*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74634 ***

language: Finnish




MESTARI GARP

Yksinäytöksinen näytelmä


Kirj.

KAARLE HALME





Porvoossa,
Werner Söderström,
1901.






HENKILÖT:

GUSTAF AHLSTRAND, tehtaanomistaja.
ROUVA AHLSTRAND, hänen vaimonsa.
SIGRID, heidän tyttärensä.
MESTARI GARP.
ALFRED, hänen poikansa.
SOFI, palvelustyttö.
ERÄS TEHTAALAINEN.



Ahlstrandin puutarha-asunto. Perällä avoin veranda.


ROUVA (Istuu vasemmalla pöydän ääressä ja juo kahvia. Soittaa.) Sofi!

SOFI (Tulee oikealta.) Mitä patrunessa tahtoo?

ROUVA. Tiedätkö missä neiti on?

SOFI. Vastikään istui hän tuolla lehtimajassa, verannan juurella.
Kutsunko?

ROUVA. Kutsu aamiaiselle!

SOFI. Neiti on jo syönyt aikoja sitten! Mutta hän olikin ylhäällä jo
silloin, kun tehtaalla puhallettiin aamiaiselle.

ROUVA. Vai niin virkku tänään! Hm! Kyllä minä syynkin arvaan. — No,
sano, että kahvi jäähtyy.

SOFI (Menee verannalle.) Neiti! Patrunessa kutsuu kahville! (Tulee
alas.)

ROUVA. Eikö patruuni vielä ole palannut kaupungista?

SOFI. Ei ole. Jos ei lie poikennut tehtaalle. — Mutta ei kai laiva
vielä ole tullutkaan (Aikoo mennä.)

ROUVA. Kuulepas, Sofi! — En ole muistanutkaan kysyä Sofilta — onko Sofi
kuullut, — mitä niillä työmiehillä oli hommana viimme sunnuntaina?
Nehän laumottain olivat liikkeellä tehtaan pihoilla?

SOFI. En ole kuullut. Sitä ei kukaan tiedä.

ROUVA. Kukaan tiedä! (Naurahtaa.) Mitä se merkitsee?

SOFI. Ihan totta. Kaikki ovat vallan mykkiä, kun vaan alkaa sinnepäin
viittaillakin. — Suureen konesaliin olivat kaikki kokoontuneet. Siellä
sitten olivat monta tuntia, lukittujen ovien takana.

ROUVA. Sehän kuuluu kovin intressantilta! No, entä — sinun seppäsi?
Eikö hänkin ollut siellä?

SOFI. Kyllä kai hän lie ollut.

ROUVA. Noo mitäs hän sanoo?

SOFI (Tyytymättömänä.) Eihän se hänkään — sanoo vaan, että — miten se —
että se vaan oli lepopäivien enteitä. Niin se sanoo.

ROUVA. Oh! Ne kai hommaavat jotakin kesäjuhlaa — kansanjuhlaa,
arpajaisia, tai muuta sellaista. Sehän on hauska juttu! Siitä olen
kovin mielissäni. — Hyvä on! (Sofi menee.)

SIGRID (Tulee ulkoa, kirja kädessä.) Huomenta, rakas äiti!

ROUVA. Hyvää huomenta, Sigrid! Tahdotko, että kaadan sinulle kahvia?

SIGRID (Menee istumaan vastakkaiselle puolelle.) Kiitos — minä en
välitä.

ROUVA. Mitä? Oletko pahalla tuulella?

SIGRID (Pitkäveteisesti.) En juuri — (Selailee kirjaansa.)

ROUVA. Näin herttaisena aamuna pitäisi sinun ihan ilosta säteillä,
eikä —

SIGRID. Äidin mielestä minulla kai olisikin syytä siihen?

ROUVA. Sinulla on syytä.

SIGRID (Ärtyneesti.) Tahtooko äiti vielä kiusoitella minua, kaiken
lisäksi?

ROUVA. Kuulepas, Sigrid! Tulehan tänne istumaan — tänne viereeni! Minä
kerron sinulle jotain Alfredista.

SIGRID (Nousee ihastuneena.) Alfredista! — (pettyneenä.) Jos se on yhtä
pahaa, kuin eilenkin, niin voit olla kertomatta.

ROUVA. (Ottaa Sigridiä kädestä ja vetää istumaan.) Pahaa? Kutsutko sinä
sitä pahaksi, mitä isäsi viimmeksi sanoi? Ei hän sanonut mitään, jota
sinä et myöntäisi oikeaksi, jos vaan järkevästi ajattelisit asiaa.
Onhan se totta, että Alfred on varaton nuori mies, työmiehen poika.

SIGRID. Onko se hänen vikansa, ettei hänen isänsä ole tehtaanomistaja,
kuten minun?

ROUVA. Ei se ole hänen vikansa, mutta se on hänen vahinkonsa. No
niin! Ajattelepas nyt — sinä olet rikkaan miehen tytär, saanut hyvän
kasvatuksen —

SIGRID. Ensi jouluksi valmistuu Alfred lääketieteen tohtoriksi. Se kai
vastannee minun kasvatustani.

ROUVA. No, jos niin onkin hänen laitansa! Mutta hänen isänsä, joka
on päiväpalkkalaisena sinun isäsi tehtaalla! Ymmärrätkö millaiseen
sukulaisuuteen me joutuisimme tämän avioliiton kautta?

SIGRID (Nousee.) Vanha Garp on yhtä kunnon mies kuin kuka tahansa.
Eikä siinä ole mitään pahaa, että hän tekee rehellistä työtä. Rakas
äiti, jättäkäämme nyt tämä asia! Sitte kun Alfred on tullut tohtoriksi
ja minä täysi-ikäiseksi, menemme me naimisiin. — Näinkö ikävä on tämä
päivä! Kokonaista kuusi kuukautta olen sitä kuvitellut ihan toiseksi.
Minä aina kuvailin mielessäni sitä riemua, jonka Alfredin kotiintulo
herättäisi teissä muissakin. Oh! Hän ei tiedä mitkä ikävät uutiset
häntä odottavat. Minä melkein toivoisin, että hän ei vielä tulisi
(Katsoo kelloaan.) Herra siunatkoon! Laiva on jo tullut! Mitä hän
sanoo, kun en ehtinytkään vastaan.

ROUVA. No, välipä nyt tuolla!

SIGRID. Oh! Mitenkä minä voin sen näin unohtaa!

ROUVA. Onpa hänellä muitakin vastaan ottajia — isänsä esimerkiksi.

