
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75080 ***

language: Finnish




KULKU-UKON KERTOMUKSIA KANSAN ELÄMÄSTÄ

Kirj.

Juho Reijonen





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus,
1905.




SISÄLLYS:

   I. Käräjäsankari
  II. Illisko
 III. Ukko-Tuomari
  IV. Herrasväkeä
   V. Hulivili
  VI. Maailmanloppu Korpivaarassa
 VII. Sotavanhusten joulu




I

KÄRÄJÄSANKARI


Sippo Kelles, joka asui Haapaniemen takalistolla, ei ollut paljon
maailmaa nähnyt, vaikka hänellä oli: "oma torppa, oma emäntä,
Maija-Liisa, ja neljäs osa tusinaa omia lapsia". Olihan se Sippokin
aikoinaan rippikoulun käynyt tahi oikeastani kaksikin rippikoulua,
mutta siitä oli jo hyvin kauan. Eiköhän, olisi jo kertynyt
pariakymmentä kesää — talvia, lukuunottamatta — jos ne kaikki olisi
yksitellen yhteen keräillyt.

Niillä rippikoulumatkoillahan sitä oli nähnyt yhtä ja toista.
Kirkonkylän rannassa oli aina kerran viikkoon käynyt höyrylaiva ja
aikansa laiturissa pihistyään ja puhistuaan surkeasti mölähtänyt ja
niin sanomin, ilman airoitta ja purjeitta, alkanut mennä puksuttaa
pitkin siintävää selkää; mihin asti lienee mennytkään aina Kiviniemen
taakse, kukatiesi kauemmaksikin.

Oli niitä ollut katsottavina muitakin ihmeitä, niinkuin esimerkiksi
semmoinen kumma, kun kanttori ja kauppamies Äänäkäinen ajaa
viilettelivät pitkin maantietä ilman hevositta kaksipyöräisillä
kärryillä. Mutta ne kärryt! Niissä oli kaksi pyörää kyllä, mutta ei
rinnakkain, niinkuin "oikeiden ihmisten" kärryissä, vaan peräkanaisin.
Eikä niissä ollut edes aisoja, ei lavoja, ei kakkuloita, ei edes
istuinta. Vai istuinta, kun ei ollut edes kunnollista vippalautaa!
Olihan vain pyörien välissä noin haravan varren paksuinen musta keppi.
Ja uskokoon, ken tahtoo — — mutta sillä istui mies ja "ann' soittaa"
eteenpäin, kuin kilpahevosen reessä. Jotta ei istuinlihoja kovin
lyöttäisi, oli kepin päälle viskattu tuohikinko. Semmoista hamppua ne
sitte menivät, että ei ennättänyt kunnolla katsoakaan, ja "pim, pim"
kilahti vain kerran takanasi, niin jo olivat sylien päässä edelläsi,
eikä niitä kauhistuksia saanut kiinni juoksemallakaan, "vaikka toiset
pojat kyllä koettivat toisenkin kerran".

Sellaisia muistoja niitä oli Sippo Kelleksellä nuoruutensa ajoista,
mutta niiden näkemisestä oli jo, kuten sanottu, niin kauan, että nuo
muistot suuresta maailmasta alkoivat jo haalistua, muuttua utuisiksi
uniksi. Eikä Sippo sinä ilmoisna ikänä aikonut enää suuren maailman
hyörintään osallistuakaan, sillä suoraan sanoen, siellä oli ollut
ikävä. Ei ollut saanut kunnollista keittoakaan kuin ostamalla, ja
markka oli mennyt viikosta suutarille asunnon vuokraakin. Ja siihen
lisäksi oli pitänyt hänen eukolleen kantaa vedet ja lakaista huoneet
tai juosta kylällä asioilla. Ja sitte vielä oli kirkossa haukuttu
"pöllöksi" ja "pässinpääksi", kun ei ollut kanttorille läksyjään
osannut. Mutta mitenpäs osasit, kun piti olla suutarin renkinä niin,
että ei ollut aikaa lukea. Ei ollut Sipolla aikeita suureen maailmaan
enää lähteä; mutta tulipa Haapaniemeenkin se tukkivimma, kun kerkisi.

Kun ei Sipolla itsellään ollut metsää myytävänä, niin kelpasi hän
vierasmieheksi vaikka kenen isäntämiehen kontrahtiin. Ensiksi oli
pitänyt vain piirtää puumerkkinsä oman isännän papereihin, mutta
sittemmin jok'ikiseen, joka Haapaniemen kylässä kirjoitettiin. Ja niitä
oli monta.

Kyllä Sippoa jo viikkokausia ennakolta kauhistutti, kun täytyi
ensimmäisen kerran mennä vierasmieheksi oikein käräjiin, Ohtolan Mikon
tukkijutussa. Kun kuitenkin oli kymmenkunnan kertaa käräjissä käynyt,
niin ei se asia enää tuntunut sen ihmeemmältä, kuin palonkyntökään,
nimittäin sitte, kuin siihen tottuu. Päinvastoin oli niillä käräjillä
viehättäväkin puolensa. Siellähän sitä näki kaiken maailman ihmiset
ja kuuli kaiken maailman asiat. Eikä siinä kaikki, vaan vielä tuli
hyvät päiväpalkatkin ja kyytirahat, vaikka isäntämiehet aina omassa
kyydissään Sippoa käräjäpaikkaan kulettivat. Ja entäs työ siellä, josta
kolme markkaa päivältä maksettiin! Ei se sekään selkää katkaissut. Joi
vain kahvia ja söi isäntien eväitä, väliin ajan kuluksi naukaten pienen
ryypynkin. Ei se työ selkää katkaissut.

Niin; oli niillä käräjillä miellyttäväkin puolensa, ja kyllä Sippo
sai monena vuotona niillä kulkuakin, Mutta tuleehan se viimeinkin pää
vetävälle käteen, Haapaniemeläistenkin tukkijutut loppuivat kerran. Ja
ihmeellistä, aina oli "korkea oikeus" ja lautakunta tuominnut asian
juuri niin, kuin Sippo oli sen selittänyt.

"Jos sattuisi itselle oma asia oikeuteen, niin kyllä se täällä
tuomio tehtäisiin silloinkin, niinkuin minä sen tahtoisin", mietti
Sippo. "Mitäs joutavia", jatkoi hän sitten mietteitään, "mitäpä omaa
asiaa sitä minulle sattuisi. Herastuomari kiinnitti torpan kirjatkin
äskettäin taas kymmeneksi vuodeksi, eikähän minulle mitä muita omia
asioita satu. Pahuus, ettei ole edes saamisiakaan, jotta saisi toki
jotakuta omassakin nimessään käräjissä käyttää retuuttaa! Mitäpä
sitä kuitenkaan meikäläisellä olisi omaa, niinkuin esimerkiksi
minulla. Omahan tuo tosin on torppa, oma on eukko — se Maija-Liisa
— ja omat ovat lapset: Anni, Yrjö ja Hermanni; oma on ruuna ja ne
lehmän kantturat: Ynnikki, Papuri ja Perjakka; oma on Hallikin, mutta
kissakaan ei ole oma, vaan Annille sen Saarelan Miina kummin lahjaksi
toi."

Pitkin syksyä se kuitenkin hiljakseen mielessä Sipolla kyti, että
pitäisi sitä vielä edes talvikäräjiin päästä. Ei kuitenkaan ilmaantunut
mitään asiaa, ei vierasta, ei omaa. Teki jo tuossa joulun tienoissa
mieli kysymään neuvoa Maija-Liisalta, jos hän sattuisi jotakin
käräjä-asiaa keksimään.

"Mitäpä ne naiset keksisi", päätti hän kuitenkin. "Niillähän on
tukka pitkä, järki lyhyt; kieli raskas, äly kevyt." Jouten ollessa
joulun sekä suurina että pieninä pyhinä se kumminkin yhä enemmän
kaiveli mieltä, kun ei miehisen miehen pitänyt keksiä asiaa, josta
talvikäräjiin pääsisi ja saisi taas viettää jonkun joutilaan päivän
samoin, kuin nytkin pyhinä, mutta sillä eroituksella sittekin, että
palkka juosta jollottaisi, parempi, kuin parhaalta heinäpäivältä.
Oikein se säilösteli sydäntä se seikka, mutta minkäs sille mahtoi. Muut
saavat käydä käräjissäkin, mutta mitäs meikäläisistä.

Sippo muisteli muistelemistaan yhä kaikkia käräjäjuttuja, joita ja
joista oli kuullut entisillä vierasmiesmatkoillaan, jotta eikö niistä
saisi itselleen johtoa, voidakseen jonkun käräjiin viedä — sama se
kenen tahansa. Maariidoista ja myllynpaikkarettelöistä ei löytynyt
apua. Saamisia ei ollut, eikä metsä-asioita myöskään. Viinaa ei
näillä tienoin, Sipon tieten, missään poltettu, eikä sapattina kukaan
työtäkään tehnyt; isäntämiehet eivät arkenakaan. Ei ollut kukaan edes,
sitte rippikoulun, Sippoa sanonut "pässinpääksi" eli "pöllöksikään".
Jos taas vetäisi kanttorin käräjiin niistä rippikoulun aikuisista
asioista, niin sitä tuskin sakotettaisiin, kun siitä oli jo niin kauan.
Eihän ollut Rantais-Mattiakaan sakotettu, vaikka se oli Kärähkän
emäntää "kanaksi" sanonut; ei ollut sakotettu, kun asiasta oli jo
kulunut kymmenen vuotta, vaan päinvastoin oli Matti vielä saanut
kulut. Ja kuka sen tietää, jos vielä sekin vaikuttaisi asiaan, kun se
"pöllöksi" ja "pässinpääksi" kellännyt kanttori oli jo vuosia sitte
kuollut, eikä tämä nykyinen kanttori tainnut Sippoa tuntoakaan, vaikka
olikin sen vanhan kanttorin vävy.

Sippo tuumiskeli: "ei, kyllä se on kanttori jätettävä rauhaan, sillä
jos sitä vähiin sakottaa näpsäytettäisiinkin, niin mitä minä siitä
hyötyisin, jos oi tuomittaisi kuluja. — — — Mutta minkäs ihmeen asian
minä keksisin?"

Ilta koitui käsiin sinäkin päivänä, jona Sippo sitä mietti, ja ruuna
oli illastettava. Siellä tallissa se sitte viimeinkin asia Sipolle
valkeni. Juohtui näet mieleen, että Teerilahden majatalon pitäjällä,
oli muutamissa käräjissä ollut juttu itseään vallesmannia vastaan
hevosen ruokosta. Ja Teurilahti oli voittanut, että, jymähti, vaikka
kyllä vallesmanni oli luikerrellut puolella ja toisella ja puhunut
tuomarille sekä suomet että ruotsit.

Tyytyväisenä ja itsekseen myhäillen siirtyi Sippo tallista tupaan.
Hiiloksen vieressä kehrätä hyrritti kissa yhtä tyytyväisenä, kuin
Sippokin, silmät hieman raollaan. Lapset makasivat jo pahnoilla pankon
kupeella rinnakkain, Anni reunalla, pojat vierekkäin seinän puolella.
Olkinen himmeli heilahteli hiljalleen hienosta vedosta rihmassa pöydän
päällä; ja sen alla paloi kirkkaasti pieni lamppu, luoden kirkasta
valoa virsikirjalle, josta Maija-Liisa parhaillaan luki puoliääneen
"vaivaista syntistä" — iltarukoukseksi, kun ei iltarukousta sattunut
paksusta kirjasta löytämään.

Sippo istui vuoteen reunalle ja pani tupakan. Hän ei hennonut häiritä
Maija-Liisan lukua, mutta äänen vaiettua hän heti lausui: "Annille
meidän pitää nyt hankkia holhoja."

"Mikä holhoja, kun isä ja äiti ovat lapsella elossa?"

"Hm, kyllä ‒ ‒ mutta ‒ ‒ mutta minä olen jäävi tässä asiassa." Missä
asiassa? uteli Maija-Liisa kärkkäästi.

"So on vain eräässä ruokko-asiassa."

"Ruokko-asiassa!" huudahti vaimo. "Hupsuksiko sinä siellä tallissa
tulit; vai mitä sinä ruokko-asioista höpsit?"

"Enhän minä", väitti Sippo, "enhän minä miten niin äkkiä hupsuksi.
Mutta asia on nyt sillä tavalla, jotta Annilla ja minulla tulee
keskenämme käräjä-asia ja Anni on vielä itse alaikäinen omasta
puolestaan vastaamaan. Sentähden meidän pitää saada Annille holhoja
ennen ensi käräjiä — ja jo ennen paituu-ajan loppuakin."

"Käräjäjuttu!" kirkasi Maija-Liisa. "Voi minua viheliäistä! Mikä
sinulle siellä tallissa tuli? ‒ ‒ ‒ Eikä ole edes toista miestä
talossa! Mikä sinulle on tullut Sippo? — — — Juo, hyvä ihminen, edes
vettä — — ja minä — — Anni, nouse pian ylös; Anni, nouse ylös ja pane
päällesi! Sippo, juo, Sippo kulta, nyt ensi hätään edes vettä — — — ja
minä panen kylmän vesiräsyn päähäsi."

Annin pukeutuessa vaimo vuoroin puhui, vuoroin itki ja hääräili Sipon
ympärillä. Sippo itse istui hölmistyneenä, koettaen selitellä, ettei
hänelle ollut mitään tapahtunut. Maija-Liisa ei kuitenkaan antanut
hänelle paljoa puhevuoroa, vaan kesken muita puuhiaan toimitti, Annin
kiireesti matkalle hakemaan talosta apua.

"Ota sukset ja käy yksin tein Lehikoisellakin, mutta joudu!" toimitti
Maija-Liisa Annille. "Sano Lehikoiselle, jotta ottaa mukaansa
suoniraudan." Sitte hän vielä kuiskasi hiljaa tytön korvaan: "isäsi
tuli yhtäkkiä hulluksi tallissa käydessään."

Itkien lähti tyttö yön selkään taipaleelle ja äiti herätti pojatkin.
Sippo itse oli kuin unessa tuosta hälinästä, eikä oikein käsittänyt,
mitä tämä vaimon hätä ja hälinä oikeastaan merkitsi. Hän kyllä
vakuutteli "olevansa viisas", mutta vielä entistä vähemmän uskoi sitä
Maija-Liisa, kuullessaan isän aikovan viedä oman lapsensa, Annin,
käräjiin "kissan ruokosta".

Kissa, varsinainen rauhattomuuden aihe, oli sinä iltana ainoa koko
Kelleksen torpassa, joko ei ollut asiasta tietä pannakseenkaan.
Istuihan vain rauhallisesti lämpimällä tuhkaläjällä tahi raukeasti
ojenteli jäseniään, ihmetellen toisten itkerehtämistä ja outoa
hääräilyä.

Sippo olisi jo mennyt uloskin huutamaan Annia takaisin, mutta
Maija-Liisa ei laskenut. Hän koetti mennä väkisin, mutta äiti tarttui
kiinni yläpuoleen ja komensi Yrjön ja Hermannin kiinni jalkoihin. Ja
vaikka pojat olivatkin vielä niin pieniä, niin saivat nuo tenavat,
yksissä tuumin äidin kanssa, sittekin Sipon nujerretuksi sänkyyn.
Vesikorvo kaatui siinä nujakassa, mutta sitä ei kukaan joutanut nyt
suremaan.

Kuni takiaiset nujuuttivat nuo kaikki kolme Sippo parkaa, joka hiessä
päin ponnisteli vuoteella kiusaajainsa käsissä, joiden sitkeys oli
aivan hämmästyttävä. Viimein ei Sipon auttanut muu, kuin pyhästi luvata
pysyä, ihan asemillaan siksi, kunnes Anni toisi kylästä avuksi väkeä.
Kuitenkin pani hän sen ehdoksi, että saisi polttaa piippua pitkällään
ollessaankin.

Ja siiloin tapahtui se kumma, että Maija-Liisa, joka aina ennen oli
miehelleen tupakan poltosta marissut, nyt itse pani hänelle tupakat
piippuun ja vielä piti tultakin pesän päällä, kunnes panos syttyi. Sitä
ei ollut tapahtunut koko heidän yhdessä olon aikana, kolmeentoista
vuoteen, eikä sitä ennenkään.

Viimein alkoi tulvia väkeä kylästä. Sitä tuli tulemistaan niin paljo,
että kaikki eivät tupaan mahtuneetkaan. Oli siinä sitte voihkinaa ja
vaikerrusta, kun Maija-Liisa kaikkien kuullen kertoi, miten kaikki oli
käynyt; miten hän oli säikähtänyt; miten jo hänen "vaivaista syntistä"
lukiessaan mieli oli niin oudoksi valahtanut, "niinkuin ainakin pahan
edellä"; miten hän jo pitkin syksyä oli ihmetellyt, kun Sippo aina oli
ollut niin "tuumissaan ja harvasanaisena"; ja miten "nyt lienee parasta
palkata renki ajoja ajamaan, torpan töitä tekemään ja olemaan apuna",
jos Sipolle sattuisi raivopäitä tulemaan. — "Kyllä meillä poikien
kanssa tässä jo olikin koko talkoot niin, että en minä enää toiste
uskalla ilman miehisettä avutta Sipon kanssa tunniksikaan jäädä",
päätti hän puheensa ja pillahti itkuun.

Sippo koetteli kyllä pitää puoliansa puheessa parhaimman mukaan,
mutta säälivin silmin häntä vain kaikki katselivat. Ja eukot itkivät
joskus ääneen niin, että koko torppa oli täynnä porinaa, jota vielä
osaltaan lisäsi liedelle, vierasten kunniaksi, asetettu paksumahainen
kahvikattilakin. Lausuttiin siinä sitte sinä yönä arveluita sinne tänne
siitäkin, paranisiko Sippo enää koskaan ennalleen, vai jäisikö ijäkseen
mielenvikaan, niinkuin Juutilan seppäkin oli jäänyt —. se seppä, joka
väitti ihmisten vielä oppivan lentämäänkin.

Lehikoinen vakuutti Sipon paranevan vielä entistä ehommaksi, kun hän
vaan suonta "näppäjäisi", jotta kaikki musta veri päästä pois pääsisi;
mutta, kylän kuppari pudisteli epäileväisesti päätänsä. Muutenkin
olivat nämä taiturit eri mieltä siitä, olisiko tässä tapauksessa
otettava verta, otsasta, vaiko ohimoista tai niskasta.

"Ei otsasta, eikä ohimoista", penäsi Sippo vastaan suuttuneella
äänellä. "Minä olen ihan terve ‒ ‒ ‒ menkää sen pisaan te koko liuta!
Mitä te täällä teette? Menkää, sanon minä, muuten minä teille näytän
joka nokalle — — —"

"Nyt se taas alkaa"; "voi surkeutta"; "voi Maija-Liisa raukkaa";
"sanos muuta", "entäs lapsi parkoja", olivat huudahduksia, joita
silloin tuiskusi, kuin sadepisaroita myrskytuulessa — naisten parvesta
erittäinkin.

"Anni, kummityttäreni, otas tuolta hyllyltä tuo kivivati", sanoi
Lehikoinen viimein tyynesti, "ja tule tänne isäsi eteen sitä
pitelemään".

"Minä en anna iskeä!" huusi Sippo täyttä voimaa. "Minä en anna suotta
iskua, enkä kupata!"

"Nyt, miehet!" komensi Lehikoinen, ja yhtäkkiä tarttui Sippoon kuusi
karkeaa kättä. Hän koetti kyllä keikistää päätänsä, taakse päin, mutta
väkevä isku takaraivoon pani pään nuukahtamaan eteen päin.

"Nips", pani samassa suonirauta Lehikoisen tottuneessa kädessä. Heti
ilmestyi sitte Sipon otsaan punainen juova. Vaistomaisesti nyykisti hän
päätänsä yhä enemmän eteenpäin ja juoksemalla alkoi purppurainen puro
lorista Annin alla pitämään, noin kannun vetoiseen kivivatiin. Kun veri
otsasta parhaillaan niin somasti lorisi ja huppelehti, ei kupparikaan
malttanut pysyä syrjässä, vaikka oli juuri äsken suututeissaan ovensuun
puoleen vetääntynyt.

"Voi, kun on mustaa!" huudahti hän.

"Mitä mustaa se nyt on", äännähti Lehikoinen halveksivasti. "Mutta
olisitpa nähnyt äsken, kun se oli miltei tervan karvaista."

"Mustaltahan tuo nytkin näyttää", tiesi kuppari.

"Niin, kun minun varjoni sitä pimittää."

Kivivati aikoi täyttyä ja sitä mukaa Sippokin vähitellen vaijeta ja
hiljaisemmaksi käydä. Hän olikin alussa kovin vihaisesti äyskinyt ja
väliin vähän kiroillutkin. Nyt kuitenkin näkyi jo rupeavan raukenemaan,
jonka vuoksi Lehikoinen käski Sippoa yhä piteleväin miesten päästämään
hänet irti. Silloin oli koko mies kupsahtaa nenälleen lattialle, mutta
onneksi sai Lehikoinen hänet käännetyksi tilalle.

"Nyt se tyyntyi", arveli Anni.

Ja todellakin tyyntyneenä retkotti Sippo vuoteella, tietämättä tästä
maailmasta mitään. Lehikoinen tukkesi nyt veren taulan palasella ja
sitomalla Maija-Liisan silkkihuivin tiukalle Sipon pään ympärille.
Sitte ruvettiin taas rauhassa asioista keskustelemaan ja Lauri
Ovaskainen, jota ei kukaan hänen laiskuutensa ja juopottelunsa tähden
tahtonut tavallisesti työssään pitää, tarjoutui Maija-Liisalle rengiksi
kolmesta sadasta "tästä kekriin" ja saappaista, mutta vaati "voita joka
verolle ja silloin tällöin jonkun vapaapäivän oman mielensä mukaan".

Kaikki kyläläiset pitivät sitä liikana vaatimuksena, koska ei
parikillekaan työmiehille kylässä maksettu talon ruoassa, kuin
puolikolmatta sataa ja saappaat ja yksi vapaaviikko.

"No, no", arveli Lauri siihen, "minä tahtoisin nähdä sen parhaan miehen
meidän kylässä, joka minut maahan paiskaa, jos niinkuin voittosille
ruvetaan, olipahan sitten syli- tahi rintapainissa."

Yleensä myönnettiin sitä miestä ei Haapaniemeltä löytyvän, vaikka
tulella etsisi, mutta kuitenkin, Niemelän isännän esityksestä, lopuksi
sovittiin, että Maija-Liisa maksaa Laurille ainoastaan puolikolmatta
sataa, saappaat, rukkaset, sukat, sarkahousut, kertulivaatteet kesäksi,
voita joka veroksi ja muutamia vapaapäiviä silloin tällöin muina
aikoina, mutta ei kiireimpänä heinäaikana kuitenkaan.

Lauri suostui viimein semmoisiin ehtoihin, "kun nyt jo oli pieni
pykälä palkkausvuodessa" ja jäi jo siltä tieltään Kellekseen, kun koko
omaisuus kuitenkin "sattui olemaan mukana", niinkuin hän sanoi.

Sitte ei ollut enää sillä kertaa muuta tehtävätä, kuin saada
Maija-Liisalta maksu hänelle osotetusta avusta.

Sippoa kiinnipitäneet miehet tyytyivät kukin yhteen markkaan; Laurille
piti antaa pestiksi viisi markkaa; kahvin keittäjät saivat jokainen
kymmenen penniä; Anni, Yrjö ja Hermanni aluksi voileivän, mutta kun
syntyi riita sen jakamisesta, niin antoi äiti heille itsekullekin oman
palasensa; ja Lehikoinen määräsi vaivoistaan puolitoista markkaa.
"Vaikka maksavathan ne muutamat enemmänkin, mutta olkoon nyt siitä näin
naapuruston kesken", lausui hän juhlallisesti. Siitä jäi kuitenkin
velaksi seitsemänkymmentä penniä toisen kerran maksettavaksi.

Kupparin olisi pitänyt saada suutarin markka, mutta, kun Sipon
laskusta, otetussa, kukkarossa ei ollut enää mitään, niin tyytyi hän
yhteen rieskaan, vaikka sanoi "tänne hätään juosseensa" niin, että
tuskin huomenna "mihinkään kykenee". Niemelän isäntä selitti kysymättä,
ei tahtovansa neuvoistaan mitään rahallista korvausta, mutta voihan
Maija-Liisa kesällä tehdä kauran leikkuussa jonkun lisäpäivätyön
ja poimituttaa lapsillaan lisäksi "muutaman kannun marjoja meidän
lapsille". — Toiset kyläläiset tyytyivät kaikki pelkkään kahvipalkkaan.

Päivän hämärissä päästiin viimein Kelleksen torpassakin levolle, jos
levosta voi olla puhetta siinä, missä Lauri Ovaskainen oli mukana
kuorsaamassa. Sippo kuitenkin lepäsi täydellisesti, kuulematta mitään.
Seuraavan päivän iltapuolella kuitenkin hänkin heräsi ja koetteli
nousta ylös, mutta ei mitenkään jaksanut. — "Mikähän minulle on
tullut?" ajatteli hän vuoteellaan, muistutellen mielessään edellisen
illan kaikkia tapauksia. — Kyllä hän ne muistikin, mutta ei käsittänyt
miksi hän nyt oli niin voimaton ja väsynyt.

Huomattuaan miehensä olevan jo hereillä, tarjosi Maija-Liisa hänelle
ruokaa. Pari perunaa hän jaksoihin syödä, mutta sanoi sitte: "vie pois;
en huoli enää, mutta annas minulle piippuni".

"Odotahan, kun minä ensin pohjaan tämän pesällisen poltan, niin sitte
saat", yrähti siihen lavitsalla istuva Lauri Ovaskainen.

"Mitäs sinä minun piipullani poltat", kivahti Sippo. "Tuo sukkelaan
tänne! Tuo, muuten — — —"

"Ole tuossa äystäämättä", virkkoi Lauri piippunysä suupielessä. "Ole
äystäämättä, jottei minun tarvitse sitoa sinua köysiin."

"Köysiin!" huudahti Sippo koettaen nousta pystyyn. "Köysiin ‒ ‒ ‒ onko
mies jo juopottelustaan tullut päänvikaan, vai mitenkä sinä tässä niin
minun piipullani isännöit?"

"Itse lienet juopotellut", ärähti Lauri yrmeästi, "koskapa pääsi on
sekaisin mennyt."

Sippo olisi vastannut jotakin samaan tapaan, mutta väsytti niin
kamalasti, että väkisinkin vaipui taas horroksiin. Kun hän siitä
heräsi, paloi jo tuli lampussa ja lapset leikkivät lattialla. Muutoin
oli tupa tyhjä, mutta täynnä tupakan savua.

Anni antoi isälleen pyynnöstä, vaikka peläten, piipun, ja kun Sippo
oli ensin moneen kertaan vakuuttanut olevansa nyt "täydessä tolkussa",
kertoivat lapset hänelle kilvassa kaikki viime öiset tapahtumat. Mies
ei päässyt oikein selville siitä oliko hän tosiaankin tullut äkkiä
hulluksi, vai olisivatko kaikki muut ihmiset joutuneet päästä pyörälle
yhtäkkiä. Hänhän, muisti ja ymmärsi kaikki asiat, kuten ennenkin, mutta
jotain hullua tässä jupakassa sittenkin oli. Kyllähän ne kaikki muut
olisivat saattaneet tulla mielenhäiriöön, mutta todenmukaista se ei
ollut. Olivathan ne hoksanneet pinnistää Maija-Liisalta kaikki käteiset
rahat, niinkuin viisaat ihmiset ainakin. Yhtä uskomatonta oli toiselta
puolen sekin, että hän itse ei olisi täydellä järjellä, mutta miksi
häntä sitte niin hirveästi väsytti?

Monta, monta yön pitkää, pimeää hetkeä kului Sipolta sittemmin noita
ongelmoita aprikoidessa ja samalla kuunnellessa Laurin melkein
yhtämittaista kuorsaamista. Ratkaisevaa vastausta kysymykseen ei
kuitenkaan koskaan tullut. Viimein hän päätti jättää asiat ajan
selvitettäviksi, eikä enää kosketella koko hullunkysymystä, olipa tässä
sitte hulluna hän itse tai kaikki muut.

Viikkojen vieriessä alkoivat vähitellen Sipolle taas voimatkin palata.
Muutamana pakkaspäivänä hän jo kykeni itse pienentelemään puita
tuvan uuniinkin. Lauri oli näet silloin, niinkuin usein muulloinkin,
viettämässä noita "muutamia" vapaapäiviään. Kun niitä alkoi tulla
liian usein, murahteli Maija-Liisa niistä aikaväliin Laurille. Silloin
kuitenkin Lauri aina vastasi: "luuletko sinä kenenkään ihmisen jaksavan
yöt ja päivät istua ja valvoa täällä yhdessä kohden hullua vahtimassa?
Koettaisitpahan itse, niin näkisit, onko se kovinkaan lystiä."

