*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74731 *** language: Finnish KAPINOITSIJA Kirj. Ilmari Kianto Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino, 1910. SISÄLLYS: Runosynti. I. Miehen sydän. Joulu. Taistelija. Suvilaulu. Susijuttu. Pro Karelia. Kaksi karjalaispoikaa. Vankeuteen raastetun muistoksi. Tsinovniekka. Seitsemän henkeä hirtetty. Nostatus Vienalle. Runoilija Erkon haudalle. Työn orjille. Tupaantuliaiset. Leipäpappi. Maalainen pääkaupungissa. Taidemaalaaja J.K. Kyyhkysen haudalle. Likellä Helsinkiä. Käymäsiltään korvessa... Koettelemus. Yökirjan lehti. Kriitikko. Kun niitetään. Syysyön virsi. Yksin kadulla. Eräs hautaruno. Abi male spiritus. Inhimillistä. Maallikon jouluvirsi. "Laureatus". II. Tutustuttuani. Kihloihin. Morsiamelle. Häähymni. Nocturno. Epätoivo. Katkelma. Avioliitossa. Erillään... Juhannusyönä... Kesäyön kirje. Runoyritys isäksi tultua. Tuutulauluja. "Sydämen säveleet", Maanjäristyksen päivä. Tytöstä äidiksi. Resignatio. RUNOSYNTI. Vaiva vanha — runosynti miestä joskus vietteleepi sointuja sovittamahan, kieliä kiristämähän. Kyllä kylällä hokevat niekkoja nimevämpiä, seppoja soreampia laulun töille löytyväksi. En mie kilvoille kisoa enkä hirnu hippasille, sallin sirkkojen siristä, niekkojen näpähytellä. Elkätte mullen murisko, kanneskelko kaunanpäitä, jotta myös minäkin joudan sopessani soittamahan! En ma tuota tunnekkana, mist' on tullut tämä tauti, tämä virma vihan alainen, tämä sairaus salainen. Lieneekö verissä, vekara? vaiko vienyt viiman teitse: Ruijan rannoilta, romuska, taikka ihka Inkeristä? — I. MIEHEN SYDÄN. Harva tuntee, harva tuntekoonkaan sydämeni pohjasäveleet... Kaikki nähkööt, tulkitsemaan tulkoot Tunteideni synkät pintaveet! Mailman tuhmat, kauniit kana-naiset juorujansa julki soittakoot! Mahdit maiset, uroot akkamaiset ansoinensa jälkeen koittakoot! Lapsi pieni, airut jumal'hengen lempeyteni yksin nauttikoon! Hälle parhain kukka kevättarhain kirkkahasti aina auvetkoon! JOULU. Kuljen kaunista katua. Muistan muinaista satua: Seimen lasta, Seimen lasta, Inehmoista taivahasta... Kysyn, itseltäni kysyn: Mikä, mikä on Joulu? — Akkunoista aarteet hohtaa, Kaikkialla silmä kohtaa Kyntteleitä, Enkeleitä, Kullan kirjo-kimpaleita. Noihin katson — noista kaikkoon. Kysyn: mikä on Joulu? Ja mun sydämeni vastaa, Näin se vastaa seimen lasta: Syytön olet, piltti kulta, Että synnyinjuhlan sulta Ryöstänyt on maailma Tämä kurja, kavala! Epäjumalamme jalo: Seimen lapsi — tähden palo! Rikkaan riemu — köyhän haikee, Köyhän ärsyttäjä vaikee — Sellainen tuo tuttu koulu, Ystävämme, armas Joulu! Akkunoista aarteet hohtaa, Katse kaikkialla kohtaa Enkeleitä, Enkeleitä, Joit' ei edes siivet peitä — Taidepyhyyksiä vaan, Jumaloita maan. Onko valhetta tuo taulu, Kansan kauno, lasten laulu? Valhettako "valon juhla"; Jolloin kristikunta tuhlaa Kauneutta, Rikkautta, Vaan ei paljon rakkautta, Rikkautta riemukseen — "Köyhät?" — "Kuolkoot puutteeseen!" Kuljen kaunista katua, Muistan muinaista satua: Seimen lasta, Seimen lasta, Rakkauden Ruhtinasta?... Lausun, itsekseni lausun: "Valhepyhä on Joulu." TAISTELIJA. Taistella tahdon totuuden tähden, iskeä suoraan kaikkien nähden valhetta vastaan — valtoja vastaan! Iskeä niin että suuttuvat suuret kansani kahlitun julkiset jumalat! Iskeä niin että haihtuvat humalat... iskeä niin että repeevät juuret "Eedenin puusta"... Iskeä niin että nyyhkivät naiset hempeäjärkiset — rukoilevaiset. Iskeä niin että itsekkin itken, itken ihmisten pelkuriutta, uskojen hulluutta — sydänten sutta. Lienenkö syntynyt tähden sen alla, miss' oli hurmetta hyytävä halla, pakkanen ryskyi honkia halkoin — sielläkö aatteni alkoi? Siellä jos alkoi — virkanpa vielä: tähtiä muitakin loisteli siellä, kimmelsi kirkkaasti talvinen tanner, tunturit uljaina huippunsa näytti — riemu mun rintani täytti. Ah! enkö taistelon kirpeimmän kesken ikuisen Jumalan merkkejä huomais? Tunnossa ihmisten ilkeyttä säälis; elämän ehtoja huokais? Julmaks mua soimaatte, soinnuttomaksi — ei! minut arvatkaa onnettomaksi. Tunnen ma kaiken, mit' eissäni väikkyy, huomaan ma kaiken, mi horjuu ja säikkyy — _siksi_ mun vereni leimuu ja läikkyy valhetta vainutessa! (1906.) SUVILAULU. 1. Taas on kesä. Taas on kesä. Niitty loistaa. Aalto lyö. Marja maassa. Puussa pesä. Kaikkialla luomistyö... Miksei, miksei ihminenkin nuorru kera kukkaisten? Miksei lailla lintusenkin laula virttä _vapauden?_ Miksei niinkuin virta vankka syökse halki korpimaan, niinkuin kosken ryöppy rankka etsi alkuvoimoaan? Miksei, miksei ihminenkin irtau talviroudastaan? Miksei loista, loimu, lennä niinkuin luonto luomissaan? 2. Minä tahtoisin nousta maasta niinkuin tuores ruoho jälkeen suvisateen, ja tuottaa ilon ihmisille ja itselleni... Minä tahtoisin nousta maasta niinkuin lintu, joka petoeläimiä pelkää, ja liitää taivaan avaruuksiin kevein siivin... Minä tahtoisin erkaantua maasta ja riitaisilta rannoilta niinkuin haaksi, ja täysin purjein kiitää ulapalle — ja ainoastaan ystäväni kanssa meren syvyyksillä keinahdella... Taikka tahtoisin minä niinkuin ukkosen salama iskeä tähän maahan niin että jäljet jäisi ja vuorten perustukset järkkyisi Ja sitten singota takaisin pilviin. Niin tahtoisin minä — — 3. Oli Suomessa ennen niin kaunis usko Esivaltaan ja Jumalaan — nyt vain verenpunainen aamurusko luo pirtteihin hohdettaan. Ja usko, tuo vanhan kansan taika, on haihtumassa tuuleen niinkuin tuhka: On tullut etsimysten uusi aika — on lakaistava maasta rahka... Niin kaunihisti kirkon risti kiiltää, Niin juhlakuminalla kellot soipi, soipi — Mut sielua tuo kaikki viiltää, viiltää... Ken tarinoihin enää luottaa voipi? Ei nuori vanhaa ymmärrä — ei vanha nuorta, Se leikki ikuinen käy maailmassa: He kiertää kumpainenkin samaa vuorta ja kaiho kumpaakin on kiehtomassa... Kaiho? Mikä? — Kaiho kauniiseen ja hyvään! Kaiho onneen, rauhaan sekä pyhään! Totuus sentään niistä suurin on, Totuus? — saalis taistelon. 4. En tiedä mitään kauheampaa kuin että nuori syntyy vanhana — En tiedä mitään kaunihimpaa kuin että vanha säilyy nuorena. En tiedä mitään surkeampaa kuin kylmä mieli suuriin tehtäviin, Kun kirkontäydet kansaa saarnaan nukkuu ja nuoret, vanhat — tylsään tyytymykseen hukkuu. 5. Vanhan kansan virsikirja, tuo on kaunis Kalevala, jutun oudon jutteleepi, sadun soman soitteleepi: Kuinka neitsyt Marjatalle poika syntyi puolukasta, kuinka vanha Vironkannas poijan kastaa karskahutti Karjalaisten kuninkaaksi... Kuinka vanha Väinämöinen tuosta suuttui ja häpesi, heitti koko heimojoukon, nosti puuhun purjehensa, läksi läylinä merille, eikä tullut ukko utra enää konsana kotihin — — Onkos tätä tarinata nykypolvi pohtinunna: että miksi Väinämöinen noin on suuttui ja häpesi? Miksei maahan mahtununna kera pienen piian piltin? Miepä luulen että ukko siitä suuttui ja syäntyi, jotta Suomen vanha kansa _luopui tiedon temppelistä, hylkäsi Jumalan viljan_, otti vastaan vennon vieron, liian liukkaan ja lipevän. Itse iki-tietäväinen, luonnon pyhän palvojainen, jok'ei juuri joutavoinut eikä peljännyt pöpöjä, hänpä tunsi tunnossansa, järkähtihen järjessänsä jotta jo jokehen juoksi usko uusi —— se uninen. _Siksi_ suuttui vanha viisas, siksi käänsi selkäpuolen — mutta muistattekos, nuoret, muistattekos, minkä lausui ukko utra purrestansa muille maille matkatessa? Noin hän lausui lauhamielin: "Kyllä tästä tieltä siirryn, lähden omin konttineni, mutta muistakaatte jotta vielä tietäjänkin taika tässä maassa tarvitahan: _uusi_ sampo, _uusi_ kannel, _uusi_ päivyt sekä kuuhut!" Ennustus on esiin käynyt, aika tullut tuulen siivin, Nyt jo kansa kalevainen uutta kaitsijata kaipaa, 6. Pois korulauseet ja juhlanhuuma! Ne tekokukkia ovathan vaan. Kun kotikujille joudumme täältä — taas arki peittää maan. Ja edessä on elämä murheinensa ja todellisuus tuo harmaa, Ja olemassa-olon taistelu vaan Se yksin on varmaa, varmaa... Oi miks emme luo tätä elämää niin ett' arkikin maistuis kuin juhla? Miks intonsa tehtyihin tunnelmiin moni meistä niin turhaillen tuhlaa? Ei elämä laulua ole vaan, ei myös rahan-ahnasta työtä — _Me_ nouskaamme kyntäjiks, kylväjiks maan nyt keskellä valkoista yötä! _Me_ kylväkäämme ne siemenet, joist' taimivi Jumalan vilja, sen Jumalan, jonka me kuulemme oman rintamme riidoissa hiljaa... 