*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75223 *** language: Finnish AVARUUDEN PORTILLA Runoja Kirj. VÄINÖ SIIKANIEMI Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929. SISÄLLYS: Auringon maja: Auringon maja Koski ja kellokukka Tunturivirta Suven tuuli Suviraannalla Sävelmä Iltatunnelma kuistilta Syyskuva Keltainen aamu Elonkorjaajain virsi Kuun sirppi kuluu Muistojen tarha: Hiihtäjän suru Kaksi latua Helmikuun hangella Muistojen tarha Vanhuuden ilo Runokirje ajan taa Serenaadisonetti Kaipaus Keitaani In memoriam: Säeseppele Eino Leinolle Suon laulu Helge Lindberg graniitissa Avaruuden portilla: Avaruuden portilla Kaksoistähdet Ympäri auringon Kangastus Morsian yö Yön valta Ikuisen kaipuun virta Pyramiidi Aallon kuolema AURINGON MAJA AURINGON MAJA Päätön on päivä ja yötön on yö, äärillä taivaan tunturivyö. Tunnen kuin maailma kaikki ois täällä, leijaisi välkkyvin siivin ja sulin elämän lintu päittemme päällä ijäti palavin töyhtönsä tulin. Täällä ei idän ja lännen rajaa, kaikki on yhtä auringon majaa! KOSKI JA KELLOKUKKA Mä kesän hennon kellokukan näin; soi kalliolla, kosken partahalla se tiukuansa hiljaa helistäin, vaikk' ärjyivätkin jättikuohut alla. Sen sinisilmä keinui kahtahalla: se milloin katsoi kuohupäitä päin ja milloin unelmoi taas taivahalla heleimmät sinne laulut helkyttäin. Tuo suven hauras lapsi, orpo salon, hyräsi virttä kirkkahimman valon ja kera kosken jakoi ilot, surut, sai kivipöydältänsä niukat murut. Sen hiljaisesti soitti sinikelloin, min jättikosken vinhat kuohut velloin. TUNTURIVIRTA Sun on sielusi kirkas ja katseesi avoin, sun on tiesikin puhdas ja päilyvä niin! Ah, kaikki jos kulkisi vettesi tavoin, niin ilolla kuolohon käytäisiin. Sa leikiten lasketat kivistä pohjaa, ja pisaras helminä kimaltavat. Sun kulkuas kauneus tunturin ohjaa, yli uomasi koivikot kumartavat, ja tunturiailakit tuoksunsa jakaa sun yllesi valkeusmatkallas. Saa vaahtosi iloa tunturi vakaa, se kuvaansa etsii sun kalvostas. Vaan helmassa meren, mihin kaipasit niin, ei helmies päily ja puhtaus kestä; sa kuulut, oi kirkas, vain pienimpiin, et voi sinä merta synnistä pestä! SUVEN TUULI Suven tuuli soittaa säveleitään, pilvet taivahalla kiitää teitään; liukuu lämmön laine yli maan hallan muistot huuhtoin matkassaan. Sykkää elon suoni kaikkialla: ilo, leikki maassa, taivahalla. Kesän autuus korkeimmillaan on, usko onneen uusi, rajaton. Elää, liikkuu ruoho, kukat, laiho, kesän keinuun nukkuu kaikki kaiho. Huomaat vasta syksyn saapuneen, kun näät käyneen viljaan viikatteen. Lailla suven sykkii elämäin — syksy suuri saapuu yllättäin. SUVIRANNALLA Suvirannalta naurua seljille soi, ilolauluja lainehet kantaa: ahonurmella nuoriso karkeloi liki yöllistä nuotiorantaa. Käy, neitonen, liekkien loimuhun ja katsele kanssani kuuta! Jos tahdot sa olla ijäti mun, on aika sun antaa jo suuta! Tän yön kai kanssasi tanssia saan, sun ulapan ylitse