
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74850 ***

language: Finnish




PRESIDENTIN KILPAKOSIJAT

Kirj.

Anthony Hope


Englanninkielestä (A Man of Mark) suomentanut

Valfrid Hedman





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1916.






SISÄLLYS:

 1. Valtion luoja.
 2. Omintakeinen lainapuuha.
 3. Väljennettyä toimivaltaa.
 4. Vastustuspuolueen alotteita.
 5. Oivallan aseman.
 6. Kuolkaamme isänmaan puolesta!
 7. Miina lasketaan.
 8. Johnny Carr vikuroitsee.
 9. Illatsu.
10. Kaksi yllätystä.
11. Saalista jakamassa.
12. Kahden tulen välissä.
13. Vetoan inhimilliseen heikkouteen.
14. Jäähyväiset Aureatalle.
15. Valtioviisas järjestely.




ENSIMÄINEN LUKU.

Valtion luoja.


Vuonna 1884 ei Aureatan tasavalta ollut suinkaan kukoistavassa tilassa.
Maan asema Etelä-Ameriikan rannikolla oli kyllä suotuisa, ja aluettakin
kuului valtioon laajalti, yhteensä vastaten useata eurooppalaista
maalaiskuntaa, mutta kuitenkaan se ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan
perustajiensa toivomaa aineellista vaurautta.

Lapsuusvuosiansahan valtio yhä viettikin: toisen ja suuremman
valtakunnan vesana se oli saanut vapauden ja itsehallinnon etuudet
vasta v. 1871, ensin kestettyään sarjan rajuja valtiollisia
mullistuksia, joista muuan ameriikkalaisen Jeremiah P. Jecks-yliopiston
professori on julkaissut tyhjentävän historiallisen esityksen nimeltä
"Aureata-maan luominen". Tämä perusteellinen historiankirjoittaja
määrittelee epäämättömästi oikein, että siinä kansallisessa liikkeessä
oli pääosuus Aureatan ensimäisen presidentin — hänen ylhäisyytensä
Marcus W. Whittinghamin — tarmolla ja kyvyllä. Mielihyvällä yhdyn
tähän professorin ylistyslauselmaan, minulla kun on ollut onni nauttia
tuon Virginiasta syntyisin olevan, lahjakkaan miehen henkilökohtaista
ystävyyttä (joka kylläkään valitettavasti ei ulottunut yleisiin
asioihin).

Presidentti ei ainoastaan luonut Aureatan valtiota, vaan hän muovasi
sen perustuslaitkin ja koko hallintojärjestelmän. "Hänen neronsa"
(kuten professori sattuvasti huomauttaa) "haltioitui ajatuksesta luoda
todella uudenaikainen, anglosaksilaisen rodun edistysmielisen hengen
läpitunkema yhteiskunta. Hänen neronsa työnsi syrjään eurooppalaisen
herruuden kuluneet perintäkaavat ja opetti hänen kansalaisilleen,
että he olivat vapauden lapsia — joskaan eivät kaikki syntyään, niin
ainakin jokainen ottolapsen oikeudella." Tämän suurenmoisen aatteen
toimeenpanossa sattuneet mahdolliset erehdykset ovat katsottavat
johtuneiksi siitä, että presidentin suuri kyky oli pikemmin luontainen
lahja kuin opillisen kasvatuksen tulos. Tälle tosiseikalle ei hän
suinkaan itsekään ollut sokea, ja hän pahoitteli usein, että Ameriikan
kansalaissota syöksi hänen kotinsa kommelluksiin, jotka keskeyttivät
hänen opiskelunsa. Kun minulla oli kunnia tulla hänen tuttavuuteensa
vuonna 1880, oli presidentti jo vähintäänkin viidenkymmenen vanha,
joten äskenmainittu selitys tuskin soveltuu vuosilukuihin, ellemme
otaksu presidentin harjoittaneen opintojaan vielä sodan alkaessa, siinä
suunnilleen kolmenkymmenenviiden iässä.

Aureata-maa siis alotti näin lahjakkaan johtajan hoivassa ja jalon
edistysinnon elähyttämänä, joten valtio oman kansallisen historiansa
alkuaikoina herättikin paljon helliä ja ylpeitä toiveita. Mutta
siitä kunnian hohteesta huolimatta, jossa sen aurinko oli noussut
(asianmukaisesti heijastuen professorin teoksessa), ei maan menestys
täyttänyt lupauksiansa, kuten jo sanottu. Seutu soveltui mainiosti
maanviljelykseen ja karjanhoitoon, mutta asukkaat — hyvin omituisena
rotusekoituksena — olivat velttoja ja halukkaampia pyhänviettoon
ja juhlintaan kuin vakavaan uurastukseen. Enimmiten he olivat
tyhmänsekaisia; järkevät ottivat elantonsa tästä enemmistöstä,
mikä menettelytapa on tyydyttävä yksilön toimeentulolle, mutta ei
suurestikaan kartuta kansallisvarallisuutta. Vain kaksi ihmisluokkaa
kokosi joltisiakin varoja — virkamiehet ja kapakoitsijat,— eikä
näidenkään vauraus ollut suurta englantilaisen tai ameriikkalaisen
mittapuun mukaan. Tuotanto oli lamassa, kekseliäisyyttä puuttui, ja
verot olivat rasittavia. Luulenpa että presidentti oli kykenevämpi
valtion perustamiseen sodan mylläkässä ja hälinässä kuin tyynesti ja
tasaisesti hoitamaan hallinnon yksityisseikkoja; ja vaikka hänellä
nimellisesti oli apunaan kolmen ministerin muodostama kabinetti ja
viidenkolmatta jäsenen kansalliskokous, lepäsi hallitustyön todellinen
taakka hänen omilla hartioillaan. Hän siis myöskin oli siveellisesti
vastuunalainen — ja sen kuormansa presidentti kantoi miltei
itsetiedottomuuteen kehittyneellä hilpeydellä ja järkkymättömyydellä.

Ensi kertaa astuin jalkani Aureata-maahan maaliskuussa 1880, jolloin
minut höyrylaivasta soudettiin pääkaupungin Whittinghamin laakealle
hietarannalle. Olin nuori mies, kuudennellakolmatta, ja hyvin ylpeä
siitä että minut niin varhaisella iällä oli lähetetty aureatalaisen
konttorimme johtajan tärkeään toimeen. Pankkimme johtokunnan saattoi
kohtuuttomatta arvostelutta sanoa siihen aikaan noudattaneen hieman
seikkailevia harrastuksia, ja presidentin kiihkeistä pyynnöistä ja
hehkuvista kehoituksista olivat he päättäneet perustaa Whittinghamiin
haaraliikkeen. Minulla oli jonkun verran vaikutusta johtokunnassa,
sen puheenjohtaja kun oli isälleni velkaa — liian vähäisen erän
mainittavaksi, mutta liian suuren suoritettavaksi, — ja kun
nuorekkaassa uutuudenhalussa hain paikkaa, onnistuinkin saamaan
toiveeni täytetyksi sadan dollarin kuukausipalkalla. Ikäväkseni täytyy
mainita, että myöhemmissä liikeasioissa kiitollisuudenvelka vähitellen
siirtyi puheenjohtajalta isälleni, ja se onneton käänne riisti minulta
etuni yhtiössä, hankalasti vaikuttaen jälkeenpäin toiminnassani.
Aureataan tullessani oli pankki ollut avattuna puolisen vuotta mr.
Thomas Jonesin johtelemana; tämä vakavaluontoinen vanha virkailija
joutui nyt toimimaan minun määräysteni alaisena pää- (ja ainoanakin)
kassanhoitajana.

Whittinghamin havaitsin miellyttäväksi pikku kaupungiksi; asukkaita oli
noin viisituhatta. Se sijaitsi sievästi luonnonkauniin lahden rannalla,
missä Marcus-joki laski valtamereen. Tuntuvana osana kaupunkia olivat
hallitusrakennukset ja hotellit, mutta olipa siellä melkoisen muhkea
kauppakatukin ja uhkea tori nimeltä "Piazza 1871", jota somisti
presidentin ratsupatsas. Tämän kansallisen muistomerkin ympärillä oli
runsaasti istuinpenkkejä sekä lähellä kahvila ja soittolava. Pian
huomasin, että tänne keskittyi kaupungin elämä ehtoopäivin ja illoin.

Kilometrin mittaista komeata puistokäytävää kulkien tultiin "Kultaiseen
taloon", presidentin viralliseen asuntoon. Se oli mahtava valkoisesta
kivestä rakennettu huvila, jota koristi Aureatan kullattu vertauskuva:
naisolento istumassa aurankurjella, pitäen oikeassa kädessään
miekkaa ja vasemmassa runsaudensarvea. Jalkojen juuressa lepäsi
näköjään huonosti valettu kanuunankuula; sain kuulla sen esittävän
kultamöhkälettä, ja sen olemassaolosta sekä maan ja palatsin nimestä
["Auraata" merkitsee kultainen kullattu] tiesin päätellä, että
presidentti oli aikoinaan toivonut laskevansa nuoren tasavaltansa
vaurauden kivennäisrikkauden vankalle perustalle. Tästä unelmasta oli
kuitenkin jo kauan sitten luovuttu.

Olen aina kammonnut hotelleja. Niinpä heti kiirehdin etsimään
varojeni mukaista yksityisasuntoa ja sain hyvällä onnella parihuoneet
katolilaisen papin, isä Jacques Bonchrétienin talossa. Hän oli mukaisa
mies, ja vaikka välillemme ei syntynytkään likeistä tuttavallisuutta,
saatoin aina luottaa hänen kohteliaisuuteensa ja ystävälliseen apuunsa.
Täällä asuin mitä mukavimmin viidelläkymmenellä dollarilla kuussa,
ja pian huomasin, että säästyneet viisikymmentä tekivät minusta
vakavaraisen miehen Whittinghamissa.

Siten pääsinkin vapaasti seurustelemaan parhaissa huonekunnissa, näihin
luettuna myöskin Kultainen talo, ja pieni seurapiiriänne oli varsin
mieluisa. Tansseja pidettiin toisinaan, päivälliskutsuja saatiin tuon
tuostakin, ja lisäksi ahkera verkkopallo- ja biljardi-urheilu esti
minua kokemasta hieman aavistelemaani yksitoikkoisuutta. Whittinghamin
nuoret naiset tekivät parhaansa maanpakolaisuuteni viihdytykseksi.
Mitä liiketoimintaan tuli, oli pankkimme tosin pieni, mutta edistyi
välttävän tyydyttävästi, ja jos meille sattui muutamia huonojakin
saatavia, saimme sensijaan korkeata korkoa hyvissä tapauksissa,
joten joka tapauksessa kykenin lähettämään laadullisia raportteja
kotimaahan. Ja aika kului hyvin tasaisesti, vaikka väestön keskuudessa
ilmeni joitakin nurkumisen merkkejä. Nämä häiritsevät ilmiöt pistivät
erityisesti silmääni ensi kertaa silloin, kun sotkeusin Aureatan
valtiovelan vaiheisiin, ja koska koko kertomukseni kiertyy tähän
seikkaan, lienee se sopiva uuden luvun aihe.




TOINEN LUKU.

Omintakeinen lainapuuha.


Kun haaraosastomme perustettiin Whittinghamiin, oli meidän ja
hallituksen kesken tehty sopimus, jonka mukaan me saimme välittää
hallituksen raha-asiat; tulimme siten jokseenkin samanlaiseen
puoliviralliseen asemaan kuin Englannin Pankki kotimaassaan. Pankin
puolestaan piti lainata tasavallalle 500,000 dollaria kuuden prosentin
korolla. Presidentti järjesti silloin liikkeeseen miljoonan dollarin
lainaa Whittinghamin satamatöitä varten. Tämä teräväpäinen valtias
nähtävästi keksi laajaperäisiä yleisiä töitä kansan tyytymättömyyden
tyrehdyttämiseksi, toivoen täten sekä kehittävänsä liikennettä
että samalla toimittavansa työtä lukuisille henkilöille, jotka
joutessaan olivat kiihoitukselle alttiina. Tällainen oli ainakin hänen
politiikkansa virallinen selitys, jonka todenperäisyyttä minulla
myöhemmin oli syytä epäillä. Minun tehtäväni tässä lainapuuhassa oli
ainoastaan muodollinen. Asianmukaiset sopimukset tehtiin, riittävät
takuut annettiin, ja kesäkuussa 1880 minulla oli ilo luovuttaa
presidentille nuo puoli miljoonaa dollaria. Sain häneltä samassa
tilaisuudessa kuulla, että laina hänen suureksi mielihyväkseen oli jo
toisellakin osaltaan merkitty.

"Ryhdymme heti hommiin, sir", lausui presidentti tavallisella
luottavaisella, mutta tyynellä sävyllään. "Kahden vuoden kuluttua
on Whittinghamin satama tunnettu maailman markkinoilla. Älkää olko
huolissanne koronmaksusta. Johtokuntanne ei ole milloinkaan tehnyt
parempaa sijoitusta."

Kiitin hänen ylhäisyyttään, sytytin hänen tarjoomansa sikaarin ja
poistuin levollisin mielin. Eihän minulla ollut asiassa vastuuta ja
välitin viisi siitä, saivatko pankin johtajat korkonsa vai eivätkö.
Olin sentään hiukan utelias tietämään, kuka oli Merkinnyt lainan toisen
puoliskon, mutta siitä en vähiin aikoihin saanut vihiä.

Työt alettiin ja korot maksettiin, mutta enpä voi sanoa
satamarakennusten edistyneen nopeasti. Epäilenpä tosiaan, kertyikö
kaikkiaan sataatuhatta dollaria enempää urakoitsijain ja työmiesten
taskuihin koko hankkeesta. Presidentti kaivatti muutamia kuoppia ja
rakennutti joitakuita valleja; tällä kannalla olivat asiat, kun hän
parin vuoden kuluttua yllämainitusta kohtauksestamme äkkiä kutsutti
pois loputkin työmiehistä, ja rakennuspuuha pysähtyi kerrassaan.

Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen sain kunniakseni kutsun
päivällisille Kultaiseen taloon. Oltiin heinäkuussa 1882. Sanomattakin
on selvää, että noudatin kutsua, enkä vain siksi että se tavallaan oli
käsky, vaan myöskin koska presidentti tarjosi erinomaisia päivällisiä;
vaikka hän oli poikamies (ainakin Aureatassa), oli hänen taloutensa
parhaimmin järjestettyjä, mitä olen nähnyt. Tyydytykseni kasvoi
vielä suuremmaksi, kun saapuessani huomasin olevani ainoa vieras ja
näin presidentin siis pitävän pelkästään minun seuraani illanvieton
arvoisena. Mieleeni juolahti, että tämä saattoi merkitä liikeasioita,
eikä se selitys ollenkaan häirinnyt mielihyvääni.

Nautimme päivällisen kuuluisalla verannalla, monien whittinghamilaisten
loistohetkien näyttämöllä. Ruoka oli mainiota, viinit verrattomia.
Presidentti osoittausi herttaiseksi seuratoveriksi. Olen jo vihjannut,
että hän ei ollut saanut suurtakaan koulutusta, mutta hänellä oli
laaja elämänkokemus ja hän oli kehittänyt itselleen tyynen ja
samalla sydämellisen esiintymistavan, joka poisti minusta kaiken
ujostelun ja epäröimisen. Lisäksi hän kohteli minua maailmanmiehenä,
jollainen huomaavaisuus aina on niin imartelevaa nuorille. Alentuvan
tuttavallisesti kertoili hän minulle monta juttua aikaisemmasta
elämästään; ja koska hän oli ollut kaikkialla, missä miehen ei olisi
pitänyt olla, ja tehnyt kaikkea, mitä olisi tullut jättää tekemättä,
oli hänen puhelunsa tietysti mitä mielenkiintoisinta.

"En asetu miksikään esikuvaksi", virkkoi hän erään tavattomimman
kaskunsa lopuksi. "Voin ainoastaan toivoa, että yhteiskunnalliset
palvelukseni arvioidaan vastapainoksi vaakaan yksityisten heikkouksieni
rinnalla." Tämän lausui hän jonkunlaisella liikutuksella.

"Teidän ylhäisyytennekin", sanoin minä, "tyytynee tässä suhteessa
odottamaan samaa suvaitsevaisuutta kuin Caesar ja Henrik IV."

"Aivan niin", myönsi presidentti. "Hepä eivät liene olleet juuri — hm?"

"Tuskin", vastasin ihaillen presidentin mukautumiskykyä, sillä hänellä
varmaankin oli sangen hämärä aavistus, keitä mainitsemani henkilöt
olivat.

Päivällinen oli syöty ja pöytä korjattu, ennenkuin presidentti näytti
taipuvaiselta vakavaan keskusteluun. Sitten hän käski tuoda Sikaareja
ja työntäen ne minua kohti lausui:

"Ottakaahan näistä, ja täyttäkää lasinne. Älkää välittäkö niistä,
jotka kieltävät juomasta ja tupakoimasta yhtaikaa. Viini on parempaa
tupakatta ja tupakka parempaa viinittä, mutta niiden yhdistelmä on
parempi kuin kumpikaan erikseen."

Tottelin hänen käskyjään, ja niin istuimme kotvasen äänettöminä
vedellen haikuja ja maistellen laseistamme. Sitten virkahti presidentti
äkkiä:

"Mr. Martin, tämä maa on vaarallisessa tilassa."

"Taivaan nimessä, teidän ylhäisyytenne", huudahdin, "tarkoitatteko
maanjäristystä?" (Oli sattunut heikko tärähdys muutama päivä sitten.)

"En, sir", hän vastasi, "vaan raha-asioita. Satamatyöt ovat käyneet
paljoa kalliimmiksi kuin edellytin. Minulla on hallussani insinöörin
todistus, että 903,000 dollaria on jo käytetty niihin, eivätkä työt
vielä ole lopullaan — eivät millään muotoa lopullaan."

Sitä ne tosiaankaan eivät olleet; olivathan tuskin alussa.

"Hyväinen aika", rohkenin huomauttaa, "sehän on melkoinen summa siihen
nähden, mitä sen vastineeksi on näytettävissä."

"Te ette saata epäillä todistuspaperia, mr. Martin", virkkoi
presidentti.

Minäpä epäilin todistusta ja olisin mielelläni kysynyt, minkä palkkion
insinööri oli saanut. Mutta pikaisesti sanoin, että se tietystikin oli
kaiken epäilyn yläpuolella.

"Niin", lausui hän vakaasti, "kaiken epäilyn yläpuolella. Nähkääs, mr.
Martin, minun asemassani täytyy olla sunsaskätinen. Hallitus ei saa
näyttää muille työnantajille huonoa esimerkkiä, kiusaamalla ihmisiä
nälkäpalkoilla. Mutta syyt sikseen, kylmä tosiasia on tämä: emme voi
jatkaa töitä lisärahoitta. Ja kuitenkin, meidän keskemme sanoen,
valtiollinen tilanne tekee välttämättömäksi, että niitä jatketaan. Ei
ainoastaan omakohtainen kunniani ole kysymyksessä, vaan everstinnan
johtama vastustuspuolue alkaa käydä hävyttömäksi — niinpä niin,
hyvinkin hävyttömäksi."

"Eversti on heittiö, sir", tokaisin päivällisnautinnon nostattamalla
vapaapuheisuudella.

"Niin", myönsi presidentti suvaitsevasti hymähtäen, "eversti ei
valitettavasti ole mikään todellinen isänmaanmies. Mutta hän on
vaikutusvaltainen, hän on rikas, ja ainoastaan minua alempana hän on
armeijan komentaja. Sitäpaitsi uskon hänen olevan hyvissä väleissä
signorinan kanssa. Asema on tosiaan aivan kireä. Minun täytyy saada
rahaa, mr. Martin. Myöntänevätkö pankkinne johtajat minulle uutta
lainaa?"

Tiesin varsin hyvin, mikä kohtalo odottaisi sellaista anomusta.
Johtokunta oli jo hyvin levoton ensimäisenkin lainansa tähden; osakkaat
olivat tehneet kiusallisia kysymyksiä, ja puheenjohtajan oli ollut
jokseenkin tukala todistella, että sijoitus epäilemättä oli sekä
turvallinen että tuottava. Ja vain pari viikkoa sitten oli taasen
hallitus virallisesti kääntynytkin puoleeni samassa asiassa. Sähkötin
pankin johtajille, ja nopeasti tuli vastaukseksi yksi ainoa sana
_tootsums_, joka käyttämässämme lyhennyskielessä merkitsi: "täytyy
ehdottomasti ja lopullisesti kieltäytyä kaikista anomuksista". Ilmoitin
sähkösanoman sisällön rahaministerille, sennor don Antonio de la
Casablancalle, joka tietysti vuorostaan oli sen esittänyt presidentille.

Rohkenin muistuttaa hänen ylhäisyyttään näistä seikoista. Hän kuunteli
sanojani tarkkaavaisesti vaieten.

"Pelkäänpä siis", lopetin, "että minun on mahdoton millään tavoin
auttaa teidän ylhäisyyttänne."

Hän nyökkäsi ja huokaisi kevyesti. Näköjään luopuakseen tästä
puheenaiheesta hän sitten virkkoi:

"Arvattavasti johtajiinne eivät järkisyyt pysty. Kaatakaa itsellenne
konjakkia ja soodaa."

"Sallikaa minun sekoittaa lasillinen teillekin, sir", vastasin.

Sekoittaessani juomiamme hän pysyi vaiti. Jälleen istuuduttuani hän
virkkoi:

"Teillä on nuoreen ikäänne nähden täällä sangen vastuunalainen virka —
vaikka eipä suinkaan ansioitanne suurempi."

Minä kumarsin.

"Teille on jätetty jokseenkin vapaa toimivalta, vai mitä?"

Vastasin juoksevissa asioissa menetteleväni melkoisesti oman harkintani
mukaan.

"Juoksevissa asioissa? Siis esim. rahojen sijoituksissa?"

"Kyllä", vastasin, "tavallisissa liikesijoituksissa — vekselien
diskontauksissa sekä lyhytaikaisten lainojen myöntämisessä velkakirjaa
tai kiinnitystä vastaan. Minä sijoitan rahat ja ilmoitan vain
isännilleni, mitä toimenpiteitä olen tehnyt."

"Sellaisen luottamuksen olettekin hyvin ansainnut", suvaitsi
presidentti arvostella. "Luottamus on liiketoiminnan elinehto; on
uskottava väkeänsä. Olisi järjetöntä panna teidät lähettämään kotiin
vekselit, asiakirjat, todistukset ja muut sellaiset. Tietysti eivät ne
voi sellaista vaatia."

Kun tämä huomautus samalla kuulosti kysymykseltä, vastasin:

"Ylimalkaan he mielihyväkseni uskovat pelkkää sanaani.. Tosi on, kuten
teidän ylhäisyytenne mainitsi, että heidän täytyy uskoa jotakuta."

"Aivan niin. Ja toisinaan teillä on suuria summia sijoitettavananne."

Tässä kohdassa keskusteluamme aloin — presidenttiä kohtaan tuntemastani
kunnioituksesta huolimatta — haistaa käryä.

"Eipä suinkaan, sir", vastasin, "tavallisesti ne ovat varsin pieniä.
Liikkeemme ei ole niin laaja kuin kernaasti soisimme."

"Miten lieneekin", lausui presidentti katsahtaen minua suoraan silmiin,
"miten lieneekin tavallisesti laita, tällä hetkellä on teidän pankkinne
kassaholvissa suuri summa — peräti huomattava rahasumma — odottamassa
sijoitusta."

"Mistä hitosta sen tiedätte?" huudahdin.

"Mr. Martin! On kyllä omaa syytäni, että olen liian taipuvainen
luopumaan muodollisuuksista; mutta te unohdatte seuranne."

Kiirehdin pyytämään anteeksi, vaikka olin jotensakin varma, että
presidentti tuumaili omituista liikehommaa, elleipä suoranaista
murtovarkautta.

"Pyydän tuhannesti anteeksi kovin sopimatonta sävyäni, mutta saanko
kysyä, miten olette saanut tuon tiedon?"

"Jones kertoi minulle", vastasi hän mutkattomasti.

Ei olisi ollut kohteliasta lausua kummastustani Jonesin
yksinkertaisuudesta sellaisen uskotun valitsemisessa, joten en
virkkanut mitään.

"Niin", jatkoi presidentti, "pankkinne on äskettäin myynyt täkäläisiä
kiinteimistöjään, mikä valitettavasti osoittanee puutteellista
luottamusta minun hallintojärjestelmääni, ja noiden toimenpiteiden
tuloksena on teillä tällähaavaa 300,000 dollaria pankkinne
kassakaapissa. No niin — pyydän, älkää keskeyttäkö minua, — puuhakkaan
elämän kokemus on opettanut minulle, että liike-elämässä maine ja
kunto arvostellaan tuloksista eikä menetelmistä. Teidän johtokuntanne
on ennakkoluuloinen minua ja hallitustani kohtaan. Teillä on parempi
tilaisuus päätellä asioista, joten ette saata olla samaa mieltä.
Palvelette isännistöänne parhaiten tekemällä mitä he itse eivät älyä
ja rohkene tehdä. Ehdotan, että otatte vastuullenne tuon rahasumman
lainaamisen minulle. Siitä toimenpiteestä koituu pankillenne hyötyä. Ja
teidänkin hyödyksenne se kääntyy", lisäsi hän hitaasti.

Asia alkoi valjeta. Mutta siinä oli vaikeuksia.

"Mitä sanoisin sitten päämiehilleni?" kysäisin.

"Teette tavanmukaiset tilit sijoituksista ja saatavista —
kiinnityksistä — takuulainoista — mutta sen te osaatte paremmin kuin
minä."

"Väärät tilit, tarkoittaa teidän ylhäisyytenne?"

"Epäilemättä ne tulevat muodollisesti epätäsmällisiä", myönsi
presidentti.

"Entä jos kysytään todistuksia?"

"Se on sen ajan murhe."

"Olette jonkun verran kummastuttanut minua", sir, virkoin, "mutta
olen hyvin halukas palvelemaan ja edistämään Aureatan vaurastumista.
Johtuu kuitenkin mieleeni kaksi seikkaa. Ensiksi, miten voin olla varma
korkojen saamisesta? Ne minun täytyy saada."

"Aivan niin", hän keskeytti. "Ja toisen kohdan arvaan ennakolta.
Tarkoitatte, mitä kiitollisuuden osoitusta teidän sopivalla ajalla
antamastanne avusta pyytäisin saada teille tarjota?"

"Teidän ylhäisyytenne tuntee ihmisluontoa ihmeteltävän hyvin."

"Suokaa minulle hetkiseksi huomionne, mr. Martin, niin yritän tyydyttää
kumpaistakin varsin kohtuullista vaatimustanne. Teillä on 300,000
dollaria; ne te annatte minulle, saaden samalle määrälle hallituksen
6 prosentin obligationeja. Sitten luovutan teille takaisin 65,000
dollaria: 45,000 pidätte korkojenne takuuna, — siinä tapauksessa, että
Aureata jotenkuten laiminlöisi täyttää rehellisesti sitoumuksensa,
maksatte siitä summasta koko 300,000 dollarin korot. Se turvaa teidät
enemmäksi kuin kahdeksi vuodeksi täydellistä koronmaksun pysähdystä
vastaan, jota teidän toki ei todellisuudessa tarvitse peljätä. Siksi
kun rahat tarvitaan, saatte ne pitää käytettävinänne. Loput 20,000
taasen pyydän teitä vastaanottamaan välityspalkkiona eli oikeammin
sanoen ystävyyteni ja kunnioitukseni todisteena: 20,000 siis kokonaan
ja 45,000 niin kauan kuin Aureata maksaa korkoja! Te myöntänette, että
esitykseni on herrasmiehen järjestelyä toisen herrasmiehen kanssa,
mr. Martin. Tuloksena on, että johtokuntanne saa korkonsa, minä saan
lainani ja te saatte palkkionne. Kaikki voitamme, eikä kukaan kärsi! Ja
se kaikki tulee kuntoon viattoman sotajuonen avulla."

En saattanut olla ihailematta hänen neroaan. Suunnitelma oli varsin
soma, ja mitä presidenttiin ja itseeni tuli, oli hän ihan oikein
osoittanut hankkeen edut. Pankin johtajat taasen luultavasti saisivat
korkonsa, — joka tapauksessa kahdelta vuodelta. Olipa siinä kyllä
vaaraa; todistusten vaatiminen uskotelluista sijoituksistani tai
äkillinen määräys muuttaa lyhyessä ajassa suurempi pääoma käteiseksi
rahaksi luhistaisi talon päälleni. Mutta tällaista vastoinkäymistä en
edellyttänyt, ja pahimman varalle oli minulla 20,000 dollaria, joilla
voisin tehdä itseni näkymättömäksi. Nämä laskelmat olivat aivan oikeat
sillä hetkellä, mutta minä kumosin ne myöhemmin tuhlaamalla dollarit
ja solmimalla liiton, joka teki pakoni Aureata-maasta vastenmieliseksi
vaihtoehdoksi.

"Kas niin, mr. Martin", lausui presidentti, "suostutteko?"

Epäröitsin vielä. Oliko se siveellinen tunnonpistos? Luultavasti ei,
elleivät varovaisuus ja moraali ole samaa.

Presidentti kohosi seisaalleen ja laski kätensä olkapäälleni.

"Parempi myöntyä. Tiedättehän, että saattaisin ottaa nuo rahat ja
toimittaa teidät pois tieltä — tosin kovin vastahakoisesti, sen
vakuutan. En kernaasti ryhtyisi sellaiseen voimakeinoon. Se kenties
tekisi asemani täällä sietämättömäksikin. Mutta rahan puute tekee sen
varmasti mahdottomaksi."

Ymmärsin tämän perustelun voiman, ja nielaisten konjakkini ja soodani
lausuin:

"En voi kieltää teidän ylhäisyydeltänne mitään."

"Ottakaa sitten hattunne ja menkäämme pankkiin", sanoi hän.

Nopeata toimintaa.

"Ei kai teidän ylhäisyytenne aio ottaa rahoja nyt — tän'yönä?"
huudahdin.

"En ottaa, mr. Mariin — vaan vastaanottaa ne teiltä. Olemme sopineet
kaupasta. Mikä estää panemasta sitä heti toimeen?"

"Mutta minun pitää saada obligationit. Ne on valmistettava, sir."

"Ne ovat tässä", ilmoitti hän, ottaen paperikäärön kirjoituspöydän
laatikosta; "300,000 dollaria 6 prosentin korolla, minun
allekirjoittamiani ja don Antonion varmentamia. Ottakaa hattunne ja
tulkaa mukaan."

Tein työtä käskettyä.




KOLMAS LUKU.

Väljennettyä toimivaltaa.


Oli kaunis kuutamoyö, ja Whittinghamin kaupunki näytti perin somalta,
astuessamme puistokäytävää pitkin Piazza 1871:Ile. Presidentti käveli
reippaasti, äänettömänä, mutta hilpeänä; minun mieltäni painava huoli
sitävastoin veti ryhtinikin hiukan luppakorvaiseksi, eikä minua
suurestikaan viihdyttänyt huomautus, jolla presidentti sitten katkaisi
yön hiljaisuuden:

"Olette laskenut jalkanne kunnian ja rikkauden ensimäiselle askelmalle,
mr. Martin."

Pelkäsin pikemmin astuneeni hirsipuun alimmalle tikkaalle. Mutta askel
oli nyt otettuna; portaiden laatu oli jätettävä kohtalon huomaan.
Koetin senvuoksi rohkaistua, ja Piazzalle saapuessamme osoitin
muistopatsasta:

"Tuossa on innostava esimerkkini, teidän ylhäisyytenne!"

"Niin, jumal'avita", vastasi hän, "käytän kaikkia tilaisuuksia parhaani
mukaan."

Tiesin hänen pitävän minua yhtenä tilaisuutenaan, jota nyt käytettiin
parhaan mukaan. Tältä näkökannalta ei ole hauska tarkastella itseään,
joten muutinkin puheenaihetta, lausuen:

"Käymmekö noutamassa don Antonion?"

"Mitä varten?"

"No, ajattelin rahaministerin läsnäolon tekevän hommasta virallisemman."

"Ellei presidentin läsnäolo", vastasi valtion pää, "voi tehdä hommaa
säännönmukaiseksi, niin enpä tosiaan tiedä mikä voisi. Nukkukoon hän
rauhassa. Eikö hänen nimikirjoituksensa obligationeissa riitä?"

Mitäpä saatoin tehdä? Esitin vieläkin heikon vastaväitteen:

"Mitä me sanomme Jonesille?"

"Mitä _me_ sanomme Jonesille?" toisti presidentti. "Todellakin, mr.
Martin, teidän tulee itse päättää, mitä puhutte palveluskunnallenne.
Minun voitte tuskin odottaa lausuvan Jonesille enempää kuin että nyt on
kaunis aamu."

Olimme nyt ehtineet pankin luo, joka sijaitsi Piazzalta poikkeavalla
Vapaudenkadulla. Otin avaimen taskustani ja avasin oven, ja me astuimme
yhdessä sisään. Menimme sisempään työhuoneeseeni, jossa kassakaappi oli.

"Missä muodossa summa on?"

"Yhdysvaltain valtio-obligationeissa ja New-Yorkin ja Lontoon pankkien
maksuosoituksina", vastasin.

"Hyvä; näyttäkäähän tänne."

Avasin kassakaapin ja otin esille arvopaperit. Hän tarkasti
ne huolellisesti, pistäen samalla jokaisen yksitellen pieneen
käsilaukkuun, jossa hän oli tuonut minulle jätettävät obligationit.
Minä seisoin vieressä, pitäen varjostettua kynttilää. Äkkiä huusi ääni
ovelta:

"Jos hievahdatte, olette kuoleman omat!"

Hätkähtäen vilkaisin ylös. Presidentti katsahti ovelle säpsähtämättä.
Siellä seisoi vanha kunnon Jones, joka oli tullut alas ylikerrasta,
missä hän asui vaimonsa kanssa. Hän oli pelkässä yöpaidassaan ja
tähtäsi hirvittävän isolla pyssyllä suoraan kohti hänen ylhäisyytensä
korkeata päätä.

"Kas, mr. Jones!" virkkoi viimemainittu; "on ihana aamu."

"Herranen aika, presidenttikö!" huudahti Jones; "ja mr. Martin! Mutta,
mitä ihmettä, hyvät herrat —"

Presidentti viittasi kädellään säveästi minuun, ikäänkuin sanoakseen:
"mr. Martin kyllä selittää", ja jatkoi arvopaperien asettelemista
salkkuunsa.

Tässä ratkaisevassa käänteessä epäröimiseni haihtui.

"Olen saanut kaapelisanoman Euroopasta, Jones, — määräyksen lainasta
hänen ylhäisyydelleen. Toimitan hankkeen tässä kuntoon."

"Sähkösanomanko?" kysyi Jones. "Missä se on?"

"Taskussani", vastasin tunnustellen. "Ei, kas, se varmaan unohtui
Kultaiseen taloon."

Presidentti tuli avukseni.

"Näin sen pöydällä juuri ennen lähtöämme. Vaikka arvatenkaan ei mr.
Jonesilla ole mitään _oikeutta_...!"

"Ei laisinkaan", sanoin minä ripeästi.

"Mutta sopiihan mr. Martinin silti näyttää se hänelle huomenna?"

"Ehkäpä pelkästään mieliksi, mutta minun täytyy ihmetellä teidän
sävyänne, mr. Jones."

Jones näytti olevan pahoin ymmällä.

"Tämä on niin säännötöntä, sir", änkytti hän.

"Tuskinpa säännöttömämpää kuin teidän pukunne"; huomautti presidentti
leikkisästi.

