
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75160 ***

language: Finnish




KUOLEMAN UHALLA

Kirj.

Eleanor M. Ingram


Suomentanut

Kustaa Kallijärvi



Kariston 50 p:n romaaneja 3.





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1912.




SISÄLLYS:

 1. Mies joka uskalsi.
 2. Nainen.
 3. Loppuajo.
 4. Matka Massachusettiin.
 5. Valmistuksia.
 6. Voitettu.
 7. Floydin näköinen tyttö.
 8. Sopimus.
 9. Jessican onni.
10. Väliaika.
11. Viimeinen kilpailu.
12. Jess.




ENSIMÄINEN LUKU

Mies joka uskalsi.


Lähtömerkin antajan ojennettu käsivarsi painui alas, eteenpäin
kumartuen jäi hän tuijottamaan häikäiseviin valoihin, jotka loistivat
pimeydestä.

— No mitä nyt? huudahti hän koittaen äänellään voittaa yhdentoista
tuomarilavan eteen riviin asettuneen automobiilin äänen.

Erään vaunun ympärillä syntyi tungosta. Sen ohjaaja tuijotti mieheen,
joka oli luisunut pois hänen vierestään maahan. Ihmisjoukot katsomoilla
tunkeutuivat kaiteiden luo jotakin nähdäkseen.

— Merkuriusvaunun koneen käyttäjä on poissa paikaltaan.

— Pyörtyi.

— Putosi.

— Automobiilit eivät vielä olleet liikkeellä; taisi voida pahoin.

Palkintotuomari tunkeutui takaisin, kuultuaan syyn tapahtumaan
kiireesti paikalle kutsutulta lääkäriltä.

— Sydämenhalvaus, ilmoitti hän oikealle ja vasemmalle. Stanton'in
koneenkäyttäjä putosi paikaltaan kuolleena.

Mutta Stanton itse oli jo heittäytynyt alas vaunustaan samalla
pontevalla täsmällisyydellä, joka oli kuvaavaa hänen jokaisessa
liikkeessään.

— Mieheni on mennyttä, ilmoitti hän lyhyesti kilpailujen ohjaajalle.
Minun täytyy ajaa asemalleni ja hankkia toinen. Tehnette minulle sen
palveluksen, että lykkäätte lähdön vähäksi aikaa?

Kysymys oli pikemmin käsky kuin pyyntö. Oli tuskin ainoatakaan
katselijoitten valtaisessa joukossa, joka ei olisi pettynyt, jos Ralph
Stanton ei olisi ottanut osaa 24-tunnin kilpailuun. Hän ei ollut kuulu
ainoastaan taitavuudestaan ja tarkkuudestaan nopeusajossa, vaan maine
kertoi hänen olevan Ameriikan rohkeimman julkisuudessa esiintyvistä
ajajista, jonka kuoliaaksi murskaantuminen tuntuu olevan vain ajan
kysymys, ja jonka saavutukset niinhyvin kilpailuissa kuin vaarallisissa
seikkailuissa olivat kerrassaan hämmästyttävät. Hän tunsi oman arvonsa
ja vetovoimansa, kilpailujen ohjaaja tiesi sen myöskin, vaikka hän ei
sitä näyttänyt.

— Viisi minuuttia, myönsi tämä katsoen kelloaan.

Joukko juoksevia ihmisiä oli jo matkalla Merkuriuksen asemalle viemään
uutista. Stanton hyppäsi automobiiliinsa, joka syöksyi rivistä ja
tehden puoliympyrän ajoi uloskäytävälle, joka johti suurelle, soikealle
kentälle, joka reunusti ajorataa niinkuin valkea, penikulman mittainen
nauha viheriäistä medaljongia.

Telttarivin edustalla, jota valaisi sähkövalo vallitsi täydellinen
hämmästys. Kussakin teltassa oli numero ja nimi, mille vaunulle se
kuului. Suuri mieltenkuohu vallitsi merkillä "9 Merkurius" varustetun
teltan edustalla.

— Durand on kuollut — antakaa minulle toinen mies, huusi Stanton
pysähyttäen vaununsa. Kiirehtikää!

Mutta ei ainoakaan astunut esiin tehtaantyömiesten ja koneenkäyttäjien
joukosta. Ainoastaan Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja toisti kehotuksen.

— Niin, yksi miehistä hänen mukaansa. Te Jones.

— Olen naimisissa, sir, vastasi puhuteltu yksikantaan.

— Mutta te sitte, Walters. Jumala nähköön, miehet, mitä te tuumitte.

Sillä pyylevä Walters vetäytyi taaksepäin kalveten.

— Ennen istutan perunoita, sir.

— Olihan teillä ennen tapana ottaa osaa kilpailuihin.

— Mutta ei Stantonin kanssa, sir.

Hänen toveriensa puolelta kuului hiljaista, hyväksyvää mutinaa. Stanton
astui alas automobiilistään ja repäsi naamarin kasvoiltaan. Sen takaa
ilmaantui tummat, päättävät kasvot, joiden ilme osoitti nyt tuimaa
kiukkua ja ylenkatsetta.

— Pelkuriraukat! huusi hän heille sinisenmustat silmät tulta iskien.
Tiedättekö te, mitä minä ja yhtiö menetämme, jos minun täytyy jäädä
kilpailuista pois siksi, ettei ainoakaan teistä uskalla istua
rinnalleni pumpatakseen öljyä? Eikö täällä ole yhden yhtäkään _miestä_?
Tarjoan mukaan lähtijälle 50 dollaria, 100 dollaria, jos voitan.

— Minä lupaan summan kaksinkertaisena, lisäsi mr Green kiihkeästi. Hän
oli näet lyönyt vetoa Stantonista.

Ei ainoakaan miehistä liikahtanut.

— Piru teidät periköön! huudahti ohjaaja katkerasti. Minä uudistan
tarjoukseni sille, joka tulee mukaan ainoastaan ensimmäiseksi kolmeksi
tunniksi, millä aikaa hankin New-Yorkista miehen, jolla virtaa verta
suonissaan.

Miehet katselivat toisiaan päätään puistaen.

— Ettekö? Ettekö tahdo? Te raastatte ja uurastatte kolme kuukautta
ansaitaksenne sen, minkä minä lupaan teille kolmesta tunnista.
Mikä teitä vaivaa, eikö minun henkeni ole yhtä hyvin vaarassa? Hän
kääntyi ympäri ja huusi sointuvalla äänellään, joka kuului yli koko
telttarivin: Kuulkaa, te kaikki läsnäolevat — 200 dollaria sille
miehelle, joka tulee mukaani kolmeksi ensi tunniksi.

— Te ette voi ottaa toisten asemien miehiä, Stanton, vastusti mr Green,
joka oli suunniltaan. Hän saattaisi pettää teidät vahingoittamalla
vaunua.

Nopeusajaja loi häneen halveksuvan katseen.

— Minua ei petä koneenkäyttäjäni, sanoi hän.

Kiihkeä kärsimättömyys vallitsi tungokseen asti täyttyneillä
katsomoilla. Ajajien leiri kuohui, Merkuriusasema oli kaikkien
huomion keskipisteenä. Mutta ei ainoakaan vapaaehtoinen ilmaantunut.
Kone seisoi puhkuen paikallaan, se näytti täristessään tuntevan
avuttomuutensa. Kello kädessä seisoi Stanton raivosta suunniltaan.

Samassa kuului yli kaiken melun palkintotuomarin kellon kiirehtivä ja
kutsuva ääni.

— Neljä minuuttia läähötti apulaisjohtaja kokonaan epätoivoissaan.
Stanton...

Joku tuli juosten heidän luokseen ympärille kertyneen uteliaan joukon
tehdessä hänelle tietä.

— Nouskaa koneeseen, huudahti uusi kirkas ääni. Nouskaa koneeseen; minä
tulen mukaan.

— Jumalan kiitos pääsi Stantonilta juoksijan ehtiessä perille. Mutta
tuohan on vain poika.

— Floyd, tervehti Green hermostuneesti. Menettekö te matkaan?

— Minä lähden, vakuutti Floyd kääntyessään kuljettajan puoleen.
Saapunut oli solakka ja nuorekas olento, puettuna koneenkäyttäjän
siniseen mekkoon, jonka hihat olivat käärityt ylös, niin että paljaat
hennot käsivarret näkyivät. Lyhyeksileikatun, ruskean ja tyttömäisen
pehmeän tukan koristama pää oli pystyssä, kun hän loi rehelliset,
harmaat silmänsä Stantoniin?

— Tekö? Ettehän jaksaisi panna käyntiin tavallista vuokra-automobiiliä,
jyrisi Stanton vimmoissaan ja pettyneenä. Tekö mukaani? Poikanen.

— Olen yhtä vanha kuin Singervaunun kuljettaja ja tuskin viittä vuotta
teitä itseä nuorempi. Ja minä tunnen gasoliinivaunut perin pohjin.
Luulen teidän olevan kylliksi voimakkaan panemaan vaununne käyntiin,
jos minä en jaksa. Teillä on puoli minuuttia aikaa. Otatteko minut?

Stanton, joka sai vastauksen samassa äänilajissa, jota oli itse
käyttänyt, veti kiihkeästi henkeään ja otti naamarinsa mieheltä, joka
sitä piteli.

— Miksi ette pukeudu vaatteisiinne? tiuskasi hän raivoissaan.
Ajatteletteko tulla mukaan noin. Jalat allenne siellä, te virattomat
pelkurit, miksi ette tuo hänen pukuaan? Tahtoisiko joku soittaa
tuomarineuvostolle, että minä tulen.

Riennettiin auttamaan, telefooni soi mielettömästi.

Jes Floyd on eräs tehtaamme uusista miehistä, riensi mr Green
selittämään Stantonille tämän astuessa paikalleen. Hän on kerrassaan
ihmeellinen, kun on kysymys gasoliinikoneista — hän tuntee ne sisältä
ja ulkoa — hän pani aamulla kuntoon koneen, joka teillä on nyt.

Tuomarin kello läppäsi jälleen. Notkea kilpailupukuinen olento kiiti
kuin nuoli teltasta, hyppäsi kapealle paikalleen kuljettajan viereen,
ja Stantonin vaunu hypähti kohti radan sisäänkäytävää päästäen
törähdyksen, johon katsomosta vastasi kiihkeät kättentaputukset.

— Seitsemän minuuttia, lausui kilpailujen ohjaaja, kun Merkuriusvaunu
pyörähti riviin.

Stanton kohotti välinpitämättömästi hartioitaan. Mutta hänen
koneenkäyttäjänsä kumartui eteenpäin vastustamattoman sydämellisesti
naurahtaen.

— Älkää olko pahoillanne, pyysi hän. Me saavumme sen sijaan 7 minuuttia
aikaisemmin perille kuin muut.

Hänen pilkallinen nuorekas äänensä kuului selvästi huikeassa melussa,
jonka yksitoista mahtavaa konetta sai aikaan. Moisesta rohkeudesta
sekä hämmästyneenä että harmissaan kääntyi Stanton häneen. Häneen
tuijotti myöskin kilpailujen ohjaaja, valovirran valaistessa nuoren
koneenkäyttäjän harmaita silmiä, jotka ilkkuivat lasisilmien takaa,
punaista, naamarin alta hymyilevää suuta ja välkkyviä kiharoita, jotka
tunkeutuivat esiin lakin alta. Kilpailujen ohjaajan vihainen katse suli
vähitellen hymyilyksi.

— Istuessani täällä, olen se minä, joka puhun, lausui Stanton tiukasti
ja painolla. Muistakaa se.

— Eikö teidän tarvitse joskus levätä? kysyi Floyd.

Stanton aukaisi suunsa, mutta sulki sen jälleen sanomatta mitään.
Hänen tottuneet silmänsä tarkastelivat kilpailijoita, hän arvosteli
heidän keskinäisiä voimasuhteitaan, heidän todennäköistä järjestystään
ensi kierroksella ja miten hänen itsensä olisi järkevintä tehdä.
Ripirintasin välkkyvät vaunujen valot häikäisivät ja ilmaa tukahuttivat
koneista virtaavat gasoliini- ja asetyleenikaasut. Tuo kaikki oli
hänelle yhtä tuttua kuin sahajauhojen haju ahkeralle sirkuksessa
kävijälle tai väkevä, suolainen merituuli rannikkolaiselle. Vierasta
oli hänelle vain vieressään istuva poika. Mieheksi näet ei hän tahtonut
apulaistaan tunnustaa.

Kuului pistoolin kimakka laukaus, lippu laskeutui ja koko tuo
kilpaileva, leiskuva joukko kiiti pyörä pyörän vieressä kohti
ensimäistä matkaa, takertuneena taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Stanton unohti koneenkäyttäjänsä.

Tavallisuuden mukaan johti Merkuriusvaunu ensimäisen kierroksen. Sen
nopeus oli tavaton ja sen ohjaaja käytti keinoja, joita varovaisemmat
ohjaajat välttivät. Sen etäisyys kahdesta pahimmasta vastustajastaan ei
ollut kumminkaan vaununkaan mittainen, kun se kilpailija kummallakin
puolellaan sivuutti raivoisasti mieltymystään osoittavat katsomot.
Sen edessä oli jälleen "kuolemankäänne". Nopealla liikkeellä sitasi
Stanton lakkinsa liehuvat viilekkeet ja pyyhki tottunein käsin tomun
lasisilmistään.

— Vainu kummallakin puolella, ja toinen koettaa ajaa ohi, lausui kirkas
ääni hänelle. Lähinnä kaidetta ei ole tilaa.

Stanton murahti myöntäen. Hän pani merkille, että poika pystyi
nousemaan seisaalleen kilpa-ajokoneessa ja huolehtimaan ohjaajastaan.
Mutta sittenkin hän päätti ottaa lähinnä kaidetta olevan puolen.

Ja sen hän tekikin. Toisten kuljettajain vähentäessä vauhtiaan
vaarallisessa käänteessä, laski Stanton samalla nopeudella ja anasti
käänteen sisäpuolen. Katselijat hypähtivät ylös kauhusta kirkaisten;
Merkuriusvaunu käännähti melkein kohtisuoraan sisintä aitausta kohti,
liitesi ja kallistui kammottavasti kahden pyörän varaan, mutta
kohosi jälleen mestarikäden ohjaamana ja kiiti eteenpäin sata jalkaa
kilpailijoistaan.

Ihmiset hurrasivat ja huusivat, torvet soivat. Stantonin koneenkäyttäjä
nousi ylös ja kumartui taaksepäin tarkastamaan takapyöriä.

— Te rasitatte kummirenkaita, kuiskasi hän ohjaajan korvaan.

Ensi kertaa huomasi Stanton, että Floyd sammalsi ollessaan kiihtynyt.
Se olisi ehkä kuulostanut naiselliselta, jos ei ääni olisi pysynyt
vähääkään värisemättä. Näin ollen...

Ensimmäisen tunnin kuluttua oli Merkuriusvaunu melkotavalla
kilpailijoistaan edellä. Floydilla oli jälleen asiaa ohjaajalle.

— Mitä? kysyi Stanton, koettaen saada ääntään kuulumaan moottorin
jyskyttäessä.

— Meidän täytyy ajaa radalta; sillä pelkään, ettei takapyörän
sisärengas kestä enää moista hankausta.

Piirteet kovenivat Stantonin suun ympärillä.

— Sitäpä minä en tahdo, sanoi hän. Istuutukaa, sitä asiaa ette te
ymmärrä.

— Sen minä ymmärrän.

Stanton ei katsonut hänen ansaitsevan vastausta, sillä juuri silloin
hän sivuutti erään hitaampikulkuisen vaunun. Suostumalla moiseen
menetettäisi koko voitettu aika. Takasin tultaessa kumartui Floyd
jälleen eteenpäin.

— Onko tarkotuksenne hävitä ja tärvellä koneenne pelkästä tyhmyydestä?
kysyi hän. Tämä on vallan teidän tapaistanne, Ralph Stanton. Te
panette vaaralle alttiiksi renkaan rikkimenemisen ja samalla
meidän murskaantumisemme voidaksenne säästää 5 minuuttia 24-tunnin
kilpailussa. Te osaatte ajaa, mutta te ette tahdo käyttää tavallista,
tervettä järkeänne.

Vimmoissaan hiljensi Stanton vauhtia ja käänsi veräjästä sen kohdalle
saavuttaessa ulos ja ajoi suoraa asemalleen.

— Muuttakaa tuo rengas, käski hän esiin kiirehtineitä miehiä, hyppäsi
itse alas ja meni apulaisjohtajan luo.

— Oletteko hankkineet minulle toisen koneenkäyttäjän. Tämä ei kelpaa.

— En, vastasi mr Green anteeksipyytävällä äänellä. Ohjaaja, joka
vuorottelee kanssanne tahtoo pitää miehensä; ja siksi toiseksi ei mies
itsekään ole halukas lähtemään kanssanne. Olen soittanut yhtiölle ja
pyytänyt heitä hankkimaan koneenkäyttäjän ja lähettämään hänet tänne
niin pian kuin suinkin. Hän katsahti joukkoon vaunun ympärillä, missä
Floydin pronssipää välkkyi sähkövalossa hänen johtaessaan työtä. Mikä
miestä vaivaa? Pelkoko?

— Ei, myönsi Stanton vastahakoisesti. Hävytön ja riidanhaluinen.

— No, mutta jos siinä on kaikki...

Stanton, joka oli ylenmäärin kiukuissaan, käänsi puhujalle selkänsä.

Kun Floyd työn valmistuttua hyppäsi paikalleen ohjaajan viereen,
tarkasteli Stanton häntä silmälasiensa läpi.

— Jos te olette levoton ajoni ja järkeni suhteen, on parasta, että
astutte alas, tiuskasi hän tuimasti, sillä minä ajan niinkuin parhaaksi
katson ja aijon ottaa takaisin etumatkani.

— Miksi sitte tuhlaatte aikaa täällä? vastasi koneenkäyttäjä varsin
kuivakiskoisesti.

Merkuriusvaunu syöksyi eteenpäin mielettömästi ohi telttojen ja
ilmestyi radalle niinkuin loistava meteori. Käänteessä lisäsi Stanton
vauhdin korkeimmilleen ja rupesi ajamaan — niinkuin parhaaksi katsoi.

Taajaan sulloutuneet katselijat seisoivat suurimman osan seuraavaa
tuntia vuoroin osoittaen mieltymystään, vuoroin kauhuaan. Kilpailijat
väistyivät käänteissä Merkuriusvaunun tieltä siitä lähtien, kun
Alanvaunu oli koittanut anastaa itselleen sisätietä ja ruvennut
liiteemään ja vain hiuskarvasta oli riippunut yhteentörmäys ja
tuhoutuminen Stantonin vaunun kanssa.

Ei ollut tilaisuutta enempää kuin haluakaan keskusteluun noiden kahden
välillä Merkuriusvaunussa. Floyd hoiti huolellisesti tehtävänsä,
pumppasi öljyä, kuivasi keltaisen tomun ohjaajan lasisilmistä
selventääkseen hänen näköään käänteissä ja piti silmällä renkaita
ja toisia vaunuja. Mutta hän ei tehnyt ainoatakaan muistutusta
seuralaisensa kuolemaa uhittelevaa menettelyä vastaan.

Aivan toisen tunnin lopulla kuului palkintotuomarin kellon varottava
ääni.

— Se koskee meitä — lyhty on sammunut, huudahti koneenkäyttäjä tarkkaan
konetta tutkittuaan.

Stanton puisti kärsimättömästi päätään ja ajoi varsin kylmäverisesti
veräjän ohi sen sijaan, että olisi ajanut siitä ulos. Kun he
toistamiseen suhahtivat tuomarilavan ohi, kaikui kello jälleen kauvan
ja käskevästi.

— Aijotteko uhitella palkintotuomareja? sammalsi Floyd erittäin
kohteliaalla äänellä.

Ohjaaja ei vastannut, ei edes vilkaissut, mutta tapa, millä hän
veti henkeään ei kertonut mistään lempeistä tunteista. Seuraavalla
kierroksella hän käänsi kumminkin veräjästä ja pysähytti hetkiseksi
koneen lyhdyn sytyttämistä varten. Eräs mies, joka tunsi Stantonin
tavalliset toivomukset toi hänelle vettä. Hän joi vähän ja työnsi
sitte astian koneenkäyttäjälleen, mutta niin huolimattomasti, että osa
sisältöä läiskähti vastaanottajan päälle.

— Siinä! sanoi hän lyhyesti

— Kiitos! Floyd otti sen vastaan ja joi radalle ajettaessa, paiskaten
astian sitte maahan olkansa yli. Eräs sanomalehtireportteri otti sen
vastaan ja istuutuen öljytynnyrin päälle kirjoitti kauniin kertomuksen
koneenkäyttäjästä, josta riippui Merkuriusvaunun kilpailuun osanotto
sekä siitä tavasta, millä Stanton osoitti kiitollisuuttaan hänelle.

Seuraava tunti kului rauhallisemmin. Ehkä Stantonkin oli siksi väsynyt,
että malttoi ajaa varovaisemmin ehkä hän myöskin huomasi, ettei mikään
vaunu voinut kestää moista menettelyä 24 tuntia. Mutta siitä huolimatta
hän säilytti saavuttamansa etumatkan.

— Vaunu tulossa sisäänkäytävällä. Vaunu pysähtynyt käännöksessä,
ilmoitteli Floyd aika ajoin. Muuten hoitelivat miehet äänettä
tehtäviään.

— Antakaa merkki! komensi Stanton lopuksi aivan odottamatta heidän
kiitäessään katsomoitten ja telttarivien välistä rataosaa. Floyd
nousi seisomaan ja nostaen molemmat kätensä ylös antoi hän asemalla
oleville miehille tiedon, että vaunu kohta ajaisi sinne. Seuraavalla
kierroksella käänsi Stanton veräjästä ja ajoi Merkuriusyhtiön teltalle.

— Nouskaa vaunusta, käski hän, itsekin jättäen paikkansa.

Heidän kanssaan vuorottelevat miehet olivat valmiina täyttämään
poistuvien paikat. Työmiehet häärivät koneen ympärillä, säiliöt
täytettiin ja kaikki osat tarkastettiin, jonka jälkeen vaunu ajoi
jälleen radalle.

Lopen väsyneinä ja jäsenet jäykkinä seisoivat ohjaaja ja koneenkäyttäjä
hetkisen vastatusten heilahtelevien sähkölamppujen liehuvassa valossa.
Viimein päästi Stanton naamarinsa, astui askeleen telttaa kohti, mutta
kääntyikin uudelleen apulaisensa puoleen.

— Kolme tuntia on kulunut, sanoi hän tylysti. Minä oletan, että te nyt
lähdette.

— Miksi sellaista oletatte? Ettekö enää tarvitse minua? kysyi Floyd
pakotetun rauhallisesti.

— Tarjoukseni kesti ainoastaan kolme ensi tuntia. Te olette vapaa
nostamaan rahanne mr Greeniltä ja jättämään minut.

Floyd päästi naamarinsa ja paljasti kalpeat kasvonsa.

— Minä ilmoittauduin kilpailun ajaksi tai niin pitkäksi aikaa, kun te
minua tarvitsette, oikasi hän. Minä pysyn paikallani niin kauvan, kun
te saatte toisen, josta te pidätte enemmän.

He tarkastelivat toisiaan.

— Menkää sitte lepäämään. Tuolla sisällä on kahvia, sanoi Stanton
käännähtäen koroillaan ympäri.

Teltan ovella tapasi hän apulaisjohtajan, joka tuli riemuiten häntä
vastaan.

— Olen saanut käsiini miehen teitä varten, Stanton, huudahti hän
iloisella äänellä. Soitin pääkonttooriin ja kerroin, missä pulassa
olimme, ja Jack Rupert, tehtaan koneitten tarkastaja tulee, tiedättehän
hän, joka tavallisesti ottaa osaa kilpailuihin päällikön kanssa.
Hän soitti, ettei hän tahtonut nähdä Merkuriusvaunua hävinneitten
joukossa, mutta pyysi minua sanomaan teille, että hän peruuttaisi ensin
henkivakuutuksensa, ettei häntä päästäisi syyttämään siitä, että hän
on tehnyt itsemurhan perillistensä hyväksi. Hauska velikulta! Hän on
täällä, ennenkuin ajatte jälleen radalle.

— Mitä hänellä täällä tehdään? kysyi Stanton, jos tapan
koneenkäyttäjäni, tuhoan myöskin vaununi ja itseni — en tarvitse kahta
miestä, ja minulla on jo yksi.

Mutta minusta tuntuu, että te sanoitte... alotti hämmästynyt mr Green.

— Erehdyin. Soittakaa Rupertille, että pidän Floydin. Nyt minun täytyy
levätä hetkinen.

Ällistynyt apulaisjohtaja otti askeleen sivullepäin antaakseen toiselle
tietä.




TOINEN LUKU

Nainen.


Pari tuntia myöhemmin tuli Stanton teltasta ja asteli hiljalleen
sisäänkäytävälle. Kello oli nyt kaksi aamusella; musta avara kenttä
ja sen yläpuolella oleva tumma tähdekäs taivaankansi muodostivat
omituisen vastakohdan hohtavan valkealle radalle, jolla vaunut
loistavina meteooreina lakkaamatta risteilivät ja kaikuivat silloin
tällöin merkinantokellon katkaisemat ja lukuisten äänien synnyttämät
mieltymyksenosoitukset. Koneista oli yksi mennyttä ajettuaan
aitauksen läpi; nyt oli siellä vain kasa murtuneita ja vääntyneitä
metalliosia, joita joukko miehiä turhaan koetti panna uudelleen
kokoon, melkein saman kohtalon alaisina olivat tuhoutuneen vaunun
ohjaaja ja koneenkäyttäjä valaistussa sairasteltassa. Toiset vaunut
kulkivat asemilleen ja sieltä takaisin noutamassa öljyä, gasoliinia,
kummirenkaita ja monia muita tarpeita, joita kilpa-ajokone lakkaamatta
kaipaa. Stanton katseli Merkuriusvaunua ja lähti sitte tyytyväisenä yli
radan katsomon alueelle.

Pitkin sementillä päällystetyn kävelypaikan viertä oli rivi
automobiiliä, joiden omistajat mieluummin katselivat kilpailua
vaunuistaan kuin taempana olevilta katsomoilta. Stanton kulki niiden
ohi välttääkseen huomiota, jonka alaiseksi hän olisi joutunut
kulkiessaan yli radan valaistun osan, missä hänet olisi vallan
varmaan tunnettu. Hän oli matkalla parvekkeitten sisäpuolella olevaan
ravintolaan.

Mutta mennessään erään suuren rivin päässä olevan auton ohi, astui
sieltä muudan nainen ulos.

— Pyydän anteeksi, sanoi hän rauhallisesti ja arvokkaasti.

Anteeksipyyntö kuulosti käskyltä. Stanton pysähtyi.

— Madame? vastasi hän ihmeissään eikä juuri ihastuneena.

Nainen lähestyi häntä hitaasti silkkipuvun kahistessa ja
omituisen hajuvedentuoksun levitessä ympärille. Hän oli verhottu
automobiilihuntuun ja kirkkaitten valojen aikaansaamassa synkässä
varjossa oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin, että hän oli nuori ja
kookas.

— Näen puvustanne, että olette kilpailijoita, selitti hän. Ja koska
saavuin vasta tunti sitte, olisin pyytänyt saada muutamia tietoja.

— Kyllä, olen ohjaaja, vastasi hän.

Nainen kääntyi tarkastamaan vaunuja, jotka kiitivät ohi kilpaillen
johdosta.

— Kiitos. Voitteko sanoa minulle ohjaako Ralph Stanton nyt vaunuaan?

— Ei, vastasi Stanton, jonka mielenkiinto alkoi herätä. Mutta hän
tarttuu ohjauspyörään puolen tunnin kuluttua.

— Niinkö? Olen kuullut niin paljon hänen uroteoistaan radalla, sanoi
hän iloisesti naurahtaen, että tahtoisin varsin mielelläni nähdä
muutaman sellaisen.

— Vai niin. Puolet ihmisistä saapuu tänne vain nähdäkseen, miten
kilpailevat panevat henkensä alttiiksi. Väitetään, että toisen kuoleman
näkeminen tuottaa suloista hermojännitystä.

— Tuskinpa siksi, epäili nainen. Mutta kun kerta tullaan
automobiilikilpailuja katsomaan, tahtoisi sitä nähdä sentään
jännittävämpää kuin tavallista huvi-ajoa ja tuollaista tuolla. Hän
viittasi kädellään radalle ja kohotti pilkallisesti hartioitaan.

Stanton, jonka ilmeet pimeys salasi, tarkasteli näyttämöä,

— Merkuriusvaunu virkaatekevine ohjaajineen on johdossa, Duplexvaunu
on mennyttä, joku sen putkista on tukkeutunut, ja Sternvaunu meni
läpi aitauksen, luetteli hän. Toiset ajavat voittaakseen aikaa ja
odottaen, että nopeimpia vaunuja kohtaisi joku onnettomuus. Nyt juuri
ei kilpailu herätä mielenkiintoa. Mutta kumminkin kulkee jokainen
noista sellaisella nopeudella, että tuhoutuminen olisi ehdoton, jos
joku paikka joutuisi epäkuntoon. Stanton tunsi seuralaisensa kääntyessä
jälleen hänen puoleensa, miten tämä katseli häntä tutkivasti. Mutta
hänen ruumiinmukainen pellavapukunsa esti tuntemisen, varsinkin kun
koetti estää nuttuun kiinnitetyn hopeaisen järjestysnumeron joutumasta
valoon.

— Minun isäni on johtajana yhtiössä, joka valmistaa kummirenkaita,
huomautti nainen välinpitämättömällä äänellä. Noita renkaita käytetään
täällä muutamissa vaunuissa muun muassa Merkuriusvaunussa ja hän
tahtoi nähdä, miten ne kestävät. Siksi me ajoimme tänne eräistä
päivälliskutsuista, joilta emme voineet olla poissa. Te huomaatte,
etten ole nähnyt kilpailusta paljoakaan. Minun täytyy myöntää, ettei
tämä näytä juuri vaaralliselta ja että tunnen pettyneeni jonkun verran.
Minä, taasen soi hänen kristallikirkas naurunsa, minä odotan paljon
enemmän kuuluisalta Stantonilta; minä toivon saavani ihailla häntä
oikein suuresti. Mutta minähän pidätän teitä, ja te olitte menossa
täältä pois. Kiitos paljon kärsivällisyydestänne.

— Tuskinpa vielä täältä pois, koska 24-tunnin kilpailu ei ole 6-tuntia
vanhempi, oikasi Stanton kuivasti. Minua ilahuttaa voidessani tehdä
teille palveluksen.

Nainen vastasi Stantonin kumarrukseen; mutta kysäsi samalla.

— Minä olen miss Carlisle; tahtoisin mielelläni tietää, kuka on ollut
minulle niin avulias.

— Nimeni on Stanton, vastasi tämä yhä jatkaen matkaansa.

Pimeän suojassa katsahti Stanton taaksensa. Nainen oli astunut askeleen
eteenpäin keskelle valovirtaa. Huntu alas valuneena tuijotti hän siellä
kiihkeästi kadonneen jälkeen. Hän ei saattanut olla 24 tai 25 vuotta
vanhempi, vaaleiden kiharoiden ympäröimät kasvot olivat varmapiirteiset.

Floyd istui tuolilla teltan edessä jutellen muutamien miesten
kanssa, kun Stanton palasi. Lepo oli elvyttänyt ja antanut väriä
koneenkäyttäjälle; hän näytti todellakin hullunkurisen nuorelta ja
huolettomalta. Hän hypähti koholle huomatessaan ohjaajan nyökkäävän
hänelle.

— Joko on aika? kysyi hän silmät loistaen.

— Jo, vastasi Stanton ja kääntyen miesten puoleen komensi hän: Antakaa
merkki vaunulle, että se ajaa tänne.

Kaikki nousivat jalkeille käskyä täyttämään; Floyd kiinnitti naamarinsa
ja lakkinsa ja paulotti nahkasuojukset jalkoihinsa. Stantonin
sonnustaessa itseään, saapui mr Green kiirehtien paikalle.