soutaa, suvinurmelle häitämme karkelemaan taa vetten sun kerran noutaa? SÄVELMÄ Ilon viulut, surun sellot soivat sydämeni juhlaa; helää huilut, kajaa kellot, tiukujansa taivas tuhlaa. Näkinkengät kattaa rantaa, aallon sormet soittaa santaa Kukkuu käet kultakaulat puuttumatta unten haassa, kun sa, armahani, laulat — Olkoon vaikka hanki maassa. ILTATUNNELMA KUISTILTA Syyssuven tumma, lämmin ilta on kartanolle tullut hiipien. Ei airon ääntä kuulu valkamilta, päät lintuin painui peittoon siipien. Ei taukoo yössä soitto suven sirkkain, jo lauloivat ne päivän helteisen, ja yhä yltyin sinkoo ääni kirkkain, kuin hionnasta satain sirppien. "On leikattava huomenella viljaa", yön sirkat sirinällään ennustaa. Jäi metsä vaiti, kuuntelemaan hiljaa, vain herkät haavat yössä vavahtaa... SYYSKUVA On leikattu, puitu jo kaura; syyspeltoa kaataen käy maamiehen viiltävä aura, ei muuta kuin multaa näy, sänget kun vaipuu. Käy kurkien parvikin auraan, niin kaukana määränpää, syysauteren halkoen hauraan. Vako valtava jälkeen jää: katsojan kaipuu! KELTAINEN AAMU Sen huomasin ma huomenella vasta, ett' on jo koivun lehti keltainen, jo linnut lakannehet laulamasta kuin kuolon kosketusta kammoen. Niin yksitoikkoisesti, kuulen, valuu syyssade tihkuin multaan murheiseen. Jo muuttolintuin alkanut on paluu pois valon maahan täältä kaukaiseen. Me ihmislapset yksin ikäväämme suruiseen, pitkään syksyyn laulamaan orpoina, lentimiä vailla jäämme — vain kaipuu kantaa maahan valkeaan. ELONKORJAAJAIN VIRSI Sa, sadon Herra, suonut olet meille taas aurinkosi paistaa lämpimän, toit siunaustas pellon pientareille, soit viljan nousta valmiin, teräisän! Sua kiitämme, oi Herra, armostasi, Sua, kasvattaja laihon, jyvien! Soit lyhteet meidän noutaa saraltasi, soit leipää syödä pahain, hyvien. Sa talven hangen, vihurien alle syvälle multaan siunaat siemenen, se että nousis jälleen orahalle, kun uuden kutsut kultakeväimen. KUUN SIRPPI KULUU Kuun sirppi kuluu, ohueksi käy, sen koht' ei terää enää näy. Nyt joutuin vilja niittäkää, kun kullankypsänä se kellertää! Käy loppuansa kohti elokuu ja vilja viipyin kuivettuu. Siis korjaa, jotta saisi syys aittaansa sen, min vaatii ijäisyys! MUISTOJEN TARHA HIIHTÄJÄN SURU Hiihdän mä yöllistä kuudantarhaa, pilvien varjot hangilla harhaa liitäen, laukaten aaveitten lailla, korpehen kaikoten, määrää vailla. Hiihtäjä tumma, tuulien myötä sauvon ma kylmää kuutamoyötä. Kiireellä kuljen, vaikk' olen yksin, varjoni kera vain vieretyksin. Jäähile-kahleissa helisee hanki — harhaava hiihtäjä — surujen vanki! Kylmästi hangella jääkide kiiltää — hyljätyn hiihtäjän syömessä viiltää! KAKSI LATUA Kymmenen virstaa rinnan kaksi vie latua elämän satua ylitse hankien pinnan. Pakkasta yllä ja alla vaikka on tiemme, viestiä viemme hangella kimaltavalla elämän valtavan hurman. Hartaasti hiihtäin, toistamme viihtäin vältämme korpien turman. Lävitse salojen lunten latua