
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74692 ***

language: Finnish




ODENWALDIN TAMMI

Kirj.

Otto Roquette





Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1882.




"Miksihän setä läksi niin äkkiä huoneesta?" — Seurue kääntyi niinkuin
nuori kysyjättäriin, oveen päin, joka oli sulkeutunut vanhan herran
takana. Hänen lähtönsä ei näyttänyt alussa herättävän mitään huomiota;
seurue kääntyi taaskin klaveriin, jonka edessä istui nuorukainen,
valmiina säestämään laulua toisille. Hänen ympärillään seisoi kolme
tyttöä ja eräs toinen nuorukainen, jota tavallisesti kutsuttiin
Fritz'iksi, vaan jota hänen vanhempansa oikeutetulla ylpeydellä ylimmän
luokkalaiseksi mainitsivat. Hän otti nyt sanan vuoron ja huudahti:
"Eteenpäin siis! seisoopi Odenwaldilla viherjä lehtipuu! —"

"Herra von Hohnstein", alkoi eräs nuorista naisista, ottakaa toinen
ääni. Minun altolleni on tämä liian alhainen; Klaran soprani on kyllin
korkea".

"Onpa sittenkin merkillistä", lausui Klara, "että setä lähtee yht'äkkiä
pois huoneesta, juuri kun me ai'omme aloittaa laulua Odenwaldin puusta.
Ihan niinkuin eilenkin, sen huomasin kyllä. Ja tänään tapahtui se
jonkunmoisella mielipahan osoituksella!"

"Jätä hänet sikseen!" sanoi Fritz. "Hän pilkkaa meitä mielellään siitä,
että laulamme vienotunteisia lauluja ollessamme oikein iloisia. Siis —
seisoopi Odenwaldilla — no, täytyykö minun bassoni yksin laulaa?"

"Mutta olettehan te käännelleet lehtiä eteenpäin, herra von Hohnstein!"
huudahti Klara katsoessaan nuotteihin. "Käännelkäähän lehdet takaisin
taas!" — Hän teki itse sen, ja vielä semmoisella kiireellä, että
nuottikokoelman lehdet lentelivät sinne tänne, eikä etsittävää laulua
löytynyt. "Osaammehan me sen ulkoakin!" huudahti Fritz. "Emmekö siis
koko tänä päivänä ennätä laulamaan Odenwaldin puusta?" — Vaan herra von
Hohnstein katseli pientä valkoista kättä, joka uutterana kiiteli edes
takasin hänen silmiensä edessä, eikä hänellä näyttänyt olevan ollenkaan
halua sitä pidättämään. Viimeinkin löytyi laulu. "Vai seuraisitteko te
sedän esimerkkiä?" kysäsi Klara vienosti hymyillen. "Onko tämä laulu
teille vastenmielinen? Matkustittehan te sedän seurassa Odenwaldin
kautta. Onko Odenwaldin puu teillekin jättänyt vastenmielisiä muistoja?"

"Mikä puu?" kysyi nuorukainen katsoen häneen vakavasti.

Klara hämääntyi ja punastui vähän. "No", vastasi hän, "se puu, jota
laulussa mainitaan".

"Odenwaldissa on montakin puuta mutta — minäkin tunnen yhden, joka on
minussa herättänyt varsin omituisia tunteita".

Herra von Hohnsteinin äänen värähdys tätä tunnustaessaan teki Klaraan
omituisen vaikutuksen ja toisetkin tytöt loivat uteliaina silmänsä
puhujaan. Vaan hän löi nopeasti koskettimiin ja heti senjälkeen kaikui
yhteislaulussa:

    Seisoopi Odenwaldilla
    Viherjä lehtipuu,
    Ja lintunen sen oksalla
    Visertää laulusuu.

    Tuhannet kerrat siellä mä
    Kanss' olen armahain
    Kuunnellut laulun säveltä,
    Kun yli mentiin vain.

    Mutt' kerta sinne mentyäin,
    Kuivunut ol' jo puu;
    Sen luona toisen armaan näin
    Vai ol'ko aave muu?

    Puu seisoo Odenwaldilla,
    Mä Sveitsiss' oleksin,
    Siell' lunta, hyytä, hankea,
    Mun rintan' ratkeekin.

Näin laulettiin tässä tämä laulu, joka kenties on painettuna
toisintoinakin.

Sillä välin oli setä etusalin läpi astunut vastassa olevaan kammariin,
jossa istui kaksi miestä shakkilaudan ääressä, ja heidän rouvansa
ikkunan edessä neulomisineen. Nämä olivat kaksi alasaksalaista
sukulais- ja ystävysperhettä, jotka täällä Jugenheimissä vuoritien
varrella olivat vuokranneet maatalon yhdessä nauttiakseen kesän
raittiutta. Kaunis vuoriseutu Odenwaldin vieressä, joka täällä
peittää vuoret viheriällä pyökkilehdollaan ja jonka mutkaiset laaksot
viekoittelevat sinne tänne vuoriston keskeen, tarjosi joka päivä
tilaisuutta huvimatkoihin ja kävelyihin. Näiden perheiden luokse oli
joitakuita päiviä tätä ennen tullut vierailemaan vähäksi aikaa eräs
herra, Humbert nimeltään, jota perheiden nuoret jäsenet sedän nimellä
kunnioittivat. Hän oli tuonut seurassaan nuoren matkatoverinsa,
joka, vaikka vielä outo tässä piirissä, oli heti joutunut yleisen
osanottavaisuuden esineeksi. Hänen tunnokas ja miellyttävä ulkomuotonsa
ei ollut ainoa, joka häneen kiinnitti huomiota, vaikka tämäkin,
moittimattoman seurustelutavan ohessa, oli hänelle riittävänä
suositteluna. Vaikka hän vielä oli aivan nuori, oli hänellä jo hyvin
kehittynyt käsityskyky ja monenpuolinen sivistys; hän oli jo sillä
i'ällä, jota vanhemmat ihmiset pitämät vielä tutkimuksen aikana,
ottanut ensimäiset askeleet valtiollisella uralla. Vaan enemmän
kuin nämä edut, vaikutti jonkunmoinen salaperäisyys, johon hän ei
suinkaan kätkeynyt, vaan joka päinvastoin näytti ehdottomasti hänestä
lähtevän. Hän ei ollut tavallinen nuori herra, hän eli itsekseen
sisäistä elämäänsä, hänessä oli jotakin erinomaista, sen tunsivat ja
myönsivät itsekseen kaikki. Setä, joka varmaankin tunsi paremmin hänet,
vastasi lyhyesti vaan moniin kysymyksiin, jotka häntä tarkoittivat.
Hän oli muka kohdannut herra von Hohnsteinin Heidelbergissa, josta
oli hänen seurassaan kulkenut Odenwaldin läpi, ja kun hän oli oppinut
kunnioittamaan matkatoveriaan, toi hän hänet Jugenheimiin ja suostutti
hänen viipymään muutamia päiviä tässä perheessä. Vanhempien oli tähän
tyytyminen; nuoret taas eivät suurin tiedustelleet hänen personallisia
suhteitaan, vaan ottivat hänet hyvänä toverina piiriinsä, jota hän
hyvillä ominaisuuksillaan osasi vilkastuttaa. Tänään pidätti sade
seuruetta huoneesen suljettuna; siitäpä syystä harjoitettiin nyt
klaverin ääressä laulua, joka muuten sai kaikua vapaassa ilmassa.

Vähän aikaa sen jälkeen kun Humbert oli yhdistynyt vanhempien seuraan,
hyökkäsi myöskin nuoriso huoneesen. "Setä karkasi meidän seurastamme
alkaessamme laulaa Odenwaldin puusta!" huudahti eräs tytöistä. "Herra
von Hohnstein näytti myöskin tahtovan hypätä tämän laulun ylitse
nuottivihkon lehdillä. Mitä moitetta on teillä lempilauluamme vastaan,
joka juuri täällä Odenwaldissa niin somalta kaikuu?"

Humbert katsahti matkatoveriinsa, joka hymyllä vastasi siihen, samalla
istuutuen Klaran äidin viereen ja hankkien keskusteluun hänen kanssaan.
Tämän keskeytti setä, joka alkoi: "Mitäkö moitetta on minulla tätä
laulua vastaan? Kuinka kuuluu jo ensimäinen säe?" Se lausuttiin hänelle
ja vieläpä kolmiäänisesti yht'aikaa. "Pidättykää!" huusi hän. "Siinäpä
se onkin. Laulu on yhtä kerskuva kuin se on epäsiveellinen!" Nuoret
katsovat häneen kummastellen ja kysyväisesti, vaan äidit melkein
säikähtivät ajatellessaan, että heidän tyttärensä olivat muka laulaneet
epäsiveellistä laulua, jonka he itse kyllä tunsivat ja jota he tähän
saakka olivat pitäneet viattomana.

"Tuhannet kerrat siellä mä kanss' olen armahain j.n.e.!" jatkoi setä.
"Tuo luku on summaton, sen määräämättömyyskin saattaa epäilemään sen
todenperäisyyttä. Tämän laulun tekijä myöntää, että hänellä on ollut
monta salaista kohtausta armaansa kanssa, vieläpä säädyttömästi kerskaa
olleensa tuhansia kertoja puun alla tyttönsä seurassa. Tarkastakaammepa
kuinka kauan rakastelemisen on täytynyt kestää, kunnes hän edes
tuhannenkin kertaa on kohdannut lempilintusensa. Vuodessa on kolmesataa
viisiseitsemättä päivää. Ajattelemmeko että hän joka päivä on kohdannut
hänet puun alla, talvellakin lumessa ja iljanteessa, jolla vuoristossa
on suuri merkitys, ja sisällytämmekö nyt tämän lu'un tuhanteen,
niin tarvitsee hän kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta tuhanteen
kohtaukseensa. Puhuuko hän taas kahdesta tuhannesta kohtauksesta, niin
osoitamme hänelle viittä vuotta ja kuutta kuukautta; haluaako hän,
että uskoisimme hänellä olleen kolmetuhatta kohtausta, niin osoitamme
hänelle, että hän on vaivannut tyttöä puun alle tulemaan joka päivä
kahdeksan vuoden, kahden kuukauden ja kahdenkymmenen päivän kuluessa.
Vaan hän menee yhä kau'emmaksi ja puhuu ei kolmesta, vaan monesta
tuhannesta kohtauksesta —".

Nauru keskeytti puhujan. Tytöt moittivat hänen laskujaan prosallisiksi
ja häijyiksi, vaan ylimmän-luokallinen otti muistikirjansa ja
lyijykynänsä tarkastaakseen niitä. Setä jatkoi: "Vaan eihän ole
ajattelemista mahdolliseksi, että hän joka päivä olisi voinut
tulla puun alle, ja saattoihan tyttökin olla väliin siitä estetty.
Myönnämmekö nyt hänelle kolme kohtausta viikkoonsa, niin suorittaa hän
ne, koska vuodessa on kaksikuudetta viikkoa, sadalla kuudella kuudetta
käynnillä; ja tuhanteen kohtaukseensa tarvitsee hän kuusi vuotta, kaksi
kuukautta, neljä päivää; kahteen tuhanteen kaksitoista vuotta, neljä
kuukautta, kahdeksan päivää; kolmeen tuhanteen kahdeksantoista vuotta,
kuusi kuukautta, kaksitoista päivää!" Seura nauroi, eikä tahtonut
enään kuulla mitään lu'uista. "Oletko kaiken tämän näin nopeasti
päässäsi laskenut, veliseni?" kysäsi Klaaran äiti. Vaan Humbert
jatkoi säälimättä: "Mutta kolmastikin viikkoonsa on enemmin kuin mitä
saatetaan ajatella mahdolliseksi. Sanommeko hänen olleen puun alla
ainoastaan kahdesti viikkoonsa — yhä vieläkin runsas määrä! niin menee
tuhanteen kohtaukseen yhdeksän vuotta, kaksi kuukautta, neljä päivää;
kahteen tuhanteen yhdeksäntoista vuotta ja kaksi päivää; kolmeen
tuhanteen kahdeksankolmatta vuotta, kaksi kuukautta, kahdeksankolmatta
päivää. Vaan montakohan vuotta tämä kunnon mies tarvitsee tuhanteenkin
kohtaukseen, kun ajatellaan, että kohtaukset saattoivat ehkä ainoastaan
kesällä tapahtua puun alla, että lempiväiset olivat ehkä talveksi
löytäneet toisen, ilman vaihdoksia vastaan suojakkaamman paikan —".

"Setä Humbert!" keskeytti Fritz vilkkaasti, "saatetaanhan aikaa
lyhentää! Olisihan hän, näet, saattanut käydä siellä — ei kerran
päivässä, vaan kahdesti tahi kolmasti joka päivä!"

"Sinä pahanpäiväinen tolvana!" huudahti setä. "Mikä hurja
ylimmänluokkalais-mielikuvitus! Tämä johtaa aivan sopivasti laulun
kerskumisista sen epäsiveellisyyteen. Sillä onkohan laulussa mainittu,
että tuo mies, joka niin monta saapasparia on kuluttanut rääpäleiksi
kulkiessaan puun luokse onko mainittu, että hän viimeinkin olisi
ottanut tytön vaimokseen? Mitä vielä! Rajan yli Sveitsiin on hän
mennyt, ja nyt tuo tomppeli tuntee katumusta, kuten sanat: 'Mun
rintan' ratkeekin' osoittavat. Vaan mitähän on tullut vanhentuneesta
naikkosesta, jota hän narraili?"

"Eihän ole mainittu, että mies olisi hänet hyljännyt. Hän oli
arvattavasti ainoastaan matkustuksillaan ja luotti naisen
uskollisuuteen. Vaan palatessaan näki hän kauhukseen 'sen luona
toisen armaan', niinhän sanotaan laulussa, ja siitä syystä muutti hän
Sveitsiin!"

"Yhä parempaa ja pahempaa! Yhä suurempi rikos siveellisyyttä vastaan.
Tuo vanha huijari —".

Vaan silloin hyökkäsivät tytöt ilkeän sedän kimppuun ja toruen häntä
tukkivat käsillään hänen suunsa, ja Klaran äiti avasi ikkunan ja
osoitti auringon sädettä, joka äkkiä oli tunkeunut pilvien läpi.
Hetkisen kuluttua oli koko maisema kirkkaana ja sateen virkistämänä,
ja kesäpäivä lupasi vielä muutamia ihanoita hetkiä. Nuoriso oli heti
valmiina kävelylle. Humbert seurasi Klaran isän kanssa; muut kammoivat
sateesta vielä kosteita teitä, ja pitivät parempana huvittaa itseään
kävelyllä puutarhan soraisilla käytävillä.