Stanton veti hihnan kiinni, vastaamatta mitään.

— Minä soitin konttooriin ja sanoin Rupertille, ettei hänen tarvitse
tulla ja että me olemme saaneet uuden miehen.

— Ja hän?

— Hän vastasi "voi sitä pikkusta p—a".

Ohjaaja suoristautui täyteen pituuteensa katseen kovetessa.

‒ On paras, että ilmoitatte hänen osanottonsa Floydille, jolle se
oli tarkotettukin, sanoi hän. Minua se ei liikuta. Jos yhtiö ei pidä
ajostani, niin voihan se hankkia jonkun toisen; mutta niin kauan kun
minä ohjaan vaunua, olen se _minä_ eikä Rupert eikä Floyd eikä — joku
toinen, joka määrää.

Varajohtajaa tukehdutti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei voinut
tietää, miksi Stanton katseli tuimin silmin katsomon edessä olevaa
automobiiliriviä tai ketä hän tarkoitti sanoilla "joku toinen". Niin,
hänhän oli taipumaton ja tuittupäinen ja itsepintainen — mutta hän oli
kumminkin Stanton.

Merkuriusvaunu vyöryi asemalle, kaksi miestä kiipesi paikoiltaan
alas ja säiliöitä täytettäessä syntyi hetkisen viivähdys. Stanton
nousi koneelle moottoria koittelemaan ja samalla odottamaan säiliöitten
täyttymistä.

— Odottakaa hiukkasen, että saan kaasuttajan kuntoon, pyysi
automobiilin takana seisova Floyd. Näin yöllä tulee kylmempi. Kas tässä
pudottamanne käsine.

Stanton sulki moottorin. Tuon hentosen olennon poikamainen
miellyttäväisyys ja kirkas ääni ja hänen kohtelias käytöksensä
herättivät Stantonissa omituisen tunteen ja saivat hänet häpeämään omaa
epäkohteliaisuuttaan. "Voi sitä pikkuista p—a", kuiskasi ääni hänen
sisällään, Floydin ojentaessa hänelle nahkakinnasta, laski tämä kätensä
hänen olalleen.

— Ajatteko kanssani siksi, että tarvitsette rahoja niin kipeästi, että
panette henkenne vaaraan, kysäsi Stanton töykeästi, vai siksikö, että
luotatte ajotaitooni.

— Minä uskon teidän olevan kilparadan parhaan ohjaajan, tuli vakaa
vastaus. Ja minä panen mieluummin henkeni teidän huomaavaisuuteenne
kuin jonkun toisen taitamattomuuden varaan, jos tahdotte sen tietää.
Minä olen vakuutettu, että te pystytte ohjaamaan kylliksi varmasti
meidän kummankin puolesta.

Stantonin käsi päästi otteensa.

— Menkää panemaan kaasuttaja kuntoon. Niin, minä osaan ohjata —
varmasti.

Jälleen katsahtivat nuo sinisen mustat silmät uhitellen katsomoon;
hetkisen näytti siltä, että neiti Carlisleen toiveet nähdä
Merkuriusvaunun uhka-ajoa eivät toteutuisi.

Mutta Merkuriusvaunu ei ollut kulkenut rataa vielä neljästäkään, kun
Duplexvaunu jonka tukkeutunut putki viimeinkin oli saatu avatuksi,
syöksyi radalle taitavimman kuljettajansa ohjaamana, joka oli päättänyt
voittaa takaisin menetetyn ajan.

— Vaunu tulee, varoitti Floyd äkkiä.

Stanton nosti päänsä sekunttia liian myöhään, hänen vaarallisin
vastustajansa suhautti samassa ohi. Se oli liikaa; Floyd ja miss
Carlisle unohtuivat kumpikin, Stantonin ottaessa täyden vauhdin.
Merkuriusvaunu sähähti ja hypähti eteenpäin kuin säikähtänyt kissa.
Yksitoikkoinen ajanjakso oli mennyttä.

Merkuriusvaunu oli vain hitusen nopeampi, mutta Duplexvaunu ajoi
sisäpuolella, ohjaajat taas eivät suuresti eronneet taitavuudessa
vielä vähemmän uhkarohkeudessa. Hitaammat vaunut pysyttelivät
varovaisesti syrjässä vaarallisten vastustajien kamppaillessa
nopeusajossa. Kolmasti ajoi Stanton Duplexvaunua ympäri radan voittaen
vähän joka kierroksella, kunnes vaunut kolmannella kierroksella
kulkivat rinnakkain. Nyt vähää ennen aamunkoittoa vähiin supistunut
katselijajoukko nousi ylös joka kerta kun kilpailijat rinnatusten
kulkivat ohi osoittaen mieltymystään ja hurraten.

Mutta vähitellen kävi selville, että Stanton, joka oli ulkoreunalla,
vähitellen mutta varmasti tunki vastustajaansa lähemmäksi radan
keskustaa ympäröivää aitaa. Nähtävästi ei Duplexvaunu voinut
ajanpitkään pitää puoliaan tätä liikettä vastaan, sen täytyi jossakin
käänteessä jättäytyä jälkeen taikka törmätä yhteen Stantonin vaunun
kanssa. Vaunut kulkivat niin lähekkäin, että pieninkin poikkeaminen
tai vaunun liiteeminen syviksi syöpyneissä pyörän jäljissä olisi ollut
samaa kuin armahtamaton kuolema. Verkkaan mutta säälimättä käytti
Stanton hyväkseen vaarallista etuaan. Ratkaisevalla hetkellä kuuli hän
hiljaista, riemukasta naurua.

— Tungetkaa hänet lähemmäksi, kuiskasi koneenkäyttäjän kiihkeä ääni
hänen korvaansa. Me jätämme hänet ensi kierroksella, hän rupeaa
jäämään. Tungetkaa hänet _lähemmäksi_.

Toverillinen voitonilo vaikutti Stantoniin ennen tuntemattomalla
tavalla. He sivuuttivat katsomon ja nyt oli vaikein käänne edessä.

Se oli osaksi Stantonin maine, joka ratkaisi asian. Jos Duplexvaunu
olisi pitänyt suuntansa, olisi Merkuriusvaunun täytynyt oman etunsa
takia väistyä. Mutta ohjaaja tunsi Stantonin ja pelkäsi, että hän
itsepäisesti pyrkimällä lähemmäksi aitaa voisi tuhota kummankin ja
siihen vaaraan ei hän uskaltanut antautua. Kuului kuin pyssyn pamaus,
kun moottori suljettiin, Duplexvaunun mieletön vauhti väheni, ja
Stanton pyyhkäsi ohi juuri käänteessä, alkaen nyt johtaa.

Katselijat näyttivät tulleen hulluiksi. Floyd pumppasi öljyä. Stanton
vilkasi ranteeseen yläpuolelle kinnasta kiinnitettyä kelloaan ja
hiljensi vauhtia hiukkasen. Suunnitelma oli onnistunut, mutta ohjaaja
tiesi, että se yhtähyvin olisi voinut tuottaa hänelle muistutuksen jopa
kilpailusta erottamisenkin.

Kierrosten luku ilmoitustaululla kasvoi yhäti. Heikko valojuopa levisi
yli taivaan ennustaen aamunkoittoa. Kello 4 räjähti Merkuriusvaunun
rengas vallan odottamatta, vaunu käännähti päin aitaa, mutta jarrut
lyötiin nopeasti kiinni. Stanton sanoi jotakin ja antoi vaununsa
varovasti ontua asemalle, missä korjaajat jo olivat odottamassa.

Floyd kiipesi alas ahtaalta ja kovalta paikaltaan. Harmaassa
aamuvalaistuksessa näkyi hänen öljyn ja tomun tahrimilla kasvoillaan
väsymyksen ja jännityksen merkkejä. Stanton katseli ympärilleen etsien
vesiastiaa, mutta joutuikin vastatusten olevan nöyrän ja ihastuksesta
irvistelevän lähetin kanssa, jolla oli kädessään kimppu purppuran
punaisia kukkia.

— Mitä? tiuskasi ohjaaja harmissaan. Mitä mieletöntä ilvettä tämä on.

— Mr Stantonille, sir, vastasi poika kunnioittaen.

Stanton, joka luuli tätä jonkun leikkisän kilpatoverinsa koirankuriksi,
otti välinpitämättömästi kukat, mutta huomasi samalla valkean kortin,
joka oli kiinnitetty nauhaan.

"Kiitos", luki hän. "Minulla ei ole laakeriseppelettä, siksi lähetän
päivän sankarille kukat rinnaltani."

Lähettäjä oli ollut siksi ymmärtämätön taikka rohkea, että oli
käyttänyt omaa korttiaan. Hänen nimensä Valene Atherton Carlisle oli
painettuna ohuelle kortille.

Miss Carlisle oli luullut, että äskeinen villi kilpailu oli tapahtunut
nimenomaan hänen tähtensä, ja että Stanton pelkästä hänen oikustaan
oli pannut neljän ihmisen hengen niiden joukossa omansakin vaaralle
alttiiksi.

Ylenkatseesta huudahtaen oli Stanton jo heittämäisillään kukat maahan,
mutta ajatellen teon sopimattomuutta ja hyviä tapoja, hillitsi hän
itsensä. Kämmekkäät kiertyivät pehmeästi hänen sormiensa ympärille;
äkkiä hän huomasi, mikä suuremmoinen hävyttömyys piili tässä tytön
menettelyssä, ja hän naurahti käheästi.

— Heitä nuo telttaan, Blake, pyysi hän ja sinkautti kukat eräälle
miehelle. Ne tulevat kuihtumaan varsin pian.

Uusi rengas oli paikallaan. Kun Stanton kääntyi koneeseen päin
revittyään kortin pieniin palasiin, huomasi hän Floydin katselevan
itseään omituisella mielenkiinnolla.

Raaka, kostea sumu oli ruvennut vyörymään läheiseltä mereltä yli
kentän. Aamunkoiton enteet katosivat, harmaa hämärä levisi kaikkialle,
jopa pimitti valonheittäjien valaiseman radankin. Vaunut kulkivat
siellä yhäti.

Yö oli ollut harvinaisen onnellinen. Ainoastaan yksi kone oli kokonaan
tuhoutunut, vaikka tosin kolme oli luopunut kilpailusta. Kilpailujen
virkailijat onnittelivat parasta kättä toisiansa, kun tapahtui toinen
onnettomuus.

Sumu oli tiheytynyt, ja radalla oli käänteisiin muodostunut syvät
raiteet. Merkuriusvaunun sivuuttaessa katsomoa, meni erään vaunun
ohjauslaitos epäkuntoon, se tarttui jalansyvyiseen raiteeseen,
kallistui ja puski lähimmän vaunun kanssa yhteen. Kahdesti vyörähti se
ympäri, pirstautui hirmuisesti, mutta paiskasi samalla miehensä kauas
sirpaleitten ulkopuolelle. Toinen vaunu jatkoi matkaansa nähtävästi
vahingoittumattomana ja katosi sumuun. Kosteasta sumusta kuuluivat
palkintotuomarien kellon läppäykset, ihmisten huutoja ja telefoonin
soittoa sairasvaunuja kutsuttaessa. Stanton käänsi konetta, päästäkseen
hylyksi käyneen vaunun ohi ja jatkoi matkaansa.

— Seisattakaa! kirkasi Floyd käskien. Seisattakaa, Stanton, seisattakaa!

Stanton lasketti edelleen, kiinnittämättä huomiotaan niinkuin hän
luuli vasta-alkajan hermostuneeseen sääliin. Hänhän ei voinut auttaa
tunnottomia radalla lojuvia miehiä, ja ensi silmäyksellä hän oli
huomannut voivansa turvallisesti väistää onnettomuuden tähteet,
niinkuin tapahtuikin.

— Seisattakaa! kaikui jälleen käsky, ja kun Stanton ainoastaan
kärsimättömästi puisti päätänsä, kumartui koneenkäyttäjä nopeasti alas.

Moottori pysähtyi omituisella tavalla. Ennenkuin hämmästynyt ohjaaja
oli päässyt asemasta selville, vyöryi vaunu eteenpäin vain oman
vauhtinsa kuljettamana. Mekaanisesti tarttui hän jarruun ja kääntyi
hämmästyksestä ja raivosta sanattomana toverinsa puoleen. Floyd oli
kalmankalpea, mutta katsoi häntä lujasti silmiin.

— Tiedän, ehätti hän ennen myrskyn puhkeemista.

Teillä on oikeus ajaa minut pois vaunusta.

— Minä suljin kipinän sytyttäjän. Minulla ei ole mitään sanottavaa.
Mutta sumu kohosi ja minä näin, mitä on tuolla edessämme.

Mitä siellä sitte oli? Palkintotuomarikello soi hurjasti, ja pitkin
rataa kuului, miten vaunut seisahtuivat. Viriävä tuuli työnsi syrjään
sumuseinän ja paljasti toisen äskeisessä onnettomuudessa olleista
vaunuista, joka liikkumattomana seisoi keskellä rataa. Yhteentörmäyksen
jälkeen se oli vyörynyt pysähtymättä tänne saakka vaikka sen
taka-akseli oli katkennut ja molemmat takajarrut olivat poissa. Miehet
olivat yhä edelleen paikoillaan vahingoittumattomina.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Vältetty onnettomuus ei puolustanut
koneenkäyttäjän omavaltaista tekoa, sen Floyd itsekin ymmärsi, sillä
hän tiesi, että ohjaaja oli täysin oikeutettu menettelemään kerrassaan
mielensä mukaan. Saa olla vain yksi luotsi yhdessä peräsimessä.

— Koska oletan, ettette pysty vääntämään 90-hevosvoimaista Merkuriusta
käyntiin, on paras, että hoitelette vain gasoliinia ja kipinälaitetta,
minun huolehtiessani käynnistä, ehdotti Stanton kuivasti. Ja — älkää
tehkö sitä enää milloinkaan.

Hän astui alas ja meni vaunun etupuolelle, tarttui veiviin ja pani
suuren moottorin käyntiin sellaisella voimalla, joka hämmästytti
hintelää Floydia. Kun hän jälleen asettui paikalleen, sanoi Floyd:
— Sitä en tee milloinkaan. Tuuli puisteli sumua yhä voimakkaammin,
kullalta hohtavat sumusiekaleet välkkyivät taivaalla. Päivä valkeni.




KOLMAS LUKU

Loppuajo.


Aamu kääntyi vähitellen keskipäiväksi vaunujen yhä kiitäessä radalla.
Väsyneet ohjaajat olivat hiljentäneet vauhtia, säästääkseen voimiaan
ja koneitaan iltapäivää ja iltaa varten, jolloin katselijoita oli
runsaammin. Kello 9 illalla kilpailujen oli määrä päättyä.

Merkuriusvaunun kulkema matka oli merkitty 90 (englannin) penikulmaa
pitemmäksi kuin Duplexvaunun ja nämä molemmat olivat monta kymmentä
penikulmaa edellä kilpailijoistaan. Kello 6 aamusella oli Stanton
mennyt lepäämään. Kello 8 hän oli jälleen paikallaan ja pysyi
ohjausrattaan vieressä aina yhteen asti. Voitto oli hänen, jos vaunu
pysyi kunnossa; puolitoista tuntia, joka pitäisi uhrata korjaukseen,
antaisi Duplexvaunulle kaikki hänen etunsa. Hän ei uskonut konetta
apulaiselleen ja siksi hän oli säälimätön sekä itseään että
koneenkäyttäjäänsä kohtaan.

Kello 1/2 2 lähetettiin kaikki vaunut pois radalta tunniksi, jolla
aikaa joukko miehiä suurella kiireellä korjasi rataa. Paikka paikoin
olivat vaunujen pyörät repineet radan niin, että se näytti kynnetyltä
pellolta. Laitoksen aikana virtasi radalle katselijoita, täyttäen
katsomon, tungeskellen jalkakäytävällä ja täyttäen automobiileillään
sen sivut.

Kun kilpailijat kello 3 kutsuttiin uudelleen radalle, tarkasteli
Stanton terävästi koneenkäyttäjäänsä, ennenkuin he lähtivät liikkeelle.

— Minä olen ajatellut ohjata vaunua itse kilpailujen loppuun asti,
ilmoitti hän äänellä, joka ei ollut epäystävällinen. Jos pelkäätte,
ettette kestä 7 tuntia, niin sanokaa pois, ja minä annan hankkia
jonkun, joka tulee sijaanne. Ne voivat hankkia tänne Rupertin
Hudsonista kello neljäksi tai viideksi. Jos lähdette mukaan, täytyy
teidän pysyä loppuun asti, vaikka minun sitte pitäisi sitoa teidät
kiinni paikallenne. Ajan voittaakseni.

Floydin kalpeat posket punehtuivat harmista.

— Teidän ei tarvitse sitoa minua kiinni, vakuutti hän. Minä en lähde
tieheni. Valmis käyntiin.

Stantonia ihan nauratti kumartuessaan koneensa yli.

— En tarkoittanut, että sitoisin teidät estääkseni teitä lähtemästä
tiehenne, vaan estääkseni teitä pyörtyessänne vyörymästä alas, selitti
hän. Mutta...

Vaunu hypähti eteenpäin, sisäkentältä oli radalle tullut märkää savea
— ensi kierroksella liitesi raskas Lozellevaunu ja meni pohjoisen
käänteen luona läpi aitauksen. Tämän jälkeen ei olisi mikään saattanut
Stantonia jättämään konetta toisiin käsiin.

Tunti tunnin jälkeen kului. Torvisoittokunta soitti toisen jymisevän
kappaleen toisensa perästä; katselijajoukot liikehtivät edestakaisin,
sohisten, mieltymystään osoittaen ja hurraten.

Kun Merkuriusvaunu auringon laskiessa pistäytyi asemalle täyttämään
säiliötään, ei kumpikaan jättänyt paikkaansa. Ilosta loistava Green
vallan tuhlaamalla tuhlasi onnentoivotuksiaan Stantonille; hänen
seurassaan oleva Merkuriusyhtiön johtaja, joka ennen itsekin oli
ohjannut kilpa-ajovaunua, antoi Stantonille erikoisen tunnustuksensa.
Stanton nojautui ohjauspyörään ja jutteli heidän kanssaan, kun hänen
esimiehensä samassa viittasi Floydiin.

— Mikä teidän koneenkäyttäjäänne vaivaa, Stanton? kysyi hän.

Stanton, joka nyt vasta huomasi jonkun kevyesti painavan olkapäätään
vastaan, kääntyi ympäri. Tästä hänen liikkeestään havahtui Floyd ja
heidän katseensa yhtyivät.

— Ei mikään, vastasi ohjaaja lyhyesti toisen kysymykseen. Väsynyt ehkä;
hän on tehnyt työtä. Kuten sanoitte...

Mutta kuva, jonka Stanton vilaukselta oli nähnyt, jäi hänen mieleensä;
väsyneet, nuoret kasvot olkaansa vastassa, valvomisen uuvuttamissa
silmissä, jotka yht'äkkiä kirkastuivat, tahdotonta harmia ja häpeää
hetkellisestä heikkoudesta, joka aavistamatta oli hänet vallannut.
Tämän jälkeen olisi Stanton mieluummin sitonut Floydin kiinni
paikalleen, kuin solvaissut häntä, pyytämällä häntä luovuttamaan
paikkansa jollekin toiselle.

— Valmis! huusi joku; työmiehet hajaantuivat kaikille tahoille, ja
Merkuriusvaunu lähti jälleen liikkeelle.

— Vaunu tulee, varoitti koneenkäyttäjä ajettaessa portista radalle
Duplex edessä.

Floyd oli jälleen itsensä, valpas ja kylmäverinen.

Vielä kerran sinkauttivat valonheittäjät säteitään yli radan, muuttaen
sen hopeanauhaksi, joka luikerteli sysimustassa pimeydessä, mistä
valaistut katsomot kohosivat. Nyt jo levitettiin sanomalehtiä, missä
puhuttiin Stantonin tulevasta voitosta.

Stanton, joka nyt ajoi tasaista, varmaa vauhtia, pidättäytyen
antautumasta kaksinkamppailuun nopeusajossa eikä liioin yrittäen
muitakaan edellisen iltaisia huimuuksia, ohjasi vaununsa
vastustamattomasti kohti varmaa tulosta, Kello 9 laskettiin lippu ja
yleisön kiihkeästi riemuitessa ajoi Merkuriusvaunu radalta voittajana.

Vähää myöhemmin, kun voitonilo oli jonkun verran vaimentunut.
Merkuriuksen asemalla, meni Stanton kummirengaskasaa vasten nojaavan
Floydin luokse.

— Te olette työskennellyt kanssani 24 tuntia, sanoi hän muitta
mutkitta. Mitä piditte siitä.

Floyd nosti rehellisesti harmaat silmänsä ja hymyili Stantonille
iloisesti väsymyksestään huolimatta.

— Tahdotteko, että sanon sen — alkoi hän.

— Minähän olen sitä kysynyt.

— Minusta se oli rasittavaa. Mutta — toivoisin teidän pitäneen
yhtäpaljon minusta kuin minä pidin teistä.

— Tarvitsen koneenkäyttäjän kilpailukauden loppuajaksi, selitti Stanton
lyhyesti. Otatteko toimen vastaan.

Floyd suoristihe; huonosta valaistuksesta huolimatta saattoi nähdä,
miten hän punastui.

— Ottaisitteko minut? Tekö?

— Ottaisin.

— Te ymmärrätte — oh, minä osaan hoitaa moottorin, ymmärrän työni —
mutta taipaleella — tiedättehän, etten jaksa kiertää vaunua käyntiin
enkä muuttaa rengasta yksinäni.

Stanton naurahti kuivasti.

Luulen olevani kylliksi vahva itse kiertääkseni vaununi käyntiin,
sanoi hän. Te olette rohkea, pelkuri-raukasta en huoli. Teen teille
tarjoukseni; hyväksykää tai hyljätkää se. Mutta muistakaa, että on
hyvin todennäköistä, että taitan niskanne.

— Siihen vaaraan antaudun, vastasi Floyd vetäen syvästi henkeänsä ja
ojentaen sitte toiselle pienen kätensä. Minä suostun.

Asia oli ratkaistu.

Vähän myöhemmin saavutti apulaisjohtaja Floydin, kun tämä näköjään
vähän puhtaampana ja puettuna pitkään tomutakkiin oli matkalla asemalta.

— Kuulkaahan, Floyd. Stanton kertoo teidän ottavan osaa hänen kanssaan
kilpailuihin.

— Aivan niin, sir.

Mr Green puisti huolestuneesti päätänsä. Te ette kestä hänen kanssaan,
vakuutti hän. Ei kukaan sitä kestä. Hän, hän on — no niin, saatte
itse nähdä. Mutta ettehän jätä meitä kiipeliin juuri ennen kilpailua?
Me olemme ilmoittautuneet parin viikon perästä Massachusettiin
kilpailuihin; tulettehan varmasti sinne huolimatta siitä, mitä Stanton
siihen mennessä tekee.

— Tulen varmasti, sir. En jätä tietenkään ketään ilman laillista
irtisanomista.

— Sanokaa itsenne irti hyvissä ajoin. Te ette kestä Stantonin kanssa.

Stanton oli parasta aikaa teltassa tarkastelemassa ilkkuvin katsein
pöydältä löytämäänsä, tuoksuvilla viheriäisillä lehvillä täytettyä
rasiaa. Tällä kertaa ei ollut mukana mitään korttia, mutta lehvät
olivat laakerin. Ajatuksissaan hän näki lipun, joka oli tullut kämmekän
kukkien mukana sirosti painettuine sanoineen: Valerie Atherton
Carlisle. Pitiköhän tyttö häntä salonkileijonana, kysyi hän itseltään
pilkallisesti. Taikka mitä hän tahtoi? Jotakin hän tietenkin tahtoi
häneltä. Ehkä vain huvia. Hän ei ollut varttunut mieheksi New-Yorkissa
oppimatta tietämään, että vissien piirien miehet ja naiset katsoivat
voivansa suurien rikkauksiensa nojalla asettua sovinnaisten tapojen
yläpuolelle ja etsiä ajanvietettä tilaisuuksien mukaan. Ottaisiko hän
tuohon leikkiin osaa, johon häntä pyydettiin, taikka kieltäytyisikö?
Maksaisiko se vaivaa? Hän oli perin väsynyt, mutta sittenkin hän yhä
vain tuijotti laakereihin.

— Te ette kestä Stantonin kanssa, varoitti mr Green hyvästiksi Floydia.

Koneenkäyttäjä nauroi.




NELJÄS LUKU

Matka Massachusettiin.


Stanton ja Floyd eivät tavanneet toisiaan kahteen viikkoon. Heidän
elämän polkunsa kulkivat yhdensuuntaisesti vain silloin, kun oli
kilpailu kyseessä. Merkuriusvaunu oli palautettu tehtaaseen perin
pohjin korjattavaksi 24-tunnin kilpailun aikaansaamista vammoista,
ja Stantonille oli yhtä vähän pälkähtänyt päähän käydä katsomassa
konetta kuin sen käyttäjääkään. Muutamat ohjaajat kiintyvät hyvästi
vaunuihinsa, vaalivat niitä rakkaudella ja mustasukkaisesti; hän ei
sitä tehnyt, sillä sellaiseksi hän oli liiaksi käytännöllinen luonne.

Vasta aamulla asemalla, kun oltiin matkalla Massachusettiin, tapasi
Stanton koneenkäyttäjänsä ensi kerran Beach radan voiton jälkeen. Floyd
istui odotussalissa lukien jotain aikakauskirjaa; harmaassa puvussaan
ja pitkässä päällystakissaan, kiharainen pää kallistuneena lehden yli,
näytti hän ujolta ja kauniilta kahdeksantoista vuotiaalta pojalta, ehkä
vielä vähän tyttömäiseltäkin. Stantonin mieleen juolahti vaarallinen
taistelu Duplexvaunun kanssa ja huuto: "Tungetkaa hänet _lähemmäksi_!
Hän alkaa jäädä! Tungetkaa hänet lähemmäksi". Huulet hymyn väreessä hän
meni lukijan luokse.

— Hyvää huomenta, tervehti hän. Floyd katsahti ylös, nousi seisaalleen
huudahtaen ja ojensi kätensä, punastuen samalla niinkuin tyttö.

— Hyvää huomenta; en huomannut teidän tulevan, vastasi hän.

— Ette, tehän luitte. Te olette lähdössä...

— Lowelliin. Vaunu on junassa, kuten tiedätte.

— Sitä en tiennyt, oikasi Stanton välinpitämättömästi. Hän tarkasteli
toveriaan omituisella mielenkiinnolla, koetti etsiä syytä hänen
harvinaiseen vetovoimaansa ja siihen, että hän, Stanton, iloitsi
tavatessaan hänet; hän, joka poiketen useimmista miehistä, ei ollut
milloinkaan solminnut ystävyyttä kenenkään kanssa.

Floyd nauroi iloisesti.

— Mutta minäpäs sen tiedän. Meillä on ollut koko viikko työtä koneesta,
ja nyt se käy niinkuin kello. Te ette moista huolehdi — eikä teidän
tarvitsekaan, luulen ma; se kuuluu meidän tehtäviimme. Mutta jos otatte
sen huomenna radalle, niin saatte nähdä.

Yht'äkkiä Stanton keksi, miksi Floyd erosi kaikista muista
koneenkäyttäjistä niin suuresti, ja asiaa lähemmin punnitsematta,
lausui hän ajatuksensa julki.

— Te kuulutte toiseen luokkaan, Floyd, sanoi hän. Te ette ole työmies
ettekä työmiehen jälkeläinen.

Floyd hätkähti, mutta hymyili avoimesti kohdatessaan Stantonin tutkivan
katseen.

— Ette tekään, vastasi hän. Ei siksi, että se merkitsisi vähintäkään,
mutta me emme ole sellaisia. Minä en kysy teiltä, miksi te teette työtä
käsillänne ettekä päällänne ja minä toivon, ettette tekään sitä minulta
kysy. Kenen mieltä se kiinnittäisi?

— Ei kenenkään, myönsi Stanton kuivasti. Mutta minä voin sanoa teille,
että minä teen tätä ansaitakseni rahoja ja ansaitakseni niitä hyvin
pian ja että minä mieluummin taitan niskani kuin elän köyhyydessä.
Junamme lähtee; tulkaa mukaan.

— Minun toivotaan matkustavan mr Greenin seurassa, huomautti Floyd,
sulkiessaan kirjansa. Hän on näet levoton ja pelkää rohkeuteni katoavan
ja että livistän tieheni.

Mutta se ei ollut juuri tuo seikka, joka saattoi Merkuriusyhtiön
apulaisjohtajan levottomaksi, ja tuliluontoinen Stanton ehkä sen
huomasikin, sillä hän sanoi:

— Olen varma, ettei rohkeutenne petä, kun ei sitä tekisi vain teidän
kärsivällisyytenne.

— Kärsivällisyyttä sanotaan naiselliseksi avuksi, vastasi Floyd, ja
minä koetan totutella sellaiseen.

Stanton naurahti.

— Siinä tapauksessa minä en anna teille paljoakaan menestymisen
toiveita. Jos minä kerran tapaan sellaisen naisen, joka tahtoo ajaa
kanssani teidän laillanne, niin minä — — — menen naimisiin hänen
kanssaan.

— Oh ettepä, sitä ette tee, vastasi toinen etsien taskuistaan
kinnastaan. Te menette naimisiin jonkun hienoston naisen kanssa, joka
pyörtyy, kun te nostatte vauhdin yli 8 penikulmaa tunnissa. Ja sitte te
lakkaatte kilpailemasta ja Merkuriusyhtiö menettää teidät, ja kaikki
kilpailevat yhtiöt riemuitsevat.

— Siitä oli pitkä aika, kun joku oli tahtonut laskea leikkiä hänen
kanssansa, hammastelua lukuun ottamatta, niin että hän pelkästä
ihmetyksestä kävi sanattomaksi. Mutta sitä seurasi toveruuden lämmin
tunne. Oli aivan kun hän olisi asunut yksinäisessä, hiljaisessa
huoneessa ja joku olisi ihan odottamatta avannut oven ja astunut
sisään. —

— Minulla on kiire, sai hän ainoastaan sanotuksi, mutta äänessä ei
ollut vähintäkään moitetta.

He menivät odotussalin kautta asemasillalle ja olivat jo aivan junan
luona, kun Floyd pysähtyi.

— Joku huutaa teitä, sanoi hän. Stanton katsoi taakseen ja näki siellä
hengästyneen, mustiin puetun nuoren naisen.

— Emäntäni pyytää teitä odottamaan, sir, selitti hän.

— Emäntänne?

Hän astui syrjään ja Stanton näki pitkän vaaleatukkaisen tytön
vaaleanruskeassa automobiilipuvussa, iloisesti hymyillen tulevan heidän
luoksensa.

— Miss Carlisle, sir, lausui palvelustyttö.

— Teidän ei tarvitse poistua, sanoi Stanton, nähdessään, että Floyd
aikoi jatkaa matkaansa.

Floyd jäi sanaa sanomatta paikalleen. Palvelustyttö vetäytyi
kunnioittaen muutaman askeleen taaksepäin, emäntänsä saapuessa.

— Onpa somaa nähdä gasoliinimies tällaisella paikalla, tervehti
Valerie Carlisle arvokkaalla, rauhallisella äänellään. Mikä teidät on
pakottanut turvautumaan niin proosalliseen kulkuvälineeseen kuin junaan?

— Olen menossa Massachusettiin, vastasi Stanton yhtä rauhallisesti.

Nainen käyttäytyi niinkuin olisi tavannut vanhan tutun, ja ojensi
tyynesti nahkahansikkaisen kätensä. Ei kukaan olisi osannut arvata,
että heidän tuttavuutensa oli niin perin mitätön.

— Massachusettiinko? Mutta sinne mekin aijomme! Tai ainakin me olimme
suunnitelleet ajaa automobiilillamme maatilallemme, kun ohjaajamme
sairastui ankarasti parikymmentä minuuttia sitte. Nyt on meidänkin
matkustettava junalla, luulen... hän pysähtyi keskellä lausetta
katsahtaen Floydiin kysyvästi.