Jones oli sävyisä mies, ja kun hänelle täten vihjaistiin, miten ovesta
tunkeutuva ilmavirta liehutteli hänen ohutta vaatekappalettaan, sulki
hän joutuin oven ja sanoi minulle anovasti:

"Kaiketi on kaikki kunnossa, sir?"

"Aivan kunnossa", rauhoitin minä.

"Mutta tarkoin salassa pidettävää", lisäsi presidentti. "Saatattekin
minut omakohtaisesti kiitollisuudenvelkaan, mr. Jones, ja samalla
täytätte velvollisuutenne isännistöänne kohtaan, jos visusti vaikenette
asiasta, kunnes lainahanke julkaistaan virallisesti. Ken tekee minulle
palveluksen, hän ei sitä kadu."

Tässä käytti presidentti parhaansa mukaan toista tilaisuutta — tällä
kertaa Jonesia.

"Jo riittää", sanoin minä. "Aamulla tarkemmin selitän asian, ja nyt
olisi kai parasta teidän mennä takaisin —"

"Mrs. Jonesin luo", ehätti presidentti puheeseeni. "Ja muistakaa pysyä
vaiti, mr. Jones."

Näin sanoessaan hän astui Jonesin luo ja katsoi häneen tiukasti.

"Vaiteliaat miehet menestyvät parhaiten ja elävät kauimmin, mr. Jones."

Kohdatessaan presidentin teräksiset silmät Jones alkoi äkkiä vapista.

Presidentti oli tyytyväinen. Hän työnsi virkailijan rivakasti
huoneesta, ja me kuulimme laahustavien askelten nousevan portaita.

Hänen ylhäisyytensä kääntyi minuun ja virkkoi närkästyneen näköisenä:

"Te jätätte minun tehtäväkseni melkoisen paljon, mr. Martin."

Hän oli todellakin tehnyt enemmän kuin vain lausunut Jonesille, että
oli kaunis aamu. Mutta minä olin liian huolissani kiittääkseni häntä;
ajattelin sähkösanomaa. Arvaten pulani presidentti jatkoi:

"Teidän on valmistettava se sähkösanoma."

"Niin", vastasin, "se saisi hänet varmistumaan. Mutta minulla ei ole
ollut paljoakaan kokemusta sellaisesta, enkä oikein tiedä..."

Presidentti kyhäsi muutamia sanoja paperiliuskalle.

"Viekää tämä sähkölennätintoimistoon, niin ne antavat teille sieltä
virallisen lomakkeen, jonka sitten täytätte."

Monet hommat sujuvat helposti, jos valtion pää on rikostoverina.

"Ja nyt, mr. Martin, alkaa tulla myöhä. Minulla on arvopaperit ja
teillä obligationit. Olemme voittaneet puolellemme Jonesin. Kaikki
käy hyvin. Aureata on pelastettu. Teistä on tullut varakas mies,
sillä tuossa ovat 65,000 dollarianne. Ja olen teille vielä suuressa
kiitollisuudenvelassa. En tahdo vaivata teitä kotiinsaattamisella.
Hyvää yötä, mr. Martin."

Hän läksi ulos, minä viskausin konttorituolilleni ja istuin tuijottaen
hänen jättämiinsä obligationeihin. Vaivasin aivojani miettimällä,
oliko hän tehnyt minut ainoastaan kätyrikseen, saatoinko luottaa
häneen ja olinko menetellyt järkevästi uhraamalla rehellisyyteni
hänen lupaustensa varassa. Mutta tuossahan oli joka tapauksessa
palkkioni; ja koska pelkästään siveelliset arvelukset eivät minua
kiusanneet, nousin piankin, asetin hallituksen obligationit ja 65,000
dollariani kassaholviin, lukitsin kaikki ja menin kotiin asuntooni.
Sinne saapuessani oli kirkas päivä, sillä kello oli lyönyt viisi,
ja minä tapasin isä Jacquesin juuri uloslähdössä. Hän oli jo syönyt
aamiaisensa ja oli menossa viemään aikaisia lohdutuksen sanoja Piazzan
kukkaismyyjättärille. Hän pysähdytti minut huolestuneen näköisenä ja
pahoitteli:

"Ah, ystäväni, tähän aikaan liikkeellä!"

Huomasin joutuneeni kohtuuttoman epäluulon alaiseksi — ja se tuntuu
kovin ilkeältä.

"Olen juuri tullut pankista", vastasin. "Olin päivällisillä Kultaisessa
talossa ja jälkeenpäin palasin lopettamaan erään työn."

"Kas, sillä tavalla!" huudahti hän. "Tapaankin siis uutteran oppilaan
enkä joutilasta?" Näillä sanoillaan hän viittasi erääseen kuuluisain
taulujen jäljennösryhmään, jolla huoneeni oli somistettu. Ne oli isäni
lahjoittanut minulle lähtiessäni.

Nyökäten kuljin edelleen, ajatellen itsekseni: "Hiton uutteran,
tosiaankin! Eipä moni ole yössä suorittanut sellaista työtä kuin minä!"

Ja täten oli kohtaloni kietoutunut Aureatan valtiovelan yhteyteen.




NELJÄS LUKU.

Vastustuspuolueen alotteita.


Edellä kerrottujen tapausten jälkeen sujuivat asiat kylläkin tasaisesti
jonkun aikaa. Olin puhunut vakavasti Jonesille, moittien häntä perin
röyhkeästä käyttäytymisestään. Hän alistui orjamaisen nöyrästi,
näyttäessäni hänelle presidentin hyväntahtoisesti neuvomalla tavalla
valmistetun sähkösanoman. Viimemainittu oli ehkä liian pikaisesti
tuonut raskaan tykistönsä tantereelle, sillä hänen viittauksensa
väkivaltaan oli pikemmin herättänyt kuin tyynnyttänyt Jonesin
arveluita. Ellei ollut mitään salattavaa, niin minkätähden ei hänen
ylhäisyytensä kavahtaisi murhaakaan sen peittämiseksi? Mutta minä
selitin hänelle, miten korkeamman valtioviisauden näkökohdat vaativat
ehdotonta salaamista ja oikeuttivat jonkun verran mielivaltaisenkin
menettelyn luotettua virkailijaa kohtaan, ja se erityisen ystävällinen
kohtelu, jolla presidentti otti vastaan Jonesin, tavatessaan tämän
rahaministeriössä jollakin pikku asialla, osaltaan suuresti häivytti
ikäviä muistoja kassanhoitajan mielestä. Minä edelleen kiinnitin hänet
omiin kohtaloihini, hankkimalla hänelle palkankorotuksen johtokunnalta
"sen suosiollisen raportin johdosta, jonka mr. Martin oli hänestä
lähettänyt".

Mutta vaikka asiat näyttivätkin rauhallisilta, en tuntenut itseäni
aivan levolliseksi. Ensiksikään ei uusi laina ollenkaan näyttänyt
parantavan Aureatan raha-asioita. Autiona oli yhä työmaa satamassa;
entistä pulailua jatkui palkkojen ja juoksevien menojen suorituksessa.
Presidentti ei ottanut minua uskotukseen kassojensa käyttämisessä, päin
vastoin huomasin ennen pitkää huolestuksekseni, että hän käyttäytyi
minua kohtaan yhä kylmemmin. Pidin tätä sävyä sekä kiittämättömyytenä
että uhkaavana enteenä. Ja kun puoli vuotta oli kulunut, kieltäytyi
hän lujasti suorittamasta puolta enempää jälkimäisen lainan
koroista, siten pakoittaen minut käymään käsiksi 45,000 dollarin
vararahastooni. Hän esitti minulle montakin hyvää syytä menettelynsä
tueksi, pääasiallisesti vedoten valtion töiden välttämättömään
kannattamattomuuteen niiden alkuasteella, ja vakuutti ensi kerralla
maksavansa määrän täyteen. Aloin kuitenkin ymmärtää, että minun oli
valmistauduttava jatkuvasti tyhjentämään vararahastoa, jonka olin jo
toivonut ainakin melkoiseksi aikaa jäävän omiksi käyttövaroikseni.
Täten moniaat seikat vieroittivat hänen ylhäisyyttään ja minua
toisistamme, ja vaikka hänen yksityinen seuransa aina tenhosi minua,
kasvoi epäluottamukseni häneen hallitusmiehenä ja — saattanen lisätä —
salaliittolaistoverina yhä vain syvemmäksi.

Muita vaikutteita oli tähän aikaan — sillä olemme nyt ehtineet vuoden
'83 alkuun — tuntumassa samaan suuntaan. Palkkiostani rikastuneena olin
syöksynyt entistä huimemmin Whittinghamin iloisen elämän pyörteisiin,
ja missä olin ennen ollut tervetullut, siellä olin nykyisin kaksin
verroin arvossapidetty vieras. Olin myös innostunut pelaamaan
jokseenkin avokätisesti, ja maineeni uskalikkona pelurina juuri
hankkikin minulle kunnian päästä signorinan tuttavuuteen, sen naisen,
josta presidentti oli maininnut keskustellessamme. Tämä tuttavuuteni
johti hyvin moninaisiin seurauksiin.

Tuo nainen oli presidentin jälkeen ehkä Aureatan parhaiten tunnettu
henkilö — parhaiten tunnettu nimeltään, ulkomuodoltaan ja maineeltaan,
tarkoitan, sillä hänen entisyytensä ja olosuhteensa olivat verhotut
läpitunkemattoman salaperäisyyden hämärään. Saapuessani maahan oli
Signorina Christina Nugent asustanut siellä vuoden ajan. Hän oli
alkuaan kuulunut erääseen oopperaseurueeseen, joka oli Yhdysvalloista
tullut vierailemaan "Kansallisteatterissamme". Seurue jatkoi
keskinkertaisen menestyksellistä kiertomatkaansa, mutta Signorina
jäi tänne. Hänen sanottiin mieltyneen Wbittinghamiin ja ammatistaan
riippumattomana päättäneen oleskella täällä pitempään. Joka tapauksessa
hän oli täällä; oliko hän viehättynyt Whittinghamiin vai joku
whittinghamilainen häneen, se jäi epätietoiseksi. Hän otti asunnokseen
sievän huvilan, Kultaisen talon naapuristossa; se sijaitsi vastapäätä
presidentin aluetta, jonka uhkeaan aitaukseen sieltä oli hyvä näköala
Täällä asui hän "tädiksi" puhuttelemansa rouvasihmisen hoidossa, joka
muille oli tunnettu rouva Carringtonina.

Nimitys "signorina" oli yksinomaan ammatillinen, ja myöskin Nugent
saattoi olla vain teatteria varten tekaistu nimi. Hän itse ei
koskaan tekeytynyt muuksi kuin englantilaiseksi ja sanoi avoimesti
säilyttävänsä italiankielisen puhuttelunimensä vain siksi, että
se oli sointuvampi kuin "miss". Molemmat naiset elivät keskenään
nähtävästi erinomaisessa sovussa ja varmastikin mitä suurimmassa
mukavuudessa, sillä he tuhlasivat luullakseni enemmän rahaa kuin
kukaan muu kaupungissa, ja sitä näytti riittävän ehtymättömästi.
Mistä sitä riitti, se kysymys luonnollisesti herätti suurta
uteliaisuutta seurapiireissä; ja kun mainitsen, että signorina nyt
oli noin kahdenkolmatta vuotias ja harvinaisen viehättävän näköinen,
niin ei voitane väittää meidän whittinghamilaisten olleen muita
ihmisiä pahempia, jos meissä syntyikin muutamia ilkeitä epäluuloja.
Signorinasta ei vain ollut helppo päästä selville.

Melkein heti tuli hänestä seuraelämän johtava henkilö; hänen
"salonkinsa" tuli kaikkien puolueiden ja useimpien piirien
kokoontumispaikaksi; hän sai monta armollista huomionosoitusta
Kultaisen talon taholta, mutta ei mitään sentapaista, että
panettelu olisi voinut siihen vakavasti pystyä. Olipa hän myös
usein vastustuspuolueen jäsenten emäntänä, eikä kukaan vieraillut
hänen luonaan useammin kuin juuri sen johtaja, eversti George
McGregor, skotlantilaissyntyinen herrasmies, jolta kuitenkin puuttui
kansallisuutensa huomattavimpia omituisuuksia.

Eversti oli uudessa kotimaassaan päässyt korkeaan asemaan, sillä hän
ei ainoastaan johtanut vastustuspuolueen politiikkaa, vaan oli lisäksi
armeijan toinen päällikkö. Hän pääsi edustajakamariin presidentin
nimittämänä (sillä tämä oli varannut itselleen oikeuden määrätä
viisi jäsentä), mutta sittemmin oli eversti luopunut aikaisemmasta
päämiehestään ja sotilasten suosioon luottaen uhmasi hän miestä, jonka
avulla oli kohonnut kunniaan. Tietysti presidentti häntä inhosi,
johon tunteeseen minä sydämestäni yhdyin. Mutta hänen ylhäisyytensä
pahaksuminen ei estänyt signorinaa vastaanottamasta McGregoria
suurella sydämellisyydellä, vaikka hän ei tässäkään ilmaissut enempää
suosiollisuutta kuin everstin asema näkyi vaativan.

En ole vähemmän utelias kuin naapurinikaan ja sen vuoksi olin suuresti
mielissäni, kun signorinan "Mon Repos"-huvilan ovet aukenivat minulle.
Tunnustaa täytyy, että uteliaisuuteeni yhtyi muitakin tunteita,
sillä mieleltäni olin nuori mies, vaikka tapaukset olivat minulle
tuottaneet vakavustuttavaa vastuunalaisuutta, ja signorinan näkeminen
tavanmukaisilla ajeluillaan kykeni sykähdyttelemään pankinjohtajankin
sydäntä.

Hän oli kieltämättä hyvin kaunis — pitkä vaaleaverinen tyttö, piirteet
virheettömät ja silmissä naurava ilme. En tahdo yrittää häntä
tarkemmin kuvailla, koska sellaiset määrittelyt tuntuvat kuluneilta
ja jokapäiväisiltä, ja signorina ei hänen vihamiestensäkään puheen
mukaan ollut ainakaan jokapäiväinen ilmiö. Sanon vain lyhyeen, että
hänen tenhonsa taivutti meidät Aureatan miehet — nuoret ja vanhat,
köyhät ja rikkaat kaikki lankeamaan hänen jalkojensa juureen tai
olemaan pienimmästäkin rohkaisusta valmiina sen tekemään. Hän oli
minun silmissäni terveyden, kauneuden ja iloisuuden oikea hengetär; ja
hänen viehätystään enensi se hilpeä avomielisyys, jolla hän kiihoitti
ihailuun ja piti näitä saavutuksiansa arvossa. Sillä perältäkin
hurmautuvat vain poikkeukselliset miehet vaikeasti voitettavaan
kauneuteen; useimmille meistä on arkojen lähentelyjemme suopea
vastaanotto paholaisen viekkain viettelys.

Tietysti pidin rahojani peräti hyvin käytettyinä, kun ne toimittivat
minulle kutsun "Mon Repos"-huvilaan, missä suvaittiin kohtuullista
peluuta herrasmiesten kesken. Signorina ei koskaan itse pelannut, vaan
ainoastaan tarkkaili suurella mielenkiinnolla muiden onnea. Juuri
joskus koetti hänkin jonkun valitun edustajan välityksellä, eikä mikään
saattanut olla sirompaa ja taidehikkaampaa kuin hänen käyttäytymisensä
näissä tilaisuuksissa. Hän oli juuri niin innokas kuin tämänlaatuiseen
kiihoitukseen tottumaton ja voitonriemua kaipaava tyttönen ainakin,
ja juuri kyllin välinpitämätön osoittaakseen pelinsä olevan pelkkää
ajanviettoa, jossa panoksen rahamäärä ei mitään merkinnyt. Voi,
signorina, sinä olit suuri taiteilijatar!

Pian tuli minusta Mon Repos'n jokapäiväinen ja uskoakseni mieluinen
vieras. Mrs. Carrington, joka oli kovin epäluuloinen Aureatan tavoille
ja vallattomuudelle, suvaitsi kohdella minua erittäin kunnioitettavana
nuorena miehenä, ja signorina taasen osoittautui mitä herttaisimmaksi.
Minulla oli pääsy siihen valittuun päivällisseuraankin, joka
tavallisesti kokoontui ennen hänen keskiviikko-iltaisia
vastaanottojaan, ja olin alituisesti mukana pienen _roulette_-pöydän
ääressä, jota peiliä nuori emäntämme parhaiten suosi. Eversti oli,
mielipahakseni kylläkin, yhtä säännöllisesti saapuvilla, ja itse
presidenttikin usein kunnioitti seuraa läsnäolollaan. Se kunnia
kuitenkin kävi meille verrattain kalliiksi, sillä hänen onnensa
kaikissa sekä taito- että uhkapeleissä oli ihmeteltävä.

"Olen aina luottanut Onnettareen", oli hänellä tapana sanoa, "ja
minulle hän ei ole huikentelevainen."

"Kukapa olisi epävakainen, jos teidän ylhäisyytenne vain suvaitsisi
luottaa häneen?" vastasi tällöin signorina, luoden puhuteltuun miltei
hellää ihailua ilmaisevan katseen.

Tällainen ei miellyttänyt McGregoria. Hän ei salannut pitävänsä
itseään etumaisimpana signorinan ihailijain joukossa, kieltäytyen
millään muotoa luovuttamasta sijaansa edes presidentille. Jälkimäinen
suhtautui hänen jöröyteensä hyvin säveästi, ja minä en voinut tästä
päätellä muuta kuin että presidentillä ainakin omasta mielestään oli
valtit kädessään. Tietysti olin äärimäisen mustasukkainen noille
molemmille suuruuksille, ja vaikka en voinut valittaa kohtelustani,
äkäännytti minua kuitenkin hiukan ajatus, että lopultakin olin vain
sivullinen ja suljettu ottamasta osaa todelliseen näytelmään, jota
parhaillaan esitettiin. Tyytyväisyyttäni häiritsi edelleen se seikka,
että onni alati pysyi minulle nurjana, niin että palkkiorahani hyvin
nopeasti hupenivat. Voin tässä tunnustaakin, että ne tyyten loppuivat
jo kuuden kuukauden kuluessa siitä kun ensi kerran käväisin signorinan
huvilassa, ja havaitsin pakolliseksi turvautua siihen "korkorahaston"
tilapäiseen käytäntöön, jonka presidentti oli huomauttanut minulle
luvalliseksi sopimuksemme perusteella. Levottomuuteni tämän johdosta
keventyi kuitenkin, kun seuraava korkoerä suoritettiin täsmällisesti;
ja nuorekkaalla luottamuksella uskoin onnen jo piankin kääntyvän.

Täten kului aika, ja alkuvuosi 1884 tapasi meidät kaikki viettämässä
näköjään iloista ja huoletonta elämää. Julkisuuden näyttämöllä oli
mieliala kuitenkin aivan toisenlainen. Rahanpuutetta tuntui kipeästi,
ja vakavaa nurinaa oli kuulunut presidentin "tuhlattua" käteiset
varansa korkojen maksuun, jättäen sekä virkamiesten että sotaväen
palkat maksamatta. Tämä oli yleisenä puheenaiheena sanomalehdistössä
siihen aikaan, kun eräänä maaliskuun iltana saavuin signorinan
vieraaksi. Olin viivähtänyt pankissa ja tapasin pelin jo täydessä
käynnissä. Signorina ei ottanut siihen osaa, vaan istui yksinään
matalalla leposohvalla kuistin akkunan ääressä. Astuin kumartaen hänen
luokseen.

"Ettepä te suo meille paljoa ajastanne, mr. Martin", virkkoi hän.

"Mutta minä omistan teille kaikki ajatukseni", vastasin, sillä hän
näytti hurmaavalta.

"Ajatuksistanne en niin suuresti välitä", lausui hän. Oltuaan tovin
vaiti hän jatkoi: "Täällä on hyvin kuuma; tulkaa kasvihuoneeseen."

Näytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua, ja minä seurasin
ihastuksissani pitkään, kapeaan, "salongin" kanssa yhdensuuntaiseen
lasisuojaan, jossa korkeat, vihreät kasvit kätkivät meidät vieraitten
näkyvistä. Kuulimme tänne selvästi vain presidentin äänen, kun hän
peräti suopeasti virkkoi everstille: "Kas vain, teillä täytyy olla
onnea lemmessä, eversti!" — josta päättäen viimemainittu oli hävinnyt
pelissä.

Kepeä hymy vilahti signorinan huulilla tämän huomautuksen johdosta.
Sitten hän taittoi valkoisen ruusun, käännähti ja seisoi katsellen
minua, vienon punan noustessa kasvoilleen ikäänkuin jonkun sisäisen
kiihtymyksen tuottamana.

"Pelkään että nuo kaksi herrasmiestä eivät pidä toisistaan", sanoi hän.

"Tuskin", myönsin minä.

"Entä te, pidättekö te heistä — tai jommastakummasta?"

"Minä rakastan ainoastaan yhtä henkilöä Aureata-maassa", vastasin niin
kiihkeästi kuin rohkenin.

Signorina puraisi ruusuaan, katsahtaen minuun teeskentelemättömän
huvitettuna ja hyvillään. Muistaakseni olen maininnut, että hän ei
hylkinyt rehellistä ihailua.

"Onko mahdollista, että tarkoitatte minua?" vastasi hän, tehden kevyen
kumarruksen. "Ajattelen niin vain senvuoksi, että useimmat Aureatan
naiset eivät tyydyttäisi teidän vaateliasta makuanne."

"Ei kukaan nainen maailmassa voisi tyydyttää minua, paitsi yksi ainoa",
vastasin ajatellen hänen ottavan asian liian kevyesti.

"Ah, niin te sanotte!" virkkoi hän. "Ja kuitenkaan en usko, että
tekisitte mitään minun tähteni."

"Se vasta olisikin suurin onneni", huudahdin.

Hän ei puhunut mitään, vaan seisoi siinä pureskellen ruusuaan.

"Antakaa se minulle", pyysin; "olkoon se palvelukseni vakuutena."

"Tahdotteko siis palvella minua?" kysyi hän, "Mistä palkkiosta?"

"Ruususta tietenkin!"

"Haluaisin saada sen omistajattarenkin", rohkenin huomauttaa.

"Ruusu on kauniimpi kuin sen omistajatar", sanoi hän, "ja joka
tapauksessa vain yksi asia kerrallaan, mr. Martin! Maksatteko te
palvelijoillenne koko palkan etukäteen?"

Menettelyni oli siksi päinvastaista, etten tosiaankaan voinut kieltää
hänen perustelunsa pätevyyttä. Hän ojensi minulle ruusun. Tartuin
siihen ja puristin sitä rajusti huulilleni, niin että se melkolailla
runneltui.

"Hyväinen aika!" huudahti signorina. "Näinköhän olisitte käsitellyt
yhtä kovakouraisesti sitä toistakin, jos olisitte sen saanut."

"Näytänpä heti", virkoin innoissani.

"Kiitos, ei juuri nyt", esteli hän, mitään hätäännystä ilmaisematta,
sillä hän tiesi olevansa turvassa minun seurassani. Sitten virkkoi hän
äkkiä:

"Oletteko perustuslaillinen vai vapaamielinen, mr. Martin?"

Minun on selitettävä, että tavanomaisessa kilpajuoksussa
ensinmainitusta nimityksestä oli Presidentin puolue päätynyt
ensimäisenä perille, ja everstin joukkio (kuten sitä yksityisesti
määrittelin) oli saanut tyytyä jälellejääneeseen valittavaan.
Kumpaisellakaan nimityksellä ei ollut mitään todellista merkitystä.

"Rupeammeko puhumaan politiikkaa?" kysäisin moittivasti.

"Kyllä, hiukan; jouduimmehan umpikujaan äskeisessä puheenaiheessamme.
Sanokaa."

"Kumpaan puolueeseen te itse kuulutte, signorina?"

Halusin todellakin tietää; sama kysymys oli jännittänyt monen muun
mieltä.

Hän ajatteli hetkisen ja lausui sitten:

"Pidän suuressa arvossa presidenttiä. Hän on ollut kovin hyvä minulle,
osoittanut todellista hellyyttä."

"Sitä juutasta!" murahdin.

"En tarkannut", sanoi hän.

"Mitäs muutakaan, sanoin; presidentillä on silmät päässä, kuten
toisillakin."

Signorina hymyili taas, mutta jatkoi sitten niinkuin en olisi mitään
sanonut:

"Toiselta puolen en voi salata itseltäni, että monet hänen
toimenpiteensä eivät ole viisaita."

Sanoin, että minä en ollut koskaan kyennyt sitä salaamaan itseltäni.

"Eversti on tietysti samaa mieltä", pitkitti hän. "Esimerkiksi
valtiovelkaan nähden. Teidän pankillanne lienee siinä etuja
valvottavana?"

Tämä ei ollut mikään salaisuus, joten vastasin:

"On kyllä, melkoisia."

"Ja teillä itsellänne?" kysyi hän hiljaa.

"Ka, minä en ole rahamies; minun varojani ei ole siinä lainassa."

"Ei teidän varojanne kylläkään. Mutta eikö teillä ole siinä etuja
valvottavana?" tivasi hän.

Tämä kuulosti omituiselta. Saattoiko hän tietää jotakin?

Hän vetäysi lähemmäksi ja laskien kätensä kevyesti käsivarrelleni
lausui moittivasti:

"Rakastatteko henkilöitä, heihin kuitenkaan luottamatta, mr. Martin?"

Sellaisetpa juuri olivat tunteeni signorinaa kohtaan, mutta sitä en
voinut tunnustaa. Aprikoitsin, miten pitkälle saattaisi olla viisasta
antaa hänelle luottamukseni, ja tämä riippui suureksi osaksi siitä,
missä määrin hänen ylhäisyytensä oli katsonut sopivaksi uskoa hänelle
minun salaisuuksiani. Vihdoin sanoin:

"Ilmaisematta muitten salaisuuksia, signorina, voin myöntää, että jos
valtiovelka joutuisi jotenkuten huonolle tolalle, järkkyisi isännistöni
mielipide arvostelukyvystäni melkoisesti."

"Arvostelukyvystänne?" virkkoi hän naurahtaen. "Kiitos, mr. Martin. Ja
te soisitte, että sellaista ei tapahtuisi?"

"Kaikin tavoin koettaisin sitä estää."

"Ette varmaankaan vähemmin halukkaasti, jos teidän ja minun etuni
kävisivät yhteen?"

Olin vastaamaisillani kiihkeästi, kun kuulimme presidentin äänen
lausuvan:

"Mutta missä meidän emäntämme on? Tahtoisin kiittää häntä ennen
lähtöäni."

"Hiljaa!" kuiskasi signorina. "Meidän täytyy mennä takaisin. Olettehan
uskollinen minulle, mr. Martin?"

"Puhutelkaa minua Jackiksi", sanoin hullaantuneena.

"Oletteko siis minulle uskollinen, oi Jack?" virkkoi hän tukahuttaen
nauruaan.

"Kuolemaan asti", vakuutin minä, toivoen että se ei kävisi
välttämättömäksi.

Hän tarjosi minulle kätensä, jota suutelin intohimoisesti. Palasimme
saliin, missä kaikki pelaajat olivat nousseet pöydästä, seisoskellen
pikku ryhmissä valmiina kumartamaan presidentille tämän hyvästellessä.
Olin utelias kuulemaan, sanoisiko hän mitään erityistä signorinalle,
mutta minut anasti haltuunsa rahaministerin tytär donna Antonia,
joka myöhäisestä hetkestä huolimatta sattui olemaan saapuvilla
signorinan iltavieraana. Hän oli sievä nuori nainen, perikuvallinen
tummaverinen espanjatar, mutta esiintymistapansa hän oli saanut
newyorkilaisesta oppilaitoksesta, jonka kasvatus oli taltuttanut,
ehkäkään ei häivyttänyt hänen kansallista eloisuuttaan. Tämä neitonen
oli osoittanut minulle hyvin suosiollista huomaavaisuutta, ja olin
kyllin turhamainen olettamaan, että hän suvaitsi olla minulle hiukan
mustasukkainen mieltymyksestäni signorinan seuraan.

"Teillä varmaankin on ollut hauskaa kasvihuoneessa", lausui hän
häijysti.

"Puhuimme liikeasioista, donna Antonia", vastasin.

"Uh, liikeasioista! Ei muuta kuulekaan. Nyt on isäkin mennyt
maaseudulle ja haudannut itsensä elävältä, valmistaakseen jotakin
suurta rahasuunnitelmaa."

Heristin korviani.

"Vai niin, mikä suunnitelma se on?"

"Oh, en minä tiedä. Jotakin siitä vaivaisesta valtiovelasta. Mutta
minua kiellettiin mainitsemasta siitä mitään."




VIIDES LUKU.


Valtiovelasta oli tulemassa oikea vitsaus. Koko ilma oli siitä
raskaana. Lausuin donna Antonialle pikaisesti muutamia katkonaisia
kohteliaisuuksia ja jätin hyvästi. Päällystakkia ottaessani eversti
McGregor yhtyi minuun ja tavallista ystävällisempänä saattoi minua
puistokäytävää pitkin Piazzalle. Muutamien muodollisten huomautusten
jälkeen alotti hän:

"Martin, teillä ja minulla on vastakohtaisuutta muutamissa asioissa,
mutta toisissa lienevät etumme yhteiset."

Tiesin heti, mitä hän tarkoitti. Tuo valtiovelka taaskin!

Pysyin vaiti, ja hän jatkoi:

"Esimerkiksi valtiovelan suhteen. Teillähän on osaa siinä?"

"Jonkun verran", myönsin. "Pankinjohtaja tavallisesti on mukana
lainapuuhissa."

"Niin ajattelinkin", sanoi eversti. "Saattaa tulla aika, jolloin voimme
toimia yhdessä. Pitäkää sitä lainaa sillävälin silmällä. Hyvää yötä!"

Erosimme hänen asuntonsa oven edessä Piazzalla, ja minä jatkoin
matkaani kotiin.

Päästyäni makuulle hieman ymmällä ja kovin levottomana, kirosin koko
lainaa. Mutta kun sitten muistin, että laina jostakin syystä tuntui
koskevan yhteisesti signorinaa ja minua, kaduin kiukkuani ja vaivuin
uneen.




VIIDES LUKU.


Oivallan aseman.


Aika ei tuonut mitään huojennusta Aureatan vaikeuksiin. Jos pinteeseen
joutunut yksilö on liikuttava näky, niin kokonainen kansa rahapulassa
on masentava katseltava, ja Aureata-maa oli kovasti ahtaalla.
Joillakuilla kaiketi oli rahojakin. Mutta valtiolla ei ollut, ja niin
ollen ei virkamiehilläkään, ei presidentillä eikä lopulta minullakaan.
Pankilla oli hiukan — muiden rahoja tietysti, — mutta minä aavistelin
"paniikkia" milloin hyvänsä, ja senvuoksi olin sähköteitse pyytänyt
johtokunnalta rahalähetystä, sillä kotimaisten seteliemme kurssi oli
nöyryyttävän alhainen.

Valtiollisen kiistan hyökylaineet kuohuivat korkealla. Pistäysin
eduskunnan istuntoon eräänä iltapäivänä toukokuun lopulla, ja
parvekkeelta katsellessani näin everstin viuhtovan vimmaisessa
sanatulvassa. Hän kovisteli onnettomalta don Antoniolta vastausta,
milloin armeijan palkat maksettaisiin. Jälkimäinen luimisteli
sotaherran pilkkasanoista ja olisi varmaankin karannut ulos salista,
jollei presidentin kylmä katse aitiosta olisi naulinnut häntä
tuoliinsa. Noustessaan puhumaan ei ministerillä ollut mitään muuta
esitettävänä kuin hämäriä lupauksia pikaisesta suorituksesta; mutta
häneltä puuttui täydellisesti päämiehensä häikäilemätön varmuus, ja
hänen vakuuttelunsa eivät pettäneet ketään. Jätin eduskunnan pitämään
aimo hälinää ja suuntasin askeleeni erään ystävättäreni, madame
Devargesin taloon. Hän oli jäänyt leskeksi eräästä ranskalaisesta
herrasmiehestä, joka oli ilmestynyt Whittinghamiin Uudesta Kaledoniasta
[ranskalainen pakkotyösiirtola. Suom.]. Kohteliaisuus vaati meitä
otaksumaan, että hän oli joutunut Uuteen Kaledoniaan valtiollisista
syistä, mutta tavanmukainen pilvi varjosti hänen isänmaallisen
uhrauksensa aikaa ja lähempiä yksityiskohtia. Rouva kyllä toisinaan
piti tarpeellisena rasittaa itseään ja muita Ranskan erinäisten
tyrannien tai sortajapyrkyrien soimaamisella; mutta lukuunottamatta
tätä hurskasta uhria puolisonsa maineen alttarille, oli hän herttainen
ja hilpeä pikku emäntä.

Tapasin hänen teepöytänsä ääressä rattoisan seurueen, joukossa myöskin
donna Antonian, joka vähän välitti tai tiesikään isänsä tuskista,
sekä erään Johnny Carrin, joka ansaitsee mainintaa Aureatan ainoana
rehellisenä miehenä — puhun tietysti vain oman paikallistuntemukseni
perusteella. Hän oli nuori englantilainen, säätyläisperheen veljeksistä
nuorempia, joka oli lähetetty etsimään onneansa jokunen tuhat puntaa
taskussaan. Maa oli meillä halpaa, ja Johnny oli ostanut tilan ja
asettunut maanviljelijäksi. Äskettäin hän oli putkahtanut esille
tiukkana perustuslaillisena ja presidentin hartaana ihailijana, ja
siinä ominaisuudessaan hänellä olikin paikka parlamentissa. Johnny
ei ollut mikään kyvykäs eikä teräväpäinen mies, mutta hän oli
iloluontoinen ja — kuten olen katsonut tarpeelliseksi huomauttaa —
rehellinen.

"Hei, Johnny! Mikset ole eduskunnassa?" lausuin minä hänelle.
"Tarvitsette jok'ainoan äänenne illalla. Riennä auttamaan ministeristöä
ja vie donna Antonia mukanasi. Ne ihan syövät rahaministerin elävältä."

"_All right!_ Lähden heti kun olen saanut toisen sämpylän", sanoi
Johnny. "Mutta mistä rähinä?"

"No, ne vaativat rahojaan", vastasin, "ja don Antonio ei tahdo antaa.
Siitä vihat."

"Sanonpa sinulle, mistä se kaikki johtuu", alotti Johnny; "hänellä ei
ole —"

Tässä donna Antonia puuttui puheeseen, mielestäni jokseenkin
äkillisesti:

"Estäkää herrat puhumasta politiikkaa, madame Devarges. He pilaavat
meidän teekestimme."

"Teidän sanaanne tottelen lakina", virkahdin, "mutta haluaisin sentään
tietää, mitä don Antoniolla ei ole."

"Olkaa nyt hiljaa", ehätti emäntämme; "eikö se riitä, että hänellä on
viehättävä tytär?"

"Ja hyvin kallisarvoinen", lisäsin minä kumartaen, kun huomasin, että
donna Antonia syystä tai toisesta ei aikonut sallia minun lypsää
tietoja Johnny Carrilta; mutta minun ei tehnyt mieleni heittää yritystä
silleen.

"Älkää virkkako enää sanaakaan, mr. Carr", kielsi tyttö nauraen.
"Ettehän te kuitenkaan tiedä mitään, vai kuinka?"

"En totisesti!" mukausi Johnny.

Tällävälin oli madame Devarges kaatanut minulle kupin teetä.
Ojentaessaan sen minulle hän huomautti hiljaa:

"Johnny Carrin ystävänä pitäisin huolta, että hän ei tietäisi mitään,
mr. Martin."