Vähän matkaa kuljettuaan seurassa tarjosi Humbert langolleen
käsivartensa ja poikkesi hänen kanssaan sivutielle puutarhan
pensas-aidan taakse, joka kääntyi kedolle päin. "Anna nuorison
yksinään kiivetä muorille!" alkoi hän. "Minä tahtoisin häiritsemättä
puhua kanssasi — tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Todellakin olen
minä ennenkin välttänyt tuota laulua Odenwaldin puusta, vaan juuri
nyt teki se minuun tuskallisen vaikutuksen — ainakin on sen vaikutus
ollut yksivakainen. Sillä minullakin on Odenwaldissa puu, johon
liittyy ikäviä muistoja. Lapsia, jotka mitään aavistamatta vaativat
minua selittämään käytöstäni, koetin minä pilapuheellani saada toista
ajattelemaan, vaan sinulle tahdon minä kertoa erään vanhan historian
etenkin, kun sinä sekä vaimosi arvattavasti saatatte joutua yhteyteen
sen kanssa."

"Mekö? Saatatpa minut uteliaaksi!" vastasi lanko.

"Tahdotko kuulla kertomukseni loppuun, niin olet sinä minua ymmärtävä",
jatkoi toinen. "Salli minun sen ohessa selittää laveammin ja tarkemmin
alkusyyt! Onhan meillä aikaa, ja toivoakseni ei kertomukseni saata
kärsivällisyyttäsi koettelemuksen alaiseksi.

"Viisikolmatta vuotta on kulunut siitä, kun olin Heidelbergin
yliopistossa. Jo silloin vieroittivat luonnontieteelliset tutkimukseni
minut useinkin iloisista tovereistani. Puoli päivää vanhassa
kivilouhoksessa kanneltuani ja löydettyäni maanopillisia esineitä,
joissa muut eivät mitään merkittävää huomanneet; tahi Palatessani
tutkimusmatkoiltani kasvitaakkoineni, jotka eivät suinkaan näyttäneet
kukkakimpuilta; tahi käydessäni taskut täynnä rasioita, joihin olin
kätkenyt hyönteissaaliini, jouduin monastikin naurun ja pilkan
alaiseksi. Siitä en kumminkaan huolinut; kuljin vaan rataani, aivan
eräkkään tavoin kumminkaan elämättä. Minä kuuluin erääsen seuraan,
jossa muuten elettiin melkoisen hauskasti. Siellä sain minä tuttavan,
jota en ollut odottanutkaan, koska tuo nuorukainen, joka lähestyi minua
vapaehtoisesti, kuului piiriin, joka muuten karttavasti kohteli niitä,
jotka eivät olleet saman-säätyisiä, eivätkä kuuluneet etuutettuihin
yhdistyksiin. Hän oli vapaherra, minä tiesin, että hänen perintötilansa
oli lähellä syntymäkaupunkiani, olinpa vielä isältäni saanut kuulla
yhtä ja toista hänen perheellisistä oloistaan. Että tämä, muuten hyvin
kopea mies, oli salaisesti kiinnittänyt huomionsa minuun, ei olisi ehkä
koskaan mieleeni juohtunut.

"Eräänä päivänä olin etääntynyt tavallista kau'emmaksi kaupungista
Odenwaldiin ja kuljeskelin takasin Neckarille päin Schönaun laaksoa
pitkin. Vaikka lakkarini olivat kiviä täynnä, tapasin sittenkin yhä
tiellä jotakin, mitä vasarallani koputtelin. Olin niin kiintynyt
vasaroitsemiseeni, että oikein säikähdin kuullessani jonkun nauraen
mainitsevan nimeäni. Nuori vapaherra, jota tästälähin kutsun
ristimänimellään Ansgariksi, seisoi vieressäni, esittelihe minulle
ystävällisellä tervehdyksellä ja kysyi mitä niin innokkaasti
toimiskelin. Hän tunnusti jo usein ennenkin huomanneensa minut näillä
seuduin, ja pyysi minua näyttämään ja selittämään mitä minä toimitin
ja mitä minulla oli mukanani. Kun samalla huomasin hänen ainoastaan
kohteliaisuudesta osoittavan jonkunlaista mieltymystä toimiini, niin
enhän saattanut olla vastaamatta tämän luonnon loistavasti varustaman
nuorukaisen ystävyyteen. Hän viittasi siihen, että me molemmat
olimme maaseutulaisia, ja meillä oli siis monta yhteistä seikkaa,
josta keskustelumme sai alkunsa. Yhdessä astuimme me edelleen. Minä
ihmettelin vaan, mitä hän oli yksinään tällä tiellä kulkenut ja
mistä hän oli tullut; sillä ikäänkuin maasta kohoten oli hän äkkiä
ilmestynyt viereeni. Koska viimeinen höyrylaiva — nykyään ei Neckarilla
enään kulje yhtäkään — jo oli lähtenyt, päätimme me viettää yömme
Neckarsteinachissa, tyhjensimme pullon toisensa perään ja tulimme,
katsoen siihen, että sinä päivänä olimme ensimäiset sanat keskenämme
vaihtaneet, melkoisen tuttaviksi. Vaan niin minä kuin hänkin olimme
määränneet rajan tuttavallisuudellemme, ja sen me säilytimme.

"Sitten näimme useinkin toisemme, vaikka emme tuon ensimmäisen illan
iloista tuttavuutta osoittaneet. Ansgar kävi väliin luonani, halusi
saada minua mukaansa lyhyille kävelyille joko vanhaan linnaan tahi
myllyyn, joissa välistä kävimmekin. Muut toverini eivät saattaneet
perehtyä tähän uuteen tuttavuuteen. He eivät käsittäneet, kuinka minä
saatoin seurustella miehen kanssa, jonka kopea käytös oli pahassa
maineessa, jonka elämänlaatu, mielipiteet, vaatimukset ja tarpeet
olivat aivan toiset, kuin minun. Vasta nyt sain kokea monta seikkaa,
joita en ennen ollut huomannut. Ansgar tuhlasi rahojaan melkoisen
vapaherrallisesti, ja häntä moitittiin suurista veloistaan. Vaan minä
tiesin, että hänen esikoisoikeuden nojalla peritty talonsa ei ollut
juuri hyvissä suhteissa, jopa kaikenlaisilla veroilla aikoja sitten
kovin rasitettu. Sillä välin huomasin siis senkin, että rahanpula
saattoi hänet useinkin huonolle tuulelle. Hänen luottamuksensa ei
ulottunut niin kauaksi, että hän olisi minulle suoraan puhunut
semmoisista asioista, eikä minullakaan ollut mitään aihetta ruveta
hänen kanssaan niistä keskustelemaan. Ei edes samansäätyisilleenkään
ilmaissut hän sisimpiä ajatuksiaan; hekin pitivät hänen luonnettaan
salaperäisenä. Hyvän toveruuden ulkomuotoa ei hän loukannut;
vaan kukaan ei voinut kerskata siitä, että olisi sen yli hänen
tuttavuudessaan päässyt.

"Kun hänen toverinsa olivat tottuneet häntä harvoin näkemään seurassaan,
niin ei hänen seurustelunsa minun kanssani herättänyt ensin huomiota,
vaan sittemmin, vaikka useat sitä moittivat, luettiin se hänen muiden
sopimattomien omituisuuksiensa joukkoon. Ja todellakin oli hänessä
paljon omituista, hänessä ilmestyi taipumus seikkailuihin, joka
taipumus, ikäänkuin lymypaikastaan rynnäten välistä huomattavasti
tunkeusi suljetun sukukopeuden läpi. Hän saattoi puolustaa asioita,
lausua toiveita, jotka olivat jyrkkiä vastakohtia hänen tavallisille
mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen; hän saattoi mitä iloisimmasta
mielialasta vaipua äkkiä synkkämielisyyteen ja lausua ankaraa
tyytymättömyyttä elämään. Ensi aikoina nauroin minä häntä siitä. Hän
pani sen pahakseen, vaan kumminkin tapahtui, että hän sittemmin nauroi
yhdessä minun kanssani. Sen verran tunsin minä häntä kuitenkin, ett'en
saattanut lukea hänen tyytymättömyyttään elämään liian aikaisen voimien
haaskaamisen syyksi, jota ei todella kukaan, joka näki tämän niin
rikkaasti luonnon varustaman nuorukaisen, olisi saattanut ajatella.
Pikemmin näytti minusta hänessä ilmestyvän vieno ujous naisia kohtaan,
enkä koskaan ole kuullut irstasta sanaa hänen huuliltaan. Vaan hänen
usein palaava alakuloisuutensa alkoi käydä minulle rasittavaksi, ja
minä ilmoitin hänelle suoraan, että hän sillä ikävystytti ja rasitti
minua. Silloin erosi hän minusta kylmästi, ystävyytemme näytti melkein
sammuneen, me menimme äänettömästi tervehtien toistemme ohitse,
eikä meillä ollut enään mitään sanottavaa toisillemme. Vaan hän oli
yhä ensimäinen alkamaan. Silloin hyökkäsi hän nopeasti huoneeseni,
ojensi minulle kätensä, pyysi anteeksi, moitti itseään, ja löysi
sanoja, joiden sydämmellisyyttä en voinut vastustaa. Kuitenkaan
emme olleet eroittamattomasti aina yhdessä, kuten tavallisesti
nuorukais-ystävykset. Kummankin oli mukaantuminen omiin oloihinsa ja
seuroihinsa, ja kuluipa välistä viikkokin meidän kohtaamatta toisiamme.

"Luullakseni sydänkesällä olin muutamien lukutoverieni kanssa
tavallista pitemmällä matkalla Odenwaldiin; kuljimme Schönaun
kautta erinomaisen viehättävään Pyhänristin-Steinachiin. Minun oli
täytynyt luvata olla matkalla viipymättä kivien tutkimisessa sekä
seisahtamatta kasvien tahi hyönteisien vuoksi. Niin kuljimme me
iloisina edelleen vuorien ja laaksojen poikki laulaen kaikellaisia
lauluja kuten ylioppilaat ainakin. Toverieni suurimpana huvituksena
oli minun vartioimiseni, sillä huomaamattani oikaisin käteni milloin
tien oikealle, milloin vasemmalle puolelle, missä luulin huomaavani
jotakin tutkittavaa. Silloin pidättivät toverini minua väkivallalla,
ja tässäpä oli syytä nauruun ja pilapuheisin koko matkaksi. Eräässä
tämmöisessä kohtauksessa, jolloin tein vastarintaakin, ja joka oli
jotenkin metelinen, huomasin yht'äkkiä jonkun seisahtuvan noin
viidenkymmenen askeleen päähän edessämme. Minä tunsin Ansgarin ja
riensin hänen luokseen. Kun hänellä oli sama maali, niin pyysi
minä häntä yhdistymään joukkoomme. Hän tarkasteli tutkivaisesti
seuralaisiani, näytti epätietoiselta, vaan suostui viimein ja salli
minun esitellä itsensä. Vaan vähän oli minulla iloa siitä, että
toverini selvästi osoittivat vastenmielisyyttään seurueen kasvamista
vastaan. Pila ja nauru lakkasi, muodostui eri parvia, minä ja Ansgar
pääsimme, keskenämme haastellen, kappaleen edelle. Hän ei ollut
silloin hyvällä tuulella, ja kun uskalsin kysyä, rasittiko häntä
seura, jossa hän oli minut tavannut, vastasi hän: 'Enpä tiedä! Sinun
miehesi eivät ole hauskoja eivätkä juuri kohteliaitakaan, kuitenkin
on heidän epäkohteliaisuudessaan se viehättävää, että heistä pääsee
helposti eroamaan. Ehkäpä onkin minulle parempi, ett'en ole aivan
yksinäni matkalla.' Minä katsoin häneen kysyväisesti. 'Kerrankin ai'on
puhua selvästi!' jatkoi hän kiireesti. 'Tänään olen alakuloinen niistä
tiedoista, joita olen kotoani saanut — kotoani — tarkoitan: talouteni
hoitajalta. Tuo kunnon mies on lähettänyt minulle liian vähän rahaa —".

"Ja sinä olet liian paljon tuhlannut!" keskeytin häntä. "Vanha
historia, jonka olen jo aikoja sitten tuntenut sanomattasikin — turha
luottamus!"

"Sen annan sinulle kuitenkin!" huudahti hän ja alkoi hymyillä.
"Luottamukseni, nimittäin, — sillä rahat ovat jo suureksi osaksi
lakkaristani luikahtaneet. Vaan onhan mielettömyyttä synkistää
iloista mieltään mokoman tähden — niinhän sinä varmaankin ajattelet,
ja minä olen aivan samaa mieltä. Katsohan, kuinka ihmeen somalta
näyttää tuo talo tuolla laaksossa! — Seisoopi Odenwaldilla —." Hän
rupesi laulamaan, ja iloisina kuljimme maaliimme. Vilkaisin taakseni,
nähdäkseni toisia tovereitani. Heitä ei näkynyt; varmaankin olivat he
jääneet kauaksi jälellemme.

Niin saavuimme Pyhänristin-Steinachiin, ja astuimme ravintolan
puutarhaan, jossa siihen aitaan etenkin käytiin. Tuskin olimme astuneet
kymmentä askelta, kun eräs tyttö hyökkäsi pensastosta ikäänkuin
paeten suoraan meitä vastaan, niin että me ehdottomasti tartuimme
häneen ja pidätimme häntä. Vaan hänen jalessään riensi mustaviiksinen
nuorukainen, joka oli vähällä, samoin kuin tyttökin, ponnahtaa meitä
vasten, vaan kuitenkin, meidän läsnäolostamme hämmästyneenä ja jotenkin
naurettavassa asemassa, saattoi pidättyä ja pysyä seisallaan. Tyttö
oli vaaleatukkainen Barbara, ravintolan myöjä-neiti, meille hyvin
tuttu henkilö. Hänen ahdistajansa tunsin minä nuoreksi servialaisekst,
joita oli siihen aikaan useita Heidelbergissa opinnoillaan. Tuskin
oli Barbara ehtinyt tuntea meidät, kun hän punastuen irroittautui
meistä ja riensi huoneesen; servialainen taas, puoleksi nauraen, vaan
kuitenkin hämillään, tervehti meitä. "Leikkiä! Ei merkitse mitään! Arka
tyttö! Pilaa vaan!" sanoi hän murretulla saksan kielellä, ja näkyi
aikovan liittyä meihin. "Herraseni, minä en tunne teitä!" sanoi Ansgar
hänelle kylmimmällä äänellään ja astui hänen ohitsensa. Servialainen
esittelihe sääntöjen mukaisesti ja näytti koettavan viehättävällä
puheella poistaa vastustamattomasti naurattavaa vaikutusta, jonka hänen
ilmestymisensä oli tehnyt. Hänen nimensä oli Aleksius Rudnik. Hänen
kokonsa oli keskinkertainen, kasvojen väri tumma, melkein itämaalainen,
tukka ja silmät mustat, vaan hänellä oli niin mieto ääni, hän puhui
niin vienosti, hänen olennossaan oli hienon seurustelutavan ohessa
jotakin niin kohteliaan nöyrää, ettei tähän vastakkaisista juonteista
muodostuneesen luonteesen kukaan voinut oikein luottaa. Ansgar ei
peittänytkään vastenmielisyyttään ja vastasi hänen esittelyynsä niin
pintapuolisen isoisesti, että tuskin kuultavasti lausui nimensä.
Säikähtämättä vieroittavaa liikettä selvitti servialainen, että hän
oli hänelle aivan tuttu. "Herra paroni, tunnettehan tekin tuon sievän
tytön?" alkoi hän hienolla julkeudella.