— Miss Carlisle, mr Floyd, jonka näitte vieressäni monen tunnin ajan
Beachin kilpailuissa, esitteli Stanton.

Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä, olisi melkein luullut, että se
tapahtui helpotuksesta.

— Koneenkäyttäjännekö? Onko se mahdollista. Aijotteko tekin Lowelliin,
mr Floyd?

— Aijon, koska työni minua siellä odottaa, vastasi Floyd lyhyesti
ja hymyilemättä. Oli selvää, että hän ja miss Carlisle tunsivat
vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan heti ensi näkemästä.

Nainen kääntyi hänestä välinpitämättömästi.

— Mr Stanton, aijon tehdä teille itsekkään pyynnön. Tilamme sijaitsee
noin 75 penikulmaa New-Yorkin ulkopuolella; ettekö tahtoisi koitella
meidän uutta automobiiliamme ja suoda minulle sitä kunniaa, että saisin
teidät ohjaajakseni sinne? Te voisitte jatkaa matkaa Lowelliin meidän
kanssamme huomenaamulla aikaseen, taikka, jos pitäisitte parempana,
jatkaa matkaanne junalla tänäpänä Iltapäivällä.

Stanton katseli häntä hämmästyneenä. Vielä kerran hän kysyi itseltään,
mitä hän mahtoi toivoa häneltä.

— Kiitän, mutta minä olen ryhtynyt jo toimenpiteisiin matkustaakseni
tällä junalla, kielsi hän.

— Eikö niitä käy peruuttaminen?

— Ei, miss Carlisle.

Nainen kumarsi. Hän oli melkein kauniimpi kuin silloin yöllä, kun
Stanton oli nähnyt hänet vain vilahdukselta. Hänen piirteensä olivat
puhtaat ja ylhäiset, niiden ainoa vika oli kylmyys.

— Minä en tietenkään voi olla tungetteleva, vastasi hän hetkisen
kuluttua. Mutta seuratkaa minua odotussaliin, minulla on teille
puhuttavaa.

— Junani, alkoi Stanton.

— On myöskin minun junani, koska ette tahdo ohjata automobiiliani.
Meillä on hyvää aikaa, kysyin äsken junailijalta.

Floyd kumarsi ja astui junaan, jättäen toiset.

— Olisin kysellyt teiltä kilpailuista, sanoi miss Carlisle, kun he
olivat asemasillan toisessa päässä.

Lause jäi kesken. Kuului käsky, koneen puhkuminen sekaantui
jännittyneitten vaununkytkinten kolinaan ja Lowellin pikajuna ajoi
asemalta. Stanton käännähti ympäri huudahtaen; koettaa ehtiä junaan
olisi ollut hyödytöntä.

— Mikä kova onni! mumisi miss Carlisle, työntäessään sivuun harsonsa.
Miten julman tuhmaa junailijan puolelta!

Stanton kääntyi otsa rypyssä pois vyöryvästä junasta huolestuneeseen
tyttöön. Hetkisen oli hän vakuutettu, että tyttö oli sen tehnyt
tahallaan edeltäpäin laaditun suunnitelman mukaan. Mutta ajatellen
hänen kasvatustaan, hänen isänsä korkeata yhteiskunnallista asemaa,
muutti hän mielensä.

Koska minä olen syypää teidän ja itsenikin junasta jäämiseen, voin
vain uudistaa ehdotukseni, lausui hän, kun Stanton yhä vaikeni. Miksi
ette tekisi isälleni ja minulle seuraa automobiilissamme? Sehän on
vain kolmen neljän tunnin matka, ja tehän olisitte silloin paljon
lähempänä Lowellia. On ikävää, kun ohjaajamme sairastui, ja minun pitää
pyytää teitä ajamaan. Tietysti, jos te pelkäätte väsyttävänne itseänne
huomisiin kilpailuihin...

Stanton aikoi sanoa jotakin, mutta nykäytti vain olkapäätään. Asioitten
näin ollessa, miksipä ei?

— Kiitos, myöntyi hän. Enpä luule, että 75 penikulman ajo tekee minulle
haittaa.

— Te lähdette mukaan? Hänen silmänsä loistivat. Ottakaamme selko
isästäni ja automobiilista. Se on kumminkin vaunu, joka on arvoisenne —
Merkuriusvaunua parempi, luulen.

— Ulkomaalainenko?

— Ei, Atalanta 6. Martha, etsi isä asemalta ja pyydä häntä tulemaan
automobiilille.

He menivät muuatta sivukäytävää pitkin meluisalle ja päivänpaisteiselle
New-Yorkin kadulle.

— Eikö se ole hyvin konstrueerattu? kysyi hän. Se on mainio
kilpa-ajoradalle — senhän näette. Eikö se ole kaunis?

Hän puhui innokkaasti, eloisammin kuin mitä häneltä olisi osannut
odottaa. Stanton katseli välinpitämättömästi tuota suurta nahanväristä
automobiiliä, joka oli jalkakäytävän vieressä.

— Se on kelpo vaunu, myönsi hän; itsekseen hän piti sitä sekä liian
korkeana että painavana.

— Vaan sitä? Sanotteko te ainoastaan "kelpo vaunu"? Mutta odottakaahan,
te ette ole vielä ajanut sillä. Kun isä saapuu, lähdemme matkaan.

Mr Carlisle saapui. Hän oli laiha, hermostunut herrasmies, lasisilmät
roomalaisella nenällään, jolta ne yhtämittaa tahtoivat valua alas.
Hän ja Stanton olivat tavanneet toisensa kerran Merkuriusyhtiön
konttoorissa, missä toinen oli päättänyt kummirenkaitten hankinnan,
toinen tehnyt sopimuksen seuraavaksi ajokaudeksi. He tunsivat toisensa
jälleen, kun miss Carlisle lyhyesti selitti, mitä oli tapahtunut.

— Erittäin merkillinen sattuma, huomautti hänen isänsä. Teitte
todellakin ystävällisesti mr Stanton. Rautatieläiset ovat
huolimattomia. Valerie...

Noudattamatta isänsä viittausta astua automobiiliin, lausui miss
Carlisle:

— Minä ajan mr Stantonin vieressä. Tahtoisin kerran nähdä oikein
läheltä, miten taituri ohjaa.

— Niinkö? tuumi Stanton; äkkiä heräsi hänessä taasen vakaumus, että
nainen oli menetellyt harkinnan mukaan. Tahtoiko hän saada kilpa-ajajan
ohjaajakseen? Oivallista! Hän hypähti paikalleen.

Siihen asti, kun he pääsivät kaupungin ulkopuolelle, ajoi hän asetusten
mukaisella vauhdilla. Mutta tullin ulkopuolelle päästäissä, pysähytti
hän koneen, otti päällystakin taskusta lasisilmät ja antoi hattunsa mr
Carlislen huostaan.

— On ikävää, ettei minulla ollut aikaa muuttaa päälleni moottoripukua,
sanoi hän vähän liiankin ystävällisellä äänellä. Mutta saamme tulla
toimeen näinkin.

Seuraavat 10 penikulmaa pakeni 10 minuutissa, Sillä tie oli tasainen.
Senjälkeen nopeus jonkun verran huonompien teitten ja kylien takia
väheni. Se oli huikeata menoa, automobiili halkaisi ilmaa niinkuin
lintu, ilmavirta kohisi ympärillä pyörremyrskynä ja sähkötorvi ulvoi
lakkaamatta.

Valerie Carlisle kärsi todellisia tuskia, istuessaan paikallaan
kalpeana, ja silmät melkein aina suljettuina. Mutta hän, joka oli
tottunut aina saamaan kaikki mieltänsä myöden, ei tehnyt pienintäkään
vastaväitettä, vaikka häneltä pari kertaa pääsi heikko huudahdus, kun
vaara näytti olevan vallan ilmeinen. Stanton huomasi sen, Ja teki
arveluitaan sen johdosta, ohjatessaan vaunua.

— Eikö tämä ole vaarallista? sai mr Carlisle lausutuksi.

— Ei, jos ei mikään paikka petä, huusi Stanton, laskiessaan
vastaantulevan heinäkuorman ohi.

He tulivat perille kahdessa tunnissa 10 minuutissa. Kun he olivat
päässeet kylään ja vauhti väheni 15 penikulmaan tunnissa, veti mr
Carlisle henkeään ja korjasi lasisilmänsä paikalleen. Hänen tyttärensä
päästi irti penkin reunasta, korjasi vapisevin käsin hattuaan ja
harsoaan ja pyyhki nenäliinalla kuivia huuliansa.

— Mitä pidätte vaunusta? kysyi hän.

Stanton katsahti häneen melkein säälien.

— Jos vastaan suoraan, niin ei se ole yhtä kevyesti ohjattava kuin
Merkuriusvaunu, sanoi Stanton. Se on hiukan raskas ja jäykkä. Mutta
hieno kone se on, ja ettehän kait aijo ottaa osaa sillä kilpailuihin.

— En, minä en tietenkään ole ajatellut kilpailuihin osanottoa sillä,
myönsi hän hitaasti kääntäen kasvonsa pois hänestä.

Stanton, joka, lukuunottamatta keltaisia tomujuovia hiuksissa, oli
yhtä hieno kuin lähdettäessä New-Yorkin asemalta, kumartui taaksepäin
ottaakseen hattunsa ja kyselläkseen tietä. Kun hän jälleen rupesi
molemmin käsin ja eteenpäin kääntyneenä ohjaamaan vaunua, oli miss
Carlisle jo päässyt kokonaan ennalleen.

— Apropos, kilpailut, enhän ole kiittänyt teitä tuosta illasta, lausui
hän niin matalalla äänellä, etteivät takanaistujat sitä kuulleet. En
ole milloinkaan kokenut mitään sellaista kuin silloin, kun näin teidät
radalla, — pelkään, että te saatoitte minut rikkomaan hyviä tapoja
vastaan. Ja tieto, että minullakin oli osani teidän hämmästyttävään
urotekoonne...

Stanton päästi ilmoille huonon tuulensa.

Sitä edesvastuuta teidän ei olisi tarvinnut tuntea. Minun urotekoni
niinkuin te suvaitsette sitä nimittää, riippui yksinomaan minusta. Minä
ajan vain omia tarkotusperiäni silmällä pitäen.

Tyttö ymmärsi Stantonin heti.

— Te tarkotatte, ettette ryhtynyt kilpasille Duplexvaunun kanssa
näyttääksenne minulle kuulua ajotaitoanne.

Stanton pysähdytti automobiilin, päästäkseen raitiovaunun ohi.

— Minulla oli koneenkäyttäjäni vieressäni, ja Duplexvaunussakin oli
kaksi miestä, kuului hänen tyly vastauksensa. Minulla ei ole tapana
huvitella ihmishengillä.

Vastaus oli vallan Stantonin tapainen. Ennen vastaustaan, kumartui miss
Carlisle nostamaan tomutakkiaan, joka oli valunut alas. Yht'äkkiä hän
päästi huudahduksen moottorin samalla pysähtyessä.

— Voi, miten harmillista! Takki tarttui sulkijaan ja pani sen toimimaan.

— Se ei tee mitään, vakuutti Stanton kumartuessaan irrottamaan takkia,
jonka jälkeen hän hyppäsi alas kiertämään konetta jälleen käyntiin.

Sen saman hän oli tehnyt Floydille pariviikkoa sitte vaikka vaunu
silloin pysähdytettiin tarkotuksella. Tuon tapauksen muistoihin
vaipuneena ja kokonaan unohtaen nykyisyyden hän kumartui alas
tarttuakseen kiinni kampiin. Alkaessaan juuri pyörittää sitä, huomasi
hän Valerie Carlislen nojautuvan ohjauskehrää vasten.

— Odottakaa! huudahti tyttö sekunttia liian myöhäseen.

Terävä paukahdus kuului moottorista, ja kampi ryöstäytyi rajusti
Stantonin kädestä. Nopeasti kiskasemalla kätensä pois, pelasti hän
ranteensa murtumasta. Mutta iskua hän ei voinut kokonaan välttää,
silmänräpäyksessä kävi käsi tunnottomaksi ja retkahti alas pitkin hänen
sivuaan.

— Te jätitte kipinälaitteen auki, huudahti miss Carlisle kalpeana
ja kauhuissaan. Minä koetin sulkea sen, mutta te olitte ehtinyt jo
veivaamaan. Vahingoittuiko kätenne?

Mr Carlisle oli kohonnut ylös, ihmiset pysähtyivät jalkakäytävällä,
mutta Stanton seisoi yhä vain paikallaan tuijottaen tyttöön. Hän,
automobiilin erikoistuntija ja kilpa-ajaja, oli avannut kipinälaitteen
ja mennyt sitte pyörittämään moottoria käyntiin! Hänen järkensä nousi
kapinaan. Mutta miten sen toisinkaan selitti?

— Vahingoittuiko kätenne? Miten saatoinkaan olla niin tyhmä, etten
hoitanut viittaani ja pysähytin moottorin?

Stanton tointui nopeasti.

— Ei, ei, se ei ole yhtään mitään, miss Carlisle.

Minua ei sattunut, vakuutti hän.

Mutta siitä huolimatta hän pani koneen käyntiin vasemmalla kädellään,
tytön katsellessa häntä puoleksi suljetuin silmin.

Ei ollut enää pitkältä Carlislen maatilalle. Stanton torjui kaikki
pyynnöt jäädä sinne vieläpä poiketa sisällekin, sillä hän oli päättänyt
lujasti jatkaa matkaansa Lowelliin ensimmäisellä junalla.

Mekin olemme siellä huomenna, ilmoitti miss Carlisle hänelle hyvästiä
jättäessään. Minun mieleni on niin paha, ettette voi käyttää
käsivarttanne.

— Ymmärrättehän, että käytän sitä ohjaamiseen Ja vauhdin muuttamiseen,
vastasi Stanton hänelle.

— Aivan niin, mutta ette kaiketi voi ottaa huomenna osaa kilpailuihin,
kun kätenne ei ole terve.

Sekö asia häntä huolestutti? Pelko, ettei Stanton olisi mukana ja että
häneltä menisi hukkaan jännitys nähdä tämä kuoleman partaalla? Tytön
kauneus pimeni hänen silmissään niinkuin sammunut liekki.

— Minä otan osaa kilpailuihin, virkkoi hän lyhyesti.

Omituisin tuntein kulki hän pitkin kylän katua; äkkiä hänelle tuli
kiihkeä halu tavata Floyd. Hän oli väsynyt, väsynyt ihan inhoon saakka
sellaisiin naisiin, joiden edustajana oli Valerie Carlisle. Hän olisi
tahtonut etsiä koneenkäyttäjänsä ja kuulla hänen miehekkääseen,
avonaiseen tapaansa puhuvan tervettä järkeä.

Mutta hän ei tehnyt tietysti mitään sellaista. Kun hän saapui
Lowelliin, meni hän suoraan lääkärille parannuttamaan nyrjähtynyttä
rannettaan.




VIIDES LUKU

Valmistuksia.


Kun Stanton tuli radalle seuraavana aamuna, istui Floyd aidalla
korjauspajan edustalla ja jutteli iloisesti parin hyväntahtoisen
kilpailevan ohjaajan kanssa. Hän nauroi, samaten hänen toverinsa.
Puettuna moitteettomaan kilpailupukuun, pää taaksepäin heitettynä
ja harmaat silmät ilosta loistaen, muistutti Floyd pojaksi puettua
suloista, näyttelijätärtä.

Stanton pysähtyi varjoon joukkoa katselemaan. Vai niin, Floyd tunsi
toiset miehet ja he pitivät hänestä. Siitä hän ei ollut tietänyt, hän
oli luullut, että hänen koneenkäyttäjänsä olisi ollut yhtä yksinäinen
kuin hän itsekin. Melussa, joka lähti korjattavista ja radalla
ajeltavista vaunuista kuuli hän vain huonosti puheen, mutta naurukuurot
kuuluivat sitä selvemmin, ja lopuksi hän näki Duplexvaunun Yrjön
ystävällisesti taputtavan Floydia olalle.

— Minä tulen hautajaisiisi, kuului suuren, hyväntahtoisen ohjaajan
hyvästijättö. Sinä olet liian hyvä tähän maailmaan.

Floydin vastausta ei kuullut, mutta kun hän heitti veitikkamaisesti
hymyillen lentosuukon puhujalle, kajahti remuava nauru. Ensi kertaa
eläissään tunsi Stanton kateutta. Hän ei kadehtinut loistavaa miss
Valerie Carlislea eikä ainoankaan kilpailijansa mainetta, vaan omaa
hentosta koneenkäyttäjäänsä.

Joukko, joka jo teki lähtöä, hajaantui Stantonin saapuessa. Vain
nyökäten heidän tervehdyksiinsä ei hän muuten ollut huomaavinaan muita
kuin Floydin, jonka eteen hän seisahtui.

— Teillä ei näytä olevan mitään tehtävää. Onko kone kunnossa? ärähti
hän pilkallisimmalla äänellään.

Floyd kiipesi alas aidalta varsin hämmästyneenä.

— Kaikki on kunnossa, vastasi hän ansaitsemattomaan nuhteeseen.

— Ottakaa se sitte ulos.

Ympärillä olevat miehet katselivat toisiaan merkitsevin katsein.

— Onneksi olkoon, Floyd, toivotti muuan solakka italialainen, joka
maineeltaan oli Stantonin vertainen ohjaajana, ja lähti pois.

Merkuriusvaunu oli jo ulkona. Kun Stanton oli asettunut paikalleen,
alkoi eräs tehtaan miehistä pyörittää sitä käyntiin. Floyd oli
niinikään asettumassa paikalleen, kun hänen katseensa osui ohjaajan
sidottuun ranteeseen.

— Mitä nyt? kysäsi Stanton toisen huudahtaessa.

— Te olette satuttanut kätenne?

— Pikku juttu. Kiersin eilen käyntiin Atlanta kuutosta kipinälaitteen
ollessa auki.

Koneenkäyttäjä pysähtyi toinen jalka vaunua vastassa ja katsahti häneen.

— Panin kipinälaitteen toimimaan ja menin sitte kiertämään ja
nyrjähytin ranteeni, toisti Stanton laajemmin.

Floyd tarkasteli häntä ensiksi käsittämättä, mutta sitte
hän hymyili veitikan loistaessa silmäkulmasta ja astui vaunuun.

— Minullahan ei ollut mitään oikeutta kysyä, sanoi hän. Pyydän
anteeksi. Uteliaat ihmiset saavat tyytyä siihen, että heistä tehdään
pilaa.

Floyd luuli, että hänen kysymyksensä oli torjuttu ilmeisellä valheella,
niinkuin joskus tehdään liiaksi kyseleville lapsille, niin mahdottomana
hän piti sellaista huolimattomuutta. Ja Stanton antoikin hänen jäädä
siihen luuloon.

Tosiasiaksi se kumminkin jäi.

Tuo pieni välikohtaus oli kumminkin puhdistanut ilman ja palauttanut
hyvän keskinäisen ymmärryksen. He ajoivat radalle, päivän työ alkoi.
Stanton sai olla ensikerran mukana moottorinsa virittämisessä, kuten
Floyd sitä kutsui.

— Oletteko päässyt korkeimpaan vauhtiin? luikkasi koneenkäyttäjä,
ensimmäistä suoraa sivua ajettaessa.

Stanton, joka oli täydessä puuhassa ainoastaan nyökkäsi; nopeusmittari
osoitti 84 penikulmaa tunnissa.

— Seisattakaa, sitä täytyy korjata.

Floyd oli nyt käskijänä. Stanton pysähdytti vaunun sopivalle paikalle,
ja koneenkäyttäjä hyppäsi alas, nosti päällyksen paikaltaan ja
käsitteli moottoria.

— Nyt koetetaan uudelleen. Nyt se kulkee 90 penikulmaa tunnissa,
huohotti Floyd noustessaan paikalleen.

Stanton pani koneen taasen käyntiin.

Sillä tavalla he viettivät aamun; ajoivat huokeata vauhtia,
pysähtyivät, jotta Floyd sai korjata milloin mitäkin ja tarkkasivat
nopeusmittaria. Floyd kuunteli konetta niinkuin ihmisääntä, ymmärsi
erehtymättömästi sen valituksen ja riensi auttamaan vikaa. Hän oli
kuten apulaisjohtaja oli sanonut gasoliini-ihmelapsi, oikea velho.

Kello 12 palasi Merkuriusvaunu asemalleen.

— Millainen se on? kysäsi mr Green. Voin sanoa teille, että viimeinen
kierros löi kaikki saavutukset.

— 92 penikulmaa tunnissa, ilmoitti Stanton lyhyesti.

Se ei ole milloinkaan ollut niin hyvässä kunnossa. Astukaa alas Floyd.

Floyd hyppäsi vaunusta kuumana ja väsyneenä ja hiukset ohimoille
liimaantuneena, mutta säteilevän tyytyväisenä. Mr Green tarkasteli
häntä levottomasti; hän oli saanut kuulla millä tavalla Stanton oli
suorittanut aamutervehdyksensä koneenkäyttäjälleen, ja hänestä ei
tuntunut lainkaan hauskalta se mahdollisuus, että olisi pakotettu
hankkimaan uuden miehen Floydin sijalle.

— Miltä, hän epäili, pahinta peläten, miltä, — hm — teistä tuntuu,
Floyd?

— Nälkäiseltä, vastasi Floyd ykskantaan ja odottamatta.

Poikamainen ja suora vastaus saattoi kaikki lähellä olevat hymyilemään.
Apulaisjohtaja oikein nauraa hohotti helpotuksesta.

— Tuolla, muutamassa kauppakojussa on jonkun verran syötävää, ilmoitti
hymyilevä bostonilainen sanomalehtireportteri. Kuulkaapas, Floyd, jos
teillä olisi sisko, niin olisi hän varmaankin aika soma tyttö.

— Minulla onkin, kuului totinen vastaus.

— Onko? Uskaltaisiko kysyä, minkä näköinen hän on?

— Ihan minun näköiseni, me olemme kaksoiset, vastasi hän hajamielisesti
katse Merkuriusvaunussa.

Hänen kuvauksensa sopi niin huonosti yhteen hänen oman ulkomuotonsa
kanssa, seistessään siinä vaatteet rypyssä ja naama öljyn ja tomun
tuhrimana, että kaikki purskahtivat nauruun.

— Hyi hävetkää puhua pahaa naisesta, pilaili joku.

— Eikö hän pese milloinkaan kasvojaan, Floyd? veisteli toinen.

— Ettekö te pysty häntä elättämään, niin että hänen on pakko kärrätä
hiiliä henkensä pitimiksi, lasketteli kolmas.

Floyd naureskeli muitten mukana itseänsä tarkastellen.

— Ette ole nähneet minua milloinkaan puettuna operaa varten, heitti hän
takaisin tiehensä lähtien vettä hakemaan.

Stanton nousi automobiilista, paiskasi naamarin ja käsineet telttaan ja
seurasi koneenkäyttäjäänsä. Hetkisen perästä hän löysikin hänet märkänä
ja pirteänä pesun jälkeen.

— Lähdettekö syömään aamiaista kanssani? kysyi Stanton.

Floyd pysähtyi ja tarkasteli häntä totisella hämmästyksellä ja epäillen.

— Kiitos — alkoi hän.

Stanton liikahti kärsimättömästi, ja hänen silmänsä loistivat teräksen
sinisinä kulmakarvojen alta.

— Tahdotteko, että pyydän teiltä anteeksi aamuista äreyttäni? kysyi hän.

Floydin kasvoille levisi hänen luonteenomainen, päivänpaisteinen
ilmeensä.

— En, tahdoin vaan tietää varmasti, että halusitte minut mukaanne.
Kiitos, tulen mielelläni.

Hän pukeutui pitkään moottoritakkiinsa ja seurasi Stantonia tavalla,
joka selvästi osoitti, että mennyt oli unhoitettu. Eivät mitkään
suhteet olisi tehneet sellaista vaikutusta syylliseen, eivätkä mitkään
loukkaantuneet ilmeet olisi saattaneet Stantonia siinä määrässä
vastaisuudessa pitämään kieltänsä kurissa.

Ravintola, jonne Stanton vei vieraansa, ei ollut satunnaisesti
kilpailuja varten järjestetty, vaan se oli läheisyydessä oleva
hiljainen, vilpoinen hotelli. Tehtyään tilauksen, katseli hän pöydän
yli seuralaistaan omituisella tyytyväisyyden ja riemun tunteella,
joka oli ehkä sukua sille ylpeydelle, jolla nuorukainen vie sydämensä
valitun ensi kerran ulos päivällisille.

— Minä myöhästyin eilen junasta, alotti hän. Toivon ettei vaunun tänne
saattaminen tuottanut teille vaikeuksia.

— Ei lainkaan, vakuutti Floyd. Minä luulin, että suostuitte miss
Carlislen pyyntöön.

— Suostuin siihen jälkeenpäin. Se oli hänen vaununsa, jota kiersin
käyntiin kipinälaitteen ollessa auki.

Floyd vilkasi ylös heikkouskoisesti hymyillen, mutta vaijeten.

— Tosin minä luulin sulkeneeni sen, selvensi Stanton, tarkaten
sanojensa vaikutusta, mutta kiertäessäni, iski moottori ympäri.
Henkilö, joka istui vieressäni, sanoi etten ollut sulkenut sitä.

Floyd ei näyttänyt enää heikkouskoiselta, vaan elävältä kysymysmerkiltä.

— Luultavampaa on, että se aukeni ehkä erehdyksestä vasta senjälkeen
kun olitte astunut alas, arveli hän.

Salaman-nopeasti välähti Stantonin mieleen, että hän oli nähnyt Valerie
Carlislen pienen käden luistavan ohjauspyörää kohti, juuri ennenkun
hän alkoi pyörittää kampia. Olisikohan hän liikuttanut sektoria ja
korjannut erehdyksessä sekunttia liian myöhään? Hän jäi äänettömäksi,
eikä Floydkaan jatkanut keskustelua.

Ensimäistä ruokalajia tarjottaessa havahtui Stanton aatoksistansa.
Piittaamatta vahtimestarin paheksuvasta katseesta täytti hän kummankin
lasit jäävedellä.

— Juotteko te vettä? kysyi hän työntäen lasin Floydin eteen.

— Juon, kiitos, sanoi Floyd hymyillen tarttuen lasiin. Koska kumpikin
olivat moottorimiehiä, eivät väkijuomat tulleet kysymykseen.

Stanton kääntyi vahtimestarin puoleen.

— Te voitte mennä; kun tarvitsen jotakin, niin soitan. Oletteko
milloinkaan ajanut Atalanta kuutta, Floyd?

— En, mutta olen kyllä käsitellyt numero neljää. Omasta puolestani
pidän enempi kuusisilinterisistä koneista.

Siitä hetkestä liikkui keskustelu yksinomaan automobiileissä;
tunteellinen sivutapaus jäi syrjään.

Edestakaisin liikkuvat vieraat tuijottivat heihin uteliaina.
Stantonin tummat kasvot olivat tutut ja vaikeat unohtaa ja tuo toinen
näytti puvustaan päättäen myöskin ottavan osaa kilpailuihin, jotka
kiinnittivät koko kaupungin huomion puoleensa.

Jälkiruokaa syötäessä antoi Stanton keskustelulle henkilökohtaisen
käänteen.

— Miten teistä 21 vuotiaana on tullut niin täydellinen automobiilien
erikoistuntija? kysyi hän vallan suoraan.

— Te olette, kuten luulen, ainoastaan viisi tai kuusi vuotta vanhempi.
Mutta — minä kasvoin automobiilitehtaassa. Minulla ei ollut äitiä
eikä keitään naissukulaisia, ja isäni oli alituiseen kanssani. Hän
opetti minulle kaiken, minkä tiesi, ja hän — no niin, hän oli Edgar T.
Floyd, joka johti Cometin automobiilitehdasta ja joka itse piirusti,
valmistutti ja ohjasi kilpailuissa omia vaunujaan.

Stanton veti syvään henkeään. Missä hänen ajatuksensa olivat olleet,
kun hän ei ennen ollut muistanut Floyd nimeä? Hänen aivoissaan selvisi
joukko hajanaisia muistoja tuosta kuuluisasta tehtailijasta, joka
pelkästä urheiluinnosta otti osaa kilpailuihin, hänen valmistamistaan
mainioista vaunuista, ja hänen kuolemastaan edellisenä vuonna eräässä
rautatienonnettomuudessa.

— _Hän_ sitoi minut vaunuun kiinni, jatkoi Floyd surullisesti
hymyillen, kun olin liian pieni pidelläkseni itseäni kiinni. "Jos sinä
aijot ottaa koneenkäyttäjäni paikan, täytyy sinun kyetä toimittamaan
hänen tehtävänsä". Ja viidentoistavuotiaana minä siihen pystyinkin.
Meillä oli tapana kokeilla ensimäisillä koneilla penikulmanmittaisella
radalla tehtaan ympäri. Minä ohjasin itse konetta 75 penikulman
vauhdissa ennenkuin olin täyttänyt 17 vuotta. Ja minä pääsin hänen
mukaansa jokaiseen suurempaan kilpailuun täällä kotona ja moniin
ulkomaillekin. Hänen tarkotuksensa oli tietenkin kehittää minut tehtaan
johtajaksi eikä ohjaajaksi. Mutta miten lie käynyt, tehdas alkoi mennä
alaspäin. Kun hän 18 kuukautta sitte kuoli, luhistui kaikki läjään,
minulle ei jäänyt mitään. Tehdaskin on sidottu oikeusjuttuun; saan sen
ehkä takaisin; rakennukset täynnä mykkiä koneita, joita minulla ei ole
varaa panna käyntiin eikä sydäntä myydä.

Syntyi hetkisen hiljaisuus.

— Minua ihmetyttää, tuumi Stanton kovaa, miksi te tuona iltana
ilmoittauduitte koneenkäyttäjäkseni.

Floydin harmaat silmät sädehtivät.

— Siksi, että minä rakastan kilpailuja, minä rakastan niitä, vastasi
hän kiihkeästi. Minulla, minulla on isäni verta suonissani ja tytön
heikko ruumis, ettekö te näe miten ne taistelevat keskenänsä. Jo
gasoliinin hajukin saa sydämeni sykkimään ja vereni virtaamaan
kiihkeämmin. Muuten minä olin useasti pitänyt teitä silmällä, ja minä
en voinut nähdä teidän jäävän pois kilpailuista. Ja minä olin niin
väsynyt... hän pysähtyi keskelle lausetta.

Emmekö palaa radalle?

Stanton nousi ylös ja viittasi vahtimestarille.

— Te päästitte minut sillä kertaa pälkähästä, tunnusti hän. Mutta te
sanoitte aamusella, että teillä on sisko; minua ihmetyttää, että te
olette tehnyt sopimuksen kanssani koko kilpa-ajokaudeksi.

— Siskoni ymmärtää minua, selitti Floyd. Hän oli myöskin noussut
ja seisoi hetkisen tuijottaen permantoon. Hän tietää, ettei minua
kasvatettu elämään tyttöjen tapaan. Minä toivon, jos te joskus saatte
kuulla minusta jotakin, josta ette pidä, jotakin, joka saattaa teidät
ajattelemaan minusta toisin kuin nyt, että te muistaisitte, että mies
on minut kasvattanut elämään miesten joukossa ja että se, mitä naiset
tavallisesti oppivat, on jäänyt minulle kokonaan vieraaksi.

Stanton katseli häntä ivan ja ylenkatseen sekaisella hämmästyksellä.

— Tuskin oli luultavaa, että saan kuulla teistä sellaista, joka minua
loukkaa, ilmoitti hän kuivasti. Pidättekö te minua hemmoteltuna
tyttönä, Floyd?

— Ette te sellaiselta näytä, kuului nopsa vastaus, rehellisten
harmaitten silmien surullisen ilmeen vaihtuessa nauruun.

He palasivat radalle.

