*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74689 *** language: Finnish LIEKKI Runoja Kirj. L. ONERVA Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927. SISÄLLYS: VIRVAA Viimeinen laivamies Arvoitus Leppäkerttu Sumuneiti Miksi? Sa sydän, sydän! Kun maja nousee Lumiperho Talvinen näky Irtolaisten perhe Mettiäislento Aarnihauta Mainen retki Elämälle Liekki LATUJA JA SATUJA Singa-Hilla Akhran koirat ja Sitka Sulo-Liza Jalanjäljet Salakuljettaja ja Vapahtaja Satu-äijän lyhty Sipri ja pappi KYTHERAN VANKI »Lasziate ogni speranza...» Leda Dolce far niente Nyt ruusut kukkii Linnunlaulu Kuutamolla Muut ei Yö Hyräily Kuori Ei koskaan Veräjän suulla Musta joutsen Astarten tytär Hephaistos Ei ole Kytheraa Ajaton aurinko INVITA MINERVA Invita Minerva Santa Scala Uudenaikainen runo Muodonvaihdos Fariseukselle SOIHDUT Pohjan tähti Aarni Kouta in memoriam Omistus Jumalten keinu Muistolaulu Tervehdys Turun yliopiston vihkiäisiin Sisarvirsi CREDO Credo Laulaja Tahto Maailman meri Hyvä Pietari ja minä Yön enkeli Hartaus Mysteeri Sokeita Ennen — nyt Valkeat kyyhkyt Vapauden vuoksi Hiljaisuus Matkalla Houkot Suvi-ilta VIRVAA VIIMEINEN LAIVAMIES. Ma ajelehdin aavalla, yksin ulapalla, hajalautan hylyllä pirstoutuvalla, — peru viimeinen parkista »Eteenpäin». — Se alus oli sorja ja ui kuni kala, sen miehistökin vankka kuin Rütlin vala ja sen kapteeni uljahin uros minkä näin! Sen kansi oli kultaa ja helmiäisen luuta, sen tuhto tähtineuletta ja masto tarun puuta. Ei liukkaampaa nähty lie liitelijää... Sen purjeet oli purppuraa ja kaukokuvitelmaa, sen lippu laulun silkkiä ja merineitten helmaa; sen lasti sieluin hukkuneiden helinää... Ja tiettömillä reiteillä kun haimme tienhaaraa, niin kokka tunsi komentonsa: aina kohti vaaraa! ja purjehet puhelivat: reivata ei! Ja polvillamme kiikkui koko nereiidein kansa; — ken miestä sukuun suuteli, ken suki hapsiansa. — Me halasimme hyökyjä ja huusimme: hei! Me seilasimme seikkailuun, kauneutta kohti, vain tähti meitä talutti ja päivän käsi johti, vain Fata morgana, mi häämöittää... Yli syvyyksien syöksyimme kuin hullut hurjapäiset, me hehkuimme, vaikk' köli sekä touvit oli jäiset. Itse piruakaan peljänneet ei toverukset nää. Nyt kaikki ovat siellä, mistä kenkään ei palaa. No Herra heitä siunatkoon: he parempaa ei halaa! Ma ainoa syntinen kellumaan jäin. Mut yhä, vaikk' on edessäni viimeinen tiima ja kaarnalastun alta lyö jo aalto ja viima, ma huudan tapaan entisehen: Eteenpäin! ARVOITUS. Yön katto kipunoi niin kummaa kirjoitusta. Ken tavata sen voi? Kuin loppumaton pusta, joll' aron tuuli soi, se kiehtoo kaipausta ja halut haltioi. Se ruoskii Pegasusta uhmaamaan Sallimusta. Päin syöksyn arvoitusta kuin tuleen lentää koi. En muuta tehdä voi. LEPPÄKERTTU. Leppäkerttu, lennä, lennä, hyrrä hyvän Maariaisen, että tiedän kunne mennä. Käytkö kohti mustaa multaa vaiko kastekaaren kultaa lepän lehden nuoren päällä: matkan saanen samanlaisen. Mikset lennä, lintu Luojan, vieri Luojan viitikolla? Vaiko vaaran, murheen tuojan virkaa kaihtaa mieles hellä! Istut hiljaa kämmenellä... Siis lie sama osa mulla: varrota ja hiljaa olla. SUMUNEITI. Kuin käden vienon viileys saa kulmilleni mun, kuin häive, huntu, ilmestys maan oudon, salatun. Ah tunnenhan, ah tunnenhan ma, Sumuneiti, sun! Yön rimpi olen rauhaton, yön kuningatar sa, sun kruunus liljankukka on, ties niitun untuva. Oi valtiatar varjon maan, mua raukkaa rakasta! On viittas unta viherää ja silmäsi kuin suo. Ma tuoksus tunnen, vaikk' en nää, sun suutas suuni juo. Ah, sallithan, ah sallithan mun jäädä yötä luo! Sun lempes yllein lankeaa kasteisin pisaroin. Näin kyynelees mua armastaa valveeseen aamun koin. Yölintuna sun povellas ma kaikertelen, soin... MIKSI? On riemua ja tuskaa, ja tuska tappaa, riemu elättää. Kell' onni on, ei pyydä enempää. Ma tunnen auringon ja ankeen sään. Siis miksi murheen laulajaksi jään? Vain myrkky myrkyn, suru surun voittaa ja synti synnin, miekan isku miekan. Ei päivä kaipaa kultaa runoniekan, on iloovilla ilo itsessään. Siks sureville surust' tahdon soittaa, siks yön ja murheen laulajaksi jään. SA SYDÄN, SYDÄN! Sa sydän, sydän, miks heikoksi niin tehtiin! Et tahdo, tohdi rakkaihin muiston lehtiin et koskea, et katsoa, sa muuten vaivut niinkuin vaipui rakkaat ja sykkimästä lakkaat. Sa sydän, sydän, maan ääret ovat aavat. Kun havaat, huomaat: jokaista kalvaa haavat, käyt syväksi ja hyväksi ja oudot veljes, vaikk'et tiedä miksi, sa tunnet läheisiksi. Sa sydän, sydän, sun pakko onhan palaa kuin paloi parhaat, maan syli jotka salaa, ja leimuta ja loimuta ja antaa se, min annoit rakkahille, kaikille, — vierahille... KUN MAJA NOUSEE. Nyt vast' oon kypsä ma päivän paahtoon, kun jo saapuu yö, ja työtä luomaan, kun kello työn jo lakkaamista lyö. Nyt vast' oon valmis kokoomaan tähkät, jotka tuleentui, kun maat' en tapaa, kun purteni jo pilvein päällä ui. Nyt vast' oon harras siunaamaan hetket, jotka aika soi, kun sydänsoihtu jo tuolla puolen aikaa kipunoi. Nyt vast' oon vapaa niin liitämään kuin linnut valkeat, kun omaksensa jo multaan velkojat mun vaativat. Ah, liian myöhään! Ah, sanokaa, näin käykö kaikkien: kun maja nousee niin asujaksi kuolo astuu sen! LUMIPERHO. Lumi putoo puhtoisena ylle tumman tien. Hukkuvainen valkohiude itse lien. Kohta jalat matkamiesten polkee poroks sen. Kohta uupuu lumiperho unehen. TALVINEN NÄKY. Loi talven taivas suloaan maan hankiin siintäviin. Jäi silmäni ja sieluni kuin kiinni kangastukseen, eloni pitkän taipaleen tuhansiin maisemiin: ma katsoin pieniin tekoihin ja suuriin unelmiin, raskaaseen vuorinousuhun, raskaampaan lankeemukseen ja ammoin alta liukuneeseen sorjaan kilpasukseen. Ja talven taivas suloaan loi hankiin siintäviin... Ma siinä istuin hangella ja itkin, itkin niin... IRTOLAISTEN PERHE. En sukua ma saanut verisitein, sisarta, veikkoa... Sit' etsinyt en aattein, mielipitein maan parhaista. Mut tukiessain toista heikkoa ma löysin perheen kanssa lasten monten ja kodin lämmön kädest' osatonten. Sain ystäviksein kaikki yksinäiset, sain heille laulamaan: »On veren huumat toiseen vetäväiset valhetta vaiston, haaveen riistaa vaan. Me yksin tullaan, yksin mennään täältä. Ja haastellaan kuin väljän halki, pitkän pilven päältä; kuin majataloss', iltahämärissä, miss' sama uupumus ui suloinen tien kulkijoissa yhteen yöpyvissä. Yöleirin sen siroittaa aamu jälleen maailmalle, vain liesitarujen himarrus himmeä jää matkaajalle. Ei yksinäisyys vaikerruksen aihe. Se tahto elon