Huomasin Ansgarin kärsivällisyyden alkavan loppua. "Tyttö
osoittaa'todellakin ymmärrystä koettaessaan välttää teidän poikamaista
leikkiänne", vastasi hän. "Minä en ollenkaan välitä tytöstä; enkä
teistäkään, herraseni! En ole kulkenut tätä matkaa saadakseni nauttia
teidän miellyttävää seuraanne!"

Ainoastaan vähäinen leimaus näkyi servialaisen mustissa silmissä,
kun hän hymyillen ja vienolla äänellä vastasi: "Sitä mieluisempaa on
minulle ollut tulla tuttavaksi teidän kanssanne, herra paroni." Hän
kumartui kohteliaasti ja syvään, ja jätti meidät.

"Katala veitikka!" mumisi Ansgar, kuitenkin niin äänekkäästi, että
tarkastava korva olisi sen kyllä tajunnut. Me asetuimme lähelle
huonetta viinipensas-käytävään, ja kohta ilmestyi Barbara meitä
palvellakseen. Hän oli ravintolan isännän sukulainen, orpolapsi, ja
oli talossa, jossa muuten ei isäntäväen ja palvelusväen välillä ollut
sanottavaa eroitusta toimissa, palvelijana. Kanssakäyminen vierasten,
enimmiten Heidelbergin ylioppilasten, kanssa oli melkein yksinomaisesti
hänen toimenaan, etenkin kun hän oli ravintolan etevimpänä
viehättimenä. Eikä juuri koskaan puhuttu poikkeamisesta Leijonaan,
vaan käynnistä sievän Barbaran luona Pyhänristin-Steinachissa. Hän
olikin todella sievä, peräti suloinen lapsi, huolimatta vähäisestä
karskeudesta, joka myöskin oli paikallaan, sekin. Häntä ei juuri
pieneksi voitu sanoa; hän oli hoikkavartaloinen, vilkas liikkeissään
ja puheessaan, ja hänen olennossaan oli jotakin tasaisempaa ja,
niin sanoakseni, hienompaa kuin muiden maalaistyttöjen. Soikea
naama ja otsa, joidenka yläpuolella vaaleat hiukset irtaimina
kiemurtelivat useinkin keveänä kulta-seppeleenä niitä ympäröiden, nämä
hienopiirteiset kasvut, joihin maalais-puku näytti erittäin hyvin
sopivan, eivät olisi muodinmukaisen vaatteuksen kautta vähintäkään
viehättävästä suloudestaan kadottaneet. Hänen puhetapansa ja
käytöksensä oli seurustelusta heidelbergiläisten kanssa sievistynyt.
Eikä tämä seurustelu kuitenkaan saattanut olla kauan kestänyt, koska
hän oli vielä sangen nuori. Hän oli tuttavallinen, ojensi jokaiselle
teeskentelemättä kätensä tervehdykseksi, eikä pannut pahakseen,
vaikk'eivät vanhat tutut päästäneetkään sitä niin aivan heti irti
taas. Kumminkin pidettiin varmana, että Barbara taisi julkeita
ystävyyden-osoituksia ankarasti torjua, ja niin ymmärsi hän pysyä
akatemillisen nuorison, joka lukuisasti kävi Leijonassa, suosiossa ja
kunnioituksessa. Minä olin tuntenut Barbaran kauemmin kuin Ansgar,
koska tutkimusmatkoillani olin jo useinkin Pyhänristin-Steinachiin
joutunut, ja hän piti minua hyvänä toverina. Usein olin tyhjentänyt
lakkarini, leivittänyt hänen eteensä pöydälle kaikki kokoilemani
kivet ja sillä yllyttänyt hänet raikkaasen nauruun, kun hän ei oikein
käsittänyt, mitä hyötyä niistä minulle olisi. Samoin nauroi hän
kasvikimppujanikin. "Eihän tuo kelpaa atterkkiinkään!" sanoi hän. "Eikä
siitä ole kukkavihoksikaan!" Vaan heti kun tulin sinne väsyneenä,
nälissäni ja janoissani, tuli hän luokseni iloisena, surkutteli
hymyillen, että minun täytyi niin vaivaantua, ja piti huolta väsyneen
virvokkeista, jotka hän jo hyvin tunsi.

Tänäänkin toi Barbara viiniä ja leipää lehtoon, ja istuutui
kohteliaasti minua ja Ansgaria vastapäätä, koska ei ollut ketään
muita palveltavana. Keskustelun kohtauksesta servialaisen kanssa
lopetti hän nopeasti. "Teidän avuttannekin olisin kyllä häntä vastaan
puolustainnut!" sanoi hän, ja käänsi puheen toiselle alalle. Niin
loruilimme me vähän aikaa — nimittäin Barbara ja minä, sillä Ansgar pysyi
hyvin vähäpuheisena.

Silloin rupesi puutarhassa kuulumaan kova-äänistä puhetta ja huutoja,
ja minä huomasin toisten toverieni saapuneen, ja heidän seurassaan
kummakseni Aleksius Rudnikin. Minä tiesin, ett'ei kukaan heistä ollut
ennen tuttu servialaisen kanssa. Siis oli hän luultavasti voidakseen
helpommin palata puutarhaan esittäytynyt heille. Hänet nähdessään
kohosi Ansgar vähäsen; Barbara nousi ja, seisoen paikallaan, lausui
levollisella äänellä: "Tuossahan tuokin on taas!"

Tulijat katsahtivat meihin, istuutuivat sitten kauaksi meistä ja
huusivat talon väkeä. Äkkiä sanoi Ansgar vakavalla, käskevällä äänellä:
"Te ette saa palvella sitä seuraa, missä tuo mies on!"

Tyttö säpsähti vähän ja punastui. Vaan heti tointuen ja oikaisten
itsensä vastasi hän: "Herra paroni, ei kellään vieraalla ole oikeutta
määrätä, ketä muita vieraita minä saan palvella ja ketä en. Vaan siinä
olette oikeassa, ett'en mene tuonne. Petteri tehköön sen". Hän meni
huoneesen eikä palannut enään luoksemme. Petteri, Leijonan isännän
poika, kulki edes takasin, pitäen isännyyttä puutarhassa. Barbaraa emme
nähneet enään edes poislähtiessämmekään.

Väittelyt, jotka olivat seuraavana päivänä lukutoverieni ja minun
kesken hänen muka sopimattomasta käytöstavastaan ja puuttuvasta
kohteliaisuudestaan, kinat servialaisen personallisesta hupaisuudesta
jääkööt sikseen, koska ne eivät kuulu kertomukseeni. Viikkoja,
kuukausia kului, enkä enään muistellutkaan tuota pientä seikkailusta
Aleksius Rudnikin kanssa, etenkin kun häntä harvoin satuin näkemään.
Luullakseni en käynyt pitkään aikaan Pyhänristin-Steinachissakaan.
Minä muistelen matkustuksieni siihen aikaan kääntyneen Odenwaldin
läntiseen osaan, vuoritielle päin, missä olin löytänyt runsas-satoisia
kivilouhoksia Weinheimin ympäristössä, kauniissa Birkenaun laaksossa.

Täällä, laakson reunalla, löysin minä puun, Vanhan, leveä-oksaisen
tammen, joka herätti minussa ihmetystä. Umpeenkasvanut viidakko
ulottui jyrkkään vuorenrintaan saakka; ylhäällä kohosi tuo sekä ikänsä
että suuruutensa ja kauneutensa vuoksi mainio jättiläinen. Tämä soma
metsäkatto oli nähtävästi mitä suurimmassa yksinäisyydessä. Sammaleiset
kivet tammen rungon ympärillä tarjosivat lepopaikan, josta oli kaunis
näköalakin, ei tosin aivan lavea eikä monipuolinen, ainoastaan
vuorenrotkon yli laakson toiselle puolelle, vaan kokonaisuudessaan
sopusointuinen ja täydellinen. Täällä lepäsin minä usein kokoiltuani
esineitä ja kiipeiltyäni väsyksiin asti. Ja tänne viekoittelin kerran
Ansgarinkin, joka, kuten minäkin, näytti ihastuneen tähän paikkaan ja
Birkenaun kauppalaan. Hän katseli tarkasti ympärilleen, luullakseni
huomatakseen jonkun ravintolan, ja minä vein hänet siihen, jonka jo
tunsin.

Noin kahdeksan päivää tämän matkan jälteen astui Ansgar huoneeseni
kiihkeänä ja epävakaisena, tavallista huonommalla tuulella. Hänen
mielessään näytti olevan jotakin erinomaista, vaan hän ei puhunut
mitään, otti kirjan käteensä, vaan heitti sen taas pois, hypisteli
kiviäni niin hajamielisenä, että tuskin tiesi, mitä teki. Minä asetuin
kirjoituspöytäni ääreen, kuten tapani oli silloin, kun en saanut häntä
keskusteluun ryhtymään, odottaen kunnes hän alkaisi puheen. Siinä
istuimme sitten kauan äänettöminä. Viimein kuulin hänen nousevan,
ja heti sen jälkeen tunsin hänen kätensä olkapäälläni. Minäkin
nousin ja katsoin hänen kasvoihinsa, joissa kuvautui kova sisällinen
mielenliikutus. "Humbert!" sanoi hän, "sinä et vähästä suutu minuun!"
"Kunhan vaan osaisin sinua paremmin auttaa, Ansgar!" vastasin minä.
"Vaan sinä mielialoinesi olet minulle peräti käsittämätön —!"

"Tänään tulin tekemään sinulle erästä tunnustusta!" lausui hän
vilkkaasti, "pyytämään sinun neuvoasi, sinun apuasi! Vaan se ei käy
laatuun — minun täytyy se yksinäni tehdä, en tahdo sekoittaa sinua
siihen — en ainakaan nyt — ehkä vasta! Suo minulle anteeksi! Hyvästi!"

Hän riensi nopeasti ovelle, vaan minä pidätin häntä, ja pyysin suoraan
ilmoittamaan, mikä häntä vaivasi, koska se ei suinkaan saattanut
olla niin toivotonta, ett'ei siihen apua olisi löytynyt. Vaan hän,
vasten tapaansa, syleili minua kiihkoisesti, puristi lujasti kättäni,
pudisti äänetönnä päätään ja riensi pois, jättäen minut yksinäni
omituisen mielenliikutukseni valtaan. Itsekseni mietittyäni kaikkia
mahdollisuuksia, jotka nuorukaisen mieleen juohtuvat ja saattavat hänet
tuskalliseen neuvottomuuteen, päätin lähteä hänen luokseen asuntoonsa.
En tavannut häntä sieltä; eikä kukaan talon väestä osannut antaa mitään
tietoja hänestä.

Oli Elokuu; pitkä syyslupa oli alkanut, ja akademillinen nuoriso
läksi suurimmaksi osaksi kotiinsa tahi muille matkustuksille vähäksi
aikaa. Minä jäin Heidelbergiin, kuljeskelin sinne tänne lähiseudussa,
ja ai'oinpa lähteä pitemmillekin matkustuksille. Ansgaria en enään
nähnyt, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Varmaankin on hän lähtenyt
kotiseudulleen, ehkäpä perintötaloonsa, arvelin minä. Hänelle oli
sieltä tullut paljon kiusallisia tietoja; kentiesi ei hänellä nytkään
ollut aivan hauskoja toimia. Näillä arveluilla koetin tyydyttää itseäni
ja odottelin loppusyksyä, jolloin joko karkulainen itse tahi ainakin
tietoja hänestä tulisi.

Pyhänristin-Steinachissa en ollut pitkään aikaan käynyt. Syyskuun
lopulla päätin kerran taas sinne lähteä. Syksy maalasi jo seudun
kirjavaksi, teki ilman viileäksi ja raittiiksi, vuoret ja laaksot
loistelivat auringonpaisteessa. Niin saavuin iloisin mielin matkani
päähän, sitä iloisempana, koska minulla oli koko varasto hullutuksia
huvittaakseni Barbaraa. Astuin ravintolanhuoneesen, jossa kohtasin
Leijona-isän, kuten me tavallisesti isäntää nimitimme, kyyrysissään
sanomalehden ääressä istumassa. Hän oikaisihen, huomatessaan tuloni, ja
tervehti minua äänetönnä, epäluuloisesti minua tarkastellen. "Missä on
Barbara?" kysäsin. — "Hän ei ole täällä!" vastasi hän lyhyesti, laskien
haarikan eteeni pöydälle. "Kylläpä hän tulee", ajattelin, ja aloin
levätessäni lukea erästä päivälehteä. Kohta tuli Petteri huoneesen ja
ojensi minulle kätensä tervehdykseksi. "Sano terveistä Barbaralle",
sanoin minä; "eikö häntä tänään saa nähdäkään?"

Petteri katsoi minuun ällistellen: "Mitä? Barbaralleko —", alkoi
hän, vaan vaikeni ja katsahti kysyväisesti isäänsä. Tämä nousi
istualtaan. "Hän ei ole enään talossanikaan!" sanoi hän äreästi ja
näytti aikovan lähteä huoneesta. "Eikö hän enään ole luonanne?" kysyin
minä hämmästyneenä. "No missä hän sitten on?" — Leijonan isäntä astui
lähemmäksi. "Ettekö te sitä tiedä —" sanoi hän kuvaavasti, "minä
olen usein arvellut, että te tiedätte sen varmaankin paremmin kuin
minä!" Minä säikähdin, aavistaen jotakin onnettomuutta, kykenemättä
kumminkaan ajattelemaan, mikä tuo olisi. "Leijonan isäntä!" huudahdin
minä, "älkää hupsutelko! Kuinka saatatte luulla minun tietäväni tytön
olopaikkaa, joll'ei hän enään teidän talossanne ole?" — Leppyneenä
lausui hän: "No, enhän sillä tarkoittanut mitään pahaa! Minä uskon
jo, ett'ette sitä tiedä." Hän läksi vierashuoneesta nähtävästi
jättääkseen tuon onnettoman tapauksen kertomisen pojalleen. Minä en
suinkaan saattanut ajatella tytön lähteneen talosta sillä tavalla,
ett'ei isäntä olisi siitä voinut puhua, vaan halusin kuitenkin tietoja
niin paljon kuin mahdollista oli saada, ja toivoin niitä Petteriltä.
Tämä, suuri-kasvuinen, seitsentuista vuotinen puita, oli toimivinaan
lasien ääressä kaapilla, vaan kääntyi minuun päin heti isän huoneesta
lähdettyä. Kiihkeään kysymykseeni, mitä tytön oli tapahtunut, vastasi
hän Barbaran jäljettömästi kadonneen kuusi viikkoa sitten. Häntä oli
etsitty lähiseudusta, vaan turhaan; viimein oli hänen isänsä luopunut
hakemisesta. Hänen kuullen ei tytöstä sopinut enemmin puhua. "Minä
en kuitenkaan luule" — jatkoi Petteri astuen lähemmäksi ja alentaen
äänensä kuiskaukseksi — "hänen yksinään lähteneen. Talosta läksi hän
kyllä yksin, vaan lähellä kylää oli yöllä vaunut odottamassa häntä.
Vaunut näin minäkin palatessani Schönausta, minne isäni oli minut
lähettänyt, vaan en tuntenut, kuka niissä ajoi. Seuraavana päivänä,
Barbaran kadottua, rupesin minä aavistamaan, ja sittemmin olen luullut
tuntevani hänet."

