joka ei olisi totta.»

»Mutta nykyäänhän ei nuorille tytöille kerrota tuon tapaisia
tosiasioita, Eteoneus. Hermione on elänyt suojatuissa oloissa, ja minä
toivon hänen säilyttävän nuoruuden viattomuuden mahdollisimman kauan.»

»Mutta, Menelaos, tuohan on aivan liian ankaraa! Enkö minä sanonut
sinulle Troijasta palatessasi, että Hermionen pää oli täynnä uusia
aatteita, ja etkö muka itsekin ollut kannattavinasi uusia aatteita?
Silloin oli Hermionella viimeinen mahdollisuus viettää suojattua
elämää, ja luultavasti oli jo silloinkin liian myöhäistä pitää häntä
tietämättömyydessä. Sinun käsityksesi hänen ajatustavastaan on yhtä
sukupolvea liian vanha. Minä olen kasvanut niinä karkeatapaisina
aikoina, jotka sinäkin voit muistaa, jos vain koetat. Luulet Hermionen
kuuluvan siihen seuraavaan aikakauteen, jolloin lapset löydettiin
kaalinkuvusta. Mutta hän ei kuulu. Hänen sukupolvensa alkaa taas
lähestyä sekä älyllisessä että siveellisessä suhteessa jonkinlaista
karkeampaa katsantotapaa ja herätä jonkinlaiseen velvollisuudentuntoon.
Se ei ole terveellistä, enkä minä pidä siitä. Terve ihminenhän
ymmärtää missä tarkoituksessa eri sukupuolet on luotu. Ei siinä ole
mitään mietiskelemisen syytä. Pääsitkö selville, kuinka minä johduin
keskustelemaan sellaisista asioista suojatun tyttäresi kanssa? Hän
antoi itse aiheen siihen puhelemalla Pyrrhoksesta — hän sanoi, että
Pyrrhos on täydellinen raakalainen naisasioissa, ja todisti sen
sanomalla, että Pyrrhos elää Andromakhen kanssa. Niinkuin näet, oli
tyttäresi tuntenut asiaa kohtaan niin suurta mielenkiintoa, että oli
ottanut tuon jutun selville. Hermione oli vakuutettu siitä, että miehet
ovat tavallisesti sydämestään turmeltuneita ja viettelevät naisia.
Kaikesta päättäen hän oli pohtinut tuota asiaa aika paljon ja uskoi
kaikki uudenaikaiset harhakuvittelut tosiksi. Mistä hän ne lieneekin
saanut, minä ainakin olen syytön. Olisin voinut kertoa hänelle paljon
enemmän kuin todella kerroin. Ihailen nyt oikein vähäpuheisuuttani,
enkä tunne vähimmässäkään määrin puhuneeni sopimattomia. Juttelin vain
raakamaisuudesta, niinkuin hän sitä nimitti miesten sotaseikkailuissa,
Aiaksen ja Kassandran juttujen tapaisista asioista, joita et itsekään
pitänyt niin pahana. En sanallakaan maininnut millä tavoin naiset
käyttäytyvät rauhan aikoina. En edes kaukaa vihjannut siihen, että
jos keskinkertaisen miellyttävä mies hyväksyisi kaikki naisilta
saamansa houkutukset, jäisi hänelle hyvin vähän aikaa itseään varten.
Sanoin vain, että ainoat henkilöt, jotka voisivat todistaa Pyrrhoksen
raakuudesta, ovat asianomaiset naiset sekä että jollei ihmisluonto
ole pohjia myöten muuttunut, ovat nuo naiset olleet kiintyneitä
häneen. Siinä on suunnilleen kaikki mitä sanoin — vetoamalla sanaini
todistukseksi omiin kokemuksiini.»

»Tämä on peräti merkillistä», sanoi Menelaos. »Helena kertoi hänelle
samanlaisia juttuja eräänä päivänä, kun satuin keskeyttämään heidän
puhelunsa. Onkohan vaimoni pannut tällaisia ajatuksia lapsen päähän!»

»En luule vaimosi sanoneen hänelle, että Pyrrhos on raakalainen», sanoi
Eteoneus. »Jos hän puhui Hermionelle samaa kuin minä nyt juuri sinulle,
on hän luultavasti ensimmäinen nainen, jonka olen koskaan kuullut
lausuneen rehellisesti mielipiteensä tästä asiasta. Mutta Hermione ja
minä juttelimme silloin tällöin Oresteesta, niinkuin muistat, ennen
sinun kotiinpaluutasi, ja silloin hän alkoi tuoda julki tämäntapaisia
mielipiteitä. Nyt on jo liian myöhäistä toivoa tapaavansa maailmassa
enää sellaista viattomuutta kuin sinä toivoit, Menelaos. Jokainen
haluaa tietää kaikki — ja ainakin puhella kaikesta. Ja muuten, ellei
Hermionella itsellään olisi taipumusta tällaiseen käsityskantaan,
oppisi hän sen Oresteelta. Minähän sanoin sinulle, että tuolla
nuorukaisella on huono vaikutus häneen.»

»Huomaan erään aukkopaikan todisteluissasi», sanoi Menelaos. »Jos
siinä ei ole mitään moitittavaa, vaikka sinä puhelet peittelemättä
nuoren tytön kanssa, niin miksei Oresteen sitten sopisi olla yhtä
suorasanainen samoista asioista puhellessaan? Sinunhan täytyisi pitää
Oresteesta — hänhän on sinun kaltaisesi mies.»

»En pidä hänestä laisinkaan», sanoi Eteoneus. »Kun puhelen Hermionen
tai kenen muun kanssa tahansa, koetan puhua vain sellaista, mitä olen
kokemuksesta oppinut. Siinä on toivoakseni todellisen elämän tuntua.
Se juuri järkytti Hermionea. Jos puhelen naisista, koska olen ollut
jokseenkin tuttavallisissa väleissä monen naisen kanssa, pitää Hermione
minua turmeltuneena. Mutta jos Orestes, jolla ei ole mitään kokemusta
asioista, käsittelee samaa aihetta, pitää Hermione häntä viisaana.
Hölynpölyä! Muista minun sanani. Menelaos, Oresteella on likainen
mielikuvitus ja vaarallinen luonne. Myönnän, että hän on erikoisen
täsmällinen ja tarkka käytösasioissa, mutta sehän merkitseekin
oikeastaan samaa. Hänen tapaisensa henkilöt tahtovat keskustella
kaikesta, mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään. Jos mies elää kuin
pyhimys ja ajattelee kuin pyhimys, suostun sanomaan häntä pyhimykseksi.
Mutta jos hän hautoo asioita, joilla ei ole mitään yhteyttä hänen
elämänsä kanssa, en usko hänen elämäntapojensa kauankaan pysyvän
moitteettomina. Tärkeintä on, että ihminen menettelee johdonmukaisesti.
Minä epäilen Orestesta ja Kharitasta ja — suoraan sanoen tytärtäsikin.»

»Jollei äänessä ja kasvonpiirteissä voisi huomata muutamia
eroavaisuuksia», sanoi Menelaos, »voisin luulla Helenan nyt puhelevan
minulle. En uneksinutkaan ennen, että sinulla oli elämästä samanlaiset
mielipiteet kuin hänellä.»

»Toivottavasti minulla ei sentään ole», sanoi Eteoneus. »Vaimosi ei ole
vähimmässäkään määrin minun ihanteeni. Hänen syytään on suurimmaksi
osaksi kaikki se onnettomuus, joka on kohdannut meitä.»

»Yhdentekevää pidätkö hänestä vai et», sanoi Menelaos, »mutta joka
tapauksessa puhut hyvin samoin kuin hän. Tarkoitan nimittäin, että
sanasi tuntuvat olevan katkelma hänen selityksistään. Sinähän tiedät,
että hän pitää vilpittömyyttä tärkeimpänä ominaisuutena, ja hänen
elämänsä on ollut aivan täynnä lemmenseikkailuja. Sinäkin näytät
lämpimästi puolustavan vilpittömyyttä, ja tyttäreni on aivan masentunut
kuultuaan sinun paljastavan monien rakkausjuttujen elävöittämää
entisyyttäsi. Nyt alan ymmärtää minkä arvoista tuo vilpittömyys on.»

»Tuo voi kaikki pitää paikkansa minun suhteeni», sanoi Eteoneus, »mutta
sinä et ymmärrä vaimoasi. Ikäväkseni täytyy minun väittää, että hän on
liian taitava sinun rinnallasi. En ole nähnyt sen etevämpää juonittelua
kuin hänen sanansa koettaessaan estää sinua lähtemästä Oresteen
avuksi. Vain pari vihjausta Klytaimnestrasta ja siitä hankaluudesta,
jonka avioliiton järjestäminen aiheuttaisi, jos sinä sekaantuisit
Aigisthoksen murhaan, ja niin sinä tosiaankin tukahdutit vaistomaisesti
heränneen päätöksesi lähteä kostamaan veljesi kuolemaa! Sitten vain
pari vihjausta siitä, että veljesi murhaaja tulisi tyttäresi häihin,
ja niin sinä päätit vastustaa koko avioliittoa. Tuo nainen saa aikaan
mitä vain haluaa. Niin kauan kuin te kumpikin elätte, kiertää hän
sinut pikku sormensa ympäri. Eniten moittisin hänessä sitä kykyä,
jonka avulla hän saa ihmiset tuntemaan, että he ovat väärässä ja hän
oikeassa. Useimmilla naisilla on se kyky, mutta hänellä se on oikein
taidetta. Varmaan hän sai Priamoksenkin uskomaan, että hän oli Troijaan
tullessaan tehnyt melkoisen henkilökohtaisen uhrauksen sekä että
kaupunki oli hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Minulle hän ei
selitä mitään — luultavasti hän aavistaa, etten pidä hänestä, mutta kun
hän luo minuun tuon ihmeellisen katseensa, olen varma siitä, että hän
on valmis antamaan minulle anteeksi heti kun vain pyydän.»

»Antamaan anteeksi mitä? sanoi Menelaos.

»Siinäpä se juuri on! Mitä?» sanoi Eteoneus. »Minä en ole tietääkseni
tehnyt mitään pahaa. Mutta vaimollasi on nyt tuollainen tapa. Me muut
olemme aina väärässä, eikä siinä ole mitään järjestelmää. Hän on hyvin
vihainen Klytaimnestralle, joka ei ole ollut tarpeeksi säädyllinen,
ja Kharitasta hän taas ei hyväksy sen vuoksi, että se nainen on liian
sovinnainen!»

»Niin», sanoi Menelaos, »eikä hän pidä Oresteesta hänen sukunsa vuoksi,
mutta tuo Adraste on aina ollut Helenan lähettyvillä, ja nyt on Adraste
saattanut itsensä häpeään».

»Minun on myönnettävä olevani Helenan kanssa samaa mieltä kahdessa
viimeksimainitussa kohdassa», sanoi Eteoneus. »En pidä itsekään
Oresteesta, ja Adraste on kerrassaan oivallinen tyttö — miellyttävimpiä
naisia, mitä voi koskaan tavata.»

»Minä en häntä todennäköisesti tapaakaan», sanoi Menelaos. »Olen
tietänyt hänen olevan talossa, mutta en koskaan kiinnitä paljonkaan
huomiota naispalvelijoihin. Nyt ajan hänet pois talosta ja puolustan
kotiani mahdollisimman pontevasti tältä viimeiseltä häväistysjutulta.
Minne minun olisi paras lähettää hänet, Eteoneus?»

»Jättäisin sen asian Helenan huolehdittavaksi», sanoi Eteoneus; »hän
varmasti keksii parhaan mahdollisen paikan».

»Mutta Helenahan ei tahdo lähettää häntä pois», sanoi Menelaos. »Olisi
oikein hänen kaltaistaan pitää tyttö täällä ja tehdä hänestä oikea
sankaritar!»

»Se on hyvin luultavaa», sanoi Eteoneus. »Minun nuoruudessani
kohtelivat miehet naisia, etenkin vaimojaan, ankarasti. He vain
määräsivät mitä heidän oli tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä,
ja tottelemattomuus merkitsi selkäsaunaa. Jos Hermione on sinun
puolellasi, voisit koettaa tuon menetelmän tehoa Helenaan. Mutta en
neuvoisi sinua ryhtymään mihinkään Adrasten jutussa ilman vaimosi
lupaa, jollet tosiaankin ole valmis ottamaan käytäntöön tuota
vanhanaikuista todistelutapaa.»

»Puhun asiasta Helenan kanssa ja lähetän tytön pois», sanoi Menelaos.
»Kiitän sinua huolenpidostasi, Eteoneus, mutta saan kyllä vielä itsekin
pidetyksi järjestyksen talossani. En tarvitse sinun neuvojasi vaimoni
ojentamiseksi. Saat nähdä, että Adraste lähtee.»

»En luule sinun ylimalkaankaan enää tarvitsevan minua», sanoi Eteoneus.
»Tahtoisin luopua toimestani niin pian kuin suinkin voit saada toisen
portinvartijan.»

»Tarkoitatko sitä oikein vakavasti?» sanoi Menelaos.

»Tarkoitan.»

»En voi päästää sinua pois ennen kuin tämä Oresteen juttu on kunnolla
selvinnyt», sanoi Menelaos. »Älä tee kovin äkkinäistä päätöstä. Sanon
Kharitaksen miehelle, että sinä olet esittänyt minulle tyydyttävän
selityksen käytöksestäsi ja takaan, että tästä lähin esiinnyt
kohteliaasti. Koeta huolehtia siitä, ettei Hermione joudu kanssasi
kahdenkeskisiin puheiuihin. Kun Orestes palaa, niin ilmoita minulle
lopullinen kantasi portinvartijakysymyksessä. Olisin iloinen, jos
jäisit. Kaipaisin varmasti meidän kesken silloin tällöin ilmeneviä
mielipiteitten eroavaisuuksia — niitähän on jatkunut jo monta vuotta.
Olet melkein ainoa henkilö, jonka kanssa enää voin — no niin,
yhdentekevää!»




II


Menelaos näytti huolestuneelta. Mahdollisesti se johtui kotisurujen
kasaantumisesta tai ehkä oli syynä se, että hän aikoi nyt näyttää
kykyään pakottaa Helenan tottelemaan, mutta mikä lieneekin syynä, joka
tapauksessa hän näytti riutuneelta ja äkkiä vanhentuneelta. Hän käveli
muutamia kertoja edestakaisin saavuttamatta kuitenkaan itseluottamusta.
Helena näytti odottavan jotakin. Hänen ilmeestään saattoi huomata hänen
olevan epämääräisesti huvitettu. Hän näytti entistäkin kauniimmalta.

»Haluaisin puhella kanssasi parista asiasta», sanoi Menelaos. »Toinen
niistä on sinulle luultavasti hyvin mieluinen. Pyrrhos on hyväksynyt
sinun kutsusi.»

»Sinun kutsusi», sanoi Helena.

»No niin, hän ottaa kutsun vastaan ja saapuu tänne pian. Luultavasti
hän on nyt jo matkalla. Toivottavasti olet tyytyväinen!»

»Minkä vuoksi?»

»Saathan nyt tahtosi läpi. On nyt tosiaankin otollinen aika ottaa
vieras vastaan, kun koko talomme on näin sekaisin!»

»Tuskinpa juuri voisi sen sopimattomampaa aikaa olla», sanoi Helena.

Menelaos käveli taas jonkin aikaa edestakasin. Välistä hän pysähtyi
Helenan eteen ikäänkuin sanoakseen hänelle jotakin, mutta muuttikin
sitten aikomustaan ja jatkoi taas kävelyään. Helena näytti olevan vähän
pahoillaan hänen vuokseen.

»Menelaos, muistathan, että kutsuit Pyrrhoksen tänne omasta
päätöksestäsi — suorastaan vastoin minun toivomustani. Minä tosin
ensiksi mainitsin tuosta vierailusta, toivoinpa Hermionen ja Pyrrhoksen
mieltyvän toisiinsa. Kun sinä et hyväksynyt sitä suunnitelmaa, tyydyin
toivomaan vain, että Hermione edes suostuisi tapaamaan hänet, vaikkapa
sitten valitsisikin miehekseen Oresteen. Mutta kun näin kuinka
mahdotonta olisi ottaa hänet vieraanvaraisesti vastaan, pyysin sinua
lykkäämään tuon vierailun tuonnemmaksi. Et tahtonut kuunnella minua,
ja nyt olet masentunut, kun hän tulee. Mutta minä yritän parhaani
huvittaakseni häntä, ja luultavasti hän ei viivykään kauan.»

»Päinvastoin», sanoi Menelaos, »jos sinä yrität parhaasi häntä
huvittaaksesi, ei hän luultavasti lähde koskaan pois. Sitähän
minä olen koko ajan pelännytkin. Minun luullakseni on sinun paras
pysytellä mahdollisimman paljon taustalla, ja ehkäpä Hermionenkin.
Minä pidän huolen vieraan huvittamisesta. Mitä enemmän saan kuulla
nuoremman polven miehistä, sitä vähemmän haluan päästää tytärtäni
heidän pariinsa. Minä seurustelen vieraan kanssa ja huolehdin siitä,
että hän lähtee pian pois. Hiljattain esitetty murhenäytelmä, jossa
sisaresi näytteli omaa osaansa, on sopivana selityksenä sinun
syrjäänvetäytymisellesi.»

Helena hymyili hänelle, ja Menelaos alkoi taas kävellä edestakaisin.

»Sen kyllä ymmärrän, että minun on pysyttävä syrjässä, mutta miksi
täytyy Hermionen tehdä samoin? Hän on jo muutenkin viettänyt liian
eristettyä elämää. Tämän vierailun, joka näyttää niin hermostuttavan
sinua, päätarkoituksenahan juuri oli antaa hänelle toinen käsitys
maailmasta ja avartaa hänen näköpiiriään tämän ahtaan kehän
ulkopuolelle. Luotan täydellisesti siihen, että sinä voit minun
poissaollessanikin suojella häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, joita
mahdollisesti piilee muutamissa keskusteluissa Pyrrhoksen kanssa.»

»Se on aivan totta», sanoi Menelaos, »mutta minä aavistan
epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Jos Hermione nyt sattuisi rakastumaan
Pyrrhokseen, voisi Orestes luulla minun kutsuneen Pyrrhoksen tänne
juuri sitä varten.»

»Voithan työntää syyn minun niskoilleni», sanoi Helena.

»Mutta Orestes suuttuu joka tapauksessa, kun sanon, ettei hän voi
mennä naimisiin Hermionen kanssa», sanoi Menelaos, »ja minä tahdon
pitää väittelyn korkealla tasolla — jopa periaatteellisistakin syistä.
Tyttäreni ei voi mennä naimisiin sen naisen pojan kanssa, joka surmasi
veljeni. Jos Orestes kuulee, että minä koetan naittaa Hermionen
Pyrrhokselle, väittää hän varmasti, että ilmaisen paheksuvani murhaa
vain siitä syystä, että saisin kihlauksen puretuksi ja hankkisin
itselleni kuuluisamman vävyn.»

»En ymmärrä miksi sinä välittäisit siitä, mitä Orestes ajattelee»,
sanoi Helena. »Eihän Hermione sittenkään kuulu hänelle. Orestes ei
ole tehnyt mitään turvatakseen Hermionen varmasti itselleen, jos hän
todella edes haluaakaan ottaa hänet vaimokseen. Oletko ajatellut sitä?
Hermione haluaa kyllä hänet, mutta sinulla ja minulla ei ole mitään
syytä uskoa, että Orestes vastaa hänen tunteisiinsa. Kohtele Pyrrhosta
sillä tavoin kuin kohtelisit häntä, ellei Orestesta olisi olemassakaan.
Se on kohtelias tapa ja ainoa, joka herättää itsekunnioitusta.»

»Soisinpa, että en olisi kutsunut Pyrrhosta!» sanoi Menelaos. »Luuletko
nyt olevan liian myöhäistä lykätä vierailua tuonnemmaksi?»

»Voikohan sanansaattaja tavoittaa hänet ennen hänen lähtöään — tai
vähän sen jälkeen?» sanoi Helena. »Ei mitenkään sopisi palauttaa häntä
takaisin aivan sinun oveltasi. Jos voisit toimittaa sanan hänelle,
että veljesi on kuollut ja että minun sisareni on surmannut hänet,
ei Pyrrhos varmaankaan ole innostunut tulemaan; hän ymmärtää kyllä
varmasti, miksi emme voi ottaa häntä nyt vastaan.»

»Minä teen sen», sanoi Menelaos. »En ole koskaan toivonut häntä tänne,
eikä varmaankaan ole liian myöhäistä lähettää hänelle peruutusta, jos
sanansaattaja pitää kiirettä... Sitten on vielä eräs toinen asia,
Helena. Olen kuullut, että eräs palvelijattaresi on käyttäytynyt
sopimattomasti.»

»Ei yksikään minun tietääkseni», sanoi Helena.

»Varmasti, Adrasten — se kai hänen nimensä oli — on käynyt hullusti.»

»Sellainenko sinun mielestäsi on sopimatonta käytöstä?» sanoi Helena.
»Onnettomuus on kai tässä tapauksessa täsmällisempi määritelmä. Eräs
peräti kunnioitettava naapurinuorukainen on hakkaillut häntä.»

»Damastor, eikö niin? Kerroit minulle hiljattain jotakin tuosta
jutusta.»

»Niin», sanoi Helena, »juuri Damastor».

»Olen aina pitänyt häntä hyvin säädyllisenä nuorukaisena. En osannut
kuvitellakaan hänen tekevän mitään sopimatonta.»

»Eihän hän suoranaisesti voisikaan tehdä, mutta hän on kerrassaan
täynnä niin sanoakseni kielteistä halpamaisuutta. Hän hakkailee
Adrastea, niinkuin sanoin, vakuutti hänelle, että he ovat
sukulaissieluja, vannoi ikuista uskollisuutta ja lupasi naida hänet.
Peräti vanha ja tuttu tarina. Damastor uskoi itsekin sanojaan — hän
ei ole turmeltunut poika. Mutta hänen äitinsä on lähettänyt hänet
pois ikävyyksistä, niinkuin Kharitas selittää, ja poika on taipunut
lähtemään. Adraste on hylätty, suoraan sanoen.»

»Tarkoitatko, että tyttö on elänyt hänen kanssaan?»

»Hän saa pian lapsen. Koetan parhaani mukaan pitää häntä reippaalla
mielellä. Hänhän ei ole itsekään juuri muuta kuin lapsi. Olisin suonut
hänen säästyvän kokemasta näin kovaa jo niin nuorena.»

»Olisipa hän vain antanut tuon pojan pysyä loitommalla!» sanoi
Menelaos. »Etkö sinä tietänyt tällaisen häväistysjutun olevan tekeillä?»

»Minkä tällaisen?» sanoi Helena.

»Häväistysjutun!» sanoi Menelaos. »Onhan se sana sinulle hyvinkin
tuttu. Minun talossani palveleva nuori nainen käyttäytymässä
sopimattomasti vanhan ystäväni ja naapurini pojan kanssa! Nyt ei ole
sopiva aika uutta häväistysjuttua varten. Minun maineeni ei kestä sitä!»

Hän alkoi taas kävellä edestakaisin, ja Helena katseli hänen ohitseen
ulos puutarhaan ikäänkuin ei Menelaos olisi ollutkaan huoneessa.

»Sinä kysyit minulta tiesinkö mitä talossa oli tekeillä», aloitti
Helena. »Tiesin heidän olevan rakastuneita toisiinsa ja, niinkuin
muistanet, sanoin sinullekin pelkääväni, että juttu päättyisi huonosti.
Neuvoin Adrastea varomaan, ettei kiintyisi liiaksi Damastoriin, jos
suinkin voi olla kiintymättä. Mutta hän ei voinut. Poika ei olisi
karannut, ellei hän äitinsä olisi pakottanut. Minun mielestäni on
juuri Kharitas tässä jutussa se, joka saa hävetä. Jos hän olisi
pysynyt poissa pelistä, olisi kaikki vain päättynyt harkitsemattomaan
avioliittoon. Mutta hänen sekaantumisensa vuoksi onkin meillä nyt
salainen lemmenseikkailu ja avioton lapsi.»

»Suuret jumalat, onko lapsi jo täällä?» sanoi Menelaos.

»Ei vielä», sanoi Helena.

»Siinä tapauksessa lähetämme tytön, ennen kuin on liian myöhäistä,
johonkin paikkaan, jossa lapsi voi syntyä sekoittamatta meitä asiaan.
Sen jälkeen huolehdin lapsen elatuksesta niin kauan kuin he ovat
poissa. Onko sinulla sopivaa paikkaa tiedossasi?»

»Ei ole», sanoi Helena. »Eikä se ole tarpeenkaan. Täällä on tosiaankin
sopivin paikka mitä tiedän.»

»Nähtävästi et ymmärrä minua», sanoi Menelaos.

»Ehkäpä en», sanoi Helena. »Luulin sinun kysyneen minulta osasinko
ehdottaa mitään paikkaa, jossa lapsi voisi syntyä sekoittamatta meitä
juttuun. Sellaista paikkaa ei ole. Minä olen vastuussa Adrastesta
ja hän on riippuvainen minusta, koska on lohdutuksen tarpeessa,
sillä hän on suorastaan epätoivoinen nyt, kun Damastor on hyljännyt
hänet. Yleisten soveliaisuuskäsitteitten mukaan olen minä tavallani
sekaantunut juttuun. Ja minun mielestäni sinäkin.»

»Et ole koskaan ennen elämässäsi niin erehtynyt», sanoi Menelaos. »Minä
en ole millään tavoin vastuussa tästä ja tiedän mitä teen sanoessani,
että se lapsi ei saa syntyä tässä talossa. Ei ole Hermionelle
hyväksi, että hän tottuu sellaisiin tapauksiin niin sanotussa hyvässä
kodissa. Hänen päänsä on jo ennestäänkin hyvin täynnä uudenaikuisia
mielipiteitä, ja hänen ympäristönsä saisi mieluumminkin olla liian
sovinnainen kuin liian vähän.»

»Jos Hermione nyt keskustelisi Adrasten kanssa», sanoi Helena, »ei
hän huomaisi tyttö raukassa mitään, mikä yllyttäisi paheeseen,
eikä minkäänlaista houkutusta kevytmieliseen käytökseen. Voisipa
hän suorastaan oppia Adrastelta hänen nykyisessä masentuneessa
mielentilassaan välttämään rakkautta kokonaan ja epäilemään kaikkia
miehiä.»

»Ajattelet ensi sijassa Adrastea», sanoi Menelaos. »Minä taas ajattelen
Hermionea. Tyttärellämme on oikeus rauhalliseen ja kunnialliseen kotiin
—»

»Siinä tapauksessahan on hyvä, että olet hyljännyt Oresteen!» sanoi
Helena.

»Täysin kunnialliseen kotiin ja kohtuulliseen määrään sitä
ominaisuutta, jota tavallisesti sanotaan viattomuudeksi. On väärin
pakottaa nuori tyttö ajattelemaan elämän ikäviä puolia; niihin saa
joka tapauksessa muutenkin tutustua tarpeeksi varhain. Olen pahoillani
asiasta, mutta Adrasten täytyy lähteä. Se on peräti onnetonta.»

»Peräti!» sanoi Helena.

Menelaos seisoi paikallaan ja katseli häntä vähän aikaa. »No niin»,
sanoi hän sitten, »minusta oli vastenmielistä puhua siitä, ja olen nyt
tyytyväinen, että et vastustanut minua».

Helena katsoi häneen hyvin lujasti. »Kuinka minä voisinkaan», sanoi
hän, »vastustaa sinua missään hyvässä ja oikeassa asiassa? Pidän
selvänä, että Adraste jää taloon.»

»Olenhan juuri sanonut sinulle mitä selvimmin ja jyrkimmin, että hän ei
jää!»

»Olen varma siitä, että muutat mieltäsi», sanoi Helena; »luotan sinuun
täydellisesti».

»En», sanoi Menelaos; »muissa tapauksissa olen myöntynyt vaatimuksiisi,
mutta tällä kerralla en voi. Olen tehnyt lopullisen päätöksen.»

»Oletko?» sanoi Helena.

»Kuulethan, että olen», sanoi hänen miehensä.

»Se on siis selvä, enkä enää epäile sitä», sanoi hänen vaimonsa.

»Olen iloinen siitä, että ymmärrät asian minun kannaltani», sanoi
Menelaos. »Odotinkin sitä.»

»Menelaos, et odottanut sitä laisinkaan!» sanoi Helena. »Tiesit, etten
missään tapauksessa suostuisi lähettämään tyttöä pois. Enkä suostukaan.
Adraste jää tähän taloon yhtä pitkäksi ajaksi kuin minäkin.»

Menelaos ei tahtonut uskoa korviaan. Helena nauroi hänelle.

»Jos suututat minut», sanoi Menelaos, »niin käsken kantaa sen tytön
ulos ja heittää hänet kadulle!»

»En tahdo suututtaa sinua», sanoi Helena, »mutta epäilen, saatko ketään
tottelemaan herttaisia käskyjäsi. Palvelijat ovat kaikki jokseenkin
hyväsydämisiä, ja Adraste on hyvin suuressa suosiossa heidän parissaan.»

»Valitse nyt», sanoi Menelaos. »Joko sinä autat minua toimittamaan
tytön pois johonkin paikkaan, josta sovimme yhteisesti, tai minä ajan
hänet ulos talosta!»

»Koetappa, jos uskallat!» sanoi Helena. »Sepä on komea uhkaus! Miehesi
eivät uskaltaisi koskea sormellaankaan siihen tyttöön. Kiellän sinua
antamasta sellaista määräystä. He luulevat sinun tulleen höperöksi,
ja minä sanonkin heille peittelemättä, että minulla on sama käsitys.
Siitäkös nousee hälinä! Ja sinä juuri tahtoisit välttää ihmisten
huomion kiintymistä kotiisi! Eikö se olisikin aivan paikallaan, että
Pyrrhos saapuisi ovellesi juuri silloin, kun sankarillinen Menelaos
olisi heittämässä ulos sairasta ja avutonta tyttöä, joka on aivan pian
tulossa äidiksi! Voisit tietysti selittää hänelle asian jälkeenpäin.
Voisit sanoa, että se oli viivästynyt, mutta välttämätön suursiivous.
Voisit sanoa, että palvelijat alkoivat käyttäytyä yhtä sopimattomasti
kuin herrasväkikin, ja koska et voinut muuttaa omiasi toisenlaisiksi,
olit päättänyt häätää palvelijat pois talostasi. Jospa Akhilleus olisi
saanut kuulla sen!»

»Tuo on varmaankin hyvin älykästä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et
saa minua taivutetuksi luopumaan aikomuksestani. Adraste voi lähteä
kaikessa hiljaisuudessa tai, jos hän välttämättä tahtoo viipyä siellä,
niissä häntä ei suvaita, heitätän hänet ulos!»

Hän odotti, että Helena sanoisi jotakin, mutta tämä ei puhunut mitään,
istui vain rauhallisen ja huolettoman näköisenä.

»Sinä et näes voi estää minua, kun kerran olen tehnyt päätökseni.»

»Jos tahtoisin estää sinua siitä», sanoi Helena, »niin ei minun
tarvitsisi muuta kuin kieltää miehiä tottelemasta sinua. Selittäisin
vain, että olet tilapäisesti sekaisin päästäsi. Palauttaisin heidän
mieleensä, että silloinkin, kun olet täysissä hengen voimissa,
et suurestikaan kunnioita säädyllisiä tapoja — kuten esimerkiksi
keskeyttäessäsi Troijassa niin lyhyeen uhraamisen. Miehet puhelevat
vieläkin toisinaan siellä saarella ja Egyptissä viettämistään
viikoista. Mutta minä en koeta estää sinua tästä mielettömyydestä, jos
kerran olet päättänyt ryhtyä siihen. Olethan oma herrasi, ja minun on
sallittava sinun antautua oman kohtalosi valtaan.»

»Sanoppas minulle nyt, Helena», virkkoi Menelaos, »mitä aiot tehdä
Adrastella, jos hän jää? Hänestähän ei ole sinulle mitään hyötyä, kun
hänellä on lapsikin hoidettavanaan, eikä hänellä ole minkäänlaista
tulevaisuutta, kun lapsi kasvaa.»