lain. Se suurten sielujen on suurin vaihe, siit' teräs varttuu sauvaan vaeltajain. Ja voimakkain on yksinäisin, vapaa rinnall' loisten, myös iskun iskemähän puolest' toisten.» Se kuuntelee kuin papin parhaan saarnaa mua tumma parvi tää. Ja silmä silmään, käsi käteen jää... Tuul' leuto leijaa haavepurren kaarnaa... ... Kuin vaimo siunattu käyn unta nähden, luon elämää vuoks outoin matkamiesten, veljein tähden. Me ihmis-irtolaisten perhe ollaan, niin läheiset ja kaukaiset kuin kotkat kalliollaan. On sama suru, eri kyynelet, on sama taisto, tavat erilaiset... Sa sielu hymyilet: Niin, niin, me onnelliset kuolevaiset! METTIÄISLENTO. Ne pistivät myrkkyisin piikein mun oudon ja vennon. Mut kipuni kestin ja kukasta kukkaan ma seurasin reittejä suuren mettiäislennon, imin silmiini kultaa joka herhiläissiiven hennon. Näin juoja oon ollut mesitäyteisen elämänkennon. AARNIHAUTA. On aarnihauta rinta ihmisen. Mut velhonvalkee välkkää yllä aarteen, se vartija on vainajain ja niiden sydänten, jotk' ovat meille salaa yössä lyöneet, säteilleet ja särkyessään helmen luoneet, helmen antaneet. Pois vierressänsä, mikä multaan maan ja mikä pyyteittensä pyörrevirtaan, ne lipastonsa avaimen vei kukin mukanaan. Sulkeutuu sielu, kunnes on se kiinni tykkänään. Ei aarnihaudan hohtoa nää silmä yhdenkään. MAINEN RETKI. Kaipuussa aloitin ma matkan tään ja ajoin takaa taivaan purppuroita, kumarsin kuuta, päivää; yössä elin, vaikk' kaikkein tähtein kultaa tavoittelin. Kun täältä lähden, ikävähän jään. Kaipuussa toinen toiseen yhdytään, kädessä käsi viivytähän hetki, veen rantaa kahden käydään kuutamolla. Hymyily, kyynel, pitkä eronhetki... Pois laiva liukuu, häipyy hämärään... Kaipuussa painan maata kohti pään. Oi, haavelintu, haudallani soita! Koin rusko, tähti, heitä kipunoita maan tuhkaan, joka tahtoi tulta olla, niin unta mullan alla teistä nään! ELÄMÄLLE. Ihminen syntyy kuin hortoon ja uneen. Ylistetty, että et herpautuneen siihen suo jäädä! Levitä lempesi syntinen syli nuoren, nukkuvan voiman yli! Heräämään säädä! Vilkuta virvoin ja vedä harhareitein, sido sielut ongelmoin ja surun salaseitein, kasvamaan saata! Anna portaat korkeat ja tähtikaipuun taakka, ettei ne koskaan voi kuolemaansa saakka nousemasta laata! LIEKKI. Kaikki, mikä elää halaa, mulle kuuluu, kuluu, palaa. Olen laki lakien, elontahto ikuinen. Sären kalvaat, kuolleet kuoret, vaadin vapisemaan vuoret. Olen suuri suuttumus, muotoin kaikkein muuttumus. Vihaan viihtymystä tapaan. Olen hehku hengen vapaan, sydänpoltto sankarin, palo puhtain, ankarin. Syöksyn syytä, väärää kohti. Olen sen, ken ottaa tohti, este eessä empiväin, myrskylento lempiväin. Mittaan, miss' on syvä, laaka. Olen erottaja, vaaka ihmisten ja peikkojen, rohkeain ja heikkojen. Soitan sotaan, vedän vikaan, isken uhrit äkkipikaan. Olen valtain kaatumus, pahain tuho, paatumus. Tuiskin maita tulenpatsain, ilmaa halon runoratsain. Olen laulu punainen pantu ihmisverehen! LATUJA JA SATUJA SINGA-HILLA. Aron tytär Singa-Hilla niinkuin yrtti yksinäinen autioilla kaljamilla miellytteli mielet kaikki kasvoillansa kaunehilla, pyydysteli pyssymiehet huulillansa punaisilla makeilla kuin manzanilla. Asetteli pedon-ansat, ajoi sutta suopungilla, kävi öisin satimilla, merkit veisti velhon puuhun aron tuuli Singa-Hilla. Usutteli Urjan poiat, enin veljet Jaroagan, urhot tuimat tunturilla, kunnes kerran kolkon Khairan mailla noidan noitumilla sappi puhkes molemmilla, molemmat sai surman suuhun. Itkenyt ei Singa-Hilla eikä nauranutkaan enää, laulanut ei laitumilla. Himmeni kuin niittuvilla, kuihtui niinkuin aron ruusu uljas, kaunis Singa-Hilla. AKHRAN KOIRAT JA SITKA. On napamaan yö. Ja revontuli loimuaa ulon taivaan alla, se tyhjyytehen lyö, se hämärtää ja hivuttaa kuin hulluus, nälkävyö, enemmän hyytää elämän kuin pakkanen ja halla, myös avunhuutoon auennehet huulet kulkijalla. Vain Akhran koirat ne ulvoo. Ens' yks, sitten toinen, ja molemmat vuoroon, kunis kaikki yhtyvät loputtomaan kuoroon: susikoiraa sata ja sata koirasutta päin kuonot kuoloa, kaikkeutta, päin äänettömyyttä, päin äärettömyyttä, vuoks ikuisen tuskan kärsityn syyttä. Viel' elää Sitka. Mut niinkuin koira koirain kera ujuttelee kaulaa ja tahtoo laulaa, ja äänensä on koriseva, nuotti on vitka... — Hän peskipomo matkaan pinkoi vetovaljakolla, on pulkassansa kassapäille kultaa, korupaulaa. — Nyt yksi hän hurtista taitaa jo olla. Kuin Akhran koirat hän ulvoo: »Me ulvomme edestä einehemme niukan, me huudamme hädässä pakkotyömme tiukan, tylyn kovuuden kourissa pitkään, pitkään, kun meitä ei armahda jumalat mitkään, kun meillä ei sielua ajatella, surra, vain raataa ja vinkua, ulista ja purra.» Hän haukkuu kuuta kera koirain ja menee, suo susille suuta. Mut ne pyytävät muuta, ne muistavat kädet, jotka ruoskivat ja löivät, ne tahtovat lihaa ja luuta ja nähdä kerta sen miehen hurmeen, mi itse iski verta. Ne Sitkan elävältä söivät. On napamaan yö. Alaston taivas loimuaa Akhran aukeoilla, ja veriläikät, ruusut ainoot jänki-iljangoilla lain vanhan toistaa: haavoitetun susi suden syö. Mut ruoskijasta Sitkasta, mi lauloi sutten mukaan, ei tiedä kukaan. Vain Akhran koirat ne ulvoo. SULO-LIZA. Sulo-Liza on illassa Tonavan Magyarin kelmistä helein. Ja rakkaus pustan poikaisen soi kuumin, vetävin pelein. Mut ilkkua immen on mieli: »Niin kaukana lempi kuin aamun koi, sitä mustalainen ei vallata voi, ei kerjäävä viulun kieli.» »En ikinä almuja, anonut, en, en minä kerjää nytkään, ma vaikkakin sinusta lämpenin ja sinä et lämmennytkään: ain' annan ma ruhtinaan lailla. Soi soitto! Niin rikas on lauluni maa, että valtakuntia lahjoittaa voin vasta-anteja vailla!» Sanoi heitukka, hattua heitti ja läks. Nyt varjoaan Liza kaulaa ja aalloilla yöllisen Tonavan hän sandoliinissa laulaa: »Mies ylväin, maa mitä kantaa, oi palaa, niin rikas on lempeni mun, että suudelman suulle rakastetun voin vastalahjatta antaa...» JALANJÄLJET. Raalan rannalla valkealla sannalla merimies morsiolleen hyvästiä heittää, vannoo Herran valalla pian jälleen palata. Neidolla on salaisuus, sen povehensa peittää. Raalan rannalla autiolla sannalla jalanjäljet pienet vievät jyrkän törmän eteen, kalliolle niemen taa, — takaisin ei ainoaa, — kaikki käyvät yhtäälle ja päättyvät veteen. Raalan rannalla syksyisellä sannalla ajelevat aaltoset ja pohjoinen tuulee. Askeleiden tarinaa myrsky kauas kuljettaa. Märssykorin vahti sen kuunarissa kuulee. Kerran rantaan Raalan outo ohjaa jaalan... Jalan pienen jälkiä mies turhaan