Jos emäntä taas, Laurin kotosalla ollessa, kiirehti häntä työhön, sai
hän tavallisesti vastaukseksi: "työhön? Hyvähän sitä on sanoa: mene
työhön, mutta työstä se käy tämäkin hullun vahtiminen. Jos minä tästä
kauemmaksi poistun, niin mitä te sille voitte, jos sattuu raivoon
nousemaan. Eikä näytä taas sekään olevan kovin etäällä, kun sillä
silmät palavat niin oudosti. Mutta toisekseen, samahan tuo minulle on,
jos työhönkin, kun vaan annat minun nuorittaa Sipon sänkyyn, että se ei
voi mainittavia tehdä."

Maija-Liisa ei suostunut siihen, eikä Sippo uskaltanut, sitomisen
pelosta, mitään virkkaa. Siksi sai Lauri menetellä aina mielensä mukaan
— ja niin menettelikin.

Tuona mainittuna pakkaspäivänä oli Sippo todellakin "tulla hulluksi".
Hän näet pistäytyi, puut pilkottuaan, tallissakin. Ja voi hirmua!
Pilttuussa seisoi siellä hevoiskoni, takkuinen ja siistimätön. Väri oli
tosin sama, kuin lihavuudestaan, kiiltävästä karvastaan ja kunnostaan
muinoin kuuluisalla Kelleksen ruunalla, mutta tuo luukasa ei ikinä
saattanut olla sama kappale, joka vielä viime talvena veti kuusi
paksua tukkia yhdessä kuormassa ja joka oli ollut Sipon ylpeytenä aina
varsasta asti.

"Onko ruuna vaihdettu?" huusi Sippo tuskaisena tupaan päästyään.

"Kukapa sen olisi vaihtanut."

"Mutta siinähän ei ole, kuin luu ja nahka."

"Niin, laihtuneenhan se näkyy", myönsi Maija-Liisa.

Sippo vaipui murtuneena, masentuneena rahille. Sydän sykki ja valtimot
olivat haleta, eikä veren vähyyttä enää tuntunutkaan. Päinvastoin koko
ruumis kihisi ja kuhisi, kuin kepillä hämmennetty muurahaispesä.

Siitä päivin ryhtyi Sippo itse taas tarmolla työhön. Muutaman päivän
perästä saatiin Laurikin sovinnolla suostumaan muuttamaan pois torpasta
kesken vuotta, sitte kuin Sippo lupasi hänelle hankkia talveksi asunnon
ja antoi kolme tynnöriä ruista korvaukseksi niistä viikoista, jotka
mies oli Kelleksessä viettänyt.

Lehikoinen, "se hyvä ihminen", otti taas Laurin loiseksi tupaansa
talven ajaksi, kun Sippo antoi hänelle talven vuokraksi puoli leiviskää
voita, Niitä Laurin rukiita ja Lehikoisen voipyttyä viemään lähti sitte
Sippo itse ruunallaan Lehikoisen tölliin. Siinä olikin nyt ruunalle
kuormaa se, minkä suinkin nykyisessä kunnossaan vetää jaksoi, vaikka
tie oli kova ja keli hyvä.

Matka, jota oli vain virstan verta, kävikin kaikin puolin onnellisesti.
Oikein teki Sipon sydämelle hyvää, kun Lauri Ovaskainen ei hänelle
vihaa pitänyt, vaikka Sippo olikin hänet kesken vuotta palveluksestaan
eroittanut. Jos miehellä olisi ollut myrkky mielessä, kauna kielessä,
niin ei se kaiketikaan olisi entiselle isännälleen Lehikoisen töllissä
kahvinorria tarjoillut, niinkuin nyt tarjosi.

Niinkuin sanottu, matka kävi kaikin puolin hyvin, vaikka Sippo ei
oikein muistanut miten oli iltasella Lehikoisen töllistä kotiin
palannut ja vaikka seuraavana aamuna päätä kovin porotti ja
sydänalaa niin ilkeästi ollosteli. Ei ollut ruunallekaan tullut
mitään vikaa, mutta kovin se seuraavana aamuna joi; joi juurikuin ei
olisi kokonaiseen vuorokauteen vettä nähnyt. Niin kauheasti se joi,
sangollisen toisensa perästä, mutta mitäpä siitä. Olihan tuota toki
vettä Kelleksen kaivossa ja hyvää olikin — se kun oli lähdekaivo. —
Ainoa tiellä sattunut vahinko oli se, ettei löytynyt mistään Sipon
villavyötä, jonka hän varmaan muisti kotoa lähtiessään vyötäisilleen
käärineensä. Se oli koko vahinko, sillä vyö oli ennen, uutena
ollessaan, maksanut lähes neljä markkaa ja sitä olisi vieläkin voinut
käyttää monta talvea. "Jaksaahan tuon nyt kuitenkin tuon vertaisen mies
kärsiä", lohdutteli Sippo itseänsä, "eikähän vyö enää ollut uusikaan,
kun sitä oli jo pidetty kymmenkunta vuotta. — Taisi jo tulla vähän
ylikin, sillä sinä talvenahan se hankittiin, jona Anni oppi astumaan,
ja se tyttö käveli jo ennen vuottaan."

Siinä ruunaa lihotellessa ja taloutta entiselleen kohennellessa
kului sitte rauhassa noin kuukausi tahi puolitoista. Eikä ollut
koko sinä aikana aikaa ajatella käräjäjuttujakaan. Sen Sippo oli
kuitenkin vahvasti itsekseen päättänyt, ett'ei hän Annin kanssa viitsi
käräjöimään ruveta, koska siitä jo alussa semmoinen jupakka syntyi.
"Kentiesi on kissa myöskin ruokansa edestä hiiriäkin hävittänyt",
ajatteli Sippo vielä siihen lisäksi, ikäänkuin puolustellakseen
itsellensä tuumansa sikseen heittämistä.

Sattui sitte Matin päivän tienoissa lautamies kerran ajamaan Kelleksen
torpan ohitse, Sipon ollessa jotain kapsehtimassa kartanolla.

"Päivää!" sanoi lautamies hevostansa seisauttaen. "Johan sinä alat
taas olla Toveissasi, Sippo. Kertovat tuonnottain joulun aikoina sinun
olleesi kovasti kipeänä ja yhtä mittaa hourailleesi mustista kissoista
ja sen semmoisista."

"Olinhan minä muutamia viikkoja vuoteessa ja kukatiesi lienen
houraillutkin toisinaan. Ei minulla kuitenkaan mitään tuskia ollut,
vaan väsytti vain alinomaa niin tuhottomasti", selitteli Sippo. "Mutta
mihinkäs sitä nyt ollaan menossa?"

"Manuumatkoillahan minä ajelen, kun ensi kuussa alkavat taas
käräjätkin. Arvelin pistäytyä Lehikoista pyytämässä vieraaksi mieheksi
mukaan täksi päiväksi, kun ei tullut kotikylästä otetuksi toista miestä
toveriksi."

"Onkos nyt paljokin pyyttöjä?" tiedusteli Sippo, "taitaahan niitä aina
teillä olla paljokin?"

"Ei ole paljoa, ei ole paljoa", valitteli lautamies päätään
nyökytellen. "Tähänkään teidän kylään tuskin on puolta sataa, ja nekin
enimmäkseen vain velka-asioita, jotka lyhyeen loppuvat. Ei näistä
matkoista rikastu lautamieskään, kun ei semmoisissa asioissa ole edes
vierasmiehiä käräjiin kutsuttavina. Ainoa asia, josta voipi syntyä
vähän tienestiä on se, kun Änäkäinen rupeaa toistamiseen riitelemään
apeltansa ensimmäisen emäntävainajansa perinnöltä, kun appiukko on nyt,
kuulemani mukaan, saanut viimeiset viisitoista tuhatta metsärahoistaan.
Änäkäinen tahtoo niistä puolet, kun ei appiukolla, hänen emäntää
ottaessaan, ollut kuin kaksi lasta, vaikka metsä oli jo silloin
olemassa. Mutta toinen väittää jo silloin maksamiinsa viiteenkolmatta
tuhanteen kuuluneen metsät ja muut; ja nuorimmat lapset jäisivät muka
vähemmälle, jos hän Änäkäiselle vielä lisäisi."

"Vai niin, vai niin", tuumaili Sippo. "Joutaisin tästä muutoin minäkin
vierasmieheksi täksi päiväksi."

"No, jos joudat, niin heitä turkki hartioillesi ja käy rekeen. Kyllähän
minä päiväpalkan maksan sinullekin."

Sippo suoriutui siitä pian rekeen. Sitte kierrettiin pitkin kylää
talosta taloon, torpasta torppaan. Aamupäivällä tavattiin ihmisiä
enemmän kotoa, mutta iltapuolella, sanoman levittyä lautamiehen
saapumisesta kylään, oli moni mies, kuni maan alle vajonnut, eikä
kukaan tiennyt mihin ne olivat joutuneet. Saarelan Simo tavattiin
navetan nurkasta silppusaavin takaa; ja Oksalan Iskaa oli juuri
tavannut äkkipäinen vilutaudin puuska niin, että hänen oli täytynyt
kömpiä uunille, turkkien alle, suuren pärekuvon taakse lämmintä
itselleen etsimään. Siellä hän oli, toisten tietämättä, nukkunut koko
iltapuolisen päivän. Ja kukatiesi hän olisi nukkunut huomis-aamuun
asti, jos vastustamaton yskän pohti ei olisi pahoittanut rykäisemään ja
siten antanut Iskan olopaikan ilmi lautamiehelle. Joitakuita taas ei
löydetty mistään, vaan täytyi pyyttäminen heittää toiseen kertaan ja
lautamies lupasi tulla toiste.

Änäkäisen apen talossa olivat kuitenkin kaikki kotona. Virkatoimet
tehtyä tarjottiin siellä lautamiehelle ja hänen toverilleen ruokaakin,
vaikka Sippoa tietysti syötettiin tuvassa, lautamiestä kamarissa. Siinä
hernerokkaa lipsiessään, huomasi Sippo naulassa aivan samallaisen vyön,
kuin se, joka oli häneltä tuntemattomalla tavalla hävinnyt. Hän ei
virkkanut huomiostaan mitään, mutta syötyään siirtyi hän vyön kohdalle
ja alkoi nöpelöidä sen päissä olevia tupsuja.

"Aivan oikein", ajatteli Sippo. "Toisessa päässä on kolme viidettä
langan päätä ja toisessa viisiviidettä ihan, niinkuin minunkin
vyössäni. — Vähän mietittyään selvisi hänelle, että se juuri onkin
hänen oma, kadonnut vyönsä, joka uutena ollessaan maksoi lähes neljä
markkaa."

Sippo kysyi ääneen eräältä rengiltä: "kenenkäs vyö se tämä on?"

"Kenenhän lienee", vastasi puhuteltu. "Isäntä sen tässä tuonnoisella
viikolla oli löytänyt tien vierestä ja korjannut talteen. Sitte sitä on
tyrkytetty kaikille talossa kävijöille, mutta ei ole kukaan omaksensa
tuntenut. Ja johan sitä kirkossakin kuulutettiin, mutta ei ole tullut
perijätä. Oli ollut siinä paikassa vieru ja näyttänyt, kuin olisi
siihen joku kuormansa kaatanut tai muuten rypenyt."

Hetken asiata arveltuaan lausui Sippo: "kyllä tämä on minun vyöni".

"No, jos on omasi, niin korjaa pois", tuumi renki.

Sippo teki työtä käskettyä. Hänen kiertäessään vyötä ympärilleen vei
emäntä tuvan läpi kamariin kahvia. Ei ollut tarjottimella kuin kaksi
paria kuppeja. Siis ei aiottukaan tarjota hänelle kahvia. Se sapetti
hieman Sippoa, sillä toista oli ennen. Silloin miestä kamarissa
kestattiin nisusilla ja muilla. Mutta silloinpa sitä tarvittiinkin
vierasmiestä metsäkauppoihin.

Viimein suoriutui lautamies talosta lähtemään ja vierasmies tietysti
lähti mukaan. Parissa pienessä paikassa vielä pistäydyttiin, mutta
sitte käännettiin hevosen pää kotiin päin. Matkalla pysyi nyt Sippo
tavattoman miettiväisenä ja harvasanaisena. Toisinaan vain puhkesi
miehen rinnasta syvä huokaus, ikäänkuin todistuksena ankarasta
sisällisestä taistelusta. Joskus hän myös hiljaa itsekseen mutisi:
"olisikohan vai eikö olisi", tai jotain sen tapaista.

"No ei niitä taida sinulla, Sippo, olla pyyttöjä kenellekään
annettavana?" kysäsi lautamies muutamassa tien käänteessä ilman
aikojaan jotakin sanoakseen.

"No, eipä juuri"; vastasi Sippo harvakseen. Vähän ajan kuluttua hän
kuitenkin jatkoi: "oikeastaan minulla olisi yksi vyö-asia, mutta olen
tässä juuri pohtinut tehdäkö siitä kanne, tahi ollako tekemättä. Tästä
vyöstä se asia olisi."

"Minkälainen se vyö-asia olisi?" tiedusti nyt lautamies.

Sippo kertoi hänelle asian juurta jaksain ja lopetti kysymällä: "mitä
lautamies arvelee? Eiköhän tuosta tuomittaisi ainakin kuluja?"

"Varmaan, aivan varmaan", vakuutti lautamies. "Kyllä siitä kulut
jommalta kummalta puolen tuomitaan ja kentiesi vielä toista
sakotetaankin. ‒ ‒ ‒ Mutta miten asia muuten päättyy, sitä en minä
yksinäni osaa mennä sanomaan. Siellä on näet muitakin miehiä asiata
päättämässä, kuin minä. Ja se on, niinkuin sananlaskussa sanotaan:
kuinka monta miestä, niin monta mieltä — — — ja sitä paitse, niinkuin
itsekin ymmärrät, sitoo minua vielä virkavalakin puhumasta puoleen tahi
toiseen näin ennakolta."

"Kyllähän minä sen ymmärrän", myönsi Sippo. "Niinhän se on
vieraanmiehenkin laita. Älä sano sukulaisuuden, äläkä lankouden, ei
lahjain, eikä antimien puoleen, vaan puhu asia ihan halki. Mutta
kehoittaisiko lautamies minua panemaan asiaa alkuun?"

"Jaah'", huokasi lautamies. "Minun ei käy, niinkuin jo itse sanoit,
puhuminen puoleen taikka toiseen. Minä en siis kiellä, en keholta, vaan
tee miten itse parhaaksi katsot."

"Kyllä minä taitaisin koettaa tehdä siitä juttua", tuumiskeli Sippo.
"Mutta nyt ei satu olemaan rahaa, että voisin antaa pyyttörahaakaan,
kun ei ole tänä talvena ollut mitään tienestiä."

Lautamies vaikeni kotveroisen, mutta sanoi viimein: "minä en kiellä,
en kehoita. Mutta jos et muuta päiväpalkkaa tahdo tästä päivästä,
niin voisinhan minä, hyvän tuttavuuden tähden, pyyttää Änäkäisen apen
itsensä ja pari hänen renkiään vierasmiehiksi. Mutta mistäs asiasta se
Änäkäisen appi sitte käräjiin kutsuttaisiin? Asia on näet nimenomaan
pyyttöä annettaessa ilmoitettava, niinkuin itse tänään monta kertaa
kuulit."

"Mistäpäs sitä osaisi muusta pyyttää, kuin vyön varkaudesta", tuumaili
Sippo.

"Ei, hyvä ystävä, käytetä sanaa 'varkaus'. Se on liian ankara paikka.
Siitä voi saada vankeuttakin. Pitää keksiä joku lievempi syy? Jos
sanoisi esimerkiksi vyön salaamisesta", esitti lautamies.

"No, ei se oikein ollut salaamistakaan, kun se ihan julkisesti siinä
tuvan naulassa riippui", arveli Sippo. "Mutta jos olisi asian nimeksi
panna: vyön korjaamisesta, niin siinä ei ole valhetta yhtään. — Enkä
minä muutoin häntä vankeuteen tahtoisikaan, vanhaa miestä. Kunhan vain
saisin vähän kuluja ja voiton asiassa."

"Vyön korjaamisestako sitä sitte pyytetään?" kysäsi lautamies. "Kyllä
siitä ainakin kuluja tulee, jos ei muutakin."

"Niinhän minä olen arvellut", vastasi Sippo.

Kelleksen torpan veräjällä sitte lopullisesti sovittiin, että lautamies
ensi kerran Haapaniemeen tullessaan kutsuu Änäkäisen apen käräjiin vyön
korjaamisesta ja kaksi renkiä vierasmiehiksi; ja niin erosivat miehet
toisistaan.

Änäkäisen appi ei saapunutkaan itse käräjiin, vaan oli valtuuttanut
nimismiehen kaikki asiansa ajamaan. Asianomaiset kutsuttiin sisään.

"Hyvän merkki", ajatteli Sippo sen huomattuaan, että Änäkäisen appi ei
itse tullut oikeuteen. "Ei uskaltanut itse tulla."

Nimismiehestä koitui kuitenkin Sipolle käräjissä koko kiusa. Se vastasi
hyvin lyhyesti Sipon kanteeseen, mutta kääntyi itse kantajaksi, vaatien
Sipolle edesvastausta oikeuden väärin käyttämisestä, kulunkeja ja mitä
kaikkia lienee vaatinutkaan. Sipolle tuli niitä syystä oikeudessa
työläs olla, sillä "kukas mokomaa käännettä asiassa olisi osannut
odottaa."

Pitkään punnitsi oikeus asiaa, eikä sittenkään päättänyt. Ei, vaan
asia lykättiin oikeuden viimeiseen istuntopäivään, jolloin Sipon piti
saapua ha'un uhalla oikeuteen ja olla silloin varustettuna lääkärin
todistuksella mielentilastaan. Ihmiset kertoivat herastuomarin
saaneen sen lykkäyksen aikaan väittämällä Sipon olevan sekapäisenä,
eikä vastuunalaisen hommistaan. Ilkeintä kuitenkin asiassa oli se,
kun oikeus määräsi Sipon vaimon, Maija-Liisan, tulemaan viimeisenä
istuntopäivänä myöskin oikeuteen "tarvittaessa olemaan miehensä apuna",
kuten sanat kuuluivat välipäätöksessä.

Kunnallislautakunnan esimies se sitte kiireimmän kautta puuhasi Sipon
kaupunkiin piirilääkärin tutkittavaksi. Lauri Ovaskainen palkattiin
Sipon kyytimieheksi, ja sen arvaa, ett'ei ruuna siitä retkestä
kovinkaan kostunut. Aikaakin tuhlautui viikkokausi kaupunkimatkalla,
kun Laurilla oli siellä niin paljo toimitettavia anniskeluissa ja
monessa muussa paikassa. Ja rahat — ne menivät kaikki viimeiseen
penniin. Olisi taitanut mennä enemmänkin, jos olisi mukana ollut.

Nipin napin ennätettiin kaupunkimatkalta käräjäpaikkaan oikeuden
viimeiseen istuntopäivään. Onni toki oli, että Maija-Liisa oli saapunut
sinne Lehikoisen kanssa jo hyvissä ajoin aimo eväspussin kanssa,
sillä Sippo ja Lauri eivät olleet puoleentoista päivään maistaneet
niin einettä, kun heidän eväänsä oli kesken loppuneet, eivätkä olleet
viitsineet kerjätäkään — aikuiset miehet.

Oikeudessa luki tuomari sitte lääkärin todistuksen, jossa oli lueteltu
jos joitakin seikkoja, ja selitti lopuksi lääkärin siinä todistavan
valan vakuutuksella Sippo Pertunpoika Kelleksen olevan torpparin
Niemelän maalla Haapaniemen kylässä ja varustetun sellaisella järjellä,
kuin suomalainen torppari ylimalkaan on. — Siitäkös nimismies taas sai
vettä myllyynsä ja alas uudestaan Sipolle vaatia edesvastausta oikeuden
väärin käyttämisestä, kulunkeja ja mitä lienee vaatinutkaan vielä
lisäksi kunnian loukkauksia ja muuta semmoista.

Nyt kuitenkin oli nimismiehellä vastassa enempi, kuin Sippo — nimittäin
Maija-Liisa itse, joka ei herroja säpsynyt. Ei se oikeuttakaan
ujostellut, vaan sanoi nimismiehelle suoraan: "ole tolkkuamatta, herra
vallesmanni, kun et asiasta kuitenkaan mitään ymmärrä. Mutta minulla
on vieraat miehet, joilla vaikka paikalla saan toteen mieheni olleen
joulun tienoissa hulluna."

Sen kuultuaan, kysäsi tuomari keitä vieraita miehiä Maija-Liisalla
olisi asian todistamiseksi.

Maija-Liisa nimesi: "räätälimestari Aaprahami Lehikoisen ja
kunniallisen itsellismiehen, nuoren miehen Lauri Ovaskaisen
Haapaniemen kylästä n:o 7, joka viimeksimainittu on vielä vapaa vaikka
kristilliseen avioliittoon." Hän olisi itse mennytkin heti sillään
kutsumaan miehiä sisään, mutta tuomari epäsi. Kun kuitenkin lautakunta
todisti molemmat miehet hyvämaineisiksi ja ripillä käyviksi, niin
kutsui rättäri heidät kohta sisään. Todistajavalan tehtyään kertoi
sitte Lehikoinen Sipon olleen joulun pikku pyhinä ihan miehissä kiinni
pidettävänä hulluna. "Ja hän olisi vieläkin", lisäsi hän, "jos en minä
olisi laskenut otsasta verta noin runsasta kannua, josta Sippo on
minulle vieläkin velassa seitsemänkymmentä penniä."

"Eipäs", intti Sippo vastaan, "johan se kuitattiin siitä voista, jota
olikin kymmenen ja puoli naulaa."

Tuomari käski Sipon pysymään ihan vaiti ja ryhtyi sitte kuulustelemaan
Ovaskaista. Lauri todisti Lehikoisen puhuneen totta ja olleensa itsekin
vähän viidettä viikkoa Kelleksen torpassa Sippoa vahtimassa, jotta se
ei saanut kenellekään mitään pahaa tehdä.

"Astukaa ulos!" käski tuomari lopuksi.

"Kulunkiani pyytäisin", sanoi Lehikoinen.

"Niin minäkin", lausui Ovaskainenkin.

"En ainakaan minä maksa!" penäsi Sippo. "On sinusta jo ollut kulunkia
kylläksi, ja — — —"

Tuomari keskeytti taas Sipon puheen ja heidän kaikkien täytyi lähteä
käräjäsalista ulos.

Vähän ajan perästä kutsuttiin taas kaikki sisään uudestaan ja päätös
julistettiin. Siinä kumottiin ensiksikin Sipon kanne Änäkäisen
appiukkoa vastaan, mutta Sipon oli suoritettava vastaajalle kuluja
kaikkiaan kaksikymmentäviisi markkaa ja vierasmiehille: Änäkäisen
rengeille kolme markkaa kumpaisellekin ja samoin räätäli Lehikoiselle
neljä markkaa viisikymmentä penniä, mutta loismies Lauri Ovaskaiselle
ainoastaan kolme markkaa. Jos ei maksu mielisuosiolla tapahdu, niin
tulee kuluihin lunastus pöytäkirjasta; — ja sitte tuomari — äkkinäinen
kuin oli — antoi vielä valitusosoituksenkin kaupantekiäisiksi.

Happamen näköisenä seisoi Sippo päätöstä kuunnellessaan, mutta hänen
kasvonsa kuitenkin vähitellen kirkastuivat, kun tuomari ilmoitti
eteenpäin: "samoin kumotaan nimismies Siplakiinin päämiehensä puolesta
tekemä edesvastaus- ja sakkovaatimus torppari Sippo Kellestä vastaan,
koska todistetuksi on tullut, ettei mainittu Sippo Kelles ole
syyntakeinen."

Sippo ei kyllä käsittänyt kuka oli nimismiehen "päämies", mutta sen hän
käsitti, että hän tavallaan oli nyt voittanut nimismiehen. Olihan se
toki jotakin, vaikka ei saanutkaan Änäkäisen apelta kuluja. "Voitto se
sittekin tuli", ajatteli Sippo, "aivan niinkuin jo arvelinkin, vaikk'ei
kuluja."

Nyt olisivat haapaniemeläiset jo mielellään lähteneet kotiinsa,
mutta holhouslautakunnan esimies pyysi tai oikeammin käski Sipon
ja Maija-Liisan jäämään muutamaksi tunniksi vielä käräjäpaikkaan.
Toisetkin jäivät sen takia vielä näkemään ja kuulemaan mitä siellä
yhä olisi tekeillä ja tapahtuisi. Ja tosiaan jotakin tapahtui. Vähän
ajan perästä tuli näet eräs lautamies ja holhouslautakunnan esimiehen
käskystä pyytti Maija-Liisan kuulusteltavaksi tänä päivänä, kun
mainittu esimies aikoi asettaa hänet oikeuden kautta mielivikaisen
miehensä ja alaikäisten lastensa holhojaksi, Änäkäisen apen avulla.
Sippo kuului myös saavan tulla kuulemaan asiaa, "jos tahtoi".

Asia oli yhtä outo niin Sipolle kuin Maija-Liisallekin. He eivät sen
vuoksi ehtineet asiasta juuri mitään keskustallakaan, ennenkuin jo
täytyi astua oikeuden eteen. Siellä vasta Maija-Liisalle selvisi, että
hänet aiotaan asettaa Kelleksen sekä isännäksi että emännäksi, niin
että ei tarvitse enää Sipolta kysyä sitä ei tätä, tekee vain joka
paikassa, niinkuin itse tahtoo. Mielelläänhän Maija-Liisa sellaisen
toimen vastaan otti; ja kukapa nainen sitä ei olisi ottanut. —
Sipollekin selveni asia oikeuden edessä ja hän koetti tiristä vastaan.

"Enhän minä mikään juoppo, lapsi taikka hullu ole!" väitteli hän. "En
minä holhojaa tarvitse, kun en ole hullu, enkä ole ollutkaan; enkä
koskaan tulekaan; en ainakaan tällä päällä ollessani!" Sipon vakuutusta
ei kuitenkaan otettu huomioon.

Niin tuli Maija-Liisasta sekä isäntä että emäntä samalla kertaa
Kellekseen, eikä siinä ole valittamisen syytä kellään ollutkaan.
Änäkäisen apen avulla, on Maija-Liisa aina vuonna vuotuissaan tehnyt
torpan tuloista ja menoista tilit holhouslautakunnalle, jonka esimies
sanoo torpan olevan vuosi vuodelta "yhä äitymään päin, kun lapsetkin
jo alkavat työhön pystyä". Sippokin alkaa olla muuttuneihin oloihin
muutoin tyytyväinen, mutta käräjäin lähestyessä häntä aina harmittaa,
kun Maija-Liisa ei kutsuta ketään käräjiin; ei edes Lehikoista, vaikka
sen porsas söi viime syksynäkin Kelleksen perunamaasta ainakin puoli
kappaa hyviä, nuoria perunoita. "Eikä se eukko anna edes rahaa", että
Sippo voisi itse Lehikoisen käräjiin vetää. "Ei anna, vaikkasnah",
sanoo Sippo.




II

ILLISKO


Kun ei edes noin vinkeästi tuulisi, eikä pyryyttäisi tuota lunta, niin
pakkasesta minä vähät huolisin. Ainahan sitä kylmän kanssa miten kuten
loimeen tulisi, jos ei muutoin niin juoksemalla ja kämmeniään yhteen
räpyttämällä; mutta tuo kuiva lumi oikein poskia tikkuilee, varsinkin
vastatuulessa. — — — Ei, kyllä minä asetun jo yhteen kohti — — — vaikka
väkisin, niinkuin isä neuvoi.

Oikein ääneen lausui eräs juoni, keskenkasvuinen matkamies nuo
ajatuksensa kahlatessaan pitkin lumesta tupruavaa tietä. Viimeinkin,
illan alkaessa hämärtyä, rupesi kumottamaan edestä päin kirkko ja sen
juurelta muhkean näköinen kylä.

Ei ollut poika ennen ikinä koskaan näin etäällä käynyt, mutta nyt oli
täytynyt tänne asti, vieraihin pitäjiin, tulla. Leipä oli näet loppunut
kotoa ja isä oli pojalle sanonut: "Timo, sinä olet viitterä poika
ja jo toisella kymmenellä. Kyllä sinä jo henkesi maailmalla elätät
tavalla tai toisella, mutta älä rupea kuhnustelemaan ja kiertelemään
kaukaa näillä omilla kylillä. Täällä ei ole paljo kenelläkään mitään
antamista, kun täällä eivät muut menesty, kuin lapset; varsinkaan
köyhillä. Mutta pyri sinä etäälle, ja kun missä näet mielestäsi mukavan
paikan, niin pysyttele siinä, vaikka väkisin. Ole kuitenkin aina viisas
ja katso eteesi, jotta eivät toiset ovelammat leipäpalaa suustasi
anasta, vaan sinä päinvastoin osaat itsellesi toimeentulon aina
hankkia."

