
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74637 ***

language: Finnish




UNTUVAINEN

Nelinäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

SELMA LAGERLÖF


Suomentanut

Helmi Krohn





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.




HENKILÖT:

Tehtaanisäntä Teodor Fristedt.
Vuorineuvoksetar Fristedt, hänen äitinsä.
Mauritz Fristedt, hänen veljenpoikansa.
Anne-Marie Ehinger, Mauritzin morsian.
Taloudenhoitajatar Frida.
Pehtori Nyberg.
Kuski Kalle.
Puutarhuri Wilhelmsson.
Kuninkaallinen sihteeri Kolmodin.
Isännöitsijä Borgström.
Elisabet Westling.
Keittäjätär.
Poika.
Alustalaisia, Vieraita, Palvelijoita.

Tapahtumapaikka 1840-luvulla tehtaanisäntä Fristedtin Bohult-nimisessä
talossa Värmlannissa.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Tehtaanisäntä Fristedtin talo, Bohult pihanpuolelta.

Oikealla suuri valkeaksi maalattu rakennus ruotsalaiseen
herraskartanotyyliin. Kaksi ulko-ovea, lähempi herrasväen huoneihin,
kauempi keittiöön. Kummankin sisäänkäytävän edessä yksinkertainen,
matala kuistisilta ilman katosta tai kaidetta. Köynnöskasveja seinällä.
Perällä rivi korkearunkoisia tuoksupoppeleita, joiden lomitse avautuu
näköala yli kauniin maiseman. Puutarhan pensasryhmien ja lehtojen
lomitse näkyy varsin suuri järvi sekä siniset kunnaat järven toisella
puolella. Järven toiselta rannalta siintää rautatehdas ja sen suuret
rakennukset. Ajotie taloon kulkee poppelien välitse, ja sillä kohtaa,
missä se tekee käänteen, rakennetaan parastaikaa kunniaporttia.
Vasemmalla reunustaa pihaa matala kiviaita, jolla kasvaa tiheä,
tasaiseksi leikattu sireeniaitaus. Keskellä aitaa on rautainen
veräjäportti, joka johtaa takapihalle. Lähinnä katsojia kaareutuu
aitaus puolikuun muotoiseksi lehtimajaksi, jossa on keinu. Lehtimajan
sisus ei näy näyttämölle, ainoastaan katsomoon. Kauimpana vasemmassa
nurkkauksessa taustalla on suuri ja kaunis puutarhapaviljonki.

Katettu pöytä neljälle hengelle on hiekkakentällä oikealla puolella,
lähinnä katsojia. Pöydän ympärillä muutamia yksinkertaisia
puutarhatuoleja. Keittiö-portaiden luona on suuri kivi, kalojen
perkausta varten.

Tehtaanisäntä ja hänen väkensä rakentelevat kunniaporttia, josta tulee
kevyt ja siro. Se on jo valmis, vain ylin koriste puuttuu. Keittäjätär
perkaa parastaikaa tavattoman suuria lohta kivellä, keittiönportaiden
vieressä. Tehtaanisäntä Fristedt, kookas, komea, mustapartainen mies,
neljänkymmenen korvissa, astuu keittäjättären luo ja osoittaa lohta
kepillään.

_Frida_ (tehtaanisännän palvelijatar, 50 vuotta, ulkomuodoltaan arvokas
ja luottamusta herättävä, seisoo portailla ja vastustaa innokkaasti
isäntää). Onko patruuna aivan villissä? Mehän tarvitsemme lohen
juhla-illallisia varten huomenna!

_Keittäjätär_. Sitähän minäkin sanon! Tämän lohen Frida erikoisesti
tilasi kalastajalta, sanon minä. Ei patruuna saa sitä hullutuksiaan
varten.

_Patruuna Teodor_ (lempeällä, ylitsepuhuvalla äänellä). Saat sinä
lohen takaisin Frida. Minä lainaan sen vain hetkeksi. Meillä ei ole
mitään millä koristaisimme kunniaportin ylintä harjaa, ei sydämiä
eikä kyyhkysiä, ja siksi me panemme tuon lohen paremman puutteessa.
(Ukkosäänellä keittäjättärelle.) Jos sinä leikkaat tuon lohen
kappaleiksi, niin Jumal'avita!

_Frida_. Eihän patruuna voi panna lohta kunniaportin päälle. Siitähän
herra Mauritz saisi vasta naurun ja pilkan aihetta, kun hän saapuu.

_Patruuna Teodor_ (lempeällä äänellä). Rakas Frida, eikö hän ole
kuullut ihmisten sanovan meistä Fristedt'eistä, että me olemme kuin
lohia, jotka aina kulkevat vastavirtaa? Sen me olemme kaikki tehneet,
paitsi veljeni pormestari Filipstadissa. Nyt veljenpoikanikin on
alkanut näyttää, että hän tulee sukuunsa. Kun hän nyt tulee tänne,
sanon minä hänelle: "Ennen sinä väistyit kaikkien ohi, nyt sinä olet
kuin vastavirran lohi." (huutaa) Kalle!

_Kuski Kalle_ (on touhunnut kunniaportin luona. Astuu esille lakki
kourassa.) Mitä patruuna käskee?

_Patruuna Teodor_ (lempeästi). Otappa tämä lohi, pikku Kalle, ja aseta
se kunniaportin harjalle! Kaikkein ylimmäksi, ymmärrätkö?

_Frida_. Jos tuo lohi turmeltuu, niin saa patruuna itse laittaa
illallista.

_Patruuna Teodor_. Jollei Frida anna tuota lohta, niin tiedän minä
jotakin parempaakin. Frida saa pukeutua valkoiseen yöpaitaan, ja sitten
me leikkaamme siivet hanhi-ukolta ja kiinnitämme ne Fridan selkään
ja annamme hänelle metsästystorven suuhun. Ja sitten Frida saa istua
enkelinä tuolla ylhäällä ja puhaltaa torveen, kun kihlautuneet ajavat
portin alitse. Frida saa nyt valita. (Ukkosäänellä) Minä puhun nyt
täyttä totta.

_Frida_ (loukkaantuneena). Patruuna on ilkimys, sen minä sanon. Tänä
iltana ei laiteta illallista patruunalle eikä hänen vierailleenkaan,
minä tiedän. (Kiiruhtaa sisään ja lyö oven kiinni perässään.)

_Patruuna Teodor_ (lempeällä äänellä). Ota kala, pikku Kalle! (ärjyy)
Niin, niin, ota se vaan!

_Kalle_ (kietoo nuoran kalan ympärille ja hissaa sen sitten
työmiehille. Tätä tehdessään). Tahtoisin kysyä patruunalta erästä
asiaa. Patruuna on sanonut, että meidän tulee alottaa eläköönhuudot
heti kun kihlaantuneet saapuvat puutarhaan. Mutta jos hevoset
pillastuvat, niin keskeytämmekö silloin?

_Patruuna Teodor_. Kallen ei tarvitse olla huolissaan. Eivät hevoset
pillastu, kun vaunuissa istuu veljenpoikani Mauritz. Ne muuttuvat
heti lauhkeiksi kuin lammas, kun ne vain näkevätkin hänet. (Lempeällä
äänellä) Niin, tiedänhän minä, että Kalle on aina pitänyt hänestä,
sillä hän on niin kohtelias ja hieno.

_Kalle_. Ollakseen niin nuori, täytyy myöntää, että hän on kovin
järkevä ja tasainen.

_Patruuna Teodor_. Kalle ajattelee joka kerta kun hän näkee hänet,
että tuollaista isäntää olisi hauska palvella. Ja kun Kalle näkee
meidät yhdessä, toivoo hän, että tuo hupsu patruuna Teodor pian
taittaisi niskansa tai kyllästyisi elämään, ja hirttäisi itsensä, jotta
ylioppilas ja tuleva oikeusneuvos Mauritz Fristedt saisi periä hänet.
Kalle soveltuisi erittäin hyvin Mauritzin alustalaiseksi.

_Kalle_. Patruunan kanssa on tänään aivan mahdoton puhua.

_Patruuna Teodor_. Kalle on ehkä pahoillaan siitä, että tuo hieno herra
on kihlannut morsiamen vastoin äitinsä, rouva pormestarinnan tahtoa.
Ehkä Kalle senvuoksi ei halua hurrata hänelle? Kalle ei hyväksy sitä,
että Mauritz on kihlannut köyhän tytön Syrjäkadun varrelta. Hän ei
huolisi leipurintytärtä emännäkseen.

_Kalle_. Niin, totta puhuakseni, kyllä minun mielestäni se, joka
saa periä patruunan suuret rikkaudet, olisi voinut valita itselleen
morsiamen isoisista taloista Pääkadun varrelta. Enpä usko, että
patruunakaan on kovin tyytyväinen leipurinmamseliin.

_Patruuna Teodor_. Pitäisihän Kallen huomata, että olen tyytyväinen!
Miksikä minä muuten pystyttäisin kunniaportin ja käskisin Kallen
ja koko väkeni hurrata nuorelle parille? Ei, tyytyväinen minä olen
siihen, että hieno veljenpoikani on kihlannut leipurimestari Ehingerin
tyttären, muuta ei Kallen tarvitse luulla. Mutta jos Kalle arvelee,
että toivoisin olevani viidenkymmenen peninkulman päässä täältä, niin
oikeassa hän on. Niin, mitäpä se Kallen rauhaa häiritsisi, Kallehan on
vanha, nainut mies, mutta minä olen vain vanhapoika raukka, ja minä
tunnen kylmänväreitä selässäni ajatellessani, että Mauritz tuo tänne
pienen, kainon mamselin. (Ukkosäänellä) Mitäs kummaa minä teen tuolla
seitsemäntoistavuotiaalla tytöllä? Voiko Kalle sanoa sen minulle?

_Kalle_. Oi, kyllä patruuna siitä selviää.

_Patruuna Teodor_. Mitä varten Mauritz tuo hänet tänne? Luuleeko
hän, että minulla on tapana ottaa vastaan naisvieraita? Hänestä on
varmaankin tullut oikea Fristedt. Hän kulkee suoraan vastavirtaa. No,
se muuten on minulle hyvin mieleen. (Astuu kunniaportin luo.) No, onko
Wilhelmssonin puhe morsiamelle jo valmis?

_Puutarhuri Wilhelmsson_. Onpa sekin kysymys, patruuna!

_Patruuna Teodor_. Kuuleppas Kalle, niin sen pitää olla! Wilhelmssonin
puhe on valmis. Toista se on kuin Kalle ja Frida. Mutta nähkääs,
Wilhelmsson ei ole istunut kuskipukilla ja tullut kopeaksi, niinkuin
Kalle eikä hän ole seisonut lieden ääressä ja tullut kiukkuiseksi
niinkuin Frida, vaan hän on astunut kukkien parissa ja tullut
ystävälliseksi ja lempeäksi mieleltään. Hän tietää, että morsian on
otettava ystävällisin sanoin vastaan, kun hän tulee taloon. No, mitä
Wilhelmsson aikoo sanoa hänelle?

_Wilhelmsson_. Niin, minä aioin sanoa jotain tähän suuntaan. (Kääntää
selkänsä muille ja kuiskailee patruunan kanssa.)

_Patruuna Teodor_ (taputtaa Wilhelmssonia olkapäälle). Erinomaista,
Wilhelmsson. Jollei morsian ole siihen tyytyväinen, niin saa hän palata
suoraa tietä takaisin Filipstadiin. (Kääntyy toisen puoleen.) No, mitä
Nybergille kuuluu? Saako pehtori heidät hurraamaan?

_Pehtori Nyberg_ (nuori mies, hiukan paremmin puettu kuin muut). Ei,
tietääkö patruuna, asiat ovat niin huonosti, että kaikki pikku pojat
ovat kadottaneet puhelahjansa.

_Patruuna Teodor_. Niinkö Nyberg arvelee? Kas tässä, Nyberg ottaa minun
keppini ja heiluttaa sitä ilmassa kun he tulevat, niin saapa nähdä,
että hurraus käy mainiosti!

_Poika_ (tulee hengästyneenä näyttämölle). He tulevat! He tulevat! He
näkyvät jo kujan päässä!

_Patruuna Teodor_. Tuhat tulimmaista! (Pojalle.) Juokse sisään Fridan
luo ja sano hänelle, että he tulevat! Tiedättekö nyt kaikki, mitä
teidän pitää tehdä? Pehtori ottaa heidät eläköön huudolla vastaan
puutarhan nurkkauksessa, Wilhelmsson seisoo kunniaportilla ja pitää
puheensa. Kalle seisoo hiekkakäytävällä portaitten edessä ja avaa
vaununoven ja auttaa morsiamen alas. Frida seisoo kukkakimppu kädessä
rappusilla ja minä tässä ovella.

    (Hänen sanoessaan näin on hän itse sekä kaikki muut
    paitsi Frida asettuneet paikoilleen.)

_Poika_. Frida käski sanoa, että patruuna saa itse ottaa vastaan
vieraansa.

_Patruuna Teodor_ (lempeällä äänellään). Juokse heti sisään ja sano,
että keittäjätär saa siistitä itsensä ja tulla ulos vastaanottamaan!
Hän saa ojentaa kukkakimpun morsiamelle. Sillä täytyyhän sitä toki
näkyä, että talossa on naisväkeäkin, (ärjyy) No, etkö ala jo laputtaa?

    (Vaunujen jyrinää.)

_Nyberg_ (kurkistaa kunniaportista sisään). Kihlautuneet eivät vielä
tulleet. Se oli vain isännöitsijä ja kuninkaallinen sihteeri.

_Patruuna Teodor_. Kas vaan! Mitä ihmettä? Heidänhän piti viipyä
viikonpäivät poissa! (Hän astuu Borgströmiä ja Kolmodinia vastaan,
jotka tulevat takaportista.) Miten kummassa te olette täällä? Ettekö te
lähteneet toissapäivänä Filipstadiin?

_Borgström_ (pieni, kaljupäinen, suurivatsainen, puhuu hyvin nopeasti).
Ei noista kaupunkilaisista ole mihinkään näin kesän aikaan. Kolmodin
ei kestänyt siellä sen kauempaa. (Astuu enemmän etualalle ja katselee
kunniaporttia.) Kylläpä tämä on helkkarinmoisen hienoa! Niin, kyllä
minä tiedän, mistä on kysymys. Mehän tulemme suoraan Filipstadista.
Kolmodin kertoi morsiamesta....

_Kolmodin_ (keskikokoinen, varsin hartiakas, peruukki päässä,
huolellisesti puettu). Borgströmhän se tietysti kertoi.

_Patruuna Teodor_. Vai niin. Oliko Kolmodin tyytyväinen
leipurinmamseliin?

_Borgström_. Minne ikänä me eilen kaupungissa tulimme ja kenen me
vain tapasimme, niin kaikki puhuivat vain veljestäsi pormestarista ja
hienosta pormestarinnasta, joka ei voinut sulattaa sitä, että Mauritz
oli kihlannut leipurin tyttären Syrjäkadun varrelta. Kaupunki oli
ikäänkuin jakaantunut kahteen leiriin. Syrjäkadun asukkaat pitivät
Mauritzin puolta, ja Pääkadun asukkaat pormestarin puolta. Ja Kolmodin,
hän tietenkin piti Syrjäkadun puolta.

_Patruuna Teodor_, ja sinä Pääkadun?

_Borgström_. Niin, sehän on luonnollista, että minä pidin Pääkadun
puolta. Minä sanoin Kolmodinille, että tunnen Mauritzin hyvin, olenhan
nähnyt hänet usein täällä Fristedtin luona Bohultissa, eikä köyhä
tyttö hänelle sovi. Mutta silloin Kolmodin vastasi minulle, että tyttö
kuuluu olevan suloinen ja hyvin kasvatettu. Ja kun hän kerran vain
joutuu pois leipurinpuodista, niin ei hänessä taida näkyä jauhonpölyn
jälkeäkään. Ja Kolmodinin mielestä Mauritz ansaitsee kaikkea kiitosta
sen johdosta, ettei hän pidä lukua, vaikka tyttö onkin leipurin tytär
ja hän itse hienon pormestarinnan poika. Ja leipurimestari Ehinger on
kelpo mies, sanoo Kolmodin, ja hänen vaimonsa oli aikoinaan kaunotar,
ja kaikki Filipstadissa olivat rakastuneet häneen, Bohultin Fristedt
muiden muassa, sanoo hän. Ja onpa useampi kuin yksi katunut sitä, että
hän taipui vanhempiensa tahtoon ja luopui hänestä, sanoo Kolmodin.

_Patruuna Teodor_ (kääntyen Kallen puoleen). Kuuleeko Kalle, mitä
isännöitsijä, sanoo? Kalle oli äsken niin topakka. Kuuntelehan nyt
tarkasti. (Kääntyen Borgströmin puoleen.) No, entäs sinä?

_Borgström_. Niin, sitten kaikki tiesivät, että Mauritz oli päättänyt
tulla tänne näyttämään sinulle morsiantaan, sillä hän arveli, että
sinä pitäisit hänen puoliaan niinpiankuin vain näkisit tytön. Ja se
olikin viisainta hänen puoleltaan, arvelivat Filipstadin asukkaat,
sillä jos sinä puhut hänen puolestaan, niin vanhemmat kyllä taipuvat.
Ei kukaan luule, että he rikkovat välinsä miehen kanssa, joka omistaa
yksitoista sulattoa. Mutta suurinta huolta kaupunkilaisille tuotti
se seikka, miten hän lähtisi tänne morsiamensa kanssa. Pormestarinna
ei tahtonut ruveta esiliinaksi, eikä Mauritz halunnut ottaa rouva
Ehingeriä mukanaan. "Matkaahan on kuusi peninkulmaa", sanoivat he, "eikä
vastakihlautuneen parin sovi yksin lähteä sitä ajamaan." Ja Pääkatu
arveli, ettei se käynyt päinsä, mutta Syrjäkatu sanoi, että se kävisi
hyvinkin laatuun. Ja Pääkatu sanoi, ettei itse matka ollut vaarallisin,
vaan se, että sinä olit naimaton, ja talo oli poikamiehen. Ja minä
pidin Pääkadun puolta, mutta Kolmodin oli Syrjäkadun puolella. Hän
sanoi käyvänsä täällä joka päivä, ja että tänne saattoi kuka hyvänsä
tulla, sanoi hän.

_Kolmodin_.. Tahtoisin kuitenkin huomauttaa...

_Borgström_. Sen saat tehdä toisella kertaa, Kolmodin. Niin, mitenkä
se olikaan? Niin, näes, tänä aamuna läksi Kolmodin aamulla tapansa
mukaan ulos, ja minä jäin tietenkin nukkumaan. Ja juuri kun hän kävelee
pitkin Syrjäkatua, avautuu leipurimestari Ehingerin portti ja Kolmodin
näkee Mauritzin ajavan morsiamensa kera kadulle. Ja Kolmodin sanoi,
ettei hän koskaan ollut nähnyt mokomaa hienoutta. Kaikkein ensiksi
hänen silmänsä osui Mauritziin, joka istui siinä harmaa hattu päässä ja
niin korkea ja jäykkä kaulus korvissa, että hän tuskin saattoi päätään
kääntää, ja yllään oli hänellä vaaleat liivit ja solkihuivi kaulassa.
Hän näytti jäykemmältä ja juhlallisemmalta kuin koskaan ennen, arveli
Kolmodin. Hän oikein pöyhisteli, sanoi Kolmodin, mutta kaunis hän oli
sittenkin, sillä kaunishan hän on, senhän me kaikki tiedämme. Kauan
ei Kolmodin kuitenkaan malttanut katsella Mauritzia, sillä hänen
vieressään istui pienen pieni nainen vaaleanpunainen silkkihattu
päässä ja suuri kukkasellinen silkkihuivi hartioilla. Kädessä hänellä
oli päivänvarjo, jota sopi kallistaa kyljelleen, eikä hän irroittanut
katsettaan Mauritzista. Vanhemmat seisoivat portilla ja heiluttivat
heille kyyneleet silmissä ja kaikissa ikkunoissa Syrjäkadun varrella
istui vanhoja eukkoja, jotka laskivat silmälasinsa ikkunalaudalle ja
katsoivat heidän jälkeensä ja ihmettelivät, mitenkä kaikki kävisi. Pari
lasta ojensi heille kukkia, joka portilla seisoi oppipoikia ja sällejä,
jotka näyttivät synkiltä ja alakuloisilta. He eivät sanoneet sanaakaan,
kertoi Kolmodin, he tuijottivat vain eteensä. Mutta tyttö ajopeleissä
ei huomannut ketään muuta kuin Mauritzin vieressään. Näin, sanoi
Kolmodin, näin hän katseli häntä silmiin. Ja Kolmodin rakastui heti
silmittömästi ja kiiruhti kestikievariin ja herätti minut ja sanoi,
että meidän piti heti kiiruhtaa, jotta ennättäisimme Bohultiin ennen
nuorta paria. "Mitä me siellä teemme?" sanoin minä. — "Meidän täytyy
varoittaa Fristedtiä." — "Mistä me häntä varoittaisimme?" sanoin minä.
— "Meidän täytyy varoittaa häntä, ettei hän vain katselisi tyttöä, kun
tämä nostaa silmänsä Mauritziin, sillä jos hän sen tekee, niin antaa
hän heille pari tehdasta häälahjaksi ennenkuin he ovat ennättäneet edes
astua alas ajoneuvoista." — "Minä luulin, että sinä juuri halusitkin
sitä", sanoin minä, "sinähän pidit Syrjäkadun puolta?" — "Sen minä
teinkin niinkauankuin luulin, että kysymyksessä oli vain tavallinen,
pieni leipurinmamseli", sanoi Kolmodin, "mutta tämä on vaarallista",
sanoi hän, "meidän täytyy palata kotiin ja auttaa Fristedtiä, sillä
muuten, hän kadottaa sekä Bohultin että Laxån." Ja minun täytyi ajaa
täyttä laukkaa koko matka joutuaksemme ajoissa perille. Mutta nythän
Kolmodin on saanut tahtonsa ja sinua on varoitettu.

_Kolmodin_.. Kas, eihän oikeastaan minun tarkoitukseni ollut...

_Patruuna Teodor_. Sehän on ikävä, Kolmodin, että tyttö on niin
vaarallinen. En oikeastaan olisi osannut sitä odottaa Mauritzista.

_Nyberg_ (kunnia-portin luota.) Nyt he tulevat, patruuna! Se on aivan
totta, nyt he tulevat!

_Borgström_. No, silloin me karkaamme, Kolmodin. Sillä nyt me olemme
varoittaneet häntä, ja hän saa syyttää itseään. Hyvästi, Fristedt!

_Kolmodin_.. Hyvästi, Fristedt! Kunhan vain varasi pitäisit.

_Patruuna Teodor_. Tule huomenna uudestaan, Kolmodin, ja sinä myöskin,
Borgström! Tulkaa uudestaan auttamaan minua, jotta morsian ei saa minua
liiaksi heltymään! Hyvästi nyt vaan! (Hän palaa paikalleen portaille.
Kuuluu äänekkäitä, innostuneita eläköönhuutoja. Fridakin asettuu
määräpaikalleen.) Kylläpä he hurraavat, Kalle! Ei se taida riippua
yksin kepistä. Kolmodin oli varmaankin oikeassa. (Kohoaa varpailleen
nähdäkseen paremmin.) Mitäs helkkarissa? Tuohan on aivan hullua!
Eihän sieltä tule kuin tavalliset rattaat! Wilhelmsson, he hurraavat
häkkikärryille! Mitenkä hieno veljenpoika voi ajaa tavallisilla
rattailla? Kiiruhda sanomaan, että erehdys on tapahtunut, Kalle!

_Wilhelmsson_ (katsoo alas tielle). Ei se ole erehdys, patruuna. — Tuo
pikku tyttö, joka istuu herra Mauritzin vieressä, on niin hieno, ettei
se voi olla kukaan muu kuin morsian.

_Patruuna Teodor_. Jos he ajavat kieseissä, niin ei heillä ole
ketään mukanaan! Saattepa nähdä, että he tulevat tänne kahden, ilman
minkäänlaista naisseuraa. Totta totisesti, enpä ymmärrä Mauritzia
lainkaan!

    (Tiellä liikkuu suuri joukko ihmisiä, jotka heiluttavat hattujaan
    ja hurraavat. Heidän jäljessään tulevat Mauritz ja     Anne-Marie
    pienen, lihavan, ruskean hevosen vetäminä viheriäisissä kieseissä,
    joiden istuinta ympäröivät sorvatut säylät. He ovat puettuina
    40-luvun pukuihin. Mauritzin kasvot ovat kauniit ja säännölliset
    ja hänellä on polisongit. Anne-Marie on hento ja pieni, suloinen,
    seitsemäntoista-vuotias. Voi huomata, miten pelokas hän on. Hän
    pitelee kouristuksentapaisesti kiesien laidasta kiinni. Hän ei
    katso ihmisiin, vaan lakkaamatta Mauritziin. Mauritz nostaa vähä
    väliä hattuaan. Sillä välin hän silmää moittivasti Anne-Mariehin.
    Kun hän huomaa Wilhelmssonin, joka seisoo portilla ja kumartaa,
    pysäyttää hän hevosen. Eläköön huudot vaikenevat.)

_Wilhelmsson_ (kovalla äänellä). Patruuna Fristedt lausuu tervetuloa,
yhtyen siihen me toivotamme suloa, iloa ja menestystä kihlatuille
enkeleille, suokoon Herra siunauksen runsaan teille.

_Nyberg_ (heiluttaa keppiään ja, väki hurraa).

_Patruuna Teodor_ (seisoo portailla varjostaen kädellään silmiään).
Kylläpä se Mauritz on löytänyt oikein helkkarinmoisen pienen peikon!

_Mauritz_. Kiitos, Wilhelmsson! (Hiljaa Anne-Marielle) Tervehdi toki
väkeä, Anne-Marie! (taas Wilhelmssonille.) Kiitos vielä kerran,
Wilhelmsson. (Ajaa enemmän etualalle.)

_Patruuna Teodor_. Totta totisesti, oikea pieni peikko!

    (Kiiruhtaa portaita alas, työntää Kallen syrjään ja seisoo itse
    kiesien vieressä, kun ne pysähtyvät, auttaakseen Anne-Marien alas.)

_Mauritz_. Hyvää päivää, Teodor setä! (Töytää Anne-Marieta
kyynärpäällä.) Tämä on Teodor setä, Anne-Marie.

_Patruuna Teodor_ (nostaa Anne-Marien alas kieseistä. Päästyään
maahan niiaa Anne-Marie syvään, mutta patruuna Teodor syleilee ja
suutelee häntä. Anne-Marie vilkaisee Mauritziin, ja patruuna kiroilee.)
Helkkarissa ... (Päästää hänet irti ja kiiruhtaa portaille.)

_Mauritz_ (antaa ohjakset kuskille, mutta kääntyy samalla Anne-Marien
puoleen). Älä turhaan ujostele! On kai minun Sedälläni oikeus suudella
morsiantani!

_Patruuna Teodor_ (on hypännyt ylimmälle portaalle, missä Frida seisoo
jäykkänä ja kopeana kukkakimppu kädessä, ja ottaa kukat häneltä). Tässä
on sinulle tervetuliaiskukkia, Anne-Marie. (Antaa hänelle kukkakimpun.)
Niin, minun olisi kai pitänyt sanoa sinulle jotakin kaunista, mutta
en tiedä, millaista nuoret tytöt haluavat. Minä olen vain tuollainen
vanhapoika, katsos. (Ottaa Anne-Marien laukun ja päivänvarjon
esille kieseistä.) Vai niin, nämä ovat sinun tavaroitasi. No, kyllä
me selviämme vielä kaikesta, siitä voit olla huoleti. — Kalle saa
irroittaa matkalaukut ja tuoda ne sisään!