etsii esiin... Niinkuin valat kalvenneet pois on juosseet askeleet, vajonnehet Raalan rannan pettäväisiin vesiin. SALAKULJETTAJA JA VAPAHTAJA. On salakuljettaja vanha kuolemaisillaan. Hänt' ennen onnesti, nyt ovat ryysyt verhonaan. Hän unta näkee elost' ollehesta, ja ohi kuvat kulkee, kierii, vierii menojaan... — ei leikattu ne lasten aapisesta —, ei lapsi koskaan lie hän ollutkaan. Hän taas on syytettynä, seisoo eessä tuomarin, mi katsoo niinkuin hälle oisi selvää salaisin ja tiukkaa: »Kaikki tyystin ilmi anna, mit' olet koskaan kätkenyt sa noihin ryysyihin, jos kaiken myönnät, ei sua syyhyn panna. On tilinpäiväs tullut viimeisin.» Ja salakuljettaja vanha vastaa vavisten: »Mun horna periköön, jos petän mistään vaikenen: oon myönyt nahkaa, verkaa ynnä viinaa, mut repaleet vain yllein jäi, muut' omista ma en, siis älä köyhää saatanaa sa piinaa, mies olen tihujen ja kurjuuden!» Näin tuomari: »On repaleeskin koru kohtuuton, ne riisu pois, niin nähdään mitä niiden alla on!» Mies tottelee, vaikk' alla horjuu vaivan, ja sammaltaa: »Ei syy vain yksin mun, vaan kohtalon...» Mut tuomari: »Et alaston viel' aivan, myös kuori kuona sydänkurimon, ja paatumukses, pahat sanas, herjat manalan, siks että alaston myös sielus eess' on taivahan. Ei salakuljetusta mitään viedä sull' ole lupa valtakuntaan luojas Jumalan.» Mies huokaa: »Tyhjä olen, muust' en tiedä.» Jalkoihin lankee herran ankaran. »Viel' etsi sydämestäs siis», velkoja virkahtaa ja kasvoillensa valkeus ylhäisen armon saa. Mies rinnassansa tuntee olon uuden, kuin ei ois koskaan ollutkaan maan mutaa matalaa... »Oot salakuljettaja jumaluuden, suur' mestari näin neuvoo kuolevaa, kuin sokko olet vierinyt elämän virtaa sa, katoovaa surrut kultaasi, vaikk' kaikk' on tallella, mut nyt sä tiedät, miss' on tiedon raja». »Niin, nyt ma tiedän, kuiskaa hiljaa vanha katuja, ma tiedän, että olet Vapahtaja...» Pois nukkui rauhaan aamun koitossa. SATU-ÄIJÄN LYHTY. Hän saanut synnyinlahjaksi ol' lyhdyn sellaisen, mi yössä hälle neuvoi tien luo sadun keijujen. Hän satu-äijäks ristittiin. Hän lasten riemu on, kun aina hällä kontissaan on kasku verraton. Hän illoin malkaa korpehen halk' aallon hyrskyvän, ja siellä prinssit, prinsessat ja rosvot näkee hän. Hän tervehtää, hän kättelee heit' tupatuttuinaan... Yöt monet seuranpitohon näin kuluu rattoisaan, vaikk' onkin metsä autio, vain meren tuuli soi... Vain lyhdyn satupeilistä näyt kummat kipunoi... Mut kerran, kun hän jällehen yön selkään samoaa, hän tosi prinssin, prinsessan ja rosvon nähdä saa. Hän säikähtää, hän sumenee, hän karkaa katveeseen. Hän valkeana kotiin käy; on varjo itselleen. Taas lapset kiertää kertojan: »Nyt mitä näitkään sa?» Ens kertaa vastaa vaeltaja: »En mitään nähnyt ma...» Suu tarukontin kiinni jäi, ei koommin auennut. Näät satu-äijän lyhdystä ol' liekki sammunut. Se unesta ja usvasta loi kuvat tarujen. Maan karkeahan totuuteen sokeni silmä sen. SIPRI JA PAPPI. Pappi pöntössä pakisi. Siprin ukko ulkotöissä, opin lautsalla omalla koki kansaa kaikenmoista, sysipäätä syynalaista Herran vahvalla valolla. Sinne lykkivät lylynsä alta temppelin ajoivat kirkon katrahat koreat, kuulijat kurinalaiset haapiohon halvan miehen. Tuostapa paheni pappi. Saapui saalahan sijoille, kotahan kotoisen noidan. Virkkoi: »Vaeltelet viassa, ajat Hornan hiirakolla, Louhen luudalla lakaiset lampaat Herran huonehesta, hyvän Kiesuksen karitsat Perkeleen tulipesähän, polttohon ijäisen pätsin.» Ukko uunilta urahti, uskon piltti umpisilmä: »Ei ne ehdi Louhen lapset, Lemmon linnut liiatenkaan, saati Kiesuksen karitsat, maata kirkon karsinassa, unilukkarin lutissa, kun on kiire kirkkahilla, hätä häijyillä rutompi veden viivaan vieremille, hyvän paimehen parihin. Kova on kivinen kirkko, armo alttarin kovempi sielun sairahan kokea.» »Kanta kirkon kalliolla, Kiesus itse sen takoja. Tie on taivahan tukala, ylen helppo helvettihin.» »Niinp' on tiukka tietäjistä, kovan käyjästä kysyntä, joka aukoo armon portit, voitelee sanan saranat, papin ylpeän ylätse, aamusaarnojen alatse.» Pappi partaansa hymähti: »Hyvä mieli hyypiöllä itse paavina pakista, seista synninpäästäjänä, koota korkeat kolehdit.» Sipri siihen säätelevi: »Lienen laatuisa hyvinkin. Sanon: jo ollahan ovella, paratiisin porstuassa, aika on siirtyä sisälle, kartanohon kaunoisahan, itseensä ilosalihin. Siellä istuu jo isäntä, julkisen Jumalan Poika edessä elämän leipä, taivaan kynttilät kädessä. Sanovi sanalla tuolla, suulla haastavi sulolla: Astukaatte atrialle armon pöytähän pyhähän, laverille laupeuden. Lausuu vielä lauhemmasti lapsille ladun lavean: Etkö muista muinaistasi, tunne et tuttua sijoa? Tääll' itkit ikäsi pitkän, ikäsi iloinnet vielä ylhän Ylkäsi sylissä manttelissa Maariaisen, valossa Vapahtajasi, alla kasvon Kaikkivallan.» Suuttuu jo pahainen pappi. Sanan Siprille sihahti, aatoksen apean ampui: »Jos ois aika ammohinen, elo entisen tapainen, autuudestaan ankarampi, virkavallalta visumpi, se sun viskaisi vetehen, rohdintukkona tulehen, siinä surkea sulaisit, katoaisitki katala, ruman hengen ruumenina, Saatanan purupaloina.» Vastasi vakainen vanhus: »Siin' olen sytenyt synkkä, kitunut eloni kaiken tuskissa Jumalan tulen, pirun pitkän pihdin päässä, viime tuomion vihassa...» Kuului kolkutus kodassa. Sipri siirsi säppeänsä. Tuosta tungeikse tupahan jälleen raukka raadollinen, lammas laumasta erinnyt, tuli henkensä hädässä apua anelemahan, hyvän paapan palsamia sydänkäärmehen kähyihin. Sipri haavoja siteli, valoi voiteella sulalla, medellä makean mahlan. Siitä kiukaalle kipusi, kuutamoisen kulmaluille, avasi sanaiset arkut, veti viiet virsikirjat alta salpojen salaisten suuren Luojan sulkkusista. Lentoon siipensä levitti Taaton tuttavan tuville, enkelten esipihoille, Kaikkivallan kartanoihin. Pappi pyörsi pappilahan. KYTHERAN VANKI LASZIATE OGNI SPERANZA... Ken Kytherassa ollut on, hän mennyttä on miestä, hän kuoloon saakka kantaa saa sen ihanuuden iestä. Tuo hälle kaikki kauneus ja riemut elämän, niin köyhiksi ja halvoiksi ne arvioipi hän! Tuo hälle rypäl hehkuvin, maa mit' on koskaan luonut, hän kalkin kalliin työntää pois: on noitajuoman juonut! Tuo paratiisin omenat; ei viehdy punakuoreen! On menneeseen hän köytty kuin Tannhäuser Venusvuoreen. Hänt' tykö kutsu: ohi käy, hän tullut näät on sieltä, miss' ymmärretään, haastellaan vain jumalien kieltä. Hän ihmisille outo on, enemmän itselleen. Hänt' taiat, tarut vetää vain ja vellamoiset veen. LEDA. Sa musta pilvi, ilmattaren