kaksi loitommaksi pyrkivi kotihin unten... Vieläkö monta on virstaa jatkuva latumme, kunnekka satumme kuolema korpehen pirstaa? HELMIKUUN HANGELLA Helmikuun hangella ajan, läheten kaukaista rantaa. Akkuna etäisen majan tuikkehen himmeän antaa. Istun ma jäykkänä reessä, katselen uurtoa eessä, hilettä hyistä mi kantaa. Mikä uurron hyisen teki hankeen himmeähän? Kulki tästä Tuonen reki! Jään ma miettimähän: kummassako reessä itse ajan kohti sumurantaa, tälläkö vai tuolla puolen rajan? Vielä sentään jää mua kantaa — MUISTOJEN TARHA Käy mennehien muistojesi tarhaan, sen etsi ihanata virvoitusta! Saat siellä kulkiessas lohdun parhaan, pois haihtuu kaikki murhe, aatos musta. Siell' ylläs kaartuu lehväkatto lauha, ja kukkii kukat tiesi kahden puolen. On siellä suuri, vilvas onnen rauha, ei yhtään painostusta helteen, huolen. Ja joka aamu, jonka ruskoon heräät, sun tuskas olleet peittää onnen kultaan. Näin virvoitusta tarhaan muistois keräät ja onnen siemeniä kylvät multaan... VANHUUDEN ILO Niin kaunihina kaartuu illan taivas, ja tutut salmet, seljät aukeaa. On nukkunehet menneet murhees, vaivas, kaikk' elo ollut onnen kuullon saa. Sun ilos istua on ruskoiltaa ja nähdä elon väyläin välkkyvän. Käyt ees ja taa sa muistojesi siltaa, soi hiljaisena hymni elämän... RUNOKIRJE AJAN TAA Halk' elämäni onnen, hurman, harhan sun muistan, nuoruuteni Julian, kun varjostossa muistojeni tarhan join huultes ensimäisen suudelman. Näin silmäs palon alla kainon luomen kuin kevätkukan terän umpussaan. Vaan kerkeemmin kuin kukkasade tuomen varisi unten vuokot varrestaan... Viel' on kuin lennättäisi ajan tuuli mun tiellein lunta unten kukkien, kuin koskettaisi viileästi huuli sun huultas yössä kevään mennehen. SERENAADISONETTI Ma akkunasi alla valvon salaa ja kieliin hiljaisuuden harpun lyön; äänettä nukkuu puisto kesäyön, tuoksunsa täyden kammiohos valaa. Vuoteesi viereen kaipuu hiljaa halaa, ja lemmenlauluansa laulaa syön. Ma hiljaisuuden harppuhuni lyön yön halki, kunnes päivä uusi palaa ja laulamahan luonto itse herää, kuoronsa suuren kiittämähän kerää, ja huomenkoitto avoakkunastas säteensä kirkkaat kaataa kasvoillesi, sua siunaa, hohdon antaa hymyllesi ja luomes laulain avaa aamun rastas! KAIPAUS On kaipausta täynnä sydämeni, kun kesken hiljaisuuden yksikseni ma mennehissä elän unelmoissa. Juur' äsken hurman hetki oli, meni, sa äsken luona, nyt jo poissa. Se unta onko ollut kaunehinta, ett' aaltos povellani armas rinta? Vain hiljaisuutta vastaan sykkii sydämein, on muistoin lämpimyys mun ainoo autuutein. — KEITAANI Niin monen hetken murhe mennyt on, ja suli sunnuntaihin viikon vaivat. Keskeltä kuuman tuskain aavikon taas lähtehensä löysi erälaivat. Sa kussa kerallani kuljitkin, ja laulujesi helmet helkkyi milloin, nous aavikosta keidas ihanin, sen palmuin alle uinahtaa sain illoin. IN MEMORIAM SÄESEPPELE EINO LEINOLLE Seppo suuri sanallinen, vaikka mies jo