    (Kalle ajaa hevosen vasemmalle.)

_Anne-Marie_ (katsoo Mauritzin jälkeen, joka tervehtii väkeä ja
kohteliaasti antaa kättä huomatuimmille. Hyvin ujosti, tuskin
kuuluvasti). Kiitos, patruuna Teodor!

_Patruuna Teodor_. Sanotko sinä patruuna! Sano setä, ymmärrätkö.
Tulehan nyt tänne! (Kun Anne-Marie pysähtyy ja katsoo Mauritzin
jälkeen, ärjyy hän). Tule tänne!

    (Patruuna työntää syrjään Fridan, joka seisoo portailla
    jäykkänä kuin puunukke, ja astuu ennen Anne-Marieta sisään.)

_Anne-Marie_ (pysähtyy kynnykselle). Teodor setä, enkö saa ensin
tervehtiä Fridaa?

_Patruuna Teodor_ (palaa takaisin portaille).

_Anne-Marie_ (astuu Fridan luo). Minä arvaan, että tämä on Frida, joka
on hoitanut niin monta vuotta sedän taloutta. Mauritz on kertonut niin
paljon Fridasta.

_Patruuna Teodor_. Varo sinä Fridaa tänään. Etkö huomaa, ettei hän
tahdo edes katsoa sinuun.

_Anne-Marie_. Sen minä kyllä tiedän, Teodor setä. Mauritz kertoi
minulle tiellä, että Frida ihailee häntä niin suuresti, että hän
varmaankin on pahoillansa, jollei Mauritz tee oikein edullista
naimiskauppaa. Siksi halusin nyt heti sanoa Fridalle, että olen kovin
pahoillani, kun en ole mikään edullinen naimiskauppa.

_Patruuna Teodor_. Sepä hyvä, että olet valmistunut edeltäpäin, sillä
tiedä, Frida sanoi, ettei hän halua valmistaa sinulle ruokaa, vaan me
saamme luultavasti nähdä nälkää niinkauankuin sinä olet täällä.

_Anne-Marie_. Frida ymmärtää kai, etten minä omasta mielestänikään
kelpaa sellaiselle miehelle kuin Mauritz on.

_Patruuna Teodor_. Turhaa sinun on koettaa mielistellä Fridaa. Hän on
käynyt niin hirveän ylpeäksi saadessaan palvella niin korkeaa herraa
kuin minua, ja siksi hänen on aivan mahdoton tyytyä siihen, että sinä
olet kasvanut leipurinpuodissa.

_Frida_ (joka turhaan on koettanut saada suunvuoroa). Ilkimys hän
on, se on varma! Kyllä patruuna tietää, kelle minä olen suuttunut,
en ainakaan tälle pienelle jumalanenkelille. (Pudistaa lämpimästi
Anne-Marien kättä.) Kyllä hän saa ruokaa niinkauankuin minä tässä
talossa olen, joskin täällä on eräs, joka pitelee niin pahoin
jumalanviljaa, että lopulta sekä hän että minä joudumme kerjäämään.

_Patruuna Teodor_. Ehkäpä sinä nyt haluat mennä huoneeseesi? (Kun
Anne-Marie katsoo jälleen Mauritziin.) Emme me syö sinua suuhumme,
Frida ja minä. Kyllä Mauritz saa sinut eheänä takaisin.

_Mauritz_ (tulee juosten portaille). Salliiko setä minun sanoa pari
sanaa väelle?

_Patruuna Teodor_. Puhu sinä heille, Mauritz! Sitten kai pidät
hiukan huolta morsiamestasi, sillä minun täytyy lähteä hetkeksi pois
täältä. Kalle, laitappa vaunut kuntoon, sillä me lähdemme ajelemaan
(ukkosäänellä.) Heti paikalla, kuuletko, Kalle! Sinä et saa jäädä
kuuntelemaan puhetta!

    (Kuski poistuu.)

_Mauritz_ (pitää puhetta). En voi sanoin selittää, miten liikutettu
olen siitä vastaanotosta, jonka te olette valmistaneet minulle ja
morsiamelleni.

_Nyberg_ (heiluttaa keppiä). Eläköön morsian!

    (Heikkoja eläköönhuutoja väen parista.)

_Patruuna Teodor_. Anna keppi tänne, Nyberg! Siinä ei ole oikeaa
vauhtia. (Heiluttaa keppiä.) Eläköön morsian!

    (Väki huutaa innolla.)

_Mauritz_. Kun toin hänet setäni ja hyväntekijäni, patruuna Fristedtin
luo...

_Nyberg_. Eläköön patruuna!

_Patruuna Teodor_. Uskallapas yrittää, Nyberg, kun sinulla ei ole
keppiä! Jatka vain sinä, Mauritz! Patruuna Teodorille ei kannata
hurrata.

_Mauritz_. Silloin minä tiesin, että löytäisin täällä uskollisia ja
urhoollisia sydämiä, jotka ymmärtäisivät sen askeleen, jonka nyt olen
ottanut. En koskaan tule unohtamaan teidän vilpitöntä ystävyyttänne,
ja jos vastoinkäymiset tai huolet kohtaisivat teitä, niin että
olisitte ystävän tai tuen tarpeessa, niin tietäkää, että minä aina
tahdon olla teidän ystävänne ja tukenne!

_Patruuna Teodor_ (itsekseen). Kas tuota venkaletta!

_Nyberg_. Eläköön Mauritz herra!

_Patruuna Teodor_. Eikö hän voi pysyä nahassaan, Nyberg! Niin,
hurratkaa te Mauritzille niin paljon kuin mielenne tekee.

    (Voimakkaita eläköön huutoja, mutta patruuna ei heiluta keppiään.)

_Mauritz_ (nostaa hattuaan). Kiitos, lapseni!

_Anne-Marie_ (joka on seisonut portailla Fridan vieressä). Oi,
Frida, miten hyvin se hänelle sopii! En ole koskaan nähnyt Mauritzia
tuollaisena!

_Patruuna Teodor_ (kääntyy äkisti Anne-Marien puoleen). Sinä arvelet,
että hän sopisi hyvin tehtaan — isännäksi?

_Anne-Marie_ (punastuu, kovin hämillään). Niin...! ei... Minä...
(Kiiruhtaa Mauritzin luo) Mauritz!

_Patruuna Teodor_. Kultaseni! Minähän olen luvannut, etten syö sinua
suuhuni, niin ettei sinun tarvitse tuolla tavalla lähteä karkuun.
Niin, nyt te saatte olla kuin kotonanne täällä sillä välin. Parasta,
että syötte illallista, sillä en tiedä, milloin minä joudun takaisin.
Tänään teidän täytyy hyvissä ajoin panna maata, jotta lepäätte matkan
jälkeen ja olette huomenna hyvissä voimissa, sillä silloin täällä
on tanssiaiset. (Väelle.) Jos te nyt olette väsyneet kaiken tämän
hurraamisen jälkeen, niin lähtekää Nybergin kanssa väentupaan saamaan
jotain virkistystä kurkuillenne! (Vieraille.) Niin, hyvästi nyt siksi
aikaa! Sanokaa Fridalle, jos tarvitsette jotakin!

    (Poistuu vasemmalle. Väki poistuu samalle suunnalle.
    Heti sen jälkeen kuuluu miten vaunut vierivät pois.)

_Anne-Marie_ (laskee kätensä Mauritzin olkapäille). Oi, Mauritz, miten
kaunista se oli! En olisi koskaan uskonut, että hankkisit minulle
tällaisen vastaanoton.

_Mauritz_. Olen kovin mielissäni, Anne-Marie, että nämät kelpo
ihmiset olivat kerääntyneet tänne vastaanottamaan minua. Sinä saat
siten jonkinmoisen aavistuksen siitä, millaisia miehiä me Fristedtit
oikeastaan olemme. Mutta asiasta toiseen!... No niin, siitä voin puhua
sitten, kun olemme kahden. Nyt minun pitää mennä tervehtimään Fridaa.
Hyvää päivää, Frida! Täällä on ollut niin monta, joita on pitänyt
kädestä tervehtiä, etten ennemmin ole ennättänyt Fridan luo. Mitä
kuuluu, Frida?

_Frida_. Eihän minusta ole enää mihinkään, herra Mauritz. Mutta kelpaan
kai minä vielä juoksemaan keittiön ja aitan väliä.

_Mauritz_. Mitä Frida luulee, että setä Teodor... (Kääntyy Anne-Marien
puoleen.) Se on totta! Sinun kai pitää päästä huoneeseesi, jotta
voisit riisua hatun ja huivin yltäsi. Mene ylös portaita ensin ja
sitten ensimäiseen huoneeseen vasemmalle! Hän saa kai asua sinisessä
vierashuoneessa, vai mitä, Frida?

_Frida_. Aivan niin. Ja Mauritz herra saa maata kylkirakennuksessa
niinkuin ennenkin. Mutta minä menen näyttämään tietä mamseli
Anne-Marielle.

_Mauritz_. Se ei ole tarpeen, Frida. Kyllä Anne-Marie tulee omin neuvoin
toimeen. (Anne-Marie astuu sisään.) Niin, mitä Frida luulee sedän
arvelevan?

_Frida_. Hän saisi hävetä, jollei hän pitäisi tuollaisesta
sydänkäpysestä! Mutta sanokaa vain hänelle, ettei hänen tarvitse pelätä
patruunaa. Sillä jos patruuna huomaa sen, niin ei siitä koidu hyvät
päivät, sellainen kiusankänkkä hän on.

_Mauritz_. Kiitos neuvosta, Frida! Ja muuten on täällä kaikki
ennallaan?

_Frida_. On kyllä, Jumala paratkoon. He käyvät täällä, Jan Gösta
Kolmodin ja Borgström ja mitä kaikkia he ovat nimeltään ja juovat
ja pelaavat korttia. Minä en käsitä, mitä rahaa he voivat enää
pelissä voittaa patruunalta. Mutta parasta on, etten kuluta aikaani
jutteluihin, vaan katson, että herrasväki saa ruokaa, ja pääsee sitten
levolle.

_Anne-Marie_ (ylhäällä ikkunassa). Mauritz, oletko yksin? Saanko tulla
nyt alas?

_Mauritz_. Odotan sinua kärsimättömästi, Anne-Marie. Minulla on jotakin
hyvin tärkeää sanottavana sinulle.

_Anne-Marie_. Tulen heti, Mauritz.

    (Seuraavan aikana kantaa Frida ja palvelustyttö ruokaa
    pöydälle, joka jo ennestään on valmiiksi katettu.)

_Mauritz_ (ottaa Anne-Marien suojelevalla liikkeellä vastaan, kun hän
tulee alas. Hän kietoo käsivartensa hänen ympärilleen ja kuljettaa
hänet näyttämön vasemmalle puolelle). Niin, Anne-Marie, nyt me
todellakin olemme sillä paikalla, jossa kohtalomme tulee määrätyksi.
Koska tämä on ehkä pitkään aikaan ainoa tilaisuus, jolloin voimme
häiritsemättä keskustella, niin en tahdo olla huomauttamatta siitä
sinulle.

_Anne-Marie_. Miten kaunista oli kuulla sinun puhuvan, Mauritz!

_Mauritz_. Enhän minä ollut lainkaan valmistunut. Tahdoin vain pelastaa
tilanteen. Setä oli tietenkin odottanut, että sinä sanoisit jotakin
hänelle, mutta kun sinä et voinut pakottautua niin yksinkertaiseen
asiaan, niin täytyi minun tarttua kiinni. No niin, taisinhan minä
keksiä oikean sanamuodon ja setä oli tyytyväinen minuun. Mutta ei
huolita puhua tästä sen enempää. Minun täytyy teroittaa jotakin muuta
sinun mieleesi, Anne-Marie.

_Anne-Marie_. Et usko, miten kauniilta sinä näytit, Mauritz, kun
kohotit hattuasi ja sanoit: "Kiitos, lapseni!"

_Mauritz_. Luulenpa, että koetat sekoittaa kortit, Anne-Marie. Etkö
tosiaankaan vielä käsitä, mitä tämä matka merkitsee minulle? Ehkäpä
sinä luulet yhä edelleen, että tämä on tavallinen huviretki. Kuuden
peninkulman ajo hyvissä kieseissä sulhasesi rinnalla! Voihan se näyttää
tavalliselta huvimatkalta, Anne-Marie. Kaunis paikka ja rikas setä
matkanmääränä. En ihmettele lainkaan, että pidät kaikkea vain leikkinä.

_Anne-Marie_ (on kääntänyt silmänsä perälle, jossa punertava
auringonlasku valaisee taivasta). Minä ajattelen vain sitä, Mauritz,
miten ihmeellinen sinä olet. Enpä usko, että kukaan muu voisi puhua
järkeä noin kaunis auringonlasku silmäinsä edessä.

_Mauritz_. Sinä tarkoitat kai pikemmin, että on ihmeellistä, miten voin
pitää ajatukseni koossa, vaikka, sinä rakas, pieni morsiameni, olet
vieressäni. — Minä ihailenkin siinä suhteessa itseäni, Anne-Marie. Ja
usein ajattelen, miten onnetonta onkaan, että olet niin suloinen.

_Anne-Marie_. Miten niin, Mauritz?

_Mauritz_. Niin, sehän on syynä siihen, että olen kiintynyt sinuun, ja
sehän on nyt kerta kaikkiaan suuri tyhmyys. Tiedäthän sinä, ettei isäni
hyväksy valintaani, ja olisitpa vain kuullut, miten hirveän mellakan
äitini nosti, kun hän sai kuulla, että aion naida Syrjäkadun varrelta
tytön, joka ei ole rikas, eikä lahjakas, ei mitään muuta kuin suloinen.

_Anne-Marie_ (ihailevasti). Ääretöntä, miten paljon sinun on täytynyt
kärsiä minun tähteni, Mauritz!

_Mauritz_. Minun mielestäni, Anne-Mario, on tietenkin leipurimestarin
tytär täysin pormestarin pojan arvoinen, mutta kaikki eivät ole
yhtä Vapaamielisiä. Jollei minulla olisi rikasta setääni, niin ei
minun naimisestani tietenkään voisi tulla mitään. Minähän olen
vain ylioppilas, ei minulla ole mitään, jonka nojalla voisin mennä
naimisiin, mutta kunhan me voisimme voittaa sedän puolellemme,
Anne-Marie!

_Anne-Marie_ (ikävystyneesti). Niin, Mauritz, mehän puhuimme siitä jo
matkalla.

_Mauritz_. Jos setä vain tahtoisi ottaa meidät siipiensä suojaan, niin
onnemme olisi varma. Sinä tiedät, miten rikas hän on, Anne-Marie.
Hän omistaa yksitoista sulattoa ja sitä paitsi tehtaita ja metsiä
ja taloja ja kaivoksia. Mutta sedän mieliksi on kovin vaikea olla.
Jollei hän ole tyytyväinen minun vaimooni, niin voi hän testamentissaan
määrätä koko omaisuutensa muille.

_Frida_ (astuu heidän luokseen). Niin, ruoka on valmis, jos herrasväki
tahtoo käydä illalliselle! Mauritz herra saa kai olla isännän sijaisena.

_Mauritz_. Kiitos, Frida! On tosiaankin suloista saada hiukan ruokaa.
(Astuu ruokapöydän luo Anne-Marien kanssa.) Ja miten hyvältä ruoka
maistuukaan ulkona! (Frida tarjoo leipää.) Kiitos, Frida! Mutta kyllä
me tulemme yksin toimeen. Täällähän on kaikkea.

_Frida_. Kunhan Mauritz herra vain pitää huolta siitä, että morsian saa
ruokaa? Ei suinkaan hän unohda tarjota, hänelle juustovanukasta?

_Mauritz_. Frida voi luottaa minuun. (Ystävällisesti ja
tuttavallisesti.) Tahtoisin niin kernaasti puhua Anne-Marien kanssa
pari sanaa ennenkuin setä palaa takaisin, Frida.

_Frida_. Hyväinen aika! Miten typerä minä olen. Kuinka en tullut
ajatelleeksi, että hän tahtoo olla yksin morsiamensa kanssa!

_Anne-Marie_. Emme me tahdo ajaa Fridaa pois.

_Frida_. Ajaa pois... Ei, ei hän aja ketään pois! Mutta minulla on
kylliksi puuhaa muutenkin, sen voin vakuuttaa, sillä meillähän on
huomenna suuret pidot talossa.

_Mauritz_. Yleensä minä luulen, Anne-Marie, me voimme olla hyvin
tyytyväiset tuloomme... Maistapa tätä maitoa, Anne-Marie! Tämmöistä
et saa kaupungissa. Mutta huudahduksesi johdosta portailla äsken
tahtoisin varoittaa sinua, ettet antaisi sedän huomata matkamme
varsinaista tarkoitusta. Minusta ei ole lainkaan liikaa, jos hän auttaa
minua. Päin vastoin olisi minusta hänelle suureksi eduksi, jos hän
saisi apulaisekseen sellaisen miehen kuin minut. (Takapihalta kuuluu
lehmänkellojen kilinää ja Anne-Marie kuuntelee vaistomaisesti.) Setä on
todellakin kovin huolimaton...

_Anne-Marie_. Varmaankin lehmät tulevat kotiin, Mauritz! (Kohoaa
pystyyn, hyvin huvitettuja.)

_Mauritz_ (välinpitämättömästi). Saat toisen kerran käydä lehmiä
katsomassa, Anne-Marie. Niin, niinkuin jo sanoin, setä on kovin
huolimaton. Ajattelehan, että hän voi seisoa Filipstadin torilla
ja heittää kourallisen rahaa katupojille! Ja korttipelissä hän voi
kadottaa tuhansia riikintaalereita ja heti sen jälkeen ottaa viimeiset
setelit lompakostaan esille ja sytyttää niillä piippunsa. Sellainen
mies tarvitsee jonkun läheisyydessään, joka voi puhua hänelle järkeä.

_Anne-Marie_. Miten sääli minun on sinua, Mauritz, — kun sinulla on
sellainen setä.

_Mauritz_. Et voi tosiaankaan arvata, millä tavalla hän käsittelee
rahoja. Isäni lähetti minun mukanani muutamia Suursulaton osakkeita,
jotka hän toivoo sedän ostavan häneltä. Isä pelkää niiden tuottavan
tappiota, vaan setähän ei välitä mistään sellaisesta, hän ostaa ne
varmaan. Meidän mielestämme on paljoa parempi, että sedän rahat tulevat
siten meidän hyväksemme, kuin että hän tuhlaa niitä muille. Mutta,
Anne-Marie, sinä et taida syödä yhtään mitään! Tässä on hanhenrintaa. Ja
kananpaistia. Fridan keittotaito on suuressa maineessa täällä maalla.

_Anne-Marie_ (hajamielisesti). Kiitos, Mauritz. Mutta minkä kumman
kalan he ovat ripustaneet kunniaportin päälle?

_Mauritz_. Se on tietenkin taas sedän mauttomuuksia. Se merkitsee
luultavasti, että hän on iloinen lohi tai jotakin muuta sentapaista.
Mutta palatakseni äskeiseen puheeseeni! Sinun pitää olla hyvin tahdikas
sedän seurassa!

_Anne-Marie_. Ehkäpä hän sittenkin ymmärtää... Miksikä me muuten
olisimme tulleet tänne?

_Mauritz_. Tulleet tänne! Niin hyvissä väleissä kuin setä ja minä
olemme! Olisihan se suorastaan epäkohteliasta, jollen toisi hänelle
morsiantani nähtäväksi. — Setä on romantikko pohjaltaan, tiedätkös,
Anne-Marie. En epäile lainkaan, että hän, nähdessään, miten lämmin ja
epäitsekäs rakkaus yhdistää meidät toisiimme, tulee niin liikutetuksi,
että hän jonakin kauniina päivänä tarttuu meitä käsiin kiinni ja sanoo:
"Mauritz, sinähän joka tapauksessa kerran perit minut! Mitä varten sinä
siis lukisit lakitiedettä edelleen Upsalassa? Eikö ole paljoa parempi,
että alusta alkaen antaudut tehdasalalle? Mitä arvelet siitä, jos
ottaisit hoitaaksesi jonkun tehtaistani?" Tai ehkäpä hän kerrassaan
lahjoittaa minulle jonkun tehtaan. Sehän ei merkitsisi hänelle suuria.

_Anne-Marie_. Se olisi aivan liian ihanaa, Mauritz.

_Mauritz_. Vai niin, arveletko sitä todellakin, Anne-Marie? Mutta
siinä tapauksessa sinun täytyy myös koettaa auttaa minua.

_Anne-Marie_. Kunhan en vain pelkäisi häntä niin kauheasti!

_Mauritz_. Mutta siitähän minä olen saarnannut kaiken päivää! Se ei
käy lainkaan, että pelkäät häntä. Jos aiot pelätä häntä, niin kaikki
menee päin seiniä.

_Anne-Marie_ (hirveän epätoivon vallassa). Minä en uskalla koskaan
sanoa hänelle sanaakaan.

_Mauritz_. Tosin minä pelkään hiukan, ettet sinä ole oikein sedän
mielen mukainen. Luullakseni, jos setä saisi määrätä, niin hän
valitsisi suuren, komean naisen, jolla olisi punaiset posket ja
loistavat silmät. Mutta sinun pitää sittenkin yrittää parastasi! Sinun
pitää suoristaa selkäsi, Anne-Marie, ja puhua äänekkäästi ja suoraan!
Ennen kaikkea sinun ei pidä pelätä! Pidä vain silmällä millä tavalla
minä häntä kohtelen!

_Anne-Marie_. Mutta, Mauritz, ethän sinä voi vaatia, että minä...

_Mauritz_. Että sinä osaisit hillitä itseäsi yhtä hyvin kuin minä,
Anne-Marie! Ei, sitä en pyydäkään. Mutta minulla on mielestäni oikeutta
vaatia, että pitäisit varasi, että rohkaisisit hieman mieltäsi.

_Anne-Marie_ (itkien). Sanothan sinä itsekin, ettei hän voi pitää
minusta!

_Mauritz_. Mitä tämä merkitsee, Anne-Marie? (Lakkaa syömästä ja kietoo
käsivartensa morsiamensa ympärille.) Etkö sinä siedä sitä, että puhun
hiukan järkeä sinulle? (Ystävällisesti kuin lapselle.) Kas, tällä
tavallahan sitä juuri parhaiten tulee setä Teodorin kanssa toimeen! Älä
ole nyt tyhmä! (Vakaumuksella.) Kyllä sinä tiedät, että voit voittaa
hänet, jos vain tahdot.

_Anne-Marie_ (vetäytyy pois itkien). Minä en käsitä, miksikä sinä otit
minut mukaasi tänne! Minä turmelen vain kaikki. Minun on aivan mahdoton
muistaa, mitä minä saan sanoa ja mitä en saa sanoa. Oi, minä pelkään
niin kauheasti setää, että kernaammin juoksisin piiloon, kun hän vain
katsookin minuun!

_Mauritz_. Anne-Marie, Anne-Marie! En ole uskoa korviani. Kylläpä
tämäkin on mielenpurkaus! Ei sinun tarvitse lainkaan pitää sedästä.
Kunhan koetat vain sen verran, ettet ole hänelle kovin vastenmielinen
silloin kun lähden täältä.

_Anne-Marie_ (levollisemmin). Minä tuotan sinulle vain onnettomuutta,
Mauritz.

_Mauritz_ (ottaa esille nenäliinansa ja pyyhkii pois hänen kyyneleensä).
Kas näin, se on kilttiä! Nythän sinä näytät taas iloiselta. Syö nyt
hiukan, lapseni, niin rauhoitut! Sinun pitää maistaa Fridan
juustovanukasta.

_Anne-Marie_. Kunpa hän ei olisi vain niin hirveä! Kuinka sääli, ettei
hän voi olla sinun kaltaisesi, (kirkastuen.) Vaikka ehkäpä on hyväkin,
ettei hän ole sinun kaltaisesi.

_Mauritz_. Miten niin, Anne-Marie?

_Anne-Marie_. Siksi, että jos setä olisi yhtä järkevä kuin sinä,
Mauritz, ja kaksi tällaista köyhää ihmistä kuin sinä ja minä tulisi
hänen luokseen, niin hän varmaankin sanoisi meille: "Tehkää työtä
kumpikin tahollanne, lapseni, kunnes olette hankkineet itsellenne
varoja voidaksenne mennä naimisiin!" Eikö totta, Mauritz? Niin sinä
sanoisit hänen sijassansa.

_Mauritz_ (hiukan loukkaantuneena). En tiedä, mutta mielestäni minulla
on hiukan oikeutta saada sedältä avustusta...

_Anne-Marie_. Et suinkaan sinä suutu minuun, Mauritz?

_Mauritz_. Suuttuisinko pilapuheen vuoksi!... Keneksi sinä luulet
minua? Kas näin, anna minulle suukko! En minä ole lainkaan suuttunut
sinuun. (Suutelee häntä.)

_Anne-Marie_. Ei ole ketään sinun kaltaistasi koko maailmassa, Mauritz!
(Suutelevat vielä kerran toisiaan.) Voisin tehdä mitä hyvänsä sinun
tähtesi!

_Mauritz_. Minä olen sellainen kuin olen, Anne-Marie... Mutta sinä
unohdat juustovanukkaan!

_Anne-Marie_. En jaksa enempää, Mauritz. (Katuu) Ei, syönpä sittenkin.
(Juuri kun hän katsoo ylös ottaakseen eteensä juustovanukasta, kääntyy
hänen huomionsa muualle.) Mitä nuo suuret rakennukset tuolla järven
rannassa ovat, Mauritz?

_Mauritz_. Se on sedän tehdas, Laxå. Asiasta toiseen, Anne-Marie! Setä
näyttää kovin mielellään tilojaan. Olen aivan varma siitä, että hän
huomenna lähtee meidän kanssamme johonkin tehtaaseensa. Jos hän veisi
meidät Laxåhon...

_Anne-Marie_ (joka on katsellut taustalla olevaa näköalaa). Miten
kaunista siellä mahtaakaan olla, Mauritz!

_Mauritz_. "Kaunista!" Se ei ole kylliksi. Siellä on suurenmoista.
Siellä ei ole tällaista tavallista herraskartanoa kuin täällä
Bohultissa, vaan oikea linna. En käsitä, miksei setä itse asu siellä.
Vanha isoäitini asuu siellä nyt yksin kylkirakennuksessa. No niin,
jos setä vie sinut sinne, niin koeta hiukan innostua! Älä seiso
ääneti sanomatta sanaakaan, niinkuin tullessasi tänne hetki sitten!
(Pihanpuolelta kuuluu vaunujen ratinaa.) Kas niin! Luulenpa, että setä
on jo palannut takaisin.

_Anne-Marie_ (nousee pelokkaana). Joko hän palasi! Anna minun mennä
nukkumaan, Mauritz! Etkö tahtoisi sanoa hänelle, että olin väsynyt
matkan jälkeen? Minä en kestä tätä, Mauritz.

_Mauritz_. Anne-Marie, sinä hämmästytät minua! Kaiken sen jälkeen, mitä
olet luvannut minulle...