7. Jos ei nuoret uskalla — niin kukas uskaltaa?? Jos ei nuoret kiistaan käy — Ei miestä missään näy! Maailman meno moinen on: Ei kukaan mitään saa, jos kaikki toinen-toisiltaan vain valmist' odottaa. Totuuden leikki moinen on: Yks alkaa yksinään! Ja Rohkeus ja Rakkaus vain häll' on kilpenään. Elämän sääntö moinen on: Yks sortuu uhmassaan. Mut kymmenet ja tuhannet käy häntä seuraamaan. On suurta elää elämä, kun kutsuu suuri työ! Kun orjan kahle kirveltää ja värjyy vangin yö. On suurta nousta taisteloon, kun tiedon torvet soi; Kun ihmisjärjen jumaluus sielussa salamoi. On suurta olla marttyyri, jos sitäi vaaditaan: Näin siltaa Valoon, Vapauteen alati laaditaan. (Ruovesi 1908.) SUSIJUTTU. Pitkä on talvi pohjoinen, Lunta jo taasenkin syytää, Huomenna kai kova pakkanen Jälleen vertamme hyytää... Pitkä on talvi Slaavien maan — Viimat ne Tomskista viiltää, Pakkaskirkkaassa ilmassa vaan Kirkot ja sapelit kiiltää. Kuulkaa susia Siperian, Kuinka ne ulvovat yössä! Siellä on niitä tuhansittain Juoksussa, julmassa työssä... Sudet on susia aina vaan — Niitä et lampaiksi muuta, Eivät ne pelkää jumaliaan, Eivät ees pyssynsuuta... Oh! sen tarinan tunnette kai Susi kun tyttösen raastoi? Tyttösen vaatteihin pukeutui, Mökille juoksi ja haastoi: "Aukase armas, minä se oon, Irroita uksesi salpa!" — Pääsi niin roikale mökkihin, Ihmisen iski kuin kalpa. Niin, se on talvinen tarina vaan, Lapsille surkean tuttu, Mutta kun sudet käy ympäri maan, Muistuu taas mieleen se juttu. Emme me satuja uskoa saa — Satujen mennyt on aika — Mutta kun sudet käy ympäri maan, Silloin on tehtävä — taika. Taika se nyt olis tämmöinen: Taikurit entiset hiiteen! Hornaan ne vanhat vampyyrit: Puolueet — jako viiteen! Nouskoon kansa tää kerrankin Pitkästä torkunnastaan, Nouskoon vihasta vimmankin _Yhtenä yhteistä_ vastaan! Siinä on taika, mi tepsivi, — Taiat ne muut ei auta — Hornaan, niin sanon, nuo puoskarit, Menkööt siivosti hautaan! Turha on neuvoni. — Tiedän sen. Laulajan sauvaa ken seuraa? Sydämet kaikki syttää vois ken? Pedot kun väijyvät peuraa... Meillä on susia sielläkin, Missä ei ulvontaa kuule. Meillä käy viimoja silloinkin, Kun ei tundroilta tuule. Sudet on meillä suvuissa, Verissä veikkojen veitset. _Suomen_ ruumista runnelleet Aina on — omat peitset. Helppo on syöstä vainoojan Kansan riitaisen kiistaan, Äksyt toisiinsa ärsyttäin Itse tarttua riistaan... — — Kurjako liian, kurjako lie Taulu, min tässä mä maalaan? Suottako mainetta Suomen tien Armotta alhaalle laahaan? Kuulkaa: yksi on lohdutus vaan Pahojen pakkaisyössä: Talvea kestä ei ainiaan — Sudet: vain talvin on työssä. Kerran on keikkuva kevätkin Ylitse murheisten maiden! Lakkaava laukanta suttenkin Nälkäisten, raateliaiden. Silloin Suomeenkin suhahdus Keikkuvan kevään tuulee! Silloin kultaisten käkien Täälläkin kukkuvan kuulee. Silloin meilläkin valjeta vois Yö, joka nyt ei loista, Karjalan karhukin nousta pois Vuosisatojen soista... Silloin, Suomeni, sulaos, oi, Viritä viimeinen virsi — Slaavien vapauslaulu kun soi, Kirvota kirottu kirsi! 16/3 1908. PRO KARELIA. Vienan virroilta Laatokan ääriin huokaus — kuulkaa — Karjalan kaikuu! Siellä on tuhansia huokailevaisia, tuhansia huolihen hukkuvaisia, itkeväisiä — kiroilevaisia, elämän tuskissa turmeltuvaisia... Siellä on köyhyyttä, selkien köyryyttä, siellä on alhaista, ainaista nöyryyttä; sielujen orjuutta, ruumiiden raihnautta, siellä on kaikkea, kaikkea kurjuutta... Siellä on tuhannen koettelemusta! Siellä on vapauden aurinko — musta. Siellä, ah siellä silti on kansa, jota ei surmahan suistaa saa! Värjyvin huulin, kädet ojollansa, iäti itkien oikeuttansa, soittaen karstaista kanneltansa veljesmaahan se kurkottaa: "Pelastakaa!" "Pelastakaa!" Näin kaikuvi ääni orjien yöstä, ruoska kun soi. Vienan virrat ja Vienan lääni — — Suomi, ah, varjele ystävääni — Miksikä teidätkin luoja loi? —- Ääni se yhä vaativi, oi: Pelastakaa!" Kuinka, ah, taidamme teitä me auttaa, kun on itsellä vaiva ja työ? Myrsky, näettehän, kiskovi lauttaa, ankkurit liikkuu, Venheet kiikkuu, köydet jo katkee, riehkoina riippuu — Meillä on ukkosen ilma ja yö... ääni kuin piiska taas vastahan lyö: "Pelastakaa!" — Oh sinä heimoni hempeä, arka, oh sinä arka, oh sinä parka, konsa sun otsasi korkenee ja konsa sun jalkasi kantaa? Nyt sinä heikkona yössäsi horjut, vimmassa viuhdot, turmaasi torjut... Ken sulle auvosi antaa? Ken? "Pelastakaa!" — Huutosi kuulen, Karjala kurja, huutosi kuulen, oh sinä nurja, huutosi kuulen pauhussa tuulen — ja rintahan mull1a syttyy oh syttyy, hehku niin hurja... "Pelastakaa!" KAKSI KARJALAISPOIKAA. (Polkupyöräilijän näky.) Syksyn synkeän illalla, matkalla maailmalle kaks poikaa tiellä ma yllätin — matkalla maailmalle. He maantien palletta marssivat, erätaivalta talotointa: reput seljässä vaan, kepit kourissaan tietä pitkää ja ilotointa... — Mä orhini rautaisen harjalta alas hyppäsin maantien laitaan: "hei terveh teille, te raikkahat, nyt yksissä matata taitaan!" Mä Vienan Karjalan viesteistä heti poijilta udella aloin: kas, kas mikä into jo ilmestyi! mikä lieska se brihoissa paloi! Mut "Pakinat" kussa kun mainitsin: kas! silmänsä iskivät tulta: "ah voi, sehän armahin lehtinen on, sitä roistot ryöstä ei multa! Ma kuuntelin poikien jutteloja, noin aattelin sielussa silloin: nää poijat ne tietävät enemmän kuin vanhat Suomessa milloin! Viistoist' oli vuotias toinen vaan, mut toinen seitsemäntoista; he veljekset olivat veriltään ja syntyisin — köyhästä koista. Ei ikävä poikia kiusannut, oli kyynelet kätketty "nyytiin"; Isä innokas heidät opastanut oli varhain jo mailman kyytiin. Syys-ilta se synkästi hämärsi, kun lausuin mä hyvästit heille ja ratsuni selkään taas hyppäsin pois rientäen — omille teille. Mut sieluni kas: kuni lääkettä oli saanunna nuorilta noilta, ei syksyä enää se tuntenutkaan, kevätkirkkaus kiiri vain soilta! "Hei vaan!" noin silloin ma päättelin, — "Ei kuole koskaan se kansa, mi turman tullen on tajussaan ja holhoopi — lapsiansa!" Ja minne taas mieleni murtuikaan, kuink' kurjia kuvia loikaan, niin konsaan en voi minä unhoittaa niitä kahta karjalaispoikaa! (1907, VANKEUTEEN RAASTETUN MUISTOKSI. Mieheen nuoreen tutustuin alla Vienan taivaan. Ihmisehen ihastuin, valistajan vaivaan. Tunsin: "tuoss' on Vienan puu, Karjalan honka nuori, Vaikka mitä tapahtuu, seisoo niinkuin vuori!" Kesä silloin kauneinnaan Vienan vesillä hymyi, Pilvet kaikki piilossaan taivaallakin lymyi. Honka nuori huoleton nosti latvoansa: "Uhtuassai juhla on, juhlii heimokansa!" — Suistui suvi suloineen, saapui syksy tumma. Lensi viesti Vienan veen: nyt on siellä kumma —! Iskenyt on salama hongan nuoren huippuun: vääristänyt, kamala, oksat vahvat suippuun!... Sydämeni synkistyi, itkin hongan kohtaa: "Kenpä siellä korvessa huminaa nyt johtaa?" Turha itku, vaikerrus! viesti uusi lentää: Iski honkaan salama — honka kasvaa sentään. Honka kasvaa. — Jumalat, kuulkaa korven pauhu! Honka kasvaa. Salamat turhaan sytti kauhun! Honka kasvaa, horju ei, vaikka taivas ärjyy, vaikka latvan lieska vei, ydin yhä värjyy. Honka kasvaa! — Ihmiset! nähkää Vienan voima: Turhaan iski