»Hän kelpaa aina seuratoverikseni — hänhän on parhaita siihen, ja minä
pidän lapsista», sanoi Helena. »Hän saa olla tyttärenä talossa, kun
Hermione menee naimisiin ja jättää meidät.»

»Hermione ei mene naimisiin kovinkaan pian», sanoi Menelaos. »Hän ei
tahdo Pyrrhosta, ja minä en tahdo Orestesta.»

»Mutta Hermione luullakseni tahtoo», sanoi Helena. »Hän menee naimisiin
Oresteen kanssa. Etkö sitä tietänyt?»

»En ole ajatellut sitä enkä tahdo ajatella», sanoi Menelaos.

»Mutta joka tapauksessa hän menee Oresteen kanssa naimisiin», sanoi
Helena, »ja voisit aivan hyvin jo mukautua siihen asiaan. En toivo sitä
enemmän kuin sinäkään, mutta me emme voi ehkäistä sitä. Pääsin siitä
selville puhellessani Hermionen kanssa. Sen vuoksi en enää toivo mitään
Pyrrhoksesta. Sinäkin vastustit sitä ensin, mutta olisit varmasti
taipunut aikaa myöten.»

»Hän ei saa mennä Oresteen puolisoksi!»

»Olet tehnyt kaikki mitä olet voinut», sanoi Helena, »ja Hermione tekee
nyt mitä itse haluaa. Älä sure ollenkaan sitä, että sinun pitäisi
ruveta neuvottelemaan Klytaimnestran kanssa. Olen varma siitä, että
Hermione ilmoittaa meille jonakin päivänä olevansa jo naimisissa tai
kertoo minulle, että tulen ennen pitkää isoäidiksi. Minä en pyydä sinua
heittämään häntä ulos talosta.»

»Helena, minun tekisi mieleni tehdä sinulle puolittainen myönnytys»,
sanoi Menelaos. »Olit oikeassa Oresteen suhteen silloin kun minä vielä
uskoin häneen. Rupean kannattamaan sinua, kun koetat estää häntä
menemästä naimisiin Hermionen kanssa, jos järjestät yhdessä minun
kanssani, että Adraste lähtee talosta, jotta ei syntyisi juoruja. Sinun
naapurisi Kharitaksen kaltaiset ihmiset —»

»Tässä tapauksessa ei Kharitas puhu», sanoi Helena. »Etkö muista,
että hän piilottelee kadoksissa olevaa aviomiestä. Mitä Hermioneen
tulee, tarkoitin sitä, mitä sanoin — meillä ei ole minkäänlaista
vaikutusvaltaa häneen. Mutta kuinka siinä jutussa käyneekin, en
minä luovu Adrastesta. Se on kunniakysymys. Rakastan tuota tyttöä,
ja hän on nyt onneton. Ja tarkemmin ajatellen, Menelaos, eikö se
ole sinustakin liian myöhäistä? Olet ystävällinen mies ja sivuutat
ylimalkaan mielelläsi hankalat asiat, ja nyt olet tehnyt tästä pienestä
surkeasta murhenäytelmästä kerrassaan järkyttävän häväistysjutun. Otit
minut takaisin kotiisi etkä ole tehnyt mitään kostaaksesi veljesi
puolesta. Minä en tietysti valita, mutta osoitettuasi niissä asioissa
ylevämielisyyttä et tee vakuuttavaa vaikutusta näytellessäsi pyhää
vihaa Adrastea ja hänen lastaan kohtaan. Mutta jollet pidä sitä liian
myöhäisenä, voit muuttaa luonnettasi, ruveta oikein lujaksi ja hallita
meitä ruoskalla. Aja Adraste ulos, lukitse minut telkien taakse, kun
Pyrrhos tulee, ja pidä huoli siitä, ettei Hermione mene naimisiin
Oresteen kanssa. Aioit kai toimeenpanna muitakin rangaistuksia,
jollemme tottele sinua, vai kuinka? Pane ne täytäntöön nyt kaikki,
Menelaos, sillä jos olet julma Adrastea kohtaan, saat minusta
leppymättömän vihollisen. Minun suvussani on taipumusta vihaan — vaikka
en olekaan sitä vielä toistaiseksi koettanut kehittää.»

»Varmasti sinä voisit kilpailla Klytaimnestran kanssa, jos vain
haluaisit», sanoi Menelaos.

»Rakas mieheni, voisin viedä voiton hänestä, jos haluaisin!
Klytaimnestra oli karkea ja tarpeettoman rahvaanomainen. Mutta minä
en muutu viholliseksesi, jollet pakota minua siihen — ja se ei
tapahtuisikaan rakastajan, vaan periaatteen vuoksi. Tahdon pitää
väittelyn korkealla tasolla.»

»Toivottavasti kykenen ymmärtämään erotuksen sitten kun pistät veitsen
rintaani», sanoi Menelaos. »Mutta minä antaudun kuitenkin siihen
vaaraan. Adrasten täytyy lähteä. Se on selvä. Sinusta ja minusta tulee
veriviholliset. Se on myöskin selvä. Suvaitsetko ehkä hyväntahtoisesti
ilmoittaa minulle millä tavoin sota alkaa.»

»On useampia mahdollisuuksia», sanoi Helena. »Sinä voit surmata
minut — aivan yksinkertaisesti vain selittäisit, että lykkäsit
sen rangaistuksen Troijassa toistaiseksi. Se olisi aika taitavaa:
Agamemnonin veli selvittäisi jutun kostamalla Klytaimnestran sisarelle!
Tai voisit toteuttaa uhkauksesi ja käskeä miestesi heittää Adrasten
ulos. Jolleivät he tottele, voisit itse kantaa hänet pois talostasi.
Minä kannatan edellistä vaihtoehtoa.»

»Ja tuossa alistuvassa mielentilassa odottaisit varmaankin nöyrästi
kohtalokkaan iskun kumahtamista.»

»Niin», sanoi Helena, »jollei Pyrrhos saavu ennemmin».

»Tosiaankin! Ja mitä hän tekisi puolestasi?»

»Luultavasti se riippuisi siitä, mitä pyytäisin häntä tekemään, ja se
taas riippuu tietysti siitä, mitä sinä päätät tehdä... Voi, Menelaos,
mitä hyötyä on tällaisesta kelvottomasta riitelemisestä? Sinä et
tee mitään epäystävällistä Adrastelle, tiedän sen erittäin hyvin,
ja ymmärrän kuinka hermostunut olet hänen onnettomuutensa vuoksi.
Se surettaa minua. Jos antaisin sellaisten asiain kiusata mieltäni,
hermostuisin minäkin, sillä ihmiset sanovat varmasti, että minun huono
esimerkkini on johtanut hänet pahaan. Kadun nyt, että pyysin sinua
kutsumaan Pyrrhoksen tänne, kun asiat ovat joutuneet tälle tolalle.
Kutsuit hänet, koska minä toivoin sitä, ja nyt tunnustan erehtyneeni
siinä asiassa. Mutta eikö kaikki tällainen ole vähäpätöistä verrattuna
siihen mitä sinulla ja minulla on sydämellämme? Kun ajattelen
sisartani, lapsuusvuosiamme ja mitä hän on tehnyt, ei Adrasten tapaus
näytä minusta suinkaan pahimman lajin murhenäytelmältä. Halpamaisuus
ja petoshan ovat todellisia surun syitä, eikö niin? Samoin se, että
ei ymmärrä elämän oikeita suhteita. Olkaamme ystäviä, rakas mieheni!
Miksi pitäisi olla epämieluista muistaa, että olemme kerran rakastaneet
toisiamme?»




III


»Onko äiti täällä?» sanoi Hermione. »Kas, siinähän sinä oletkin! Isä,
nyt on tapahtunut kerrassaan kauhea asia, ja j minä tahdon puhua siitä
sinulle äidin läsnä ollessa. Adraste, tuo tyttö, saa lapsen!»

»Tiedän sen», sanoi Menelaos.

»Tiedätkö? Ja sinä voit sallia sellaista tapahtuvan talossasi ja olla
vain noin rauhallinen. Moitin mielessäni äitiä rientäessäni kotiin —
mutta sinä olet siis tietänyt sen koko ajan!»

»Hermione, sinun ei pitäisi puhua noin isällesi», sanoi Helena. »Tämä
ei ole ensimmäinen kerta, jolloin minulla on aihetta moittia sinun
käytöstäsi.»

»Tässä talossa on pahempiakin asioita kuin minun käytökseni», sanoi
Hermione, »ja vaikkapa ne eivät loukkaisikaan sinua ja isää, loukkaavat
ne minua. Jos tuo tyttö saa jäädä meille tällaisen paljastuksen
jälkeenkin, kieltäydyn minä asumasta täällä.»

»Minne sinä lähdet?» kysyi Helena.

»En tiedä — ehkäpä Oresteen luokse, jonne velvollisuuteni näyttää
minua kutsuvan. Hänelle minusta voi olla hyötyä — täällä minua ei
laisinkaan tarvita. Olen koettanut käyttäytyä kunnioittavasti ja
tottelevaisesti molempia vanhempiani kohtaan, mutta me olemme verraten
vieraita toisillemme, ja suhteemme on pohjaltaan väärä. Teidän asianne
sotkeutuvat yhä enemmän ja nähtävästi aivan toivottomasti, mutta te
ette näytä kaipaavankaan muuta. Kunniallisinta mitä voin tehdä on mennä
heti naimisiin Oresteen kanssa ja aloittaa aivan alusta terveitten
ihmisten yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla.»

»Tuon laatuinen puhe on kerrassaan loukkaavaa, tyttö», sanoi Menelaos.
»En tarkoita sinun puhuttelutapaasi minua kohtaan. Huolestuttavinta
minusta on se, että sinulta puuttuu myötätuntoa onnettomuuteen
joutuneita ihmisiä kohtaan. Äidilläsi ja minulla on viime aikoina
ollut suuria suruja, jotka eivät ole omaa syytämme — kerrassaan kurjia
suruja. Onneksi voimme kestää ne ilman sinun apuasi, mutta jos olisit
niin terveluontoinen kuin soisit olevasi, niin olisit surullinen meidän
vuoksemme etkä haastaisi meitä vastaamaan niistä. Adrasten kohtalo on
uusin onnettomuutemme. En ole vastuussa hänestä, niinkuin sinun olisi
pitänyt tietää, jos vain olisit hetkisenkään malttanut mielesi —»

»Todista se siis», sanoi Hermione. »Aja hänet talosta!»

»Tarkoitatko, että hänet on ajettava ulos nääntymään nälkään tai
kuolemaan surusta?» sanoi Helena.

»Niin, sitä tarkoitan», sanoi Hermione.

»Olen jo aikaisemmin toisinaan huomannut, että muistutat tätiäsi»,
sanoi Helena, »mutta en koskaan ennen ole todennut yhtäläisyyttä niin
selvästi».

»Se yhtäläisyys ei herätä laisinkaan mielenkiintoani, enkä osaa
ihailla kykyäsi ohjata keskustelua toiseen suuntaan», sanoi Hermione.
»Tällaisen asiantilan paljastuminen meidän talossamme on tehnyt
lopun kärsivällisyydestäni. Se oli jo arveluttavaa, kun sinä lähdit
Troijaan Pariksen kanssa, ja paha oli sekin, että palasit ja väitit
itsepintaisesti olleesi siellä ja tehneesi kaikki ne rikokset ja
erehdykset, joista sinua syytettiin. Mutta joka tapauksessa oli kaikki
tuo tapahtunut kaukana täältä, eikä ihmisten ollut pakko uskoa pahinta,
elleivät itse tahtoneet. Mutta tuo tyttö on käyttäytynyt häpeällisesti
täällä, jossa ei voi salata naapureilta yhtään ainoaa asiaa. Siitä
asti kun hän saapui on hän hakkaillut Damastoria, joka oli täysin
turmeltumaton ja kiltti poika, kunnes Adraste johti hänet harhaan. En
ymmärrä miksi meidän pitäisi antaa hyvä nimemme — minä en ainakaan anna
omaani — suojelemaan häntä ja hänen alhaisia vaistojaan!»

»Oletko puhellut hänen kanssaan sen jälkeen kun kuulit tuon uutisen?»
sanoi Helena.

»En tahtoisi kenenkään näkevän minua puhelemassa hänen kanssaan!»

»Tee se sitten salaa. Siitä olisi hyötyä sinulle — ja kenelle tahansa
meistä. Sinä et voi kuvitella itseäsi hänen sijaansa, eikö niin?
Sellaisen miehen hylkäämänä, johon olet luottanut — esimerkiksi
Oresteen — ja kaikkien puheenaiheena?»

»Minun on tosiaankin mahdotonta kuvitella sellaista», sanoi Hermione.
»Et suinkaan sinäkään voi?»

»En minä koetakaan», sanoi Helena. »Tarkoitukseni on vain saada
sanotuksi, ettei Adraste osannut etukäteen enemmän kuin sinäkään
kuvitella itseään tuommoisen onnettomuuden kohtaamana. Sellaista on
elämä, tyttäreni. Useimmat meistä ovat toisia kohtaan kovasydämisiä
siitä syystä, että heillä on niin vähän mielikuvitusta.»

»Varoititko häntä tällaisesta mahdollisuudesta silloin, kun kehoitit
häntä varjelemaan elämänrakkauttaan?» sanoi Hermione.

Menelaos nauroi.

»Varoitin häntä rakastumasta Damastoriin», sanoi Helena, »aivan samoin
kuin olen koettanut opettaa sinua rakastamaan elämää ja neuvonut
olemaan rakastumatta Oresteeseen. Te olette kumpikin, vaikkakin eri
tavoin, luulleet ymmärtävänne asian minua paremmin.»

»On jonkin verran eroa Oresteen ja Damastorin välillä», sanoi Hermione.

»Mutta ei lähimainkaan tarpeeksi», sanoi hänen isänsä. »Myönnän, että
Adrasten pitäisi jollakin tavoin vetäytyä syrjään tästä julkisesta
asemasta, jossa hän on täällä. Puhelin siitä parast'aikaa äitisi kanssa
sinun sisään tullessasi. Mainitsin hänelle myöskin, että Pyrrhos
on ottanut vastaan kutsumme ja tulee pian. Aiomme lykätä vierailun
tuonnemmaksi. Mutta jos hän tulee, tahdon, että kohtelet häntä
mahdollisimman ystävällisesti. Sinun ei tarvitse tavata häntä kovin
paljon, mutta hänellä täytyy kotiin lähtiessään olla meistä edullinen
käsitys. Nimittäin, jos hän tulee.»

»Minua ilahduttaa, että sellainenkin mahdollisuus on olemassa, ettei
hän tule», sanoi Hermione. »En tahdo tavata häntä. Eteoneus ymmärtää
häntä ja Adraste ja äiti, mutta minulla ei ole mitään yhteistä hänen
kaltaistensa kanssa. En suoraan sanoen tahdo tavata häntä, vaikka hän
tuleekin tänne!»

»Sinä suostut, jos minä käsken!» sanoi Menelaos.

»Isä, älä vaadi sitä minulta», sanoi Hermione. »Minusta olisi ikävä
olla tottelematta sinua, mutta mikään ei saisi minua taivutetuksi
puhelemaan tuon miehen kanssa. Sillä minun kannaltani joka ainoa sana,
jonka lausuisin, tuntuisi petokselta.»

»Petokselta ketä kohtaan?» kysyi Helena.

»Orestesta. Isän pitäisi sanoa Pyrrhokselle, että olen kihloissa
Oresteen kanssa. Arvaan, että Pyrrhos etsiskelee itselleen vaimoa, ja
siveellisen velvoituksen nojalla olen minä tavallaan naimisissa.»

»Voimme nyt kerta kaikkiaan puhua tämän asian selväksi», sanoi
Menelaos. »Et suinkaan sinä ole naimisissa Oresteen kanssa, vai kuinka?»

»En vielä», sanoi Hermione.

»Enkä minä tahdo loukata sinua kysymällä oletko sivuuttanut tavalliset
muodollisuudet samoin kuin Adraste. Hyvä on. Ole hyvä ja paina
mieleesi, että jolleivät asianhaarat suuresti muutu, emme pidä
Orestesta sopivana aviomiehenä sinulle. Olemme kokonaan luopuneet siitä
avioliittosuunnitelmasta. Sinä et ole sidottu kehenkään, ja jos tapaat
Oresteen salaa ilman minun lupaani, haastan hänet vastaamaan asiasta ja
samoin sinutkin!»

»Menelaos», sanoi Helena, »etkö luule, että me ajamme tätä asiaa
väärällä tavalla? Sinä ja minä emme toivo Hermionen menevän naimisiin
Oresteen kanssa, mutta turha on kieltää tyttöä siitä. Hän ei ole enää
lapsi. Hän voi suoraan sanoen alkaa pian osoittaa todellisia ikäneidon
ominaisuuksia. Ja jos lausut uhkauksia, täytyy sinun myöskin toteuttaa
ne.»

»Tietysti minä ne toteutan!» sanoi Menelaos. »Tähän asti olen ollut
liian lempeä, mutta minä olen oppinut läksyni. Sinä teet aina oman
mielesi mukaan. Jos nyt Hermione alkaa jäljitellä sinua siinä
suhteessa, häviää viimeinenkin jälki hyvästä kodista.»

»Minä en jäljittele äitiä — on väärin viitatakaan mihinkään
sellaiseen», sanoi Hermione. »Pidän vain sanani sille yhdelle ainoalle
miehelle, jonka kanssa olen kihloissa. Koetan jossakin määrin noudattaa
soveliaisuuden vaatimuksia.»

»Joutavia!» sanoi Helena. »Et tarkoita, mitä sanot, tai et ymmärrä,
mitä sanot. Jos olet päättänyt mennä Oresteen kanssa naimisiin
täyttääksesi soveliaisuuden vaatimukset, niin jätä koko asia sikseen.
Mies ei pyydä sopivaisuutta — hän pyytää rakkautta.»

»Tuskin minun on tarpeellista sanoa, että rakastan häntä, mutta minun
täytyy selvästi muistuttaa sinulle, äiti, että Oresteen ja minun
rakkauteni ei ole sitä lajia, että se olisi välttämättä ristiriidassa
soveliaisuuden kanssa. Salli minun huomauttaa sinulle, että koetan
pitää kiinni siitä, mitä olen aina ihaillut. Minä en ole muuttunut enkä
voi sanoa sinunkaan muuttuneen, mutta isä on. Muutamia viikkoja sitten
hän antoi minun mielipiteilleni täyden tunnustuksen; nyt hän kannattaa
kaikessa sinua. Onhan hänellä täysi oikeus hyväksyä sinun käsityksesi,
jos suinkin voi. Mutta minua ei pitäisi ahdistaa vain sen vuoksi, etten
voi muuttua.»

»Niin, viime viikkojen aikana on suhtautumiseni Oresteeseen muuttunut»,
sanoi Menelaos, »ja jos sinä et kykene ymmärtämään miksi, olen
suruissani sinun tähtesi. Luulet äitisi vaikutuksen saaneen aikaan
tämän käänteen. Sinun käsityksesi soveliaisuudesta sallii sinun jättää
kokonaan huomioon ottamatta sen seikan, että Oresteen äiti on surmannut
minun veljeni. Sellainen tekee lopun kaikkein ystävällisimmistäkin
suhteista. Et ole kovinkaan herkkätunteinen, Hermione, sillä muuten et
niin välttämättä tahtoisi mennä naimisiin tuohon sukuun kuuluvan miehen
kanssa.»

»Olen tarpeeksi herkkätunteinen surrakseni tuota murhaa, mutta —»

»Olen kiitollinen, että myönnät edes sen», sanoi Menelaos.

»Jos olet ivallinen, en aio jatkaa!» sanoi Hermione.

»Älä jatka», sanoi Helena. »Nyt on jo puhuttu tarpeeksi. Mutta yhtä
asiaa tahtoisin kysyä sinulta — Adrasteen palataksemme. Kun juuri tulit
sisään, sanoit rientäneesi kotiin mahdollisimman nopeasti uutisen
kuultuasi. Kuka sen kertoi sinulle?»

»Kharitas», sanoi Hermione. »Hän ei kertonut sitä juorutakseen, vaan se
pääsi hänen huuliltaan aivan luonnollisesti. Poikkesin hänen luokseen
hetkiseksi, ja hänen täytyi selittää Damastorin poissaolo. Hän on hyvin
katkera tästä jutusta. Asiahan näyttää olevan niin, että sinä veit
sinne Adrasten eräänä päivänä, jolloin hän tapasi Damastorin.»

»Helena», sanoi Menelaos, »sinä vakuutit minulle, ettei Kharitas
puhuisi asiasta!»

»En osannut arvioida hänen soveliaisuusvaistoaan kyllin suureksi»,
sanoi Helena. »Hän siis kuvaili sinulle noin Adrasten luonteen!
Mainitsiko hän sanallakaan, että Damastor mahdollisesti on myöskin
osaltaan syyllinen?»

»Luonnollisesti ei!» sanoi Hermione. »Mahdotontahan on moittia noin
kokematonta nuorukaista, joka on joutunut sellaisen henkilön käsiin.
Tuon tapaiset naiset voivat tehdä miehestä mitä haluavat.»

»No, tuskinpa sentään!» sanoi Menelaos. »Se riippuu miehestä.»

»Ja naisesta», sanoi Helena. »Jatka vain, Hermione — mitä muuta
Kharitas sanoi?»

»Hän sanoo, että kaikki on sinun syytäsi. Heti kotiin palattuasi, sanoo
hän, menit hänen luokseen —»

»Minäkö ensin hänen luokseen!»

»Ja kerroit peittelemättä millaiset siveelliset käsitykset sinulla oli
näissä asioissa. Jos hän olisi ymmärtänyt kuinka vakavasti tuon kaiken
tarkoitit, sanoo hän, olisi hän ollut varuillaan. Sanoit hänelle,
että Damastorin pitäisi rakastua ensimmäiseen kohtaamaansa kauniiseen
tyttöön, ja sinulla oli silloin Adraste mukanasi houkutellaksesi
poikaa.»

»Sehän merkitsisi samaa kuin että Adraste oli ensimmäinen kaunis tyttö,
jonka Damastor oli tavannut. Sinua lukuunottamatta tietysti. Samalla
Kharitas kertoi minulle, että Damastor oli mieltynyt sinuun.»

»Sitä hän ei ole voinut sanoa — Damastor ei ole koskaan välittänyt
minusta.»

»No niin, mitä muuta Kharitas sanoi?»

»Tärkeimmän olen jo luullakseni kertonutkin — hän esitti sen hyvin
taitavassa muodossa.»

»Luultavasti hän on unohtanut pari asiaa, jotka mainitsin
hänelle», sanoi Helena. »Huomautin, että hänen halunsa säilyttää
Damastor ulkonaisesti kunnioitettavana luultavasti tekisi pojasta
epäsiveellisen. Eikö hän puhunut siitä mitään? Sepä kummallista!...
Minkä vuoksi hän kuvittelee minun tahtoneen vietellä hänen poikaansa
Adrasten avulla?»

»Mieluummin olisin vastaamatta siihen kysymykseen», sanoi Hermione.

»Vastaa nyt joka tapauksessa», sanoi hänen isänsä. »Asia kiinnostaa
minua.»

»No niin, hän selitti asian suoraan sanoen samoin kuin sinäkin isä,
kun puhelimme jonkin aikaa sitten. Hän sanoi sen johtuvan äidin iästä.
Hän sanoi, että määrätyn tyypin naiset koettavat vanhemmiksi tultuaan
viehättää toisten välityksellä.»

»Tuo sopii kyllä Kharitaksen sanomaksi, mutta ei isäsi.»

»Isä sanoi juuri niin — etkö sanonutkin?»

»Hän ei ole voinut sanoa niin eikä hän ajattelekaan niin», vastasi
Helena. »Jos Pyrrhos tulee, vaatii isäsi minua välttämättä pysymään
omissa huoneissa. Isäsi silmissä voin kenties jonakin päivänä ruveta
toimimaan toisten välityksellä, mutta en vielä.»

»Se oli minun käsitykseni», sanoi Hermione. »Minä sanoin isälle niin.»

»Tietysti se minua imartelee, kun te naiset väittelette siitä, mitä
minä sanon ja ajattelen», virkkoi Menelaos, »mutta tällä hetkellä
minua kiinnostaa enemmän se, mitä Kharitas sanoo. Saan sillä tavoin
ulkokohtaisen kuvauksen kodistani.»

»Hän ei puhunut tästä kodista», sanoi Hermione, »vaan ainoastaan
äidistä ja sitten tietenkin Damastorista ja tuosta tytöstä».

»Me tiedämme mitä hän sanoi tytöstä. Mihin toimenpiteisiin hän nyt
aikoo ryhtyä lapsenlapsensa vuoksi?» kysyi Helena.

»Minkä vuoksi?»

»Pianhan syntyy lapsi, ja Kharitas on sen isoäiti. Etkö sinä ole
ymmärtänyt koko asiaa? Kharitas kyllä on ymmärtänyt — siitähän kenkä
juuri puristaakin. Hänen mieltään kiinnittää ikäkysymys, koska hänestä
tulee ensin isoäiti.»

»Voi, sinä erehdyt kokonaan! Hän ei laisinkaan ajattele tuota lasta
omana lapsenlapsenaan. Hän puhui siitä — no, aivan kuin se olisi jokin
tauti. En luule hänen ryhtyvän mihinkään sen hyväksi.»

»Sitä minä aavistinkin», sanoi Helena. »Isäsi ja minä saamme siis
huolehtia lapsesta, ja ehkä se on sille yhtä hyvä.»

»Minä en pane tikkua ristiin sen hyväksi!» sanoi Menelaos. »Sanoinhan
sinulle, että Adrasten täytyy lähteä talosta. Hermione, siitä juuri
puhuin äitisi kanssa, kun sinä tulit sisään.»

»Niin hän puhuikin. Sinähän näet, tyttäreni, kuinka sopimatonta sinun
oli puhutella isääsi sillä tavoin kuin puhuttelit. Hän oli täysin yhtä
mieltä kanssasi. Me emme ole vielä saaneet kylliksi murhista. Sinä ja
Kharitas ja Menelaos, tämän yhteiskunnan kolme tukipylvästä, tahdotte
kaikki surmata Adrasten ja hänen lapsensa. Minä taistelen teitä vastaan
heidän henkensä puolesta. Mutta en vaadi välttämättä, että tyttö on
pidettävä täällä, jos toisenlainen järjestely olisi hänelle parempi.
Voin kuvitella sellaisen järjestelyn. Hän voisi olla Damastorin luona.
Jos Kharitas ilmoittaa meille minne hän on lähettänyt Damastorin,
toimitan Adrasten paikalla sinne.»

»Sitä hän ei koskaan ilmoita sinulle!»

»Luultavasti ei, mutta en ymmärrä miksi hän ei sano sitä,
tyttäreni. Minä en ole mikään tapain tuomari, voit väittää, mutta
minua miellyttäisi parhaiten sellainen kunniallisuus, että tyttö
lähetettäisiin rakastettunsa luokse ja heidät toimitettaisiin
naimisiin. Sinähän kannatat avioliittoa? Sitä juuri nuo nuoret
tarvitsevat.»

»Tuota en ole tullut ajatelleeksikaan», sanoi Menelaos, »mutta se on
oivallinen ehdotus. Jos saisimme heidät naitetuiksi — ja pois täältä
— niin olisimmepa totisesti hyvin selvinneet hankalasta jutusta.
Voisikohan sen saada järjestetyksi?»

»Hyvin yksinkertaisesti», sanoi Helena. »Hermione näyttää nauttivan
Kharitaksen luottamusta. Minä pysyttelen syrjässä neuvotteluista.
Menköön Hermione Kharitaksen luokse ikäänkuin isänsä lähettämänä ja
luvatkoon, että, jos hän ilmoittaa meille missä Damastor on, toimitamme
Adrasten sinne omalla kustannuksellamme, huolehdimme siitä, että heidät
toimitetaan kunniaallisesti naimisiin, ja annamme heille niin paljon,
että pääsevät elämisen alkuun jossakin etäisessä paikassa, minne eivät
minkäänlaiset juorut kulkeudu heitä häiritsemään.»

»Se on oikein!» sanoi Menelaos. »Minä teen sen.»

»Mutta ettekö te voi ymmärtää Kharitaksen kantaa?» sanoi Hermione.
»Hän tahtoo erottaa heidät ikipäiviksi. Adraste ei voi koskaan tehdä
Damastoria onnelliseksi — tuollainen nainen. Jos Kharitas olisi
tahtonut naittaa heidät, ei hän olisi lähettänyt Damastoria pois. Sinun
suunnitelmasi olisi suurenmoinen Adrastesta, mutta Kharitakselle se ei
kelpaa.»

»Eiköhän se kelpaisi Damastorille?» sanoi Helena. »Hän rakastaa tyttöä,
ja minä otaksun Kharitaksen rakastavan jonkin verran poikaansa — ei
suinkaan voi olla kysymys loukatusta ylpeydestä.»

»Kharitas ei ilmoita missään tapauksessa Damastorin olinpaikkaa», sanoi
Hermione.

»Pelkäänpä melkein sinun olevan oikeassa», sanoi Helena, »mutta
toivon sinun joka tapauksessa toimittavan perille isäsi terveiset. Me
olemme silloin tehneet mitä voimme noiden nuorten hyväksi ja olemme
tarjoutuneet vastaamaan siitä, mitä kotonamme on tapahtunut, vaikka
en minä puolestani tuomitsekaan Adrastea ja Damastoria niinkuin sinä,
jollei Kharitas täytä velvollisuuttaan omalta osaltaan, jää se hänen
vastattavakseen, ja sinä saat oppia tuntemaan uusia inhimillisiä
ominaisuuksia.»

»Valitan», sanoi Hermione, »mutta tiedän kysymättäkin, ettei Kharitas
suostu siihen mitä pyydät, enkä minä suoraan sanoen tahdo kysyäkään
sitä häneltä.»

»Miksi et, sanoppas se?» virkkoi Menelaos.

»Hän menetteli mielestäni oikein lähettäessään Damastorin pois tytön
vaikutuspiiristä. Pojalle ei olisi onneksi joutua naimisiin Adrasten
kanssa.»

»Eikö hän sitten enää rakasta Adrastea? Ja eikö ihmisten pitäisi
silloin mennä naimisiin, kun rakastavat toisiaan?» sanoi Helena.
»Sinun pitäisi juuri todistella minulle sitä, mitä minun on nyt pakko
esittää. Olen niin täysiverinen vapaamielinen, että alan suorastaan
näyttää vanhoilliselta. Jos ihmiset tekevät väärin, pitäisi heidän
parantaa menettelynsä ja tehdä, mikä on oikein — totta kai sinä olet
vieläkin sitä mieltä? Sinun käsityksesi mukaan ei sellaisten ihmisten
pitäisi elää yhdessä, jotka eivät ole naimisissa. Toivottavasti olet
sitä mieltä, että ihmisten pitäisi mennä naimisiin, jos he rakastavat
toisiaan, eikä muulloin. No niin, sallikaamme nyt Damastorin ja
Adrasten mukautua yhteiskunnan vaatimuksiin, vaikka se tapahtuukin
vähän myöhään. He haluavat sitä itsekin.»

»En ole siitä niinkään varma», sanoi Hermione. »Kharitas ei luota
laisinkaan Adrasteen, enkä minäkään.»

»Sinä et tunne Adrastea kylliksi. Mutta katseleppas asiaa Damastorin
kannalta. Kun sinä puhelit Pyrrhoksesta ja hänen raakuudestaan —
niinkuin sanasi kuuluivat — luulin sinun tuomitsevan sellaiset miehet,
jotka hylkäävät vaimonsa. Damastor ei hyljännyt Adrastea, vaan hänen
äitinsä on saanut aikaan saman tuloksen lähettämällä poikansa pois
väkipakolla. Eikö olisi oikein, jos Kharitas nyt antaisi poikansa
käyttäytyä sillä tavoin kuin hän luultavasti itse tahtoo — nimittäin
kunniallisena miehenä?»

»Minä en ole kanssasi yhtä mieltä», sanoi Hermione.

»Olen aivan järkytetty kuullessani mitä puhut, Hermione» sanoi
Menelaos, »olen suorastaan järkytetty. Sanoit minulle että sinä ja
Orestes olette oikeastaan kuin naimisissa ja ettei mikään saa teitä
erottaa. Adraste ja Damastor ovat enemmän naimisissa kuin te, ja
kuitenkin heidät pitäisi sinun mielestäsi pitää erossa, vaikka se olisi
kuinka hankalaa heille itselleen ja muille.»