manallinen, täällä vielä henkes häilyy, kanteleesi soi ja säilyy. Arkkus uppoo helmaan maasi, kumpu kaikuu laulantaasi. Asuntoos sait seinähirren: synnyinmaasi kylmän kirren, salpapuuksi hautavirren. SUON LAULU Toivo Kuulan muistolle. Kuulitko ääniä kummia tuolta kaukaa, suurelta rahkasuolta, missä on väkevät pursujen lemut, varjossa kuusten villit kemut? Pauhaa korpi ja kalliot kajaa, menninkäiset mäyrällä ajaa. Yölintu huutaa, haltijat hiipii, tohisee tuuli, lehtiä riipii... Helskävät yöllisten henkien niidet, virvojen juhlaa viettävät hiidet kaukana, suurella korpisuolla. Sen, ken katsoo, pakko on kuolla! HELGE LINDBERG GRANIITISSA Kalliolla tässä kerta istuin, leikin Boddhisatvaa, kuulin messuavaa merta, humisevaa honganlatvaa. Lauloi lokit päällä pääni, paistoi päivä elämääni. Meren, kallion ja taivaan kolmisointu itse olin, otin osaa onneen, vaivaan maan, sen kamarata polin. Kyti tähdet päällä pääni, suusta haastoi Herran ääni! Äkin sammui suuri haave, riutui lieska rinnan nuoren: olen kylmä kiviaave, ihmissatu alla vuoren! Olen itse olematon, laulu meren lakkaamaton! AVARUUDEN PORTILLA AVARUUDEN PORTILLA I Alussa aikaa ollut ei, ei paikkaakaan, ei maailmoita, auringoita taivaan, ei yötä, päivää, kumpaakaan. Vain vihan-lemmen tuli kyti sydämenä kaaoksen; se lieskaan leimahti ja syntyi valkeus, ja kaaoksesta kirpos maailmoita ja tähtiä ja auringoita! Ne vihan tuli työnsi. Mutt' kaipuu, kiintymys ne sitoi alkujuureen, ikuiseen keskusvoimaan suureen, mi valon armon niille myönsi. Ikuinen rakkaus ja viha — ne kaksi voimaa jäivät kaikkiin tähtiin ja ikuisesti vastatusten nähtiin. II On mittaamaton taivahitten työ. Käy tähtilaumat avaruutta matain, on kulku raskas ikuisuuden ratain, ei pysy päivä, tummuu, tulee yö, ja ahnahasti aikaa aika syö. Sen voima sammumatta säilyy, riittää: vuostuhat perillisen siittää, min lähtöhetki jälleen lyö. Vaan alla vaivan, ikeen yhteisen ei taukoo toivo suuren kosmoksen. III Näin kulku jatkuu ajast' aikahan ja vaihtuu ehdot elon, kuoleman, vain lähemmäksi päivää kosmoksen vie kauhut kaaoksen. Tee kiertos korkea ja kirkas halki taivaan, on osas jälleen käydä kiirastulen vaivaan! Niin takaa satalukkoporttien sa tavoittanet kerran kosmoksen. Ei turhaa ollut kausi tuskanpainees: voi kitehinä kimmeltää viel' ainees! IV Minnekä kiitävät taivahan tähtien joukot? — Tyhjyyttä, tyhjyyttä pakoon! Tiedä ei ainut, minne on matka. Käsky vain kuuluu: tietäsi jatka tyhjyyttä, tyhjyyttä pakoon — sittenkin tyhjyyttä kohti! Tyhjyyden tyhjyys tähtiä johti, ihmisen kaipuuta tähtiä kohti. V Sun silmäs taivahille turhaan tähyää, päämäärä kaiken kätketyksi jää. Tyhjyyden ijankaikkisen sa näet vain takana tähtein tuikkivain. Ja virvaa tähtein vilkuntakin lie, tais ammoin tauota jo niiden tie. Vuosmiljoonia valo vielä vilkkuu, elosta ollehesta muistuttaa ja paetessaan ilkkuu kotinsa kylmää kuolemaa. Kun sammuu kerran kaikki valo, pois