korpehen kirous ja soima... Heimoveljyt! Sinä juur oot se nuori honka, jot' ei saanut sortumaan vainon hirmu-lonka. TSINOVNIEKKA. Kuittijärven ulapalla matkavenhe soutaa; Orjat kiskoo airoillaan — herra maata joutaa. — Ken sie laiska lienetkään, kun siun maata maistaa? Tuuli puskee vastapäin, — päivyt selkään paistaa. Kuittijärven ulapalla matkavenhe kiikkuu, Orjat puree hampaitaan, huulet hiljaa liikkuu... — Suusi tukkoh, tuhma mies, ta kisko kiiruumpata! A mie muuten näytän siul ruskoi nagaikkata! Ruunun herra, tsinovniekka, venheen pohjall' loikoo, Ruoskaa kourin koprailee, koipiansa oikoo... Aallot ärjyy äkäpäät — herra äkäisemmin, Räiskähtäessä hyökyveen kiljuu kiukkuisemmin: — Malta sie! — niin uhkailee — jahka maihin astun Tyrmäh pahat passitan vot että tässä kastun! Hijoo orjat hampaitaan, eivät virka mitään, Tekis miei nauramaan — uskalla ei sitä. Ruunun herra, tsinovniekka, votkapullon tempaa, Kaataa kiero kurkkuunsa, virkkaa vihaisempaan: — Millaiset lie jumalat teillä, juhtakansa, Koska aina vastaiseen tuivaa tuuliansa? Nostaa orjat otsiaan, vastaa vanhin heistä: "Jalot meill' on jumalat — ylen hyvät meistä. Meitä myötätuuloseen kaunihisti kantaat, A kun sie vain matass' oot, heti vastah antaat." Kuittijärven ulapalla saattovenhe soutaa. Orjat salaa naureksii — herra maata joutaa. SEITSEMÄN HENKEÄ HIRTETTY. (Riimileikki). Luin juuri mä lehdistä uutisen — Sen huomannut lienenkin miksi? _Piir'oikeus Pietarin tuominnut oli seitsemän hirtettäviksi_. Kas kas — minä iloitsin itseksein se ei ole suinkaan monta! Näet Jaappanin koirille syötettiin satatuhatta onnetonta. Oi jumalankiitos: siis seitsemän vaan! Ei paljon se kihnuta nuoraa! Ja metsää ei liioin myös haaskanne, Jos käyttää — vain yhtä suoraa! Mut miksikä sentään seitsemänkään? taas alkoi hautoa järki: kun puukkonsa _yhtä_ vain tarkoitti joista kaikista katkesi kärki! Oi voi mikä syntinen aivoitus tämä lieneekin päässäni mulla? Ja jos sen santarmi tietää sais, minut pantais kai samaan rullaan! Siis älkäämme tutkiko tuomiota, »jotta ei meitä tuomittaisi», vaan luokaamme hiukkasen huomiota: _Miten hallitus rauhansa saisi?_ Yks konsti ois tietysti hirttääkkin joku miljoona jatkoksi sarjan, mut säälihän säätäjän säyseän käy verikohtaloa tuon karjan. Siks ehdottaisimme viisaampaa: Ei ainutta uutta hirteen! Vaan pankaa ne _vanhat_ roikkumaan ja yhtykää itkuvirteen! Näet kaikki jos kaulatut kaivetaan ylös kurjista kuopistansa, ja luurangot riukuihin riipustetaan: Ihan varmasti herääpi kansa! Kun pääkallot toreilla irvistää... ja rangot helisevät yössä... Ja kirkkoja kylkiluut köynnöstää... ja tehtaita, jotka on työssä: Niin varmasti, varmasti tepsivi tuo: ei haluta halpahan joukkoon! Ja kaikki ne pommit ja potaatit nuo jää järkejään — romuloukkoon. Noh niin. En laula ma laajempaan — Pian tympäännytte kai virteen — Tulin näitä mä aatelleeksi vaan, kun seitsemän taas meni hirteen. (Helsinki, talv. 1908.) NOSTATUS VIENALLE. Nouskoon Vienan Karjala, nouskoon sorron alta, Tulkoon vapaus, valkeus, tulkoon kansan valta! Ei ole pahempi kärsimys vapauden vainon alla kuin on pitkä pimeys — vuosisatojen halla. Yksilöitä jos vangitaan, piestään tai piikitellään: Mitäs siitä, jos kansa vaan herääpi henkeen hellään. Siihen sinun on käyminen, Karjalan nuori kansa: Tuleen karhun on käyminen ja seistävä paikallansa: Seiso! Äl' väisty väkeäkään: Kuuntele kumun ääntä! Soittele omaa kanneltas, äl' anna itseäs kääntää: Nouse, nouse jo kapinaan ihmisoikeutes tähden! Nosta silmäsi ylös vaan koko mailman "nähden! Siihen sinull' on oikeus, nouse jo pois, jalo orja! Kohta kuulukoon kumaus — Herää heimoni, sorja! (Suomussalmi—Kajaani v. 1907.) RUNOILIJA ERKON HAUDALLE. (Seppelsanoja). Suru Sinut tappoi — suru, Isänmaasi haavain huoli, Kansan kaksimielen lautta J.H. Erkko meiltä kuoli. Suru miehen tappoi — totta. Tuska hällä oli suuri. Kärsimyksen kalpa sattui Erkon elämähän juuri. Runoilija? — ei hän kestä Ajan arjen pyörtehessä: Iskee innoin muka muiden, Mutta — itkee sydämessä. Uni kaunis urhon kaatoi, Kun se valeheksi vaihtui; Ihanteensa raivo raatoi, Irvihaamuiksi ne haihtui. Ihanteisiinsa mies särkyi Kesken taisteloa kuumaa — Särkyikö? Ah ei! vaan nukkui, Nukkui täynnä huolten huumaa. Tunsi ettei laulut tepsi! Tunsi ettei aatteet auta! Tunsi että kaiken kaihon Vaimentaa vain harmaa hauta!... On kuin kuollessaan hän sentään huutanut ois meille, meille: "veikot, siskot, jatkakaatte! — Itse työnnyn Tuonen teille. Luokaa kumpu kiiruhusti, Ei oo aikaa kuollehille: Minä kummun alta seuraan Teitä voiton tanterille..." Kiitos Sulien, ikinuori, Ihmisyytes ihanteista: Enemmän kuin kenkään toinen olit _tosi_ tovereista. (Suomussalmelta 20 p. marrask. 1906). TYÖN ORJILLE. (Porvarillinen tunnelma murrosvuosilta). Sinutko unhoittanut oisin — työmies sinut, mi lakkaamatta otsas hiess' isäimme maata muokkaat, raadat, sen korpihongat hirmuisimmat kaadat ja kivet väännät, raivaat, ojat kaivat... Sinutko unhoittanut oisin? On omatunto mulla arka, ja sydän kärsii, sydän parka, ja häpeenpunat nousee poskilleni, kun muistan, näen, kuinka veljilleni vuos'satain pitkään onpi pahoin tehty, vääryyttä tehty — Sun vihas vastaan herroja ma tiedän ja raivos myös ja hirmuaikees — siedän, joskoht' en arvaa ihastella noita, mut ymmärtää, ah ymmärtää mä koitan... On sulla syytä vihaas — vainoos ei, mut järkes viha villitykseen vei kuin viepi jokaisen, mi kauan on tuta saanut raateluita rauan ja tahtoo kostaa, kostaa vaan raateluksiaan. On mailma paha. Herruus hallitsee! ja pappi, laumain sielut villitsee tuot' uskomahan että niin on pakko ja ettei tässä auta lakko — näet Esivalta: se on "jumalalta" ja lait on laatinunna "pyhä valta", ja ihminen, mi nousee noita vastaan, nousee — niin väitetään —- Jumalaa vastaan. En ole pappein puoltaja ma tässä, mut valtaa _kaikkein_ pelkään elämässä; jos roistoja lie paljon ylähällä, niin itsekkyyttä myös on alahalla, ja talonpoika sortaa torpanmiestä, ja toinen köyhä toistaan uhkaa piestä; näet kaikki itseään vain aattelee siks toistaan raatelee. Mut ihmisyys jos saatais sillä lailla ett' yhtyis kaikki yhdeks _valtaa vailla_ ja jokaisella oikeus ois sama, ja sivistys ois kaikkein kannattama: niin riemumielin tervehdin ma tuota ja lähden mukaan, vaikk' en luota, sun mukaas lähden, sorron soturi, mä — aatteen ritari! Et mua seuraas kaipaa? — Tiedän sen. näet heimo mull' on "herrashenkinen", ja itse "herraks" lienen kasvatettu ja herrasvaloihin myös vannotettu Ei siitä riitaa, mutta kuitenkin mun salli seurata sua sotihin joukossa jossain — varaväessä ja auttaa tykkejäsi — vastamäessä, jos tarvitaan... noin vaan: jos tarvitaan! Vaan siihenkään jos minunlaist et huoli näet voishan vihlaista mua nuoli ja pakoon lähteä siis voisin — niin salli että edes etääll' oisin ja kuni runoniekka taikka maalaaja sun sotaretkes ikuistaisin ja ne sankarloistoon saatteleisin ja jälkeen tuleville kertoileisin... (1906.) TUPAANTULIAISET. Pirtti valmis! Palkit paikoillaan! Liesi lämmin. Keitto maistaa. Kelpaa elää. Kaikki reilassaan! Akkunoista valot syksy-yöhön paistaa... Pirtti valmis — Entäs ihmiset: Onko hekin valmiit loistamaan? Onko valmiit niinkuin tuloset kylmää, pimeyttä poistamaan? Nuoret, nuoret. Käykää työhön vaan! Kirveet ruostumaan ei jouda nurkkiin. Elon kartano on suuri, suuri — Raukka hän, ken nukkuu omaan turkkiin. Nuoret, nuoret! Ryhti muistakaa: Vanhaan pyhään vainen vanhat tyytyy. _Nuorien oikeus on riehahtaa_ Kunnes heiltäi verisuonet hyytyy! Nuoret, nuoret! Tärkein tietäkää: Itsenäisyys onpi elon ehto; Sortoa jo varhain sietäkää! Hautaan keinuu kultaisinkin kehto. Kapinaa on mailman parhain paini, jolla voimaa lie, hän varmaan voittaa. Taikauskon turmelusta vastaan täytyy nuorten aina ruoskaa soittaa! Elon onni vasta silloin löytyy, kun on kurjuus kaikki kuoletettu. Valherauhaa itsekäs vain nauttii, joll' on valta valhein valloitettu. Nuoret, nuoret! Tehkää työtä lujaa, jotta jälkeentuleville turva oisi! jotta kerran pitkin kylän kujaa ihmisyyden juhlatorvet soisi! 