»Noita ihmisiä ei voi verratakaan Oresteeseen ja minuun», sanoi
Hermione. »Me olemme parhaamme mukaan koettaneet elää kunnollisesti,
kun taas Adraste ja Damastor ovat olleet yksinomaan itsekkäitä — ja
jos minun on sanottava asia suoraan, ovat he olleet aistillisia ja
eläimellisiä. Olen kauan aikaa ollut selvillä siitä, että meidän
kotimme rappeutuu yhä ilmeisemmin, mutta en ole koskaan kuvitellut,
että me joutuisimme näin pitkälle — että sinä ja äiti rupeaisitte
suosimaan näin karkeanlaatuista epäsiveellisyyyttä ja pyytäisitte
vielä minuakin auttamaan rikollisia. Äiti ivailee tuon tuostakin
kunniallisia ihmisiä, mutta pahempaa vielä kuin kaikki hänen sanansa
on se ryhdittömyys, jolla te kumpikin suhtaudutte tavallisiin
siveyskäsitteihin. Damastorin ei olisi pitänyt joutua minkäänlaisiin
tekemisiin tuon tytön kanssa, mutta kun hän kerran erehtyi, ihailen
hänen äitinsä päätöstä varjella häntä enää jatkamasta tuota
erehdystään. En keksi kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseni kuinka
halveksin Adrastea. En pane tikkuakaan ristiin korjatakseni hänen
erehdyksiään tai auttaakseni häntä sellaiseen yhteiskunnalliseen
asemaan, jota hän ei ansaitse. Ja jos hän saa jäädä, niin toistan vielä
mitä sanoin sisään tullessani — minä en aio asua saman katon alla kuin
hän!»

»Sinä siis hylkäät vanhempasi toivottomina?» sanoi Menelaos. »Sinä
julkenet tuomita minua, vaikka minulla on nyt hartioillani sekä tämä
että monta muuta huolta, etkä kuitenkaan tee mitä pyydän vapauttaaksesi
minut edes yhdestä surusta. Haluaisinpa nyt tietää kuka tässä on
itsekäs.»

»Sinä olet», sanoi Hermione. »Sinä ja äiti olette keränneet itsellenne
vaikeuden toisensa jälkeen ja toivotte minun auttavan teitä pulasta,
vaikka samalla menettäisin itsekunnioitukseni ja uhraisin omat
periaatteeni. Siitä ei olisi mitään hyötyä, vaikka puhuisinkin
Kharitaksen kanssa ja samalla menettäisin sen kunnioituksen, jota nyt
nautin — perheen ainoana jäsenenä — moitteettoman käytökseni vuoksi.
Älä kuvittele, että en olisi kiintynyt teihin tai että iloitsisin
lähtiessäni kodistani tällaisesta syystä. Mutta minulla on oikeus olla
oma itseni. Ihmiset, jotka useimmin puhuvat oman elämänsä elämisestä
— niinkuin esimerkiksi äiti — joutuvat tavallisesti sekoittamaan
toisetkin asioihinsa ennenkuin selviävät niistä.»

»Sinä murrat sydämeni», sanoi Menelaos. »En ole tehnyt mitään enkä
pyytänyt sinua tekemään mitään, mikä oikeuttaisi sinut puhumaan noin.
Niin pian kuin suinkin juttelen tästä Oresteen kanssa. Hänen pitäisi
tutustua asiaan meidän kannaltamme. Sinä selostat koko jutun varmasti
oman käsityksesi mukaan.»

»Hermione», sanoi Helena, »ethän sinä halunnut mennä naimisiin
Damastorin kanssa?»

»En suinkaan!»

»En ole koskaan voinut ymmärtää miksi naiset ovat niin kateellisia
sellaisistakin miehistä, joiden kanssa he eivät tahtoisi itse mennä
naimisiin», sanoi Helena. »Enkä myöskään, miksi on helpompi antaa
anteeksi murha kuin kauneus.»




IV


»Saanko tulla sisään?» sanoi Eteoneus. »En tahtoisi häiritä, mutta
huomaan perheen olevan koolla ja kerron uutiseni mieluummin teille
kaikille yhtaikaa.»

»Mitkä uutiset?»

»Orestesta koskevat.»

He katselivat häntä ja olivat vaiti. Hän odotti, että he auttaisivat
häntä kysymyksillään pääsemään alkuun, mutta lopulta hänen oli
kuitenkin itse jatkettava.

»Ne ovat osittain hyviä, osittain huonoja uutisia. Ensinnäkin, tuo
nuori mies on kostanut isänsä kuoleman. Hän on surmannut Aigisthoksen.»

»Se on hyvä!» sanoi Menelaos. »Olinkin varma siitä, että Orestes
selviytyisi yksin tuosta jutusta, ja minulle tuottaa erikoista
tyydytystä, että poika voi huolehtia isänsä muistosta. Se todistaa,
ettei hän ole huonontunut suvustaan. Se oli oikein hyvä uutinen,
Eteoneus.»

»Tavallisesti sinä kerrot meille aina ensin pääpiirteet ja sitten vasta
yksityiskohdat», sanoi Helena. »Saammeko kuulla yksityiskohdatkin?»

»Sanansaattaja kertoi, että Aigisthos oli alkanut hermostua peläten
mahdollista kostoyritystä. Hän ei voinut päästä selville, missä Orestes
oleskeli, ja eli sen vuoksi hyvin epämiellyttävissä tunnelmissa
kuvitellen veitsen millä hetkellä hyvänsä painuvan kylkiluittensa
väliin. Klytaimnestra kesti jännityksen oikein hyvin, tai ehkäpä hän
ei sitä tuntenutkaan, mutta lopulta Aigisthos masentui täydellisesti.
Hän etsi turvaa uskonnosta. Joka aamu hän hiipi kotialttarin ääreen —
muistathan, Menelaos, sen paikan, jossa veljesi raivasi pois muutamia
kallionlohkareita ja valmisti perheelleen pyhäkön. Siellä Aigisthos
tavallisesti uhrasi jonkin pikku eläimen ja rukoili suojelua seuraavaan
aamunkoittoon asti. Klytaimnestra ei mennyt sinne koskaan hänen
kanssaan, sanoi sanansaattaja — hän ei luottanut ensinkään uhreihin.
Niinpä pujahtikin onneton kuningas sinne tavallisesti yksin ennen
kuin ryhtyi hoitamaan päivän tehtäviä. Orestes odotteli piilossa
lähettyvillä, kunnes oli päässyt selville vihamiehensä tavoista. Sitten
eräänä aamuna, kun Aigisthos katseli jännittyneenä liekin suuntaa,
hiipi Orestes hänen viereensä ja hakkasi hänen päänsä poikki. Niin oli
se asia selvä.»

»Tiesin, että tuo poika kyllä näyttäisi kykynsä», sanoi Menelaos. »Tämä
nostaa hänet hyvin korkealle minun silmissäni. Jollei hänen äitiään
olisi —»

»Etkö voi jättää hänen äitiään huomioon ottamatta», sanoi Hermione,
»nyt kun Orestes on käyttäytynyt niin hyvin? Sanoit, että tämä koe
näyttäisi millainen hänen luonteensa on. Ole nyt, isä, rehellinen ja
tunnusta, että olen valinnut itselleni hyvän miehen.»

»Jos tämä todistaa, että hänellä on aviomieheltä vaadittavat
ominaisuudet, niin hän on osoittanut kunnollisuutensa», sanoi Helena.
»Mutta hänhän ei voi käyttää koko elämäänsä murhain kostamiseen, ja
toivon, että jos kerran menet naimisiin hänen kanssaan, teet sen muista
syistä etkä siksi, että hän surmasi Aigisthoksen niin rivakasti. Missä
hän on nyt, Eteoneus? Tahtoisin tavata Oresteen.»

»Hän on minun tietääkseni tulossa tänne», sanoi Eteoneus, »mutta
epäilen, ettei hän tule tähän taloon, ellet lähetä hänelle
nimenomaista kutsua. Hänellä on se käsitys, ettei suku hyväksy häntä,
tytärtäsi lukuunottamatta, ja juuri nyt hän on — no niin, jokseenkin
jännittyneessä ja levottomassa mielentilassa.»

»Voisitko toimittaa hänelle perille varsinaisen kutsun? Jos voit, tee
se välttämättä. Toivothan sinä hänen tulevan, Menelaos, eikö niin?»

»Haluaisin hyvin mielelläni tavata hänet», sanoi Menelaos. »Tuleeko hän
tuomaan takaisin sen asevarustuksen, jonka lainasit hänelle, Eteoneus?
Se oli minun parhaani.»

»Kyllä hän varmasti toimittaa sen takaisin, Menelaos. Luullakseni hän
on luotettava sellaisissa asioissa. Tietysti hän tahtoo mahdollisimman
pian pyrkiä pois tuolta paikalta, ja tänne hän tietenkin kaikkein
luonnollisimmin rientää.»

»Orestes ei tosiaankaan voi haluta jäädä pitkäksikään ajaksi äitinsä
läheisyyteen», sanoi Helena. »Tämän huonommin ei Klytaimnestralle olisi
voinut käydä — hänen rakastajansahan on surmattu juuri sillä alueella,
jossa Klytaimnestra oli mielestään niin vaikutusvaltainen!»

»Annatko nyt suostumuksesi avioliittoon?» sanoi Hermione.

»En», sanoi Menelaos. »Myönnän, että se asiain näin ollen olisi aivan
paikallaan, mutta sittenkin minusta tuntuu kuin hän ei olisi sinulle
sopiva mies. Eteoneuksen kertoessa meille tätä uutista olen koettanut
päästä selville, miksi sydämeni on niin alakuloinen. Iloitsen kostosta,
mutta luultavasti johtuukin surumielisyyteni siitä, että tiedän sinun
nyt tahtovan mennä naimisiin Oresteen kanssa — mikään muu ei voisi
muuttaa mieltäni näin ahdistetuksi. Tuntuu siltä kuin olisin menettänyt
parhaan ystäväni, eikä Aigisthos ollut ystäväni.»

»Eteoneus», virkkoi Helena, »mitä Klytaimnestra sanoi?»

»Ei mitään.»

»Mitä hän sitten teki?»

»Ei mitään.»

Helena katseli Eteoneusta niin kiinteästi, että toiset alkoivat
katsella Helenaa ja huomasivat hänen kalvenneen.

»Sinulla on huonojakin uutisia», sanoi Helena. »Kerro meille kaikki.»

»Huomaan sinun arvanneen mitä muuta on tapahtunut», sanoi Eteoneus, »ja
sen vuoksi minun on nyt jo helpompi kertoa. Klytaimnestra on kuollut.»

Helena nousi seisomaan ikäänkuin olisi aikonut poistua toisten luota.
Sitten hän jäi seisomaan liikkumatta paikalleen toisten puhellessa.

»Sen vuoksi Orestes sai asian hoidetuksi niin vähällä melulla», sanoi
Menelaos. »Olenpa varma siitä, että Klytaimnestra olisi kyllä ollut
varuillaan, jos hän olisi elänyt silloin.»

»Ei ole ihmekään, vaikka Aigisthos rupesi uhraamaan hänen kuoltuaan. He
varmaankin rakastivat todella toisiaan», sanoi Hermione. »Kuinka hän
kuoli, Eteoneus?»

»Orestes surmasi hänet.»

»Ei!» huudahti Hermione.

»Hän surmasi Klytaimnestran.»

»Eihän äitiään!»

»Oman äitinsä.»

»Orestes!»

»Helena», sanoi Menelaos, »tämä on paljon pahempi asia kuin veljeni
kuolema. Tällaista rikosta ei anneta anteeksi taivaassa eikä maan
päällä. Orestes on kadotettu sielu. Klytaimnestra oli häneen verrattuna
hyvä nainen. Toivottavasti en enää koskaan näe —»

»Hermione varmaankin pyörtyy nyt», sanoi Helena.

»Ei minulla ole hätää», sanoi Hermione. »En moiti sinua, isä — mutta
se on mahdotonta — vaikkapa olisin nähnyt hänen tekevän sen, sanoisin,
että se on mahdotonta. Orestes rakasti häntä, ja hänellä oli hyvin
vakava käsitys pojan velvollisuuksista äitiään kohtaan — se on aivan
yksinkertaisesti mahdotonta!»

»Jos tarkoitat, ettei hän tehnyt sitä, olet väärässä», sanoi
Eteoneus. »Hän surmasi äitinsä. Hänen pojanvelvollisuutensa joutuivat
ristiriitaan, ja hän kosti joka taholle. Hän tietää, ettet sinä
pidä siitä — kukaan ei sitä näytä hyväksyvän. Sen vuoksi hän ei ole
kovinkaan halukas tulemaan tänne.»

»Hän ei voi tulla tänne koskaan», sanoi Menelaos. »Vaimoni tietää
kuinka vaikea olisi ollut kohdata veljeni murhaajaa, eikä Helenaa
koskaan pyydetä ottamaan tässä talossa vastaan poikaa, joka on
surmannut oman äitinsä, hänen sisarensa. Se avioliittohanke on nyt
kerta kaikkiaan rauennut. Otaksun nyt, että peruutat Oresteelle
suunnittelemasi kutsun, Helena.»

»Vain toistaiseksi», sanoi Helena. »Olen suruissani Oresteen vuoksi.
Mitä muita tunteita sydämessäni liikkuukaan, olen pääasiassa
murheellinen vakavan ja tyhmän pojan vuoksi, joka voi ryhtyä sellaiseen
tekoon muka lapsen velvollisuuden pakottamana. Hän on kadotettu sielu,
Menelaos, mutta en toivo hänen tulevan sen kadotetummaksi kuin on
välttämätöntä. Koeta kuvitella mielessäsi miltä hänestä tuntuu sitten
kun todella ymmärtää mitä on tehnyt! Ehkä meidän pitäisikin lähettää
hänelle kutsu mieluummin nyt kuin myöhemmin. Niin, lähetä kutsu
hänelle, Menelaos!»

»Sitä pyyntöä en voi täyttää», sanoi Menelaos.

»En minäkään», sanoi Eteoneus. »Nämä uudenaikuiset aatteet johtavat
liian kauas. Aigisthoksen surmaaminen oli tietysti vain aivan
asianmukaista, mutta kun voidaan murhata oma äitikin — minä en avaa
porttia sellaiselle miehelle, joka on surmannut oman äitinsä.»

»En minäkään toivo hänen tulevan», sanoi Hermione. »Hänen olisi liian
vaikea kestää sitä, että kaikki talon ihmiset katselisivat häntä. Minun
on varmaankin paras tavata hänet ensin kahden kesken.»

»Sinä et saa tavata häntä missään», sanoi hänen isänsä. »Tälle
perheelle ei Orestes enää ole olemassa... Kunpa se vain ei olisi liian
myöhäistä!... Kun tämä kauhun tunne on vähän asettunut, lähetämme
uudelleen sanan Pyrrhokselle, ja jos hän on sellainen kuin äitisi
otaksuu, saat mennä naimisiin hänen kanssaan. Mahdollisesti hänessä on
pari vikaa, mutta me emme voi enää olla kovin vaateliaita. Näkisinpä
tosiaankin mielelläni sinun solmivan avioliiton Pyrrhoksen kanssa — se
parantaisi meidän asemaamme maailman silmissä.»

»Aioin myöskin kertoa sinulle sen uutisen, että Pyrrhos luultavasti
saapuu tänne päivän parin kuluttua», sanoi Eteoneus. »Hän lähti
pikemmin kuin olimme osanneet odottaakaan, ja minä kielsin
sanansaattajaamme sinun ohjeittesi mukaan palauttamasta häntä takaisin,
jos hän oli ennättänyt yli puolimatkan.»

»Minä kai poistunkin nyt», sanoi Hermione. »Päätäni alkaa pakottaa
kovasti, ja minun täytyy olla yksin vähän aikaa.»

»Ennenkuin lähdet», sanoi Eteoneus, »pitää minun kertoa sinulle vähän
Oresteesta. En ihaile tuota nuorukaista suurestikaan, mutta totuuden
nimessä on mainittava, ettei hän kenties itse suorittanut varsinaista
murhaa. Tarinasta on sellainenkin muunnos, että hän ei tahtonut itse
surmata äitiään, vaan seisoi vain vieressä ja katseli kuinka teko
suoritettiin.»

»Voi, jospa se olisikin totta!»

»Minä en näe siinä mitään eroa», sanoi Menelaos. »Hän oli joka
tapauksessa mukana rikoksessa.»

»Niin», sanoi portinvartija, »ei siinä ole suurtakaan eroa, mutta
ajattelin vain, että ehkäpä se vähäinenkin ero lohduttaisi Hermionea.»

»Jollei hän surmannut Klytaimnestraa», sanoi Helena, »niin kuka sen
teki?»

»Oresteen sisar Elektra.»

»Et suinkaan tarkoita, että hän antoi sisarensa tehdä sen puolestaan?»
sanoi Menelaos.

»Se on vain huhupuhetta — sanansaattaja väitti, ettei kukaan tarkoin
tiedä kuinka se tapahtui. Näes, Elektra ei ole asunut yhdessä äitinsä
ja Aigisthoksen kanssa — riippuiko se sitten heistä vai tytöstä
itsestään, sen saat itse arvata. Niin pian kuin Orestes oli surmannut
Aigisthoksen, riensi hän siihen pikku taloon, jossa Elektra asui —
luullakseni hän oli naimisissa tai jotakin siihen tapaan. Muistelen,
että hänessä joka tapauksessa oli jotakin omituista — ja Elektra oli
pyytänyt äitiään sinä aamuna varhain käymään luokseen. Klytaimnestra
tuli epäilemättä laisinkaan mitään pahaa tuossa vieraanvaraisessa
kutsussa. Elektra lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi ja kutsui
hänet sitten sisään, jossa Orestes oli piiloutuneena, ja siellä he
surmasivat hänet. Kumpi sen varsinaisesti teki, sitä saat kysyä
Oresteelta.»

»Älä kerro meille enää mitään!» sanoi Menelaos. »Mitä pitemmälle
pääset, sitä huonompia ovat uutisesi. He pettivät hänet
vieraanvaraisuuden varjolla. He pyysivät hänet tyttären kotiin
surmatakseen hänet siellä! Ei voi ajatella ainoatakaan syntiä, jota
he eivät olisi tehneet! Ensi sijassa on kunnioitettava vanhempia
kaikkein sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat eläimiä korkeammalla.
Seuraavassa sijassa on velvollisuus vierasta kohtaan.»

»Tuo oli Oresteenkin käsitys kauan sitten, niinä aikoina, jolloin minä
en tahtonut päästää häntä sisään», sanoi Eteoneus. »Hänen mielestään
me olimme täysin turmeltuneita, koska emme olleet vieraanvaraisia.
Mutta ajattelenpa millä tavoin hän ja hänen sisarensa antoivat anteeksi
rikoksen vieraanvaraisuutta vastaan, olihan heillä kummallakin veres
muisto siitä tavasta, jolla Klytaimnestra otti Agamemnonin vastaan
hänen palatessaan Troijasta. Klytaimnestrahan suoritti kaikki
ystävällisen emännän velvollisuudet. Toisaalta taas saattoi väittää,
että Agamemnon oli isäntä talossa ja etteivät vieraanvaraisuuden
vaatimukset ulottuneet häneen.»

»Eteoneus», sanoi Helena, »mitä syytä sinulla on luulla, että Elektra
suoritti murhan?»

»No niin, sellainen käsitys muodostui niistä sanoista, jotka Elektra
lausui jälkeenpäin. Kun kosto oli täytetty, veivät he Aigisthoksen ja
Klytaimnestran ruumiit ulos ja kutsuivat ihmiset koolle kertoakseen
heille mitä oli tapahtunut — he nähkääs noudattivat Klytaimnestran
antamaa esimerkkiä. Mutta kun ihmiset oli saatu koolle, eivät Orestes
ja Elektra voineetkaan vapautua siitä ajatuksesta, että heidän edessään
makasi äiti vainajana. He lysähtivät kumpikin ihan kokoon. Elektra
oli vielä huonommassa kunnossa kuin veljensä, ja he syyttivät itseään
julkisesti. Sanansaattaja kertoi, että sitä oli kauhea kuunnella.
Elektra toisti toistamistaan, että hän sen oli tehnyt, ja vaikka
Orestes väitti olevansa osallinen rikokseen, ei hän vastustanut
Elektraa sen enempää. Mutta onhan mahdotonta nojautua sellaisella
hetkellä lausuttuihin sanoihin.»

»Isä», sanoi Hermione, »minä uskon, että Elektra teki murhan. Hän
ainakin yllytti Orestesta. Se ei ole Oresteen tapaista. Hän tarjoutuu
ritarillisesti vastaamaan rikoksesta osittain, mutta siitä olen varma,
ettei hän ole sitä tehnyt. Asia ei voi olla niin hullusti kuin alussa
näytti.»

»Se on niin hullusti, että en ikipäivinä salli Oresteen astua
kynnykseni ylitse», sanoi Menelaos. »Sinä koetat yhä vain keksiä
puolusteluja hänelle, mutta niin on kuitenkin asia, että hän surmasi
äitinsä. Jos sinulla on rinnassasi edes joitakin niitä luonnollisia
vaistoja, jotka ilmaisevat eron oikean ja väärän välillä, niin tiedät
Oresteen tehneen rikoksen — niin suuren, että hän on tästä lähtien
menettänyt paikkansa ihmisten yhteiskunnassa. Et suinkaan sinä enää
ajattele häntä miehenäsi, vai kuinka?»

»Tietysti. Hän on mieheni.»

»Hermione, älä sano minulle, että tahdot mennä naimisiin sellaisen
miehen kanssa, joka on surmannut äitinsä!»

»Minä menen naimisiin hänen kanssaan.»

»Voiko minun lapsellani olla niin halpamainen sielu? Älä sano niin,
Hermione — ajattele mitä sanot! Hänen vaimonsa on näet sama kuin
hänkin, osallinen hänen rikoksestaan, ikuisesti kirottu. Et voi koskaan
astua sisään kunnolliseen kotiin, et istuutua aterioimaan ystäväin
kanssa, et edes kuolla rauhassa etkä levätä turvallisesti haudassa. Jos
luulet rakastavasi häntä, niin muista, ettei sinulla saa olla lapsia —
kirouksen täytyy kuolla sinun kerallasi! Voin kuvitella kuinka syvästi
olet järkytetty tästä kauheasta teosta, mutta et vain vielä oikein
käsitä tuota kauhua. Ajattele sitä rauhallisesti muutamia päiviä, niin
huomaat, että minä olen oikeassa.»

»Olet ennustanut minulle totuudenmukaisesti tulevaisuuteni», sanoi
Hermione, »mutta se on sittenkin minun tulevaisuuteni. Kuulun
Oresteelle, hänen kiroukselleen, hänen onnettomuudelleen. En voisi
koskaan kunnioittaa itseäni, jos hylkäisin hänet nyt. Sinä et
tunne häntä niinkuin minä, ja ehkäpä et voisi koskaan ymmärtääkään
hänen tapaistaan luonnetta. Olen kuullut, että sinä olet uskalias
taistelussa, ja äiti taas on uskalias rakkaudessa. On ihmisiä, jotka
ovat uskaliaita velvollisuutensa täyttämisessä — jotka suorittavat
jonkin tehtävän loppuun asti, ei siitä syystä, että se on miellyttävä
tai että he pitävät siitä tai että se tekee ketään onnelliseksi, vaan
siitä syystä, että se on oikein.»

»Sanotko sitä uskaliaaksi velvollisuuden täyttämiseksi, jos ihminen
surmaa oman äitinsä?»

»Ehkäpä, joissakin tapauksissa. Mutta nyt ajattelin itseäni ja
velvollisuuttani Orestesta kohtaan. Noudatan sen kutsua loppuun asti.»

»Siinäkin tapauksessa, vaikka se ei tekisi ketään onnelliseksi, vai
kuinka?»

»Menelaos», sanoi Helena, »puhuit viisaasti sanoessasi, että Hermione
tarvitsee aikaa päästäkseen oikein selville siitä, mitä tämä kaikki
merkitsee. Anna hänelle aikaa. Sinun ei tarvitse kehoittaa häntä
harkitsemaan kaikkea tarkoin. Hänhän ei kuitenkaan voi ajatella mitään
muuta. Muutamain päiväin kuluttua voimme kaikki puhella järkevämmin.
Kaiken tämän jälkeen ei enää mikään voi tuntua kovin suurelta
onnettomuudelta. Mikään uusi tapaus ei voisi enää tuntua kovin pahalta,
ei edes sekään, että Hermione menisi naimisiin Oresteen kanssa. Mutta
Oresteen itsensä täytyy tehdä uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle,
ja me voimme odottaa kunnes tapaamme hänet tai kuulemme hänestä
jotakin.»

»Kunnes kuulemme hänestä», sanoi Menelaos. »Hän ei voi tulla tähän
taloon.»

»Luultavasti hän ei missään tapauksessa tulekaan tänne nyt», sanoi
Eteoneus. »Muistelen kuulleeni, että hän aikoo lähteä uskonnolliselle
matkalle, pyhiinvaellusretkelle johonkin pyhäkköön koettaakseen saada
tunnolleen rauhan. Vaihtelu tekee hänelle luultavasti hyvää, eikä hän
voi palata aivan ensi kiireessä. Tavalla tai toisella matkustelevat
sinun omaisesi aika paljon, Menelaos.»

»Se on nyt lopussa», sanoi Menelaos. »On aika asettua paikoilleen,
ja minun ymmärtääkseni pysyy ainakin oma varsinainen perheeni
alallaan. Hermione saa harkita tätä asiaa niin kauan kuin tahtoo,
Helena, mutta minä aion tarttua ohjaksiin nyt aivan eri tavalla. Otan
selville, tahtooko Pyrrhos naida hänet. Sinä olit oikeassa alusta
pitäen. Jos Pyrrhos tahtoo naida Hermionen, annamme Oresteen lähteä
pyhiinvaellusmatkalleen; siitä tuleekin pitkä. Jos moitinkin Pyrrhosta,
tapahtui se edes sellaisten syitten vuoksi, joita saatoin ymmärtää.
Hänet on kyllä arvioitu liian erinomaiseksi, mutta onhan hän todellinen
mies ja voi tarjota Hermionelle sellaisen kodin kuin hän tarvitsee. Se
on kohtalon viittaus, että hän lähti niin äkkiä tänne.»

»Voi, Menelaos, teet hyvin väärin koettaessasi väkipakolla saada
tahtosi toteutumaan taas!» sanoi Helena. »Anna koko jutun levätä jonkin
aikaa. Hermionen ei tarvitse mennä naimisiin, jos hän mieluummin
jää meidän luoksemme, ja ainakaan ei hänen tarvitse mennä naimisiin
sellaisen miehen kanssa, jota hän ei rakasta.»

»Kuuleppa nyt, Helena, sinä suututat minut todella! Sinähän juuri panit
alkuun koko tämän jutun Pyrrhoksesta — jollet sinä olisi hommannut
sitä, emme me olisi ajatelleetkaan häntä. Olet koettanut taivutella
minua puolellesi kaikenlaisilla kavalilla tempuilla, ja nämä viime
päiväin tapaukset ovat saaneet minut lopullisesti taipumaan. Miksi
sinä nyt siirryt toiselle puolelle? Saahan Hermione ajatella asiaa.
Kun Pyrrhos tulee, puhun tästä hänen kanssaan. Ehkäpä hän ei halua
olla meidän kanssamme missään tekemisissä, mutta jos hän suostuu
harkitsemaan ehdotusta, sopii se meille hyvin lähtökohdaksi.»

»Olen pahoillani, että tulevaisuuteni on tuottanut teille niin paljon
huolta», sanoi Hermione, »ja toivon, ettette rupea tähän turhaan
vaivaan Pyrrhoksen vuoksi. Mutta minunhan ei sovi sanoa mitään, ja
tehän tiedätte parhaiten mitä haluatte tehdä. Jos suvaitsette, lähden
nyt.»

<tb>

»Minkähän vuoksi Helena lähti hänen mukanaan?» sanoi Menelaos.
»Tahtoisin mielelläni kuulla mitä he puhuvat kahden kesken. Miksi
otaksut vaimoni muuttaneen kantaansa Pyrrhoksen suhteen?»

»Ei hän varmaankaan ole muuttanut, mutta hän huomaa sen hyödyttömäksi»,
sanoi Eteoneus. »Tyttäresi menee naimisiin Oresteen kanssa. En tiedä
kuinka tai koska, mutta Orestes on tästä lähin aivan kuin nainut mies.»

»Mutta hänhän ei omista mitään tässä maailmassa! Mahdotonhan hänen
on elättää vaimoa tällaisen kirouksen painamana. Tällaisessa
asianvaiheessa hän voi kaikkein vähimmin ajatella avioliittoa.»

»Enhän minä väittänytkään, että hän itse pyrkisi avioliittoon —
Hermionehan vain ottaa hänet miehekseen. Kun velvollisuuden tunto on
kerran herännyt henkiin, on se kerrassaan kauhistuttava ominaisuus,
Menelaos. Naisilla on erikoinen kyky saada se soveltumaan kaikkeen mitä
he itse haluavat. Hermione menee varmasti naimisiin Oresteen kanssa, ja
myöhemmin saa viimeksimainittu aina silloin tällöin kuulla millaisia
uhrauksia vaimo on hänen hyväkseen tehnyt. Mies parka!»

»Mutta Hermionehan lähti äsken pois hyvin alistuvaisena», sanoi
Menelaos. »Hänhän suorastaan mukaantui vaatimuksiini. Etkö huomannut
sitä? Ja voin kyllä luottaa siihen, että Helena jatkaa kahden kesken
tytön pehmittämistä nyt kun hän on niin otollisessa mielentilassa. Hän
toivoo Pyrrhosta vävykseen vieläkin hartaammin kuin minä, ja varmasti
häntä nyt suorastaan kauhistuttaa Oresteen ajatteleminenkaan.»

»Tuo on kaikki totta, mutta se minun on tunnustettava, että vaimosi on
erikoisen älykäs luopuessaan sellaisesta, jonka huomaa mahdottomaksi
toteuttaa. Hän näyttää ymmärtävän milloin on voittanut jonkin toiveensa
ja myöskin milloin se on rauennut tyhjiin. Se on harvinaista naisessa.
Juuri tuo Helenan kyky mukautua välttämättömyyteen vaikuttaa sen, että
häntä on hyvin vaikea käsittää. Häntä ei miellyttänyt, että sinä otit
avioliittokysymyksen esiin juuri nyt — huomasin sen aivan selvästi.
Luultavasti hän otaksuu sinun nyt lopullisesti pilanneen asian sillä.
Hermione näytti kyllä ulkonaisesti alistuvalta, mutta minä luulen
Helenan koettavan nyt parast'aikaa päästä selville, onko tyttö todella
nöyrtynyt.»

»Kenties olet oikeassa», sanoi Menelaos. »Haluaisinpa mielelläni kuulla
missä olet oppinut niin paljon naisista.»

»Minä tiedän liian paljon», sanoi Eteoneus, »ja tässä talossa joudun
lakkaamatta muistamaan kaikki mitä tiedän. Minun pitäisi olla
sellaisessa paikassa, jossa voisin unohtaa edes osan siitä. Olen
noudattanut kehoitustasi ja harkinnut palveluksestasi luopumista. Ensi
viikolla, kun sinulla on enemmän aikaa, tahtoisin tulla keskustelemaan
kanssasi siitä asiasta.»




V


»Mutta hänpä on suloinen olento, Adraste! Sinä olet tosiaankin
onnellinen tyttö. Anna hänet minulle — siitä onkin hyvin kauan,
kun minulla on ollut lapsi sylissäni, mutta osaan minä vielä pitää
sellaista.»

»Se on varma se, Helena! Kas niin, nyt se taas alkaa imeä peukaloaan!
Ota se pois, Helena, ole hyvä.»

»Luuletko sinä siis voivasi vieroittaa sen tuosta tavasta?»

»Eikö minun ainakin pitäisi koettaa?»

»Luultavasti — ihminen oppii niin paljon koettaessaan toteuttaa
aikomuksiaan. Nyt kun hän ei enää ole ylt'yleensä punainen, vaan on
saanut noin kauniin ihon, huomaan hänet sinun näköiseksesi, Adraste.
Näetkö sinä sen?»