"Kuka hän siis oli?" huudahdin levottomana. "Kenen kanssa hän on
saattanut paeta?" — Petteri vitkasteli vastatessaan: "Varmasti en
tiedä, vaan olen arvellut hänen paenneen — herra paronin seurassa!"
Tuijotin häneen epäileväisesti. "Niin, niin", jatkoi hän, "herra
paronin seurassa, jolle te olette niin hyvä ystävä! Hän oli sitä ennen
liian usein täällä ilman teitä. Äitikin arveli häntä, ja lähetti minut
Heidelbergiin häntä kuulustelemaan. Minä menin hänen palvelijainsa
luokse, vaan he eivät tienneet mitään hänestä, eikä hän ollut käynyt
siellä pitkään aikaan. Kävin teidän luunanne, vaan tekin olitte poissa.
Teitä emme tosin arvelleet syylliseksi, vaan olisittehan saattaneet
ehkä tietää jotakin. Sittemmin ajattelimme, että, jos Barbara oli
paennut paronin seurassa, he eivät olleet teillekään siitä mitään
puhuneet. Vaan poissa on hän ollut jo kuusi viikkoa. Jos hän vielä
palaisikin, niin ei isäni laskisi häntä taloonsa."

Ikäänkuin suomukset putosivat silmistäni. Petterin arvelu näytti
minusta liiankin todenmukaiselta. Noin seitsemättä viikkoa oli kulunut
Ansgarin viimeisestä käynnistä minun luonani, jolloin häntä rasitti
joku salaisuus. Silloin suunnitteli hän tytön ryöstämistä — keskenään
olivat he tietysti siitä sopineet —, kenties: aavisti hän minullakin
olevan vakavampia tunteita Barbaraa kohtaan, ja omatunto ajoi hänet
luokseni. Olipa miten hyvänsä, minusta oli peräti selvää, että turhuus
oli tässä aikaan saanut parantumattoman onnettomuuden. Sydäntäni
ahdisti. Ei sentähden, että olisin erittäin tuntenut mieltymystä
Barbaraan. Minun tunteeni häntä kohtaan olivat olleet ystävän,
melkeinpä veljen, jos muuten semmoisia saattaa herätä maalaistytön ja
ylioppilaan kesken. Vaan nyt, kun tiesin hänen olevan onnettomuuden
tiellä, ainakin pidin varmana, ett'ei hän sillä tiellä pysyväistä
onnea voinut saavuttaa, nyt tunsin kuitenkin enemmin kuin vaan sääliä
ja osanottoa. Sen lisäksi tunsin pettyneeni hänestä, jonka luonnetta
olin aivan toisenlaiseksi kuvaillut. Myöskin Ansgarin tähden olin
huolissani. Hän oli tehnyt rikoksen, joka saattoi häntä seurata koko
hänen elinaikansa. Ja hänestäkin tunsin pettyneeni. Hän, joka muuten
näytti välttävän naisten seuraa, hän oli kuukausia tutkistellut
tämän tytön ympärillä — jopa ensimäisen kohtauksemme ajalla oli hän
jo varinaan ollut niillä teillä. Minussa heräsi katkera tunne häntä
kohtaan, ja sangen sekavassa mielentilassa palasin kaupunkiin.

Seuraamana aamuna kohtasi minua Aleksius Rudnik ensimäiseksi kadulla.
Vaikka emme tuon puutarha-kohtauksen jälkeen olleet sanaakaan
keskenämme Vaihtaneet, puhutteli hän nyt minua mitä muikeimmasti
hymyillen ja kysyi minulta, mihin Pyhänristin-Steinachin sievä tyttö
oli joutunut. Minä välttelin häntä sen verran kuin voin, ja samalla,
salatakseni ajatuksiani, koetin vastata aivan Välinpitämättömästi.
Myöskin Ansgaria kysyi hän. Hän ei ollut muka moneen aikaan nähnyt
herra paronia. Minä ilmoitin hänen matkustaneen Pohjois-Saksaan
tiluksillensa, vaan aikovan talveksi palata Heidelbergiin. "Vahinko!"
jatkoi servialainen, "vahinko, ett'ei tuo sievä tyttö ole entisellään!
Vaan ehkäpä löydän hänet vielä!" Minä erosin tyhjänpäiväisestä
lörpöttelijästä ja läksin omia teitäni. En toivonut kohtaavani ketään;
saattaisihan jokainen, pelkäsin minä, kysellä minulta Ansgaria ja
Barbaraa, joista valitettavasti en itsekään mitään varmasti tiennyt.

Illalla istuin kirjojeni ääressä. Kuulin silloin askeleita portailta
—tuttuja askeleita — minä nousin tuoliltani. Ansgar astui nopeasti
huoneeseni, mainitsi nimeäni ja tempasi minut syliinsä samanlaisessa
tunteiden kuohussa kuin viimeksi luotani lähtiessäänkin. Ehdottomasti
otin lampun ja valaisin hänen kasvojaan. Hän näytti kukoistavammalta,
pulskeammalta ja kauniimmalta kuin ennen; hänen kasvonsa eivät olleet
minusta koskaan ennen niin ystävällisiltä näyttäneet. Vaan minä olin
liian luulevainen, saattaakseni vastata hänen sydämmellisyyteensä.
Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni. "Rakas, kallis toverini, sinä
olet vihoissasi minulle!" alkoi hän onnellisen äänellä. "Täytyyhän
sinun olla vihoissasi minulle, tiedänhän sen! Vaan salli minun puhua,
niin sovinto syntyy välillemme, vaikkapa moittisitkin kaikkea, mitä on
tapahtunut. Yöpimeässä tulen luoksesi, koska en saanut enään rauhaa, ja
nähdessäni valon ikkunastasi jouduin riemun valtaan — valoisan riemun,
tuntiessani välimme taaskin selväksi käyvän. Lyhyesti, mitä ei kukaan
muu kaupungissa tiedä, saat sinä tietää. Minä olen naimisissa. Barbara
on nyt vaimoni!"

Minä katsoa tuijotin häneen. "Naimisissako?" Tämän ainoan sanan sain
hämmästyksissäni sanotuksi.

"Niin, niin!" huudahti hän iloisesti. "Todellakin olen naimisissa.
Barbara on nyt kansalais- ja kaikkien lakien mukaan rouva paronitar.
Onpa siinä kuitenkin ollut vaivaa, ennenkuin meistä tuli mies ja vaimo."

"Vaan miksi olet sen pitänyt salassa?" kysyin. "Barbarasta ei ajatella
hyvää, eilen kävin Pyhänristin-Steinachissa ja -"

"Oi, siellä ollaan luultavasti ankaroita vaimoparalleni!" huudahti hän.
"Vähän ajan kuluttua käymme sielläkin vahvistamassa oikeutemme!"

Hän kertoi sitten, kuinka Barbara oli viimeinkin suostunut aluksi
salaiseen avioliittoon hänen kanssaan; kuinka he sitten matkustivat
Rheinhessiin, missä, ranskalaisen la'in mukaan, sivili-avioliitto on
sallittu, ja kuinka heidät oli säätyvirastossa vihitty; kuinka sitten
eräs kylänpappi oli Barbaran tahdosta kirkollisen vihkimyksenkin
toimittanut. Kaikki nämä, jo aikoja ennen valmistettuina, päättyivät
hyvin, huolimatta monista vastuksista, jotka tässä jätän sikseen.
"Ja miksikä minä tämän olen salaisesti tehnyt?" jatkoi hän. "Armas
ystäväni, huomaathan, että vaikeudet olisivat vaan kasvaneet, ilkeintä
nurjuutta olisi tullut lisäksi, jos olisin sen julkisesti tehnyt.
Minä olen ylioppilas, sen ohessa vielä vapaaherra. Ajattelehan
häväistystä, jos kuntalaiseni ja säätyläiseni olisivat uskaltaneet
minun läsnäollessani rypistää nenäänsä ja sanoa: Vapaaherra von se
ja se on nainut tarjoojanaisen Pyhänristin-Steinachin Leijonasta!
Enhän olisi hengissä päässyt kaksintaisteluista! Minun olisi ollut
suojeleminen vaimoni kunniaa, vaan enhän saattanut samalla sekä hänen
että omaa elämääni antaa alttiiksi vaaralle. Minä luen jo huuliltasi,
mitä siinä ai'ot vastata! Sinä ajattelet: tuleehan tämä avioliitto
viimeinkin ilmi! Niin tuleekin, vaan ei ensiksi täällä Heidelbergissa,
missä Barbara on niin monelle tuttu. Me lähdemme pois, toivottavasti
piankin. Takanamme pauhatkoot taas aallot, kyllähän kerran asettuvat.
Kentiesi oli aivan hyvä, että minulla aluksi oli ainoastaan vähäinen,
vaikka riittävä, rahasumma käytettävänä. Kohta tulee enemmin
rahaa, kun myön muutamia perintötalooni kuulumattomia tiluksia.
Silloin lähdemme ulos maailmaan, ja Barbara rouvaa kunnioitetaan
kaikkialla paronittarena! Vaan ethän sinä, juromainen mies, ole edes
onnitellutkaan minua!"

"Saanhan minä toivottaa onnea sinulle, Ansgar, — teille molemmillekin!"
vastasin minä tuskissani. "Kuitenkin —"

Hän ryhtyi puheeseni: "Kuitenkin — entäs sitten? Minä olen varustettuna
kaikkia mahdollisia vastaväitöksiä vastaan, enkä toivonutkaan sinun
ehdottomasti myöntyvän tuumiini. Siis, kuitenkin —?"

"Sinä olet ainoastaan pintapuolisesti puhunut perheellisistä
seikoistasi", sanoin minä. "Sen verran tiedän kumminkin, että tiluksesi
ovat esikoisoikeudella perittävät, ja jos sinä otat porvarillisen
vaimon —"

"Niin ei Vanhimmalla pojallani ole perintöoikeutta tiluksiini, jotka
silloin joutuvat lähimmälle oikeuden omistajalle" — keskeytti minua
Ansgar, purskahtaen äänekkääsen nauruun. "Jumala varjelkoon minun
tulevaa esikoistani semmoisesta perinnöstä! Arvokkaat esi-isäni ovat
niin ankarasti isännöineet, että nämä velkaantuneet tilukset vievät
omistajansa vaikeuksiin ja puliin vaan. Ne saadessani, — en isäni,
vaan setäni jälkeen luulin saavuttaneeni loiston päivät. Minä en
tahdo säilyttää niitä itselleni enkä omaisilleni, koetan vaan, kuten
edeltäjämme ovat tehneet, hyötyä niistä niin paljon kuin suinkin, ja
heitän ne sitten lähimmän oikeuden omistajalle. Serkkuni on upporikas,
vaan ahnas, hivunut saituri, joka jo pelkää minun kuolevan perillisettä
ja siten itse joutuvansa lähimmäksi perilliseksi. Vaan minä iloitsen
sydämmeni pohjasta saadessani hänet siihen kunniaan. Onnettomuuden
päivinäni, ollessani vielä alaikäisenä ja apua tarvitsevana, ei hän
tehnyt mitään minun hyväkseni, kielsi kaiken avun. Hän on oikeastaan
ainoa läheinen sukulaiseni. Vanhempani kuolivat aikaiseen, minä kasvoin
melkein kokonaan erilläni sukulaisistani. Nytkin tahdon olla vapaana
ja ennakkoluuloista riippumatonna. Olen jo kylliksi kauan ollut
yliopistoissa; minä rupean valtion palvelukseen ja toivon kykeneväni
raivaamaan tien itselleni."

Vaikka tämä viimeinen ajatus näyttikin oivalliselta, huolimatta
nuorukaisen kevytmielisistä menestyksentoiveista, niin en kuitenkaan
voinut yhdistyä hänen luottavaiseen mielialaansa. Vaarallinen
naisenryöstö oli päättynyt paremmin kuin osasin aavistaakaan, vaan
tämä kiireellinen avioliitto ei minusta ennustanut onnea, jopa näytti
melkein uhkaavammalta kuin siihen asti luuloittelemani rikos. Ansgar
ja Barbara — minä en oikein voinut ajatella näitä peräti erinlaisia
henkilöitä toistensa miehenä ja vainiona. Barbara paronittarena!
Minusta tuntui todellakin kiusalliselta muistellessani, missä tilassa
hänet ennen olin nähnyt. Vaikka olinkin vakuutettu, ett'ei kukaan
voinut moittia meidän seurusteluamme, niin oli kuitenkin ikävä seikka,
että muutkin olivat saattaneet häntä samalla tavalla kohdella ja
luultavasti oli monikin käyttäinnyt vapaammin häntä kohtaan. Sen
tiesi Ansgar, täytyihän hänen tietää se, enkä minä käsittänyt, että
hän sentähden voi panna elämänsä alttiiksi. Keskustelu siitä hänen
kanssaan oli oikeastaan mahdoton nyt, kun avioliitto oli jo täydellinen
tosiasia. Nämä ajatukset tekivät minut niin peräti varovaiseksi häntä
kohtaan, että tuskin uskalsin lausua sanaakaan; sillä kuinka hyvänsä
koskettaessani näitä asioita oli minun pelkääminen loukkaavani häntä.
Niin pysyin minä neuvottomassa äänettömyydessäni hänen vilkkaasti
kävellessään edestakasin huoneessani.

Viimein huudahti hän: "Älä istu noin salavihaisen umpimielisenä! Puhu
jotakin, minä pyydän! Moiti minua! Tee kaikenlaisia vastaväitteitä,
että minä saan kumota ne!"

"Sinä olet niin nuorena jo sitoutunut, Ansgar —!" aloin minä.

"Arveletko siis", ryhtyi hän puheeseni, "että minun olisi pitänyt
odottaa kymmenen vuotta, kunnes olisin päässyt huolettomaan asemaan
elämässä! Olisinhan voinut panna Barbaran siksi aikaa johonkin
kasvatuslaitokseen, eikö niin? viedäkseni muka hänet sitten kotiini
välttävän sivistyneenä vanhana piikana? Oi te vakaat miehet! Olisitteko
ehkä, vakavuuttanne loukkaamatta, mieluummin sulkeneet silmänne,
jos minä olisin jonkun aikaa hänen kanssaan hurjasti elänyt, ja
sitten laittanut hänet matkoihinsa? Häpeäkseni tunnustan, ett'ei
minullakaan, vaikk'en suinkaan mitään pahaa ajatellut, ollut alussa
juuri parempaakaan tarkoitusta sokeassa vimmassani. Kuta paremmin
opin häntä tuntemaan, sitä kauemmaksi jouduin, ja päätökseni naida
hänet vakaantui. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän kovin
muikeasti suostui tähän. Me olemme aikaiseen sitoutuneet. Me tahdomme
nuorina yhdessä nauttia elämän suloa. Sitten mitäpäs siitä! Kirottu
miettiminen!"