kantaa oot raskas liiaten. Hän kädestänsä pudota sun antaa maa-emon helmaan. Sa sirpaloidut sateeks, pisaroiksi, uit kätköön sammalen. Mut mistä kulkenut oot, korpipurot soivat, puut vihannoivat, kedot purppuroivat. Sa musta murhe, sydämeni kantaa oot kuorma murtava. Se kammiostaan pudota sun antaa maailman mereen. Sa säryt säveliksi, kyyneliksi, koht' oot kuin untuva! Mut missä liitelehdit, surut henkevöityy ja ihmisrinnat kukkii, hedelmöityy. Sa kaiu tuska irti kantelostain ja etsi kantajaa, mun Ledaani, — jos löydät hänet jostain — mi sylin avaa Olympon vihmaa vastaanottamahan, hedelmän antajaa... Ja silloin itkun sijaan iloharput soikaa, kun Leda lempii Juppiterin poikaa! DOLCE FAR NIENTE. Näin mielisin uinua päivät ja uinua yöt ja unohtaa työt, jotka matkalla jälkehen jäivät — ja huomisen työt, vain eilisen onneni muistaa ja antaa elämän virran viedä ja luistaa päin suurta tuntematonta kuin seikkailuun ja uskoa, että viel' eessäni niitä on monta kuin vaihdetta kuun... Maan runsaussarven mettä ken kerran joi, hän alati janoo: nuoruuden vettä... NYT RUUSUT KUKKII. Nyt ruusut kukkii. Mut ken jos keksis käärmeen, tuon piileväisen, alla ruusuhiston, hän antais mulle viime armon-piston. Nyt huulet hymyy. Mut ken jos näkis nuolet mun loppuun riutuneessa rinnassani, hän salaa itkis pyhää valhettani. Nyt päivä nousee. Mut ken jos arvais ansat tään aamun valaisevan vastaisuutta, hän kenties kestäisi ei päivää uutta! LINNUNLAULU. Lintu se sirkutti oksalla: sivit sivit siu. Onko sun onnesi tallella tiu tiu tiu? Ei ole luontoa laulella: vilu virret vei. Ei ole onneni tallella, ei, ei, ei. KUUTAMOLLA. Syyshimmeä kaislojen helinä ja yllä valkea kuu, edessä aaluva kuoleman ja takana elämänpuu. Oi kuinka on kasvot kirkkahat tuon vastasyttyvän kuun ja kuinka on keveät oksat veen ja raskaat elämänpuun! Yön lamppu, loistos verhoa, oot niinkuin muudan muu: ei huulten kaari kavalla, jos suudeltu on suu. Mut mitä laulaa laine veen, min kiedoit armasteluun? Oi, _luna mendax!_ kaislat soi ja oksat elämänpuun. MUUT EI. Muut pety ei, vain se, ken uskon, unelman on oma ja joka syösty on, kun peittyy pois tää pii vein loma. Muut kärsi ei, vain se, ken lieto on kuin muusain mieli ja jonk' on lempi viritetty niin kuin viulun kieli. Muut köyhdy ei, vain se, ken rikkaaks syntymässä luotiin, vain se, ken vaivaistaloon tapojen kuin hylky tuotiin. Muut sorru ei, vain se, ken täst' ei ole maailmasta, vain se, jot' taivas kotiin ikävöi kuin pientä lasta. YÖ. Yö on niin tyhjä, kun yksin on, yö on niin tyhjä ja pohjaton, ja kaikki laulaa kuorot kohtalon. Yö on niin täynnä kuun kudelmaa, yö on niin täynnä maan hekumaa ja kaikkeuden virvaa vilkkuvaa. Ah, kerran mua liet lempinyt... Mut milloin, missä, en tiedä nyt. Sen sydän unhoon niin on värissyt... Se vaivoissansa yöt yksinään pois luotaan syössyt on muiston tään, kuin unta ei ois koskaan nähnytkään. Yö on niin tyhjä, kun yksin on. Täht'aaveet tanssii ja pimennon. Oi Herra taivaan, olen onneton! HYRÄILY. Kansanlaulun tapaan. Silloin kun saapuu onneni aika, niin minut viedään hautaan, heitetään liinanen silmille ja suljetaan neljään lautaan. Silloin kun saapuu häitteni hetki, niin minut peitetään multaan; armaani uudessa pirtissäni vihitään uuteen kultaan. Silloin kun pääsen matkani päähän, silloin siell' olen yksin; armaani käkömme kukuntatiellä käyskelee käsityksin. Silloin kun hiljenen hiekkakehtoon, tuuli vain nuolevi santaa; armaani vierasta rakastaa ja vieraalle suukkoja antaa. KUORI. Sa olitko suuri tai pieni, sit' en aatellut silloin, kun omakses tulin: olit rakastaja sielun. Olit laulaja sanattoman laulun, pyhän säveleen tulkki. Nyt sävel on kuollut, mut sanat elää huulilla kaikkein. Nyt olet sa suuri, nyt olet sa jokaisen oma, mut liian pieni mulle: sa rakastat kuorta. Ja kuori on kovettanut meidät ja särkenyt säikehet hienot, jotka välillämme ennen kutoivat kauneuden siltaa. EI KOSKAAN. Taas saapuu kera kukkien ja uuden elämän maan kevät haluun ihmisen ja luonnon heräävän. Ma yksin korsi kuutamon siit' osattomaks jään, ma yksin katson aurinkoon kuin pitkään ikävään, kun leijaa leudot, armaat säät ja sarat saapuu kukkapäät, mut kera uuden elämän ei koskaan saavu hän... VERÄJÄN SUULLA. Istun kotini veräjän suulla Luojan kauniilla kukkakuulla. Koti ei koti, mut kukka on kukka Vilvoita polttava pääni, nurmennukka! Istun kotini veräjän suulla. Harakka nauravi veräjäpuulla; Maantie on vapaa ja portti on avoin... Ennenkin kulkuriks muutuit samalla tavoin... MUSTA JOUTSEN. Sun kuolinhuutos kuulin kauan sitten, sa hiilihöyty ukkosvaajainen, mut sentään liikut joukoss' elävitten, tulessa valtimoni soudellen. Oot yhä mulle lähin läheisistä ja joiut mennehistä. Et ollut rinnan rikos, katumus, sa olit rakkaus, sen mustin mustuus, puuntavaisin puna, ylhäinen hyvyys tuhoon tuomittuna. Viel' leikkii eessä liekin kajastus ja turman muisto, heikkous pyhä, voimaa ihanampi, ... Kytheran linnan puisto, sypressipatsain paalutettu lampi ja siinä joutsen musta... En saanut rauhaa enkä siunausta. ASTARTEN TYTÄR. Soi huilut, soi... Ma luulen, armas myötä karkeloi ja uskoo: mullekin on mieluhista noin viedä tanssiin yksi tuhansista. Nuo hempukat kevyttä kenkää, helmaa nostavat. Mut tytär Dionysoksen, Astarten ei luotu amoriinein naljaa varten. Jos rakastan, ma ylenkatson keimaa hetairan, min kuvaks kaavannut on lemmen-allas ja runoks kyynillinen, vanha Pallas. Jos tanssin ma, se merkitsee: on eessä kuolema. Vien piiriin tähdet, hiki huuruu kuusta, hämärtyy henki, veri syöksyy suusta... Tulessa siin' ma jälleen yhdyn suuriin jumaliin, pois karkeloitsen kauniin elämäni, hyvitän lemmenhetken hengelläni. Soi huilut, soi... Se tanssiin tulkoon, joka kuolla voi! Se saa, ken Shivan katsetta ei karta nyt syleillä Astarten papitarta! HEPHAISTOS. Hephaistos synkkä sydämessä hakkaa, lyö raunioiksi, minkä rakensin. Jo suihkukaivot laulamasta lakkaa, teeruusuin tuoksut haihtuu tuulihin ja hyväilevät henkäykset ambran. Nyt kauniit kaatuu pylvähät Alhambran, nuo kaaret hennot Itämailta tuodut ja kuvitelmain kudelmasta luodut. Korallihattaroiden hiukset jo hulmuavat päämme päällä tuolla kuin pakenevat muuttojoutsenet. Oi armas, ymmärrä, on aika kuolla, on hetki murtumisen, loppu leikin, on taru päättymässä tarun sheikin. Oi, kätke kyyneleesi, kallehin: näin elämäss' on käynyt ennenkin, pois juoksee päivä jälkeen päivän toisen, ei kiitäjää, mi kiinni saada voi sen. Ja lempi! Soinnahdus vain, vailla