SIGRID. Tiedäthän sinä, että ne molemmat eivät ole sovussa keskenään.

ROUVA. Niin, se on totta. Sen olemme kokonaan unohtaneet. Se on
myöskin hyvin ikävä juttu kaiken lisäksi. Tiedätkö sinä syyn heidän
eripuraisuuteensa?

SIGRID. Pyh! Eripura...! Kaikkia vielä! Kuinka nyt isän ja pojan
välillä olisi mitään sellaista!

ROUVA. Vastikäänhän juuri itse sanoit...

SIGRID. Sanoin! Mitä minä sanoin? On kai jonkinlaisia mielipiteitä
taikka ei ole, en minä tiedä. Tottakai mestari Garp rakastaa Alfredia,
niinkuin sinä ja isä rakastatte minua. Sehän on vallan... (Katsoo
kelloaan.) Voi, kun minua harmittaa! Mitä, jos minä vielä ehtisin?

ROUVA. Anna nyt olla! — Kuulepas, minä kokonaan unohdinkin sanoa
sinulle, mitä oikeastaan aioin. Tulepas nyt istumaan! (Sigrid istuu
nyrpeänä toiselle puolelle.) No niin tai istu sinne. — Isäsi ja minä
päätimme, että sinä menisit — kihloihin...

SIGRID (Hypähtää ylös.) En koskaan! Kuuletteko sen.... en koskaan!

ROUVA (Hymyilee.) — saisit mennä kihloihin jouluksi, jos nimittäin hän
siksi tulee tohtoriksi.

SIGRID (Iloisesti.) Alfredko?

ROUVA. Niin, jos hän tulee tohtoriksi. Muuten ei.

SIGRID (Juoksee äidin luo.) Äiti kulta! Puhutko sinä täyttä totta?
Alfredko ja minä? Saammeko me mennä kihloihin? (Ottaa äitiään
kaulasta.) Voi, voi, hyvä, rakas äiti! Kuinka sinä teet minut
onnelliseksi, minut ja hänet, meidät kaikki!

ROUVA. No, no, Sigrid! Älä nyt tukehuta minua! — Oletko sinä nyt
onnellinen?

SIGRID. Olen, olen! Minä olen niin onnellinen, onnellinen! (Suutelee
äitiään.)

ROUVA. Sinä siis rakastat niin suuresti Alfredia?

SIGRID (Nauraa.) No, herranen aika, miten sinä kyselet hassuja!
Tietysti. (Kuuntelee.) Kuuletko? Vaunujen tärinää lehtokujalla! Isä
varmaankin tulee. Se hyvä, rakas isä! (Juoksee verannalle.) Äiti, tule
pian katsomaan — kaksi herraa — toinen on isä, mutta katso nyt äiti!
tuo toinen (ilohuudolla) on Alfred! (heiluttaa nenäliinaa.) Alfred!
Terve tuloa! Terve tuloa!

ROUVA. Älä nyt, lapsi kulta, noin kovasti melua!

SIGRID. Voi, voi, kuinka hauskaa! (Kumartuu kaiteelle.) Terve tuloa!
(Vetää äitiään alas.) Minua niin peloittaa.

ROUVA. Mikä sitten?

SIGRID. Hän näytti niin oudon näköiseltä. Ajatteles, hänellä oli
täysiparta! (Purskahtaa nauruun.) Parta!

ROUVA. Ole nyt joutavoimatta! Hss! Tulevat jo.

AHLSTRAND (Verannalla.) Piiloileeko Sigrid meidän tuloamme? Vastikään
hän — (Tulee sisään.) Ah! Täällähän ovat. — Sisään vaan Alfred, sisään!
No, Sigrid? Mitä arvelet? Tällaisen elävän ne antoivat minulle sieltä
laivasta. Kurantti-tavaraa, luulisin minä, vai mitä? Ha, ha, ha!

ROUVA. Terve tuloa taas kotiin, tohtori Garp! — Mitenkä satuittekaan
yhteen, hyvät herrat?

AHLSTRAND. Ainahan sitä sattuu, kun niin tahtoo.

ROUVA. Niin, niin, sinä tahdoit hämmästyttää meitä.

AHLSTRAND (Katsoo Sigridiä.) No, enkö sitten onnistunut siinä, hä?
— Mutta pyytäkää nyt toki vierasta istumaan! (Tyrkkää Sigridiä
olkapäähän.) Sinäkin siinä nypistelet näppiäsi ja katselet permantoa
ja Alfred ei sano sanaakaan. Äh! Juoskaa nyt tuonne verannalle,
hälventämään vieraantumistanne!

    (Työntää heitä pois.) Soh! Ujoilkaa siellä, jos osaatte!
    (Alfred ja Sigrid menevät naurain ulos.)

ROUVA. Gustaf! Mitenkä sinä käyttäydyt! Ajattele että...

AHLSTRAND. Äh! Mitä joutavia! Koska hän nyt kerran on minun
vävypoikani, niin ottakaamme asia semmoisena, kuin se on. Iloinen
välttämättömyys on parempi, kuin surullinen.

ROUVA. Mutta hienompi käytös...

AHLSTRAND. No, no, mamma, no, no! — Oletko puhunut Sigridille
kihlauksesta?

ROUVA. Kyllä. Lapsi parka oli ihan ilosta itkeä.

AHLSTRAND. Hm! Ne naiset ovat sitä lemmon...

ROUVA. Gustaf!

AHLSTRAND (Matkien..) Mamma!! Menepäs nyt toimittamaan meille jotain
haukattavaa! Jahka olemme syöneet, niin menemme Alfredin kanssa
katselemaan tehdasta. Tahdon näyttää hänelle miten se on edistynyt,
miten se on —

SOFI (Tulee.) Mestari Garp pyytää puhutella patruunia.

AHLSTRAND. Vai niin. Missä hän on? (Aikoo oikealle.)

SOFI. Hän odottaa tuolla verannan edessä.

AHLSTRAND. Vai siellä (Menee verannalle.)

ROUVA. Sofi! Korjaa pois tämä kahvitarjotin! (Sofi vie tarjottimen.)

AHLSTRAND (Huutaa ulos.) Mestari Garp, tulkaa sisälle! (Tulee alas.)
Jokohan ukko tuli poikaansa tapaamaan? Olisiko vanha karhu jo
pehmentynyt?

ROUVA. Sinun pitäisi sanoa hänelle, että sopisivat. — Kuulepas, yksi
seikka! Kyllä mestari Garpin oikeastaan tämän suhteen tähden pitäisi
erota toimestaan. Sinun pitäisi —

AHLSTRAND. Eikö lemmossa!