»Voi ei, Helena, hän on minun mielestäni paljon enemmän isänsä
näköinen. En tiedä pitääkö sen vuoksi surra vai iloita.»

»Tietysti iloita. Damastor on hyvin hauskan näköinen, ja täytyyhän
sinun toivoa, että poika tuottaisi kunniaa teille kummallekin. Mutta
mahdotontahan on muodostaa lopullista mielipidettä lapsen ulkomuodosta,
kun se ei ole vielä viikkoa vanhempi. Varmaankin on äiti jo huomannut
pienokaisessa monta syvällistä ominaisuutta?»

»Tiedätkö, Helena, niin olenkin. Hän on paras pikku toveri, mitä
suinkin voi kuvitella — tunnen jo hänen tapansa. Ja minä kuvittelen,
että hän jo alkaa vähän huomata minua. Jollei hän ala, olen
mustasukkainen. Hänhän on tosiaankin nyt vain katsellut sinua siitä
asti kun tulit sisään. Mutta sinä olet tietysti tottunut sellaiseen.»

»Hän on suloinen!»

»Luuletko heidän tuntevan ihmisiä jo näin varhain, Helena?»

»Hermione esimerkiksi kujeili isänsä kanssa jo viikon vanhana. Se on
ainoa harkitsematon teko, johon hän on koskaan alentunut. Tietysti he
tuntevat ympäristönsä heti syntymästään alkaen! Sinun poikasi muuttuu
päivä päivältä yhä viisaamman näköiseksi. Jos hän vielä muuttuu
syvämielisemmäksi näöltään, en uskalla enää katsoa häntä silmiin. Hän
lukee nyt tälläkin hetkellä minun ajatukseni... Kas niin, lapsi parka,
älä itke! Minä annan hänet takaisin sinulle. Kas noin! Mitä ihmettä
sinä oikein itket? Minä varmaankin väsytän sinua... Tulen takaisin
vähän myöhemmin, kun sinä olet ennättänyt levätä.»

»Älä mene, Helena, en minä ole väsynyt. Välistä vain valtaa mieleni
kokonaan kauhea kohtaloni. Ystävällisyytesi lasta kohtaan saa minut —»

»Loruja!» sanoi Helena. »Ei sinun kohtalosi ole kauhea. Sinun pitäisi
olla erittäin onnellinen nainen. Sinulla on tämä kaunis poika, jota
voit rakastaa ja kasvattaa, ja sinulla on ympärilläsi ystäviä, jotka
ajattelevat kuinka oivallisen äidin poika on saanut. Sinä valmistat
sille varmasti ihmeellisen lapsuuden ja ihmeellisen nuoruuden. Hän
tulee aina olemaan nuori ja säteilevä — niinkuin sinä itsekin.»

»Onhan kovin kaunista puhua noin rohkeasti — olet kovin ystävällinen
sanoessasi minulle niin, Helena — mutta lapsellani ei tule olemaan
ketään muuta kuin äitinsä. Hänellä ei ole koskaan isää niinkuin muilla
pojilla, hänellä ei ole koskaan täydellistä kotia. Minulla ei ollut
oikeutta kantaa häntä, ja koko hänen elämänsä ajan saan kärsiä siitä
ajatuksesta, että häneltä puuttuu niin paljon.»

»Minä en puolestani paljonkaan usko siihen, että luonto muka huolehtisi
meidän oikeuksistamme tavalla tai toisella. En koeta laisinkaan
kuvailla mitättömäksi sitä, että hän varmastikin kaipaa isäänsä sekä
lapsuudessaan että myöhemminkin, sillä se on totta. Sitäpaitsi tiedän
sinun surevan sitä kotia, jonka olit haaveillut saavasi. Kukaan ei
väitäkään, että sinä olisit niin onnellinen kuin ansaitset. Mutta
sittenkin sinun pitäisi rauhoittua. Tyttö kulta, asiathan voisivat olla
paljon hullumminkin!»

»Kuinka se olisi mahdollista?»

»No, olisihan Damastor voinut vaikkapa naida sinut.»

»Olisiko se sinun mielestäsi ollut onnettomampaa?»

»Kas niin, annappas nyt taas lapsi minulle. Hän on paljon tyytyväisempi
minun sylissäni, ja minä aion sanoa sille asioita, joista sillä on
hyötyä tuonnempana... Niin, paljon hullummin olisi käynyt, jos olisit
joutunut naimisiin Danlastorin kanssa, koska hänellä on sellainen
luonne... Jos hän olisi ollut suuri rakastaja, jollaisesta me naiset
tavallisesti uneksimme mutta jollaisen me harvoin tapaamme, kestävä
tunteissaan, silloin olisi hänen menettämisensä ollut niin surullista
kuin sinä kuvittelet — mutta silloin et olisikaan häntä menettänyt.
Hänhän oli alussa suuri rakastaja, eikö niin? Mutta hän ei voinut pysyä
sellaisena. Sehän ei ole hänen vikansa — eikä sinunkaan. Hän vain on
sellainen. Sinä et tiedä millaista olisi ollut elää hänen kanssaan
vuosi toisensa perästä, kun hän olisi lakannut rakastamasta sinua ja
turvautunut luonteensa varavoimiin ollakseen miehesi. Tietysti hän
olisi ollut ystävällinen sinulle — se kai olisi tuottanut sinulle
suurta tyydytystä! — mutta vaikka olisit elänyt hänen rinnallaan,
olisit tuntenut itsesi sen miehen hylkäämäksi, jota olit niin koko
sydämelläsi ikävöinyt. Niin olisit saanut elää koko ikäsi vieraan
miehen rinnalla, joka olisi ollut kiusallisesti sinun rakastettusi
näköinen. Nyt olet paljon paremmassa asemassa. Et tosin yleisen
mielipiteen silmissä, mutta todellisuudessa. Lapsi on rakkautesi
hedelmä, ja rakkautesi on onneksi temmattu sinulta pois ennen kuin se
tahraantui tai kului. Surusikin on kirkasta ja puhdasta... Adraste,
tämä nuori mies ei koskaan tule pitämään kotiripityksistä. Hänhän
rupeaa jo nukkumaan. Laskenko hänet kehtoon?»

»Ole hyvä — ja ota peukalo pois suusta.»

»Kas noin — nyt se on taas suussa... Minun mielestäni sinä olet
onnellinen tyttö, kun sinulla on sekä rakkautesi että surusi puhtaana.»

»Minä en näe mitään onnea siinä, että ihmisellä on surua, olkoon se
sitten puhdasta tai sekoitettua.»

»Ei se itsessään olekaan onnellista, että meillä on surua, mutta koska
sitä nyt kerran ei voida välttää, on hyvä, että kykenemme tuntemaan
sen. Se osoittaa kuinka elinkelpoinen ja kuinka pohjaltasi onnellinen
sinä yhä olet. Minä antaisin paljon voidakseni tuntea surua. Tarkoitan
sitä, mitä sanonkin, kadehdin sinua. Olemme niin usein puhelleet
rakkaudesta, että sinä varmasti tiedät mikä käsitys minulla on siitä
ja kuinka täydelleen olen menettänyt ihanteeni. Surunkin suhteen
olen sen menettänyt. Kuka tahansa, joka ymmärtää kuinka ihmeellinen
ja kuinka lyhyt elämä on, haluaisi tuntea siitä, jos kohta ei
kaikkea, niin ainakin sen korkeimmat ja syvimmät hetket. Kauheimmalta
kohtalolta tuntuisi olla tunteeton ja välinpitämätön, jäykistyvä
yksitoikkoisiin tapoihinsa, ja antaa vain päivän seurata toistaan.
Minä olen toivonut saavani tutustua elämään oikein pohjia myöten.
Mutta se on joko ylimalkaan mahdotonta tai sitten minä en ole osannut
keksiä sopivaa tapaa. Elämä kieltäytyy paljastamasta itseään minulle.
Se sysää minut syrjään, pakottaa minut pitämään itseäni jonkinlaisena
poikkeustapauksena, ja tavallinen ja luonnollinen ihmiskohtalo,
jollaista olen kaivannut — olen varma siitä, että olen pyrkinyt
luonnollisuuteen — näyttää kuin unelta.»

»Mutta, Helena, minusta on aina tuntunut, että sinä ymmärrät niin paljon
elämästä. Sinähän sanoit minulle, millainen Damastor todellisuudessa
oli, paljon aikaisemmin kuin minä ymmärsin sitä, ja olet niin
ystävällinen, että et muistuta minulle kuinka pahasti erehdyin, kun en
noudattanut neuvoasi. Et voisi tietää niin paljon, jollei sinulla olisi
paljon enemmän kokemusta kuin itse myönnät.»

»Se juuri on onnettomuuteni. Luulen kyllä tuntevani elämää, mutta
en oikealla tavalla — en omien tunteitteni välityksellä. Adraste,
ymmärrät kai, etten tullut tänne puhuakseni itsestäni! Koetan osoittaa
sinulle missä suhteessa sinä olet mielestäni vähemmän onneton kuin
itse luulet. Koska en ole itse saanut kokea mitään syvästi, olen
voinut vain tutkia toisia ja minun on täytynyt koettaa ymmärtää elämää
heidän välityksellään. Kun on oppinut katselemaan ihmisolentoja,
itseäänkin, sillä tavoin, välittämättä siitä, mitä he omasta puolestaan
ajattelevat, ikäänkuin he vain olisivat muuhun luontoon kuuluvia kuvia,
tulee sääliväksi ja alkaa ehkä tuntea ystävällistä mielenkiintoa
toisia ihmisiä kohtaan, mutta suru on menettänyt voimansa — sille ei
enää mikään tapaus kykene antamaan intohimon voimaa. Tämä ei merkitse
sitä, että sellainen ihminen tietäisi liian paljon. Kukaan ei ole
liian viisas. Mutta silloin unohtaa itkemisen taidon ja oppii vain
hymyilemään ihmiskunnalle, itselleen ensi sijassa. Rakkaus pysyy
luonamme kauemmin kuin suru, ja tuska pysyy vielä kauemmin; niillä
on kummallakin jonkin verran yhteyttä ruumiin kanssa. Mutta suru,
sellainen sydämenpakotus, jollaista sinä näytät potevan, kuuluu
ilmeisestikin kokonaan sielun alalle. Soisin vilpittömästi, ettei minun
henkeäni olisi kasvatettu pois suremisen kyvystä.»

»Helena, sinä saat minut murheelliseksi puhellessasi noin. Minähän
tiedän erittäin hyvin, että sydämesi on hellä, että annat pian
anteeksi, että olet oikeudenmukainen yksinpä —»

»Luulen olevani rehellinen, Adraste, mutta mistään muusta en voi
kerskailla. Se on surullinen tosiasia, että olen saanut monta ihmistä
onnettomaksi, ja jos Menelaos tai Hermione kirjoittavat muistosanat
minun kuoltuani, ei minua suinkaan tulla muistelemaan ylevämielisenä
ja oikeudenmukaisena. Mutta jos vaaditaan, on minulla esitettävänä
yksi puolustus, joka selittää miksi olen alkanut pitää elämää vain
huvinäytelmänä — hyvinkin ihmeellisenä ja haikeana pilanäytelmänä.
Milloin tahansa myöhempinä vuosinani olisin voinut parantaa mainettani,
jos olisin tahtonut kieltää hyveeni. Jos olisin teeskennellyt
rakastavani Menelaosta, vaikka en enää rakastanutkaan, olisi minua
pidetty mallikelpoisena vaimona. Todellinen surun syyhän oli se, että
menetin rakkauteni, mutta ihmisten mielestä se on se, että tunnustan
sen. Jos olisin teeskennellyt tuntevani rajatonta katumusta kotiin
palatessani, ei kukaan olisi uskonut minua, mutta minun olisi ajateltu
käyttäytyneen sopivasti. Tietenkään minä en katunut. Olin huomannut,
ettei Parista kohtaan tuntemani rakkaus ollutkaan todellista, mutta
kaikesta minun kokemastani se kuitenkin muistutti enimmin oikeaa
rakkautta, ja olen siitä taivaalle kiitollinen. Toisaalta taas ne,
jotka tahtoisivat muovailla minut kokonaan uudeksi ihmiseksi, eivät
itse ole kovinkaan elinkelpoisia, ja vaikka he ovatkin säilyttäneet
kunniallisen nimen, näyttää usein siltä kuin he olisivat menettäneet
sielunsa. Ne surut, joita he väittävät tuntevansa, eivät tavallisesti
näytäkään minun mielestäni suruilta, vaan kiusoilta ja mitättömiltä
vastuksilta. He eivät ymmärräkään mitä suru on! Peruutan sentään
sanani — Orestes ymmärtää sen. Mutta esimerkiksi Kharitas luulee sen
olevan surunaan, että hänen poikansa tahtoi itse valita vaimonsa. On
hyvin hullunkurista sanoa sellaista suruksi. Ja sinä luulet olevasi
suorastaan surun musertama, koska ei rakastettusi ollutkaan suuri mies.
Sinun pitäisi tosiaankin olla kiitollinen siitä rakkaudesta, joka
antoi sinulle tämän lapsen, ja sinun pitäisi ajatella mistä säästyit,
kun Damastor antoi erottaa itsensä sinusta. Kuinka kauheaa olisikaan
ollut, jos sinun olisi täytynyt teeskennellä onnellista ihmistä senkin
jälkeen kun hän jo olisi lakannut olemasta sama kuin ennen. Sinä olet
saanut kokea jotakin hyvin todellista, ja harvat meistä pääsevät
laisinkaan sellaisen makuun. Sinä olet saanut kokea nämä tunteet
sekoittamattomina. Muutamat meistä kadehtivat sinua. Älä salli mielesi
tulla katkeraksi muistellessasi hänen kanssaan kuutamossa viettämiäsi
hetkiä, hänen suudelmainsa hehkua, hänen syleilynsä hurmaa. Kaikki mitä
silloin tunsit on totta. Ihmiset, jotka nauravat sellaisille tunteille,
ovat muuttuneet kykenemättömiksi niitä tuntemaankaan. Äläkä opeta
tälle lapselle, että rakkaus on vaarallinen ja että hänen pitäisi olla
varuillaan tai että varovaisuus on elämän salaisuus!»

»Olen jo ajatellut paljon sitä, millaiseksi soisin hänen elämänsä
muodostuvan.»

»Sehän on luonnollista. Hänhän on viikon vanha.»

»Mutta vastuunalaisuus on hirveä, Helena.»

»Mikä vastuunalaisuus?»

»Hänen kasvattamisensa kunnon ihmiseksi.»

»Parasta olisi, kun et liiaksi yrittäisi. Jos minä olisin sinun
sijassasi, ajattelisin, että ihmissydämessä on jonkin verran luontaista
hyvyyttä. Sitten etsisin sitä pojasta ja koettaisin kehittää sitä. Hän
mieltyy varmasti johonkin asiaan ja alkaa tuntea kiihkeää harrastusta
jotakin kohtaan ja hänen harrastuksensa kohde on varmasti jotakin
viatonta niin kauan kun hän on nuori. Minä vain rohkaisisin häntä
siinä. Jos hän taas ei välitä mistään, silloin hän on toivoton. Siinä
tapauksessa koettaisin kasvattaa hänet sillä lailla, että hän tekisi
mahdollisimman vähän haittaa ihmiskunnalle. Sanoisin hänelle, ettei
hänellä ole oikeutta muovailla ihmisiä toisenlaisiksi, jollei hän
rakasta samoja asioita kuin hekin. Se varjelisi hänet pahuudelta ja
onnettomuudelta. Mutta sinun poikasi kehittyy varmasti samanlaiseksi
kuin sinä ja Damastor — niin, isänsä kaltaiseksi. Damastor oli heikko,
mutta jonkin aikaa hän rakasti voimakkaasti. Sinun täytyy varjella
poikaa sellaiselta pakotukselta, joka turmeli hänen isänsä sielun.
Ajatteleppas millainen mies Damastorista olisi tullut, jos hänen
äitinsä olisi kehoittanut häntä rakastumaan ensimmäiseen kauniiseen
tyttöön, jonka hän tapasi — jos hän olisi kehoittanut häntä rakastumaan
kaikkein kauneimpaan, uneksimaan hänestä, etsimään häntä yli koko
maailman!»

»Siinä tapauksessahan minä en olisi voinut saada häntä edes
lyhyeksikään ajaksi.»

»Olisit varmasti. Äidin olisi pitänyt sanoa Damastorille, että hänen
velvollisuutensa ja oikeutensakin oli rakastaa sinua aina. Sellainen
kasvatus olisi tehnyt Damastorista aivan toisen miehen... Mutta
sanonpa sinulle jotakin, Adraste — kaksi asiaa. Kun olet kasvattanut
poikasi tällaisen ihanteellisen järjestelmän mukaan, jota ehdotan,
ei hänestä tule kuitenkaan aivan sellainen kuin odotat. Hän keksii
jonkin oman piirteen ja hämmästyttää sinua. Ja sitten sinä et olekaan
niin uskollinen kasvatusperiaatteillesi, vaan tunnet kiusausta
menetellä samoin kuin Kharitas. Sinä sanot silloin: 'Rakas poikani, en
kasvattanut sinua, jotta tekisit niin ja niin!' Kun se päivä tulee,
muista mitä nyt sanon sinulle. Huomaat silloin, että elämä on vain
huvinäytelmä.»

»En voi kuvitella häntä täysikasvuisena — tätä hennon punertavaa ja
valkoista viattomuutta. Tietysti hänellä on silloin oma tahtonsa — minä
toivon, että hänellä on oma tahtonsa.»

»Tietysti. Sinä toivot, että hänellä on oma tahtonsa, ja käsket häntä
samalla tekemään juuri niinkuin sinä määräät. Niin, nykyään hän näyttää
hyvin viattomalta. Se johtuu varmasti siitä, että me olemme niin paljon
vanhempia. Kaikki muu on luultavasti harhakuvitelmaa, paitsi hänen
jalkansa. Jalkain puolesta voi sanoa hyvin vähän sen jälkeen kun niitä
on käytetty, mutta lapsilla ne edustavat valiomuotoja. Toisaalta taas
näyttävät terveet lapset aina kauniilta vanhemmistaan, olivatpa sitten
todella kauniita tai ei. Siinä on jo pätevä syy minkä vuoksi vanhempaa
sukupolvea tarvitaan. Kas niin, sinä näytät taas väsyneeltä. Nyt minä
lähden.»

»Viivy vielä hetkinen — älä mene. Minun täytyy vielä sanoa eräs asia,
jos minun kerran on oltava avomielinen niinkuin sinä aina vaadit.
Annan suuren arvon sille, että puhelet noin hilpeästi ja esität
asiat siinä valossa kuin kaikki muka olisi paikallaan. Se on niin
sinun kaltaistasi. Mutta en suinkaan ole mielestäsi kiittämätön,
vaikka ymmärränkin mihin pyrit puhuessasi noin kauniisti elämästä ja
nuoruudesta ja lasten kasvatuksesta. Emmehän me keskustelleet tällä
tavoin silloin kun minä vielä olin onnellinen. Emmekö enää koskaan
voi olla toisillemme samaa kuin ennen? Tiedän, etten enää ole ystävä
samassa merkityksessä kuin ennen. Olen jossakin määrin muuttunut säälin
esineeksi. Nyt olen sinulle kiitollisuudenvelassa siitä, että minulla
on katto pääni päällä ja vuode allani.»

»Älä puhu sellaista äläkä ajattelekaan niin. Olet aivan sama kuin
ennenkin, perheeni jäsen ja erikoisen rakas minulle.»

»Ei, Helena, minua et voi pettää. Menelaos tahtoi ajaa minut pois.»

»Tietysti hän sanoi niin! Eihän voisi olla sen parempaa huomautusta.
Kukaan ei saa koskaan väittää, että minun mieheni olisi suosinut huonoa
elämää kodissaan. Hän sanoi, että sinun pitää välttämättä lähteä pois
talosta ja ettei siitä saisi enää puhuakaan. Ei siitä puhuttukaan, ja
sinä jäit taloon. Sellainen on Menelaos. Hän on tosiaankin ystävällisin
mies, joka on koskaan koettanut pysyttää maailmaa oikealla tolalla.
Hän on valmis päästämään vaivainsa tulokset käsistään niin kauan kun
hänellä on vain joku, joka kuuntelee hänen sanojaan. Varsinainen syy
siihen, minkä vuoksi hän jätti minut henkiin ja toi kotiin, oli se,
että hän tahtoi varata itselleen jonkun, jolle saisi puhella vanhoilla
päivillään. Hän ei ole koskaan sanonut sinusta puoleksikaan niin paljon
pahaa kuin minusta joka päivä. Hän ja minä emme voi kumpikaan tulla
toimeen ilman sinua. Sinun täytyy jäädä taloon tyttäreksi nyt kun
Hermione on lähtenyt.»

»Lähtenyt minne? En ole kuullutkaan siitä. Onko hän mennyt naimisiin
Oresteen kanssa?»

»Hän on jättänyt meidät — karannut. Varmasti hän menee naimisiin
Oresteen kanssa, ellei ole jo mennytkin. Olemme joka tapauksessa
menettäneet hänet. Hänen isänsä uhkasi kiivastuksissaan naittaa hänet
Pyrrhokselle, ja Hermione käsitti hänen sanansa vakavasti tai oli
ainakin käsittävinään. Siitä hän sai erinomaisen syyn heittäytyä
Oresteen turviin. Emme tiedä missä hän on.»

»Etkö sinä ole huolissasi hänestä, Helena.»

»En suinkaan! Sitä kyllä suren, ettemme ole osanneet paremmin tulla
toimeen oman tyttäremme kanssa, mutta hän on kyllä täysin turvassa
vaaralta. Mikä häntä voisi uhata? Päinvastoin luulen, että hänen
päätöksensä huolehtia omista asioistaan tekee hänelle hyvää. Hän on
tuhlannut melko paljon aikaa minun asioitteni hoitelemiseen. Vaikka hän
ei osoita paljonkaan tyttären kunnioitusta isäänsä ja minua kohtaan,
niin ei minullakaan puolestani ole mitään syytä väittää, että me
ansaitsisimme sitä. Ei, jollei hän tee tämän pahempaa, niin minä olen
tyytyväinen... Adraste, onko Kharitas käynyt katsomassa pojanpoikaansa?»

»Kaikkea vielä, se vanha kissa!»

»Tuolla laillako sinä sanot, vaikka juuri oli puhe tyttären
kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan! Hänhän on sinun anoppisi, ainakin
asiallisesti, jos kohta ei muodollisesti. Miksi et pyydä häntä käymään
täällä?»

»Sepä olisi tosiaan jotakin! Kaiken sen jälkeen, mitä hän on sanonut
minusta!»

»Aivan niin. Sehän on sopiva järjestys, että hän on ensin puhunut
suunsa puhtaaksi ja tulee sitten. Jos minä olisin sinun sijassasi,
pyytäisin häntä.»

»Hän ei tulisi.»

»Pyydä häntä. Hän vastaa kyllä kieltävästi. Sano, että poika on
nähtävissä milloin Kharitas vain tahtoo tulla sitä katsomaan. Hän
tulee... Ja sinä voisit pelastaa Damastorin sillä tavoin.»

»Kas vain! Sanoit, että olin onnellinen, kun en joutunut naimisiin
Damastorin kanssa, ja nyt puhut hänen takaisin hankkimisestaan!»

»Myönnän, että olen tässä asiassa heikko. Minun mielestäni sinun
pitäisi olla erittäin onnellinen ilman häntä, mutta sinä et ole etkä
antaisi minulle koskaan anteeksi, jollen neuvoisi sinulle kuinka
saamme suuttuneen äidin leppymään. Huomaa, että puhuin Damastorin
'pelastamisesta'. Me haluamme saada takaisin sen Damastorin, jota ei
kenties enää olekaan. Mutta ehkä sentään... Kuinka tahansa, Adraste,
mutta siitä olen kuitenkin iloinen, että tämä lapsi on poika. Tytöt
joutuvat aina huonommalle puolelle, kun siihen suinkin on tilaisuutta.»

»Helena, pitäisikö Hermionen sinun mielestäsi mennä naimisiin Oresteen
kanssa?»

»Lapsi kulta, hän menee naimisiin Oresteen kanssa.»

»Mutta pitäisikö hänen mennä?»

»Tarkoitatko: menisinkö minä naimisiin Oresteen kanssa? Ottaisin
myrkkyä juuri ennen vihkimistä. Hänessä on yhtynyt melkein kaikki, mikä
minusta on vastenmielistä ihmisluonnossa. Hän ei näe elämässä mitään
hyvää, mutta alentuu kuitenkin nauttimaan siitä osansa.»

»Helena, jos Hermione menee naimisiin ja saa lapsen, niin menetkö sinä
katsomaan lasta?»

»Heti paikalla. En odota kutsua. Jolleivät he tahdo minua taloonsa,
täytyy heidän sulkea ovensa ihan nenäni edessä. Miksi en menisi?»

»Entä Orestes — ja sisaresi?»

»Lastahan ei voi moittia. Jos Hermione menee naimisiin, hyväksyn
hänen vaalinsa. Jos hän voi itsekin sen hyväksyä, on hän onnellinen.
Sinä tunnet minun ohjeeni — kadu etukäteen äläkä jälkeenpäin. Ja
jälkeenpäin on tosiaankin liian myöhäistä arvostella. Niin, se on aivan
varmaa, että Orestes ja minä saamme monta kerta istua vastakkain saman
päivällispöydän ääressä, ja hän ihmettelee silloin itsekseen sitä
epäsiveellistä tosiasiaa, että minun huono elämäni ei ole vaikuttanut
ulkomuotooni, kun taas minä ihmettelen ihmisen omaatuntoa ja sen
käsittämättömiä heilahduksia — kuinka me joudumme tekemään kauheita
tekoja omaksi pelastukseksemme ja ystäviemme kohottamiseksi.»

»Mutta, Helena, sanoisitko sinä Hermionesta samaa kuin minustakin, että
olisi parempi, jos hänen rakastettunsa hylkäisi hänet ja antaisi hänen
yksin kasvattaa lapsen?»

»Hyväinen aika, nythän minä joudun oikeaan ristikuulusteluun! Ei,
Adraste, en koskaan sanoisi samaa Hermionesta ja sinusta. En usko, että
hän ymmärtäisi onneansa, jos Orestes hylkäisi hänet. Minusta on hyvin
epävarmaa, onko hän tai Orestes koskaan rakastanut tai voivatko he
koskaan rakastua. Näitä kahta tapausta ei voi verratakaan toisiinsa.
Kaikesta päättäen he eivät pidä itseään rakastavaisena parina,
vaan pyhinä velvollisuuksina. Hermionelle ainakin on Orestes yksi
velvollisuus. Jos koskaan joudun vaihtamaan sanankaan Oresteen kanssa,
lausun hänelle myötätuntoni julki. Mutta sinun tapauksessasi tarkoitin
mitä sanoin ja soisin voivani sanoa samaa Hermionesta. Sinun pulmasi
on ainoastaan yhteiskunnallinen — ja se on jo tarpeeksi paha — mutta
sinulla ei ole minkäänlaista ristiriitaa todellisten asiain kanssa, ja
ne ne kuitenkin lopulta jotakin merkitsevät.»

»Oletko hyvä ja panet tuon peitteen lapsen päälle? Siihen vetää.»

»Jos se aina nukkuu noin rauhallisesti, ei sinulla ole siitä paljonkaan
vaivaa. Kas kuinka ihana peite!»

»Niin, ajatteleppas! Eteoneus tuli sisään kutsumatta, sen vakuutan,
ja lupaa pyytämättä, raivosi kuin villi-ihminen — sanoi, että koko
talo oli täyttä päätä menossa hiiteen ja että hänen täytyi lähteä pois
sellaisesta paikasta, ja sanoi minua kevytkenkäiseksi ja vieläkin
pahemmaksi ja väitti Damastoria aasiksi. Sitten hän laski tämän
peitteen lapsen päälle ja lähti pois.»






Viides osa

HELENAN KAUNEUS




I


»Lopputulos koko hommasta siis on, ettemme voi löytää Hermionea», sanoi
Menelaos.

»Niin on», sanoi Eteoneus. »Miehet ovat etsineet kaikkialta
ympäristöstä varmaankin kymmenen penikulmaa joka suuntaan, eikä kukaan
ole kuullut hänestä tai nähnyt hänen menevän ohitse.»

»Se on kerrassaan merkillistä, että nuori tyttö on voinut lähteä
talosta täydessä päivänvalossa sivistyneessä maassa ja kadota
jäljettömiin!»

»Minun käsitykseni on, ettei hän ole voinut mennä kauas», sanoi
Eteoneus. »Myönnän kyllä, ettei minun mielipiteelläni ole suurtakaan
arvoa, koska en voi ymmärtää missä hän voisi piileskellä tässä
lähistöllä, mutta en hämmästyisi suurestikaan, vaikka hän tulisi sisään
millä hetkellä tahansa.»

»Minä hämmästyisin», sanoi Menelaos. »Hän etsiskelee Orestesta, joka ei
ole meidän maanosassamme.»

»Kuinka sinä sen tiedät?»

»Niin julkea hän ei voi olla», sanoi Menelaos.

»Toisaalta taas», sanoi Eteoneus, »ei tarvittaisi mitään muuta sinua
lopullisesti sekoittamaan kuin että hän ilmestyisi näkyviin juuri
yht'aikaa kuin Pyrrhos. Sen lajin sattumathan ovat viime aikoina
erikoisesti suosineet sinua.»

»Se ei ole pahin mahdollisuus — vaikeinta on varmasti lausua Pyrrhos
tervetulleeksi, kun täytyy samalla ilmoittaa hänelle, että tyttäreni
on karannut. Meidän täytyy löytää Hermione — meidän täytyy, Eteoneus.
Pyrrhos tuntee minut pääasiallisesti vain sinä miehenä, jonka vaimo
karkasi, ja jos minun täytyy kertoa hänelle, että tyttärenikin on
lähtenyt — ei, minun on mahdotonta kestää sitä, en suorastaan voi!»

»Liikaa on tosiaankin toivoa, että Hermione olisi lähtenyt Pyrrhosta
vastaan. Kuinka hän vihaakaan tuota miestä!»

»Mitä sinä nyt ensiksi ehdotat tehtäväksi?» sanoi Menelaos.

»Olen aivan neuvoton. En osaa ehdottaa mitään.»

»Sinun täytyy, Eteoneus! Emme voi jäädä tälle asteelle.»

»Eihän sinun tarvitse heittäytyä toivottomaksi — varmaankin keksit
jonkin keinon. Mutta pelkäänpä, ettei minusta ole sinulle mitään
hyötyä. En ole löytänyt jälkeäkään tyttärestäsi enkä suoraan
sanoen jaksa välittääkään koko asiasta. Kun olimme viimeisellä
etsiskelyretkellämme, ihmettelin itsekseni koko ajan mitä kummaa meidän
pitäisi tehdä Hermionelle, jos olisimme löytäneet hänet.»

»Minähän olin käskenyt, että hänet oli tuotava kotiin.»

»Sehän on selvä, mutta entä sitten? Varmaankin sinun olisi helpompi
ilmoittaa Pyrrhokselle, että Hermione on sattumalta poissa, kuin tuoda
hänet näkyviin kahleissa — tai millä lailla olit aikonut pitää hänet
aisoissa? Jos hänet tuodaan takaisin, on hän vain vankina täällä.
Parasta sinun olisi antaa hänen harhailla omilla teillään. Sydäntäni
oikein särkee, kun ajattelen mihin olemme joutuneet, Menelaos. Tämä on
luultavasti viimeinen palvelukseni sinulle — nimittäin ottaa kiinni
paennut tyttäresi. Iloitsen siitä, että Pyrrhos tulee ja minä saan
vetäytyä syrjään.»

»En voi missään tapauksessa nyt tulla toimeen ilman sinua, kun emme
vielä ole löytäneet Hermionea! Et suinkaan aio lähteä luotani ennen
sitä?»

»Kuuleppas, Menelaos, tekisin mitä minulta suinkin kohtuudella voidaan
pyytää, mutta olen hyvin väsynyt toimeeni enkä usko Hermionen koskaan
tulevan takaisin. Pyydät minua jäämään loppuiäkseni.»