Äiti taas oli itkuissaan evästykseksi neuvonut poikaansa pysymään aina
nöyränä ja rehellisenä ja — mihin maailmassa joutuneekin — pitämään
Jumalaa silmäinsä edessä.

Isä oli kuitenkin keskeyttänyt äidin opetukset lyhyesti lausumalla:
"mihinkäpäs tuota on mekään rehellisyydellä päästy."

Äiti oli siihen mutissut vastaukseksi jotakin sellaista, että
ahneuden voittamat kukistavat oman huoneensa, mutta poika ei ruvennut
kuuntelemaan vanhempainsa keskinäistä kinastelua sen pitemmältä. Hän
lähti vain matkallensa, jolla ei ollut mitään tiettyä päätä, eikä
määrää.

Määrätön maleksiminen ympäri maita, ja mantereita oli joskus Timosta
tuntunut miltei hauskaltakin. Somahan oli harjujen harteilta ja
töyryjen ryntäiltä katsella kuinka lähimpien särkkien tummanviheriän
verhon takaa kaukaiset vaarat kajastelivat sinisen harmaina ja
harmajan sinertävinä eri värivaihtoluissa; ja miten niiden ääriviivat
etäisyydessä sulivat taivaan sinehen. Hauskaa myös oli katsella kaikkea
kattavan puhtaan lumen pinnalla tuhansien kidetähtien päiväpaisteessa
kimaltelemista ja nähdä miten tuo valkoinen vaippa kuulteli milloin
maidon valkeana, milloin taas sintusinisenä, milloin punahäiveisenä,
aina auringon aseman ja ilmakehän kirkkauden mukaan.

Toisinaan kuitenkin kävi mieliala katkeraksikin kulkiessa, kun ihmiset
eivät antaneetkaan ruokaa ilmaiseksi, vaan komentelivat kaikellaisiin
askareihin, aivan kuin äiti aina siellä kotona. Jotkut vielä muutoinkin
rajoittelivat vapautta ja jos ei totellut heti, niin hätistelivät pois
nurkistaan yön selkäänkin lähtemään.

Niinhän se oli Murtovaaran ukkokin tehnyt, mutta saappaistaan olikin
sen takia päässyt "Oli se sukkela temppu", ajatteli Timo itsekseen,
"kun juohtui mieleeni kiehittää ne saappaat jo iltasella hankeen
kauas talosta. Ja sitte aamusella sai se äkäinen koiranpenikka, jota
iltasella hännästä vetäsin, sekä syyn että selkäänsä ukon uusien
saappaiden häviämisestä. — — — Ja entäpäs se keikkajuttu Pelkolassa!" —
— —

"Tuhma oli se Pelkolan emäntä, kun oi omaa vesikelkkaansa enää tuntenut
sitte, kuin minä vain heitin laudan pätkän sen pajuille ja ihmettelin
mitenkä se minun kelkkani oli yön seutuna niin jäiseksi tullut."

"Annastiina lienee sillä käynyt kaivolta pimeässä vettä", arveli vain
emäntä ja lohdutteli minua, että "pianhan sen jään jossakin yöpaikassa
sulatetuksi saat."

"Markka lähti sitte siitäkin kelkasta, kun sitä puoli päivää perässäni
vetelin", puheli poika puoliääneen itseksensä. "Olisi kaiketi sillä
saanut muualla enemmänkin, mutta kukapa sitä olisi viitsinyt pitemmältä
vedellä niin jykevätekoista ja raskasta rakkinetta."

Metsä loppui silloin ja tuulenpuuskat yltyivät aukealla yhä rajummiksi.
Tiheinä pyörteinä pöllyten ja tupruten kirmailivat lumipilvet pitkin
peltoja yli aitojen ja kautta kujien. Hetkisen kuluttua tuikki jo tulia
kylästä kaikkialta ja entistä innokkaammin ponnisteli poika kylää
kohden, vaikka vimmaiset lumisiruset kovasti kasvoihin koskivat ja
olivat silmät ihan soaista.

Kohta saavutti kulkija kylän ensimmäiset talot. Asiantuntijan silmillä
hän puolipimeässä niitä tähysteli. Jo päätti poiketakin muutamaan
taloon, mutta lähempätä katsottuna se näytti kovin köyhältä ja
ränstyneeltä. Keskempää kylää kuumotti nyt muutamia oikein uhkeita
rakennuksia, joista joku oli oikein kaksinkertainen, koska oli niin
korkea kuin hyväkin mäki.

”Nuo mahtavat olla oikeita herraspaikkoja”, ajatteli poika. "Minkähän
tähden niillä herroilla pitää olla paremmat asunnot, kuin muilla
ihmisillä — — — ja minkähän tähden ne kuolevat nekin, vaikka syövätkin
joka vero voita, sian silavata ja talkkunaa. — — — Eiväthän ne tosiaan
taida talkkunaa syödäkään, vaan mitäs se nyt taas olikaan se puuro,
jota Ohtois-Pekka sanoi herrasväen syövän, kun minä kehuin silavaa
maailman parhaaksi koko ruokakomennossa? Mitenkäs se sanoikaan — — —
niinhän se tosiaankin, jotta 'et ole sitte syönyt riisiryynipuuroa'.
Ja kun minä kysyin: oletkos sinä, niin sanoi: 'enkä ole, vaan niin
sanovat'."

Sieltä korkeasta talosta päin kuului tuulen tohinan läpi jotakin
kuminallista kilahtelemista, niinkuin olisi siellä jossakin kulkusia
kilistelty ja väliin kalahdellut kaileääninen aisakellokin. Pojassa
heräsi uteliaisuus ja hän kiiruhti kiiruhtamistaan näitä outoja ääniä
kohden.

Muutamaan tienkäänteeseen tultua hulmahtikin pojalle läpi pimeyden
vastaan oikein silmiä huikaiseva valovirta. Pitkän matkan päähän
punerrutti se sekä ilmassa sihisten hyppelehtivät lumisiruset että
hankien pinnat ja nietosten huiput. Silmän vähän valoon totuttua,
huomasi katsoja vaaleiden akkunaverhojen lävitsekin vilkasta liikettä
ja aaveenomaisesti häälyivät liikkujain varjot toisin paikoin
ristivalon loisteessa hohtavalla lumellakin.

Outo tunne soljahti pojan rintaan. Hänen mielensä alkoi palaa tuonne
sisään, jossa varmaan oli iloa, lämmintä ja paljo ruokaa. Oli kuin
joku tenhovoima olisi voimakkaasti vetänyt poikaa taloon, jonka
korkea, avonainen portti tuntui ikäänkuin kutsuvan tulijaa sisään.
Epäröiden astui poika pihaan, joka akkunoista hehkuvista tulista
oli vielä valoisampi kuin tien puoli, ja täpösen täynnä valjaissa
ole via ja helyjänsä kiisteleviä hevosia. Poika melkein huumautui
nähdessään ympärillään niin paljo komeutta ja valoa, jota tulvi joka
taholta, upeita ajopeliä, pehmeitä karhun ja poron taljoja, kirjavia
rekipeitteitä ja tupsutettuja loimia. Kuinka kauan lienee siinä jo,
tyrmeyksissään kaikesta tuosta uudesta, väristen seissutkaan, kuin
sisältä alkoi kuulua soinnukkaita säveliä ja ihmisvilske akkunain
kohdalla taas kävi vilkkaammaksi.

"Kannelkoon noilla noin somia säveliä päästää, vai lieneekö oikein
viulu", arveli poika. Silloin avaantui muuan päärakennuksen ovista ja
ulos tuiskuun töytäsi siitä paljain päin joku naisolento.

"Oletko sinä kenen kuskipoika?" kysäsi tulija.

"Enhän minä — -- — minä vain tässä omia aikojani — — —"

"No, tule sitte auttamaan minua puun kantamisessa keittiöön!"

Poika ei liikahtanut paikaltaan, mutta nainen tiuskasi: "tule
sukkelaan; vai luuletko minun ilmaiseksi apuasi tahtovan?"

Pojan aivoissa vilahti ajatus voista, ja riisiryynipuurosta; ja niin
hän lähti halkovajaan hänkin.

Sinä iltana saikin poika kantaa keittiöön monta halkosyltystä ja tehdä
piioille paljo muutakin palvelusta, mutta ei hän silti kauppaansa
katunut. Hänhän sai nähdä herraskemuja ja olipa salin ovella katsomassa
sitäkin, miten herraslapsia kastetaan. Selma pantiin pienoisen
nimeksi. Se kuului olevan patronin ainoa lapsi, kun viisi vanhempaa
oli kuollut pienenä ja sitte ei ollut enää vuosikausiin talossa lapsia
ollut. Ja tyytyväisiä kuuluvat nyt patrooni ja patronessa taas olevan.
Tyytyväinen oli poikakin. Ei ollut hän näet vielä elämässään saanut
eikä syönyt sellaisia herkkuja, kuin hänelle vierasten lähdettyä
keittiössä illalliseksi anneltiin.

"Tuskinpa vain lienee se Ohtois-Pekan riisiryynipuurokaan sen
parempaa", ajatteli poika käydessään levolle keittiön nurkkaan, johon
piikatytöt olivat hänelle vuoteen tekaisseet, kun eivät hennoneet häntä
myöhäisen yön selkään talosta pois ajaa. Sitte oli seuraavana päivänä
talossa niin paljo kaikellaista puuhaa, että poikakin oli tarpeesen
apuna. Hän käpelehtikin kaikkialla, juurikuin olisi jokaiselle ollut
apuinensa aivan välttämätön, vaikka ei hänestä taitanut suurta apua
kenellekään olla. Keittäjättärestä hän kuitenkin näytti kaikkein
enimmän pitävän, koska mieluimmin sen käskyjä täytti.

Mandaa auttamassa oli poika ruokasalissa silloinkin, kuin sinne sattui
itse patrooni pistäytymään. Se näytti levänkin perin ystävällinen
mies, koska niin herttaisesti taputti Mandaa poskelle ja kutsui häntä
"käpysekseen".

"Hst!" sanoi silloin Manda ja patrooni huomasi pojan läsnäolon.

"Mikäs pojan illisko sinä olet?" kysyi patrooni hieman vihaisesti
pojalta, joka häntä alta kulmainsa tirkisteli.

"Minä olen Timo Tahvon poika", vastasi puhuteltu kumartaen ja muistaen
äitinsä kehoitusta nöyryyteen.

"Illisko sinä olet", sanoi patrooni nopeasti ja poistui huoneesta.

Siitä päivin saikin poika aina olla illiskona, kun ei hänellä parempaa
sukunimeä sattunut olemaan. "Eihän nimi miestä pahenna", ajatteli
Illisko, joksi patronessakin häntä jo kutsui, käskiessään hetkiseksi
leijaamaan pienokaista kätkyessä. — Siellä lasten huoneessa sitä vasta
Illiskolle ihmeitä oli, semmoisia, joita ei olisi unissaankaan osannut
niitä näkemätön nähdä. Siellä oli kuvia ja kuvastimia, peitteitä ja
vaatteita niinkin hienoja, että oikein niiden läpi näki ‒ ‒ ‒ melkein,
niinkuin ei olisi mitään silmien edessä ollut. Ja itse kätkytkin oli
niin komea ja kiiltävä, että siitä ihan kuvansa näki.

Lapsen leijaaminen tulikin Illiskolle sitte päivillä varsinaiseksi
työksi, sillä kun ei kukaan käskenyt häntä pois, niin jäi hän taloon.
Ikäväähän se tosin oli tuo päiväkausien istuminen pientä lasta
keinuttelemassa, mutta olihan patronessa hänelle antanut jonkun
poikavainajansa vaatteet, joissa ei enää kukaan olisi häntä tuntenut
entiseksi Korpirannan Tahvon Timoksi. Ja alkoihan tuo vähitellen
menetellä lapsen keinutteleminenkin mukiin, sittekuin sai kirjoja
lukeakseen siinä istuessaan. Patrooni oli näet muutamana iltana kysynyt
osasiko Illisko lukea.

"Osaan, koko katekismuksen kannesta kanteen", vastasi Illisko.

Patronessa kävi kirjan ja vuorotellen kysyivät sitte sekä rouva että
herra häneltä jos jotakin aina seitsemän katumuspsalmin loppuun
asti. Erittäinkin hämmästyi patrooni sitä muistin paljoutta ja
järjen vähyyttä, jota Illisko osoitti lasketellessaan ulkoa, aivan
ajattelematta, kaikki kappaleet, kysyipä häneltä katekismusta mistä
tahansa.

Siitä päivin alkoi patronessa itse opettaa Illiskolle kirjoitusta
ja laskennon alkeita milloin jouti ja milloin mieleen juohtui. Ja
konttoristeilta tai puotilaisilta lainaili Illisko luettavikseen
kirjoja mitä milloinkin sai, aina Barthin ja Bredowin historiallisista
kertomuksista alkaen Koipeliinin linnustukseen asti. Jo ennenkuin
patrooni hänet siirti Selman kammarista kauppapuotiin oli Illiskolle
karttunutkin tietoja niin paljo, että hän ei ainoastaan tietänyt, että
"suuri Rooman valtakunta sylesi paitsi Italiaa ja Helvetiaa, Portugalin
ja Spanian, Ranskan Rheiniin asti" j.n.e., vaan kykeni keskustelemaan
ihan asiallisesta monestakin tietopuolisesta seikasta.

"Se on terävä poika", vakuutti patrooni siinä vuosien varrella
rouvalleen Illiskosta, kun rouva milloin lausui ilmi epäluulojansa,
ettei Illisko ollut rehellinen, eikä muutoinkaan käytöksessään oikein
mallikelpoinen. "Se on terävä poika, josta tekemällä hyvä tulee",
vakuutteli patrooni aina silloin. "Puodissakin se on jo paras mies ja
saa ihmiset ostamaan usein semmoistakin, jota eivät ole aikoneetkaan,
eivätkä ikinä tarvitsisi, — — — ja sitä paitsi Illisko on aina taloon
päin, jota muut eivät ole yksikään.

"Saattaa olla ovela asioissa", arveli rouva, "mutta outoja hänestä
ihmiset puhuvat.

"Mitä outoja?" kysyi patrooni hämillään.

"Kyllä kai sinä arvaat, vaikka et ole tietävinäsi."

"Mistäpäs minä?"

"No, kun murun täytyy eroittaa palveluksesta nykyjään joka vuosi
ainakin yksi palvelustyttö, jollei useampiakin."

Patrooni muisti äkkiä jonkin asian, jonka vuoksi hänen täytyi kiirehtiä
konttooriin, eikä rouva sitte enää uskaltanut ottaa koskaan puheiksi
Illiskon talosta eroittamista. Hän näet huomasi miehensä luottavan
Illiskoon rajattomasti ja kiintyneen häneen, juurikuin omaan poikaansa.
Ja onkinhan se Illisko hauska ja kohtelias ja ymmärsi hienoja
seuratapoja paremmin kuin moni synnynnältään herrasmies. — Ja muhkea
hän oli muodoltaankin, koska Selmakin — muista tytöistä puhumattakaan
— häntä aina niin mielihyvällä katseli. Oli se kaikissa tapauksissa,
Illisko, komea mies viiksineen ja kultasankaisine rillineen. Se täytyi
patronessan kyllä myöntää.

Ikäänkuin itsestään, miltei kenenkään huomaamatta, oli Illisko, Selman
kaupungissa koulua käydessä, siirtynyt jo kauppapuodin päälliköstä
konttorin korkeimmaksi ja koko liikkeenkin ylijohtajaksi. Hän se
hoiti kaikki raha-asiat, teki kaupat sekä ostot että myynnit ja usein
patroonin käskystä kirjoitti metsäkontrahditkin omiin nimiinsä. Yhä
enemmän vieraantuikin isäntä itse liikkeestänsä ja hoiteli ainoastaan
huvituksiaan. Niihin taas ei Illisko sanonut itsellään olevan aikaa
eikä haluakaan muuhun kuin pelaamaan joskus shakkia, jota eivät muut
koko talossa osanneet, kuin Selma ja Illisko itse.

Shakkipelissä se tapahtui eräänä syysiltana sitte sekin seikka, jota
patronessa oli jo pitkät ajat joskus pelännyt ja päättänyt ainoan
lapsensa onnen vuoksi vastustaa "vaikka mikä olisi". Illisko näet
kautta rantain kosasi Selmaa, jota todellakin oli erittäin hellästi
valvatellut aina lapsesta asti.

Selma pyysi ajatusaikaa ja sanoi neuvottelevansa vanhempiensa kanssa.
Patroonilia itsellään ei juuri ollutkaan erityisesti mitään hyvää
asiaa vastaan; vaikka hänkin olisi mielellään suonut ainoan tyttärensä
pääsevän arvokkaampaan avioliittoon. Mutta rouva kauhusta aivan
pyörtyi, kuullessaan pahat aavistuksensa tosiksi. Hän selitti Selmalle
mahdollisesti ehkä voivansa taipua siihen, että tytär menisi puolisoksi
talonpoikaissyntyiselle miehelle, mutta ei ikinä Illiskolle; "ei ikinä!"

"Mutta onhan hän kelpo mies", pisti patrooni väliin. "Ja jos Selma
häntä rakastaa, niin — — —"

"Niin, Selma ei tunne häntä", pauhasi patronessa, "etkä sinäkään. Vai
lienettekö te miehet kaikki sellaisia, että ainoan lapsesi antaisit
mokomalle miehelle, joskin asian tunnet ja todeksi uskot.

"Ole joutavia", mutisi patrooni, mutta rouva huudahti: "joutavia! Onko
se joutavia, että Illisko on vuosikausia pestannut kaikki palvelijat
taloon ja minun on joka tullut vuosi täytynyt niitä sitte palveluksesta
eroitella ja surkutella tyttöparkojen onnettomuutta?"

"Illiskoako ne kaikki sitte ovat 'onnettomuudestaan', niinkuin sinä
sitä sanot, syyttäneet?"

"Eivätkä ole, ei suorastaan yksikään, mutta tietäväthän kaikki ihmiset
Illiskon heitä kaikkia salaisesti auttaneen ja yhäkin auttavan. Talon
kunnia siitä kärsii ja sentähden vaadin minä Illiskon eroitettavaksi
koko talosta. Nyt ainakin hän on eroitettava jo."

"Paljon enemmän se talon kunnia sitte kärsii", mutisi patrooni ja
poistui, jättäen äidin ja tyttären kahden kesken asiata pohtimaan.
Mennessään hän vielä kuitenkin lisäsi: "Illiskolle on vuosien varrella
kertynyt pääomia ja arvoa — — — ja ne olisivat hyvät liikkeessä
olemassa — — — näin huonoina aikoina."

Aili kysyi sitte tyttäreltään suoraan rakastiko Selma Illiskoa,
mutta Selma ei antanut tunteistaan suoraa selkoa edes äidilleenkään.
Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin oli muuttunut niin paljo, että
osotti selvää inhoa, Illiskoa kohtaan, vaikka oli aina ollut hänelle
ystävällinen.

Patrooni ja Illisko yhdessä tekivät kaiken voitavansa taivuttaakseen
tuumaan sekä äitiä että tyttöä, mutta turhaan. Patrooni kyllä kehotti
Illiskoa kärsivällisyyteen, mutta ajan oloon näkyi patronessan kiukku
vain kasvavan ja hän yhä tiukemmin vain vaati Illiskon talosta
eroittamista. Silloin patrooni tarjosi Illiskolle osaa liikkeessänsä.

"Sitte hän ei ainakaan voi; enää aina nalkuttaa sinun erottamisestasi",
sanoi patrooni.

"Otan kyllä osankin", lausui Illisko päättäväisesti, "mutta vaadin
Selman kaupantekijäisiksi."

"Mutta kun. Selma ei nyt kerran suostu, niin ota vaikka puolet koko
liikkeestä. Puolet koko liikkeestä", — rukoili patrooni, "äläkä tee
hävyttömyyksiä, vaan anna asiat olla ennallaan."

Illisko vastasi kuivasti: "ei haluta."

"Eikö haluta", kähisi patrooni tuskaisesti ja huokasi. "Mutta ihminen,
mitä sinä tahdot?"

"Minäkö? — — — No, olkoon menneeksi: minä tahdon sitä samaa, jota
kaikki muutkin kaipaavat. Minä tahdon vapautta, riippumattomuutta
kenestäkään ja elämiin iloa. Minä tahdon elämän onnea, jota ei häiritse
kenenkään käskynvalta. Minä tahdon vapautta elämän kuormasta, joka
samentaa ihmisen onnen ja tekee olon tuskalliseksi. Minä siis tahdon
samaa, jota te etsitte nautinnoissanne, juopottelussa ja muussa.'

"Haaveita, haaveita", mutisi patrooni. "Ota puolet liikkeestä, äläkä
syökse minua, vanhaa miestä häpeään, ylenkatseeseen ja kurjuuteen.
Sinun haaveksimaasi onnea ei kuitenkaan ole missään olemassa."

"On varmaan", väitti Illisko. "Äitini oli onnellinen. Kentiesi olisi
minustakin tullut onnellinen, mutta täällä ovat sisälliset voimani
uupuneet, koko olentoni saastunut. Selma sen voipi vielä puhdistaa,
muut eivät."

"Haaveita. Ja noiden haaveidesi tähden tahdot sinä nyt syöstä minut
häpeään, ennenkuin rupeat liikkeen osakkaaksi?"

"Tuskinpa toinen voinee toista koskaan häpeään syöstä enempää kuin
kunniaankaan korottaa. — — — Ja mitä tuohon puoleen liikkeesen taas
tulee, niin se on jo ennestään minun, vaikk'ei nimellisesti.'

"Sinun?" naurahti patrooni hämmästyneenä.

"Niin", lausui Illisko tyynesti. "Minun nimessänihän on jo kymmenkunta
vuotta tehty kaikki edullisimmat metsien ostot — — — tahi, jos niin
tahdotte kaikki ne kaupat, jotka eivät täyttä päivän valoa siedä.
Omasta tahdostannehan on niin tehty. Tavarat ovat siis olleet minun,
vaikka antaakseni teidän sahoillenne työtä olen puitani niissä
sahauttanut, johon ei suinkaan olisi ollut pakkoa. Kirjain mukaan ovat
viimeiset ostot kruunun metsistäkin enimmäkseen minun. Minä vielä olen
ollut siksi jalomielinen, että liikkeessäni käyttämistäni varoista olen
teitä aina hyvittänyt paria prosenttia enämmällä, kuin pankeille olisin
tarvinnut maksaa. Pääkivuistanne saa siitä selvän kuka tahansa, vaikka
omasta käskystänne en ole niitä pitkiin aikoihin enää näyttänyt edes
konttoristeillenne. Teitä itseänne en ole kuitenkaan koskaan kieltänyt
niitä tutkimasta, niinkuin hyvin tiedätte."

"Ihminen, mikä sinä oikeastaan olet?" huudahti patrooni tuskaisesti.

"Timo Illisko", vastasi toinen hymyillen, "ja toivoakseni, kun nyt
asiat tunnette, kohdakkoin teidän rakas vävypoikanne."

"Minä, minä", sähisi patiooni, "minä — — —"

"Pelkään sinua", keskeytti Illisko häntä. "Tiedän sen jo aikoja sitte.
— — — Mutta olkaa järkevä, niin ette tarvitse peljätä mitään — — — ja
pelko onkin nyt jo myöhäistä. Minulla on nyt jo valta käsissä, mutta
en käytä sitä teidän vahingoksenne, kun vain taivutatte hänet tulemaan
vaimokseni. Ja minä en ole teidän laisenne aviomies, vaan rakastan
todella Selmaa — — — Selmaa itseään, enkä rahojanne. Hänellä ei ikinä
tule olemaan aihetta halveksimaan minua, sillä häntä en voisi, enkä
tahtoisi ikinä pettää. Minä lupaankin saattaa Selman niin onnelliseksi,
kuin ihminen suinkin voi; enkä epäile Selmankaan tosi tunteista
kohtaani, kun saa tietää totuuden. Taivuttakaa siis rouvanne, niin
kaikki käy hyvin."

"Minä en voi", ähki patrooni.

"Sitä en usko sellaisesta naisten ystävästä kuin te olette."

Patrooni aukoi suutansa, kuin henkeänsä haukkova ja pyyhkieli otsaansa,
mutta ei saanut sanaa suustansa. Hetkisen odotettuansa, jatkoi sen
takia Illisko puhettansa:

"Sanotaan ihmisen saavan niitä kaloja, mitä pyytää. Te huomasitte
minut näpistelijäksi, pikku varkaaksi poikasena, mutta ette ollut
siitä millännekään. Silloin te laskitte verkon pyydystämään minua ja
pojan synneillä sidoitte miehen kavaltamaan talonpoikain ja kruunun
metsiä ja auttamaan itseenne muissa synneissänne. Huomattuani tuumanne,
päätin minäkin laskea merran veteen ja te menitte suinpäin siihen.
Mutta minä luovun kostostani, jos olette kerrankin mies ja koetatte
parantaa, mikä vielä parannettavissa on. Mutta jos ette tee mitä tahdon
ja tunnusta totuutta loukatulle vaimollenne tai muutoin toimita Selmaa
omakseni, niin minä kukistan kunnianne ihmisten edessä; vedän päällenne
ylenkatseen, rikon kotinne onnen ja otan omakseni väärin kootun
rikkautenne. Toisin sanoen: minä osotan teidän oivallisesti onnistuneen
kasvattaessanne yhtä lurjusta lisää maailmaan. — — — Nyt minä lähden
muutamaksi viikoksi metsiini, sillä en luota sokeasti ostomiehiini.
Matkalta tultuani tahdon sitte heti joko kaikki saatavani puhtaassa
rahassa — tahi Selman suostumuksen."

Patrooni aikoi sanoa jotakin, mutta Illisko ehkäsi sen sanomalla:
"Selma, ja sitte liikettä jatketaan — — — tahi rahat ja vararikko!"

"Illisko, sinä olet julma. Miten minä voisin vaimolleni — — —, miten
minä voisin pakoittaa ainoaa lastani?"

"Ainoaa lastani", matki Illisko ylenkatseellisesti. "Sanokaa vain
rouvallenne ja Selmalle, ettei tyttö olekaan isänsä ainoa lapsi, niin
kaikki käy hyvin."

"Hyvin", ähki patrooni, "sinä sanot hyvin! — — — Armahda minua,
illisko! Kotini, onneni, ihmisten kunnioitus — — ajattele sitä — — ja
vanha vaimoni ja Selma — — — ja mitä minä olen sinulle tehnyt! Minähän
olen sinusta tehnyt miehen; kerjäläispojasta kaikkien kunnioittaman
arvon miehen. Illisko, armahda minua vanhaa miestä!"

"Olen kyllästynyt konnuuteen ja valheesen. Tahdon alkaa uutta elämää
Selman seurassa, jolla on äitini rehellinen, puhdas katse ja joka aina
vihloo sydäntäni, jos kohta lämmittääkin ja puhdistaa sitä. — — Kun
hänet omakseni saan, niin laitan kaikki hyväksi taas ja rupean kaikkien
kunnioituksen ansaitsevaksi arvon mieheksi, jota ei yksistään rikas
ole. — — — Äveriäinkin Sakeus näkyy olevan liian lyhyt ylettymään
arvoon ja onneen. Mutta Sakeus saattaa korjata vääryydet ja parantaa
paljo pahaa. Niinkuin sanoin: kun Selman saan, niin paljo parannetaan
ja kaikki käy hyvin. Rouvanne terveyshän horjuu. Hänet toimitamme
ulkomaille ja te pysytte täällä luonamme. Selma ja minä sitte autamme
yhdessä niitä, joita teidän auttaa tulisi ja liike palautetaan
rehellisille urille, käyköön syteen tai saveen. Yksin en minä sitä voi,
mutta Selman kanssa minä sen voin, voin varmaan. — — — Ja muutoin,
nyt pyydän viimeisen kerran: olkaa mies! onhan epärehellisyys raskas
taakka, ainakin toisinaan ja yksinäisyydessä erittäin. Tunnustakaa
totuus, muutoin hukka perii meidät kaikki ja jos minä raivostun, niin
kuolette te vielä kerjäläisenä."

Illiskon lähdettyä asioimistoimille metsiin, tutki patrooni itse,
konttoristien kummaksi, monta päivää pääkirjoja, joihin hän ei ollut
enää vuosikausiin kajonnut. Kuta kauemmin hän taas kirjoja tutki, sitä
vaiteliaammaksi hän näytti käyvän ja sitä pitempään hän aterioilla
tuijotteli milloin vaimoonsa, milloin Selmaan, mutta aina vain
salavihkaa. Ei kuulunut nyt leikkipuhetta enää patroonin suusta, vaan
syvä huokaus tunkeutui usein esiin hänen rinnastansa. Rouvakin huomasi
tuon miehensä alakuloisuuden, mutta hänen kysyessään kahden kesken
syytä siihen, vakuutti patrooni aina: "eihän minulla mitään ole."

Iltana ennen Illiskon kotiin tuloa pysyi patrooni taas koko illan aivan
vaiti. Vasta kaikkien levolle mentyä hän kysyi vaimoltaan: "mitä sillä
Selmalla sitte oikeastaan on Illiskoa vastaan?"