"Suo anteeksi Ansgar", vastasin minä, "jälkimietinnöillä en ai'o sinua
tuskastuttaa. Minä vaan ajattelen tosiasiaa — minä en ole onnellinen,
niinkuin sinä tällä hetkellä. Vaan sinä olet ystäväni, ja Barbaraa
kunnioitan minä —"

"Humbert!" keskeytti hän vilkkaasti. "Yksi ainoa kysymys! Hän on
hartaasti pyytänyt minua kysymään sinulta, ja minä olisin sen aikoja
sitten tehnytkin, vaan huomasin sen olevan tarpeettoman. Nyt kysyn
kuitenkin: Onko mielessäsi mitään sitä vastaan, että Barbara on
vaimoni? Oletko häntä lempinyt? Kentiesi ainoastaan viisaus vaatii
sinua kieltämään. Vaan jos sinun on se myöntäminen, niin sano suoraan!"

Minä saatoin kieltoni kunniasanallani vahvistaa. "Näetkös", jatkoi
hän, "Barbarakin sanoo samaa, sillä minä olen hänen kanssaan siitä
usein puhunut. Ilmoittaessaan lempivänsä minua, vakuutti hän minulle
sinun tahtoneen pysyä vaan hänen hyvänä ystävänään, valittaen kuitenkin
vääryyttä, jonka teimme sinua vastaan petellessämme sinua. Ja teepäs
nyt minulle mieliksi käymällä luonamme; vaimoni pitää suuressa arvossa
keskustelua kanssasi, sillä sinä, kunnon vanhus, olet hänellä sangen
hyvissä kirjoissa."

"Missäs te asutte?" kysyin minä.

"Siinäpä onkin sinulle osoittamista", vastasi hän nauraen. "Meidän
lymypaikkamme on hyvin kätketty. Mieluimmin otan sinut heti mukaani,
sillä tänne en ai'o jäädä. Pikajuna lähtee puoli yhdeksän aikaan — älä
sentään pelkää sinua yöpimeässä kauvaksi viekoittelevani! Ainoastaan
parin pysähdyspaikan päähän. Vielä on puoli tuntia aikaa. Tahdotko
lähteä?"

Minä suostuin seuraamaan häntä. Hän tarttui kaulaani riemuissaan
ja semmoisella raivolla, jommoista en ollut hänessä koskaan ennen
huomannut, enkä luullut hänessä olevankaan. Ensikerran näin hänessä
iloisen ylioppilaan, ja vieläpä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli
esittäynyt minulle aviomiehenä. Me menimme junaan ja astuimme pois
Weinheimissä. Vaan vielä emme perillä olleet. Ajurinvaunuissa kuljimme
yöpimeässä pitkin vuorilaaksoa, kunnes saavuimme kivikaduille ja
rupesimme eroittamaan huoneita. "Sanohan minulle, missä me oikeastaan
olemme?" kysäsin minä. Iloisesti vastasi hän: "Me olemme siellä, mihin
sinä itse olet meidät osoittanut, Birkenaussa! Sinä olet osallinen
rikoksessamme ja saat siis istua onnellisten ilkiöiden pöydässä!" Me
läksimme vaunuista. Kello kävi jo yhtätoista, pimeys ja syvä hiljaisuus
vallitsi pienessä kauppalassa. Poiketen sivuun puutarhan aitojen ja
pensasten välitse, tietä, jota ystäväni varmasti kulki, vaan jolla minä
useinkin kompastuin, astuimme edelleen mäen rinnettä ylös, erästä tulta
kohti. "Hän odottaa meitä!" huudahti Ansgar, jouduttaen askeleitaan.
Syvässä hämärässä puiden välissä näkyi pieni talo. Puutarhan portilla
lauloi Ansgar kappaleen jotakin säveltä. Ovi aukeni äkkiä ja ikäänkuin
lentämällä syöksyi ulos nuori nainen ja suoraan hänen kaulaansa. Hänen
takanaan näkyi vanha vaimo ja nuori poika, lamppu kädessä. "Arvaapas,
kenen tuon mukanani luoksesi, Barbara?" huudahti Ansgar, vieden minut
mökkiin.

"Jumalani! Herra Humbert!" kuulin Barbaran äänen huudahtavan. Nuori
rouva peitti kasvonsa käsillään, ja Ansgarin vedettyä kädet pois
huomasin kyyneleitä hänen silmäripsissään. Vaan selityksiin ei tässä
ryhdytty. Nuori isäntä, onnellisessa mielentilassa, puhui meidän
hirveästä nälästämme, joka oli tyydytettävä. Kun Barbara oli odottanut
puolisoaan, niin oli yksinkertainen ateriakin jo valmiina pöydällä. Me
istuimme sijoillemme, ja isäntä piti melkein yksinään puhetta vireillä;
nuori rouva seurasi tarkasti silmillään hänen huuliensa liikuntoa,
vaan minua kohtaan oli hän ensin hyvin ujo. Muodinmukaisessa, sievässä
puvussaan näytti hän erinomaisen suloiselta, ja ensi silmäyksellä
saattoi häntä kyllä pitää korleasukuisena naisena. Käynnissään,
liikkeissään, puheissaan, oli hän pysynyt entisenä Barbarana. Kokonaan
entinen Barbara ei hän kuitenkaan ollut! Entinen oli ollut vilkas,
raitis, avosydämminen, ujostelematon — nykyinen oli umpimielinen,
epävarma, nauraessaan ei oikein sydämmellinen, vakavana melkein
alakuloinen. Vaan Ansgar ei kääntänytkään puhetta juuri vakaviin
asioihin, välttäen tahi leikilliseksi tehden kaikki, mikä muistutti
entisyydestä. Minä ihmettelin hänen taitoaan johtaessaan puhetta
tähän tapaan, ja kuitenkin samalla näyttäen osaksi vailattomalta
ylioppilaalta, osaksi talon-isännältä. Puhe kääntyi Parisin-matkaan,
jolle vastanaineet kohta aikoivat lähteä, vaan jota varten heidän oli
odottaminen "tietoja". Toistaiseksi asuivat he tässä, erään lesken ja
hänen poikansa yksinkertaisessa, pienessä, vaan onnellisille kyllinkin
mukavassa talossa. Heidän olonsa tässä lymypaikassa ei herättänyt
suurta huomiota seudun pienen kauppalan tahi suuren kylän asukkaissa.
Liikkuihan siellä kesävieraita alinomaa, eikä vastanaineetkaan, jotka
halusivat lempiviikkonsa hiljaisuudessa viettää, olleet suinkaan
harvinaisia.

Etsiessään jotakin huoneesta tapasi Ansgar kaapin päältä kirjeen
käsiinsä. "Mistä tämä?" kysyi hän. "Kas, se on minulta unohtunut!"
vastasi nuori rouva. "Heiner (se oli heidän emäntänsä pojan nimi) toi
sen postista". Samalla kun Ansgar kiireesti avasi ja luki kirjeen,
näkyi hänen kasvoillaan vastenmielisyys, jonka katselijat helposti
huomasivat. "Eihän siinä vaan ole mitään pahaa sanomaa, Ansgar?" kysäsi
Barbara huolestuneena. "Ei muuta tuin tuttuja asioita, vanhaa laulua
kotoa niin sanoakseni!" vastasi hän, kääriessään kirjeen kokoon ja
pistäessään sen lakkariinsa. "Se ei saa häiritä iloista mieltämme!"

Sillä välin oli aika kulunut yli puoliyön, ja minusta oli jo aika
lähteäkseni ravintolaan, missä ajuri, joka meidät oli tuonut
Birkeuauiin, oli minua varten huoneen vuokrannut. Kun tie pensasten
välitse ja ojien ylitse kulki jotenkin mutkaisesti, niin tahtoi Barbara
pyytää Heineriä saattamaan minua. "Ei, ei!" sanoi Ansgar. "Minä menen
itse hänen kanssaan!" Hän suuteli Barbaraa jäähyväisiksi vähäksi
aikaa ja otti käsivarteni kainaloonsa. Päästyämme noin Viidenkymmenen
askeleen päähän hänen asunnostaan, alkoi hän: "Minun täytyy lähteä
matkalle jo huomenna, varhain aamulla. Rahojen lähettämisen sijasta
kertoo asiamieheni sekavista seikoista, joita hän ei yksinään uskalla
käytellä. Minun läsnäoloni on ehdottomasti välttämätön, minun
pitää joutua sinne mitä pikemmin, välttääkseni tärkeän tilaisuuden
laiminlyömistä. Toisin sanoin: minun on jo huomenna lähteminen
hankkimaan rahoja, jos niitä ollenkaan haluan saada. Nyt on minun
ensikerta eroaminen vaimostani, ja minun täytyy siis hänelle osoittaa
matkani välttämättömäksi. Hän tahtoo varmaankin lähteä mukanani, vaan
sitä en voi sallia, vaikka eroaminen näyttääkin kovin huolettamalta. Ja
vähintäänkin viikko kuluu, ennenkuin saatan palata. Humbert, onko sinun
mahdollista olla tämän ajan täällä läheisyydessä? Se on lohduttava
Barbaraa, kun saa sinun kanssasi puhella minusta, mennä sinun
seurassasi metsään, sillä yksinään ei hän uskaltaisi huoneestakaan
lähteä, koska hän, melkein enemmin kuin minä, kokee pysyä salassa
maailman silmistä."

Minä lupasin jäädä Birkenauiin siksi kun hän palaisi matkaltaan,
kosk'ei minun nyt lupa-ajalla välttämättömästi tarvinnut olla
Heidelbergissa. Seuraavana aamuna astui Ansgar ravintolan edessä
vaunuihin. Minä olin jo noussut lepäämästä, ja tervehdin häntä.
"Barbara itki vähäsen", sanoi hän, "vaan hän on tottelevainen, uljas ja
hyvä! Mene nyt kohta hänen luokseen ja sano terveisiä minulta! Hyvästi!"

Oli vielä lii'an aikaista, lii'an aikaista maallakin, lähteä
vieraisille. Otin siis kirjan matkalaukustani ja aloin lukea. Sillä
niin varovainen mies olin jo ylioppilaanakin, että yön matkallekin
otin mukaani kaikenlaisia kapineita, jotka kuuluvat jokapäiväisiin
tarpeisini. Siitä olin saanut 'vanhuksen' nimen, johon jo olin
välinpitämättömyydellä tottunut. Viimeinkin kello seitsemän aikaan
luulin saattavani lähteä tervehtimään paronitarta. "Jumalan rauhaa,
herra Humbert!" sanoi hän ojentaessaan minulle kätensä. Terveiset,
jotka toin hänelle Ansgarilta, saivat ilon loisteen hänen kaavoilleen.
Hän oli mustassa, yksinkertaisessa ja hyvin somasti järjestetyssä
puvussa. "Hän salli minun käydä jokapäivä teidän seurassanne metsässä",
jatkoi hän. "Tulkaa heti, minun on parempi ulkona kuin huoneessa,
jossa en tiedä mitä tehdä." Hän otti hatun päähänsä ja peitti kasvonsa
hunnulla, niin tiheällä, ett'en minä läheltäkään voinut nähdä hänen
kasvonjuonteitaan. Menimme ulos. Hän tunsi jo jalkapolut ja ketotiet,
joilla ei kukaan meitä kohdannut. Astuimme metsän rinnettä ylöspäin. Ja
täällä tasaisemmilla teillä alkoi nuori rouva kertoa minulle, kuinka
"tapaukset" olivat käyneet. Se ei ollut suinkaan iloinen tunnustus,
se lähti sydämmestä, jonka onnea monet huolet uhkasivat, se ilmestyi
sanoissa ja äänenvaihdoksissa, jotka eivät salanneet viallisuuden
tuntoa eikä tuskallisuutta. — Me kuljimme erästä aukeata paikkaa kohti,
ja minä tunsin 'puulleni' vievän, umpeen kasvaneen tien. Nuori rouvakin
tunsi jo sen. "Menemmekö 'puulle'?" sanoi hän. "Te näytitte sen ensin
Ansgarille, ja hän vei minut kohta sinne. Sillä, kuten hän minulle
kertoi, teki hän päätöksensä, että niin piti käydä kuin on käynytkin."
Me saavuimme tammen alle; Barbara istuutui eräälle sammaleiselle
kivelle ja heitti hunnun kasvoiltaan. Hän näytti sillä hetkellä niin
kauniilta, että joku säikyntäpäinen tunne valtasi minut.

"Jumalan kiitos!" sanoi hän; "täällä tohtii edes vapaasti katsella!
Missähän Ansgar nyt lienee? Hänellä, mies paralla, on niin monta pulaa
talonsa tähden, ja sangen usein on hän huolissaan, kun ei sieltä tahdo
lähteä tarpeeksi rahoja. Ja jospa ei matkamme kävisi Parisiin! Se
maksaa niin paljon, enkä minä suinkaan sitä halua. Vaan hän tahtoo
näyttää minulle isoisten maailmaa onhan hän niin peräti hyvä! Ja
mitähän tulevaisuudessa tapahtuu —?"

Puheessaan siirtyi hän toisesta asiasta toiseen. Tulevaisuus huoletti
häntä. Hänen äänenvaihdoksistaan tuntui, että levottomuus häiritsi
hänen onneaan nykyisyydessäkin. Ansgar oli vielä ylioppilas, ainakin
nimeksi sillä hetkellä; hän oli vapaaherra. Barbara tiesi aivan hyvin
useita epäkohtia syntyvän, jos heidän avioliittonsa tulisi jo nyt
julkiseksi. Ainoastaan miehestään oli hän huolissaan. Itsestänsä
nyyhkytys keskeytti hänen puheensa, sen kääntyessä hänen omiin
sukulaisiinsa; hän peitti kasvonsa nenäliinallaan. Minulla ei ollut
sydäntä tunnustaakseni käyneeni Pyhänristin-Steinachissa. Vaan hän
näkyi pitävän sitä varmana asiana. "Älkää sanoko minulle mitään!"
nyyhkytti hän. "Voinhan kuvailla, mitä he minusta puhuvat!"