valaa. Ken eli sen, hän vaikenee ja salaa. EI OLE KYTHERAA. Ei ole Kytheraa, on vain hengen haave ja aistien harha, on vain äänetön yö ja sanaton laulu ja ääretön tähtien tarha. Ei ole Kytheraa, on vain kangastus rannalla taivahan sinen, on vain siipien lyönti ja syyttävä sylinanto ja katkera kadottaminen. AJATON AURINKO. En luoksesi voi tulla ma öihin tuhansiin, mut sentään sätehilläs mua poltat, poltat niin. Oi milloin tules hehkuun tää tomu raukeaa ja ajatonna aukee mull' ainehiton maa, ett' ystäväni nähdä taas iki-armaan saan! Me kaksi ijäks luotiin yhdessä vaeltamaan. Oi polta tuimemmasti, mull' on jo kiire niin! Syleillyt ystävääni en öihin tuhansiin. INVITA MINERVA. INVITA MINERVA. Pois sormet! mua neuvovi pääni. Et syöjä sen rokan, joka pankollas paistuu, se katkulta maistuu, ei ambrosialta, sanoo muusainkin ääni. Pois arenalta! Se on tervattu katto. Sit' aatellos seikkaa: siin' naakkakin keikkaa välill' laaheen ja nokan, peräpurjeen ja kokan. Pois sormet! Se peli on patto. Se laahaavi arkeen, luo kielenkin kärkeen, ja se tarttuu kuin terva. On _invita Minerva!_ SANTA SCALA. Kas mainetta myös sitä ongitaan ja ongitaankin hyvin. Miss' samehin loiskivi lammikko, niin sinne vain syötti syvin! »On Suomi köyhä, siksi jää», siks se, joka kunniasäteen yli otsansa tahtoo talvehtimaan, sen ottakoon etukäteen! Pelaa hyötyri tulevaa perintöään, ei katso pennyyn, senttiin, kun pakko on koukut kultaiset ulos laskea kontinenttiin. Maan parhaille täällä näät tarjoillaan vain kalaa mannermaista. Paras sanankin sankarin väkevän vähän metropoolille haista. Mut sitten hän onkin maineen mies, käy kuiskutus: »kuinka fiini!» Ja yhteinen kansa kotkottaa: »olis metka hän Mussoliini!» Ja kriitikerit kuuluuttaa: »hän on _arbiter elegantiarum_.» Ja rahvas laulaa lurittaa: »hei liirum, hei sun laarum!» »Siro käytös» neuvoo: »neroilu uus on hovi-etiketti.» Siit' tippakin kansalliskoteihin on titteli, amuletti! Tädit korukansia kulttuurin pölyrätillä pyyhkii ja paijaa. Ja pojat raitilla rallattaa: »raiati riiati raiaa.» Papat tuumii: »Suomi on Europpa, diplomaatti tuo meidänkin Pentti...» Ja mammat: »sitten se vasta on maa, kun nainen on presidentti...» Jok' ainoa puotilas konsuli on, jos päässä on kurssit taalan. Täällä paavin partahan kurkoitetaan, kuin portailla Santa Scalan... Mut muumio valmis on maineen mies, tomuks jauhama kunnian saineen. Jos eli tai kuoli, samapa tuo: hän säilyy siivillä maineen! UUDENAIKAINEN RUNO. Riihaton monologi. Uudenaikainen runo, ma tunnen sinut, koko sun aapeluksesi osaan kannesta kanteen ja kaikki sun ylirealistiset, konstruktiivis-koneelliset La Morgue-näkysi: naisruumiin pantterilevon ja pienten porttojen nälkäisten jäsenten geometria-rytmin ja Lontoon Hallit ja Piccadillyn ja esikaupunki-nokeen johtavat selkäydin-antennit, polttavilla katukivillä katuvan Pesupunkka-Magdalenan ja kuppatautisen Ryysy-Ristuksen, Rotonden ja Dômen mulattimallit ja maalari-epigonit takaraivottomat ja kabaretti-laulajain banaani-metaforat keskiyön aikaan, jolloin tuo vanha _petite différence_ leijaa areoplaanilla ylitse kuilujen, välillä säätyjen säädyttömäin, heitellen alas palopuheita _laisser-aller_-teorian. Tunnen myös berliniläisen Blume-Annan ja Anna-Blumen, suurella kirjaimella kirjoitetut jymysanat ja ykstavuiset säkeet, laittomien lait, ja kolmannen internatsionalen kiroja sylkevät evankeliumit. _Mein Liebchen, was willst du noch mehr?_ Niin uudenaikainen olen. Mut milloinkaan et lohduttanut mua, sa puhkuva Pacific, sa uudenaikainen runo, et ylentänyt, nostanut, et antanut voimaa pyrkimään irti pakkotyöstä henkeä salpaavasta, jota elämä teettää, kestämään enemmän kuin ihminen kestää, ei, sit' et voinut sa tehdä, sa lauluton telme; yhtä vähän kuin mun laulavan hiljaisuuteni ihmisyystahto on riittänyt heille, joilla on kipeä tarve kieppua kirmassa kinon ja sylkäistä elämä esiin karuselli-kiireessä, vihlovin huudoin, laatusanoissa pillastuneissa. Niin vanhanaikainen olen. Ja sittenkin! Aika on ilmaa. Uusi ja vanha sanoja vain, reklaamikylttejä tyhjiä, pintojen kuohaa! Ihminen eilen ja tänään, työssään ja rakkaudessaan ja sairaudessaan on alati sama. Hän pyytää viileää kättä polttavalle potilasotsalleen, hän rukoilee ikuisuutta katoavaisille kauneushaaveilleen, ja tahrattunakin tahtoo ojentaa veljille käden elämän valheen liejun suuresta suosta. Hän vaatii perspektiivejä ylös ja alas ja sivulle, kolmeen ulottuvaisuuteen, — mieluummin neljään — ja retkeilyalaa vieteille viiden aistin, — mieluummin kuuden — Ken täyttävi nää hulluinhuoneesta tuodut tai sinne johtavat halut? Vain runoilija. Siks siedetään häntä itsemurhantekijää, hullua kroonillista, surmani entäjä, ukkosenjohdatinta taivahantulten, koesimpanssia, seeruminvalmistajaa elämän ruttoon. Ilman häntä ei oisi puhdasta ilmaa, ei lepoa viisaan, ei oisi myöskään maapallon päällä kuun kanavain karttaa: pienten porvariskotien juoksuhautoja parkuvan autuaita... Mut sit' eivät tiedä he itse, nuo elämälle pelastuneet runoseerumin myrkyttämät sokeat onnelliset. He voivat hyvin ja heillä on voimaa elää ja varsinkin varaa halveksia runoja ja runoilijoita. MUODONVAIHDOS. Oli mies hän pirunmoinen, halpa rähjä, vaan ei loinen: sietänyt ei sielu likaa, siinä tarpeeks syytä, vikaa! Oli mies, mi astui suoraan, — niinkuin luotu hirttonuoraan — kun ei ollut luihu, laaka, sai hän mainesanan: raaka. Oli mies kuin pahin sälli; sanansa kuin poskimälli, mädäks haukkui täkykalaks, minkä muut ties herkkupalaks! Oli mies kuin kerjäläinen: risamekko, harripäinen, — sukat kurtut pauloi nilkan — maali kaiken maailman pilkan! Suuttui tuohon: suunsa siisti, päänsä suki, nenän niisti, suostui toisten siistein tapaan: tottui törkyyn, tyytyi rapaan! Sielunsa näin polo pilas... Näköpäänsä pöyhkäks silas, niinkuin hieno käytös sääsi: kukoks tunkiolle pääsi! FARISEUKSELLE. Sanot: »En tee kelleen pahaa enkä lankee kiusaukseen, vailla heikkouden vahaa valmis olen kirkastukseen. Kiitos Herran, en oo varas, aina olen puhdas, paras, puhtaampi kuin puritaani. Suori tiehes, publikaani: asun armon kukkulalla!» Asut puolla paremmalla, tunnet sen, et tunne tätä, mik' on elo jalkais alla, arkitungos, puutos, hätä, tuska alhon astujalla. Vasta kun käyt kukkulalta alas alhon lasten pariin, onnenlaivas lasket kariin, kuljet vaaran, kuolon kujaa, vasta sitten sull' on valta, valta laulaa hallelujaa, hyvyytesi hynttäntyytä, — jos on siihen vielä syytä! — SOIHDUT. POHJAN TÄHTI. On yksi Pohjan tähti