"Hänen ystävänään minä taasen haluaisin selvyyden kaikesta, mitä hän
tietää, madame Devarges", vastasin minä.

"Kenties everstikin ajattelee samoin", lausui hän. "Johnny juuri kertoi
meille, kuinka perin huomaavaiseksi hän on käynyt. Ja Signorinakin,
kuuluu."

"Niinkö?" huudahdin minä, "Mutta epäilemättä se on vain pelkkää
ystävällisyyttä!"

"Te olette itse viimeksi saanut paljon suosiollisuutta osaksenne
kumpaiseltakin taholta ja kykenette kai hyvin arvostelemaan sen
vaikuttimia."

"Älkäähän nyt, hyvä rouva, ruvetko pisteliääksi", lausuin. "Tulin tänne
etsimään rauhaa."

"Nuori ystävä-parka! Oletteko menettänyt kaikki rahanne? Onko
mahdollista, että teilläkään, kuten don Antoniolla, ei ole —?"

"Mitä on tapahtumassa?" kysyin, sillä madame Devargesilla oli usein
tietoja asioista.

"En tiedä", vastasi hän. "Mutta jos minulla olisi kotimaisia
arvopapereita, niin moisin ne."

"Anteeksi, madame, te tarjoisitte niitä kaupaksi, eikö niin?"

Hän nauroi vastatessaan:

"Ah, huomaanpa neuvoni myöhäiseksi!"

En katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle enempää. Menin
senvuoksi donna Antonian luo, joka istui hiukan nyreissään äskeisen
mielenpurkauksensa jälkeen. Istuuduin hänen viereensä ja sanoin:

"Enhän liene teitä loukannut?"

"Ettehän te välittäisi, vaikka olisittekin", vastasi tyttö moittivin,
vaan ei epäystävällisin katsein. "Jos olisi kysymyksessä signorina —"

Kohteliaisuuden hyväksi uhraan paljon, joten keskeytin:

"Rutto periköön koko signorinan!"

"Jos uskoisin puhuvanne sydämestänne", sanoi donna Antonia, "saattaisin
auttaa teitä."

"Tarvitsenko apua?" kysyin.

"Tarvitsette", vakuutti hän.

"No, olettakaamme, että olin tosissani!"

Donna Antonia ei suostunut leikkisäksi. Todellisen tuskan ilme
kasvoillaan jatkoi hän:

"Te ette tahdo sallia todellisten ystäväinne pelastaa itseänne, mr.
Martin. Tiedätte hyvin, että olette avun tarpeessa. Miksi ette ota
huomioon asiainne tilaa?"

"Siinä kohden ainakin ovat whittinghamilaiset ystäväni hyvin auliit
minua auttamaan", vastasin hiukan tuskaantuneena.

"Jos otatte asian siltä kannalta", lausui neitonen surumielisesti,
"niin en voi tehdä mitään."

Tunsin itseni jonkun verran liikutetuksi. Hän ilmeisesti tahtoi
jotenkuten hyödyttää minua, ja hetkiseksi jo ajattelinkin, että minun
saattaisi olla parempi tempautua vapaaksi kahleistani ja kääntyä
tarjottuun turvaan. Mutta minä en voinut sitä tehdä; ja pitäen
halpamaisena käyttää hänen harrastustaan vain omien pyyteitteni hyväksi
tottelin omantunnon ääntä ja vastasin:

"Donna Antonia, tahdon olla suora teitä kohtaan. Tehän voitte auttaa
minua ainoastaan jos asetun teidän johdettavaksenne? Sitä en voi tehdä.
Olen jo mennyt liian pitkälle."

"Niin, te olette mennyt pitkälle ja halukas sotkeutumaan yhä
pitemmälle", sanoi hän. "No, olkoon niin. Jos asiat kerran ovat sillä
kannalla, en voi teitä auttaa."

"Kiitos ystävällisestä yrityksestänne. Hyvin luultavasti vielä
pahoittelen tätä epäystäni. Mutta ilomielin aina muistan tarjoustanne."

Hän katsahti minua silmiin ja lausui sitten:

"Olemme saattaneet teidät täällä turmioon."

"Sielun, ruumiin ja omaisuuden puolesta?"

Tyttö ei puhunut enää mitään, ja huomasin uudella kepeydelläni häntä
loukanneeni. Nousin siis lähteäkseni. Johnny Carr tuli mukanani.

"Asiat näyttävät omituisilta, veikkonen, vai mitä?" virkkoi hän. "Mutta
presidentti selviytyy everstin ja hänen signorinansa uhallakin."

"Johnny", sanoin minä, "sinä loukkaat tunteitani, mutta tahdon
kuitenkin antaa sinulle pikku neuvon."

"Annahan kuulla", kehoitti Johnny.

"Nai donna Antonia. Hän on hyvä tyttö ja viisas tyttö, joka ei salli
sinun joutua humalaan tai rosvotuksi."

"Peijakas, eipä hullumpi aatos!" elähtyi hän. "Mutta mikset tee sitä
itse?"

"Koska olen samanlainen kuin sinä, Johnny; aasi", vastasin jättäen
hänet ihmettelemään, miksi kahdesta aasista toinen naisi donna Antonian
eikä kumpainenkin taikka ei kumpikaan.

Kulkiessani eteenpäin ostin hallituksen äänenkannattajan ja luin siitä:

"Kabinetin tämäniltaisessa istunnossa, jossa hänen ylhäisyytensä toimi
puheenjohtajana, lienee keskusteltu valtiovelan järjestelystä. Tehdyt
päätökset pidetään toistaiseksi salassa, mutta mitä luotettavimmalta
taholta olemme kuulleet, että hyväksytyt toimenpiteet varmaan
tuntuvasti huojentavat nykyistä ahdinkoa, tuottaen Aureatan asukkaiden
valtavalle enemmistölle vilpitöntä tyydytystä. Saamme taaskin tervehtiä
presidenttiä maansa pelastajana."

"Kuulunenkohan minäkin tuohon valtavaan enemmistöön?" ajattelin
itsekseni. "Parasta lähteä hänen ylhäisyytensä puheille."

Seuraavana aamuna suuntasinkin askeleeni Kultaiseen taloon, jossa
sain tietää, että presidentti oli mennyt rahaministeriöön. Sinne
tultuani lähetin käyntikorttini, kirjoittaen siihen nöyrän pyynnön
saada yksityisesti tavata presidenttiä. Minut vietiin don Antonion
huoneeseen, jossa näin itse ministerin, presidentin ja Johnny Carrin.
Astuessani sisään asetti palvelija hänen ylhäisyytensä viittauksesta
minulle tuolin, ja jälkimäinen lausui hieman jäykästi:

"Kun otaksun käyntinne koskevan liikeasioita, mr. Martin, on
soveliaampaa, että otan teidät vastaan perustuslaillisen neuvonantajani
läsnäollessa. Mr. Carr taasen toimii sihteerinäni, ja voitte puhua
vapaasti hänen kuultensa."

Minulle oli kiusallista, ettei minun sallittu puhutella presidenttiä
kahden kesken, mutta haluamatta osoittaa pettymystäni kumarsin vain ja
alotin:

"Uskallan häiritä teidän ylhäisyyttänne pankin johtokunnalta saapuneen
kirjeen johdosta. He ilmoittavat minulle, käyttääkseni heidän
omia sanojaan, että 'levottomuutta herättäviä huhuja' on kuulunut
pörssissä Aureatan lainasta, ja pyytävät minua huomauttamaan teidän
ylhäisyydellenne, että olisi annettava jonkunlainen julkinen ilmoitus
ensi kuussa lankeavan koron maksamisesta. Heidän kirjeestään päättäen
pelätään, että tässä asiassa saattaa ilmetä vaikeuksia."

"Eikö se pyyntö, jos se laisinkaan on tarpeellinen, olisi sopivammin
ollut osoitettava suoraan rahaministerille?" sanoi presidentti. "Nämä
yksityisseikat tuskin kuuluvat minun alaani."

"Voin ainoastaan noudattaa ohjeitani", vastasin.

"Onko teillä mitään sitä vastaan, mr. Martin, että minä ja
neuvonantajani saamme nähdä sen kirjeen?"

"Olen valtuutettu näyttämään sen ainoastaan teidän ylhäisyydellenne
yksinänne."

"Oh, vain minulle yksin", virkkoi hän näköjään huvitettuna. "Ja sitä
varten te pyysitte kahdenkeskistä puhelua?"

"Aivan, sir", vastasin. "Kaikella kunnioituksella rahaministeriä ja
sihteeriänne kohtaan pysyn saamissani ohjeissa."

"Olette mallikelpoinen palvelija, mr. Martin. Mutta en luule
tarpeelliseksi vaivata teitä siinä asiassa enempää. Onko se
sähkösanoma?"

Hän hymyili niin ilkeästi, tehdessään tämän kysymyksen, että huomasin
hänen ymmärtäneen pikku juoneni. Kuitenkin sanoin vain:

"Se on kirje, sir."

"No niin, hyvät herrat", virkkoi hän toisille, "luulen voivamme
rauhoittaa mr. Martinia. Ilmoittakaa isännistöllenne seuraavaa, mr.
Martin. Hallitus ei katso mitään julkista ilmoitusta tarpeelliseksi,
eikä sellaista vakuutusta anneta. Kaiketi olemme siitä yhtä mieltä,
hyvät herrat, että sellaisen toimenpiteen tunnustaminen tarpeelliseksi
olisi meille kovin halventavaa. Mutta vakuuttakaa heille, mr.
Martin, presidentin ilmoittaneen omakohtaisesti neuvonantajainsa
suostumuksella, ettei ole odotettavissa minkäänlaisia vaikeuksia teidän
kyetäksenne lähettämään täyden korkosumman heille määräpäivänä."

"Saan siis vakuuttaa heille, sir, että korot maksetaan säntillisesti?"

"Tokihan lausuin ajatukseni sellaisella tavalla, että te voitte minua
ymmärtää", vastasi hän, juuri hiukkasen korostaen sanaa "te". "Aureata
täyttää sitoumuksensa. Te saatte mitä teille kuuluu, mr. Martin. Eikö
niin, hyvät herrat?"

Don Antonio yhtyi heti presidentin sanoihin. Johnny Carr sensijaan
ei virkkanut mitään, ja huomasin hänen liikahtelevan jokseenkin
levottomasti tuolillaan. Tiesin mitä presidentti tarkoitti. Hän
tahtoi saada ilmaistuksi: "Ellemme me maksa, niin maksakaa te
vararahastostanne." Mutta voi, vararahasto oli melkoisesti huvennut;
minulla oli hädin sen verran jälellä, että juuri kykenin suorittamaan
seuraavan erän, jos jättäisin kaikki omat velkani hoitamatta. Minua
sisutti pahasti nähdessäni hänen ylhäisyytensä ilomielin nauttivan
pinteestäni (sillä hän kyllä arvasi ovelasti, miten asiat olivat),
mutta luonnollisesti en voinut sanoa mitään.

Nousin siis ja kumarsin lähtiessäni, mielessäni tuntien saavuttaneeni
ainoastaan hyvin selvän varmuuden, että minä en näkisi vilahdustakaan
presidentin rahoista koronmaksupäivänä. Tosinhan minä juuri pystyin
itse toimittamaan suorituksen. Mutta mitä tapahtuisi seuraavalla
kerralla? Ja jos hän ei tahtoisi maksaa, enkä minä voisi maksaa,
niin peli oli menetetty. Alkuperäisestä lainasta en kylläkään ollut
vastuussa; mutta ellei korkoja suoritettaisi, niin tulisi heti ilmi
se tosiasia, että olin myöntänyt uuden lainan kokonaan toisin kuin
ohjeeni valtuuttivat ja omat ilmoitukseni esittivät. Ja hyvityksen
vastaanottaminen, vararahastoni käyttely, tekaistut tilitykseni
sijoituksista, kaikki tämä tietysti näyttäisi perin omituiselta
olosuhteita tuntemattomien silmissä.

Kun näitä seikkoja punniten palasin pankkiin, tapasin Jonesin
järjestämässä kirjevaihtoa. Hänen velvollisuuksiinsa kuului Euroopasta
saapuvien kirjeiden säilyttäminen ja lajittelu, ja tämä puuha huvitti
häntä, ihme kyllä. Minun tehtäviäni oli pitää huolta, että hän teki
tämän; niinpä istahdin selailemaan kirjoituspöydälleni pinottuja
kirjeitä ja sähkösanomia. Niitä oli kahden vuoden ajalta. Tästä
kummastuneena lausuin hänelle:

"Ettekö ole tuntuvasti jälessä, Jones?"

"Kyllä, sir, melkolailla. Olen sentään järjestänyt ne jo aikaisemmin,
mutta kun te ette ole niitä koskaan vahvistanut alkukirjaimillanne,
ajattelin tarpeelliseksi kääntää niihin huomionne."

"Aivan oikein — olen ollut kovin huolimaton. Epäilemättä ne ovat
kunnossa?"

"Kyllä, sir, aivan kunnossa."

"No, enpä sitten välitä niitä katsastaa."

"Ne ovat kaikki siinä, sir, paitsi tietysti ei se toista lainaa koskeva
sähkösanoma."

"Paitsi ei mikä?"

"Se toista lainaa koskeva sähkösanoma", toisti Jones.

Olin hyvilläni, että minua muistutettiin tästä, sillä luonnollisesti
tahdoin korjata talteeni tuon paperin ennenkuin pinkka lopullisesti
joutui arkistoon. Luulinkin sen jo tehneeni. Mutta miksi oli Jones sen
jättänyt pois? Ei suinkaan hän saattanut olla niin epäileväinen?

"Vai niin, ja mihin olette sen pannut?

"Hänen ylhäisyytenähän sen otti."

"Mitä!" huudahdin minä.

"Niin, sir. Enkö minä maininnut siitä? Teidän silloin käytyänne
täällä presidentin kanssa yöllä, pistäysi hänen ylhäisyytensä tänne
ehtoopäivällä, kun te olitte mennyt Piazzalle, ja sanoi tarvitsevansa
sähkösanoman. Hän ilmoitti teidän sanoneen, että se kuului raha-asiain
ministeriöön. Hän oli hyvin kohtelias, sir, ja selitti olevan
tarpeellista, että alkuperäinen sanamuoto tulisi ministerin nähtäväksi;
ja koska hänellä sattui asiaa (hän muutti rahaksi erään yksityisen
maksuosoituksen), tarjousi hän ottamaan itse tuon sanoman. Eikö hän ole
palauttanut sitä teille? Hän lupasi sen tehdä."

Kykenin tuskin änkyttämään:

"Hän kai unohti sen. No, eipä väliä, Jones."

"Saanko mennä nyt, sir?" kysyi Jones. "Vaimoni halusi, että lähtisin
hänen kanssaan —"

"Kyllä, menkää", sanoin minä, ja hänen poistuessaan lisäsin
määräpaikan, joka epäilemättä oli toinen kuin kunnon rouvan esittämä.
Sillä nyt ymmärsin kaikki. Se vanha roisto (anteeksi kiivauteni) oli
kehveltänyt tekaistun sähkösanomani, tarpeen tullen esittääkseen sen
omana puhdistuksenaan. Minut oli petkutettu, saatu kerrassaan satimeen,
— ja Jonesin typeryys oli tehnyt sen helpoksi. Minulla ei ollut
mitään todistetta väittääkseni, että presidentti tiesi sähkösanoman
väärennykseksi. Tähän asti olin ajatellut, että jos joutuisin
syytteeseen, olisi minulla kunnia saada tuekseni presidentin seura
oikeussalissa. Mutta nyt! — niin, nyt minä saattaisin todistaa itseni
varkaaksi, saamatta häntä osalliseksi. En ollut eksyttänyt Jonesia
omaksi hyväkseni, vaan presidentin. En ollut väärentänyt itseäni
varten, vaan hänen suojakseen. Olin tosin itse käyttänyt rahat, mutta —

"Voi lempo", huudahdin katkeroittuneena, "hän vei sillä ainoan
valttini!"

Ja mieleeni muistuivat hänen ylhäisyytensä sanat: "Käytän tilaisuuksia
parhaani mukaan."




KUUDES LUKU.

Kuolkaamme isänmaan puolesta!


Minulle tuli touhuinen viikko. Haalin kokoon rahoja, mistä vain
vähänkin sain. Jos onnistuin keräämään mitä puuttui maksaakseni noiden
300,000 dollarin korot, joiden piti olla sijoitettuina hyväksyttyihin
arvopapereihin — ja joiden todellinen käyttö oli ainoastaan hänen
ylhäisyytensä tiedossa, — jäi minulle kuusi kuukautta hengähtämisaikaa.
Palkkiostani ei nykyään ollut penniäkään jälellä ja "vararahastossani"
oli vain 10,000 dollaria. Mutta miten oli minulla näinkään paljoa?
Valitettavasti vain siten, että olin lainannut 5,000 dollaria
pankistamme! Tottahan oman liikkeen johtaja ansaitsi takuutontakin
luottoa, jos sitä vakavaraiset syrjäisetkin saivat? Minä siis lainasta
pelkkää omaa nimeäni vastaan. Mutta ellen toimittaisi niitä rahoja
takaisin ennen kuukausitilin päättämistä, tulisi asia Jonesin tietoon.
Ja minä en uskaltanut luottaa siihen, että kykenisin taaskin tukkimaan
hänen suunsa.

Sanoessani Johnny Carrin olleen Aureatan ainoa rehellinen mies, unohdin
Jonesin. Kiusakseni ja kiukukseni oli Joneskin rehellinen, ja hän
pitäisi velvollisuutenaan antaa johtokunnan tietää ennakkonostostani.
Ja silloin olisin mennyttä miestä, sillä myönsinhän olevan ilmeisesti
säännötöntä, että pankinjohtaja ihan itsekseen nostaa rahoja
kassakaapista. Ellen voinut ennen kuukauden loppua lisätä viittätuhatta
dollaria kymmeneentuhanteeni, oli minun livistettävä!

Tätä murheellista johtopäätöstä vahvisti arvoisan isäni kirje, joka
pahimman ahdinkoni hetkenä ilmoitti minulle, että hän onnettomuudekseen
oli nyt johtokunnan puheenjohtajalle kaksituhatta puntaa velkaa
erään liikehomman tuloksena. He olivat joutuneet puheisiin, toinen
oli kovistellut maksua, sättinyt koko perhettämme mitä pahimmin ja
lopuksi ilmoittanut aikovansa pidättää minun palkkani velasta. "Ellei
se ole pojallenne mieleen, niin jättäköön paikkansa; eipä siitä
ole vahinkoa", oli hän lausunut. Tämä oli kerrassaan oikeudetonta
menettelyä, mutta asemani tuskin salli minun esiintyä siveellisesti
korskeana puheenjohtajaa kohtaan. Näin kuvastui edessäni varmana
lähitulevaisuutenani virattomuus ja luultavana vankila.

Ilman tätä odottamatonta keikausta olisin saattanut rohkaista mieleni
ja tunnustaa avoimesti kommellukseni, luottaen puheenjohtajan
riippuvaisuuteen isästäni. Mutta mihin nyt olinkaan joutanut? Kovin
pitkälle tosiaan, kuten donna Antonia lausui. Niin tuskaannuksissani
olin asemastani ja niin täysi työ oli minulla epätoivoisissa
yrityksissäni sen parantamiseksi, että minä en joutanut edes käymään
signorinaa tervehtimässä, vaikka olinkin suuresti lohdutuksen
tarpeessa. Päivien vieriessä sorruin sellaiseen masennukseen, etten
liikkunut enää missään, vaan istuskelin vain synkkänä huoneissani,
katsellen matkareppuani ja kummeksien, miten pian minun oli sullottava
kompeeni ja paettava ellei juuri henkeni, niin ainakin vapauteni edestä.

Vihdoin tuli romahdus. Istuin eräänä aamuna konttorissani yhä pohtien
vaikeata pulmaani, miten tehdä kymmenestä viisitoista, kun kuulin
kavioiden kapsetta.

Hetkistä myöhemmin avautui ovi, ja Jones johti luokseni eversti
McGregorin. Nyökkäsin everstille, joka astui sisään jäykänlaisesti
kuten tavallista, istuutui ja riisui hansikkaansa. Reipastausin
kysymään:

"Mitä voin tehdä hyväksenne, eversti?" Hän odotti kunnes ovi sulkeutui
Jonesin takana ja sanoi sitten:

"Olen vihdoinkin päässyt pohjalle, Martin."

Niin olin minäkin, mutta eversti tarkoitti toisin. "Minkä pohjalle?"
kysyin hieman ärtyisesti.

"Tuon vanhan riiviön konnuuden", selitti hän, nykäisten peukaloaan
Piazzaa ja vapauttajan kuvapatsasta kohti. "Hän on hyvin viekas, mutta
vihdoinkin on hän tehnyt virheen."

"Käykäähän asiaan, eversti. Mistä on kysymys?"

"Kummastuttaisiko teitä kuulla", tiedusti sotilas mahtipontisesti,
"että lainan korkoja ei maksetakaan tämän kuun 31 p:nä?"

"Ei, en sitä kummastelisi", vastasin alistuvasti.

"Herättäisikö ihmetystänne sekään tieto, että mitään korkoja ei enää
milloinkaan suoriteta?"

"Perhana!" huudahdin ponnahtaen seisaalle; "mitä tarkoitattekaan?"

"Presidentti", virkkoi hän tyynesti, "aikoo tämän kuun viimeisenä
päivänä _kieltäytyä tunnustamasta valtiovelkaa_!"

Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Lyyhistyin tuolilleni, töllistellen
everstiä, joka nyt sytytti savuketta. Samassa kuulin nopeata pyöräin
ratinaa, sitten suloisen, kirkkaan, tutun äänen lausuvan:

"Häiritsen häntä vain silmänräpäykseksi, mr. Jones. Tahdon saada hänet
tempautumaan irti työstään päiväkaudeksi ja tulemaan ajelulle."

Hän avasi oveni ja astui joutuisasti sisään. Nähdessään everstin
käsitti hän tilanteen ja virkkoi tälle herrasmiehelle:

"Oletteko kertonut hänelle?"

"Juuri äsken, signorina", vastasi tämä.

Minulla ei riittänyt tarmoa tervehtiäkseni tulijaa, joten hän istuutui
kehoittamatta ja riisui hansikkaansa — ei everstin tapaan veltosti,
vaan voimakkain, taisteluvalmiin elein.

Vihdoin lausuin vakaumuksella:

"Hän on ihmeellinen mies. Miten pääsitte asian perille, eversti?"

"Kutsuin Johnny Carrin päivälliselle ja juotin hänet humalaan", vastasi
sotaherra.

"Ette tarkoita, että hän luotti Johnny Carriin?"

"Se on kyllä ihmeellistä", sanoi eversti. "Eipä sitä niin kokeneesta
miehestä luulisi. Hänen olisi pitänyt tietää, että Johnny on aasi.
Arvattavasti hänellä ei ollut ketään muutakaan apurikseen."

"Hän tiesi", huomautti signorina, "että täällä jokainen muu pettäisi
hänet, mutta että Johnny ei sitä ainakaan tahallaan tekisi. Presidentti
piti kykyjänne liian vähäisinä, eversti."

"No", lausuin minä, "enpä minä voine sille mitään. Pankki joutuu
vahinkoon, obligationien omistajat samaten. Mutta mitä se minuun
kuuluu?"

Sekä eversti että signorina myhäilivät.

"Oivallisesti esitettyä", virkkoi edellinen, "mutta meiltä säästyy
aikaa, jos ilmoitan teille, että sekä signorina Nugent että minä olemme
seikkaperäisesti selvillä tuosta —"

Eversti pysähtyi sivellen viiksiään.

"Toisesta lainasta", täydensi signorina.

Hämmästystäni vähensi eräitten aikaisempien keskustelujen muisto.

"Kah, ja miten saitte sen ilmi?" kysyin.

"Hän kertoi", vastasi eversti osoittaen kaunista naapuriaan.

"Ja saanko kysyä, miten te saitte sen tietoonne, signorina?"

"Presidentti mainitsi minulle", ilmoitti hän.

"Toimititteko hänet humalaan?"

"Ei, en humalaan", vastasi hän kainosti, luoden silmänsä lattiaan.

Saatoimme arvata, miten se oli tapahtunut, mutta kumpikaan meistä ei
halunnut kysellä enempää. Hetkisen oltuamme vaiti alotin:

"No niin, koska kumpikin tiedätte koko jutun, on turhaa yhä
teeskennellä. Olette hyvin ystävällisiä, kun tulitte minua
varoittamaan."

"Te rakas, hyvä Martin", virkkoi signorina, "vaikuttimemme eivät ole
pelkkää ystävällisyyttä."

"Niinkö? Miten voi asia koskea teitä?"

"Katsokaas, pankki ja sen oivallinen johtaja ovat ottaneet nimeensä
suurimman osan lainasta mutta muu osa on everstillä ja minulla", ehätti
signorina. "Jos laina epuutetaan, joutuu pankki kylläkin vahinkoon.
Mutta sen johtaja ja eversti ja signorina Nugent suistuvat perikatoon."

"Tätä en tiennyt", lausuin jokseenkin ihmeissäni.

"Niin", kertoi eversti, "ensimäistä lainaa otettaessa annoin minä
siihen 100,000 dollaria. Olimme vielä hyviä ystävyksiä, ja minä
palkitsin siten suosiollisuutta, joka oli minulle toimittanut
arvonimeni ja sijani kansalliskokouksessa. Sittemmin olen ostanut
joitakuita osuuksia lisää."

"Saitte ne varmaankin halvalla?" lausuin minä.

"Kyllä", vastasi hän, "keskimäärin 75 sentillä viiden dollarin osuutta
kohti."

"Ja paljoonko nousee saatavanne nimellisarvo nykyisin?"

"Kolmeensataantuhanteen dollariin", vastasi hän lyhyesti.

"Nyt ymmärrän teidän harrastuksenne asiassa. Mutta te, signorina?"

Hän näytti olevan hiukan hämillään, mutta puhkesi sitten puhumaan:

"Voin kertoa teille. Suostuessani jäämään tänne antoi hän" (tiesimme
ketä hän tarkoitti) "minulle satatuhatta dollaria. Ja minulle oli
ennestään kertynyt viidenkymmenen tuhannen dollarin vaiheille, jotka
olin —"

"Jotka olitte säästänyt palkastanne primadonnana", tokaisi eversti.

"Sillä ei ole väliäkään", lausui signorina punastuen, "minulla vain oli
säästöjä. Ja mitä tekikään hän? Hän houkutteli minut sijoittamaan koko
summan — kaikki 150,000 — tuohon kamalaan lainajuttuunsa. Oh, eikö se
ollut halpamaista, mr. Martin?"

Presidentti oli tosiaankin tässä yhdistänyt liikeasiat ja huvittelun.

"Häpeällistä!" huudahdin minä.

"Ja jos se menee, olen pennitön, — puilla paljailla. Ja täti-parkani —
mikä hänetkin perii?"

"Älkää nyt välittäkö tädistänne", sanoi eversti hieman karkeasti.
"Näette siis, mr. Martin, että me olemme kolmisin samassa ruuhessa."

"Niin, ja joudumme samalle karille", sanoin minä.

"Emme ollenkaan", oikaisi eversti.

"Emme ollenkaan!" säesti signorina.

"Mutta mitä ihmettä aiotte sitten tehdä?"

"Rehellisyys raha-asioissa on maan selkäranka", lausui eversti.
"Jäisimmekö toimettomina katselemaan, kun Aureata ajautuisi
häpeälliseen seikkailupolitiikkaan?"

"Emme koskaan!" huudahti signorina, hypähtäen tuoliltaan säihkyvin
silmin. "Emme mitenkään!"

Hän näytti hurmaavalta. Mutta liikeasiat ovat liikeasioita, ja minä
kysyin taaskin:

"Mitä sitten aiotte tehdä?"

"Aiomme teidän avullanne, mr. Martin, estää tämän kansallisen
häväistyksen. Aiomme —" hän hiljensi tarpeettomasti ääntään,
sillä signorina tarttui puheeseen riemuisen meluavasti, viuhtoen
hansikkaillaan ja pyöräyttäen yksikseen pikku tanssin edessäni
lattialla, samalla kun hän lausui seuraavat merkilliset sanat:

"Eläköön vallankumous! Hei, hei, hurraa!"

Hän näytti parisilaiskuosiin pukeutuneelta innostuneelta
vapaudenjumalattarelta. Menetin sielullisen tasapainoni. Hypähdin
jalkeille, kietaisin käteni hänen vyötäisilleen, ja me pyörimme
huimasti ympäri konttorihuonetta, signorinan puhjetessa laulamaan
marseljeesia.

"Jumalan tähden, olkaa hiljaa!" varoitti McGregor käheällä
kuiskauksella, yrittäen siepata minua kiinni, leiskuessani hänen
ohitseen. "Jos kuullaan! Seis, Christina!"

Signorina pysähtyi. "Tarkoitatteko minua, eversti McGregor?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi soturi, "ja tuota Martinin houkkiota myöskin."

"Vallankumouksenkaan aikoma ei kohteliaisuudella menetä mitään",
arvelin minä. "Mutta asiallisesti olette oikeassa. Olkaamme järkeviä."

Istuuduimme läähättäen; signorina huohotuksensa lomasta vieläkin hiljaa
hyräili vapauden hymniä.

"Olkaa hyvä ja esittäkää suunnitelmanne, eversti", jatkoin.
"Minä tiedän, että tässä maassa ei vallankumouksia katsota kovin
merkillisiksi hankkeiksi, mutta tulokkaasta ne näyttävät hommilta,
joissa on jonkun verran hoitelemista. Meitähän on vain kolme."

"Minulla on armeija mukanani", sanoi eversti mahtavasti.

"Etuhuoneessa?" uskalsin letkauttaa, ajatellessani Aureatan sotavoimien
lukumäärää.

"Kuulkaahan, Martin", ärähti hän, "jos yhdytte juoneen, niin säästäkää
leikkipuheenne."

"Älkää riitaantuko, hyvät herrat", sanoi signorina. "Siten vain menee
aikaa hukkaan. Selittäkää hänelle suunnitelma, eversti, sillaikaa kun
minä vilvoittelen."

Ymmärtäen neuvon viisaaksi lausuin:

"Pyydän anteeksi, eversti. Mutta eikö tuo presidentin temppu saisi
kannatusta armeijalta? Jos hän jättää velan silleen, kykenee hän
suorittamaan upseerien ja miesten palkat."

"Aivan", myönsi hän. "Sentähden täytyykin meidän saada temmatuksi
heidät mukaan, ennenkuin se asian puoli valkenee heille. He suorastaan
näkevät nälkää, ja kymmenestä dollarista mieheen olisivat he valmiit
huutamaan vaikka itse paholaisen presidentiksi. Onko teillä ollenkaan
rahoja, Martin?"

"On hiukan", vastasin.

"Kuinka paljon?"

"Kymmenentuhatta; säilytin niitä korkojen maksamiseen."

"No, nyt ette niitä tarvitse."

"Tarvitsen kyllä — toista lainaa varten, tiedättehän."

"Kuulkaahan, Martin, antakaa minulle nuo kymmenentuhatta armeijaa
varten. Käykää puolellemme, niin minä presidentiksi tullessani heti
samana päivänä suoritan teille takaisin nuo kolmesataatuhattanne.
Ajatelkaa asemaanne. En tahdo olla epäkohtelias, mutta eikö se ole —?"

"Hiukan pakollinen?" jatkoin minä miettiväisenä. "Se on kyllä totta.
Mutta mistä luulette saavanne 300,000 dollaria, omista osuuksistanne
puhumattakaan?"

Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja kumartuen eteenpäin sanoi:

"Hän ei ikänä ole pannut niitä rahoja menemään. Hän säilyttää niitä
jossakin, — verrattomasti suurinta osaa ainakin."

"Kertoiko Carr niin?"

"Hän ei tiennyt sitä varmasti, mutta hän puhui kylliksi, voidakseni
olla siitä jokseenkin vakuutettu. Sitäpaitsi", lisäsi hän katsahtaen
signorinaan, "meillä on muitakin syitä siihen käsitykseen. Antakaa
minulle ne kymmenentuhatta. Saatte lainanne takaisin ja tulette
rahaministeriksi, jos haluatte. On jokseenkin ehdoton totuus, että
rahat ovat jäljellä, vai mitä, signorina?"

Tämä nyökkäsi.

"Mutta jos yrityksemme ei onnistu?" epäröitsin.

Hän veti pienen, siron revolverin taskustaan, asetti sen hetkiseksi
ohimoaan vasten ja pisti sitten takaisin.

"Erittäin havainnollinen selitys, eversti", lausuin minä. "Saanko puoli
tuntia miettimisaikaa?"

"Kyllä", vastasi hän. "Mutta sallikaa minun jäädä etuhuoneeseen.
Tietysti luotan teihin, Martin, mutta tällaisissa asioissa —"

"Oikein, kyllä ymmärrän", mukauduin minä. "Entä te, signorina?"

He nousivat molemmin ja astuivat ulos; kuulin heidän ryhtyvän
haastelemaan Jonesin kanssa. Istuin hievahtamatta, tiukasti ajatellen.
Mutta eipä aikaakaan, kun kuulin oven takanani avautuvan. Signorina
sieltä tuli. Asettuen tuolin taakse hän kumartui ylitseni ja kietoi
kätensä kaulaani.

Katsahdin ylös ja näin hänen myhäilevän veitikkamaisesti.

"Entä se ruusu, Jack?" kysyi hän.

Minä muistin. Ihastuksen hämmentämänä ja uskoen voittaneeni hänet
huudahdin:

"Teidän soturinne olen kuolemaan asti, signorina!"

"Kuolemasta ei sanaakaan!" virkkoi hän ylimielisesti. "Ei kukaan menetä
henkeänsä. Me voitamme ja sitten —"

"Ja sitten", lausuin minä kiihkeästi, "me menemme naimisiin, eikö niin,
armahin?"

Hän kumartui leppeästi suutelemaan minua huulille. Sitten hän sanoi
päätäni silittäen:

"Sinä olet sievä poika, mutta et ole hyvä poika, Jack."

"Christina, ethän mene hänelle?"

"Kelle?"

"McGregorille", tiukkasin minä.

"Jack", virkkoi hän hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, "minä vihaan
häntä!"

"Niin minäkin", yhdyin rivakasti. "Ja jos sinä olet voitettavana, olen
valmis syöksemään vallasta kymmenen presidenttiä."

"Siis teet sen minun tähteni? Mielelläni uskoisin, että teet sen minun
tähteni etkä rahojen takia."

Kun signorina itse epäilemättä oli antautunut yritykseen rahojen
tähden, kuulosti tämä hiukan epäjohdonmukaiselta.

"Mielelläni näen voittavani rahatkin", alotin minä.

"Ostettava raukka!" huudahti hän. "Enhän suudellut sinua?"

"Et", vastasin minä. "Mutta lupasit suudella heti kun suostun."

"Kas sinua vain, Jack", sanoi hän. Mutta hän menikin avaamaan oven ja
huusi McGregorille: "Mr. Martin on valmis suostumaan, ja ehdotuksenne
mukaan hän tulee päivällisille tän'iltana puhelemaan yksityisseikoista.
Me aiomme kaikin luoda onnemme, mr. Jones", hän jatkoi odottamatta
mitään vastausta epäsuoraan kutsuunsa, "ja kun olemme päässeet
menestymään, pidämme huolta teistäkin ja mrs. Jonesista."