ROUVA. Mutta olisihan varsin sopivata vedota hänen vanhuuteensa ja
hänen vialliseen käteensä, joka —

AHLSTRAND. — joka ei ole kelpaamaton sentähden, että se on suora.
Se käsi vastaa montaa kymmentä muuta kättä. Se on minun oikea oikea
käteni! — — Tuossa hän tulee (Rouva menee pois.)

GARP (On noin 60 vanha, jäntterä ukko.) Hyvää huomenta!

AHLSTRAND (Menee kättelemään.) Huomenta, mestari Garp! Tulkaa
peremmälle istumaan!

GARP. Minä kävin täällä jo varemmin — aamusella, mutta patruuni ei
ollut kotosalla —

AHLSTRAND. Tulin vastikään kaupungista. Suuria puuhia! (Istuu.)
Istukaa! Peijakkaan tiukalle ottaa tuon uuden tilauksen täyttäminen.
Tiedättehän? Jos saamme paljon aikaa, maksetaan vähän. Jos teemme
nopeasti, paikkaamme kätemme hyvästi. Nyt on kysymys jäntteryydestä,
hyvä Garp.

GARP (Rykäisee.) Hm — hm!

AHLSTRAND. Niin, niin — tiedänhän teidän pystyvän ponnistuksiin, teidän
ja väkenne. Sehän se antaa uskallusta. — Noh, mitä se on, joka —

GARP. Tällä kertaa en kulje tehtaan asioissa. Minä tulen työväen
asettaman komitean puolesta —

AHLSTRAND. Työväen asettama komitea! Mitä lempoa se merkitsee?

GARP. Muistaahan patruuni tuon keväällisen palkankoroitusjutun?

AHLSTRAND. Niin — entäs sitten?

GARP. Sillä kertaa asia meni myttyyn, johtavien henkilöitten laimeuden
tähden. Nyt se on uudestaan otettu esille, paremmin järjestettynä.

AHLSTRAND. Ja tuletteko te sellaisen komitean edusmiehenä minun
luokseni?

GARP. Tulen. Komitean jäsenet saapuvat kohta kaikki tänne. Mutta he
arvelivat, että asia voisi olla alustettuna jo ennen heidän tuloaan ja
uskoivat he minulle tämän luottamustoimen.

AHLSTRAND. Minä en käsitä, kuinka te, joka kyllä tiedätte poikanne ja
minun tyttäreni suhteen, voitte —

GARP. Se asia ei liikuta minua. Ja vaikkapa liikuttaisikin, se ei
sittenkään muuttaisi koroitusvaatimusta työväen palkkasuhteissa.
Ovathan ne kaksi eri asiaa.

AHLSTRAND (Ärtyneenä.) Te uskallatte vielä puolustaa esiintymistänne
tässä asiassa!

GARP. Minä olen sivuseikka, enkä puolusta itseäni. Minä puolustan
työväen tilan parantamista. Teidän tehtaanne työväestön palkkasuhteet
ja työjärjestelmä ovat asetettavat sopusuhtaisiksi ajan vaatimusten
kanssa.

AHLSTRAND. Ja tätä minä saan kuulla, minä, joka aina olen pitänyt
silmällä työväen parasta, hankkinut sille lainakirjaston, perustanut
apukassan, toimittanut lukusalin ja hommannut parhaani mukaan
työmiesteni eduksi. — Mutta minä huomaan siinä tehneeni tyhmästi, hyvin
tyhmästi. Jota enemmän teille antaa, sitä enemmän te pyydätte.

GARP. Me emme pyydä mitään liikaa. Eikä vaatimuksemme ollenkaan
ole ennenaikainen. Katselkaapa vaan vähän tarkemmin tämän tehtaan
edistystä! Sen huomaatte menneen huimaavaa vauhtia eteenpäin ja
tuottaneen teille melkoiset voitot pääomastanne. Verratkaa taas
siihen työmiehen toimeentuloa, joka on muutamissa ruoka-aterioissa ja
vaaterievuissa.

AHLSTRAND. Se ei ole totta! Teillä kaikilla on hyvä toimeentulo.

GARP. Hyvä! Meidän toimeentulomme on kädestä suuhun ja hyvin lyhyellä
välimatkalla.

AHLSTRAND (Ivallisesti). Teidänkin?

GARP. Minä puhun vaan yleisesti. — Jos sitten mennään tarkastamaan
tehtaan kaunistettuja ympäristöjä. Oletteko pannut muistiinne, montako
tuhatta on sinne uhrattu? Tosi kyllä, ei tarpeettomasti, mutta
ennenaikaisesti, sillä jos vertaatte työmiesten hökkeleitä noihin
kaikellaisiin istutuksiin, niin huomaatte, että toisen kustannuksella
on viety toista eteenpäin.

AHLSTRAND. Tehän olette oikein parlamenttaarinen, hyvä Garp! — Minä
sanon teille suoraan, että minä en suvaitse esitelmiä. Sanokaa minulle
ainoastaan mitä te vaaditte, niin vastaan minä siihen.

GARP (Ottaa taskustaan paperin.) Tässä ovat kaikki ehdotukset lähemmin
suunniteltuina.

AHLSTRAND (Ottamatta paperia.) Ja ne ovat?

GARP. Pääasiallisesti ovat meidän vaatimuksemme tähdättyinä 20
prosentin palkankorotukseen.

AHLSTRAND (Naurahtaa kuivasti.) Eikö muuta!

GARP. Sitten —

AHLSTRAND (Vakavasti.) Riittää! Edellisinä vuosina, parempien aikojen
vallitessa ajattelin minäkin osallista palkankoroitusta, erittäinkin
muutamilla aloilla. Mutta se oli minun onneni, etten sitä tehnyt. Nyt
olisin saanut sitä katkerasti katua. Minä ja te saamme tällaisina
aikoina kiittää onneamme, että pysymme pystyssä ja kiittää, että saamme
pitää sen toimeentulon mikä meillä on.

GARP. Saman vastauksen annoitte jo keväällä.

AHLSTRAND. Ajat eivät ole siitä muuttuneet. Saman annan nytkin.

GARP. Te siis kiellätte?

AHLSTRAND. Tietysti.