"Mitä", toisteli patronessa, "vielä tuota, viitsii, kysyäkään."

"Hm; kukapa se kenenkään olennon ja elämän niin tarkoin tuntee, että
tuomitsemaan kykenee", huokasi patrooni.

"Illiskon tuntee koko maailma heittiöksi", päätti patronessa. "Ole nyt
muutoin vaiti, sillä minua väsyttää niin hirveästi ja nukuttaakin jo."

Patronessa nukkuikin kohta, mutta patrooni ähki ja vierittelihe
vuoteellaan koko iltayön. Muistelipa rouva sittemmin unissaan
kuulleensa toiselta vuoteelta jotain tyrskeen tapaistakin. Aamupuolella
hiljeni kuitenkin kaikki ja patrooni jäi vielä levolle puolisonsa
huoneesta lähtiessä. Hetki kului sitte toisensa perästä, eikä patroonia
alkanut liikkeellä näkyä. Sen vuoksi hiivi patronessa viimein huoneesen
miestänsä herättämään.

Heti kuului sitte makuuhuoneesta sydäntä vihlaiseva kiljahdus ja
romahdus. Selma ja muuan palvelustyttö syöksähtivät kohta sinne. Heidän
huutonsa kuultuaan kokoontui ennen pitkää huoneesen milt'ei koko talon
väkikin.

Patronessa oli tainnuksissa lattialla miehensä vuoteen vieressä.
Mies taas pullotti vuoteella selällänsä tuskan vääntämin kasvoin,
pullistuneet silmät avoinna ja kädet levällään. Lakanasta kierretty
hiihna oli solmittu hänen kaulaansa ja jäykistyneet kädet pitelivät
lujasti hiihnan kumpaistakin päätä.

Paikalle haettu lääkäri todisti kuoleman tapahtuneen jo tuntikausia
sitte; ja nimismies, patronessan ja Selman suostumuksella,
uskoi toiminimen rahat ja kirjat vanhimman saapuvilla olevan
konttoristin huostaan. Se sattuikin olemaan sellainen mies, joka
ei luottamustoimestaan luopunut edes illan suussa kotiin saapuneen
Illiskonkaan hyväksi. Siitä sydäntyi Illisko niin, että selitteli
Selmalle ja patronessalle asioita semmoisia, jotta hänet, onnettoman
vainajan muiston häväisijänä, ajamalla ajettiin jo samana päivänä pois
talosta. Hän lähtikin, mutta uhkasi kostoa ja loukkasi lähtiessään
kuolleen muistoa kaikkien kuullen.

Huolimatta kaikista huhuista ja Illiskon vehkeistä haudattiin patrooni
lääkärin todistuksen nojalla loistavasti satojen saattamana; mutta
sitte alkoivat heti ne pitkälliset käräjäjutut ja rettelöt toiminimen
ja Illiskon välillä, joista paisui monen asianajajan kukkaro ja
jotka aikanaan herättivät suurta huomiota koko maassa. Paljo selveni
oikeuden käymisissä semmoisia seikkoja, jotka eivät olleet kunniaksi
kumpaisellekaan puolelle, mutta kaikista tutkimuksista ja toteen
näytöistä huolimatta jäi asioihin monta hämärääkin kohtaa.

Viime lopuksi Illisko kuitenkin menetti enimmän osan suurista
vaatimuksistaan. Hänelle ei ylioikeuksissa tuomittu muuta kuin joku
tuhat muutamasta metsäkaupasta, kolmen vuoden palkka ja joitakuita
satoja kulunkeja. Sadat eivät kuitenkaan kuluihin riittäneet, eikä
elämään niinä useina vuosina, jotka juttu kesti ja jotka Illisko
oli enimmäkseen käyttänyt lakipykäläin tutkimiseen ja kaikellaisten
ongelmoiden lainoppineilta utelemiseen. Lopullisen päätöksen tultua,
horjui tosin koko toiminimenkin liike perustuksillaan, mutta Illisko
olisi ollut puilla paljailla, jollei onnekseen olisi osannut jo ajoissa
sijoittaa erääseen vankkaan rahalaitokseen muutamaa kymmenkuntaa
tuhatta.

Aikomus hänellä oli asettua nyt kauppiaaksi kirkonkylään, mutta
yleinen mielipide oli, niinkuin tavallisesti, voittajan puolella.
Patronessaa peläten ei kukaan vuokrannut hänelle huonetta, eikä
yksikään naapurisovun vuoksi edes uskaltanut myydä maatakaan. Illiskon
täytyi sentähden siirtyä syrjäkyliin. Hatajärven kylässä oras nuori
isäntä antoikin jo ensi kysymällä huoneet, kun sai lupaan puolitoista
sataa vuokraa vuodessa. Niin siirtyi Illisko Hatajärvelle "yleisöä
palvelemaan", niinkuin hän itse kaupanpitoansa nimitti.

Kauppa kulkikin väkirikkaassa ja laveassa kylässä hyvästi, vaikka
Illisko itse — kunnan verojen kohoamisen pelosta — valitti sen aina
huonosti käyvän. Kyläläiset olivatkin erittäin mielissään, kun kaupan
kyläänsä saivat. Eikä todella pysynyt enää Hatajärvelle "talvellakaan
tie tukossa, kun kerran kauppias kylään saatiin", kehuivat kyläläiset
naapureilleen.

Paljo se kauppa kylään liikettä lisäsikin. Vierailla alkoi näet olla
alituiseen asioita kylään, mutta ilmestyipä sitä liikkumista kylänsä
ulkopuolella vähitellen kyläläisille itselleenkin. Heidän näet täytyi
milloin hakea kylään lääkäriä sitomaan jonkun miehen tappelussa saamia
haavoja, milloin taas kulkea käräjillä, milloin missäkin.

Sillä tavoin jo pysyi tie selvänä, mutta sileimpänä ja tasaisempana
sen pitivät kauppamiehen kuormain kulettajat. Eikä sitä olisi ennen
aavistanutkaan kuinka paljo kaikellaista tavaraa yhdessä ainoassa
kyläkunnassa kulumaan saa, jos sitä vain saatavana on. Ja saatavana
sitä oli monenmoista sekä käteisellä rahalla, että velaksikin. Ja osasi
Illisko tavarata kaupitakin.

"Ei se tuo Illisko ole ylpeä, eikä mikään turhan tarkka kitkuttaja",
tuumailikin sen vuoksi Illiskon kortteeritalon isäntä kerrankin
apellensa, Liippilän lautamiehelle. "Kirjan päälle olen minäkin
jo ottanut monta vuotta, vaikka aina on itse vuokransa käteisellä
korvannut. Pari kertaa olen pyytänyt jo tiliäkin tekemään, mutta on
vain sanonut: 'suuriinko nuo noussevat tuon vertaiset otot; ennättäähän
ne selvitellä vastakin', ja ryypyn on aina tarjonnut. Niin; on se
oikein rahvaan mies. Konjakkiakin antaa velaksi, vaikka kenelle. --
— — Tietysti ei se sitä kuitenkaan konjakiksi kirjoihinsa pane, vaan
'tavaraksi' kuuluu tuppaavan. Ja on se valmis antamaan tavaraa, vaikka
keskellä yötä, niinkuin monasti on tehnytkin."

"Hm", arveli lautamies. "Eiköhän sittekin olisi parempi, jos et siltä
mitään 'kirjan päälle' ottaisi. Vuosien varrella voi otoistasi sittekin
kertyä koko summa, varsinkin kun sinä, niinkuin moni muukin isäntämies,
annat sille syksyllä rahoja tarvitessasi viljasi polkuhinnasta ja sitte
keväällä ostat ne korkohinnalla takaisin. Minä pelkään sen miehen
ottaneen pahan kelkkaansa ja kyllä siinä on miestä vetämään sen perille
asti. Niissä muinaisissa sen käräjärettelöissä opin minä näkemään,
jotta ei niitä Illiskolta keinoja eikä koukkuja puutu."

"Mitäpähän koukkuja tuolla sitte olisi, kun on niin reima mies kaikin
puolin", vastasi isäntä huolettomasti ja kehoitti appensa tekemään
totia vielä "pikkuisen palan päälle".

Niin eleltiin Hatajärvellä huolettomina ja kaikin puolin toisiinsa
tyytyväisinä pitkät ajat. Tulipa sitte muutamana syksynä kova kato,
ei vaan Hatajärvelle, vaan koko maahan. Silloin vaati Illisko
kaikilta velallisiltaan velkakirjat ja kiinnitti ne taloihin. Nyt
tuli tosiaankin tiukka aika, sillä Illisko ei antanutkaan enää
isäntien oman mielensä mukaan, kuten sitä ennen, metsiänsä myydä.
Suuriksi olivat käyneetkin miesten silmät, huomatessaan miten
suuriksi heidän velkasummansa Illiskolle oli ajan pitkään korkoineen
jo ennättänyt kasvaa. Vielä suuremmiksi ne kuitenkin kävivät, kun
yhtäkkiä kuulutettiin kylän useimmat ja upeimmat talot myytäviksi
Illiskon saamisista. Miehet astuskelivat sitte alla päin ja naiset
itkivät melkein joka talossa; mutta Illisko selitteli yhä ystävällisen
näköisenä: "aika on huono ja minä tarvitsen omani, kun tässä
takavuosina sain niin suuria vahingoita, kuten itsekin tiedätte."

"Pitääkö tässä nyt vielä talottomaksi joutua tuon ruojan takia",
tuumaili nyt Illiskon kortteeritalon isäntä. "Enkä minä, kun oikein
ajattelen, ole häneltä oikein tarpeellista tavaraa ottanut kovinkaan
monen markan arvosta. Sen se nyt kuitenkin teki — — — sen tekosensa!"

"Harvoinkos on pää ollut sinulla, niinkuin monella muullakin,
kolmantena jalkana lähtiessänne Illiskon puotikammarista", sanoi siihen
emäntä ja tillahti itkuun kiukuissansa.

"Ole mukisematta!" tiuskasi silloin isäntä äreästi hänelle.
"Ole mukisematta sinä ja muista kaikkia niitä karttuunipakkoja,
sokeritoppia, pitsinippuja ja muita rimsramssuja, joita olet
lakkaamatta puodista kantanut omiesi ja lasten hetaleiden helyiksi ja
koristeiksi!"

Isännän ei kuitenkaan tarvinnut toki talostaan lähteä, vaikka monelta
muulta huuti Illisko pakkomyynnissä sekä maat että mannut. Kauppamies
näet armahti kortteeritalonsa isäntää ja teki hänen kanssaan sellaiset
paperit, että "velka kuittaantuu ihan itsestään", kun isäntä vain
elättää Illiskon talosta kuolinpäivään asti ja sitte kunnialla saattaa
hänet hautaan. Sopimuskirjoissa oli monta monituista muutakin pykälää
ja kohtaa, joiden vuoksi Liippilän lautamies arveli talon tulevan
vielä monin kerroin maksetuksi. Illisko ei näet vielä ollut kuin
noin viisissä kymmenissä ijältään ja "kovin paljo oli kirjaan koottu
velalliselle velvollisuuksia", arveli lautamies. Isäntä kumminkin
suostui ennemmin kaikkeen, kuin lähti perheineen maailmata kiertämään
taikka rupesi apellensa huonemieheksi.

Illiskoa eivät nyt enää huolet haitanneet. Hän eli ja oli onnellisena,
vaihtaen huutamillansa tiloilla lampuoteja ja arentimiehiä harva se
vuosi. Kohta oppivat kuitenkin ihmiset mukaantumaan nöyrästi kaikkiin
Illiskon oikkuihin ja mies oli sitte tyytyväinen. Hymy väikkyi alinomaa
hänen huulillaan ja pääkin oli nyt aina pystyssä ja katse rohkea,
kuin kaikesta riippumattoman miehen ainakin. Hänellä ei ollut enää
mitään vakituista tehtävää, sillä hän oli jo lopettanut kauppansakin,
arvellen: "miksi minä tekisin työtä muiden hyväksi, kun kerran voin
antaa muiden tehdä työtä omaksi hyväkseni."

Vähitellen näytti kuitenkin jonkunmoinen tyytymättömyys ja
kyllästyminen valtaavan Illiskon. Hän alkoi käydä luonteeltaan aina
rauhattomammaksi ja entistään kiukkuisemmaksikin. Lopulta hän jo rupesi
puhelemaan elämän turhuudestakin ja alkoi ahkerasti lukea kaikellaisia
hartauskirjoja. Kirkossakin hän käydä nyt kuuppaasti joka pyhä,
vaikk'ei ennen ollut joutanut sinne, jos korkeintaan kerran vuoteen.
Rupesipa hän vielä seurakunnan hyväntekijäksikin.

Sinä talvena näet, jona rovasti pani hänet pyhäkoulun opettajaksi
Hatajärvelle, osti Illisko kirkkoon lahjaksi komean ja kalliin
lasikoristeisen kynttiläkruunun. Toisena talvena hän tuotti taas
jouluksi alttarille Pietarista asti paksut ja parrakkailla pyhäin
kuvilla koristellut vahakynttilät, jotka kestivätkin polttaa monta
jouluaamua. Hämmästyksen huumaamiksi kävivät kuitenkin seurakuntalaiset
vasta sitte, kun Illisko eräältä kaupunkimatkaltaan palatessaan toi
kirkkoon oikean urkuharmoonion. Sittemmin kuultiin hänen huutaneen sen
sattumalta jonkun vararikkoisen tirehtöörin huutokaupasta, mutta komea
se oli, jos ei juuri kovaääninen.

"Kyllä se mahtaa olla kallis kappale", ihmettelivät emännät
kirkkomäellä ensi kerran soittokoneen ääniä kuultuaan ja rovastin sen
vihittyä m.m. sanoilla: "anna äänesi kuuluu, sinä Sienin soitto!"
"Kallishan se varmaan on, kun soipikin niinkuin taivaan pankolla ja
paikalla parahti, kuu rovasti käski."

"On voinut aikoinaan olla kalliskin", tuumaili siihen Liippolan
lautamies, "mutta Illisko siitä vain ei ole paljoakaan maksanut,
mokomasta vanhasta rämästä."

Sanomalehdet tietysti ylistelivät Illiskoa hyvistä töistään kupliksi
vesien päälle, mutta Hatajärveläiset puhelivat takanapäin: "se kaiketi
koettaa sillä tavoin ostaa itselleen omantunnon rauhaa entisistä
kiskomisistaan ja konnuuksistaan."

Joku lahja oli kuitenkin Illiskolla vielä seurakunnalle annettava,
mutta ei kukaan voinut arvata, mikä se oli. Siellä se oli pitkässä
puulaatikossa pystyssä aitan nurkassa ja raskas se oli. Sen oli
Illisko hankkinut heti, kun hänen terveytensä alkoi horjua. Kiviniemen
kirkonmies arveli sen olevan Mooseksen kuvapatsaan, jommoisen hän
oli nähnyt ennen, merimiehenä ollessaan, jossakin ulkomaisen kirkon
kuorissa seista törröttämässä. Illisko oli kuitenkin sanonut, ettei
kukaan saa laatikon sisällystä nähdä ennen kuin hänen kuoltuaan. "Sitte
sen näkevät kaikki."

Nopeasti huonontuikin Illisko huonontumistaan eräänä talvena. Viimein
hän ei jaksanut enää vuoteeltaankaan nousta, vaikka ei tuntenut mitään
taudin tuskia. Talon emäntä esitti silloin, että: "eiköhän jo haeta
pappia", mutta Illisko arveli: "niin huono en minä toki vielä ole."

Huono hän sittekin oli ja iltapäivällä uskoi sen jo itsekin, koskapa
kutsutti kiireesti luokseen Liippolan lautamiehen ja joitakuita
muitakin isäntämiehiä. Niille hän sitte ilmoitti kassakaapissa olevan
hänen testamenttiinsa ja kirjeen Selmalle. Varmuuden vuoksi sanoi
kuitenkin vielä tahtovansa todistajain kuullen ilmoittaa patroonin
Selman perivän kaikki, niin hyvin kiinteän kuin irtaimenkin, mitä
häneltä jälelle jää rahana taikka muuna.

Tuokioiden kuluttua näytti siltä, kuin olisi Illisko vielä tahtonut
jotakin sanoa, mutta puhe jo haipui epäselväksi sorinaksi, josta vain
erotti enää muutamia katkonaisia sanoja. — "Jos Selma — - — mutta
sallit —- tu — — patsasta ei... — äiti........- ja isä -- —- koetin re
— re — rehellinen — - ei kahta — — her — — voih!" Sitte seurasi pari
tuskaista korahdusta ja Illisko oli vainaja.

Kun sitte kesällä ihmiset kävelivät hautausmaalla, niin näkivät he
siellä komean hautapatsaan puhtaasta marmorista. Siihen oli kaiverrettu
Timo Illiskon nimi, syntymä- ja kuolinaika kultakirjaimilla, mutta
alareunassa suuren, aina tuoreen ja tuoksuvan kukkakiehkuran alla
olivat kultaamattomat sanat: "ystävät pystyttivät patsaan."

"Kas konnaa, kun valehtelee vielä kuoltuaankin", sanoi eräs Hatajärven
mies muutamana sunnuntaina patsaan kirjoituksia lukiessaan. "Ystävät;
vaikka itse sen hankki!"

"Mutta tekihän se paljo hyvääkin", muistutti joku joukosta.

"Vieläkös mitä", intti ensiksi puhunut.

"Mutta Selma neiti kuuluu sen peruilla ostaneen Aulangon rustitilan ja
oli sanonut siihen Illiskon muistoksi perustavansa köyhille koulun ja
vaivaisille kodin, niin, jotta tekeehän se Illisko vielä kuoltuaankin
jotain hyvää."

"Selma neitihän sitä tekee."

"Minkähän tähden tuo ei Selma neiti sille rouvaksi ruvennut, vaikka
sanovat, jotta olisi aikoinaan päässyt", uteli eräs tyttö kirkkoväestä.

"Minkäkö tähden?" selitteli eräs emäntä. "Tietäähän tuon. Sehän oli,
Illisko, alkujaan talonpoikaista sukua, vaikka lopulta semmoiseksi
herraksi äityi."




III

UKKO-TUOMARI


Muutamana kesäisenä aamuna oli Ukko-Tuomari hyvin huonolla tuulella,
vaikka milloinkapa se mies lienee hyvällä tuulella ollutkaan sen
perästä, kuin rouva kuoli ja virastaan luopui. Minulle se juonitteli
siitä, kun ruuna oli aamusella päässyt Hietalan kaurapeltoon, eikä
uskonut jotta hietalaiset itse olivat jättäneet veräjänsä auki,
saadakseen edes jotakin hyvää kaurastansa, sillä se oli kauraa
semmoista, ettei pastori Hälisen pellolla parempaa — pelkkiä
pillikkeitä, narskuja ja ohdakkeita koko pelto.

Kuoppalan Kaisa, talouden hoitaja taas oli kuullut kunniansa kuumasta
kahvista ja kärpäsistä. Kaisan olisi näet pitänyt pitää huoneet
puhtaina hyönteisistä, jos kohta Ukko-Tuomari itse piti yöt päivät
akkunoita auki milloin pilveksen, milloin päivän puolelta ja intti
kärpäisten tulevan keittiöstä, eikä ulkoa sisähuoneihin. Ei sillä
miehellä muutoin ollut niinkään paha palvella, kun vain jaksoi sen
marmatusta kuunnella ja joka seikasta sille perinpohjaisen selon tehdä.
Osasi se olla hyväkin ja jos sillä sattui olemaan mieluista työtä, niin
kohteli se meitä kuin veli veljeään. Mutta kun ei ollut työtä, niin
auta armias sitä surinaa ja pörinää, mitä se mies piti!

Kuoppalan Kaisa sanoikin kerran: "kun se olisi sen virkansa pitänyt,
niin meillä olisi elämä, kuin taivaan pankolla, mutta nyt se vain
ikävissään ja joutessaan kurnuttaa kaikesta." Taisi siinä Kaisan
puheessa olla paljon perääkin, koska minäkin panin merkille, että mitä
sekavammissa oikeus-asioissa ihmiset kävivät Ukko-Tuomarilta neuvoja
kysymässä, sitä ystävällisempi hän aina meillekin oli. Semmoisina
päivinä hän oikein omin käsin auttoi minuakin työssä, joko minä sitte
perkkasin puutarhaa tahi sahasin halkoja, ja tuumitteli kaikista
asioista, niinkuin ilmoihminen ainakin.

Muutamastikin hän kysäsi minulta: "mihinkä sinun mielestäsi, Taavetti,
minun pitäisi panna omaisuuteni ja rahani?"

"Pankkiahan ne sanovat hyväksi — rikkaat", arvelin minä.

"Ehei", hymähti Ukko-Tuomari. "Ja sitte ne perisivät kuoltuani von
Stoltz-Dummerjahnit joka pennin."

"Eivätköhän nuo paroonit sitte niitä tarvitsisikin", rohkenin minä
huomauttaa.

"Kylläkai niille Tulosenkin tuhannet kuoltuani kelpaisivat", tuumaili
hän. "Mutta eläkööt lankomieheni pitkällä nimellään ja tehkööt
työtä, niinkuin on muidenkin täytynyt tehdä. — Ei, hyvä mies, tule
pennikään minun, mökin pojan, varoistani lämmittämään niiden korkeasti
vapaasukuisten herrojen kämmentä, ei pennikään."

"No onhan niitä vennon vieraitakin, joille hyvä ei pahaa tekisi,
niinkuin esimerkiksi tuo Kaisa ja minä", sanoin minä piloillani ja
nauraen.

"Ei, niin julma minä en toki tahdo olla", vastasi hän toimessaan.
"Jos te tai joku muu saisi suhteellisesti suuret varat käsiinsä ihan
ilmaiseksi, niin olisi se teidän sekä ajallinen että iankaikkinen
onnettomuutenne. Ansiotta saatu tavara näet aina, milt'ei
poikkeuksetta, vie saajansa perikatoon. Kuinka moni tukkirahoja
kosommalta saanut mies on täälläkään jaksanut rikkauden kuormaa kantaa,
vaikka köyhänä olikin oikein kelpo mies. Tuossa on esimerkiksi tuo
Hietala, joka konjakkiin ja viineihin on upottanut sekä toimensa että
tuhantensa. Ja onpa hän lapsilleenkin opettanut laiskuutta ja turhuutta
niin, että tytötkin maailman nauruna ja kummituksina pitkin teitä
maleksivat, vaikka kotona kyllä työtä riittäisi ja nälkä huutaakin
taukoamatta: työhön, työhön!"

"Eiväthän ne toki kaikki ole Hietaloita", pistin minä vastaukseksi. "Ja
voisihan herrassyötinki antaa varansa vaikka vaivaisille ja köyhille."

"Jo veikkonen olen ajatellut sitäkin, mutta silloin ihmiset sanoisivat
minun heidän laitostensa vuoksi vanhoja ja köyhiä muistaneen. Ja
toisekseen, useimmat ihmisethän ovat itse syynä vanhuutensakin
vastuksiin, eikä minussa ole miestä palkitsemaan kenenkään nuoruuden
tai miehuuden iän hurjastelulta. Sen saavat tehdä kunnat, joiden se
lain mukaan on tehtäväkin."

"Mutta onhan niitä kouluja ja sen semmoisia laitoksia, joihin rikkaat
lahjoituksia tekevät, kuten sanomalehdissä kerrotaan."

"Onhan niitä; on", sanoi Ukko-Tuomari. "Ennen muinoin eli
Kuukkajärvellä suutari, joka näki nälkää kolme vuotta voidakseen
lahjoittaa keisarille kunnon kengät ja sillä tavoin saadakseen nimensä
sanomalehtiin. Minä en kuitenkaan ole mikään Kuukkajärven suutari.
Mutta mitäs arvelette, jos olisi perustaa turvakoti vanhoille ja
vaivaisille hevoskaakeille, että ne saisivat rauhallisen kodin ja hyvän
hoidon vanhuutensa päivinä, sitte kuin herrat ja narrit ovat niitä
tarpeekseen asti rääkänneet kilpa-ajoissa ja muissa?"

"Eiköhän noille olisi paras hyvä työ hyppysellinen ruutia ja pieni
lyyjymurikka", arvelin minä ja jätin ukon yksikseen tuumailemaan,
lähtien työhöni.

Luullakseni olisi hän kuitenkin pannut tuumansa toimeen, jos ei
muutoin niin sen hullunkurisuuden takia ja uhmatakseen rouvansa
ylpeitä sukulaisia, sillä omia omaisia oi ukolla enää elossa ollut,
mutta sitte tapahtui muuan pieni seikka. Sinä aamuna näet, josta jo
mainitsin, olivat, kärpäset erittäin äkäisiä ja pureksivat lakkaamatta
Ukko-Tuomarin kaljua päätä. Erittäin oli niistä pari pörisijää hyvin
innokkaita ukon kiireellä kisailemaan. Vanhus huitoi niitä käsillään ja
paukutteli päälakensa liian punaiseksi, mutta aina ne ymmärtävät tehdä
semmoisen keikauksen, jotta ukon iskut sattuivat aina harhaan.

Ukko-Tuomarin parhaillaan kärpäisjahtia pitäessä avaantui sitte ovi ja
sisään ilmestyi noin iältään tuskin viisivuotinen ja hyvin huonoihin
tamineihin puettu poikalapsi. Se oli pölyssä ja niin liassa, jotta
poskilta valuvat hikihelmet jättivät jälkeensä aivan silminnähtävät
puhtaammat vaot.

"Sinäkö se olet se Ukko-Tuomari, joka kirjoittelet ihmisille
asiakirjoja", kysäsi poika, pitemmittä esipuheitta.

Ukko-Tuomari katsoi pitkään poikaan, mutta virkkoi viimein: "minähän se
olen, mut mikäs otus sinä olet?"

"Minä olen Mäki-Maljan Hermanni tuolta kylän laidalta."

"Mitä varten sinä sitte tänne tulit? Olisit mennyt Kaisan luo keittiöön
kerjäämään."

"Ei äiti anna meidän kerjätä, vaan minä tulin teettämään asiakirjaa
sinulla, niinkuin oli käynyt teettämässä suutarin Mikkokin."

"Älähän mitään, vai asiakirjaa!" lausui Ukko-Tuomari ivallisesti.
"Kenenkäs kanssa sinulla olisi asioita?"

"Jumalallehan sitä pitäisi kirjoittaa", toimitti poika.

Ukko-Tuomari hypähti pari askelta eteen päin, tarttui pojan
rintapieleen ja ärjäsi: "poika, kuka lurjus sinut lähetti tänne ja
opetti Jumalata pilkkaamaan?"

Poika pillahti itkuun ja vavisten, varpaista pääkuoreensa asti, koetti
soperrella: "päästä pois, hyvä Ukko-Tuomari. Eihän minua kukaan,
mutta kun olit kirjoittanut suutarin Mikolle, niin arvelin että jos
kirjoittaisit minullekin, jotta Jumala herättäisi äidin ja hän nousisi
Hannalle ja minulle leipää antamaan."

"Hm; vai niin", sanoi vanhus ja hellitti kätensä pojan pieluksista.

Irti päässeenä aikoi poika heti livistää tiellensä, mutta Ukko-Tuomari
lausui entistä paljoa ystävällisemmin: "älähän nyt kiirehdi! Ehkä minä
sittekin toimitan asiasi, kunhan kerrot sen tarkemmin minulle."

Kyselemällä sai sitte Ukko-Tuomari viimein tietää Mäki-Maijan nukkuneen
eilen jo "aika päivällä", eikä nousseen lapsille, Hannalle ja
Hermannille, illallistakaan antamaan, vaikka Hanna oli hyvin kovasti
itkenytkin. Aamusella olivat lapset sitte taas koettaneet äitiään
herätellä ja oikein istuallekin nostaa, mutta eivät olleet jaksaneet.
Sitte olivat he omin päinsä etsineet leipää läpi koko nurkkakaapin,
mutta eivät löytäneet mitään. Kun äiti oli aina neuvonut lapsia
turvaamaan Jumalaan, niin olivat he sen tehneetkin ja yhteisestä
päätöksestä oli Hermanni nyt lähtenyt Ukko-Tuomarin puheille, jonka
suutarin Mikko oli sanonut auttavan aina kaikkia ihmisiä asiakirjain
kirjoittamisella.

"Vai niin; vai ovat asiat sillä kannalla", oli huokaissut Ukko-Tuomari,
jonka sydäntä oli kouristanut niin perin kylmästi ja oudosti koko ajan
pojan kertomusta kuunnellessaan. "Vai ovat asiat sillä kannalla! — —
Kyllähän sinua sitte pitää auttaa, mutta — — —"

Ukko-Tuomari nieleksi hetkisen jotakin ja viimein sai sanotuksi,
taputellen pojan likaista poskea: "menehän nyt ensin keittiöön ja käske
Kaisan antamaan itsellesi ruokaa, niin minä sillä aikaa kirjoitan
Jumalalle."