Toisena päivänä kuljimme samaa tietä, ja kolmantena ja neljäntenä
taas, ja istuimme puun alla ja puhelimme — emme toki aina huolen ja
tuskan alaisina. Ansgarilta tuli kirje, nuorelle rouvalle ensimäinen
puolisoltaan. Sinä päivänä oli hän onnellinen, vaikka Ansgar kirjoitti
kentiesi viipyvänsä vähän kauemmin kuin oli luullutkaan. Vaan kirje
oli pitkä, ja kaiketi oli siinä paljon suloista hänelle. Hän itki ja
nauroi, ja suuteli rakkaita rivejä. Seuraavinakin päivinä kävimme
"puullamme". Mielemme kävi vapaammaksi, minä laskettelin hullutuksia,
vaikka olinkin "vanhus". Ja vaikka en paronitarta kohtaan koskaan
käyttänyt samaa puhuttelutapaa kuin ennen Barbaraa kohtaan, niin sain
hänet sittenkin vielä kerran kutsumaan minua "viisaaksi pojaksi".

Silloin tein itsessäni huomion, josta ensin jouduin hämille,
vaan sitten kovin säikähdin. Mitä en ennen, usein käydessäni
Pyhänristin-Steinachissa, ollut tuntenut tyttöä kohtaan, sitä rupesin
nyt tuntemaan nuorta rouvaa kohtaan. Niin, minä olin sydämmen pohjasta
rakastunut ystäväni rouvaan, jota olin luvannut suojella hänen
poissaollessaan! Omatuntoni nousi uhkaavana, syyttävänä minua vastaan,
päiväni kuluivat riemullisen liikutuksen ja ahdistuksen vaihdellessa,
yöni melkein epätoivossa. Barbara, joka tunsi itsensä niin
turvalliseksi minun läheisyydessäni, oli taas käynyt avosydämmisemmäksi
minua kohtaan, vaan minun täytyi nyt ruveta umpimieliseksi, tietämättä
mitä muuta siinä mielentilassa oli tekeminen. Mitä sydämmessäni
liikkui, ei nuori rouva tiennyt aavistaakaan; vaan pakoitus, joka
olentoani rasitti, ei voinut jäädä häneltä huomaamatta. Hän kyseli,
hän torui minua ystävällisesti, hän alkoi härsyttää minua, ja tämä
näyttöosien vaihdos teki minun, onnettoman, rakastuneen "vanhuksen"
tilan yhä tukalammaksi. Totta tosiaan, jos nyt olenkin taipuisa
esittelemään osan tätä kertomusta leikillisessä valossa, niin teen sen
niiden hankaluuksien vuoksi, joita minun siihen aikaan oli voittaminen!
Vaan silloin ei pila tullut mieleenikään, ja mitä kohta sitten
tapahtui, oli kaukana kaikesta leikillisyydestä.

Viikkokansi oli kulunut, kun tein toisen, prosallisemman huomion.
Vaatteeni, kenkäni, liinani kävivät kelpaamattomiksi; minun oli
lähteminen päiväksi Heidelbergiin uudestaan varustautumaan.
Hoidettavani huomasi sen, ja antoi minulle luvan. Varoitin Heineriä
lähtiessäni tarkasti palvelemaan paronitarta. Tuskinpa sitä olisi
tarvittukaan, sillä poika, kuten äitinsäkin, oli kovin mielistynyt
nuoreen rouvaan. Voinhan nyt matkalla koettaa saada itseni oikeaan
asemaan. Minä vedin omantuntoni eteen ystäväni luottamuksen, vakuutin
itsekseni kunniasanallani pysyväni kohtuuden rajoissa, hillitseväni
itseni. Saavuin Heidelbergiin.

Oli jo lokakuun alku; hajaantuneet ylioppilaat kokoontuvat taaskin
kaupunkiin, näkyipä jo useita uusia naamojakin. Tavallisissa
paikoissa kohtasin joukottain Ansgarin tovereita. Nyt tapahtui, mitä
ei koskaan vielä ollut tapahtunut. Eräs heistä astui minun luokseni
kysyen, tiesinkö minä minne Ansgar oli jäänyt? Minä saatoin sen
verran puhua totta, että hän oli mennyt kotiseudulleen, jossa tärkeät
toimet pidättivät. Minua pyydettiin hartaasti rupeamaan hetkiseksi
seuraan. Seurasin siis puutarhan kautta juomahuoneesen, jossa useat
nuoret herrat kohteliaasti tervehtivät minua. Kreivi S., jonka minä
ainakin hänen nimensä ja arvonsa vuoksi tunsin, johti puhetta ja
kehoitti minua puhumaan suoraan heille, Ansgarin ystäville, koska
heille oli tullut vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä hänen
kotiseuduiltaan kovin epäsuotuisia tietoja hänen oloistaan. Minun
oli tunnustaminen, tietäväni ainoastaan yleisiä kohtia, ja pyysin
nyt itse tarkempia tietoja. Lyhyesti, minä sain kuulla konkurssin
uhkaavan hänen tiluksiaan, eikä hänelle jäävän mitään, ei mitään
muuta, kuin velkakuorman. Epäiltiin vielä näiden kertomuksien
totuutta, sanottiin niitä perättömiksi; vaan, minun on se myöntäminen,
harras osanottavaisuus ystävän kohtaloon ilmestyi. Poislähtiessäni
kehoitettiin minua käymään iltaisin tapaamassa herroja heidän
juomahuoneessaan.

Näiden lisähuolien rasittamana järjestin minä matkalaukkuni ja
matkustin seuraavana aamuna takaisin Birkenauiin. Tykyttävin sydämmin
astuin taas pienen talon kynnyksen yli. "Jumalan kiitos! Te olette
taaskin täällä!" Näillä sanoilla tervehti nuori rouva minua. Hänen
olennossaan ilmaantui rauhattomuus, häiriö. Minä kysyin, oliko hän
saanut tietoja Ansgarilta? Hän epäsi, eikä salannut rauhattomuuttaan,
vaan lausui ikävänsä sanoilla, jotka minua syvästi liikuttivat. Minä
toivoin saattavani viihdyttää häntä. Vaan hän kieltäysi lähtemästä
ulos huoneestaan. Omassa ahdistetussa mielentilassani, noloissani
puheen-aineesta, otin minä erään kirjan, jota tiesin Ansgarin suosivan,
ja tarjousin lukemaan hänelle. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt,
huokaili vaan; minä aloin siitä huolimatta lukea 'Hamletin' ensimmäistä
kohtausta, jonka olin vartavasten avannut. Kuunteliko nuori rouva,
vai eikö, sitä en voi sanoa, vaan en vielä ollut lukenut kymmentäkään
minuuttia, kun hän päästi vähäisen huudahduksen, osoitti ikkunaan ja
riensi takasin kamariin. Minä käännyin ja tunsin ikkunan alaruutujen
läpi servialaisen naaman, joka hymyillen tervehti huoneesen. Kun hän
heti astui edelleen oveen päin, niin riensin minä ulos ja suljin
häneltä tien huoneesen. Minun on jättäminen kertomatta se keskustelu,
jonka tässä pidimme keskenämme. Taipuvaisesta, miedosta olennostaan
huolimatta lausui hän sanoja, jotka saattoivat minut vimmaan. Tarkasti
vakoiltuaan oli hän löytänyt, sanoi hän. Hänelle oli kyllä kerrottu
täällä paronittaresta, vaan hän tunsi hänet muka aivan hyvin. Minä
kävin vihaiseksi, koetin kohteliaisuudella saada häntä lähtemään pois,
vaan turhaan. Onneksi tuli apua. Helmer tarttui hänen kaulukseensa ja
heitti hänet jykevällä kädellään maahan. Barbara ja leski parkuivat
kovasti, naapuristossa syntyi hälinä, jota minä juuri tahdoin välttää.
Minä heittäysin taistelevien väliin, kehoitin, koetin eroittaa
heitä, vaan sillä välin pääsi Aleksius Rudnik Heinerin käsistä,
nousi käärmeen tapaisella liikkeellä pystyyn ja pakeni puutarhasta.
Hänen ahdistajansa täytyi luopua takaa-ajosta. Tämä ikävä kohtaus
oli kestänyt ainoastaan minuutin ajan. Vieraat silmät eivät sitä
luultavasti nähneet, koska talo oli yksinäinen, puutarhan ruodeaita
päivänkukista ja muista syyskasveista kaukaiselle katsojalle melkein
läpinäkymätön. Suurempaan pulaan jouduin Heinerin ja hänen äitinsä
vuoksi. Tuo mies oli puukolla uhannut minua heidän ovensa edessä — se
oli ryöstö- ja murhayritys, jonka he luulivat täytyvänsä ilmoittaa
kauppalan polisipäällikölle, kertoa koko naapuristolle varoitukseksi ja
vakuudeksi. Ristiin rastiin kysellessäni huomasin pian Heinerin juuri
antaneenkin aihetta lymypaikan löytämiseen. Edellisenä sunnuntaina oli
hän käynyt Weinheimissä ja puhellut siellä toisille pojille paronista,
joka asui hänen kotonaan. Silloin tuli 'musta mies' heti hänen luokseen
ja urkki häneltä tietoja. — Weinheim on Heidelbergiläisten lempipaikka.
— Tietämättä mitään salaisuutta olevan kätkettävänä, oli Heiner
huolettomasti vastannut ja ihmeekseen tuntenut kourassaan guldenin,
jonka hänen piti toveriensa seurassa juoda. Nyt tunnusti hän kaiken
tämän, soimasi itseään ja aikoi yllyttää kaikki seudun pojat tuota
karkulaista vastaan. Minä koetin häntä lepyttää, Pyysin häntä ensin
odottamaan paronin palaamista, ja siihen saakka pitämään tapauksen
salassa. Sen mahdollisuutta epäilin tietysti minäkin, jos vaan Ansgar
vielä kauan matkallaan viipyisi.

Nuori rouva ei suinkaan ollut hentohermoinen, vaan rakastetun puolison
vallan-alaisuuden tunto, sen ohessa yhä lisääntyvät huolet, olivat
masentaneet ja saattaneet hänet levottomaksi. "Oi Jumalani, jospa
Ansgar pian palaisi!" oli ainoa mitä hän kykeni lausumaan. Minä
tiesin Aleksius Rudnikin häntä jo ennenkin kiusanneen, ja pidin sitä
onnettomuutena, ett'ei tätä, eikä monia muitakaan seikkoja, joita
voitiin selittää hänen vahingokseen, voitu eroittaa hänen edellisestä
elämästään. Vaikka ei ollut luultavaa, että Rudnik moneen aikaan
palaisi, niin halusivat Heiner ja hänen äitinsä, joiden silmissä yhä
vaan uhkaava puukko kummitteli, tarkasti vartioida ovia ja ikkunoita,
ja esittelivät minulle, että viettä sin yön heidän talossaan. Se oli
kuitenkin tarpeetonta.

Sillä palatessani ravintolaan näin minä avonaisien vaunujen lähestyvän,
ja tunsin niissä istujan Ansgariksi. Hän hyppäsi maahan kysyen: "Kuinka
Barbara voi?" — "Hän odottaa sinua ikävöiden!" vastasin minä. Vaan
mielenjännityksellä ja huolissani lisäsin: "Mitäs sinulle kuuluu?
Oletko tyytyväinen mutkasi seurauksiin?"

"Joksikin!" vastasi hän. "Siitä sittemmin! Ethän, toivoakseni, vielä
lähde täältä? Tulehan kohta luoksemme!" Hän puristi kättäni ja riensi
asuntoonsa. Hyvää hän ei suinkaan ollut kokenut, hänen kasvonsa olivat
kalpeat, hänen muotonsa oli käynyt teräväksi, olennossaan ilmestyi
pakollisuutta. — Kun en tahtonut olla läsnä rakastavien tervehdyksessä,
niin viivyttelin muutamia hetkiä. Silloin lähettivät he Heinerin
kutsumaan minua.

Ansgar istui, "matkasta väsyneemä", kuten hän sanoi, korkeanojaisessa
vanhassa sohvassa, vaan nuori rouva tuli iloisena vastaani. Nyt,
kun miehensä oli taas hänen luonaan, loistivat hänen silmänsä, ja
Ansgarin ollessa vakavana ja äänetönnä kävi hän sitä hillittömämmäksi
ja puheliaammaksi, häntä ilahduttaakseen. Ansgar sanoi viettäneensä
ikäviä, vaikeita päiviä tarkemmin ei hän myöhemminkään minulle
selittänyt ja Parisinmatkan jäävän ainakin toistaiseksi. Vaan
Barbara nauroi ja koetti vieroittaa puolisonsa ajatuksia kaikesta,
mikä näytti häntä rasittavan. Hän ei ollut vielä siihen asti nähnyt
miehensä kasvoja varjojen peittäminä, ja minusta näytti, kuin olisi
hän kesken iloisuuttaan väliin heittänyt minuun tuskallisen kysyviä
silmäyksiä, ja sitten taas entistään vilkkaammin koettanut huvitella
rakastettuaan. Servialaisen julkeudesta ei ollut vielä ollut puhetta.
Puhua täytyi siitä, kysymys oli vaan, joko tänään, ja kumpi meistä
ensin johtaisi puheen siihen. Barbara tunsi itsensä niin turvalliseksi
ja onnelliseksi, että näytti unohtaneen koko seikan; minä puolestani
taas olin epätietoinen, pitikö minun vielä uudella huolella raskauttaa
ystäväni jo ennestäänkin silminnähtävästi masentunutta mieltä. Silloin
alkoi Heiner, ja saattoi meidätkin puhumaan siitä. Ansgarin silmät
suurenivat, kammoittava liekki säihkyi niissä. Vaan pian pyyhki hän
kädellään otsaansa ja sanoi levollisena, kuten olin odottanutkin: "Siis
ei tämä lymypaikkakaan enää kelpaa meille! Meidän on muuttaminen. Ei
kuitenkaan vielä tänään — olkaamme vielä tänään onnellisia!" Barbara
riensi hänen rinnoilleen, vaan minä puristin hänen tarjottua kättänsä,
koettaen salata liikutustani sen verran kuin se oli mahdollista —.

Seuraavana päivänä palasin Heidelbergiin. Uskalsin odottaa kohta
Ansgariakin, koska hänen oli ennen "matkaansa" — kuten hän jotenkin
epämääräisesti sitä nimitti — järjestäminen asiansa kaupungissa.
Minä aavistin näiden asiain, ainakin rahallisten, olevan melkoisen
sekavalla kannalla; pelkäsin myöskin, ett'ei hän matkaltaan tuonutkaan
niitä suuria summia, joita oli odottanut. Hänen hurjamainen, jopa
onnetonkin naimisensa oli aina huolestuttavana mielessäni ja ahdisti
sydäntäni. Tämän mykän alakuloisuuden poistamisessa eivät edes ilma
eikä taivaskaan auttanut. Loppusyksy laittoi ensimäiset säälimättömät
sanansaattajansa seudulle; rankkasateet ja ankarat tuulet, jotka
tempasivat kosteat lehdet puista ja siroittivat ne vuorilta kaupungin
kaduille saakka. Muutamien päivien kuluttua näytti tuo loistava
laakso harmaalta, sumuiselta ja alakuloiselta. Ylioppilaat eivät enää
kuljeskelleet iloisissa joukoissa kaduilla, viluissaan, sateenvarjon
suojassa, koki jokainen päästä mitä pikemmin katon alle. Melkein
koko viikon kuluttua huomasin eräänä sateettomana hetkenä Ansgarin
tovereinsa joukossa. Vaikka he olivat innokkaassa keskustelussa, riensi
hän kuitenkin luokseni puristaakseen kättäni ja sanoakseen illalla
käyvänsä luonani. Minä pysyin kotona, vaan turhaanpa häntä odotin.