1908. LEIPÄPAPPI. Hän toisen kuoloa odottelee tuo muikea mies, tuo lammaspaimen! Siks sieluja noin hän voitelee, Siks akkojen armoja hoitelee, jotk' työnsä kasvaisi vahvan taimen, mi hänet virkahan vainajan veis ylös — parempaan palkkahan. Mut älähän veikkonen nuolaise ennenkuin tilkka se tipahtaa! Ei karja se kaikk’ ole yhtä laiskaa, se huomaa »Matissakin» malkaa ja raiskaa, tosin nyt se orjanas sairastaa, vaan vaaleissa sitten — se aivastaa ja juustonsa »Juusolle» paiskaa... Vai pispaksi pitäjään parhaimpaan mies mielii nyt kansaa kasvattamaan? Noh, kaikki nuhjukset maailmassa siis saisikin valvoa »valistamassa» salolaumaamme lauhkeaa — Sun laisesi lahnan jos sallittu ois tätä rahvasta ravasta pestä: Sata vuotta se jälkehen jäädä vois muun mailman kehityksestä! Sillä jos ei miehellä muut’ ole suuss’ kuin »autuus» ja »asevelvollisuus» niin orjanpa kahleihin saarnasi vie — ja kiero on kansan tie! Ken rakastaa kurjien kunniaa, hän oppia selviä suosii, hän kansalle koskaan ei kaupita saa mitä muut teki vuoksi kuosin, Ei saa hän sen mieltä himmentää, sen taikuutta tahalla ei täydentää, vaan silmiä aukoa siltä. Ja mitä hän itse tuntevikaan, sitä totuutta saa ei hän peittää, hänen täytyy se purkaa sielustaan ihan pohjia myöten ja puhtaanaan — jotta joukkokin jolloin heräis ja voimansa keräis ja hennoisi valheensa heittää! (1906.) MAALAINEN PÄÄKAUPUNGISSA. Leo Tolstoi: »Minä näin että, ihmisten edessä, työteliään elämän ihanteen asemesta, oli tyhjentymättömän kukkaron ihanne». Vihaan — suren — kärsin. Askel jokainen mua polttaa! Askel jokainen, jonk¹ astun kadulla Helsingin... En ymmärrä kuin voivat tääll’ ihmislapset elää, miss’ ilma niinkuin myrkky käy keuhkoon upoten... ja löyhkä, sumu, sauhu ja kivihiilen katku kaikk’ kauneudet kietoo kuin käärme saastainen... Mit¹ auttavat muodot solevat. mitä puvut hienot, korskeat, mit’ auttavat liikkeet liukkahat tai silkkihatut korkeat? — kun kaiken, kaiken kauttaaltaan peittää yö — väärän sivistyksen työ! Nuot naamat kaikki tunnen, arvaan, jotk’ »Espiksellä» kohtaan, nuot itserakkaat viirut, virnistykset niin ilkeästi silmiin hohtaa, ja hienot vihellykset — ruotsalaisen ylimielisyyden merkit... Jo kaukaa huomaan apinan ja orjan, muotiin taipujan — Hyi! mua todentotta inhoittaa se valhe, jossa tämä lauma juoksee, puskee, touhuaa ja — tyhjää toimittaa! Mun vihaks käy se vääryys, jota kansa Suomen kantaa, kärsii: tää Helsinki sen helmapaise on, sen lääkitykseen uhraa rovoistansa köyhä kansa... Täällä muka sivistyksen ahjo on! Tänne muka riennettävä on maan kultanuorison; ja kehnot vainen jääkööt maille — valoa vaille... Valoa? — niin: Katkuinen kaasulyhty kai se on valo verraton. Ja kenties lisäks vielä lamput kapakkain tai — porttolain...? Ma ivaan! Sydämeni pohjasta ma ivaan näitä markkinoita kulttuurin, miss’ ihmislauma pyörii kuni hoijakassa soiton rämisevän pauhinassa ja elää päiväst' toiseen, tietämättä miksi elää... mitä varten riehuu. ja tuntematta tuskin omantunnon vaivaa siitä että kuoppaa kaivaa meidän kaikkein elämälle. — Jokainen tunti sekä sekuntl vie meiltä, luonnon ystäviltä, elon voimaa! Huimaavat hinnat meitä pöyristää, ne meiltä, maalaisilta, seljän köyristää ne meissä nostaa pahaa verta ja tekee katkeroiksi... Ne saavat miettimähän kapinaa, kapinaa koko herrasvaltaa vastaan mi järjestyksellään ei kasvata, ei ihmisyyden ihanteihin tähtää, vaan itsekkyyteen, vallanhimoon kiehtoo ja pettää, kauheasti meitä pettää... Oi milloin meillä suomalainen sivistys pukeupi puhtahasti kotisarkaan, varkaan - kuten nyt - käy velkaveroissa ja lainahännyksissä? Ja milloin alta vaattehen opitaan etsimähän ihminen, vain _ihminen_ — ei herraa taikka talonpoikaa! Milloinka usko rahan onneen haihtuu? Milloinka kirkkokristillisyys vaihtuu ja kadullakin joskus nähdä saadaan hädässä toinen-toistaan auttajoita —? . . . Niin, niin. Me oomme pakanoita, me Suomen suuret kristityt ja aniharvassa me löydämme sen papin, jok’ on sielunpaimen myös sielultansa ei viraltansa taikka — palkaltansa... — Virka? virkamiehet? niin, kaikki niistä puhuu, niitä kiittää... aivankuin maalimass' ei muuta löytyiskään kuin virkapaikat, valtakirjat, ylennykset... Sanomalehdet niitä rummuttaa, ei noilla muuta haastamista liene, kuink’ oisikkaan? — niin tosiaan, näet virkaorjat niitä kannattaa ja niille palkan maksaa — vanha taksa... »Kaikk’ oomme toisistamme riippuvaiset kuin muurahaiset!» Vai niin... en vastaa enempää, tää melska minua jo iljettää, ma tiedän vaan ett' totuus suurin on ja velvoittaa se meitä tekohon, vaikk' uhratakin täytyis kultaa ja saada sijaan multaa — — Jää hyvästi sä »sivistyksen kehto», »opin ahjo»! Mun henkeni ei täällä viihdy, ei! Sen metsämökki helmoihinsa vei. Joskohta sielläkin ma karsin vääryydestä, mut ilma siell' on puhdas, järki myös, ja miestä mitataan vain työss' — ei niinkuin täällä, jossa kaiken päällä on huvin herraskiilto, valhe-into, ykspuolisuuden tylsä tyytymys, työn ruumiillisen halpa häpeemys, ja itsepettämys — — — (Helsinki 10 p. lokak. 1907.) TAIDEMAALAAJA J.K. KYYHKYSEN HAUDALLE. Tuntureilla tuiskun tie, Alas laaksoon vihur vie: Tuntureita kuljit, mies, — Minne päättyikään nyt ties? Liian varhain vaivuit pois, Taitoas viel' tarvis ois! Ken nyt loistot Pohjolan Loitsii maille maailman? Ken nyt kirjaa kimmel-yöt? Pohjan päiväin kultavyöt? Ken nyt peurat laukkaamaan Taikoo meille tauluissaan? Paljon loit, mut parhaimmat Luomattas jäi haavelmat: Unta Lapin aarteista öin ja päivin näit sa! Kaihomielin hautasi Umpeen luomme, toveri, Surren koko Pohjanmaa Kohtaloas huokajaa. 1.XI.1909. LIKELLÄ HELSINKIÄ. (Junatunnelma.) Ihmiset oi, oi ihmiset Rahan orjat ja raukat Mihinkä olette eksyneet, Halujen halpain haukat? Luonnon olette hyljänneet, Ylimmän ystävänne, "Huviloihinne" tuhlanneet Voimanne, elämänne. Miksikä ette edemmäs Rientäneet rahoinenne? Tuonne suojahan salojen Suurine summinenne. Miksikä aivankuin kärpäset Yhteen iskitte paikkaan. Toinen toistenne kiusaksi, Hyljäten vapauden raikkaan. Houkkia kaikki te lienette, Muodista humaltuneita! Sokeina synnytte — kuolette — Inhoten ihanteita! Huviloitanne huomaten Aattelen apinoita: Kaikki ne puihin kiipeilevät, Toinen ei toistaan voita. Maalaisrauhaa te etsitte Sieltä miss' _ei sitä_ kohtaa. Tornejanne ma halveksin, Ylpeys niistä vain hohtaa. Menkää kerrankin korpehen Suurine summinenne, Tuonne hoimahan honkien Nostakaa huonehenne! Siellä teillä on tilaisuus Jotakin kaunista luomaan — Kansan kärsivän keskehen Valoa varoilla tuomaan! Ei! Te ettehän ymmärrä Mikä on maalaisrauha...! Teillä on mielessä mukavuus vaan Siellä miss' sivistys pauhaa... Elämäänne en kadehdi: Sääliä vain se sietää. Palatseitanne paheksin — Köyhä ne parhaiten tietää. Kustannuksella kurjien Herruus Suomessa loistaa. Kuka teistä lie yrittänyt Köyhyyttä koskaan poistaa. Kuka teistä lie koettanut Veljenä ihmistä auttaa? Kuka koskaan lie tahtonut — — — Toimia sydämen kautta? Ihmiset oi, oi ihmiset Rahan orjat ja raukat Mihinkä olette eksyneet Halujen halpain haukat. Alberga 15.X.1907. KÄYMÄSILTÄÄN KORVESSA. Täällä tahtoisin asua, täällä pohjoisen perillä, muodin pahnoja paossa, riidan riehuista erillä! Siellä mailmalla masennun, turhiin tuulihin tuhoun, pääni-parkani piloan, aivoni ani repelen. Siellä sieluni sirotan, työllä hullulla humallan, jotten konsana kohoa oman