Seuraavat kaksi tuntia he viettivät laskettelemalla kymmenpenikulmaisen
radan kerran toisensa jälkeen 10 minuutissa; Stantonin mielestä varsin
kohtuullinen harjotusnopeus. Viimeisellä kierroksella hän ja Floyd
joutuivat jostakin kinaan ja saapuivat korjauspajalle väitellen niin
kiihkeästi, että se herätti kaikkien läsnäolevien huomion. — Jos minä
en ymmärrä, milloin moottori tarvitsee kuoleman uhalla lisää kaasua,
niin minä en ymmärrä yhtään mitään, kuului Floydin viimeiset sanat, kun
hän hyppäsi alas paikaltaan.

— Se käy nyt paremmin kuin koskaan ennen, ja te olette niin hyvä ja
jätätte sen rauhaan, komensi Stanton hänen jälkeensä.

Ympärillä olevat hymyilivät toisilleen.

— Kuuleppas, Floyd, tuo teidän koneenne on oikea peto, ylisteli peräti
huvitettu Yrjö, kun nuori koneenkäyttäjä meni hänen ohitsensa.

— Se on varma, se, kuului iloinen myöntäminen.

— Aivan niin, mutta se ei sentään vedä vertoja sille pedolle, joka
teillä on ohjaajana.

Floyd pysähtyi ja katsahti taakseen.

— Antakaa ohjaajani olla rauhassa; neuvoi hän. Stanton ja minä
ymmärrämme täydellisesti toisiamme.

— Siinä tapauksessa on parasta, että heitätte kilpailun, ennenkuin
kokonaan turmellutte, härnäsi toinen, joka kääntyessään joutui
silmätysten Stantonin kanssa.

Sanaa ei sanottu, Stanton meni menoaan, ikäänkuin ei olisi kuullut
mitään. Mutta itsekseen hän teki sen havainnon, että toveruuden korkein
huippu on osata väitellä katkeroittumatta.

Portilla seisoi nahkankarvainen automobiili.

— Mr Stanton, kuului hiljainen tasainen ääni vaunusta, Valerie Carlisle
nojautui ulos ojentaen kättään.

Hän loisti terveyttä ja kauneutta, eikä edes Stanton voinut olla häntä
ihailematta.

— Minä olen odottanut täällä kokonaisen tunnin, ilmoitti hän. Olen
peräti lohduton, että vaununi vahingoitti teitä. Peläten, että
nyrjähtynyt kätenne aiheuttaisi teille huomenna jotakin onnettomuutta,
riensin kuulemaan, miten sen laita nyt on. Kipeä käsi voisi tuottaa
teille kuoleman, vai miten?

— Voisi, jos se sitä olisi, myönsi hän. Mutta nyrjähtyminen ei vaivaa
minua. Minä olisin ansainnut paljon ankaramman rangaistuksen moisella
huolimattomuudellani.

Hän ei vähintäkään väistänyt Stantonin terävää katsetta, mutta ei
onnistunut sidekään saamaan tätä vakuutetuksi syyttömyydestään.

— Se oli ilmeinen onnettomuus, valitti hän. Te unohditte itsenne
hetkiseksi, arvelen. Mutta totta puhuen, toivoin, että te huomenna
ohjaisitte Duplexia tai Atalantaa. Minä en pidä Merkuriusvaunuista,
niitä kohtaa niin usein onnettomuus.

— Ne voittavat nopeudessa kaikki muut, vastasi Stanton, joka vasten
tahtoaan tunsi itsensä liikutetuksi tytön levottomuudesta. Minun
täytyy sitäpaitsi tunnustaa, etteivät ne pitkään aikaan ole olleet
syynä onnettomuuksiin, minun on ollut oma syyni, milloin sellaisia on
tapahtunut.

— Jos te ette voisi ottaa osaa kilpailuun, kellä olisi silloin
suurimmat voiton mahdollisuudet, mr Stanton?

— Te näytte pitävän selvänä, että minä voitan — on paljon mahdollista,
että minä en sitä tee. Mutta jos Merkuriusvaunu ei ole mukana, on
Duplexilla tai Atalantalla näin pitkällä maantiematkalla parhaat
edellytykset. Aidatulla radalla minä asettaisin italialaisen vaunun
etusijaan.

Tyttö kuunteli häntä tarkkaavasti.

— Minä olen amatöri, hymyili hän; en ymmärrä teitä edes puoliksi.
Minulla on kutsu teille isältä. Hän haluaisi kysyä neuvoanne
kummirenkaista, joita käytätte seuraavissa kilpailuissa, ja hän toivoo,
että söisitte luonamme päivällistä.

Stanton hämmästyi peräti, mutta kieltäytyi kumminkin heti.

— Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani anteeksi mr Carlislelta; minun
täytyy ryhtyä erilaisiin valmistuksiin huomista varten. Sitäpaitsi se
on Merkuriusyhtiön eikä minun asiani päättää renkaista.

— No, sen asian me voimme ratkaista matkalla; minä voin teidät saattaa
ainakin hotelliinne.

— Miss Carlisle, tulen suoraan radalta, enkä ole puettu.

— Se asia on minun päätettävissäni, huomautti tyttö. Olkaa niin kiltti
ja suostukaa edes yhteen toivomukseeni.

Stanton oli pakotettu astumaan automobiiliin.

Miss Carlisle hengitti nopeammin ja katseli toveriaan sellaisella
omituisella voiton riemulla, että tämä oli kokonaan hämmästyä. Oven hän
sulki itse ja väänsi lukkoon yhä katsellen Stantonia.

— Minä olin vakuutettu, että tulisitte mukaan, mumisi hän, ja nyt te
syötte päivällistä meillä.




KUUDES LUKU.

Voitettu.


Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja oli Lowellin huolestunein mies
kilpailupäivän aamuna. Kello neljännestä yli 10, viisitoista minuuttia
ennen ensimäisen vaunun lähtöä, oli Merkuriusvaunu valmiina ja sen
huolellisesti puettu koneenkäyttäjä, jonka mahdollinen karkaaminen
oli tuottanut mr Greenille niin paljon päänvaivaa, paikallansa. Mutta
ohjaaja, tuo moitteeton Stanton, oli poissa. Merkuriusasema oli
suunniltaan levottomuudesta.

— Oletteko soittanut hänen hotelliinsa, kysyi Floyd mr Greeniltä, tämän
saapuessa otsaansa kuivaten paikalle.

— Soittanut? Olen soittanut joka ainoaan kaupungin hotelliin,
poliisille, juuri joka ainoaan paikkaan. Hän meni hotelliinsa ja
pukeutui lähdettyänsä täältä eilen illalla, ja sitte hän ajoi pois
Atalanta-vaunussa jonkun hemmetin naisen kanssa; siinä on kaikki mitä
tiedän. Hän ei siitä myöden ole palannut hotelliin.

Floydin kapeat, ruskeat kädet pusertuivat nyrkkiin ja hänen suunsa
vetäytyi halveksuvaan hymyyn.

— Nainenko? toisti hän.

— Niin kerrotaan — ja minä kun olisin yhtä hyvin luullut Ralph
Stantonin ruvenneen juomaan.

— Ompa paras, että te soitatte hullujenhuoneeseen, neuvoi
koneenkäyttäjä, kääntäen selkänsä kaikelle ja tarkastellen edessään
olevaa loistavaa näkyä pilkallisesti.

Viisi, kymmenen minuuttia kului. Ensimäinen vaunu kutsuttiin esille.
Merkuriusvaunulle oli langennut numero 5. Ummelleen neljä minuuttia
ennen lähtöä, ajoivat vaunut mieletöntä vauhtia läpi ihmisjoukon
pysähtyen radan reunalle.

— Stanton! huudahti johtaja harmissaan ja helpotuksesta. Stanton,
Jumalan tähden, missä... mitä...

— Sairas, paiskasi ohjaaja hänelle, juostessaan automobiilille, mistä
Floyd tuli alas, päästääkseen Stantonin paikalleen.

— Naamari, käsineet, te toiset!

— Sairasko? toisti heikkouskoinen mr Green. Te, te _sairas_?

Stanton käänsi kalman kalpeat kasvonsa häneen päin ennenkuin veti
naamarin päähänsä.

— Sairas, vastasi hän uudelleen. Oletteko valmis, Floyd?

Merkuriusvaunu otti määrättyyn aikaan paikkansa rivissä. Odotellessa
sai Floyd tilaisuuden tehdä hänelle kysymyksen.

— Oletteko ollut sairas? kysyi hän kylmästi.

— Satunnainen ruuansulatushäiriö; olen ollut lääkärin luona eilen
illasta kello yhdeksästä saakka, tiuskasi Stanton. Luulitteko minun
valehdelleen teille?

— En. Pystyttekö ajamaan?

— Jos pelkäätte, voittehan astua pois.

Lähtömerkki annettiin. Merkuriusvaunun kiitäessä lähtöpaikalta, oli
Floyd melkein yhtä kalpea kiukusta kuin Stanton pahoinvoinnista.

Kilpailtiin 300 penikulman matkalla, 20 kierrosta kymmenpenikulmaisella
radalla, jossa oli pahoja mutkia ja jyrkkiä mäkiä. Matka arveltiin
vievän 6 tuntia, kun ajettiin keskeyttämättä.

Ensimäisen tunnin kuluessa ei sattunut mitään tavatonta. Floyd
antautui kokonaan omiin toimiinsa ja Stanton ajoi varovaisemmin kuin
tavallisesti. Mutta heti toisen tunnin alussa tuli Atalanta-vaunu
näkyviin tomupilvestä. Atalanta, joka oli lähtenyt liikkeelle 4
minuuttia heitä ennen. Stanton veti henkeään julmasta tyytyväisyydestä
ja lisäsi vauhtia.

— Käänne edessä, varotti Floyd hänen korvaansa.

Siinä olikin käänne ja varsin harmillinen laadultaan. Katse vaunun
edessä laski Stanton käänteeseen vauhdilla, joka pani kirkuvat
katselijat juoksemaan sivulle ja pölytti tomua ylös pilviin asti.
Merkuriusvaunun päästessä suoralle tielle ja juuri kuin Floydin piti
kääntyä katsomaan takapyöriä, kuului tuima pamaus ja vaunu heilahti,
sillä yksi renkaista oli haljennut ja irtautunut pyörästä pyörien nyt
kuin tynnyrin vanne mäkeä alas 100 yardin päähän.

Vaunu horjahti tien syrjään, minne vankat jarrut sen pysäyttivät. Floyd
hyppäsi alas ja irrotti yhden vararenkaista silläaikaa kun Stanton otti
esille kalulaatikon. Heidän ei tarvinnut eikä heillä ollut aikaakaan
juttelemiseen tehdessään työtä, ihmisten virratessa joka taholta
uteliaina paikalle.

He työskentelivät hyvin yhdessä, sillä Floydin kätevää nopeutta
täydensi Stantonin voimat. Kun rengas oli paikallaan, otti ohjaaja
ensinnä paikkansa.

— Nouskaa paikallenne, käski hän kärttyisellä äänellä. Aijotteko te
viipyä tässä koko päivän vai eikö ole tarkotus, että minä saavutan
Atalanta-vaunun?

Floyd totteli ensin ja vastasi sitte, mikä on verraton tapa.

— Jos teillä on tarkotuksena saavuttaa muutakin kuin kuperkeikka,
tahtoisin neuvoa teitä hiljentämään vauhtia mutkassa, vastasi hän
hiukan pitkäveteisellä äänellään. Ei ainoakaan rengas pysy päällä
moisessa kulussa.

Stanton katsahti häneen syrjäkarin sinisenmustilla silmillään. Hän oli
kiukkuinen menetetystä ajasta ja pahoinvointisempi kuin hän itse tahtoi
myöntää. Sitäpaitsi vaikuttivat vastaväitteet häneen aina niinkuin
kannukseniskut.

— Minäpä annan teille opetusta ajamisessa, sanoi hän nojautuen
ohjausrattaan yli.

Nyt oli ohjaajana Stanton, joka teki parastaan ja pahintaan kahden
kierroksen ajan. Toiset ohjaajat, joita heidän koneenkäyttäjänsä
varottivat, vetäytyivät varovaisesti syrjään ja katsoivat parhaakseen
vasta myöhemmin koettaa saada menetettyä aikaa takaisin. Katselijat
pakenivat joka kierroksen luota, kun näkyviin tuli harmaa vaunu,
pölypilvi kintereillä ja suuri viiden numero kuvussaan.

Kahdesti kiiti Merkuriusvaunu ohi katsomoiden melskeisten
hurraahuutojen kaikuessa, joiden yli kaikui vaunun oma puhkuminen.
Toisen kerran näkivät nuo kaksi miestä vilauksen virkailijasta, joka
nousi seisaalleen merkkilippu kädessä, ja arvasivat vallan oikein, että
he olivat saavuttaneet päivän nopeimman kiertoennätyksen.

Ja Floyd oli saanut luvattua ohjausopetusta, sillä Stanton oli laskenut
uudelleen yhtä hurjaa kyytiä käänteessä, joka vast’ikään oli maksanut
heille pyörän renkaan.

Seuraavalla kerralla saavuttaessa samalle käänteelle laski Stanton yhtä
hurjaa vauhtia. Kaikki näytti käyvän onnellisesti, vaunu kallistui
sivupyörilleen jyrkässä mutkassa, kun yht'äkkiä tapahtui, mitä Floyd
oli ennustanut. Keskellä mutkaa pamahti rengas rikki, vaunu kierähti
samalla vastakkaiselle puolelleen suistuen radalta alas ja lensi
pellolle, missä se kynti syviä vakoja pehmeään maahan, suistuen lopuksi
nurin.

Stanton, joka sai pysytelleeksi ohjauspyörän varassa, lensi paikaltaan
vasta, kun vaunu kaatui, mutta se vauhti oli silloin jo niin pieni,
että hän jäi melkein vahingoittumattomana. Floyd, jolla ei ollut mitään
tukea, lensi vaunusta heti ja jäi pyörtyneenä makaamaan melkein radan
reunalle.

Läheltä ja kaukaa kuului kauhun ja avun huutoja. Mutta ennenkuin kukaan
ehti perille oli Stanton jo jaloillaan ja Floydin vieressä.

— Floyd! huudahti hän. Floyd! Floyd kohosi polvilleen; hän tapaili
henkeä ollen yltä päältä tomussa ja hänen vasemmasta käsivarrestaan
vuoti verta, mutta hänen silmänsä etsivät vain Stantonia.

— Te olette — vahingoittumaton? sai hän sanotuksi.

— Minäkö? Olen. Hullu säästyy aina. Te... Mutta hän huomasi, ettei
hänen koneenkäyttäjäänsä ollut vaarallisesti sattunut.

— Kutsukaa minua miksi tahdotte, sanoi Stanton yhteenpurtujen
hampaitten välistä, ottaessaan nenäliinansa sitoakseen hentosen
käsivarren.

Kauhistunut joukko ympäröi heitä. Kammottavalla jymyllä laski
Duplexvaunu käänteen kiitäen edelleen pitkin suoraa taivalta, sen
koneenkäyttäjän katsellessa taaksensa. Mutta Floyd pyyhkäsi kiharat
otsaltaan nousi vaivaloisesi ja hytisi naurusta.

— Nimitellä teitä? Minusta teillä on paras luonne, mutta pahimmat
oikut, mitä koskaan olen tavannut. Sitokaas tämä, niin käännämme
vaunun. Me saamme nyt toimia rivakasti.

Hyväntahtoisia auttajia oli kyllälti. Niin uskomattomalta kuin
se katselijoista tuntuikin, oli Merkuriusvaunu, kuten Floyd oli
ennustanut, selviytynyt melkein vammoitta. Suuri vaunu kohosi pystyyn
60 käden nostamana; Stanton ja Floyd rengastivat sen yksinään, kuten
säännöt määräsivät ja nousivat paikoilleen onnentoivotushuutojen
kaikuessa.

Kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun Merkuriusvaunu oli jättänyt
radan, kiiti se jälleen sitä pitkin. Kun tuomarikunta sai tietää, että
"Stantonille jälleen oli käynyt pahoin" ja sairasvaunu oli matkalla
onnettomuuspaikalle, kiitikin Merkuriusvaunu jo kuin pyrstötähti ohi
tuomarien lavan.

Mutta Stanton laski käänteet varovaisesti, s.o. ollakseen hän.

Kilpailu oli menetetty. Ei edes Stanton kyennyt saamaan takaisin puolta
tuntista, jonka kilpailijat olivat saaneet eduksensa. Neljännen tunnin
lopussa, hän antoi Floydille merkin kumartua lähemmäksi.

— Missä on Duplexvaunu? kysyi hän innokkaasti.

— Ollut jo tunnin korjauspajassaan, kuului Floydin toiveikas vastaus.
Ainoastaan Atalanta-vaunu on meistä edellä.

Stanton puisti päätään, mutta ei sittekään lisännyt vauhtia.

Merkurius tuli perille ummelleen 5 minuuttia myöhempään
kuin Atalanta-vaunu ja sitä tervehdittiin yhtä kovaäänisillä
kunnianosoituksilla kuin voittajaakin. Sen merkillinen ajo, rekordi
yhdellä kierroksella, muuten nopein saavutus, mitä milloinkaan oli
tällä radalla ajettu ja toiseksi perillä, onnettomuudesta huolimatta,
kaikki tuo melkein saattoi varjoon Atalanta-vaunun voiton.

Suosionosoitusten kaikuessa astui Floyd alas vaunusta, jäsenet jäykkänä
ja peräti väsyneenä 5 tuntia 58 minuuttia kestäneestä ajosta. Mutta
Stanton pysyi paikallaan ohjauskehrään nojaten ja ollen kaikkien
huomion esineenä. Vasta kun yksi palkintotuomareista tuli puristamaan
hänen kättänsä, kävi syy selväksi.

— Jos tulen alas, täytyy jonkun auttaa minua, ilmoitti Stanton
rauhallisesti, päästäessään irti naamarin ja paljastaen väsymyksestä
harmaat kasvonsa.

Kaikkien niiden suureksi ihmeeksi, jotka tunsivat hänen tavallisen
kestävyytensä, kävi todella välttämättömäksi auttaa lopen rasittunut
ohjaaja vaunuistaan alas.

Vähän myöhemmin, kun Floyd oli vapautunut pahimmasta tomusta ja hiukan
levähtänyt sairasvaunussa, missä hänen kätensä oli kunnollisesti
sidottu, tunsi hän käden laskeutuvan olkapäälleen.

— Aijon lähteä täältä, ilmoitti Stanton lyhyesti. Lähtekää mukaan,
lähettäkää hakemaan tavaroitamme ja tulkaa minun luokseni yöksi.

Floyd näytti omituisen epäilevältä.

— Minusta tuntuu pahalta — alotti hän.

Stantonin otsa vetäytyi syviin ryppyihin.

— Te arvelette, että teillä ei ole mitään tekemistä sellaisen
ohjaaja-pedon kanssa kuin minä olen? Sanokaa vain.

— Ei, ei. Minä...

Vain kerran katsahti Stantonin terävät silmät toverinsa huolestuneisiin
silmiin.

— Hyvästi, sanoi hän lyhyesti ja kääntyi ympäri.

— Stanton! huudahti Floyd epätoivoisesti.

Toinen ei ollut mitään kuulevinaan ja jatkoi matkaansa,

— Stanton! rukoili Floyd ja juoksi hänen jälessään. Olkaa kiltti — minä
annan sanani, etten tarkoittanut sitä. Minun täytyy olla hotellissani
tänä iltana, siinä kaikki. Minä tahdon tehdä kaikki, mitä suinkin
tahdotte.

Stanton pysähtyi.

— Tuletteko syömään kanssani päivällistä?

— Tulen, kuului nöyrä vastaus. Naisten tavoin antoi hän peräksi
vahvemmalle tahdolle, mutta miestä oli Floydin menettelyssä se, että
hän alistui ilman pikkumaisia ehtoja.

Lähellä oli ajuri; Stanton meni edellä sen luokse.

Heidän matkansa päämäärä oli muuan kaupungin suurempia hotellia.
Koska kumpikaan ei ollut puettu, pysähtyi Stanton halliin kokonaan
välinpitämättömänä herättämästään huomiosta ja käski kattamaan
päivällisen hänen huoneeseensa.

— Te ette voi oikein hyvin, sir? uskalsi kirjuri lausua.

— Kyllä, aivan hyvin.

Mutta hän näytti joka tapauksessa paljoa väsyneemmältä kuin hänen
suhteellisesti heikko koneenkäyttäjänsä, väsyneeltä ja sairaalta.

— Ettehän te vain loukannut itseänne, kun ajoimme nurin, kysyi
Floyd levottomasti, heidän ollessaan yksinään jäykässä ja synkässä
hotellihuoneessa.

— En. Mutta minulla oli vaikea yö, selitti Stanton. Hän istuutui
nojatuoliin ja nojasi päätään täytettyä selustaa vastaan. Ottakaa
niin mukava paikka itsellenne, Floyd kun täältä löydätte. Minua ei
vaivaa mikään; sikäli kun muistan, en ole ollut milloinkaan sairaana.
Arvatenkin tarvitsen vain vähän ruokaa, en ole maistanut palaakaan
noiden kirottujen päivällisten jälkeen eilen illalla ja kello on nyt
kuusi.

Mutta kun päivällinen oli katettu, ei Stanton voinut syödä mitään,
vaikka hän oli sitä tekevinään.

— Voitteko eilen pahoin? kysyi Floyd, kun ruuat oli korjattu pois ja he
olivat jääneet kahden. Hänen esiintymisensä oli vähemmän huoleton kuin
tavallisesti, hänen iloisuutensa oli vaimentunut, melkeimpä muuttunut
peloksi.

— En ennenkuin illalla, päivällisten jälkeen.

Koneenkäyttäjä katsoi häneen, ollen kahden vaiheilla puhuako vai
vaieta, mutta kysyi lopuksi aivan suoraan:

— Onko teillä mitään vastaan kertoa minulle, missä te söitte eilen
päivällistä.

— Ei tietenkään, vastasi Stanton ilman epäilystä. Yhdessä mr Carlislen
Rengasyhtiöstä ja hänen tyttärensä kanssa. He ovat täällä kilpailujen
ajan. Hän halusi puhua kanssani renkaista, Jumala tietää miksi. Me emme
päässeet varsin pitkälle, sillä melkein heti, kun miss Carlisle oli
jättänyt meidät, aloin minä voida pahoin, niin että pyysin anteeksi ja
lähdin lähimmälle lääkärille.

Floyd kääntyi toisaalle vetäen kiihkeästi henkeänsä. Kääntyessään
jälleen isäntänsä puoleen, olivat hänen rehelliset silmänsä kirkkaammat
ja lempeämmät kuin ne olivat olleet aina siitä asti, kun apulaisjohtaja
oli tehnyt selkoa Stantonin hämmästyttävästä katoamisesta.

— Satunnainen ruansulatushäiriö, niinhän lääkärinne sitä nimitti?

— Jotenkin sinne päin.

— Miss Carlislella ei tunnu olevan onnea mukanaan, huomautti Floyd
kuivasti. Hän myöhästytti teidät junasta, saattoi kätenne nyrjähtämään
vaunussaan ja hänen päivällisensä näyttää myrkyttäneen teidät. Mitä hän
antoi teille? Hummeria ja jäätelöäkö?

— Ei — tuskin sitä tiedänkään. Minä en pane koskaan mieleeni, mitä
syön. Hän vei kätensä kärsimättömästi otsalleen, sillä äkkiä häntä
rupesi huimasemaan.

Floyd kumartui lähemmäksi.

— Stanton, miltä teistä tuntui? Mitä? Puhukaa siitä minulle; en kysele
sitä pelkästä uteliaisuudesta.

— Minua ylenannatti niin voimakkaasti, että kävin siihen määrin
heikoksi, etten pysynyt pystyssä. Minun on pääni vieläkin kipeä.

Hän puhui melkein kuiskaamalla. Hän vain heikosti aavisti, että Floyd
nousi ylös ja tuli hänen luokseen.

— Minulla ei ollut valitsemisen varaa, täytyi nauttia lääkärin rohtoja,
voidakseni ottaa osaa kilpailuun, jatkoi hän hetken perästä. Olen
kylliksi heikko muutenkin ja lisäksi nuo lääkkeet, Floyd.

— Hs! Koettakaa nukkua, kuului koneenkäyttäjän totinen, nuorekas ääni
sumun läpi.

— Minä olen väsynyt, huokasi hän.

Hänestä tuntui niinkuin olisi kulunut pitkä aika. Floyd seisoi
kumartuneena hänen ylitsensä ja hautoi hänen otsaansa. Stanton
purskahti katkeraan nauruun.

Missä tilassa olemmekaan. Mitä ajattelette tehdä minulle? Tuntuu
niinkuin kone olisi heltiämässä vaunusta. Noutakaa työkapineenne.

— Koettakaa pysytellä hiljaa. Olen lähettänyt hakemaan lääkäriä. Kas
tässä, käsi asettui hänen päänsä taakse ja lasillinen vettä pantiin
hänen huulilleen. Juokaa.

— Teistä olisi pitänyt tulla sairaanhoitajatar, sanoi Stanton
haaveksivalla äänellä. Siskonne ei olisi voinut tehdä sitä paremmin.
Ja te näytätte niin hullunkurisen somalta! Floyd, — — kuumehohteiset
silmät laajenivat, mikä on siskonne nimi?

— Jessica.

— Jesse — Jessica?

— Me olemme kaksoiset, kuten olen ennen kertonut teille. Saimme
nimemmekin toistemme mukaan.

Sairaan huomio kiintyi valkeaan siteeseen Floydin vasemmassa
käsivarressa.

— Teillä on ollut vaikea päivä; menkää kotianne lepäämään, huohotti
Stanton, ennen kuin menetti tajuntansa.




SEITSEMÄS LUKU

Floydin näköinen tyttö.


Kun Stanton heräsi, tunsi hän itsensä harvinaisen pirteäksi ja
väsymyksensä kokonaan kadonneeksi. Kaihtimet hänen huoneessaan olivat
alas lasketut, mutta häikäisevä päivänpaiste virtasi niiden reunoista
ja rakosista sisälle valaisten akkunan alla olevaa pöytää. Se oli
täpösen täynnä sähkösanomia, sanomalehtiä, telefoonitiedonantoja —
kaikkia kilpailun jälkeisen aamun tuttuja merkkejä. Ja kaiken tuon
keskellä oli maljakko vaalean keltaisia ruusuja. Stanton rypisti
otsaansa etsien silmillään soittokelloa.

Joku nousi seisaalleen nurkassa ja tuli hänen luoksensa.

— Oletteko parempi, sir? kysyi virallinen ääni; nuori mies, oikea
lääkärityyppi kumartui hänen ylitseen.

— Olen, vakuutti Stanton. Paljonko kello on?

Nuori mies katsahti kelloonsa.

— 38 minuuttia yli kaksitoista. Te olette laskujeni mukaan nukkunut 18
tuntia. Minä sanoin mr Floydille, että juuri sitä te kaipasitte; teidän
pahoinvointinne ja eilinen päiväajonne, joka olisi voinut väsyttää
hevosenkin, tekivät teistä lopun. Näin teidän ajavan kilpailussa.

— Missä on Floyd?

— Hän viipyi täällä puoliyöhön asti, te olitte silloin nukkunut viisi
tuntia kuin kiltti lapsi. Hänellä oli itsellä vaikea pysyä hereillä,
mutta hän ei tahtonut lähteä täältä ennen kuin oli varma, ettette
ollut sairastunut vaarallisesti. Hän on kunnollisimpia miehiä, mitä
milloinkaan olen tavannut. Minun piti luvata, että jään luoksenne.
Minulla, hän hymyili leveästi, minulla on paljon enemmän aikaa kuin
potilaita. Tuo kaikki pöydällä on saapunut teille. Olen vastannut
seitsemääntoista telefoonipuheluun ja marssittanut matkaansa tusinan
verran vieraita, ja minä olen kukkanne pannut veteen.

— Olen hyvin kiitollinen, vastasi Stanton hymyillen, katsahtaessaan
pöydälle. Kellään ei olisi pitänyt olla minulle mitään erikoista asiaa.
Luulen muuten, että nousen ylös, nythän on aamiaisaika.

— Niinpä luulen. Mutta koska aterianne on ensimäinen puoleentoista
vuorokauteen, tilaan minä sen teille. Tosin te näytätte sellaiselta,
joka pystyy sulattamaan vaikka kumirenkaita. Ai niin, olinpa unhoittaa,
mr Floyd jätti kirjelipun.

Stanton kohottautui käsivarsiensa nojaan.

— Missä se on? kysyi hän.

Hotellin paperille kirjoitettu kirje oli lyhyt, käsiala selvä, joka toi
mieleen kirjoittajansa rehelliset harmaat silmät.

 'Rakas Stanton!

 Lääkäri sanoo teidän olevan vain väsynyt; ja minun pitää olla
 New-Yorkissa aikaseen huomenaamuna. En jättäisi teitä, jos voisin
 toimia oman tahtoni mukaisesti. Toivon, että uskotte sen...

 Harras ystävänne Jesse Floyd.'

Kirje olisi voinut olla tytön kirjoittama, siksi varova ja persoonaton
se oli, mutta Stanton oli tyytyväinen. Kirje kuullosti vilpittömältä.
Hän oli jälleen täynnä elämänhalua ja peräti nälkäinen.

Aamiaista syödessään ja käydessään läpi saapuneen postin — alkaen
Merkuriusyhtiön onnentoivotussähkösanomasta hamaan anomukseen saakka
saada käyttää hänen valokuvaansa nopeusmittarien reklaamina — päätti
Stanton, mitä hän tekisi. Hän hankkii Floydin osoitteen mr Greeniltä
ja käy kiittämässä kelpo sairaanhoitajaansa, kun saapuu New-Yorkiin.
Niinhän paljon vaati toki tavallinen kohteliaisuus.

— Onko teillä vihollisia? kysäsi tohtori poislähtiessään.

— Haluatteko luetteloa tuttavistani? kysyi Stanton ivallisesti.

— Minulla ei ole juuri halua esiintyä salapoliisina, mutta
ruuansulatushäiriönne oli omituista laatua, sikäli kun Floyd sitä
selitti. Jotkut kilpailijoista tahtoivat ehkä saada teidät pois
tieltänsä.

— Ei. Luuletteko te puhuvanne hevoshuijareista? Kerta kaikkiaan,
sellainen ei tule kysymykseen.

Tämä olikin totta. Mutta kun nolattu lääkäri oli lähtenyt, sattui
maljakko keltaisine ruusuineen Stantonin silmiin. Kukkien lomasta pisti
esiin lippu, tällä kertaa nimetön, jolle lyijykynällä oli kirjoitettu
muutama rivi:

"Oli hauskaa että voitte ottaa osaa kilpailuun, mutta ikävää, kun
Atalanta-vaunu voitti teidät."

Allekirjoitus oli tarpeeton. Stanton repi lipun pieniin palasiin, otti
kukat maljasta ja paiskasi ne uuniin, minkä jälkeen hän soitti.

— Tuokaa minulle raitista vettä, sanoi hän saapuneelle pojalle, sekä
juna-aikataulu New-Yorkiin.

Hän ei kumminkaan päässyt Lowellista sinä päivänä, sillä mr Green
pidätti häntä monilla liikeasioilla. Vasta pari päivää myöhemmin
saattoi hän ruveta New-Yorkissa etsimään Floydia, jonka osoitteen hän
oli saanut kiristettyä vastahakoiselta apulaisjohtajalta.

— Floyd pyysi, ettei minun pitänyt antaa osoitetta ihmisille, oli mr
Green inttänyt.

‒ Kielsikö hän sitä antamasta minulle?

— Ei, mutta...

— No hyvä; antakaa se sitte.

— Ettekö näe häntä tarpeeksi kilpailuissa, Stanton? Minä olen varma,
että hän on paras mies, mitä meillä koskaan on ollut, sanoi vihastunut
johtaja.