Siksipä sainkin seuraavana iltana sitä odottamattomamman vieraan. Sillä
kuultuani ensin hiljaisia askeleita talon edustalla, sitten varovaista
naputusta ovellani, näin huoneeseni astuvan mustahuntuisen naisen,
jonka tunsin Barbaraksi, Säikähtyneenä ja hämmästyksen sanoin tervehdin
häntä, vaan hän vaipui tuolille oven viereen, kykenemättä tuskin
puhumaankaan. "Niin, niin, minähän tässä olen!" sanoi hän hetkisen
kuluttua. "Minä en tiennyt mitään muutakaan neuvoa, Ansgarin asuntoa
kaupungissa en ollenkaan tunne, vaikka tahdoin mennä hänen luokseen,
vaan oman asuntonne olitte te usein maininneet, niin että kyselemättä
löysin sen". — "Vaan, — Barbara — paronitar!" korjasin minä, kuten nyt
liiankin usein tapahtui — "mikä ajaa teitä yksinänne kaupunkiin?"

"Tuskani!" sanoi hän. "En voinut sitä kestää yksinäni. Hän aikoi olla
poissa korkeintaan kaksi päivää, vaan kolmantena kirjoitti hän minulle
lyhyesti, ett'ei hän vielä voinut palata. Siitä on jo kokonaista
kahdeksan päivää kulunut, eikä hän ole edes kirjoittanutkaan. Jotakin
täytyy olla tekeillä, jota minun on pelkääminen! Voi, hän on niin kovin
muuttunut matkaltaan palattuaan! Hänellä ei ole enää iloa, ei mitään
onnea! Hän ei nukkunut enää, päivällä ei hänellä ollut lepoa, iloista
muotoani ei hän voinut enää kärsiä! Taivaan Jumala, jospa en toki olisi
mennyt naimisiin! Ilman minutta olisi hänen parempi!" Kyynelvirta
tukahdntti hänen äänensä, hän rupesi tuskallisesti nyyhkimään, joka
minua syvästi liikutti. Minä ehdoittelin hänelle, että lepäisi
huoneessani sill'aikaa kun minä kävin etsimässä hänen puolisoaan.
Vaan nyt heräsi hänessä uusi pelko. Hän moitti itseään siitä, että
oli jättänyt lymypaikkansa; saattaisihan muka Ansgar olla tyytymätön
hänen tuloonsa, joka saattoi tuottaa hänelle vastenmielisyyttä. Emme
vielä ehtineet tehdä mitään päätöstä, mitä oli tekeminen, kun kuulin
alhaalta kovia ääniä, jotka minua kysyivät, ja kohta sen jälkeen
kopinata rappusia ylös. "Väkeä tulee teidän luoksenne!" huudahti nuori
rouva pelästyneenä. "Pääsenkö minä ulos?" Nopeasti juoksi hän lähimmälle
ovelle ja katosi. Minä jouduin vielä suurempaan hätään. Paronitar
oli kätkeynyt pimeään makuusuojaani. Vaan nytpä kysyttiinkin mielen
lujuutta ja malttia.

Kohta astui kaksi nuorta miestä huoneeseni. Toisen tunsin minä kreivi
S:ksi, toinen, Ansgarin toveri hänkin, esittelihe minulle. "Me
tulemme luoksenne meidän sekä teidän ystävänne puolesta", aloitti
kreivi. "Hänen on välttämättömästi puhuminen teidän kanssanne, ja
hän tahtoi varmaan tietää, oletteko kotona nyt. Sillä hänellä ei ole
hetkeäkään hukattavana. Sallitteham minun jäädä tänne siksi aikaa,
kun toverini käypi noutamassa ystävämme". Toinen läksi, ja kreivi
istuutui pyynnöstäni. "Eikö Jobin-sanomamme ollut totta!" alkoi hän,
"Kaikki on tuo miesparka kadottanut, kaikki! Teille, joka olette hänen
läheinen ystävänsä, uskallan puhua asioita, joihin en muiden kuullen
mielelläni kajoisi. Vaan tilusten ja omaisuuden menettäminen unohtuisi
kyllä, vaikkapa vaikeastikin, Ansgarin tarpeisin nähden, olisihan hänen
kuitenkin täytynyt ponnistella ja tehdä työtä. Hän on kylliksi nerokas
saamaan suuria toimeen maailmassa. Vaan tämäkin toivo on nyt melkein
kadonnut tuon onnettoman, typerän, mielettömän naimisen tähden!" Minä
olin pahassa pulassa, sillä kreivi puhui niin kovasti, että Barbara
kuuli jok'ikisen sanan. "Miksi piti hänen sitten heti naida?" jatkoi
hän. "Olisiko hän vaan tehnyt tavallisen tuhmuuden — no, eihän sekään:
kaunista olisi ollut, ja hankaluuksia olisi siitäkin saattanut syntyä,
vaan silloin olisi ollut ehkä apu mahdollinen. Nyt on se mahdoton.
Mitä hän meiltä ensin salasi, täytyi hänen sitten tunnustaa tuon
servialaisen kehnon menettelyn vuoksi — no, kuulettehan kohta häneltä
itseltään asiain juoksun. Emme saattaneet salata mielipiteitämme hänen
tunnustuksensa johdosta, ja luulenpa teidänkin olevan samaa mieltä,
että hän tällä seikkailulla on saattanut itsensä onnettomaksi koko
iäkseen. Niin, onnettomaksi, kurjaksi koko iäkseen! Ja onnettomaksi
joutuu tyttöraukkakin tahi oikeammin hänen rouvansa. Häntä sanotaan
nerokkaaksi, sitä helpommin käsittää ja tuntee hän tilansa!" Hän jatkoi
puhettaan samaan tapaan, enkä minä voinut tehdä mitään saadakseni häntä
vaikenemaan.

Viimein tuli Ansgar, kreivi jäi paikalleen. "Humbert", alkoi ystäväni,
"huomenna on tapahtuva seikka, jota sinä varmaankin moitit, vaan jonka
sopivaisuudesta tahi sopimattomuudesta ei enään maksa keskustella.
Huomen-aamuna olen seisova pistoli kädessä servialaista Rudnikia
vastaan."

Ajattelehan tilaani! Kammarissani istui ystäväni puoliso, jonka täytyi
kuulla kaikki. Minä odotin joka silmänräpäys Barbaran syöksyvän esiin
ja keskeyttävän tuon kamalan ilmoituksen. Ansgar jatkoi: "Se heittiö
on julkisesti ravintoloissa ylvästellyt nauttineensa Barbaran suosiota
ennen minua. Hän on kerskaillut tavanneensa sinutkin hänen luotaan —
ole rauhallinen, älä kiivastu! Meidän kesken olisi se mielettömyyttä.
Äläkä enään sinä rupea riitaan hänen kanssaan. Minä toivon tämän seikan
yhdelläkin taistelulla selviävän. Hän on loukannut vaimoni kunniata,
siksi olen minä taannnut avioni puhtauden, ja sillä on se hyvä. Minä
olen vaatinut häntä taisteluun, huomen-aamuna on se tapahtuva 'puumme'
alla — tiedäthän. Minusta ei paikka näyttänyt ensin sopivalta, vaan se
on kuitenkin mukavasti valittu. Vaunujen sopii hyvin odottaa vuoren
toisella puolella, ja tulenko haavoitetuksi, niin ei teillä ole pitkä
matka saattaissanne minua asuntooni Birkenauiin. Ja nyt, Humbert,
määrään sinun toimesi! Taisteluun en tahdo sinua luokseni, vaan sinulle
voipi jäädä paljon, paljon tekemistä minun hyväkseni!" Ansgar oli tähän
saakka puhunut pakollisella kylmyydellä ja varmuudella, vaan nyt voitti
hänet sisällinen liikutuksensa ja ilmestyi hänen äänessäänkin. "Minä
en saa nähdä Barbaraa huomiseen saakka. Me lähdemme täältä aikaseen
aamulla — hänen ei pidä saada mitään tietää, ennenkuin taistelu on
ohitse. Ja kuinka hänen luokseen sitten tulenkin, omilla jaloillani,
tahi kuinka hyvänsä — minä pyydän sinua, ole silloin saapuvilla, ole
silloin ja sittenkin hänen lähellään! Lähde jo tänään sinne, ollaksesi
siellä oikeaan aikaan huomenna! Hän on — oi sinä armas Barbara
parkuni!" Tuska tukahdutti hänen äänensä, hän painoi päätään ja käsiään
pöytään, ja ankara taistelu täristytti hänen ruumistaan.

Hänen seuralaisensa nousi istuimeltaan, nähtävästi liikutettuna, vaan
teeskennellyllä vastenmielisyydellä, astui kerran huoneen poikki,
seisattui hänen viereensä ja lausui pudistellen häntä olkapäästä:
"Rohkaise mielesi! Tämä kiihoitus on sopimaton! Sinä tarvitset
kaiken pontevuutesi. Me olemme sinulle vakuuttaneet pitävämme huolta
rouvastasi, jos pahimmin käy, ja sen minä uudistan sinulle! Jos herra
Humbertin on vielä tänään lähteminen, niin on hänen pian joutuminen.
Siis tule!" Ansgar nousi, syleili minua ja astui äänetönnä ovelle.
"Mihin aikaan huomen-aamuna?" kysyin minä hiljaan kreiviltä. "Kello
seitsemän", vastasi hän seuraten ystäväämme.

Olin yksinäni huoneessa ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen, kunnes
askelten viimeinen kaiku oli tau'onnut ja talo tuntui hiljaiselta.
Silloin uskalsin hiljaan koputtaa kammarin oveen. Minä pelkäsin
tapaavani Barbaran tainnoksissaan, vaan aivan suorana astui nuori
rouva esiin, tosin kuoleman kalpeana, vaan kuitenkin todellakin
sankarillisella mielenlujuudella. "Tulkaa, ettemme myöhästyisi
junasta!" sanoi hän. "Meidänkin on huomenna aikaseen joutuminen
taistelupaikalle." — "Mitä kaikkea onkaan teidän täytynyt kuulla!"
huudahdin ininä. "Olen vaan kuullut sanoilla sen, mitä ajatuksissani
olen melkein oikein kuvaillut. Vaan rientäkäämme nyt, kosta kuitenkin
tekin haluatte olla läsnä siellä!" — "Barbara, ettehän vaan aikone itse
mennä taistelupaikalle — ehkä ryhtyä —?"

"Voisinko minä sitten mitään estää?" vastasi hän. "Jos he kerran
ovat aseihin ryhtyneet, niin tulkoonpa vaikka itse Jumala taivaasta
estämään, hänkään ei voi heitä eroittaa, sen on Ansgar itse minulle
sanonut. Vaan minä tahdon olla saapuvilla, kätkössä, minä en tahdo
vetää hänen huomiotaan toimesta — niin, saapuvilla tahdon kuitenkin
olla! Ja jos niin kävisi, että hän — oi Jumalani, oi Jumalani! — Kerran
olisin vielä mielelläni tahtonut katsoa hänen silmiinsä!" Tuska masensi
hänen voimansa, hän näytti joutuneen muutamaksi minuutiksi tuskan
raivoon. Vaan sitten jatkoi hän vakavasti: "Minun tähteni ei hänen
tarvitse harmistella! Kuoleeko hän tahi jää elämään, minä tiedän, mitä
minusta on tuleva. Minä en tahdo olla hänelle onnettomuuden syynä".
— "Barbara, mitä puhutte Te!" keskeytin minä onnetonta. "Niin, onhan
siihen vastakin kylliksi aikaa!" vastasi hän. "Matkalle vaan nyt,
ett'emme myöhästyisi!" —

Ken voisi koskaan unhottaa semmoista yötä kuin seuraava yö oli?
Äänettöminä menimme me Birkenauiin ja erosimme toisistamme pitkittä
puheitta. Tällä kertaa asetuin, ollakseni aikaseen valmiina, ikkunan
viereen Heinerin makuusuojaan; hän oli meitä odottanut myöhään yöhön
äitinsä jo maata mentyä. Hän tarjosi minulle vuoteensa käytettäväkseni,
ja tahtoi itse maata missä hyvänsä, vaan minä pidin penkkiä parempana,
koska uni näytti olevan kaukana minusta. Saattaakseni hänen ymmärtämään
kummallista pyyntöäni, olin vähin viitannut vastaiseen tapaukseen.
Olihan se huomenna kuitenkin tuleva tutuksi, kuinka hyvänsä siinä
kävisikin. Huolimatta hämmästyksestään, vaipui hän pian raskaasen
uneen. Vaan ulkona myrskyili syksytuuli kohisten ja tohisten metsässä.
Jospa pyökinlehdet pysyivätkin oksissaan, niin riisti se hedelmäpuiden
lehdet ja heitteli niitä yhdessä sateen kanssa ikkunanruutuja vastaan.
Milloin huokaili luonto sen raivotessa, milloin kiiti se, ulvoen
laaksossa, avaruuteen, palatessaan täristääkseen kattoja ja seiniä.