»Niin minä mieluimmin pyytäisinkin, mutta tarkoitan vain rajoitettua
aikaa. Sopikaamme asia näin. Jää tänne niin pitkäksi ajaksi kunnes
löydämme Hermionen, suostukoon hän sitten palaamaan tai ei. Samalla
hetkellä, jolloin saamme varmasti tietoomme hänen olinpaikkansa, saat
lähteä. Jollei häntä tavata ennen Pyrrhoksen tuloa, niin jää siksi,
kunnes Pyrrhos lähtee. Sinähän otaksut hänen saapuvan minä lähipäivänä
tahansa. Samassa kun hän lähtee olet sinä vapaa. Se auttaa minut
pahimmasta pulasta, ja minä kyllä osoitan sinulle, että ymmärrän olla
kiitollinen.»

»En tiedä oikein», sanoi Eteoneus. »Se tuntuu aika lailla
monimutkaiselta... Tarkoitatko, että saan lähteä samalla hetkellä, kun
saamme tiedon Hermionen olinpaikasta?»

»Juuri sitä.»

»Taivaan kiitos, sitten saan lähteä! Mitäs siitä arvelet! Tuossa hän
on!»

»Missä?»

»Aivan sinun takanasi — ovella.»

»Mitä tämä merkitsee, Hermione? Missä olet ollut?»

»Kysy sitä joskus toisella kerralla — se ei laisinkaan kuulu asiaan.
Tahdon puhua sinun ja äidin kanssa.»

»Meilläkin on muutama sana sinulle sanottavana. Totta kai ymmärrät
kuinka sopimattomasti olet käyttäytynyt —»

»Älä puhu typeryyksiä, isä! Missä äiti on?»

»Helena! — Voi, Helena! Hermione on täällä!»

»Nyt kai minä saan lähteä?» sanoi Eteoneus.

»Ei sinun tarvitse mennä», sanoi Hermione. »Siinä, mitä aion sanoa, ei
ole mitään sinulta salattavaa. Toivon päinvastoin, että sinäkin saat
sen kuulla.»

»Hermione, lapsi kulta!» sanoi Helena. »Sepä oli hauskaa, että palasit
luoksemme.»

»En minä ole palannut teidän luoksenne — poikkesin vain kertomaan
teille jotakin, ja sen kuultuanne ette suinkaan iloitse.»

»Poissa ollessasi et ole parantanut tapojasi», sanoi Menelaos.
»Sinun ei tarvitse pelätä Pyrrhosta, jos puhut hänelle samoin kuin
vanhemmillesi. Hän on rohkea mies, mutta ei uskalla sentään sitoa
elämäänsä tuollaiseen naiseen.»

»Odotatteko te yhä vielä Pyrrhosta tänne vierailulle?» sanoi Hermione.

»Melkein millä hetkellä tahansa.»

»Hän ei tule», sanoi Hermione. »Sitä minä tulinkin teille sanomaan.»

»Eikö tule?» sanoi Menelaos. »Hän vastasi kutsuuni myöntävästi, ja
Eteoneus ilmoitti hänen olevan matkalla tänne. Mitä tämä merkitsee,
Eteoneus?»

»Hän ei voi tulla nyt», sanoi Hermione.

»Ehkäpä on yhtä hyvä niinkin», sanoi hänen isänsä, »mutta minun tekisi
vain mieleni tietää mistä se johtuu».

»Hän loukkasi Orestesta.»

»Mitä se tähän kuuluu? Orestes ei saa määrätä meidän vieraitamme! Mitä
sinä aioit kertoa meille?»

»Orestes ja minä tapasimme tiellä Pyrrhoksen, ja —»

»Mitä sinulla oli tekemistä Oresteen kanssa?» kysyi Menelaos.

»Se ei merkitse mitään tässä yhteydessä», sanoi Hermione. »Hän ja minä
kävelimme yhdessä, kun Pyrrhos tuli meitä vastaan. Arvasin kuka hän
oli, mutta en sanonut mitään. Hän pysähtyi kysymään tietä, ja ennenkuin
minä kerkisin estää saivat he selville toistensa nimet. Pyrrhos
jäykistyi paikalla ja sanoi olevansa matkalla sinun vieraaksesi,
sanoipa olevansa jo sillä hetkellä sinun vieraasi, minkä vuoksi hän oli
mielestään velvollinen tarjoamaan minulle suojeluaan. Orestes kysyi
keneltä hän tahtoi suojella minua, ja Pyrrhos vastasi tarjoutuvansa
suojelemaan minua sellaiselta mieheltä, joka voi nostaa kätensä omaa
äitiään vastaan. Ennenkuin arvasinkaan mitä oli tulossa, olivat he
paljastaneet miekkansa.»

»Taistelivatko he todella?» sanoi Menelaos.

»Pyrrhos en kuollut.»

»Hermione, Pyrrhos oli vieraani! Älä kerrokaan, että Orestes on
surmannut miehen, joka oli tulossa talooni minun kutsustani.»

»Orestes surmasi hänet, isä, sellaisissa olosuhteissa kuin äsken juuri
kerroin.»

»Kas niin, se ilmaisee millainen käsitys Oresteella on
vieraanvaraisuudesta», sanoi Eteoneus. »Minä en enää kertaakaan kadu
sitä, etten päästänyt häntä sisälle tähän taloon. Jos niin kauheilla
asioilla voi olla minkäänlaista eroa, on tämä jonkin verran pahempaa
kuin Klytaimnestran surmaaminen. Olihan viimeksimainittu itsekin tehnyt
rikoksen.»

»Minä en toivu tästä koskaan!» sanoi Menelaos. »Jos voisin vaipua
kuolleena maahan tätä puhuessani, pitäisin sitä kohtalon lempeyden
osoituksena. En ole koskaan ollut varsinaisesti ystävällisissä väleissä
Pyrrhoksen tai hänen isänsä kanssa. Pyysin häntä luokseni käymään, ja
hän lähtikin paikalla luottavaisin mielin. Sitten eräs sukulaiseni
tapasi hänet tiellä ja surmasi hänet. Millä perusteella voin antaa
anteeksi toisille tai itselleni?»

»Tiesikö Orestes, että Pyrrhos oli isäsi vieras?» kysyi Helena.

»Tiesi», sanoi Hermione.

»Minun velvollisuuteni Pyrrhosta kohtaan on etsiä hänen ruumiinsa
ja haudata se kunniallisesti», sanoi Menelaos. »Sitten minun kai on
kostettava Oresteelle. Jollen tee sitä, luulevat ihmiset minun olevan
osallisena entistä vihamiestäni vastaan punotussa juonessa.»

»Sinä et voi kostaa Oresteelle!» sanoi Hermione. »Hän ei tehnyt mitään
väärää. Näin koko tapauksen, ja jos hän olisi menetellyt toisin,
halveksisin häntä. Pyrrhos loukkasi häntä — minusta tuntui siltä kuin
hän olisi loukannut minuakin. Älä ymmärrä minua väärin — en koeta
puolustaa Orestesta, sillä hän ei tarvitse puolustusta. Pyrrhos ei
ollut tänne tulossa minun tai kenenkään muunkaan onnen vuoksi. Olen
iloinen siitä, että Orestes surmasi hänet. Jollei hän olisi sitä
tehnyt, niin minä olisin surmannut Pyrrhoksen. Päätin sen samana
päivänä, jolloin isä sanoi aikovansa naittaa minut hänelle. Jos pakotat
ihmiset toimimaan itsepuolustuksekseen, niin he toimivat!»

»Klytaimnestra!» sanoi Menelaos.

»Minun hyviä tapojani suosiva tyttäreni!» sanoi Helena.

»Tässä ei ole enää mitään lisättävää», sanoi Menelaos. »Jos vielä jokin
uusi onnettomuus voi kohdata kotiani, en enää tiedä sen nimeä. Älkäämme
enää puhelko tästä. Jos Hermione tahtoo mennä Oresteen kanssa naimisiin
tämän jälkeen, täytyy meidän myöntää, että hän tietää kaikki tuon
nuorukaisen huonoimmat puolet, ja niinhän sanotaan, ettei makuasioista
sovi väitellä. Saanko kysyä, Hermione, vain uteliaisuudesta,
haaveiletko murhaajan vaimoksi menemisestä?»

»En haaveile», sanoi Hermione, »vaan olen jo».

»Sen aavistinkin», sanoi Helena.

»Mikä väitit olevasi?» sanoi Menelaos.

»Oresteen vaimo. Sanoinhan sinulle aivan selvästi aikovani mennä
naimisiin hänen kanssaan. Emme olleet naimisissa silloin, kun
kohtasimme Pyrrhoksen, ja se oli ikävä, vaikka ei riitaa luultavasti
olisi voitu siinäkään tapauksessa välttää. Mutta minä selitin
Oresteelle mitä ihmiset sanoisivat meidän yhdessä vaeltamisestamme, kun
puhelisivat tuosta murhasta, ja ehdotin, että menisimme heti naimisiin.
Niin menimmekin.»

»Sinä saat lähteä tästä talosta!» sanoi Menelaos. »Eteoneus, ole hyvä
ja avaa ovi hänelle.»

»Kiitos, Eteoneus. Minulla ei ollut aikomustakaan viipyä kauan. Orestes
on saanut jo muutenkin odottaa. Hyvästi.»

»Maltahan vielä hetkinen!» sanoi Helena. »Menelaos, me olemme nyt
tosiaankin kokeneet kaikki mahdolliset onnettomuudet, niinkuin sanoit.
Meillä on oma käsityksemme siitä, mitä Hermione ja Orestes ovat
tehneet, mutta koska he ryhtyivät siihen omalla vastuullaan, eivät sen
seuraukset ole meidän tunnollamme. Nyt ei voi enää mitään sanoa, ja me
voimme yhtä hyvin olla ystäviäkin.»

»Minä en rupea koskaan ystävällisiin väleihin Hermionen ja Oresteen
kanssa!»

»Tietysti sinä rupeat! Kuinka mieletöntä! Etkö sinä ole itsekin
joskus erehtynyt? Minä olen. Kysymyshän on vain aste-erosta. Ihminen
saa rangaistuksensa — tai jää ilman, mutta ei ole ystäväimme eikä
sukulaistemme asia ruveta meitä rankaisemaan. Jätä jotakin taivaankin
tehtäväksi, Menelaos! Kun asia on tapahtunut ja teko tehty, aloitan
mielelläni alusta ja jatkan siitä taas koko väellä ja voimalla.
Jos ihminen koettaa ruveta kostavaksi kohtaloksi, turmelee hän
tavallisesti luonteensa. Mahdollisesti Orestes on rikollinen — sehän
on hänen asiansa. Mutta minun ymmärtääkseni hän on nyt hyvin vaikeassa
tilanteessa ja samoin Hermionekin, joka on liittänyt kohtalonsa yhteen
Oresteen kanssa. Tämä seikkahan todella koskee sekä sinua että minua —
meidän on autettava lapsiamme, kun heitä on onnettomuus kohdannut.»

»Orestes ei ole minun lapseni.»

»Mutta sinähän olet hänen lähin miespuolinen sukulaisensa ja ainoa
henkilö, johon hän voi turvautua. Sinun ei tarvitse antaa anteeksi
hänen tekoaan, en minäkään anna, mutta meidän ei tarvitse enää
koskaan mainita sitä. Sinä ja minä koetimme huolehtia Hermionen
tulevaisuudesta, mutta epäonnistuimme. Katselkaamme nyt suopein silmin
kuinka hän itse järjestää asiansa. Hermione, mikäli minusta riippuu, on
tämä talo aina avoinna sinulle ja miehellesi.»

»Ei ole!» sanoi Menelaos.

»Tietenkään te ette voi asua täällä», jatkoi Helena. »Se ei olisi
miellyttävää teille eikä meillekään juuri nyt, ja nuorten pitäisikin
joka tapauksessa saada oma koti. Mutta silloin kun haluat tulla
luoksemme, niin muista, Hermione, että olet täällä viettänyt
lapsuusvuotesi, ja varmasti tapaat täällä enemmän rakkautta kuin
koskaan missään muualla, tulitpa sitten kuinka yleisesti suosituksi
tahansa.»

»Tuo kaikki pitää paikkansa, Hermione», sanoi Menelaos, »mutta se ei
ulotu Oresteeseen. Hän ei ole viettänyt täällä lapsuuttaan, ja jollei
hän ole muualla sen suositumpi kuin täällä, on hän täysin epäonnistunut
henkilö seuraelämässä. Selitä hänelle ihan peittelemättä, Hermione,
että sukulaisrakkaus rajoittuu vain sinuun. Me emme tahdo ottaa häntä
vastaan.»

»Toisin sanoen», virkkoi Helena, »tahtoisin ehdottaa, että pyytäisimme
Hermionea lähettämään Oresteen tänne heti. Tässä talossa ei saisi tulla
esiin mitään uutta väärinkäsitystä, ja minun mielestäni menettelisimme
viisaasti, jos puhuisimme Oresteen kanssa asiat oikein selviksi nyt.
Älä lähetä terveisiä Hermionen tai kenenkään muun välityksellä,
Menelaos. Puhu itse Oresteen kanssa.»

»En salli hänen astua tähän taloon — enkä tietenkään suostu
keskustelemaan hänen kanssaan.»

»Olisiko sinulla sitten mitään sitä vastaan, että minä keskustelisin
hänen kanssaan? Minun sisarenihan hän surmasi, ja jos jotakuta on
moitittava Pyrrhoksen murhasta, niin tietysti minua, joka ehdotin,
että hänet kutsuttaisiin tänne. Vaadin, että sallit minun keskustella
Oresteen kanssa, Menelaos.»

»En ymmärrä mitä hänelle voi sanoa, Helena. Luultavasti hän käyttää
tilaisuutta hyväkseen nuhdellakseen sinua käytöksestäsi tai todistaa
sinulle missä kohdin minä olen menetellyt väärin.»

»Mahdollisesti hän kysyy minulta miksi sinä et auttanut häntä kostamaan
isänsä kuolemaa», sanoi Helena. »Jos hän kysyy sitä, selitän, että
minä pidätin sinut kotona. Jos hän sanoo, että olen tehnyt erehdyksiä,
myönnän sen ja täydennän kaikki mahdolliset aukot hänen tiedoissaan
mikäli minun entisyydestäni on kysymys. Orestes ei herätä minussa
laisinkaan kauhua, ja tahtoisin kovin mielelläni tavata hänet. Kuinka
pian voit saada hänet tänne, Hermione?»

»Ei tänne, Helena!» sanoi Menelaos.

»Kaikki olisi hukassa, jos minun pitäisi tavata hänet jossakin
muualla, ja tuskinpa minun olisi soveliastakaan tavata häntä kotini
ulkopuolella, jossa minulla ei enää olisi turvanani sinun suojeluasi,
Menelaos. Kuinka pian luulisit sen käyvän päinsä, Hermione?»

»Minun mielestäni on parempi, ettei hän tule tänne, koska isä
vastustaa.»

»Aivan oikein», sanoi Helena, »mutta isäsi on peruuttanut kieltonsa».

»Sitä en tosiaankaan tiedä tehneeni.»

»Suo anteeksi! Luulin sinun olevan siinä yhtä mieltä kanssani, että
minun on parempi tavata hänet täällä kuin yksinäni poissa kotoa.»

»No niin, siinä merkityksessä kyllä», sanoi Menelaos.

»Kuinka pian siis luulet sen käyvän päinsä, Hermione?»

»En tahdo, että hän tulee tänne, äiti. En ole varma siitä, mitä te
aiotte tehdä hänelle.»

»Lapsi kulta, hänhän on täysin turvassa. Takaan kunniasanallani, ettei
hänelle tapahdu täällä mitään.»

»En tiedä mitä aiot sanoa hänelle enkä halua hänen näkevänkään sinua»,
sanoi Hermione. »Hän on nyt täysin onnellinen — tai ainakin olisi,
jollei olisi joutunut noiden henkilökohtaisten onnettomuuksiensa
uhriksi.»

»Nehän juuri estävät kutakin meistä tuntemasta itseään onnelliseksi»,
sanoi Helena, »niitä harvoja lukuunottamatta, jotka surevat toisten
vuoksi. Et suinkaan sinä luule Oresteen kuuluvan sen lajin ihmisiin.
Lähetä hänet tänne, Hermione. Minä lupaan luovuttaa hänet sitten
takaisin sinulle. Voisiko hän tulla tänne huomenna?»

»Menettelisit viisaasti lähettäessäsi hänet tänne», sanoi Menelaos.
»Lopultahan asiat kuitenkin johtavat siihen. Äitisi tahtoo tavata
hänet. Takaan sinulle, etten anna hänen viipyä kauan ja ettemme tee
hänelle mitään pahaa.»

»Ilmoita minulle etukäteen koska hän tulee», sanoi Eteoneus, »niin minä
voin kehoittaa uutta portinvartijaa kääntymään selin ja olemaan aivan
kuin ei huomaisikaan häntä. Tuon tapaista miestä ei voi ottaa vastaan
samalla lailla kuin ylimalkaan vieraita.»

»Mitä sinä puhut uudesta portinvartijasta?» sanoi Helena. »Entinen
hoitaa toimensa täysin tyydyttävästi.»

»Eteoneus lähtee nyt luotamme», sanoi Menelaos. »Hän tahtoo vetäytyä
syrjään, ja minä lupasin vapauttaa hänet heti Hermionen palattua. En
osannut aavistaakaan hänen tulevan takaisin näin pian. Muuten en olisi
luvannutkaan sellaista. Minulla ei ole toistaiseksi tiedossa ketään
hänen paikalleen.»

»Etkö sinä voisi jäädä luoksemme, Eteoneus?» sanoi Helena. »Olet täällä
vanhin ystäväni. Sinä avasit tämän talon oven, kun minä tulin siitä
morsiamena.»

»Ja kun palasit Troijasta», sanoi Eteoneus. »En voi tehdä enää mitään
hyväksenne, ja minun on jo aika lähteä.»

»Sinä et saa lähteä luotamme — meidän pitää keskustella siitä asiasta
enemmän», sanoi Helena. »Eihän sinun päätöksesi voi olla niin
lopullinen.»

»Aivan niin, sinä siis jäät», sanoi Menelaos. »Aavistat etukäteen
kuinka tämä asia päättyy.»

»Päätökseni on peruuttamaton, Helena, ja mieluummin jätän kaikki
keskustelut sikseen.»

»Se surettaa minua», sanoi Helena, »mutta sinähän sen itse parhaiten
tiedät. Tulethan sanomaan minulle jäähyväiset ennen kuin lähdet?»

»Varmasti tulen», sanoi Eteoneus.

»Nyt olet mennyttä miestä, ukko», sanoi Menelaos. »Ja sinä siis lähetät
Oresteen tänne huomenna?»

»En», sanoi Hermione, »en lähetä häntä ensinkään. Odotan vain
saadakseni lausua jäähyväiset Eteoneukselle ja sitten lähden. Minä
en palaa. Meitä ei todella kaivata täällä, eivätkä kauniit sanat
muuta sitä asiaa. Minä en halua palata missään tapauksessa — me emme
kuitenkaan voi koskaan nähdä asioita samassa valossa.»

»Laputa tiehesi sitten ja katoa näkyvistäni!» sanoi Menelaos. »Miksi
sinä vitkastelet täällä ja toistat toistamistasi, ettet hyväksy meitä?
Sanooko sinulle vaistosi mitään siitä, mitä sinä ja miehesi olette
tehneet? Kuka inhimillinen olento koskaan välittää siitä, hyväksytkö
sinä hänen tekonsa vai et? Olemme sallineet sinun astua sisään tähän
taloon ja jäädä tänne muutamiksi minuuteiksi ikäänkuin et olisikaan
lainsuojaton. Kun ensi kerralla pyrit jonkun ystäväsi luokse, huomaat
ehkä erotuksen!»

»Menelaos! Menelaos!» sanoi Helena. »En tahdo päästää Hermionea
menemään ennenkuin hän on luvannut lähettää miehensä tervehtimään
meitä. Jos Hermione tekee sen, luulen meidän kaikkien taas jonakin
päivänä ymmärtävän toinen toisemme. Enhän minä tahdo puhella sisareni
murhaajan, vaan hänen poikansa kanssa. Jos Hermione rakastaa häntä noin
kaiken uhallakin, täytyy hänessä varmasti olla jotakin sellaista hyvää,
josta en ole tietänytkään. Minun tekisi mieleni tunnustaa erehdykseni,
jos olen erehtynyt. Tahtoisin välttämättä tavata hänet itse.»

»Hän on ihana ihminen — et voisi olla ihailematta häntä, jos todella
tuntisit hänet. Sinussa ja isässä oli juuri se vika, että te ette
tunteneet häntä ettekä tahtoneet häneen tutustuakaan.»

»Tahdoimmehan me!» sanoi Menelaos. »Mehän kehoitimme sinua kutsumaan
hänet tänne vierailulle, mutta sinä et saanut häntä käsiisi. Eihän se
ollut meidän syymme, että sinä et ollut selvillä hänen olinpaikastaan!»

»Ei se ollut Hermionenkaan syy», sanoi Helena, »ja me voimme nyt
huomata, ettei siitä voi Orestestakaan moittia. Pyydätkö häntä käymään
täällä huomenna?»

»Toimitan kutsun perille», sanoi Hermione. »En vain voi ymmärtää mitä
hänen pitäisi tehdä.»




II


»Olit ystävällinen, kun tulit, Orestes», sanoi Helena. »Arvaan kyllä,
että sinulla on yllin kyllin työtä tällä hetkellä, mutta minun teki
mieleni tavata sinut heti kun Hermione kertoi teidän olevan naimisissa.»

»Sanoisin mielelläni, mutta en voi, että minun oli hauska tulla tänne»,
sanoi Orestes. »Sinulla on täysi syy vihata minua. Pelkäsin sinun
tapaamistasi.»

»En minä vihaa sinua», sanoi Helena, »ja toivon, että kauhusi
osoittautuu aiheettomaksi. Tahtoisin mielelläni olla ystävällisissä
väleissä tyttäreni miehen kanssa. Se onkin ainoa syy, jonka vuoksi
pyysin sinua tulemaan.»

»Sinä et toivonut minun menevän naimisiin Hermionen kanssa», sanoi
Orestes.

»En toivonutkaan.»

»Halusit naittaa hänet Pyrrhokselle.»

»Niin halusin.»

»Sitten en osaa oikein luottaa tähän äkilliseen ystävyydenpuuskaan.»

»Orestes hyvä, olen aina ollut varma siitä, että suhtautuisin
ystävällisesti vävyyni niin pian kuin hänet vain on valittu. Ystävyys
ei ole äkillinen — vaan avioliitto. Soisinpa sinun tietävän kuinka
usein nimeäsi on mainittu meidän talossamme minun paluuni jälkeen.
Pyysin moneen kertaan Hermionea kutsumaan sinut tänne vierailulle,
sillä olisimme kovin mielellämme tahtoneet tavata sinut, mutta hän ei
tietänyt olinpaikkaasi. Myötätuntomme oli sinun puolellasi. Tiesimme
mikä kauhea vastuunalaisuus painoi hartioitasi.»

»Tunnen itseni tekopyhäksi ottaessani vastaan sinun myötätuntosi»,
sanoi Orestes. »En ole pitänyt sinua ystävänäni.»

»Kuinka sinä olisitkaan voinut tietää, että olin ystäväsi? Mutta niin
on asia kuitenkin — ja saanko laskea sinut ystäviini?»

»Se on sinulle tuskin mahdollista. Olen äskettäin surmannut sisaresi.»

»Sen olen kuullut.»

»Ja vielä uudempi on vieraasi Pyrrhoksen murha.»

»Senkin olen kuullut.»

»Ne ovat useimpain ihmisten mielestä pahimman laatuisia rikoksia.»

»Niin minunkin mielestäni, mutta et suinkaan sinä tehnyt niitä
ilkeydestä minua kohtaan? Otaksuin sinulla olleen noihin murhiin toiset
syyt.»

»Mutta et suinkaan sinä voi todella haluta päästä ystävällisiin
väleihin sen miehen kanssa, joka surmasi sisaresi!»

»Sen miehen kanssa, joka nai tyttäreni.»

»Minun täytyy tosiaankin sanoa, että olet jalomielinen!»

»En laisinkaan, sehän on vain aivan luonnollista. Älä ymmärrä minua
väärin, Orestes. Tekosi ovat mielestäni sanomattoman kauheat. Saat
kärsiä niiden vuoksi katkerasti, sen kohtelun vuoksi, joka varmasti
tulee osaksesi useimpain ihmisten taholta, sekä vielä omain ajatustesi
ahdistamana. Minun on mahdotonta sanoin ilmaista kuinka pahoillani
olen tähtesi. Olisin tehnyt mitä tahansa estääkseni sinut ryhtymästä
sellaisiin tekoihin, samoin kuin koetin estää Hermionea menemästä
kanssasi naimisiin. Mutta tehtyä emme saa tekemättömäksi ja nyt olemme
vapaat nauttimaan toistemme ystävyydestä ja tuntemaan toinen toistamme
kohtaan sääliä erehdystemme seurausten vuoksi. Minä puolestani suren
sitä, mitä sinä olet tehnyt, itsesikin vuoksi. Mitä paremmiksi
ystäviksi tulemme, sitä enemmän vielä suren tekojasi. Toivoin, ettei
Hermione olisi ruvennut osalliseksi onnettomuuteesi.»

»En minäkään olisi tahtonut siirtää siitä mitään hänen hartioilleen,
mutta hän halusi sitä itse», sanoi Orestes. »Se onkin jonkin verran
oikeudenmukaista, koska hän on sinun lapsesi, sillä jos nyt kerran
puhumme rikoksistamme, voin aivan hyvin sanoa, että syytän sinua koko
tästä murhenäytelmästä. Isäni toimi veljensä puhemiehenä, kun hän kosi
sinua, ja hän oli mielestään aina velvollinen huolehtimaan siitä,
että Menelaos selviytyi kunnollisesti tämän loistavan avioliiton
vaaroista. Kaiken alkusyynä oli — sinun kauneutesi. Agamemnon uhrasi
tyttärensä, jotta laivasto saisi purjetuulta. Minun mielestäni äidillä
oli täysi oikeus luopua hänestä tuon jälkeen. Hän oli mielestään
velvollinen kostamaan lapsensa kuoleman surmaamalla hänet, jos hän
palaisi. Hän ei ollut oikein varma velvollisuudestaan — sen vuoksi
hän ei lähtenyt ajamaan takaa Agamemnonia, mutta siinä tapauksessa,
että isä palaisi, oli hän päättänyt surmata hänet. Olen varma siitä,
että hän oli väärässä, mutta kunnioitan hänen vaikuttimiaan. Sen
vuoksi minusta oli niin kauhean vaikeaa kostaa isän kuolema — mutta
minulla ei tietenkään ollut valitsemisen varaa. Nyt olen taistelussa
surmannut sinun vieraasi. Iphigeneia — Agamemnon — Klytaimnestra —
Pyrrhos. Se on sinun käytöksesi aiheuttama johdonmukainen ja verinen
tapaussarja. Äitini mielestä sinä olit syyllinen. Hän sanoi, että sinä
olit säädyttömän kaunis. Niin oletkin. Mutta hän sanoi myöskin, että
minne tahansa tuletkin, alkavat ihmiset tehdä väärin. Ymmärrän nyt,
että se on hyvinkin mahdollista. Voitko sinä nukkua rauhallisesti? Minä
en voi. Mutta minun tekoni näyttävät sinusta varmaankin mitättömiltä
harrastelijan saavutuksilta. Sen vuoksi voit tervehtiä minua niin
rohkaisevasti. Olet saanut kauheisiin tekoihin monet miehet, jotka
olisivat ilman sinua eläneet tasaisesti ja viattomasti. Kaikki nuo
Troijassa kuolleet miehet — heidän surmatut tai nälkään nääntyneet
lapsensa — ryöstetyt ja häväistyt naiset! Emme voi koskaan tulla
oikein hyviksi ystäviksi. En voi pakottaa itseäni ihailemaan sinun
ihanuuttasi, kun tiedän millaista pahaa se on saanut aikaan.»

»Älkäämme väitelkö sinun mielipiteestäsi, Orestes», sanoi Helena.
»Itsekin olen pääasiassa samaa mieltä. Tuolla tavoin juuri luulinkin
sinun ajattelevan minusta. Missä tahansa olenkin ollut, on onnettomuus
aina seurannut minua. Ilman minua ei isäsi olisi uhrannut omaa lastaan,
sisareni ei olisi surmannut miestään, sinä et olisi tappanut äitiäsi
etkä Pyrrhosta — ja sinä et olisi mennyt naimisiin Hermionen kanssa.»

»Voi, minä olisin joka tapauksessa nainut Hermionen! Se ei ole
onnettomuus, etkä sinä ole siitä vastuussa. Menin Hermionen kanssa
naimisiin siksi, että rakastan häntä.»

»Sitä pidetään tavallisesti hyvänä syynä», sanoi Helena. »Teidän
liittonnehan olikin ennakolta määrätty — sinä olisit mennyt hänen
kanssaan naimisiin välittämättä siitä, kuinka ihailtava hänen äitinsä
oli.»

»Olisin — ja en! Tarkoitan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan sillä
tavoin kuin Hermione ja minä, ei sille voi mitään.»

»Sinähän et kai koskaan tavannut Parista? Et tietenkään. Hänellä oli
aivan sama käsitys kuin sinulla.»

»Sinä et varmaankaan ollut hänen kanssaan yhtä mieltä?»

»Olinpa toki.»

»Olet siis myöhemmin muuttanut mieltäsi?»

»En, minulla on yhä edelleen sama käsitys. Sen vuoksi on minusta
hauska kuulla, että rakkaus johti sinut avioliittoon. Pelkäsin, että
syynä siihen olisikin voinut olla Hermione. Hän ei laisinkaan salannut
aikomustaan ottaa sinut miehekseen.»

»Voi, sinä et saa tehdä sellaista vääryyttä! Me —»

»Minkä vääryyden minä olen tehnyt hänelle?»

»Sinä vihjasit, että hän pakotti minut menemään naimisiin kanssaan.»

»Eikö asia sitten ollut niin? Ymmärsin sinun sanoneen, että et voinut
olla menemättä? Hänenkö viehätysvoimansa vai sinun omasi sai sinut niin
kokonaan valtaansa?»

»Kas — sitäkö tarkoitatkin?»

»Mutta minähän en olekaan oikeudenmukainen», jatkoi Helena. »Sinun
viehätysvoimasi tietysti pakotti hänet.»

»Minä en kuvittele olevani millään tavoin viehättävä», sanoi Orestes.

»No, mikä ominaisuus se nyt sitten lieneekin, huomasi Paris sen minussa
ja minä hänessä. Eikö ole kummallista, millä tavoin rakkaus muuttuu
meidän tahdoksemme! Me emme olisi voineet menetellä toisin.»

»Voi, suo anteeksi! Tuollainen teoriahan muuttaisi intohimosi tuota
troijalaista lurjusta kohtaan yhtä pyhäksi kuin mikä muu rakkaus
tahansa on!»

»En minä maininnut mitään teoriaa», sanoi Helena. »Vetosin vain
tosiasiaan. Sinä kerroit minulle miltä sinusta ja Hermionesta tuntui;
minä taas miltä Pariksesta ja minusta tuntui. Miksi sinä väitit
häntä lurjukseksi? Ethän sinä tuntenut häntä. Meidän rakkautemme oli
aivan samanlaista kuin kenen muun rakkaus tahansa. Meistä se tuntui
pyhältä. Jos se on sinusta miellyttävämpää, mainitsen vertauskohdaksi
Menelaoksen. Mennessään minun kanssani naimisiin sanoi hänkin, ettei
olisi voinut tehdä toisin. Nyt hän kyllä pitää sitä mahdollisena ja
toivookin, että olisi menetellyt toisin. Mutta sillä kerralla hän oli
oikeassa.»

»Jollet sinä olisi voinut menetellä toisin», sanoi Orestes, »ei sinua
johdonmukaisesti ajatellen voi syyttää tuota tekoasi seuranneista
onnettomuuksista. Se on taidokas selitys, mutta minun mielestäni se ei
oikein pidä paikkaansa. Kuka oikeastaan on vastuussa kaikesta?»