GARP. Sitten olen minä pakoitettu —

AHLSTRAND (Tiuhasti,) Mestari Garp! Minä ehdottaisin, että te
jättäisitte toimenne tehtaassa. Te olette jo vanha mies ja —

GARP. Hm! Se oli jotenkin selvä huomautus. Mutta minulla ei ole oikeus
tällä kertaa puhua siitä. Työväen kokous on päättänyt —

AHLSTRAND. Työväen kokous! (Ivallisesti.) Milloin sellainen on ollut?

GARP. Viime sunnuntaina. Se päätti, että kaikki työ lakkautetaan heti,
jos te annatte kieltävän vastauksen.

AHLSTRAND. Mitä? Työlakko! — Oletteko te järkenne menettänyt? Ettekö te
vastustanut sellaista hurjaa, typerää päätöstä?

GARP. En.

AHLSTRAND. Mies! Uskallatteko te seistä minun edessäni ja sanoa tuota!
Oletteko te rohjennut suostua sellaiseen hulluuteen? Rohkenetteko
myöskin ottaa omalletunnollenne seuraukset? (Ääniä kuuluu ulkoa.)

GARP. Siellä tulevat minun toverini. Huomatkaa — meitä on monta
omaatuntoa.

AHLSTRAND. Tiedättekö mitä, mestari Garp? Minä olen aivan kuin puulla
päähän lyöty. Jos joku muu olisi tullut luokseni samalle asialle,
olisin sen ymmärtänyt mahdolliseksi. Mutta tätä minä en ymmärrä. Minä
en ymmärrä, että te —

GARP. Minä —

AHLSTRAND (Kiivaasti.) Niin — te! (Äänettömyys.) Te otatte ajaaksenne
koko joukon puolesta sellaista asiaa, jossa teidän ensimmäisenä tulisi
seistä minun rinnallani, minun ja tehtaan puolella.

GARP. Minä olen —

AHLSTRAND. — sen ennen tehnyt. Niin — ennen! Piruko teitä nyt riivaa?

GARP. Itse asia on —

AHLSTRAND. Asia on sama, kuin ennenkin. Minä olen sama, tehdas on sama
ja te olette sama. Ennen olimme me kolme aina yhtenä miehenä. Yksi
kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Jo 30 vuotta olen luottanut teihin
aivan kuin itseeni. Monessa asiassa enemmänkin. Ja tätä luottamusta
ette ole kertaakaan pettänyt. — Voiko enään ajatella mahdolliseksi —
ette kertaakaan?

GARP. Voi — ajatella. Minä en silmänräpäystäkään ole vilpistellyt
tehtävissäni.

AHLSTRAND. Siksipä tämä onkin niin odottamatonta — niin peräti
mahdotonta mieheltä, joka on aina palvellut minua uskollisesti.

GARP. Uskollisesti kyllä palvellut. Mutta minä en ole ollut teidän
orjanne. Minä olen palvellut aatettani, enkä teitä. Minä olen tehtaan
eduksi tehnyt kaikki voitavani, sen kehitykseksi uhrannut koko elämäni,
voidakseni kerran tuoda esiin uusia vaatimuksia, nousta teitä vastaan,
jos tarvitaan. Tässä on ollut periaate —

AHLSTRAND. Sosialistinen periaate hurjimmassa äärimmäisyydessä! — Onko
teiltä itseltä mitään puuttunut? Tai puuttuuko nyt? Olette aina saanut
määrätä oman palkkanne — saatte nytkin —

GARP (Viittaa ulospäin.) Meitä on useampia suita, kuten —
omiatuntojakin.

AHLSTRAND (Tarkastelee- Garpia mietteissään.) Miksei myöskin
useammanlaatuisia omiatuntoja! (Kävelee ympäri.) Voisi koettaa — hm —
(Aikoo sanoa jotain Garpille. Jää katsomaan Garpia sivulta.) Kun vaan
ei — tosiaan, kun vaan ei — (Kävelee ympäri. Pysähtyy äkkiä — ottaa
kiinni otsastaan, ajattelee, aikoo kääntyä mennäkseen perälle, mutta
jää paikalleen.) Hm — hm — hm! (Yhtäkkiä päättävästi.) Se käy (Menee
verannalle.) Hyvää huomenta, ystävät! Minä olen ihan hämmästynyt siitä
päätöksestä, jonka mestari Garp on ilmoittanut teidän tekemäksenne,
koskeva palkankoroitusta juuri näinä ahtaina aikoina. Minä en usko,
että te miettimällä ja tositarpeen pakoittamina omintakeisesti olette
ryhtyneet tähän asiaan, vaan uskon kernaammin, että yllyttäjät —

ÄÄNIÄ. Ei, ei, ei!

AHLSTRAND. Kaikissa tapauksissa tahdon nyt keskustella teidän
kanssanne —

ERÄS ÄÄNI. Missä on mestari Garp? Hänellä on puhevalta. Me yhdymme
kaikkeen, mitä hän sanoo ja päättää.

ÄÄNIÄ. Niin, niin, niin!

AHLSTRAND (Tulee kiivaasti alas.) Enkös sitä arvannut! Te, te yksin
olette pää tässä jutussa! (Alfred ja Sigrid tulevat verannalle.) Te
olette kiihoittanut heitä, muuten eivät he antaisi teille rajatonta
toimintavaltaa. Kyllä minä nyt ymmärrän, mikä mies te olette. Teihin on
tarttunut uudet virtaukset, niinkuin myrkky. Te olette ne omistanut,
vaikka ette niitä ymmärrä. Te olette saanut ylpeyden kuumeen ja
tahdotte esiintyä johtajana, vaikka ette siihen pysty. Äh! Sellaista
typeryyttä! Koetetaanpas, kumpi meistä voi enemmän vaikuttaa heihin —
te, taikka minä (Aikoo perälle, mutta huomatessaan Alfredin ja Sigridin
saa uuden ajatuksen. Pysähtyy — kääntyy ympäri — katsoo Garpia.) Ehkä —

GARP (Levollisesti.) Puhutelkaa tovereitani — saatte kuulla!

AHLSTRAND. (Seuraa entistä ajatustaan.) Ehkä — (Kääntyy perälle.)
Tulkaa lähemmäksi! — Tässä näette heti kaksi ihmistä, joitten
onnellisuuden te revitte sirpaleiksi. Toinen on oma poikanne ja toinen
on minun tyttäreni. Tämä suhde on nyt loppunut. Lapset saavat kärsiä
isäinsä tähden. Sigrid! (Ottaa häntä kädestä.) Poistu täältä, Sigrid!

SIGRID. Isä!