_Anne-Marie_. Minä en ole laisinkaan sinun arvoisesi, Mauritz, mutta
olen kovin väsynyt. Minun on aivan mahdoton tavata häntä enää tänään.
Sanoisin vain kaikkea sitä, mitä en saa sanoa. Minä...

    (Hän näkee Teodor-sedän portilla vasemmalla, ja juoksee tiehensä.
    Mauritz heittää syrjään lautasliinansa ja ajaa häntä takaa. Kun
    hän asettuu tytön tielle, niin ettei hän voi päästä sisään taloon,
    juoksee Anne-Marie kunniaportin läpi puutarhaan.)

_Patruuna Teodor_ (tulee vasemmalta, taluttaen äitiään,
vuorineuvoksetar Fristedtiä, joka on vanha nainen, vähintäin 70 vuoden
vanha.) Vuorineuvoksetar suopi varmaan anteeksi, että pysähdyimme portin
ulkopuolelle? Frida on sanonut, etten saa ajaa pihalle, kun me syömme
ulkona, sillä ruoka tomuttuu, sanoo hän.

_Vuorineuvoksetar_ (käytös hyvin varma ja arvokas; voimakkaat kasvojen
piirteet; vahva ja selkeä, mutta kuiva ääni. Liikkuu huomattavan
vaikeasti ja vanhuudenheikkous vaimentaa koko hänen käytöstään). Se on
aivan oikein poikani, aivan oikein. Hauska kuulla, että täällä on joku,
jonka mielipiteitä sinä otat huomioon.

_Patruuna Teodor_. Nyt vuorineuvoksetar saa nähdä jotakin oikein
koreata. Hepä vasta ovat laittautuneet oikein hienoiksi, nuo nuoret,
tullessaan minun, vanhanpojan luoksi vieraisille, voisipa melkein
luulla, että heidän käynnillänsä olisi erikoinen tarkoitus. Mutta eihän
se koskaan voisi juolahtaa sellaisen miehen mieleen kuin Mauritz on,
niinkuin vuorineuvoksetar hyvinkin tietää.

_Vuorineuvoksetar_. Minun pojanpojallani on hyvät periaatteet, erittäin
hyvät periaatteet. Hän on aina huomaavainen vanhaa isoäitiänsä kohtaan.

_Patruuna Teodor_. On siinäkin kehumisen syytä. Vuorineuvoksetar
oli paljoa ankarampi omille pojilleen kuin lastenlapsilleen. Eipä
vuorineuvoksetar kaksikymmentä vuotta sitten ollut niinkään halukas
ottamaan vastaan miniää leipurintuvasta.

_Vuorineuvoksetar_. Kaksikymmentä vuotta sitten oli kaikki aivan toisin
kuin nykyään, poikani. Silloin sitä oli helppo hallita muita ihmisiä.
Mutta nykyään he tahtovat itse hallita itseään. En minä koskaan enää
sekaannu mihinkään, Sen minun lapseni ovat opettaneet minulle. Ja se
on parasta sekä heille että minulle itselleni.

_Frida_ (ilmestyy keittiönportaille ja näyttää kovin iloiselta,
kun hän huomaa vieraan). Mutta täällähän on hänen armonsa itse,
vuorineuvoksetar! Eikä kukaan edes vastaanottamassa! Enpä olisi osannut
arvatakaan, että saisimme näin harvinaisia vieraita näin myöhään
illalla.

_Vuorineuvoksetar_. Ei se koskaan ennen olisi tullut kysymykseenkään,
Frida, sillä ennen aikaan oli järjestystä kaikkialla. Mutta nyt
tuli poikani Teodor keskellä yötä luokseni, kun olin jo vetäytynyt
omaan huoneeseeni ja alkanut hellittää peruukkiani, ja kertoi, että
pojanpoikani Mauritz oli tullut tänne pienen leipurinmamselin kera.
Poikani Teodor sanoi, että minun täytyi tulla hänen luokseen ollakseni
tuon nuoren ihmisen esiliinana. Enkä minä voinut muuta kuin totella.
Mutta nyt minä tahdon heti lähteä levolle.

_Frida_. Minä kiiruhdan laittamaan kuntoon punaisen vierashuoneen,
mutta emmekö saa tarjota illallista?

_Vuorineuvoksetar_. Kylläpä hänen puheensa kuulostaa merkilliseltä,
Frida! Eikö hän kuullut, miten minä äsken sanoin, että olin
hellittämässä peruukkiani, kun poikani Teodor saapui? Olin siis jo
syönyt illallista. Luuleeko hän, että minun ikäiseni nainen syö
useamman kuin yhden kerran illallista?

    (Anne-Marie ja Mauritz huudahtavat iloisesti puutarhassa.
    Frida poistuu keittiöntietä sisään.)

_Vuorineuvoksetar_. Kuka siellä huutaa?

_Patruuna Teodor_. Eiköhän olisi parasta käydä katsomassa, vai mitä
vuorineuvoksetar arvelee? (Hän taluttaa hänet näyttämön perälle, niin
että vanha rouva voi nähdä puutarhaan.)

_Vuorineuvoksetar_. Todellakin tavattoman herttaista, poikani! — Mutta
tuo nuori olento juoksee nopeammin kuin pojanpoikani. Mauritz ei saa
häntä kiinni, vaikka hän ajaisi häntä kaiken yötä takaa.

_Patruuna Teodor_. Siinä vuorineuvoksetar on oikeassa. Minun täytyy
tosiaankin auttaa Mauritzia. (Hän poistuu vanhan rouvan luota ja
juoksee puutarhaan. Heti sen jälkeen ilmestyy Anne-Marie. Hän tulee
nauraen ja vallattomana molempien herrojen seuraamana. Hän ilveilee
ensin heidän kanssaan, sitten hän juoksee vuorineuvoksettaren luo ja
kietoo käsivartensa hänen ympärilleen.)

_Anne-Marie_. Nyt minä olen turvassa! Tästä ei kukaan saa ottaa minua
kiinni!

_Vuorineuvoksetar_ (mieluisasti yllätettynä, kietoo käsivartensa
Anne-Marien ympärille). Aivan oikein, kultaseni! Erinomainen keksintö!

_Mauritz_ (astuu esiin ja suutelee kädelle). Mitä minä näen! Arvoisa
isoäiti! Isoäidin täytyy suoda anteeksi ajattelematon käytöksemme!
Meillä ei ollut aavistustakaan...

_Vuorineuvoksetar_. Mauritz, sinun morsiamesi ikäisen ihmisen sopii
kyllä olla naattasilla. — Mutta Teodor, tiedäthän, että haluan heti
mennä levolle. En tahdo jutella sen pitemmältä Mauritzin kanssa tänä
iltana. Vasta huomenna otan vastaan hänen vanhempiensa terveiset. Mutta
tämä nuori olento saa auttaa minua portaita ylös. Olen varma siitä,
että hän pystyy siihen paremmin kuin sinä, Teodor. Tahtooko pikku
kultani tarjota vanhalle mummolle käsivartensa?

_Anne-Marie_ (pidellessään vuorineuvoksetarta käsikynkästä, kääntyy
patruuna Teodorin puoleen). Teodor setä, minäkin menisin kernaasti
levolle!

_Vuorineuvoksetar_. Kas vaan! Se on hyvin järkevää, pikku kultaseni.
Tule pois vain minun kanssani! Kyllä sinä saat mennä levolle.

    (Näin sanoen on vuorineuvoksetar vaivalla päässyt
    portaita ylös ja he katoavat sisään.)

_Patruuna Teodor_. Olipa tuo aika vekkuli! Hän on saanut valtaansa
yksin vuorineuvoksettarenkin! Ei häntä ole helppo pitää aisoissa,
tiedätkö.

_Mauritz_. Ei kukaan voi vastustaa Anne-Marien viehätysvoimaa, setä. En
tiedä tosiaankaan muuta kuin yhden ainoan ihmisen, jota hän ei ole
täydellisesti kietonut sormiensa ympärille.

_Patruuna Teodor_. Et suinkaan tarkoittane minua, Mauritz? Sillä minä
rakastuin häneen samassa hetkessä kun näin hänen ajavan kunniaportin
alitse.

_Mauritz_. Minä tarkoitan itseäni, setä.

_Patruuna Teodor_. Sehän on hyvä tietää, sillä sittenhän me muut voimme
turvautua sinuun, kun hän alkaa liiaksi meitä kurissa pitää. Mutta
minun pitää ottaa selko, mitä aikomuksia hänellä on vuorineuvoksettaren
suhteen. Antaako hän hänen mennä levolle, vai pakottaako hän häntä
kuuntelemaan Filipstadin juorujuttuja. (Menee sisälle.)

_Anne-Marie_ (ikkunassa). Minä aioin kysyä, saanko todellakin mennä
levolle?

_Mauritz_. Sinä puhut ikäänkuin olisin oikea tyranni! Olen sitäpaitsi
muuttanut mieltäni, Anne-Marie. Luulen, että minulla nyt on sopiva
tilaisuus puhua kaikessa rauhassa sedän kanssa ja taivuttaa hänet
tarkoituksiani varten.

_Anne-Marie_. Kiitos, Mauritz!

_Mauritz_. Tai valvo vielä hetkinen, Anne-Marie, ja kuuntele kun
juttelen sedän kanssa! Sinulle voi olla eduksi oppia, miten häntä on
käsiteltävä.

_Patruuna Teodor_ (palaa takaisin). Ei, vuorineuvoksettarella ei ollut
mitään hätää. (Astuu pöydän luo.) Niin, olettekohan te syöneet kaikki
loppuun. Sillä kai te, herran nimessä, olette toki syöneet?

_Mauritz_. Kiitos, setä! Me söimme oikein hyvällä ruokahalulla.
(Patruunan syödessä käy Mauritz mukavasti tuolille istumaan.) Sinulla
on kovin ihanaa täällä maalla, setä. Mitä huvia on kaupungissa
asumisesta? Sitä ei voi lainkaan tähän verrata. Tällainen ilma!

_Patruuna_. Filipstadissa on kai hyvin huono ilma. Kaksi katua ja kaksi
toria. Siellä on kai niin ummehtunutta, ettette saa ainoatakaan
raitista tuulenhenkäystä. (Syö hyvällä ruokahalulla seuraavan kohtauksen
aikana.) Oletko tehnyt mitään hyödyllistä talven kuluessa, Mauritz?

_Mauritz_. En tahdo kerskata setä. Mutta Upsalassa todellakin
väitetään, että minulla on harvinaisen hyvä juristinpää. Ja silloin kai
on itsestään selvää, että olen pitänyt huolta luvuistani.

_Patruuna Teodor_. Ei ole siis ollut puhettakaan siitä, että olisit
voinut tulla reputetuksi?

_Mauritz_. Tullakseen reputetuksi, setä, täytyy puuttua joko tietoja
tai rohkeutta.

_Patruuna_. Niin, silloinhan on selvää, että jos sinä tulisit
reputetuksi, niin johtuisi se tietojen puutteesta.

_Mauritz_. Tjaa. Joka tapauksessa kestää vielä kolme vuotta, ennenkuin
voin suorittaa hovioikeustutkintoni. Ja kuninkaallisena sihteerinä saan
sitten palvella monta vuotta palkattomana. Se on oikeastaan kirotun
huono ura. Tuumin miltei jo vaihtaa alaa.

_Patruuna Teodor_. Vaihtaisitko sinä alaa?

_Mauritz_. Upsalassa arvellaan sen johdosta tietenkin, että se olisi
suureksi vahingoksi virkamieskunnalle, mutta minun tekisi mieleni
sittenkin antautua johonkin käytännölliseen työhön. Minähän olen
kihloissa, ja se on ainoa keino voidakseni piakkoin päästä naimisiin.
Eihän seitsemän, kahdeksan vuoden kihlausaika ole viekoitteleva.

_Patruuna Teodor_. Ei muillakaan aloilla ole niinkään helppo päästä
niin pitkälle, että voisi mennä naimisiin. Ennenkuin minusta tuli
tehtaanisäntä sain ensin vuoden aikaa olla hiilipoikana ja toisen
juoksupoikana konttorin puolella, ja sitten minä olin pari kolme vuotta
pehtorina. Sen jälkeen oli suoritettava vuori-opiston kurssi ja sitten
sain odottaa hyvän aikaa, ennenkuin minulle tarjoutui isännöitsijän
paikka. Enpä siis tiedä, voitko silläkään alalla tulla paljoa nopeammin
valmiiksi. Mutta ehkäpä sinulla on jotakin muuta kiikarissa?

_Mauritz_. Me olemme keskustelleet hyvin vakavasti tästä
asiasta, Anne-Marie ja minä. Hän on tietenkin kovin liikutettu
minun rakkaudestani, koska hänen tähtensä olen valmis luopumaan
virkamiesuralta. Mutta hän pelkää, että teen siinä väärin itseäni
kohtaan. Ja niinpä me päätimme kysyä sinun neuvoasi tässä asiassa.
Sinun mielipiteesi on tietenkin yhä edelleen se, ettei voi kelvata
tehdasalalle, jollei ole alottanut aivan alusta alkaen?

_Patruuna Teodor_. Niin, olenhan sanonut sinulle —

_Mauritz_. Suo anteeksi, että keskeytän, setä! Sinä aiot muistuttaa
minulle, että kauan sitten kehoitit minua valitsemaan sinun ammattisi,
mutta etten silloin ollut siihen halukas. Myönnän kyllä, etten ollut
erikoisen halukas työntämään hiilikärryjä kokonaisen vuoden ajan. Mutta
asianlaita on nyt toinen. (Nousee ja astuu patruuna Teodorin luo.) Nyt
minulla on rakas olento, jonka puolesta on tehtävä työtä. (Ojentaa
kätensä.) Setä, sinä ehdotit kerran, että voisin oppia ammattia
jollakin sinun tehtaistasi. Jos pysyt tässä tarjouksessasi, niin jään
tänne. Minä alotan hiilipoikana tai konttoripoikana, tai minä ikänä
sinä haluat.

_Patruuna Teodor_ (pudottaa kädestään veitsen ja kahvelin, mutta ei
tartu ojennettuun käteen). Olipa se helkkarinmoinen tyttö!

_Mauritz_. Mitä sinä arvelet ehdotuksestani, setä?

_Patruuna Teodor_. Minä tuumin vain, miksikä sinä, rakas Mauritz, et
yhtä kernaasti kääntynyt leipurimestari Ehingerin puoleen ja sanonut,
että tahdoit tulla leipurinoppiin.

_Mauritz_ (punastuu harmista). Mitä setä tarkoittaa?

_Patruuna Teodor_. Olisihan sekin hyvä ala. Ja ehkäpä hän tulisi niin
liikutetuksi, että heti paikalla antaisi koko liikkeensä sinun haltuusi.

_Mauritz_. Mitä — mitä setä tarkoittaa — — —

_Patruuna Teodor_ (jyrisevällä äänellä). Minä tarkoitan, että ymmärrän
kyllä, että sinä koetat liehakoida minua ja minä ymmärrän, että sinä
olet yhtä suuri lurjus kuin aina olet ollut. Tässä minä odotan, että
sinä pyytäisit apua, jotta voisit mennä naimisiin, mutta sen sijaan
sinä teeskentelet minulle ja väität, että tahdot aloittaa hiilipoikana.
Mutta se on kaikki vaan turhaa lörpötystä ja teeskentelyä! Et
hetkeäkään ole tosissasi sitä aikonut. Sinä tahdot vain kaunistella
sanojasi, jotta minä ihastuisin sinuun ja antaisin sinulle heti
paikalla yhden tehtaistani.

_Mauritz_. Mitä setä tarkoittaa? Mitä?

_Patruuna Teodor_ (nousee pöydästä). En suinkaan minä ole niin tyhmä,
etten ymmärtäisi sinun tarkoitustasi. Mutta mitä sinä tarkoitat sillä,
että olet pelottanut morsiantasi siinä määrin, että hän lähtee karkuun
niinpian kuin hän vain näkee minut? Ei hän pelännyt Fridaa eikä
vuorineuvoksetartakaan, mutta minulle hän ei uskalla sanoa sanaakaan.
Mitä sinä olet kertonut hänelle minusta?

_Mauritz_. No, mutta setä! Mitä...

_Patruuna_ (astuu edestakaisin). Miksikä sinä tulet tänne yksin tuon
nuoren tytön kanssa? Etkö luule minun tietävän, että jos sinun äitisi
oli liian ylpeä seuratakseen teidän mukananne, niin olit sinä liian
ylpeä ottaaksesi anoppisi mukanasi? Sinä et tahtonut ajaa tätä matkaa
kunnon ihmisen kanssa, siksi että hän oli naimisissa leipurin kanssa.
Ja sellainen tahtoo ruveta hiilipojaksi! Tuollainen ylpeänhullu kuin
sinä!

_Mauritz_ (peräytyen askeleen). Teodor setä... mitä...

_Patruuna Teodor_ (pysähtyy hänen eteensä näyttäen uhkaavalta, tarttuu
häntä rinnuksiin kiinni ja ravistelee häntä). Tekisi mieleni antaa
sinulle selkään! Mikä tyhmä keksintö se oli, että laittauduit koko
päiväksi yksin morsiamesi kanssa maantielle? Niin, tiedänhän sen kyllä,
ettet sinä ole vaarallinen! Mutta ihmisten kielet ovat vaarallisia,
eikä mies jätä niiden valtaan sitä, jota hän rakastaa. Sen voisit
painaa mieleesi! Ja oletko unohtanut, että minä olen vanhapoika ja
että taloni on vanhanpojan talo? Mitenkä me olisimme tulleet toimeen,
jollei vuorineuvoksetar olisi suostunut tulemaan tänne? (Ravistelee
häntä uudestaan, ja päästää hänet sitten irti. Mauritz on kadottanut
tasapainonsa, mutta portaat estävät häntä kaatumasta ja hän käy niille
istumaan.) Ja millaiset ajopelit sinä olit hankkinut? Mitään sen
vanhanaikaisempaa ei suinkaan koko kaupungissa ollut saatavissa.
Ettäs annoitkin tuon lapsen ajaa sellaisissa rämppäkärryissä kuusi
peninkulmaa! Ja narrasit minut, patruuna Fristedtin hurraamaan
häkkikärryille!

_Mauritz_. Mitä minä voin...

_Patruuna Teodor_. Niin, saat kernaasti seisoa täällä kaiken yötä ja
tuumia, mitä voisit vastata minulle. Kernaasti saat kyllä. Hyvää yötä!
Hiilipoika! Ei, kuulehan, sillä kertaa sinä teit sittenkin väärät
laskut! (Poistuu sisään.)

_Mauritz_ (nousee pystyyn, aikoo kiiruhtaa jälessä, katuu, suoristaa
selkänsä entiseen arvokkuuteensa, astuu puutarhaan päin).

_Anne-Marie_ (ikkunassa katsoo hänen jälkeensä, kovin huolestuneena.
Heittää lentomuiskun siihen suuntaan, jonne Mauritz on kadonnut,
pudistaa nyrkkiään uhkaavasti patruunan jälkeen.)

    Esirippu.




TOINEN NÄYTÖS.


Sama näyttämö kuin edellisessä näytöksessä. Kunniaportti on poistettu,
niin että kaunis näköala pääsee paremmin oikeuksiinsa. Patruuna
Teodor ja vuorineuvoksetar istuvat pöydän ääressä oikealla ja syövät
aamiaista. Kumpainenkin on parhaalla aamutuulellaan.

_Patruuna Teodor_. Oli oikein hauska kerrankin taas syödä aamiaista
vuorineuvoksettaren kanssa. Minusta olisi kaikkein viisainta, jos
vuorineuvoksetar jättäisi oman onnensa huomaan tuon pienen mökin,
jonka hän on rakennuttanut itselleen Laxåssa ja muuttaisi tänne minun
luokseni.

_Vuorineuvoksetar_. Sinä tunnet minun periaatteeni, poikani. Sinä
tiedät, etten koskaan tahdo asua saman katon alla kuin miniäni.

_Patruuna Teodor_. Sen minä kylläkin tiedän. Sen minä kylläkin tiedän.
Mutta juuri siksi olisi minusta niin sopivaa, että vuorineuvoksetar
muuttaisi minun luokseni. Sillä naimatonhan minä olen yhä, ja minä
olen täyttänyt jo neljäkymmentäkaksi vuotta, niin etteipä juuri näytä
siltä, kuin miniästä tarvitsisi olla pelkoa. — Mutta hyvänen aika!
Onko täällä pöydässä sellaista ruokaa, jota vuorineuvoksetar voi
syödä? Tokkopa tämä paistettu ankerias on soveliasta?

_Vuorineuvoksetar_. Ei koko maailmassa mikään ole minulle niin
turmiollista kuin paistettu ankerias.

_Patruuna Teodor_. Ja sittenkin vuorineuvoksetar syö toisen palan
toisensa jälkeen!

_Vuorineuvoksetar_. Minä pidän hyvänäni katarrini, Teodor, tuollaisen
ankeriaan vuoksi. Kyllä minä tiedän mitä minä teen, poikani.

_Patruuna Teodor_ (nauraa täyttä kurkkua). Vuorineuvoksetar on numero
yksi joka tapauksessa. Jos voisin löytää sellaisen naisen kuin
vuorineuvoksetar on, niin menisin heti paikalla naimisiin. Mutta
sellaista ei nykyään ole olemassa enää. (Ottaa juustoa ja leikkaa
palasen.) Kyllä vuorineuvoksetar voi huoleti muuttaa tänne.

_Vuorineuvoksetar_. Sinä menet naimisiin, Teodor. Sinä tiedät, minä
olen aina sanonut, sinä olet niitä miehiä, jotka menevät naimisiin.

_Patruuna Teodor_. Niin, tiedän kyllä, mutta miten herran nimessä voi
vuorineuvoksetar...

_Vuorineuvoksetar_. Minä tiedän minkä minä tiedän. Se, joka leikkaa
juustoa tuolla tavalla kuin sinä, hän tarvitsee emännän talossaan.
Pojanpoikani Mauritz sitä vastoin....

_Patruuna Teodor_. Niin, mitä vuorineuvoksetar arvelee Mauritzista?
Eikö hän ole hankkinut itselleen soman morsiamen?

_Vuorineuvoksetar_. Se nuori ihminen, joka on tullut tänne Mauritzin
seurassa, on hyvin miellyttävä. Minä miellyin häneen jo ensi hetkestä,
ja minä aion sanoa hänelle, että hän saa nimittää minua tädiksi. Mutta
tuo nuori ihminen ei joudu koskaan minun pojanpoikani Mauritzin kanssa
naimisiin.

_Patruuna Teodor_. Mitä ihmettä vuorineuvoksetar sanoo? Olisihan tyttöä
sentään kovin sääli!

_Vuorineuvoksetar_. Pojanpoikani Mauritz ei mene koskaan naimisiin. Se,
joka osaa leikata haurainta kermajuustoa ainoankaan sirun menemättä
hukkaan, ei hanki koskaan itselleen vaimoa. Minä kirjoitin siitä jo
tänään miniälleni, pormestarinnalle, jotta hän ei turhaan huolehtisi.
Minä sanoin hänelle, että hän voi olla aivan levollinen. Tuo nuori
ihminen menee jonkun leipurimestarin kanssa naimisiin samoinkuin hänen
äitinsäkin. Hän ei joudu pojanpoikani Mauritzin kanssa naimisiin.

_Patruuna Teodor_ (kääntyy äkisti äitiinsä, ikäänkuin hän aikoisi
vastata hänelle jyrkästi. Muita sitten hän kohottaa olkapäitään ja
sanoo hyväntahtoisesti). Pormestarinna rauhoittuu varmaankin
täydellisesti saadessaan tuon kirjeen.

_Vuorineuvoksetar_. Sitä ei voi koskaan tietää, poikani. Miniäni ei ole
mikään lahjakas henkilö.

_Patruuna Teodor_. Ei, siinäpä juuri onkin ero hänen ja
vuorineuvoksettaren välillä. Sen vuoksi ei koskaan voi oikein
suuttuakaan vuorineuvoksettareen! (Anne-Marielle, joka samassa
ilmestyy ovelle.) No kas, siinähän sinä vihdoinkin olet! Tulehan
nyt tänne saamaan kuppi kahvia! Saat suoda anteeksi, että olemme jo
alottaneet, mutta käsitäthän sen, että vuorineuvoksetar, joka on ollut
ylhäällä kello viideltä, tarvitsi hiukan ruokaa, kun kello alkoi käydä
kymmentä.

_Vuorineuvoksetar_. Tulehan istumaan tänne, pikku kultani! Minun
poikani ja minä haluamme kumpikin aamusuudelmamme, mutta me odotamme,
kunnes olet syönyt aamiaista. Ja minä tahtoisin antaa sinulle sen
neuvon, ystäväni, että maistaisit paistettua ankeriasta. Jollet tee
sitä, niin kadut vielä kauppojasi tullessasi minun ikäisekseni.

_Patruuna Teodor_ (Anne Marien istahtaessa pöytään). Vuorineuvoksettaren
ei pidä unohtaa viedä perille Mauritzin terveisiä!

_Anne-Marie_ (levottomasti). Joko Mauritz on syönyt?

_Patruuna Teodor_. Enpä uskoisi. Mutta vuorineuvoksetar, joka on ollut
jalkeilla kello viidestä saakka, väittää, että hän näki Mauritzin
menevän metsästämään.

_Vuorineuvoksetar_. Minä huomautin pojanpojalleni, Mauritzille, etten
ymmärrä mitä eläimiä hän saattaa pyytää näin keskellä kesää. Mutta
hänestä on varmaankin tullut kovin innokas metsästäjä, sillä hän
kiiruhti metsään malttamatta vastata minulle. Ehkäpä pieni kultani
tietää mitä eläimiä...

_Anne-Marie_ (aikoo nousta pöydästä). Minä en käsitä... ei Mauritz
sanonut mitään.

_Patruuna Teodor_. Istu nyt vain alallasi, Anne-Marie! Äläkä säikähdä
niin kauheasti, vaikket voikaan sanoa vuorineuvoksettarelle, mitä
eläimiä Mauritz on mennyt pyytämään! Minä kyllä autan sinua.

_Vuorineuvoksetar_. Ei hän voi pyytää jäniksiä, eikä lintujakaan.

_Anne-Marie_. Minä tahtoisin mennä omaan huoneeseeni, Teodor setä.

_Patruuna Teodor_. Kai sinä nyt voinet juoda kahvia, vaikkei Mauritz
istukaan vieressäsi! Mutta sinun pitää tehdä selko metsästyksestä
vuorineuvoksettarelle! Hän ei ole tyytyväinen, ennenkuin hän on päässyt
asian perille. Kysyppä häneltä, tunteeko hän kauniin Sigridin ja
Pentti-laamannin tarinaa. Sillä luulen aivan varmaan, että Mauritz on
samanlaisella metsästysretkellä kuin Pentti-laamanni.

_Vuorineuvoksetar_. Sen tarinan minä tunnen alusta loppuun. Mutta en
minä tule siitä sen viisaammaksi..

_Patruuna Teodor_. Mutta vuorineuvoksetar muistaa varmaankin, että
Pentti-laamanni oli nainut köyhän tytön, jota sanottiin kauniiksi
Sigridiksi, kysymättä lupaa veljeltään Birger Jarlilta. Ja että Birger
Jarl kokosi miehensä ja läksi Pentin kartanoon ja ettei hän ollut
ystävällisellä mielellä perille tullessansa. (Kääntyen Anne-Marien
puoleen.) Mutta tiedätkö, mitä Pentti-laamanni silloin teki?