»Sitä olen usein tuuminut», sanoi Helena, »mutta en vieläkään oikein
tiedä. Voisin todistaa, että kaikki oli Menelaoksen syytä, mutta
sitten minun olisi selitettävä Menelaos, ja mitä enemmän syvennyn
asiaan, sitä vaikeammaksi se tulee. Sen vuoksi olen oppinut ottamaan
asian sellaisena kuin se on, jos se jo on tapahtunut. Meidän täytyy
kestää seuraukset, mutta siitä ei kannata väitellä ikäänkuin se olisi
vielä tekemättä, ja minusta on hyvin vastenmielistä lausua tuomiotani
asianosaisesta henkilöstä.»

»Tuo on kerrassaan mullistava oppi! Sen mukaanhan kaikki pahantekijät
jäisivät rankaisematta!»

»Ei kertaakaan — jollei sinun mielestäsi elämässä itsessään ole mitään
siveellistä. Olen yhä vieläkin sitä mieltä, että tekemällä jonkin teon
pääsee selville onko se oikea vai väärä — että oikealla teolla on
paremmat seuraukset.»

»Tuohan pitää tietysti yleensä puhuen paikkansa», sanoi Orestes. »Mutta
käytännöllisessä elämässä, yhteiskunnassa, täytyy osata erottaa kuka on
rikollinen, kuka ei.»

»Se olisi minustakin hyvin suotavaa», sanoi Helena, »mutta epäilen
voiko sitä kukaan — nimittäin ennen kuin on pitkän aikaa seurannut
heidän elämänsä myöhempiä vaiheita. Ajatteleppas esimerkiksi
itseäsi. Minä en osaisi sanoa oletko murhaaja vai harvinaisen
velvollisuudentuntoinen poika.»

»Minä koetin täyttää velvollisuuteni», sanoi Orestes, »mutta tekoni saa
minut vimmatun onnettomaksi».

»Aivan niin», sanoi Helena. »Olet luultavasti kumpaakin — tarkoitan,
että tekosi olivat sekä hyviä että pahoja. Ne aiheutuivat kaikkein
ylevimmistä syistä, mutta ehkäpä ne eivät olleet kyllin yleviä. Sinun
siveelliset käsitteesi ovat kaiken arvostelun yläpuolella, mutta
ehkäpä et tietänyt aivan tarpeeksi kaikkea. Useimmat tuntemani ihmiset
luulevat voivansa toimia turvallisesti, kun tietävät olevansa oikeassa.
Muutamain kokemusten perusteella olen alkanut uskoa, että meillä on
täysi syy olla varuillamme silloin kun tiedämme varmasti olevamme
oikeassa. Olemme luultavasti jättäneet jotakin huomioon ottamatta.
Niinkuin sanoit, emme voi rakkaudessa pakottaa itseämme — minun
mielestäni on asianlaita samoin kaikessa muussakin. Sinun isälläsi
oli — niinkuin minusta aikoinaan tuntui — vanhentunut käsitys uhrien
merkityksestä. Hänen mielestään oli jumala sellainen olento, jolta sai
ostaa mitä tahtoi. Sen vuoksi hän uhrasi täysin puhtain omintunnoin
tyttärensä toivoen sillä tavoin saavansa tuulen kääntymään suotuisaksi.
Isäsi ja minun mieheni olivat huonoimmat purjehtijat, mitä koskaan
olen tavannut. Menelaos ohjasi suoraan Egyptiin koettaessaan päästä
kotiin Spartaan. Lopulta sain hänet suorittamaan erinäisiä uhreja. Ne
tekivät hyvää hänen itsepäisyydelleen ja ylpeydelleen, auttoivatpa
sitten tuulta tai eivät. Ylpeys on suurempi synti kuin mihin isäsi oli
vikapää, ja sittenkin oli hänen tekonsa seuraus vielä kauheampi. Se saa
minut kerrassaan ymmälle. Sinun mielestäsi minä tein väärin lähtiessäni
Troijaan, vaikka nyt tyydytyksekseni tiedänkin sinun ymmärtävän, että
en olisi voinut menetellä toisin. Mutta varmaankin oli sinun mielestäsi
Menelaoksen pakko aloittaa suuri sota, hävittää kokonainen kaupunki,
viedä sadat ihmiset surman suuhun — ja kaikki vain siksi, että hänen
vaimonsa oli karannut. Sinun mielestäsi on minussa syy. Minä en sitä
ymmärrä. Minun ymmärtääkseni aiheutti kaiken tuon onnettomuuden ylpeys
ja mielikuvituksen puute. Menelaos, enkä minä, oli syynä kaikkiin
noihin kuolemiin, vaikka hän toimikin puhtain omintunnoin ja on hyvin
tyytyväinen itseensä, ja minä taas tiesin menetteleväni onnettomasti,
vaikka en voinutkaan sille mitään. Kumpi meistä on todella vastuussa
kaikista tekojemme aiheuttamista kärsimyksistä? Minun mielestäni voisi
säädyllinen mies menettää vaimonsa sytyttämättä sen vuoksi sotaa.»

»Eikö sinun mielestäsi vaimo ansaitse rangaistusta hyljätessään
miehensä?»

»Se riippuu sekä vaimosta että miehestä», sanoi Helena. »Luulisin kyllä
tuntevani sen erikoistapauksen, jota tarkoitat.»

»Minä ajattelin sinua», sanoi Orestes.

»Ehkäpä minua pitäisi rangaista — kenties olen saanutkin
rangaistukseni, vaikka en Menelaokselta. Hän yllytti ystävänsä
hävittämään Troijan ja surmauttamaan itsensä, mutta täällä me nyt
olemme entisessä kodissamme, hän ja minä. Tiedän, että hän on
mielestään saanut suoritetuksi jotakin, mutta luullakseni on paras olla
kysymättä mitä se on.»

»Miksi niin?»

»Samasta syystä, jonka vuoksi minä en kysy mitä saavutit surmaamalla
äitisi tai mitä hän saavutti surmaamalla isäsi. On ystävällistä kysyä
ihmisiltä vain heidän tarkoituksiaan. Jos me näkisimme tekojemme
todellisen merkityksen, niin ehkä emme voisi siitä selviytyäkään
hengissä.»

»Sinä panet minut peloittavasti ymmälle kaiken puolesta — et voi
arvatakaan kuinka peloittavasti.»

»Varmasti voin», sanoi Helana. »Tein sen oikein harkitusti. Sinä tulit
tänne siinä käsityksessä, että minä olin huono nainen ja sinä itse
jonkinlainen velvollisuuden marttyyri. Itsesi suhteen olit oikeassa.
Olet sen marttyyri, mitä itse käsitit velvollisuudeksi. Samoin äitisi.
Mutta sen jälkeen, mitä minä olen sanonut, et ole siitä niin varma.
Luultavasti yhä vielä pidät minua pahana ihmisenä, mutta niinkuin
huomaat ei sitä ole kovinkaan helppo todistaa, jos alkaisimme siitä
väitellä. Itse olen kauan turhaan koettanut ymmärtää menettelyäni.
Mutta en aio ruveta suremaan mitään entisiä tekojani. Mukaudun siihen
rangaistukseen, joka elämällä on minulle varattuna. Ellei sellaista
tulekaan, olen tyytyväinen siitä, etteivät tekoni olekaan niin pahoja
kuin pelkäsin.»

»Se on hirveän vaarallinen oppi», sanoi Orestes.

»En minä koetakaan käännyttää sinua siihen», sanoi Helena. »Tahdoin
vain selittää oman käsityskantani ja ehkä vähän lohduttaa sinuakin.
Osaksi on meidän tekemämme paha rikosta, osaksi erehdystä. Meidän
erehdystemme pitäisi olla seurauksiltaan vähemmän kohtalokkaita kuin
syntimme, mutta usein saammekin nähdä asian olevan juuri päinvastoin.
Sinä olet minun mielestäni tehnyt muutamia kauheita erehdyksiä, mutta
se ei saa häiritä ystävyyttämme. Sehän on kyllä selvä, että en soisi
sinun niitä tekevän uudelleen.»

»Kaikki mitä sanot tuntuu ystävälliseltä, ja minä olen siitä
kiitollinen, mutta sittenkin se tekee epämoraalisen vaikutuksen», sanoi
Orestes.

»Kenties on asia niin», sanoi Helena. »Semmoinen on parasta mitä voin
tehdä. Meidän välillämmehän ei nyt ole missään tapauksessa kaunaa?»

»Minä en hyväksy käyntiäsi Troijassa enkä kaikkea muuta sellaista»,
sanoi Orestes, »mutta sehän on mennyttä».

»Pelkään, ettei asia ole aivan niin», sanoi Helena.

»Tuo ei oikein kuulosta katuvaiselta», sanoi Orestes.

»Ei toivoakseni», sanoi Helena.

»Menelaoksella luultavasti on kaunaa minua kohtaan, ellei sinulla
olekaan», sanoi Orestes. »Kummallista, että en tullut ajatelleeksi sitä
aikaisemmin! Ei ole mitään hyötyä siitä, että me kaksi teemme sovinnon
keskenämme, jos hän yhä hautoo kostoa.»

»Hän ei ole kostonhaluinen», sanoi Helena. »Hän on kyllä jyrkästi sitä
mieltä, että pahantekijää on rangaistava. Näin ollen voisi luulla hänen
hautovan kostoa, mutta niin ei asia kuitenkaan ole. Tällä hetkellä
hän ei edes suostuisi puhumaan kanssasi, mutta aikaa myöten hän kyllä
taipuu siihen. Oikeastaan hän ihailee sinua — sinä olit alussa hänen
suosikkinsa Hermionen kosijain joukossa.»

»Hermione kertoi siitä minulle. Hän luuli saavansa tukea isältään,
mutta viime aikoina on Hermionesta tuntunut, että Menelaos — no niin,
hän sanoi, että Menelaos oli pettänyt hänet.»

»Hermionen täytyy lakata kuvittelemasta, että ihmiset ovat pettäneet
hänet, kun he vain ovat eri mieltä kuin hän. Luuletko sinä voivasi
tulla toimeen Hermionen kanssa, kun kaikki tämä kohina on tauonnut?»

»Sehän on selvä — tämä kohina, niinkuin sinä sanot, ei ole laisinkaan
kiihoittanut rakkauttamme.»

»Niinkö sinä luulet?» sanoi Helena. »Hermione tahtoo auttaa sinua.
Sinun täytyy alituisesti esiintyä hänen apuaan tarvitsevana.»

»Minun mielestäni sinä ymmärrät väärin meidän suhteemme», sanoi
Orestes. »Me olemme syntyneet toinen toistamme varten. Olin iloinen
voidessani mennä hänen kanssaan naimisiin.»

»Poika parka, siinäkö kaikki?»

»Tarkoitan, että toivoin meidän voivan mennä pian naimisiin, mutta
minulla ei ollut mielestäni minkäänlaisia mahdollisuuksia tarjota
hänelle sellaista kotia kuin hän ansaitsee — minä en varmaankaan saa
enää palata isäni kotiin. Tuon kauhean ottelun jälkeen Pyrrhoksen
kanssa ymmärsin heti, että Hermione joutuisi ikävän häväistysjutun
aiheeksi, ellei hän olisi vaimoni. Oikeastaan hän sen itse
ensimmäiseksi käsitti luonteenomaisella hyväin tapain vaistollaan,
mutta niin pian kun hän mainitsi siitä, tiesin hänen olevan oikeassa.
Olin hänen vuokseen iloinen siitä, että saatoimme mennä naimisiin heti
— vaikka ei tuo ajankohta suinkaan ollut sellainen, jonka mielellään
valitsisi häittensä viettämiseksi.»

»Hän muistuttaa tavattoman paljon Klytaimnestraa», sanoi Helena.

»Et aavistakaan kuinka minua kiusaa tuo väitteesi!» sanoi Orestes.

»Suo anteeksi!» sanoi Helena. »Se oli tahdittomuuttakin pahempaa.»

»Onnettominta siinä on», sanoi Orestes, »että huomasin itse tuon
yhtäläisyyden ja mitä kauheimmalla hetkellä. Kun annoin Pyrrhokselle
kuoliniskun, oli Hermione iloinen. En ole koskaan ennen nähnyt
samanlaista ilmettä kenenkään muun kasvoilla — kuin yhden ainoan
henkilön. Se on vainonnut minua niin kiduttavasti, että alan jo epäillä
järkeni sekaantuneen kaikesta siitä, mitä olen saanut kokea. Jos minun
on nähtävä äitini ja isäni ja Pyrrhos ympärilläni olevain kasvoilla —
jos kaikki tämä veri myrkyttää pienimmänkin onnenpisaran — Voi, sinä et
saata arvata kuinka kauheaa se on! Enkä voi puhua siltä Hermionelle,
koska se kuuluu häneen itseensäkin ja koska hän ei kuitenkaan voisi
oikein ymmärtää. Hänellä ei näytä olevan pienintäkään epäilystä omain
tekojensa suhteen. Sinä olet ainoa henkilö, jolle olen puhunut tästä,
ja tullessani ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että uskoisin
sinulle tällaisen asian.»

»Olen iloinen siitä, että uskoit sen minulle, Orestes — ja ylpeä sinun
luottamuksestasi. Jos on järkkyneen mielen merkki huomata yhtäläisyys
Klytaimnestran ja Hermionen välillä, on minun mieleni ollut kauan
järkkynyt. Hänellä on yhtä jyrkkä mielipide kuin tädilläänkin kaikista
asioista, joita hän ensinkään huomaa. Hermionessa ei ole minkäänlaista
valon ja varjon vaihtelua. Voin kuvitella hänet joko menemässä
naimisiin miehen kanssa tai surmaamassa hänet, mutta en minkäänlaista
välimuotoa. Hän on järkkymätön, jos kerran tuntee vastenmielisyyttä
jotakin kohtaan. Erään palvelijattareni petti äskettäin häpeämättömän
halpamainen rakastaja, ja kun me saimme tietoomme, että tyttö saisi
lapsen, vaati Hermione tyttöä ajettavaksi häpeällä pois.»

»Hermione kertoi minulle siitä», sanoi Orestes. »Minun täytyy sanoa,
että olin siinä asiassa aivan samalla kannalla kuin Hermione. Onhan
vapaamielisyydelläkin jonkinlaiset rajansa.»

»Sitä mieltä olen minäkin aina ollut», sanoi Helena. »Sinun ja
Hermionen täytyy muodostaa itsenäisesti mielipiteenne näissä asioissa,
mutta olet oikeassa väittäessäsi, että Hermione muistuttaa äitiäsi.
Minun mielestäni hän ei ole koskaan ollutkaan minun kaltaiseni.»

»Ei pienimmässäkään määrin!» sanoi Orestes.

»Muutamissa suhteissa hän muistuttaa isäänsä», jatkoi Helena, »ja
minä toivon, että sinä tekisit kaiken voitavasi saattaaksesi nuo
kaksi jälleen yhteen. Menelaos on kiintynyt häneen — hän rakastaakin
tytärtään eniten maailmassa. Sellainenhan on usein isäin ja tyttärien
suhde. Menelaos koetti ehkäistä Hermionea menemästä naimisiin sinun
kanssasi, ja siitä tyttö loukkaantui. Koska sinä nyt olet saanut
Hermionen, on sinulla varaa esiintyä jalomielisenä ja lepyttää heidät.
Ei olisi hyväksi Hermionelle eikä Menelaokselle tuntea toinen toistaan
kohtaan kaunaa koko loppuikänsä.»

»Hermione kertoi minulle siitä», sanoi Orestes, »ja tietysti haluan
taipua kaikkeen mikä suinkin on oikein, mutta minun täytyy sanoa,
ettei ole helppo unohtaa niitä solvauksia, joita Menelaos on lausunut
minusta. Hänellä on Hermionen sanain mukaan kiivas luonne, ja kun
hän kerran on saanut jotakin päähänsä, ei hän luovu siitä. Hermione
pahoittelee tuota piirrettä, joka on hänen käsityksensä mukaan suurin
syy heidän epäsopuunsa. En ymmärrä mitä voisin tässä vaiheessa tehdä.
Jos Menelaos on väärässä, pitäisi hänen tosiaankin tehdä ensimmäinen
lähentymisyritys. Enhän minä voi pyytää anteeksi niitä epämiellyttäviä
huomautuksia, joita hän on tehnyt minusta.»

»Ehkäpä tilanne on toivoton», sanoi Helena. »Suo anteeksi, että
mainitsin siitä. Mutta kenties sinun on mahdollista lähestyä Menelaosta
— tai Hermionea, kumpaa nyt itse pidät parempana — ja saada aikaan
sovinto. Jollet sinä sitä voi, niin ei kukaan. Luotan taitavuuteesi.»

»Se on vaikeaa, niinkuin sanot, mutta tietysti teen parhaani», sanoi
Orestes.




III


»Olen tullut lausumaan jäähyväiset, isä. Orestes ja minä lähdemme
huomenna.»

»Sepä ikävää, Hermione — en tahtoisi menettää sinua. Ja sinä siis
lähdet pois tuon —»

»Älä sano hänestä mitään pahaa, isä! Ehkäpä vielä joskus ymmärrät häntä
paremmin.»

»Ei ole mitään syytä otaksua sellaista. Uskallanko kysyä minne
häämatkasi suuntautuu, vai onko se salaisuus?»

»Emme tiedä aivan tarkalleen. Oresteen mielestä meidän pitäisi mennä
Delphoihin, mutta se ei kuulosta minusta oikein kiinnostavalta. Pääasia
on se, että hän tarvitsee ehdottomasti vaihtelua. Keksimme kai jonkin
paikan, joka sopii meille kummallekin.»

»Milloin palaatte?» sanoi Menelaos.

»Siitä ei meillä ole pienintäkään aavistusta, mutta ei ainakaan pian.
Orestes ei tietenkään voi jäädä kotiin, ja meille kummallekin on
hyväksi nähdä maailmaa.»

»No niin, sinä tiedät mitä minä ajattelen kaikesta tuosta», sanoi
Menelaos. »Luultavasti saat nähdä nälkää tai ainakin saisit nähdä,
ellei sinulla olisi mitään muuta turvaa kuin miehesi. Olen käskenyt
Eteoneuksen pakata sinua varten jonkin verran ruokaa ja kalleuksia.
Joku miehistä saa tulla kantamaan sen minne vain sinä määräät.»

»Kiitos, isä, mutta minä en voi ottaa sitä vastaan. Olen varma siitä,
että Orestes pitää erinomaisesti huolta elannostamme.»

»Hänhän ei omista ropoakaan tässä maailmassa», sanoi Menelaos, »eikä
hänellä nyt ole ainoaakaan ystävää».

»Vaikka niinkin olisi, en voi ottaa lahjaasi vastaan», sanoi Hermione,
»jollet ole muuttanut mieltäsi ja suostu tapaamaan Orestesta».

»En aio koskaan vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan!» sanoi Menelaos.

»Ymmärräthän nyt miksi en voi ottaa lahjaasi vastaan. Hyvästi, isä.»

»Sen verran voit nyt ainakin luvata», sanoi Menelaos, »että ilmoitat
minulle, jos joudut vakavaan ahdinkoon. Siinä ei ole mitään järkeä,
että sinä lähdet luotamme puutteeseen, kun äidilläsi ja minulla on
yllin kyllin.»

»Et saa koskaan kuulla minusta mitään», sanoi Hermione, »ellet ota
vastaan miestäni».

»Eikö se riitä, että sinä olet mennyt naimisiin hänen kanssaan?» sanoi
Menelaos. »Pitääkö minunkin häntä rakastaa?»

»Tiedät aivan hyvin mitä tarkoitan. Jos sinä kohtelet Orestesta
rikollisena etkä tavallisena vävynä, en voi enää pitää itseäni tämän
perheen jäsenenä.»

»No, sille ei siis voi mitään sitten. Hyvästi. Sano Eteoneukselle
mennessäsi, että hän purkaa pakkaamansa tavarat ja vie ne takaisin
kellariin.»

»Kas, olin melkein unohtaa erään asian, josta aioin puhua sinulle»,
sanoi Hermione. »Minun mielestäni sinä olet vähän liian ankara äidille.»

»Sanoitko, että olen ankara äidillesi? Mistä asti?»

»Siitä asti kun hän palasi — vaikka huomasin sen vasta äskettäin.
Sinä arvostelet häntä väärin ja sanot sellaista, minkä voisi selittää
moitteeksi. Niin herkkätuntoinen ihminen kuin hän tuntee asemansa
toisinaan varmasti epämiellyttäväksi. Toivon sekä sinun itsesi että
hänen vuokseen, että koetat ymmärtää hänen katsantokantaansa.»

»Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kirous alkaisi tehota noin
pian!» sanoi Menelaos. »Olet menettänyt järkesi.»

»Älä ole levoton tuon kirouksen vuoksi, isä — se ei saa minkäänlaista
voimaa. Minulla on yhä tallella synnynnäinen älyni, jonka sinä väitit
minun perineen isältäni. Äiti ja minä olimme eri mieltä Oresteen
suhteen ja ylimalkaankin olemme hän ja minä hyvin erilaiset, mutta nyt
juuri alan päästä selville hänen ansioistaan. Hänessä ei ole mitään
pikkumaista. Hän on suuripiirteinen.»

»En ole ikänäni kuullut tuollaista hölynpölyä, ja jos sinulla vielä on
järkesi tallella, Hermione, ei sinun sovi vihjaistakaan sellaiseen,
etten minä muka ole ollut jalomielinen äitiäsi kohtaan. Niinkö siis
onkin asia, että hän juuri on jalomielinen ja suuripiirteinen?»

»Tarkoitukseni ei ollut asettaa teitä vastakohdiksi», sanoi Hermione,
»vaan ainoastaan puhua hänen suuripiirteisyydestään. Mutta koska nyt
itse huomautit vastakohtaisuudestanne, on minun myönnettävä todenneeni
saman asian siinä tilaisuudessa, jolloin huomasin tämän merkillisen
piirteen hänessä ensimmäisen kerran. Sinähän tiedät, että hänen
mielestään pitäisi ihmisen aina etukäteen lausua moittiva arvostelunsa
eikä mainita siitä enää jälkeenpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan
siitä, että hän oikein teossa noudattaisi sitä silloin kun joutuisi
itse sille puolelle, jonka on annettava anteeksi. Mutta kun saimme
tietää, että Orestes oli surmannut äidin sisaren, niin huomasitko
kuinka nopeasti hän hillitsi mielensä ja kieltäytyi karkoittamasta
Orestesta perheestä?»

»Onko tuo vertauskuva tarkoitettu minun opastamisekseni?» sanoi
Menelaos. »Se on taitavasti esitetty — huomaan, että aivosi ovat
yhä kunnossa, tyttäreni, mutta niin ovat minunkin. Orestes ei kuulu
perhepiiriin, mikäli minun sanani jotakin merkitsee. Minulla on oma
käsitykseni sinun äitisi jalomielisyydestä.»

»Saisinko minä kuulla sen?» sanoi Hermione. »En voi kuvitella mitään
sen kauniimpaa kuin on tuollainen nopeasti syttynyt halu osoittaa
ystävällisyyttä sellaista ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin tuottanut
niin suuren onnettomuuden tuolle asianomaiselle henkilölle. Silloin
huomasin ensimmäisen kerran äidin epäitsekkäisyyden. Kenties se on
jäänyt minulta huomaamatta toisina kertoina, jolloin hän on voinut olla
yhtä jalomielinen.»

»Sellaisia kertoja ei ole ollut monta, vaikkapa myöntäisi hänen
osoittaneen jalomielisyyttä tuossa yhdessä tapauksessa, mitä minä en
kuitenkaan myönnä. Sanot, etten ymmärrä äitiäsi. Olet aivan oikeassa.
Ainoa mitä ymmärrän hänessä on hänen ulkomuotonsa, enkä voi ymmärtää
kuinka hän säilyttää sen kauniina niin kauan. Minun silmissäni hän
ei ole koskaan ennen ollut niin ihana kuin näinä viikkoina, jolloin
ankara isku toisensa perästä on kohdannut häntä. Samanlainen hän oli
tuona yönä Troijassa. Hänen kauneutensa lisääntyy jokaisessa vaikeassa
tilanteessa!»

»Sehän on totta, että hän on harvinaisen kaunis», sanoi Hermione,
»mutta minä puhuin hänen luonteestaan».

»Nyt minä puhun hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Puhuin ensin
hänen kauneudestaan, koska sillä on oma merkityksensä. En ole
tosiaankaan oikein varma siitä onko hänellä luonnetta laisinkaan, enkä
edes tiedä onko hänellä sydäntäkään. Ajatteleppas — nyt voin puhua
sinulle vapaammin äidistäsi, kun olet naimisissa — en ole koskaan
nähnyt hänen kiihtyneen mistään. Hän sanoo rakastaneensa Parista
intohimoisesti — intohimoisesti! Olisinpa suonut näkeväni hänet siinä
mielentilassa. Ennen karkaamistaan Pariksen kanssa Helena kohteli häntä
tuollaisella tyynen hajamielisellä herttaisuudella, jollainen hänellä
on varattuna melkein kenelle tahansa. Joka kerta, kun hän alkoi puhua
Parikselle, pelkäsin hänen unohtaneen vieraamme nimen. Kuvitteleppas
sitten miltä minusta tuntui, kun kuulin heidän karanneen yhdessä!
Ja kuvitteleppas miltä minusta tuntuu, kun Helena kertoo minulle —
minulle, julkealla tavallaan Parista kohtaan tuntemastaan intohimosta!
Hän on hyvin itsekäs ihminen, sen sanon sinulle. Hän on päättänyt aina
puhua suoraan! Kuka häntä pyytää olemaan avomielinen? Hän esiintyy
aivan kuin mukaantuisi kaikkien yhteiseen pyyntöön. Ja sitten tuo
halu lähettää paikalla noutamaan Orestes. Mitä syytä oli Helenalla
kuvitella, että Orestes haluaisi tulla luoksemme?»

»Isä, minä kaikkein viimeisenä tahtoisin väittää, että äiti on
kohdellut sinua oikeudenmukaisesti tai käyttäytynyt sopivasti.
Tarkoitin vain, että hänellä on suuripiirteinenkin puolensa, jota
en ollut huomannut ja jota kenties et sinäkään ollut huomannut. Hän
sietää erilaisiakin mielipiteitä kuin hänen omansa ovat, eikä hän
ole itsepäinen. Näes, sinä olet vähän itsepäinen, isä, ja ehkä siitä
johtuu, ettet tule hänen kanssaan paremmin toimeen.»

»En ymmärrä mitä Orestes sanoisi, jos kuulisi tämän keskustelun», sanoi
Menelaos, »mutta se ei ennusta hänelle mitään hyvää. Mahdollisesti hän
osoittautuu yhtä anteeksiantavaksi aviomieheksi kuin minä olen ollut,
mutta saako hän siitä kiitosta? Ei! Ihmiset sanovat, että sinä olet
suuripiirteinen!»

»Isä, sekaannutko sinä nyt kokonaan kuvarikkaassa puheessasi vai
luuletko sinä tosiaankin minun aikovan jäljitellä äidin elämänvaiheita?
Ei edes Orestes luule minulla olevan edellytyksiä sellaiseen. Äidin
tavattuaan hän on ylistänyt minussa kaikkea muuta paitsi ulkomuotoani.»

»Mutta eihän hän ole tavannut äitiäsi sen jälkeen kuin aivan pikku
lapsena!»

»Hän kävi äidin luona pari päivää sitten — ja heidän keskustelunsa
oli hyvin rikassisältöinen. Se oli tarkemmin ajatellen erittäin
kaunista. Oresteen äiti oli hänen sisarensa, ja sittenkin oli äiti
Oresteen sanain mukaan vilpittömän myötätuntoinen eikä moittinut
Orestesta ja sanonut hänen olevan auttamatta hukassa, eikä tavuakaan
tuohon suuntaan. Orestes vahvisti sitä käsitystäni, että äiti kaikkine
virheineen on erittäin huomattava nainen.»

»Ymmärrän taas tarkoituksesi. Jos Helena, jota on kohdannut suurempi
suru, voi antaa anteeksi Oresteelle ja suhtautua häneen sydämellisesti,
niin miksi ei Menelaos, joka ei sittenkään ole menettänyt Oresteen
miekan iskusta ketään verisukulaista — vaan ainoastaan epätervetulleen
vieraan? No niin, tässä perheessä on tilaa vain yhdelle tuohon lajiin
kuuluvalle huomattavalle henkilölle. Minä luovutan paikan Helenalle.»

»Nyt sinä erehdyt kokonaan», sanoi Hermione. »Tietysti luulet minun
puhuvan Oresteen puolesta, mutta minä ajattelen nyt vain sinua. Orestes
ja minä lähdemme matkalle, eikä minulle ole muuta kuin tunnekysymys
hyväksytkö mieheni vai et. Mutta minusta olisi hauska tietää, että
sinä ja äiti taas olisitte oikein onnelliset — oma onneni panee minut
toivomaan samaa äidillekin — ja nyt alan ymmärtää, että pääsyynä on se,
että sinulta puuttuu —»

»Ymmärrätkö sinä oikein kuinka julkea olet?» sanoi Menelaos. »Mitä se
sinuun kuuluu onko äitisi onnellinen minun kanssani vai ei? Ja kuinka
sinä voisit tietää sitä ymmärränkö minä häntä? Mikäli minä ymmärrän,
olet itse ollut ilmiriidassa hänen kanssaan, eikä sinun luonteenlaatusi
minun luullakseni salli sinun nähdä asioita samassa valossa kuin hän
ne näkee, vaikkapa tahtoisitkin. Sinun täytyy muistaa, että minä
olen ollut Helenan kanssa hyvin läheisissä väleissä ja seurannut
hänen tekojaan pitemmän ajan kuin sinä olet ollut olemassakaan.
Hän on muuttunut minun elämässäni melkein tavaksi. Ymmärrän hänet
erinomaisesti. Älä sinä sure sitä. Jollei hän ole onnellinen, on se
hänen oma syynsä. Luultavasti vielä sentään myönnät, että hänellä on
omat vikansa?»

»Mitkä ne ovat, isä? Onhan hän tosin ihminen, mutta soisinpa sinun
mainitsevan mitkä piirteet hänessä tahtoisit muuttaa toisenlaisiksi.
Hänen ulkomuotonsako?»

»Keskustelkaamme hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Mainitsin juuri
äsken sinulle, etten luule hänellä olevan sydäntä laisinkaan. Hän
voi tehdä mitä tahansa tai hänelle voi tapahtua kuinka tärisyttäviä
asioita tahansa, eikä hän tule siitä laisinkaan järkytetyksi. Hänellä
ei ole ensinkään tunteita. Yhtä hyvin voisin sanoa, että hän on täysin
moraaliton. Melkein jokaisella synnillä on hänen silmissään valoisa
puolensakin. Jos hän karkaa kotoaan, jos hänet sitten saadaan kiinni ja
tuodaan takaisin, sanoo hän vain: 'Se oli erehdys!' ja elelee edelleen
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä hän edes aina myönnä
erehtyneensäkään. Sellaista on sinun ylistämäsi suuripiirteisyys. Hän
on niin usein harjoitellut anteeksiantamista itsensä suhteen, että hän
voi nyt antaa anteeksi kenelle tahansa.»

»Arvasinkin sen, että sinä et ymmärrä asiaa. Oletko koskaan ajatellut
istahtaa juttelemaan hänen kanssaan hänen elämänfilosofiastaan? Se
olisi valaisevaa. Orestes sanoi tänä aamuna, että jollei hän olisi
kuullut äidin puhelevan hänen, Oresteen, suruista, ei hän olisi
mitenkään voinut oppia tarkastelemaan äidin vaiheita oikealta kannalta.»

»Olen sanonut jo niin paljon miestäsi vastaan, Hermione, että en ole
halukas lisäämään siihen enää mitään, mutta nimenomaan äidistäsi puhuen
on minun tunnustettava, että minun pitäisi tehdä erinäisiä murhia
ennen kuin voisin ymmärtää asiat tuolta mainitsemaltasi kannalta.
Äitisi elämänfilosofiasta ei olisi minulle mitään hyötyä, jos hänellä
nyt sellainen onkaan, mutta minä epäilen, että hän siirtyy elämässään
kohdasta toiseen ilman mitään määrättyä suunnitelmaa.»

»Orestes sanoi äidin selittäneen hyvin mielenkiintoisesti, mikä on ero
synnin ja erehdyksen välillä.»