AHLSTRAND. Poistu! Minä tulen heti perässä (Sigrid menee nyyhkien.)
Alfred! Sinä näytät hyvin hämmästyneeltä ja siihen sinulla on
syytäkin. — Tässä seisoo sinun isäsi, joka vanhana miehenä on
kylliksi poikamainen ja lastansa kohtaan kylliksi petomainen,
väliäpitämättömästi saattaakseen sinut onnettomaksi. Ei koskaan
voi tulla kysymykseenkään, että minun tyttäreni joutuisi vaimoksi
miehelle, jonka isä on noussut tällä tavalla minua vastaan. Joka tällä
tavalla voi leikitellä monen sadan ihmisen asemasta ja toimeentulosta.
Joka tällä tavalla voi herättää kapinallista henkeä ympärilleen,
käsittämättä, että hän myrkyttää ilmankin, jossa hän liikkuu. Hyvästi,
hyvät herrat! Nyt tahdon puhutella tovereitanne — mestari Garp! (Menee
verannalle.) Kaikki, jotka eivät tyydy entisiin ehtoihin, ovat heti
vapaat tehtaan palveluksesta ja saavat mennä konttooriin nostamaan
sisällä olevan palkkansa.

GARP (Hämmästyneenä.) Olisiko se — mahdollista!

ÄÄNIÄ. Mestari Garp! Missä on Garp?

AHLSTRAND (Tulee alas.) Etupäässä te, mestari Garp! (Menee oikealle.)

ALFRED (Vaitiolon jälkeen.) Vai niin, isä! Tämän te teette minulle! Ei,
älkää menkö! Meidänkin keskenämme pitää selvittää tämä asia.

GARP. Tämä ei ole oikea paikka meidän keskusleluillemme.

ALFRED. Jos ei paikka ole oikea, niin on aika sitä sattuvampi.
Meidän tiemme ovat olleet eroitetut jo kauvan. Ettekö te koskaan ole
aavistanut, että ne kerran taas yhtyisivät? Nyt ne ovat yhtyneet. Nyt
on tullut ratkaiseva hetki. — Minä tunnen teidän itsepintaisen, jyrkän
katsantokantanne. Se antaa minulle oikeuden sanoa teille, että te
olette tämän työlakon suunnittelija. Te olette kylmäverisesti seurannut
aatettanne, jonka pidätte oikeana. Mutta minä kysyn teillä, eikö jo
näkemänne seuraukset ollenkaan koske teidän sydämmeenne? Isä, vielä
on aika peräytyä. Antakaa tunteillenne valtaa älkääkä silmittömästi
seuratko kunnianhimonne viettelystä! Jos ette minusta välitä, niin
ajatelkaa tuon nuoren tytön kohtaloa. Jos ette välitä hänestäkään, niin
ajatelkaa, että mahdollisesti saatatte satoja perheitä työttömiksi,
leivättömiksi. — Te ette vastaa? Tässä on juuri se kysymys, joka
on meidät eroittanut, Te uskotte, että työväen tilan parantaminen
ja tasa-arvoiseksi tekeminen voi käydä tuollaisilla äkkinäisillä
rynnäköillä, joiden yllykkeinä on ainoastaan tieto ala-arvoisuudesta
ja joiden voimana on sydämmettömyys. Mutta sivistys, te ette ollenkaan
ota sitä vaakalautaan. Te kohotatte kaikki työmiehet teidän rinnallenne
sentähden, että he ovat työmiehiä, ja itsenne kohotatte taas muitten
rinnalle sentähden, että luulette olevanne siihen oikeutettu enemmistön
nimessä. Teidän punnitustapanne on miesluku.

GARP. Tuollaisilta vastaväitteiltä olen jo monta kertaa purrut pään
poikki. Toimeentulo — toisin sanoen, palkankoroitus on ensimmäinen ehto
työmiehen sivistykseen.

ALFRED. Ja tämän tarkoitusperän nojalla olette te valmis kukistamaan
mitä eteenne sattuu. Sydämmellisyys on heikkoutta ja tunteet ovat
tuulahduksia teidän mielestänne. Niin olette aina sanonut.

GARP. Työmiehen katkera elämänkokemus opettaa sellaista.

ALFRED. Mutta uskotteko te, että elämän katkeruus on todellakin
kokonaan haudannut teidän tunteenne? Ettekö koskaan elämässänne tulisi
katumaan sitä, että olette oman poikanne saattanut onnettomaksi? — Ehkä
ette. Teidän vaitiolonne todistaa sitä.

GARP. Sinä et koskaan ole ollut minulle — oikea poika.

ALFRED. Oikea poika kai sentään, mutta ehkä en teidän mielenne
mukainen poika. Ja miksi minä en sitä ole ollut? Minulta ainakaan ei
ole puuttunut rakkautta teihin. Mutta sen te aina olette työntänyt
halveksien luotanne.

GARP. Ämmien loruja!

ALFRED. Niin olette usein vastannut, sekä äitivainajalle että minulle.
Äidistä sentään lopulta piditte. Hän oli viisas nainen, joka tunsi
kohtalonsa sidotuksi mieheensä ja näki parhaaksi puolustaa teidän
yksiviivaisia mielipiteitänne. Tottuipa lopulta — ehkä naisellisesta
vaistosta — kiihottamaankin teitä.

GARP. Hän ja minä olimme yksi. Mutta sinä olet aina tehnyt parhaasi
kotirauhan hyväksi — omalla tavallasi! (Nauraa ivallisesti.) Niinkuin
nytkin!

ALFRED. Aina sama juttu! Minun olisi pitänyt jäädä työmieheksi. Teidän
mielestänne tein minä rikoksen koko luontoa vastaan, kun jatkoin
opinnoitani ja tahdon "päästä herraksi", kuten te aina olette ivalla
kutsunut minun pyrinnöitäni.

GARP. Jos työmiehen pojasta vahingossa tuleekin herra, niin pitää hänen
korjata erehdyksensä antautumalla työväen aatteen ajajaksi. Sitä sinä
et koskaan ole ymmärtänyt. Siksi minäkään en tahdo ymmärtää sinua.

ALFRED. Isä! Oletteko te todellakin valmis kylmällä mielellä uhraamaan —

GARP. Äh! (Katselee Alfredia.) Sinähän olet mahtava miehen alku! Ei
puutu enään muuta, kuin itkun ulina ja voivotukset. Hyi!

ALFRED. (Pitkän vaitiolon jälkeen.) Hyvästi sitten, isä! Tässä eroavat
meidän tiemme nyt — ijäksi.