_Anne-Marie_. En, Teodor setä.

_Patruuna Teodor_. Sinä et osaa sitä tietenkään arvata.

_Anne-Marie_. En, Teodor setä.

_Patruuna Teodor_. Hän läksi metsästämään. (Ilkeämielisellä ilmeellä.)
Ja kauniin Sigridin hän jätti kotiin, jotta hän ottaisi vastaan jaarlin
ja hänen pahantuulensa. (Osaaottavasti.) Niin, tiedätkö, ei Sigridin
ollut niinkään helppo mennä Pentin setää, ei, minä tarkoitan veljeä
vastaan ja lepyttää hänet jälleen.

_Anne-Marie_ (alkaa ymmärtää hänen tarkoitustaan). Teodor setä!

_Patruuna Teodor_. Ei sinun tarvitse olla huolissasi kauniin Sigridin
vuoksi, sillä hän suoriutui tehtävästään hyvin. Ja tarina päättyi
siten, että Birger Jarl syleili kälyänsä ja sanoi hänelle: "Jos tämä
olisi jäänyt veljeltäni tekemättä, niin tekisin sen itse." Niin,
ajattelehan, niin hän sanoi! "Jos tämä olisi jäänyt veljenpojaltani
tekemättä" — ei, veljeltäni minä tarkoitan tietysti...

_Anne-Marie_ (pudottaa kädestään veitsen ja kahvelin eikä voi
pelästykseltään keksiä mitä sanoa).

_Patruuna Teodor_ (tavattoman huvitettuna ja vallattomana). Mitä
vuorineuvoksetar luulee veljenpojan ajatelleen, kun hän palasi kotiin
metsästysretkeltä ja sai kuulla jaarlin sanat: "Jos tämä olisi jäänyt
veljenpojaltani..." Ei, hyvänen aika, nyt minä taaskin erehdyin!...
Velihän se oli! Eikö vuorineuvoksetar luule, että hän jäi kotiin
seuraavalla kerralla? Metsästäminen voi joskus olla hiukan vaarallista.
(Anne-Marielle) Mutta miten sinun laitasi on? Eikö ruoka maita?

_Anne-Marie_ (punaisena ja hirveän hämillään, ei vastaa mitään).

_Patruuna Teodor_ (yhä vallattomammin). Miltä sinä luulet Sigridistä
tuntuneen, kun hänen täytyi mennä hirviötä vastaan? Hän ei suinkaan
ollut arkalasta kotoisin! Hän ei heti ensi hetkessä joutunut
hämilleen...

_Anne-Marie_ (purskahtaa itkuun, hypähtää ylös pöydästä ja katoaa
sisään).

_Patruuna Teodor_ (nousee). Mitä ihmettä? Mitä minä nyt olen tehnyt?
Eikö vuorineuvoksetar tahtoisi mennä hänen perässään ja lepytellä häntä?

_Vuorineuvoksetar_. Tuo nuori ihminen ei osaa käyttäytyä. Mutta
sittenkin hän on hyvin miellyttävä. Hän on aivan harvinaisen nuori ja
miellyttävä.

_Patruuna Teodor_. Eihän hän ole syönyt mitään! Eikö vuorineuvoksetar
tahtoisi mennä hänen perässään ja sanoa hänelle, että annan heti
paikalla tehtaan Mauritzille, kunhan hän vain palaa aamiaistaan syömään!

_Vuorineuvoksetar_. Poikani Teodor, tuollaisella nuorella ihmisellä on
niin hyvä ruokahalu, että hän syö aamiaista lahjuksittakin.

_Patruuna Teodor_. Mitä vuorineuvoksetar sitten arvelee, että minun
pitäisi tehdä?

_Vuorineuvoksetar_. Sinun pitää kadota aamiaispöydästä, Teodor.

_Patruuna Teodor_ (huomattavan vastahakoisesti). Onko se ainoa keino?

_Vuorineuvoksetar_. On kyllä. Sinun pitää kadota, ja minäkin katoan. Se
on ainoa keino.

_Patruuna Teodor_ (nousee ja tarjoo käsivartensa
vuorineuvoksettarelle). Niin, ei suinkaan ole muuta neuvoa.
(He -poistuvat.)

_Frida_ (tulee keittiöstä ja alkaa korjata pöydästä).

_Anne-Marie_ (näyttäytyy hetken kuluttua, katselee varovaisesti
ympärilleen). Onko Frida yksin?

_Frida_. Nyt kai mamseli Anne-Marie lopettaa syömisensä! Eihän hän ole
juonut kahviakaan kuin puolilleen.

_Anne-Marie_ (kiiruhtaa aamiaispöytään). Kiitos, Frida! (Käy pöytään
istumaan.)

_Frida_. Ja sitten hän kai lähtee katselemaan puutarhaa, kunnes
sulhanen palaa kotiin. Jos hän menee tästä oikealle rakennuksen ympäri,
niin joutuu hän suoraan ruusutarhaan.

_Anne-Marie_ (epäröiden). Puutarhassa on kai hyvin kaunista, Frida?

_Frida_. On kyllä, siitä mamseli Anne-Marie voi olla varma.
Kuukausiruusut ovat alkaneet kukkia. (Tuttavallisesti.)
Mansikkamaastakin voi löytyä jokunen kypsä mansikka, jos hän etsii
tarkasti.

_Anne-Marie_. En minä välitä niin suuresti puutarhasta, Frida.
(Innostuneena.) Tietääkö Frida, kotona meillä on vain yksi ainoa
lehmä! Meillä on vain aivan pieni navetta. Eikä meillä ole tallia
lainkaan.

_Frida_. Niin, kurjaa ihmisten on asua kaupungissa! Täällä meillä on
vähintäin kolmekymmentä lehmää.

_Anne-Marie_. Teurastaja Kinmanilla on suuri pässi, jolla on tapana
juosta pihasta pihaan, muuten en näe koskaan lampaita kotona. Mutta
kanoja ja ankkoja siellä on vaikka kuinka paljon.

_Frida_. Kanoja ja ankkoja, niistäkö nyt kannattaa puhua! Täällä meillä
on sekä hanhia että kalkkunoita. Ja pari varsaakin kaupanpäällisiksi!
(Anne-Marie nousee pöydästä.) Niin, jos hän on nyt syönyt kyllikseen,
mamseli Anne-Marie, niin menköön edeltä takapihalle, minä tulen sitten
näyttämään hänelle kaikki. Minä korjaan vain ensin ruokapöydästä, sillä
sisäkkö siistii parasta aikaa vierashuoneita.

    (Anne-Marie poistuu vasemmalle. Heti kun hän on kadonnut,
    tulee patruuna Teodor sisältä. Hän hiipii varpaillaan.)

_Frida_. Hän tahtoo nähdä navetan, tuo morsian. Hänen kotonansa
on navetta vain yhdelle ainoalle lehmälle, pikku raukka! Jollei
patruunalla ole mitään erikoista tehtävää, niin voisi hän mennä hänen
kanssaan. Minulla on kiire, kun täytyy valmistaa kestejä.

_Patruuna Teodor_. Minä tahtoisin kovin mielelläni mennä hänen
mukanaan, Frida, mutta en tiedä, uskallanko. Hän ei siedä minua, Frida.

_Frida_. Kun ei vaan kiusaa häntä, niin...

_Patruuna Teodor_. Minä yritän sitten, mutta se saa käydä Fridan
vastuulla. (Seuraa Anne-Marien jäljissä. Menee vasemmalle, mutta
pysähtyy.) Ei suinkaan Frida tiedä, ovatko hanhet lasketut ulos?

_Frida_. Minä sanoin karjakolle, ettei hän päästäisi niitä ulos, sillä
minä pelkäsin, että ne juoksisivat vuorineuvoksettaren jäljessä ja
näykkisivät häntä hameenhelmoista.

_Patruuna Teodor_. Se oli hyvä, Frida. Minä aioin juuri antaa saman
käskyn. (Poistuu vasemmalle.)

_Vuorineuvoksetar_ (työkori ja silmälasit kädessä. Käy istumaan
tuolille ruokapöydän läheisyyteen. Frida kiiruhtaa hakemaan jakkaraa.
Seisoo sitten ja katselee vuorineuvoksetarta.) Kiitos, Frida!
Tahtoisiko Frida jotakin?

_Frida_. On niin hauska nähdä vuorineuvoksetarta täällä käsitöineen,
että täytyy jäädä katselemaan. Ei täältä puutu mitään muuta. Meillä
on kaikkea mitä tarvitaan, paitsi rouva, joka istuisi alallaan ja
työskentelisi ja levittäisi kodikkuutta ympärilleen. Minä en voi
käsittää, miksikä vuorineuvoksetar ei tahdo muuttaa tänne.

_Vuorineuvoksetar_. Ei koskaan, Frida! Poikani Teodor kysyy minulta
samaa, mutta minä kieltäydyn jyrkästi. Miksikä minä muuttaisin tänne,
kun minulla on oma hyvä kotini, jossa saan elää niinkuin itse haluan?
Poikani Teodor voi tulla sinne tervehtimään minua niin usein kuin
hänen tekee mielensä.

_Frida_ (merkitsevällä ilmeellä). Kyllä se olisi sentään hyvä, jos
vuorineuvoksetar ainakin joskus kävisi täällä.

_Vuorineuvoksetar_. Hyvä ystävä, kyllä minä tiedän mitä minä teen, kun
en tule tänne! Kyllä kai Frida tietää, että pojallani Teodorilla on
kovin huonoa seuraa. Minä en tahdo olla poikani Teodorin vieraitten
emäntänä. Minä tiedän, että hän juo itsensä humalaan ja pelaa korttia,
kun hän on ystäviensä parissa. Minä en tahdo nähdä poikaani Teodoria,
kun hän käyttäytyy noin huonosti. En koskaan olisi jalallani astunut
hänen kynnyksensä yli, jollei pojanpoikani Mauritz olisi ollut
niin varomaton ja tullut tänne nuoren ihmisen kanssa, jonka hän
luulee naivansa. Minä olen mielestäni kiitollisuudenvelassa tämän
nuoren ihmisen sukulaisille siksi, että he kerran osoittivat suurta
ystävällisyyttä minua kohtaan. Yksinomaan sen vuoksi tulin tänne.

_Frida_. No, minä en nyt usko sanaakaan kaikesta tuosta.

_Vuorineuvoksetar_. Rakas Frida, mitä salaviittauksia Frida uskaltaa
tehdä?

_Frida_. Minä tarkoitan, että tuollaista hänen armonsa voi uskotella
patruunalle, joka uskoo vain hyvää kaikista ihmisistä. Mutta kun minä
nyt tiedän, ettei hänen armonsa ole käynyt täällä kahteen vuoteen, niin
ei kukaan voi saada minua uskomaan, että hänen armonsa on tullut tänne
nyt vain pitääkseen silmällä mamseli Anne-Marieta.

_Vuorineuvoksetar_ (katsoo silmälasiensa yli). Rakas ystävä, onpas tämä
hupaista! Miksikä hän luulee minun sitten tulleen tänne?

_Frida_. No, ei kai liene niin vaikea arvata, että vuorineuvoksetar
ja pormestarinna tuolla Filipstadissa ovat yhdessä päättäneet
jollakin tavalla saada tämän kihlauksen puretuksi. Luulisinpä, että
vuorineuvoksetar on sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin hän
sai patruunan onnen tuhotuksi.

_Vuorineuvoksetar_. Voin onnitella poikaani Teodoria, että hänellä on
palveluksessaan henkilö, jolla on niin hyvä arvostelukyky. Olen aina
pannut arvoa henkilöihin, joilla on hyvä arvostelukyky. Ja siksi tahdon
nyt kysyä Fridalta, arveleeko Frida todellakin, että tuo nuori ihminen
on sopiva Mauritzin puolisoksi?

_Frida_. Jos minun tulee lausua mielipiteeni hänen armolleen, niin
sanon, ettei Mauritz herra ole kelvollinen sitomaan mamseli Anne-Marien
kengännauhoja. Ja sanonpa minä senkit, että jos mamseli Anne-Marie
haluaa saada Mauritz herran, niin saa hän hänet myöskin. Ja niin paljon
sananvaltaa on minulla patruunan talossa, että voi asettaa siten,
ettei tässä asiassa synny mitään selkkauksia. (Hän aikoo juuri mennä
tiehensä täysinäinen tarjotin käsissä, kun patruuna Teodor palaa
takaisin veräjän kautta vasemmalta ja huutaa hänelle.)

_Patruuna Teodor_. Kävi niinkuin minä arvasin, Frida. Hän ei ole
tietävinäänkään minusta. Hän menee toisaalle niinpiankuin hän vain
näkee vilahdukseltakin minut. (Takapihalta kuuluu hirveää kaakotusta ja
Anne-Marien hätääntyneitä huutoja.)

_Frida_ (kääntyy laskeakseen pöydälle tarjottimen). Kas vaan, he ovat
sittenkin päästäneet irti hanhet!

_Patruuna Teodor_ (kiiruhtaa takapihalle ja sulkee veräjän jälkeensä.
Huutaa näyttämön takana). Kiiruhda vain ulos veräjästä, niin olet
pelastettu! Minä pidän niitä sillä aikaa sinusta loitolla!

_Anne-Marie_ (tulee veräjästä hyvin hengästyneenä. Pysähtyy ja pitelee
molemmin käsin veräjästä kiinni. Pari hanhea pistää päänsä esiin
veräjän läpi ja nykäisee häntä hameenliepeistä). Teodor setä, minua
pelottaa niin kauheasti! Ne tulevat jäljessäni tännekin, Teodor setä!

_Patruuna Teodor_. So, so! Pois, sanon minä!

_Frida_ (ottaa tarjottimensa, sanoo rauhallisesti
vuorineuvoksettarelle). Vuorineuvoksettaren ei pidä pelätä!
Olen aivan varma siitä, että patruuna itse on päästänyt hanhet irti
kiusotellakseen morsianta (menee).

_Anne-Marie_ (seisoo yhä pelästyksissään ja pitelee kiinni veräjästä,
mutta kun patruuna Teodor ilmestyy, avaa hän sen ja sanoo lämmöllä).
Kiitos, Teodor setä!

_Patruuna Teodor_. Mitenkä sinun kävi? Saivatko ne hameesi revityksi?
Ei ole hyvä joutua niiden kynsiin. Vuorineuvoksetar pelkää niitä niin
kauheasti, että hänellä on tapana sanoa, ettei hän tule tänne niin
kauan kuin meillä on hanhia talossa.

_Anne-Marie_ (tarkastaa hamettaan). Eivät ne tehneet minulle mitään
vahinkoa, Teodor setä. Typerää minun oli pelätä niitä niin hirveästi.
(Avaa veräjän mennäkseen takapihalle.)

_Patruuna Teodor_. Et suinkaan sinä aio mennä uudestaan takapihalle?

_Anne-Marie_. Frida lupasi äsken tulla sinne minun kanssani, setä.

_Patruuna Teodor_. Fridalla ei ole aikaa kestien vuoksi. Hän pyysi
minun sanoa sinulle, että sinun olisi parasta mennä puutarhaan,
sillä siellä ei mikään vaara voi uhata, sanoi hän.

_Anne-Marie_. Mutta täällä olisi niin paljon hauskaa katseltavaa,
Teodor setä. En ole koskaan nähnyt taloa, joka olisi niin erinomaisessa
kunnossa. Enkä ole vielä käynyt tallissakaan.

_Vuorineuvoksetar_. Pikku kultani, jos tahdot mennä talliin, niin pyydä
Teodor mukanasi. Muuten voit joutua riitaan tallipässin kanssa.

_Anne-Marie_ (näyttää kovin huolestuneelta). Onko tallipässi irrallaan
tallissa, Teodor setä?

_Patruuna Teodor_. Tietysti. Mutta sinähän voit mennä puutarhaan. Siitä
kaikki nuoret tytöt pitävät eniten.

_Anne-Marie_ (rohkaisee äkkiä mielensä. Niiaa hiukan leikkisästi
patruunalle ja sanoo veitikkamaisesti). Minä en halua mennä
puutarhaan, setä. Mutta olisin sedälle kovin kiitollinen, jos setä
tahtoisi tulla näyttämään minulle tallia. (Poistuvat yhdessä.)

    (Vuorineuvoksetar seuraa heitä silmillään, nyökkää useaan
    kertaan tyytyväisenä. Sillä välin tulee Mauritz taustalta
    parin nuoren tytön seurassa. Hän kiiruhtaa etualalle.
    Molemmat tytöt jäävät taustalle.)

_Mauritz_. Mikä onni, että tapasin arvoisan isoäitini yksin.  Tahtoisin
pyytää isoäidin neuvoa eräässä vaikeassa pulmassa, johon olen joutunut.
Niin, niinkuin isoäiti tietää, loukkaantuu Teodor setä kovin helposti,
ja eilen illalla hän suuttui aika tavalla... Jollen minä olisi
hillinnyt itseäni...

_Vuorineuvoksetar_ (kohottaa kätensä katkaistakseen hänen puheensa).
Minä tiedän kyllä, ystäväni. Sinä olit hyvin viisas, kun tänään läksit
metsästämään ja annoit tuon suloisen nuoren ihmisen hoitaa asianne. Se
oli todellakin hyvin viisasta.

_Mauritz_. Isoäitini sanat herättävät minussa hiukan toivoa ja
luottamusta. Onko Anne-Marie vihdoinkin rohkaissut mielensä? Isoäiti ei
voi aavistaa, kuinka vaikea minun on ollut opettaa häntä, miten Teodor
setää on kohdeltava.

_Vuorineuvoksetar_. Hän kohtelee häntä erinomaisesti, Mauritz. Hän
itkee ja juoksee tiehensä niinpiankuin poikani Teodor sanoo hänelle
sanankin. Olet jättänyt kohtalosi oikeihin käsiin.

_Mauritz_. En tiedä ymmärränkö oikein arvoisaa isoäitiäni. Anne-Marie?

_Vuorineuvoksetar_. Anne-Marie osaa mainiosti hoitaa setääsi. Ja
sinä teet aivan oikein pysytellessäsi syrjässä. Sinun täytyy pysyä
mahdollisimman paljon syrjässä.

_Mauritz_. Siitä minä aioin juuri neuvotella isoäidin kanssa ennenkuin
annan lopullisen vastauksen Westlingin nuorille mamseleille. Me
tapasimme toisemme, kun minä palasin metsästysretkeltäni, ja me
olemme puhelleet siitä, miten mielenkiintoista olisi esittää pientä
seuranäytelmää sinä aikana kun minä viivyn täällä maalla. Mitä isoäiti
arvelet tästä?

_Vuorineuvoksetar_. Sehän on kerrassaan erinomainen ajatus, Mauritz.
Seuranäytelmän harjoitukset vievät paljon aikaa. Siten sinulla on
aihetta olla poissa Bohultista melkein koko päivä.

_Mauritz_. Olen kovin hyvilläni, että arvoisa isoäitini hyväksyy
aikeeni. Mutta tahtoisin mainita siitä myös pari sanaa Anne-Marielle.
Tahtoisin selittää hänelle...

_Vuorineuvoksetar_. Setäsi ja Anne-Marie läksivät juuri katsomaan
tallia. Sieltä sinä löydät heidät.

_Mauritz_. Minusta on kovin ikävä kohdata nyt setää. Sitä paitsi
Westlingin mamselit odottavat minua. Meillähän on niin vähän aikaa.
Täytyisi heti ryhtyä hommaan. Uskallanko pyytää isoäitiä viemään
tervehdykseni Anne-Marielle?

_Vuorineuvoksetar_. Tässä asiassa autan sinua kernaasti, ystäväni.

_Mauritz_. Tahtoisiko arvoisa isoäitini koettaa saada rakkaan
Anne-Marieni käsittämään, että toimin meidän kummankin parhaaksi,
joskin minusta tuntuu äärettömän ikävältä olla hänestä niin paljon
erossa meidän täällä viipyessämme? Mutta se on sittenkin parempi kuin
jos olisimme pakotetut heti palaamaan kotiin. Sano hänelle, ettei hän
liiaksi kaipaisi minua!

_Vuorineuvoksetar_. Tuo nuori ihminen on hyvin suloinen ja miellyttävä.
Minä lupaan, että hän saa seurustella minun kanssani, jos hänestä
tuntuu yksinäiseltä.

_Mauritz_. Arvoisa isoäitini on viisain kaikista. Nyt olen aivan
rauhallinen matkamme tuloksesta. Minä lähden siis heti Westlingeille.
Hyvästi siksi aikaa, isoäiti. (Poistuu nuorten naisten kanssa.)

    (Vuorineuvoksetar heiluttaa kättään hyvästiksi ja jatkaa
    virkkaustaan nyökäten moneen kertaan päätään. Hetken
    kuluttua hän vaipuu puolihorrokseen)

_Anne-Marie_ (tulee näkyviin aitauksen takana vasemmalla, tunkeutuu
pensasaidan läpi ja hyppää alas lehtimajaan).

_Patruuna Teodor_ (seuraa jäljissä). Enpä ole koskaan nähnyt mokomaa!
Sinähän turmelet pensasaidan! Mitä sinä täällä aiot?

_Anne-Marie_ (iloisesti, mutta vielä hiukan arastellen patruuna
Teodoria). Tahtoisin niin kernaasti kerran istua keinussa, Teodor setä.
(Käy keinuun istumaan.)

_Patruuna Teodor_. Ja tarkoituksesi on kai, että minun pitäisi sitä
keinuttaa! Arveletko, että se on sopivaa työtä vanhalle patruunalle?

_Anne-Marie_. Setä ei ole lainkaan niin vanha, kuin setä luulee. Sehän
käy mainiosti. (He keinuvat pari kertaa edestakaisin, sitten Anne-Marie
pysähyttää keinun.) Katsos setä, meillä on keinu kotona Filipstadissa.
Se on kiinnitetty suureen puuhun, joka kasvaa keskellä pihaa.

_Patruuna Teodor_. Vai vanhaan vaahteraan! No, minun kai pitäisi
muistaa se. Se on varmaankin nyt niin suuri, että se varjostaa koko
pihan?

_Anne-Marie_. Sitähän se juuri tekeekin, setä. Se leviää kuin vihreä
katos pienten punaisten rakennusten ylitse. (Tuumien.) Setä on ehkä
käynyt usein leipurissa ennen vanhaan?

_Patruuna Teodor_. Enpä minä ole niinkään harvoin käynyt siinä talossa.
Minä olen kasvanut Filipstadissa, niinkuin sinäkin. Mutta miten nyt
olikaan tuon vaahteran ja keinun laita?

_Anne-Marie_. Minusta tuntuu niin hauskalta, että setä on käynyt
meidän talossamme. Niin, setä, meidän vanha keinumme on niin lahonnut,
ettei kukaan uskalla käyttää sitä. Monta kertaa olisin tahtonut
koettaa kiikkua siinä, mutta heti huudetaan joka taholta: "Kuuleppas,
Untuvainen, mitä sinä aiot tehdä? Tule alas, heti paikalla,
Untuvainen!" Siksi oli niin hauska saada keinua tässä.

_Patruuna Teodor_. Untuvainen? Mikä se on? Sinuako he nimittävät
Untuvaiseksi?

_Anne-Marie_. Isällä oikeastaan yksin on oikeus nimittää minua siten,
setä Teodor.

_Patruuna Teodor_. Kai eräs toinenkin saa sitä nimeä käyttää?

_Anne-Marie_. Saa kyllä, sillä kaikki Syrjäkadun varrella nimittävät
minua siten. Mutta pitäisihän heidän toki lakata siitä, kun olen nyt
suuri. Se kuuluu niin hirveän lapselliselta. Mauritz sanoo tietenkin
aina minua Anne-Marieksi.

_Patruuna Teodor_. Sen minä kyllä uskon.

_Anne-Marie_. Ja se on minulle hyvin mieleen. Oi, setä, Mauritz on niin
mainio!

_Patruuna Teodor_. Vai niin, oletko sinä sitä mieltä?

_Anne-Marie_. Kaikki kotona hemmoittelevat minua, paitsi Mauritz, ja
siksi juuri panen häneen niin suurta arvoa. Setä ei voi aavistaa,
kuinka mainio Mauritz on.

_Patruuna Teodor_. Minun kai pitäisi tietää se. Eikö hän ole sanonut
sinulle, että hän saa periä minut?

_Anne-Marie_. On kyllä! Suo anteeksi, Teodor setä! Ymmärränhän minä,
että se juuri todistaakin, että setä tietää miten mainio hän on. Mutta
olisin sittenkin toivonut, että setä olisi kuullut Mauritzin puhuvan
eilen meidän ajaessamme. Hän puhui järkeä koko ajan!

_Patruuna Teodor_. Mutta et suinkaan sinä ollut odottanutkaan muuta,
Untuvainen?

_Anne-Marie_. Ymmärtäähän setä sen, ettei se olisi ollut niinkään
ihmeellistä, vaikka hän olisi ollut hiukan toisellainen, kun me nyt
olimme kahden ulkona, kuin tavallisesti kotona, jossa niin monet
ihmiset näkevät meitä. Mutta se ei olisi ollut oikein Mauritzin
puolelta. Mauritz ei tee koskaan mitään mikä ei ole oikein.

    (Nyberg tulee astuen pihan poikki menossa keittiöön. Kun
    hän huomaa vuorineuvoksettaren, astuu hän hänen luokseen.)

_Patruuna Teodor_ (kiivaasti). Senkin jahnus! Senkin kirottu...
(Keinuttaa hyvin kiivaasti keinua.)

_Anne-Marie_ (pelästyen, pysähdyttää keinun). Teodor sedän äiti istuu
aivan yksin pihalla. Emmekö mene hänen luokseen? (Laskeutuu alas
keinusta ja aikoo poistua lehtimajasta, mutta pysähtyy nähdessään
Nybergin, joka seisoo nyt hattu kädessä vuorineuvoksettaren edessä.)

_Nyberg_. Oli niin hauska nähdä vuorineuvoksettaren istuvan täällä
pihalla, että minun täytyi tulla sanomaan hyvää huomenta.

_Vuorineuvoksetar_. Pehtori on kovin ystävällinen, kovin ystävällinen!

_Nyberg_. Me kaikki täällä Bohultissa arvelemme, että jos vain
vuorineuvoksetar tahtoisi muuttaa tänne, niin talo muuttuisi aivan
toiseksi.

_Vuorineuvoksetar_. Jos pehtori on johonkin tyytymätön talossa, niin on
parasta mennä suoraan valittamaan pojalleni Teodorille, sillä minä en
tahdo sekaantua mihinkään.

_Nyberg_. Kas sitä juuri me sanommekin. Vuorineuvoksetar herättää
kunnioitusta. Hän pitää sen puolta, jonka puolta on pidettävä. Jos hän
asuisi täällä, niin ei olisi niin pirullisen paha olla pehtorina tässä
talossa kuin nyt.

_Vuorineuvoksetar_. Nyberg saa puhua poikani Teodorin kanssa. Eikö
Nyberg kuule mitä minä sanon?

_Nyberg_. Kyllä minä kuulen, vuorineuvoksetar. Mutta tarkoitukseni
ei ollut moittia patruunaa. Tahdoin vain kertoa, miten täällä
eletään, jotta vuorineuvoksetar käsittäisi, että vuorineuvoksettaren
välttämättä on muutettava tänne. Eräs torppari täällä hiipi pari
viikkoa sitten yöllä vilja-aittaan varastaakseen viljaa. Mutta aitassa
oli niin huono lattia, että kun hän oli saanut säkkinsä täyteen, murtui
lankku hänen altaan ja hän kaatui nurin ja taittoi jalkansa. Hän ei
päässyt paikaltaan, vaan aamulla me löysimme hänet vilja-aitasta
täysinäinen säkki vieressään. Ja silloin hän kai olisi ansainnut
ainakin korvapuustin.