Poika totteli, mutta Ukko-Tuomari istui tuokioisen komean
kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti, kirjoitti todellakin
jotakin. Pää hänellä oli vasemman käden varassa ja kuumia kyyneliä
tipahteli tuon tuostakin kirjoittaessa paperille. Ja vanhus mutisi
alati itsekseen: "peto sitä pitää olla, ihan ilmeinen peto! Istua
huolettomana tässä oman katon alla ja kiukutella kaikenmoisista, kun
toiset aivan naapurissa napisematta, valittamatta kuolevat kurjuuteen
ja nälkään. Jumala armahda minua vaivaista syntistä!"

Tottapa ne asiakirjat viimeinkin valmistuivat, koska, vanhus pesi
silmänsä, tuli ulos ja käski minun kiireesti valjastamaan molemmat
hevoset vaunujen eteen ja niin sitä mentiin Mäki-Maijan mökille,
Ukko-Tuomari, Hermanni ja minä. Kylän väki sitä matkuetta katseli,
mutta mökille me tultiin.

Sieltä palattaessa kysyi pikku Hanna, istuessaan vanhuksen rinnalla
vaunuissa: "minkähän tähden se Jumala ei käskenyt sinun ottamaan
äitiäkin tytöksesi?"

Ukko-Tuomari kuului vastaavan: "Jumala itse on ottanut äidin tytökseen."

"Paneekohan tuo äidin heinäniitylle", tuumaili Hanna siihen.

"Eihän taivaassa heinää tehdäkään", tiesi Hermanni. "Eihän siellä kuulu
olevan eläimiä ensinkään."

"Ei, ei", myönteli Ukko-Tuomari, "ja siellä on kesä aina, jos olisi
eläimiäkin." Minuun kääntyen hän sitte viittasi kädellään kohden
kaunista Marjamäkeä ja lausui: "tuohon perustetaan koulu ja orpokoti
kohdakkoin."

Ja niin siihen sitte perustettiinkin ja niitä laitoksia parhaillaan
hoitaa nyt tuomari Hermanni Mäkisen kaksoissisar, neiti Hanna Mäkinen
ja hoitaapa hän vielä kasvatusisäänsä Ukko-Tuomariakin, niinkuin hellin
tytär ainakin isäänsä.




IV

HERRASVÄKEÄ


Herrasväkeä on monenmoista, mutta omituisimpia niistä, joita minä olen
milloinkaan tavannut oli suutari-Mikon väki. — Mikko perheineen asui
kylän reunassa, Hakoniemellä, perheen perintö-asunnossa. Sitä täytyy
sanoa "asunnoksi", sillä se ei ollut talo, eikä torppa; oli mökki
eikä edes töllikään. Alkujaan se oli ollut Rekulan talon tervahauta,
mutta sittekuin tervan hinta huoistui ja puilla alettiin vähemmälläkin
puuhailla, rahaa saada, oli Mulju-Kustaa sen ottanut asunnokseen.
Vuosien varrella oli hän sitte suurennellut sekä ylös, että alaspäin,
tasoitellut ja Rekulan vanhasta ladosta tehnyt siihen "toisen
kerroksen" eli n.s. "makasiinin", jossa oli säilössä kaikellaista romua
ja joskus vähän ruokavarojakin. Muuten se toimitti samalla eteisenkin
virkaa, koska ainoastaan sen kautta, mutta oikein kiviportaita myöten
päästiin laskeutumaan suutari-Mikon asunnon "pohjakerroksiin".

Vaimon perintönä, "laillisen saannon kautta", niinkuin suutari-Mikko
sanoi, oli tuo asunto joutunut Mikon omaksi. Sitä sanottiin yleiseen
kylän kesken "kymmenlasiseksi", vaikka lukuisilla rovasti sitä aina
kunnioitti "Hakoniemen mäkituvan" nimellä.

Kymmenlasisen nimen oli Mikko oikeastaan itse asunnolleen antanut
kerran kaupungissa käydessään. Hän oli näet kauppamies Pullukalta
pyytänyt vuotia velaksi, mutta Pullukka oli empinyt uskoessaan
kokonaista kuormaa velaksi aivan tuntemattomalle miehelle. Silloin
oli Mikko hakenut Halolan voinvetäjän, jonka kanssa oli kaupunkiin
päässyt, todistamaan hänellä olevan Hakoniemellä kaksinkertaisen talon,
"jossa on kymmenen lasia kirkonkin puoleisella seinällä." Kun Mikko
oli voinvetäjälle luvannut ilmaiseksi uudet saappaat, niin oli Halolan
mies todistanut asian niin olevan. Ja niinhän se todella olikin. Kaksi
neliruutuista ikkunaahan siinä oli Mikon asunnossa ja ne kumpikin
samalla, kirkon puoleisella seinällä, pohjakerroksen katon rajassa.
"Yläkerrassa" taas, samalla ilman suunnalla oli kaksiruutuinen akkuna,
mutta totta puhuen taisi noissa kymmenessä ruudussa useimmin ajoin olla
enämmänkin, kuin kymmenen "lasia", sillä kokonaisia ruutuja ei koskaan
ollut jos puolissa puitteissa.

Pää-asia Mikolle oli kuitenkin se, että hän sai suuren joukon
nahkoja tarvitsematta tehdä muuta, kuin töhertää nimensä pitkään
paperisuikaleesen, johon Halolan voimieskin, asian varmuudeksi, pisti
puumerkkinsä ja tosiaankin sai Mikolta parin viikon perästä uudet
saappaat ihan ilmaiseksi. Kauppias Pullukka siihen sijaan sai tyytyä
ainiaaksi jo mainittuun paperiliuskaan.

Mikon taloudellinen asema kuitenkin korjaantui tuolla kaupalla
tuntuvasti. Kotikylän kauppiailta hän näet saamillaan vuodilla vaihtoi
kampsua kaikellaista sokerista ja kahvista alkaen aina jauhoihin
asti. Ei hänen myöskään koko pitkänä talvena tarvinnut työssä kylillä
kierrellä, vaan sai majatalon vierashuoneessa, niinkuin itse sanoi:
"pitää reilua meininkiä, milloin vain itse lystäsi ja tarjota suun
voidetta toisillekin, jos niin tykkäsi."

Varsinaiseksi herrasväeksi ei Mikon perhe kuitenkaan päässyt sinä
talvena, vaan se tapahtui monta vuotta myöhemmin. Mikolla oli näet
kaupungissa ajurina häntä paria kymmentä vuotta vanhempi veli, Sen
kerrottiin olevan hyvissä varoissa ja varsinkin kerskaili Mikko itse
vielä kerran veljeltään perivänsä "hirmuiset summat".

Useimmat kyläläiset nauroivat niille Mikon toiveille, mutta taisivat
jotkut noita puheita uskoakin, koska kyselivät Mikolta: "mitä sinä
sitte teet, kun rikkaaksi pääset; vai oikeinko ostat rusthollin?"

Hieman halveksivasti hymyillen selitti silloin Mikko: "ehei! Vai
minäkö rupeaisin talonpojaksi! Niin hupsu en toki ole. Kyntäkööt maata
tuhmemmat miehet. Minä joukkoneni rupean sitte herrasväeksi."

"Mutta entäpä, jos herrasväki ei huolikaan sinua joukkoonsa, kun et
osaa muita kieliä mongertaa, kuin omaa äidinkieltäsi?"

"Minä viisi heidän huolimisistaan. Osaan minä olla herrasväkenä
itseksenikin."

"Somapa tuo olisi nähdä Mikonkin Liisa-Kaisaa herrastamineissa", arveli
majatalon emäntä naurussa suin.

"Kyllä emäntä sen kumman vielä saa nähdäkin", päätti Mikko toimessaan,
"ennenkuin kuolee. Mutta ei sitä minun muijaani sitte enää
Liisa-Kaisaksi kutsutakaan, vaan Eliisapetti-Kathariinaksi. Ja itsekin
aion ottaa sitte nimekseni Pärttylissonnin, — kun näette sen olen
Pärttylinpoika. Mikael Pärttylissonni — — se toki joltain kuuluu."

Sitte muutamasti alkoi kuulua huhuja Mikon rikkaan velimiehen
kuolemasta. Mikko lähti heti pappilaan nimeänsä muuttamaan, mutta kun
kirkkoherra ei taipunut noin vain suoraa päätä miehestä Pärttylissonnia
tekemään, vaan aivan väen väkeen olisi hänestä tahtonut tehdä, jos
kerran nimeä muuttaa, joko Narrisen, Härkäsen tai Mullikaisen, niin
jätti Mikko asian sillä kertaa sikseen.

Muutamia viikkoja myöhemmin tuli sitte virkateitä nimismiehelle
kaupungista kirje, jossa kuulusteltiin elelikö siellä meidän puolella
Mikon laista miestä, sillä perinnöitä oli semmoisella kaupungissa
perittävinä. Ystävällisesti selitteli nimismies sitte Mikolle kaikki
ne monituiset mutkat, ja lakipykälät, jotka olivat varteen otettavat
ennenkuin kaupungista perinnöt käsiinsä saisi, Mikon kertomusten
mukaan oli nimismies muun muassa maininnut siihen tarvittavan
sukuluettelon, josta kävisi selville Mikon kuuluvan ajurin sukuun.
Sitte tulisi vielä arkistotutkimuksilla todistaa se seikka: oliko Mikko
kaupunkilaisajuri-vainajan rinta-, vaiko sivuperillisiä ja kuinka
monennessa polvessa. Vielä kuului pitävän saada selväksi mihin olivat
velivainajan varat sijoitetut ja olivatko ne "bona fide" eli täydellä
luottamuksella pannut pankkiin ja millä tavalla ne olivat sinne pannut,
irtisanottaviksiko vai juoksevalle tilille. Sitte oli nimismies
puhunut täytyvän ottaa selvä koko velivainajan pesän lukuisista eli
pohjakannasta ja vielä tarvittavan "vullmahtia" ja sen semmoisia,
niinkuin kuittauksia ynnä muita.

Mikko sanoi ihmetelleensä sitä puuhain paljoutta, mikä perinnön
kaupungista saamisessa on, mutta pysyneensä kuitenkin jotenkin tyynellä
mielellä, sillä hänhän tiesi, "että rahalla saa jos mitä ja hevosella
pääsee, jos minne."

"Mutta luuletteko, hyvät naapurit, niiden kaikkien temppujen jo
siihen loppuneen?" kysäsi Mikko meiltä. "Ei lähestulkoonkaan,
vaan sitte alkoivat prosentit. Ja niitäkös riitti! En minä niitä
kaikkia muistakaan, vaan paljo niitä oli. Siinä oli raatimiesten
ja raastuvanoikeuden prosentit, uskottujen miesten prosentit,
kahdeksannes- ja kymmenesosat prosentit, leimaprosentit,
vaivaisprosentit, rekisteröimisprosentit, sadat viidetkymmenet
ja kolmet sadat prosentit, veljien, velipuolien ja kaukaisempien
sukulaisten prosentit, nosto- ja laskuprosentit. Vihdoin viimein se
otti asetuskokoukset, nimismies, ja alkoi lukea summia. Oikein oli pää
mennä pyörälle, kun se lasketteli kirjasta viisiä satoja, tuhansia,
kymmeniä tuhansia ja satoja tuhansia yhdessä mylläkässä sekaisin
prosenttien, arkkien, lunastusten, luovutusten ja sakkojen kanssa."

Niin tunnusti Mikko, mutta lisäsi: "en minä silti säpsynyt, vaikka
kohta huomasin olevan siinä konstin herraksi pääsössä, jos kohta siksi
pääsee perinnönkin kautta." — Mutta sitte tuli tuskan hiki pintaan, kun
se nimismies sanoi muuta ei tarvittavan, kun kaikkea tuota toimittamaan
hankkia oikea ja rehellinen mies. — "Mutta onhan Mikko itse oikea ja
rehellinen mies", lisäsi hän toki.

"Pahuus satutti sinne kuitenkin nimismiehen luokse samalla kertaa
kauppias Kavalénin", jatkoi Mikko puhettaan, "ja se ryökäle sanoa
loksautti: kyllähän tämä Mikko muuten — — — mutta se Pullukan
nahkavekseli on tunnettu kaikille kaupungissa. Mutta voisithan sinä,
lakimiehenä ruveta Mikolle avuksi."

"Siinä on niin paljo puuhaa", sanoi nimismies, eikä näyttänyt olevan
asiasta millänsäkään.

— "Mikäs siinä minun muu auttoi", kertoi Mikko, "kuin alkaa kärttää
nimismiestä avukseni perinnön perimisessä. Lopulta se lauhtuikin
ja lupasi toimittaa minulle selvät rahat näppiin, kuin saa päältä
ottaa seitsemänkymmentä viisi prosenttia nettotulosta. Minä en tosin
tiedä mitä nettotulo on, vaan älysin heti hänen tahtovan nättiä
tuloa itselleen vaivoistaan ja tarjosin viittäkolmatta prosenttia.
Viimein saatiin hänet Kavalénin kanssa suostumaan viiteenkymmeneen
prosenttiin. Luultavasti se tekee viisikymmentä markkaa, eikähän se ole
suinkaan liikaa. — No niin; ei muuta kuin asia pantiin kuolevaisuuden
vuoksi paperille ja nimet alle. Ryypyt tarjosi sitte nimismies
kaupan päälle ja vehnäiskahvit. Ja silloin minä aloin tuntea jo
kuuluvani herrasväkeen. Kavalénikin jo heti rupesi minua patrooniksi
puhuttelemaan ja kilisti lasia kanssani."

Rehellisesti toimittikin nimismies Mikon asiat, sillä jo samana syksynä
toi hän Hakoniemen hönniin rahaa hieman kolmatta tuhatta. Silloin
se Mikon kotona elämä alkoi. Mikko juoda jullitteH kaiket päivät ja
päissään ollessaan uskotteli muijalleen ja tytölleen puhuvansa ruotsia,
niinkuin muutkin herrat; eikä hän suvainnut itseänsä kutsuttavan
enää muuksi kuin patrooniksi. Patronessa, Eliisapetti-Kathariina, ei
tietysti myöskään enää käynyt Rekulan riihiä puimassa enämpää kuin
muissakaan töissä, vaan kulki kylää päivät päästään. Talvella aiottiin
hakkauttaa hirsiä ja sitten seuraavana kesänä piti Hakoniemelle kohota
"hovin", ainakin yhtä upean, kuin Pihkasalmen patroonillakin oli;
sillä, jota myös överstiksi sanottiin ja jolla oli niin räikeän korea
takki.

Pikku Tiina oli myös heti rahojen tultua haettu kotiin Kissalasta,
jossa hau jo pari vuotta oli ollut lapsen katsojana talon miniällä.
Hänellä kuitenkin oli kotona perin ikävä. Suurella vaivalla oli hänet
tosin saatu kotona ymmärtämään, ettei herrasväen lapsen sovi ryhtyä
asuntoa lakaisemaan enämpää, kuin muuhunkaan ruumiilliseen työhön,
mutta se ei mahtunut tytön aivoihin, ettei herrasväen lapsen sopinut
leikkiä "talonpoikaisten mankaroiden kanssa", joiksi äiti kylän lapsia
nimitti.

Kerran, silloinkuin lukkarin muorilta oli ostettu vanha herrashattu,
jonka hän aikoinaan oli Pihkasalmesta lahjaksi saanut, lähetettiin
tosin Tiina hattu päässä ja uudessa kretonkimekossaan Pihkasalmeen
kyläilemään ja leikkimään, mutta ikävä oli sekin matka. Ensiksikin oli
Tiina jo menomatkalla ollut kompastua joka toisella askeleella pitkään
hameeseensa, johon, oli tehty oikein laahustin, sillä äidin mielestä
piti ihmisten jo etäältä nähdä, että heidän "ei, Jumalan kiitos,
tarvinnut vaatetta säästää, niinkuin monen muun herrasväen täytyi
tehdä."

Toiseksi oli sitte vielä kovasti käsiä väsyttänyt, kun Tiinan täytyi
kävellessään molemmin käsin hattuaan päässä pidellä, ettei tuuli
sitä pois temmannut. Ei ollut tuntunut hauskalta sekään, kun koirat
olivat olleet perille päästessä repiä koko tytön, överstin itsensä
oli täytynyt tulla hurttiaan asettamaan ja kiroten oli hän käskenyt
Tiinan menemään pahaan paikkaan, eikä sinä ilmoisna ikänä enää
näyttäytymään siinä talossa sellaisena variksen pelättimenä, jotta
"luontokappaleidenkin täytyi sitä kauhistua".

Talonpoikaislapset taas joko ihmeissään katselivat missä Tiina liikkui
tahi näyttelivät hänelle kieltään, kyselivät häneltä miltä tuntui
"piki-enkelinä" olo taikka usuttivat hekin piskiään hänen kimppuunsa.
Kummilleen, Rekulan emännälle, kävi Tiina oikein jalan syten ikäväänsä
itkemässä ja valittamassa leikkitoverien vähyyttä ja vertaisensa seuran
puutetta.

"Niin, niin", oli emäntä sanonut silloin, "ei ole herruudesta hyötyä,
eikä huvia: mutta mitähän jos tulisit meille ruokapalkoillasi
juoksutytöksi, niin saisit joutohetkinä leikkiä meidän lastemme kuussa?"

Ehdotukselta oli kyllä Tiinan mielestä hyvätkin puolensa, mutta
eihän hän miten "juoksutytöksi" ruveta, eikä talonpoikaisten lasten
leikkitoveriksikaan.

"No en minä sitte tiedä muuta neuvoa", oli emäntä sanonut, "kuin
patroonin ryökkynän pitänee ruveta lukemaan, jotta aikoinaan voisi
päästä jonkun herran tahi rentun rouvaksi."

Tiina koetteli seurata neuvoa, mutta ei miellyttänyt sekään. Kotona ei
näet ollut yhtään muuta kirjaa, kuin Mulju-Kustaan vanha virsikirja,
josta oli paikotellen paljo lehtiä pois. Lukkarin muori tosin lainasi
Tiinalle kerran Sibyllan ennustuksen, mutta sen tyttö oppi ulkoa
parissa viikossa, niin että ei siitäkään sen pitemmältä huvia ollut
Sentähden alkoi Tiina tuontuostakin kiusata vanhempiaan ostamaan
hänelle kirjoja luettaviksi, niinkuin muidenkin herrasväkien lapsilla
kuului olevan. Isä lupasikin kylän lukuisilla ostaa suntiolta Tiinalle
viiden pennin kirjan, jos eivät papit tytölle sellaista ilmaiseksi
antaisi, mutta äiti pani sellaista tuhlausta vastaan.

"Ennenhän tuon panee vaikka kokonaisen markan kirkonkukkaroon
vaivaisten avuksi, kuin viittä penniä kirjaan", penäsi äiti.

"No, mutta eihän viispenninen meidän rahoissa merkitse mitään", sanoi
suutari-Mikko.

"Vaikkapa ei", tiuskasi Eliisapetti-Katharhna, "mutta minä sanon,
että ei osteta. Miltä se näyttäisi", mutisi hän vielä itsekseen, "jos
herrasväkikin tässä vielä rupeaisi suomalaisia kirjoja lukemaan, eikä
suntiolla muun kielisiä kirjoja kaupattavana ole. Ennen minä heitän
vaikka kaikki rahat tuleen, kuin annan niitä teidän ruveta sillä tavoin
tuhlailemaan."

"Parasta taitaisi ollakin, sillä eihän noista rahoista ole muuta kuin
riitaa ja ruikutusta", lausui Mikko kärtyisesti vaimolleen. "Etkä
sinäkään enää edes viitsi velliäkään keittää, vaan tässä pitää aina
särpiä kahvia ja syödä kuivaa ruokaa."

Patronessa näytti hämmästyvän miehensä vaatimuksia ja kiljasi
kiukuissaan: "vai pitäisi minun tässä teille vellipiiaksi ruveta?
Ei, kyllä saatte muualta semmoista kuulustella, sillä minä en ole
keittäjäksi luotu. Ja kun piian otat, niin panen minä tosiaankin koko
markan kirkon kukkaroon."

Miten olikaan, niin ennen pitkää, alkoi koko herrasväki kuulustella
Hakoniemelle palvelustyttöä. Sen saaminen ei kuitenkaan ollut niinkään
helppoa. Muutamat pyydetyistä nauroivat koko jutulle; toiset aikoivat
tulla sitte, kuin uusi talo olisi valmis ja olihan niitä verukkeita
millä mitäkin. Yhä kauempaa ja kauempaa kuulusteltiin Hakoniemelle
emännöitsijää ja pari tyttöä jo kävi paikkaa katsomassakin, mutta ei
kukaan siihen pysähtynyt.

Viimein sai Halolan voimies asiakseen tuoda kaupungista keittäjän
Hakoniemelle, sillä. Mikon mielestä oli häpeä, jos ei Hakoniemen
herrasväki palvelijaa saanut, vaikka niitä muihin herraspaikkoihin
oikein tunkeutumalla kuului pakkautuvan.

Halolan voimies kuljettiin sitte kaupungista tytön, jolla oli
tukka nupulla, oli sekä sormukset, että hatut ja puuhkat, ja olipa
korvissakin oikein helmirenkaat. Sellaista palvelijaa ei ollut yhtään
edes Pihkasalmellakaan, vaikka se överstin väki oli muutoin niin
olevinaan. Eikä se ollut edes ylpeäkään se Manta-Leena, vaikka oli niin
sorea.

Patronessa tietysti pani kokonaisen markan kirkonkukkaroon; ei tosin
vaivaisille, vaan köyhäin ylioppilasten kolehtiin, mutta samahan
se itse asuissa, oli. Yleinen oli sitte tyytyväisyys Hakoniemellä,
varsinkin siksi kun Manta-Leena osasi neuvoa herrasväelle herrastapoja
ja opetti Tiinalle niin kauniita lauluja, että koko kirjain ostamishalu
tytöltä tyyten unehtui. Mutta:

    "Onni ja ilo ei kaukaa kestä,
    Vaan murhe ja huoli ne ain' estää
    Ihmisen sydämmestä ja — mestä."

lauleli Manta-Leena kilpaa Tiinan kanssa.

Muutamana talvisena iltana, kun Eliisapetti-Kathariina rupesi
pärekopasta nurkasta ottamaan rahoja lähettääkseen Manta-Leenaa
kauppiaalta voita ja vehnästä ostamaan, olikin koppa tyhjä — aivan
tyhjä! Mikko ei ollut itse kotona ja palvelija arveli herran ehkä
ottaneen rahat mukaansa, kun joku aika sitte oli luvannut majatalon
isännältä ostaa hirsiä tulevaa rakennusta varten. Kaikki kolme lähtivät
viimein majataloon asiata perustelemaan, sillä Tiina oli ollut
näkevinään, ettei pappa ottanut mukaansa, kuin yhden setelin.

Suutari-Mikko kyllä löydettiinkin majatalosta, mutta hän oli
semmoisessa tilassa, että ei kyennyt tekemään selkoa mihin rahat olivat
joutuneet, eikä kukaan tietänyt kuinka paljo niitä oli ollutkaan
jälellä kopassa.. Patronessa muisti siinä vielä olleen "seteleitä hyvän
kahmalollisen silloin kuin hän niistä viimeksi muutaman otti." Mutta
nyt ovat poissa joka lippu.

Poissa ne olivat ja poissa ne pysyivätkin, sillä Mikolla ei
taskussa ollut, muuta kuin pari murtunutta paperossia, kortit ja
valekultaiset kellonperät. Vielä samana illalla lähti Manta-Leenakin
pois Hakoniemeltä, koska ei sanonut enää tahtovansa palvella mistään
hinnasta semmoista "roskaväkeä". Tiina koetti kyllä selittää heidän
olevan herrasväkeä, mutta Manta-Leena hymähti ja sanoi: "semmoista
herrasväkeä!"

Kohta huomasivat hakoniemeläiset itsekin, etteivät he enää olleet
herrasväkeä, vaan "nälkäistä väkeä". Muisto heidän herrasväkenä
olostaan elää kuitenkin niillä tienoin sukupolvesta toiseen, sillä
siihen aikaan oli kirkonkukkaroon tullut kokonainen markka. Kokonainen
markka! Ja seurakunnassa, jonka rikkain mies oli ajanut kolmatta
peninkulmaa edestakaisin eräänä kesäisenä päivänä vaihtamassa
kymmenpennistä pennin lantiksi, kun aikoi ripille perheineen
mennä, eikä siis sinä sunnuntaina voinut olla panematta mitään
kirkon kukkaroon. Itsekseen arvelikin Eliisapetti-Kathariina sillä
markalla jonkun ylioppilaan toki ainakin papiksi lukevan. Ja vielä
kuolintuskissakin lohdutti se hyvä työ häntä sangen suuresti. —
"Muistetaanhan ne semmoiset vielä tuomiollakin, niin jotta ‒ ‒ ‒"
kuuluivat olleenkin hänen viimeiset sanansa tässä elämässä, kun Rekulan
saunassa ruotuvaivaisena viimeisen henkäyksensä veti.




V

HULIVILI


Huliviliksi sitä Tiinan Taavettia kutsuttiin yleiseen kylällä jo
aivan pienuudesta pitäen. Myhkymäen Ritalassa ne jo olivat hänelle
sen nimen antaneet ja sitä nimeään hän sitte sai kantaa niin hyvin
nikkarimestarina kuin paimenpoikanakin ollessaan. Vaikka hän
loppuijällänsä oli kunnanmiehenä ja sai rintaansakin rahan, niin
oli hän kumminkin mankkina ollut Ritalassa vain tavallisena juoksu-
ja paimenpoikana tahi "kättä-pitempänä", niinkuin sitä siellä päin
sanotaan.

Armossaan ne olivat rikkaat ritalaiset Taavetin taloonsa ottaneet,
kun poika oli, niinkuin emäntä usein selitteli: "minulle vähän sukua
äitinsä puolelta".

Kalalahden kyyry kuppari taas arveli Hulivilin olevan taloon "vähän
sukua isänsäkin puolelta", sillä Tiina oli aikoinaan palvellut
Ritalassa "monta Herran vuotta", ja näyttänyt kerran kupparille paksua
kultasormusta. Kun kuppari oli kysynyt; "talon Matiltako sait?" niin
ei ollut Tiina suoraan sanonut sitä eikä tätä. Olihan vain vastannut:
"sainpa hänet keneltä hyvänsä, mutta ei se ole pelkkää pinspakkia; ja
on minulla huivikin puhdasta Ruotsin silkkiä."

Koko kylähän taas sen tiesi, että Ritalan Matti oli muutamasti
käskenyt Laukku-Iivanan tuomaan hänelle suuren silkkiliinan, "parhaan
mitä rahalla saapi". "Niin, jotta", päätti Kalalahden kuppari
vakuuttelemisensa aina, "niin jotta kyllä se taitaa Hulivili olla
Ritalan sukua ei vain äitinsä, vaan isänsäkin puolelta, hi hi hii,
vaikka emäntä koettaa toisin uskotella."

Miten sitte lienee asia ollutkaan, mutta se kyllä tiedettiin, että
paljo oli siinä sietänyt jähinää Ritalan vanhusten pitää, ennenkuin
saivat nuoren Matin ottamaan emännäkseen Peltolan Maijun, vaikka se
oli toimen ihminen ja toi tullessaan taloon tuhansia toista kymmentä,
muusta maan päällisestä puhumattakaan. Maiju-emäntä se sitte itse kävi
Tiinalta Taavetin paimenpojaksikin muutamien vuosien perästä hakemassa
ja lupasi pitää pojasta huolta "ihan niinkuin omasta lapsestaan." Eikä
se emäntä siinä valehdellutkaan, sillä niin sai Taavetti Ritalassa
olla, kuin itse tahtoi. Eivät sallineet isäntä eikä emäntä Taavetilta
talossa mitään puuttua, ja aivan sille teetettiin aina vaatteetkin
oikein uusista kankaista, niinkuin talon omillekin lapsille, vaikka
paimenpojat saavat, tavallisesti tyytyä kuluneihin ryysyihin. Ja auta
armias, jos joskus joku rengeistä tai piioista rupesi Taavetille
jotakin kiusaa tekemään tai jotakin kolttosta kostamaan! Kyllä silloin
sanoja löytyi muutoin harvapuheiseksi käyneeltä Matiltakin, emännästä
puhumattakaan. Parhaansa mukaan emäntä aina puolustelikin poikaa
kaikille kyläläisillekin, varsinkin jos Matti itsekin sattui saapuvilla
olemaan.

Kerrankin kuin kylän herrastuomari arveli poikaa tuhmaksi, penäsi
emäntä vastaan: "ei se ole tuhma älyltään, mutta kyllä hieman
laiskanlainen muuhun, kuin lukemiseen ja nikarteluun. Ei se suinkaan
ole tyhmä, mutta muutoin niin ylenannettu hulivili, että ei sitä
uskoisi sen ikäisestä."

Ja sitte kahvia juodessa emäntä kertoi: "kun rovastin renki oli tässä
kesällä tämän kylän voisaatavia kuormahevosilla noutamassa, niin oli
siitä hulivililtä kysynyt: 'missäs se talon hevoshaka on?' Toinen oli
tiedustellut: 'käskikös isäntä teidän panna hevosenne talon hakaan?'"