GARP. Mahdollista kyllä. Sentähden sanon sinulle vielä kerran, sinä et
käsitä näitä asioita. Sinä et ole työmies, etkä ymmärrä missä määrin
meidän vaatimuksemme ovat oikeutettuja, tai ei. Siitä en sinulle voi
puhuakaan. Mutta on olemassa eräs toinen asia, jota sinä rehellisen
miehen poikana ymmärtänet paremmin. Se toinen on kunnia. Ajattele,
että minä, vakuutettuna asiani oikeudesta ja kohtuullisuudesta, olen
uskaltanut ensimmäisenä julkilausua toivomukseni tovereilleni. Ja
ajattele, että minä olen saavuttanut heissä vastakaikua aatteilleni.
Ajattele vielä, että he, kaksi sataa miestä, ovat uskoneet minulle
asiansa, jonka ajamisesta heillä on takauksena minun kunniani —
kunniani, joka ei olisi penninkään arvoinen sen jälkeen, kun saisivat
tietää minut petturiksi. Ja millä tavalla petturiksi? Petturiksi
siitä syystä, että minun poikani pyrkii rikkaisiin naimisiin, joka
heidän käsityksensä mukaan minuakin hyödyttäisi. He sanoisivat minua
konnaksi, joka itsekkäistä syistä on pettänyt yhteisen asian. Voisitko
sinä olla poika sille isälle, joka ei uskaltaisi enään näyttäytyä
kadulla, eikä esiintyä muiden joukossa.

ALFRED. Tämä on katkeraa. Ja tähänkö päämäärään piti teidän
sosialisuutenne johtuman! (Katselee hellästi isäänsä.) Isä! — Isä!
Tuossa seisotte te horjumattomana ja voitonvarmana rakentamassa muitten
ihmisten, ventovierasten ihmisten onnea ja tulevaisuutta. Jääkylmänä
te sitä rakennatte. Ja samalla jääkylmällä mielellä uhraatte oman
poikanne onnen ja tulevaisuuden — oman poikanne, joka on kuitenkin
teidän omaa vertanne ja lihaanne ja jota te kuitenkin olette kerran
rakastanut. — Nyt te seisotte ehkä minun tulevaisuuteni mestauspölkyn
vieressä, katselemassa toimitusta vallan tunteettomana. — Miksi siis
oman henkenne uhalla tartuitte voimakkaalla kädellä väkipyörän hihnaan
ja estitte minut poikapahaisena musertumasta tehtaan hammasrattaisiin.
Miksi sen teitte? Silmänräpäyksen kärsiminen pienelle, avuttomalle
olennolle olisi estänyt nämät murhaavat tuskat ainakin kahdelta
ihmiseltä. Miksi uskalsitte oman kalliin henkenne mokoman roskan
tähden? Mikä antoi teille jättiläisen voimat? Mikä antoi teille
harvinaisen sitkeyden ja kestävyyden, kun kannoitte minut pyörtyneenä
kotia asti, vaikka pelastustyössä taitoitte toisen käsivartenne? Sitäkö
varten teitte tällaisia hämmästyttäviä töitä, joita vuoskymmeniä
kertoillaan, että nyt saisitte minut henkisesti surmata oman
väkipyöränne voittokulkuun? Isä — tämä on luonnotonta. Olenhan
minä kuitenkin teidän oma poikanne, joka taas on hengenvaarassa,
taas hukkumaisillaan. — Mitä merkitsee teille muutamien ihmisten
kymmen-penniset, jos te hankitte ne oman verenne kustannuksella.
Ovatko nuot sadat vieraat teille enemmän, kuin oman itsenne eläminen
onnellisissa jälkipolvissa?

GARP (Kääntyy poispäin liikutettuna.) Lapsellisuuksia!

SIGRID (Tulee oikealta. Juoksee Alfredin kaulaan.) Alfred, Alfred. Minä
en tahdo luopua sinusta. Kuuletko, sinä et saa minua hyljätä! — Isä
sanoi, että hän antaa minulle kirouksensa, jos minä en tottele. Mutta
en minä sellaista ymmärrä. Vastikään hän sanoi ihan toista. Minä en
käsitä, että näin yhtäkkiä —

ALFRED. Mitä tähän sanotte, isä?

SIGRID (Menee Garpin luo.) Mestari Garp! Mitä kauheata te isältä
vaaditte? Sanokaa, mitä se on? Ettekö te voi peruuttaa vaatimustanne,
kun näette miten se tuottaa onnettomuutta? (Ottaa Garpia kaulasta.) Isä
Garp! Enkö minä aina ole pitänyt teistä, aina ollut teille hyvä? Mitä
pahaa olen teille tehnyt ja mitä Alfred on tehnyt, koska ette ollenkaan
välitä meistä? — Muistatteko miten hyvä te aina ennen olitte, kun olin
pikkutyttönä? Silloin taluttelitte minua ympäri tehdasta ja näyttelitte
minulle kaikkea. Ja nyt, kun minä olen kasvanut isommaksi, hylkäätte te
minut. Onko se sentähden, että minä rakastan Alfredia? Vihaatteko te
häntä niin kovasti?

GARP (Liikutettuna.) En, hyvä neiti —

SIGRID. Neiti! Sanokaa Sigrid, niinkuin ennenkin! Olemmehan nyt vielä
lähempänä, kuin ennen. Rakastanhan minä teitäkin, rakastaessani
Alfredia.

GARP. En minä Alfredia vihaa, vaikka erimielisyys onkin kylmentänyt
meidän välimme.

SIGRID. Sellaista minä en ymmärrä. Se ei ole luonnollista! Minä tiedän
vaan, että Alfred rakastaa teitä. Rakastaa kaikesta sydämmestänsä.
Sen hän on monta kertaa minulle sanonut. Ja minä rakastan myöskin
teitä. Rakastan, kuin toista isääni. Sehän on ihan luonnollista. Eikö
siis myöskin ole luonnollista, että te rakastatte meitä molempia? Isä
Garp! Sanokaa että rakastatte, sanokaa! Ettehän te muuta voi, ettehän?
(Heittäytyy Garpin kaulaan.)

AHLSTRAND (Tulee. Rouva seuraa häntä.) Mitä lempoa! Sigrid!

ROUVA (Lempeästi,) Sigrid! Tule luokseni! (Sigrid menee äitinsä
kaulaan.)

AHLSTRAND. No, miksi vielä olette täällä? Mitä vetelehtimistä tämä on?
Kuulittehan päätökseni — tai ehkä jo viisastutte, ehkä peräännytte?