_Vuorineuvoksetar_. Siinä minun mielestäni Nyberg on aivan oikeassa.

_Nyberg_. Mutta minä sain korvapuustin, siksi etten ollut korjannut
aitan lattiaa ja että se, joka aikoi varastaa viljaa, tuli
viikkokausiksi kykenemättömäksi työhön. Ymmärtääkö vuorineuvoksetar,
että tarvittaisiin jotakuta, joka pitäisi järjestyksestä huolta
talossa, jossa tällaista voi tapahtua?

_Vuorineuvoksetar_. Aivan oikein, Nyberg. Sen minä kyllä ymmärrän. Ja
juuri siksi en tahdo muuttaa tänne. En millään ehdolla. Minulla on niin
rauhallista ja hyvä olla kotonani, Nyberg. Hyvästi, Nyberg!

_Nyberg_. Hyvästi sitten, vuorineuvoksetar! (Menee.)

_Anne-Marie_ (on kuunnellut keskustelua mielenkiinnolla, kääntyy
nyt vilkkaasti Teodor sedän puoleen, joka on kiikuttanut keinua
hyvin kiivaasti. Hän puhuttelee nyt häntä pelottomasti ja hyvin
sydämellisesti). Teodor setä, etkö tahtoisi pysähdyttää keinua, jotta
saisin keinua vielä hetken aikaa, ennenkuin lähdemme edemmäksi?
(Epäiltyään hiukan.) Miten kaunista, ettei Teodor setä tahtonut
rangaista miestä, joka ilmankin oli jo onneton.

_Patruuna Teodor_ (synkkänä, luotaantyöntäen). En minä kuunnellut
heidän puhettaan. (Hiukan ystävällisemmin.) En minä luullut, että sinä
viitsisit enää katsella mitään.

_Anne-Marie_ (käy keinuun istumaan). Enkö enää mitään! Tahtoisin kulkea
täällä kaiken päivää paikasta paikkaan! En koskaan olisi voinut uskoa,
että olisi mitään näin täydellistä olemassa. Koetan painaa kaikki
mieleeni, jotta voisin sitten kertoa äidille oikein tarkasti, kun
palaan kotiin. Kaikkein ensiksi näin navetan, ja sitten työhevosten
tallin, ja vaunuhevosten tallin, valjashuoneen, vaunuliiterin,
kuskinhuoneen ja pikentinkamarin.

_Patruuna Teodor_. Ja sitten aittoja ja latoja ja — —

_Anne-Marie_ (laskee sormin). Ei, setä sekoittaa! Sitten me tulimme
lammaskarsinaan ja sikolättiin ja kanakoppiin ja hanhitarhaan lammikon
rannalla. Sitten me menimme viinikellariin ja perunakellariin
ja jääkellariin. Ja sitten siellä oli ullakoita vaatteita ja
kuivausvinttejä lautoja varten ja puuvajoja ja makasiineja ja
työkaluversta ja nikkarinversta ja olutpanimo ja pesutupa ja
leivintupa... (Keskeyttää ihastuksissaan.) Miksikä setä ei mene
naimisiin? Ajattelehan, miten onnellinen se olisi, joka saisi olla
emäntänä tällaisessa talossa!

_Patruuna Teodor_. Mitenkä sitten kävisi Mauritzin perinnön?

_Anne-Marie_ (hämillään). Se oli hyvin tyhmästi sanottu! Setä ei
tietenkään voi mennä naimisiin, kun setä ei voi saada sitä, jota
haluaisi.

_Patruuna Teodor_ (hyvin huvitettuna, tekeytyy loukkaantuneeksi). Sinun
mielestäsi minä tietenkin olen niin vanha, ettei kukaan voi pitää
minusta?

_Anne-Marie_ (aivan hämillään). En minä sitäkään tarkoittanut, setä. —
Eikö mennä vuorineuvoksettaren luo?

_Patruuna Teodor_. Heti paikalla! Mutta ensiksi sinä saat luvan sanoa,
mitä sinä tarkoitit!

_Anne-Marie_ (punastuen, hänen on kovin vaikea selittää, mitä hän
tarkoittaa). Setähän tietää, ettei Mauritzin isä ja äiti ole lainkaan
hyvillään siitä, että Mauritz tahtoo naida minut. He eivät suinkaan
ymmärrä, miten vaikealta tuntuu, jollei saa sitä, jota haluaa. He eivät
tunne oikeaa kunnioitusta rakkautta kohtaan, Teodor setä.

_Patruuna Teodor_. Ei, se voi kylläkin olla totta, pormestari ja
pormestarinna eivät tunne oikeaa kunnioitusta Rakkautta kohtaan. Mutta
sinä luulet, että minä tunnen, vai mitä?

_Anne-Marie_. Katsoppas setä, minä tuumin yöllä... Ei suinkaan setä
suutu minuun?

_Patruuna Teodor_. Kyllä minä koetan olla kärsivällinen sinun kanssasi.

_Anne-Marie_. Niin, minä tuumin, että setä oli antanut pystyttää
kunniaportin meidän kunniaksemme, vaikka setä tiesi, että minä olin
vain köyhä tyttö Syrjäkadun varrelta.

_Patruuna Teodor_. Ash, sen minä tein vain kiusotellakseni
pormestarinnaa!

_Anne-Marie_ (punastuen, mutta äkkiä varmana). Minä en usko lainkaan,
että setä teki sen siitä syystä. Minäpä luulen, että setä pystytti sen
siksi, että setä tahtoi ylläpitää meissä toivoa. Setä tietää, miltä se
tuntuu, kun pitää jostakusta oikein paljon ja on melkein varma siitä,
ettei voi saada häntä.

_Patruuna Teodor_. Sinä arvelit ehkä, että kun minä olin nuori...
(Äkkiä vakavana ja liikutettuna.) Silloin oli toiset tavat, näes. Jos
se, joka siihen aikaan asui Pääkadun varrella, rakastui köyhään tyttöön
Syrjäkadun varrella, niin tiedätkö, miten silloin kävi?

_Anne-Marie_. En, setä.

_Patruuna Teodor_. Niin näes, kaksikymmentä vuotta sitten eivät
Pääkadun rouvat tyytyneet vain siihen, että he vain itkivät ja
valittivat, niinkuin pormestarinna nyt tekee. Vaan jos Pääkadun
rouvalla oli noin kaksikymmenvuotias poika ja tämä rakasti
seitsemäntoistavuotista tyttöä Syrjäkadun varrelta, sellaista kuin
sinä nyt olet, niin hieno rouva Pääkadun varrelta läksi tytön äidin
luo Syrjäkadun varrelle ja sanoi hänelle: "Nähkääs, hyvä matami",
sanoi hän, "minun poikani on liian hyvä ottaakseen teidän tyttärenne
vaimokseen, ja teidän tyttärenne on liian hyvä ruvetakseen muuksi
hänelle. Ja siksi minä lähetän nyt poikani pois, ja te, matami hyvä,
saatte naittaa tyttärenne kelpo miehen kanssa; siten me suoriudumme
parhaiten tästä asiasta."

_Anne-Marie_. Ja siihen setä saattoi tyytyä! Setä, jolla on niin suuri
valta...

_Patruuna Teodor_. Kaksikymmenvuotias poika, näes! Ei minulla siihen
aikaan ollut sen enemmän omaa tahtoa, — kuin että se parhaiksi mahtui
vuorineuvoksettaren taskuun. Vasta myöhemmin olen tullut sellaiseksi
äksypääksi kuin nyt olen.

_Anne-Marie_. Jos setä on äksypää, niin riippuu se vain siitä, ettei
setä saanut sitä, jonka olisi pitänyt saada. (Hän katsoo patruuna
Teodoriin ja huomaa, että hänen kasvonsa ovat surulliset ja synkät.)
Olen kovin pahoillani, setä, ei minun olisi pitänyt puhua tästä.

_Patruuna Teodor_ (kääntyy pois). Oi, ei se tee mitään — Mutta
oikeassa sinä olet, ei sinulle olisi pystytetty mitään kunniaporttia,
jollei tuota toista olisi ollut. (Astuu edestakaisin lehtimajassa.)
Mikä sinä oikein olet, kun tulet viekoittelemaan vanhojen ihmisten
salaisuuksia esille?

_Anne-Marie_. En minä tee sitä koskaan enää, Teodor setä.

_Patruuna Teodor_. Ja sinä, joka eilen pelkäsit minua niin kauheasti,
ettet uskaltanut edes katsoa minuun!

_Anne-Marie_. Mitä setä nyt puhuu!

_Patruuna Teodor_. Kyllä minä sen näin sinusta. Sinä olit kuullut
kaikenlaista pahaa tuosta hulivilistä, patruuna Teodorista. Ja sinusta
tuntui varmaan kuin olisit kulkenut kuolemaa kohti, kun ajoit Bohultin
pihalle. Mutta sinä tahdoit kestää sen sittenkin Mauritzin tähden.
Mauritz ei tehnyt oikein vaatiessaan sinua mukanaan tänne.

    (Viimeisten sanojen aikana on Kalle ja Wilhelmsson
    tulleet pihalle mukanaan köynnöksiä ja kirjavia lyhtyjä,
    jotka he laskevat maahan puutarhamajan viereen. Sitten
    Kalle astuu vuorineuvoksettaren luo, kysyen kohteliaasti).

_Kalle_. Me olemme saaneet käskyn koristaa puutarhamajaa näillä
köynnöksillä, mutta ehkä se häiritsee hänen armoaan? Ehkä on parasta
jättää työ tuonnemmaksi?

_Vuorineuvoksetar_. Ei lainkaan, Kalle! Enhän minä ole kiinninaulattu
tähän tuoliin. Minä voin siirtyä sisälle.

    (Patruuna ja Anne-Marie ovat jatkaneet keskustelua
    hiljaisemmalla äänellä)

_Patruuna Teodor_. Kuuntelehan nyt vain, mitä seuraa, niin saat nähdä,
että olen oikeassa ja ettei koskaan sinun olisi pitänyt tulla tänne!

_Anne-Marie_. Minä en kernaasti kuuntele salaa toisten puhetta, Teodor
setä. Mutta äsken en tosiaankaan voinut sille mitään, että kuulin,
miten kiltti setä on.

_Kalle_. Me odotamme kernaasti, sillä me juttelimme juuri äsken
keskenämme, miten hyvillämme me olemme siitä, että hänen armonsa on
täällä. Ihmeellinen rauha on tullut yli koko talon, sanoimme me. Me
toivoisimme vain, että hänen armonsa olisi täällä koko vuoden umpeen.

_Vuorineuvoksetar_. Minä voin vakuuttaa Kallelle, että täällä on mitä
paras järjestys. Frida pitää talon erinomaisessa kunnossa.

_Kalle_. Se ei riipu vain siitä, että huonekalut ovat paikallaan ja
että pöytäliina on valkoinen ja kiiltävä. Me kaikki, jotka olemme
kiintyneet patruunaan ja tiedämme millainen mies hän on, me näemme
myöskin, mitä täältä puuttuu.

_Anne-Marie_. Teodor setä, minä tahtoisin niin kernaasti astua esiin ja
näyttäytyä heille.

_Patruuna Teodor_. Ole vain alallasi! Sinun pitää saada selko siitä,
millaisten ihmisten luo sinä olet tullut.

_Kalle_.(on jatkanut hiljaisemmalla äänellä, mutta nyt hän sanoo
kovaan) ... ja nyt viimeksi hän löi vetoa Borgströmin kanssa, että
hän osaisi ampua ikkunaruudun läpi niin ettei ikkunaan tulisi muuta
kuin pienen pieni pyöreä reikä. Ja täällä hän kulki sitten ja ampui
koko aamupäivän, ja toinen ruutu rasahti rikki toisensa jälkeen ja hän
jatkoi niin kauan tuota peliä, kunnes koko talossa oli yksi ainoa eheä
ruutu jäljellä.

_Vuorineuvoksetar_ (kärsimättömästi). Minä en käsitä miksikä minulle
kerrotaan niin paljon merkillisiä juttuja pojastani Teodorista,
jotta minut siten saataisiin muuttamaan tänne. Kalle käsittää kai,
että tahdon asua kotonani päästäkseni juuri eroon noista kaikista
kummallisista jutuista.

_Kalle_. Vai niin, niinkö se on. No, me palaamme sitten hetkisen
kuluttua ja kiinnitämme köynnökset paikoilleen. (Menee.)

_Anne-Marie_ (on keinuttanut itse kiikkua niin kovaa kuin mahdollista
edellisen keskustelun aikana.)

_Patruuna Teodor_. Ymmärrätkö nyt, mitä minä tarkoitan sanoessani, että
Mauritz teki väärin tuodessaan sinut tänne?

_Anne-Marie_. Suo anteeksi, Teodor setä, mutta minä en kuullut oikein!
Minä kiikuin niin kovasti. (Äänettömyys.) Olen kovin pahoillani, ettei
setä ole hyvillään siitä, että tulin tänne. Mutta setä ei saa olla
suuttunut yksin Mauritziin ja minuun, sillä äitikin tahtoi sitä.

_Patruuna Teodor_ (hämmästyneenä). Tahtoiko äitikin sitä? (Katsoo
tarkasti Anne-Marieta.) Vai niin, sinun äitisikö lähetti sinut tänne!
Hänen mielestään sinun ei siis ollut vaarallista tulla tänne.

_Anne-Marie_. Ei, Teodor setä. Äiti ei ottanut korviinsakaan niiden
puheita, jotka sanoivat, ettei minun olisi sopivaa lähteä tänne.

_Patruuna Teodor_ (äkkiä kirkastuen). No, jos asianlaita on siten, niin
saan kai olla tyytyväinen sinun tuloosi. Ja nyt me kai jatkamme matkaa!

_Anne-Marie_. Heti paikalla, setä! Mutta ensiksi tahtoisin pyytää
sedältä jotakin. Kas, asian laita on sellainen, etten kotona ole saanut
koskaan tarttua mihinkään työhön. Pienenä olin kivuloinen, ja sitten
isä ja äiti olivat niin arat minusta... (Äkkiä päättäväisesti.) Meillä
on lehmä kotona ja minä en osaa lypsää sitä, mutta äiti ei salli minun
sitä tehdä. Luuleeko setä...

_Patruuna Teodor_. Että saisit lypsää lehmiä täällä? Sinä saat kysyä
Fridalta. Häneen minä en voi vaikuttaa mitään.

_Anne-Marie_. Niin mutta setä voisi kai ainakin sanoa hänelle, että
minä osaan lypsää!

_Patruuna Teodor_. Tiedätkö, minä alan huomata jotakin. Sinä olet
saanut päähäsi, että kaikkea sitä, mitä et saa tehdä kotona, minun
pitäisi sallia sinun tehdä täällä. Luulenpa että minun pitää neuvotella
asiasta Mauritzin kanssa.

_Anne-Marie_. Setä... Mauritz on niin järkevä!

_Patruuna Teodor_. Niin, hänhän on kaikella tavalla mainio mies.

_Anne-Marie_. Mauritz ei voi lainkaan käsittää, että tahtoisin tehdä
työtä vain siksi, että se on hauskaa. Hänen mielestään huvin tulee olla
sinänsä ja työn sinänsä.

_Patruuna Teodor_. Vai niin, sinä arvelet, ettei meidän tarvitse puhua
tästä Mauritzille? Mutta sinä näytät kovin huolestuneelta. Sinulla on
varmaan jotain muutakin sydämelläsi?

_Anne-Marie_. Ajaessamme eilen oli niin kovin kaunista tienvarsilla,
setä. Kaikkialla ihmiset olivat korjaamassa heinää. (Katsoo
rukoilevasti häneen.) Näytti aivan siltä, kuin heillä olisi ollut kovin
hauskaa.

_Patruuna Teodor_. Vai niin, sinä et ole koskaan ollut haravoimassa
heinää!

_Anne-Marie_. En koskaan, setä.

_Patruuna Teodor_. Niin, näes, se on hauskaa, sen minäkin ymmärrän.
Etkö ole koskaan saanut ajaa heinäkuormallakaan?

_Anne-Marie_. En koskaan, setä.

_Patruuna Teodor_. Sitä minä tuskin uskallan antaa sinun koettaa. Jos
se olisi ollut siihen aikaan, jolloin minä itse olin mukana ajamassa...

_Anne-Marie_ (katsoo rukoilevasti). Mutta nyt setä ei aja enää? Ehkei
se ole sopivaa?

_Patruuna Teodor_. Sopivaa... Tiedätkös, olen kai minä tehnyt
sellaista, mikä on ollut paljon vähemmän sopivaa minulle... Mutta
siinä tapauksessa meidän täytyy rukoilla Jumalaa, että Mauritz eksyisi
metsästysretkellään, sillä muuten me emme koskaan saa siihen lupaa.

_Anne-Marie_ (viattomasti). Ehkäpä Mauritzin pitää levätä
metsästysretkensä jälkeen, Teodor setä. (Kaksi herraa tulee
samassa pihalle.) Voi miten ikävää, setä, tulee vieraita.

_Patruuna Teodor_ (katsoo alas). Kas, aivan oikein! (kuiskaa
Anne-Marielle.) Ole vaan hiljaa! Älä liikahda!

    (Borgström ja Kolmodin puettuina vaaleihin kesäpukuihin,
    hiostuneina kävelystä.)

_Borgström_ (astuu vuorineuvoksettaren luo). Kas, mistä tuuli nyt
puhaltaa, kun hänen armonsa on tullut Laxåsta Bohultiin? Varmaankin
morsiamen vuoksi, arvaan minä. Kas Kolmodin oli niin kovin huolissaan
siitä, että Fristedt jäisi yksin nuoren parin kanssa, ja siksi hän
ei antanut minulle rauhaa, ennenkuin sai minut mukanaan tänne.

_Kolmodin_.. Niin, minähän aioin vain pitää silmällä...

_Borgström_. Niin, nyt kun vuorineuvoksetar on täällä, niin ei ole
hätää mitään, nyt Fristedtillä on apulainen sekä seuran pitämisessä
että kaikessa muussakin.

_Vuorineuvoksetar_. Ja tiedättekö hyvät herrat, hän suoriutuu aivan
erinomaisesti. Minun ei ole tarvinnut auttaa häntä ei ainoatakaan
hetkeä.

_Borgström_. Voiko vuorineuvoksetar sanoa meille missä hän nyt
piileksii? Hän pyysi, että me tulisimme tänään heittämään keilaa. "En
minä viitsi kahta kokonaista päivää pitää seuraa vastakihlantuneelle
parille", sanoi hän. "Te saatte luvan tulla, jotta pääsen edes hetkeksi
livahtamaan tieheni."

    (Vilkasta ilmeittenvaihtoa lehtimajassa.)

_Vuorineuvoksetar_. Poikani Teodor on varmaankin käynyt
huonomuistiseksi. Hän läksi näyttämään ympäristöä nuorelle morsiamelle.
Me olemme hyvin ihastuneet, sekä minä että Teodor, nuoreen ihmiseen,
jonka pojanpoikani toi tänne.

_Borgström_. Niin, hän kuuluu olevan herttainen pieni tyttö, tuo
Filipstadin leipurintytär. Kolmodin tässä on aivan hullaantunut häneen.

_Vuorineuvoksetar_. Olen kovin epäkohtelias, kun en pyydä herroja
jäämään, mutta luulenpa kestävän useita tunteja, ennenkuin Teodor palaa
takaisin. Odotusaika käy herroille kovin pitkäksi.

_Borgström_. Ei se tee mitään, vuorineuvoksetar. Me olemme aivan kuin
kotonamme tässä talossa ja tulemme mainiosti toimeen, vaikka isäntä
onkin poissa. Me menemme ensiksi ehkä keilaradalle. Kas, kyllä
Fristedt palaa hetken kuluttua. Jos kysymyksessä olisi Kolmodin,
niin asia olisi aivan toinen, mutta Fristedt väsyy hyvinkin pian
pitämään seuraa seitsemäntoistavuotiaalle tytön typykälle. Hyvästi
siksi aikaa, vuorineuvoksetar! (Poistuvat perälle.)

_Anne-Marie_ (hyvin huvitettuna. Patruuna Teodor hämillään). Vai niin,
Teodor setä! Sitten kai setä lähtee nyt keilaa heittämään.

_Patruuna Teodor_. Kunpa pysyisit vain vaiti, jotta he pääsevät
lähtemään! Etkö huomannut, ettei vuorineuvoksetar halunnut pidättää
heitä. Pitää varoa, ettei vanha ihminen joudu valheesta kiinni. Mehän
lähdemme heinäniitylle. Mene sinä vain sisään vaihtamaan huonointa
päällesi!

_Anne-Marie_ (kohoaa laskeutuakseen maahan keinusta). Kätesi,
Teodor setä! (He astuvat alas ja tulevat heti sen jälkeen pihalle
vasemmanpuoleisesta portista.)

_Patruuna Teodor_. No, mitä vuorineuvoksettarelle kuuluu?

_Vuorineuvoksetar_. Hyvää vain, poikaseni. Istun täällä yhtä yksinäni
kuin Laxåssakin.

_Patruuna Teodor_. Minä en saa jutella vuorineuvoksettaren kanssa
niin paljon kuin haluaisin, sillä tämä tytön typykkä ajaa minua
paikasta toiseen. Ja tietääkö vuorineuvoksetar mitä, nyt hän haluaa
heinäniitylle. Ei sitä enää saa tehdä mitään mitä haluaisi.

_Vuorineuvoksetar_. Se on erittäin hyvä, Teodor, erittäin hyödyllistä
ja hyvää. Mutta annappa nyt ensin minulle käsivartesi, jotta pääsisin
sisään! Minun pitää saada hiukan levätä.

_Patruuna Teodor_ (tarjoo käsivartensa vuorineuvoksettarelle ja auttaa
hänet sisään. Heti sen jälkeen hän palaa takaisin pieni, lyhytkarvainen
koira sylissä, pienin elukka mitä voi kuvitella mielessään). Katsoppas
tätä, niin saat tehdä Jennyn tuttavuutta, Anne-Marie! Et suinkaan
koskaan ennen ole nähnyt näin pientä elukkaa?

_Anne-Marie_ (hyväilee koiraa). Voi, miten suloinen se on, Teodor setä!

_Patruuna Teodor_. Varmaankin sinä ihmettelet miten minulla on näin
pieni koira?

_Anne-Marie_. Niin, minä ihmettelen todellakin, setä.

_Patruuna Teodor_. Katsohan, se riippuu siitä, etten minä ole valinnut
Jennyä koirakseni, vaan Jenny on valinnut minut isännäkseen. Kun
Jenny tuli ensi kerran tänne, lepäsi hän erään hienon tukholmalaisen
rouvan sylissä. Ja hänellä oli peite selässä ja huivi päässä. (Pieni
koira murahtaa.) Hiljaa Jenny! Se on aivan totta, huivi sinulla oli
päässä. Ja minä ajattelin mielessäni, kun näin hänet, että sepä vasta
oli surkea koira. Mutta tiedätkös, kun koira rukka pääsi maahan, niin
varmaankin siinä heräsivät sen nuoruuden muistot henkiin. Vai
mitähän se lie ollut. Se kuopi maata ja potki ja koetti irroittua
peitteestään. Ja sitten se alkoi matkia suuria koiria, niin että me
kaikki arvelimme, että Jenny varmaankin oli syntynyt maalla.

_Anne-Marie_ (alkaa käydä levottomaksi). Teodor setä, minä...

_Patruuna Teodor_. Ei, maltahan, niin saat kuulla jutun loppuun! Niin,
näes, Jenny makasi ulkona portailla koko ajan täällä eikä muistanutkaan
vierashuoneen sohvaa. Se ajoi takaa kanoja, ja haukkui kerjäläisiä ja
juoksi hevosten jaloissa, kun vieraita saapui taloon. Kyläpä meillä
oli hauska sen kustannuksella. Voithan käsittää sen, tällainen pieni
raukka, joka aina on maannut korissa ja jota on kannettu käsivarrella!
Ja sitten kun sen emännän piti lähteä pois...

_Anne-Marie_ (yhä kasvavalla levottomuudella). Teodor setä...

_Patruuna Teodor_. Vain silmänräpäys vielä! Niin, kun sen emännän oli
määrä lähteä, niin Jenny ei tahtonut seurata sen mukana. Se seisoi
vain portailla ja haukkui ja hyppäsi minua vasten, oikein rukoili
saadakseen jäädä tänne! Niin ettei muuta neuvoa ollut kuin pitää se
täällä. Me olimme kaikki hiukan liikutettuja, kun koira oli niin pieni
ja sittenkin tahtoi olla maalaiskoira. Mutta enpä olisi uskonut, että
rupeisin viljelemään sylikoiraa! Pian minä saan kai myös vaimon!

_Anne-Marie_ (tulipunaisin poskin). Teodor setä!

_Patruuna Teodor_. Niin, nyt olet kuullut sen jutun. Mene nyt
vaihtamaan pukua!

_Anne-Marie_ (sekä suuttuneena että hämillään). Teodor setä, minä en
tahdo, että setä luulee... En minä halua lähteä heinäniitylle... En
tahdo lypsää lehmiä... En... en tahdo! Se oli vain päähänpisto. En
minä tahdo.

_Patruuna Teodor_. Vai niinkö asiat ovatkin! Sinä vain juttelet, mutta
kun asiasta on tehtävä tosi, niin et uskalla.

_Anne-Marie_. Minä en uskalla, Teodor setä.

_Patruuna Teodor_. No, mene sitten sisään ja käy vuorineuvoksettaren
viereen sohvaan istumaan!

_Anne-Marie_. Teodor setä!

_Patruuna Teodor_. Mene sisään, sanon minä! Oi, minä olin houkkio,
minä! Mutta sinä olet samanlainen kuin Mauritzkin. Sinä onnistuit vain
paremmin. Mutta etpä voinutkaan näytellä loppuun saakka, kun otin
sanoistasi kiinni. Mene sisään, sanon minä!

    (Hän heittäytyy tuolille kädet nyrkissä ja katsoo synkkänä eteensä.)

_Anne-Marie_ (peloissaan ja pahoillaan). Ei se ole niin! Ei laisinkaan
niinkuin... Voi, setä! En tiedä...

_Patruuna Teodor_ (kääntyy häneen katsoen pitkään ja tuskaisesti). Älä
välitä minusta! Minulla on seuraa, minua odotetaan keilaradalla. — Voit
sanoa Fridalle, että hän toisi juotavaa! (kiivaasti) Oi, etkö voi jo
mennä, niin ettei minun tarvitse nähdä sinua! Minä olen niin tottunut
siihen, että minulle teeskennellään ja imarrellaan. Luulin, ettei
kukaan enää voisi vetää minua nenästä. Mene tiehesi! Minuun koskee niin
kipeästi kun näen sinut. Sinun näkemisesi tuottaa minulle suurempaa
kipuaa kuin muiden.

    (Hän istuu hiljaa ja tuijottaa eteensä, sillä välin kun
    Anne-Marie aivan kuin unessa, kädet sydäntä vasten
    painettuna, vetäytyy ovesta sisään.)

Esirippu.




KOLMAS NÄYTÖS.