Stantonin mieleen tuli tämä keskustelu, kun hän kiipesi ylös portaita
hiljaisessa talossa, minne hän oli osoitettu. Lopultakin oli niin, että
Floyd olisi itsekin voinut jättää osoitteensa, jos hän olisi tahtonut
sen ilmoittaa. Hän ei ehkä tahtonut tavata ohjaajaansa muualla kuin
kilpailuissa. Pelko, ettei olisi tervetullut, vaivasi Stantonia, mutta
hän jatkoi kumminkin matkaansa.

Saavuttuaan neljänteen kerrokseen, kuuli hän jonkun laulavan
täyteläisellä, varmalla alttoäänellä. Ovi avautui, ja pieni
irlantilainen eukko, puettuna mustaan silkkihameeseen, kurkisti ulos.

— Asuuko mr Floyd täällä? kysyi hän. Nimeni on Stanton.

Vanha palvelijatar astui hymyillen taaksepäin ja työnsi oviverhot
syrjään. Stanton näki Jessica Floydin nousevan pianon äärestä ja
astuvan askeleen häntä kohti.

Hän oli siinä määrin Floydin näköinen, että Stantonilta oli päästä
ihmetyksen huudahdus, mutta samalla tyttö oli niin naisellinen.
Hän näytti veljeään pitemmältä ja solakammalta ruumiinmukaisessa
vaaleansinisessä puvussaan, mutta Floydin hopeanharmaat silmät
välkkyivät pitkien silmäripsien takaa, Floydin pronssikiharat
kiertyivät palmikoiden alta hänen ohimoilleen ja hänen hymyilyssään
kuvastihe päivänpaiste kuten veljelläänkin.

— Olen pahoillani, kun Jes ei ole kotona, sanoi hän, ojentaessaan
kätensä Stantonille. Olen Jessica Floyd, hänen sisarensa, mr Stanton.

Tyttö pelkäsi häntä. Tämä liiankin selvä tosiasia vaikutti syvästi
Stantoniin, tuntiessaan hänen kätensä vapisevan omassaan. Vai niin,
sellaisen maineen hän oli hankkinut itselleen.

— Minun ei ehkä olisi pitänyt tulla, pyyteli hän anteeksi varsin
nöyrästi. Minä — Floyd ei ole antanut minulle vähintäkään oikeutta
siihen. Mutta hän oli sangen hyvä minulle maatessani sairaana
Lowellissa, ja minä tahdoin kiittää häntä.

Nyt katsahti tyttö häntä silmiin, ja jälleen hän oli huudahtaa
ihmetyksestä kohdatessaan Floydin vakaan, kiinteän katseen.

— Miksi ette olisi tullut? Jessillä ei ole niin montaa ystävää,
etteivät he kaikki olisi tervetulleet hänen kotiinsa. Olisipa hän vain
tietänyt teidän tulevan, niin olisi hän varmaankin kotona.

Hän istuutui tuolille ja pyysi Stantonia tekemään samoin, ottaen sitte
käsityönsä esille.

— Hänet kutsuttiin maaseudulle, lisäsi hän, turhaan odotettuaan
vaiteliaan vieraansa puhuvan. Hän on pahoillaan kun ei saanut tavata
teitä. Hän kuuli mr Greeniltä teidän toipuneen kokonaan sen jälkeen,
kun hän oli jättänyt teidät.

— Entäs hän? Minä satutin hänen kätensä.

— Tyttö katsahti ylös hämmästyneenä.

— Satutitteko te hänen kätensä?

— Minä ohjasin vaunua, vastasi Stanton.

Nyt tyttö nauroi, ihastuttavien kuoppasten ilmestyessä hänen poskiinsa.
Stanton ei ollut milloinkaan huomannut sellaisia koneenkäyttäjänsä
poskissa.

— Olen varma, ettei Jes ole koskaan katsellut asiaa siltä kannalta. Hän
sanoi, että onnettomuuteen oli syynä käänne ja kumirengas. Muuten hänen
kätensä on melkein ihan terve.

Hän puhui niin kevyesti ja Floydin tapaisella huolettomuudella, että
Stanton hämmästyksekseen erehtyi varomattomuuteen.

— Ettekö te ole levoton hänestä? kysyi hän, kun hän ottaa osaa
kilpailuihin ja lisäksi minun kanssani?

Hän kävi totiseksi.

— Jos jotain Jesille sattuisi, kuolisin minäkin, vastasi hän verkkaan.
Me olemme — kaksoiset. Muuten olen minä koko lapsuuteni aikana tottunut
näkemään veljeni vaarassa. Hän on kai kertonut teille elämästään isämme
kanssa?

— On.

— No niin, hänellä ei ollut koskaan aikaa pelkoon enempi kuin
minullakaan levottomuuteen hänen puolestaan. Sellaisia asioita ja
esineitä ei peljätä, joihin on totuttu lapsesta asti. Kuten muita
pikkulapsia kuljetetaan vaunuissa, kuljetettiin häntä nopeissa
automobiileissä. Minun isäni ei voinut olla erillään hänestä; kun Jes
vielä kulki koltussa vietiin hänet joka päivä tehtaaseen, missä hän sai
leikkiä keskellä työmiehiä ja koneita.

Stanton kuunteli suurella mielenkiinnolla.

— Ja te, miss Floyd, mitä te teitte?

— Minäkö? Kun olin seitsentoistavuotias, sanoin eräänä aamuna isälleni:
"Isä, mitä Jessicasta tulee? Jes saa oppia kaiken, mitä hän tarvitsee,
tullakseen mieheksi; miten Jesin sisar oppii naiseksi?" Ja hän vastasi
minulle varsin vilpittömästi: "Jessica, sitä en tiedä. Sinulla ei ole
ainoatakaan naissukulaista, ja minä en voi kärsiä ketään vierasta
naista äitisi kodissa. Sinä saat sallia Jesin kehittyä teidän kummankin
puolesta, paitsi sitä, mitä opit vanhalta hoitajattareltasi." Siksi
minä teinkin niin. Jes on sekä Jes että Jessica. Te olette ensimäinen,
joka häntä etsii kotoaan, ja ensimäinen, minkä minä milloinkaan
New-Yorkissa olen vastaanottanut.

— Ettekö milloinkaan kaipaa seuraa? ihmetteli hän.

Stanton ei koskaan unhottanut hänen vastaustansa; monta kertaa
jälkeenpäin muisteli hän sitä.

— Useasti, virkkoi hän tarttuen työhönsä.

Stanton ei ollut aina lempeä, mutta hän osasi olla hienotunteinen,
milloin hän sitä tahtoi. Vallan luonnollisella äänellä hän siirtyi pois
persoonallisesta aineesta ja alkoi puhua kilpailusta.

— Onko veljenne kotona illalla? kysyi Stanton puoli tuntia myöhemmin,
noustessaan lähteäkseen.

— Ei, valitti hän hiukkasen kiirehtien.

— Minäkin olen aivan yksin, jatkoi Stanton. Jospa tietäisin, ettei
Floydilla olisi mitään sitä vastaan taikka, ettei hän katsoisi minun
käyttäneen hyväkseen hänen poissaoloansa, kysyisin, tahtoisitteko te
tehdä minulle sen kunnian, että tulisitte illalla teatteriin.

Tytön harmaat silmät laajenivat, hänen poskilleen nousi heikko puna.
Stantonin mieleen tuli elävästi Floydin kasvot ensi iltana, jolloin
hän oli ehdottanut koneenkäyttäjälleen, että tämä seuraisi häntä
kilpakauden kaikissa kilpailuissa.

— Kysyttekö te _minulta_? epäili hän.

— Minä tahtoisin sen tehdä. Mutta en, jos luulette, että Floyd olisi
toista mieltä, jos hän olisi täällä. Hänen ajatuksensa minusta ei
näette varmaankaan ole imarteleva.

— Minä toivon, että voisin kertoa, mitä Jes teistä ajattelee, vastasi
hän totisesti. Olen vallan vakuutettu, että hän sallisi minun tulla
teidän kanssanne; te olette sangen ystävällinen, sydämellinen kiitos.

Pieni irlantilainen eukko mustassa silkkihameessaan avasi oven hänelle.
Ihmeissään poistui Stanton. Hänestä tuntui niinkuin hän olisi nähnyt
Floydin eikä kumminkaan ollut häntä nähnyt.

Stanton kulutti kaksi tuntia valitessaan moitteetonta kappaletta
ja teatteria, mikä ei ollut helpointa hänen syntymäkaupungissaan.
Senjälkeen hän söi päivällistä ja meni kotiaan pukeutumaan. Stanton,
jonka ylimielinen itsepäisyys ei säästänyt ketään ja jonka hillitön
kieli haavoitti Floydia milloin he tapasivatkaan, ei olisi mitenkään
ottanut Floydin siskoa ilman hänen lupaansa ravintolaan.

Ilosta loistavana tapasi Stanton Jessican odottamassa määrättynä
aikana. Yhtäkaikki tämä oli puettu yksinkertaiseen harmaaseen pukuun,
jonka pitsikaulus ulottui hänen pyöreään leukaansa asti. Eloisat ja
ilmeikkäät kasvot ja pronssin väriset, leveän hatun alta näkyvät
kiharat saattoivat ihmiset yhä uudelleen häntä katsomaan. Stanton
piti hänen puvustaan, hänellä oli varma miehen mielipide siitä, miten
naisten tuli olla puettuna julkisissa paikoissa.

Vasemmassa ranteessaan läpinäkyvän pitsihihan päällä oli hänellä ainakin
neljä tuumaa leveä antikinen hopearannerengas; omituinen loistottomilla
turkoseilla kirjattu koru. Kun Stanton teatterissa auttoi hänen
päältään viittaa, pääsi Jessicalta äkkiä tuskanhuuto.

— Rannerengas — se tarttui kiinni käteeni, selitti hän ennenkuin toinen
ehti kysyä. Se on aivan liian raskas käytettäväksi.

Mutta hän ei kumminkaan ottanut sitä pois, ja monta kertaa illan
kuluessa hän kosketti sitä hansikoidulla kädellään ikäänkuin
koittaen, oliko se paikallaan. Joku muisto ehkä, tuumi Stanton
välinpitämättömästi. Hän oli liiaksi huvitettu omistajattaresta,
kiinnittääkseen huomiota hänen rannerenkaaseensa. Lukuunottamatta
niitä hetkiä, jotka hän oli viettänyt Floydin seurassa, ei hän ollut
milloinkaan tuntenut samanlaista viihdyttävää toveruustunnetta kuin nyt.

Näytös oli päättynyt, ja Stanton ohjasi parhaillaan suojattiaan läpi
verkkaan virtaavan ihmisjoukon, kun hän kuuli nimeään huudettavan. Hän
katsahti taaksensa ja huomasi Valerie Carlislen tulevan aitiostaan
suuret silmänsä häneen suunnattuina. Valikoidussa vaaleanvihreässä
puvussaan, paljaat olkapäät välkkyen niinkuin valkea silkki ja
jalokivillä koristettu seppele vaaleilla hiuksillaan veti hän kaikkien
läsnäolevien huomion puoleensa. Stanton kumarsi, aikoen jatkaa
matkaansa, mutta tyttö huusi häntä uudelleen ja viittasi samalla häntä
tulemaan luoksensa.

— Mr Stanton!

Hän nähtävästi odotti, että Stanton olisi hetkeksi jättänyt seuransa,
sillä hän itse eteni pari askelta isästään ja eräästä nuoremmasta
herrasta, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta Stanton pidätti Jessican
käden käsivarrellaan.

— Te huusitte minua, miss Carlisle? kysyi hän. Miss Floyd, sallikaa
minun esitellä miss Carlisle.

Kumpikin nainen nyökkäsi erikoisetta ihastuksetta, ja Valerie Carlisle
tarkasteli Jessicaa kiireestä kantapäähän.

— Miss Floyd, emmekö ole tavanneet ennen? kysyi hän hämmästyneenä.
Antakaa anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä.

— Te olette arvatenkin tavannut minun kaksoisveljeni. Hän on usein mr
Stantonin seurassa.

Heidän katseissaan oli jotain vihamielisyyttä, niinkuin oli ollut
Floydin ja hänen välillään rautatieasemalla Lowelliin lähdettäessä.
Miss Carlisle kääntyi Stantonin puoleen.

— Oh, teidän koneenkäyttäjänne muistuu mieleeni.

— Ystäväni ja koneenkäyttäjäni, oikasi Stanton.

— Vai niin! Mutta minä pidätän teitä... tahdoin ainoastaan kuulla,
oletteko jo varsin toipunut pahoinvoinnistanne. Kun te silloin illalla
lähditte meiltä, en olisi mitenkään uskonut, että te seuraavana aamuna
olisitte ottanut osaa kilpailuihin. Eikä teidän olisi pitänyt tehdäkään
niin; sehän aiheutti onnettomuuden.

Hän avasi suunsa kieltääkseen, ettei syynä onnettomuuteen ollut
pahoinvointi, mutta hän hillitsi itsensä. Jos hän ei olisi ollut
ärtyinen, kuten on tavallisesti laita vahvojen miehien, jotka ovat
sairaat, olisikohan hän silloin riidellyt Floydin kanssa ja antanut
vaununsa mennä käänteessä moista turmiollista vauhtia? Sitä hän ei
tietänyt.

— Kiitos, olen vallan terve, vastasi hän sen sijaan.

— Se tuottaa minulle todellista iloa. Ettekö tahdo tulla pian meitä
tervehtimään... te olette velkaa vieraissakäynnin, noiden päivällisten
jälkeen, tiedättehän.

Stanton ei vastannut tytön hymyilyyn.

— Teidän täytyy uskoa, että olen kiitollinen noista päivällisistä,
ilman muodollisuuksiakin, miss Carlisle. Matkustan Indianaan muutaman
päivän perästä, torjui hän.

Tytönkin ilme koveni äkkiä ja merkillisesti, hän otti askeleen
taaksepäin nostaen pitkää laahustintaan.

— Kuten tahdotte. Oh! Me saimme tietää, mikä vaunu voittaa, kun teidän
täytyy olla poissa kilpailusta, mr Stanton, kuten Lowellissakin. Ja te
olitte väärässä... se ei ollut Duplex vaan Atalanta vaunu. Hyvää yötä!

Stanton katsahti varsin hämmästyneenä hänen jälkeensä, käännähti sitte
ympäri ja kohtasi Jessican vilpittömät silmät.

— Tulkaa ulos raittiiseen ilmaan, pyysi hän. Hänen hajuvetensä
tukehduttaa.

— Sandelipuun tuoksua, vastasi Jessica ympärikääntyessään; hänellä oli
veljensä tapa heti totella kehotusta. Kun he olivat matkalla ulos,
kysyi tyttö: saanko sanoa jotain tungettelevaa?

— Mikä oikeus on minulla suuttua siitä, jota minulle sanotaan. Minä
itsekään en pidä tapanani häikäillä.

— Silloin minä pyydän, ettette lähesty miss Carlislea vähää ennen
kilpailua.

Hän pysähtyi paikalleen jalkakäytävällä.

— Te tiedätte... te tunnette...

— Tiedän vain sen, minkä Jesskin tietää, selitti hän. Mutta minä luulen,
ettei miss Carlisle ole suosiollinen kilpailullenne. Toisilla ihmisillä
on ehkä synnynnäinen, onnettomuutta tuottava vaikutus.

Stanton, joka ei antanut pilan johtaa itseään harhaan, puisti päätään.

— Minä ymmärrän, mitä Floyd luulee, mutta se on mahdotonta,
käsittämätöntä. Muuten olisi se hänelle eduksi, että minä voitan;
Merkuriusyhtiö käyttää hänen isänsä renkaita.

— Niin, säesti Jessica vastaan väittämättä.

Kun Stanton jätti hänet hämärästi valaistussa eteisessä, veti tyttö
nopeasti hansikkaan kädestään.

— Isäni tapana oli sanoa, että hansikoittu käsi ojennetaan vain
vihamiehelle, sanoi tyttö puoliksi piloillaan puoliksi tosissaan. Hyvää
yötä!

Kuului nopsahdus ja helinää, ennenkuin Stanton ehti vastata. Stanton
kumartui alas ja nosti hänen leveän rannerenkaansa ylös, joka oli
irtautunut tytön nopeasta liikkeestä.

— Saanko panna sen paikalleen? kysyi hän.

Mutta tyttö ojensi kätensä ottaakseen koristuksen; heikossa
valaistuksessa oli Stanton huomaavinaan, että hän äkkiä kävi
levottomaksi.

— Ei, se on liian raskas, kielsi hän. Hyvää yötä, minulla on ollut
erittäin hupainen ilta.

Kun Stanton hotellissaan riisui hansikkaitaan, huomasi hän
hämmästyksekseen veripilkkuja oikean käden sormissa. Vähitellen hänen
muistiinsa palautui, että Jessican rannerengas oli tuntunut lämpimälle
ja kostealle, kun hän nosti sen maasta. Se oli siis riipaissut hänen
käteensä irtaantuessaan, päätteli hän itsekseen. Eikä hän ollut puhunut
mitään. Stanton naurahti hyväksyvästi ja ihaillen, tytöllä oli veljensä
itsensähillitsemiskykyä ja rohkeutta. Stanton halveksi valittavia
ihmisiä.

Hän vain toivoi, ettei Jessican silmät olleet niin peräti samanlaiset
kuin Floydinkin, se saattoi hänet hämilleen.




KAHDEKSAS LUKU

Sopimus.


Floyd vastasi Stantonin vierailuun muutamaa päivää myöhemmin omalla
tavallaan.

— Eräs herra tuolla haluaa puhua kanssanne, ilmoitti hotellin
juoksupoika muutamana iltapäivänä. Hän sanoi, ettei hän uskalla jättää
automobiiliaan, mutta että hän olisi iloinen, jos te tahtoisitte tulla
alas, sir.

Stanton katsahti saamaansa korttiin ja nousi innokkaasti ylös.

Hänen koneenkäyttäjänsä seisoi eteisessä katsellen suuren akkunan läpi
katukäytävän vieressä olevaa harmaan ruskeaa automobiilia, joka oli
yhtä paljas tarpeettomista varustuksista kuin ammattinyrkkeilijä, joka
on matkalla areenalle. Kuullessaan alastulevan hissin kolinan, kääntyi
hän ympäri ja tervehti ohjaajaa kasvot päivänpaisteisina.

— En uskaltanut päästää automobiilianne näkyvistäni, huudahti hän.
Se lähetetään Indianaan tänä iltana, mutta päällikkö tahtoi, että
te näkisitte sen sitä ennen. Ei ollut aikaa noutaa teitä tehtaaseen
sen jälkeen, kun ohjauslaite oli muutettu toivomuksenne mukaiseksi,
ja siksi he lähettivät sen tänne tarkastettavaksenne. Päällikkö
lähetti terveisiä ja pyysi sanomaan, että te koittelisitte sitä missä
tahdotte hän kyllä maksaa sakot, jos kävisi hullusti, mutta että
automobiili lähetettäisi länteen tänä iltana, jollei se ole korjauksen
tarpeessa. Puhutaan lakon mahdollisuuksista rautatiellä, ja siksi olisi
välttämätöntä saada se lähetettyä ajoissa.

Kuka sen ohjasi tänne? kysyi Stanton mustasukkaisesti silmäillen
akkunan läpi, vaikka muuten odottamattoman ystävällisesti
asianhaaroihin nähden.

— Päällikkö aina puistokadun kulmaan asti. Hän sanoi... no, sehän on
yhdentekevää.

— Ei, jatkakaa.

— Niin, hän sanoi itse olleensa kilpa-ajaja ja tietävänsä, miltä
teistä tuntuu, kun kuulette, että vaunuanne on joku toinen ohjannut 30
penikulmaa, ja, ja — että hän uskoi olevansa ainoa mies, joka tohti
teostansa teille kertoa.

— Minä noudan käsineeni ja naamarini, sanoi Stanton palaten hissille.

Kun hän jälleen yhtyi Floydiin suuren vaunun luona, pysähtyi hän
hetkiseksi kiinnittämään käsineitään ennenkuin pani koneen käyntiin.

— Puhuiko miss Floyd teille, että minä tässä eräänä päivänä olin
vierailulla teillä? kysyi hän.

— Puhui tietenkin. Olin niin pahoillani, kun en ollut kotona; en ollut
milloinkaan ajatellut, että tulisitte luokseni.

— Teillä ei kaiketi ollut mitään sitä vastaan, että vein hänet
teatteriin. Oli mahdotonta kysyä mielipidettänne.

Tämäkö oli itsekäs Stanton? Floydin silmissä kuvastui hyväksymistä,
jossa oli puoleksi leikkiä ja tunteellisuutta.

— Jotain sitä vastaan? Miksi olisi minulla sitä ollut? Kykenitte kait
häntä suojelemaan.

— Pankaa kipinälaitos toimimaan, pyysi Stanton, mennessään kiertämään
moottoria käyntiin.

— Me emme pääse puolenkaan korttelin mittaa, ennenkuin meillä on joka
ainoa poliisi 10 neliöpenikulman alueelta kintereillämme, huusi Floyd.

— Milloin se lähetetään junalle?

— Sen on oltava toimiston edustalla kello 6, jos ette vain lähetä sitä
takaisin tehtaaseen.

— Kello on nyt neljä. Meillä ei ole aikaa mennä Long Island-radalle,
ja Beach-radalla on parasta kättä moottoripyörä-kilpailut. Nouskaa
paikallenne! Me valitsemme Pelhamin puiston.

— Pelhamin puiston! Ei mutta...

— Onko teillä parempi ehdotus?

— Sehän on ensi kertaa, sanoi Floyd peräytyen. He eivät voi muuta kuin
sakottaa teitä.

Stanton kohotti olkapäitään ja vaunu lähti liikkeelle. Merkuriusvaunu
pyöri verkalleen ihmisten täyttämiä katuja pitkin. Ei ainoankaan
liikennepoliisin pieninkään merkinanto jäänyt huomaamatta,
nopeusmääräyksiä ei ainakaan suuremmassa määrässä rikottu; Stanton
ohjasi niinkuin lainkuuliainen chauffööri konsanaan etukaupungeista
aina puiston sisälle saakka.

— Älkää huoliko kuunnella ja katsella liian paljon, ja älkää puhuko
minulle, jos teette sitä, neuvoi Stanton nopeasti, kumartuen eteenpäin.

Merkuriusvaunu päästi pahan mylvinän, joka puhdisti Pelhamin puiston
neljännes penikulman matkalta, ja hypähti eteenpäin.

Floyd piti katseensa eteenpäin tähdättynä ja vältti huolellisesti
katsomasta automobiilin vanavedessä syntynyttä liikettä. Hän huomasi
hälväsemältä poliisikonstaapelin, jolla oli täysi työ säikähtyneen
hevosensa pitelemisestä, kun automobiili kiiti ohi, ja Floyd oli
varmasti vakuutettu, että heidän takanaan oli kokonainen joukkue.

— Ohjauslaite tuntuu jonkun verran jäykälle, huomautti Stanton,
puikahuttaessaan erään automobiilin ja kärryjen välistä. Mutta sen me
voimme korjata radalla.

Kaksi konstaapelia moottoripyörillä ovat kintereillämme, ilmoitti
Floyd, koettaen pidättää iloisuuttaan. Joko riittää?

— En ole nähnyt heitä vielä. Minä en tietenkään voi panna täyttä
vauhtia täällä, mutta. — Oliko se koira?

— Villakoira.

Mutta se tuntuu hyvältä.

Samassa ilmaantui sivutieltä moottoripyörällä ajava poliisikonstaapeli
käsi kohotettuna. Stanton pysähytti vaunun heti, ja Floyd kohotti
kätensä varottaakseen takaa-ajavia...

— Te olette pidätetty, kirkui kolme ääntä yhdestä suusta,
Merkuriusvaunun seistessä paikallaan.

— Onko niin? kysyi ohjaaja riisuessaan naamarinsa ja käsineensä.

Lisäksi tuli vielä pari poliisia moottoripyörillä Ja kolme ratsastaen.
Raivostunut kahdeksikko ja koko seudun väestö ympäröi automobiilin.

— Seuraatteko suosiolla vartiokonttooriin tai viemmekö me teidät
väkisin? Mikä on numeronne.

— Seuraan teitä minne ikinä tahdotte, lupasi Stanton. Näyttäkää tietä.

He lähtivät liikkeelle, poliisi sekä edessä että takana, missä myöskin
ajoi joku huonostipuettu polkupyöräilijä. He ajoivat vartiokonttooriin
kaikin.

Syytös oli kolminkertainen: nopeussääntöjä oli rikottu, oli ajettu
ainakin 50 penikulmaa tunnissa, pidättäessä oli tehty vastarintaa ja
loukattu paloasetuksia. Alettiin tavalliset kyselyt, joihin Stanton
vastasi täsmällisesti ja lyhyesti.

— Nimi ja ikä?

— Ralhp Stanton, 26 vuotta.

— Ammatti?

— Automobiilin ohjaaja.

— Automobiilin nimi?

— Merkurius.

— Omistaja?

— Merkurius yhtiö.

Ränstynyt nuorimies keskeytti kuulustelun tarttuen... Floydin
käsivarteen ja läkähtymäisillään änköttäen.

— Onko tuo Stanton? _Stanton_? Entäs te kuka te olette?

— Jes Floyd, hänen koneenkäyttäjänsä, kuului ihmettelevä vastaus.

Floyd vetäytyi vieraan kanssa huoneen toiseen päähän, Stantonin
jatkaessa vastauksiaan. Kun komento oli päästy loppuun, viittasi hän
Floydin luokseen.

— Tulkaa nyt. Täytyy mennä tuomarin luo antamaan takaus, kutsui hän
kärsimättömästi.

Floyd tuli hänen luokseen liikutettuna ja mieli kuohuksissa.

— Stanton, se on muuan sanomalehtireportteri; hän pyytää meitä
kertomaan hänelle kaikki tyyni. Hän tarvitsee hyvän pätkän, joka
auttaisi häntä lehdessään — emmekö voi sitä tehdä?

Stanton tarkasteli seuralaistaan otsa rypyssä. Miksi sen tekisimme.
Sanomalehdet saavat ottaa tietonsa mistä saavat, se ei meihin kuulu.
Lähdetään nyt.

— Mutta hän tarvitsee sitä, se voisi häntä auttaa, lausui Floyd. Hän,
hän on laiha ja onneton. Hän on nälissään.

Tahdotteko auttaa häntä? kysyi hämmästynyt ohjaaja. Onko teillä halua
auttaa miestä, jota ette tunne ja jota ette luultavasti milloinkaan
tule jälleen tapaamaan?

— Ettekö te haluaisi? kysyi Floyd teeskentelemättömästi.

— Minä en tule paratiisiin, vastasi Stanton kuivasti. Puhukaa hänelle
mitä tahdotte, mutta kiirehtikää.

Hän katsoi jälleen reportteriin, mutta nyt toisilla silmillä. Floyd oli
oikeassa; mies näytti kurjalta ja nälkiintyneeltä. Stantonia kadutti.
Hän oli voimakas, mutta armahtamaton ja onnessaan itsekäs.

— Te olette kasvattavaa seuraa, huomautti hän Floydille, kun he olivat
menossa konstaapelin seuraamana ulos.

— Miksi niin? kysyi Floyd ihmetellen.

Mutta Stantonilla ei ollut halua selittää.

Tuomarin kuulustelu ei vienyt pitkää aikaa. Stanton tuomittiin
jättämään 1000 dollarin takauksen. Viidentoista minuutin kuluttua hän
istui jo ohjausrattaan ääressä automobiilissään.

— Me ehdimme ajoissa toimistoon, virkkoi lainrikkoja.

— Tehän teette sitä, niinkuin olisitte siihen tottunut, veisteli Floyd
teeskennellen epäluuloa.

Toimistoon he jättivät automobiilin, mutta eivät eronneet toisistansa.
Stanton tunsi kaipaavansa yhä enemmän ja enemmän Jesse Floydin seuraa,
oli tapahtunut ratkaiseva käänne tässä yksinäisessä luonteessa.

— Jäättekö tänne? kysyi hän, kun asiat oli toimistossa saatu
järjestettyä.

— En, vastasi Floyd.

— Tulkaa sitte kanssani syömään päivällistä. Koneenkäyttäjä puisti
kiharaista päätään ja kieltäytyi sanoen.

— Siitä me olemme saaneet tarpeemme, mr Stanton, minä vien teidät nyt
mukaani.

— Kotiinneko? pääsi Stantonilta tahdottomasti. Hän jo kuvitteli
näkevänsä Jessin ja Jessican yhdessä saadakseen verrata heidän
uskomatonta yhdennäköisyyttään toisiinsa.

— Niin mielelläni, mutta kuten tiedätte, asumme me kaukana kaupungilla,
ja minun täytyy olla täällä tunnin perästä. Mr Green haluaa puhua
kanssani.

— Oh, missä tahdotte. Kuulkaapas, miksi ette voi odottaa ja matkustaa
minun kanssani Indianapolikseen? Se tekisi matkamme hupaisemmaksi.

Floyd ei osannut hämmästyksissään sanoa sanaakaan.

— Minä — te olette sangen ystävällinen ehdottaessanne sitä, — mutta mr
Green ei suostu siihen. Hän on järjestänyt matkani täksi illaksi.

— Miksei hän suostuisi siihen, te saapuisitte hyvissä ajoin perille.

Floyd katseli toveriaan veitikkamaisesti, mutta ei virkannut mitään.
Stanton pysähtyi keskelle jalkakäytävää ukkospilvi otsalla.

— Minä ymmärrän, mitä tarkotatte, Floyd... Vastatkaa minulle suoraan!
Ettekö usko voivanne kestää 24 tuntia minun seurassani jättämättä
yhtiötä.

— Uskon.

— Uskotteko?

— Uskon, olen vallan varma, että viihdyn seurassanne paljoa kauemmin
kuin minulla koskaan on tilaisuutta siihen, Ralph Stanton. Me olemme
tiellä tässä, vai miten?

Hän oli hetkisen näyttänyt aivan Jessicalta. Ja Stanton oli jälleen
näkevinään tytön surulliset kasvot, tämän kumartuessa käsityönsä yli
ja kuulevinansa hänen vastauksensa "usein", kun hän oli kysynyt, eikö
hänestä tuntunut yksinäiseltä. He eivät siis olleetkaan tarpeeksi
toisilleen, nämä kaksoiset? He sallisivat ehkä kolmannen liittyä
heihin? Stanton veti syvään henkeänsä; voimakas aavistus jostakin
selittämättömästä alkoi herätä hänessä, eikä se vaimentunut ennenkuin
sinä päivänä, jolloin koko hänen maailmansa luhistui.

He kulkivat edelleen kohti hiljaista ranskalaista ravintolaa,
jonka Floyd oli valinnut, ja kummankin onnistui matkalla siihen
määrin saavuttaa mielensä tasapaino, että he pian olivat kiihtyneet
keskusteluun kahden erilaisen nopeusmittarin ansioista, tätä
keskustelua kesti sitte koko päivällisen ajan. He istuivat kauan
yksinkertaisen aterian ääressä ja nauttivat suuresti toistensa
seurasta. Mutta lopuksi vaipui kumpikin syviin aatoksiin, jotka Stanton
vihdoin keskeytti.

— Näin, että miss Floyd oli satuttanut kätensä. Toivon että käsi on nyt
parempi.

Floyd katsahti ylös hätkähtäen niin kovasti, että kaatoi vieressään
olevan vesilasin.

— Mitä tarkotatte? lausui hän kiihkeästi. Mitä tarkotatte? kätensäkö?

Lasipalasten kilinä saattoi tarjoilijan kiirehtimään suin päin
huoneeseen.

Mutta Floyd ei lainannut katsettakaan aikaansaamalleen hävitykselle,
hän vain tuijotti Stantoniin, joka istui paikallaan kokonaan
hämmästyneenä.

— Mitäkö tarkotan? Minä sanon, että sisarenne rannerengas aukeni ja
riipasi häntä käsivarteen tuona teatterissa käynti-iltana, ja minä
kysyin teiltä, joko hänen kätensä on parantunut. Mikä teitä vaivaa?