GARP (Heikosti.) Emme me peräänny —

AHLSTRAND (Kavalasti.) Mestari Garp! Te olette ollut minun
työtoverini jo 30 vuotta. Ja mikä vielä enemmän, minun ystäväni.
Menkää nyt tehtaalle ja ilmoittakaa, että minä en voi suostua teidän
vaatimuksiinne. Minä en voi. Sanokaa se! — Tämän jälkeen minulla ei ole
muuta tekemistä teidän kanssanne. Ja te Alfred, tyytykää kohtaloonne!
Te olette kuullut viimmeisen sanani.

SIGRID. Isä, rakas isä!

AHLSTRAND. Ei sanaakaan, lapseni! Valitse vanhempiesi ja sulhasesi
välillä — sen olen jo sanonut.

SIGRID (Neuvottomana.) Hyvä Jumala! (Vaipuu tuolille.)

GARP. Herra patruuni! Tämä on liian kova kokemus noin nuorille
ihmisille. Se on — minun syyni, eikä hänen, Alfredin. Minä olen koko
miehuuteni ajan elänyt aatteessani vaan järjellisesti, ottamatta
ollenkaan lukuun sydäntä — sitä olen halveksinut — hän on ollut sydän
— hänellä on äitivainajansa luonne — minä olen toista maata, kuin ne
molemmat — minä ehkä olen yksipuolinen — minä — poikani Alfred — (Antaa
Alfredille kätensä.) Alfred — poikani!

ALFRED. Isäni!

AHLSTRAND. Kas noin — kas noin (Hätäillen.) Mamma ja te lapset,
poistukaa hetkeksi tuonne sivuhuoneesen! Kas niin. Menkää! — No, no!
Ei mitään erityistä. Me ratkaisemme tämän asian mestari Garpin kanssa.
Me kaksi näitä ymmärrämme. Pitäkää hetkisen seuraa toisillenne!
(Rouva, Sigrid ja Alfred menevät.) Istukaa, Garp! Puhelkaamme asiasta
rauhallisesti! Tässä on kysymys vaan afääristä. Ratkaiskaamme se siis
kuten afäärikysymys! Tyyneesti ja rauhallisesti. Koko jutun ratkaisu
riippuu siitä, että te uskotte mitä minä tulen sanomaan.

GARP. Ja myöskin siitä, että te uskotte mitä minä sanon. Meidän
vaatimuksemme —

AHLSTRAND. Niinpä niin, tietysti. Ainahan minä olen teihin luottanut.
Etupäässä teihin. — No niin! Nyt on kysymys kohdistettava yksinomaan ja
ainoastaan tähän uuteen, suureen tilaukseen. Sen onnellinen täyttäminen
tulee vakaannuttamaan tehtaani tulevaisuuden. Mutta kaikki on laskettu
nykyisten palkkasuhteitten mukaan. Tilaus-sitoumus tulee kestämään
parisen vuotta ja —

GARP. Ja niin kauvan pitäisi meidän odottaa —

AHLSTRAND. Malttakaahan! Tämän tilauksen hyvin täyttämisestä riippuu
koko tulevaisuus —

GARP. Jos tahdotaan saada työ hyvin tehdyksi, niin pitää työväki pitää
tyytyväisenä.

AHLSTRAND. Sitä tarkoitankin. Mainitsemani ajan jälkeen olen valmis
keskustelemaan —

GARP. Mutta ette nyt?

AHLSTRAND. Nyt en voi. Sanoinhan.

GARP. Te ette tahdo?

AHLSTRAND (Hetken vaitiolon jälkeen.) En. Jos teette työlakon, annan
minä liikkeen seisahtua. Hankin uutta työväkeä ja alan alusta.

GARP. Sitä en usko.

AHLSTRAND. Ei siis maksa vaivaa jatkaa keskustelua. — Te olette
eroitetut toimestanne. Tyttäreni ei mene poikanne kanssa naimisiin.
Loput hoitakaa miten tahdotte! Työlakolla saatte satoja ihmisiä
leivättömiksi, poikanne ja minun tyttäreni onnettomiksi, mutta ette
etuja työmiehille. Peruuttamalla vaatimuksenne pysyy työväen tila
ennallaan, leipää ja lämpöä on kaikilla ja lastemme onni on taattu.
Näin on asia todellisuudessa. Olkaa nyt viisas!

GARP. Totuus, totuus! Sanokaa minulle totuus! Ettehän te voi liikettä
seisauttaa?

AHLSTRAND. Jos te sitä epäilette ja olette kyllin uskalias kokeilemaan,
niin tehkää se! Kun työväki näkee, että sen voin, ryhtyy se työhönsä,
mutta lapsemme eivät tule onnellisiksi. Vielä kerran — olkaa viisas!

GARP (Melkein itsekseen.) Tässä sitä nyt ollaan! Aina olen pelännyt
tunteitten vaikutusta. Minä olin sortumaton, kun elin vaan aatteissani.
Mutta nyt — oh, mestari Garp! mitä teet sinä nyt?

AHLSTRAND. Olkaa viisas!

GARP. Mitä pitäisi minun sanoa tovereilleni?

AHLSTRAND. Sanoa totuus.

GARP. Totuus? Totuus! (Katsoo terävästi Ahlstrandia.) Mikä on totuus?

AHLSTRAND. Muistatte kai mitä olen sanonut.

GARP. Entäs — onko mitään ehtoja?

AHLSTRAND. Ei oikeastaan. Kaikissa tapauksissa eroatte te tästä
päivästä alkaen tehtaan palveluksesta ja asetutte johonkin toiseen
toimeen, tai asutte poikanne luona, miten haluatte. Teiltä ei tule
mitään puuttumaan.

GARP. Minäkö eroaisin tehtaasta? Erotettaisiin! Minä, joka olen
elinaikani tehnyt työtä voimieni takaa tehtaan eduksi. Tässäkö on
sitten kaiken loppu? Tässäkö se päämäärä, johon olen pyrkinyt?

AHLSTRAND. Teidän hyviä palveluksianne tehtaan eduksi en tule
unohtamaan. Siitä voitte olla varma. Siinähän on kauniisti saavutettu
päämäärä.

GARP (tuijottaen eteensä.) Minun päämääräni oli toinen, kaukaisempi.
Minä tahdoin tehtaan hyvillä asioilla saavuttaa työväelle mitä
mahdollisimpia, hyviä etuja. Mutta nyt on — kaikki rauennut.

ÄÄNIÄ. Mestari Garp! Mestari Garp!