"'Vieläkö sitä pitäisi rovastinkin hevosille hakalupaa pyytää', oli
siihen renki tiuskaissut. 'Neuvo sinä, tolvana, vain heti missä
hevoshaka on, niin kyllä minä sinulta perästäpäin luvat kysyn.' Ja
eikös tämä hulivili neuvo, jotta: menehän tuota tietä Korppivaaraa
kohden, ja kun tulee ensimmäinen veräjä, niin siitä vain lasket heppasi
sisään. Kyllä sitte hakaa riittää ja syömistä kanssa; mutta muistakin
panna veräjä kiinni."

"Ole toimeamatta", oli renki vastannut vihaisesti ja tehnyt työtä
käskettyä. Oli sitä sitte seuraavana päivänä rovastin hevosista
huhuilemista, kun sinne Korppivaaralle päin ei olekaan aitaa enempää,
imin ehkä puoli sataa syltä veräjästä eteen päin. Vanha isäntä oli näet
aikonut aidata Korppivaaran liepeille suuren ha'an, mutta jättänyt sen
kuitenkin sikseen. Illan suuhun varhaisesta aamusta sai sitte rovastin
renki huomenna hevosiaan hakea. Tietäähän sen, peninkulmaiselta
salolta. Ja vihainen oli mies, kuin kuusipuu tuli viimeinkin eläimensä
löydettyään. Kyllä kaiketi hän olisi Taavettia sitte lämmittänyt, jos
olisi pojan vain käsiinsä saanut.

"Teki se vekara minullekin viime talvena pienen jutkun", puuttui
herrastuomarikin puheesen. "Kun minä juoksija-mustallani eräänä
aamuna ajoin tästä teidän ohi jäälle Kopelon isännän raudikon kanssa
kilpomaan, niin sattui se hulivili-vekkuli seisomaan tuolla portilla.
Tuskin oli ohitse ennättänyt, kun poika rupeaa täyttä kurkkua
huutamaan: herrastuomari, herrastuomari! Aisanne on saverikossa
kiinni! — — Huomasinkos minä siinä menossa, että niinhän sen olla
pitääkin. Ja enkös minä hölmö seisauta juoksija-mustaani ja hyppää
katsomaan mikä aisalla on hätänä. Tarkastelin aisat moneen toviin,
ennenkuin hoksasin kaikki olevan kunnossa. Kun minä siitä aloin
poikaa potuutella, niin eikös tämä hyväkäs vastaa: 'eivätpäs teidän
kirkkokärryjenne aisatkaan ole', ja oli hyvin toimessaan ja tyhmän
näköisenä. Silloin vasta pölähti päähäni unhottaneeni hänelle
kesällä maksamatta sen viisikolmattapennisen, jonka hänelle lupasin
kirkkokärryjeni sepässä käyttämisestä. Sitä se nyt minulta velkoi."

Matti vain hymyili toisten puhellessa, mutta emäntä selitti: "semmoinen
vekkuli se hulivili aina on, mutta on se muutoin kaikissa askareissaan
ripsakka poika." — Kun Taavetti kuitenkin vähän vantterammaksi kasvoi,
niin alkoi Maiju-emännän innostus poikaan tuntuvasti vähetä. Omat
lapset alkoivat näet aikaväliin valitella Taavetin komentelevan heitä
kuin vertaisiaan. Sitä paitsi näytti usein selvästi siltä, kuin ei
poika olisi tahtonut tyytyä enää tavallisten palkollisten ruokaankaan,
vaan persoili samallaisia paloja, kuin muutkin lapset, vaikka jo
oli iso poika. Miten kuten kiersi Maiju-emäntä häntä kuitenkin
rippikoulu-ikään asti, mutta sitte torui kovasti, kuultuaan kuinka,
poika oli koulussa pannut rovastin pyörälle ja pulaan.

Rovastilla oli näet tapana aina poikain kanssa leikkiä laskea, ja
varsinkin oli hän ovela tekemään niille raamatun kahlaamiskysymyksiä,
semmoisia kuin: milloinka aasin kiljunta kuului kaikille ihmisille;
ja olivatko vanhan testamentin koirat hännällisiä vai hännättömiä?
Muutamana päivänä oli rovasti Hulivililtäkin, joksi häntä rovastikin
kutsui, udellut Sepeteeuksen poikain isän nimeä. Taavetti oli tosin
vastannut siihen, mutta kysäissyt nöyrällä äänellä: "saisinkos minäkin
rovastilta kysyä yhtä asiaa, josta en ole selvillä?"

"Joo, miksikäs ei? Mikäs se olisi?"

"Sitähän minä vain olisin kysynyt", oli poika selittänyt, "sitä
vain, jotta joko profeetta Malakian ennustuskirjan toisen luvun
kahdeksan ensimmäistä värssyä ovat toteentuneet, vai vastako ne ovat
toteentumassa?"

Rovasti oli hakenut paikan raamatustaan, silmäillyt sitä jonkun aikaa
ja ollut sitte vähän aikaa vaiti, mutta jäänyt vastausta vaille.
Onneksi ei pojilla ollut koko raamatusta monellakaan mukanaan, mutta
kyllä ne kaikki olivat jälkeen päin ottaneet selvän siitä, mitä niissä
värsyissä puhutaan, eikä rovasti sen erän perästä ollut, ainakaan sinä
syksynä, vakavissa asioissa leikkiä laskenut, koskaan.

Hulivili pääsi toki helposti ripille, mutta — niinkuin sanottu — torui
emäntä hänet ensi kerran oikein kovasti rovastin kanssa kujeilemisesta
niin törkeällä tavalla. "Pitäisihän sinun toki vähän hävetä", oli
emäntä sanonut lopuksi, "varsinkin kun olet synnissä syntynyt, eikä
pakkaantua parempiasi neuvomaan."

"Niin, niin," oli Hulivili myönnellyt, "päänänsä synnissä syntynyt ja
sinä opetat meitä. Niinhän sanassakin sanotaan; mutta suokaa anteeksi,
sen minä tein ajattelemattomuudessa, vastoin tahtoani, niin sanoakseni
lapsen huimuudessa."

"Mutta sitä ei saa lapsen huimuudessakaan tehdä", vakuutti emäntä.

"Niinkö syntymistä? En minä sitä enää toiste teekään, enkä olisi
silloinkaan tehnyt. Mutta uskokaa pois, hyvä emäntä, se tapahtui se
minun syntymiseni ihan vahingossa ja — — —

"Ole vaiti ja suoriudu työhön", keskeytti häntä emäntä ja lähti pois
toimiinsa.

Tuli sitte riihenpuimiset ja muut kiireet niin, että ei joutanut
emäntä kaikkina päivinä väelle oikein keittämään. Siitä syntyi hieman
nurinaa ja emäntä epäili Hulivilin yllyttäneen toisia ruoan kuivuutta
moittimaan, vaikkakaan ei itse lausunut niin halaistua sanaa. Poika
väitti epäluulot tuulesta temmatuiksi, mutta sanoi arvelevansa omasta
puolestaan, että: "ennen kuoltaisiin kuutta päivää aikaisemmin, mutta
elettäessä elettäisiin vähän rennommasti näin rikkaassa talossa."

Sen takia toimitti emäntä seuraavana muuttopäivänä Taavetin pois
talosta, ja niin joutui Tiinan Taavetti puusepän oppiin.

Hyvä-oppinen se kuului puutöissä olleenkin, mutta nimismies sen
toimitti opista pois oikein kaupungin mestarien kouluun. Se oli näet,
nimismieskin, tullut tuntemaan Taavetin aika huliviliksi ja piti
hänestä paljo, vaikka Taavetti oli häntä kerran aimo tavalla "nenästä
vetänyt", niinkuin nimismies itse kuului kertoneen.

Muutaman kerran oli näet Kopelon isäntä kiukuissaan sanonut Myhkymäen
herrastuomaria "rapamahaiseksi laudanpainajaksi”, kun herrastuomari oli
väittänyt hänen mustansa ”vielä vanhoillaankin juoksevan paremmin ja
puhtaammin kuin Kopelon konisaksan kaikki hirnakat yhteensä."

Luonnollisesti syntyi siitä käräjiin kahdenpuolinen
kunnianloukkausjuttu, johonka vieraaksi mieheksi kutsuttiin Tiinan
Taavettikin. Hänpä piti koko asiaa joutavana eikä mennytkään, vaan
sai huutosakon. Toisen kylän lautamiehen kanssa oli sitte aikojen
päästä nimismies tullut sitä sakkoa Taavetilta perimään. Tiellä oli
sattunutkin etsittävä tulemaan ruununmiehiä vastaan, ja silloin oli
nimismies, joka ei vielä Taavettia tuntenut, kysäissyt häneltä: "mies,
tiedätkö, onko se nikkarinoppilas Taavetti Kanervainen tätä nykyä
kotosalla?"

"Tiedän."

"Mitä? Ettäkö on?"

"Ei ole."

"Onko se sitte jossakin työssä, vai minne se on mennyt?"

"Tänne päin se äsken lähti kylästä kävelemään", oli Taavetti sanonut,
lähtiessään jatkamaan matkaansa eteenpäin.

Saihan se nimismies kuitenkin myöhemmin Taavetilta sakon pois, sillä
Taavetti kävi itse sen hänelle suorittamassa kirkolla.

"No, mutta tehän olette se sama mies, joka tuli meitä vastaan!" oli
nimismies kivahtanut silloin Taavetille.

"Niinhän minä olen."

"Mutta miksi ette sitä silloin sanonut?"

"Eihän herra nimismies kysynytkään kuka minä olen."

"Olisihan teidän kuitenkin pitänyt arvata minulla olevan teille asiaa."

"Kyllä minä sen arvasinkin, mutta mitäpäs siitä, kun minulla ei
kuitenkaan ollut silloin rahaa, ei miestä pienempätä."

"Teilläkö ei rahaa, joka olette puettukin, juurikuin herrasmies."

Kuinka olivat sitte keskustelleet yhtä ja toista, mutta lopuksi
nimismies mieltyi Taavettiin niin, että toimitti hänet kaupunkiin
ja antoi hänelle sellaiset paperit, että, poika pääsi heti
"ulosoppineeksi", johonkin suureen puusepäntehtaaseen. Parin vuoden
perästä hän sitte sieltä palasi sällin kirjat kainalossa ja otettiin
oikeudessa varsinaiseksi pitäjään mestariksi, niillä mutkilla ja
metkuilla kuin laki siihen aikaan vaati.

"Nyt ne varmaan ovat hulivilin temput jo jääneet jälelle päin Tiinan
Taavetiltakin", tuumaili Myhkymäen herrastuomari sitte käräjiltä
kotiinnuttuaan. "Ei se nyt enää arvo toki anna pietiä, kun miehestä
tehtiin oikein virallinen pitäjään mestari oikeudessa. Ei se anna enää
arvo myöten, vaikka kyllä kai sen luonto koko ikänsä sinne päin vetää."

Samoin arvelivat muutkin tuttavat; mutta joulun tienoissa
kerrottiin kylällä ja naurettiin taas joka nurkassa Tiinan Taavetin
postikonttorissa käynnillä. Mies oli näet mennyt sinne sanomalehtiä
tilaamaan, kun oli niihin tottunut kaupungissa oloaikanaan. Etehiseen
päästyään oli Taavetti sitte kävellyt aikansa permantoa pitkin ja
poikin, ryähdellyt, niistellyt nenäänsä ja mitä lienee tehnytkään.
Kun ei sittekään alkanut ilmestyä postinhoitajan päätä avonaiseen
luukkuun, niin mitäs muuta, kuin Tiinan Taavetti astuu rohkeasti sisään
toimitushuoneesen.

"Miksi te tulette ovesta", oli postinhoitaja Taavetille ärjäissyt
ja noussut pöydän äärestä, jossa oli istunut, viinilasi nenän alla
pappilan maisterin, nuoren tuomarin ja parin muun herran kanssa, joista
toinen oli ollut Kiiskilahden hovin tavattoman lihava herra.

"Ettekös te näke, että luukku olemus auki?"

"Kyllä, kyllä", oli Tiinan Taavetti tuumaillut ja tyynesti toimittanut
asiansa. Sitte hän oli katsahtanut hyvin totisena luukkuun ja alapas
yhtäkkiä tunkea siitä päätänsä ulos.

"Mies, mitä te nyt teke?"

"Uloshan minä tästä vain pyrkisin."

"Hullu mies! Eihän siit' kukan mahdu."

"Sitähän minäkin arvelin, mutta tuumailin toisekseen, jotta kun siitä
kerran on läpi sopinut niinkin lihava mies, kuin tuo herra tuolla
karahviinin takana, niin ehkäpä sopisin minäkin laiha mies..."

"Menkä te ulos ovesta!" oli postinhoitaja ärjäissyt. "Menkä te ulos
ovesta!"

Kiitokset lausuttuaan, oli Taavetti pujahtanut ovesta pois, mutta
postinhoitaja oli sadatellut häntä hulluksi kauan aikaa. Vasta sitte
oli vaaleten vaiennut, kun pappilan maisteri oli inttänyt: "ei se
ole ensinkään hullu, vaan on elämässään nolannut paljon älykkäämpiä
miehiä, kuin sinä, esim. minun isäukkoni. Ja katso sinä vain ajoissa
eteesi, että et viininesi ja virkatunteinesi joudu vielä sen miehen
takia tanssimaan esimiestesi edessä tahi parhaimmassa tapauksessa
sanomalehtien palstoilla."

"Jaa, jaa; se oli paha asia, kun oli virka-aika ja se katsoi niin
ilkeästi tänne pöytään", oli Kiiskilahden herrakin huokaillut.

Ei siitä jutusta kuitenkaan kuulunut sen kummempia perästä päin, ja
muutoinkin tuntui Taavetti vakaantuneen kaikin puolin ja hulivili
hänessä joutuneen haudatuksi. Niin ei kuitenkaan ollut. Se nähtiin
sinä syksynä, jona Ritalan ainoalle tyttärelle tuli se suuri tulemus
ja häpeä, jota Maiju-emäntä loppu-ikänsä itki ja arvattavasti itkisi
vieläkin, jos eläisi. Eivät olleet Ritalan Matti eikä Maijukaan
aavistaneet mitään Anna-Mariastaan siihen asti, kuin tytär tuskiin
tuli, vaikka Tiinan Taavetti oli toisinaan heille sanonut, että
Kiiskilahden nuori kapteeni kävi heillä liian usein kylässä. Tuskinpa
olisi isä ja äiti tienneet mitään, vaikka tyttö olisi saunaan kuollut,
jollei Tiinan Taavetti olisi tuonut heille sanaa sisään.

Aluksi siitä Matti raivostui ja huusi: "mistä sinä, Taavetti, tiedät,
että se on juuri sitä?"

"Minä olen häntä pitänyt silmällä kuin sisartani", oli Taavetti
vastannut ja koettanut tyynnytellä kaikella tavalla. Emäntä Maiju oli
taas ollut kalpea kuin kuolema ja vasta sitte oli parahtanut itkemään,
kun Anna-Maria oli saunasta sisään saatu ja Matti kamalasti tyttärensä
kironnut. Ei kukaan ollut Anna-Mariasta sen enempää tietävinäänkään,
niin että Tiinan Taavetin täytyi itsensä käydä Kalalahden kyyry kuppari
sille avuksi ensi hätään, vaikka satoi ja myrskysi niin, että hirvitti.

Kuppari kyllä koetti parastaan, mutta Anna-Maria yhä huusi ja
piehtaroi. Silloin sanoi Taavetti isäntä-Matille: "kyllä teidän nyt on
lähetettävä hakemaan lääkäriä."

Matti ei edes vastannut mitään, mutta eräs Anna-Marian veljistä
oli sanonut: "terveellä on yhdeksän kymmenettä toivetta, sairaalla
ainoastaan yksi. Ja senkö vuoksi pitäisi tämmöisessä Herran ilmassa
lähteä oppinutta lääkäriä hakemaan! Kun ei Kalalahden kuppari voine
Anna-Marian auttaa, niin kuolkoon meistä nähden — — — ja kumpahan
kuolisikin!"

"Kumpahan kuolisi edes", sanoivat toisetkin kolme veljeä!

Taavetti pyysi silloin talon renkiä kanssaan lääkäriä hakemaan järven
toiselta puolen, mutta sekin arveli: "kukapa sinne syyspimeässä lähtisi
moni-virstaiselle selälle, etenkin kun rajusää on äitymään päin."

Silloin katosi Taavetti tuvasta, ja kauas pimeään hän kuuli nuoren,
tuskin seitsemäntoista täyttäneen, äidiksi tulevan Anna-Marian sydäntä
vihlovat voivotukset ja "armoa, armoa" huudot. — Matka myötätuulessa
menikin Taavetilta hyvin pian, ja hän tapasi lääkärin vielä valveilla,
mutta lääkäri ei tahtonutkaan lähteä yöllä niin vaaralliselle retkelle.

"Kuulkaapas, tohtori", sanoi silloin Taavetti. "Te lähdette nyt; se on
varma se; tahi saatatte minut murhamieheksenne. Minä olen tässä sitä
varten, että te tulette pelastamaan, jos voitte, varmasta kuolemasta
kahta ihmiselämää. Mutta jos kieltäydytte lähtemästä, niin oma elämänne
on paikalla mennyttä."

"Eivät ne olleet sanat, vaan ääni ja Taavetin kasvojen ilme, jotka
pahoittivat lääkärin tarttumaan konelaatikkoonsa ja kiireesti
pukeutumaan matkaa varten.

"Mutta jos me hukumme molemmat, sillä tällainen matka käy yli
ihmisvoimain?"

"Teidän ei sittekään tarvitse pelätä mitään", sanoi Taavetti tavattoman
ontolla äänellä ja kammottavan vakavasti. "Minä sanon tuolla ylhäällä,
että syy on minun. Kuuletteko, syy on minun ja puolustan teitä, että te
uhmasitte vaaraa säästääksenne minua murhasta."

Lääkäri vaikeni ja vapisi, sillä hän luuli olevansa mielipuolen kanssa
tekemisissä, mutta ei uskaltanut pakoonkaan pyrkiä, sillä kumma liekki
paloi matkatoverin silmissä. — Venheessä sitte ei virkattu monta sanaa,
eikä sellaisessa myrskyn mylläkässä ääni olisi juuri kuulunutkaan.

Kaikki luonnonvoimat näyttivät riehaantuneen, sillä vettä tuli tuiskuna
sekä ylhäältä että alhaalta, ja vaahtoa vain laineiden sihinä ja kohina
oli ihan tyrmistyttävää ollut.

"Luokaa vettä", kuuli lääkäri joskus tuhtojen puolelta äänen perään,
ja hiki päässä hän sai pidellä, melaa. Tuntikausia oli jo oltu vesillä
pilkkopimeässä, kun lääkäri huomasi pilkahtavan valoa keulan edestä
viimeinkin.

"Tulta edessä päin, huusi hän.

"Sitä kohti", kuului pimeyden sylistä vastaus. "Ja jos minä uuvun, niin
pitäkää vasemmalle — — — siellä on maa lähinnä."

Lääkäriä kammotti entistä enemmän, ja ajatuksissaan hän teki tiliä
elämästään jollekin voimalle, jota ei vuosikausiin ollut ajatellut ja
joka ei enää tuntunutkaan pelkältä sokealta voimalta. — — —

Aika tuntui peränpitäjästä melkein ijankaikkisuudelta, mutta äkkiä
jysähti venhe rantaan. Kaitainen valojuova ylhäältä rantatöyräältä oli
nyt tulijoilla oppaana taloon, mutta soutajaansa, jonka kynnenperistä
tirskui veri, täytyi lääkärin tukea astuttaessa ylös töyrännettä.
Talossa ei kukaan nukkunut, mutta ei kukaan myöskään tullut tulijoita
vastaankaan, vaan väsyneen Taavetin oli opastettava lääkäri Anna-Marian
sairasvuoteelle. Sitte hän hoippui tupaan ja nukkui penkille heti.

Aamusella oli ilma sees ja tyyni. Päivän terä valoi valoa ja lämpöä,
juurikuin kirkkaana kesäpäivänä. Myöhään heräsi Taavetti ja emäntä
tarjosi hänellekin kahvia sittekuin lääkärin oli ensin kammarissa
kahvitellut. Taavetti kysäsi: "eikö Anna-Maria ole vielä herännyt?" kun
hänelle kahvia tarjottiin.

"Ei, eikä enää herääkään", sanoi palvelustyttö, mutta kamarista kuului
pienen äidittömän olennon itkua.

Talon miehet eivät olleet tietävinäänkään lääkärin pois saattamisesta,
mutta Taavetti pyysi lääkärin odottamaan siksi, kuin hän ehtisi
läheisessä mökissään pistäytyä.

Kun Taavetti oli saattanut lääkärin kunnialla kotiin, tarjosi hän
sille tukun seteliä. "Oliko niitä paljo vai vähän, mutta satoja siinä
oli", kuului lääkäri jälkeen päin kertoneen; mutta sitä hän ei ollut
kenellekään kertonut, että hän oli Taavetille sanonut: "minä luulin
sen olevan teidän vaimonne, mutta kuulin kuppari-muorilta kaikki. Ja
sentähden, mestari, joskin teillä on oikeus pitää minua itsekkäänä
ja arkamaisena raukkana, niin älkää kumminkaan minua pitäkö suorana
lurjuksena. Siis rahanne taskuun!"

Taavetti oli silloin ojentanut sanaakaan virkkamatta kätensä oppineelle
lääkärille, ja kyynelsilmin puristivat molemmat miehet silloin toisensa
kättä, niinkuin pitkistä ajoista toisiaan tapaavat, rakkaat veljekset.

Seuraavana sunnuntaina haudattiin sitte Ritalan nuori Anna-Maria
kirkkomaalla yhteiseen hautaan. Komean se olikin Taavetti viimeisen
majan Anna-Marialle tehnyt, niin komean, ettei niillä tienoin ole
sellaista ruumiskirstua nähty sitä ennen eikä sen jälkeenkään —
luultavasti. Mutta haudalla tapahtui myös jotakin, jota ei oltu
luultavasti nähty ennen, eikä jälkeenkään. —

Se oli nimittäin edellisenä päivänä Kiiskilahden nuori kapteeni, sen
lihavan vanhan kapteenin poika, tuonut kotiinsa nuoren rouvansa,
Suopuron kenraalin tyttären. Kirkonaikana oli sitte Kiiskilahden
hovissa parhaillaan syöty tuliais-aamiaista, kun yhtäkkiä ruokasaliin
ilmestyi Tiinan Taavetti. Kaikki vieraat, ja niitä oli ollut paljo
nuoria ja vanhoja läheltä ja kaukaa, olivat hämmästyneet uudesta
vieraasta, ja talonväki tietysti kyseli mitä miehellä olisi asiaa?

"Eihän minulla muuta", oli Taavetti selitellyt nöyrästi kumarrellen,
"eihän minulla muuta, kuin tulin pyytämään, että nuori kapteeni olisi
hyvä ja tulisi nyt heti katsomaan sitä kaunista ruumiskirstua."

"Mitä ruumiskirstua?" oli kapteeni kysynyt.

"Sitä Ritalan Anna-Marian ruumiskirstua. Se peitetään kohta maahan
niin, että sitte sitä ei enää voi nähdä."

Sen kuultuaan oli nuori kapteeni hypännyt ylös, kuin ampiaisen pistämä
ja vetänyt Taavetin kanssaan toiseen huoneeseen. Hän oli siellä
yrittänyt puhumaan jotakin, mutta Taavetti oli vain painanut soturille
lakin päähän, ja sitten ne olivat lähteneet kävelemään yhdessä. Eräät
hovin palvelijat arvelivat kuulleensa Taavetin mennessä lausuneen
kapteenille: "revin olkalappunne, jos kovin vastustelette." Kuitenkin
oli näyttänyt siltä, kuin ei kapteeni olisi oikein mielisuosiolla
kulkenut muassa; mutta hänhän oli vain yksi mies, ja mitä se yksi mies
Tiinan Taavetin kourissa painoi.

Vieraita juoksi suuri liuta Taavetin ja kapteenin perässä, ja kaikki
olivat ihmetelleet mitenkä kapteeni antoi toisen miehen oikealla
kädellään niin hellästi halailla itseään ja miksi he niin kiireesti
kulkivat. Mutta pian se oli matka kulunutkin, jos tuo ei ole hovista
hautausmaalle kovin pitkäkään. Pappi oli jo kuitenkin rukousta
lukemassa, ennen kuin hovista tulijat haudalle ehtivät, Taavetti ja
kapteeni etunenässä. Ne molemmat asettuivat aivan haudan reunalle
ja hartaan näköisinä kuuntelivat, kuinka rovasti jälkeen jääneille
lohdutukseksi luki: "meidän kaikkien tulee ilmestyä tuomioistuimen
eteen, että jokainen saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt
on, olkoon se hyvä taikka paha"; ja vielä: "hirmuinen on langeta elävän
Jumalan käsiin?"

Taavetin käsi oli sillä välin siirtynyt kapteenin niskaan, ja hyvä se
olikin, sillä kapteeni kumarteli monta kertaa hautaan päin niin syvään
— paremmin kaunista kirstua nähdäkseen — että ehkä olisi tuupahtanut
Taavetin pitelemättä hautaan. Hautauksen loputtua kääntyivät kaikkien
silmät kapteeniin päin ja yhtäkkiä kuului yli hiljaisuuden Ritalan
Maijun kimeä ääni: "kuulitteko, kapteeni: 'sen mukaan, kuin hän
ruumiissansa tehnyt on, ja hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin'."

Kapteeni ei vastannut Maijun kysymykseen, mutta kun Taavetti kysyi:
"eikös se ole kaunis kirstu", niin äkkäsi hän hyvin surkeasti: "o-oon,
onhan se". Silloin Taavetti irroitti hänestä kätensä, eikä häntä sitte
ole Suomessa koko kapteenia nähty. Seuraavana kesänä myi Kiiskilahden
vanha kapteenikin vapaaehtoisella huutokaupalla talonsa kiluineen ja
katuineen, mutta kun ei ollut muita huutajia, kuin lääkäri, Ritalan
Matti ja Tiinan Taavetti, niin ei omaisuus ollut kovin kalliiksi
noussut. Tiinan Taavetille se jäi ja siellä hän asuu yhä ottopoikansa
Anna-Marian perillisen kanssa, mutta vakuuttaa viimeisen poikamaisen
vehkeensä olleen korean ruumiskirstun kapteenille näyttämisen. Kuka
sen kuitenkaan niin varmaan tietää, sillä hulivilin luonto se Tiinan
Taavetilla empimättä yhä on, ja mihinkäpä siitä luonnostaan kenkään
pääsnee, vaikka onkin raha rinnassa.




VI

MAAILMANLOPPU KORPIVAARASSA


Honkaset olivat arvattavasti iät kaiket asuneet korkean Korpivaaran
liepeillä, ihan pohjoisen napapiirin alla. Luonto oli heitä kasvattanut
siellä sukupolven toisensa perästä ja Suomen luonto on mahtava
siellä. Siinä on voimaa ja siinä on uhmaa. Se on samalla korkea ja
syvä, mutta välillä ovat alhaiset rämeet ja pohjattomat rimpisuot.
Vanhat, väkäleukaiset eukot, pieni piipun nysä hampaissa, siellä
illoin kertovat lapsille terävällä, särkyneellä äänellä muinaisista
sissisodista ja verisistä rajarettelöistä hirveitä juttuja; taikka
pöyristyttäviä tarinoita aaveista, haltijoista ja hetteiden hengistä.

Pitkät, pitkän pitkät vuosikymmenet, kukatiesi vuosisadatkin, oli
siellä eletty puutteissa ja kurjuudessa, koetellen taikojen tenholla
taivuttaa onnensa oikkuja mielensä mukaan ja huokaillen ihmisen
kohtalon kataluutta. Turhaa oli siellä uudistuksia ehdottaa elämässä,
sillä sittekin, kaikesta kurjuudesta huolimatta, käy ihmisten olennon
sisimmissä syvyyksissä vanha tyytyväisyyden pohjavirta oleviin
ajallisiin oloihinsa. Nälkää kärsien retkottivat useimmat Korpivaaran
voimakkaat miehet laiskoina pirttien penkillä päivästä yöhön ja yöstä
päivään, pettuleivän hengissä pitäminä. Tavallisesti uinailee silloin
sielukin toimettomana yhdessä ruumiin kanssa kitkerän, tervakselta ja
palturitupakalta tulevan savun seassa, tuumien ja tuomiten ajallisten
olojen parantamisen miltei synniksi sallimusta vastaan.

Semmoista oli yleiseen Korpivaaralaisten elämä siihen asti, kuin
kotoansa poikana aavoille merille karannut Kalle Honkanen tienoille
takaisin tuli. Se oli kasvanut kovin pitkäksi vierailla mailla ja oli
siinä miestä muutoinkin kerraksi. Hän se hehkuvilla sanoillaan sai
välinpitämättömyyden unesta hereille ensin oman sukunsa ja sitten koko
seudun. Ihmisissä syntyi omituinen tunteiden kuohu, kun oli autuuden
hurmausta maistella saatu.