luontoni oville. Siellä jouda en jalosti oman syömeni syvihin, kuulen kultaisen kuminan omantuntoni tuvilta, matka miestä maanittavi, mies kuulee — ei kumarra. Täällä korvessa, kodossa, aate elpyvi eloisa, oma itseys itävi, henki herääpi Jumalan mieron taistoja toruen, turhuuksia tunnustellen. Olla täällä mun oloni, olla ainehet elämän, toki mies minust' tulisi, elon soittaja sopuisa? Täällä etsien eläisin, en mie liikoja hakisi, oisin kukka korpimaalla, oisin otsonen salolla, sinis aikani eläisin, kunis kuolema perisi! KOETTELEMUS. (Miehelle, joka löytää nuoren vaimonsa kuolleena. Hiljaa, hiljaa! Nyt puhukoon vain Jumala! Nyt ei enää ihmisvoima auta, Ei järki eikä katumukset, Ei itku eikä huokaukset, Ei uuden elon päätös, siunaukset — Kaiken katkaissut on hauta. Hiljaa, hiljaa! Hirmuinen on leikki lemmen. Lahjomaton onpi kosto luonnon, Silloin, kun sit' onpi loukattuna, Silloin, kun sit' ei oo seurattuna — Ihmisparat, milloin, milloin Viisahiksi, vakaviksi käytte, Milloin? Hiljaa, hiljaa! Kyllä oikeus löytyy kerran, Sit' tunnemme vain vähän verran, Rikos kärsimykset tuottaa, Emme suinkaan suotta Vedä surun nuottaa — Kaikki tahdosta on Elon Herran. Pistin rinnassasi mies, Katso kuolemata silmiin! Anna raastaa, anna raastaa hirmusurun! Tyydy, jos saat edes murun Elämäsi kukkaishaavehista — Silloin vasta olet miesten mies... YÖKIRJAN LEHTI. Suden luonto Suomen kansalla! (Lie siihen kasvatettu ansalla?) Ken sille tehdä tahtoo parhaintansa, sen nielemään on valmis vatsahansa kuin susi konsanaan — totta tosiaan! Tuon raatelevan pedon sieluna käy salaa urkiskellen — seurakunnan pappi; hän, mailman mestari ja akkain rabbi, on salasuojelija suulaiden — susien. Ah! elkööt loukkaantuko lukijain: ma totta haastan — kokemuksestain, ma pedon luonnon tunnen, papin myös, ja tiedän että hukka ulvoo yöss' alati ilmaa haistellen — hurmetta vainuten. Nuo sudet uskollisna paimentansa seuraa, ne väijyy metsän villipeuraa ja hyökkää kimppuun piilostaan ajaen saalistaan halk' korven... kunnes torven ne kuulee soivan korvissaan, ja paimen neuvoo karjoaan: "Elkäätte tappako, mut pureskelkaa vaan, näet Esivalta, vihin saatuaan vois minut, papin, passittaa... siks henki säästäkää vain verta päästäkää!" KRIITIKKO. Ken taituri suuri on sielultaan, mut taiteilijaks' ei kelpaa maan: hän heittyvi kriitikoksi — jos muuta ei hoksi. Kun kukko aamuisin kauniisti kiikaa, hän ahmivi ahnaasti estetiikaa, hän pyrkivi tohtoriksi ja taiteiden tuomariksi. Kas nyt on hän valmis johdattamaan kynäniekkoja surkean Suomenmaan: hän on tutkinut "ruusujen rikoslain", siis auktoriteetti on, tottakai. Hän ryhtyvi lehtiin kirjoittamaan alakertoja ensin, tosin vaan; on nimimerkkinsä B.B.B. ja yleisö kuiskaa: "kukahan se —?" Vaan kirjailijat hänet huomaavat, he nöyrästi kaulansa kaaristavat; mut jos joku villitty virnistelee, hän tietää saakoon: "se on tohtori Bee!" Hän armoa antavi harvoille vaan, hän huonosti kätkevi kateuttaan: hän nuorena haaveksi —- kirjailijaksi, hän joutui — kadunlakaisijaksi. Hän lahjomattomaks' itseään luulee, siks harvoin mieliä muiden hän kuulee, mut ken häntä ivata ilkeäis, se varmaan, koito, ei kostotta jäis! Hän _realismista_ rummuttelee ja _uusromantiikkaa_ hän määrittelee, vaan _tarkoitusperää_ hän laisinkaan ei kärsi kirjoissa _Suomen_ maan! On suuressa määrin hän mahdikas mies: hänen palttunsa painavi kukaties myös valtion palkinto-jaossa hän on käärmeenä vaossa. Hän on sangen kuivakiskoinen mies, ei koskaan hehku rintansa lies: hän pelkää "tunnetta liikaa" —- se kuuluu näet estetiikaan. Hän "kansallisaatteita" tulkitsee ja "korvenraatajist'" fraaseilee: ken Helsingiss' istuvi aina — näet "kansalta kalliilta" lainaa. Hän on _vapaamielinen_, sehän nyt tietty, siks lienee hän nuorten kesken noin pietty: hän kirkossa käypi kuin kansa — kaikk' _klassikot_ taskuissansa. Jos elää saapi, niin tohtori Bee viel taideraamatun julkaisee; hän _tendenssin_ myrkyt lypsää, _Bee_ tietää, mikä on kypsää! (1909.) KUN NIITETÄÄN. Jo niitetään, ah niitetään, Nyt kaatuu kaunis kukka! Nyt sortuu sorja heinimaa, Nyt raukee ruoho rukka. Ja niinkuin sodan ruumihit Nuo kedon keijut makaa: On silmäin säihky särkynyt Ja katse outo, vakaa. Ma kuljen yksin säälien, Ma muistan kesän hurmaa. Mut niittymiehen viikate Se soipi vaan ja surmaa! SYYSYÖN VIRSI. Kolkosti, kolkosti tuuli suhisee akkunani alla — Siellä on pimeys peljättävä, hirvittävä vallan... Tummana huljuu taivaan piiri. Ylhäällä ylläni vonkuu viiri. Riuku ryskää ja jyskää... Tuolla, ah tuolla lehmukset huokaa, ne vanhat, pilviä piirtävät puut, ne, joiden katveessa kesällä keinuin kannelta soitellen illan suut Nyt myrsky lehtiä riipoo ja raastaa, Syytävi puusta, laasevi maasta — ne eivät tiedä kunnekka piillä, kun kuoleman enkeli raivoo! Ah, alhaalla armahan törmän alla Siell' aallot mustat raskaasti rantahan loiskuu, Vesi, kylmänä huuruten, harmaihin paasihin roiskuu, Tuul’ ulvovi pensaikossa kuin tundralla hukka... Poiss' poissa on suviset sulot! Poiss' poissa ne kesäiset kylyt ja ilot, Nyt kentät ja niityt on paljahat, nulot, Ei ainutta kukkaista tuoksu, On loppunut lehdossa juoksu, Pois lintuset kaijonneet ja laulunsa vaijenneet — Totisesti on kuolema tullut! Voi meitä, me hullut, jotk' kesällä haaveilemme ja emme syksyä muista? —- Nyt lehdet leyhyvät puista, kaikk' kuihtuvi morsius luonnon ja myrskyhyn hautaantuu, hu-huu! Ken huudahti akkunan alla? Ken kiljahti pimeydessä? Lie mielkuva-valhetta vaan — Miks' miks mua kauhistaa! Kuka ullakon luukkuhun löi? — Taas, taas, kuka mylleröi? Ken kaivolla kalkattaa? — — Kenties ei kenkään, vaan mua kammottaa... On sydämeni raskas ja rauhaton kuni kuoloa aavisteleisi, kuni elämän kohtalo armoton minut jonnekkin julmahan veisi... Ja veisi kaiken kalleimman multa, miss' sieluni vielä on viime kulta ja toiveeni viimeinen, min turvissa elän ja vartoelen yöst' yöhön... päivästä toiseen? Oi Jumala tuntematon! Joka myrskynä mylvit Ja tuulena yössä pauhaat, Mun huokaukseni kuullos, Sun armohos tuskissa turvaan Kun _yksin_ oon näin Mun ikävässäin! Mun hädässäin! Ja tiedä en, arvaa en, minnepäin mun elämäni haaksi lentää — Sen tiedän ma sentään: Sinä suur olet, tutkimaton, Sinä Jumala, julistamaton, Joka myrskyssä mylvit Ja ihmistä kammottelet! Sinä suur olet, tunnustan sen! — Siks eissäsi vaikenen... Ruovesi, Lindnäs, 1.10.1908. YKSIN KADULLA. Ken yksin joutuu kadulle ja ystävittä on, hän mailinahan tuskastuu ja on niin onneton... Hän ymmärtää: ei ihminen oo yksin silloin vaan, jos heittää hänet kohtalo kolkkahan korpimaan. Toki siellä häll' on rinnallaan Jumalan luonto tuo, vaan täällä hälle lohtuaan ei edes luonto suo. Ja harhatessaan kadulla vallassa virran veen, hän seurass' satain tuhanten nyt vast' on yksikseen! ERÄS HAUTARUNO. (Nuorelle maanmittarille). Synkkään sydänmaahan joutuu ihmislapsi, kun hän syntyy tähän maailmaan. Korven kolkot vallat häntä väijyy, kun hän lähtee tarpomahan taivaltaan. Ei oo hällä ystävätä monta taivaan tuulet hälle soittelee. Yksin kaahlailee hän surun soissa, yksin uhmaa, voimiansa koittelee... Vihdoin virvoituksen löytäneensä uskoo: honkanuotion hän metsään rakentaa. Öisen lieskan lämpöisehen hehkuun korpikumppanikseen _naisen_ saa. Nyt hän luja luulee olevansa metsän myrskysäitä kestämään. Häll' on koto, vaimo, työ ja kansa — ei hän enää harhaa yksinään! Korven hongat veisaa huminaansa yllä uupunehen urohon. Tieteen tuima herra lukee kirjastansa: "taudin myrkkyhyn mies kuollut on!" Näinpä Luonto säälitön on aina, ei se meitä armahtele aikanaan. Tuomionsa kirot syvälle se painaa, kaikki kohdistuvan näyttää _siihen vaan_. Kaikkiko? Ah eihän suinkaan kaikki: Ihmishenki sentään lienee kuoloton! Uuden uskon meihin viiltää murheen veitsi, konsa joku joukostamme mennyt on. Mutta ah! Pian yöstä aamu nousee, halla harmaja, tuo hirmuinen. Se vie viljan kaikkein kallehimman: ryöstää ihmistarmon, sydämen. Tämä tunto yksin, ainoastaan _se_ se meill' on lohduttaja kuolemaan, Elon tarkoitus ei pääty hautaan: se eloonjääneiss' yhä jatkuu vaan. Me itkeä siis emme saisi, emme, kuink' armottomalt' tuntukoonkin kohtalo. On meidän tehtävämme yksi aina: Elämän tutkimus ja taistelo! 