Kuulin Jonesin katkonaisesti mutisevan jotakin kiitollisuudestaan,
sillä mies-parka oli yhtä pihkaantunut signorinaan kuin me muutkin,
ja sitten jäin yksin omiin mietteisiini. Nämä eivät olleet niin
synkkiä kuin lukija ehkä edellyttäisi. Tosin asetin pääni paulaan,
ja jos presidentti koskaan saisi köydenpään käsiinsä, uskoin hänen
kyllä vetävän sen kireälle. Mutta samalla olin korviani myöten sekä
rakastunut että velkaantunut, ja suunnitelma tuntui suovan parhaan
mahdollisuuden lemmenhaaveeni toteuttamiselle sekä ainoan tilaisuuden
rahallisen ahdinkoni selviytymiselle.

Nuorelle miehelle ei lemmetön elämä ole suurenarvoinen; minkään
ikäiselle miehelle ei rahaton elämä mielestäni merkitse paljoa, ja sitä
arvottomammaksi se käy silloin kun häntä vaaditaan tilille rahoista,
joita hänellä ei ole.

Siksipä antauduin ripein mielin suurimpaan uhkapeliini, pitäen henkeni
asettamista panokseksi olosuhteisiin nähden järkevästi uskallettuna.
Mielihyvääni siinä puuhassa samensi vain MrcGregorin pakollinen
kumppanuus. Sitähän ei voinut auttaa; mutta tiesin hyvin, että hän
ei pitänyt minusta juuri enempää kuin minä hänestä, ja kuvittelin
jo hieman mielessäni, mitä kahnausta luultavasti syntyisi uuden
presidentin ja hänen rahaministerinsä välillä, jos suunnitelmamme
menestyisivät. Lohduttavaa oli kuitenkin tietää, että signorina vihasi
häntä ja kaikista merkeistä päättäen rakasti minua. Nojauduin siis
taaksepäin tuolillani, ja vihellellen vapauden hymniä loihdin eteeni
tenhottareni kuvan, kunnes oli aika mennä puolipäivälliselle, sillä
vatsan vaatimuksia eivät salaliittolaisetkaan saa lyödä laimin.




SEITSEMÄS LUKU.

Miina lasketaan.


Aamukohtaus oli omistettu periaatteille ja innostuksen herättämiselle;
illalla ryhtyivät salaliittolaiset jo yksityiskohtien harkintaan.
Meillä oli pitkä ja vakava neuvottelu signorinan luona. Mrs.
Carringtonia oli neuvottu saamaan päänkivistystä päivällisen
jälkeen, joten hän poistui levolle. Kello kymmenestä yhteen istuimme
kolmisin hautoen juoniamme. Tuloksena oli varsin sievä suunnitelma,
pääpiirteiltään seuraava:

Nyt oli tiistai. Perjantain vastaisena yönä piti everstin ottaa
johdettavakseen kaksikymmentä päättäväistä roistoa (eli pontevaa
isänmaanystävää), sitä ennen kiinnitettyhän heidät kokonaan
käskettävikseen, lahjoittamalla heille kerrassaan viisikymmentä
dollaria mieheen. Tällä voimalla hänen tuli yllättää Kultainen talo,
vangita presidentti ja anastaa kaikki talossa tavattavat rahat ja
arvopaperit. Ketään ei surmattaisi, mikäli se oli vältettävissä,
mutta mikään hentomiehsyyskään ei saanut tulla kysymykseen. McGregor
piti varmimpana heti poistaa presidentti tieltä, mutta minä vastustin
jyrkästi sitä ehdotusta, ja hän mukautui havaitessaan signorinankin
taipumattomaksi samalla puolella.

Olisin kovin halunnut olla mukana tässä keskiyön yllätyksessä, mutta
velvollisuus kutsui minua muuanne. Samana iltana pidettiin kasarmilla
juhlaillalliset jonkun Aureatan historiassa merkillisen tapauksen
muistoksi, ja minun oli oltava vastaamassa "Aureata-maan kaupalle"
esitettävään maljaan. Tehtäväni oli _kaikin mokomin_ pitkittää
näitä kemuja, kunnes everstin tekonen oli tehty, jonka jälkeen hän
saapuisi lahjuksineen kasarmille vaatimaan armeijan kannatusta.
Tunsimme kylliksi joukkojen laadun, ollaksemme varmat tuloksesta,
kunhan vain presidentti oli vangittu ja dollarit esiintyisivät heidän
nähtävissään. Everstin oli sitten miehistön kanssa saarrettava
upseeriklubi, tarjoten joko elämää ja ylellisyyttä tai kuolemaa ja
tuhoa. Täälläkin saatoimme tyynesti odottaa valinnan tapahtuvan
eduksemme. Senjälkeen marssitettaisiin armeija Piazzalle, kaupunki
säikäytettäisiin alistuvaksi tai käännytettäisiin puolellemme, ja näin
olisi vallankumous valmis!

Koko suunnitelmamme menestys riippui siitä, että se pysyisi tyyten
salassa siltä ainoalta mieheltä, jota pelkäsimme, ja että tuo mies
tavattaisiin yksinään ja vartioitsematta perjantai-yönä klo 12. Jos
hän saisi aikeesta vihiä, olimme hukassa. Siinä tapauksessa, että
hänen päähänsä pistäisi saapua mainituille illallisille, kasvaisivat
vaikeutemme melkoisesti. Tätä ajatellen käännyimme signorinan puoleen,
ja minä lausuin lyhyesti:

"Tässä näkyy esiintyvän teidän osuutenne, signorina. Sallikaa minun
kutsua teidät päivällisille hänen ylhäisyytensä luo perjantai-iltana
täsmälleen kello kahdeksaksi."

"Tarkoitatte", sanoi hän verkkaan, "että minun on silloin pysytettävä
hänet kotonaan ja ainoastaan minun seurassani?"

"Niin", vastasin. "Onko siinä mitään vaikeutta?"

"En luule, että se juuri olisi vaikeata", sanoi hän, "mutta minä en
pidä siitä; se tuntuu niin katalalta."

Tietysti en minäkään mielelläni nähnyt häntä tuossa osassa. Mutta
mitenkäpä muutoin saisimme presidentin talteen?

"Eiköhän ole jokseenkin myöhäistä ajatella tuollaista?" huomautti
eversti ivallisesti. "Vallankumous ei luista korkeilla siveellisillä
pyörillä."

"Ajatelkaa, miten hän veijasi teiltä rahat", sanoin minä, omaksuen
kiusaajan tehtävän.

"Lienee muuten pidettävä selvänä", virkkoi McGregor, "että signorina
saa omakseen presidentin maahuvilan, vai mitä?"

Signorina-parka oli kovin ihastunut tuohon viehättävään pikku
asumukseen, ja hänen suuttumuksensa rahojen menetyksestä ja sievän
talon omistamisen halu pahasti kiusasivat häntä antautumaan inhoamaansa
Delilan osaan. Itsekseen jätettynä olisi hän varmaankin mukautunut
paremmille tunteilleen ja tärvellyt juonen. Mutta pelästyneinä tästä
tunteellisuuden puuskasta eversti ja minä riensimme tukahuttamaan hänen
omantuntonsa arvelukset, taivuttaen hänet ilkeään tahtoomme.

"Lopultakin hän sen ansaitsee", sanoi viimein signorina, "ja minä teen
sen!"

On aina surullista nähdä jonkun kärsivän itsekunnioituksensa
menettämisestä, ja minä yritin palauttaa signorinan luottamusta omiin
vaikuttimiinsa viittauksilla Heberin puolisoon Jaeliin, Charlotte
Cordayhen ja muihin säälimättömiin sankaritariin, joita muistui
mieleeni. McGregorissa tämä itsepuolustelun harrastus herätti
peittämätöntä halveksumista.

"Onhan kysymyksessä vain toistamiseen hupsuttaa hänet", arveli eversti;
"johan olette sen ennenkin tehnyt!"

"Minä suostun, jos vannotte että — että te ette tee hänelle pahaa",
vastasi tyttö.

"Olen jo antanut lupaukseni", murahti sotaherra; "en kajoa häneen,
ellei hän pakoita minua siihen. Mutta jos hän yrittää tappaa minut, ei
minun kaiketi tarvitse paljastaa rintaani iskulle?"

"Ei, ei", tokaisin minä; "pidän arvossa hänen ylhäisyyttään, mutta
me emme saa antaa tunteittamme vietellä itseämme heikkouteen. Hänet
on saatava käsiimme — elävänä ja eheänä, mikäli mahdollista, mutta
pahimmassa tapauksessa elävänä tai kuolleena."

"Kas niin, se on järkevää puhetta", lausui eversti hyväksyvästi.

Signorinalta pääsi huokaus, mutta hän ei vastustellut enempää.

Välttääksemme huomion herättämistä sovimme järjestelystä, jolla
seuraavien kolmen päivän kuluessa saatoimme tarpeen tullen antaa
tietoja toisillemme kokoontumatta neuvottelemaan. Asemani Whittinghamin
rahaliikenteen keskuspisteenä teki tämän helpoksi; pankinlähettien
käynnit edestakaisin eivät pistäisi silmään, ja sanomat saattoi laatia
sellaiseen muotoon, että ne eivät syrjäiselle ilmaisseet mitään.
Sovimme myöskin, että jos joku meistä vainusi pienintäkin vaaraa, hän
heti lähettäisi sanan toisille, ja silloin kokoontuisimme everstin
maakartanoon, joka oli noin seitsemän penikulman [engl. penikulma
vastaa jokseenkin 1,600 metriä] päässä kaupungista. Sieltä olisi
sellaisessa valitettavassa tapauksessa helpompi paeta.

"Ja nyt", sanoi eversti, "jos Martin luovuttaa minulle dollarit, on
kaikki valmista."

Olin tuonut mukanani nuo kymmenentuhattani. Vedin ne esille ja asetin
pöydälle, pitäen kättäni hyväilevästi setelitukun päällä.

"Ymmärrättehän täydellisesti asemani, eversti?" sanoin. "Tästä hommasta
ei ole minulle mitään hyötyä, ellen saa vähintäänkin 320,000 dollaria,
suorittaakseni velkasumman korkoineen ja maksaakseni vielä erään toisen
pikku lainan takaisin pankkiin. Silloin jää minulle viisituhatta
puhdasta, ja se ei ole suinkaan liiallinen palkkio. Mutta ellen saa
mainitsemaani summaa kokonaisena, on minulla kassanvaillinki, tulkoonpa
vallankumousta tahi ei."

"En voi tehdä rahoja, ellei niitä löydy", vastasi hän, mutta ilman
tavanmukaista tylyä sävyänsä. "Mutta se olkoon sovittuna, että te
olette ensimäisellä vuorolla kaikkeen mitä löydämme, mainitsemaanne
summaan asti. Se jätetään mutkittelematta teidän haltuunne. Signorina
ja minä tyydymme rippeisiin. Ettehän te vaadi osaanne niistäkin, vai
mitä?"

"En", sanoin minä, "tyydyn olemaan etuoikeutettuna osakkaana. Jos
tuon verran saadaan kokoon Kultaisesta talosta, on se minun; muussa
tapauksessa sen suorittaa minulle uusi hallitus, menetelköönpä se muun
velan kanssa miten tahansa."

Näin lausuen työnsin rahat everstille.

"Odotan uuden hallituksen osoittautuvan hyvin myötämieliseksi
kaikkiakin saamamiehiä kohtaan", virkkoi eversti pistäessään rahat
mielihyvästä hymähtäen taskuunsa. "Olettehan joka tapauksessa tekin
tyytyväinen ehtoihin, signorina?"

"Olen", vastasi tämä. "Saanko siis sen maahuvilankin?"

"Saatte tietenkin!" huudahdin minä. "Ja everstistä tulee presidentti,
ja hän saa Kultaisen talon kaikkine hynttyineen."

"Sovittu! sovittu! sovittu!" lauloi signorina. "Olemme jo tehneetkin
kylliksi kauppoja, ja hetki alkaa olla sangen myöhäinen kestitäkseni
herroja luonani. Vielä malja, ja sitten hyvää yötä! Onnea
vallankumoukselle! Juokaamme se malja veripunaisessa viinissä!"

Kun ei ollut muuta punaviiniä kuin bordeaux'ta, ja se kylmentää vatsaa
kello kolmen aikaan aamusella, joimme maljan ranskalaisessa konjakissa.
Olin noussut lähteäkseni, kun äkillinen ajatus juolahti mieleeni:

"Mutta hitossa, aivanhan unohdimme Johnny Carrin! Kuulkaahan, eversti,
missä määrin hän olikaan viime yönä päissään? Luuletteko hänen
muistavan kertoneensa teille asiasta?"

"Kyllä", sanoi eversti, "luullakseni hän nyt jo muistaa. Ei hän siitä
vielä aamulla kaupunkiin lähtiessäni ollut selvillä."

"Tunnustaneeko hän presidentille? Se saattaisi aiheuttaa, että ukko
pitäisi teitä hankalan visusti silmällä. Hän tietää, että te ette ole
hänen ystävänsä."

"No, Carr ei ole vielä tavannut presidenttiä. Hänen piti jäädä kotiin
koko täksi päiväksi. Hän oli tavattoman huonossa kunnossa aamulla, ja
sain lääkärin antamaan hänelle rauhoittavaa juomaa. Tahdoin nimittäin
saada hänet pysymään alallaan, kunnes ehdin ajatella. En tosin usko,
että hän menisi tunnustamaan typeryyttänsä — presidentti julmistuisi
hänelle pahasti; mutta silti hän voisi sen tehdä, joten on parasta,
että he eivät osu yhteen."

"On toinenkin, jota hän ei saisi tavata", huomautti signorina.

"Kuka se on?" kysyin minä.

"Donna Antonia", vastasi hän. "Johnny näkyy yhä enemmän kiintyvän
tyttöön, ja varmasti hän pulassa ollessaan menee ensi työkseen
kertomaan siitä tälle. Mr. Carr on hyvin luottavainen ystäviänsä
kohtaan."

Tunnustimme tämän huomautuksen varsin tähdelliseksi. Ja jos donna
Antonia saisi tietää, ei asia pysyisi presidentiltäkään kauan salassa.

"Aivan oikein", sanoi eversti. "Ei kelpaa, että hän juoksentelee
päivittelemässä ajattelematonta avomielisyyttään. Tähän asti on kaikki
hyvin."

"Niin, mutta jos hän alkaa vikuroida huomenna aamulla?" lausuin minä.
"Ja missään tapauksessa ette halua hänen läsnäoloaan Kultaisessa
talossa perjantai-iltana, enempää kuin minäkään välitän hänestä
kasarmille."

"Ei, hän äityisi tappelemaan, sellainen poika hän on", myönsi eversti.
"No niin, olemme nyt kerran ryhtyneet hankkeeseen, ja minä en aio enää
heittää kesken. Pidän Carrin talossani, kunnes on kaikesta selvitty."

"Millä tavoin?" kysyi signorina.

"Hyvällä, jos mahdollista!" lausui eversti virnistäen, — "nimittäin
juottamalla häntä. Ellei se tepsi, niin väkisin. On välttämätöntä,
että ukko ei saa vihiä mistään; ja jos Carr kertoisi hänelle viime yön
lörpöttelystä, heristäisi hän vanhoja konnankorviaan. Ei, Johnny-pojan
on parempi pysyä alallaan."

"Mutta jos hän yltyy raivopääksi?" huomautin taaskin.

"Riehukoon miten hyvänsä, mutta hän ei jätä taloani, ellei hän ensin
ammu kuulaa otsaani", vakuutti eversti. "Se on varmaa. Uskokaa asia
minun haltuuni. Jos hän käyttäytyy siivosti, on hänen hyvä olla. Ellei
—"

"Mitä aiotte siinä tapauksessa tehdä hänelle?" kysyi signorina.

Pelkäsin uutta omantunnon purkausta, ja vaikka pidinkin Johnnystä,
rakastin kuitenkin itseäni enemmän. Sanoin senvuoksi:

"Oh, jättäkää se everstin huoleksi; kyllä hän tietää, mitä tehdä."

"Nyt lähden", sanoi viimemainittu, "takaisin Johnny-veikkoni luo.
Hyvää yötä, signorina! Kirjoittakaa presidentille huomenna. Hyvää
yötä, Martin. Venyttäkää se puheenne oikein pitkäksi. _Au revoir_ ensi
perjantaihin!"

Tein lähtöä, sillä eversti viivytteli kunnes tulin hänen mukaansa.
Tälläkin hetkellä epäilimme siinä määrin toisiamme, että kumpikaan ei
tahtonut jättää toistaan kahden kesken signorinan kanssa.

Erosimme ovella; hän läksi katua ylöspäin noutamaan hevostaan,
ratsastaakseen maakartanolleen, minä taasen käännyin Piazzalle päin.

Jättäessämme signorinan portaille näytti tämä kalpealta ja väsyneeltä;
hänen pulppuava eloisuutensa oli kerrankin painuksissa. Tyttö-parka!
Hän havaitsi vehkeilyn olevan jokseenkin rasittavaa hommaa.

Hiukan huolestutti itseänikin. Aloin selvemmin oivaltaa, että
politiikkaan puuttuminen ei sovellu tunnolliselle miehelle. Pidin
paljon Johnny-parasta, enkä ollenkaan luottanut everstin menettelyn
hellävaraisuuteen. En tosiaan olisi tämän viikon ajaksi vakuuttanut
Johnnyn henkeä millään ajateltavalla korotuksella. En myöskään
pitänyt uskottavana, että presidentti kapinahankkeen onnistuessa
eläisi kukistumisensa yli. Minun täytyi itselleni toistaa kärsimäni
petollisuuden koko tarina, täten ärsyttääkseni itseni raivoon,
ennenkuin saatoin alistuvasti ajatella tuon loistavan tähden
todennäköistä sammumista. Mikä menetys se olisikaan maailmalle! Niin
monet hauskat kaskut, niin arvokas esiintymiskyky, niin tavaton
persoonallinen viehätys — kaikki suistuisi näyttämöltä! Ja miksi
hyväksi? Asettaaksemme hänen sijaansa roiston ilman edeltäjänsä
sovittavia piirteitä. Maksoiko vaivaa kukistaa Lucifer, jotta Belzebub
pääsisi valtaistuimelle?

Kykenin katkaisemaan synkkien ajatusteni jakson ainoastaan
muistuttamalla itselleni vääjäämätöntä todellisuutta — omaa asemaani.
Minulle vallankumous oli välttämätön. Mahdollisesti saisin tarvitsemani
rahat; ainakin voittaisin aikaa. Ja lemmenhaaveeni saattoivat täten
toteutua. Minua innostutti kunniallinen pyrkimys säästää isännistöäni
tappiolta, ja intohimoinen rakkauteni vaikutti vastustamattomana
kiihdykkeenä. Jos Johnnyn ja presidentin jatkuva olemassaolo ei
soveltunut näihin luvallisiin päämääriin, niin se oli Johnnyn ja
presidentin vahinko.




KAHDEKSAS LUKU

Johnny Carr vikuroitsee.


Seuraavat kolme päivää olivat ylipäätään tukalimmat, mitä olen
eläissäni viettänyt. Sain niukasti unta enkä ollenkaan lepoa;
pidin panostettua revolveria kaiken aikaa taskussasi päivisin, ja
hätkähdin pienimmästäkin rasahduksesta. Kulutin paljon pientä rahaa
ostellessani kaikkien lehtien jokaisen numeron; kuuntelin pelokkaana
sanomalehtipoikien etäisiä huutoja, aavistellen piankin erottavani
sanoista, että salaisuutemme ei enää ollutkaan salaisuus. Minun
oli pakko esiintyä julkisuudessa, ja kuitenkin kammosin kaikkea
seurustelua. Hoidin tehtäviäni niin hajamielisesti ja yliluonnollisen
viattomin kasvoin, että jos joku olisi minua pitänyt silmällä,
olisi hänen heti täytynyt aavistaa jotakin epäiltävää. En kyennyt
laskemaan yhteen numerosareketta, ja Jones alkoi pahoin huolestua
järjentilastani. Hermoni olivat sanalla sanoen kerrassaan tärviöllä,
ja pyhästi lupasin itsekseni olla toistamiseen ryhtymättä kukistamaan
hallitusta, vaikka miten vanhaksi eläisin. Vastedes saisi vakaantunut
valtiomuoto kelvata minulle. Vilpittömän puolueettomasti noiduin
presidenttiä, everstiä, johtokuntaa ja itseäni; ja uskonpa totisesti,
että vain signorinan ajatteleminen pidätti minut pujahtamasta
kuutamoretkelle rajan yli, säästääkseni edes nahkani eheänä, vaikkakin
tyhjin taskuin, ja jättääkseni Aureatan kilpailevat isänmaanystävät;
suoriutumaan toisistansa omin neuvoin.

Onneksi ei kuitenkaan ilmennyt mitään vahvistusta pelolleni.
Vastapuoli näkyi vaipuneen raukeaan turvallisuuteen. Presidentti kävi
usein rahaministeriössä, kuluttaen tuntikausia kahden kesken don
Antonion kanssa; luullakseni he viimeistelivät häpeällistä tuumaansa.
Kasarmissa ei ilmennyt mitään kiihtymystä tai toimintaa. Piazzalla
parveilivat ihmiset iltapäivisin kuten ennenkin, haastelematta sen
vakavammista asioista kuin verkkopallo-pelin mahdollisuuksista ja
tanssitilaisuuksien ikävästä niukkuudesta. Valtiovelkaa koskeva
virallinen julistus tyynnytti mieliä, ja kaikki kansanluokat vain
odottivat nähdäkseen, millainen presidentin uusi suunnitelma olisi.

Täten kului keskiviikko ja torstai. Kumpanakaan päivänä en kuullut
mitään salaliittolaistovereiltani; tiedonanto-järjestelymme oli tähän
asti osoittautunut tarpeettomaksi — tai huonosti onnistuneeksi.

Jälkimäinen mahdollisuus sai kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni,
ja vilkas mielikuvitukseni loihti eteeni presidentin hymyilyn
hänen lukiessaan näitä kavaltajain asiakirjoja. Ellen kuulisi
mitään perjantai-aamuun, päätin kaiken uhalla käydä tapaamassa
everstiä. Mutta tuon kohtalokkaan päivän valjetessa vapauduin tästä
välttämättömyydestä. Loikoilin vuoteessani puoli kymmenen tienoissa
aamusella (sillä tapanani ei ole aikaisin nousemalla lisätä elämän
hankaluuksia), kun palvelijani toi kolme kirjettä.

"Ne olivat saapuneet pankkiin, sir", sanoi hän. "Mr. Jones lähettää
niiden mukana tervehdyksensä ja kysyy, tuletteko konttoriin tänä
aamuna."

"Vie hänelle minun terveiseni ja sano, että lähden täältä viiden
minuutin päästä."

Kaikki kirjeet olivat merkityt kiireellisiksi — yksi oli signorinalta,
toinen everstiltä ja kolmas kasarmista. Avasin ensiksi viimemainitun,
lukien:

 "Aureata-maan armeijan upseereilla on kunnia muistuttaa mr. John
 Martinia, että he toivovat saavansa nauttia hänen seurastaan
 illallisilla tänään täsmälleen klo 10 j.pp. Presidentin ollessa
 kiireellisten hallitustointensa vuoksi estettynä saapumasta ja koska
 eversti McGregor on sairaana, esittää majuri Alphonse de Chair
 Aureata-maan armeijan maljan.

 J.K. _Cher_ Martin, puhukaa pitkään tänä iltana. Molemmat suuret
 miehemme jäävät pois, ja ilta kaipaa täytettä. Tout à vous.

                                               Alphonse de Chair."

"Kyllä siitä tulee pitkä puhe, poikaseni, ja me pidämme illan
kulumisesta huolen", lausuin itsekseni, täkäli varsin tyytyväisenä.

Sitten avasin signorinan kirjelmän.

 "Rakas mr. Martin", — niin se alkoi. — "Tahtoisitteko olla hyvä ja
 lähettää minulle tänään kaksikymmentä dollaria pientä rahaa. Aion
 järjestää koululapsille lantinpoiminta-kilpailun. Liitän mukaan
 shekin. Pahoittelen, ettette voinut lupautua luokseni päivälliselle
 tänään, mutta lopulta olen hyvillänikin, sillä minä en olisikaan
 voinut ottaa Teitä vastaan, kun sain aivan äkkiä kutsun päivällisille
 Kultaiseen taloon. Lämmin tervehdykseni!

                                                 Christina Nugent."

"Sangen hyvä", hymähdin. "Toivottavasti lantinpoiminta kehittyy
loistavaksi leikiksi. Ja mitähän eversti kirjoittanee?"

Hänen kirjeensä kuului näin:

 "Hyvä Martin. — Liitän mukaan 500 dollarin shekin. Palvelijani tulee
 noutamaan rahat aamupäivällä. Ilmoitan siitä Teille, koska haluan
 sen kaikki hopeassa palkanmaksuja varten." (Eipä tämä salakielemme
 ole kovin nerokasta, ajattelin tätä kohtaa lukiessani). "Carr ja
 minä olemme täällä kaksin, molemmat pohmelossa. Poika-rukka makaa
 selällään ja saanee loikoa päivän tai pari — paha samppanjaleini. Itse
 voin paremmin, ja vaikka peruutin tuloni kasarmille illaksi, luulen
 kuitenkin pääseväni jalkeille jo ehtoopäivällä.

                                                     Kunnioittaen:
                                                     Geo. McGregor."

"Vai viruu Carr pahoinvointisena, ja pysynee huonossa kunnossa pari
päivää!" ajattelin itsekseni. "Hyvin luultavaa; mutta miten oikeastaan
lienee hänen laitansa? Toivottavasti ei eversti ole ollut järin
jyrkkätoiminen. Kaikki näyttää kuitenkin olevan oikealla tolalla, niin,
paremmalla kannalla kuin uskalsin toivoakaan."

Nousin vuoteeltani elpynein mielin, söin rauhallisesti aamiaiseni ja
läksin pankkiin puoli yhdeltätoista.

Tietysti kohtasin kadulla kaikkein ensimäiseksi henkilön, jota olisin
mitä mieluimmin karttanut, — donna Antonian. Tyttö oli ratsain, ja
hänen hevosensa näytti jonkun verran uupuneelta. Minut nähdessään hän
pysähdytti ratsunsa, ja minun täytyi tervehtiessäni seisahtua.

"Mistä niin varhain?" kysäisin.

"Varhainko?" vastasi hän. "Ei tämä ole minun mielestäni aikaista. Olen
jo ollut pitkällä ratsastusmatkalla, — kävin nimittäin mr. Carrin
tilalla viemässä hänelle sanaa isältäni, mutta hän ei ollut kotona.
Tiedättekö, missä hän on, mr.  Martin?"

"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasin.

"Hän on viipynyt poissa kotoa jo neljä yötä", jatkoi tyttö, "eikä
hän ole käynyt ministeriössäkään. On hyvin omituista, että hän tuolla
tavoin häviää, ja juuri silloin kun homma on parhaillaan käynnissä."

"Mikä homma, donna Antonia?" kysyin säveästi.

Hän punastui, varmaankin muistaen, että se homma vielä oli salaisuus.

"Oh, niillähän on aina puuhaa rahaministeriössä tähän aikaan. Eivätkö
ne näinä päivinä suorita maksujansa kaikille?"

"Näinä päivinä heidän kyllä' pitäisi suorittaa maksunsa kaikille",
sanoin minä.

"Niin", jatkoi hän ottamatta huomioon oikaisuani, "joka tapauksessa
isäni ja presidentti ovat kumpikin vihoissaan hänelle, ja minä
tarjousin tekemään aamuratsastukseni hänen kartanolleen."

"Missä hän voineekaan oleilla?" lausuin viattomasti.

"Luulen hänen sittekin viipyvän eversti McGregorin luona", arveli
nyt tyttö. "Puolisen jälkeen pistäydynkin sinne. Tiedän hänen olleen
siellä päivällisellä maanantaina, ja varmaankin hän on pitkittänyt
vierailuansa."

"Ei", ajattelin minä, "sitä sinä et saa tehdä! Siitä saattaisi koitua
hankaluuksia." Sanoin senvuoksi:

"Minä tiedän, että hän ei ole siellä; kuulin McGregorilta, että hän
oli lähtenyt tiistaina... Kah, miten olenkaan tyhmä! Everstihän
mainitsi Carrin sanoneen aikovansa parin päivän purjehdusretkelle
huvijahdillaan. Hän on kai kohdannut vastatuulia eikä pääse palaamaan."

"Hän teki kovin pahoin siinä, että läksi", virkkoi donna Antonia,
"mutta niin asia sitten epäilemättä on. Isä kyllä suuttuu, mutta
ihastuu sentään kuullessaan, että häntä ei ole mikään vahinko
kohdannut."

"Olen hyvilläni, kun olen voinut rauhoittaa mieltänne", lausuin
jättäessäni hyvästi. Kiitin onnellista päähänpistoani ja ihmettelin,
tapaisiko donna Antonia Johnny-paran todellakin vahingoittumattomana.
Minulla oli epäilykseni. Mieltäni pahoitti, että minun oli täytynyt
kertoa tytölle, mitä en itse uskonut, mutta tällaista sattuu
vallankumouksissa, ja tässä suhteessa ne muistuttavat liike-elämää.

Pankkiin tultuani lähetin lyhyet vastaukset kuhunkin kirjeeseen,
kaikissa pääasiana vahvistus, että esiintyisin kasarmissa
määrähetkellä. Minun ei tarvitse vaivata lukijaa kertomalla, millaisiin
puitteisiin tämän varsinaisen tiedonantoni sovitin. Sitten oli
minulla ankara ottelu Jonesin kanssa; liike oli hiljaista, ja hän
pahimmoikseen innostui käyttämään täten tarjoutunutta tilaisuutta
perusteelliseen tutkimukseen vararahastomme tilasta. Hän ei kyennyt
ymmärtämään äkillistä virallisuudenharrastustani tällaisen tarkastelun
asianmukaiseen toimitusaikaan nähden, ja pelkäsin jo käyvän
pakolliseksi selittää hänelle suoraan, että hänen onnistuisi vain
hengettömän ruumiini yli päästä kaivelemaan kassakaapin sisältöä.
Vihdoin sain hänen huomionsa käännetyksi toisaanne, viekoitellen hänet
suomaan rouva Jonesille huviajelun maalle, ja siten rauhaan jäätyäni
käytin iltapäivän loppuvalmistuksiin.

Poltin paljon kirjeitä, kyhäsin liikuttavat jäähyväiset isälleni,
anteeksiannon varjolla huomautellen, miten suuresti hänen epäviisas
menettelynsä oli lisännyt hänen velvollisuudentuntoisen poikansa
vaikeuksia. Testamenttiani tekemästä esti minut vain se ilmeinen
totuus, että sellaisen asiakirjan todistuttaminen olisi ollut
varomatonta. Vietin kuumeisen tunnin ammuskelemalla kuviteltuja
laukauksia revolverillani, varmistuakseni siitä, että kapine oli
käyttökunnossa. Lopuksi suljin pankin kello viideltä, läksin Piazzalle,
nautin kevyen välipalan ja poltin Sikaareja mielettömällä kiireellä,
kunnes tuli aika pukeutua illallisia varten; enkä milloinkaan ole
tuntenut suurempaa riemua kuin toiminnan hetken nyt vihdoinkin lyödessä.

Pukeutuessani hypistelin jokaista vaatekappaletta sellaisella
hellivällä tunteella, että kenties en sitä koskaan enää vetäisi ylleni
— tai riisuisikaan. Kesken puuhani saapui toinen kirjelappu everstiltä.
Sen tuoja karautti vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa ovelleni.
Tunsin miehen hyvästi ulkonäöltä, hän oli everstin palvelija. Sydän
kurkussa tempasin kotelon hänen kädestään (sillä olin itse juossut
aliovelle). Mies nähtävästi tunsi salaisuutemme, sillä ojentaessaan
minulle kirjeen hän irvisti hermostuneesti, ja sanoi:

"Minun oli ratsastettava nopeasti ja hävitettävä kirje, jos joku tulisi
lähelle."

Nyökkäsin, mursin kuoren ja luin:

 "C. livisti kello kuuden aikaan tänä iltana. Luultavasti kotiinsa. Hän
 _epäilee_. Jos näette hänet, ampukaa heti!"

Käännyin palvelijaan.

"Oliko mr. Carrilla hevonen?"

"Ei, sir; hän läksi jalkasin."

"Mutta hänellä on talossaan hevosia?"

"Ei, sir, eversti on ne kaikki lainannut?

"Miksi luulette hänen menneen sinne?"

"Hän ei ole voinut tulla maantietä pitkin Whittinghamiin, sir, sillä se
on vartioittu."

Vieläkin oli mahdollisuus. Everstin kartanosta oli poikkimaitse
kymmenen penikulmaa Johnnyn tilalle ja täältä kuusi kaupunkiin. Mies
arvasi ajatukseni.

"Hän ei voi kävellä nopeasti, sir; häntä on haavoitettu sääreen. Jos
hän menee ensiksi kotiinsa, niinkuin on selväkin seikka, koska hän
ei tiedä hevostensa olevan poissa, ei hän voi mitenkään ehtiä tänne
ennenkuin aikaisintaan yhdeltätoista."

"Miten hän haavoittui?" kysyin. "Kertokaa lyhyeen, mitä eversti on
hänelle tehnyt."

"Kyllä, sir. Eversti sanoi meille, että mr. Carr oli pidätettävä yön
yli maatilalla; ei saanut poistua elävänä, hän sanoi. Eiliseen asti oli
kaikki käynyt hyvin ja sievästi. Mr. Carr oli huonossa voinnissa ja
everstin lääkeannokset eivät tuntuneet tuottavan hänelle lievennystä, —
päin vastoin. Mutta eilen iltapäivällä hän yltyi vikuroimaan, — tahtoi
lähteä matkaansa kaikin mokomin, sairaana tai terveenä! Hän siis nousi
vuoteeltaan ja pukeutui. Olimme ottaneet häneltä kaikki aseet, sir,
ja kun hän saapui alas vaatteissaan ja pyysi hevostaan, ilmoitimme
hänelle, että hänen ei sopinut lähteä. No, hän sanoi siihen vain; 'Pois
tieltä, kuuletteko!' ja niin hän alkoi astella eteisen ovelle. En
tahdo kieltää, sir, että jouduimme jokseenkin ymmälle. Emme halunneet
ampua häntä siihen seisaalleen, ja uskonpa, että olisimme antaneet
hänen mennä; mutta juuri kun hän oli astumassa ulos, tuli eversti
vastaan. 'Hei, mitä nyt, Johnny?' sanoi hän. — 'Teillä on joku pirun
juoni hankkeissa', sanoi mr. Carr. 'Luulen teidän sekoittaneen minulle
häijyjä rohtoja. Pois tieltä, McGregor, taikka isken kallonne mäsäksi!'

"'Mihin olette menossa?' kysyi eversti vain. — 'Whittinghamiin
presidentin puheille', vastasi hän.

"'Ette tänään', sanoi eversti. 'No, olkaa nyt järkevä, Johnny. Huomenna
olette kunnossa.' — 'Eversti McGregor', sanoi toinen, 'olen aseeton, ja
teillä on revolveri. Te voitte ampua minut, jos tahdotte, mutta ellette
sitä tee, niin ulos minä lähden. Olette tehnyt minulle jonkun kepposen,
mutta kyllä jumaliste sen vielä saatte maksaa.' Ja hän ryntäsi suoraa
päätä everstiä kohti. Tämä astahti sivulle ja antoi hänen hyökätä
ohitse. Sitte hän meni perässä ovelle, odotti kunnes toinen oli noin
viidentoista kyynärän päässä, nosti aivan tyynesti revolverinsa ja
ampui sievästi luodin hänen oikean pohkeensa läpi. Mr. Carr tuiskahti
nurin, makasi siinä pari minuuttia kiroillen ja sitten pyörtyi.
'Nostakaa hänet ylös, sitokaa haava ja asettakaa hänet vuoteelle',
käski eversti. Lihahaava se vain olikin, sir, joten saimme hänet pian
kuntoon, ja niin hän makasi koko yön."