GARP (Vavahtaa.) Herra patruuni! Te ymmärrätte — te kyllä käsitätte,
te — oh! en tiedä mitä sanoisin — minä pyydän — te voitte kyllä, jos
tahdotte — suostukaa edes osalliseen korotukseen — suostukaa — ottakaa
minun palkkani —

AHLSTRAND. No, no ukko — tehän houritte!

GARP (Koleasti.) Sitten — sitten — Jumalan nimeen! Minä liityn noihin
uhalla kaiken — taistelen ja sorrun heidän kanssaan — minä —

AHLSTRAND. Mestari Garp! Jo on aika lopettaa! Jos vielä uskallatte
kiihottaa ainoatakaan miestä, ilmoitan heille heti teidän erottamisenne
ja samalla sen horjumattoman päätökseni, että jokainoa, joka uskaltaa
teihin liittyä, on armotta menettänyt paikkansa tehtaassa nyt ja
vastaisuudessa. Ne taas, jotka eivät sitä tee, tulen palkitsemaan
monenkertaisesti. Olkaa varma, että suurin osa heistä on liian suuria
raukkoja, tai sanokaamme liian viisaita, kannattaakseen teitä. Ja
muistakaa — minä sanon sen teille viho viimmeisen kerran, koko jutussa
te ette voi tehdä muuta, kuin kaksi asiaa, joko rakentaa, tai sortaa
lastemme onnen. Muistakaa, se on ainoa, mitä te voitte! Siis — olkaa
viisas!

GARP (Ankaran taistelun jälkeen.) Minä olen vanha mies — olen jo aikani
elänyt — minä voin poistua — poistua Alfred-poikani eduksi. Kyllähän
se tuntuu vähän katkeralta noin yhtäkkiä uhrata vuosikausien toivon
ja vakuutuksensa ja — kunniansa. Mutta minä olen vanha mies, niinkuin
sanoin. Ehkä minä en niitä sellaisia tarvitsekaan.

Ja lapset — rakastakoot ja tulkoot onnellisiksi! Jumala suokoon, ettei
heidän tulevaisuuttansa koskaan himmentäisi se kallis hinta, jolla
ovat sen saavuttaneet (Sortuneena.) Minä luovun vaatimuksistani. Ja ne
— ne toiset luopuvat myöskin — kun kerran minä — kun kerran mestari
Garp on peräytynyt (Heltyneenä.) Nyt lähden minä täältä petturina
ja konnana — siirryn johonkin loukkoon, jossa ei kukaan voi sylkeä
minua silmille ja sanoa, että minä — (Itkemäisillään, mutta pakoittaa
itseään.) Sen totuuden minä kuitenkin vielä sanon teille, patruuni,
että työväen tila on parannettava. Ja kerran se on tehtäväkin. Tehkää
tekin se puolestanne, niin pian kuin — voitte. Siinä teette ainoastaan
velvollisuutenne ihmisenä. — Ja nyt — mestari Garpia ei enään ole
olemassa (Aikoo mennä.)

AHLSTRAND (Estää. Aikoo ottaa häntä kädestä.) Mestari Garp!

GARP (Kiivaasti.) Ei, ei! — Tällaisia asioita minä en voi vahvistaa
kädenlyönnillä (Tukahutetusti.) En.

SIGRID (Tulee pelokkaana. Häntä seuraa rouva ja Alfred.) Ettekö mestari
Garp? Ettekö isä?

ROUVA. Ettekö ole sopineet?

ALFRED. Anteeksi! Olimme niin levottomia.

AHLSTRAND. Sovittu on. Kaikki on päätetty.

ROUVA. No, se oli hyvä, Gustaf.

ALFRED. Jumalan kiitos!

SIGRID (Isänsä kaulaan.) Rakas isä!

ALFRED (Garpille.) Saanko kiittää teitä, isä? (Ottaa Garpia kädestä,
mutta Garp ei sitä huomaa.)

SIGRID (Menee Garpin luo.) Hyvä isä Garp!

_ERÄS TEHTAALAINEN_ (On tullut perälle.) Mestari Garp!

AHLSTRAND. Vai niin! — Ovatko miehet vielä siellä alhaalla?

TEHTAALAINEN. Juuri tekevät lähtöä. Päivällistunti loppuu.

    (Tehtaan pilli soi.)

AHLSTRAND. No, saman tekevä! — Tulitte parhaaseen aikaan. Mestari
Garp ei enään tule tehtaalle. Te voitte ainakin vastaiseksi ottaa
hoitaaksenne Garpin tehtävät (Tehtaalainen kumartaa.) Nyt voitte
kiirehtiä toisten jälkeen ja ilmoittaa työväelle, että minä en voi
suostua vaatimuksiinne, ennenkuin vähän tuonnempana (Tehtaalainen tekee
epäröivän liikkeen. Katselee Garpia.) Siitä olemme sopineet mestari
Garpin kanssa. Enkä muutenkaan tahtoisi enään tästä asiasta puhuttavan,
koska tänään vietämme tyttäreni Sigridin ja tohtori Garpin kihlajaisia.
Ilmoittakaa tämä tehtaalaisille ja sanokaa, että saavat tämän päivän
vapaapäiväksi kahdenkertaisella palkalla. Illalla kokoontukoot
juhlimaan huvilan puistoon!

TEHTAALAINEN (Tyytyväisenä.) Minä kiitän kaikkein puolesta ja
onnittelen herrasväkeä! (Garpille.) Iloisella soitolla piti annettaman
kaikille tieto asian onnistumisesta. Soittokunta on paviljongissa ja
odottaa merkkiä. Onko annettava?

SIGRID (Riemuissaan.) Soittokunta! Tietysti! (Juoksee verannalla.)
Heleijaa! (Heiluttaa nenäliinaa.) Soittakaa! Soittakaa! (Tulee alas.)
Äiti, saanko itse johtaa juhlavalmistuksia? Saanko?

ROUVA. Sen teemme yhdessä, lapseni.

AHLSTRAND. Muistakaa komeasti!

    (Torvisoittoa kuuluu.)

ALFRED (Garpille.) Isä — saanko uskoa, että myönnyitte rakkaudesta?

SIGRID (Alfredin kaulaan.) Tietysti hän meitä rakastaa, sanoinhan sen
jo.

TEHTAALAINEN (Toimessaan.) Minä riennän toimittamaan patruunin käskyjä.
Hyvästi, herrasväki! Hyvästi mestari Garp!

GARP. Hyvästi! (Vaipuu tuolille) — mestari Garp!

    (Kaikki riemuitsevat.)

        Esirippu.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74634 ***