26.XII.1908. ABI MALE SPIRITUS. Kateus! Kateus! Miksi isket sydämeeni? Ilkeästi, julkeasti raatelet mun ihanteeni! Kunnia ja mainevalta? Menkää pois, te henget pahat, Menkää pois mua kiusaamasta, Onnenpotkut, lahjarahat... Jumalani, jumalani, päästä miestä mammonasta! Tuhansiin tuo myrkky uppos — Säästä miestä saastumasta! Abi male spiritus! Taiteilijan henki paha se se onpi, se se onpi: mailman loisto — suuri raha. INHIMILLISTÄ On mulle edullista — virkkoi ystäväni Strix: myös hiukan olla tuttu Senaattorin kanssa, hän paljon vaikuttaa voi auktorteetillaan ja kiel' on kiukka, tiedän, rouvallansa. — Kai mar! ma myönsin: työs on tärkeää, tietysti kukin agiteeraa aatteitansa! Vaan hiisi sentään taatkoon sinatyörskaa: mies! kuinka aijot kestää juorujansa? MAALLIKON JOULUVIRSI. (kun se suuri juhla aina uudelleen lähestyy) 1. Oi jos vielä lapsen lailla joulun viettää saisi! Oi jos synnyinmajan mailla aatto armahtaisi!... Joulupuussa juhlapukki kultasarvin kiikkuis, Juhlan tonttu: Joulu-ukki lahjoinensa liikkuis... Maistuis maamon herkkupalat... miel' ei mitään vailla — Beetlehem ja lipeekalat liukuis yhtälailla... Rinkeleitä, enkeleitä kaikkialla oisi... Taatto vanhan isämeitä soreimpana soisi... Vaan on vierryt vieno valta, mennyt armas aika: Laps on noussut lattialta — loppunut on taika. Poiss' on usko unelmiin ja sadun tähden saattoon. Turvautua en enää saa ma joulujuhlan aattoon. — — Läpi kuusen kultarihman mailina mulle vilkkuu, Sieltä näen nyt vihan vihman, jossa ilot ilkkuu! Näen ma elon erhetykset, kristikunnan petteet; Kuulen kurjain nyyhkytykset, hengen herjat hetteet — Kaikkialla kärsimystä, kaikkialla hätää! valheellista viihtymystä, vilppiä ja mätää! Itse joulun aate armain pirstaleina paistaa, Ydin ylhä — kauhein, karmain nyt on mulle maistaa... 2. En sure minä kuitenkaan, en kuitenkaan että lapsuuden joulu näin sielusta haipunut on. Sitä suren minä vaan, sitä vaan kun ymmärrän nyt, miten onkaan se aatteeton Mut surussani mun on mukana tuhannet muut. Koko yhteiskuntaa se sydämen juuritun viiltää. Sitä aivankuin kuiskivat pensaat ja puut — nuo kaikki, joill' ei ole onnea juhlassa kiiltää... 3. Minä tahtoisin rukoilla rukouksen tänä vuoden pimeinnä yönä: niin hehkuvahenkisen, puhtoisen, niin kaihoisen ja niin tuskaisen se että myös täyttyis työnä...! Sopusoinnun voimia huutaisin mä polon ihmisen paimentajaksi, sekä Sydäntä että Järkeä, kiputunnon tulista kärkeä oman onnemme ohjaajaksi! Minä seimen prinssihin vetoais en korulausekin tummin turhaan, Minä vetoisin omaan orpouteen, iki ihmisen pyhään itseyteen, joka itkevi onnensa murhaa. 4. Jos elon myrskyssä ma hukkasinkin kyvyn nauraa ja nauttia, kun saapuu joulu _ en sitä kieltää voi ma muuta.. Ma iloitsen, kun lapsosen näen vilpittömin mielin, riemukielin kuppelehtimassa kuusen alla... Sen sentään varon etten hälle ma käy syöttämähän kristin uskoa torttuin ja livekalain kanssa tai etten lahjojansa enkeleiden kerro kantamiksi Näin teen mä siksi että ne oon itse työlläni ma hankkinunna silloin kun rikkaat rintahani töykki, mut — enkeleit' en missään huomannunna! 5. Lapsi kulta, lintunen, Ystäväni parhain, Nauti sinä, naura vaan jouluinesi varhain! Sydämeni pohjasta nautintos suon sullen. Riemuitse, ah, riemuitse Aaton armaan tullen! Kyllä vielä mailma viekas sulta riemus ruusuisimman ryöstää koittaa. Sinullenkin, pieni piltti kulta, hornan kellot kehnot korvaan soittaa. Oi jos rintaas saisin isketyksi tulta, jolla mailman murheet voisit voittaa? Nauti sinä, naura vaan, Muusta ethän tiedä. Sydän sull' on paikallaan, ei se pilkkaa siedä. Nauti vieno, viaton. Joulun jumal — tahraton! (1908.) "LAUREATUS". (Kun minut haastettiin oikeuteen "Jumalan pilkasta"). Taistele loppuun saakka! Taistele sieluni, kestä! Raskaus on kantaa taakka, Maailman pettämys, pilkka. Taistele, vaikka se painaa! Ihminen, vapautes orja, Taistele yksin ja aina, Onnessa orpo, Pian olet kenties vainaa — Sitten et jaksa... Ihminen myrskyssä muista: Ei meri iäti möyry! Hetkien heikkous suista: Aallot ei alati pauhaa! Tuuli ei henkeäs raasta: Raivokin etsivi rauhaa. Kerran on tyyntyvä ilma, Saapuvi lauha... Helppo on soutaa. Katkera mielesi malta! Herjasta herkee! Vihasi armahan alta Kunnian kukkaset itää. Kaunis ei koskaan haihdu, Mikä on pyhää, se pitää, Nousevi mullasta valheen, Kohtalo surmaa ei sitä — Vaikka _sun_ surmais. Iskenet liiaksi lujaa, Hurjana huoltesi vuoksi? Rientelet riuhuen kujaa, Uhmaten korpien yötä? — Iske! Kulje kuin tahdot: Kunhan et tuskastu työtä! Aatteesi puolesta seiso Vasten tai myötä — Uskoen voittoon... 10.V.1909. II TUTUSTUTTUANI. (Neiti M:lle.) Ma edessänne oon kuin murhamies: Te sairaaks satuitte vain minun tähden? Mun kiihkopuheissani kukaties on Teidän kuumehenne alkulähde. Kas niin. Nyt siis on Teidän vuoro — Ma ensin kärsiä sain Teidän tautta! Mun sielussani soitti hornan kuoro; ei kukaan tahtonut mua auttaa... Sellaist' on elämä! Me kaikki täällä vain sairastella saamme toisten vuoksi. Kun toinen parhaillaan käy ruusuin päällä niin toiselle jo karkaa myrsky luoksi. Pikku neiti: Vilpittömin mielin Teitä tervehdin nyt tuskissanne: Jos tilaisuuden saisin: kaunokielin huojentaisin Teidän taakkoanne. Tehköön Teidät terveeks tieto siitä että sairautenne minuun koskee. Omatuntoni ei mua paljon kiitä — Sairaan ruoska terveeseen myös iskee. 28.4.1904. KIHLOIHIN. Kun sydän tuiki täysi on, ken silloin osaa laulaa? Mun riemuni nyt rinnastuu vain rakkauteni paulaan — "Tyttö! niin sua lemmin etten voi kertoakkaan..." Ja onni paisuu mun rinnassani kuin metsälampi kevätjäiden rauvetessa... Niin ihmeellinen viihtymys mun sydämeeni tunkee kuin pyhyyden urkuja kuunnellessa... Ei satu enää ole satu, ei haave enää hullu haave: On mullakin nyt korvessa latu, jot' en harhaile kuin aave. Ma kirkkain otsin katson silmiin todellisuutta — tulevaisuutta! Ja elämä mulle nyt on — aivankuin uutta... I0.5.1904. MORSIAMELLE. Sun lempesi, oi armaani, on terve niinkuin kesätuuli, mi kukkasia suutelee... Se lietsoo tyyntä lämpöä, ei polta poikki siipiä, vaan niitä kasvattaapi — Ei ime kuiviin hehkullaan elämän voimain nesteitä ja sentään ilman esteitä se leikkii, leimuaa... se sielun, ruumiin kaikkineen viehkeesti valloittaa! Oi jos se aina säilyisi noin raikkahana sulla: minunkin sairas lempeni vois terveheksi tulla! Ja sinun suuteloissasi sun rintaas nuorta vastaan ma puhdistuisin kauttasi himosta hintavasta... Tyttö, tyttö, ihmelapseni! Tyttö, tyttö, metsän aarteeni! Jos noin sä aina säilyt sulossasi, niin vielä kerran rinnallasi saat nähdä miehen onnekkaan! Ma kuiskin vaan, kun Sun ma oon... Ja luoja onnen salaisuudet neuvokoon. 