"Miten hän pääsi pakenemaan tänään?"

"Olimme kaikki poissa, sir — läksimme mr. Carrin maataloon lainaamaan
hevosia. Eversti oli saanut sähkösanoman, sir." (Tässä mies taaskin
irvisti.) "En tiedä, mitä se koski, mutta hän tarvitsi hevosia. Ne
saatuamme ratsastimme kiertäen kaupungin ulkopuolitse ja tulimme
maantielle kaupungin ja everstin kartanon välisellä taipaleella.
Kymmenen hevosta olimme saaneet, ja niin toimitimme tietä
vartioitseville miehille verekset ratsut. Kuulimme heiltä, että ketään
ei ollut liikkunut tiellä. Kotiin keritessämme hän oli ollut jo kaksi
tuntia pakosalla!"

"Miten hän sen sai toimeen?"

"Naisen avulla, sir", vastasi soturini halveksivasti. "Antoi tälle
muiskun ja kymmenen dollaria, jotta hän avasi etuoven, ja niin hän
pujahti tiehensä. Hän ei rohjennut mennä talliin hevosta noutamaan,
joten hänen täytyi nilkuttaa matkoihinsa terveellä koivellaan. Reipas
veitikka!" lopetti mies puheensa.

"Johnny-parka", säälittelin minä. "Eikö häntä ajettu takaa?"

"Ei ollut aikaa, sir. Ei sopinut uuvuttaa hevosia. Ja sitäpaitsi,
kun hän kuitenkin olisi ehtinyt kotiinsa, on hänellä siellä tusina
miehiä, jotka olisivat antaneet meille työtä koko illaksi. Mutta nyt,
sir, minun täytyy lähteä. Tuleeko vastausta everstille? Hän ilmestyy
Kultaisen talon läheisyyteen kello yhdeltätoista, eikä mr. Carr pääse
sisälle, jos hän saapuu myöhemmin."

"Sanokaa everstille, että hän saa luottaa minuun", vastasin. Siitä
huolimatta en aikonut ampua Johnnyä hänet nähdessäni.

Levottomana ja sekavin tuntein läksin siis kasarmille, aprikoiden
milloin Johnny ehtisi Whittinghamiin ja joutuisiko hän everstin
käsiin Kultaisen talon ulkopuolella, Mieleeni juolahti ikävänä
mahdollisuutena, että Johnny saattoi tulla rikkomaan minunkin
iltarauhaani. Jos hän saapuisi kasarmille ennen minua, niin salaliitto
luultavasti heti alussa menettäisi minun kannatukseni. Miten minun
kävisi, sitä en osannut arvata. Mutta riisuessani päällystakkini
eteisessä kumarruin ikäänkuin sitomaan kengännauhaa ja silmäsin silloin
vielä kerran revolveriani.




YHDEKSÄS LUKU.

Illatsu.


En ikinä unohda noita illallisia. Pelkästään seurueenkin kannalta se
tilaisuus olisi kyllin muistettava, sillä minä en ole koskaan istunut
pöydässä kymmenen niin omituisen toverin kera kuin seniltaiset isäntäni
olivat. Aureata-maan upseerit olivat hyvin sekalaista joukkoa — pari
kolme espanjalais-ameriikkalaista, kolme neljä brasilialaista ja loput
sitä lajia yhdysvaltalaisia, joista heidän maanmiehensä vähimmin
ylpeilevät. Jos heidän joukossaan oli joku kunnon mies, salasi hän
huolellisesti tämän erityisomaisuutensa: selvänä heistä ei ollut
kukaan, sen tiedän. Nautittujen väkijuomien määrä oli suunnaton, ja
ilkeällä ilolla katselin, miten mies toisensa perään nopeasti joi
itsensä saamattomaksi. Keskustelu oli senmukaista, ja tilaisuudessa
lasketellut kokkapuheet olisivat tavallisessa kapakassa tuntuneet liian
raaoilta.

Kaikki tämä olisi saattanut haihtua mielestäni tai sulautua
lieventyneeksi yleiskuvaksi Aureata-maasta saamieni muiden vaikutelmien
kanssa; mutta omituinen asemani hioi huomiokykyni erityisen teräväksi.
Tämän huolettoman, juopuneen mässääjäjoukon keskellä istuin minä
valppaana, rauhattomana ja kärsimättömänä; teeskennellessäni johtavaa
osaa heidän hillittömässä remuamisessaan olin selvänä, täydessä
sieluntoiminnassa ja virkku jokaista hermoa myöten. Pidin visusti
silmällä heidän käytöstänsä ja sävyään. Johdin heidät haastelemaan
presidentistä, riemuiten itsekseni, kun sain heidät vietellyiksi
julkiseen nurinaan tai peitettyihin uhkauksiin tämän kehnosta
kiittämättömyydestä niitä kohtaan, joiden varassa hänen valtansa
seisoi. He eivät olleet saaneet palkkojansa kuuteen kuukauteen ja
olivat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Usean kerran tunsin
kiusausta ehättäytyä everstin edelle ja alottaa vallankumous omassa
nimessäni; minut pidätti ainoastaan se tieto, että minä en kyennyt
esittämään heidän nähtäväkseen mitään senlaatuisia todisteita, jotka
olisivat heitä tyydyttäneet.

Kello oli aikaa lyönyt yksitoista. Vanhempi kapteeni oli esittänyt
presidentin maljan. Se juotiin jurossa äänettömyydessä; minä olin
ainoa, joka kunnioitin sitä nousemalla tuoliltani.

Majuri oli esittänyt armeijan maljan, ja urhot olivat siemanneet syvään
omien jalojen persoonansa kunniaksi. Nuori, puhelahjoiltaan heikko ja
hetkuvakoipinen mies oli esittänyt maljan "Aureata-maan kaupalle, jonka
kehittämisessä mr. John Martinilla on niin suuret ansiot". Kun tämä
kehuva, vaikka katkonainen puhe oli lausuttu, ponnahdin vastaamaan.

Sitä puhettani! Ei liene sen vertaista laajasanaisuutensa, toistelunsa
ja suoranaisen tyhjänpäiväisyytensä puolesta. Sanelin lauseita vakaana
jonotuksena, jota keskeyttivät vain huudot, että tuotaisiin lisää
viiniä; mitä kauemmin hölpötin, sitä tarkkaamattomammiksi kävivät
kuulijat. Kello oli lyönyt jo kaksitoista. Kaunopuheisuuteni lähde
ehtyi ehtymistään, eikä vielä hiiskaustakaan ulkoa! Ihmettelin, miten
kauan he tätä kestäisivät ja kuinka pitkään minä itse kestäisin. Kello
1/2 1 aloin kehitellä jonkunlaista loppujaksoa, kun samassa eräs
nuoremmista rupesi matalalla äänellä laulamaan ruokotonta rallatusta.
Toinen toisensa perään yhtyivät he loilotukseen, kunnes kohoavat
ääniaallot tukahuttivat kiihkeän lausuntani.

Minun oli pakostakin lopetettava. Miehet olivat kaikki nousseet.
Aikoivatko he hajaantua? Epätoivoissani kohotin ääneni kaikuvana
ja selkeänä (ainoaksi selkeäksi ääneksi huoneessa), heittäytyen
hoilaamaan tuon häpeällisen renkutuksen räikeintä säkeistöä, ja
tarttuen naapuriani kädestä aloin kiertää verkalleen pöydän ympäri.
Temppu onnistui. Kaikki yhtyivät ketjuun, ja koko seurue potki tuolit
taaksensa ja hoiperteli piirissä tyhjien pullojen, särkyneitten lasien
ja sikaarintuhka-kasojen ympäri.

Ilma oli sakeana tupakansavusta ja väkevistä viinihöyryistä.
Koneellisesti johdin kuoroa, ponnistaen kuulohermojani, eroittaakseni
jotakin ääntä ulkoa. Kiertäminen alkoi huimata päätäni ja
hermojännitykseni oli niin suuri, että tiesin muutamassa minuutissa jo
sortuvani. Mutta jopa vihdoinkin kuulin kaikuvan huudon ja häliseviä
ääniä.

"Mitä se on?" huudahti majuri käheästi ja pysähtyi.

Laskin hänen kätensä irti, tartuin revolveriini ja sanoin:

"Jotakin juopuneitten rähinää kasarmissa, majuri. Mitä heistä!"

"Minun täytyy lähteä", päätti hän. "Maineeni — Aureata — armeija —
pelissä."

"Varas varasta tavoittamaan, hehhei, majuri!" tokaisin minä.

"Mitä tarkoitatte, sennor?" änkytti hän. "Antakaa minun mennä."

"Jos liikahdatte, majuri, niin ammun", uhkasin minä, ottaen aseeni
esille.

En ole koskaan nähnyt suurempaa hämmästystä ihmisen kasvoilla. Hän
kirosi äänekkäästi ja huusi sitten:

"Hei, pidättäkää hänet — hän on hulluna — hän ampuu!"

Joukko remahti ympärillämme nauruun, sillä he pitivät oletettua
leikkiäni hyvin keksittynä.

"Oikein, Martin", huusi joku, "älkää päästäkö häntä! Tahdomme pitää
hauskaa aamuun asti!"

Majuri kääntyi ikkunaan. Oli kuutamoyö, ja kun minäkin katsahdin
sinnepäin, näin pihamaan olevan täynnä sotamiehiä. Kuka oli
päällikkönä? Vastaus merkitsi minulle paljon.

Tämä näky jonkun verran selvitti majuria.

"Kapina!" huusi hän. "Sotamiehet ovat nousseet kapinaan!"

"Menkää nyt nukkumaan, sir", neuvoi nuorempi luutnantti.

"Katsokaa ikkunasta!" kirkui majuri.

Kaikki hoipertelivat ikkunan ääreen. Heidät nähdessään kajahuttivat
sotamiehet huudon. En eroittanut, oliko se tervehdys vai uhkaus.
Upseerit otaksuivat sen jälkimäiseksi ja kääntyivät ovelle.

"Seis!" karjaisin minä. "Ammun ensimäisen, joka avaa oven."

Ihmeissään kääntyivät he päin minua. Seisoin heitä vastassa revolveri
kädessä. He odottivat hetkisen sulloutuneina yhteen ryhmään ja sitten
ryntäsivät minua kohti. Laukaisin, vaan en osannut. Näin kohotetun
karahvin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se singahti rintaani ja
lennätti minut seinää vasten. Kaatuessani pudotin aseeni, ja he
vyöryivät päälleni. Luulin kaiken olevan lopussa, mutta kun heidän
reuhatessaan väkijuomien ja suuttumuksen riivaamina tirkistin parven
läpi, näin oven aukenevan ja joukon sotilaita ryntäävän sisälle. Kuka
oli johtajana? Jumalan kiitos, se oli eversti, ja hänen äänensä jyrähti
metelin ylitse:

"Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!" Sitten hän lisäsi
miehilleen:

"Jokainen teistä tähtää mieheensä, ja kaksi tuokoon mr. Martinin tänne."

Olin pelastettu. Selittääkseni miten, on minun kerrottava, mitä oli
tapahtunut Kultaisessa talossa ja kuinka yöllinen hyökkäys onnistui.




KYMMENES LUKU.

Kaksi yllätystä.


Ikävä välttämättömyys pakoittaa meitä vaanimaan lähimäistemme
heikkouksia, yrittääksemme käyttää niitä omaksi hyväksemme. En ole
kylliksi järkeilevä päättämään, saako tämä menettely mitään oikeutusta
yleisyydestään, mutta käytännössä en ole milloinkaan epäröinyt asettua
niiden siveelliselle tasolle, joiden kanssa olen ollut tekemisissä.
Olen saattanut toisinaan jättää vastapuolenkin tehtäväksi tämän
tarpeellisen sovittautumisen, enkä ole koskaan nähnyt sitä siiloin
hyljittävän. Eipä siis tuntoni juuri arkaillut, kun oli hyödyllisesti
käytettävissä ainoata peljättävän vastustajamme, Aureatan presidentin
varustuksissa havaittavaa heikkoa kohtaa. Epäilemättä on lukija jo
huomannut tämän suuren miehen sotisovassa sen liitoksen, johon me
tähtäsimme ammuksemme. Rakastajana kyllä pahoittelin signorinan
määräämistä tähän tarkoitukseen, politikkona olin juonesta ylpeä,
ja ihmisenä taasen oivalsin, mitä me kaikki olemme hyvin kerkeät
oivaltamaan, — ettei sopinut hyljätä niitä työaseita, jotka tuntuivat
käsiin asetetuilta.

Mutta olkoonpa siveellinen tuomio mikä tahansa, todellisuus osoitti
suunnittelumme viisaasti harkituksi. Presidentillä ei ollut mitään
aihetta vainuta väijytystä; sentähden hän järkevänä miehenä mieluummin
vietti illan signorinan seurassa kulu urheiden upseeriensa parissa.
Yhtä hyvää aistia osoitti se, että hän teki siitä illanvietosta
kahdenkeskisen kohtauksen, kun kerran toinen antoi siihen tilaisuuden.

Myöhemmin asiasta puhellessamme ei signorina ollut taipuisa
kuvailemaan, miten illan aikaisemmat hetket kuluivat. Hän alotti
mieluummin kertomuksensa siitä kohdasta, jolloin hänen ylhäisyyttänsä
häirittiin. Kun tämä taival tarinaani kokonaan perustuu hänen ja
everstin selostukseen, täytyy minunkin nyt alottaa samasta hetkestä.

Kello oli siis vähän yli yhdentoista; presidentti poltteli
rauhallisesti sikaaria ja kuunteli kauniin vieraansa puhetta,
elähytettyään hänet teeskenneltyyn vilkkauteen muutamilla
säikahdyttävillä muistutuksilla hänen nähtävästä miettiväisyydestään
ja hajamielisyydestään. Äkkiä kuului voimakasta kolkutusta ovelta.
Päivällinen oli tarjottu pienessä kamarissa rakennuksen perällä,
eikä presidentti voinut nähdä kolkuttajaa menemättä ylt'ympäri taloa
kiertävälle kuistille ja astumatta edelleen julkisivun puolelle.
Kolkutuksen kuullessaan signorina hätkähti ylös.

"Älkäähän häiriytykö", virkkoi presidentti kohteliaasti. "Annoin
erityisen määräyksen, että minä en ole tänä iltana tavattavissa. Mutta
ajattelin, voisiko siellä olla Johnny Carr. Haluaisin puhua hänelle
jonkun sanan ja kierränkin kuistilta katsomaan, onko se hän."

Samassa koputettiin hiljaisesti kamarin oveen.

"No?" kysyi presidentti.

"Mr. Carr on ovella ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän
ylhäisyyttänne. Sanoo asiansa olevan kiireellinen."

"Ilmoittakaa tulevani kuistille puhumaan hänen kanssaan", vastasi
presidentti.

Hän kääntyi ikkunaan ja työnsi sen auki, astuakseen ulos.

Kerron signorinan omilla sanoilla, mitä sitten tapahtui. —

"Juuri silloin kuulimme nelistävien ratsujen töminää. Presidentti
pysähtyi ja virkahti:

"'Kas, mitä nyt?'

"Sitten kajahti huuto ja yhteislaukaus, ja minä kuulin everstin äänen
luikkaavan:

"'Aseet alas, nopeasti, sanon minä, taikka olette kuoleman omat!'

"Presidentti astui vikkelästi lattian yli kirjoituspöytänsä ääreen,
sieppasi revolverin, meni jälleen ikkunan luo, astui siitä ulos ja
hävisi sanaakaan virkkamatta. En eroittanut edes hänen askeleitaan
kuistilta.

"Kuulin vieläkin laukauksen — sitten miehiä ryntäämässä ovelle. Eversti
syöksyi sisään miekka ja revolveri käsissään. Häntä seurasi kymmenkunta
muuta.

"Juoksin kauhistuneena hänen luokseen ja huudahdin:

"'Oi, onko ketään haavoittunut?'

"Hän ei kuunnellut sanojani, vaan kysyi hätäisesti:

"'Missä hän on?'

"Osoitin kuistille ja sopersin:

"'Hän meni tuosta ulos.' Sitten käännyin erään miehen puoleen ja kysyin
taas:

"'Onko ketään haavoittunut?'

"'Ainoastaan mr. Carr', vastasi hän. 'Muut heistä pitivät liiaksi hyvää
huolta itsestään.'

"'Ja onko hän saanut surmansa?'

"'En luule hänen kuolleen, neiti', sanoi mies. 'Mutta pahasti häneen
kävi.'

"Jälleen kääntyessäni näin presidentin aivan tyynenä seisovan ikkunan
luona. Hänet havaitessaan eversti kohotti revolverinsa ja sanoi:

"'Antaudutteko, kenraali Whittingham? Meitä on kaksitoista yhtä
vastaan.'

"Nämä sanat kuullessaan jokainen mies tähtäsi presidenttiin. Tämä
seisoi kasvot käännettyinä noita kahtatoista revolveria kohti, oman
aseensa riippuessa veltosti hänen vasemmassa kädessään. Sitten hän
hymyillen virkkoi hiukan katkerasti:

"'Sankarityöt eivät kuulu minun alaani. Otaksun tämän olevan
kansalliskapinaa — olette toisin sanoen lahjoneet mieheni, murhanneet
parhaan ystäväni ja panneet viekoitteluillaan minua kiehtomaan tuon —'

"En kestänyt kuulla sanaa, joka oli kirpoamassa hänen huuliltaan;
nyyhkyttäen viskausin sohvalle ja kätkin kasvoni.

"'No, älkäämme käyttäkö ankaria nimityksiä', jatkoi hän leppeämmin.
'Olemme kaikki sellaisia, miksi Jumala on meidät luonut. Minä
antaudun.' Ja viskaten pois aseensa hän kysyi: 'Oletteko ottaneet
Carrin ihan hengiltä?'

"'En tiedä', vastasi eversti selvästi ilmaisten, ettei hän
välittänytkään.

"'Te itse kai ammuitte?'

"Eversti nyökkäsi.

"Presidentti haukotteli ja katsahti kelloonsa.

"'Koska minulla ei ole mitään osaa tämänöisessä hommassanne', sanoi
hän, 'niin saanenkin lähteä levolle?'

"'Missä on makuuhuone?' kysyi eversti lyhyeen.

"'Tuolla', lausui presidentti viitaten oveen, joka oli vastapäätä sitä,
mistä eversti oli tullut.

"'Sallikaa minun', lausui viimemainittu ja meni siitä sisälle, kaiketi
tarkastaakseen, oliko sieltä mitään muuta pääsyä. Hän palasi pian ja
sanoi:

"'Miesteni on jäätävä tänne vartioimaan, ja teidän tulee jättää ovenne
auki.'

"'Minulla ei ole mitään sitä vastaan', mukautui presidentti.
'Varmaankin he pitävät arvossa kainoudentunnettani.'

"'Kaksi teistä jää tähän huoneeseen. Kaksi asettuu verannalle
vartioimaan, toinen tämän ikkunan ja toinen makuuhuoneen ikkunan
kohdalle. Kolme vartijaa asetan vielä ulkopuolelle. Kenraali
Whittingham ei saa lähteä huoneestaan. Jos kuulette tai näette sieltä
mitään erikoista, niin menette sisään ja pakoitatte hänet pysymään
alallaan. Muuten kohdelkaa häntä kunnioittavasti.'

"'Kiitän teitä kohteliaisuudestanne', virkkoi presidentti, 'sekä
myöskin siitä imartelusta, mitä nämä varokeinonne ilmaisevat. Se
velkakysymyskö on kuohauttanut isänmaallisuutenne kapinaan?'

"'Ei nähdäkseni hyödytä tällä hetkellä keskustella yleisistä
asioista', vastasi eversti. 'Ja läsnäoloani kaivataan toisaalla.
Olen pahoillani, etten voi poistaa näitä miehiä luotanne, mutta
minä en mielestäni menettelisi oikein, jos hyväksyisin vakuudeksi
kunniasananne.'

"Presidentti ei näkynyt tästä loukkauksesta suuttuvan.

"'En ole sitä tarjonnutkaan', sanoi hän vaatimattomasti. 'On parempi,
että itse huolehditte tehtävistänne. Minun ei tarvinne kauemmin
viivyttää teitä, eversti?'

"Tämä ei vastannut, vaan kääntyi minuun ja sanoi:

"'Signorina Nugent, odotamme vain teitä, ja aika on kallista."

"'Tulen ihan hetimiten', vastasin minä, pääni vieläkin sohvapieluksessa.

"'Ei, tulkaa nyt', komensi hän.

"Katsahtaen ylös näin presidentin hymyilevän. Kohoutuessani
vastahakoisesti nousi hänkin tuolilta, jolle oli heittäytynyt, ja
pidätti minut kädenliikkeellä. Pelkäsin hirveästi, että hän lausuisi
minulle jotakin tuimaa, mutta hänen äänensä ilmaisi vain jonkunlaista
huvitettua sääliä.

"'Rahako tämän teki, signorina?' sanoi hän. 'Nuoret ihmiset ja kauniit
ihmiset eivät saisi olla ahneita. Lapsi-raukka, teidän olisi ollut
parempi olla minun puolellani.'

"Mitään vastaamatta läksin everstin kanssa ulos, jättäen hänet jälleen
istumaan tuolilleen ja näköjään huvitettuna silmäilemään ovella
seisovia kahta uhkaavannäköistä vartijaa. Eversti hoputti minut ulos
talosta, selittäen:

"'Meidän täytyy ratsastaa kasarmille. Jos uutinen ehtii sinne ennen
meitä, niin ne saattavat raivostua. Te saatte mennä kotiin. Teidän
työnne on tehty.'

"He nousivat hevostensa selkään ja karauttivat pois, jättäen minut
tielle. Ei näkynyt mitään muita jälkiä rymäkästä kuin saranoillaan
vinossa riippuva ovi ja pari veritahraa portailla, missä he olivat
ampuneet Johnny Carr-parkaa. Menin suoraan kotiin, enkä tiedä, mitä
tapahtui Kultaisessa talossa aamuhetkien kuluessa, ja tuntien ne
olosuhteet, joihin jätin presidentin, en myöskään kykene selittämään,
miten se tapahtui. Kotiin päästyäni itkin niin, että sydämeni oli
pakahtua? —"

Näin signorina. Pyydän erityisesti omistamaan huomiota hänen
kertomuksensa viimeisille sanoille. Mutta ennenkuin kerron sen
hämmästyttävän tapauksen, johon hän viittaa, on meidän palattava
kasarmille, missä lukija muistanee asiain ehtineen jokseenkin täpärään
käänteeseen.

Kun upseerit näkivät huoneen äkkiä täyttyvän aseellisista miehistä ja
kuulivat everstin hälyttävän käskyn, kääntyi heidän huomionsa pois
minusta. He kerääntyivät pöydän toiselle puolen, vastapäätä everstiä
ja hänen väkeänsä. Avukseni lähetettyjen kahden miehen tukemana käytin
tilaisuutta työntyäkseni edellisten välitse, asettuen päällikköni
viereen. Hetkisen vaiti oltuaan alotti eversti:

"Kaikkein viimeisenä keinona, hyvät herrat, haluaisimme käyttää
väkivaltaa. Mutta aika on lyhyt selittelyyn. Aureata-maan asukkaat ovat
vihdoinkin nousseet kauan kestämäänsä sortovaltaa kukistamaan. Kenraali
Whittingham on paljastunut vapauden asian pettäjäksi; hän saavutti
asemansa vapauden nimessä, mutta hän on käyttänyt sitä vapauden
hävittämiseksi. Kansan ääni on julistanut hänen menettäneen korkean
virkansa. Kansa on asettanut koston miekan minun käteeni. Tällaisin
pyhin valtuuksin olen vedonnut armeijaan. Sotajoukko on osoittautunut
entisyydelleen uskolliseksi — se tuntee velvollisuutensa olla kansan
suojelijana, ei sen sortajana. Hyvät herrat, tahdotteko te, jotka
johdatte armeijaa, omaksua oikean sijanne?"

Tähän liikuttavaan vetoomukseen ei kuulunut mitään vastausta. Eversti
astui lähemmäksi ja jatkoi:

"Ei ole mitään keskitietä. Olette isänmaanmiehiä tai kavaltajia —
vapauden ystäviä tai sortovallan puoltajia. Tarjoan teille joko
petturin kuoleman tai, jos tahdotte, elämän, kunnian ja kaikkien
oikeutettujen vaatimustenne tyydytyksen. Ettekö luota kansaan? Sen
edustajana tarjoan teille tässä kaiken, mitä se on teille velkaa —
saatavat, jotka tuon suuren petturin ahneus on teiltä näin kauan
pidättänyt?"

Näin sanoen otti hän miehiltään muutamia rahasäkkejä ja viskasi ne
pöydälle jotta helisi.

Majuri de Chair silmäsi pusseja ja sitten tovereitansa, lausuen lopuksi:

"Jumala varjelkoon, että epäröitsisimme vapauden asiassa. Alas tyranni!"

Ja koko liuta luskutti samaa yhteen suuhun!

"Oikein, hyvät herrat. Asettukaa siis johtamaan miehiänne", sanoi
eversti, ja astuen ikkunan luo hän huusi joukolle:

"Sotilaat, teidän uljaat upseerinne ovat mukanamme?"

Riemuhuuto kajahti vastaukseksi. Pyyhkäisten hikeä otsaltani virkoin
itsekseni: "Nyt on siis siitä päästy?"

En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla enemmistö toimenpiteistämme.
Riittää mainita, että järjestettyämme sotajoukon riveihin marssitimme
sen Piazzalle. Uutinen oli jo ehtinyt levitä, joten hämärässä
aamunkoitteessa näimme torin täynnä väkeä — miehiä, naisia ja lapsia.
Saapuessamme paikalle kohotettiin meille eläköön-huuto, ei kovinkaan
innokas — vain lepyttimeksi, sillä he eivät tienneet, mitä aioimme
tehdä. Eversti piti lyhyen puheen, luvaten rauhaa, turvallisuutta,
vapautta, yltäkylläisyyttä ja kaikkia taivaan antimia. Parilla
ankaralla sanalla hän varoitti heitä "kavalluksesta", ilmoittaen että
kapinanyritykset väliaikaista hallitusta vastaan saisivat nopean
rangaistuksen. Sitten hän asetti armeijansa komppanioittain pitämään
vartiota, kunnes kaikki oli rauhallista. Minuun kääntyen hän lopuksi
lausui:

"Nyt, Martin, lähtekäämme taas Kultaiseen taloon ja toimittakaamme se
herra turvalliseen talteen."

"Niin", tuumasin minä, "ja penkokaamme rahat". Sillä näyttipä tosiaan
siltä, että kiihdyksissä olimme olleet unohtaa tärkeimmän.

Päivä oli jo melkein valjennut, joten Piazzalta poistuessamme kykenimme
puistokäytävän toisesta päästä eroittamaan Kultaisen talon. Kaikki
näytti rauhalliselta, ja vartijat astelivat hiljaa edes takaisin.
Lähemmäksi päästyämme näimme pari kolme presidentin palvelijaa
tavallisissa hommissaan. Muuan vaimo vesikiulu vieressään ja rätti
kädessä jo kahnasi Carrin verta rappusista, ja puuseppä oli korjaamassa
etuovea. Sen edustalla seisoivat tohtorin kääsit.

"Tullut varmaankin Carria hoivaamaan", huomautin.

Jättäen hevosemme mukanamme saapuneiden miesten huoataan astuimme
sisään. Täällä tapasimme ensimäiseksi itse lääkärin. Hän oli ovela,
pieni mies, nimeltään Anderson, yleisesti suosittu, ja presidentin
mieskohtaisena ystävänäkään ei häntä katsottu suoranaisesti kumpaankaan
puolueeseen kuuluvaksi.

"Minulla on teille pyyntö mr. Carriin nähden, sir", virkkoi hän
McGregorille.

"Vai niin; onko hän kuollut?" vastasi eversti. "Siinä tapauksessa hän
saa kiittää itseään."

Tohtori viisaasti vältti puuttumasta tähän asiaan, tyytyen
ilmoittamaan, että Johnny ei ollut hengetön. Päinvastoin hän oli
toipumassa.

"Mutta", jatkoi lääkäri, "hän tarvitsee hiljaisuutta, ja haluaisin
viedä hänet pois tästä hälinästä omaan kotiini. Tosinhan täällä
nykyisin on hyvinkin rauhallista, mutta —"

Eversti keskeytti:

"Antaako hän kunniasanansa, että hän ei pakene?"

"Hyvä herra eversti", lausui lääkäri, "mies ei voisi liikahtaa, vaikka
henkeä uhattaisiin — ja tällä hetkellä hän on sikeässä unessa."

"Täytyneehän teidän herättää hänet siirtoa varten", huomautti
eversti. "Mutta viekää vain. Ilmoittakaa minulle, kun hän on kylliksi
toipunut voidakseni häntä puhutella. Sillaikaa olette vastuussa hänen
käyttäytymisestään."

"Kernaasti vastaan mr. Carrista", vakuutti tohtori.

"Hyvä on; ottakaa hänet ja lähtekää. Nyt Whittinghamin pakeille!"

"Eikö olisi parasta etsiä rahat ensin?" huomautin minä.

"Hiiteen rahat!" murahti eversti. "Mutta haukata sentään täytyykin
ensin hiukan. En ole maistanut palaakaan kahteentoista tuntiin."

Muuan palvelija, joka oli kuulemassa, ilmoitti:

"Aamiainen voidaan tarjota hetimiten." Ja hän osoitti meidät avaraan
ruokasaliin, missä pian saimme oivallisen aterian.

Pahimman hiukaisun mentyä katkaisin äänettömyyden kysymällä:

"Mitä aiotte tehdä hänelle?"

"Tahtoisin ampua hänet", vastasi eversti.

"Millä syyllä?"

"Valtiopetoksesta", selitti hän.

Minä hymyilin.

"Se tuskin kelpaisi, vai mitä?"

"No sitten valtiovarojen kavaltamisesta."

Keskustelimme jonkun aikaa presidentin kohtalosta, ja minä yritin
taivuttaa everstiä leppeämpään menettelyyn. Olin todella päättänyt
estää sellaisen murhatyön, jos vain kykenin itseäni turmioon
saattamatta.

"No niin, mietimme asiaa, kun olemme hänet ensin tavanneet", myönteli
eversti, nousten ja sytyttäen savukkeen. "Saakeli soikoon, olemme
tuhlanneet kokonaisen tunnin aamiaiseen! Kello on seitsemän."

Seurasin häntä käytävää pitkin, ja yhdessä astuimme siihen pieneen
huoneeseen, johon presidentti oli jätetty. Vartijat olivat vielä
paikoillaan, kumpikin istuen nojatuolissa. He eivät nukkuneet, mutta
näyttivät hiukan unisilta.

"Kaikki hyvin?" kysyi eversti.

"On, teidän ylhäisyytenne", sanoi toinen heistä. "Hän on tuolla
vuoteessaan."

Eversti astui sisimpään kammioon ja alkoi avata ikkunanluukkuja.
Aamuauringon säteet virtasivat sisälle.

Me astuimme sisään puoliavoimesta ovesta ja näimme rauhallisen olennon
heikosti kuorsaten lepäävän vuoteella.

"Hyvät hermot, eikö olekin?" sanoi eversti.

"Tosiaankin; mutta siinäpä merkillinen yömyssy", lausuin minä, sillä
presidentin pää oli kääritty valkoiseen aivinaan.

Eversti harppasi nopeasti vuoteen ääreen.

"Petetty! Saatana!" kiljahti hän. "Se on Johnny Carr!"

Johnny siinä todellakin lepäsi. Hänen ylhäisyyttään ei näkynyt missään.

Eversti ravisti Johnnyä kiivaasti käsivarresta.

Tämä avasi silmänsä ja sanoi unisesti:

"Vähempi riittää! Muistakaa sentään, että olen hiukan raihnas."

"Mikä pirun juoni tässä piileekään? Missä Whittingham on?"

"Ka, McGregorhan se onkin", lausui Johnny leppeästi hymyillen, "ja
Martin. Miten voitte, vanha veikko? Joku ruotas on ruhjonut pääni."

"Missä Whittingham on?" toisti eversti, pudistaen Johnnyä vimmaisesti
käsivarresta.

"Tyyntykää!" sanoin minä; "onhan hän todella sairas mies."

Eversti päästi Johnnyn käsivarren, mutisten kirouksen, ja jälkimäinen
virkkoi säyseästi:

"Olemme tasoissa, vai kuinka, eversti?"

Tämä kääntyi hänestä ja sanoi ankarasti vartijoille:

"Onko teillä jotakin osaa tässä?"

Nämä vakuuttivat pontevasti olevansa yhtä pahasti ymmällä tapahtumasta
kuin mekin, — ja niin he tosiaankin olivat, elleivät he olleet mitä
mainioimpia näyttelijöitä. He kielsivät kenenkään tulleen etuhuoneeseen
tai kuulleensa mitään ääntä sisemmästä kammiosta. He vannoivat
vartioineensa valppaasti, joten ketään ei ollut voinut tunkeutua
presidentin luo. Molemmat sisäpuolella vartioineet miehet olivat
everstin omia palvelijoita, ja hän uskoi heidän rehellisyyteensä;
mitenkä sitten lienee ollut heidän valppautensa laita?

Carr kuuli hänen kovistelevan heitä ja sanoi:

"Niitä miehiä ei voi moittia, eversti. En minä sitä tietä tullut. Jos
vilkaisette sängyn taakse, niin huomaatte toisen oven. Minut tuotiin
siitä. Olin puolittain pökerryksissä enkä oikein tiennyt, mitä oli
tekeilläkään."

Katsoessamme huomasimme hänen mainitsemansa oven. Työntäen vuoteen
syrjään avasimme sen ja saavuimme talon takaportaille. Ilmeisesti oli
presidentti hiljaa avannut tämän oven ja hiipinyt ulos. Mutta miten oli
Carr joutunut tänne yhtä äänettömästi?

Vartija astui esille lausuen:

"Joka viides minuutti minä katsahdin sisään ja näin hänet vuoteellaan.
Ensimäisen tunnin hän lepäsi vaatteissaan. Kun taas katsoin, oli hän
riisuutunut. Hän oli mielestäni tehnyt sen perin nopeasti ja hiljaa,
mutta en sitä sen enempää ajatellut."

"Varmastikin oli puettu mies presidentti ja riisuutunut Carr! Milloin
tuo muutos tapahtui?"

"Noin puoli kolmelta, heti sen jälkeen kun tohtori oli tullut."

"Tohtori!" huudahdimme.

"Niin, tohtori Anderson."

"Ette ole sanonutkaan, että hän kävi täällä!"

"Ei hän mennytkään presidentin... kenraali Whittinghamin huoneeseen;
mutta hän pistäysi tänne viideksi minuutiksi noutamaan hiukan konjakkia
ja jutteli kanssamme tuokion aikaa. Puolta tuntia myöhemmin hän tuli
noutamaan lisää."