Innosta kiiluvin silmin julisti näet Honkais-Kalle "nyt kohta" eli
ensi syksynä tulevan tuomiopäivän lauvantain. Ja silloin loppuvatkin
Korpivaarallakin kärsimykset! Sen tiedon oli hän matkoillansa
maailmassa saanut ja kiiruhtanut kotiin saattamaan siitä sanaa
omaisilleen, että ne ajoissa ymmärtäisivät katsoa eteensä ja olisivat
valmiit silloin, kuin kiskaistaan auki korkeuden kuorien ovet ja
paljastuvat kadotuksen kauhistavat kuljut.

Alussa katsoi usea kyläläisistä Kallen touhuvan turhia, mutta hänellä
oli kanssansa kirjoja ja kuvia, joissa silmin nähtävästi oli esitettynä
mitä tuleman piti. Se saattoi jo monen horjumaan, mutta useimmat
uskoivat vasta silloin, kuin hän piti suuren kokouksen Honkalan
avarassa tuvassa. Hikoillen kuumassa, ihmishengityksen ummehduttamassa
ja puolihämärässä huoneessa, jossa päre muurin rengossa, tuskiaan
ritisten, vaivoin palamaan pääsi, seisoi sinä iltana Honkais-Kalle
väkijoukon edessä, oikea käsi ojolla ja silmät säihkyvinä niin, että
niistä tuntui tulisäkeniä sinkoilevan joka soppeen. Suustansa hän
sumppusi sanoja kuin pärskyvä koski kuohujansa ja äänensä jylinällä
huumasi ensiksi kaikki naiset, paitsi äitiänsä.

Hän kuvasi kuulijoillensa kuinka he kaikki olivat eläiminä eläneet
ja penkoneet mustimmat pahuuden pohjat; kuinka he olivat ainoastaan
ajallisia ahertaneet; eläneet yksistään itsellensä; kiskoneet
toisiltansa korkoja; juopuneet viinasta ja kiinnittäneet sydämensä
katoovaan tavaraan ja kunniaan; korottaneet itsensä, kaikkia vastaan,
mutta nyt on viha täytetty. "Rimpekän uuhi ja Soljakan härkä",
joista oli kauan käräjiä käyty, kun olivat aikoinaan Korpivaaralla
muka kontion kaatamina kadonneet; ja Matolammen niityn heinät, jotka
kyläläiset, olivat vääryydellä naapurikylän asukkailta säännöllisesti
joka vuosi anastaneet, kuuluivat joka korsi kohta seisovan
korpivaaralaisia syyttämässä korkeimman tuomioistuimen edessä; eikä
silloin kuulunut riittävän yhtään kyläläisten yhteinen päätös, ett'ei
kukaan kyläläisistä niistä asioista mitään tiedä, vaan jokainen sanoisi
karhun repineen elukat ja syöneen heinät.

Ulinata alkoi silloin kuulua karsinapuolelta ja Kuuselan Anni jo
voivotteli sitäkin onnettomuutta, kun ei heidän Mattinsa ollut ennen
maailman loppua "saamistaan" perinyt. Toiset, emännät, tyttäret ja
eukot, tyrskivät muista syistä ja jopa mylleröivät miehisetkin miehet
tunteidensa kuohuvissa pyörteissä, joiden riehuen ryöppyävät harjat
kohdakkoin hukuttivat yhteen huumaukseen koko Korpivaaran kylän.

Nuorissa miehissä oli kyllä vielä joitakuita, jotka sanoivat rovastilta
rippikoulussa kuulleensa tuomion tunnin olevan sekä tuntemattoman että
tutkimattoman. Kalle Honkanen kuitenkin selitteli heille ennen kyllä
niin olleen, mutta nyt oli Ameriikassa eräs viisas mies saanut asian
selville. Hän vahvisti vielä opetuksensa oikein raamatusta, lukemalla
siitä monta paikkaa ja lopettamalla lukunsa jollakin lauseella, jossa
kiellettiin raamatun sanoja lukitsemasta.

"Rovasti ja muut papit ovat sen kuitenkin tehneet", huusi Kalle
lopuksi. "Ja miksi? Siksi, että saisivat yksin taivaassakin herrastella
ja kellastella, mutta musta kansa ja talonpoikainen rahvas joutuisi
ikuiseen itkuun, vaivaan ja työhön. Mutta nyt on aika läsnä ja minä
olen saanut sen tietää."

Niin selvää todistelua oli vaikea kumota, mutta yhä epäilivät useat
ja niiden seassa Kallen oma äitikin, joka esitti: "en usko, ennenkuin
näen".

Olisittepas nähneet minkä vaikutuksen se teki Kalleen. Hän itki, pyysi,
uhkasi ja rukoili, ett'ei toki hänen oma äitinsä alkaisi levittää
epäuskon myrkkyä kansan sekaan, joka aikoi ja tahtoi pelastetuksi tulla.

Äiti ei kuitenkaan taipunut poikansa tuumiin, vaan viikkomääriä
vastusti "sellaista hullutusta", kunnes viimein oikein jalansyten lähti
asiasta puhumaan kirkonkylään sekä rovastille että nimismiehelle.
Ei tiedetty mitä rovasti oli sanonut, mutta nimismies oli suoraan
tunnustanut ei voivansa vangita Kalle Honkasta niin kaukaan, "kuin hän
ei ollut mitään rikosta tehnyt"; eikä tyhmien narraaminen kuulunut
mikään rikos olevan lain mukaan.

"Eivät uskalla herrat; eivät uskalla herrat, kun tietävät kyllä Kallen
puheissa olevan perää", riemuittiin kylässä.

Kirkossa kyllä kerrottiin sen perästä pitkin kevättä pidetyn saarnoja
ja selityksiä viimeisestä tuomiosta ja erehdyttävästä opista, mutta
niistä saapui sanoma Korpivaaralle ainoastaan kulkupuheiden kautta,
sillä Kallen kumppanit eivät kirkossa käyneet. Jos sitte jollakin vielä
epäilyksiä oli, niin vaikenivat ne vähitellen, kun innokkaimmat uuden
opin ystävistä uhkasivat ajaa oppinsa "halolla uskottomain päähän".

Työtä ei kylässä paljo kukaan tehnyt ja siitä oli tietysti nälkä
seurauksena, aluksi köyhimmille, sitte vantterammillekin eläjille.
Kalle keksi kuitenkin siihenkin neuvon.

"Kalle, nyt tulee nälkä kylään ja kuolema jo ennen tuomiota", sanoi
eräänä päivänä itse Kuuselan Matti Honkaselle. "Mitä sinä arvelet,
kuollako lemmessä, vai koettaako olla hengissä loppuun asti? Mitä
arvelet parhaaksi?"

"Oi sitä epäuskoa, oi sitä epäuskoa!" huudahti Kalle. "Minä sanon,
ettei kylässä kuole koko vuotena ketään oikeata ihmistä, kun vain
olette äänelleni kuuliaiset. Minä hankin syötävätä koko kylälle;
kuuletteko, koko kylälle!"

Ja Kalle piti sanansa. Hän hankki kylään kirjoitusmiehen. Ja monta
päivää kirjoitettiin sitte Honkalan kylkeiskammarissa kauppakirjoja,
joilla useimmat isäntämiehet myivät omistamansa perintötalon numero sen
ja sen Korpivaaran kylässä talollisen pojalle Kalle Honkalalle siitä ja
siitä täydellisesti tänä päivänä suoritetusta kauppasummasta.

Niillä kauppakirjoilla se lähti sitte Kalle kaupungista asti
Korpivaaralaisille elinettä hankkimaan. Kyllä olikin miehen tasku
pullollaan papereista, kun sinne oli sullottu lähes kahdenkymmenen
talon kauppakirjat. Viisi, kuusi isäntämiestä ja pari perintötorpparia
oli Kallen äidin neuvosta jättäneet talonsa kuitenkin vielä
toistaiseksi myymättä samoin kuin äiti itsekin.

"Miksi se äiti ei sitte suostu kauppakirjan tekoon?" kysäsi Kalle. "Vai
onko pettuleipä niin mieleistä herkkua?"

"Siksi, että perithän sinä talon tavaroineen minun — kuoltuani
kauppakirjoittakin. Eipähän tässä veljet eikä sisaret osalla perinnössä
liene."

"Niin sitte", arveli Kalle, "mutta mitäs minä sitte enää talolla teen".

"Teeppä sitte, mitä tahdot."

"Mutta sitä ennenhän tulee loppu."

"Jos tulee, niin tulkoon", tuumaili äiti. "Mutta minusta se olisi
ihmisten pettämistä narrata heiltä tavaroita tiloja ja taloja vastaan,
joilla tuomion perästä tuskin lienee mitään arvoa. Jos nimittäin tuomio
tulee. Ja jos ei tule, niin kävisi liian kalliiksi uhrata talonsa
puolen talven leivästä."

"Sitä minäkin; sitä minäkin. Emäntä on oikeassa; oikeassa on
Anna-Mari", alkoi kuulua ääniä miesjoukosta.

Kalle sekoitti kuitenkin semmoiset äänet sanomalla: "mitäpäs petosta
siinä olisi, sillä mitä he tavaroillaan kuitenkaan tekisivät kaiken
loputtua. Kauppakirjoitta eivät kuitenkaan leiväksiä anna ne
epäuskoiset mammonan orjat."

"Mutta jos porvarit ottavat talot omikseen ensi mikkelinä?"

"Eivätkä ota.". väitti Kalle rohkeasti. Sitä ennen ovat jo asiat
selvillä,?

"Niin ovat, niin ovat", melusi suurin osa miehistä, mutta emäntä ja
jotkut muut eivät sittekään kauppakirjaa tehneet.

Kalle kiiruhti kaupunkiin ja tuskin oli viikkokautta kulunut, kun jo
saapuivat ensimmäiset ruokavarakuormat Korpivaaran kylään.

Paria isäntää jo rupesi kaduttamaan, kun eivät hekin olleet maatansa
myyneet, vaan täytyi nyt raataa ja raastaa ja petäjäistä peiputella
siihen sijaan, kuin maansa myyjät pitivät makean leivän päiviä
lakkaamatta, Ja tavaroita niitä tuli, — tuli tulemastakin päästyä. Yksi
vain jäi yhä tulematta, ja se oli Kalle Honkanen itse.

Soljakan Simo oli käynyt käräjissä ja kylässä hevostaan syöttäessä
kertonut Kalle Honkasen olleen siellä myös ja ottaneen haudot
kahdeksaantoista Korpivaaran taloon. Hän oli vielä surkutellut sitä,
kun kyläläiset olivat "kontunsa kenkänneet semmoiselle maankulkijalle,
joka tuskin edes lieneekään se, joksi itseänsä sanoo."

"Mistä se Simo sen päättää”, oli Kuuselan Matti silloin kysynyt vähän
vihaisesti.

"Enpähän muusta; mutta eihän tuo ollut vanhan Kalle vainajan, enempää
kuin Anna-Marinkaan näköinen, vaikka poikana oli ihan kuin äidistään
leikattu, paitsi isän pitkää, suoraa nenää. Eikä se näyttänyt ennestään
tuntevan ketään".

"Sitähän minäkin aluksi vähän vierastin", puuttui Kuuselan vanha
setämies puheeseen, "mutta uskoin sen sitte Kalleksi, kun se sanoi
nähneensä maailmalla, niin paljon ihmisiä, jotta entiset olivat
unohtuneet ja sitä paitsi toiset kasvaneet, toiset vanhenneet, niinkuin
muiden muassa minäkin. Ja se on totta se. Ja toisekseen, toistapahan
sen oma äiti lienee pojakseen tuntenut."

"Niin, ja kenenkäs nimiin se käräjissä huudot otti", uteli Matti?

"Tietysti Kalle Honkasen nimiin, niinkuin kauppakirjatkin olivat
kirjoitetut", selitti Simo.

"Siinäpä se", päätti Matti. "Ei suinkaan se toisten nimiin rupeaisi
kauppoja tekemään, jos kerran on tosi mielessä; eikä se mies
valhettele."

Ikävällä odotettiin sitte Korpivaarassa Kallea kotiin viikkoja ja
viimein kuukausia, mutta mies oli kadonnut, kuin tina tuhkaan. Alkoi
jo useampia harmittaa ja hävettää ja maansa myymättömät rupesivat
jo naapureitansa pilkkailemaankin takana päin. Kuuselan Matti piti
kuitenkin yhä uskollisesti Kallen puolta, vakuuttaen Kallen kyllä kohta
palajavan, "kun asioiltaan ennättää".

"Mutta jos se ei tule", huokasi Anni, "niin tuntuu minusta, että ei
tule loppuakaan, ja mihin me sitte joudutaan? Mieron tielle maattomat
raukat; hyh, hyh, hyh, huu — u — uu!"

Epäilykset kasvoivat kasvamistaan niin, että kesällä monessa talossa
ruvettiin heinälle aivan, kuin ennenkin, vaikka muutamat yhä nauroivat
koko työn touhulle. Mutta sitte tapahtui jotakin, joka leimautti
"maailman lopun uskon" taas täyteen liekkiin. Muutamana iltana näet
kuulivat kyläläiset, istuskellessaan ennen maata menoa aittojansa
luhtien portailla, metsästäpäin kummallista kilinää ja helinää. Se kävi
yhä selvemmäksi, kunnes jo polkua pitkin näkyi kulkevan kummallinen
kulkija.

Kuuselan Matti kertoi siitä, että se oli pitempi pitkänkin miestä ja
valkeampi valkeintakin vitilunta. Kasvotkin sillä oli vitivalkeat.
Sen minä selvästi näin. Kun se kulki meidän aittojen taitse Honkalaan
päin, niin kimaltelivat sen ympärillä kirkkaat taivaan tähdet ja kuului
soitto semmoinen, kuin olisivat soineet kaikki taivaan ilotiu'ut tai
kimisseet kaukaiset kanteleet. Ihmisen sillä olivat silmät ja suu. Ja
ääni oli kuin tuulen humina. Ei se minulle muuta sanonut kuin: "loppu
tulee, mikkelinä tulee; älä epäile!"

Semmoisen kuiskauksen olivat kuulleet muutkin kuuselaiset, mutta eivät
tienneet, mistä se tuli. Sillä "enkelin suu oli ihan varmaan kiini, kun
se minuun katsoi", selitti Kuuselan setämies.

Honkalaan oli "enkeli" mennytkin ja ottanut emännän päänpohjista kaapin
avaimet, vaikka emäntä itse vuoteella nukkui. Sitte se oli siirtyilyt
kaapin eteen ja alkanut sitä avata. Sydän kurkussa ja kauhistuneena
oli Anna-Mari katsellut ilmestyksen elkiä siihen asti, kuin se sai
kaapin auki ja oli ojentanut kätensä hyllylle rahakopsaa kohti. Silloin
oli Anna-Mari hypännyt vuoteelta, kuin vimmastunut kissa ilmestyksen
kimppuun ja huutanut: "miehet, miehet! Rosvo, rosvo!"

Kun talon ovesta sisään töytäsivät, niin oli Anna-Mari hampain
riippunut "ilmestyksen" oikeassa kädessä, mutta samassa oli se kummitus
runtannut emännän luotaan nurkkaan ja "yhtenä humauksena" ryöpsähtänyt
läpi akkunan ulos.

Emäntä oli tajutonna sitte kauan aikaa ja puri hampaittensa välissä
jotakin, joka oli hyvin miehen verisen peukalon näköinen sitte,
kun puukon hamaralla hampaat aula saatiin ja esine niiden välistä
permannolle putosi. Koirakin oli haukkua räventänyt sillä aikaa
ruispellon pientareita, mutta ei siellä mitään näkynyt, vaikka
renki-Reeti pellosta aamuyöhön kirves kädessä kummitusta etsi.

Viikkokausia häilyi Honkalan emäntä sen yön perästä elämän ja kuoleman
välillä. Useat arvelivatkin hänen kohta kuolevan, mutta Kuuselan Matti
ja pari muuta miestä väittivät, ettei: "koko kylässä ketään oikeata
ihmistä kuole ennen maailman loppua. — — Kalle itse sen meille sanoi,
eikä se mies valehtele."

"Kyllä se kuolee", väittivät toiset. "Mitenkäs se siitä enää virkoaisi,
kun on jo niin heikkona?"

"Eikä kuole. Se on vain annettu meille merkiksi ja Anna-Marille
varoitukseksi se sairaus. Hänhän ei uskonut vaan epäili, mutta kyllä
kai nyt uskoo."

Ja taisipa Anna-Mari toisinansa uskoakin. Hän ei olisi uskonut, jos
rahat olisivat kadonneet, mutta nyt ne olivat tallella, joka ropo,
pitkässä kissannahkaisessa kukkarossa kopsassa kaapin hyllyllä. Siitä
se lähti epätietoisuus ja levottomuus. Tautivuoteella pitkinä, ikävinä,
yksinäisinä hetkinä tuli vielä mieleen monia ja niin kummallisia
mietteitä. Tuleeko tuomio, vai eikö tule? Oliko hän epäuskossansa
kironnut oman, ainoan poikansa, vai eikö ollut? Oliko se mies ollut
Kalle, vaiko muu, joku muukalainen petturi? Oliko tuo ilmestys ollut
lihaa ja luuta, vai oliko se todellakin henki; ja mistä oli se miehen
peukalo hänen hampaihinsa tullut?

Kysymyksiä risteili sairaan aivoissa loppumatta, lakkaamatta, mutta
vastausta ei niihin mistään tullut. Kaikki oli mykkää, kieletöntä. Joku
tuntematon voima tuntui alati hiivivän hänen ympärillään ja ottavan
hänet haltuunsa, valloittavan ilman väkivallatta, niinkuin halla
kesäisen kasvillisuuden hedelmät. Hän juurikuin kuuli sen askelien
sipsutuksen ja se läheni häntä lähenemistään pääsemättä kuitenkaan
koskaan perille. Tuntui kuni kuuluisivat sen vienot kuiskaukset
korviin; kuni sen hienot henkäykset koskettelisivat kasvoja — niin
hienot, mutta kumminkin niin jälyt ja kolkot, kuin kuoleman kylmä
viima. Olo tuntui onealta ja oli kuin hyytyisi suonissa veri.
Kummallisia kuiskeita kuljeksi sinne tänne ilmassa ja ympärillä.
Niitä tuli ylhäältä, tuolta vaarojen rinteiltä; tuli ikivanhoista
aarniometsistä, kuusten naavaisilta oksilta ja upeasti taivaalle
täyttävien honkien latvoista. Ja niitä kimpoili alhaalta päilyvien
lähteiden laiteilta.

Riutuneena, kiusaantuneena täytyi sairaan kohottaa katseensa
tähyilemään sinertävässä korkeudessa kiiluvaa taivaan sineä, jonka
syvyyksistä siellä täällä pistää esiin valkeita pilvisaaria, outoja
niemekkeitä harmahtavine vuoriharjuineen ja huippuineen. Ja sitte
painuu tulipunainen päivän terä näkymättömiin, jonkun etäisen selänteen
taakse. Tuntuu, kuin vaimenisi vesien solina, talttuisi myös kaukaisten
honkien humina. Viileys vetäikse alangoilta ylemmäksi. Ensiksi
kohoaa sieltä hienoa, harmahtavaa terhentä, tiivistyen tuokiossa
savenkarvaiseksi sumuksi.

Vilun värisyttämänä toivoo Anna-Mari jo renki-Reetin tulevan tekemään
tiliä päivän töistä ja kaukaa kajahtavat karjan kellot. — — Reetin
viimeinkin huoneeseen tultua, kuuntelee emäntä tarkkaavasti kertomusta
Luhdanpohjan niitännästä ja seitsemästä "suovan" teosta, mutta samalla
hän on seisovinaan Korpivaaran korkeimmalla laella katselemassa
tuomiopäivän tuloa. Sieltä täällä pilkahtaa tervanpolttajain tulia
näkyviin kumisevilla kangasmailta. Sitte ne katoovat nekin, eikä näy
enää muuta, kuin aaveenmoinen sumumeri joka suunnalla. Vihantina
saaren nyppylöinä siitä vaarojen huiput pilkistelevät ylös kuulakkaan
avaruuteen — toiset ylemmäksi, toiset alemmaksi, lähemmäksi altuetta.
Tuntuu ilma kostealta ja tuomio viipyy viipymistään. On niin ikävän
yksinäistä — — ei kuulu edes Kallea kotiin. Täytyy kytristäytyä
yösydämeksi tuuhean kuusen oksien suojaan, eikä sitte enää näy mitään.

Yhtäkkiä virittää kelkkeä-ääninen lahorastas heleän aamusävelensä
jossakin tuolla pellon takana. Hetkisen kuluttua helähtää pieltä täältä
muitakin yksityisiä säveliä ja jo piiraman perästä on koko seutu täynnä
siritystä, liritystä, lintujen liverrystä ja laulua ja erilaisia ääniä.

Sairas tuntee itsensä pirteämmäksi kuin pitkiin aikoihin. Hän hiivii
akkunan poskeen ja istahdettuaan arkulle, katselee ihmeissään
tuhansia ja taas tuhansia pienoisia kastepisaroita, joita loistavissa
värivivahduksissa säteilee kaikkialla kukkien kuvuissa, puiden
lehdillä ja neulasilla, rehevässä ruohostossa pellon pientarella;
yksinpä suo-aukon harvoilla saraheinän korsillakin ja vaivaiskoivujen
pikkiriikkisillä lehdykkeillä. Elämää, liikettä, iloa ja surinaa
näkyy ja kuuluu joka paikassa. Kultaisia kuituja ja taidokkaasti
harkitulta, aamuauringon valossa kimaltelevia kuvioita ovat hämähäkit
ripustelleet heilumaan sekä kasvavien puiden välille että paikoitelleet
tantereenkin pintaa peittämään. Niinikään väriensä loistolla keskenään
kilpailevia suvenkorento- ja muita hymiseviä hyttyisparvia liipoittelee
edestakaisin ruskealle vivahtavan suomaan sinne tänne siroteltujen
lampareiden ja lätäköiden laitamilla.

Virkistyneenä, vahvistuneena otti emäntä sinä aamuna ensi kerran
ruokaa. Jos ei olisi ollut kiusaamassa tuo levottomuus tuomion tulosta,
niin olisi hän kohta tuntenut itsensä ihan terveeksikin. Mutta se
levottomuus oli olemassa ja kuuselaiset sitä kyllä pitivät vireillä.
Melkein entistä enemmän he siitä nyt puhuivat, ikäänkuin olisivat
itsekin jo alkaneet uskoansa epäillä.

Ja sitte tuli syksy. Toiset puivat puitavansa; moni jätti viljat
vainioille vettymään ja vetelehtimään. Mikkelin lauantaina kylvettiin
jo aikaisin aamulla joka talossa ja pukeuduttiin pyhäpukuun. Ei kukaan
puhunut toiselleen paljo mitään, mutta huokauksia kuului kaikkialla,
eikä aamiaissuurus maistunut edes niillekään, jotka eivät vieläkään
sanoneet uskovansa koko maailman lopun hommaa. Ja kalpeina kävelivät
nekin, vaikka koettivat tyynimielisiltä näyttäytyä.

Tuossa puolenpäivän rinnassa valmistui kuuselaisten joukko vihdoin
lähtemään Korpivaaran kukkulalle ja muu kylän väki, joka oli heitä jo
odottanut kotveroisen seurasi perässä. Samalla alkoi kokoontua uhkaavan
näköisiä, synkkiä pilviä itäiselle taivaalle. Lapset asetettiin edelle,
mutta vakavina, vapisevina, huokaillen ja horjuvin polvin seurasivat
pienokaisia muut kyläläiset. "Kuinkahan minulle käy; kuinkahan minulle
käy?" kiljaisi yhtäkkiä Kuuselan Anni; kääntyi takaisin ja juoksi
suorastaan piiloon Pajulan riihen ruumenkorsuun. Setämies olisi
lähtenyt Annia palauttamaan, mutta Matti kirosi ja huusi: "muista Lotin
emäntää, setä!"

Pari, kolme miestä oli ottanut eväskontin matkaansa, mutta heitä
Kuuselan Matti kovasti torui, selittäen, että ei saa raskauttaa
ruumistansa ruoalla eikä juomalla. Kylään tuskin lienee jäänyt kymmentä
henkeä, mutta Iso-Honkalan emäntää ja renki-Reetiä ei kulkijain
joukossa näkynyt, vaikka heitä kuinka olisi katseltu.

"Eivätköhän nuo vieläkään usko?" kysäsi joku joukosta. "Eivätköön nuo
usko — paatuneet?"

"En tiedä", vastasi talon paimenpoika, "mutta Reeti sanoi ensin
tekevänsä valmiiksi ojalapion varren, koska maanantaina on käytävä
mudan luontiin."

Tuuli oli sillä välin yltynyt oikeaksi myrskyksi ja ilkamoiden
kuljetteli synkkiä pilviparvia samean näköisellä taivaalla.
Saavuttaessa Korpivaaran tasaiselle kiireelle oli jo koko luonto kuin
kiukustuneena. Illan pitkään myrskyn raivo kuitenkin tuntui vain yhä
kasvavan. Siinä oli silloin sekä rajua voimaa että huimapäistä uhkaa;
syvää umpimielisyyttä, salaperäisyyttä ja suurta, hurjaa epätoivon
tuskaa. Ihmisten sydän oli kauhusta pakahtua, erittäinkin kun pimeys
pelkoa lisäsi. Salon metsien ryske, silloin myrskyn kova kohina,
naisten parku, lasten voihkina ja vanhain valittavat huokailut yhtyivät
soitoksi semmoiseksi, joka kutisti urheintakin sydäntä sekä säälistä
että kauhusta. Ahtolan vahtosuortuvaiset lapset raivoten sihisivät
alhaalla metsälammikoiden laineilla ja järvien aallot vimmoissaan
pohjapungistaan ja aavoilta seliltä puskuilivat rantoja vastaan.
Tohisten pyörivät tuulet kumpujen ja kukkuloiden välillä, vinkuivat
kallioiden rotkoissa, yhtyivät samansuuntaisiksi soilla, joille ei
päivälläkään näy äärtä eikä päätä. Ne, riensivät rämeiltä, yhtynein
voimin pyörrepäissä, yli likaisten lätäköiden ja hyllyvien hetteiden
repimään, särkemään, hävittämään kaikkea. Kautta kankaitten kuului
räiskettä murtuvista oksista ja sortuvista puista. Meluten, ähkien
rusahtelivat kuivuneet kelohongat rämeiden reunoilla ja jyrkeät
aihkit narisivat, nitisivät tuskissaan vaarojen huipuilla, Ilmassa
liehui toisin paikoin tukuttain kosteita, kellastuneita, mätäneviä,
erimuotoisia lehtiä ja kammoittavana tulena paloivat pelästyneen
ilveksen silmät tuuhean kuusen oksistossa, kuin se runkoa vasten
kytristyneenä, jonkun sylen päässä latvasta, kummastellen katseli
vaaran laella vavahtelevaa, lammaskatrasta muistuttavaa ihmislaumaa.

Sanoin selittämätön oli surkeus, joka kaikkia Korpivaaralaisia
kahlehti. Ainoastaan Hölmö-Teppo istui rauhallisena, selkä kallioa
vasten ja koetteli turhaan saada sytytetyksi jo ammoin sammunutta
piippunysäänsä. Itsekseen hän siinä mutisi: "tulta siitä pitää tulla,
vaikka turkanen olisi". Yhtäkkiä hän sitte ihastuneena huudahti: "jo
tulee; tuolta tulee; ettekö näe, tuolta puiden välitse tulee!"

Kauhun tunne karini kaikkien selkäpiitä ja joku rohkeimmista kysäsi:
"mitä tulee?"

"Tulta", mutisi Hölmö-Teppo ja naiset alkoivat siunailla, voivotella ja
viehkuroida maassa.

Tulta sieltä olikin tulossa puiden välistä. Vähän ajan takaa se
kirkasvaloinen tervassoitsu kipunoita sinkautellen olikin jo aivan
yhteen sulloutuneiden ihmisten edessä. Kiukkuinen ääni kajahti
tulisoitsun sivulta: "täälläkö te, hupsut, vielä kaikki olette?"

"Renki-Reeti, renki-Reeti", kuului kymmenistä suista, juurikuin kaikki
olisivat häntä odottaneet avukseen ja pelastus nyt olisi tullut.

"Niin on; mutta nyt kiirevilkkaan meidän väki kaikki kotiin. Emäntä
ei jaksa tehdä mitään. Katselee vain Kallea ja vuoroin itkee, toisin
nauraa."

"Mitä? Onko Kalle tullut kotiin? Miksi hän ei tullut tänne? Milloin hän
tuli?"

Lumous oli lauennut ja kysymyksiä sateli Reetille joka kulmalta.