Pohjan päällä, on yksi tähden alla heimo täällä, min Sallima on säännyt määrään samaan: etäältä sädehtimään maailmalle, siks kunnes kaikki lain suuren alle, ikeeseen ihmisyyden kirkastamaan, maan kansat laajoin veljesparvin taipuu ja päiväks muuttuu pitkä päivän kaipuu. Vuossatain vaivat valontemppelimme ilmoille nosti, toinen toisihimme näin meidät köyttäin sitkein sydänjuurin, työn ketjuun raskaaseen ja yhteisehen. Ei varaa meillä vainoon, kylmyytehen, ei kiistaan siitä, kuka pienin, suurin, vaan kell' on sydän kansaan hehkuvaisin ja rakkauden mitta kukkuraisin. Ja ken ei rakastaisi synnyinmaata, min vuoksi työtä enempää ei saata yksikään heimo antaa uhriks onnen, uhriksi tulevaisen ihmissaaton! Tää maa on hellän maammon, urheen taaton, ja veressämme tunnemme sen ponnen. Maan kova kamara ei aihe soiman, me teemme siitä sydämemme voiman. Ei kaataa kansaa saa sen koettelemukset. Kodiksi tuntea nää tutut ukset on käsky meidän, muuten kodittomain, niin ett' ois kohtalo tään Pohjan Hellaan, se että maailman kiehtois kauneudellaan, ei koskaan suistuis otaan nuolten omain, erheisiin eripuran, uhkaveikan, — kuin kävi ennen vanhan, kauniin Kreikan. Rotumme rohkee yöss' on sotaa käynyt. Ehompi tie nyt eteen ennättäynyt, kun riemuin nousta saa sen henki vapaa. Mut jos se vaatis vielä: kaikki vaakaan! ei petturia olko ainoaakaan! Se muinaissankarten on sorjaa tapaa: vuoks yhden kaikki, yksi kaikkein vuoksi. Jos niin ei käy, suurhetket hiekkaan juoksi. Korkeiden valtain luottain kutsumukseen kypsyttää voimme voimaan, siunaukseen parhaimman, mistä isät näki untaan, korottaa hengenlaiksi kaipuun jalon ja liittää pienen Pohjan tuikkeen palon kauneena ikuisempaan ihmiskuntaan. Kuin tähdet himmenevät aamun koittoon, raukeevat taistot rakkauden voittoon. AARNI KOUTA. In memoriam. Muistan sun ma vuotten takaa: toinen oli aika silloin, toiset leikit aamuin, illoin, tulta tuhlata ja jakaa. Maa ja taivas oli toinen, toisin hohti kuutamoinen, päivä, tähdet hetkein hiekkaan, kirkkahimmin runoniekkaan. Parvess' säeseppoin nuorten sun ma muistan, ilakoitsi siinä lautsat, lauloi, loitsi, usko siirsi taakat vuorten. Nuoret oli silloin säkeet, alttiit tahdon aurat, äkeet elon kyisen pellon kyntöön, pegasokset valmiit ryntöön. Rakkain sulle ratsus virma, ylin mielikuvain kirma, tulijoutsen runoleikin, vei se sitten minne veikin! Usein urhon lyöneen veikkaa Klotho kytkee pakkopankaan, kutoo kuormat kultalankaan taikka lennon kesken leikkaa. Tänään uupuu yksi, kaksi, huomenna taas joku puuttuu... Hetki hetkeltä näin muuttuu maailma outo oudommaksi. Liian varhain maille muiston vierit purteen Keerein noutaa. Olkoon tiesi kaunis soutaa halki Tuonen tumman puiston. OMISTUS. Robert Kajanuksen täyttäessä 70 vuotta. Tähdet on taivaalla kukkia yössä. Ihminen kukkii elämänsä työssä, konsa hän piirtää yöhömme ylhäistä linnunrataa, vuossatain halki, ylitse unhon, mi yllemme sataa. Soitto on suuri suruista luotu, laulu on sydämien lohduksi suotu kutomaan siltaa tähtien, haaveiden sädehelinästä kansasta kansaan, jumalten juhliin maan ikävästä. Meill' oli suurempi ikävä kuin muilla, kotimme aidattu salon surupuilla. Kallehin aatos vaikersi vankina vierahan lain; joelta Tuonen joutsenet jäiset joikuivat vain. Yö oli pitkä Pohjolan mailla, talvi ja mykkyys kevät-unta vailla. Silloin hän saapui sävelten mestari, löi, kipunoitsi, hyljätyn heimon voittojen virttä laulamaan loitsi. Silloin hän saapui, ja uus' tuli aika: yhdisti kansan Kalevalan taika. Ankaran painon alta nous ilmoille Suomen soitto, kajahti kauas Väinämön kieli tuo outo ja loitto. Niin, hän saapui, ja sävelin voitti, sukupuumme vapauden tuulin huminoitti. Vapauden virsi, virsistä valtavin oot elämän! Kauneuden kannel, ken sinut viritti, siunattu hän! Sukupolvet vaihtuu ja vuossadat vaipuu. Ei tummu koskaan kauneuden kaipuu, aateluuden tunnus sielussa korkeiden aurinkolasten. Ken sitä palvoi, kuningas on hän maan kuningasten. Taa ajan säilyy, mi parhaint' on meissä. Sävelten sankari elää säveleissä. Miestä, min työtä Suomen on soittelon sorea latu, ainiaan kantaa laulumme laineilla kukkiva satu, satu, mi suurtuu kuin hengen ikivalta, nousee kuin aattehet murheiden alta, viestiä vieden vastaisuudelle polvesta tästä, isänmaan urhon uskosta, taistosta tulenväkevästä. JUMALTEN KEINU. Eino Leino in memoriam. »Kenen korkeat jumalat ottavat keinuunsa kerta», hän Olympon lemmitty on. Hän korkeimmat huiput ja syvimmät kuilut näkee, tiet kohtalon. Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut, häll' on Fantasian siivet ja yhdeksän muusan suut. Ja kun hän liikkuu parvessa elämän lasten, kaikk' katsovat, haastavat: »Kuin kummalle tuntuukaan, ohi viistää jumalten siipi povet polttavat! Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut, hänen kauttansa laulavat kaikki pyhän Dodonan puut. Ja kun hän poistuu, maan kehä autioituu, sydän ihmisen yksin jää; se huokaa: »Taas elo nostaa ja laskee laineitansa, kuka ymmärtää?» Ei koskaan, ei koskaan hän ollut kuin ovat muut! Hän kuului sinne, miss' auringot alkaa ja tähdet ja kuut. MUISTOLAULU. Sun menneeks mainivat, ma sit' en usko. Ken eli työssään, eläväksi jää. Ain' askeleittes kaiun kuulee kansa ja Suomen korpipolut kaikki nää. Ja viel' on niinkuin vastaan astuis tiellä tuo tuttu hahmo, — viitta, hattu, pää... Ma laulan sulle niinkuin ystävälle kaipaava sydän hiljaa helkähtää. Sa suuren sydämesi vaateen täyttäin teit kauneudelle aina kunniaa, jot' itse harvoin sait — tai liian myöhään, kun poves hehkuvan jo peitti maa. Kuin kalliit olivatkaan laulus lunnaat! Kirpeimmät nuolet meillä parhain saa. Ma laulan sulle, laulutoverille, jollaista tääll' en nähnyt kauniimpaa. Ma laulan sulle, niinkuin meille haastoi muinoisin suven heljä onnenpuu, ma laulan sulle, niinkuin talvi-illoin meill' loisti kohtalomme kuolon-kuu. Ma laulan sulle rajan tuolle puolen sen, mit' ei sinne sinkoo ihmissuu, kuin ikuisuuden eessä meren laine, mi kuultaa tähtiä ja vaientuu. Kuin sa, ei rakastanut kenkään meistä, maan kuorta tätä sydänkukkivaa, kuin sa, ei syössyt siipiratsullansa yksikään kauemmaksi taivaan taa. Nyt irti elon ikäväst' on henkes, min kaipuu kantoi kohti Jumalaa. Ma laulan sulle niinkuin pieni peippo suur'-tuntemattomalle laulahtaa. TERVEHDYS TURUN YLIOPISTON VIHKIÄISIIN. Turun viiri, yksi, ylväs ajantietoon piirtyi niin, että jos tuo kaunis kaatuis, koko Suomi murtuis, maatuis. Valon, tiedon luja pylväs, siksi sinut tunnettiin. Aura-joen