Aloimme käsittää, miten kaikki oli tapahtunut. Pikku tohtorin riiviö
oli mukana juonessa. Tavalla tai toisella oli hän päässyt yhteyteen
presidentin kanssa; luultavasti hän tiesi salaoven. Sitten he
kaiketi olivat menetelleet seuraavaan tapaan: Tohtori tulee sisään,
kääntääkseen itseensä vartijain huomion; sillaikaa hänen ylhäisyytensä
siirtää vuoteen. Huomattuaan miesten kurkistavan makuusuojaan joka
viides minuutti hän ilmoittaa sen presidentille. Sitten hän menee
laittamaan Johnny Carrin valmiiksi. Palatessaan asettuu hän presidentin
sijaan vuoteelle seuraavaa tarkastusta varten. Heti kun tämä on ohitse,
hyppää hän vuoteelta ja luiskahtaa ulos. Kaksin tuovat he Carrin
sisälle, laskevat hänet vuoteelle ja livahtavat ulos sängyn takaa, kun
ovi mahtuu juuri sen verran raolleen. Kun kaikki oli valmista, oli
tohtori palannut katsomaan, oliko mitään epäluuloa herännyt.

"Nyt sen ymmärrän!" huudahti eversti. "Tuo lääkärin hylky on pettänyt
meidät. Hän ei voinut luvatta kuljettaa Whittinghamia talosta, ja siksi
on hän vienyt hänet Carrina! Puijasi minut antamaan luvan siihen! Haa,
varo nahkaasi, tohtorin pahus, jos vielä tapaamme!"

Ryntäsimme ulos talosta, vain todetaksemme, että tämä oletus oli oikea.
Luuloteltu Carr oli villapeitteisiin käärittynä kannettu ulos juuri kun
me istuuduimme aamiaispöytään. Tohtori oli asettanut hänet ajopeleihin,
noussut niihin itsekin ja ajanut nopeasti pois.

"Mihin päin he menivät?"

"Satamaa kohti, sennor", vastasi vartija.

Satamaan pääsi kahdenkymmenen minuutin kovalla ajolla. Sanaakaan
virkkamatta hypähti eversti ratsulleen; minä seurasin esimerkkiä, ja
me karautimme hurjasti eteenpäin, saaden kaikki kulkijat kaikkoamaan
tieltämme. Mutta voi! tulimme liian myöhään! Pysähtyessämme
rantasillalle näimme Johnny Carrin pienen huvialuksen puolen penikulman
päässä merellä purjehtimassa vinhaan myötätuuleen, Aureata-maan lippu
uhmailevasti liehumassa maston huipusta.

Tähystimme sitä nolostuneina, sanattomina, kääntäen sitten hevosemme.
Huomiomme kääntyi pieneen miesryhmään, joka seisoi myrskymerkkipylvään
ympärillä. Lähestyessämme he hajosivat nopeasti, ja me näimme, että
pylvääseen oli kiinnitetty arkki kirjepaperia, johon oli piirretty
tutulla käsialalla:

 "Minä Marcus W. Whittingham, Aureatan tasavallan presidentti, tarjoan
 täten viidentuhannen dollarin palkinnon ja täyden anteeksiannon
 sille tai niille, jotka avustavat George McGregorin (Aureata-maan
 entisen everstin) ja pankinjohtaja John Martinin ottamisessa kiinni
 elävinä tai kuolleina, ja julistan edelleen, että mainitut George
 McGregor ja John Martin ovat tasavallan kavaltajia ja kapinallisia,
 sekä henkipattoina kohdeltavia. Tätä päätöstä jokainen lainkuuliainen
 kansalainen rangaistuksen uhalla noudattakoon.

                                            Marcus W. Whittingham,
                                                 presidentti."

Tämä oli tosiaan mieluista!




YHDESTOISTA LUKU.

Saalista jakamassa.


Kun lukuhalun sanotaan levinneen kaikkiin kansankerroksiin, voinen
toivoa, että jokunen niistä, jotka silmäilevät tätä kertomusta, kykenee
omasta kokemuksestaan ymmärtämään sen henkilön tunteet, joka ensi
kertaa näkee palkinnon luvatuksi kiinniottamisestaan. Tosin ei meidän
järjestysvaltamme tapana ole jäljitellä presidentin verhoamatonta
raakuutta ninenomaan lisäämällä "elävänä tai kuolleena", mutta tiedän
lain hätätilassa jättävän tämänkin vaihtoehdon oikeudenpalvelijoille.
En häpeä tunnustaa, että sydäntäni melkolailla hypähdytti hänen
ylhäisyytensä lähtölaukaus, ja huomasinpa itse everstinkin käyvän
levottomaksi. Fleancen pakoonpääsy näytti Macbethista tekevän koko
hänen asemansa epävarmaksi, ja kenraali Whittinghamia oli epäilemättä
pidettävä vaarallisempana vastustajana meille kuin Fleance saattoi olla
tuolle skotlantilaiselle vallantavoittelijalle.

Me tosiaan tunsimme kumpikin heti, kun näimme valkopurjeisen
"Songstressin" kuljettavan vihollisemme pois ulottuvistamme, että
vallankumousta ei vielä saattanut pitää turvallisesti loppuun
suoritettuna. Mutta valta-asemamme epävarmuus ei herpaannuttanut
tarmoamme. Päinvastoin päätimme takoa raudan ollessa kuumana, ja jos
Aureata-maa oli tuomittu vieläkin joutumaan sortovallan kahleisiin,
olin ainakin minä puolestani täysin selvillä siitä, että sen nykyistä
vapautta saattoi käyttää edullisesti.

Saapuessamme jälleen Kultaiseen taloon emme siis menettäneet
hetkeäkään, vaan aloimme perusteellisesti tutkia valtion raha-asiain
tilaa. Käänsimme talossa kaikki mullinmallin, mutta mitään löytämättä!
Oliko mahdollista, että presidentti oli korjannut mukanaan kaikki ne
aarteet, jotka olivat innostaneet meidät isänmaalliseen yritykseemme?
Se ajatus oli liian kamala. Mutta eivät hänen kirjoituspöytänsä
laatikot enempää kuin kirjastohuoneen kassakaappikaan paljastaneet
kiihkeille silmillemme mitään. Tutkimusmatkue, jonka olimme lähettäneet
rahaministeriöön (missä se sivumennen sanoen ei tavannut don Antoniota
eikä hänen kaunista tytärtään), toi sen masentavan tiedon, että siellä
ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin tilikirjoja ja suorittamattomia
laskuja.

Ihan lannistuneena viskausin hänen ylhäisyytensä tuoliin ja sytytin
yhden hänen oivallisia sikaarejaan, apeasti ajatellen, että tämä
nautinto näytti jäävän ainoakseni koko puuhasta. Eversti seisoi tuimana
selin tulisijaan ja katseli minua niinkuin olisin ollut syypää tähän
asiaintilaan.

Tällä hetkellä astui signorina huoneeseen. Tervehdimme häntä
synkkinä, ja hän hämmästyi yhtä paljon kuin mekin kuullessaan uutisen
presidentin paosta. Samalla luulin silti huomaavani hänen huoahtavan
helpoituksesta, mikä ei olisikaan ollut ihmeellistä, kun ajattelee
hänen yksityistä suhdettaan kukistettuun valtiaaseen. Mutta kun
ryhdyimme selittämään, miten karuille laitumille olimme joutuneet,
keskeytti hän meidät heti.

"Voi teitä typeriä miehiä, ette ole etsineet oikeasta paikasta.
Odotitte kai rahojen olevan valmiiksi levitettyinä teitä varten
ruokasalin pöydälle. Tulkaa minun kanssani."

Seurasimme häntä siihen huoneeseen, missä Carr lepäsi. Hän oli
valveilla, ja signorina meni kysymään hänen vointiaan. Sitten hän
jatkoi:

"Meidän täytyy hetkiseksi häiritä teitä, mr. Carr. Ettehän pahastu?"

"Täytyykö minun nousta vuoteestani?" kysyi Johnny.

"Eihän toki, niin kauan kuin minä olen täällä", vastasi signorina.
"Teidän on vain suljettava silmänne ja pysyttävä hiljaa; mutta me
aiheutamme hiukan melua."

Huoneessa oli pesukaappi, kuten odottaa sopikin. Tämä oli usein
käytettyä mallia: itse kaapin yläpuolella kohosi puolenkolmatta jalan
korkuinen korutiilillä päällystetty puusuojus, jonka oletettu tarkoitus
oli suojella seinäpapereita. En koskaan ole tavannut viattomamman
näköistä laitetta; se olisi sopinut naisen pukuhuoneeseen. Signorina
astui suojuksen luo ja työnsi sen hiljaa syrjään; se luisui uurretta
myöten! Sitten hän painoi takana olevaan seinään, josta palanen
pyörähti sivulle, paljastaen avaimenreiän.

"Hän on tietysti ottanut avaimen", sanoi tyttö. "Meidän täytyy murtaa
lukko. Onko kellään vasaraa?"

Työkaluja tuotiin, ja uurastaen signorinan johdolla me melkoisen työn
jälkeen pääsimme käsiksi siroon pieneen kassakaappiin joka oli muurattu
seinään. Säiliön ulkopintaan oli selvästi piirretty: "Murtovarkaalta
turvassa". Mutta meitä ei röykyttämisen melu peloittanut, joten sen
sisältö ei ollut meiltä turvassa kymmentä minuuttia enempää.

Avattuna se tarjosi katseillemme kultakaivoksen! Siinä oli rahassa ja
arvopapereissa puoli miljoonaa dollaria!

Katsahdimme toisiimme hymyillen. "Murheellinen paljastus", huomautin
minä.

"Sitä vanhaa kettua!" sanoi eversti.

Eipä ihme, että satamatyöt alkuasteellaan osoittautuivat
tuottamattomiksi. Presidentin oli täytynyt pidättää niitä hyvin
alkeellisella asteella.

"Mitä te siellä puuhaattekaan, hyvät ihmiset?" huusi Carr.

"Selvää murtovarkautta, veikkonen", vastasin minä, "ja saalis on jo
kynsissämme".

"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin sitten everstiltä.

"Senhän arvaattekin, mr. Martin", ehätti Signorina. "Hän antaa teille
rahanne ja jakaa loput uskollisen ystävänsä Christina Nugentin kanssa."

"Niinpä kai", virkkoi eversti. "Mutta mielestäni te, mr. Martin,
vedätte tässä aimo apajan."

"Hyvä eversti", huomautin minä, "kauppa on kauppa, ja mitäpä olisitte
voinut ilman minun rahojani?"

Eversti ei sanonut enää mitään, vaan ojensi minulle rahat, mikä minusta
olikin paljoa mieluisampaa. Otin nuo 320,000 dollaria lausuen:

"Nyt voin rehellisenä miehenä katsoa maailmaa silmiin."

Signorina nauroi.

"_Minä_ iloitsen etupäässä Jones-paran tähden", sanoi hän. "Se
kirvoittaa kuorman hänen sydämeltään."

Eversti jakoi jäännöksen kahtia, työntäen toisen kasan signorinalle.
Tämä otti sen iloisesti ja virkkoi:

"Nyt käytänkin puolet velakkeistani käherryspapereiksi, ja toivoakseni
teidän miksi sitä sanottekaan? — väliaikainen hallituksenne lunastaa
loputkin. Muistattehan huvilan?"

"Sen kyllä pian saatte", vastasi eversti kärsimättömästi. "Te kaksi
ette näy luulevan mitään muuta tekemistä jääneenkään kuin korvauksenne'
turvaamisen Unohdatte että meidän on varmennettava asemamme."

"Aivan oikein. Everstin hallitusta on tuettava", lausuin minä.

Signorina ei oivaltanut viittaustani. Hän haukotteli ja sanoi:

"No niin, minä siis lähden. Saatte luottaa uskollisuuteeni, teidän
ylhäisyytenne."

Kumartaen everstille astui hän ovelle. Avatessani sen hänelle kuiskasi
hän: "Hirvittävä vanha karhu! Käyhän katsomassa, Jack." Ja niin poistui
hän dollareineen.

Minä palasin ja istuuduin vastapäätä everstiä.

"Ihmettelenpä, miten hän tiesi tuon salaisuuden", huomautin.

"Whittingham oli kai ollut kylliksi hupsu kertoakseen siitä hänelle",
murahti eversti ikäänkuin haluttomana puhumaan tästä seikasta.

Sitten kävimme käsiksi asioihin. Tämä vaatimaton kertomus ei
ole tarkoitettu miksikään Aureata-maan historiaksi, enkä tahdo
väsyttää lukijoitani kertomalla keskustelustamme. Pääsimme vihdoin
yksimielisyyteen siitä, että presidentin paon tähden oli asema vielä
niin häilyväinen, jotta oli välttämätöntä toistaiseksi lakkauttaa
perustuslaillisen hallituksen tavalliset muodot. Kamarilla ei nykyisin
ollut istuntokautta, ja tämä suuresti helpoitti sellaista menettelyä.
Eversti oli julistettava presidentiksi, ja sotalain nojalla piti hänen
ottaa muutamiksi viikoiksi ylin valta käsiinsä, kunnes ehtisimme
silmäillä ympärillemme. Katsoimme parhaaksi, että minun nimeni ei
esiintyisi julkisuudessa, mutta suostuin hänen valvontansa alaisena
hoitamaan kaikki raha-asioita koskevat kysymykset.

"Me emme voi maksaa todellisen velan korkoa", virkkoi eversti.

"Emme kyllä", myönsin minä; "teidän tulee julkaista sellainen
tiedonanto, että kenraali Whittinghamin väärinkäytösten vuoksi täytyy
maksut toistaiseksi lakkauttaa. Luvatkaa, että kaikki järjestetään
myöhemmin."

"Hyvä niin", sanoi hän. "Ja nyt minun täytyy mennä katsomaan noita
upseereja. Minun on pidettävä heitä hyvällä tuulella, ja miehistöä
myöskin. Annan heille vielä toiset kymmenentuhatta."

"Jalomielinen sankari!" sanoin minä. "Ja minä lähden toimittamaan nämä
rahat takaisin isännilleni."

Kello oli kaksitoista, kun lähdin Kultaisesta talosta, verkalleen
astellen alas Vapaudenkatua. Suurempi osa sotaväkeä oli jo siirretty
pois, mutta jokunen komppania piti vielä vartiota Piazzalla.
Tavallisia arkitehtäviä hommailtiin sekavan kiihtymyksen kuhinassa,
ja ilmestymisen! herättämästä mielenkiinnosta huomasin, että osuuteni
yön tapahtumiin oli ainakin jossain määrin tullut tietoon. Virallinen
lehti oli julkaissut erityisnumeron, jossa se tervehti vapauden
koittoa, ja ylistellessään McGregoria maasta taivaaseen antoi se
myös lämpimän kiitoslauselman "sille jalolle englantilaiselle, joka
synnynnäisellä vapaudenrakkaudella oli ottanut kantaakseen Aureata-maan
synnytystuskain kuorman". Vertaus oli minusta soveltumaton, mutta teki
terveellisen vaikutuksen; ja kun lopuksi näin kaksi poliisikonstaapelia
mukiloimassa päihtynyttä miestä, koska tämä oli hurrannut kukistuneelle
hallitukselle, saatoin pankkiin kääntyessäni lausua itsekseni:
"Järjestys vallitsee Warsovassa".

Kuin yhteisestä sopimuksesta oli kaikki liike-elämä pysähtynyt
täksi kohtalokkaaksi päiväksi, ja minä tapasin Jonesin istumassa
jouten ja rauhattomana. Selitin hänelle asiain tilan, esittäen millä
tavoin presidentin häpeällinen juoni oli pakoittanut minut pankin
etuja valvoakseni ottamaan enemmän tai vähemmän välittömästi osaa
vallankumoukseen. Oli liikuttavaa kuulla hänen voivottelevan uskomansa
miehen konnuutta, ja hän siunasi minua hartaasti, näyttäessäni hänelle
rahat, ja tarjoutui heti kirjoittamaan johtokunnalle täydellisen
selostuksen asiasta.

"Niiden velvollisuutena on myöntää teille erityinen lahjapalkkio, sir",
sanoi hän.

"Enpä tiedä, Jones", vastasin minä; "pelkäänpä, että minua vastaan
on ilmennyt eräänlaista ennakkoluuloisuutta päämajassa. Mutta joka
tapauksessa olen päättänyt uhrata kaiken omakohtaisen hyödyn mitä
menettelystäni saattaisi minulle koitua. Presidentti McGregor on
valaissut minulle, että jos kenraali Whittinghamin juonet tulisivat
yleisesti tunnetuiksi, ne aiheettomastikin vahingoittaisivat Aureatan
luottoa, ja hän pyysi minua olemaan julkaisematta yksityiskohtia.
Tällaisissa asioissa, Jones, emme saa antaa pelkkien itsekkäiden
vaikuttimien johtaa toimintaamme."

"Jumala varjelkoon, sir!" huudahti Jones hyvin liikutettuna.

"Olen siis päättänyt tyytyä tekemään vain yksityisen ilmoituksen
johtajille; heidän asiakseen jääköön, missä määrin he uskovat sen
myöskin osakkaille. Suurelle yleisölle en virka sanaakaan jälkimäisestä
lainasta, ja te minun mielikseni tietenkin käsittelette näitä rahoja
vain tavallisten sijoitusten perimisen tuloksena, Äskeiset selkkaukset
riittävät hyvin selittämään, miksi niin suuri summa on vaadittu
takaisin pankin käyttövaroiksi."

"En oikein käsitä, miten tämän seikan järjestäisin."

"Oh, te olette rasittunut", sanoin. "Jättäkää se minun huolekseni,
Jones."

Ja tämän minä sainkin hänet tekemään. Hän tosiaan tunsi niin suurta
helpoitusta, nähdessään rahat saaduiksi takaisin, että hänen kanssaan
oli helppo tulla toimeen, ja jos hän epäilikin jotain, herätti nykyinen
korkea asemani hänessä pelonsekaista kunnioitusta. Hän näkyi unohtavan,
mitä minä itse en voinut unohtaa, — nimittäin että presidentin hallussa
epäilemättä yhä oli tuo turmiota uhkaava sähkösanoma!

Puolipäivällisen jälkeen muistin lupaukseni signorinalle, ja ottaen
hattuni olin juuri jättämäisilläni jäähyväiset liikeasioille, kun Jones
sanoi:

"Teille tuli juuri äsken kirje, sir. Pieni poika toi sen ollessanne
puolisella."

Hän ojensi sen minulle — pienen, likaisen kirjekuoren, johon oli
osote töherretty kankeasti. Avasin sen huolettomasti, mutta säpsähdin
hämmästyneenä, nähdessäni presidentin käsialan. Kirjelappu oli päivätty
"lauantaina Songstress-purressa" ja kuului näin:

 "Hyvä mr. Martin! — Minun täytyy tunnustaa, että olen pitänyt
 rohkeuttanne ja kykyjänne liian huonossa arvossa. Jos tahdotte jättää
 ne minun käytettävikseni nyt, niin otan vastaan suostumuksenne.
 Muussa tapauksessa on minun viitattava julkiseen kuulutukseeni. Joka
 tapauksessa saattaa Teille olla hyödyllistä tietää, että McGregor
 aikoo naida signorina Nugentin. Pelkään että palatessani henkenne
 säästäminen tuskin soveltuu velvollisuuksiini yhteiskuntaa kohtaan
 (ellette vastaanota nykyistä tarjoustani), mutta mielihyvällä aina
 muistelen tuttavuuttanne. Sallikaa minun tunnustaa, että olen harvoin
 tavannut miestä, jolla on sellaiset luontaiset lahjat raha-asioihin
 ja politiikkaan. Lasken ensi yöksi ankkurini viiden penikulman päähän
 Whittinghamista (tiedänhän, että teillä ei ole laivoja), ja jos
 yhdytte minuun, on kaikki hyvin. Ellette sitä tee, pidän päätöstänne
 peruuttamattomana. — Uskokaa, mr. Martin, vilpittömään kunnioitukseeni.

                                             Marcus W. Whittingham,
                                        Aureatan tasavallan presidentti."

Joku on aivan oikein huomauttanut, että on mieluisaa _laudari a laudato
viro_ [saada kiitosta kiitetyltä mieheltä], ja niinpä presidentinkin
ylistyspuhe hiveli minun mieltäni. Mutta minä en nähnyt mitään
mahdollisuuksia yhtyäkseni häneen. Rahoista hän ei maininnut mitään,
mutta tiesin hyvin, että niiden palauttamisen olisi täytynyt olla
liittomme ehtona. Sitäpaitsi olin varma, että hänkin aikoi naida
signorinan, ja jos minulla täytyi olla kilpakosija paikalla, valitsin
siksi mieluummin McGregorin. Lopuksi ajattelin, että tavallinen
kunniantuntokin pakoitti minut pysymään puolueelleni uskollisena.
En kuitenkaan kertonut kirjeestä McGregorille, vaan lähetin hänelle
ainoastaan pari riviä, ilmoittaen kuulleeni "Songstressin" luovailevan
muutaman penikulman päässä rannikolla, joten hänen tuli olla varuillaan.

Tämän tehtyäni panin täytäntöön keskeytetyn aikeeni ja läksin
signorinaa tervehtimään. Kun minut ohjattiin sisälle, tuli tämä
ystävällisesti hymyillen vastaani.

"Olen saanut kirjeen presidentiltä", alotin minä

"Niin", lausui tyttö, "hän ilmoitti kirjoittaneensa sinulle."

"Mitä! Oletko sinäkin saanut tietoja häneltä?"

"Kyllä, vain muutaman rivin. Hän on jokseenkin vihoissaan minulle."

"Sen arvaan. Haluaisitko nähdä kirjeeni?"

"No, kyllä", vastasi hän huolettomasti.

Luettuaan sen kysyi hän:

"No, aiotko siirtyä hänen puolelleen — jättää minut?"

"Miten saatat sellaista kysyä? Sällitkö minun lukea oman kirjeesi,
Christina?"

"En, Jack", vastasi hän matkien kiihkeätä äänensävyäni. "Voin varastaa
presidentin säästöt, mutta pidän kunniassa hänen luottamustaan."

"Näitkö, mitä hän kirjoittaa minulle McGregorista?"

"Kyllä", vastasi signorina. "Tiedäthän, että se ei ole minulle uutta.
Mutta on omituinen sattuma, että eversti on juuri itse käynyt täällä
kertomassa minulle samaa. Everstin kosimistapa ei ole sievää — ei
läheskään niin sievää kuin sinun, Jack."

Täten rohkaistuna istuuduin hänen viereensä. Luullakseni tartuin hänen
käteensä.

"Ethän sinä rakasta häntä?"

"En laisinkaan", vastasi hän.

Pyydän saada olla kertomatta, miten tarjosin sydämeni signorinalle.
Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt, mutta hän ei näyttänyt panevan
sitä pahakseen.

"Pidän sinusta hyvin paljon, Jack", lausui hän, "ja teit hyvin
ystävällisesti ryhtyessäsi vallankumoukseen minun tähteni. Tapahtuihan
se minun tähteni, Jack?"

"Tietysti, rakkaani", vastasin kerkeästi.

"Mutta tiedätkös, Jack, me emme mielestäni ole paljoakaan paremmassa
asemassa. Tavallaan ovat asiat pahemmallakin kannalla. Presidentti ei
tahtonut sallia kenenkään muun naida minua, mutta hän ei ollut niin
omavaltainen kuin eversti. Eversti vakuuttaa naivansa minut viikon
kuluttua tästä päivästä!"

"Saammepa nähdä", sanoin minä karmeasti.

"Uusi vallankumousko, Jack?" kysyi signorina.

"Älä ivaile", lausuin pahantuulisesti.

"Poika-parka! Mikäpä meille ihanteellisille rakastavaisille tulee
eteen?"

"En usko olevasi ollenkaan tosissasi."

"Kyllä, Jack, minä olen — nyt." Sitten hän jatkoi jonkunlaisella
leikkisällä säälillä: "Kas minun raivostunutta, mustasukkaista,
murtunutta Jackiani!"

Suljin hänet syliini ja suutelin häntä, kuiskaten kiihkeästi:

"Pysythän uskollisena minulle, armas?"

"Päästä minut", sanoi hän. Viskauduttuani takaisin tuolille hän sitten
kumartui ylitseni, lausuen: "Tämä on ihanaa niin kauan kuin sitä
kestää; älä anna mielesi murtua, jos se loppuu."

"Jos rakastat minua, niin mikset lähde kanssani pois tästä kehnouden
kuilusta?"

"Pakenisinko kanssasi?" kysyi hän teeskentelemättömän hämmästyneenä.
"Luuletko olevamme sellaista väkeä, jolle soveltuu haaveellinen
karkaaminen? Minä olen hyvin maailmallinen. Samoin olet sinäkin,
rakas Jack — miellyttävästi maailmallinen, mutta pelkkä maailman orja
kuitenkin."

Tässä huomautuksessa oli paljon totta. Emme olleet ihannepari mökissä
kuherrellaksemme.

"Niin", virkahdin, "minulla ei ole rahaa."

"Minulla on hiukan, vaan ei paljoa. Olen maksellut velkojani", hän
lisäsi ylpeästi.

"Minä en ole sitäkään tehnyt. Eikä minussa ole oikein miestä
puhaltamaan noita kolmeasataatuhatta dollariakaan."

"Meidän täytyy odottaa, Jack. Mutta yhden asian lupaan. En ikinä mene
naimisiin everstin kanssa. Jos ainoaksi keinoksi jää tosiaan pako, niin
me karkaamme yhdessä."

"Entä Whittingham?"

Kerrankin näytti signorina vakavalta.

"Sinä tunnet hänet", hän sanoi. "Ajattele, mitä hän sinulla teetti — ja
sinä et ole heikko mies, muutoin en sinusta pitäisikään. Jack, sinun on
pidettävä hänet loitolla minusta."

Hän oli aivan kuohuksissaan, ja oli uusi todiste presidentin voimasta,
että hänellä saattoi olla niin merkillinen vaikutusvalta sellaiseen
luonteeseen. Kiihkeästi halusin kysyä häneltä enemmän hänen suhteestaan
presidenttiin, mutta sitä en voinut tehdä nyt kun hän oli tuskassa. Ja
rauhoitettuani hänet hän päättäväisesti kieltäytyi palaamasta tähän
asiaan.

"Ei, mene pois nyt", sanoi hän. "Koeta keksiä keinoja molempien
presidenttiemme pelin sotkemiseksi. Ja mitä tapahtuneekin, Jack, olen
joka tapauksessa hankkinut sinulle takaisin rahasi, tehnyt sinulle
jotakin hyvää. Älä siis minua tuomitse. En suurestikaan pelkää
sydämesi murtuvan. Toden totta, Jack, me emme kumpikaan ole kilttejä
nuoria ihmisiä. Ei, ei, tyynny ja mene nyt kotiisi. Sinulla on paljon
hyödyllistä hommattavaa ajatustesi kääntämiseksi muuhun."

Suostuin vihdoin lähtemään ja kävelin pois, tuntien kiusallisen
asemamme melkoisesti häiritsevän onneani. Ilmeisesti oli McGregorilla
tosi mielessä, ja tällä hetkellä McGregor oli kaikkivoipa. Jos hän
pysyi ohjaksissa, menettäisin minä armaani. Jos entinen presidentti
palaisi, uhkaisi minua vieläkin pahempi kohtalo. Jos olisikin
mahdollista viedä pois signorina, mitä suuresti epäilin, niin minne
sitten menisimme? Ja tulisiko hän mukaani?

En ylipäätään luullut, että hän tulisi.




KAHDESTOISTA luku.

Kahden tulen välissä.


Monista kiusoistani huolimatta nukuin tämän vaiherikkaan päivän jälkeen
yöni kunnollisesti ensi kerran kokonaiseen viikkoon. Tarpeettoman
ylimielisesti vakuuttaen sellaista varokeinoa halveksivansa epäsi
eversti isänmaallisen tarjoukseni pitää silmällä kaupunkia, ja
senvuoksi minä kevyen illallisen nautittuani ja mietteissäni
poltettuani piipullisen tupakkaa menin levolle kello yhdeltätoista,
koska tunsin itseni perin raukeaksi. Minulla oli mielestäni jonkun
verran syytä onnitellakin itseäni, sillä vaikka vaikeuteni nytkin
olivat melkoiset, oli asemani kieltämättä toivorikkaampi kuin ennen
vallankumousta. Nyt olin päättänyt toimittaa rahani turvallisesti pois
maasta, ja toisessa suuressa asiassani taasen toivoin vielä lyöväni
laudalta McGregorin.

Valjetessaan toi seuraava päivä kuitenkin uusia huolia. Minut herätti
hyvin varhain itse eversti pistäytymällä puheilleni. Hän toi kovin
hälyttäviä tietoja. Yöllä oli kaikki meidän julistuksemme revitty pois
tai töherretty täyteen herjauksia; niiden päällä tai vieressä riippui
nyt lukuisia suurennettuja jäljennöksiä presidentin loukkaavasta
kuulutuksesta. Miten ja kenen toimesta tämä kiihoitus oli pantu alkuun,
sitä emme kyenneet arvaamaan, sillä sekä upseerit että sotamiehet
vakuuttivat valppauttaan. Aivan Piazzan keskelle oli presidentin
muistopatsaan jalustaan kiinnitetty mahdottoman suuri paperi, johon oli
piirretty: "_Muistakaa vuotta 1871! Kuolema kavaltajille_!"

"Miten on tuo kaikki voinut tapahtua, elleivät sotamiehet ole olleet
juonessa?" kysyi eversti synkkänä. "Olen lähettänyt nuo kaksi
komppaniaa takaisin kasarmiin ja komentanut toisia sijalle. Mutta mistä
tiedän, ovatko he sen parempia? Tapasin de Chairin juuri äsken ja
kysyin häneltä armeijan mielialaa. Se pikku vintiö irvisti ja sanoi:
'Ah, _mon president_, olisi parempi, jos kunnon sotilaat saisivat vähän
enemmän rahaa'."

"Niin kai", lausuin minä; "mutta teillä ei ole enää paljoakaan
jäljellä".

"Mitä minulla on, sen aion jo pitää", vastasi eversti. "Jos tämä homma
menee myttyyn, en tahdo tulla potkituksi nälkiintymään. Sanonpa teille,
Martin, teidän täytyy antaa minulle takaisin osa siitä rahasummastanne."

Tämän pyynnön häikäilemättömyys tyrmistytti minut. Olin juuri vetämässä
toista housunlahetta jalkaani (sillä vuoteessa lojuminen ei ollut
hauskaa tuon ison otuksen siinä edessä reuhatessa) ja pysähdyin koipi
koholla tuijottamaan häneen.

"No, mikä tuli? Miksi pitäisi teidän saada tanssia tiehenne koko
saaliin kanssa?" kysyi hän.

Miehen puutteellisuus alkeellisimmissa siveellisyyskäsitteissä teki
hänet inhoittavaksi. Eikö hän varsin hyvin tiennyt, että rahat
eivät olleet minun? Enkö ollut antanut hänelle apuani juuri sillä
nimenomaisella ehdolla, että saisin nuo rahat maksaakseni takaisin
pankille? Päätin pukeutumiseni ja vastasin sitten:

"En anna penniäkään, eversti, en jumaliste penniäkään! Sopimuksemme
mukaan ne rahat kuuluivat minulle; muussa tapauksessa en olisi
vallankumoukseenne edes pihdeillä kajonnut."

Hän näytti hyvin raivostuneelta ja mutisi jotain partaansa.

"Olettepa jo korskealla tuulella", sanoi hän sitten.

"En suostu varastamaan teidän mieliksenne", vastasin minä.

"Aina ette ole ollut yhtä tunnontarkka", — härnäsi hän.

Tästä loukkauksesta välittämättä toistin päätökseni.

"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän siihen, "annan teille vuorokauden
miettimisajan; neuvon teitä siksi muuttamaan mielenne. En halua
riidellä, mutta osan noista rahoista minä aion saada."

Hän oli ilmeisesti oppinut valtiotaitoa edeltäjänsä koulussa!
"Kaksikymmentäneljä tuntia on aikaa sekin", ajattelin, ja päätin
koettaa käärmeen viekkautta.

"_All right_, eversti, minä tuumin asiaa. En sellaiseen tietenkään
mielelläni suostu, mutta olemmehan astuneet samaan ruuheen ja yhdessä
meidän on soudettava. Odottakaamme miltä tilanne näyttää huomenaamulla."

"On toinenkin seikka, josta aioin puhua kanssanne", jatkoi hän.

Olin nyt täysissä pukimissa; kutsuin hänet toiseen huoneeseen, johon
aamiaispöytä oli katettu, tarjosin hänelle kupin kahvia (jota suureksi
ansiokseni en myrkyttänyt) ja kävin käsiksi omaan eineeseeni.

"Antakaa kuulua", sanoin lyhyeen.

"Varmaankin tiedätte, että aion mennä naimisiin?" virkkoi hän.

"Ei, en ole kuullut", vastasin yrittäen olla kokonaan kiintynyt munan
kuorimiseen. "Hieman hoppuinen aika naimapuuhiin, eikö olekin? Kuka hän
on?"

Hän naurahti raskaasti.

"Älkää huoliko näytellä noin peräti osatonta; luullakseni voitte sen
hyvinkin arvata?"

"Ehkä madame Devarges?" lausuin huolettomasti. "Sopiva liitto,
jokseenkin teidän ikäisenne —"

"Älkää hitossa yritelkö sukkeluuksianne!" huudahti eversti. "Tiedätte
yhtä hyvin kuin minäkin, että se on signorina?"

"Niinkö?" vastasin. "No no, kyllähän otaksuinkin olleenne häneen
hieman erityisemmin kiintynyt. Ja hän on suostunut tekemään teidät
onnelliseksi?"

Olin utelias näkemään, mitä hän vastaisi. Tiesin hänet suureksi
valehtelijaksi, mutta uskon hänen puhuneen totta tässä tilaisuudessa,
kun hän vastasi:

"Sanoo, että hän ei koskaan ole välittänyt rahtuakaan kenestäkään
muusta?"

Ooh, signorina!

"Eikö edes Whittinghamista?" kysäisin häijysti.

"Hän vihaa sitä vanhaa lurjusta!" vastasi eversti. "Yhteen aikaan
luulin hänen pitävän teistä, Martin, mutta hän nauroi koko ajatukselle.
Olen hyvilläni siitä, sillä muutoin olisimme joutuneet rettelöön."

Hymyilin hiukan äitelästi ja kätkien kasvoni kahvikupin taa.
Laskiessani sen kädestäni kysyin:

"Ja milloin häät vietetään?"

"Ensi lauantaina?"

"Niinkö pian?"

"Niin", vastasi hän. "Meidän keskemme sanottuna, Martin, tyttö on
hyvinkin halukas kiirehtimään?"

Tämä jo ellotti liiaksi. Mutta minä en tiennyt, pettikö eversti
minua vai oliko signorina pettänyt häntä — luultavasti oli siinä osa
kumpaakin. Käsitin kuitenkin selvästi, että eversti tällä kömpelöllä
pelillään tarkoitti hätistää minut pois metsästysmailtaan, sillä
tietysti olivat toiveeni hänelle tunnetut, samoin kuin hän luultavasti
tiesi, että olin signorinan tunteissa saavuttanut jotakin menestystä, —
enkä kai nytkään suuresti eksyttänyt häntä. Mutta minä tahdoin välttää
suoranaista kiistaa, voittaakseni aikaa.

"Minun pitää käydä onnittelemassa häntä", sanoin.

Eversti ei kernaasti voinut sanoa vastaan, mutta hän ei pitänyt siitä.

"Hm, Christina sanoi olevansa kovin kiireissään, mutta kaiketi hän voi
ottaa teidät vastaan muutamiksi minuuteiksi?"

"Kyllä kai", toistin kuivasti.

"Minun täytyy nyt lähteä. On oltava liikkeellä pitkin päivää
yrittämässä, enkö saa napatuksi noita hylkyjä, jotka hävittivät
julistuksemme?"

"Ettekö siis aio ryhtyä mihinkään toimiin tänään?"