Bohultin puutarha koristettu kirjavilla lyhdyillä ja köynnöksillä.
Suuren puutarhamajan suuressa ikkunassa on kirjavat lasit. Se on
sisältä valaistu, niin että se loistaa kuin hohtokivi. Ulkopuoleltakin
se on valaistu kirjavin lyhdyin. Sisäänkäytävä suurien kaksoisovien
kautta. Korkeat, kukkivat, ruukkuihin istutetut oleanderipuut
ympäröivät kapeaa kuistipermantoa, joka ympäröi puutarhamajaa ja
samoin ylintä porrassiltaa.

Oikealla pöytä, jolla seisoo suuri boolimalja ja joukko laseja.
Vasemmalla sohvia, tuoleja ja pari pientä valurautaista pyöreää pöytää.

On kesäyö kahdentoista ja yhden välillä. On yhä hämärä, mutta
näytöksen aikana aamu alkaa sarastaa ja aurinko nousta. Näytöksen
alussa kuuluu vähä väliä keilojen vierimistä.

Kun esirippu nousee, on joukko baalipukuisia neitoja kerääntynyt
Mauritzin ympärille, joka seisoo kuistin sillalla oleanderipuiden
keskellä ja pitää puhetta. Yleisö kuulee vain viimeiset säkeet
puheesta.

_Mauritz_.

    Hän lamppu on, mi hiljaa valaisee
    vain kotipiirin, ei hän tahdo loistaa.
    Hän kodin sopukassa hyräilee
   ja miehen otsalta hän pilvet poistaa.
    Hän koivun rinnalla nyt kukoistaa.
    Hän on... hän on... jo laulu loppuun saa,
    mä pyydän vain nyt maljaan yhtymään
    kunniaks Pohjan vienon neidon tään.

Naisten malja, hyvät herrat! Ja nyt me hurraamme oikein ylioppilaiden
tapaan! Hipp, hipp, hipp! Hurraa, hurraa, hurraa!

    (Kaikki yhtyvät hurraahuutoihin. Sen jälkeen juodaan
    malja kaikkien yhtyessä siihen. Laseja kilistellään.)

_Nuoret naiset_ (Mauritzin ympärillä, huutavat hänelle). Miten kaunista!
Ihastuttavaa! Kas, että sinä osasit sepittää niin kauniin runon! Ei
meillä ollut aavistustakaan siitä, että sinä olet runoilija, Mauritz!
(Hän kääntyy toisesta toiseen ja kilistelee laseja. Hän on vallaton
ja tyytyväinen ja hänen ulkomuotonsa on hyvin edukseen. Anne-Marie
pysyttelee varjossa. Kun Mauritz on kilistellyt toisien kanssa,
lähestyy hän häntä.)

_Mauritz_ (hiljaa, tuttavallisesti). No, mitä sinä pidit puheestani,
Anne-Marie?

_Anne-Marie_ (on koko näytöksen aikana hiljainen, ikäänkuin
vanhentunut. Hän ei ole enää lapsellisen ujo, vaan sanoo mitä hän
tahtoo joutumatta hämilleen.) Se oli hyvin kaunis, Mauritz. Olisin
toivonut, että setä olisi ollut kuulemassa.

_Mauritz_. Sitäpä minäkin. Odotin viimeiseen asti, että hän ilmestyisi.
Mutta voihan se olla yhdentekevääkin. Hän ei ole kovin runollinen
luonteeltaan, tuo hyvä Teodor setä. Tuskinpa hän panee arvoa muille
kuin Wilhelmssonin runokokeille. Mutta sedästä puhuessamme, en ole
koskaan nähnyt häntä niin merkillisenä kuin tänään. Onpa sekin laitaa,
kun lähtee heittämään koko yöksi keilaa, vaikka talo on täynnä
vieraita, eikä tule edes tervehtimään heitä! Mutta tietäähän hän, että
hän voi luottaa minuun.

_Anne-Marie_. En minä koskaan myöskään ole nähnyt sinua sellaisena kuin
tänä iltana, Mauritz.

_Mauritz_. Onpa se sentään hyvä, että huomaat minun yrittävän
parastani, Anne-Marie. Mutta mitä sinuun tulee, niin en käsitä, miksikä
sinä olet valinnut tuollaisen hautajaisilmeen. Sinä näytät niin
vakavalta, ettei kukaan uskalla tulla edes lähelle.

    (Sillä välin kun kihlautuneet keskustelevat, kulkevat muut
    parittain puutarhan käytävillä hyvin iloisen mielialan
    vallitessa.)

_Anne-Marie_. He ovat kaikki niin vieraita minulle, Mauritz.

_Mauritz_. Loruja! He tulisivat avosylin kaikki sinua vastaan minun
tähteni, jos sinä vain sallisit heidän lähestyä. Se riippuu kai tuosta
siunatusta ujoudesta. No, saathan sinä tietysti olla niinkuin itse
haluat, mutta minä luulin, että sinä auttaisit minua hieman. Isoäiti
on mennyt nukkumaan, setä heittää keilaa, sinä mökötät! Minun täytyy
ennättää joka puolelle. (Näiden sanojen aikana on alkanut kuulua
soittoa puularhamajasta.) Ei, hyvät herrat, nyt soitetaan franseesiin!
(Taputtaa käsiään.) Franseesi, franseesi, hyvät herrat! (Hän pyytää
tanssiin komean ja kauniin tytön.) Mamseli Westling, onko minulla
kunnia?

    (Hän menee sisään daami käsikynkässä, toiset kutsuvat myös
    tanssiin ja seuraavat jäljessä. Anne-Marie vetäytyy syrjään,
    toisten järjestyessä tanssiin. Sitten hän istahtaa penkille
    näyttämön etualalle, selin katselijoihin.)

_Mauritz_ (puutarha-majan ovelta). Anne-Marie!

_Anne-Marie_ (nousee). Niin, Mauritz.

_Mauritz_ (astuu hiekkakäytävälle Jenny sylissä.) Ole niin
ystävällinen, Anne-Marie, ja pidä huolta Jennystä, koska et kuitenkaan
tanssi! Se juoksee meidän jaloissamme. Setä ei antaisi koskaan
anteeksi, jos sille tapahtuisi jotain.

_Anne-Marie_ (ottaa vastaan Jennyn). Kyllä Mauritz.

_Mauritz_ (hiukan häpeissään, ystävällisemmin kuin äsken). Sinun
täytyy todellakin lainata minut patruunan tyttärille täksi illaksi,
Anne-Marie! Näethän itsekin, etten pääse heistä eroon. Me olemme
lapsuudenystäviä, käsitäthän. Se on niin harvinaista täällä maalla,
että heillä on kavaljeeri, joka on nähnyt hiukan maailmaa ja osaa sekä
tanssia että jutella.

_Anne-Marie_. Ei sinun pidä luulla, Mauritz, että haluan asettaa
rakkauttamme näytteille.

_Mauritz_. Mitä sinä sanot? Mikä sinun oikein on? (Puutarhamajasta
huudetaan: Mauritz!) Minua huudetaan. Minun täytyy mennä tanssimaan.
Sinä pidät siis huolta Jennystä? (Poistuu -puutarhamajaa kohti,
pysähtyy.) Älä vain herran nimessä ole mustasukkainen Elisabet
Westlingille!

_Anne-Marie_ (palaa paikalleen sohvalle. Hän vajoaa hurmauksen valtaan.
Tunteet, joita hän tähän saakka on hillinnyt, saavat hänet valtoihinsa
nyt, kun hän on yksin. Hän sivelee ajatuksiinsa vaipuneena koiran
päätä, puhuessaan itsekseen hiljaisella, kiihkeällä, milloin syvästi
surullisella, milloin miltei riemuitsevalla äänellä.) Kuulehan Jenny,
hän kysyy, mikä minun on. Hän luulee, että olen pahoillani, kun hän ei
tanssi minun kanssani. Hän ei käsitä mitään. Enkä minä voi sitä sanoa
hänelle! Miten se oikeastaan tuli, Jenny? Voitko sinä sanoa, miten se
tuli? Minä en tietänyt mistään, Jenny, kun se tuli. Se tuli kuin kaste
heinänkorteen. Se tuli kuin väri kukkaan. Se tuli aivan huomaamatta.
Se ei ilmoittanut mitään edeltäkäsin. Mutta vaikka se näin tulikin,
Jenny, niin ei se olisi saanut tulla. Oi, Jenny, se tekee minut niin
levottomaksi! Se tekee minut niin onnettomaksi. Minä olen mielestäni
aivan kuin huono ihminen. (Voimakkaammin.) En tahdo tietää siitä
mitään! Minä riistän sen pois, heitän sen luotani! (Hiljaisesti.) Mutta
tiedätkös, Jenny, siihen on aivan mahdoton päästä käsiksi. Minä suljen
siltä oven, ja se tulee sittenkin sisään. Se on kaikkialla. Suonissani
ei ole verta. Se yksin kuohuu niissä. Jos voisin hävittää kaiken sen,
mistä ruumiini on kokoonpantu ja jättää vain yksin sen jäljelle, niin
olisin sittenkin aivan sellainen kuin nytkin. Ja sittenkään se ei ole
mitään. (Avuttomasti huoaten.)

Voi, Jenny, miten se tuli?

Se ei tullut aamiaispöydässä. Ei lainkaan! Silloin olin vain ujo ja
hämilläni. Olihan se kovin viisasta, että Mauritz pysytteli poissa,
mutta sittenkin minä pelästyin niin pahasti, kun olin jäänyt yksin,
kahden vieraan ihmisen pariin. Ei, aivan varmaan se ei tullut
aamiaispöydässä. Eikä se tullut sittenkään, kun me kuljimme takapihalla.
Silloin minä tulin vain niin tutuksi Teodor sedän kanssa, että olisin
mielelläni voinut sanoa hänelle vaikka mitä, aivankuin äidillenikin.

Mutta sitten, Jenny, kun hän luuli, että minä olin vain tahtonut
mielistellä häntä!... Kun hän katsoi niin suruissaan minuun ja ajoi
minut luotaan... Silloin kun huomasin, että hänelläkin oli sydän, joka
kärsi meidän kovuudestamme... Silloin, Jenny, juuri silloin se tuli!
Se tuli hiipien, se tuli ryömien, se tuli risahdellen, se tuli
rasahdellen, se tuli kuin peikko, joka hiipii hiljaisessa metsässä.
(Äänettömyys.)

_Frida_. Vai niin, täältähän minä löydän mamseli Anne-Marien!

_Anne-Marie_ (hätkähtää). Minua ei pyydetty tanssiin, Frida, ja silloin
arvelin, että yhtä hyvin voisin istua täälläkin.

_Frida_. Niin mutta sehän on aivan hullua! Hänen tähtensähän koko tanssit
on pantu toimeen! Ja sitten hän istuu täällä yksin eikä saa lainkaan
tanssia!

_Anne-Marie_. Minun on yhtä hyvä näinkin, Frida. Minua ei haluta
tanssia tänä iltana. — Eikö Teodor-setä ole tullut vielä
keilaradalta, Frida?

_Frida_. Ei hän tietääkseni ole tullut. Hän ei viitsi tulla, vaikka
olen useamman kerran lähettänyt hänelle sanaa. Mutta nyt minä aioin
kysyä, saisinko viedä terveiset mamseli Anne-Marielta ja sanoa, että
mamseli Anne-Marie haluaisi puhua hänen kanssaan.

_Anne-Marie_. Ei, ei mitenkään, Frida! Ei se sovi. Frida ei saa viedä
terveisiä minulta!

_Frida_. Miksikä minä en saisi viedä terveisiä mamseli Anne-Marielta?

_Anne-Marie_ (tuskissaan). Siksi että... Ei, ei se sovi! (Malttaa
mielensä ja jatkaa levollisemmin.) Siksi että setä on suuttunut minuun,
Frida.

_Frida_. Sitä ei kukaan voi uskotella minulle. Ei täällä pitkiin
aikoihin ole ollut ketään, josta hän olisi pitänyt niin paljon kuin
mamseli Anne-Mariesta.

_Anne-Marie_. Minä tarkoitan täyttä totta, Frida. Hän on sanonut, ettei
hän halua enää nähdä minua.

_Frida_. Ash, ei pidä välittää siitä mitä hän sanoo! Hän suuttuu ja
heltyy taas samassa hetkessä. Mutta jos asian laita on niinkuin mamseli
Anne-Marie sanoo, niin voi se riippua jostakin muusta, mutta se on vain
hyväksi.

_Anne-Marie_. Mistä sitten, Frida?

_Frida_. Eikö mamseli Anne-Marie ole koskaan kuullut, että kun patruuna
oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja mamseli Anne-Marien äiti oli paria
vuotta nuorempi...

_Anne-Marie_ (hypähtää hengästyneenä ylös). Mitä sitten?

_Frida_. Kas, ettei mamseli Anne-Marie ole sitä kuullut! Niin, silloin
he olivat kihloissa niinkuin mamseli Anne-Marie ja Mauritz herra nyt.

_Anne-Marie_ (kiivaasti). Se ei ole totta! Se on vain perätöntä juorua.

_Frida_. Kyllä se on totta. Mutta minä en puhu sen enempää, jollei
mamseli Anne-Marie tahdo kuulla.

_Anne-Marie_ (melkein itkuun purskahtamaisillan). Kyllä minä ymmärrän,
että Frida puhuu totta, mutta se on niin merkillistä, ymmärtäähän Frida
sen. (Taistelee itkua vastaan.) No, miksikä he eivät saaneet toisiaan?

_Frida_. Vanha vuorineuvoksetar teki siitä lopun. — Ja kyllä he ovat
unohtaneet sen asian kumpikin. Patruuna ainakin on ollut monta kertaa
sen jälkeenkin rakastunut. Mutta kun hän eilen näki mamseli Anne-Marien,
niin varmaankin jokin muisto heräsi henkiin. Ehkäpä se pahoitti hänen
mieltään, niin ettei hän sen vuoksi halua nähdä mamseli Anne-Marieta.
Mutta tuo suru on hänelle vain hyväksi.

_Anne-Marie_ (ajatuksiinsa eksyneenä). Siksi hän sanoi, että minun
petokseni koski häneen kipeämmin kuin muitten! Siksi hän tiesi, että
kotipihalla kasvoi suuri vaahtera!

_Frida_. Mitä mamseli Anne-Marie sanoo?

_Anne-Marie_. Minä en ymmärrä tätä asiaa, Frida. Äitihän juuri toivoi,
että me tulisimme tänne.

_Frida_. Sen minä voin hyvinkin ymmärtää. Hänestä oli varmaankin hauska
pukea tyttärensä hienoksi neidiksi, jotta patruuna saisi nähdä miltä
hän näyttää.

_Anne-Marie_. Mitä Frida tarkoittaa?

_Frida_. Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että jos patruuna olisi
viisas, niin hän antaisi Mauritz herran ja mamseli Anne-Marien heti
paikalla mennä naimisiin. Ja sitten hän ei lahjoittaisi teille Laxåta
eikä mitään muutakaan paikkaa, vaan pitäisi teidät täällä Bohultissa.
Sillä tavalla hän saisi kodin itsekin, ja sitä juuri hän tarvitsisi,
jotta hänen päivänsä eivät päättyisi pahasti. Luulenpa että mamseli
Anne-Marien äitikin halusi samaa...

_Anne-Marie_ (kiivaasti). Se on mahdotonta! Kuinka Frida voi
ajatellakaan jotakin niin kauheaa... (Levollisemmin.) Sellaista ei
Frida koskaan enää saa ajatella! Frida aikoi varmaan pyytää minulta
jotakin tullessaan tänne.

_Frida_. Niin, minä ajattelin, että mamseli Anne-Mariella olisi ehkä
äitinsä vuoksi hiukan vaikutusvaltaa patruunaan. Siksi minä pyysin,
että saisin viedä terveiset...

_Anne-Marie_. Sen saa Frida kernaasti tehdä. En käsittänyt alussa
oikein Fridan tarkoitusta. Enhän minä ollut selvillä tästä asiasta.
Mutta nyt, kun sen tiedän, niin saa Frida kernaasti viedä terveiseni
perille. Ei ole mitään estettä enää, Frida.

    (Samassa ovet avataan puutarhamajaan
    ja tanssivat parit tulevat ulos.)

_Elisabet Westling_ (Mauritzin taluttamana). Miten ihanaa päästä ulos!
Sinä tanssit aivan liian hurjasti, _Mauritz_.

_Frida_ (Anne-Marielle). No, sitten me saamme hänet pian tänne, sen
mamseli Anne-Marie saa nähdä. (Poistuu.)

_Mauritz_ (vie naisensa pöydän ääreen ja juo hänen kanssaan. Samaa
tekevät toisetkin parit.) Me sovimme hyvin yhteen. Etkö sinäkin ole
samaa mieltä, Elisabet? Huomaa kyllä, että olemme tanssineet yhdessä
pienestä pitäen.

_Elisabet_. Sehän on aivan totta, Mauritz, että me olemme vanhoja
tuttuja. Ja siksi minulla mielestäni on oikeus sanoa Mauritzille jotain.

_Mauritz_. Mitä sitten, Elisabet?

_Elisabet_. Niin, minun mielestäni Mauritz laiminlyö morsiantaan.

_Mauritz_. Anne-Marie haluaa sitä itse, Elisabet. Hän ei tahdo asettaa
meidän rakkauttamme näytteille. Sitä paitsi, niinkauankuin setä jättää
minulle isännän velvollisuudet, on minun suorastaan pakko pitää huolta
hänen vieraistaan. Mutta isännyydestä puhuen! Mitä herrat laulajat
arvelevat? Viritämmekö laulun sillä välin kuin naiset lepäävät?

_Kaikki_. Niin, niin, laulua! Antakaa meidän kuulla laulua!

_Mauritz_ (Anne-Marielle sillä välin kuin laulajat järjestyvät,
ottavat ääntä, jne.). Eikö sinun mielestäsi täällä sentään ole
jumalallista, Anne-Marie? Kesäyö, tanssia, laulua! Oletko koskaan
ennen ollut mukana missään näin ihanassa?

_Anne-Marie_. En, enkä ole koskaan nähnyt sinuakaan sellaisena kuin
tänä iltana, Mauritz.

    (Laulajat alkavat laulaa.)

    (Laulun viimeisten sävelten aikana tulee patruuna Teodor ja hänen
    ystävänsä. He ovat iloisia ja meluavia, vaan eivät päihtyneitä.
    He seisovat hiljaa alallaan kunnes laulu loppuu. He kulkevat
    ympäri tervehtien.)

_Patruuna Teodor_. Kas vaan! Luulenpa, että te olette pitäneet
itsestänne hyvää huolta täällä tanssijamajassa! Oletteko saaneet
tanssia, tyttöset?

_Eräs Tyttö_ (tervehtiessään patruuna Teodoria). Mauritz on ollut
erinomainen isäntä, patruuna Teodor.

_Toinen_. Aivan erinomainen.

_Elisabet_. Hän on pitänyt puheen sekä naisille, isänmaalle että
tuntureille.

_Patruuna Teodor_. Senhän minä arvasinkin! Kas, Kolmodin, hänen teki
mielensä päästä tänne tanssimaan. Mutta minä sanoin hänelle, että hän
saattoi yhtä kernaasti heittää keilaa. Ei kukaan tytöistä olisi edes
katsonutkaan häneen, kun heillä oli sellainen kavaljeeri kuin Mauritz.
(Tanssimusiikkia puutarhamajasta.) Mutta nyt kai me joka tapauksessa
menemme hiukan pyörähtelemään, vai mitä sinä arvelet, Kolmodin? (Pyytää
Elisabetin tanssiin.)

_Elisabet_. Kiitoksia paljon, patruuna Teodor, mutta minä olen jo
pyydetty. (Hän tarttuu erään herran käsivarteen ja poistuu sisään.
Huomattavalla kiireellä kiiruhtavat kaikki tytöt pois tieltä, kun
patruuna Teodor lähestyy, tai myöskin he kieltäytyvät tanssimasta.)

_Patruuna Teodor_. Ei meille taida jäädä ketään, Kolmodin. (Kaikki ovat
puutarhamajassa paitsi Mauritz.)

_Mauritz_. Eihän setä... ei sedän tarvitse jäädä ilman naista, jos setä
tahtoo tanssia! Anne-Mariehan seisoo tässä, Teodor setä. Voihan setä
tanssia Anne-Marien kanssa, jollei ole ketään muuta.

_Anne-Marie_ (hätkähtää ja painaa kätensä sydäntä vasten).

_Patruuna Teodor_ (kohottaa hartioitaan, ei pyydä häntä). Kyllä me
löydämme lohdutusta täällä ulkona, Kolmodin, Borgström ja, minä, vaikka
emme saisikaan tyttöjä. (Poistuu pöydän luo, missä palvelustyttö kerää
pois käytettyjä lautasia ja laseja.) Tuo sinä konjakkia ja rommia!
Rehellistä tavaraa, ei noin mietoa!

_Kolmodin_.. Borgström ja minä menemme sisään katselemaan tanssia. Etkö
sinäkin tule mukaan, Fristedt?

_Patruuna Teodor_. Menkää te tomuun ja kuumuuteen, jos mielenne tekee!
Minä pysyn täällä. (Hän astuu muutaman askeleen puutarhaan päin.)

_Mauritz_ (kiivaasti ja nopeasti Anne-Marielle). Sinä pilaat kaikki
minulta, Anne-Marie! Tuollaiseltako sinä näytät, kun setä tahtoo
tanssia kanssasi? Jospa tietäisit, mitä hän sanoi eilen sinusta!
Sinunkin täytyy tehdä jotakin, Anne-Marie!

_Anne-Marie_. Mitä minun pitää sitten tehdä, Mauritz?

_Mauritz_. Nyt et voi tehdä enää mitään, kaikki on pilattu!
Ajattelehan! Kaikki mitä tänä iltana olen voittanut, on kadotettu.

_Anne-Marie_. Kernaasti tahdon pyytää anteeksi sedältä, jos sinä sitä
tarkoitat, Mauritz. Olen kovin pahoillani, jos loukkasin häntä.

_Mauritz_. Se olisi tietenkin parasta, mutta eihän sitä voi pyytää
mitään siltä, joka on niin naurettavan ujo kuin sinä!

    (Jättää hänet hyvin ärtyisessä mielentilassa ja palaa
    tanssisaliin. Anne-Marie jää paikalleen seisomaan oikealle.
    Voi huomata, että hän on vajoamaisillaan omiin unelmiinsa,
    mutta Frida häiritsee häntä tullessaan lasineen ja
    karahveineen, jotka hän asettaa pöydälle sohvan viereen,
    missä Anne-Marie äsken istui.)

_Anne-Marie_ (lähestymättä). Ketä varten tuo on, Frida?

_Frida_. Patruuna käski tuoda väkeviä, mamseli Anne-Marie.

_Anne-Marie_. Hehän ovat juoneet kaiken yötä keilaradalla! Voisihan se
jo riittää.

_Frida_. No se sitten on varma.

_Anne-Marie_. Ei suinkaan Frida tuo enää lisään? Fridan sijassa minä
veisin pois tuon tarjottimen.

_Frida_. Enpä usko, että hän uskaltaisi, jos hän olisi jonkun...
palveluksessa, mamseli Anne-Marie. (Laskee tarjottimen pöydälle ja
menee. Patruuna Teodor tulee reippaasti. Kaataa lasiin ja tyhjentää sen
puolilleen.)

_Anne-Marie_ (puoleksi tukehtuneella äänellä liikahtamatta paikallaan).
Teodor setä!

_Patruuna Teodor_ (kääntyy hänen puoleensa teeskennellen
välinpitämättömyyttä). Sanoitko jotain?

    (Kun Anne-Marie ei vastaa, kohauttaa hän olkapäitään ja
    alkaa kävellä edestakaisin puutarhamajan edustalla.)

_Anne-Marie_ (astuu arkailematta esiin ja siirtää tarjottimen suurelle
pöydälle. Käy istumaan sohvaan, niin että kun patruuna seuraavalla
kerralla tulee pöydän luo juodakseen, näkee hän Anne-Marien edessään).

_Patruuna Teodor_. Minne minun lasini on kadonnut?

_Anne-Marie_. Vai niin, oliko se sedän lasi! Minä siirsin sen tuonne.
Minä tahdoin istua tässä ja odottaa setää.

_Patruuna Teodor_. Sehän on totta! Sinä lähetit minua hakemaan. Oliko
sinulla jotakin asiaa?

_Anne-Marie_. Ei mitään erikoista, setä. Mutta minulla ei ole ollut
ketään, jonka kanssa olisin jutellut tänä iltana.

_Patruuna Teodor_. Miksikä sinä et tanssi?

_Anne-Marie_. Ei kukaan ole pyytänyt minua tanssiin, Teodor setä.

_Patruuna Teodor_. Tuhat tulimmaista! Minä panen toimeen tanssijaiset,
jotta sinä saisit tanssia, ja sitten sinua ei edes pyydetä tanssiin!
No, kyllä minä opetan heitä! (Kiiruhtaa puutarhamajaan päin.)

_Anne-Marie_ (kiiruhtaa jäljessä ja tarttuu hänen käsivarteensa). Anna
olla, setä! Kyllä minä muuten tanssin kernaasti, mutta tänä iltana olen
kernaammin täällä ulkona.

_Patruuna Teodor_. Tahdotko sinä kernaammin olla täällä minun kanssani
kuin tanssia nuorten kanssa?

_Anne-Marie_. Niin, minä olen kernaammin täällä. (Käy istumaan.) Eikö
setä tahtoisi käydä istumaan minun viereeni?

_Patruuna Teodor_ (näyttää hetken aikaa iloiselta, mutta kohauttaa
jälleen olkapäitään). Alotatko sinä konstisi uudelleen? (Käy istumaan
hänen viereensä, mutta on alakuloinen. Sanoo ivallisesti.) Sinä
ajattelet alituisesti tulevaisuutta.

_Anne-Marie_. Niin, minä ajattelen tulevaisuutta.

_Patruuna Teodor_ (niinkuin yllä). Se on oikein, voit kernaasti sanoa
suoraan ajatuksesi.

_Anne-Marie_. Olen katsellut näitä nuoria tyttöjä täällä. Luultavasti
setä nai yhden niistä.

_Patruuna Teodor_. Oletko valinnut jonkun niistä minulle?

_Anne-Marie_. Niin, minä olen koettanut katsella, kuka heistä olisi
sopivin sedälle. Ja sitten minä tuumin, miten hänen pitäisi käyttäytyä,
jotta setä uskoisi häntä. Minä tarkoitan, että setä uskoisi, että hän
pitää sedästä. Sillä sehän yksin on tärkeää.

_Patruuna Teodor_. Niin, siinä sinä ehkä olet oikeassa.

_Anne-Marie_. Hänen ei pitäisi koskaan olla ujo. Hänen pitäisi aina
olla valmis vastaamaan. Hänen ei pitäisi koskaan olla niin hämillään,
ettei hän osaisi tuoda toiveitaan ilmi. Setä ei ymmärrä sitä, joka on
ujo, ja setä luulee, että se joka pyytää häneltä jotain vähäistä, on
viekas. Mutta jos hän vain puhuu suunsa puhtaaksi, pelotta ja suoraan,
niin silloin te tulette hyvin onnellisiksi.

_Patruuna Teodor_ (äkkiä hyvätuulisesti). Kas, siinä minä sain!
Tiedätkö, sinä olet varmaan käynyt tuon rouvan koulua ja oppinut
sanomaan suoraan, mitä sinä haluat! Maljasi, Untuvainen! Minne sinä
sanoit siirtäneesi minun lasini?