»Vai niin!» sanoi Menelaos. »Sitä hänen filosofiansa pykälää me
käsittelemme usein. Hän tekee kaikki erehdykset ja minä kaikki
rikokset.»

»Ei, puhukaamme nyt oikein vakavasti — äiti sanoi Oresteelle, että
hänen tyyneytensä, jota sinä sanot hänen kylmyydekseen, on vain seuraus
hänen päätöksestään kestää tehdyn erehdyksen seuraukset. Ajatteleppas
esimerkiksi meidän avioliittoamme. Äiti sanoi suoraan, ettei hän
hyväksynyt sitä niin kauan kun asia oli vielä keskeneräinen, mutta
nyt kun se on peruuttamaton, toivotti hän meille onnea ja tahtoi
ruveta kanssamme ystävällisiin väleihin. Hän kehoitti Orestesta
suhtautumaan samalla tavoin omiin kokemuksiinsa. Jos hän oli tehnyt
parhaansa, ei hänen tarvinnut katua mitään, ei sittenkään vaikka teon
seuraukset osoittaisivatkin hänen olleen väärässä. Äiti on näes liian
ylpeä esiintyäkseen surullisen näköisenä. Mieluummin hän alistuu
millaiseen rangaistukseen tahansa, jos sellainen kerran on tuleva — ja
tavallisesti ei sitä tulekaan, sanoo hän.»

»En minä usko vähääkään, että hän olisi pahoillaan — siinä olet
erehtynyt, mutta sen kyllä uskon, että hän on liian ylpeä. Mitä muuten
tulee hänen mielipiteisiinsä, en oikein ymmärrä niitä selvästi. Oliko
Orestes mieltynyt hänen oppiinsa?»

»En ole siitä kovinkaan varma. Hänen mielestään ovat äidin elämänohjeet
vaarallisia, ellei niitä noudateta varovasti. Mutta hän on maininnut
muutamia kertoja, että haluaisi mielellään keskustella niistä vielä
äidin kanssa, ja hän luulee voivansa rauhallisesti juttelemalla
selvittää äidin käsitteitä ja karsia niistä pois vaarallisen aineksen.
Jos Orestes kykenee siihen, niin miksi et sinä?»

»Koska minä olen hänen miehensä», sanoi Menelaos. »Aiotko sinä sallia
Oresteen jatkaa noita siveellisiä keskusteluja?»

»Luultavasti ei siihen ole aikaa ennen kuin palaamme, ja niinkuin
sanoin, se ei tapahdu pian. Mutta Orestes toivoo tapaavansa äidin
huomenna ennen lähtöämme. Orestes on samaa mieltä kuin minäkin siinä
suhteessa, että sinä et ole voinut ymmärtää kaikkia puolia äidin
luonteessa.»

»Hermione, pidä miehesi loitolla hänestä! Oresteshan on suorastaan
uusi uhri. Tuolla naisella ei ole muuta kunnianhimoa kuin yksi ainoa
— nimittäin olla viehättävä. Mieluummin hän olisi ottanut Pyrrhoksen
kuin Oresteen, mutta Oresteskin kelpaa. Seuraus on pian se, että
Orestes alkaa olla tyytymätön sinuun — saatpa vain nähdä eikö käy niin!
Aivan varmasti sanoi Helena Oresteelle ihailevansa suuresti hänen
mielipiteitään, tai jotakin siihen tapaan, ja imarteli tuota hupsua.
Sellaiset temput eivät enää petä minua. Sen vuoksi en ole laisinkaan
sopiva minkäänlaisiin pikku keskusteluhetkiin, jolloin pohditaan elämän
filosofiaa.»

»Äiti ei keimaile Oresteelle, jos sitä tarkoitat. Orestes ei ole
helposti imarreltavissa. Eikä äiti sanonut ihailevansa häntä — hän
sanoi vain olevansa pahoillaan Oresteen vuoksi. Orestes sanoi äidin
koko ajan käyttäytyneen huomattavan itsekunnioittavasti.»

»Itsekunnioitusta hänellä tosiaankin on», sanoi Menelaos. »Mainitsiko
miehesi, että äitisi oli erikoisen kaunis hänen mielestään?»

»Ei, ainoastaan, että äiti oli paljon kauniimpi kuin hän oli
kuvitellutkaan.»

»Kas niin — Orestes osaa jo olla varovainen sinun kanssasi
keskustellessaan! Älä anna hänen enää nähdä Helenaa, Hermione.
Tuollaista on sattunut liian usein, jotta minä erehtyisin oireista.
Orestes puhelee varmasti Helenalle vain hänen hyväkseen, ja Helena
kuuntelee oikein imartelevan oppivaisen näköisenä eikä lausu sanaakaan,
joka ei olisi täysin paikallaan, mutta Orestes ei koskaan toinnu
tuon jälkeen. Hän uneksii varmasti Helenasta sekä valveillaan että
nukkuessaan, ja hänen kunniakseen Orestes lopulta heittää pois koko
elämänsä niinkuin Pariskin heitti, vaikka enpä juuri usko Helenan enää
karkaavan pois kenenkään miehen kanssa. Sinä luulet saaneesi hyvän
miehen. Minä alan nyt ymmärtää, että oli pelkkää ystävällisyyttä sinua
kohtaan pidättää Orestesta niin kauan poissa tästä talosta. Jospa sinä
vain olisit suojellut häntä Helenaa vastaan!»

»Jos tässä on tosiaankin vaara vaanimassa», sanoi Hermione, »niin
olisinpa suonut ajatelleeni sitä ajoissa. On helpompi estää Orestes
pääsemästä alkuun kuin pysähdyttää hänet jälkeenpäin. Minä tietysti
luulin, että Oresteelle olisi hyödyksi äidin tapaaminen, koska äiti
ehdotti sitä. Muistathan, ettei tuo ajatus aluksi miellyttänyt minua,
ja sitten minun täytyi oikein houkuttelemalla houkutella Orestes
lähtemään äidin luokse. Mutta varmasti on Orestes hyvin valmis siihen
toisella kerralla. Kuinka sinä luulisit minun voivan parhaiten estää
hänet siitä?»

»Toimita hänet pois tältä paikkakunnalta, jos suinkin voit», sanoi
Menelaos. »Jos rupeat kieltelemään Orestesta ihailemasta äitiäsi, arvaa
hän, että olet mustasukkainen. Soisinpa voivani kertoa Oresteelle
joitakin asioita!»

»Eikö hän sitten voisi luulla sinua mustasukkaiseksi?» sanoi Hermione.
»Eikö sinun sopisi keskustella vaimostasi toisen miehen kanssa, vai
kuinka? Palaan nyt alkuperäiseen lähtökohtaani — sinä teet äidille
vääryyttä. Jos keskustelisit hänestä hänen kanssaan sydämellisesti ja
myötätuntoisesti — ja pitäisihän olla hyvin helppo suhtautua äitiin
edes niin myötätuntoisesti ja sydämellisesti kuin Orestes lähtiessään
ensimmäistä kertaa äidin luokse — alkaisit tajuta mikä arvo hänellä
on lukuunottamatta laisinkaan sitä viehätysvoimaa, jonka vuoksi olet
mustasukkainen. Älä tuhlaa aikaa puhelemalla Oresteen kanssa — puhu
suoraan äidin kanssa. Kun Orestes eilen illalla johtui sattumalta tähän
keskustelunaiheeseen, teki hän mielestäni hyvin viisaan huomautuksen.
Hän sanoi otaksuvansa, että muutamat naineet ihmiset eivät ole
koskaan vaihtaneet niin paljon ajatuksia keskenään kuin satunnaisten
naapuriensa kanssa, koska useimmat avioliitot eivät laisinkaan perustu
järkeen, vaan alkavat intohimoisina, ja koska ei ole minkäänlaista
yhteyttä intohimon ja älyn välillä, eivät ihmiset tiedä kuinka on
jatkettava yhteiselämää toisella tavalla, kun intohimo on haihtunut. Se
oli minun mielestäni hyvin viisaasti sanottu, vai mitä sinä arvelet?
Minä olin hyvin iloinen ajatellessani, että me jouduimme yhteen —
no niin, sitä voisi mieluummin sanoa vakaumukseksi kuin vähemmän
arvokkaaksi vetovoimaksi.»

»Hm!» sanoi Menelaos. »Äitisi sanoisi, että intohimo on eräs älyn
muoto. Kun hän aloittaa tuon keskustelun elämän rakkaudesta, saa hän
minut tuntemaan oloni epämukavaksi, koska puolittain luulen hänen
tarkoittavan sitä, etten minä rakasta häntä kylliksi. Jos rakastaisin
häntä sillä tavoin kuin hän luulee ansaitsevansa, myöntäisi hän
minulla olevan elämän rakkautta kylliksi. En ole koskaan aikonut
sanoa tätä kenellekään, mutta mieleni oikein huojentuu, kun saan
sen julkilausutuksi. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, ei hän
varmaankaan ollut kauniimpi kuin nyt, mutta hänellä oli kauneutensa
lisäksi uutuuden viehätys. Olisi ollut mahdoton kuvitella sellaista
ihmistä, ellei olisi itse häntä nähnyt. Kun hän valitsi minut, en
tuntenut eläväni kuin unessa enkä kuvitellut mitään muuta sen tapaista,
mutta siitä olin selvillä, että hän oli erehtynyt. Toisista kosijoista
olisi minun sijassani varmasti tuntunut aivan samanlaiselta. Minun oli
mahdoton oikein käsittää, että kuuluin yhteen tuon kauniin olennon
kanssa. Kun olimme sitten turvallisesti naimisissa ja minä vein hänet
kotiini ja meidän otaksuttiin asettuneen säännöllisiin oloihin,
jouduin kerrassaan hankalaan tilanteeseen. Halusin häntä, olin saanut
hänet, ja hän näytti aina katselevan minua kuin pikku lasta puolittain
huvitettuna. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi tuuminut mielessään:
'Tuo mies haluaa välttämättä ihailla tätä kauneutta! No niin, ihailkoon
nyt sitten. Mutta hän ei oikein ole asemansa tasalla, poika parka!' Ja
asia olikin niin, että minä en oikein ollut asemani tasalla enkä ole
koskaan ollut. En voi tulla toimeen ilman häntä enkä tiedä kuinka minun
on häneen suhtauduttava. Tavallinen kauneus kaipaa ihmisen syleilyä,
mutta ne miehet, jotka ovat pitäneet Helenaa sylissään, ovat kaikki
tunteneet itsensä petetyiksi ja nöyryytetyiksi. Onhan mahdotonta
syleillä sävelvirtaa tai meren valojuovaa. Sinun ei tarvitse sanoa
minulle — tiedän itsekin, että hän on etsinyt rakastajaa, joka olisi
hänen vertaisensa, mutta sellaista ei ole. Sydämessäni annoin hänelle
anteeksi jo kauan sitten, etenkin huomatessani, ettei Paris menestynyt
paremmin kuin minäkään. Syynä siihen, että en surmannut häntä tuona
yönä tavatessani hänet Troijassa, oli se, että hän näytti nuoremmalta
kuin koskaan ennen ja kummallisen neitseelliseltä. Minut valtasi se
tunne, että ei kukaan, en minäkään, ollut rakastanut häntä siinä
mielessä, josta nyt olen puhunut, ja koska minä olin epäonnistunut,
ei ollut mitään järkeä hänen rankaisemisessaan. Olihan hän muuten
tuona yönä kauniimpikin kuin koskaan ennen. Mutta samalla hetkellä
kun jouduimme sanakiistaan, tulin hänen vuokseen yhtä ärtyneeksi kuin
ennen Pariksen tuloakin. Hän on niin luoksepääsemätön, hän panee minut
tuntemaan itseni niin mitättömäksi, hän on koko ajan valmis nauramaan
minulle... No niin, nyt tulin puhuneeksi enemmän kuin aioin. Unohda se
heti. Äläkä missään tapauksessa kerro sitä Oresteelle. Mutta niinkuin
huomaat, ymmärrän minä äitisi omalta kannaltani, ja koska luulet
ymmärtäväsi äitisi katsantokannan, on aivan paikallaan, että kuulet
minunkin mielipiteeni. Me emme nyt enää muutu tärkeämmissä kohdin.
Hän vain muuttuu sitä kauniimmaksi, mitä vanhemmaksi tulee, ja minä
varmasti tulen yhä ärtyisemmäksi.»

»Sinähän olet oikein vakavasti rakastunut häneen», sanoi Hermione. »Hän
ei ole lähimainkaan niin kaunis kuin sinä kuvittelet.»

»Minun olisi pitänyt sanoa», jatkoi Menelaos, »ettei hänen oma
sukupuolensa ole koskaan ymmärtänyt hänen viehätysvoimansa laatua. Se
on luullakseni itsesäilytysvaistoa.»

»Tiedätkö mitä?» sanoi Hermione. »Koska sinä olet tunnustanut minulle
niin paljon, myönnän minäkin olevani mustasukkainen äidille. Tarkoitan
sitä, että pelkään hänen viehätysvoimansa panevan Oresteen pään
pyörälle. Sinä olet saanut minut vakuutetuksi siitä! Auta minua, isä!»

»Teen mitä suinkin voin.»

»Nyt minä keksin erään suunnitelman — salli Oresteen tulla huomenna
luoksesi! Jos sinä puhut hänen kanssaan ja annat hänelle anteeksi sen
tunnin aikana, jonka hän muuten viettäisi äidin luona, huolehdin minä
hänestä siitä lähtien!»

»Eikä tämä tietysti ole mikään sievoinen pikku kepponen!» sanoi
Menelaos. »Sinun tarkoituksesi ei tietenkään ollut saattaa minua
sellaiseen asemaan, jossa minun olisi pakko ottaa miehesi vastaan. Ei
suinkaan!»




IV


»Sinun lähtösi tuottaa minulle oikein erikoisesti surua siksi, että
pelkään itse olevani siihen osittain syynä», sanoi Helena. »En missään
tapauksessa tahtoisi sinun lähtevän luotamme, mutta asian tekee vielä
pahemmaksi se, jos se on henkilökohtaista. En ole tottunut siihen, että
ihmiset lähtevät luotani.»

»Kun Menelaos toi sinut takaisin kotiinsa», sanoi Eteoneus, »sanoin
hänelle olevani liian vanha mukautuakseni uudenaikaisiin aatteisiin,
minkä vuoksi otaksuin sopivaksi vetäytyä syrjään. Uudenaikaisilla
aatteilla tarkoitin muutamia Hermionen ja hänen miehensä mielipiteitä.
Siitä pitäen olen koettanut ottaa selvää siitä kuinka minun oikein
on suhtauduttava kaikkeen. Välistä jaksoin seurata ja ymmärtää sitä,
te kaikki teitte ja sanoitte, välistä taas en sitä voinut. Se on
ollut hyvin väsyttävää. Aamuisin herätessäni huomaan voihkivani ja
vaistomaisesti sanovani: 'Hyvä jumala, pitääkö minun taas nousta
kaikkeen tuohon!' Ja kun illalla menen vuoteeseeni, tykyttää suoneni
hyvin epäsäännöllisesti — olen kuin kuumeessa. Minun on jo aika lähteä.»

»Nämä viimeksi kuluneet viikot ovat varmaankin olleet sinulle aivan
kauheaa koettelemusten aikaa», sanoi Helena. »En voi koskaan kiittää
sinua kylliksi siitä uskollisuudesta, jota olet osoittanut meitä
kohtaan suurten surujemme aikana. Mutta etkö luule kaiken nyt jo
olevan ohitse? Jos jäät luoksemme, voimme luvata, että viimeinkin saat
rauhallisemmat päivät.»

»Eikö kukaan aio surmata Orestesta?» sanoi Eteoneus. »Sehän on
johdonmukaisesti ajatellen seuraava askel.»

»Kenties, mutta minun mielestäni hän voi olla turvassa. Tarkemmin
ajatellen olivat hän ja Pyrrhos avoimessa taistelussa, ja yleisesti
tunnetun tarinan mukaan kamppailivat he Hermionesta. Sinähän tiedät
kuinka ihmiset suhtautuvat tuollaisiin asioihin — he eivät kosta sille
miehelle, joka voittaa naisen avoimessa taistelussa. Minä en näe
paljonkaan järkeä tuossa kaikessa — en taistelussa enkä muussa, mutta
niin asia vain näyttää olevan. Ymmärrän varsin hyvin, että et enää
haluaisi tuoda meille sanomaa tuon tapaisista uusista seikkailuista —
esimerkiksi Oresteen murhasta.»

»En nyt enää, kun hän on naimisissa Hermionen kanssa», sanoi Eteoneus.
»Jos hänet olisi nujerrettu ennen sitä, olisin kyllä voinut sen kestää.
Mutta tuon tapaiset selkkaukset eivät olekaan vaikeinta jutussa —
pahinta on koko tämän kodin yleinen ilmakehä. Kun sinä menit naimisiin
ja tulit tänne, huomasin, että jotakin erikoista oli odotettavissa.
Tuo tunne vahvistui vuosi vuodelta, kunnes sinä lopulta karkasit...
Se huojensi suuresti minun mieltäni, ei siksi, että en pitänyt
sinusta, mutta koska se puhdisti ilmaa. Olin täysin selvillä, kuinka
kaikkeen oli suhtauduttava. Menelaos lähtisi ajamaan sinua takaa, minä
vartioisin taloa, sitten Menelaos palaisi, ja niin suuri kuin surumme
olisikin, jatkuisi meidän elämämme luonnollisella tavalla edelleen.»

»Olet aivan oikeassa», sanoi Helena. »Minun olisi pitänyt kuolla
Troijassa.»

»Minun on ikävä sanoa sitä», sanoi Eteoneus, »mutta ymmärräthän
itsekin! Nyt olemme takaisin samassa vaiheessa kuin sinun tullessasi
taloon ensimmäisen kerran. Minun ymmärtääkseni ei ole minkäänlaista
selviämisen mahdollisuutta.»

»Minun käsitykseni taas on se, että ratkaisu on tullut ilman meidän
apuammekin», sanoi Helena. »Olemme olleet levottomia Hermionen
tulevaisuudesta. Kaikki se huoli, jota tämä asia on tuottanut koko
talon väelle, on pantava yksinomaan minun syykseni. Karkasin Hermionen
luota silloin, kun hän olisi tarvinnut holhoustani. Palattuani olen
selvästi ymmärtänyt mitä hän menetti poissa ollessani, ja olen
pahoillani vain siitä, että en joudu yksin kestämään hänen käytöksensä
ikävistä seurauksista. Mitä tulee Parista kohtaan tuntemaani
rakkauteen, väitän, että sitä oli mahdoton välttää, enkä kadu sitä. Se,
että hylkäsin tyttäreni, oli eri asia.»

»Minun mielestäni on vaikea pitää näitä kahta asiaa erossa toisistaan»,
sanoi Eteoneus. »Tarkoitatko, että jos vielä rakastuisit johonkin tänne
tulleeseen vieraaseen yhtä voimakkaasti, niin karkaisit taas?»

»Aivan varmasti», sanoi Helena.

»Minä lähden nyt niin kauan kuin vielä on rauhallista», sanoi Eteoneus.
»En voisi enää kestää kaikkea tuota uudelleen, se olisi minulle
suorastaan mahdotonta.»

»Jos jäisit, niin voisit suojella minua», sanoi Helena. »Sinä osaat
huolehtia mieheni eduista paremmin kuin kukaan muu, jonka hän voisi
keksiä tilallesi. Hyvin luultavaahan on, että en koskaan enää rakastu
ja ettei kukaan enää menetä sydäntään minulle.»

»Siitä en ole laisinkaan varma», sanoi Eteoneus. »En moittinut Parista.
Enkä tavallaan moittinut sinuakaan, koska tuo mies oli omain sanaisi
mukaan aivan kuin noitunut sinut. Kaikki tuo oli aivan luonnollista,
ja minä kyllä tiesin, mitä siitä oli ajateltava. Sitäpaitsi huomasin,
ettei Menelaos ymmärtänyt sinua. Hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta
naisten suhteen.»

»Mahdollisesti hän ei silloin ymmärtänyt minua, mutta nyt se ei
tuota hänelle mitään vaikeutta. Menelaoksen heikkous ei ole siinä.
Paremminkin väittäisin, että hän on liian hyvänahkainen. Hän ei koskaan
toteuta viisauttaan elämässään. Hän tietää paljon enemmän kuin mitä voi
käytännössä osoittaa — sekä minun suhteeni että muissa asioissa.»

»Sitähän minä juuri olen koettanut selittää!» huudahti Eteoneus. »En
aavistanutkaan, että sinäkin ymmärsit sen.»

»Kuinka niin, Eteoneus?» sanoi Helena. »Sinulla ja minullahan on
enemmän yhteistä kuin kenelläkään muulla kahdella ihmisellä tässä
talossa. Me olemme kokeneet jotakin ja tehneet havaintoja näkemästämme.
Kaipaan sinua varmasti kauheasti, jos lähdet luotamme. Tästä lähtien
voisit auttaa minua, niinkuin muuten olet auttanut koko ajankin. En
ole aikaisemmin saanut tilaisuutta kiittää sinua siitä, mitä sanoit
Hermionelle.»

»Naisistako?»

»Niin.»

»Vai niin. Menelaos aikoi ajaa minut pois talosta sen vuoksi!»

»Sellainen oli hänen käsityksensä sopivaisuudesta», sanoi Helena,
»mutta sinähän puhuit vain totta. Ja Hermionelle oli hyväksi kuulla se.
Epäilenpä, että Menelaoskin ymmärsi sen oikeaksi. Ja Orestesta kohtelit
alun pitäen juuri niinkuin paras olikin. Ja Adraste raukkaan suhtauduit
inhimillisesti. Olet tosiaankin hyvin jalo ihminen!»

»Olen hyvin tavallinen mies», sanoi Eteoneus, »enkä ole enää sama kuin
ennen. Olet ystävällinen, kun puhut noin — tämä on suoraan sanoen
ensimmäinen kohteliaisuus, jonka olen kuullut sen jälkeen kun sinä
lähdit Troijaan. En laske mukaan niitä tunnustuksen sanoja, jotka
voisin poimia eroon miehesi ivallisista huomautuksista, jos oikein
koettaisin.»

»Hänhän pitää sinusta tavattomasti, Eteoneus! Luulenpa melkein hänen
luottavan sinuun silloin, kun toivoo sisimmässään, ettei hänen
järjettömimpiä määräyksiään panna täytäntöön. Jos hän saa uuden miehen,
joka tottelee häntä sokeasti, menee koko talo perikatoon. Etkö sinä
sentään jää?»

»Jos te molemmat tarvitsette minua noin välttämättä —», sanoi Eteoneus.
»Mutta on toisiakin vaikeuksia. Minun olisi paras lähteä nyt ennen kuin
olemme sotkeutuneet niihin auttamatta.»

»Sano minulle mitä nuo uudet vaikeudet ovat», virkkoi Helena. »Ehkä
voimme selvittää ne jollakin tavalla.»

»Hermione ja Orestes», sanoi Eteoneus. »Emme ole vielä selvinneet
heistä. He luulevat, että heidän on nyt tarpeellista matkustella
loppumattomasti, mutta mitä on loppumattomuus? Menelaos antoi
Oresteelle anteeksi ennen heidän lähtöään ja on kovasti kiintynyt
tyttäreensä —»

»Niinhän hänen täytyykin olla», sanoi Helena.

»No niin, no niin», sanoi Eteoneus, »mutta sehän tässä jutussa on
hulluinta, että he tulevat takaisin. Kun Menelaos antoi anteeksi
Oresteelle, tapahtui se sillä edellytyksellä, että he lausuivat
toisilleen ikuiset jäähyväiset. Ensin minun täytyi sulloa ruokavarat
ja muut tavarat laukkuihin Hermionen varalle, sitten minun täytyi
purkaa ne, koska Hermione oli liian ylpeä ottaakseen ne vastaan. Sitten
minun oli seuraavana päivänä otettava taas kaikki esille, vieläpä
kaksinkertaisesti, Oresteen varalle. Hän ei ollut liian ylpeä, sen voin
ilmoittaa sinulle. Ja Menelaos sai hänet ilman suurtakaan vaikeutta
lupaamaan, että he ilmoittavat meille, jos Hermione koskaan joutuu
pulaan. Meidän on elätettävä heitä vielä matkan päähän, kunnes he
huomaavat mukavammaksi tulla tänne elätettäviksi.»

»Orestes ottaa jonkin ajan kuluttua isänsä omaisuuden haltuunsa»,
sanoi Helena. »Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät ne samat ihmiset,
jotka ovat nyt niin ankaria Orestesta kohtaan, kaipaa häntä myöhemmin
päämiehekseen. Silloin hän voi tarjota vaimolleen mitä parhaan kodin.»

»Luuletko sinä Oresteen viitsivän asettua paikalleen ja rupeavan
hoitamaan omia asioitaan?» sanoi Eteoneus. »Muista että hän on koko
kasvu-ikänsä viettänyt jonkinlaista piilosilla leikkimistä. Ensin hän
piileskeli peläten äitiään, sitten hän vaani Aigisthosta ja lopulta
asettui väijyksiin odottamaan Pyrrhosta. Minun luullakseni hän on
liiaksi tottunut tällaiseen ruvetakseen enää elämään muulla tavalla.
Jos hän vain voisi kostaa itselleen Pyrrhoksen murhan, olisi hän
oikein innoissaan. Mutta minun on mahdoton kuvitella hänen asettuvan
paikalleen. Hänessä ei ole mitään oikein tanakkaa piirrettä. Hän kuuluu
niihin ihmisiin, jotka puhuvat aina järjestyneistä oloista, mutta eivät
koskaan kokeile niitä itse.»

»Hänhän oli niin säädyllinen, että meni naimisiin tyttäreni kanssa, kun
tämä olisi muuten joutunut panettelunesineeksi.»

»Kuinka sinä sen tiedät, että he ovat naimisissa? Sanoiko Orestes sen
sinulle? Riittääkö se todistukseksi?»

»Eihän se ole minkäänlainen todistus, mutta minä uskon häntä», sanoi
Helena. »En pidä hänestä, mutta varmasti hän puhuu totta.»

»No niin, mutta heidän lastensa vuoksi olen kyllä suruissani», sanoi
Eteoneus. »Heistä tulee kaikkein itsepintaisimmat maailmanparantajat,
joista on koskaan kuultu.»

»Pidän nyt sovittuna asiana, että sinä jäät», sanoi Helena, »ja olen
sitä ajatellessani onnellisempi kuin pitkään aikaan muuten».

»En minä sanonut jääväni», virkkoi Eteoneus.

»Mutta jääthän sinä, eikö niin?» kysyi Helena.

»Enkö minä ole sinun mielestäsi liian vanha?»

»Et hiventäkään! Pian tulet portinvartijan parhaaseen miehuusikään —
tiedät miehistä kaikki ja naisista hämmästyttävän paljon, ja nyt voit
käyttää tietojasi meidän kaikkien suureksi hyödyksi. Ja oletpa sitten
vanha tai et, toivomme Menelaos ja minä sinun jäävän joka tapauksessa
luoksemme. Ystäviämme rakastamme kaiken ikäisinä.»

»Kun sinä käsität asian tuolla tavalla», sanoi Eteoneus, »ei ole
paljonkaan järkeä siinä, että lähtisin. Mutta ennakkoluuloistani en
tietenkään luovu.»

»Ethän toki», sanoi Helena. »Mitä mies olisi ilman ennakkoluulojaan?»

»Troijaan lähtösi ei ollut niinkään paha», sanoi Eteoneus — »kuin
paluuni», sanoi Helena. »Me ymmärrämme toinen toisemme, Eteoneus.
Olen kiitollinen sinulle siitä, että jäät, ja kiitollinen tästä
keskustelusta. Joka kerta kun huomaat jotakin sellaista, mitä, minun
olisi hyödyllistä kuulla, tule puhumaan kanssani.»

»Sen teen», sanoi Eteoneus. »Tämä keskustelu on miellyttänyt minua
kovasti. Menelaos ja minä olemme aina eri mieltä. Ilmoitanko minä
hänelle jääväni taloon, vai sinäkö sen kerrot?»

»Emme kumpikaan», sanoi Helena. »Jää vain aivan yksinkertaisesti.
Jos sanot hänelle aikovasi jäädä, kysyy hän miksi sen teet, etkä voi
esittää oikein kunnollista syytä, ellet sano, että minä pyysin sinua
jäämään, ja silloin hän mahdollisesti erottaa sinut. Jää luoksemme
selityksittä, Eteoneus, niin silloin luulen meidän kaikkien tuntevan
olomme turvalliseksi.»




V


»Yhtä hyvä on pysähtyä tähän kuin jonnekin muuallekin», sanoi Orestes.
»Näköala on hyvin kaunis tästä tien mutkasta, ja tuon yksinäisen puun
varjo on kovin tervetullut meille. Olen pitänyt sitä silmällä jo koko
viime taipaleen ajan. Jos olisin tietänyt kuinka raskailta isäsi
antamat kantamukset tuntuivat, olisin jättänyt ainakin puolet niistä
ottamatta.»

»Meidän ei tarvitse tänään kävelläkään paljon kauemmaksi», sanoi
Hermione. »Mitä hyötyä siitä on, että riennämme eteenpäin ikäänkuin
pelkäisimme myöhästyvämme jostakin? Emmehän me mene mihinkään
määräpaikkaan, eikä sillä ole väliä mihin aikaan saavumme perille. Olen
kerrassaan uuvuksissa.»

»Älä nyt menetä rohkeuttasi», sanoi Orestes. »Tärkeimpänä syynä, miksi
yhä vaellamme eteenpäin, on se, ettei kukaan näytä toivovan meidän
pysähtymistämme. Tuo eilisiltainen talo soi meille hädin tuskin katon
päämme päälle; minä jo pelkäsin, että he horjahtaisivat rikkomaan
vieraanvaraisuuden vaatimuksia ja kehoittaisivat meitä pyrkimään
johonkin toiseen paikkaan.»

»Siitähän koko surkeus johtuu, että he ovat kuulleet sinusta»,
sanoi Hermione. »Sinulla on yhtä laajalle levinnyt maine kuin minun
äidilläni. Ihmiset pelkäävät, että sinä surmaat heidät heidän
nukkuessaan. Orestes parka!»

»Tuo on osittain totta», sanoi Orestes, »mutta kun he näkevät naisen
seurassani, päättelevät he heti, ettet sinä ole laillisesti vaimoni.
Minun ymmärtääkseni he ovat sitä mieltä, ettei kukaan voisi mennä
kanssani naimisiin pysyvästi. He eivät halua päästää taloonsa naisia,
jotka eivät ole kunnollisesti naimisissa tai naimattomia.»

»Eikö ole kummallista kuinka ihmiset käsittävät asiat pintapuolisesti»,
sanoi Hermione, »ja kiinnittävät huomionsa pelkkiin muodollisuuksiin!
Jos olisin tuonut mukanani naimatodistukseni, olisivat he sydämellisiä,
mutta ilman sitä he ovat tylyjä. Ja kuitenkaan en voisi olla vaimosi
enempää kuin olen, vaikkapa ei olisi noudatettukaan minkäänlaisia
muodollisuuksia.»

»Minä tunnen olevani perinpohjin naimisissa», sanoi Orestes. »Koditon,
mutta kesyttynyt. Kukahan nyt tähän aikaan on käymässä äitisi luona?»

»Kuinka sinä tulit sitä ajatelleeksi?»

»Muuten vain», sanoi Orestes. »Se johtui mieleeni itsestään. Kun
nousimme ylös tuota mäen rinnettä ja sinä olit liian hengästynyt
voidaksesi keskustella, muistelin itsekseni muutamia äitisi lausumia
mielipiteitä ja palautin mieleeni, mitä itse aioin sanoa hänelle, jos
olisimme tavanneet toisemme. Hermione, minä hyväksyin isäsi sovinnon
tarjouksen niin kiukkuisessa mielentilassa, etten tuntenut vähääkään
leppyneeni häntä kohtaan. Vain sinun vuoksesi taivuin siihen!»

»Koko kohtaushan päättyi peräti ikävästi», sanoi Hermione. »Sinä
tahdoit omistaa nuo viimeiset hetket äidille. Varmasti oli äitikin
pahoillaan. Hänhän saa niin harvoin tilaisuutta keskustella sillä
tavoin kuin haluaisi.»