Se repäisi pilvet, niin että kirkkaita valojuovia ilmestyi niiden
välille, kunnes se taaskin vieritti ne kokoon ja pudisteli siipiään
läpinäkymättömässä pimeydessä. Noin kello kahden aikaan kuulin talossa
oven käyvän. Hiljaan avasin minäkin oveni ja kuuntelin. "Kas sepä
hyvää, ettehän te makaa!" kuulin Barbaran sanovan. "Kohta lienee
aika lähteä!" Minä sanoin hänelle tuntimäärän ja pyysin häntä vielä
olemaan alallaan. Aamupuoleen heitti tuuli, silmäni painuivat umpeen,
minun oli, kaikesta kiihoituksesta huolimatta, taisteleminen unta
vastaan. Kuitenkin voitin väsymykseni, aukasin hiljaan oven ja astuin
ulko-ilmaan. Se oli kylmä ja kostea, päivä rupesi koittamaan, minä
kuulin kukon laulavan. Laakso oli sumua täynnä. Kauhea hetki lähestyi,
ja minä arvelin ehkä paremmaksi, että jättäisimme sen käyttämättä.
Kohta oli aika lähteä, vaan nuorta rouvaa ei näkynyt. Viimein ilmestyi
hän ikkunaan, hiuksiansa sukien. Hän tuli ulos. "Hyvä Jumala!" huudahti
hän. "Minä nukuin! Kuinka saatoinkaan nukkua? Kunhan emme vaan
myöhästyisi!" Me varustauduimme surulliselle matkalle kautta sumuisen
laakson. Tiet olivat monen-päiväisestä sateesta märät, monessa kohdin
pohjattomat, kovin vaivaloiset etenkin vuorille nousijoille. Vaan
nuori rouva ei huolinut mistään esteistä. Hengästyneinä saavuimme mäen
rinteelle. Päivänvalo oli voittanut kostean hämärän, ja metsässä häälyi
sumu hienona huntuna oksissa ja pensaissa. Me kiirehdimme askeleitamme
yhä enemmin, kuta likemmäksi tulimme umpeenkasvanutta tietä. Sen
päässä näimme jo ihmishaamuja, kuulimme yksinäisiä sanoja. Barbara
painoi kätensä sydämmelleen, hänen voimansa näyttivät loppuvan. Äkkiä
paukahti kaksi laukausta melkein yht'aikaa. Minä näin miehen horjuvan
ja raskaasti kaatuvan maahan. Toinen (me tunsimme hänet Ansgariksi)
seisoi suorana, astui askelen, horjahti ja vaipui seuralaistensa
syliin. Silloin huudahti Barbara ja syöksihe puun luokse, jonka
alle Ansgar oli laskettu, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä.
Läsnäolijat, hämillään tästä odottamattomasta välikohtauksesta,
vetäytyivät hetkeksi takaperin, lääkärin tarkastaessa haavoitettua, Hän
heräsi tainnoksistaan ja katsoi nuoreen vaimoonsa niin toivottomasti,
niin tuskallisesti, että minun täytyi kääntyä poispäin, Vaan Barbara
oli uljas, hän ei häirinnyt lääkäriä hänen ensimmäisissä toimissaan,
vaan tarkasteli milloin hänen käsiään, ikäänkuin tutkiakseen hänen
tiedettään, milloin taas rakastettunsa kalpeita kasvoja.

Sillä välin oli toinen lääkäri vakuuttanut kaatuneen kuolevan toiselle
ryhmälle. Vastustajan kuula oli osannut Aleksius Rudnikin sydämmeen.
Kummankin puolueen todistajat puhuivat vielä keskenään hetken aikaa;
sitten kantoivat servialaiset toverinsa ruumiin lähellä odottaviin
umpivaunuihin. Tie kävi vuoren leveätä harjaa myöten ja yhdistyi
vuoritiehen. Välttääkseen huomiota eivät servialaiset käyttäneet
rautatien nopeampia kulkuneuvoja. Meidän ei ollut niinkään helppo
saattaa vaarallisesti haavoitettua ystäväämme läheiseen Birkenauiin.
Ansgarkin oli kyllä seuralaisineen tullut vaunuilla, vaan niiden
olisi täytynyt tehdä pitkä kierros pääsemättä sittenkään nuoren
pariskunnan asunnolle saakka. Epäiltävää oli myöskin, oliko seudulla
heti saatavana kantovuodetta. Kuultuaan nämä keskustelut, ponnisti
Ansgar voimiaan, koetti nousta ja sanoi päättävästi aikovansa käydä.
Koe ei onnistunut. Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaminen, etenkin kun
hän nyt oli mennyt tainnoksiin. Vaunuista noudettiin tyynyt, ajurilla
sattui olemaan mukanaan pari nuoranpätkää, joilla saatiin jonkunmoinen
kantovuode kokoon. Minä astuin lääkärin kanssa edellä, johdattaakseni
äänetöntä joukkoa lyhintä tietä. Kulku oli väsyttävä ja niljakalla
vuorenrinteellä erittäinkin vaivaloinen. Päästyämme viimeinkin perille
ja laskettuamme Ansgarin vuoteelle, lepäsimme kaikki vähän aikaa. —
Täällä oli Barbara oikealla paikallaan. "Jääpikö hän elämään?" kysyi
hän hiljaan lääkäriltä. "Toivokaamme sitä!" vastasi tämä, toimiskellen
sairaan luona. Barbaran itsensä ruvettua lääkärin-apulaiseksi, läksin
minä hetkeksi ulos.

Ansgarin toverit seisoskelivat tahi kävelivät viluissaan siellä
täällä kosteassa puutarhassa; kreivi S. istui penkillä murtuneiden
päivänkukkain ja lakastuneiden malvojen keskellä, äänetönnä miettien
ja kepillään maata tonkien. Minä lähestyin häntä. Hän nousi sanoen:
"Tällä hetkellä ei meillä ole täällä mitään tekemistä; siis lähdemme
me. Ainakin täksi päiväksi jään minä Birkenauiin. Vielä pyydän minä
teitä kääntymään vaan minuun kaikissa ystäväämme koskevissa asioissa.
Toiste ai'on puhua enemmän siitä." Hän viittasi tovereilleen, jotka
olivat heti valmiit lähtemään ravintolaan virkistämään voimiaan, ja
minä lähetin Heinerin heidän jäljissään viemään vaununtyynyt ajurille,
jota sinne odotettiin.

Minä jätän puhumatta siitä kummastuksesta, jonka tämä tapaus
herätti Heidelbergissa, missä sen yksityiskohdat vasta nyt tulivat
julkisuuteen; samoin jätän sikseen oikeustutkinnot, mitkä siitä
nousivat. Aleksius Rudnikin hautasivat hänen kansalaisensa mitä
suurimmalla komeudella, ja useita muitakin ylioppilaita, etenkin
ulkomaalaisia, oli heihin liittynyt. Vasta nyt kuulin hänen olleen
ylhäistä ja rikasta sukua. — Mielelläni olisin puhumatta myöskin niistä
hetkistä ja päivistä, jotka vietimme ystävämme sairasvuoteen ääressä.
Ansgar eli vielä päiväkausia hänestä aina huoltapitävän puolisonsa
lohdutukseksi, vaan itse oli hän epätoivon vallassa. Niin nuorena
elämästä lähteminen oli kovaa; elämään jääminen, kentiesi pitkälliseen
kivulloisuuteen, jossa oli sen lisäksi puutetta kestäminen, oli
vieläkin kovempaa. Semmoisia ajatuksia lu'in hänen silmistään. Vaan
nöyrästi ja ystävällisesti mukaantui hän kaikkiin, mitä Barbara häntä
hoitaessaan laittoi. Hänen voimansa eivät enään kestäneet, ja kun hän
neljäntenä aamuna kuoli, katsoin minä näiden tuskain loppua hänen
onnekseen. Vaan minua väristytti, kun Barbara hetken kuluttua nousi
polviltaan ja kuivin silmin, vakavalla äänellä lausui: "Minä tiedän,
että minun täytyy vielä hetkinen elää ilman hänettä — tapahtukoon
Jumalan tahto!"

Ansgarin toverit tahtoivat viedä hänen ruumiinsa Heidelbergiin ja
saattaa se hautaan samallaisella loistolla kuin Aleksiuskin oli
haudattu. Vaan Barbara vastusti sitä. "Hän on minun!" sanoi hän;
"täällä, minne minä jään asumaan, olkoon hänen hautansa!" Vaan
kun hautajaiset Birkenauissa vietettiin, niin eivät kaikki, jotka
halusivat, saattaneet niihin osaa ottaa. Kreivi S. piti sanansa: heti
tarjottiin "leskiparonittarelle" melkoinen summa, jonka hän, minun
kehoituksestani, ottikin vastaan. Sillä hän oli peräti varaton, ja
kovia päiviä oli hänen vielä kestäminen.

Noin viikon päivät olivat kuluneet siitä, kuin taaskin olin
saapunut lukuhuoneeseni, jossa niin ankaroita sanoja oli sanottu,
niin liikuttavia kohtauksia oli tapahtunut. Silloin tuli minulle
odottamattomia vieraita. Leijonan-isäntä Pyhänristin-Steinach'ista
tuli vaimoineen luokseni saamaan tietoja Barbarasta. Kertomus
onnettomuuden tapauksista oli tunkeunut heidänkin korviinsa, he
olivat kuulleet Barbaran olleen naimisissa, ja hänen tulevaisuutensa
olevan epävarmalla kannalla. Vaikk'ei Leijonan-isäntä kerran
ollenkaan huolinut karkurista, niin oli hän nyt valmis taas tarjoomaan
onnettomalle leskelle suojaansa ja apuansa. Saatuaan minulta varman
tiedon Barbaran tilasta, lähtivät he hänen luokseen, vaan eivät saaneet
häntä taivutetuksi jättämään paikkaa, missä hän oli vähän aikaa ollut
onnellisena, ja missä hänen puolisonsa hauta oli.

Sillä välin rupesin minä keskusteluun Ansgarin sukulaisten kanssa,
joista kreivi S:ltä olin saanut tarkempia tietoja. Minä ilmoitin hänen
kuolemansa ja jätin heidän ratkaistavakseen, ottaisivatko nuoren lesken
suojaansa. Ne kirjeet, jotka sieltä sain, ilmaisivat kiellon sillä
tavalla, että minun täytyi luopua kaikista välityshankkeista. Kreivi
S. kohotti olkapäitään, eikä sanonut parempaa odottaneensakaan. Minä
olin nyt usein hänen ja muiden Ansgarin toverien seurassa, ja monetkin
ystävyyden suhteet ovat siltä ajalta haihtumattomiksi mieleeni jääneet.
Vaikka nämä nuorukaiset olivat ehdottomasti moittineet Ansgarin
naimista, niin pitivät he hänen kuoltuansa sanansa ja ottivat hänen
onnettoman puolisonsa turviinsa.

Pitkittä puheitta ja selityksittä silloisista tunteistani riennän
minä lopettamaan kertomustani. Keväällä sai Barbara pojan, jonka
syntyminen tuotti hänelle kuoleman. Me hautasimme hänet puolisonsa
viereen. Poika sai laillisena perillisenä kantaa isänsä sukunimeä, ja
kasteessa annoimme hänelle saman ristimänimenkin: Ansgar von Hohnstein.
Kreivi S. sekä useat Ansgarin seuralaiset ja minä olimme kummina, ja
samalla kokosimme melkoisen summan hänen kasvatuksekseen. Olivatpa
ne merkilliset ylioppilasristiäiset, mitkä silloin Birkenau'issa
vietettiin — juhla, jossa vallitsi sopiva vakaamielisyys, vaan josta ei
saattanut omituista leikillisyyttäkään puuttua! Leijonan emännän — joka
oli jo ennen pojan syntymistä saapuville tullut — pyynnön, saada ottaa
pojan ensin hoitoonsa, myönsimme hyvin mielellämme.

Myöhemmin otin minä hänet luukseni toisten kummien suostumuksella,
jotka varoillansa auttoivat minua hänen kasvatuksessaan. Naimiseni
jälkeen on hän vuosikausia elänyt talossani; vaimoni kutsui häntä
mielellään vanhimmaksi pojakseen. Me saamme ylpeillä kasvatuksemme
menestyksestä! Isältään peri hän vartalonsa sekä joitakuita
yhtäläisyyksiä kasvojen juonteissakin; luonteensa on hän suurimmaksi
osaksi perinyt äidiltään; kuitenkaan ei hänellä ole aluksikaan sitä,
mikä hänen molemmat vanhempansa saattoi onnettomiksi; hänellä on luja,
oivallinen luonne. Tunnettehan te, sinä ja omaisesi, hänet, sillä
eihän minun tarvinne mainitakaan puhuvani nuoresta matkatoveristani,
jonka toin luoksenne. Pitihän hänenkin kerran saada tarkempia
tietoja vanhemmistaan, ja monta kertaa jo on hän halunnut päästä
niille paikoille, missä he olivat eläneet ja niin nuorena hautansa
saaneet. Koska hän halusi matkatoverikseen minua, joka ehkä paraiten
kaikista tunsin ne paikat ja osasin häntä siellä johdattaa, niin
jäi matka yhä vaan toistaiseksi. Viimeinkin tänä kesänä saatoimme
yhdistää matkamme. Me kohtasimme toisemme Heidelbergissa. Sieltä
menimme me Pyhänristin-Steinachiin, johon vielä jotkut matkatoverini
lapsuudenmuistot liittyvät. Molemmat vanhukset ovat kuolleet, Petteri
on nyt Leijonan-isäntänä ja jo aikoja sitten Leijonan-isänäkin. Sitten
kävimme Birkenau'issa. Vanha vaimo, vaikka jo kahdeksankymmenenvuotias,
elää vielä, Heinerillä on täysikasvuisia tyttäriä, taloa on laajennettu
lisärakennuksella. Kirkkotarhasta, josta noita molempia hautoja on
vaikea löytääkään rehoittavien sirenien keskeltä, nousimme metsään,
missä vanha tammi vielä seisoo korkeana ja vankkana, ja mistä näköala
vihertävillä vuorenharjuilla on samanlainen kuin ennenkin. Täällä,
niillä kivillä, joiden viereen ystäväni kerran ankaralla hetkellä oli
vaipunut, täällä lepäsimme me lopetettuamme pyhissä-käyntimme. Siinä
kertomus minun Odenwaldin puustani.

Kertoja vaikeni, ja sanaakaan sanomatta kävivät miehet hetkisen
rinnakkain edelleen. He olivat jo kääntyneet takasin Jugenheimiin,
iltahämärä laskeusi vuorille ja lakealle, viljavalle Rheinin
tasangolle. — Hetkisen kuluttua jatkoi Humbert: "Nuori matkatoverini,
Ansgar von Hohnstein, ei aina ole niin yksivakainen ja umpimielinen
kuin te tähän saakka olette hänen nähneet olevan. Matkamme vaikutukset
ovat saattaneet hänet vakavaan mielentilaan. Ja minkätähden olen minä
sinulle, lankoseni, näistä asioista näin laveasti kertonut? Ensiksikin
sen vuoksi, että minä tunsin tarpeen saada kerran kertoa muistojani,
jotka noilla tutuilla paikoilla Odenwaldissa taas uudistuivat
mielessäni; ja sitten, koska pidin sopivana ilmoittaa sinulle nämä
seikat, sitä tapausta varten, että nuoren Hohnsteinin ja sinun
Klarasi väli — kävisi selväksi, joka minusta näyttää päivä päivältä
luultavammalta."

"He ovat molemmat vielä aivan nuoret", vastasi Klaran isä.

"Niin ovatkin, enkä minä ai'okaan vielä tänään ruveta puhemieheksi",
lausui Humbert. "Kuitenkin, kaikitenkin on tämä nuorukainen jo 'virassa
ja arvossa', hänen luonnonlahjansa ja taitonsa herättävät huomiota,
hänelle voidaan ennustaa pikaista ja ehkä arvokastakin vaikutusalaa.
Puhuhan joskus vaimollesi tästä asiasta; hän tietää jo luultavasti
enemmän kuin me yhteensä. Vaan kuuleppas! Tuollahan tulee nuori
joukkiomme laulaen vuoritietä alas. 'Seisoopi Odenwaldilla viherjä
lehtipuu —' oikein, taaskin tuo vanha laulu. Kas, laulaahan Ansgarkin
sitä, ja vieläpä niin kaikuvasti ja erinomaisen painavasti! No, siispä
tahdon minäkin taas kuunnella sitä levollisena!"






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74692 ***