kynttilänsä polttaa taivaan talo, lie vielä jossain avaruutta, mi elää tähtiaikaa uutta ja juhlii valon ikuisuutta! KAKSOISTÄHDET Sylissään maata kantoi avaruus, ja siellä, täällä loisti tyyni tähti. Välähti taivahalla tähti uus ja kiertotielleen avaruuteen lähti. Hymyivät hiljaa ääret avaruuden, kun tähdet joukkohonsa saivat uuden. On taival pitkä taivaan vaeltajain, sen tiesivät jo tähtein vanhimmat: he Kaikkeuden merta matkaavat, välillä Ikuisuuden äärten, rajain. Etäällä toisistansa tähdet harhaa, mik' Idän, mikä Lännen tähtitarhaa, toiselleen mikä tuskin häämöittää, mik' ijät kaiket vierahaksi jää. Rataansa rajatonta vaeltamaan käy tähti uusi, vastasyntynyt. Sen vuoro onhan alkaa vasta nyt ja Kaikkeuden kulkuun käydä samaan. Sen täytyy jaksaa aikain loppuun hamaan ja kulkuhunsa olla kypsynyt. Kun kyllin on se kerran välkkynyt, yö suuri saapuu hehkun sammuttamaan. Mutt' tähden vastasyntynehen rataan, sen eläessä nuorta unelmataan, on käynyt kerran toisen tähden tie. Niin outo voima radat yhteen vie. Välähtää kirkkahammin kumpainenkin — Voi tähti olla sydän ihmisenkin! YMPÄRI AURINGON Ah, armas, ympäri auringon niin kaunista kaksin kiitää on; yhä tähtien tarhoja kimmeltää, ja taivaiset taipalet taakse jää! Yli tyhjyyden kuilujen huimaavain me kiidämme korkeaa tietämme vain läpi yön, läpi tummien taivahien, suursaatossa tähtien tuhansien. Lie pitkäkin vielä eessämme tie: meitä kaipuun väkevät siivet vie saman auringon ympäri ainiaan, päämäärään aavistamattomaan, pois talvista keväihin kuulaisiin, ja keväistä kesihin kukkiviin — Niin autuas ympäri auringon sinun kanssasi, armas, kiitää on! KANGASTUS Me minne soudammekaan näin, oi ystäväin? — Sa älä kysy lain, nyt soutakaamme vain, mun armahain! Tää onnen venhe on, tää onnen on ja auringon ja kuun ja tähtien! Sen määrä kaukainen ja ikuinen kuin auringon ja kuun ja tähtien. Äl' aavaa säiky, armahin, jo valot unten kaupungin tuoll' eessä vilkuttaa, sen onni odottaa. Vie meitä keinu unten veen, min lainehista laulut teen, sua niillä tuudittain. Kun lauluani kuuntelet, mun kerasoutajain, sa matkaa pitkää pelkää et, et utu-ulappaa! Jo, katso, ääriviivat saa uus, outo unten maa: näät tornit tuolla valkoiset ja tornin tutkaimet... Jo saapunemme valkamaan, jo liemme liki rantaa — Ei palaa pursi milloinkaan, mi meitä kahta kantaa... MORSIAN YÖ Morsian Yö, oma ystävä armahin, kallehin, ainut, saavuit luokseni taas, taivahan myötäsi toit. Huomenen maan sinä aavistusta jo kanssasi kannat, huomenen tuoksuja tuot, kastetta virvoittavaa. Suortuvas sorjat kaulallein olet kietonut taasen, suortuvas sorjat nuo, tummina hulmuavat. Niinkuni kallein viini on huultesi viileä malja, huultesi armahien, joilta ma unhoa juon. Silmies kätköissä tähtiä taivahan kirkkaita kiiluu, tähtiä taivahan, ah, sammuen, syttyen taas! Ruskossa ehtoon hiljaa hiipien luokseni löysit, koitossa huomenen taas luotani lähtevä