"Hupsuhan se olisi hänkin, jos syyttä pakotta olisi tämmöisessä Herran
ilmassa lähtenyt metsiä pitkin haihattelemaan", oli ainoa selitys,
jonka Reeti kyläläisille Kallesta antoi.

Enempää ei tarvittukaan, vaan käskemättä ja kilvan seurasivat
kaikki Reetin tervassoitsua, eivätkä joukon tunteet tuntuneet kovin
ystävällisiltä Kallea kohtaan. Kuuselan Matti uhkasi, hammasta purren
ja karkeasti kiroten, Kalle Honkasen jo aivan "tänä yönä tuomion eloon
asettaa". Sarapuron Pietari sanoi hänet "elävältä korventavansa", mutta
Liukon Paavo tyytyi "hirttämään hänet ensimmäiseen parhaaseen puuhun",
sittekuin Kirjalan ruotimuori oli vakuuttanut repivänsä "omin käsin"
Kallelta silmät päästä.

Ei puuttunut sinä yönä sitte vieraita Honkalan pirtistä. Heti Reetin
perästä näöt astui sisään Kuuselan Matti karahka kädessä ja käveli
kiivaasti pöydän luo, peräpenkkiä kohti. Äkkiä hän kuitenkin seisahti
ja karahka putosi kädestä.

"Missä Kalle on?"

"Tässä, ‒ ‒ Iltaa ‒ ‒ no ihan elävänä tosiaankin Kuuselan Matti.
Terve mieheen, pitkistä ajoista, ‒ ‒ Kas, etkö sinä enää entistä
paimentoveriasi tunne?"

Matti katseli hetkisen ällistyneenä edessään seisovaa, lyhytläntää,
mutta vahvarakenteista, hartiakasta nuorta miestä. Katsoi, viimein
ojensi iloisesti kätensä ja sanoi: "totta totisesti — — Sinä olet
serkku — Kalle, sinä... vaikka paljo miehistynyt sitte viimenäkemän.
Mutta missäs on se toinen Kalle?"

"En minä tunne mitään toista Kallea."

"Niin, mutta missä on se — — se — — pitkä ‒ ‒ ‒?"

"Se maailman lopun Kalle", täydensi joku ovensuussa seisoja kysymystä.

"En tiedä ja — I will have no dealings with him (enkä tahdokaan hänestä
tietää)", nauroi puhuteltu, "jos hän näet on semmoinen kuvatus, kuin
äiti on häntä tässä minulle kuvannut."

Maailman loppu unohtui siiloin kaikkien mielestä ja kohta porisivat
talon kahvipannut ja kattilat tuvan hiiloksella, sillä emäntä tahtoi
välttämättömästi koko kylän olemaan läsnä oikean poikansa tulijaisissa,
joka ei ollut tullutkaan kotiin ihan "tyhjin nyrkin". Hölmö-Teppo
tahtoi sittekin "antaa Kallelle selkään", mutta leppyi hänkin, saatuaan
Kallelta hampaihinsa oikean sikarin, jommoisista hän "kyllä oli kuullut
tarinoitavan, mutta ei ikinä polttanut".

Makeasti nauroi oikea Kalle Honkanen, kuultuaan olevansa oikeastaan
melkein koko Korpivaaran isäntä, kun kihlakunnan oikeudessa
hänellä jo oli huudot saatu miltei kylän kaikkiin muihin, kuin
kotitaloonsa. Ja melkeinpä kiitolliset kyläläiset olisivat taitaneet
hänet siksi ottaakin, kun hän vaivojansa säästämättä vuosikaudet
riiteli kyläläisille takaisin ja voitti ne tukkimetsät, jotka hänen
valhekaimansa oli myynyt kaupungin sahapatrooneille, saaden niistä
käsirahoja kolmattakymmentä tuhatta. Sillä oli näet ollut tunnettujen
miesten todistus siitä, että noiden kahdeksantoista talon mailta lähtee
"vähintään satatuhatta tukkipuuta" ja lisäksi henkikirjurin virallinen
vakuutus noiden kaikkien talojen olevan perintötiloja.

Kalle ei kuitenkaan halunnut itselleen useampia, kuin oman talonsa;
varsinkaan sitte, kuu sai Soljakan Simolta anteeksi sen, että
poikasena oli vahingossa onkitiellä sytyttänyt tuleen Heinälammin
suon. Mielellään sen Simo anteeksi soikin, sillä sitte se suo vasta
oli oikein ruvennutkin heiniä antamaan. Sitä pihaansa piilemään se oli
Honkalan Kalle kuitenkin merille paennut; mutta mitäpäs siitä. Mitäpäs
siitä, kun Simo kaikki anteeksi soi ja "kaupantekiäisiksi" antoi vielä
kauniimman tyttäristänsä, sorean Saaran, Kallelle emännäksikin ja
kolmannen osan irtaimistosta, vaikka vävy ei ollut sitä tahtonutkaan.




VII

SOTAVANHUSTEN JOULU


Oli jo iso päivä jouluaamuna, eikä alkanut rovastia kuulua kotiin
kirkosta enempää kuin apulaistakaan. Keittiössä alettiin jo käydä
rauhattomiksi, kun ruoat jäähtyivät. Ruustinna alussa ihmetteli
tavatonta viipymistä, mutta kun se ei auttanut, sanoi jo aamuaskareensa
toimittaneelle karjakolle: "Stiina-Liisa, pane sukkelaan päällesi ja
juoksase kirkkoon katsomaan mikä niitä siellä viivyttää."

Hetkisen haihduttaa tuli Stiina-Liisa takaisin ja läähättäen selitti:
"rovasti siellä yhä saarnata paukuttaa, vaikka ääni on jo käheänä; ja
eukot itkee, eikä kyntteliä ole, kuin kynnen verran jälellä."

Itkipä siellä moni muukin, kun rovasti selitteli laveasti sitä
paatumuksen surkeutta, kuin eivät vanhatkaan syntiset anna itseänsä
pahuuden kahleista irroittaa, eikä edes itseänsä herättääkään. Hän
ei sanonut tarkoittavansa ainoastaan hengellistä unta, "vaan monihan
nukkuu ruumiillisestikin, vaikka heille parhaillaan rakkauden
evankeliumia julistetaan." Silloin viilenivät ihmisten silmät ympäri
kirkon ja — aivan oikein — keskellä kirkkoa huomasi moni kaksi vanhaa
miestä täydessä unessa.

"Synti ja häpeä", kuiskasi patrooni Paiholin rouvallensa — hän, jonka
sanottiin viinakaupalla rikastuneen — "synti ja häpeä kun ilkeävätkin
jouluaamuna tulla kirkkoon nukkumaan — — ja vielä niin rähjääntyneessä
univormussa molemmat!"

"Ovat varmaan koko yön juopotelleet ja sitte humalapäissään kirkkoon
tulleet", vastasi patronessa.

Synti ja häpeähän se todella olikin, mutta siinä istuivat ristikäytävän
vieressä molemmat ukot, vänrikki ja välskäri, tekemässä kirkon
pahennusta. Vänrikki oli tosin pannut päänsä penkkiin ja joskus vähän
liikahteli, mutta välskäri istui suorana, suu raollaan ja silloin
tällöin hieman kuorsahtelikin. Inholla ja ihmetellen katseli kirkkoväin
sitä näkyä ja nuoret sille vähän naurahtelivatkin.

Väsyihän se viimein rovasti puhumisesta, kun kynttilän savu täytti
sieramet ja suun, kurkun ja keuhkot; ja niin jouduttiin juhlavirteen.

Tuskin oli urkujen ensi sävel särähtänyt, kun jo kolahti vänrikin
puujalka permantoon ja hän kimmahti ylös seisaalleen, kuni lauennut
jousipyssyn jänne. Sysäys kumppanin kylkeen seurasi. "Mitali? Ei se
nyt enää kuole, Jumalan kiitos", huudahti välskäri, hieroen silmiään —
huudahti niin kovasti, että kuului moneen penkkiin ympäristöön.

"Sinä nukahdit", kuiskasi vänrikki ystävänsä korvaan.

"Nouse, jo ollaan juhlavirressä!"

Seurakunta oli yhä enemmän hämmästyksissään vanhusten käytöksestä.
Harva sen vuoksi otti osaa koko juhlavirteen, jonka lukkari ja rovasti
saivat yksin alottaa. Eivät kuitenkaan hekään saaneet sitä oikein
rauhassa laulaa, sillä, jonkun värsyn veisattua, alkoi kuulua sekaan
molempain vanhustenkin rämäkkä ja särkyneen torven törmätä muistuttava
ääni. Juurikuin ei mitään olisi tapahtunut vetelivät näet molemmat
veteraanit oikein, niinkuin näytti, sydämen pohjasta sanoja:

    "Ah Herrani, mun Jeesuksen,
    Tee asunnokses sydämen!
    Äl' ylönanna tuskassa,
    Vaan vahvista, ain' uskossa."

    "Ah sinuss' jos ain' ilon ois',
    Enk' unhottais sua koskaan pois!
    Suo siihen apus armosta,
    Niin kiitän aina riemulla!"

    "Nyt Jumalalle kunnia,
    Kun antoi ainoon Poikansa!
    Siit' enkelitkin riemuiten
    Veisatkoon taivaan Herrallen!"

Niinkuin saastaisia eläimiä väistivät sinä aamuna, kirkosta tultaessa,
kaikki ihmiset molempia ukkoja. Ei heidän nyt, niinkuin monasti
muulloin, tarvinnut pelätä sotkeutuvansa kirkkomiesten jalkoihin; ei,
koska hevosmiehetkin kaartoivat heitä.

"Jumalattomina heitä aina olen pitänyt, mutta niin perin paatuneiksi
en toki olisi ikinä uskonut", kuiskasi Myhkymäen herastuomarin emäntä
miehelleen, kun oli onnellisesti sivuutettu molemmat rinnakkain
kompuroivat sotilaat.

"Kyllä niistä voi uskoa jos mitä", arveli itse herastuomari, jota
koronkiskojaksi mainittiin. "Minä en ole niitä enää milloinkaan oikein
ihmisinä pitänyt aina siitä asti, kun toimittivat Kähärälän Mikon
linnaan."

"Mitenkäs ne sen linnaan? En muista sitä minulle kertoneesikaan."

"Enkö tuota jo liene jutellut."

"En minä muista. Mitenkäs ne sen linnaan saivat, Kähärälän Mikon?"

"No, kun sillä Mikolla on suuri perhe ja niukka särvin, niin oli tullut
ottaneeksi, tässä tuoneissa syksynä, niiden sian ja panneeksi suolaan.
Olivat sattuneet naapurit näkemään Mikon hommat, ja sillä keinoin
saivat nämät tunnottomat asian toteen oikeudessa. Koettivat vielä
syyttää Mikkoa kaikista lammastensakin katoamisista, mutta Mikko intti
heidän omain koirainsa ja toistenkin herrain koirain 'luultavasti'
syöneen nekin lampaat suuhunsa samoin, kuin olivat syöneet monta
villavuonaa Mikoltakin. Ja sanoihan se Mikko sen siankin rehellisesti
ostaneensa herrain taloudenhoitajalta, siltä äkäiseltä ja silmäpuoli
Karoliinalta, mutta se kuvatus väitti kaikki valheeksi. Minä melkein
uskon Mikon puheissa olleen perää, mutta kun ei ollut vierasmiehiä,
niin laki teki lain töitä ja Mikolta kerittiin sekä tukka että kunnia.

"Ja jospa Mikko olisi sen sian vaikka varastanutkin, niin jo olisi
siinä heltynyt huononkin kristityn sydän kuullessaan Mikon rukouksia
ja armon anomuksia, mutta mitäs näiden petojen! Oikein nimismieskin,
lautakunnasta puhumattakaan, pyyhki silmäänsä nurkkia, kun Mikko
rukoili ukkojen armahtamaan itseänsä, jos ei hänen itsensä eikä
vaimonsa takia, niin kumminkin kolmen viattoman lapsen vuoksi. 'Ja
meneehän tuo torppakin rappiolle, jos minä linnaan joudun — ja vielä
viattomasti', sanoi Mikko."

"Juuri lastesi vuoksi sinun sinne täytyykin", ärähti vänrikki
vastaukseksi Mikon armonanomuksiin.

"Jotta et heitäkin johtaisi samoille kadotuksen poluille", säesti
välskäri perässä.

Sillä välin kuin kirkkoväki kotimatkallaan keskusteli kaikenlaista
tapahtuneesta kirkon pahennuksesta, lähestyivät sotavanhuksetkin
kotiansa. Ohi kulkiessaan pistäytyi välskäri, joka oli olevinaan vähän
reippaampi eikä niin pahasti ontunut, Kähärälän torpassa, mutta ei
viipynyt kaukaa siellä. Vänrikki katseli sen aikaa pitkin lumista
mutkittelevaa tietä, joka vallattomana vikuroiden ja mutkitellen hiivi
viistoon mäkirinnettä myöten, milloin kiipesi vaarojen laelle, kiikkui
hetkisen siellä, soljahti siitä huurteisten puiden sylihin, ollen
piilosilla päivän kanssa, mutta tuokioisen tuonnempana paiskautui jo
lakealle lammin jäälle, viittojen välihin. Sieltä siirtyi se sitte ohi
ukkojen asunnon helmoihin sinisalojen, taipaleille tuonnemmille, aina
yhä edemmä — edemmä maille tuntemattomille ilman päätä ja määrää.

"Jumalan kiitos että ihmisen matkauralla on toki pää ja määrä!" huokasi
vänrikki kumppaninsa mökistä tielle palatessa.

"Noh!"

"Nukkuu", sanoi välskäri.

"Onkohan noilla maitoa edes?"

"Mistäpä niillä tähän aikaan vuotta."

"Kun saisi sen Karoliinan — — mutta eihän se sinne lähde, varsinkaan
juhlapäivänä", puheli vänrikki paremmin itsekseen, kuin kumppanilleen.
"Minä en kuitenkaan siitä paljoa välitä."

"Sinä vaan ilman aikojaan hankit sen syyspoikivan", myhäili välskäri,
veitikka silmän nurkassa; "ja maksoit siitä kahden lehmän hinnan."

"Niin, mutta niillähän näytti olevan niin kova rahan tarvis."

"Ja sinä sen vuoksi maksat enempi kun toiset, joille lehmä jo oli
luvattu."

"Luvattu muttei myyty", kivahti vänrikki.

"Eipä, ei — — — ja omistasihan sen maksoit, mutta toisekseen pidä sinä
maito-osasi nyt, minä kuitenkin juon jouluna vain kaljaa!...

"Ja tulet siitä kipeäksi taas, niinkuin tavallisesti! Ei hyvä veli,
et sinä saa kaljalla vatsaasi turmella... ja riittäneehän tuolle nyt
aluksi puoletkin... ei kai se voi johonkuhun viikkoon paljoa syödä,
sairas mies, mutta entäs lapset?"

"Ai, niitä en minä muistanutkaan, höpelö."

Pientä kinaa keskenään pitäen saapuivat soturit viimein sievään
kotiinsa Lehtilammin rannalle. Aamulliset huurut ja hattarat olivat
sillävälin poistuneet auringon edestä, joka nyt kirkkahin sätehin
kultaili lukemattomia lumikiteitä tienvierissä ja tanterilla.
Lehtilammin rakennus keijui ahteen paltaalla etäältä katsoen
ikäänkuin saarena valkoisessa valomeressä. Ja sen saaren rantamilla
laineina liikkui pyrähteleviä tiais- ja varpuisparvia niiden ohra- ja
kauralyhteiden välillä, joita oli auliilla kädellä pistelty portin
pieliin, pihamaalle pystytettyihin seipäisiin ja pariin paikkaan
puutarhaankin.

"Johan herrat viimeinkin tulevat!" huutaa isäntiä vastaanottamaan
portaille kiireesti tullut Karoliina, vilkuttaen vihaisesti tulijoille
ainoata silmäänsä. "Missä te olette koko yön olleet?"

"Kokoko yön", kysyy vänrikki nolona.

"Eihän me juuri missään", sanoo välskäri.

"Eikö missään", mutisee Karoliina äkäisesti. "Juoksentelevat kuin pahat
poikanulikat tai joulutontut kaikki juhlayöt, harmaapartaiset miehet!
Ja minä täällä yksin — — syötä ja juota kaikki väet, anna lahjukset,
pidä rukoukset ja tee jos mitä. Sydän kurkussa odotan puoleen yöhön ja
iltaan, kun arvelen eksyneenne susien saaliiksi — — — kun vielä olette
vaivaisetkin molemmat raukat, jotta ei ole toisesta toisen auttajata."

"No rauhoituhan, Karoliina", lohduttaa vänrikki. "Eihän me kun oltiin
vähän vieraisilla, mutta kun tuli valvotuksi liian myöhään, niin
mentiin kirkkoon yksin tein."

"Valvotuksi myöhään!" huudahtaa Karoliina. "Sen kyllä uskon — — ja
sitte menettekin kirkkoon kuorsaamaan, kuorsaamaan kumpikin 'koko
kirkkoväen kummaksi', niinkuin renki Aatto kertoi. — — Rovastin oli
pitänyt saarnata paahtaa pari tuntia, saadakseen teitä hereille mutta
meidän herrat vaan vetelivät unta kaikessa rauhassa — — keskellä
kirkkoa, niin, että, on synti sanoakin. ‒ ‒ Missä ihmeessä te olitte
sitte koko yön?"

"Johan tuota sanottiin, että oltiin vieraissa ‒ ‒ ‒ kylässä,
joulukestissä", selittelee välskäri, mutta on nähtävästi häpeissään
siitä, kun Karoliina on heitä noin julkisesti torunut kaikkien
ulostulleiden palvelijain kuullen.

Ei ole rauhallisena vänrikinkään omatunto, sillä hänen täytyy myöntää
nukkuneensa Herran huoneessa — — ja vielä joulupäivänä. "Hyi häpeä!
‒ ‒ ‒ Harmittaa ja suututtaa — — — ja kun olisi edes hän yksin — — —
mutta kun välskärikin, joka kuitenkin on niin kelpo mies. Voi hyvä isä
— — — miksi sallit niin tapahtua! Ja jos sallitkin minulle, mutta kun
välskärillekin — — joka kuitenkin on aivan toista kuin minä raukka,
niinkuin sinä korkeudessa hyvin tiedät."

Ei maistunut ruoka sinä päivänä kummallekaan vanhuksista. Markka,
luvattiin, Karoliinalta salaa, renki Aatolle siitä, kun hän — niin
joulupäivä kun olikin — otti viedäkseen herrain juhlaruoat ja hinkin
maitoa Kähärälän torppaan Kaisa-Liisalle. Ei kuitenkaan markoilla eikä
millään saatu tekemättömäksi tuota kirkossa tapahtunutta tuhmuutta.
Koko päivän kävelivät sitte isännät edestakaisin rauhattomina,
äänettöminä. Illallisen perästä vetääntyivät vanhukset heti paikalla
makuuhuoneeseensa ja välskäri sytytti sikarin. Heti hän heitti
kuitenkin sen tuhka-astiaan, riisuutui ja peittihen vuoteelleen. Kuu
paistoi niin rauhallisesti huoneeseen, eikä kuulunut koko talossa
liikkeen hisahdustakaan.

Vänrikkikin oli jo vuoteellaan ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa. Vieno
tuulen henkäys toisinaan humisi ulkona puutarhassa koivujen latvoissa
ja tähdet tuikkivat niin tyynesti taivaan laessa. Niin ajatteli
vänrikki: "Puut ja koko luonto veisaavat öin ja päivin; tuulet
hymisevät kesin ja talvin kiitostansa ja ylistävät luojansa laupeutta.
Niin! — — Taivaassa kun pyhäin parvet partaillansa, kaiuttavat
kiitosvirttä Vapahtajalle syntisten sovituksesta, niin minä viheliäinen
— nukun; nukun Herrani huoneessa!" Hän huokasi ja hiljaa puhkesi
lausumaan: "Oi, ystävä sinä, vuoteellasi siellä! Miksi sahasit poikki
jalkani Orchaniessa, vaikka lääkärit olivat minut jo hyljänneet? Olisit
antanut minun sinne mädätä, kuolla, sillä silloin minä olin Jumalan
lapsi."

"Sitäpä minäkin tässä juuri mietin", kuului nyyhkytysten tyrehdyttämä
ääni toiselta vuoteelta, "sitäpä minäkin tässä juuri mietin, että miksi
sinä autoit minut ylös Iskerin synkistä aalloista ja ajoit bashibosukit
pakoon?"

"No, mutta sinähän olisit hukkunut, kun ne jaloistasi kiinni pitivät"
lausui vänrikki viattomasti.

"Hukkunut — — kyllä, mutta ainoastaan ruumiillisesti, enkä olisi
koskaan kuorsaillut keskellä riemuitsevaista seurakuntaa, niinkuin nyt,
että hävettää ihan sydänjuuria myöten."

"Nukkuvathan ne usein muutkin, jotta se häpeä..."

"Minä ihmisistä viis", keskeytti välskäri, "mutta... mutta... ethän
sinä toki liene torkahtanut?"

"Torkahtanut? Voi veikkonen! Minähän sitä vasta oikein nukuinkin,
nukuin oikein ryntäilläni, melkein koko saarna-ajan. Sinähän tuota toki
istuit ihmisiksi, jos lienet lopulta vähän torkahtanutkin?"

"Kun olisin istunut ihmisiksi, niin tottapa minä saarnastakin jotain
tietäisin, mutta siitä en tiedä niin mitäkään. Minä näin koko ajan unia
Kähärälän Mikosta. Olin näet toisesta kädestä taluttavinani Mikkoa
Vapahtajan eteen ja sinä häntä tu'it toiselta puolen. Sinä selitit
siinä matkalla ellikolle, että kun hän nyt on saanut uuden elämän, niin
tulee hänen uudessa elämässä vaeltaakin. Kun me juuri saimme hänet
sysätyksi Herramme syliin, sanoi joku: 'nyt se kuolee', mutta minä
sanoin: 'ei se nyt enää kuole, Jumalan kiitos, ja heräsin siihen'."

"Samanlaisia syntisiä siis", sanoi vänrikki huoaten. "Ja kun minä
sinusta niin ylpeilin mielessäni ja olin itsekin olevinani, kun sain
olla ystävänä semmoisen miehen, joka silmin nähtävästi ryösti, Jumalan
avulla, saaliin itse kuolemalta. Mutta ylpeys kävi lankeemuksen edellä
taaskin."

"Minäkö sen ryöstin", puhkesi välskäri puhumaan vähän suuttuneen
äänellä. "Kuka se ensin sanoi: lähdetään katsomaan Kähärälän Mikkoa.
Kuuluu olevan kovassa kuumeessa ja kuoleman kielissä niin, että
kunnanlääkäri oli sanonut: ei näe huomista aamua; kuka kantoi kylmää
vettä; kuka auttoi Mikon ammeeseen; kuka se rukoili koko yön niin
hartaasti, että sen täytyi taivaaseen kuulua; kuka se — kysyn minä —
oli Mooseksena, kun me, Mikon vaimo ja minä, olimme vain Aaronina ja
Hur'ina?"

"Minä voisin myös kysyä", tuumaili vänrikki vastaukseksi, "kuka se
sanoi: kunnanlääkäri on oikeassa, kyllä se kuolisi ennen aamua, jos
se olisi elänyt sokerikakuilla ja siirapilla, mutta se ellikkopa on
syönytkin rukiista leipää; kuka se vastasi, kun vaimo väitti: 'Kyllä se
kuolee, kun jo kuoleman kylmät kintaat on kädessä', ett'ei kuolema ole
kaikkivaltias; kuka se sanoi: 'koetetaan kamppailla kuoleman kanssa,
sillä ei Herra tahdo syntisen kuolemaa'; kuka se sanoi: 'tottele', kun
minä vaimon pyynnöstä kieltäydyin nostamasta tunnotonta sairasta toista
ja kolmatta kertaa jääkylmään veteen; kuka se ei heittänyt sairasta,
vaikka vaimo rukoili ja minä pyysin, oman onnensa nojaan? Kuka se
sanoi: 'rukoile, ettei tänä yönä tulisi tähän taloon kuolema, vaan
Herra'; kuka se sanoi: 'muista, että hänelläkin on lunastettu sielu,
joka hukkuu, jos ei armon aikaa jatku...”

"Ei kiistellä nyt niistä" keskeytti välskäri ystävätänsä, "mutta
ajatellaanpas nyt omaa kohtaamme. Mitä meidän on tehtävä,
parantaaksemme tekemämme pahennuksen?"

Sinne tänne kauan tuumailtuansa, tulivat vanhukset viimein siihen
päätökseen, että heidän on ihan ensimmäisenä oikeana arkena mentävä
rovastin puheille ja rehellisinä miehinä tarjouduttava kirkkoneuvoston
rangaistaviksi ja vaikka jalkapuuhun pantaviksi.

Juhlapäivät kuluivat kulumistaan, mutta ikäviltä ne tuntuivat
Lehtilammin isännistä kumpaisestakin. Juhlatunnelma oli kokonaan poissa
ja he odottamalla odottivat arkipäivää. Eivät näet juhlapäivinä eikä
pieninä pyhinäkään tahtoneet mennä rovastia mitenkään häiritsemään.

Ensi arkena, vanhusten juuri valmistautuessa pappilaan lähtemään,
ajaakin sitten pappilan renki pihaan. Sillä oli asiana pyytää sotilaita
Kähärälän torppaan, jossa rovasti kuuluu olevan heitä odottamassa,
kun oli kutsuttu Mikkoa ripittämään. Ja Mikko kuului haluavan ennen
ehtoollista puhua vanhusten kanssa.

Kähärälän torppaan tultua olivat rovasti ja Mikon vaimo jo eteisessä
sotilaita vastassa. Rovasti puristi lämpimästi kumpaisenkin kättä,
mutta emäntä, itkettynein silmin, teki ilmeisen rienan. Hän näet
heittäytyi ensin vänrikin kaulaan semmoisella voimalla, että puujalka
päästi pitkän pörinän pelkästä ilosta, kun sen omistajaa niin hellästi
hyväiltiin. Ja sitte sai välskäri samalla mitalla, itse rovastin läsnä
ollessa.

"Kiitos teille, te Herran siunatut", huusi tuo ihmeellinen vaimo.
"Te teitte sinä yönä enemmän, kuin pelastitte vain Mikon hengen; te
rukoilitte minulle ja ollikolle takaisin sielun, jota meillä ei enää
ollut moneen vuoteen, eli sitte kuin varkaiksi ruvettiin, ja silloin
vasta minulle selvisi teiltä, Jumalan enkelit, meille aina — Mikon
linnassa ollessa — ilmestyneen ne setelit ja särvinaineet, joita
niin ihmeellisesti torppaamme tuli aina juuri silloin, kuin niitä
tarvittiin. Ja minä kun vihasin teitä kumpaistakin; voi kuitenkin miten
minä teitä vihasin."

"Kyllähän me ollaan koko enkeleitä", naljaili välskäri, vaikka oli
vähän hölmistyneenä, kun siirryttiin eteisestä pirttiin. Kääntyen
rovastiin, lisäsi hän: "kirkossa kuorsaavia enkeleitä!"

Rovasti hymähti, mutta kyynelet kiilsivät hänellä silmissä, kun hän
sanoi: "veljeni, voitteko antaa minulle anteeksi, kun tuomitsin
teitä? Oi jospa olisin silloin tiennyt mitä olitte tehneet näille
vähäisimmille vapahtajamme veljistä! Ehkä olisi silloin saarnasta
lähtenyt siunausta, eikä pelkkää pahennusta ja kiukkua."

"Mekö anteeksi?" sanoi vänrikki ihmeissään. "Mehän olimme juuri
lähdössä teille anteeksi pyytämään, kun renkinne pihaamme ajoi. Ja
siksi nyt ollaan täällä!"

Sill'aikaa oli välskäri mennyt ellikon vuoteen viereen ja puristi
ystävällisesti sairaan kättä. Ennenkuin hän aavistikaan, painoi
Mikko tuolle ryppyiselle kädelle palavan suudelman ja supisi: "hän
on voittanut. Rohkeus on väkevämpi pahaa. Antakaa anteeksi minulle
synteini vääryys!"

Hetkisen perästä polvistui Mikon vuoteen vieressä kolme tervettäkin,
ja rovasti olisi suonut, että olisi ottanut mukaan apulaisensakin,
niin olisi voinut hänkin osallistua ehtoolliseen yhdessä noiden
toisten kanssa — noiden suurien lasten kanssa. "Et tinä utko, Matti",
kuiskutteli Mikon nuorempi poika keskellä toimitusta rovastin rengin
korvaan, "et tinä utko, miten hattulta te näytti, kun ne nuo ukot,
tilloin yöllä, aina toivat kaivolta niitä vetitaavia tupaan tiinuun.
Puujalka murtti ja nartki lumetta ja tuo toinen ukko niin tomatti
liikata nilkutti tiinä linnalla ja ne olivat niin toimettaan molemmat,
kun 'tappelivat kuoleman kantta', niinkuin äiti tanoi."






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75080 ***