_Anne-Marie_ (laskee kätensä hänen käsivarrelleen estääkseen häntä
hakemasta lasia). Hän ei saa koskaan kulkea kiertoteitä. Jos hän
huomaisi, että setä on juonut kyllikseen, pitäisi hänen aivan
yksinkertaisesti vain viedä väkevät pois pelkäämättä vähääkään. Ei
kukaan sedän palvelijoista, ei edes Frida uskaltaisi sitä tehdä, mutta
hän uskaltaisi, sillä silloin setä käsittäisi, että hän rakastaa setää
niin suuresti, ettei hän pelkää häntä.

_Patruuna Teodor_ (leikillisesti). Mutta jos nyt joku, joka ei lainkaan
ole minun kanssani naimisissa, vie pois minun lasini, niin mitä minun
silloin pitää luulla?

_Anne-Marie_ (hiljaisen arvokkaasti). Silloin sedän pitää uskoa, että
se, joka sen tekee, panee niin suurta arvoa setään, että hän tahtoo
nähdä hänet kaikkia muita parempana.

_Patruuna Teodor_. Mutta mikä sinuun on mennyt, Untuvainen? (Toisella
sävyllä.) Niin, kyllä siitä tulee aivan erinomainen avioliitto. Mutta
oletko ajatellut, miten Mauritzin perinnön käy, jos minä menen
naimisiin?

_Anne-Marie_. Saman kysymyksen on setä kerran ennen tänään tehnyt
minulle. Ja silloin minä vastasin kovin tyhmästi. Mutta sittemmin
olen ajatellut, että ehkä Mauritzille ja minulle olisi kaikkein
onnellisinta, jos setä menisi naimisiin.

_Patruuna Teodor_. Nyt sinä puhut taas pötyä.

_Anne-Marie_. Jos setä tulisi onnelliseksi, niin silloin setä tahtoisi
nähdä meidätkin onnellisina.

_Patruuna Teodor_. Vai niin, vai sitäkö sinä tarkoitit! (Katkerasti.)
Eipä siis kumma, vaikka tahdotkin naittaa minut.

_Anne-Marie_ (omituinen sävy äänessään.) Ei, sitä se ei ole.

_Patruuna Teodor_. Sinäkin yrität puhua suoraan ja peittelemättä.

_Anne-Marie_. Minä koetan kertoa sedälle, mitä tänä yönä olen
ajatellut. On kovin hyödyllistä istua yksin ja ajatella.

_Patruuna Teodor_. Kylläpä sinulla on tainnut olla hauska!

_Anne-Marie_. Ei, setä, ei minulla tänä iltana ole ollut hauska.

_Patruuna Teodor_. Mutta ymmärräthän sinä, ettei minun tarvitse sanoa
kuin sanan, niin saat tanssia niin paljon kuin anturasi sietävät?

_Anne-Marie_. Ei minulla ole tanssista apua, Teodor setä. Tanssi ei
tänä iltana voi tehdä minua onnelliseksi.

_Patruuna Teodor_. Vai niin, vai puuttuu sinulta jotakin muuta?

_Anne-Marie_. Minä pelästyin niin pahoin, kun Mauritz äsken pyysi setää
tanssimaan minun kanssani. Setähän ymmärtää, ettei Mauritz tiedä vielä,
että setä epäilee minua ja luulee, että olen viekas ja itsekäs.

_Patruuna Teodor_. Arvaanhan minä sen, ettet ole uskaltanut kertoa sitä
hänelle. Katsohan, olinpa sittenkin oikeassa, kun sanoin, että olet
suuri teeskentelijä!

_Anne-Marie_ (yhtä vakavasti kuin ennenkin). Hän ei tiedä, ettei setä
tahdo ajaa minun kanssani heinäkuormalla. Eikä hän tiedä sitäkään, että
setä on pysytellyt koko päivän poissa, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä
minua. En ole uskaltanut kertoa sitä Mauritzille, mutta siinä tein
väärin. Jos Mauritz olisi sen tiennyt, niin hän ei olisi pyytänyt setää
tanssimaan minun kanssani.

_Patruuna Teodor_ (on tulla liikutetuksi, mutta taistelee vastaan). Ole
sinä tyhmyyksiä lavertelematta!

_Anne-Marie_. Setähän tietää, että tarkoituksemme oli viipyä täällä
koko viikko. Jos setä voisi... Jos se olisi mahdollista, että setä
voisi sietää minua niin kauan täällä... Se näyttäisi niin pahalta isän
ja äidin vuoksi, ymmärtäähän setä sen. Ja minä olisin niin kernaasti
puhumatta tästä asiasta Mauritzille!

_Patruuna Teodor_ (vähällä itkeä). Jospa sinä pitäisit vain suusi
kiinni!

_Anne-Marie_ (joka tähän saakka ei ole uskaltanut katsoa häneen,
kääntyy nyt hänen puoleensa ja hänen katseestaan loistaa koko hänen
rakkautensa esille. Mutta nyt patruuna istuu eteenkumartuneena, niin
etteivät heidän katseensa kohtaa toisiaan). Miten ihana yö! Eikö Teodor
setä ole myös samaa mieltä? Nyt me olemme istuneet tässä niin kauan,
että pian saamme nähdä auringon nousevan!

_Patruuna Teodor_ (puhuu vaivalla). Niin, alkaa hiukan tuulla.

_Anne-Marie_. Se merkitsee kai sitä, että aurinko tulee pian esille.
Ja katsohan, setä, miten paljon haivenia tuuli lennättää poppeleista
maahan! Onko setä huomannut, miten pehmoisia ja kevyitä ne ovat? Minä
pidän niin kovin paljon noista pienistä untuvista. Eikö setäkin pidä
niistä?

_Patruuna Teodor_. Tiedätkös, varmaankin ensi kertaa eläissäni huomioni
kiintyy nyt niihin.

_Anne-Marie_. Tuollaiset pienet untuvat, setä, ovat olemassa vain sitä
varten, että raskaat jalat polkisivat niitä ja tuuli lennättäisi niitä
edestakaisin. Mutta eikö ole vaikea olla tuulena tai kengänkorkona, kun
on kysymys tuollaisista pienokaisista, jotka eivät voi pitää puoliaan?

_Patruuna Teodor_. Mitä sinä tarkoitat, lapsi?

_Anne-Marie_. Jos tuollainen pieni untuva, tuollainen surkea, lentävä
untuva, setä, alkaisi kerran laulaa, niin pitäisi minun mielestäni sitä
kuunnella. Se ei niinkään usein uskalla ruveta laulamaan.

_Patruuna Teodor_. Vai niin, osaako tuo untuva laulaa?

_Anne-Marie_. Se laulaa tällä tavalla, setä: "Ei kukaan koko maailmassa
ole niin heikko kuin minä, mutta minä tiedän myöskin, ettei kukaan ole
oikein vahvakaan. Ne, joille on annettu suuri voima, saisivat muistaa,
että hekin voivat murtua. Heidän ei pitäisi tuhlata voimaansa, ei
luulla, ettei se koskaan voi loppua."

_Patruuna Teodor_ (istuu yhä eteenpäin kumartuneena. Tuhahdetulla
äänellä). No, mutta lapsi, lapsi!

_Anne-Marie_. Pieni untuva vain laulaa. Setä ei saa pahastua.

_Patruuna Teodor_. Ei tiedätkö! En minä pahastukaan.

_Anne-Marie_. Se laulaa, että varmaankin on ihmeen ihanaa olla suuri ja
voimakas ja viisas. Sitä pieni untuvakin kernaasti tahtoisi olla. Oi,
jos se olisi niin onnellinen, niin silläpä olisi paljon tehtävää! Se
järjestäisi ja tekisi työtä. Se muistelisi sitä aikaa, jolloin se oli
pieni ja heikko. Sillä ei olisi varaa tuhlata elämäänsä hyödyttömästi.
Se suojelisi niitä, jotka vielä ovat heikkoja ja avuttomia...

    (Hän vaikenee, ikäänkuin peläten loukanneensa häntä.)

_Patruuna Teodor_ (tekee kädellään liikkeen rauhoittaakseen häntä).
Jatka sinä vain! Sinä voit jatkaa niinkauankuin mielesi tekee!

_Anne-Marie_ (puhuu ikäänkuin jollekin hyvin kaukana olevalle, jonkun
voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana). Nyt se on pian lopussa,
setä. Pikku untuvalla on enää vain yksi laulu jäljellä. Se sanoo:
"Elämä on niin lyhyt. Elämä on niin kallisarvoinen. Ei kukaan saa
hukata elämäänsä. Niinkauankuin elämää riittää, pitää rakastaa ja olla
onnellinen. Ei saa antautua tuulen heiteltäväksi, täytyy olla joku
omainen, josta pitää kiinni. Ajoissa tulee sittenkin se päivä, jolloin
sitä karisee oksaltaan ja kuihtuu ja muuttuu tomuksi."

_Patruuna Teodor_ (ei nosta päätään, mutta hän ojentaa kätensä ja.
sivelee Anne-Marien tukkaa. Siten he istuvat ääneti. Soitetaan
hiljaista kansanlaulunsäveltä).

_Mauritz_ (avaa puutarhamajan ovet. Nuoret astuvat parittain ulos.
Nouseva aurinko valaisee heitä säteillään. Kaikki kiiruhtavat patruuna
Teodorin luo ja piirittävät hänet). Missä setä on?

    (Kun Mauritzin teeskentelevä ääni murtaa tunnelman, hypähtää
    Teodor ja Anne-Marie ylös. He katsovat hämillään toisiinsa,
    ikäänkuin unesta heränneinä. Vieraat piirittävät patruunan,
    ja Mauritz pitää puheen.)

_Mauritz_. Me emme sano monta sanaa, hyvät ystävät! Me tahdomme
vain kohottaa eläköönhuudon arvoisalle isännällemme, reippaalle,
toimeliaalle tunturikuninkaalle, Teodor Fristedtille. Eläköön! Eläköön!

_Patruuna Teodor_ (yhä edellisen tunnelman vallassa). Kiitos, Mauritz!
Kiitos teille kaikille! Jumala suokoon, että minusta tulisi se, joksi
tuo keltanokka minua luulee!

    (Pudistaa Mauritzin ja usean muun kättä.)

_Mauritz_ (saa tilaisuuden sillä aikaa hiipiä Anne-Marien luo ja
kuiskata hänelle). Katsohan, tuo meni häneen! Erinomainen keksintö,
eikö totta? Hänellä oli tosiaankin kyyneleet silmissä! Saisit oppia
minulta, miten Teodor setää on kohdeltava!

    Esirippu.




NELJÄS NÄYTÖS.


Bohult pihanpuolelta niinkuin ensimäisessä näytöksessä. Kunniaportti on
pystytetty niinkuin silloinkin, nyt ilman harjakoristetta. Aamu kuuden
ja seitsemän välillä, viikko tanssiaisten jälkeen.

_Vuorineuvoksetar_ (seisoo näyttämön perällä ja katsoo puutarhaan.
Anne-Marie tulee matkapuvussa sisältä talosta).

_Anne-Marie_. Hyvää huomenta, Gunilla täti! Ei suinkaan täti ole
nähnyt, onko Mauritz tullut kylkirakennuksesta?

_Vuorineuvoksetar_ (suutelee häntä poskelle). Hyvää huomenta,
kultaseni! Mauritz kulki tästä ohi jo kauan sitten. Hän pyysi, että
me auttaisimme sinua köyttämään matkalaukkusi. (Hän kääntyy jälleen
puutarhaan päin.)

_Anne-Marie_. Sitten me olemme kai kulkeneet toistemme ohi.
(Aikoo poistua, mutta vuorineuvoksettaren asento herättää hänen
uteliaisuuttaan.) Mitä täti katselee?

_Vuorineuvoksetar_. Minä katselen poikaani Teodoria, kultaseni. Hän
on kulkenut edestakaisin puutarhassa siitä saakka kun minä nousin.
Luulenpa melkein, että hän on kulkenut tuolla tavalla koko yön.

_Anne-Marie_ (kiiruhtaa paikalle katsomaan). Koko yön! Olisiko Teodor
setä kulkenut tuolla tavalla koko yön?

_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, asia on niinkuin minä sanon. Joka kerta,
kun minä heräsin yöllä, kuulin askeleita ulkoa, ja koska pelkäsin
varkaita, nousin ylös ja katsoin ulos ikkunasta. Siellä ei ollut
varkaita. Poikani Teodor vain kulki ulkona niinkuin hän kulkee nytkin.

_Anne-Marie_. Yö oli kovin kuuma, Gunilla täti. Ehkä setä ei saanut
kuumuudelta nukutuksi, vaan nousi varhain ylös.

_Vuorineuvoksetar_ (astuu Anne-Marien kanssa näyttämön etualalle ja
käy istumaan). Kultaseni, kun minä sanon, ettei poikani Teodor ole
maannut vuoteessaan tänä yönä, niin voit olla varma siitä, että asia on
niinkuin minä sanon.

_Frida_ (keittiöstä). Aioin vain ilmoittaa, että aamiainen on valmis.
Mauritz herra odottaa ruokasalissa mamseli Anne-Marieta.

_Vuorineuvoksetar_. Tulehan tänne, Frida! Koska Frida tuli ulos, niin
tahdon kysyä Fridan mielipidettä. (Anne-Marielle, joka odottaa
jännittyneenä.) Mene sinä Mauritzin luo, kultaseni! Sinä et kuitenkaan
voi ratkaista tätä arvoitusta. (Anne-Marie poistuu.) No, mitä Frida
luulee sen merkitsevän, että minun poikani Teodor on kävellyt
puutarhassa kaiken yötä?

_Frida_. Vuorineuvoksettaren ei tarvitse kysyä sitä minulta. Sen hän
tietää yhtä hyvin kuin minäkin.

_Vuorineuvoksetar_. Pojanpoikani Mauritz on ollut kovin kiinni noissa
näytelmäpuuhissa patruuna Westlingin luona, Frida.

_Frida_. Niin, harjoituksia on ollut tuhkatiheään. Eipä tunnu juuri
siltä, kuin hän olisi ollut vieraisilla Bohultissa. Tuskin hän on
näyttäytynytkään täällä, kun hänen jo on ollut pakko taas lähteä sinne.

_Vuorineuvoksetar_. Minä odotin paljon tuosta seuranäytelmästä, Frida.
Minä kirjoitin miniälleni, pormestarinnalle Filipstadiin, että meillä
oli syytä odottaa siitä mitä hyvänsä.

_Frida_. Niin, kyllä minä mamseli Anne-Marien sijassa olisin purkanut
kihlauksen sata kertaa. Mutta hän vasta on kärsivällinen kuin enkeli.
Ja patruuna on ollut niin ystävällinen hänelle, että ehkäpä hän ei ole
niinkään paljon kaivannut Mauritz herraa.

_Vuorineuvoksetar_. Poikani Teodor on todellakin ollut kovin
huomaavainen hänelle, Frida. Hän on näyttänyt hänelle kaikki tehtaansa.
Hän on ajanut heiniä hänen kanssaan. Eräänä päivänä näin, että he
auttoivat Fridaa ja poimivat puutarhamansikoita, ja toisen kerran
luullakseni he huvikseen olivat mukana leipomassa.

_Frida_. He tahtoivat oppia leipomaan ohkoleipää. Mutta patruunalta se
onnistui parhaiten. Hän osaa kaikkea mitä hän tahtoo.

_Vuorineuvoksetar_. Frida on alituisesti valittanut, ettei minun
poikani vietä sopivaa elämää. Mutta minun täytyy sanoa, että olen
ollut hyvin tyytyväinen häneen tämän viikon aikana. Hän ei ollut yhtä
helposti ohjattavissa käydessään koltussa. Tietääkö Frida, miksikä
poikani Teodor on ollut näin mallikelpoinen?

_Frida_. Minä sanon samaa kuin äskenkin. Hänen armonsa ei pitäisi kysyä
minulta sellaista, minkä hän itse tietää yhtä hyvin kuin minäkin.

_Vuorineuvoksetar_. Minä tiedän, että Frida on viisas ihminen, ja minä
tiedän myöskin, että Frida toivoo, että pieni leipurinmamseli joutuisi
minun pojanpoikani, Mauritzin kanssa naimisiin. Siksi tahdon ilahduttaa
Fridaa sillä sanomalla, että olen aloittanut kirjeen miniälleni,
pormestarinnalle, jossa sanon hänelle, että en enää vastusta kihlausta
ja että kehoitan häntä tekemään samoin.

_Frida_. Vai niin, vai on vuorineuvoksetar tehnyt niin. Ihmeellistä,
aina vuorineuvoksetar on kaltaisensa! Tuntuu siltä kuin hän aina
tahtoisi asettua väliin, niin ettei patruuna Teodorin elämä koskaan
muuttuisi hyväksi! (Anne-Marie ilmestyy kuistille.) Mutta mitä se
auttaa, mitä minä sanon vuorineuvoksettarelle, parasta on, kun menen
laittamaan kuntoon eväskorin matkaan lähteville.

_Vuorineuvoksetar_ (Anne-Marielle). Kultaseni, sinä säikähdytit minua!
Mitenkä ihmeessä olet jo ennättänyt syödä aamiaista?

_Anne-Marie_. Minä söin niin paljon kuin saatoin, Gunilla täti.
Käveleekö setä yhä puutarhassa, Gunilla täti?

_Vuorineuvoksetar_. Luultavasti. En ainakaan ole nähnyt hänen palaavan.
Mutta ehkäpä sinä nyt olet päässyt selville siitä, miksikä hän ei koko
yöhön ole saanut unta?

_Anne-Marie_. Gunilla täti, eikö setä ole tämän viikon aikana ollut
harvinaisen hyvällä tuulella? Eikö täti luule, että se voi riippua
siitä, ettei hänen ole tarvinnut olla täällä yksin ilman mitään seuraa?

_Vuorineuvoksetar_. Voihan se olla, että sinä olet oikeassa, kultaseni.

_Anne-Marie_. Teodor setä ei suinkaan ole onnellinen eläessään täällä
aivan yksin, Gunilla täti. Ehkäpä hän ei ole voinut nukkua tänä yönä
siksi, että hän on pahoillaan, kun me kaikki matkustamme nyt pois eikä
hänellä ole enää ketään kenen kanssa jutella.

_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, mihinkä sinä tahdot tulla?

_Anne-Marie_. Ei suinkaan täti pane pahakseen, vaikka puhunkin suoraan?
Mutta Frida sanoi minulle... Hänhän tuntee sedän paremmin kuin kukaan
meistä...

_Vuorineuvoksetar_. Fridalla on hyvä arvostelukyky, kultaseni, mutta
hän ei sittenkään ole muuta kuin palvelija.

_Anne-Marie_. Mutta hän on varmaankin oikeassa, kun hän sanoo, että
Gunilla tädin pitäisi muuttaa tänne Bohultiin asumaan.

_Vuorineuvoksetar_ (helpotuksella). Vai niin, sitäkö sinä tahdoit
sanoa, kultaseni! Mutta se on mahdotonta. Ymmärräthän sinä, että kun
neljäkymmentä vuotta on ollut naimisissa yhden Fristedtin kanssa, niin
tarvitsee lepoa. Eikä täällä siihen ole tilaisuutta. Se lyhentäisi
minun elämääni, kultaseni.

_Anne-Marie_ (kiivaasti). Täti ei välitä yhtään Teodor sedästä! Tädistä
on aivan yhdentekevää, vaikka hän menisikin hukkaan! Sellainen mies,
täti! Joka voi tehdä niin paljon hyödyllistä ja luoda niin paljon
kaunista!

_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, kultaseni! Ajattelehan hiukan, kelle
sinä puhut!

_Anne-Marie_ (vieläkin kiivaammin). Täti sanoo, että tädin elämä
lyhenisi, jos täti muuttaisi tänne, ja onhan se mahdollistakin. Mutta
tädin pitäisi olla tyytyväinen voidessaan uhrata pari vuotta elämästään
sellaisen pojan hyväksi. Minkä arvoinen tädin elämä on verrattuna
häneen?

_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, tiedätkö, että sinä loukkaat minua?

_Anne-Marie_ (kumartuu vuorineuvoksettaren puoleen, kietoo hyväillen
kätensä hänen hartioittensa ympärille). Suo anteeksi, Gunilla täti, suo
anteeksi! Mutta minä tulen niin surulliselle mielelle, kun ajattelen,
että hänen täytyy kulkea yksin näissä tyhjissä huoneissa. Ei kukaan
odota häntä, kun hän on poissa, ei kukaan ole häntä vastaanottamassa,
kun hän palaa kotiin, ei kukaan välitä siitä, miten hän kuluttaa
aikansa! Oi, täti, muuta tänne, jotta hän saisi kodin! Se olisi suuri
onni hänelle.

_Vuorineuvoksetar_. Kultaseni, tiedätkö, että olet saada minut oikein
liikutetuksi?

_Anne-Marie_ (vaipuu puhuessaan vähitellen polvilleen
vuorineuvoksettaren eteen ja tarttuu hänen käsiinsä. Hyvin
sydämellisesti). Se on niin merkillistä, ettei kukaan arvele voivansa
tehdä mitään hänen hyväkseen! Hän on aivan liian rikas ja onnellinen.
Me luulemme kaikki, ettei hän kaipaa meiltä mitään. Hänen pitää vain
antaa ja antaa. Miten hirveää sille, joka on niin rikas, ettei kellään
ole velvollisuuksia häntä kohtaan, ei edes hänen omalla äidillään.

_Vuorineuvoksetar_ (tarttuu molemmin käsin Anne-Marien päähän. Katselee
terävästi häneen). Kultaseni, kultaseni, tiedätkö sinä, että annat
itsesi ilmi?

_Anne-Marie_ (hyppää ylös, kovin liikutettuna). Oi, Gunilla täti!

_Vuorineuvoksetar_. Minun täytyy muistuttaa sinulle, että olet
kihloissa pojanpoikani Mauritzin kanssa.

_Anne-Marie_ (sivelee molemmin käsin tukkaansa, suoristaa selkänsä).
Mauritzilla ei ole syytä moittia minua mistään, Gunilla täti.
Häntä minä en petä, sillä hän otti minut, köyhän leipurintyttären
morsiamekseen.

_Vuorineuvoksetar_. Se on hyvin kaunista, kultaseni, hyvin kaunista.
Kunhan vain voisit pitää sanasi.

_Anne-Marie_ (huolissaan ja katuvaisena, heittäytyy jälleen
vuorineuvoksettaren jalkoihin). Gunilla täti! Minä en tahdo! En
ymmärrä, milloin se tuli ylitseni. (Kyyneleisellä äänellä.) Olen
taistellut sitä vastaan koko ajan. Mutta se on sittenkin siinä. En
käsitä, miten olen voinut tulla niin huonoksi. (Itkee ja kätkee
kasvonsa vuorineuvoksettaren hameeseen.)

_Vuorineuvoksetar_ (hyväilee hänen tukkaansa ja sanoo todellisella
osanotolla). Kyllä se unohtuu kun joudut pois täältä, kultaseni.

_Anne-Marie_ (kohottaa kyyneleisiä kasvojaan). Ei, täti, nyt vasta
vaikeudet alkavatkin. Niinkauan kuin sain olla täällä, en ollut
onneton. Päin vastoin sain ikäänkuin uutta eloa. Mutta nyt, kun kaikki
on lopussa, nyt se on muuttunut kuolemanpainoksi, jääksi. Töintuskin
jaksan nostaa käsiäni, en tiedä, miten voin laahautua portaita alas.
Oi, miten voin matkustaa pois Mauritzin kanssa? Kuinka saatan kuunnella
hänen puheitaan?

_Vuorineuvoksetar_. Minun on todellakin sääli sinua. Mutta sinun täytyy
hillitä itseäsi. Et saa antaa Mauritzin huomata mitään.

_Anne-Marie_. Mauritz ei huomaa mitään, täti. Hänen tähtensä en ole
levoton, vaan toisen. Tädin täytyy auttaa minua, jotta pääsen pois
täältä ilman että Teodor setä huomaa mitään!

_Vuorineuvoksetar_ (hyvin ystävällisesti.) Sinä olet hyvin miellyttävä
olento, kultaseni, sen minä sanoin jo ensi hetkenä. Minä autan sinua
niin hyvin kuin voin. On hyvin tärkeää, ettei poikani Teodor huomaa
mitään.

_Anne-Marie_ (lakkaa itkemästä koettaessaan innoissaan selittää,
tilannetta ). Niin, eikö totta? Teodor setä, joka on kaiken
aikaa ollut minulle niin hyvä siksi, että muistutan äitiä, hänen
nuoruudenrakastettuaan, ymmärtäähän täti sen! Hän ei tahtoisi, että
lähtisin täältä niin suuri suru sydämessäni. Se koskisi häneen, jos
hän tietäisi, että minun täytyy kärsiä samaa tuskaa kuin hänkin kerran.

_Mauritz_ (tulee ulos). Frida kysyy sinua, Anne-Marie!

_Anne-Marie_ (nousee). Eihän täti sano mitään?

_Vuorineuvoksetar_. Voit olla aivan huoleti, kultaseni!
(Anne-Marie poistuu.)

_Mauritz_. Saanko puhua hetken aikaa isoäidin kanssa? Aioin pyytää
isoäidin apua eräässä hyvin tärkeässä asiassa.

_Vuorineuvoksetar_ Sen minä voin kyllä arvata, Mauritz. Mutta eikö ole
myöhäistä, nyt juuri ennen lähtöä?

_Mauritz_. Isoäiti luulee, että aion pyytää isoäitiä puhumaan jonkun
hyvän sanan minun ja Anne-Marien puolesta Teodor sedälle. Mutta se ei
ole tarkoitukseni. Tein itse vähäisen yrityksen, mutta setä käsitti
minut väärin, niin etten mielestäni voi enää ottaa asiaa puheeksi.
Siinä suhteessa on matkani ollut tulokseton.

_Vuorineuvoksetar_. Olet kadottanut toivon aivan liian varhain,
Mauritz. Teodor voi muuttaa mielensä. On esimerkkejä olemassa, jotka
todistavat, että Teodor voi muuttaa mielensä.

_Mauritz_. Olen odottanut muutosta kokonaisen viikon, mutta setä
on kaiken aikaa ollut yhtä epäystävällinen minulle. Siksi en ole
voinut puhua hänelle toisestakaan asiasta, joka oikeastaan on aivan
vähäpätöinen. Isä antoi näet minulle tehtäväksi koettaa myödä Teodor
sedälle osakkeita, joita hän omistaa Suursulatossa. Hän pelkää, ettei
niistä moneen vuoteen saada mitään osinkoa, ja setä....

_Vuorineuvoksetar_ (keskeyttää). Suo anteeksi, pojanpoikani! Mutta
on kerrassaan vastoin minun periaatteitani sekaantua lasteni
raha-asioihin. Minä en sekaannu koskaan mihinkään sellaiseen, jota en
ymmärrä. Sitä vastoin tahdon ...

_Frida_ (joka on tullut ulos keittiöstä, on hetken aikaa seisonut
perällä ja lähestyy nyt nopeasti). Patruuna tulee!

_Vuorineuvoksetar_ (hiljentää äänensä). Sen sijaan tahdon auttaa sinua
siinä toisessa asiassa, sillä se on sellaista, jota minä ymmärrän.
(Äänekkäämmin.) Mene nyt sisään jatkamaan aamiaistasi ja auta sitten
Anne-Marieta köyttämään matkalaukkua, jotta pääsette lähtemään! (Mauritz
ja Frida poistuvat.)