Floyd työnsi tuolinsa taaksepäin, antaakseen tilaa permantoa
kuivaavalle tarjoilijalle.

— Te oikein säikytitte minut, huudahti hän helpotuksesta huokaisten.
Minä peljästyin, että Jessica oli loukannut itsensä eikä ollut siitä
kertonut minulle. Meillä on vain toisemme ja me olemme kaksoiset —
luulen, että me olemme naurettavan pelkoja toisistamme. Nyt muistankin,
että hänellä oli raamuke kädessään, mutta minä luulin, että kissa oli
sen raapaissut.

Floyd oli edelleen kalpea ja maksoi laskunsa seuralaiseensa katsomatta.

— Hermonne ovat epäkunnossa, huomautti Stanton uteliaasti häntä
tarkastellen. Luulin, että te olisitte ollut se, joka vast’ikään
pidätettiin. Teidän täytyy voimistua, jos otamme osaa useampiin
kilpailuihin.

— Älkää huolehtiko siitä asiasta, vastasi Floyd, joka oli jälleen
voittanut iloisuutensa ja saanut väriä kasvoilleen. Minä otan mukaani
vähän hajusuolaa siltä varalta, että rupean voimaan pahoin, kun te
alatte ottaa vauhtia.

He pysähtyivät ravintolan ulkopuolelle, Floyd katsahti kelloaan.

Minun täytyy palata toimistoon, sanoi hän. Saanko nähdä teitä vielä
ennen matkaani?

— Koska lähdette?

Kello 9 tänä iltana Grand Centralista. Me matkustamme aina paria päivää
teitä aikaisemmin, kuten tiedätte.

— Siinä tapauksessa on parasta, että paiskaamme nyt kättä, sanoi
Stanton.

He tekivät niin ja erosivat.

Viisi minuuttia yli 9 samana iltana lähti Chicagon juna New-Yorkista.
Kymmenen minuuttia myöhemmin laskeutui käsi Floydin olalle, tämän
katsellessa junan akkunasta laitakaupungin häipyviä valoja.

— Onko teillä halua haastella, tai menenkö takaisin paikalleni
seuraavaan vaunuun? kysyi Stanton.

Hänen koneenkäyttäjänsä käännähti hämmästyneenä akkunasta.

— Stanton? Sekö te todella olette?

— Koska teidän täytyi matkustaa tänä iltana, en huomannut mitään syytä,
miksi minäkään en olisi voinut lähteä. Minä inhoan junamatkaa; me
saamme sen kestää yhdessä. Te ette ole vielä vastannut kysymykseeni.

— En tietänyt, että minun tarvitsisi sitä tehdä, hymyili Floyd.

Ja tosiaankin oli mahdotonta erehtyä. Floydin iloisista, rehellisistä
kasvoista loisti selvästi tervetuloa. Stanton istuutui häntä
vastapäätä, veti taskustaan kokoon taitetun sanomalehden ja ojensi sen
hänelle.

— Oletteko nähnyt tätä? kysyi hän.

— Juorujako radalta, kysyi Floyd ottaessaan lehden.

— Oikeusuutisia, oikasi Stanton.

Hiljaisuus tuli pitkälliseksi. Kun Floyd oli lukenut lehden, kääntyi
hän akkunaan päin ja istui siten kauvan. Mutta vihdoin hän kääntyi
jälleen Stantoniin nyökäten hänelle.

— Niin, se merkitsee, että saan takaisin isäni tehtaan, vahvisti hän
rauhallisesti. Minä olen sangen iloinen, vaikkei minulla ole siitä
mitään hyötyä. Minulla ei ole pääomaa automobiilitehtaan käyttämiseen
enkä tahdo myödä sitä, ennenkuin olen siihen pakotettu.

— Panisitteko sen käyntiin jälleen?

Veri virtasi Floydin poskille, ja hän katsahti toveriinsa silmät
innostuksesta ja ilosta loistaen.

— Antaisin jälellä olevan elämäni, saadakseni käyttää tehdasta isäni
suunnitelman mukaan yhden vuoden... vaikkapa 6 kuukautta, osottaakseni,
että ne, jotka uskoivat ja luottivat isääni, eivät erehtyneet. Te ette
sitä ymmärrä, ette voi sitä ymmärtää.

— Enkö? vastasi Stanton. Floyd miksi luulette, että otan osaa
kilpailuihin, jos en voi ymmärtää, että vissiin päämäärään päästäkseen
täytyy uskaltaa. Sanoin teille kerran, etten tahdo elää ikääni
köyhänä... minä en ole siihen syntynyt. Jos voitan pari palkintoa vielä
tänä ajokautena, on minulla omaisuus, joka suunnilleen vastaa tehtaanne
arvoa. Me olemme kumpikin varsin selvillä automobiiliteollisuudesta;
olisiko teillä halua, jos kaikki käy hyvin, liittyä kumppanuuteen minun
kanssani, herättääksemme jälleen henkiin — kuulut Kometziautomobiilit?
Älkää vastatko nyt, vaan ajatelkaa asiaa.

— Stanton!

— Odottakaa! Meillä on hyvää aikaa. Me voimme helposti menettää kaikki,
tehtaan ja kaikki tyyni.

— Minä uskallan oman osani.

— Sen teen minäkin, säesti Stanton. Sillä aikaa on parasta,
että koittelette minua matkatoverina, ennenkuin otatte minut
kumppanuuteenne. Muistakaa, että me ajaisimme kaksisin sangen pitkän
matkan.

— Ei ole todenmukaista, että minä unohtaisin sen asian, vastasi Floyd.
Muistakaa sitä samaa minusta, Stanton.




YHDEKSÄS LUKU

Jessican onni.


Kun Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja seuraavana aamuna kulki junan läpi
ja näki noiden kahden syövän yhdessä aamiaista ravintolavaunussa,
pysähtyi hän keskelle käytävää pahantuulinen ilme kasvoillaan.
Näkemänsä oli todellakin tavatonta.

— Ei, mutta! pääsi häneltä. Ei, mutta!

Stanton katseli häntä pilkallisesti.

— Jos te joudutte riitaan Floydin kanssa, niin mistä minä täällä hankin
teille toisen koneenkäyttäjän, lausui Green jyrkästi.

— All right, kuului vastaus.

Floyd istui kartan yli kumartuneena katsahtamatta ylös; hän näytti
nuoremmalta ja iloisemmalta kuin tavallisesti, ja jokin tuon kiharaisen
pään asennossa vahvisti, että todellakin oli all right. Mr Green kulki
edelleen, jättäen heidät loppumatkaksi rauhaan.

Automobiilikilpailujen oli määrä kestää kolme päivää. Rata oli hyvässä
kunnossa ja kaksi penikulmaa pitkä. Kilpailtiin useammissa luokissa ja
monilla matkoilla, Merkuriusvaunu oli ilmoittautunut ainakin yhteen
kilpailuun joka päivä, toisina päivinä useampiinkin.

— Eikö ainoakaan Atalanta-vaunu ota osaa kilpailuihin? ihmetteli Floyd
ensimäisenä aamuna radalla.

— Ei, vakuutti Stanton.

— Silloin ei minun tarvitse polttaa josstikkuja [hyvältä tuoksuvia
tikkuja, joita kiinalaiset polttavat jumalankuviensa edessä
temppeleissään].

— Mitä varten?

— Suojaksemme, vastasi Floyd ryhtymättä tarkemmin selittämään, mitä
tarkoitti.

Onni oli heidän matkassaan. Tällä kertaa eivät sairaus eikä tapaturmat
vieneet heiltä voittoja. Stanton ajoi mainiosti ja sai useita
palkintoja.

— Nyt te olette osannut oikeaan, Stanton, tunnusti muuan kuuluisa
kilpailija, toivottaessaan onnea, jouduttuaan häviölle 5 penikulman
matkalla. Hän ei pitänyt muista, mutta Stantonia hän ei saattanut olla
ihailematta.

— Miten niin? kysyi Stanton... Te olette samalla uhkarohkea, mutta
myöskin harkitun varovainen.

Niin oli todellakin asian laita. Stantonin ajo Floydin istuessa hänen
vieressään oli yhtä hurjaa ja suurenmoista kuin ennenkin, mutta samalla
tämä oli kaikkien mahdollisuuksien ja tapahtumien varteenottamista ja
välttämistä. Miksi? Kellään ei ollut aikaa sitä arvailla.

Stanton itse alkoi käydä levottomaksi yhä kasvavasta kiintymisestään
koneenkäyttäjäänsä. Hän ei ollut milloinkaan kaivannut ketään,
hänelle oli ollut aina oma itsensä tarpeeksi, ja nyt hänen oli
mahdoton olla ilman Floydin seuraa. Se tuntui hänestä joskus melkein
orjuuttavalta; ja milloin sen kahleet liiaksi rasittivat, käyttäytyi
hän vihamielisesti Floydia kohtaan.

Floyd nauroi, ja hänen naurunsa olisi riisunut kasakan aseistaan.
Milloin hän ei nauranut, suuttui hän, ja he riitelivätkin keskimäärin
neljästi päivässä. Joka ainoan vapaan hetken kumppanukset viettivät
yhdessä, niin että heidän ystävyytensä lopuksi kävi ilmeiseksi jopa
epäuskoiselle mr Greenillekin.

— Me voimme neuvotella junassa kotimatkalla tehdasliikkeestämme,
lausu Stanton erotessaan koneenkäyttäjästään viimeisenä päivänä
Merkurius-asemalla.

Minä luulen, että Kometiyhtiön kilpa-ajovaunuun asetetaan varalaidat
kummallekin puolelle, niin että te voitte, jos päähänne taas pälkähtää
ajaa nurin aitoja, kuten tänäpänä iltapäivällä, hämmästeli Floyd.

— Aitoja tai ei, niin voitimme joka tapauksessa, vastasi Stanton.

— Tietysti! Te jatkoitte ajoa vaunun etupuolella, niin että takaosan
täytyi kiivetä takaisin maantielle ja seurata mukana. Minä sitä
odotinkin; teillä oli liiaksi kiire, välittääksenne sellaisesta
pikkuasiasta kuin aidasta.

— Te siltä näytittekin kuin olisitte sitä odottanut. Jos minulla
tuollaisissa tapauksissa on liian kiire ollakseni levoton, Floyd,
niin on teillä sen sijaan aikaa siihenkin. Ajatteletteko milloinkaan,
kun me olemme ajamaisillamme nurin, mitä siitä todenmukaisesti olisi
seurauksena?

Floyd pysähtyi ja katsoi kysyjään kirkkailla silmillänsä.

— Yhtä asiaa minä pyydän, vastasi hän totisesti. Kun ajamme nurin,
ajakaamme sitte kunnollisesti. Kuolemista vastaan ei minulla ole mitään
erikoista... se minun kumminkin täytyy tehdä ennemmin tai myöhemmin —
mutta murskaantua ja tulla sitte parsituksi kokoon, ei kiitoksia! Siksi
juuri, jälleen pilkisti hänen vastustamaton hymyilynsä esille, minä
tunnen itseni niin varmaksi teidän kanssanne; teidän ajotapanne tekee
kuoleman ehdottomaksi.

Se riittää, vastasi Stanton, me näemme siis jälleen toisemme.

He tapasivat toisensa junassa ja viettivät pitkät tunnit matkalla
työskennellen ja jutellen. Toisten matkustajien huomio kiintyi noihin
kahteen, jotka istuivat vastatusten syventyneenä milloin keskusteluun
milloin väittelyyn. He täyttivät piirustuksilla ja numeroilla tyhjät
kirjekotelot, juna-aikataulut vieläpä ruokalistatkin ravintolavaunussa.

Kumpikin osottautui olevansa perillä kaikissa automobiiliteollisuutta
koskevissa asioissa ja Stanton eritoten suurempia teknillisiä tietoja
vaativissa kysymyksissä.

— En tietänyt... ihmetteli Floyd lopuksi.

Stanton ehätti kysyjän, selittäen vähän pitämättömällä äänellä:

— Olen koneinsinööri; suoritin tutkinnon korkeakoulussa ollessani
21-vuotias; siitä on nyt 5 vuotta. Te pudotitte lyijykynänne. Mitä
arvelette, jos pysähtyisimme päiväksi Buffaloon tehdastanne katsomaan.

— Oivallista, virkkoi Floyd jonkun verran vitkastellen. Puoleksi
päiväksi, ei kauemmaksi. Meidän täytyy valmistautua tuohon
pokaalikilpailuun.

— Sehän on vasta kolmen viikon kuluttua. Te alatte käytä yhtä
varovaiseksi kun Greenikin.

— Miten surullista. Kumminkin minun täytyy olla tehtaassa, vaikka ei
teidän. Puoli päivää saa riittää.

Stanton tarkasteli häntä ärtyneesti. Aina välillä luuli hän
huomaavansa, että Floyd vältti liian läheistä seurustelua hänen
kanssaan ja koitti pitää häntä vissin välimatkan päässä itsestänsä.

He jäivät puoleksi päiväksi Buffaloon ja ajoivat suurelle, äänettömälle
rakennusryhmälle, joka ennen oli ollut Kometin tehdas.

Stantonissa heräsi omituisia tunteita, huomatessaan miten hyvin Floyd
tunsi paikan; tämä veti taskustaan avainkimpun ja kykeni heti löytämään
oikean avaimen jokaiseen veräjään ja oveen. Niin, tänne hän kuului...
tänne, missä tämän kuoleman hiljaisuuden sijaan oli ollut vilkasta
elämää ja liikettä. Heidän äänensä kaikuivat autiossa tehtaassa, ja
tornin korkuisina kohosivat liikkumattomat koneet heidän ylitsensä,
viilan lastujen peittämän korkean tehtaan permannon kumahdellessa
heidän jalkainsa alla.

Kun he kulkivat huoneesta huoneeseen, rakennuksesta toiseen, kävi Floyd
vähä vähältä yhä kalpeammaksi ja hänen selityksensä niukemmiksi. Kun he
viimein ehtivät lasiovelle, jolle oli kirjoitettu "konttoori", pysähtyi
Floyd äkkiä ja nojasi kättään seinää vastaan ikäänkuin tukea etsien.

— Poistukaa vähäksi aikaa, pyysi hän murtuneella äänellä. Minä tulen
jälestä. En ole ollut täällä senjälkeen kuin isäni...

Stanton lähti katsomaan penikulman mittaista nyt ruohottunutta
rataa, missä Edgar Floyd oli harjotellut kilpailuja varten pikku Jes
viereensä sidottuna, ja missä vähän vanhempi Jes oli toiminut isänsä
koneenkäyttäjänä. Seistessään siinä synkkänä lokakuun päivänä, aprikoi
Stanton monia asioita ja tapahtumia.

Kun Floyd puoli tuntia myöhemmin tuli ulos, seisoi Stanton yhä
paikallaan nojaten rataa ympäröivää aitaa vastaan.

— Floyd, mitä olette ajatellut sisarenne vastaisuudesta? kysyi hän
ilman muuta.

Floyd pysähtyi ja tuijotti häneen pelästynyt ilme harmaissa silmissään.

— Sisareniko? toisti hän. Miksi sitä kysytte?

— Hän on täysikasvuinen nainen, hänen täytyy elää omaa elämäänsä. Te
ette voi pitää häntä sisään teljettynä niinkuin nunnaa, kunnes hän
huomaa tulleensa niin vanhaksi, että todellisen elämän mahdollisuudet
ovat häneltä menneet.

Floyd tuijotti yhä häneen sanaakaan sanomatta; konttoorissa vietetty
puolituntinen oli kalventanut hänen poskensa.

— Te, jos kukaan, tunnette minut, Jes Floyd. Te tunnette ilkeän sisuni,
terävän kieleni, ja tiedätte, että minä, paraimmillanikin ollessani,
olen äkäinen peto. Mutta minä luulen, että minussa on siksi paljon
synnynnäistä gentlemannia, että osaan olla siivo naista kohtaan. Jos
tuonnempana saisin tilaisuuden pyytää sisarenne kättä, antaisitteko te
suostumuksenne? Vastatkaa minulle rehellisesti, jos ette pidä minua
sellaisena, että voitte uskoa hänet minulle — se ei tule vaikuttamaan
meidän ystävyyteemme.

— Te olette tavannut hänet yhden ainoan kerran, muistutti Floyd häntä.
Hän sammalsi, se oli varmin merkki siitä, että hän oli kiihottunut.
Stanton ei ollut kuullut hänen tekevän sitä muualla kuin kilparadalla;
kun hän kuuli sen nyt täällä maaseudulla, aikaansai se hänessä
samanlaisen mielenliikutuksen.

— Tiedän, tiedän, vastasi hän. Mutta minä tapaan hänet ehkä useammin,
ja kun hän ei näe muita miehiä, niin rupeaa hän ehkä pitämään minusta.
Ei siksi, että minussa olisi paljoa, joka tekisi minut sen arvoiseksi
— ehkei hän edes tahdo nähdä minua. Minä tahtoisin vain tietää, saanko
minä käydä hänen luonaan... Jos sanotte ei, niin lyömme kättä ja
jätämme asian ainaiseksi.

Floyd ojensi viivytellen kapean kätensä.

— Jessica on oikeutettu onneensa, myönsi hän. Minä en aijo puuttua
asioihin, jotka käyvät ymmärrykseni yli. Ja minä tahdon nähdä hänet
mieluummin teidän vaimonanne kuin kenenkään muun tässä maailmassa. Se
oli vain sitä, että te olette nähnyt hänet ainoastaan yhden kerran...
tehän ette voi vielä tietää, tahdotteko hänet.

Stanton katsahti häneen merkitsevästi.

— Hän on teidän kaltaisenne, pääsi häneltä tahdottomasti. Harmissaan
siitä, että oli näin paljastanut tunteensa, päästi hän Floydin käden.
On paras, että lähdemme tiehemme, muuten myöhästymme junasta, lopetti
hän kärttyisästi.

He menivät käyden ja sanaa vaihtamatta lähemmälle raitiotievaunun
pysähdyspaikalle.

Aineeseen ei koskettu ennenkuin seuraavana aamuna, kun he nousivat
junasta New-Yorkissa.

— Milloin tavataan? kysyi Stanton hyvästi jättäessään meluisalla
asemalla. Huomennako?

— Olen poissa kaupungista kaksi viikkoa, siten on mr Green sanonut,
vastasi Floyd. He tarvitsevat minua Merkuriustehtaassa, ja senjälkeen
tulee varmaankin muita matkoja. Jessica jää kovin yksikseen, hän
varmaankin olisi iloinen, jos käväsisitte meillä, että hän saisi puhua
muidenkin kuin vanhan palvelijattaremme kanssa.

— Kiitos, vastasi Stanton yhtä tyynesti. Olkaa varovainen matkalla.

— Stanton ei ollut vielä päässyt ulos, kun Floyd hänet tavotti.

— Täällä on uutisia pokaalikilpailuista, huohotti hän, pistäessään
sanomalehden Stantonin käteen. Kaksi Atalanta-vaunua kilpailee
kanssamme. Teidän asianne on nyt olla varovainen.

— Floyd, odottakaa! Mitä tarkotitte. Luuletteko todellakin...

Mutta hänen koneenkäyttäjänsä väisti kysymyksen.

— Löytyy kelvottomia ihmisiä, nauroi hän. Pysykää poissa sellaisten
tieltä. Hyvästi.

Hän ei ollut maininnut Valerie Carlislen nimeä, mutta Stanton ymmärsi
hyvin, ketä hän oli tarkottanut.

Tuollaisen ajatuksen mahdottomuus ja luonnottomuus ei estänyt, että
Stantonista olo tuntui pahalta ja epävarmalta, ja että hän tapansa
mukaan peittääkseen tunteitaan kävi jyrkeäksi.

— Minulla ei ole tapana pelätä ihmisiä, olkoot sitte roistoja tai ei.
Hyvästi.

— Kuten suvaitsette, vastasi Floyd omituisella äänellä. Mutta jos te
_itse_ ette tahdo pitää varaanne... Noo, mitä?

— Oh, se on saman tekevä.




KYMMENES LUKU

Väliaika.


Toisena päivänä New-Yorkiin tulostaan lähti Stanton vierailulle
Jessica Floydin luo. Tällä kertaa hän nousi portaita suuremmalla
itseluottamuksella.

Kuten viimeinkin avasi pieni mustaan silkkipukuun puettu
irlantilaismummo, hänelle oven. Taaskin oli Stanton hämmästyksestä
huudahtamaisillaan, kun hän näki tytön kääntävän Floydin rehelliset
kasvot itseensä ja näki hänen hymyilevän, Floydin harmailla silmillä.
Edellisestä kerrasta poikkeavaa oli, ettei Jessica noussut häntä
vastaanottamaan pianon äärestä vaan akkunan alla olevalta tuolilta.

— Jes on jälleen poissa, valitti hän, ojentaessaan Stantonille kätensä.

— Tulen hänen luvallaan teitä tervehtimään, vastasi Stanton.

‒ On liian aikaista tarjota teetä, sanoi tyttö puoliksi leikkiä
laskien, puoliksi ujostellen. Mutta jos tahtoisitte puhella _kanssani_
puolisen tuntia, tulee kello neljän yli ja minä voin osoittaa teille
vieraanvaraisuutta.

Mistä minä puhelisin kanssanne? ihmetteli Stanton. Luulen paremmin
kelpaavani kuuntelemaan.

— Oh, mistä tahansa. Olettakaa, että minä olen Jes; minä pidän samoista
asioista kuin hänkin, kilpailuista, tehtaista, automobiileistä.

Vaikka vuodenaika oli vielä lämmin, paloi valkea pikku takassa, jonka
ääressä he vastatusten istuivat. Stanton katseli aatoksiinsa vaipuneena
hymyilevää sinipukuista tyttöä.

Onko veljenne puhunut teille yhtiöstä, jonka me olemme ensi talveksi
suunnitelleet, miss Floyd?

Tyttö nyökkäsi.

— Se tuottaa minulle vilpitöntä iloa.

— Mainitsiko hän teille, että minulla oli aikomus tulla teitä
tervehtimään, luvan saatuani?

— Tiesikö hän siitä? kysyi hän vastaan.

Floyd oli siis pitänyt hänen salaisuutensa, vaikka hän ei ollut sitä
erikoisesti pyytänyt. Lämmin ja varsin lempeä ilme kirkasti Stantonin
tummia kasvoja.

— Kyllä, hän tiesi sen. Minä toivon, että olisin tavannut veljenne
monta vuotta sitte; ehkä minä silloin olisin vähemmän kova ihminen,
sopivampi hänen ja teidän seuraanne.

— Tekö kova!

— Eikö hän ole kertonut teille, että olen sellainen?

Innoissaan kumartui tyttö eteenpäin ja katsoi pelkäämättä suoraan hänen
silmiinsä.

— Ei milloinkaan. Älkää luulko, että hän sellaista ajattelee. Kova
sana... mitä se merkitsee? Ensimäinen ystävällisyys pyyhkii sen pois;
minkä arvoinen on sellainen ystävä, joka ei niin paljoa ymmärrä.

Stantonin pää painui alas, katseen tuijottaessa tuleen.

— Minä olen kokenut vähän ystävällisyyttä. Syntyessäni kuoli, äitini.
Kun olin kolmentoista vuotias, meni isäni uusiin naimisiin. Äitipuoleni
oli hyvä nainen, jota rakastin yhtä paljon kuin isääni. Mutta kun he
olivat toista vuotta olleet naimisissa, pillastuivat hevoset, — he
ajelivat usein, — ja vaunut suistuivat muutamalta penkereeltä alas. He
kuolivat kumpikin parin minuutin väliajalla sairashuoneeseen vietäessä.
Sanoinko minä, että isäni oli rikas? Se hän oli. Hän oli vuotta
aikaisemmin testamentannut kaiken omaisuutensa vaimollensa, sillä
hän tiesi varmaan, että hän olisi vuorostaan antanut kaikki minulle.
Äitipuoleni oli isääni paljoa nuorempi ja todenmukaisesti olisi elänyt
häntä kauvemmin sekä oli täysin luotettava. Mutta äitipuoleni ei taas
ollut tehnyt testamenttiaan, ehkä hän oli lykännyt sen tekemisen
tuonnemmaksi tai unohtanut, arvelen. Kun isäni kuoli 5 minuuttia
ennen äitipuoltani, siirtyi koko omaisuus tälle; kun hän kuoli ilman
testamenttia, meni kaikki lain mukaan äitipuolen sukulaisille. Minut
jätettiin osatta ja oikeudetta.

— Mutta omaisuushan kuului teille, oikeuden mukaan?

Äitipuolenne sukulaiset eivät tietenkään ottaneet sitä vastaan?

— He ottivat joka pennin, miss Floyd. Ja 15 vuoden vanhana minut
lähetettiin maailmalle orpona ja osatonna. He eivät minusta
välittäneet, olinhan muka kylliksi vanha hankkimaan itse elatukseni.
Eräs heistä tarjoutui hankkimaan minulle konttooripojan paikan.

— Oh! Te...

— Minä... elin, vastasi hän katkerasti. En pyytänyt heiltä mitään.
Arvoesineet, jotka kuuluivat minulle, möin ensi hätään; sitte tartuin
työhön. Isäni oli toivonut, että minusta tulisi koneinsinööri, ja minä
päätin toteuttaa hänen aikomuksensa. Minulla oli rautainen terveys,
kuusi vuotta työskentelin 20-tuntia vuorokaudessa, kunnes olin
suorittanut korkeakoulun tutkinnon. Noina kuutena vuotena en ollut
milloinkaan väsynyt, mutta usein nälkäinen. Ainoana lohdutuksenani
oli kävellä joka ilta kadulla, missä vanha kotini oli, ja katsella
sitä. Näin ihmisten, jotka olivat minulta kaiken riistäneet,
kulkevan kylläisinä ja hyvin puettuina, näin heidän vaunujensa ja
palvelijoittensa menevän ja tulevan. Minä katselin ja katselin ja tulin
siihen lopputulokseen, että tässä elämässä oli vain yhtä, jolla oli
arvoa.

Tyttö vavahti, kun hän katsahti Stantonin lujapiirteisiin kasvoihin,
joiden ilmeestä kuvastui säälimätöntä voimaa.

— Te aijoitte rangaista heitä? sanoi hän.

— Kostaako? En, se ei olisi maksanut vaivaa. En tahdo kieltää, että
poikana sitäkin haudoin mielessäni; mieheksi tultuani olin kylliksi
käytännöllinen haaskatakseni aikaani mokomaan. Päämääräni oli raha.
Taitavana automobiilin ohjaajana huomasin nopeammin voivani ansaita
itselleni omaisuuden, jolla pääsisin alkuun. Jos menetin henkeni, hyvä
niinkin; sekin olisi köyhyyttä parempi. Kuusi vuotta olin köyhä, ikääni
en sitä tahdo olla.

— Ette, te ette tule olemaankaan, vakuutti tyttö matalalla ja
liikutetulla äänellä. Te olette syntynyt taivuttamaan kohtalon
onneksenne, hyvällä taikka pahalla.

— Kohtalo taivutti minut, johdattaessaan veljenne polulleni, oikasi
hän. Minulla ei ole ollut ennen milloinkaan ystävää, en ole sellaisesta
välittänyt... Hän puisti kärsimättömästi päätänsä. Miksi ikävystytän
teitä tällä vanhalla tarinalla? Antakaa anteeksi; aijoin vain sanoa,
että se ehkä jonkun verran tekee tuiman luonteen ymmärrettäväksi. Kello
on yli neljä ja minulle on luvattu teetä.

— Jessica nousi ylös, mennäkseen pienen teepöydän luo, mutta pysähtyi
hetkiseksi.

— Jes kertoi minulle kerran, että hän oli ollut siksi nenäkäs
sanoakseen, että hänen ohjaajallaan oli paras luonne ja pahin sisu,
mitä hän milloinkaan oli tavannut. Luulen, että jos hän nyt olisi
täällä, pyytäisi hän anteeksi viimeistä osaa.

‒ Ehkä hän peruuttaa vielä ensi osankin, varotti Stanton kevyesti,
vaikka liikutettuna.

Kun tyttö pyysi häntä tulemaan ottamaan kuppinsa, katsahti Stanton
ensin ruskeaan juomaan ja sitte iloisella hämmästyksellä emäntäänsä.

Niin, nauroi tyttö punastuen.

Kolme palasta sokeria kuppiin. Jes jutteli minulle, että aina kun hän
oli teidän kanssanne ulkona, joitte te paksua ja makeata suklaata. Minä
luulin, että vain tytöt pitävät makeasta.

— Ja annatteko te kaikille ihmisille sitä, mistä he pitävät? kysyi
Stanton huvitettuna ja omituisen tyytyväisenä.

— Minä tahtoisin antaa, vastasi tyttö.

— Siinä tapauksessa minä tahtoisin mielelläni, että te tulisitte
illalla teatteriin.

— Kuten tahdotte, vastasi hän silmät maahan luotuina.

Ensi askel oli otettu. He kohtasivat usein toisensa kahtena seuraavana
viikkona. Kahdesti tuli Stanton Merkuriusyhtiön automobiilillä ja
vei hänet herttaiselle iltapäiväajelulle. Useina sateisina päivinä
tarjosi tyttö hänelle makeata suklaata. He istuivat vastatusten takan
ääressä, ja tytön kasvoilla, joko hän kuunteli taikka puhui, leikki
päivänpaisteinen hymyily, samanlainen kuin Floydinkin. Pian oppi
Stanton tuntemaan hänen seurassaan samaa toverillisuutta ja varmuutta
tulla oikein ymmärretyksi kuin hänen veljensäkin kanssa. Mutta
milloinkaan hän ei tulistunut Jessicalle.

Koko tänä aikana hän ei tavannut Floydia. Jes oli työssä Merkuriuksen
tehtaassa Hudsonlaaksossa, kolmenkymmenen penikulman päässä
New-Yorkista, sanoi Jessica, minkä Stanton muuten itsekin oli
saanut tietää koneenkäyttäjältään. Hänestä tuntui kumminkin varsin
merkilliseltä, ettei Floyd ottanut itselleen kertaakaan lomaa ja tullut
tapaamaan sisartaan.

Vähitellen lähestyi Pokaalikilpailujen aika.

Illalla ennen lähtöään Long Islandiin radalle, meni Stanton tapaamaan
Jessicaa.

— Olisi tietysti mahdollista päästä välilläkin käymään New-Yorkissa,
sanoi hän tytölle. Mutta minä tulen jäämään sinne siksi, kunnes
kilpailut päättyvät. Kun Floyd ja minä jälleen olemme palanneet, saan
kait nähdä teitä? Tai ehkä te ette välitä minusta silloin, kun hänkin
on kotona.

— Tyttö hätkähti ja käännähti nopeasti pianoon päin. Jes ja minä emme
väsy ystäviimme, sanoi hän moittivalla äänellä. Mutta sitäpaitsi, eihän
tiedä, mitä tapahtuu? Me voimme nauttia vain siitä päivästä, jota
elämme, vastaisuutta voimme vain aavistaa. Joskus asiat sotkeutuvat.

— Miten on laitanne. Kuka sotkisi asianne? miss Floyd.

Hän puisti päätänsä hymyillen olkansa yli. Ei kukaan, ei kukaan muu
kuin minä itse. Tunnen itseni niin selittämättömän masentuneeksi tänä
iltana; on kuin Jes ja minä olisimme ijäksi toisistamme erotetut.

Mutta nyt toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja voittoa
kilpailussa.

— Mikä oli se laulu, jota lauloitte ensi kertaa tänne tullessani? kysyi
Stanton.

Tyttö oli kahden vaiheilla, mutta meni pianon luo ja näppäili siitä
muutamia sointuja... Tämäkö?

— Niin. Tahdotteko laulaa sen minulle.

Herttaiseen tapaansa heti totella, istuutui tyttö samalla pianon ääreen.

— Kappale ei ollut klassillinen eikä rakkauslaulukaan, jonka pehmyt
ääni Stantonille soitti.

    "Usein hiljaisessa yössä
    mä uinailuihin haivun,
    on aivot valppahasti työssä
    ja muistelmihin vaivun."