»Miltä tuntuukaan viettää tunti Menelaoksen seurassa, kun tietää,
että olisi voinut sen ajan puhella Helenan kanssa!» sanoi Orestes.
»Helenalla on niin kaunis mutta kuriin tottumaton ajatustapa. Hän
tekee hyvin tarkkoja huomioita, mutta mikäli ymmärsin, ei hän kehitä
niitä johdonmukaiseen lopputulokseen. Hän on pääasiassa oikeassa
selitellessään mikä ero on erehdyksen ja rikoksen välillä sekä
väittäessään, että ihmisen on kaduttava tekojaan etukäteen, mutta hän
ei rupea soveltamaan noita aatteitaan yhteiskunnallisesti.»

»Kuinka viisas sinä oletkaan», sanoi Hermione. »Mitä oikein tarkoitat?»

»Helena nimittäin puhuu ikäänkuin yhteiskunta olisi vain jonkin
ihmisryhmän nimitys ja ikäänkuin jokainen inhimillinen olento olisi
tärkeintä kaikesta, jota vastoin me muut tunnemme 'ihmisen' vain
yhteiskunnallisen atomin nimenä. Ennen tuota keskusteluani Helenan
kanssa en mitenkään voinut ymmärtää, mitä kerroit hänen elämänrakkauden
julistamisestaan, mutta nyt se on minulle täysin selvä. Hänen
mielenkiintonsa kohdistuu yksilön onnellisuuteen, eikä olekaan mitään
pätevää syytä, jonka vuoksi ei yksilö voisi olla onnellinen. Hänen
täytyisi alkaa huolehtia yhteiskunnan onnesta. On kummallista, että
hän ja minä jouduimme yhteen, sillä mehän olemme työskennelleet aivan
vastakkaisilla suunnilla. On mahdotonta pysytellä erossa toisista
ihmisistä ja pysyä yksilönä niinkuin hän koettaa. Jokaisen on pyrittävä
asettumaan paikalleen yhteiskunnassa, niinkuin minä pyrin. Itsekkään
ihmisen sopii kyllä katua etukäteen, mutta yhteiskuntaa harrastavalle
se on mahdotonta. Rikos on rangaistava ja hyve palkittava, jos
jonkinkaan verran harrastaa maailman pystyssä pitämistä. Minä en luule
Helenan paljonkaan huomaavan sellaisia asioita, ja Menelaoskin on siinä
suhteessa vähän sokea.»

»Avaisitko tuon pienemmän repun?» sanoi Hermione. »Ei, isä ei ole
yhteiskunnallinen mielenlaadultaan, mutta hänen yksilölliset korppunsa
ovat hyvin käyttökelpoisia.»

»Se herättää minussa toivoa», sanoi Orestes, »että Helenan ajatukset
ovat kokonaan kiintyneet siveellisten asiain mietiskelemiseen. Se on
lupaava merkki, joskin hän näkee kaikki nuo asiat hyvin rajoitetulta
ja henkilökohtaiselta kannalta. Huomasit varmaankin, että kaikki
hänen teoriansa valaisevat hänen omaa käytöstään. Väittäisin sitä
hyvin laihaksi tulokseksi. On mahdotonta päästä pitkällekään nykyajan
siveysopissa, jollei pohdi sitä yhteiskunnallisena pulmana. Autiolla
saarella elävä yksinäinen mies ei voi olla hyvä eikä paha.»

»Voi, sinä et ymmärrä äitiä laisinkaan!» sanoi Hermione. »Oma
selostuksesi siitä, mitä hän sanoi, paljastaa minulle tuon kaiken
paremmin kuin ilmeisesti itsekään ymmärrät. Aivan varmasti äiti
huomauttaisi tuollaisen vertauksen johdosta, että yksi ainoa omenakin
autiolla saarella olisi joko hyvä tai huono ja että samoin olisi
yksinäisen miehenkin laita. Ja jollei yhteiskunta olisi saapuvilla
antaakseen arvoa tuolle omenalle tai jos yhteiskunta olisi saapuvilla
eikä antaisi arvoa tuolle miehelle, niin sitä pahempi yhteiskunnalle.»

»Sehän on selvä, että tuollainen vastaus johtuu kehittymättömän
mieleen», sanoi Orestes. »Jollei yhteiskuntaa olisi säädöksineen ja
mittapuineen, niin kuinka voisi tietää mikä on hyvä ja mikä huono
omena? Toiset pitävät vihertävistä, toiset hyvin pehmeistä.»

»Et suinkaan tarkoita, että oikea ja väärä ovat vain makuasioita!»
sanoi Hermione. »Minä olen tässä asiassa äidin kannalla. Uskon, että on
olemassa tosiaankin hyviä omenoita. Jospa meillä nyt olisi edes yksi
tässä... Orestes! Jos oikea ja väärä ovat vain makuasioita, niin sitten
et ollut ehdottomasti oikeassa — siinä, mitä teit. Sinä vain luulit
olevasi!»

»Luulin olevani ja yhä vieläkin luulen niin», sanoi Orestes, »ja
tärkeimpänä tukena on minulla tässä käsityksessäni se, että noudatin
yhteiskunnan parhaimmiston käsitystä kostosta».

»Mutta et pojan velvollisuuksista», sanoi Hermione.

»Sinulla ei ole äitisi hyvää aistia eikä hänen käytöstaitoaan», sanoi
Orestes. »Minun oli valittava kahden yhteiskunnallisen velvollisuuden
välillä sellaisessa tapauksessa, jossa kumpikin vaihtoehto oli väärä.
Siinä oli, niinkuin mainitsin, kysymys makuasiasta.»

»Jos molemmat menettelytavat olivat vääriä, niin eikö sinun mielestäsi
noissa yhteiskunnallisissa velvollisuuksissa ole jotakin kieroa?»

»Hermione, mikä on tehty, se on tehty, ja sinä vain lisäät
onnettomuuttani tuollaisilla kysymyksillä. Sinun olisi pitänyt puhella
tällaisista asioista etukäteen tai pysyä aivan vaiti!»

»Tuo on äidin mielipide», sanoi Hermione. »Se auttaa, eikö autakin?»

»En luule sitä aivan samanlaiseksi ajatukseksi», sanoi Orestes.
»Tarkoitukseni ei ollut toistaa äitisi sanoja.»

»Maistappas yhtä näistä isän korpuista», sanoi Hermione.

»Palatakseni äskeiseen keskustelunaiheeseemme», sanoi Orestes, »on
kauneuden laita aivan samoin. Jotkut ihmiset väittävät, että kauneus
on jotakin todellista, jonkinlaista omaisuutta. Olet kai kuullut
joistakin naisista huomautettavan, että he ovat erittäin kauniita.
Sehän on tietysti väärin. Kauneus on yksinomaan vaikutelma — ehdottoman
hyväksymisen vaikutelma — vain makuasia. Kun olemme viisaampia,
sanomme, että sellaiset naiset ovat kauniita, emme, että heillä on
kauneutta, tai vielä onnistuneemmin voimme sanoa, että he tekevät
edullisen vaikutelman, jota sanotaan kauneudeksi.»

»Äidin suhteen tuo ei pidä paikkaansa», sanoi Hermione. »Niin kauan
kun hän joka hetki saa aikaan saman vaikutelman, on tuo lahja hänen
mielestään ehdottomasti riittävä.»

»Mutta näyttääkö hän aina yhtä kauniilta?» sanoi Orestes.

»Minähän olen tavannut hänet vain kerran.»

»Varmasti», sanoi Hermione. »Mutta mitä useammin häntä katselee, sitä
selvemmin huomaa asian olevan niin.»

»Haluaisinpa itse nähdä sen», sanoi Orestes.

»Mutta eikö ole rakennuksia ja maisemia ja esineitä, jotka herättävät
ihmisissä aina saman käsityksen tai melkein aina, niin että tuntuu
siltä kuin olisi jotakin merkillistä sellaisissa olennoissa, jotka
eivät pidä niistä?»

»Entä sitten?»

»No niin, minä väittäisin, että jos ne tosiaankin joka kerta
herättävät saman vaikutelman, on niissä varmasti jotakin pysyvää,
ehkäpä mittasuhteissa tai väreissä jotakin, mitä sanomme kauneudeksi.
Soisinpa, että minulla olisi äidin ihonväri.»

»Aivan yhtä hyvin voisit väittää, että inhimillisessä luonteessa on
jotakin yleispätevää. Äidilläsi on ollut omat elämänvaiheensa siksi,
että hänessä on erinäisiä ulkonaisia mittasuhteita, joita sinä sanot
kauneudeksi, tai siksi, että —»

»Tai siksi, että miehet ovat kaikki samanlaisia!» sanoi Hermione. »Nyt
ymmärrän sinun katsantokantasi. Alammeko kävellä eteenpäin? En näe
taloa millään ilmansuunnalla.»

»Runsaan penikulman päässä on yksi, jos tuo mies osasi arvioida
etäisyyksiä», sanoi Orestes. »Pääsemme sinne yöksi.»

»Minä en voi kävellä niin kauas, vaikka siinä henki olisi
kysymyksessä», sanoi Hermione. »Emmekö voi nukkua tätä yötä ulkona,
jossakin luolassa tai vajassa tai muussa sellaisessa? Olen kuullut
sellaisissakin vietettävän öitä.»

»Oletko kuullut jostakin lähistöllä olevasta luolasta?» sanoi Orestes.
»Se tässä on tärkeintä. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy vain aivan
matalia kallioita ja päivänpaistetta. Kävelkäämme niin pitkälle kuin
jaksat ja päättäkäämme sitten mitä on tehtävä.»

»Orestes, tällaista ei voi jatkua päivät pääksytysten. Me joudumme
tuhon omiksi. Minä koetan pysyä reippaana, mutta alan lannistua.»

»Olet aivan oikeassa, Hermione», sanoi Orestes. »Olet vähän liian
rasittunut ja ehkäpä sinuun on koskenut tuon eilisiltaisen vastaanoton
sävy. Ulkoilmassa vietetty yö on meille varmasti hyvin hyödyllinen.
Voimmehan ainakin päästä eroon ihmisistä. Sinä ja minä voisimme olla
täysin onnelliset, jollei meidän täytyisi joutua tekemisiin ihmisten
kanssa.»

»No niin, minä koetan jaksaa vähän kauemmaksi.»

Orestes nosti kantamukset hartioilleen ja lähti kävelemään. Hermione
asteli hitaasti jäljessä. Kun he olivat vaeltaneet vähän matkaa,
kääntyi Orestes katsomaan taakseen Hermioneen päin.

»Äidissäsi on vielä eräs merkittävä piirre», sanoi hän. »Oletko
huomannut, että aina kun hän puhuttelee toista henkilöä —»




VI


»Menelaos», sanoi Eteoneus, »luulen tehneeni vaimollesi vääryyttä
ja tahtoisin peruuttaa muutamia hänestä lausumiani väitteitä —
tarpeetontahan niitä on toistella. Olen keskustellut hänen kanssaan.»

»Tarkoitat siis, että olet katsellut häntä», sanoi Menelaos. »Ymmärrän
täydellisesti ja hyväksyn anteeksipyyntösi. Helenalla on sellainen
ulkomuoto, joka saa toisen luopumaan mielipiteestään. Et sinä ole
ensimmäinen.»




VII


Troijaan lähteneistä sankareista palasi Odysseus viimeisenä kotiin.
Hänen vaimonsa odotteli häntä turhaan, ja hänen nuori poikansa
Telemakhos, joka näki perheen omaisuuden kutistuvan kokoon, aprikoi
mielessään oliko hän kenties itse perheen päämies ja pitäisikö hänen
ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin. Kosijat ahdistivat Penelopea menemään
naimisiin heidän kanssaan. He olettivat, että Odysseus oli kuollut tai
että hänen ainakin pitäisi olla kuollut, ja he antoivat kosinnalleen
tukea saattamalla Penelopen taloudelliseen ahdinkoon, sillä he elivät
hänen kustannuksellaan, kunnes hän valitsisi jonkun heistä. Helenalla
oli kosijoita elämänsä alkupuolella, Penelopella loppupuolella,
jolloin hän ei enää ollut kaunis, eikä oikeastaan ollut koskaan ollut
muuten kuin ehkä Odysseuksen mielestä. Tämä seikka on saanut muutamat
viisaat miehet otaksumaan, että Penelopen tarina, sellaisena kuin me
sen tunnemme, on jonkin erehdyksen vuoksi kerrottu takaperin. Kuinka
sen asian laita lieneekin, on yhä vielä selittämättä miksi kosijat
tahtoivat mennä naimisiin hänen kanssaan. Telemakhos otaksui sen
johtuvan äitinsä omaisuudesta, sillä hänen kokemattomissa silmissään
he olivat suunnattoman rikkaita. Mutta Ithaka oli kallioista ja karua
seutua. Ensimmäisen kerran matkustettuaan pois kotiseudulta alkoi hän
katsella asioita oikeammassa valaistuksessa. Mutta olisihan noiden
kiusallisten kosijain pitänyt ymmärtää asiat paremmin, koska he tulivat
kaukaa. Voimme vain arvata mitä heidän mielessään liikkui, mutta siitä
ei ole epäilystäkään, että he ahdistivat Penelope parkaa, sillä kun
Odysseus vihdoin palasi, jännitti hän jousensa ja surmasi heidät kaikki.

Eräässä vaiheessa Telemakhoksen ja hänen kaukana olevan isänsä tarina
sivuaa Helenan tarinaa ja valaisee aika lailla hänen kotoista elämäänsä.

Juuri ennen Odysseuksen dramaattista kotiinpaluuta oli Telemakhos
menettänyt lopullisesti kärsivällisyytensä. Hän päätti pujahtaa yöllä
pois pienellä veneellä muutamain luotettavain miesten kanssa ja lähteä
Pylokseen, jossa Nestor asui, ja sieltä mahdollisesti vielä Spartaan
Menelaoksen kotiin. Jos jompikumpi hänen isänsä ystävä ei voisi antaa
lohdullisia tietoja kadoksissa olevasta, lähtisi hän takaisin kotiinsa
ja odottaisi vielä vuoden. Mutta jos he antaisivat hänelle pätevän
syyn ajatella, että Odysseus oli kuollut, esiintyisi hän Ithakaan
palattuaan karskinnäköisenä miehenä, juhlisi isänsä muistoa, naittaisi
äitinsä jollekin kosijalle, yhdentekevää kenelle, ajaisi toiset kosijat
tiehensä ja ottaisi talon haltuunsa.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut poissa isänsä saarelta. Hänen
tullessaan Pylokseen oli Nestor juuri istuutunut juhlapöydän ääreen
koko talonväkineen. Telemakhoksen teki mieli lähteä kotiin. Hänellä
ei ollut isänsä kaunopuheisuuden lahjaa, ja häntä ujostutti kävellä
Nestorin luokse ja ilmoittaa asiansa kaikkien katsellessa häntä.
Mutta hän palautti mieleensä minkä tärkeän asian vuoksi oli tullut,
ja onneksi Nestor vaati häntä välttämättä syömään ennen kuin puhuisi.
Aterian jälkeen pani vanhempi mies itse keskustelun alulle. Hän
kuului samaan karkeatapaiseen entiseen aikaan kuin Eteoneuskin. Hän
kysyi nuorukaiselta oliko tämä lähtenyt liikkeelle kunniallisissa
kauppa-asioissa vai liikuskeliko hän merirosvona. Telemakhos pelästyi
vähän tästä kysymyksestä, mutta hän käytti esitettyä ajatusta hyväkseen
ja antoi Nestorin jäädä siihen uskoon, että merirosvoileminen oli hänen
mieliurheiluaan tai ainakin olisi sitten, kun hän ennättäisi harjaantua
siihen kunnolla.

»Mutta nyt olen tullut kysymään oletko kuullut mitään isästäni. Me
emme ole kotona kuulleet mitään vuosikausiin ja olemme nyt tulleet
sille asteelle, jolloin huonotkin uutiset ovat parempia kuin tällainen
pahaenteinen hiljaisuus. Tiedämme sen, että Menelaos on jälleen
turvallisesti kotonaan; samoin Agamemnon saapui kotiin, joskaan ei
turvallisesti. Sen olemme myös kuulleet, että Aias on kuollut, ja isän
muistakin ystävistä tiedämme joitakin seikkoja, mutta sanaakaan emme
ole kuulleet isästä, vaikka hän oli kuuluisa mies, joka kyllä osasi
antaa puheenaihetta itsestään. Jos hänet olisi surmattu, niin luulisin
jonkun kertoneen siitä meille. Missä ihmeessä hän on? Kertoisitko
minulle millaisena ja koska näit hänet viimeksi ja kaikki, mitä olet
hänestä sittemmin kuullut? Jos uutisesi ovat huonot, niin älä koeta
lievennellä niitä. Minä rakastan totuutta.»

Nestor antautui muistojensa valtaan. Odysseus oli hänen paras
ystävänsä. Hän ei väsyisi koskaan palauttamasta mieleensä heidän
yhteisiä urotöitään Troijan kentillä. Telemakhos pelkäsi, ettei hän
osaisi laisinkaan lopettaa.

»Mutta sitten kun oli palattava», sanoi Nestor, »ei kukaan meistä
ollut järkevä. Se alkoi kaupungin kukistumisen jälkeisenä päivänä.
Kuinka me juhlimmekaan tuota tapausta! Sitten, huomaappa tarkoin,
Agamemnon kutsui sotajoukon koolle uhraamaan! Totta puhuen olimme
enimmäkseen aika lailla päihdyksissä. Sitten Menelaos ilmoitti
lähtevänsä heti kotiin — koska sota oli lopussa eikä enää ollut mitään
syytä pitkittää Troijassa oleskelua. Agamemnon vaati välttämättä
uhrausta jatkettavaksi, jotta Athene leppyisi. Se täytyy sanoa, että
se oli jokseenkin ajattelematonta, sillä jos jumalatar on vihainen, on
hän vihainen, ja uhraaminen on ajanhukkaa muun muassa. He puhelivat
yhdessä, mutta en voinut kuulla mitä he sanoivat. Heidän väitellessään
kiihdyimme me toisetkin, ja niin syntyi aikamoinen rähinä, jonka
vertaisesta ei usein kuulekaan. Me jakaannuimme kahteen melkein yhtä
suureen ryhmään — toiset tahtoivat purjehtia pois, toiset jatkaa
uhraamista. Minä olin Menelaoksen kannalla, ja kun seuraavana päivänä
lähdimme rannasta, oli meitä oikea laivasto. Mutta aamuilma haihdutti
humalan taas päästämme, ja purjehtiessamme loitommaksi merelle heräsi
mielessämme monenlaisia mietteitä. Se oli varmaankin vastavaikutusta.
Kun olimme päässeet Tenedokseen asti, pysähtyivät useimmat muutamiksi
tunneiksi uhraamaan varmuuden vuoksi, mutta Menelaos jatkoi matkaansa
tai oli muuten eksynyt laivueesta. Emme enää tavanneet häntä. Isäsi
piti meille oikean puheen. Hän väitti, että jos uhraaminen oli
tärkeintä tässä, ei hän kannattanut mitään puolittaisia toimenpiteitä,
ja niin hän kääntyi takaisin palatakseen Agamemnonin luokse. Silloin
näin hänet viimeisen kerran. Sen koommin en ole kuullut hänestä
sanaakaan. Toiset kaikki pääsivät enimmäkseen kotiin. Lesboksessa
minä taas pysähdyin uhraamaan ollakseni varma matkani onnistumisesta,
ja se minun on sanottava, että meillä oli voimakas myötätuuli aina
satamaan asti. Idomeneus — oletko koskaan kuullut hänestä? Hän oli se
Helenan kosija, joka sai ensimmäiseksi rukkaset — hänellä oli tasaisin
paluumatka, eikä hän menettänyt yhtäkään miestä ja on nyt jälleen
Kretassa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Aigisthospa
vasta teki ruman kepposen Agamemnonille! Olet tietysti kuullut, millä
tavoin Orestes kosti? Sellainen hyöty siitä on, kun miehellä on poika,
joka huolehtii siitä, että murhaaja saa ansaitun rangaistuksensa. Ja
ilokseni huomaan, että Odysseuskin on hyvin onnellinen, koska hänen
poikansa näyttää noin yritteliäältä. Hän palaa kotiin, ellei häntä
ole tapettu. Ja jos hänet on tapettu, lähdet sinä ajamaan takaa sitä
miestä, joka sen teki. Jollei se nimittäin ollut kohtalon työtä.»

Telemakhos tunsi pettymystä. Ei mitään uutisia isästä, eikä ilmeisesti
minkäänlaista mahdollisuuttakaan saada niitä edes Menelaokselta. Mutta
hänen uteliaisuutensa ulottui muihinkin asioihin, sillä hän oli nuori.
»Olemme kuulleet, mitä Aigisthos teki Agamemnonille, mutta vain aivan
ylimalkaisesti», sanoi hän. »Emme tiedä mitään yksityiskohdista.»

»Niin», sanoi Nestor, »se oli kerrassaan merkillinen tapaus,
kun muistaa millainen mies Agamemnon oli ja kuinka mitätön taas
Aigisthos oli. Minun ymmärtääkseni suunnitteli Aigisthos koko
jutun ja aikoi tappaa Menelaoksenkin, jos tämä olisi lähtenyt
Mykenaihin. Klytaimnestra ei ollut niin huono. Hän vastusti kauan
tuota ehdotusta, eikä Aigisthos olisi mitenkään saanut häntä
suostutetuksi, jollei olisi ensin toimittanut runolaulajaa pois
tieltään. Olethan kuullut siitä runolaulajasta? Agamemnon jätti
hänet vaimonsa nimenomaiseksi suojelijaksi. Lieneekö nyt sitten
johtunut hänen soittonsa vaikutuksesta — hän soitti ja lauloi joka
ilta — tai hänen henkevästä luonteestaan, mutta Aigisthos ei vain
saanut Klytaimnestraa taivutetuksi niin kauan kuin runolaulaja oli
talossa. Niinpä Aigisthos sitten pyysi hänet eräänä iltana mukaansa
kalastamaan, ja runolaulaja lähtikin pitääkseen häntä silmällä, ja
silloin Aigisthos laski hänet maihin sellaiselle kalliolle, joka
joutuu veden alle nousuveden aikana. Klytaimnestra antautui paikalla.
Syntiensä peloittamana turvautui Aigisthos uhraamiseen. Hän suoritti
näitä uskonnollisia toimituksia lakkaamatta, kunnes Klytaimnestra
alkoi valitella kotieläinten vähenemistä. Aigisthos oli parast'aikaa
uhraamassa, kun Orestes tapasi hänet. Menelaos pysyi kotona jumalten
opastamana ja pelastui sillä tavoin veljensä kohtalosta. Nyt hän on
Spartassa Helenan kanssa, niinkuin kai tiedätkin. Helena kuuluu nyt
olevan entistäkin kauniimpi.»

Telemakhos sanoi lähtevänsä nyt suoraa päätä Spartaan. Kenties Menelaos
tietäisi jotakin hänen isästään. Nestor epäili sitä, mutta eihän
siitä mitään haittaa ollut, vaikka kysyisikin. Niin jatkoi nuori mies
matkaansa toivoen saavansa uutisia eikä ollut suinkaan kylmäkiskoinen
ajatellessaan, että saisi nähdä Helenan, jota nyt väitettiin entistäkin
kauniimmaksi.

Kun hän saapui sille kuuluisalle portille, jolle Paris oli kerran
kolkuttanut, pidätti Eteoneus hänet jollakin vähäisellä tekosyyllä ja
riensi Menelaoksen luokse.

»Nyt on taas kaunis nuori mies portin takana», sanoi hän. »Päästämmekö
hänet sisään?»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »elämässäsi on ollut sellaisiakin vaiheita,
jolloin et ole toiminut hupsun tavoin. Soisinpa nytkin, että olisi
sellainen hetki. En ymmärrä sinun kysymystäsi. Tietysti me päästämme
hänet sisään! Kun minä entisaikaan matkustelin, otettiin minut aina
vieraanvaraisesti vastaan, ja varmasti on sinua kohdeltu samoin. Meidän
on vuorostamme meneteltävä samoin matkamiehen saapuessa.»

»Kas vain, mitähän tuo merkitsee!» sanoi Eteoneus, mutta ei aivan
ääneen.

Telemakhos ei ollut koskaan nähnyt sellaista taloa. Katto oli
korkealla, ja jollakin tavoin pääsi savu ulos ja valo sisään. Olisi
voinut kuvitella siellä sisällä auringon ja kuun paistavan. Nuorukainen
joutui aivan ymmälleen nähdessään kuinka suurta ja varakasta kaikki
oli. Hän palautti mieleensä, että hänen isällään oli paremmat aivot,
mutta se ajatus ei tuottanut hänelle minkäänlaista vaivattomuuden
tunnetta. Hänet opastettiin marmoriseen kylpyhuoneeseen, jossa
hän joutui yhä enemmän ymmälleen, kun palvelijat hankasivat häntä
perinpohjin, voitelivat hänen tukkansa ja pukivat hänet parempiin
vaatteisiin kuin mihin hän oli tottunut. Menelaos tuli lausumaan hänet
tervetulleeksi. Hän oli kookas mies, jonka kauniit, mustat ja pitkät
suortuvat eivät laisinkaan kaivanneet voidetta kiiltääkseen. Hän ei
tehnyt niin tehokasta vaikutusta kuin hänen talonsa. Telemakhos tuli
ajatelleeksi, että Menelaoksen pyylevästä ulkomuodosta huomasi hänen
viettävän paljon mukavampaa elämää kuin niinä aikoina, jolloin hän
joutui suorittamaan jokapäiväisiä ruumiinharjoituksia Troijassa. Sillä
juhla-aterialla, jonka Menelaos järjesti vieraansa kunniaksi, osoitti
hän, ettei hänen ruokahalunsa ollut huonontunut, vaikka ulkonaiset
ponnistelut olivatkin vähentyneet.

»En ole koskaan nähnyt tällaista taloa», sanoi Telemakhos; »vaikka en
olekaan matkustellut kaukana, epäilen, ettei koko maailmassa ole toista
tällaista. Näin paljon pronssia ja kultaa ja hajupihkaa, puhumattakaan
mitään hopeasta ja norsunluusta! Zeuksen asunto Olympoksella on
varmasti tällainen — se ei voi olla paljon kauniimpi.»

Menelaos koetti näyttää tyyneltä ja sanoi, ettei kenenkään pitäisi
verrata itseään jumaliin, mutta että tämä talo oli tosiaankin täysin
tyydyttävä. Nimittäin rakennus.

»Mutta minä antaisin aika paljon omaisuudestani», sanoi hän, »jos
saisin takaisin ne vuodet, jotka vietin poissa tästä talosta, ja ne
ystäväni, jotka kuolivat Troijassa tai menehtyivät paluumatkalla.
Onhan meidän kaikkien tosin kerran kuoltava, ja varmasti moni heistä,
näin paljoa myöhemmin, lepäisi jo haudassaan, vaikka ei Troijaa olisi
ollutkaan. Mutta erikoisesti erään ystävän vuoksi olen pahoillani —
nimittäin Odysseuksen. Olet varmaankin kuullut hänen nimensä. Hän teki
minun hyväkseni enemmän kuin kukaan muu, ja täällä minä nyt olen taas
kotonani eikä kukaan tiedä missä hän on tai elääkö hän laisinkaan.
Varmasti hänen vanha isänsä on aivan surun murtama ja hänen vaimonsa ja
hänen pikku poikansa, joka kai alkaa jo olla täysikasvuinen.»

Kuullessaan isänsä nimeä mainittavan alkoi Telemakhos tuntea äkillistä
tuskaa — äkillistä siksi, että hän oli tähän asti ajatellut vain
Menelaoksen komeaa taloa. Hän aikoi juuri ilmaista nimensä ja asiansa,
kun Helena tuli sisään kaarikattoisesta huoneestaan. Olikohan se
mahdollista? Mutta sehän ei voinut olla kukaan muu! Telemakhoksen äiti
oli ollut niin huolehtiva, että oli ilmoittanut pojalleen kuinka vanha
Helena oli, ja sitäpaitsi tiesi Telemakhos mitä kaikkea tuo nainen
oli kokenut. Hän oli odottanut tapaavansa Aphroditen, monenlaisia
seikkailuja kokeneen jumalattaren, joka olisi houkutteleva kuin synti.
Kun Helena tuli lähemmäksi, huomasi Telemakhos, että hän oli nuori
ja tyttömäinen, ja samalla nuorukainen ymmärsi millaiselta Artemis
varmasti näytti. Helenan seurassa oli palvelijatar, joka näytti
vanhemmalta, mutta ei luultavasti ollut. Häntä sanottiin Adrasteksi.
Tämä tyttö veti Helenalle esiin tuolin ja jakkaran ja toi hänelle
pyörillä lykättävässä kultaisessa vasussa villaa kehrättäväksi.
Telemakhos unohti isänsä, unohti äitinsä, unohti kosijat. Koko ikänsä
hän koetti surra sitä, että unohti tuon kaiken, mutta ei sittenkään
osannut surra.

Helena tervehti häntä, otti villaa käsiinsä ja alkoi keskustella
ikäänkuin Telemakhos olisi hyvin vanha ystävä tai ikäänkuin ei olisi
vielä oikein huomannutkaan häntä. Sitten Helena jäi istumaan kädet
helmassa.

»Menelaos, luultavasti ei meidän pitäisi kysyä vieraaltamme kuka hän on
ennenkuin hän itse haluaa sanoa sen, mutta jollei hänellä ole mitään
sitä vastaan, tekisi minun mieleni koettaa arvata hänen nimensä.»

Hän katseli suoraan Telemakhosta, joka oli niin onnellinen, että tunsi
itsensä hupsuksi.

»En tietänyt», sanoi hän, »että kaksi ihmistä voi olla niin toinen
toisensa näköiset. Totta kai sinäkin huomaat yhtäläisyyden, Menelaos?»

»En tosiaankaan», sanoi Menelaos.

»Mutta totta kai näit sen silloin heti kun hän astui sisään!»

»Ehkäpä minun olisi pitänyt, mutta en kuitenkaan huomannut», sanoi
Menelaos.

»Minun on siis sanottava se sinulle — hänhän on ilmetty Odysseus»,
sanoi Helena.

»Totta totisesti, nyt näen sen!» sanoi Menelaos. »Ja minä puhuin
hänelle hänen isästään juuri ennen kuin sinä tulit sisään. Huomasin
hänen tuntevan mielenkiintoa sanojani kohtaan. Kautta kunniani! Asia on
varmasti niin, eikö olekin?»

Menelaos katseli nuorukaista ja tämä Menelaosta, jolloin hän huomasi
vanhemman miehen kasvoilla sellaisen ilmeen, jota ei siinä ollut
näkynyt ennen kuin hänen vaimonsa tuli sisään. Se oli jonkinlaista
ylevää tyyneyttä tai ehkä tyytyväisyyttä. Telemakhoksen mielestä oli
Menelaos täysin tunteittensa herra, mutta hän itse ei oikein voinut
hillitä levottomuuttaan. He puhelivat tuntikausia tai täsmällisemmin
sanoen Menelaos puhui, ja koska hänen isäänsä ei mainittu sanallakaan,
kuunteli hän vain kohteliaasti ja katseli Helenaa ja hänen kehrääviä
käsiään, ja hänen sielunsa kohosi kuin yläilmoihin. Sitten Helena
sanoi, että nyt sopi lopettaa puhelu toistaiseksi. Menelaos näytti
vähän moittivalta, mutta tuntui kyllä tottuneen tällaiseen, ja kysyi
Helenalta tarjoiltaisiinko pian illallista.

Helena tuli nuorukaisen luokse kädessään viinipikari ja sanoi:

»Väitetään, että se, joka juo tätä viiniä, unohtaa ikipäiviksi
kaikki surunsa. Se on peräisin Egyptistä, jossa tunnetaan yrttien ja
rohdoksien ja loihtujen salaisuudet, ja tässä juomassa on taikavoima!»

Telemakhos otti sen häneltä. Hänen kätensä sipaisi Helenan kättä, ja
Helena hymyili hänelle. Kävi niinkuin hän oli väittänytkin: Telemakhos
unohti kaikki surunsa — niinkuin näytti, ikipäiviksi.

Mutta hän tiesi, ettei taikavoima ollut viinissä.

Menelaos puuhaili syöntihommissa pöydän toisessa päässä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74505 ***