vihryt parras kutoo sorjan kirjovyön ylles muinaismuisteloista, vuosisatain auringoista. Tääll' on laulun kanta harras, valta vanha aatteen työn. Yhä loiskii Auran laineet, yhä nousee korkee koi yli sukupolvein surun. Yli uuden kevät-Turun siivittyvät uudet maineet, Flooran päivät karkeloi. Jälleen kukat nähdä saamme, lapset nuoret Apollon. Terve lyyraa kantamasta, rakkautta antamasta sydämelle synnyinmaamme, alttarille auringon! Terve teille soittamasta kanteloa kotoisaa, jok' on muita herttaisempi, kieltä, joka soi kuin lempi himartaissa kullan hasta, kesäyötä valkeaa. Terve kuulemasta tuota kotikuusen huminaa, palvomasta pyhää puuta, soutamasta Auran suuta, valon suuren valtavuota, joka vierii aikain taa! Viekää kansa onnen teille! Teill' on käsky ylhäinen: tehdä rinnat rikkahiksi, Suomellemme sykkiviksi! Terve hengen sankareille seppelpäille keväimen! SISAR VIRSI, Suomen naisten päiville 5.III.1927. Varhain mainittu on maassa naisen hellyys, miehen voima, myöhään oivallettu onni yhteistunnon aateloima. Myöhään vapahdettu vasta vaimo vangin karsinasta kaitsemahan kalliimpata. osan saamaan olevasta. Siitä tiedon maailmalle saattoi Suomen syrjäissoppi. Teot tehtiin, työssä nähtiin suuri oikeudenoppi. Nähtiin täällä vertaisina eessä lain työ miehen, naisen, molemmilla vastuu vankka ihmisen ja kansalaisen. Oomme olleet lumiaura kansakuntain talvimailla. Viel' on kesä kerkeemättä, virvet vienot kukkaa vailla. Retki pitkä, vuodet raskaat. Kauan kestää kova kirsi. Sentään nyt jo taivahille soikoon uljas sisarvirsi! Naiset vapaat, orjat ennen, kaikki lyökööt käden käteen, kaikki tuokoot tullessansa tupaan tummaan päivänsäteen! Joka aamu heljemmäksi saattakohon pirtin sumeen, joka säen sokealta pudottakoon silmän lumeen! Valta viisauden vielä maailman laupiaamman laatii, mutta joka voitonseppel uudet uhrisuitsut vaatii. Vaatii soihdut hengen kirkkaan, vaatii uskon, tunnon vakaan, jot' ei suista pettymykset, jot' ei peitä kuolemakaan. Tiedämmehän, tunnemmehan: käymme kohti aikaa uutta, käymme kohti ihmisyyden valoisampaa vastaisuutta. Oomme rakkauden kansaa, lapsi alla sydän-alan; aavistamme aikain salan, voimme tehdä sisarvalan: Kaipaa talo ihmiskunnan naisen syöntä, naisen kättä. Ei jää uran-uurtajien pyhä kynnös kylvämättä. Ei jää koskaan Suomen kodin kultalanka kehrääjättä. Paljon täällä työtä tehtiin, enemmän on tekemättä! CREDO quia absurdum est. CREDO. Ei mikään haivu hukkaan, mi tehtiin, kärsittiin, mi vaipui elon virtaan tai särkyi säveliin: sen _täytyi_ olla niin. Ei turhaa tummat päivät, ei kerkein kesän sää, ei suotta surut rinnan, ikuinen kaipuu tää: kaikk', kaikki tänne jää. Jok' uni, mi ol' unta, jok' aatos armainen, mi salaa kirjoitettiin vain lehtiin sydämen, on työtä jumalten. Ja kerran aikain päästä, kun hetki ennättää, ne luovat uutta unta ja uutta elämää. Kaikk', kaikki tänne jää. LAULAJA. He luulevat, että ma laulan. Siin' erehdyttiin. En laula, en mitään ma sano, olen mykempi mykkää kalaa. Sain vain tahdon tavata lapsen lailla Yli-taattomme käsialaa. Niin se on, veljeni, niin. Sain vain käden ja kaulan, sain vain kielen ja huulet, joilla on ikuinen jano ihmisten tulkiksi tulla. Muuta ei mulla. Sain vain tyhjän sielun, mi heitettiin elämän eteen syöksymään syöveritse, kestämään kaikki kohtalon ärjyt ja tuulet. Ja sanat, jotka kirjoitin veteen, ne kirjoitti elämä itse. TAHTO. Tahtoisin tehdä syntiä, paljon syntiä tullakseni ihmisyyden kautta pyhimykseksi. Tahtoisin kantaa maailman vääryyden kuorman tullakseni marttyyriuden kautta sankariksi itseni tähden, muiden tähden, puolesta kaikkien, joissa Jumalan henki elää. MAAILMAN MERI. Ma rannalla viivyn ja katson: meri musta on niinkuin yö. Ja ikuisen kurjuuden aallot lianvihreät vastaani lyö. Miks värjyn ja varron ja viivyn, miks heity en hetteeseen? Nuo kuohut ne tuutisi munkin utuhallavaan turtuuteen. Miks kuolon kuiluhun katson, miks käännä en silmiä pois? Tuoll' ylhäällä taivaan rauha ja valkeat tähdet ois. En taivaan tähtihin kuulu, en kuiluun myllertävään; ma maan olen värjyvä ruoko, ja siksi ma rannalle jään. Sa ääretön taivahan tarha, niin puhdas ja ylhäinen, sydänkuormaksi tunnen sun katsees niin vierovan kaukaisen! Sa rajaton kurjuuden ryöppy, omantuntoni tuskana lyöt, ma syykseni tunnen kaikki sun riehujes rikostyöt! Kun ei ole valtaa mulla sylis ahmiva asettaa, niin että kuin kalvosta tähtein näkis kasvonsa kotini maa... Kun ei ole voimaa mulla alas kutsua kirkkahat kuut ja sfäärien soittoon liittää surun, kuoleman sulkemat suut... Ma uudet maat sekä taivaat, yön, päivän yhtenä nään; kunis onni se oma on kaikkein, sinis veljeini vierelle jään. Ma rannalla viivyn ja kärsin, pelastusta viel' löydä ma en. Tihut tuntoa vastaan lyövät elon aaltojen miljoonien. HYVÄ PIETARI JA MINÄ. Kun kohta ollaan oudon ovella ja Pietari mun passiani kysyy ja päätään puistaa: »Lienet suuri kelmi; sult' talo tää kait suljettuna pysyy, mut jos lie sulla joku tunteen helmi minulle antaa, voisin harkita...» niin vastaan hälle: »Pois oon jakanut elämän tiellä helmet kirkastuksen, mut kaiken tunsin, min voi ihmisrinta, ilon ja murheen, uhman, talttumuksen, se Herran puuta oli palavinta. Nyt on sen tuhka tuuliin varissut.» Korvaansa kynsii hyvä Pietari: »Herramme lapsista siis lienet tuhmin ja synkeällä näyttää retkes pää nyt, kun tuntees tuuliin tuhlannut oot uhmin, mut jos ois joku tiedon pisar jäänyt sinulle sentään, ois se mieleeni...» Ma vastaan: »Suistot elon virtojen ma luotasin ja luin pohjimmitse. Mut kunis sieluun karttui synty syvin, ma sinis nöyremmäksi kävin itse. Täydesti elin, huonosti ja hyvin, sen tiedän vain ma, mitään muuta en.» Hymyilee vaiti vanha vartija, mi ajast' aikaan kysellyt on noita maan tuomisia niinkuin juomarahaa, helyjä tunteen, tiedon pisaroita, joit' ei hän pyydä: kamaa halpaa, pahaa... Hymyilee hyvä taivaan portilla... YÖN ENKELI. Äärillä elon myrskyävän rannan on kotini. Maapallon kohtalon siipeini alla kannan ja sitä suojaan niinkuin äiti lastaan, vaikk' äidin nimeä saa koskaan en, ma tiedän sen. Ma yksin olen koko maailmaa vastaan. Syleilen käden kahden valtamerta, mi syöksyy päin, ja sormin vapisevin kätken syyn ja nuhteen yöss' eläjäin. Mut sarastaissa kerran aamupuhteen, välähteen väkevämmän tulta, verta, ma äiti nimetön kaikk' kokoon kannan teidät sylissäin säteiksi Jumalani pyhätön. Ma teidät kaikki lapsikseni sain, te ihmiset; tähtenne teidän särjen taulut lain eess' syyttäjäin ja evankeliumiksi muutan tuskat