_Patruuna Teodor_ (astuu äitinsä luo tervehtimättä). Vai niin,
vuorineuvoksetar on jo jalkeilla!

_Vuorineuvoksetar_. Kello käy seitsemää, poikaseni.

_Patruuna Teodor_. Niin, minä käsitän, että vuorineuvoksetar tarkoittaa
olleensa jo ylhäällä pari tuntia. Mutta tällä kertaa olen minä ollut
vieläkin aikaisempi.

_Vuorineuvoksetar_. Aivan oikein, poikani. (Painokkaasti.) En muista,
että olisimme tänään vielä tavanneet toisiamme.

_Patruuna Teodor_. Niin, sitenhän vuorineuvoksettarella oli ennen
vanhaan aina tapana sanoa, kun me pojat unohdimme sanoa hyvää huomenta.
Siitä on jo pitkä aika, kun viimeksi unohdin suudella kädelle ja sanoa
hyvää huomenta. (Tekee sen samalla kun hän sen sanoo, mutta on niin
hidasliikkeinen, ikäänkuin hänen olisi vaikea liikkua.)

_Vuorineuvoksetar_. Se hyvä on hyvästä kasvatuksesta, että se pettää
meidät vain hyvin vaikeissa olosuhteissa. Kun huomaa, että se alkaa
pettää, niin täytyy olla hyvin varuillaan, sillä silloin varmaankin
on jotain hullusti... (Patruuna seisoo ääneti ja heiluttaa keppiään
kuuntelematta mitä vuorineuvoksetar sanoo.) Minä tahtoisin puhua sinun
kanssasi siitä nuoresta ihmisestä, jonka pojanpoikani Mauritz on tuonut
tänne. (Patruuna tulee äkkiä hyvin huomaavaiseksi.) Tuo nuori ihminen
on hyvin miellyttävä, eikä hän ole vain miellyttävä, vaan häneen
täytyy panna suurta arvoakin. Hän tulee tekemään minun pojanpoikani
hyvin onnelliseksi. Aion kirjoittaa miniälleni....

_Patruuna Teodor_ (keskeyttää). Vuorineuvoksetarhan ennusti, ettei
siitä tulisi mitään naimiskauppaa.

_Vuorineuvoksetar_. Minä olen muuttanut mieltä. Siitä juuri aloin
kirjoittaa miniälleni. Minä aion kehoittaa häntä kaikella tavalla
suosimaan tätä avioliittoa. Ja nyt minä aion kääntyä samassa asiassa
sinunkin puoleesi. Sinäkin olet ihastunut tuohon nuoreen ihmiseen.
Tee sinä puolestasi mitä voit, jotta he voisivat mennä naimisiin!

_Patruuna Teodor_. Se on hyvin kauniisti tehty, vuorineuvoksetar.
(Katkeran ivallisella sävyllä.) Tietääkö vuorineuvoksetar, mitä minä
raukka olen kaiken yötä ajatellut? Niin, minä en ole ajatellut muuta
kuin miten voisin saada heidät eroon.

_Vuorineuvoksetar_ (pelästyneenä ja hämmästyneenä). Mitä sinä sanot,
Teodor?

_Patruuna Teodor_ (suuresti liikutettuna). Minä sanon, että olen
kaiken yötä tuuminut, ettei koskaan maailmassa saa tapahtua, että
Mauritz lähtee tästä talosta Anne-Marien kanssa ja että minä portailta
toivottaisin heille onnellista matkaa.

_Vuorineuvoksetar_ (antaa kätensä vaipua syliin ja sanoo heikolla
äänellä). Onhan hän Mauritzin morsian, Teodor!

_Patruuna Teodor_ (puhuu kuin kuumeessa). Minä tuumin mielessäni,
että olisi aivan mahdotonta antaa hänen lähteä täältä, nyt kun hän
kokonaisen viikon ajan on kulkenut tässä talossa ja täyttänyt sen
viserryksellään kuin laululintunen. Ei, ei nyt enää, kun kerta
olen tottunut siihen, että hän huolehti meistä ja ajattelee meidän
parastamme. Minun olisi mahdoton tulla toimeen ilman häntä. Hän ei
saisi lähteä.

_Vuorineuvoksetar_ (toinnuttuaan, terävästi). Sinä et yksin ratkaise
sitä asiaa.

_Patruuna Teodor_. Sitäkin minä ajattelin, siitä vuorineuvoksetar voi
olla varma. Mutta minä luulin, että olisi varsin helppo saada Mauritzin
mieli taivutetuksi. Minä päätin mennä hänen luokseen kylkirakennukseen,
missä hän nukkui, ja kehoittaa häntä purkamaan kihlauksensa. "Kuulehan
Mauritz", siten minä aioin sanoa hänelle, "jos sinä nait tuon tytön,
niin et saa äyriäkään minulta. Ei senvuoksi, että hän olisi huono
tyttö, päinvastoin. Mutta hän ei kelpaa sinulle. Sinun pitää naida
sellainen loistonainen kuin Elisabet Westling. Jos saat hänet, niin
voit olla varma siitä, että pääset pitemmälle kuin mitä koskaan olet
voinut uneksiakaan. Sinusta tulee sekä maaherra että valtioneuvos.
Mutta hylkää sinä tuo leipurintyttö! Onhan hän kylläkin suloinen, mutta
hänestä sinä saat ikuisen vastuksen."

Mutta tietääkö vuorineuvoksetar, että kun tuumin tätä asiaa, niin alkoi
yössä kuulua ääniä, jotka huusivat ympärilläni: "Sinä olet roisto,
Teodor Fristedt! Sinä olet roisto!"

Kas, näytti siltä, kuin he olisivat arvanneet, sekä kukkaset että puut
puutarhassa, että minä aioin kehoittaa Mauritzia luopumaan hänestä
saadakseni hänet itse.

_Vuorineuvoksetar_ (kiihtyneenä). Saadaksesi hänet itse, Teodor! Sen
tytön, jota veljenpoika rakastaa! Sillä sinä tiedät, että hän rakastaa
häntä.

_Patruuna Teodor_. Älä sano mitään, vuorineuvoksetar! Älä sano mitään!
Se ei ole tarpeen. Vuorineuvoksettaren ei tarvitse tällä kertaa
sekaantua asiaan. On toisia, jotka estävät minua. Onko vuorineuvoksetar
huomannut noita pieniä untuvia, jotka lentelevät ilmassa nykyään? Niitä
karisi pitkin yötä. Ne laskeutuivat kädelleni ja sitten ne alkoivat
laulaa. Tietääkö vuorineuvoksetar, mitä ne lauloivat? Niin, eräs
niistä sanoi: "Siksikö, että kokonaisen viikon olen luonut kodikkuutta
ympärillesi, siksikö minun nyt pitää kadottaa sulhaseni ja tulla
onnettomaksi?"

Ja toinen sanoi: "Miksikä en saisi sitä, jota rakastan? Siksikö, että
sinä itse haluat saada minut omaksesi? Mutta oletko niin varma siitä,
että voit myös lohduttaa minua? Enhän minä sinua rakasta. En ymmärrä
miten minun käy, jos Mauritz hylkää minut. Ehkäpä kuolen surusta. Ja
ajattelehan, miten häpeällistä minun on palata kotiin! Tuskinpa ketään
sulhasta on koskaan niin lämpimästi rakastettu kuin minä rakastan
Mauritzia. Enhän näe ainoatakaan virhettä hänessä, kohdelkoon hän minua
miten hyvänsä."

Siten he juttelivat minulle tunnin toisensa jälkeen, vuorineuvoksetar.
Niitä lenteli lakkaamatta maahan, ja kaikki ne varoittivat minua, etten
liian kovakouraisesti tarttuisi häneen, joka oli yhtä pehmeä ja hento
kuin nekin. Ja lopulta minä sanoin heille: "Minä en voi tehdä mitään
vasten hänen tahtoaan. Hän on liian pehmeä ja hieno. Minä jätän hänet
rauhaan." (Hän alkaa astua edestakaisin.)

Tietääkö vuorineuvoksetar mitä sitten tapahtui? Yö oli pilvinen, ja
juuri kun minä lausuin nuo sanat, vetäytyivät pilvet niin raskaina ja
synkkinä puutarhan yläpuolelle, että ilma aivan pimeni. Ja pimeydessä
näytti minusta siltä kuin joku olisi paennut puutarhasta. Tuntui aivan
siltä kuin joukoittain pieniä siipiä olisi lentänyt ohitseni. Ne olivat
lehtiä, jotka pakenivat puista, ja kukkia, jotka riistäytyivät irti
varsistaan, niin että koko puutarha oli aivan tuhottu. Minä luulin
pitkän aikaa kulkevani syksyn alastomien puitten keskellä.

_Vuorineuvoksetar_. Sinulla on kuumetta, Teodor. Sinä olet valvonut
kaiken yötä ja vilustunut.

_Patruuna Teodor_ (välittämättä keskeytyksestä). Mutta kun tuli taas
valoisaa, niin näinkin, ettei puutarhaa mikään vaivannut. Se oli
täydessä kukassa ja lehdessä niinkuin ennenkin. Mutta jokin muu oli
tänä yönä tuhoutunut, vuorineuvoksetar. Jokin toinen oli kadottanut
kukkasensa ja ilonsa ja onnensa, ja tuo toinen oli minun sydämeni.

_Vuorineuvoksetar_. Teodor, poikani, minä näen että sinä kärsit, mutta
joka tapauksessa olet tehnyt oikein. Tuo nuori ihminen on kerran oleva
kiitollinen sinulle, ja sinun vanha äitisi ylpeilee sinusta.

_Patruuna Teodor_. Älä sano mitään! Älä sano sanaakaan enää! Minähän
tiedän, että hän rakastaa Mauiitzia. Olenhan huomannut, miten hän
katsoo häneen. (Ojentautuu suoraksi ja pysähtyy vuorineuvoksettaren
eteen.) Olen iloinen, että olen päässyt tämän yli. Ajattelehan,
miten Mauritz olisi nauranut vanhalle sedälle, joka aikoi lyödä
hänet laudalta! — Mutta ei huolita puhua enää tästä asiasta,
vuorineuvoksetar, ei, ei huolita enää. (Astuu kerran näyttämön
poikki.) Mutta missä he ovat? Eivätkö he lähde jo?

_Vuorineuvoksetar_. He köyttävät matkalaukkujaan.

_Patruuna Teodor_ (alkaa jälleen astua edestakaisin). Miten pitkä aika
siitä on! Miten pitkä aika!

_Vuorineuvoksetar_. Mitä sinä sanot?

_Patruuna Teodor_. Minä katselen tätä kunniaporttia ja sanon, että
siitä on pitkä aika, kun se pystytettiin, aivankuin kokonainen elämä
olisi siitä saakka kulunut. (Hän menee taustalle ja huutaa puutarhaan.)
Wilhelmsson!

_Wilhelmsson_. Niin, patruuna.

_Patruuna Teodor_. Kunniaportin harjalle on tällä kertaa pantava
seppele. Untuvaseppele. Sitä ei saa tehdä kukista eikä lehdistä. Vaan
niittyvilloista ja puiden haivenista, Wilhelmsson! Saat kiivetä puihin
ja kerätä niiden haivenia. Ymmärrätkö? Yksinomaan hienoja, valkoisia
untuvia!

_Wilhelmsson_. Kyllä, patruuna.

_Patruuna Teodor_ (palaa vuorineuvoksettaren luo). Vuorineuvoksetar
puhui äsken heidän puolestaan. Se oli kauniisti tehty. Siksi
vuorineuvoksetar saa nyt mennä sisään kertomaan heille, että minä annan
Laxån heille. Mauritz saa olla sen isännöitsijä. Ei, parasta on antaa
täydellä mitalla! Sano heille, että minä lahjoitan Laxån heille! Sano
heille, että annan morsiamelle kaikki, mitä hän kapioikseen tarvitsee!
Sano heille, että pidän heille häät!

_Vuorineuvoksetar_. Minä sanon heille kaikki, Teodor. (Lähestyy
portaita, pysähtyy; kauniilla äänensävyllä.) Minä olen sinusta ylpeä,
poikani Teodor!

_Patruuna Teodor_ (astuu keittiönovelle). Mitä Frida luulee? Ovatko he
pian valmiit lähtemään?

_Frida_. Kunhan minä laitan vain eväskorin kuntoon, niin he ovat
luultavasti valmiit lähtemään.

_Patruuna Teodor_. Eikö Frida voi saada keltään apua, jotta he
pääsisivät lähtemään? Missä kaikki piiat ovat? Ottakoon väkeä pellolta
apuun, Frida, jotta se pian tulisi tehdyksi, ja he lähtisivät matkaan!

_Frida_ (hyvin ystävällisesti). Kyllä kohta kaikki on valmista,
patruuna. Ei patruunan tarvitse minua odottaa.

_Patruuna Teodor_ (astuu kerran pihan poikki).

_Mauritz_ (tulee juosten ulos). Oi, setä, mitä isoäiti kertoi! Onko se
totta?

_Patruuna Teodor_ (kevyellä äänensävyllään). On, totta se on. Mutta
yhdellä ehdolla. Koska sinä et ole niinkään tottunut käytännöllisiin
asioihin, niin et saa tilaa haltuusi ennenkuin sinulla on vaimo.
(Anne-Marielle.) Oletko hoitanut myrttiäsi hyvin, mamseli Untuvainen,
jotta voit saada siitä kruunun ensi syksyksi?

_Mauritz_. Mutta tämähän käy yhä paremmaksi ja paremmaksi, setä!
(Syleilee häntä.) Minun pitää oikein taputella sinua. Mutta Anne-Marie,
miksikä sinä et kiitä setää. Sinun pitää syleillä Teodor setää,
Anne-Marie! Laxå, se on parasta koko maailmassa. Kas niin, Anne-Marie!

_Anne-Marie_ (katsoo ensin ikäänkuin moittien Mauritziin, lähenee
hitaasti, pysähtyy parin askeleen päähän ja sanoo). Setä uhraa aivan
liiaksi meidän tähtemme.

_Patruuna Teodor_ (katsoo kauan häneen, kohottaa olkapäitään).
Tiedätkös, se on vähintä, mitä tahtoisin tehdä hyväksesi. (Astuu
takapihalle, päin.) Onko siellä ketään?

_Kalle_. Mitä patruuna käskee?

_Patruuna Teodor_. Onko Kalle jo valjastanut? Eivät he pääse koskaan
lähtemään.

_Kalle_. Minä valjastan hevosta parasta aikaa, patruuna.

_Patruuna Teodor_ (palaa nuorten luo). Niin, nyt teidän kai on
lähdettävä! Jos Anne-Marien matkalaukku on kunnossa, niin tulee Kalle
sitä hakemaan.

_Anne-Marie_. Kyllä se on kunnossa, Teodor setä.

_Mauritz_. Oikeastaan ei meillä ole enää mitään tehtävää.

_Anne-Marie_. Emmeköhän ala hyvästellä, Mauritz.

_Mauritz_. Mutta sehän on totta! Olisinpa melkein unohtanut puhua
sedälle isän osakkeista.

_Anne-Marie_. Minusta olisi parempi, jos jättäisit asian sikseen. Ehkei
se ole oikein.

_Mauritz_. Loruja, Anne-Marie! Osakkeet eivät anna tällä hetkellä
mitään. Mutta kukapa tietää, vaikka ne vielä nousisivatkin? Ja mitä se
muuten merkitsee sedälle? Tuollainen pikkuasia?

_Anne-Marie_. Minä pyydän, Mauritz! Älä tee sitä! Tottele minua tämän
yhden kerran!

_Mauritz_. Tämän yhden kerran! Ikäänkuin minä olisin oikea tyranni! Ei,
tiedätkös, sitä minä en voi. Vain tuon yhden sanan vuoksi en voi antaa
myöten.

_Anne-Marie_. Älä kiinnitä huomiotasi sanoihin, Mauritz! Tässä on
kysymys muusta kuin kohteliaisuuksista ja korulauseista. Minusta ei ole
kaunista, että tahdot narrata setää juuri nyt, kun hän on ollut niin
hyvä meille.

_Mauritz_ (katsoo huolissaan patruuna Teodoriin). Ole vaiti,
Anne-Marie! Ole vaiti!

_Anne-Marie_. Ettet sinä lainkaan ymmärrä, mitä se merkitsee, Mauritz!

_Mauritz_. Minun täytyy tosiaankin nyt puhua sedän kanssa,
Anne-Marie, jollei muun vuoksi, niin osoittaakseni hänelle, ettei
tässä ole mikään petos kysymyksessä. Sinä käyttäydyt sillä tavalla,
että setä voi luulla, että minä ja minun isäni olemme oikeita
roistoja. (Astuu patruunan luo, joka on heilutellut keppiään ja
tekeytynyt, ikäänkuin keskustelu ei lainkaan olisi herättänyt hänen
mielenkiintoaan.) Olin vähällä unohtaa erään asian, setä. Nuo
Suursulaton osakkeet, jotka isä lähetti minun mukanani. Isä olisi kovin
hyvillään, jos setä ostaisi ne. Eihän niistä nykyään saa mitään osinkoa
ja isän on hiukan vaikea tulla ilman näitä rahoja toimeen.

_Patruuna Teodor_ (ottaa paperit). Hyvä on, Mauritz. Minä käyn heti
hakemassa rahat. (Hän menee.)

_Anne-Marie_. Ettäs sinä saatoit, Mauritz!

_Mauritz_. Mutta Anne-Marie, setähän on ollut minulle niin
epäystävällinen kaiken aikaa. En ole voinut puhua hänelle osakkeista
aikaisemmin kuin nyt, kun hän on jälleen ystävällinen. Tiedäthän, ettei
mikään voi pehmittää isän mieltä siinä määrin, kuin jos minä autan
häntä pääsemään näistä osakkeista eroon.

_Patruuna Teodor_ (tulee setelipinkka kädessä). Kas tässä poikaseni,
laske nyt, että rahat ovat oikein! (Käyvät istumaan suuren pöydän
ääreen oikealle laskeakseen rahoja.)

_Anne-Marie_ (lähestyy heitä). Teodor setä, älä osta noita papereita!

_Mauritz_ (yhteenpuristettujen huulien välistä). Suus kiinni! Mitä
sinä ajattelet? Osakkeet eivät anna korkoa tällä hetkellä. Senhän minä
olen sanonut sedälle, mutta setä tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että
ne nousevat. Luuletko, että setä antaisi sellaisen kuin minun petkuttaa
itseään? Eiköhän setä ymmärrä tätä asiaa paremmin kuin kukaan meistä.
Onko minun tarkoitukseni koskaan ollut kehua näitä osakkeita hyviksi?
Olenko sanonut muuta, kuin että sille, joka voi odottaa, ne voivat tulla
edullisiksi?

_Patruuna Teodor_ (ojentaa Mauritzille pakan seteleitä).

_Anne-Marie_. Setä, nuo osakkeet eivät ole äyrinkään arvoisia eivätkä
koskaan nouse. Sen me kaikki kotona tiedämme.

_Mauritz_ (nousee ja astuu uhkaavasti häntä vastaan). Anne-Marie, sinä
tahdot tehdä minusta roiston!

_Anne-Marie_. Mitä muuta sinä sitten oletkaan?

_Mauritz_, Anne-Marie!

_Anne-Marie_. Niin, mitä muuta me molemmat olemmekaan? Kun me
istahdimme kieseihin kotona, niin mitä me silloin ajattelimme? Mistä
me puhuimme matkan varrella? Vain siitä, miten me vetäisimme setää
nenästä. "Sinun pitää olla topakka, Anne Marie", sanoit sinä. "Ja
sinun pitää olla viekas, Mauritz", sanoin minä. Me tuumimme vain,
miten voisimme mielistellä setää. Paljon me halusimme, mutta omasta
puolestamme emme tahtoneet antaa muuta kuin teeskentelyä. Me emme
aikoneet antaa mitään sedälle, ei rakkautta, ei kunnioitusta eikä edes
kiitollisuutta. Ja miksikä sinä et lähtenyt yksin, vaan minun piti
tulla mukaan? Sinä tahdoit näyttää minut hänelle, sinä tahdoit, että
minä... että minä...

_Mauritz_ (suuttuneena, kohottaa kätensä Anne-Marieta vastaan. Patruuna
Teodor nousee nopeasti ja ottaa Anne-Marien vastaan syliinsä).

_Anne-Marie_. Setä, hän aikoo lyödä minua!

_Mauritz_. Suo anteeksi kiivauteni, Anne-Marie! Minuun koski niin
kipeästi, kun kuulin sinun puhuvan noin typerästi sedän kuullen. Mutta
ymmärtäähän setä, että sinä olet vain lapsi. Minä myönnän kyllä, ettei
kaikkein oikeutetuinkaan harmi voi antaa miehelle oikeutta lyödä
naista. Minä annan sinulle anteeksi. Kas niin, nyt me olemme taas
ystäviä! Tule nyt suutelemaan minua!

_Patruuna Teodor_ (Anne-Marielle, joka takertuu kiinni häneen). Annanko
minä hänen viedä sinut, Untuvainen?

_Mauritz_. Etkö sinä kuule? Etkö ymmärrä, ettei sinun tarvitse paeta
minua kenenkään turviin? (Lämmöllä, todellisella tunteella.) Etkö näe,
että rakastan sinua, Anne-Marie?

_Patruuna Teodor_ (riemuitsevalla äänellä, teeskennellen vakavuutta).
Sinä ihmetytät minua, Mauritz. Voitko antaa noin helposti anteeksi
sitä, että hän sanoi sinua roistoksi? Sinun täytyy heti paikalla purkaa
kihlauksesi, Mauritz. Sinun pitää ajatella omaa arvoasi. Ei miehen sovi
ottaa vastaan haukkumisia naiselta!

_Mauritz_. Mitä setä tarkoittaa?

_Patruuna Teodor_. Etkö ymmärrä, mitä sinun pitää tehdä? Sinun pitää
antaa hänelle sormus takaisin. (Ottaa Anne-Marien pään käsiensä
väliin.) Ja sinä annat sormuksesi hänelle! Sillä sinä et ole hänen
arvoisensa.

_Mauritz_. Setä, tämä ei ole sopiva tilaisuus pilantekoon. Anne-Marie
on minun. Hän on vannonut minulle uskollisuutta nyt ja iankaikkisesti.
Tule, Anne-Marie!

_Anne-Marie_ (irtaantuu sedästä seuratakseen Mauritzia, mutta ei voi.
Vaipuu itkien tuolille.)

_Patruuna Teodor_. Aja sinä yksin kotiin häkkikärryissäsi, Mauritz!
Tämä nuori nainen on yhä vielä minun vieraani ja minä aion suojella
häntä sinun loukkauksiasi vastaan. (Hän kumartuu Anne-Marien puoleen,
pyyhkii hänen kyyneleensä, hyväilee häntä.)

_Mauritz_ (raivoten). Oi, kyllä minä ymmärrän! Tämä on salaliitto.
Minua on petetty! Tämä on komediia. Minun morsiameni on ryöstetty
minulta, ja nyt minua pilkataan.

_Patruuna Teodor_. Ole vaiti!

_Mauritz_. Minä en ole sokea enää.

_Patruuna Teodor_. Mene tiehesi!

_Mauritz_. Te teette minusta pilaa. Te annatte minun huutaa erästä,
joka ei koskaan aio seurata kutsuani.

_Patruuna Teodor_ (ankarasti). Minä alan kyllästyä sinun puheisiisi.
Minä sanon sinulle jotakin. Tähän saakka minä luulin, että hän rakasti
sinua. Siksi minä lahjoitin sinulle Laxån. Mutta nyt minä näen, ettei
hän sitä teekään. Nyt minulla on lupa pitää hänet itse.

_Mauritz_. Minä onnittelen sinua tämän kaupan johdosta, Anne-Marie!
Se ei ollut niinkään huono. (Kun näyttää siltä kuin patruuna aikoisi
hyökätä hänen kimppuunsa, vetäytyy Mauritz pois kunniaportin kautta.
Hän huutaa sitten Anne-Marielle.) Onnenonkija!

_Patruuna Teodor_. Senkin roisto! (Aikoo juosta jäljessä.)

_Anne-Marie_ (pidättää patruuna Teodoria). Anna Mauritzin olla, setä!
Mauritz tahtoo aina saada viimeisen sanan. Onnenonkija, se minä juuri
olenkin.

_Patruuna Teodor_ (vetää hänet puoleensa). Ei, sinä et etsi omaa
onneasi. Sinä annat onnea! (Suutelee häntä.)

_Anne-Marie_ (riistäytyy irti, asettuu ihmeissään parin askeleen päähän
seisomaan). Mutta setä, minustako sinä pidät?

_Patruuna Teodor_. Tietysti sinusta! Kenestä muusta, lapsi? Kenestä
muusta sitten?

_Anne-Marie_. Frida sanoi, että sinä pidit jostakusta, kun olit
kahdenkymmenen vuoden vanha, ja että sinä hänen tähtensä...

_Patruuna Teodor_. Kaksikymmentä vuotta sitten en tiennyt mitä rakkaus
oli. Se oli vain leikkiä, nyt se on vakavuutta. Et sinä tiedä, miten
vakavaa se on!

_Anne-Marie_ (painautuu jälleen häntä vasten). Minä olen kovin
iloinen, että se olin minä, eikä kukaan muu. Nyt minä olen sinun pikku
koirasi. Sinä et voi enää päästä minusta eroon.

_Patruuna Teodor_ (vie hänet näyttämön etualalle. Katsoo häntä
silmiin). Untuvainen, sinä tiesit sen koko ajan. Älä yritäkään kieltää!

_Anne-Marie_. Jospa se olisi minun veljeltäni... Jospa se olisi minun
veljenpojaltani...

_Patruuna Teodor_. Ja sittenkin sinä tahdoit tänään lähteä täältä!
Miten viekas ja tyhmä Untuvainen! Miten ilkeä ja kiusoittava pieni
peikko! Mauritz on onnellinen päästessään sinusta eroon.

    (He syleilevät toisiaan.)

    (Vuorineuvoksetar ja Frida sisältä talosta. Vuorineuvoksetar
    kirje kädessä, Fridalla eväskori).

_Vuorineuvoksetar_ (Fridalle). Olen kirjoittanut miniälleni,
pormestarinnalle... (Huomaa patruunan ja Anne-Marien.) Mutta mitä minä
näen? Kirjeeni tulee liian myöhään! Se tulee aivan liian myöhään.

_Frida_. Jumalan kiitos, vuorineuvoksetar!

_Vuorineuvoksetar_ (Anne-Marielle ja patruunalle, jotka lähestyvät
häntä). Poikani Teodor, en tahdo väittää, että olisin tyytyväinen.
Mutta kirjoitin juuri miniälleni, että tämä nuori ihminen on pakottanut
minut muuttamaan tänne ja pitämään huolta sinusta, joskin se maksaa
minulle kaksi elinvuotta. Nyt minun ei tarvitse tehdä sitä, mikä olisi
lyhentänyt elämääni, poikani Teodor. Ainahan siinä on hiukan ilon syytä.

_Patruuna Teodor_. Vuorineuvoksetar on sittenkin aina ensimäinen.
Hän ei koskaan joudu neuvottomaksi. Ja se riippuu siitä, että hän on
lahjakas nainen.

    Esirippu.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74637 ***