25.5.1904. HÄÄHYMNI. Nyt en enää ole orpo! Nyt en enää ole yksin! Sydän syäntä, rinta rintaa vasten vaellan sylityksin oman kultani kanssa — sen oman kultani kans... Niin! Jälkeen suurten särkymysten, pettymysten, kärsimysten, Sieluni nyt rauhan mailla toivokkaasti taivaltaa nuoren heilini kanssa! — sen nuoren heilini kans... Niin! Ja kaikki turhat tuskailut ne vihdoin haihtuvat, kun haikehimmat haavelmat nyt tosiks vaihtuvat... Ah enhän koskaan ma uskonut että elämä _mulle_ niin lempeä ois: ett' todellisuus, joka tuhannet pettää, minut, minut näin säästää voisi... Ja millä lienen ma ansainnut tämän onneni ruusumaan? minä? minä? joka tuomittu olin kurjuutehen kuolemaan? — Ma luulen että nyt vihdoinkin jo uskon myös Jumalaan, kun uskon kultani silmihin ja rakkauteemme vaan! NOCTURNO (J.H. E:lle). Eloni suurin unelma lie toteen käynyt nyt. Ja monta mielenhaavetta myös särkynyt... On mulla kulta, jota suutelen, on vaimo armas, jota syleilen ja joka mua myös syleilee niin että lämpenen... Mut kumminkin — Mit' itkee ihmishenki? Mihin se pyrkii, kunne vie tai mistä kulkeneekin tie, tuo rauhan kirkkain polku?... Voi meitä laulajoita, voi, joill' elo tuhat-äänin soi ja sielu aina läikkyy! Me oomme haavan lehtiä kesäisen illan tyynessä, jotk' aina turhaa säikkyy... Jos paradiisin nautintoon mies meidänlainen pantakoon, niin totta totisesti me silti ikuisesti pelkäämme perkeleitä, vaikk' enkeleitä täys Eeden ois — kai muuten meillä ei kannel sois. (Tukholma 20.7.1904.) EPÄTOIVO. Sydän mykkä... Järki vaikenee... Mit' elänyt oon — kaikki on kuin usvaa... Ja sulo, minkä mulle annoit, on kuin valhe, — En ymmärtää nyt taida enää mitään... Ah armas! miks mua lemmitkään? Miks mulle hyvä olet ollut ensinkään? Ja miksi meidät kaksi, kohtalo Lie yhteen saattanut, kun näin nyt jo — ...? KATKELMA. Luonto kaunis. Jumala hyvä — Suruni vain synkeä, syvä... Katselen elämäni meren pohjaa. Kohtalon aallot purttani ohjaa... Oi mua levotonta matkamiestä, joka en rauhaani löydä Jersö 28.7.1904. AVIOLIITOSSA. Ah anna anteeks mun mustat mietteheni — Syksyn tuulet noin ruusupensaiss' soi — Katso pohjaan mun synkän sydämeni, Millaiseksi luoja minut loi... Anna anteeks... Ma olin unhoittanut: Elämän koulu nyt vast' on alussaan. Ma ihanteissani lienen sairastanut — Siks, terveeks tullen, nyt kärsin vaan. Oi anna anteeks... Ja ole mulle aina Hellä, hellä... et sitä kadu, et! Paina poskesi rintaa vasten, paina, Kuule sieluni kuiskehet... Näin olla taas on niin turvallista, Kun yö meit' ympäri yllättää. Soi mailma virttänsä murheellista — Se turhaan meitä nyt peljättää. ERILLÄÄN... Suvi ihanimmallaan. Tuomet kukkii kohta. Nurmi vihanimmallaan. Yöhyt kirkas hohtaa. Yksin soudan — järven pintaa, Loistavaa — kuin lohen rinta... Yksin soudan — ihmettelen, Suviyötä sulostelen. Enkä tiedä miten olla? Miten olla moisna yönä, jolloin kaikki Pohjan kauno hermojani hiveleepi, jolloin käen kulta kukku henkeen asti helkkyileepi? — Minä hullu — miksi heitinkään Oman kullan sinne etelään? Oman heilin, hempukkani, Oman vaimon, vaapukkani? Ei se vierellä nyt viivy, Ei nyt keinu kaulassani, Eikä varro vuotehossa Valkorintaa tarjoellen "Poijallensa rakkahalle!" "Ainoalle!" Ei! — Oi muistot mairehimmat, herttaisimmat, hurmaavimmat, jolloin nuorra oikeutemme saimme lemmen jumalilta, jotka ihmisille suovat sylintäydet nautinnoita, jumal juomaa juotavaksi elon maljan pohjaan saakka! Jotta sitten kunnialla kärsimykset kestäisimme muistellessa muinoisia, mennehiä mairehia!... 14—15.6.1905. JUHANNUSYÖNÄ... Vaikea on vaimotoinna ihmeyötä ihannella, kun on kaikki kauniin kaiho kullan jälkiin jännitetty. Kun on poissa Poijan heili, luonto arvon kadottaapi, kaikki tuntuu tuskaisalta, huolen harsoon haikeaapi. Korven käkö, järven kuikka, rannan aalto, lehdon puu — mitäs noista, kun on poissa oman sirkun sulo suu! * * * Ja ma kaipaan niin pohjattomasti sitä pikkuista piikaistain; ja ma kärsin niin polttavasti että vaill' olen vaalijatain! Kesä ympäri keijuu ja hymyy, yörastahat viskuttelee; minä akkunan laudalla istun ja uutimet leijailee... Näin hiljaa mä viipyä saatan yön valkeutta ymmäten vain; olis turha mun vuoteessa maata, siell’ itku on kumppaninain. KESÄYÖN KIRJE. Motto: "Älä näytä kenellekään kuolevaiselle!" Voi kun mull' on ikävä Sinua, ah Sinua! Yö jo joutuu. Rastas laulaa. Turhaan etsin kultani kaulaa. Tyhjä — Tyttöni vuode on! Unissani onneton Hapuelen hellän rintaa, Tuota mulle turvaisinta... Tyhjä — Tyttöni tyyny on! Sitä vastaan, vaimoton, Itken verikyyneleitä, Sydämestä syntyneitä. Oi! ja tuhat kertaa oi: Sinutta en elää voi. Sinutta on kolkko yöni. Rauhaton ja raskas työni! Tunnen selvään: ilman naista Elämä on puolinaista, Hätä suuri sielussani... Avo-haava rinnassani... Orpo, orpo! Poika polo! Nurinniskoin koko olo! Hengityskin keuhkoloista Aivan niinkuin — vailla toista. Luontoakin katsellessa Aina olet aattehessa: "Jos nyt tässä kulta ois, Toisin nauttiakkin vois." Minä hullu, hulivili! Sinä — — —! Miksi erkanimmekaan Laisinkaan? Ei nyt mulle mikään maista, Huvi kaikki hullumaista. Koti vanha kolealle Haiskahtaapi, happamalle... Pihlajakin, pyhä puu, Suotta mulle sulostuu. Oman kullan rintaa vastaan Tertut taitoin taivahasta. Jumala! Kun muistan sen, Hurma täyttää sydämen. Rukousta sopertelen, Kaitselmusta kumartelen. "Kaitselmus, ah kaitselmus! Kuule orvon huokaus: Anna mulle takaisin Pulmuni, se puhtahin! Jollen saa, en tätä kestä, Ellös, luoja rakas, estä! Muuten sorrun, muuten murrun, Suruhuni tuiki turrun. Salli vielä tuta mun Tyttöni raikkaan suutelun, Kädet hennot... pehmotukan. Kaiken kauniin, hempikukan." Hengelläni, ruumiillain Sinua nyt varron vain. Joudu lintuni, lennä, liidä Unhoita usvat... Kiidä! RUNOYRITYS ISÄKSI TULTUA. Voi sitä isän pikkuista poikaa! Kuinka se muistista mureta voikaan! Kohta jo kolmen kuukauden — ja laulua lapsesta laatinut en? Isällä, rukalla, paljon on työtä, aamusta iltaan ja pitkin yötä, siksi se isä ei joudakkaan pikkuista poikaansa hoivaamaan! Äitipä, kultapa, yksin lastaan hoidella saapi ja ainoastaan: äidillä, rukalla, myös on työ — nousta ja valvoa joka yö! Mutta kun äitikin uupuvi, rukka, silloin se pikkuinen, kullan kukka, isänkin sylihin kannetaan, joutipa tuo tai ei — ota vaan. Isäpä katsovi poijuttaan: "Minäkö taattosi tosiaan? Voi mikä ihme, voi mikä kumma! Suutelin kerran ja â — tuommoinen summa!" Isäpä lastansa tarkastaa: Kas mikä arvoitus aina vaan, kas miten kulmat sen kujeileepi, kas miten väreet sen vaihteleepi! Taatto se lastansa tarkastaa — Poikapa vastahan tuijottaa! Tutkivi taattoa vuorostansa: "Mikähän tuokin lie laatuansa?" Näin ne nyt kumpikin tuijottaa isä ja poikanen toisiaan, kunnes he vihdoin naureksimaan ryhtyvät kumpikin toisillaan. Kuinka se. lapsen puhe jo käy? Taitaa lausua: ai—äi—äy: "äitin" se kohta siis sanoa voi, pian kai "isäkin" korvissa soi. Mutta kun poijut se parkumaan yltyvi ylön, niin korviaan tukkia alkavi "pappakin", parka, äidille kääryinensä jo karkaa. Poika se poraa kuin riivattu vaan, luulisi kurjaksi kerrassaan, mutta kun maitonsa lämpymän saapi oitis huudosta helpottaapi. Sitten se imeä lotkuttaa, posket pullolla maiskuttaa, katsovi kirkkailla silmillään isää, äitiä, ystäviään. Koko se kotoa komentaa, pitääpi omassa vallassaan, harvoin äitiä kylähän päästää, äidin hermoja osaa ei säästää. Mutta se hauskinta katsottavaa, koska se pikkuinen riisutaan, pannaan pyttyhyn pyllylleen, löylyä lämmintä niskalleen. Kuinka hän silloin vakaaksi käy! Huolestus silmissä sipristäy, parkua päästä ei pienintäkään, nauttivi, nauttivi ihmeissään... Äitipä pojulle haastelee, nimillä monilla maanittelee: kutsuvi "linnuksi", "kullankuuksi", "liinahännäksi", "linnunluuksi"... Niinpä se elämä rientävi vaan, päiviä kohta ei muistetakkaan, poikanen kasvaa ja kaunistuu, untuvat päässänsä vahvistuu. Paljon on puuhaa ja paljon on vaivaa, Elämä sydämen juuria kaivaa. Paljon on työtä ja palkkio niukka, jokaisen päivyen leipäkin tiukka. Poikanen, poikanen, lapsemme oi, sinuthan lempemme mailmaan loi, Sinusta nouskohon lempemme näyte, kotimme horjuvan, köyhän täyte. (Kajaanissa 1906.) TUUTULAULUJA. (Kalevalainen sävel.) 