Tälläisen omituisen, jäykän ja vanhanaikaisen laulun lauloi Jessica
Floyd Stantonille, ennenkuin he erosivat.

Kun Stanton tuntia myöhemmin palasi kotiansa, oli siellä kirje
apulaisjohtaja Greeniltä. Se oli lähetetty Long Islandista ja siinä
huomautettiin hänelle, että rata oli vapaana harjotuksia varten
viimeistä kertaa seuraavana päivänä aikaisesta aamusta alkaen.

— Vaunu on viimeinkin kunnossa, ja sanokaa Jes Floydille, jos te
tapaatte hänet, ettemme tule toimeen kauvempaa ilman häntä. Näin kuului
viimeinen lause.

Stanton laski otsa rypyssä kirjeen kädestään. Eikö Floyd ollut lähtenyt
Greenin käskystä yhdessä hänen kanssaan suorittamaan kilpailujen
valmistuksia. Miten voi Stanton siinä tapauksessa tietää mitään
koneenkäyttäjästään, ja miksi Green ei tuntenut asian laitaa? Floyd
oli mahdollisesti viipynyt tehtaassa, mutta silloinhan olisi Green
varmaankin lähettänyt sanan hänelle sinne eikä luottanut siihen,
että Stanton hänet sattumalta tapaisi. Floydin täytyi tietenkin
välttämättömästi olla mukana viimeiseen tinkaan lykkäytyneissä
harjoituksissa... Stanton nousi kärsimättömästi ylös; tämä kaikki oli
ylen ihmeellistä.

Kun Stanton oli puolitiessä huonettaan ulosmenossa, iski hurja
ajatus hänen päähänsä. Voisiko olla mahdollista, että Valerie
Carlisle ajatteli estää Merkuriusvaunua kilpailusta, ja että
hän, epäonnistuessaan ohjaajan suhteen, koetti raivata tieltä
koneenkäyttäjää, jonka arvon hän hyvin tunsi. Hän muisteli omaa
merkillistä pahoinvointiaan illalla ennen Massachusettin kilpailuja.

Päähänpistoaan noudattaen meni hän puhelimeen; tehtaassa olisi
varmaankin joku, joka voisi hänelle antaa tietoja Floydista, sillä
siellähän työskenneltiin vuorokausi läpeensä.

— Kyllä, 327, Frenchwood, vastasi heikko ääni. Merkurius, niin. Mr
Stantonko? Odottakaa!

Telefoonissa kuului huumaava jyske; hän tiesi että se lähti tehtaan
valtaisista koneista, 30 penikulman päässä hänestä.

— Halloo! kuului toinen ääni melusta. Onko siellä Stanton? Täällä
on Bailey. Mitä? Floyd on matkustanut tänä iltana Long Islandiin.
Hän on paikallaan, kun tarvitsette häntä. Stanton, älkää uuvuttako
poikaraukkaa.

Hän ei ole mikään kone.

Stanton vastasi jotakin rumaa ja paiskasi puhelimen kiinni niin että
paukahti. Bailey oli hullu, arveli hän, kuten Greenikin ja hän itse
kolmantena. Mitä miss Carlisleen tuli, niin hän ei ollut nähnyt eikä
kuullut tästä mitään, siitä saakka, kun palasi Indianasta. Kämmekkäitä
ja laakeriseppeleitä ei ollut enää lähetetty. Hän hymyili mennessään
avaamaan akkunaa. Ulkona puhalsi pureva lokakuun tuuli. Huomenna hän
tapaisi Floydin radalla ja jälleen alkaisi työ, joka hurmasi häntä,
kuten jokaista, joka on oppinut hallitsemaan vaunua hurjimmassakin
vauhdissa ja kokenut automobiilikilpailujen synnyttämää kiihkoa.

Sitä ajatellessaan veti hän syvään henkeänsä; siellä hän ja Floyd
parhaiten ymmärsivät toisiansa, ja sinne ei Jessica milloinkaan voinut
tulla.

Hän toivoi, ettei tyttö olisi näyttänyt niin peräti totiselta ja
murheelliselta illalla. Se saattoi hänet levottomaksi.




YHDESTOISTA LUKU

Viimeinen kilpailu.


— Floyd, onko teillä lainata tulensammuttajaa?

— Luulisinpä, kuului iloinen ääni harmaasta aamuhämärästä.

— Päästäkääpäs siitä tuohon viereiseen pajaan; Jack viheltää taasen.

Pörrönen pää ilmestyi kolmannen korjauspajan ovelle.

— Antakaa Floydin olla rauhassa; hän kuuntelee mieluummin minun
vihellystäni kuin sinun lörpöttelyäsi, murisi rauhanhäiritsijä.
Muuten hänhän on työssä. Onko totta, Floyd, että te saatte kuluneen
ajurinmoottorin käymään yhtähyvin kuin ulkolaisen koneen? Joku sitä
sanoi.

— Tottahan nyt, Jack, mutta minulla ei ole nyt aikaa korjata teidän
konettanne, kuului vastaus. Tulkaa pyörittämään konettani käyntiin,
tahtoisin kuunnella, miten se luistaa.

Yksi nauravista koneenkäyttäjistä juoksi avuksi, mutta pysähtyi, kun
katsomoiden varjosta näkyi kookas olento.

— Minä pyöritän, virkkoi Stanton.

Floyd suoristihe kumarasta asennostaan moottorinsa yltä, jonka päällys
oli nostettu pois.

Stanton! tervehti hän iloisesti ja veti kumihansikkaan kädestään
antaakseen kättä. Floyd oli tyttömäisen arka käsistään ja suojeli niitä
aina työssä, jos se vain suinkin kävi laatuun.

— Tulen suoraan junalta, ilmoitti Stanton. Haluatteko ottaa vaunun alas?

— Heti, kun te olette valmis.

— Olen valmis nyt. Menkää ottamaan päällenne jotakin lämmintä, ilma käy
viileäksi ennen auringon nousua.

Kohtaaminen ei ollut tunteellinen, mutta kumpikin oli tyytyväinen.
Stanton iloitsi ja tunsi helpotusta nähdessään jälleen
koneenkäyttäjänsä. Nyt hän ihmeekseen vasta huomasi, miten levottomaksi
eilisen illan tapaus oli hänet saattanut.

— Saatte luvan olla ihmisillinen renkaita kohtaan, varotti Floyd.
Meillä on nämä vain varalla. Ne, jotka ovat lähetetyt kilpailuja
varten, eivät ole vielä saapuneet.

— Miksi eivät?

— Jumala sen tietää. Mr Green on soittanut rengasyhtiölle. Luulen, että
ne saapuvat tänne tänäpänä tai viimeistään huomen aamuna.

— Toivon sitä. Onko selvä?

— On. Täällä kerrotaan, että juttu teitä vastaan ajostanne Pelhamin
puistossa oli eilen esillä.

— Niin oli.

Floyd pysähtyi puolitiehen vaunun noustessa.

— Ette puhunut siitä mitään Jessicalle, moitti hän.

— Mistä sen tiedätte? kysyi Stanton hämmästyneenä.

— Tapasin hänet eilen illalla tänne tullessani. Mitä saitte?

‒ Sakkoja mahdollisimman paljon... minkä Merkuriusyhtiö maksoi... ja
varotuksen, etten vasta niin tekisi.

Luulin etteivät poliisijutut huvittaisi miss Floydia. Nouskaa ylös.

Aamutyö oli alkanut.

Pokaalikilpailu oli aina maantiekilpailu ja monin paikoin kulki rata
pitkin häthätää kuntoon saatettuja teitä. Siellä ja täällä oli vielä
miehiä luomassa valleja käänteisiin ja tasottamassa tietä. Toisella
kierroksella ajoi Merkuriusvaunu terävälle kivelle ja menetti yhden
renkaansa. Stanton pysähtyi tienviereen, ja Floyd juoksi takaisin ja
heitti kiven pois.

— Yrjö ja Palmer ovat myöskin ajamassa, huomautti hän takaisin
palatessaan. Heillekin olisi voinut sattua pahasti. Muuten me olisimme
itsekin voineet ajaa sille uudelleen. Minä pidän eniten radalla ajosta.

Niin minäkin. Montako rengasta on jälellä.

— Kolme.

Vanhasta tottumuksesta he työskentelivät ripeästi ja harjaantuneesti.
Duplexvaunu mennä tohisti ohi, ja sen kuljettaja viittasi osanottavasti
tervehdyksensä. Floyd heilautti kättänsä vastaukseksi ja pian kiiti
Merkuriusvaunu kilpailijansa jälkeen.

Ennenkuin kello oli kymmenen olivat he kadottaneet vielä toisenkin
renkaan.

— Eivätkö renkaat ole vieläkään saapuneet? kysyi Stanton,
pysäyttäessään korjauspajan eteen.

Harmissaan oleva johtaja puisti päätänsä, näyttäessään kädessään olevaa
sähkösanomanippua.

— Ei vieläkään. Rubz-yhtiö sähköttää lähettäneensä ne viime viikolla
pikatavarana; välitysliike sähköttää, että he lähettivät vaununlastin
kaksi päivää sitte Chicagosta ja että sen täytyy olla täällä.

— Vaunu on niin ollen jätetty New-Yorkiin sensijaan, että se olisi
lähetetty tänne, arveli Stanton.

New-York sanoo, että se ei ole siellä.

Ehkä he ovat erehdyksestä lähettäneet vaunun Merkuriusyhtiölle, puuttui
puheeseen Floyd.

Mr Green katsahti häneen halveksuvasti.

— Sinne tietenkin soitin ensimäiseksi. Päällikkö vastasi, etteivät
ne ole siellä ja käski minun sähköttämään kautta koko rautatielinjan
siksi, kunnes saamme vaunusta selon.

— Oletteko tehnyt niin? kysyi Stanton.

Olen parhaillani toimessa. Olen tullut lännessä aina Uticaan saakka, ja
joka ainoa asema ilmoittaa, ettei vaunua ole siellä.

— Me menemme nyt murkinoimaan, Floyd. Vastaukset saapuvat aikanaan.

Vallan vieressä oli hotelli, minne mr Green oli ottanut päämajan
ja missä myöskin Stanton ja Floyd asuivat. Suurin osa kilpailujen
virkailijoista ja toisista ohjaajista oli siellä myöskin asuntoa.

— Minä viilettäisin pikku New-Yorkiin asti, sanoi Atalanta-vaunun
ohjaaja Stantonille, jos en pelkäisi, että Brooklynin läpi ajaminen
liian usein olisi epäterveellistä.

Vastauksien tuloa jatkui hotellissa koko aamupäivän, kunnes mr
Green itse ja toimisto olivat piirten paarten täynnä keltaisia
paperisiekaleita. Mitä suurempi kaupunki oli ja mitä vilkasliikkeisempi
sen tavara-asema, sitä kauvemman aikaa vei kadonneen vaunun etsiminen
ja tiedonantaminen sieltä Long Islandiin.

Kello neljältä avattiin tiet jälleen harjotuksia varten. Merkuriusvaunu
teki kierroksen ja menetti jälleen renkaan liidetessään muutamassa
mutkassa. Sen jälkeen jäi vaunu asemalleen... Ei uskalleta kuluttaa
viimeistä rengasparia, selitti Floyd utelijoille.

Ettekö voi ostaa niitä mistään? kysyi Stanton huolissaan.

Apulaisjohtaja oli vallan pyörällä päästään. Stantoniin tuijottaen
huusi hän harmissaan.

Ostaako niitä? Ostaa riittävästi renkaita, jotka sopivat
Merkuriusvaunuun ja jotka kestäisivät koko 300 penikulman maantiematkan
ja saada ne tänne huomen aamuksi?

Miten saatatte kysellä sellaista, Stanton?

— No hyvä, koska meillä ei ole muutakaan tehtävää, niin tulkaa pois
päivälliselle, Floyd, sanoi toinen.

— Ei päivälliselle, vaan illalliselle, oikasi hänen koneenkäyttäjänsä.
Nyt me olemme maalla, ja te saitte päivällistä kello 12. Mutta mukaan
minä lähden joka tapauksessa.

Aterian lopussa tuotiin pieni teekannu Stantonin eteen.

Suklaata, sir, ilmoitti tarjoilijatar.

— Mutta teillähän ei ollut sitä aamiaispöydässä.

Tarjoilijatar, jonka tukka oli kammattu à la Pompadour, naureskeli.

— Ei, sir. Mutta tuo herra lähetti pojan sitä ostamaan ja meni alas
puhuttelemaan keittäjätärtä, ja keittäjätär oli ihastunut seikkailuun,
vaikka tuleekin joulukuussa neljänkymmenen viiden vanhaksi.

Stanton katsahti Floydin ilosta loistaviin harmaisiin silmiin.

— Minulla ei ollut muuta parempaakaan tehtävää, tuli vallaton selitys.
Ja minä pelkäsin hermojenne joutuvan epäkuntoon, jos ette saisi
tavallista juomaanne, niin että ehkä ajaisitte nurin meidät molemmat.

— Hän saattaisi houkutella linnut luoksenne, hihitti tarjoilijatar
poistuessaan.

— Ojentakaapas minulle kuppinne, komensi Stanton.

— Aijotteko heittää sen päälleni, kuten veden, kun ensi kertaa ajoimme
yhdessä? hämmästeli Floyd ojentaessaan kuppinsa.

Stanton kohotti hiukan päätänsä, ja katseessa, jonka hän suuntasi
Floydiin, loisti vallan epäinhimillinen tuli. Kun mies olisi katsonut
naista niin, olisi se ollut selvä rakkaudentunnustus, mutta miehen
miehelle antamana se oli selittämätön. Floydkin kalpeni siitä.

— Te voitte heittää sen minun päälleni, niin olemme selvät, oli
kaikki, mitä Stanton sanoi kumartuessaan ottamaan sokeria entinen
välinpitämätön ilme kasvoillaan.

— Kiitos; se on kiehuvan kuumaa, niin että jätän sen ehkä tekemättä,
vastasi Floyd. Mutta hän ei katsonut toveriinsa ja hänen kasvonsa
olivat huolestuneet.

Oli jo ilta, kun New-Yorkista saapui sähkösanoma — vaunu merkillä Ruby
Co. ja osotettu Merkurius Co:lle. Coney Islandiin lähti täältä eilen
illalla.

Mr Green parkasi raivosta ja tarttui puhelimeen.

— He ovat lähettäneet vaunun Long Islandin sijasta Coney Islandiin,
jyrisi hän. Renkaat ovat jossakin Beach-radalla taikka sen
läheisyydessä.

— Älkää soittako, lähettäkää joku hakemaan niitä, oli Stantonin
käytännöllinen neuvo.

— Minun täytyy jäädä tänne, enkä tähän aikaan saa ketään New-Yorkista.

— No, siinä tapauksessa matkustan minä. Coney Island on haettava päästä
päähän ja renkaat tuotava tänne heti, kun ne ovat löytyneet.

— Tekö? Tekö? matkustaisitte ja väsyttäisitte itsenne juuri ennen
rasittavia kilpailuja? Ei! Olkaa hyvä ja menkää maata, Stanton. Lähetän
jonkun toisen.

Stanton ei lähtenyt nukkumaan vaan lyömään biljardia kolmen ohjaaja
toverinsa kanssa. Hän oli vähemmän pelottava ja paljon suopeampi sekä
puheessaan että käytöksessään kuin ennen. Floyd oli opettanut hänet
seurustelemaan ihmisten kanssa. Ennen pelin loppua oli neljä ohjaajaa
sangen hyvät toverukset keskenänsä ja toivottivat toisillensa hyvää
yötä, isännän suureksi harmiksi, apollinarispullon ääressä.

Kymmenen ajoissa vilkasi Stanton huoneeseen, missä Green istui
sähkösanomakoneen ja puhelimen välissä.

— Missä Floyd on? ihmetteli hän.

‒ Halloo — halloo, ei, älkää sulkeko. Mitä? Floydko? Hän on matkustanut
Coney Islandiin. Halloo, niin... väärä numero.

— Coney Islandiinko? Tekö hänet lähetitte?

— Hän tarjoutui lähtemään, ilmoitti mr Green. Olkaa kiltti ja menkää
nukkumaan. Floyd tietää, mitä hän tekee, luulen ma, ja hän on nyt
levännyt kaksi viikkoa.

— Mitä tarkotatte? Hänhän on ollut tehtaassa työssä tai ainakin teidän
kanssanne aina Indianasta tulostamme saakka.

Apulaisjohtaja kääntyi tuolillaan ympäri.

— Hänellä oli kahden viikon loma, toisti hän kiukkuisesti. Hän
sanoi minulle, aikovansa matkustaa jonnekin aivan yksin lepäämään
kunnollisesti. Te ette tarvinne tietoa kaikesta, Stanton? Minä luulen,
että hänen tarvitsee levätä kaiken sen jälkeen, mitä te teitte hänelle
lännessä, sillä hän pyysi, etten kertoisi siitä teille. Halloo ‒ 454 ‒

Stanton seisoi hetkisen sanaa sanomatta, käännähti sitte ympäri ja
meni ulos. Hän oli niin hämmästynyt ja kiukuissaan että punaisia
pilkkuja pyöri hänen silmissään. Floyd oli valehdellut hänelle,
järjestelmällisesti häntä pettänyt; epäilemättä vain välttääkseen hänen
rasittavaa seuraansa. Hänen mieleensä johtui, että koneenkäyttäjä
oli aina väistänyt häntä ja vain pakosta taipunut. Nyt hän ymmärsi
kirjeenkin, jonka hän edellisenä iltana oli saanut Greeniltä, ja mr
Baileyn hämmentyneen vastauksen kysymykseen, missä Floyd oli. Hän oli
saanut vain huvitella Jessican seurassa siihen asti, kunnes Floyd oli
valmis hyötymään hänen kustannuksellaan Kometitehtaan suunnitteluissa.
Jessica! Stanton pysähtyi kuin naulaan pimeässä käytävässä. Näyttelikö
hänkin jotakin osaa pitääkseen häntä hyvällä tuulella? Hän iski
nyrkkinsä seinään.

Mitä siellä? huusi säikähtynyt Green sisältä. Kuka...

Minä menin seinää päin täällä pimeässä, vastasi Stanton, koettaen
hallita ääntänsä. Hyvää yötä.

— Hyvää yötä. Saamme kyllä kaikki järjestykseen, Stanton. Nukkukaa
rauhassa.

— Sen teen, kuului vastaus.

Sitä hän ei kumminkaan tehnyt.

Kello seitsemän seuraavana aamuna syöksyi Green ruokasaliin, missä
Stanton oli parasta kättä syömässä.

— Hän on saanut ne käsiinsä, ne ovat matkalla tänne, riemuitsi hän
kuin mieletön. Vaunu ei ollut Brightonissa, mutta hän löysi sen
kymmenen penikulman päästä eräältä sivuraiteelta. Ja hän pani herrat
siellä niin koville, että renkaat purettiin viipymättä ja lähetettiin
kahdella kuorma-automobiilillä tänne. Ne ovat täällä kello kahdeksan ja
kilpailu alkaa yhdeksältä. Olen ollut ylhäällä koko yön — vielä tunti
sitte näytti siltä, kuin teidän olisi ollut jäätävä pois kilpailusta
muutamien kumirengaspahasten takia. Mokoma hullu rengasyhtiö! Hän
kuivasi otsaansa. Ettekö lähde radalle syötyänne? Floydin pitäisi
tänne tulla junalla 15 minuutin päästä, jollei hän ole tukehtunut
ihmistungokseen. En ole milloinkaan nähnyt niin hirveästi väkeä; niitä
on virrannut tänne aamunkoitosta asti, oikeammin koko yön ja yhä vain
tulee lisää.

— Niin, myönsi Stanton välinpitämättömästi. Hänen tummat kasvonsa
olivat kuin pronssiinvaletut ja hänen sinisenmustat silmänsä loistivat
teräkseltä.

— No, alkoi apulaisjohtaja jälleen, mutta vaikeni uudelleen.

Tarjoilijatar Pompadouritukkineen kumartui heidän välistään ja asetti
teekannun pöydälle.

— Suklaata, sir, visersi hän.

Stanton työnsi tuolinsa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä.

— Ei, sanoi hän ja siirsi teekannun sivulle.

Teko ei ollut kovakourainen, mutta niin paljo siinä oli huonosti
hillittyä kiukkua, että kannu lensi pirstaksi pöytää vasten ja tuoksuva
ruskea juoma valui liinaselle. Tyttö huudahti pelosta, mr Green
tuijotti; Stanton heitti dollarin setelin pöydälle ja nousi ylös.

— Olen valmis, virkkoi hän. Kun Floyd 20 minuuttia senjälkeen raivasi
tiensä läpi ihmistungoksen, vallitsi Merkuriuksen leirissä vilkas
touhu. Apulaisjohtaja melkein syleili häntä, toisten kokoontuessa hänen
ympärilleen. Iloisena ja riemuiten vastaanotti Floyd onnittelut.

— Kyllä minä sain ne käsiini, vastasi hän nauraen kerran toisensa
jälkeen. En, en ole väsyksissä, nukuin junassa sekä meno- että
tulomatkalla. Kiitos, söin suurusta Jamaicassa. Olen puettu kilpailuja
varten, mr Green; pukeuduin hotellissa ennenkuin tulin tänne. Missä on
Stanton? Ah — nähdessään hänet seisovan Merkuriusvaunun vieressä.

Miehet vetäytyivät hymyillen syrjään, nuoren miehen mennessä ohjaajan
luo.

— Stanton... alkoi hän luottavaan tapaansa.

Stanton katsoi Floydia suoraan silmiin kääntäen hänelle sitte selkänsä.

Äkillinen hiljaisuus, joka laskeutui läsnäolevien yli, puhui enempi
kuin mitkään sanat. Floydin ojennettu käsi painui alas, ja hän kalpeni
vähitellen, hymyilyn kuollessa hänen kasvoiltaan.

— Olen työhön valmis, ilmoitti hän totisesti äänettömyyden jälkeen.
Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle sana, kun tarvitsette.

— Hyvä, kuului kylmä vastaus.

Oli vielä tunti lähtöön. Kaikilla oli työtä yltäkyllin valmistuksissa
etenkin sen jälkeen, kun lastiautomobiilit saapuivat renkaineen
leiriin. Mr Greenin, joka yhä oli tulipunainen kiukusta, onnistui pitää
Floydin luonaan ja erillään Stantonista.

Kilpailusta ei olisi tullut yhtikään mitään ilman heitä, selitti hän
kerran.

— Aivan niin, minä olen hirveän kunnollinen, säesti Floyd kumminkaan
hymyilemättä.

Koneet olivat valmiina ajamaan lähtöpaluulle, ja Stanton istui
paikallaan ohjausrattaan ääressä. Kun Floyd saapui, kumartui hän vaunua
kohti ja katsoi ylös ohjaajaan.

— Mitä olen tehnyt? kysyi hän.

Kumpikin oli naamaritta ja he voivat puhua huumaavassa melussa
tulematta häirityiksi. Stanton katsahti häneen tuimasti.

— Te olette valehdellut minulle. Te ette ollut poissa New-Yorkista,
kahta viime viikkoa siksi, että työnne olisi pidättänyt teitä mr
Greenin luona.

Floyd kävi purppuran punaiseksi ja painoi silmänsä alas.

— Kyllä, minä valehtelin teille, myönsi hän.

Stantonin hansikoittu käsi pusersi lujasti ratasta.

‒ Se oli tarpeetonta. Aikannehan oli omanne, Floyd; minä en ole
vaatinut minkäänlaista toimienne urkkimista. En ymmärrä, miksi
teitte niin; arvatenkin päästäksenne minusta joksikin aikaa, syyhän
on samantekevä. Eilen illalla ajattelin paljon pahaa teistä ja
sisarestanne, mutta nyt aamulla olen jälleen oma itseni. Te saitte
epäilemättä seurastani enemmän kuin sieditte, minähän en ole juuri
rakastettava, ja minä olisin sen ymmärtänyt, jos te olisitte sen
sanonut minulle. Mutta minä en tahdo pitää ystävää, johon en voi
täydellisesti luottaa. Nouskaa paikallenne... lopettakaamme tämä
kilpailu ja sitte erotkaamme.

Floyd katseli rehellisillä harmailla silmillään toista silmiin.

— Stanton, luottakaa minuun nyt kokonaan, rukoili hän. Ettekö voi sitä
tehdä? Ettekö voi uskoa sanaani, että ystävyytenne on ainoa, jota tässä
maailmassa toivon. Jos en puhunut totta, niin johtui se siitä, että
voisin olla kanssanne tämänpäiväisissä kilpailuissa. Minä kerron kaikki
myöhemmin, nyt en sitä voi.

— Te tarkotatte.

Floyd ojensi kätensä.

— Olen sotkenut kaikki, mutta tämä on tahraton, niin että voin sen
tarjota teille, Stanton.

Yhtä nopeasti ja kiihkeästi kuin Stanton vasta oli langettanut
tuomionsa, kumartui hän nyt alas ja pusersi Floydin kättä.

— Hyvä, sanoi Stanton lyhyesti. Nouskaa ylös. Ja kun toinen
oli totellut häntä, jatkoi hän: En ollut aikonut kohdata teitä
mitenkään sillä tavalla kuin tunti sitte tein; se tuli minulta aivan
tahtomattani. — Annetaan merkki, varotti mr Green, joka saapui paikalle
kiirehtien. Oletteko molemmat selvillä?

Paikaltaan Stantonin vieressä käänsi Floyd päivänpaisteiset kasvonsa
apulaisjohtajaan, kasvonsa, jotka olivat muuttuneet niin, että kaikki
pelkästä ihmetyksestä henkäsivät syvään.

— Me olemme selvillä, vakuutti hän. _Älkää olko levoton_.

Stanton nauroi hänen mukanaan, sitoi naamarin päähänsä ja pani
Merkuriusvaunun käyntiin. Maailma oli jälleen elämisen arvoinen.

Aamu oli ihana, tyyni ja viileähkö, syvänsinisellä taivaalla ajelehti
lumivalkoisia pilviä. Kilpailijoilla ei ollut aikaa kiinnittää
siihen huomiotaan, mutta sen vaikutus oli huomattava. Vauhti heti
ensimmäisellä kierroksella voitti entiset rekordit.

Koko ensimmäisenä tuntina ei Stanton voinut kääntää huomiotaan edessään
luikertelevasta harmaasta tiestä, hengen vaarallisine mutkineen,
petollisine tasaisine loivineen, joissa oli niin helppo nostaa vauhti
korkeimmilleen, mutta myöskin syöksyä surman suuhun. Sitäpaitsi oli
monin paikoin tielle kerääntynyt ihmisjoukkoja, jotka tekivät tietä
vain sen verran, että vaunu pääsi läpi. Pieninkin varomattomuus
ohjaajan puolelta, olisi voinut viedä hengen joltakulta.

— Vaunu takana, varotteli Floyd aika-ajoin selvällä äänellä. Se koettaa
saavuttaa meidät ennen matkaa. Atalanta-vaunu on tomupilvessä edessämme.

He ajoivat niin nopeaa vauhtia kuin Merkuriusvaunu saattoi kulkea
maantiellä. Stanton otti tavallisesti, jos suinkin mahdollista, johdon
heti ja säilytti sen sitte koko ajan huolimatta kilpailijoittensa
spurteista. Tietenkin tämä kävi päinsä vain silloin, kun matka ei ollut
liian lyhyt eikä kamppailu ylen ankara. Toisen tunnin loppupuolella
teki Floyd kaivatun ilmoituksen, heidän ajaessaan tuomarilavan ja
ilmoitustaulujen ohi.

— Me johdamme. Renkaat ovat kestäneet hyvin — varokaa niitä tällä
kierroksella.

Stanton nyökkäsi, kohottamatta katsettaan tiestä. Neuvoa noudattaen
ajoi hän käänteet varovaisemmin.

Varotus oli ollut paikallaan. Vaikeimmassa käänteessä kuului tuttu
pamahdus, jota seurasi heti toinen vastakkaisesta pyörästä, ja
Merkuriusvaunu oli syöksyä nurin.

Floyd oli jo kumartunut taaksepäin ja alkanut päästellä vararengasta
irti ennenkuin Stanton oli saanut vaunun pysähdytetyksi. Kumpikin oli
melkein samaan aikaan maassa ja ottivat työkalut esille. Tunkeilevien
ja suuriäänisten katselijoitten ympäröimänä he työskentelivät nopeasti
ja varmasti haaskaamatta aikaa puhumiseen. Kaksi suurta tomuista
vaunua kiiti heidän ohitsensa, punainen pysyen itsepäisesti valkoisen
kintereillä.

— Yrjö luulee voittavansa, sammalsi Floyd pilkallisesti. Mutta sitä hän
ei tee, sen teemme me.

Stanton nousi seisaalleen ensimäiseksi.

— Työkapineet vaunuun, käski hän lyhyesti.

Mutta sinisenmustat ja harmaat silmät vaihtoivat hymyilyn, ennenkuin
Merkuriusvaunu kiiti eteenpäin.

Kolmannen tunnin alussa oli Stanton jo voittamassa takaisin
menettämänsä ajan. Oli keskipäivä, aurinko paistoi, eikä
tuulenhenkäyskään värähtänyt. Ohi eloisan ja liikehtivän katsomon
kiitivät he jälleen; suosionosoitukset kaikuivat, ja varmaa vauhtia
lensi Merkuriusvaunu ihmismuurien lomitse rauhallisempaa tieosaa kohti,
kilpailijat jälessään.

Kätkössä pienen metsikön takana kulki silta matalan puron yli.

Vaunu edessä! kirkasi Floyd äkkiä, vaunun kääntyessä mutkassa ja
ajaessa suoraan sillalle, katsokaa — Stanton —.

Keskellä siltaa koetti horjuva vaunu tasapainoaan säilyttäen pysähtyä.
Kettinki oli irrottunut, selitti vaunun ohjaaja myöhemmin, ja särki
vaunun alla olevat koneosat. Stanton, joka näki vaunun liian myöhäseen
voidakseen omaansa enää pysähyttää, koetti ajaa kapealla sillalla ohi;
ainoa keino, jolla voi ehkä pelastaa neljä ihmishenkeä. Ainoastaan
mestariajaja uskalsi moiseen uhkatekoon; Stanton oli melkein onnistua.
Vaunut olivat vierekkäin, kun sillan reuna petti liika kuormatuksen
alla. Kuului lankkujen ryskinää ja pauketta, sillan lankkujen
katketessa, Merkuriusvaunun ulommaisen pyörän alla murtui kansi ja
vaunu alkoi kallistua.

— Hypätkää pois, huusi Stanton yhä uudelleen Floydille, kun vaunu
kaatui.

Kylmä vesi nuoleskeli hänen sormiaan, juoksi virvottavana yli
sietämättömästi särkevän käsivarren ja solisi iloisesti ohi
virratessaan. Vitkaan, ankarasti ponnistaen kohosi Stanton oikean,
vahingoittumattoman kätensä varaan. Hänen täytyi nähdä, aivot ja sydän
käskivät. Hänestä tuntui niinkuin olisi kulunut monta vuotta siitä,
kun Merkuriusvaunu oli syöksynyt sillalta alas, vaikka hän samalla,
ymmärsi, että siitä oli vain muutama sekuntti, koska sairasvaunut eivät
olleet vielä saapuneet, ja hän oli yhä täällä.

Hänen näkönsä alkoi selvitä. Kas, tuolla, puolittain purossa,
puolittain vihreällä rannalla oli kasa murtuneita metallikappaleita. Se
oli muinoinen Merkuriusyhtiön kilpa- ajovaunu. Ja sen vieressä...

Puolipäiväauringon kirkas paiste raukesi, mutta Stanton karkotti
väsymyksen ja alkoi ryömiä kohti sitä, joka liikkumatta makasi
Merkuriusvaunun vieressä. Liikkuminen tuotti sietämättömiä tuskia,
mutta aavistus kidutti vieläkin enemmän. Sillä hän tiesi, tiesi
liiankin hyvin, kuinka harvoin koneenkäyttäjät säästyivät.