oot. Kaikkeni tuot sinä, oot sinä, kaikkeni viet sinä taasen, kunnekka saapuvi yö luotani lähtemätön. Helmahas tummaan saan minä rauhaan raueta silloin, helmahan ainoan Sun, morsian Yö, Iki-Yö! YÖN VALTA Aamumme autuus hetkessä haihtuu, päivämme parhain illaksi vaihtuu. Yö ikiväkevä, yö salanäkevä silmämme sulkee, aamuhun avaa; helmasta sen suku saapuva havaa. Suuri ja mahtava herra on yö, tähtiä taivaan vaanii ja syö... Aurinko jaksanut valvoa ei, siksi sen linnaansa valtias vei. Käskynsä ankaran antoi vain: "Ikuisen työsi ma määrätä sain! Lapsia, kukkia kuolevan maan käydä sa saat nyt kasvattamaan. Sen olen vasta ma vaativa sulta — Itse en kaipaa rintasi tulta". IKUISEN KAIPUUN VIRTA Lienee aamu ollut, ilta, kun ma läksin tunturilta. Korpi syntymäni näki, kehtolaulun kukkui käki. Jossain hongan juurten alla ryömin maassa, matalalla. Muistin — merestä ma nousin, taivaan selkiä jo sousin. Näin ma näyt pilviratain, siinnot kaukosaarten satain. Kotihini suureen halaan, sinne kaipaan, jälleen palaan. Anna, taivas, voimaa pisar, anna veli, anna sisar! Rinnan keinuimme jo kerta, ollessamme osa merta. Sama meillä synty, veri, äitimme on valtameri! Yhtykäämme, sisarukset, murtakaamme vuoren ukset! Louhet kussa kammitsoivat, siellä kohta kosket soivat! Voitan Turjan myrskytuulet; pauhuni kai, korpi, kuulet! Olen nyt jo jättiläinen, kymmen-, satatuhatpäinen! Tahdon mereen kiirehesti — surma sen, ken mua esti! Helmassas, oi äiti, vasta viihdyn, lakkaan riehumasta. PYRAMIIDI Erämaa nukkuu, aavikon hiekkaan keitahat hukkuu — Suru sfinksin on suuri, kun hiekkahan vaipuu, senkin ois taivaille kaipuu. Pyramiidi pystyssä valvoo, tulia ylhiä palvoo, taivahat täyteen ratoja piirtää, tähdestä tähteen kärkensä siirtää. Sfinksin katse on tuskaa: pyramiidi sen jättänyt on häviön uhkaan aavikkohon. Sfinksi vain kääpiö on, pyramiidi voittamaton! Samumin hiekkainen hyöky erämaan ääriltä ryntää, kohtalon uurtoja sfinksin kasvoille kyntää, hymyn kylmän jo hiekaksi haurahaks' huuhtoi... Sfinksi vapisee vaipuessaan ikikohtalon voimien valtaan, maan tuntee pettävän altaan. Pyramiidin katse on muuttumaton ajalla tähtien, kuutamon ja päivien paahtavain. Vuostuhanten tomuja vain sade yltä sen huuhtoo pois, se että selkeemmin seurata vois, kuinka kuviot taivahan ryhmittyy, ja missä on tuskien syy. Sfinksi hukkuvi hiekkahan maan; pyramiidi on pystyssä vaan, pyramiidi jää hallitsemaan. AALLON KUOLEMA Ma luulen, viime lainettaan ei meri nähne milloinkaan. Vain unessaan on aalto veen, sen kun näät rantaan rauenneen. Sylissä tuulen syntyy taas, sen vaikka toinen rantaan kaas. Ma luulen, viime lainettaan ei meri nähne milloinkaan. Kun tuulet kerran taukoaa, auringot taivaan hajoaa, kuu, tähdet kaikki katoaa, on silmä meren poissa jo, sen sammunut myös aurinko. Ma luulen, viime lainettaan ei meri nähne milloinkaan. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75223 ***