"Hallituksen järjestämiseenkö?" kysyi hän virnistäen. "En juuri vielä.
Odottakaa, kunnes olen saanut signorinan ja rahat, ja sitten alamme
tuumia niistä asioista. Ajatelkaa te nyt niitä rahoja, veikkonen!"

Suureksi huojennuksekseni hän sitten läksi, ja hänen poistuessaan
minä vannoin, että hän ei koskaan saisi signorinaa sen paremmin kuin
rahojakaan. Vuorokauden kuluessa _oli minun keksittävä keino hänen
ehkäisemisekseen_.

"Hiukan aikaista mennä vierailulle", ajattelin, "mutta minun täytyy
tavata signorina."

Matkallani tapasin useita henkilöitä ja kuulin yhtä ja toista
mielenkiintoista. Ensiksikään ei ollut tavattu jälkeäkään don
Antoniosta eikä hänen tyttärestään; huhu tiesi heidän menneen purteen
yhdessä presidentin ja tämän uskollisen lääkärin kera. Toiseksi, Johnny
Carr lepäsi yhä vuoteessaan Kultaisessa talossa (tämän kuulin madame
Devargesilta, joka oli ollut häntä katsomassa); mutta hänen miehensä
olivat hävinneet, tehtyään ensin juhlallisen uskollisuudenvalan uudelle
hallitukselle. Kolmanneksi, sotaväki oli vastaanottanut everstin
äänettömänä ja synkin katsein, ja kaksi upseeria oli kadonnut teille
tietämättömille; nämä olivat molemmat ameriikkalaisia ja ainoat, joilla
oli taistelukuntoisuutta.

Asemassa ilmeni siis pahoja enteitä, ja minä aloin ajatella,
että minunkin olisi hyvä kadota, kunhan vain saisin rahani ja
rakastajattareni mukaani. Puolueuskollisuuden arvelukset oli everstin
röyhkeä käytös häivyttänyt, ja minä tunsin olevani valmis toteuttamaan
omia aikeitani millä keinoin hyvänsä. Oli jo ilmeistä, ettei McGregorin
kanssa voinut tulla toimeen hänen nykyisessä mielentilassaan ollessaan,
ja olin vakuutettu siitä, että minun oli paras poistua koko näyttämöltä
tai sen käydessä mahdottomaksi yrittää jotakin sopimusta entisen
presidentin kanssa. Tietysti kaikki kävisi sileästi, jos luovuttaisin
tälle sekä dollarit että naisen; samanlainen uhraus sovittaisi
McGregorin. Mutta sitä en tahtonut tehdä.

"Jommankumman tahdon pitää", tuumasin itsekseni koputtaessani Mon
Repos'n ovelle, "ja molemmat, jos mahdollista."

Signorina näytti tuskaantuneelta, hän näytti itkeneenkin.

"Tapasitko tätiäni tänne tullessasi?" kysäisi hän heti kun minut oli
osoitettu sisään.

"En", vastasin.

"Olen lähettänyt hänet pois", jatkoi hän. "Tämä hälinä peloittaa häntä,
ja senvuoksi hankin hänelle everstiltä matkaluvan (sillä tiedäthän,
että me emme saa luvatta liikahtaa minnekään nyt kun vapaus on päässyt
voitolle), vaimo-parka kaipaa ilmaston muutosta."

"Mihin hän matkustaa?" kysyin.

"Kotiin", vastasi signorina.

En tiennyt missä "koti" oli, mutta minä en koskaan kysele sellaista,
mitä ei ole aiottu tiedettäväkseni.

"Oletko jäänyt tänne yksin?"

"Olen. Tiedän että se ei ole sopivaa, mutta näetkös, Jack, minun
oli valittava joko huolenpito rahoistani tai maineeni varjeleminen.
Jälkimäinen on aina turvattu omassa tallessani, edellisestä en ollut
yhtä varma."

"Vai niin, olet siis jättänyt ne Mrs. Carringtonille?"

"Kaikki, paitsi viisituhatta dollaria."

"Tietääkö eversti siitä?"

"Hyväinen aika, eihän toki. Muutoin ei hän olisi sallinut tätini
lähteä."

"Sinä olet hyvin ymmärtäväinen", sanoin minä. "Soisinpa vain, että
minäkin olisin voinut lähettää rahani hänen kanssaan."

"Pelkään että rakas tätini olisi siitä paisunut kovin leveäksi", sanoi
signorina tirskuen.

"Niin, paljonhan on hallussani käteistä", vastasin pahoitellen. "Mutta
eivätkö ne keksi tätisi rahoja?"

"Eivät, jos he ovat säädyllisiä herrasmiehiä", vastasi signorina
hämärästi.

Nähtävästi ei sopinut kysellä tarkemmin. Enemmittä mutkitta ilmaisin
siis oman vaaranalaisen tilani ja everstin kerskaukset signorinasta
itsestään.

"Mikä lurjus se mies onkaan!" huudahti hän. "Tietysti olin hänelle
kohtelias, mutta minä en puhunut puoliakaan tuosta kaikesta. Ethän sitä
minusta uskonutkaan, Jack?"

Ei koskaan hyödytä heittäytyä epämieluisaksi ihmisille; sanoin siis,
etten ollut voinut alentua kuvittelemaan sellaista mahdolliseksi.

"Mutta mitä on tehtävä? Jos viivyn täällä huomiseen, ottaa hän rahat ja
voi leikata minulta kurkun poikki, mikäli yritän häntä vastustella."

"Niin, ja nai minut", säesti signorina. "Jack, meidän täytyy panna
toimeen vastavallankumous."

"En näe siitä mitään hyötyä", vastasin alakuloisesti. "Presidentti
ottaa rahat aivan yhtä varmasti ja kaiketi myös sinut samaten."

"Heistä kahdesta mieluummin valitsisin hänet. Älä nyt raivostu, Jack!
Minähän vain sanoin: _heistä kahdesta_. Mutta oletpa oikeassa; paljoa
ei meitä auttaisi kenraali Whittinghamin toimittaminen takaisin."

"Puhumattakaan siitä, että minä hyvin luultavasti saisin surmani
sellaisessa yrityksessä."

"Annahan, kun ajattelen", virkkoi signorina, rypistäen kulmakarvojaan.

"Saanko sytyttää savukkeen ja auttaa sinua?"

Hän nyökkäsi myöntymykseksi, ja minä jäin odottamaan hänen
mietiskelynsä tulosta.

Signorina istui kotvan ajatuksissaan ja tuskallisin ilmein. Minusta
kuitenkin näytti siltä, että hän pikemmin kamppaili ristiriitaisten
tunteiden kanssa kuin harkitsi toimintasuunnitelmaa. Kerran vilkaisi
hän minuun, mutta kääntyi sitten pois levottomin elein ja huoahtaen.

Poltin savukkeeni loppuun, ja viskattuani sen pois astuin ikkunan luo
katsahtamaan ulos. Seisottuani siinä hetkisen kuulin hänen kutsuvan
hellästi:

"Jack!"

Käännyin ja tulin hänen luokseen, polvistuen hänen eteensä ja tarttuen
hänen käsiinsä.

Hän katsoi harvinaisen totisena minua jokseenkin tiukasti silmiin ja
lausui:

"Jos sinun on valittava minun tai rahojen välillä, niin miten
päätätkään?"

Suutelin hänen kättänsä vastaukseksi.

"Jos rahat menetetään, niin eikö kaikki tule ilmi? Ja eikö sinua
silloin syytetä epärehellisyydestä?"

"Luultavasti", myönsin minä.

"Etkö välitä siitä?"

"Kyllä, välitän tietenkin. Ei kukaan pidä siitä, että häntä sanotaan
varkaaksi — varsinkaan jos asiassa on jotakin perää. Mutta sinun
menettämisesi koskisi minuun kipeämmin."

"Pidätkö minusta tosiaankin hyvin paljon, Jack? Ei, sinun ei
tarvitsekaan sitä sanoa. Luullakseni sinä pidät. Ja nyt minä kerron
sinulle salaisuuden. Ellet sinä olisi saapunut tänne, olisin nainut
kenraali Whittinghamin jo aikoja sitten. Jäin tänne sitä varten — niin,
niin, Jack, en minä ole mikään kiltti pikkutyttö, — ja hän kosi hyvin
pian senjälkeen kun sinä olit tullut. Silloin annoin hänelle rahanikin,
tiedäthän."

Kuuntelin tarkkaavaisesti. Muutamia seikkoja näytti olevan selviämässä.

"No niin", hän jatkoi, "sinä tiedät, mitä tapahtui. Sinä rakastuit
minuun — minä viettelin sinut siihen — ja sitten luullakseni rakastuin
itsekin hiukkasen sinuun. Joka tapauksessa ilmoitin presidentille,
etten juuri vielä menisi naimisiin hänen kanssaan. Joku aika myöhemmin
tarvitsin rahoja ja pyysin häntä antamaan minulle omani takaisin. Hän
kieltäytyi ehdottomasti; sinä tunnet hänen tyynen, vastustamattoman
sävynsä. Hän sanoi säilyttävänsä rahoja 'rouva Whittinghamia' varten.
Oi, minä olisin suonut voivani tappaa hänet! Mutta minä en uskaltanut
avoimesti riitaantua hänen kanssaan, ja häntä vastaan on sitäpaitsi
kovin vaikea taistella. Kinastelimme alituiseen, hän ei suostunut
millään ehdolla luovuttamaan takaisin rahoja, ja minä vakuutin
etten naisi häntä, ellen ensin saisi niitä, enkä sittenkään, jos en
itse tahtoisi. Vihapäissään hän vannoi, että naisin hänet saamatta
penniäkään, ja tällä tavoin kului aika. Mutta sinua ei hän ollenkaan
epäillyt, Jack, ennenkuin vasta viimeiseltä. Sitten saimme tietoomme
tuon velkajutun, ja jokseenkin samaan aikaan huomasin hänen vihdoinkin
vainuavan jotakin meidän kahden tunteista. Juuri päivää ennen kuin
eversti ja minä tulimme pankkiin sinua tapaamaan hän saattoi minut
epätoivoon. Seisoen edessäni tässä huoneessa lausui hän: 'Christina,
olen tulemassa vanhaksi. En odota kauemmin. Minä luulen, että olet
rakastunut nuoreen Martiniin.' Sitten hän pyysi anteeksi suoraa
puhettaan, sillä hän esiintyy muuten aina säveästi. Ja minä uhmasin
häntä. Ja sitten — arvaappas, Jack, mitä hän sitten teki?"

Ponnahdin raivoissani tuolilta.

"Mitä?" huudahdin.

"Hän nauroi!" lausui signorina traagillisen kolkosti. "Sitä en voinut
sietää, ja niin yhdyin everstiin kukistaakseni hänet. Ah, hänen ei
olisi pitänyt nauraa minulle."

Ja tosiaankin hän näytti tällä hetkellä vaaralliselta olennolta siten
kohdeltavaksi.

"Tiesin mitä ei kukaan muu tiennyt ja kykenin vaikuttamaan häneen
tavalla, jolla ei kukaan muu kyennyt, ja minä sain kostoni. Mutta
nythän se kaikki raukeaa tyhjiin."

Ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen tuolille.

Toipuen hän sitten viittasi minua olemaan hiljaa ja jatkoi:

"Ajattelet ehkä, että pidettyäni niin kauan puoliani presidenttiä
vastaan, minulla ei ole syytä peljätä everstiä. Mutta sen asian laita
on toinen. Presidentti on häikäilemätön, mutta hän on herrasmies —
naisia kohtaan. Tarkoitan että hän ei koskaan —"

Hän pysähtyi.

"Mutta McGregor?" kysyin käheänä kuiskauksena.

Hän painoi päänsä olkaani vasten.

"En rohkene jäädä tänne hänen kanssaan, Jack", kuiskasi hän. "Ellet
voi viedä minua pois, täytyy minun paeta presidentin luo. Siellä olen
ainakin turvassa."

"Sitä kirottua roistoa!" murahdin minä — en tarkoittaen presidenttiä,
vaan hänen seuraajaansa. "Minä ammun hänet."

"Ei, ei, Jack!" huudahti hän. "Sinun on oltava tyyni ja varovainen.
Mutta tänä iltana täytyy minun lähteä — tänä iltana, Jack, joko sinun
kanssasi tai presidentin luo."

"Rakkaani, sinä tulet minun kanssani!" lausuin minä.

"Minne sitten?"

"Oh, pois täältä, jonnekin."

"Mitenkä pääsemme pakenemaan?"

"No, istuhan nyt, rakkaani ja koeta olla itkemättä — se murtaa
sydämeni. Minä tahdon nyt vuorostani miettiä."

Kannoin hänet sohvalle, ja hän jäi hiljaa lepäämään, mutta katse
tähdättynä minuun. Olin vimmoissani McGregorille, mutta kun en voinut
suoda itselleni suuttumukseni valloilleenpääsemisen ylellisyyttä,
pinnistin kaikki sielunvoimani keksiäkseni pakokeinon. Vihdoin luulin
onnistuneeni.

Signorina huomasi sen silmieni välähdyksestä. Hän hypähti ylös ja tuli
luokseni.

"Oletko keksinyt?" huudahti hän.

"Luulen niin — kunhan vain tahdot uskoa itsesi minun haltuuni ja olet
valmis viettämään epämukavan yön."

"Jatka."

"Tiedät, että minulla on pieni höyryvene? Tulee pimeä yö. Jos vain
pääsemme alukseen ja saamme parin tunnin ennätyksen, niin silloin ei
kukaan enää ehdi kintereillemme. Vene on nopeakulkuinen, ja täältä on
vain viisikymmentä penikulmaa turvapaikkaan vieraalle rannikolle. Sinne
saavun kerjäläisenä!"

"En välitä siitä, Jack", sanoi hän. "Minulla on viisituhatta
dollariani, ja täti tuo meille loput. Mutta miten pääsemme alukseen?
Sitäpaitsi, voi, Jack! presidentti vaanii rannikolla 'Songstressillaan'
joka yö, ja niillähän on höyryä — mr. Carr oli juuri laitattanut
purteensa avuksi höyrypannun."

"Vai niin", sanoin minä, "siitä en tiennytkään. Kuulehan, Christina,
suo kysymykseni anteeksi, mutta onko sinulla mahdollisuutta
kirjevaihtoon presidentin kanssa?"

"On", vastasi hän silmänräpäyksen epäröityään.

"Ja uskooko hän, mitä hänelle kirjoitat?"

"Enpä tiedä. Ehkä, ja ehkä ei. Hän luultavasti toimii niinkuin ei hän
uskoisi."

"No niin, meidän täytyy uskaltaa", sanoin. "Ainakin on parempi joutua
hänen valtaansa kuin jäädä tänne. Teimme vallankumouksemme ehkä liian
hätäisesti."

Esitin suunnitelmani signorinalle laisinkaan peittelemättä sen
vaikeuksia ja vaarojakin. Mitä hän lieneekin ajatellut ennen ja
jälkeen, tällä hetkellä hän joko oli niin peloissaan everstin suhteen
tai niin hullaantunut minuun, että hän vähäksyi vaikeuksia ja nauroi
vaaroille huomauttaen, että vaikka epäonnistuminen tuottaisikin häpeää,
ei se oleellisesti voisi tehdä asemaamme pahemmaksi. Jos taasen
onnistuisimme —

Menestyksen ajatus nostatti autuaallisen haaveen, jonka onnesta
nautimme jonkun minuutin; sitten meitä varoitti kello kahdellatoista
lyönnillään, ja me palasimme todellisuuteen.

"Aiotko ottaa rahoista mitään mukaasi?" kysyi signorina.

"En luule", vastasin. "Vaara lisääntyisi suuresti, jos minut nähtäisiin
pankin tienoilla; tiedäthän, että hänellä on vakoojia kaikkialla. Ja
mitäpä se hyödyttäisikään? En voisi niitä pitää, enkä halua antautua
uusiin vaaroihin vain pelastaakseni pankkia tappioilta. Pankin
puolelta ei minua ole kohdeltu kovinkaan hyvin. Aion turvautua sinun
vieraanvaraisuuteesi, kunnes saan aikaa katsella ympärilleni."

"Tulenko noutamaan sinua?" kysyin järjestettyämme muut yksityiskohdat.

"Se tuskin sopii", vastasi hän. "Epäilen everstin lahjoneen erään
palvelijoistani. Yksinäni voin kyllä pujahtaa ulos, mutta vaikeampi
olisi välttää huomiota, jos sinä olisit mukana. Tapaan sinut
Vapaudenkadun alipäässä."

"Täsmälleen kello kaksi aamuyöstä, ole hyvä. Älä tule Piazzan kautta ja
Vapaudenkatua pitkin. Kaarra ajelutietä myöten." (Tämä oli eräänlainen
kaupunkia kiertävä lehtokuja, jolla ylhäisön oli tapana ajella ja
ratsastaa). "Pankin ympärillä lienee silloin jo vilkas kuhina, niin
että sinua ei kukaan huomaa. Onko sinulla revolveria?"

"On."

"Hyvä. Varo ampumasta ketään, ellei se käy välttämättömäksi; mutta jos
haavoitat jotakuta, älä jätä häntä virumaan tuskiinsa. Nyt lähden",
jatkoin; "iltapäiväksi kotiin. Jos jotain selkkausta ilmenee, lähetä
ajopelisi katua pitkin ja anna niiden pysähtyä maustinkauppiaan
myymälän edustalle. Se on minulle merkkinä", ehdotin lopuksi.

Signorinasta tämä oli hyvä tuuma, ja me erosimme hellästi.




KOLMASTOISTA LUKU.

Vetoan inhimilliseen heikkouteen.


Kaikesta päättäen oli minun tänään kestettävä toinen yhtä tuskallisen
kiihoittava päivä kuin se, jonka olin viettänyt vallankumouksen
edellä, ja minä mietiskelin surunvoittoisesti, miten vaikeata on
tämänlaatuisiin selkkauksiin antauduttuaan niistä jälleen selviytyä.
Onneksi oli minulla kaikenlaista hommaa, joten en joutunut toimettomana
kuluttamaan hermojani.

Ensiksi kävin satamassa. Tiellä tutkin taskuni, löytäen kaiken
kaikkiaan 950 dollaria. Siinä oli koko omaisuuteni, sillä viimeiseltä
olin pitänyt viisaimpana tallettaa kaikkia varojani taskussa. No,
riittihän se nykyhetkeksi; tulevaisuus sai huolehtia itsestään.
Tällaisin ajatuksin astelin eteenpäin kevyellä mielellä, sillä
menestykseni lemmenasiassa korvasi minulle kaikki väijyvät vaarat ja
vastukset. Kunhan vain pääsen Aureata-maasta turvalliseen satamaan
signorinan keralla, niin muutapa en Onnettarelta pyydä!

Näissä mietteissäni tulin venehuoneelle, missä alukseni oli. Se oli
siro pikku merenkyntäjä, yksi mies helposti saattoi sitä käyttää. Oli
vain pidettävä huolta, että pääsimme alukseen kenenkään huomaamatta.
Puhuttelin venesuojan vartijaa, kysellen häneltä, millaisen sään hän
luuli tulevan. Mies vakuutti, että oli tulossa kaunis, mutta pimeä yö.

"Hyvä on", lausuin, "aion mennä kalastamaan; lähden yön selkään,
ollakseni aamunkoitteessa valmiina pyyntipaikalla."

Tavaton tarmokkuuteni näkyi miestä ihmetyttävän, mutta hän ei sanonut
vastaan.

"Mihin aikaan lähdette, sennor?" kysyi hän vain.

"Veneen pitää olla valmiina kello kahdelta."

"Tahdotteko, että tulen mukaanne, sennor?"

Olin miettivinäni ja sitten ilmoitin hänen ilmeiseksi huojennuksekseen,
että tulisin kyllä toimeen yksinkin.

"Jättäkää se laiturinne päähän valmiissa käyttökunnossa", lisäsin.
"Kylläpä se siellä pysynee?"

"Ka, kyllä, sennor. Ei siellä pimeän tullen ole muita liikkeelläkään
kuin vartiosoturit, ja he eivät siihen kajoo."

Itsekseni toivoin, että vartiosoturitkaan eivät silloin olisi
paikoillaan, mutta sitä en lausunut ääneen.

"Tietysti suljen portin, sennor, — onhan teillä avain?"

"On, kaikki hyvin, kas tuossa —- kiitos vaivastanne."

Suuresti ihmeissään ja hyvillään ilman varsinaista syytä annetusta
runsaasta juomarahasta (menettelin siinä jokseenkin tyhmästi)
vakuutteli mies monisanaisesti järjestävänsä kaikki mitä mukavimmin.
Vieläpä pyytäessäni muutamia pieluksiakin pidätti hän halveksivan
hymynsä ja lupasi toimittaa ne alukseen.

"Ja älkää millään muotoa huoliko valvoa odottamassa minua", sanoin
lähtiessäni.

"Enpä juuri valvo, jollei tarvitse", vastasi hän. "Toivotan teille
hyvää kalaonnea, sennor."

Satamasta menin suoraa päätä Kultaiseen taloon. Eversti oli
jonkun verran ihmeissään, kun näki minut niin pian jälleen, mutta
ilmoittaessani tulleeni asioissa jätti hän hommansa ja kuunteli.

Alotin hiukan levottomana, sillä jos hän epäili vilpittömyyttäni, oli
kaikki hukassa. Olen kuitenkin aina ollut liukas valehtelija, eikä
McGregor ollut Whittingham.

"Tulin puhumaan niistä rahoista."

"Vai niin, oletteko tullut järkiinne?" kysyi hän tavanmukaisella
karkeudellaan.

"En voi antaa niitä teille", jatkoin.

"Mitä lempoa? Ette voi!" ärjähti hän puheeseeni. "Ja sitä tulette
vasiten sanomaan! Tiedättekö, että jos sotamiehet eivät saa rahaa
muutaman tunnin kuluessa, he kukistavat minut? He ovat siihen valmiit
milloin hyvänsä. Saakeli sentään! Käskyjä antaessani en enää tiedä,
totellaanko minua vai saanko luodin kallooni."

"Rauhoittukaahan toki", lausuin, "ja sallikaa minun lopettaa!"

"Teidän lopettaa!" pauhasi hän. "Mitä luulette lörpöttelyn auttavan?
Joko annatte minulle rahat tai minä otan ne, siinä kaikki — ja jos
ryhdytte sitä estämään, sen pahempi teille!"

"Sitähän juuri aioin ehdottaakin, mutta te keskeytitte minut", sanoin
tyynesti, mutta sydämessäni riemuitsin, sillä näin hänen olevan siinä
mielentilassa, että hän kerkeästi astuisi ansaan.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

Selitin hänelle, että minun oli mahdoton luovuttaa rahoja. Maineeni oli
kysymyksessä; velvollisuuteni oli kuolla noita rahoja varjellessani,
— mitä velvollisuutta — kiirehdin lisäämään — en sentään ollenkaan
aikonut täyttää.

"Mutta", jatkoin, "vaikka minun ei sovi luovuttaa rahoja, en ole
velvollinen edellyttämään pankinryöstöä. Rauhattomina aikoina on
usein rosvojoukkoja liikkeellä. Ankarimmatkaan varokeinot eivät riitä
suojelemaan omaisuuttamme. Olisi nyt hyvin mahdollista, että juuri
tänä yönä tuollainen joukkue murtautuisi pankkiin ja tyhjentäisi koko
kassakaapin."

"Ohoo!" huudahti eversti. "Sellaistako peliä?"

"Aivan niin", vastasin, "ja oiva peli se onkin, kunhan vain pelaatte
hyvin".

"Ja mitä sanotaan Euroopassa, kun kuullaan, että väliaikainen hallitus
ryhtyy ryöstämään yksityistä omaisuutta?"

"Hyvä eversti, tehän pakoitatte minut kovin seikkaperäisiin
selityksiin. Tietenkään ette te esiinny jutussa."

"Mutta minä tahtoisin olla paikalla", huomautti hän. "Ellen olisi,
saattaisivat miehet käsittää tehtävänsä omalla tavallaan."

"Te olette saapuvilla, se on luonnollista, mutta epävirallisesti.
Katsokaahan, eversti, kaikki käy kuin tanssi. Ilmoittakaa menevänne
tarkastamaan rannikkoa ja pitämään 'Songstressia' silmällä. Viekää
sillä verukkeella komppanianne pois Piazzalta. Ottakaa sitten
viisitoista, kaksikymmentä luotettavaa miestä — ei enempää, on
joutavaa ottaa useampia kuin välttämättömästi tarvitaan. Vastustus ei
tule kysymykseenkään. Kello kahden aikaan, kun kaikki on hiljaista,
saarratte pankin. Jones avaa, kun kolkutatte. Älkää tehkö hänelle
pahaa, mutta viekää hänet ulkopuolelle, älkääkä antako hänen huutaa.
Sitten menette noutamaan rahat. Tässä on kassakaapin avain. Sitten
voitte pistää talon tuleen, jos haluatte."

"Bravo, veikkoseni!" huudahti eversti. "Onpa, teissä sittenkin ryhtiä.
Tosiaan jo pelkäsin, että teistä tulisi katumuksentekijä."

Nauroin niin kunnottomasti kuin osasin.

"Ja mitä te siitä tahdotte osallenne?" kysyi hän. "Ette kai ole sitä
unohtanut?"

Kuten lukija tietää, en ollut saamassa osalleni muuta kuin oman
itseni ja signorinan. Mutta ei käynyt päinsä sanoa everstille, etten
vaatisi mitään; hän ei olisi uskonut. Pyysin senvuoksi 30,000 dollarin
hyvitystä, jonka hän lupasi niin auliisti, että epäilin, tokko hän
aikoi sitä koskaan maksaa.

"Luuletteko olevan peljättävissä, että Whittingham voi yrittää
hyökkäystä sillaikaa kun olemme siinä puuhassa?"

"En sitä usko", vastasin. "Hän ei ole mitenkään vielä ehtinyt
järjestää itselleen kunnollista kannattajajoukkoa täällä. Onhan tosin
tyytymättömyyttä, vaan ei kylliksi, jotta hän voisi sille rakentaa."

"On hyvin paljon tyytymättömyyttä."

"Ei parin tunnin kuluttua. Menette vain ilmoittamaan, että uusi
palkkaerä suoritetaan joukoille huomenaamulla — sievoinen osa."

"Niin", lausui hän miettiväisenä, "sen pitäisi rauhoittaa heidät
yhdeksi illaksi. Tosiasia on, että ne eivät välitä rahtuakaan minusta
enempää kuin Whittinghamistakaan; ja jos luulevat saavansa minulta
enemmän, pysyvät he minun puolellani."

Tietysti myönsin hänen olevan oikeassa. Ja totta se olikin, niin kauan
kuin presidentti ei ollut paikalla; mutta itsekseni ajattelin, että
eversti ei ottanut tarpeeksi huomioon kilpailijansa henkilöllistä arvoa
ja vaikutusta, jolla hän kykenisi lumoamaan joukot, kunhan vain pääsisi
katselemaan niitä kasvoista kasvoihin.

"Niin", jatkoi eversti, "sen minä teen ja vielä enemmänkin: panen
kansan hyvälle tuulelle, tilaamalla täksi iltaa Piazzalle vapaat
juomat."

"Ihastuttavaa vanhanaikaista ruhtinaallisuutta!" huomautin minä. "Se
tuntuu mainiolta tuumalta. Antakaa sytyttää kokkovalkea, niin juhlasta
tulee täydellinen. En usko Whittinghamin yrittävän hyökkäystä, mutta se
tekee rosvousjutun vielä uskottavammaksi."

"Ainakin he kaikki tulevat niin humalaan, ettei minulla ole heistä
vastusta", virkkoi eversti.

"No niin, asia lienee siis selvillä?" sanoin minä. "Lähden kotiin
kirjoittamaan johtokunnalleni, pyytääkseni ohjeita rahojen
sijoittamisesta."

"Hirsipuussa te vielä kuolette, Martin", huudahti eversti vilpittömän
ihailevasti.

"En kaiketi teidän toimestanne, eversti, miten hyvänsä olisikaan
käynyt, jos olisin ollut härkäpäinen! Joka tapauksessa toivon eläväni
niin kauan, että saan tanssia häissänne. Eihän siihen enää ole
viikkoakaan!"

"Ei", sanoi hän, "tänään on sunnuntai (vaikka sen olin jukoliste
unohtanut), ja ensi lauantai on se suuri päivä!"

Näin lausuessaan näytti hän tosiaankin onnelliselta ylkämieheltä, ja
minä jätin hänet autuaallisiin haaveisiinsa.

"Voisin panna kymmenen yhtä vastaan, että se päivä ei koskaan koita",
ajattelin kävellessäni kotiinpäin. "Ellen itse voittaisikaan pelissä,
niin silloin autan presidentin ehtimään väliin."

Everstin ahneus oli pettänyt hänen viisautensa, ja hän oli mennyt
ansaan kerkeämmin kuin olin rohjennut toivoakaan. Oli vielä jälellä
kysymys, mitä presidentti tekisi saatuaan signorinan kirjeen. Lukija
käsittänee tilanteen paremmin, kun kerron, mitä se sisälsi. Signorinan
kanssa olimme sen yhdessä suunnitelleet, ja hän antoi sen minulle
luettavaksi; minulla on siitä vieläkin jäljennös. Kirje kuului:

 "Voin tuskin toivoa, että minua enää uskotte, mutta jos petin teidät,
 niin te itse ajoitte minut siihen. Olen antanut heille teidän rahanne;
 niitä säilytetään nyt pankissa. M. kieltäytyy niitä luovuttamasta,
 ja G. aikoo ne anastaa ensi yönä. Hän ottaa mukaansa vain muutamia
 miehiä, toiset toimitetaan loitolle. Hän saapuu pankkiin kello
 kahdelta parinkymmenen miehen keralla. Toimikaa miten tahdotte.
 Kaikki näyttää täällä lupaavalta teidän asiallenne. Hän uhkaa minua
 väkivallalla, ellen heti suostu avioliittoon hänen kanssaan. Hän pitää
 silmällä alustanne, mutta jos voitte jättää sen ankkuriin ja tulla
 maihin veneessä, niin ei synny mitään epäluuloa. Vannon tämän olevan
 totta; älkää rangaisko minua vielä epäluottamuksella. En vakuuttele
 mitään, mutta jos tulette takaisin luokseni, tahdon korvaukseksi
 anteeksiannostanne suoda teille mitä _hyvänsä pyydätte!_

                                           Christina.

 J.K. — M. ja G. ovat riitaantuneet, eikä M. toimi teitä vastaan."

Olin ylipäätään sitä mieltä, että presidentti noudattaisi kehoitusta.
Oli epäiltävää, tokko hän uskoisi siitä paljoakaan, mutta se näytti
todenmukaiselta (ja tavallaan olikin sanasta sanaan totta) ja tarjosi
niin houkuttelevaa syöttiä, että hän hyvin luultavasti saapuisi
koettamaan, minkä verran sanomassa oli perää. Jos hänellä, kuten
aavistelimme, jo oli melkoinen joukko puoluelaisia maalla, saattoi
hän astua maihin tiedusteluretkelle, olematta suuressakaan vaarassa
joutua everstin käsiin. Ja ellei hän tulisikaan, toivoimme kirjeen
pystyvän kääntämään hänen huomionsa karkulaisveneistä ja pakenevista
rakastavaisista.

Olisin voinut sommitella sanat vieläkin houkuttelevammiksi, mutta
sukupuolelleen ominaista kummallisen kieroa moraalia seuraten signorina
kieltäytyi vannomasta mitään, mikä ei ollut kirjaimellisesti totta
kirjeessä, joka kuitenkin kokonaisuudessaan alusta loppuun oli
suunnaton valhe. Vaikka hän ei ollut siveysopin tutkija, oli hänelle
hyvin selvillä _valheellisen sananmuodon ja totuuden vaikenemisen_
eroitus. Ainoa kohta, missä hän epäröitsi, oli loppulauseen "jos
tulette takaisin luokseni". Hetkisen mietittyään hän kuitenkin
riemastuneena huudahti: "Mutta eihän hän tulekaan takaisin minun
luokseni, kun olen poissa!"

On mielestäni melkein yhtä vaikeata olla johdonmukaisen itsekäs kuin
täydellisesti vailla itsekkyyttäkin. Minulla oli tässä käänteessä täysi
syy kohdistaa kaikki huomioni itseeni, mutta minä en voinut saada
Jonesia mielestäni. Tosin oli vähemmän luultavaa, että tämä yrittäisi
tehdä vastarintaa rosvojoukolle; mutta sekä eversti että hänen
valittu joukkueensa eivät paljoa häikäilisi, ja oli mahdoton kieltää,
että Jones voisi saada luodin otsaansa, varsinkin kun sellainen
teko saattaisi everstistä näyttää viisaalta, jotta asia tuntuisi
luonnollisemmalta. Olin senvuoksi iloinen, kun sattumalta tapasin hänet
palatessani Kultaisesta talosta, ja käytin tilaisuutta antaakseni
hänelle ystävällisen viittauksen.

Vein hänet istumaan kanssani eräälle Piazzan penkille. En antanut
kolmen sotamiehen uteliaiden katseiden häiritä itseäni, vaikka arvasin,
että heidät oli pantu pitämään silmällä pankkia ja puuhiani siellä.

Velvoitin ensin Jonesin ehdottomaan vaitioloon ja sitten ilmoitin
hänelle verhotuin sanoin, että eversti ja minä suuresti pelkäsimme
pankin turvallisuutta.

"Kaupunki", lausuin, "on aivan epävakaisessa tilassa, ja paljon
vaarallista väkeä on liikkeellä. Olen näissä oloissa huomauttanut
viranomaisille, että pidämme heitä vastuussa kaikesta yleisen
epäjärjestyksen aiheuttamasta vahingosta. Eversti on hallituksen
nimessä tunnustanut tämän vastuunalaisuuden. Haluan senvuoksi ilmoittaa
teille, mr. Jones, että jos pankkia vastaan todellakin tehdään joku
surkuteltava hyökkäysyritys, teidän ei odoteta panevan henkeänne
alttiiksi sen puolustuksessa, ja minun on vielä mainittava se
hallituksen vaatimus, että järjestysvallan toimenpiteitä ei saa häiritä
tai tehdä tuloksettomiksi millään äkkipikaisella menettelyllä meidän
puoleltamme."

Nämä neuvot olivat niin sopusoinnussa Jonesin luontaisen mielenlaadun
kanssa, että hän kernaasti suostui niitä noudattamaan ja kiitteli
ihastuksissaan minun varovaisuuttani.

Erosin hänestä sydämellisesti, ihmetellen mielessäni, tokko elämäni
polulla enää milloinkaan tapaisin tätä rehellistä, yksinkertaista
miestä, ja vilpittömästi toivoen, että hänen kohtalonsa pian siirtäisi
hänet muualle, pois tästä heittiöiden pesästä, jonka ilmapiiriin hän ei
soveltunut.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Jäähyväiset Aureatalle.


Yö saapui kauniina ja tyynenä. Kirkkaita tähtiä tuikki taivaalla, mutta
kun ei ollut kuutamoa, oli ulommilla kaduilla kyllin pimeä, voidaksemme
toivoa välttävämme huomiota, samalla kun se ei kuitenkaan haitannut
kulkuamme.

Pistin revolverin taskuuni, ja kellon lyödessä kahtatoista hiivin
asunnostani. Katsahdin ylöspäin pankkia kohti, eroittaen hämärästi
kolme, neljä liikkumatonta hahmoa, jotka otaksuin aarretta
vartioitseviksi vahtisotilaiksi. Itse katu oli melkein tyhjä, mutta
Piazzalta häämöitti suuri väentungos, ja sieltä kuului huutoja ja
loilotusta, josta päättäen asukkaat olivat täysin määrin käyttämässä
everstin vieraanvaraisuutta. Tanssittiin sotilassoittokunnan sävelten
tahdissa, ja kaikesta näkyi, että kunnon kaupunkilaisemme aikoivat
viettää hauskan yön.