tuhannet, — ma sydämeenne näin. — Ma teistä taistelen kuin emo kalleimmastaan ja teistä eessä taivaan Luojan vastaan. Ma lepoon laulan sen, ken itkee ikävissään. Rataanne rakastan. Oon lohtu kauneuteen kaipaavan ja toivo tulevan, jot' ei viel' ole, viel' ei näy missään. Niin tyhjää työnne on, te lapset inehmon, mut kärsimyst' on täynnä tyhjyytenne ja paremmasta enne. Ja kerran valmis on tää vaippa kultakuteen, jot' ihanteista, uskost' ihmisten ma kehräilen yön enkeli. Ja silloin täytetty mun työni on ja maailman kohtalon. Taas tarttuu suitsiin säderatsuni, käyn lentämään tähdestä toiseen hätää välkkävään ja haihdun unelmana valkeuteen... HARTAUS. Enemmän kuin vettä ja leipää ma isoan ja janoan sinua, Jumala. Olen nääntyä janoon ja nälkään, kun olet niin kaukana. Mut kuvia silmähän sataa, jotka hengen hiipuvan polttoa viihdyttää, ja sieluhun kantaa sävel, mi soimahan jää: On talvinen taival pitkä, ja sentään me elämme lämmöstä, valosta; on yllämme yössäkin aina elon luoja ja antaja. On pilvissä, usvissa voima, on aurinko, kaikenvoittaja, -kantaja, valonlähteen rajaton syli, josta pirskahdin pisara. Mitä siitä, jos ylhäisin Totuus niin onkin yksin, korkeella, kaukana, kun Sinussa me elämme ja liikumme, sa elävä Jumala! Mitä siitä, jos auringosta alas syöstyt me oomme varjojen karkeloon, kun kasvomme aina vain ovat päin käännetyt aurinkoon! MYSTEERI. Näen unta valvehilla, unessani valvon rukka. Siinä auringon ajatus, siinä kuura kuutamonkin, siinä mysteeri elämän, elon onni, onnen hukka. Taida en tajuta kieltä, mitä Korkeat puhuvat, mitä Vallat kirjoittavat kirjahan poloisen sielun, jok' on auringon asunto, jok' on kuun ja kuolon kukka. SOKEITA. Ah sokeita me kaikki, kaikki oomme, maan vaeltajat! Vain äänet tunkee kovaan kohtaloomme, nuo ihanat. Ne kertoo kevään suuren kukinnasta meit' oottavan, ne meitä taluttaa kuin pientä lasta luo Jumalan. Ah kaikki käymme lume silmillämme me ihmiset! Kuin varjo, verho tään on elämämme yöt tuhannet, sen harhat, erheet, uskon unikuvat, jok' askele... Vast' Ijäiseen kun sielut avautuvat, me näemme... ENNEN — NYT — Ennen, kun kohtasin ihmisen oudon tai oman ma mietin: nään itsellein ijäti vieraan, on välillä kuilu... Nyt: nään sieluni vaellustiellä, se on minä itse. Ennen, kun etäiseen katsoin taivahan tähteen, ma tunsin: se kaiken on turhuuden tunnus, maan matojen pilkka... Nyt: se odottavainen on akkuna, se on minun kotini. Ennen, kun iltaisin levolle laskin tomukuormani viereen, ma uskoin: ma nukun ja kohta nään unta... Nyt: taas valvon sytytetyin lampuin ja varron ylkää... VALKEAT KYYHKYT. Helluntai-tunnelma. Valkeat kyyhkyt, viestit ylhät, siipenne välkkyvät levittäkää. Väistyvät jääsydän-peikot jylhät, kun ilolaulunne helkähtää. Hengen pyhän lempeät kyyhkyt, saapukaa satuna helluntain, lientäkää murheen ja tuskien nyyhkyt, soittakaa kelloja unelmain! Onnen kutsuna, ihmeenä tulkaa kutreille kauniin, kukkivan maan, näyttäkää hopeista, hohtavaa sulkaa, tietä päivähän laupeampaan! Puhukaa suulla suuremmalla, virttä Taattonne virittäkää, joka on tummille tähtien alla kirkkaampi kirkkojen kynttilää! Taitaa jo leuto läntinen tuulla, liemme jo heimoa helluntain. Haastamme halumme Jumalan suulla, kielellä kyyhkyjen valkeain... VAPAUDEN VUOKSI. Kun myrskysin, kun henkeni kapinoi ja uhmasi ja pettyi, kun sielu poti haavojaan ja silmäkulma vettyi ja elonhetket ryöpyten ja raueten juoksi, se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi. Kun armastin, kun sydän paloi, hehkui ja — lemmestänsä luopui, kun jumalien nektarista hulluksi se juopui, kun levon sijaan valitsin ma vaivan ja taiston, se kaikk' oli käskystä vapauden vaiston. Kun hiljenin, vierryt en enää sotavankkurin mukaan, yksin olin niin, ettei tuntenut kukaan, ei kenkään käteen käynyt, ei pyytänyt luoksi, se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi. Kun etäännyin rinnalla öisen ritarin rämettä upottavaa, joss' sumu, liete kulkijalle salahaudat avaa ja joka surun sulhoille saa kadotuksen suoksi, se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi. Kun raskain syin ja harteilla kantamus oma sekä muiden taas korkeuteen katseen loin, ohitse onnen puiden, ja vasamoiden viuhuessa vaelsin vailla soimaa, ma siitä kiitän vapauden valkeaa voimaa. Kun ihmistyin... kalliit mulle elämän on kasvot moninaiset, kirvelevät kipunat ja pienet pisaraiset, itse olen tullut meren pisaraksi tuoksi. Se kaikki on vapauden, vapauden vuoksi! HILJAISUUS. Hengen pelto, salainen kylvön sarka, niin hedelmällinen kuin muta Niilin. Luomispätsi, kuumuutta mykkää täynnä, vartoova luojaa vapisevin hiilin. Hiljaisuus arka, maa laulun, runouden ja keinuttuja korkeen tähkävanan. Näkyjen mahti, mi kerran voittaa, muuttaa tekojen myrskyks unelmoivan sanan. MATKALLA. Yksin en oo yksinäinen, olen yksi miljoonista; näen entispolven silmät, tunnen riemun tulevista. Ehk' on eri riennon tahti, yksi ensin, toinen sitten; sama eessä juoksun määrä kuollehitten, elävitten. On kuin joku kaunis tähti matkaa ohjais okahista... Yksin en oo yksinäinen, olen yksi miljoonista. HOUKOT. Mitä siitä, jos liemmekin houkot, jos lyö meitä laumat ja joukot, kun emme me mammonan orjiksi saa, ei saalista sormemme rihkamaa, joka täyttää sopet ja loukot! Vain se, mik' ei ole, se on! Sana tuttu ja tuntematon tuo tunnus on rientäjäin rauhattomain. Siit' usko sai uoman ja tuntomme lain ja retkemme laulelon. Kun siipeimme iskut kaikaa, me emme nää paikkaa, ei aikaa. Ja vaikk' osuu rintaamme nuolenpää, sen kaipuumme kiihkeä kilpistää, ja riemumme ilmassa kaikaa! Monen turmion Turso jo vei, monen tempasi Lorelei... Tuhat elämää tuhlata näin ne voi, jotka Herramme huomisen urhoiksi loi, vaan taipua, tinkiä ei! Paras sittenkin säilyy meistä pois kaikkemme liekehtineistä. Kun tulta lyö ylhäisten ilmojen sää, muu murtuva on, vain kauneus jää. Vielä mainitaan houkkojen teistä! SUVI-ILTA. Suloinen, vieno Suomen suvi-ilta, sun kauttas tunnen, ett' on synnyinmaa ikuinen armo, lahja jumalilta. Siunattu ollos metsäin tyyni syvyys, mi äidin lailla huntuus peitit mun, kun enin tarpeen oli hellyys, hyvyys. Ja ylistetty ollos vetten kaari, mi kultaa kuun ja päivän kuvastit, kun aita uppos multa onnen saari. Oi hämäryyttä, vilpoisuutta ehtoon, kuin turvallisesti se tuudittaa pois elon helteen alta Tuonen lehtoon! Hiljainen, harras Suomen suvi-ilta, sun varjoos sammua ma halajan kuin aurinko, mi vaipuu taivahilta. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74689 ***