Floyd makasi lähellä konetta, näköjään vahingoittumattomana, lukuun
ottamatta haavaa ohimossa ja verta huulilla. Hänen naamarinsa ja
lakkinsa olivat poissa, toinen käsi oli valahtanut sivulle, kämmen
ulospäin. Repeytynyt hiha jätti paljaaksi hentosen käsivarren, jolla
näkyi ristiin rastiin kulkevia, Lowellissa saatujen haavojen arpia.
Hän näytti sangen nuorelta ja omituisen totiselta, auringonpaisteen
ja puitten varjojen väikkyessä hänen värittömillä kasvoillaan ja
kiharaisella pronssinloistavalla tukallaan.

— Floyd! huusi Stanton kiihkeästi. Floyd!

Puro lorisi iloisesti, myöhästynyt taivaanvuohi lensi ohi. Stantonin
pää painui alas koneenkäyttäjänsä elotonta kättä vastaan, maailma
sammui hänen silmissään.




KAHDESTOISTA LUKU

Jess.


Kaksi viikkoa kului, ennenkuin Stanton jälleen tajussaan avasi
silmänsä. Se tapahtui sairashuoneessa. Sairaanhoitajatar oli hänen
vieressään ja sängyn jalkopäässä seisoi herra, joka näytti lääkäriltä.

— Parempiko, mr Stanton? kysyi jälkimmäinen.

— Floyd, kuiskasi Stanton vaikeasti. Missä on Jes Floyd?

Lääkäri tarkasteli häntä omituisesti hymyillen ja näytti olevan kahden
vaiheilla. Mutta hoitajatar kumartui hänen puoleensa osaaottavasti.

— Hän voi hyvin, sangen hyvin, vakuutti hän nopeasti. Jes Floyd on
mennyt kotiansa. Koettakaa nukkua, koettakaa olla ajattelematta
yhtikään mitään.

Hän oli tietänyt totuuden, ennenkuin oli kysynytkään.

Stanton käänsi tyynesti kasvonsa seinään päin ja pyörtyi, niin heikko
hän oli.

Seuraavalla kerralla ollessaan tajussaan, teki hän toisen kysymyksen.

— Miss Floyd? Elääkö hän?

— Kyllä, vakuutti hoitajatar sydämellisesti. Elää toki. Jälleen kääntyi
Stanton seinään päin. Jessica ei ollut siis kuollut yhdessä veljensä
kanssa kuten hän oli ennustanut; veriside ei ollut niin voimakas. Hän
oli yksinään pikku asunnossaan.

Myöhempään yöllä saattoi hänen hellittämätön, hiljainen tuijotuksensa
hoitajattaren hänen vuoteensa luo.

— Mikä teitä vaivaa. Onko teillä tuskia?

— Pyytäkää häntä herkeemään laulamasta, pyysi hän. Se ei ollut minun
vikani. Pyytäkää häntä.

— Ei kukaan laula, mr Stanton, ei kukaan. Juokaa tämä.

Eikö kukaan? Eikö tuolla ulkona pimeässä?

— Ei.

Hän kääntyi pois, maaten äänetönnä, vastaan väittämättä. Siitä saakka
hän ei enää kadottanut muistoaan; ei unissaankaan, sillä hän uneksi.
Päivät ja yöt, tunnit pääksytysten kaikui Jessican yksitoikkoinen laulu
hänen sairaissa aivoissaan.

"Usein hiljaisessa yössä —". Mutta hänen yönsä eivät olleet hiljaiset,
sillä heti, kun hän sulki silmänsä, kuuli hän jonkun nyyhkyttelevän,
kuuli Jessica Floydin itkevän veljeänsä.

Mutta vähitellen häipyivät viimeisetkin houreet. Hänen voimakas
ruumiinrakenteensa auttoi tervehtymistä. Katkennut sääri kasvoi
ehjäksi, muutkin vammat paranivat.

Hän ei maininnut Floydin nimeä kertaakaan. Eivät muutkaan sitä
lausuneet hänen kuultensa. Merkuriusyhtiön johtaja tuli New-Yorkista
häntä tervehtimään ja lausumaan sydämellisen osanottonsa. Yrjö,
joka Duplexvaunullaan joutui voittajaksi, kun Merkuriusvaunu oli
tuhoutunut, tuli monasti koettaen rohkaista kilpailijaansa; samaten
kävi Stantonin luona sillalla olleen vaunun ohjaaja, joka hengestään
sai kiittää hänen kylmäverisyyttään ja taitavuuttaan. Mr Green valitti
suuriäänisesti suruansa. Mutta ei kenkään viitannut vähintäkään Jess
Floydiin. Jokaisessa oli huomattavissa omituinen ja huolekas varuillaan
olo puhumasta siitä, mitä heillä oli ajatuksissaan. Stanton näki
täydellisesti heidän läpitsensä sisäänvajonneilla, sinisenmustilla
silmillään, vaikka hän ei kysynyt mitään.

Kului kaksi kuukautta, ennenkuin hän voi jättää sairashuoneen. Talvi
oli tullut kylmänä ja synkkänä. Hänen lähtöpäivänään viipyi lääkäri
jättääkseen hyvästi potilaalleen.

— Minä en ole tahtonut saattaa teitä levottomaksi, mr Stanton, sanoi
hän totisesti. En millään ehdolla. Mutta siitä syystä, että ensimmäinen
kysymyksenne koski Jes Floydia, luulen, että tunnette jonkinlaista
edesvastuuta hänen tähtensä. Uskallanko kysyä, minne lähdette täältä?

Stanton vavahti nimeä mainittaessa, mutta kohtasi levollisesti toisen
tutkivan katseen.

— Miss Floydin luokse, vastasi hän.

Lääkäri ojensi hänelle kätensä.

— Hyvä! Olin varma siitä. Potilas paljastaa lääkärille luonteensa.
Onneksi olkoon — kaikin päin.

Kuinka hän tunsi turvattoman Jessica Floydin? Stanton pohti kysymystä,
laskeutuessaan vaunuihinsa. Tai oikeammin, mistä hän tiesi Stantonin
edesvastuuntunteesta tyttöä kohtaan. Ehkä hän oli houreissaan ilmaissut
ystävyyssuhteensa Floydin kanssa.

Rautatie-asemalla tuli pitkä nuori mies hänen luokseen.

Nimeni on Richards, sanoi hän ujosti. Te olette vielä sangen heikko, mr
Stanton; iloitsisin jos voisin olla jollakin tavoin avuksenne matkalla
kaupunkiin.

Stanton tarkasteli miestä, tuntematta häntä.

— Ettekö muista minua? lausui nuori mies jälleen. Oletteko vallan
unohtanut vastaleivotun reportterin, joka seurasi teitä, kun teidät
pidätettiin liian nopeasta ajosta muutamana iltapäivänä Pelhamin
puistossa? Te sallitte toverinne kertoa minulle koko jutun.

Stanton ojensi kätensä. — Aivan oikein. Mitä hyötyä teillä siitä oli?

— Se auttoi minua kelpo tavalla eteenpäin, niin etten sitä milloinkaan
unohda. Minä selostin Pokaalikilpailut niin hellävaroen miss Floydiin
nähden kuin taisin, asian tullessa ilmi. Se ei voinut olla kokonaan
huomiota herättämättä.

— Kiitoksia paljon, lausui Stanton lyhyesti. Te ette voi olla mitenkään
avukseni.

Juna seisoi jo laiturin edessä, mutta reportteri seurasi häntä yhä.

— Te... otatteko te miss Floydin, mr Stanton?

Se ei olisi enempää kuin kohtuus.

Ohjaaja kääntyi ympäri, käsi vaunun kaiteessa ja tarkasteli puhujaa
hämmästyneenä ja harmissaan. Vaikkei hän tietänyt miksi, vastasi hän
kumminkin jääkylmästi.

— Otan, sir.

Reportteri loisti ihastuksesta.

— Tiesin sen, huusi hän läpi lähtevän junan synnyttämän tohinan.
Arvasin, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen.

Synkkä, harmaa taivas kaareutui yli siellä täällä lumen kattaman maan.
Stanton katseli leuka kättä vastaan akkunasta, katseli mitään näkemättä
aivan kuin Floyd sinä iltana, kun he matkustivat Indianapolikseen.
Syyskuun auringonpaiste, lokakuun purppura ja kulta, kaikki oli poissa.

Heikko hajuvedentuoksu tunki hänen luokseen, hän kuuli silkin kahinaa,
jonkun asettuessa häntä vastapäätä. Stanton nosti silmänsä ja huomasi
edessään Valerie Carlislen. Tämän ihania vaaleita kasvoja ympäröi
tummat turkikset ja sametti ja hänen ambranväriset silmänsä katselivat
Stantonia leveäreunaisen sulkaniekkahatun pimennosta.

— Siinä, että olen täällä, ei ole mitään merkillistä, mr Stanton,
lausui nainen kylmällä, välinpitämättömällä äänellään. Minä soitin
näette sairashuoneeseen ja kuulin, koska te pääsette sieltä; sovitin
sitte vain matkani samaan junaan. Huomenna matkustan Eurooppaan
jäädäkseni sinne pidemmäksi aikaa, mutta minun oli sitä ennen puhuttava
kanssanne. Miten olettekaan ollut sairas.

— Te olette liian ystävällinen, vastasi Stanton, johon tarttui entinen
vastenmielisyytensä naista kohtaan. Kuten näette, ei minulla ollut
onnea kokonaan tuhota itseäni.

— Siltä tuntuu joskus, myönsi hän kädellään puuhkaansa silittäen.
Minä olen viime aikoina omalta osaltani toivonut kaiken loppuvan. Te
ette varmaankaan tietänyt, että olin kihloissa Archer Rossin kanssa
Atalantayhtiöstä.

Stanton suoristihe. Kaikki Floydin epäluulot tuota tyttöä kohtaan
heräsivät hänessä.

— Niin, vahvisti hän Stantonin katseessa ilmenevän epäluulon.
Ajatuksenne puhuvat totta. Minä koetin saada teitä Merkuriusyhtiöltä
Atalantayhtiön ohjaajaksi. Atalantayhtiön tarvitsi välttämättä saada
hyvä kilpailuennätys. Mutta minä epäonnistuin. Te olitte varmaankin
varmempi itsestänne.

Se oli siis tätä, mitä tyttö oli tahtonut häneltä. Tämä oli ollut hänen
armollisen ihailunsa ja merkillisien esityksiensä takana.

— Ja kun minä en suostunut ajamaan yhtiöllenne,
tahdoitte te estää minua ohjaamasta Merkuriusvaunua?
ihmetteli hän vieläkin epäillen.

Tyttö katsoi häneen ja taasen poispäin.

— Minä luulen, että te tuskin uskoisitte minua, mr
Stanton, jos nyt sen kieltäisin. Minä olen käyttäytynyt
sangen kömpelösti; hienon maailman nainen sopeutuu
huonosti melodraamaan. Teitä on uskomattoman vaikea
houkutella.

Tytön itsensä hillitsemiskyky oli ihmeellinen. Koko
juttu tuntui Stantonista melkein kuumehoureelta.

— Tässä tarkotuksessako te jo puhuttelitte minua
24-tunnin kilpailussa? kysyi hän. Toivoitteko te voivanne
houkutella minut mielettömällä ajolla tuhoamaan vaununi,
jotta Atalanta-vaunun voiton mahdollisuudet olisivat käyneet
suuremmiksi?

— En, vakuutti hän. Sitä minä en milloinkaan ajatellut, miten saatatte
sellaista luultakaan? Se oli ainoastaan hetkellinen päähänpisto;
tahdoin nähdä teittekö sen, mitä pyysin. Monta miestä on noudattanut
ensimäistä viittaustani.

— Aijotteko kertoa, että myrkytitte minut Lowellissa jo ennen
maantiekilpailua.

— Myrkytin teidät? Se on ankarampi nimitys tapahtumalle, minkä minä
sille milloinkaan olen antanut. Minä kaadoin kahviinne sitä, mitä
olin saanut tarkotusta varten Archer Rossilta. Hän sanoi, ettei se
vahingoittaisi teitä, estäisi vain kilpailusta seuraavana aamuna; hän
oli lyönyt suuria vetoja vaunustaan. Mutta te kilpailitte kumminkin,
niin kipeä kuin olittekin. En osannut lainkaan arvata, että sittekin
uskaltaisitte, sen tieten olisin jättänyt tekoni tekemättä. Totta
puhuen, pelkäsin kovasti, nähdessäni teidät radalla; ja kuullessani
teitä kohdanneesta onnettomuudesta tuntui siltä, kuin olisin tehnyt
murhan.

Stanton katseli häntä, hänen loistavaa kauneuttaan ja häikäilemätöntä
ilmettään, hänen omat kasvonsa olivat kylmät ja tunteettomat. Mennyt
ei merkinnyt mitään, kaikki oli samantekevää. Mutta tytön näennäisen
rauhallisuuden alla aavisti Stanton tunteitten kuohuvan. Hänen sanansa
eivät nyt enempi kuin ennenkään ilmaisseet sitä, mitä hänen sielussaan
liikkui.

— Minä saanen ehkä luulla, ettette olisi peräti pahastunut, vaikka
olisinkin katkaissut käteni pyörittäessäni vaunuanne käyntiin silloin,
kun olimme matkalla New-Yorkista? huomautti Stanton.

Tyttö punastui ensi kerran, ja hänen silmänsä salamoivat.

— Te suututitte minut, vastasi hän. Te sanoitte minulle tylysti,
ettette ajanut Beachradalla minua miellyttääksenne ettekä liioin tulisi
sitä tekemään. Ei ainoakaan mies ole minua milloinkaan kohdellut siten.
Silmänräpäyksen vihasin teitä, tahdoin vahingoittaa teitä. Panin
kipinälaitteen käyntiin konetta pyörittäessänne. Heti kaduin sitä.

Heidän välillään vallitsi hetkisen hiljaisuus. Juna pysähtyi asemalle,
ihmisiä tuli ja meni. Kun juna oli jälleen liikkeellä, kysyi Stanton.

— Miksi kerrotte kaikesta tästä minulle? Minua ei yleensä pidetä varsin
hyväluontoisena ja anteeksiantavana. Ettekö pelkää epäkohteliasta
ojennusta?

— En, hänen huulillaan liikkui heikko hymyily joka ei ollut iloinen.
Mutta te olette liiaksi miehekäs hankkiaksenne kostoa naiselle. Minä en
paljon pelkää, vaikka olenkin pakotettu luottamaan ylenkatseeseenne.
Joku, joka oli tarkkanäköisempi taikka vähemmän välinpitämätön
kuin Merkuriusvaunun ohjaaja, laski ansan syntiselle. Teidän —
koneenkäyttäjänne antoi erään yksityissalapoliisin seurata ja vartioida
minua koko Pokaalikilpailujen ajan; pelosta, luulen, että teidät
estettäisiin ajamasta. Te hämmästytte?

Stanton näki sähkön valaiseman, ihmisjoukkojen täyttämän rautatieaseman
Indianapoliksesta palatessa ja Floydin vilkkaan, levottoman katseen
häneen kääntyneenä. Kirkas, nuori ääni lausui: "Jos te ette itse pidä
huolta itsestänne, Stanton —."

— Se oli tarpeetonta, mr Stanton. Minulla ei ollut pienintäkään
aikomusta vahingoittaa teitä. Mutta teko oli tehty. Mies, joka toimi
salapoliisina, ei ollut rehellinen; hän meni valtuuksiansa kauvemmaksi
ja rupesi tekemään tutkimuksia omaan laskuunsa. Kun minä kerron tätä
teille nyt, niin tapahtuu se siksi, että te kumminkin pian olisitte
saanut kuulla asiasta häneltä ja että teidän on pakotettava hänet
vaikenemaan. Hän on tarjonnut minulle vaitioloaan rahaa vastaan, mutta
minä en aijo antautua kiristämiseen, joka kerran alettuaan jatkuisi
alati. Pidän parempana vedota ritarillisuuteenne.

Pakotan hänet vaitioloon, lupasi Stanton kylmästi.

— Te olette sangen hyvä. Katkerinta nöyryytyksessäni on tietää
se, ettette voi halveksumistanne osoittaa selvemmin muulla kuin
ylenkatseella. Hän oli kahden vaiheilla. On vielä yksi asia; tahtoisin
tietää, vaikuttiko viimeiseen onnettomuudentapaukseen millään tavoin
se, että renkaat saapuivat liian myöhään?

— Olitteko te senkin järjestänyt?

— Olin. Minä annoin lähetykseen väärän osoitteen, ennenkuin lähdin
isäni tehtaalta Chicagossa. Tiesin, ettei vaununne voisi ottaa osaa
kilpailuun ilman renkaita.

Stanton kääntyi akkunaan päin. Tuo nainen oli siis syypää siihenkin,
että hän oli ollut epäystävällinen Floydille. Sillä jos tämä ei
olisi ollut matkalla Coney Islandissa, ei olisi syntynyt mitään
väärinymmärrystä heidän välillään. Äkkiä hän tunsi sellaista inhoa ja
vastenmielisyyttä miss Carlislea kohtaan, että hänen oli vaikea vastata
rauhallisesti.

— Myöhästyneet kumirenkaat eivät vaikuttaneet onnettomuudentapaukseen,
virkkoi hän selvästi. Jos te olette nyt sanonut sanottavanne, miss
Carlisle, siirryn minä toiseen vaunuun.

— Se olen minä, joka poistun. Minua ilahuttaa, että onnettomuutenne ja
muuttumisenne eivät ole minun syyni. Herättänee mielenkiintoanne kun
kuulette, että Archer Roos purki kihlauksemme viime viikolla ja että
hän menee naimisiin erään balettitytön kanssa.

Stanton katsahti häneen.

— Niin, jatkoi hän. Draamallinen rangaistus, vai miten? Sen voitte
kertoa miss Floydille, olettehan tietenkin menossa hänen luokseen?

— Miss Carlisle!

Tyttö nousi ylös, hänen suunsa ympärillä oli ryppyjä ja ilmeensä kova.
Hänkin oli kärsinyt ja kärsi yhä.

— Viekää onnitteluni hänelle, mr Stanton. Hän on ainakin tuntenut
miehen, vaikka se on tullutkin hänelle kalliiksi.

Niin, Floyd oli ollut tosiaan mies. Kipeästi koski hänen
kadottamisensa, mutta onnellinen oli sittenkin se, joka oli kerran
hänet tuntenut. Stanton ei edes aavistanut, että Valerie Carlisle oli
tarkottanut häntä itseään.

Kun Stanton saapui New-Yorkiin alkoi päivä jo kallistua iltaan. Kadut
vilisivät iloisia, lumisia ihmisiä. Nyt vasta hän tuli ajatelleeksi,
että oli jouluaatto. Joulu! Pyhä! Vaistomaisesti haluten paeta kaikkea
tätä, huusi hän automobiilia. Virkapukuinen mies tuli hänen luokseen
pyytäen apua köyhille. Stanton ojensi hänelle setelin.

— Sir, huudahti mies juosten hänen jälessään. Nimenne? Miten antelias. —

— Floyd, vastasi Stanton nousten vaunuun.

Ohjaajalle hän antoi tuon hiljaisen talon osoitteen keskikaupungilla.

Silkkiin puettu, pieni irlantilaiseukko avasi oven. Hän näytti
vanhentuneelta. Stantonin nähdessään tervehti hän hymyillen ja vei
hänet sisälle.

Tyttö, joka oli niin Floydin näköinen seisoi valaistussa huoneessa.
Kun Stanton pysähtyi ovelle, vetäytyi hän toiselle puolelle huonetta
akkunan alle, ja jäi sinne seisomaan sormillaan hypistellen uutimia,
silmät suurina ja kuumehohteisina. Niin tuijottivat he toisiinsa
hiljaisuuden vallitessa.

— Te ette siedä minua? katkaisi Stanton hiljaisuuden. Minulla ei ole
mitään oikeutta moittia teitä siitä. Jumala tietää, että ymmärrän
syynne. Kumminkin voisi Floyd sanoa teille, ettei se ollut minun syyni.
Minä en tuhonnut hänen elämäänsä hurjuudellani.

Tyttö tuijotti häneen yhäti, mutta Stantonista tuntui, niinkuin
tajunta, joka hänet hetkeksi olisi jättänyt olisi jälleen palannut, ja
että hän nyt tarkasteli ohjaajaa toisin silmin.

— Minä olen ollut myöskin kuolemaisillani, puhui Stanton jälleen. En
ole nähnyt sanomalehtiä enkä tiedä, mitä teille on kerrottu. Mutta
onnettomuudentapaus oli selvä tapaturma; jos Floyd olisi täällä,
vahvistaisi hän sanani. Muulloin minä kyllä uskalsin hänen henkensä
yhdessä omani kanssa uhkapeliin, mutta ei tällä kertaa.

Tytön ilmeekkäät kasvot olivat muuttuneet, hänkin löysi sanat.

— Minä en ole aikonut syyttää teitä, vastasi hän väräjävällä äänellä.
En milloinkaan. Te ajoitte varmasti ja hyvin. Näytätte sairaalta. —

Stanton lähestyi häntä.

— Olen ollut sairaana, voimani tuskin riittävät muuhun kuin
tarkotukseeni. Jessica, minä tulin pyytämään kättäsi, johon Floyd
kerran antoi myöntymyksensä. Sinulla ei ole ketään omaista jäljellä, ei
minullakaan. Tahdotko ruveta vaimokseni?

Hänen sormensa tarttuivat lujemmin uutimeen, valtimon sykähdykset
näkyivät selvästi hänen pyöreällä, nuorella kaulallaan, kun hän heitti
päänsä taaksepäin Floydin poikamaiseen tapaan.

— Rakastatteko minua? kysyi hän totiset silmänsä luotuina Stantonin
silmiin.

— Luulin, että tiesit sen. Rakastan.

Hän puisti päätänsä surullisesti hymyillen.

— Minuako, Ralph Stanton, vai Jes Floydin kaksoissisarta?

Kysymys tunki syvään. Stantonin tuskaisessa, epätoivoisessa
huudahduksessa ilmeni totuus.

— En tiedä! Jessica, Jessica, minä en tiedä! Minä tahdon kummankin.
Minä rakastan sinua, sinut tahdon puolisokseni, yksinään veljesi kanssa
olisin sinua kaivannut. Jos aloin pitää sinusta siksi, että sinä olet
hänen kaltaisensa, jos nyt nään hänet sinussa, mitä se merkitsee? Sanon
sinulle, että tahdon sinut, mutta häntä kaipaan minä koko elämäni ajan.
Minä tahdon hänet takaisin, joka ajoi vierelläni, hänet, joka oli
kanssani sekä myötä- että vastoinkäymisissä, hänet, joka tunsi minut ja
jonka minä tunsin — tahdon takaisin toverini, Jes Floydin.

Tämä tuskan purkaus puhdisti ilman ja työnsi sivuun kaikki pikkumaiset
arvelut. Tyttö, joka oli kalmankalpea, mutta lujana vastasi hänen
katseeseensa, ojensihe täyteen pituuteensa, vieden kätensä päätään
kohti.

Pitsihihat valahtivat alas ja Stanton näki ristiin rastiin kulkevat
arvet hänen vasemmassa kädessään. Kuin silkkiset nauhat kiersi hän
päänsä ympäriltä ohuet palmikot, heitti ne maahan ja päästi valloilleen
pojan lyhyet pronssikiharat.

Mikään erehdys ei enää ollut mahdollinen. Stanton ei tietänyt
puhuvansa, mutta hänen huutonsa kuului kadulle saakka.

— Floyd! Floyd!

— Minä olen Floyd.

— Sinä.

— Minä olen Jessica.

Huone meni ympäri hänen silmissään, sumu pimensi hänen näkönsä. Ja sitä
mukaa kuin Stanton kadotti tajuntansa, sitä mukaa kasvoi tytön rohkeus
auttaakseen häntä.

Se tulee tuntumaan teistä kovalta, säälitteli hän totisella äänellä.
Minä olen tuottanut teille tuskia, kun luulin vain piinaavani itseäni.
Olen epätoivoinen.

Sammallus, tuo lempeä äänensävy, joka yhtyi niin monien vaarojen ja
uhkarohkeiden tekojen muistoihin, kaikui kuuroille korville.

— Jumalani! huokasi Stanton vaipuen kasvot käsien peittämänä tuolille.

— Teidän täytyy se kuulla Stanton: on olemassa vain minä. Mutta se
onkin ainoa, missä olen teitä pettänyt. Kaikki, mitä elämästäni olen
teille kertonut on totta lukuunottamatta Jessiä. Minun isäni tahtoi
pojan, ja hän kasvatti minut siksi. Aluksi, kun olin pieni, kutsui
hän minua leikiltään Jessiksi, kun olin puettuna pojaksi. Mutta kun
huomasimme, että kaikki naapurit, kaikki tehtaalaiset, yleensä kaikki
lukuunottamatta hoitajatartani luulivat, että Jes ja Jessica olivat
kaksoiset, annoimme heidän olla siinä luulossa. Se kävi helpommaksi
hänelle niin kasvattaa minut yhtiötoverikseen. Sillä hän sanoi, että
minä sovin siksi. Päivisin Jes lueskeli, ajoi kilpaa ja teki työtä
yhdessä hänen kanssaan, iltasin esiintyi Jessica. Me asuimme yksinämme
suuressa rakennuksessa, se kävi siten päinsä niin helposti. Tapani oli
tummentaa hiukan ihoani, siinä kaikki. Te ette kuuntele, te tarvitsette
aikaa ajatellaksenne.

Stanton ei liikahtanut eikä vastustanut tyttöä. Hän tarvitsi aikaa
toipuaksensa, aikaa käsittääksensä kaikkea tätä.

— Kun isäni kuoli, jatkoi hän jälleen, ja kun huomasin, etten
minä kuollutkaan, kävi minulle selväksi, että Jes kyllä voisi
elättää itsensä, kun sensijaan minä tulisin kuolemaan nälkään. Se
oli nähtävästi veressä, luulen, että rakastin tätä työtä; sanoin
teille kerran, että pelkkä gasoliinin haju sai minut suunniltaan
kilpailukuumeesta. Jokainen automobiilikilpailija tuntee samaa, kuten
tiedätte. Niin sain paikan Merkuriusyhtiössä, ja sillä tavalla tapasin
teidät.

Stanton keskeytti hänet jyrkästi melkeinpä ankarasti, kuten hänen oli
ollut tapana tehdä Floydille.

— Miksi tuota kaikkea kerrot? Sinä olet sinä nyt. Sinä olet kaksi
kuukautta antanut minun luulla itseäsi kuolleeksi, antanut minun olla
helvetissä.

— En, en! kielsi hän. Minä en luullut, että piditte minua kuolleena;
olin vakuutettu, että tunsitte minut — Jessican.

— Miten olisin voinut sen tehdä? Sinä et milloinkaan lähentynyt minua.
Se Floyd, jonka minä tunsin, olisi tullut. Yksinäisten päivien ja
öitten synnyttämä katkeruus salpasi hänen suunsa.

— En voinut tulla, vastasi tyttö murtuneella äänellä. Te saatatte minut
vaikeaan asemaan. Kun minut pyörtyneenä vietiin sairashuoneeseen,
huomattiin, etten ollutkaan Jes. Minusta juoruttiin, sanomalehdet
kertoivat juttuja Stantonin koneenkäyttäjästä — sanottiin, sanottiin,
että tiesitte, kun matkustimme Indianaan, että olin nainen —.

Stanton hypähti ylös. Nyt hän viimeinkin käsitti kaiken; ymmärsi
lääkärin, hoitajattaren ja ohjaaja-toveriensa häveliään vaikenemisen ja
miss Carlislen. Ymmärsi samalla, että joku toinenkin oli kärsinyt yhtä
katkerasti kuin hän itsekin. Miehen voimakas suojelemisen halu sulatti
Jesin ja Jessican yhdeksi.

— He saavat puhua kanssani, vakuutti hän tuimasti. Minä en ole enää
suljettu sairashuoneeseen. Miksi et lähettänyt heitä minun luokseni?
Tiesithän, että tulisin tykösi. —

Hän pysähtyi keskelle lausetta kohdatessaan tytön katseen, Floydin
rehellisen ja luottavan katseen, vaikka tytön punehtiva häpeä paloi
hänen poskillaan.

— Kyllä, tiesin sen, te olette sellainen. Mutta mistä tiesin, että te
halusitte mielellänne tulla? Miten voin sen nytkään tietää? Te olisitte
joka tapauksessa tehnyt parhaanne minulle. Muistan, että tahdoitte
erottaa Floydin yhden valheen takia, ja minä olen pettänyt teitä monet
viikot.

Stanton astui askeleen häntä kohti; tunne, joka syttyi hänessä Indianan
matkalla, ja joka oli sammunut kaksi kuukautta sitte, leimahti
uudelleen.

— Ja sinä? kysyi hän. Minä olin kova Floydia kohtaan. Ehkä hän sai
minusta niin paljon, ettet sinä halua enempää?

Tyttö henkäsi syvään hänen kysyessään, posket lensivät hehkuvan
punaisiksi ja hän virkkoi suuttuneena.

— Te pilkkaatte minua, Ralph Stanton! Ja sitä minä en siedä. Olen
sanonut teille liiankin usein, että välitän teistä, luottaen
ettette milloinkaan saisi kaikkea tietää. Minun olisi pitänyt pysyä
poissa luotanne, mutta sitä en voinut. Minä en aikonut antaa teidän
koskaan tietää, että olin toinen kun Jes Floyd, tahdoin ruveta
yhtiötoveriksenne ja koneenkäyttäjäksenne koko elinajakseni. Minua
inhotti olla tyttö. Mutta te tulitte tänne ja tapasitte Jessican, kun
en teitä odottanut. Kun te Kometitehtaalla kysyitte minulta, saisitteko
mennä siskoni kanssa naimisiin, olitte te surmata minut. Sillä silloin
halusin olla tyttö, teidän tyttönne. Niin, minä sanon teille, etten
tahdo mennä kanssanne naimisiin, minä en tahdo. Minä annoin Jessicalle
tilaisuuden, ja te ette häntä rakastanut, te rakastitte Jessiä. Minä
en tulisi nyt onnelliseksi kummallakaan tavalla. Minä olen väsynyt
toivomiseen, että Merkuriusvaunu olisi suistunut päälleni — on paras,
että lähdette. En ajattele enää milloinkaan nähdä teitä.

— Sinä tulet minut näkemään, oikasi Stanton hitaasti ja varmasti, tulet
näkemään aina. Sinä joudut naimisiin kanssani tänäpäivänä.

Tyttö nosti kasvonsa häntä kohti, Stantonin seistessä kumartuneena
hänen ylitsensä, ja tämä huomasi, miten tyttö, jonka rohkeus oli hänen
omansa vertainen, vapisi.

— Älä pakota minua, jos et _todellakin_ tahdo minua, kuiskasi Jessica.
Nyt me pelaamme rehellisesti.

Stantonin vastaus oli äänetön, ilme hänen silmissään oli samanlainen,
jolla hän kerran oli katsellut Floydia suklaata juotaessa. Nyt tuli
lisäksi se, että hän sulki hentosen olennon syliinsä.

— Jess, Jess, — toverini, rakkaani!

Hetken perästä teki tyttö viimeisen koetuksen. Oletko ihan varma, Ralph?

— Hss!

— Sinä olet menettänyt koneenkäyttäjäsi.

— En kilpaile enää, me lähdemme Buffaloon ja panemme jälleen käyntiin
Kometin tehtaan.

— Olen tuntenut sinut joka ainoa hetki; sinä et tuntenut lainkaan Jessiä
etkä Jessicaa.

Ensi kertaa siitä lähtien, kun Merkuriusvaunu muutti renkaita
Pokaalikilpailussa, katsoivat Stantonin sinisenmustat silmät hymyillen
harmaisiin.

— Ehkä niin, mutta minä tunnen Jess Stantonin.

Ota hattusi ja viittasi ja lähde mukaani kirjoittamaan välikirjan alle;
me kilpailemme tästä lähtien pitkän kilparatamme yhdessä, oma tyttöni.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75160 ***