1. Nuku, nuku poika kulta, Äiti sulle laulun laulaa, Isä itse laulun laittoi, Lemmentertun pienen taittoi: Terveisiä tervan maasta, Suksen maasta, peuran haasta! Siellä se isä itseksensä, Ypö, ypö yksiksensä Peurallansa pulkkaileepi, Suksillansa suikkaileepi. Peura se laukkaa lystiksensä, Isä se itkee itseksensä — — Äläpäs itke isä kulta Vaikk' on poissa poijut sulta. Täällä lapsi äidin kanssa Muisteleepi muistojansa. Täällä lapsi äidin kanssa Vartoileepi vaiheitansa — Mitäs tuosta, mitäpäs tuosta: Pian se poika taitaa juosta, Pian ei äiti kiinni saakkaan, Roi, roi, roi, ei kiinni saakkaan, Vaan jos isä itse saisi, Kai se meitä naurattaisi. Nuku, nuku äidin sirkku, Isän varsa, pohjan virkku, Höyhenkenkä, höylänlastu, Linnunpoika, karhunpentu! Tuu tuu, tuutilulla, Aika on jo unen tulla! 2. Toinen laulu kuuluu näin: Isä se sinne yksin jäi, Kauvas, kauvas kaukomaille Omaa kultaistansa vaille. Kyllä isä kyseleepi, Mihin poika kykeneepi: Onko terve? onko kiltti? Onko potra pohjan piltti? Joko seisoo? joko juoksee, Uksen suusta äidin luokse? Joko haastaa, joko puhuu, Joko suomenkieltä suhuu? Tuu tuu tuprakkaa, Paina silmäs umpeen vaan! 3. Pois nyt kaikki kammarista, Poika pannaan pitkällensä, Nyt on kaiken leikin loppu, Nyt on nukkumahan hoppu, Pois nyt juoksu, pois nyt läiske, Pois nyt renkutus ja räiske, Ovet kiinni, lukot lukkoon, Koirain, kissain kidat tukkoon, Ei saa vieras sisään tulla, Tuuti, tuuti tuutilulla! Äiti yksin laulaa saapi, Äiti lastaan liekuttaapi, Isä se taaskin laulun laittoi, Tuoreen tuomentertun taittoi... Aamulla kun kaikki nukkuu, Poikanen jo varhain kukkuu, Näin se huutaa jotta riekuu: "Kukkuu, kukkuu —- kukko kiekuu!" On se lapsi potra poika, Niin se juoksee jotta roikaa, Kaikki paikat tarkoin tutkii, Kourillansa koppaa, hutkii: Onkos luja? onkos löyhä? Kaikki pehmittää ja pöyhää. Aika mellakan hän pitää, Joskus itkuhunkin itää, Kun on herkkä, kun on herkkä, Pieni piltti, koivun kerkkä! Osaa sentään kiltti olla, Niinkuin kissa kartanolla, Tissuttaapi, tassuttaapi, Äiti kultaa hassuttaapi... Ulkona on hauskin olla. Juoksennella nurmikolla: Tuiskis! poika ojaan lentää, Eipäs itke sirkku sentään. Nousee ylös, jälleen kaatuu, Mitäs tuosta, käy se laatuun; Poika syöpi mitä antaa Vaikka sammalia ja santaa, Terveydeksi kaikki hälle, Pikkuiselle pynttijälle! Joka päiv' on yhtä hauska, Työtä piisaa, jotta rauskaa; Joka päiv' on yhtä pyhä, Oppimista riittää yhä. Kieli kulta kohta taipuu, Joka sana sieluun vaipuu, Kaunis sana —- kaunis mieli, Oi jos siihen taipuis kieli! Nuku, nuku äidin sirkku, Isän toivo, pohjan virkku, Linnunpoika, metsän teiri, Höyhenkenkä, höylänlastu, Peuran varsa, karhunpentu, Tuu, tuu, tuu — — — (1907.) "SYDÄMEN SÄVELEET" tai seitsemän vuotta myöhemmin, Vuodet vierii, pyörii pois, Kuvat kauniit vaihtuu. Nuoruuttaan ken vaikerois? Muistoksi se haihtuu. Luonto lastaan heitä ei, Vaikka haaveihinsa. vei. Tässä istun, muistoin mies, Laulujani tutkin. Ajattelen herraties: Tie on käyty mutkin; _Margareetan_ mailma vei — Lempeäni vienyt ei. Väärän valan vannoo hän, Kanneltaan ken uskoo! Jok' ei usko syttyvän konsaan uuden ruskon, Kyllä elo kuurnitsee, Iskee haavan — lääkitsee... Tässä istun, muistoin mies, Polvellani kulta, Ihmettelen jumal' ties: Vielkö piisaa tulta? — Vielä? Kuink' ei piisaiskaan — Nyt se vasta alkaa vaan. Lasta pientä suutelen, Kirkassilmää poikaa. Minkä ihmeen iloisen Luoja mullen soikaan! Oma vaimo — lapsonen — Muutako viel vaatinen? (1907.) MAANJÄRISTYKSEN PÄIVÄ. Kun sopusoinnun kukka ain mun kasvais kaunis rinnassain, niin surmahankin syöksyisin ma elon ehjin tuntehin. Jumala! Käske miestä vaan turmahan mihin tahansa: Mut salli kantaa rauhassa Sydämen armo-aarteensa! (1908.) TYTÖSTÄ ÄIDIKSI tai Liika kärsimys. Hän riemurinnoin riensi avioon ja neitsyytensä miehen haltuun antoi. Hän uskoi rakkauteen kuin aurinkoon ja ylpeänä päätään nuorta kantoi. Ei tuskan tuulia hän peljännyt, ei tiennyt elon ristisalamoista. Hän unta näki kaikkein kauneinta, hän toivoi _lasta_ lemmen nautinnoista. Ja luonto, jumalainen ihmevoima, se hälle lahjoittikin vihdoin lapsen. Oi kuinka riemuitsikaan äiti nuori, kuin hellin hoitikaan hän kultahapsen! Ja maailma se hälle yhä hymyi niin helppona ja houkuttelevasti. Laps varttui, leikki, puhumaan jo oppi sen silmät loistivat niin kirkkahasti. Hän oli äidin hempi, isän lempi, niin paljon lupaavainen, lumoovainen. He häneen kiinnikasvoi kumpainenkin: oi päivän säde ainut, armahainen! Niin kului vuotta kaksi, kohta kolme, ja vyöryi päälle elon arkihuolet, Vaan lapsi yksin kukoisti kuin ruusu ja murheist' isän, äidin — poisti puolet. Mut silloin? Silloin saapui syksyn synkkä: laps taudin tarttuman sai ruumiiseensa. Nyt rinta pieni alkoi huohotella, löi tauti leiman kaunokatseeseensa... Jo sydän äidin vavahti, ah vasta, kuin huumeistaan hän hätähuutoon heräs. Mik' onkaan vaara, joka väijyy lasta? Hän säpsähti — ja voimiansa keräs. Ja yötä-päivää nyt hän valvoi, valvoi vieressä sairaan lapsen, rakkaimpansa. Hän uhras kaiken, mutta — tauti kalvoi, se rautapihdein piti hänen pienoistansa... Ah hirmuista on nähdä vienon lapsen, mi kehenkään ei pahaa tehnyt vielä, noin kärsivän ja heikoks käyvän, käpristäyvän elämän armotonten oikkuin tiellä!! Nyt riuduksissa riehuu äidin rinta ja aatos hautoo arkaa kysymystä: Ken auttaa? Kuka parannuksen tietää? on tässä hälle _liikaa kärsimystä!_ Hän kauhistuupi omaa voimattuuttaan ja lääkäreihin turvaa, kokee luottaa. Hän uskoo myrkkyihin ja apteekeihin ja lääkkeet parhaat lapsellensa tuottaa. Ja viikot vierii. Vaan ei saavu armo; laps heikkenee ja kivut yhä karttuu. Oi Jumala, oi Jumala tät' tuskaa! Laps vaikeroi ja kauhu äitiin tarttuu. Ja kyynelvirrat puhkee silmistänsä ja epätoivossaan hän raukaks raukee. Ja kalman kammottavat rautaportit ne hänen edessään jo irvi aukee... Mut lapsi yhä parkuu kuumeissansa ja äidiltänsä pelastustaan pyytää. Laps elämänsä nuoren oudot painot aivankuin äidin syyksi, raukka, syytää. Ei ymmärtää se jaksa, pieni piltti, _miks_ hälle tuomittu on tämä vaiva? Miks pois ei karkoiteta hirviötä, mi hänen rintoansa repii, kaivaa? Laps tahtois karistaa sen ruumiistansa: pois pullot, rohdot, kääreet, lääkitykset! "Ai auta rakas äiti, auta äiti kulta sun pikku poikaas — ollaan ystävykset!" Mut äiti itkee, tyrskii avutoinna, On hälläi posket kalvenneet; ja rinta on täynnä kirvelevää, tummaa tuskaa... — ei voi hän auttaa lastaan rakkahinta! Ei voi, ei osaa, kykene ei, rukka! Jos tehois tuo: hän itse tästä kuolis? On lapsi hälle lemmen pyhin kukka — nyt mailman loistost' ei hän enää huolis... Oh! yöt on pitkät, pimeet; tuuli nurkiss' ulvoo ja ihmisitkuun yhtyy luonnon ärjy... Ei nuku äiti, valvoo hoitain, huokaa, ja hoitaa taas, ja sydän hällä värjyy... "Oi Jumala, miss' oletkaan sa, julma, miks noin sa rääkkäät lasta viatonta? Jos lakejasi vastaan rikoin minä, raukka: 'miks _minua_ et rankaise sä, onnetonta?" Näin miettii äiti nuori — ei hän tiedä _mit'_ täytyy ajatella _Jumalasta?_ Hän rukoilee — mut luonnon sokeet voimat _ne_ yksin näyttää raatelevan lasta... Ja aamut neitsyysajan armahaiset nyt äidin kärsiväisen mieleen muistuu, palaa... Jos silloin kaihonnut lie myös hän suojaa: _nyt_ kaksinkerroin lohtua hän halaa. Pian saapuu yö kai viimeinen?... Nyt vaikeen. En tahdo kuvailla ma kamalinta. Ois liikaa sitä laulajalta pyytää, liikaa... On hälläi — isänä — myös ihmisrinta. (1909.) RESIGNATIO. En tahdo turhaan tutkia: miks näin on kurja elo? Mun täytyy siihen tyytyä ja tuskan hallaan hyytyä ja jäädä alle pelon... Näin vaitiollen katsellen elämän kohtaloita ma väristen ja vapisten vihoissa julmain jumalten kai sentään jotain voitan... *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74731 ***