Nopeaan ja äänettömästi astelin laiturille. Niin, siinä oli vene
valmiina! Katsahdin sen pannuja ja jätin sen kiinnitetyksi vain yhdellä
köydellä, voidakseni sen silmänräpäyksessä työntää tyynelle, mustalle
ulapalle.

Kävelin sitten pitkin sataman laitaa, tavaten pari vartijaa. Antauduin
huolettomaan keskusteluun heidän kanssaan, lausuen surkutteluni heidän
kovasta kohtalostaan, joka sitoi heidät toimeensa sillaikaa kun ilo
oli ylimmillään Piazzalla. Lausuen moittivan sanasen sellaisesta
liiallisesta varovaisuudesta, osoitin "Songstressin" vaarattomasti
paikallaan pysyviä valoja neljän, viiden penikulman päässä merellä,
ja kunnioittavasti hymähtäen everstin levottomuudelle jätin kylvämäni
siemenen itämään muokatussa maaperässä.

Päästyäni takaisin Vapaudenkadun päähän kätkeydyin tiepuoleen puuryhmän
suojaan. Juuri toisella puolen tätä tietä, joka suorassa kulmassa
leikkasi katua, alkoi metsä ja neljännestunnin kävely sen siimeksen
läpi veisi meidät laiturille, missä vene odotti. Puut verhosivat minut
täydellisesti, ja minä vuottelin tapausten kehitystä. Parinkymmenen
minuutin kuluttua kiintyi huomioni miehiin, joita yksitellen tai
parittain tuon tuostakin kulki ohitseni Piazzalta päin Vapaudenkatua
pitkin, pujahtaen tien yli metsään. Toiset olivat univormussa, toiset
siviilipuvussa; pari kolme tunsin kuuluviksi Johnny Carrin kadonneeseen
joukkoon.

Yleisen mässäyksen ja näiden ohikulkijain varovaisen hiippailun jyrkkä
vastakohta olisi jo ilmankin saattanut aavistamaan, että heillä
oli tositoimet mielessä, ja minun oli helppo oivaltaa, että nämä
olivat presidentin puoluelaisia matkalla rantaan vastaanottamaan
päällikköänsä! Runsaasti puolisataa miestä lienee täten kulkenut ohi,
ennenkuin jono loppui, ja ajattelin suurella tyydytyksellä, että
eversti saisi kyllikseen puuhaa tunnin, parin päästä. Kello oli juuri
tulossa kaksi, kun lymypaikastani tirkistäen huomasin hennon, mustan
haamun nopeasti ja pelokkaana astuvan tietä pitkin.

Tunsin heti signorinan, kuten hänet tuntisin milloin hyvänsä tuhansien
joukosta, ja hänen pysähtyessään melkein vastapäätä kutsuin häntä
hiljaa nimeltä ja näyttäydyin hetkiseksi. Hän riensi heti luokseni.

"Onko kaikki hyvin?" kysyi hän hengästyneenä.

"Kohta näemme", vastasin minä. "Hyökkäystä valmistellaan; se alkaa
hetimiten."

Mutta ensin saimmekin nähdä muuta. Olimme molemmat palanneet puiden
ystävälliseen suojaan, josta saatoimme kenenkään näkemättä tarkata
tapausten kulkua. Tuskin olimme asettuneet paikoillemme, kun Signorina
kuiskasi minulle osoittaen tien yli metsään:

"Mitä tuo on, Jack?"

Seuraten silmilläni hänen sormensa suuntaa huomasin rivin miehiä
seisomassa liikkumatta ja äänetönnä aivan metsän reunassa. Oli liian
pimeä eroittaaksemme henkilöitä; mutta katsellessamme leijui tyynen
ilman halki matalaääninen varoitus:

"Muistakaa, ei hievahdustakaan, ennenkuin annan sanan."

"Presidentti!" huudahti signorina äänekkäänä kuiskauksena.

"Hiljaa, taikka hän kuulee!" varoitin; "ja silloin olemme hukassa."

Signorina oli kovin kiihdyksissään; hän painautui minua vasten, ja
levottomana näin, miten tuon merkkimiehen pelkkä läheisyys järkytti
hänen sielunrauhaansa. Kun olin viihdyttänyt ja pelkäänpä puolittain
säikyttänyt hänet äänettömäksi, katsahdin taaskin Piazzalle päin.
Tuli oli vihdoinkin alkanut hiipua, ja remu tuntui heikkenevän. Äkkiä
näyttäysi tiheä miesrivi, marssien katua pitkin pankille päin. Vakaasti
astuivat miehet eteenpäin; metsästä ei kuulunut hiiskaustakaan.

"Tämä käy mielenkiintoiseksi", lausuin. "Kohta jyrähtää."

Mikäli saatoin eroittaa, ei everstin joukkueessa — sillä hänen väkeänsä
se epäilemättä oli — ollut kuin korkeintaan viisikolmatta miestä. Nyt
olivat he ehtineet pankin edustalle. En oikein nähnyt, mitä tapahtui,
mutta tuntui tulleen hetkellinen pysähdys; luultavasti oli joku
koputtanut, ja nyt he odottivat. Sitten kajahti kadulla hurja huuto, ja
näin ryhmän olentoja sulloutuvan ovelle, työntyen sisälle kovaonniseen
pankkiini.

"Taivas varjelkoon Jonesia!" kuiskasin. "Toivoakseni ei se vanha hupsu
yritä estellä."

Puhuessani kuulin lyhyen, terävän komennon takaani. "Nyt! Eteenpäin!"

Kun käsky oli annettu, ryntäsi miesjoukko, luvultaan viisikymmentä tai
enemmän, täyttä vauhtia ihan piilopaikkamme sivutse, ja etunenässä
näimme presidentin miekka kädessä juoksevan kuin nuori mies,
viittoillen seuralaisilleen. He kiitivät katua ylöspäin. Väkisinkin
viivyimme hetkisen tarkataksemme heitä. Pankkia lähestyessään he
kohottivat huudon:

"Presidentti! Eläköön presidentti! Kuolema kavaltajille!"

Sitten kuului yhteislaukaus, ja he saarsivat rakennuksen.

"Nyt on meidän vuoromme, Christina", sanoin minä.

Hän tarttui tiukasti käsivarteeni, ja me kiirehdimme tien yli metsään.
Näytti pimeämmältä kuin ensi kertaa kulkiessani sen läpi, tai ehkä oli
katulyhtyjen loisto häikäissyt silmäni. Kuitenkin pääsimme eteenpäin
melko hyvin. Autoin siinä kumppaniani, minkä voin.

Eteenpäin riensimme, ja saatoimme jo eroittaa laineiden välkkeen
harventuvien puiden lomitse. Vielä viisisataa metriä — ja sitten elämä,
vapaus ja rakkaus!

"Voi pikarin puhaltaa tuuli, kun sitä lähenee huuli", sanoo
englantilainen sananlasku. Niinpä kyllä! Sillä juuri kun lähenimme
metsän merenpuoleista reunaa, — juuri kun avoin ulappa ilahutti
silmiämme välillä olevan aukion takaa, kirahti signorina kivusta
ja käsivarteni tuesta huolimatta kaatui raskaasti maahan.
Silmänräpäyksessä polvistuin hänen viereensä. Vanha maan kamarasta
esiin pistäytynyt puunjuuri! Ei muuta! Ja siinä lepäsi nyt rakastettuni
kalpeana ja liikkumattomana.

"Mikä sinun on, rakkaani?" kuiskasin.

"Nilkkani!" valitti tyttö; "oi Jack, tekee kovin kipeätä!" Ja niin hän
pyörtyi.

Puolituntia — kolmekymmentä katoavaa, mutta ikuisuudelta tuntuvaa
minuuttia — olin polvillani hoivaten häntä. Sidoin pikku jalan, annoin
hänelle konjakkia taskupullostani ja leyhyttelin nenäliinallani hänen
kasvojaan. Hetkisen päästä hän tointui, mutta vain nyyhkyttääkseen
vihlovissa tuskissaan, lapsi-parka. Liikkua hän ei voinut eikä
tahtonut. Vihdoin sain hänet sen verran viihdytetyksi, että hän alistui
kärsimään tuskaa kantaessani häntä sylissä lopun matkaa. Nostin hänet
niin hellävaroin kuin osasin, saaden sydämeeni julman survaisun
hänen sankarillisesti tukahutetusta voihkauksestaan, ja ponnistelin
taakkoineni metsän laitaan. Ei ollut mitään vahtisotilaita näkyvissä,
ja uuden toivonkipinän syttyessä sieluuni kuljin aukion yli, lähestyen
laiturille johtavaa pientä käyntiveräjää. Edessä oli äkkinäinen mutka,
ja siitä kääntyessäni, yhä kantaen signorinaa käsivarsillani, näin
veräjällä ratsastajan. Hevonen oli hurjasta ajosta vaahdossa. Mies
näytti tyyneltä ja kylmäveriseltä. Tietysti! Sillä hän oli presidentti!

Minulla oli täysi työ kantamuksestani, ja ennenkuin ehdin irroittaa
kättänikään, näin hänen revolverinsa tähdätyksi suoraan — minuako
kohti? Eipä suinkaan, vaan signorinaan!

"Jos vielä askeleenkaan liikahdatte, ammun häntä sydämeen, Martin",
lausui hän mitä rauhallisimmin.

Hänen äänensä kuullessaan signorina avasi silmänsä.

"Laske minut maahan, Jack! Ei hyödytä vastustaa", sanoi hän; "tiesin
näin käyvän."

En laskenut häntä maahan, vaan seisoin siinä neuvottomana kuin naulittu.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyi presidentti.

"Hän kompastui nyrjäyttäen nilkkansa", vastasin.

"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän, "nyt ei auta enää mikään, sen
käsitätte. Vähällä piti, mutta te hävisitte."

"Sallikaa minun laskea taakkani maahan ja taistelkaamme rehellisesti."

Presidentti pudisti päätänsä.

"Sellainen soveltuu nuorille miehille", sanoi hän. "Mutta ken minun
iälläni saa valtit käsiinsä, hän ei niitä hellitä."

"Kauanko olette ollut täällä?"

"Noin kaksi minuuttia. Kun en tavannut teitä pankin lähettyvillä,
ajattelin jotakin olevan tekeillä ja ratsastin täyttä laukkaa hänen
asunnolleen. El ketään kotona! Niinpä tulin tänne. Hyvin osattu, vai
mitä?"

Sydämeni katkeruudessa tuskin kykenin puhumaan. Mutta minä en tahtonut
esiintyä koiranpentuna enempää kuin hupsunakaan, joten sanoin:

"Teidän kaatonne, sir, lyökää korttinne esiin! Minun täytyy tehdä kuten
määräätte."

"Kautta kunnianne, Martin?"

"Niin", lausuin, "minä annan sanani. Ottakaa revolverini, jos
tahdotte", ja minä nyökkäsin taskua kohti, jossa ase oli.

"Ei", hän sanoi, "luotan teihin."

"Pelastamisyritys kuitenkin peruuttakoon sitoumuksen", lisäsin minä.

"Ei tule sellaista", lausui hän yrmeästi.

"Jos eversti tulee —"

"Eversti ei tule", vakuutti hän. "Kuka tuossa asuu?"

"Venehuoneen vartija."

"Viekää signorina sinne. Lapsi-raukka, hänellä on kipuja!"

Herätimme vartijan, joka siis ei saanutkaan levätä yötänsä. Hänen
kummastuksensa saattaa arvata.

"Onko teillä vuodetta?" kysyi presidentti.

"Kyllä", änkytti hän, tuntien puhuttelijan. Mies viittasi ylikertaan.

"Kantakaa sitten signorina sinne, Martin, ja te lähettäkää vaimonne
hänen luokseen."

Vein hänet ylös ja laskin varovasti vuoteelle. Presidentti seurasi
mukanani. Sitten palasimme alikerran pieneen kamariin.

"Puhelkaamme", esitti presidentti ja lisäsi miehelle: "Tuokaa meille
hiukan konjakkia, pian! Ja sitten saatte mennä."

Käskyä toteltiin, ja me jäimme kahden kesken ainoan kynttilän himmeään
valoon.

Presidentti istuutui ja alkoi tupakoida. Hän tarjosi minullekin
sikaarin, jonka otin vastaan, vaan ei virkkanut mitään. Ihmettelin
hänen joutilasta, hajamielistä sävyään. Näköjään ei hänellä ollut
mitään muuta tehtävää maailmassa kuin pitää minulle seuraa.

"Jos teidän ylhäisyydellänne", lausuin minä vaistomaisesti suoden
hänelle vanhan arvonimensä, "on jotakin toimitettavaa muualla, voitte
huoletta jättää minut. En petä sanaani."

"Sen tiedän", sanoi hän. "Mutta jään mieluummin tänne; minulla on
puhuttavaa."

"Mutta eikö kaupungissa ole mitään järjestettävää?"

"Tohtori huolehtii siitä", vastasi hän. "Ei ole nähkääs enää mitään
vaaraa. Niillä ei ole ketään, joka johtaisi niitä minua vastaan."

"Eversti on siis —?"

"Niin", myönsi hän vakavasti, "eversti on kuollut. Minä ammuin hänet."

"Hyökkäyksessä?"

"En ihan siinä; ottelu oli jo ohitse. Hyvin lyhyt juttu, Martin. Heillä
ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta, ja heti kun pari kolme oli
kaatunut ja toiset huomasivat minut, luopuivat he vastarinnasta. Hän
taisteli hyvin, — surmasi kaksi seuralaistani, mutta sitten karkasi
joukko meikäläisiä hänen kimppuunsa, riisuen häneltä aseet."

"Ja te ammutte hänet aivan kylmäverisesti?"

Presidentti hymyili hiukan.

"Kuusi miestä kaatui siinä nujakassa — Viisi everstin lisäksi.
Huomaatteko, että todellisuudessa te surmasitte nuo viisi, päästäksenne
pakenemaan rakastamanne tytön kanssa?"

En ollut katsellut asiaa siinä valossa, mutta se ei kuulunut tähän.

"Ilman teidän juontanne olisin palannut ihan hiljaisesti", jatkoi hän;
"mutta everstinhän olisin joka tapauksessa ampunut."

"Siksikö että hän oli kapinan johtaja?"

"Siksi, että hän oli kavaltaja alusta loppuun, — siksi että hän yritti
ryöstää minulta kaiken, mikä minulle tässä maailmassa oli kallista.
Siksi", lisäsi hän kohauttaen olkapäitään, "että hän oli minun ja
tahtoni välillä. Astuin siis hänen luokseen, ilmoitin hänen hetkensä
tulleen ja ammuin häntä otsaan. Hän kuoli miehen lailla, Martin, sen
myönnän."

En voinut väittää sääliväni vainajaa. Olinhan ollut vähällä itse tehdä
saman työn. Mutta tämä tyyni, horjumaton häikäilemättömyys pöyristytti
minua.

Seurasi taaskin pitkä vaitiolo. Sitten lausui presidentti:

"Kaikki tämä surettaa minua, Martin, — surettaa että te ja minä
jouduimme vaihtamaan iskuja."

"Te petitte minua siinä raha-asiassa", lausuin katkerasti.

"Niin, niin", vastasi hän hyvänsävyisesti, "en teitä moiti. Ette ollut
minuun millään siteillä kiinnitetty. Kaiketi ymmärsitte suunnitelmani?"

"Otaksun, että teidän ylhäisyytenne aikoi pitää rahat ja jättää minut
oman onneni nojaan."

"Ei juuri niin", sanoi hän. "Tietysti oli minun pakko pitää rahat.
Mutta olihan vielä toinenkin seikka. Rahojen suhteen olisin kyllä
pitänyt huolen siitä, että ette olisi tullut mitään kärsimään."

"No, mikä siinä sitten oli?"

"Luulin teidän sen käsittäneen kaiken aikaa", sanoi hän hiukan
kummastuneena. "Tiesin olevanne kilpakosijani Christinaan nähden ja sen
vuoksi olin päättänyt ajaa teidät maasta, tekemällä sen liian kuumaksi
teille."

"Hän kertoi minulle, että te ette aavistanut suhdettamme ennenkuin
vasta lopulta."

"Niinkö?" vastasi presidentti hymyillen; "onpa minusta tullut nokkela,
kun onnistuin pettämään kaksi niin valpasta nuorta ihmistä. Tietysti
huomasin asian alusta alkaen. Mutta teillä oli enemmän sisua kuin
luulinkaan. Kukaan ei ole ollut niin vähällä tehdä minusta pietiä kuin
te."

"Vain satunnainen onni tuli avuksenne."

"Niinpä kyllä, mutta minä pidänkin onnea liittolaisenani", vastasi hän.

"Ja mitä aiotte nyt tehdä?"

Hän ei välittänyt kysymyksestäni, vaan jatkoi:

"Te pelasitte liian korkeasti. Tahdoitte kaikki tahi ei mitään, aivan
kuin minäkin. Muussa tapauksessa olisimme voineet seistä vieretysten.
Olen pahoillani, Martin; minä pidän teistä."

Kaikesta huolimatta olin itse aina pitänyt hänestä.

"Mutta myötätunto ei saa vaikuttaa velvollisuuksiimme", jatkoi hän
hymyillen. "Mitä luulette voivanne minulta vaatia?"

"Kai kunniallisen hautauksen", vastasin.

Nousten tuoliltaan käveli hän muutaman sekunnin edes takaisin
huoneessa. Odotin jokseenkin levottomana, sillä elämä ei ole arvoton
nuorelle henkilölle silloinkaan, kun kaikki näyttää mustimmalta, enkä
minä milloinkaan ole ollut sankari.

"Teen teille seuraavan tarjouksen", lausui hän vihdoin. "Aluksenne
odottaa valmiina. Astukaa siihen ja lähtekää; muussa tapauksessa —"

"Ymmärrän", virkoin. "Ja te naitte Christinan?"

"Niin", vastasi hän.

"Vastoin tytön tahtoakin?"

Hän loi minuun säälinsekaisen katseen.

"Kuka voi sanoa, mikä on naisen tahto viikon kuluttua? Jo ennemminkin
menee hän ilolla naimisiin kanssani. Toivon teidän surevan yhtä lyhyen
ajan kuin hänkin."

Sisimmässä sielussani tunnustin tämän olevan totta. En ollut pannut
kaikkeani alttiiksi naisen rakkauden, vaan tytön oikun tähden! Hetkisen
tuntui isku minulle liian raskaalta. Painoin pääni pöytää vasten,
kätkien kasvoni.

Silloin astui presidentti luokseni, laski kätensä omaani ja sanoi:

"Niin, Martin; olemmepa nuoria tai vanhoja, samanlaisia olemme kaikki.
Eivät naiset ole riitelemisen arvoisia, mutta luonto vaatii oikeutensa."

"Saanko tavata häntä, ennenkuin lähden?"

"Kyllä", myönsi hän. "Menkää nyt — jos hän voi ottaa teidät vastaan."

Kapusin ylös ja avasin varovaisesti oven. Signorina lepäsi shaalilla
peitettynä vuoteessa. Hän näkyi olevan unessa. Kumarruin hänen ylitseen
ja suutelin häntä. Avaten silmänsä lausui hän väsyneellä äänellä:

"Sinäkö siinä, Jack?"

"Niin, rakkaani", virkoin. "Olen lähdössä. Minun täytyy joko poistua
tai kuolla; ja kummassakin tapauksessa täytyy minun olla yksinäni."

Hän oli omituisen tyyni, miltei haluton. Polvistuessani hänen viereensä
otti hän kasvoni käsiensä väliin ja suuteli minua, ei intohimoisesti,
vaan hellästi.

"Jack-parkani!" sanoi hän. "Ei siitä ollut mitään hyötyä, rakkaani. Ei
hyödytä taistella häntä vastaan."

Tässä taaskin esiintyi hänen omituinen alistumisensa tuon miehen
vaikutusvaltaan.

"Rakastathan minua?" voihkasin tuskissani.

"Rakastan", sanoi hän, "mutta olen kovin väsynyt; ja hän on oleva
minulle hyvä."

Enempää puhumatta läksin hänen luotaan, katkerasti tuntien, että syvä
murheeni kohtasi vain heikkoa vastakaikua tytön sydämessä.

"Olen valmis lähtemään", lausuin presidentille.

"Tulkaa sitten", vastasi hän. "Kas tuossa, ottakaa nämä, saatatte niitä
tarvita." Hän viskasi tukun setelejä käteeni (omiani pankista, kuten
jälkeenpäin huomasin).

Saavuttuamme rantaan astuin koneellisesti veneeseen ja laitoin kaikki
lähtökuntoon.

Silloin tarttui presidentti minua kädestä.

"Hyvästi, Jack Martin, ja hyvää onnea! Ehkäpä jonakuna päivänä tapaamme
jälleen. Nykyhetkellä ei ole täällä tilaa meille molemmille. Kannatteko
minulle kaunaa?"

"En, sir", lausuin. "Olette voittanut rehellisessä taistelussa."

Työnnettyäni aluksen vesille, lisäsi hän:

"Ilmoittakaa minulle, kun pääsette perille."

Nyökäytin äänetönnä päätäni.

"Hyvästi ja hyvää onnea!" toisti hän vielä.

Käänsin keulan ulapalle ja läksin yksinäiselle retkelleni yön helmaan.




VIIDESTOISTA LUKU.

Valtioviisas järjestely.


Minun osaltani on tämä kertomus nyttemmin ehtinyt loppuunsa.
Matkatessani Aureata-maasta, palasin jokapäiväiseen yksitoikkoiseen
elämään, eikä tuon muistorikkaan illan jälkeen v. 1884 ole minulle
mitään tapahtunut, mikä ansaitsisi arvoisan lukijan huomiota. Olen
ahertanut elatukseni ansaitsemiseksi; olen myöskin, kuten jokainen
järkevä ihminen, suonut itselleni lepohetkiä, huvia ja virkistystä.

Aureata-maan jätettyäni en tietysti palannut Englantiin. Minulla
ei ollut halua suullisesti selittää pankin hallinnolle kaikkia
seikkoja, joihin se nyt saa tutustua. Pidin parempana etsiä onneani
uudessa maassa (ja uudella nimelläkin) ja ilokseni voin sanoa, että
menestykseni nykyisessä kotimaassani on riittävästi todistanut
presidentin olleen oikeassa, kun hän antoi niin kiittävän arvostelun
rahamies-kyvyistäni. Äkkinäinen katoamiseni aiheutti joitakin
juorupuheita, ja viittailivatpa jotkut, että dollarit olivat menneet
samaa tietä kuin minä itsekin. En ole koskaan vaivautunut väittämään
näitä häpeällisiä huhuja valheeksi, tyytyen luottamaan siihen
kauniiseen puhdistukseen tästä syytöksestä, jonka presidentti minun
hyväkseni julkaisi. Puhuessaan eduskunnalle vähän aikaa sen jälkeen
kun hän oli uudestaan ottanut vallan käsiinsä, kosketteli hän laajalti
äskeisen vallankumouksen yhteydessä olleita seikkoja, huomauttaen,
että vaikka hän ei kyennyt puhdistamaan mr. Martinia syyllisyydestä
mitä ilkeämielisimpiin juoniin kapinallisten kanssa, hän saattoi
vakuuttaa, kuten hän jo oli vakuuttanut niille, joille mr. Martin
oli etukädessä vastuunalainen, että tämän herrasmiehen äkillinen
pako aiheutui yksinomaan valtiollisen syyllisyyden tunteesta ja että
mr. Martinin kädet raha-asioissa olivat yhtä puhtaat kuin hänen
omansakin. Siitä tahrapilkusta, joka tässä suhteessa oli tarttunut
Aureata-maan hyvään maineeseen, ei ollut syytettävä tätä etevää, vaikka
harhaanjohdettua nuorta miestä, vaan niitä periaatteettomia henkilöitä,
jotka omia pyyteitään ajaen eivät olleet kammonneet ryöstää ja rosvota
ystävällisiä liikkeenharjoittajia, jotka lakien suojaa nauttien olivat
asettuneet tähän maahan.

Tahra, josta hänen ylhäisyytensä niin kaunopuheisesti mainitsi, johtui
siitä tosiasiasta, ettei pankissa olleista kolmestasadastatuhannesta
dollarista sen koommin nähty senttiäkään! Selitettiin että eversti
oli ne hävittänyt, ja presidentti teki kaikkensa todistaakseen, että
uudelleen asetettua hallitusta ei saattanut pitää vastuunalaisena
tästä tapahtumasta. Tunnen kansainvälistä lakia yhtä vähän kuin
presidenttikin, mutta olen varma, että mikä tahansa sen ylevä tuomio
olisikin (ja ylimalkaan näkyy se yhtäläisesti oikeuttavan kaikkien
asianomaisten menettelyn), ei silti rahtuakaan noista rahoista saapuisi
pankinisäntäin taskuihin.

Tässä asiassa täytyy tunnustaa presidentin käyttäytyneen minua kohtaan
mitä hienotuntoisimmin; hän ei virkkanut sanaakaan jälkimäisestä
lainasta, onnettomasta sähkösanomasta tai muista sen yhteydessä
olevista seikoista. Hänen selityksensä ei horjuttanut vähimmässäkään
määrässä sen selostuksen todenmukaisuutta, jonka heti lähtöni jälkeen
postitin pankkimme johtokunnalle. Tällä oli asiassa kuitenkin aivan
toinen näkökanta kuin hänen ylhäisyydellään, ja välit kävivät niin
kireiksi, että laitoksen hallinto oli jo kokonaan lakkauttamaisillaan
liikkeensä Whittinghamissa. Mutta silloin tapahtui jotakin, mikä
sai johtokunnan muuttamaan mielensä. Ennenkuin lasken kynäni, on
minun hiukan selostettava näitä seikkoja, ja sen voin tehdä paraiten
liittämällä tähän kirjeen, joka minulla oli kunnia vastaanottaa hänen
ylhäisyydeltään pari vuotta sen jälkeen kun viimeksi näin hänet.

Kirje kuului näin:

 "Arvoisa herra Martin, — Aureata-maan entisenä asukkaana huvittanevat
 teitä uutiset, joita minulla on kerrottavana. Minua taasen ilahuttaa
 toivo että te, entisestä kiistastamme huolimatta, ystävällisine
 tunteinenne minua kohtaan mielihyvällä kuulette vaiheistani.

 Epäilemättä te pääpiirtein tunnette, mitä täällä teidän lähdettyänne
 on tapahtunut. Mieskohtaisista ystävistäni ei minulla ole paljoa
 kerrottavaa.

 Eipä teitä ihmetyttäne kuulla, että Johnny Carr (joka aina puhuu
 teistä mitä suosiollisimmin) on tehnyt elämänsä järkevimmän teon
 ottamalla donna Antonian puolisokseen. Hän on perin hyvä tyttö, mutta
 näkyy tuntevan hupsua vastenmielisyyttä Christinaa kohtaan. Sain
 tilaisuuden avustaa nuoren parin suunnitelmia lahjoittamalla heille
 eversti McGregorin tilukset, jotka, tuon herran tultua teloitetuksi
 valtiopetoksesta, lakiemme mukaan kuuluivat valtion päämiehelle. Teitä
 huvittanee kuulla vielä toisestakin avioliitosta keskuudessamme.
 Tohtori ja madame Devarges ovat menneet keskenään naimisiin ja
 seurapiireissä riemuitsemme ajatellessamme, että nyt ei enää kuultane
 "monsieur"-vainajasta ja hänen isänmaallisista kärsimyksistään. Jones
 jätti meidät noin vuosi sitten, kuten kaiketi tiedätte. Miesrukka
 ei koskaan toipunut tuoniltaisesta peljästymisestään, puhumattakaan
 vilustumisestaan vetoisessa hiilikellarissanne, josta hän etsi turvaa.
 Hänen hartaista pyynnöistään antoi pankki hänelle eron, ja meille
 lähetettiin nuori puritaani, jonka puoleen olisi aivan turha kääntyä
 pientä taskulainaa pyytämään.

 Toivoisin voivani antaa teille yhtä tyydyttävän kuvauksen yleisistä
 asioista. Täällä ollessanne katselitte enemmän tai vähemmän esiripun
 taa, joten tiedätte, että valtiokoneistomme käynnissäpitäminen ei ole
 suinkaan helppoa. Olen sitä hoitanut yksinäni viisitoista vuotta,
 ja vaikka minua on tapana sanoa pelkäksi seikkailijaksi (jota en
 tahdokaan kieltää), niin vakuutanpa hallinneeni heitä melko hyvin.
 Mutta nyt olen saanut siitä kylläkseni. Nähkääs, hyvä mr. Martin, en
 ole enää yhtä nuori kuin ennen. En kylläkään ole vuosiltani paljoa
 yli keski-ijän, mutta elämäni on ollut sellaista hitonmoista humua,
 että en ihmettelisi, jos vanhan Marcus Whittinghamin toimikausi olisi
 loppumassa. Joka tapauksessa on ainoa mahdollinen pelastukseni —
 Andersonin sanojen mukaan — lepo. Ja sitä aion itselleni suoda. Olin
 ensin mielinyt etsiä seuraajani (koska minulle ei ole suotu lihallista
 perillistä) ja ajattelin teitä. Mutta näitä seikkoja miettiessäni sain
 X-maan hallitukselta (tässä presidentti nimitti sen valtakunnan,
 josta Aureata ennen oli ollut osana), salaisen sähkösanoman. Siellä
 oltiin hyvin halukkaat saamaan takaisin entinen maakunta, mutta
 samalla he eivät lainkaan halunneet käydä kanssani enää kilpasille.
 Sanalla sanoen, jos Aureata yhtyisi emämaahan, taattaisiin sille
 täydellinen paikallinen itsehallinto ja vapaus. Emämaa ottaisi
 vastuulleen valtiovelan ja lopuksi — mikä ei ole vähimmän tärkeätä
 — luvattiin tasavallan nykyiselle presidentille puolen miljoonan
 dollarin korvaus.

 En ole vielä lopullisesti hyväksynyt tarjousta, mutta minä aion niin
 tehdä — hankkien sentään muodon vuoksi eduskunnan suostumuksen. Olen
 saanut heidät korottamaan tarjouksensa minulle kaksinkertaiseksi,
 mutta virallisiin asiakirjoihin tulee merkittäväksi alkuperäinen
 summa. Tämä tunnustus ansioistani lisättynä omiin pieniin säästöihin
 (jotka, hyvä ystäväni, ovat jälleen talletetut pesulaitteeseen) tekee
 loppuelämäni sangen mukavaksi ja se takaa huolettoman toimeentulon
 leskelleni. Aureata-maa on koettanut onneaan omin päin; jos asukkaissa
 olisi ollut todellista tarmoa, olisivat he kohonneet kansaksi. Mutta
 niin ei ole laita, enkä viitsi heidän tähtensä kauemmin uurastaa.
 Epäilemättä tullaan heitä kohtelemaan varsin hyvin — ja totta puhuen,
 en siitä suuresti välitäkään. Sekarotua he ovat kumminkin.

 Tiedän että tämä järjestely ilahuttaa teitä, koska se tuottaa
 entisille isännillenne suuremman mahdollisuuden saada omansa takaisin;
 sillä, meidän keskemme sanottuna, minulta eivät he milloinkaan olisi
 rahoja perineet. Silläkin uhalla, että loukkaan tunteitanne, täytyy
 minun tunnustaa, että teidän vallankumouksenne ainoastaan siirsi velan
 kieltämisen tuonnemmaksi.

 Toivoin voivani pyytää teitä jonakuna päivänä muuttamaan takaisin
 keskuuteemme. Mutta asiain näin ollen on luultavampaa, että minä
 itse tulen teidän luoksenne, sillä päästyäni täältä eroon aion
 Christinan kanssa ohjata askeleeni Yhdysvaltoihin. Toivomme
 saapuvamme jo piankin. On olemassa pikku vaikeus ehdoista, joilla
 Kultatalo ja muu omaisuuteni siirtyisi uudelle hallitukselle; toivon
 pääseväni sovitteluun alentamalla vaatimukseni salaisesti puoleen
 ja luopumalla niistä julkisuudessa kokonaan. Täytyy myöskin hieroa
 kauppaa saadakseni tunnustetuksi Johnny Carrin omistusoikeuden
 everstin tiluksiin. Kun kaikki tämä on järjestetty, ei ole mitään
 minua pidättämässä, ja suuremmatta kaipuutta jätän tämän seudun.
 Ensimäinen, jota käyn tapaamassa, olette te, ja kyllä me vielä pidämme
 hauskaa yhdessä, jos vain vanha savimajani kestää. Mutta totta puhuen,
 poikaseni, en ole sama kuin ennen. Olen ajanut liian kovalla höyryllä
 koko ikäni, ja nyt on minun pysähdyttävä, jotta kattila ei räjähtäisi.

 Christina lähettää herttaisimmat terveisensä. Hän on yhtä halukas
 näkemään teidät kuin minäkin. Mutta teidän pitää odottaa kuolemaani
 asti, ennenkuin kositte häntä. — Aina vilpitön ystävänne

 _Marcus W. Whittingham_.

Kirjoittaessani kuulen, että tämä järjestely nyt on valmis. Näin
päättyy Aureatan lyhyt historia omana valtiona; näin päättyy myöskin
maan valtiovelan historia onnellisemmin, kuin koskaan aavistin.
Myönnän kaihomielin muistelevani tuota päiväpaisteista, hilpeätä
pikkusopukkaa laiskoine epärehellisine ihmisineen, joiden parissa
tulin viettäneeksi nuo neljä vaiherikasta vuotta. Ehkäpä rakastan sitä
siksi, että romaanini näyttämö oli siellä, samoin kuin rakastaisin
jokaista paikkaa, missä olisin nähnyt signorinan. Sillä en ole vielä
vakaantunut, en käy alla päin ja valitellen — minä nautin elämästä.
Mutta huolimatta kiintymyksestäni presidenttiin tuskin kuluu päivääkään
minun sadattelemattani sitä kirottua puunjuurta.

Ja mitä tuntee signorina?

En tiedä. En luule koskaan tietäneeni. Mutta minä sain häneltä muutaman
rivin. Näin hän kirjoittaa:

 "Kas vain, kun saa nähdä vanhan Jackin jälleen — hyljätyn Jack-raukan!
 Marcus on hyvin ystävällinen (joskin hyvin sairas, mies-parka); mutta
 minun on hyvin hauska tavata sinua, Jack. Muistatko, minkä näköinen
 olin? Olen vielä jokseenkin kaunis. Meidän kesken sanottuna, Jack,
 kuulehan, Marcus luulee, että sinä aiot pakoilla meitä, kun nyt
 saavumme X-kaupunkiin" (nykyinen kotipaikkani). "Mutta minä en sitä
 usko.

 Ole hyvä ja tule minua vastaan asemalle, neljännestä yli 12 saapuvalle
 junalle. Marcus pääsee vasta myöhemmällä junalla, joten minulla tulee
 hyvinkin ikävä, ellet tule. Ja tuo se valkoinen ruusu mukanasi! Ellet
 sitä esitä, en virka sinulle mitään.

                                                  Christina."

Hm, toisen miehen vaimon kanssa on tämä hiukan hankalaa. Mutta
liikemies ei voi jättää liikepaikkaansa siksi että joku tyttöhupakko
tahtoo tulla sinne.

Ja koska asun täällä, niin voinhan olla kohtelias ja mennä häntä
vastaan. Ja koska minulla on ruusukin, niin miksen ottaisi sitä
mukaani? Eihän siitä voi olla mitään haittaa.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74850 ***