*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75536 ***
language: Finnish
VANHANKANSAN TAPOJA JA TAIKOJA
Y.m. sivistyshistoriallisia pikkutietoja Keski-Hämeestä 1800-luvulta
Kertonut
A. TH. BÖÖK
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto
1912.
SISÄLLYS:
Alkusana.
Joulun vietto.
Uuden vuoden vietto.
Tapaninajo..
Riukujuhla.
Laskiainen.
Pääsiäinen.
Helatuorstai ja helluntai.
Juhannus.
Uotinpäivät.
Pahat henget.
Kihlajaiset.
Kapio.
Häiden vietto.
Morsiuspuku ja "ruunaaja".
Hautajaiset ja ruumisarkut.
Viinanpoltto.
Raipparangaistus.
Porvoon matkat.
Muistelmia nälkävuosilta.
Kansan merkkiä kalojen kutuajoista.
Onkiminen.
Kansan huomioita "terrin" ja "mehtäksen" soinnista.
Metsäriista ja pyydystystapoja.
Ensimmäinen höyryalus Päijänteellä.
Keski-Hämeen asukkailla kalavesiä Viitasaarella.
Muistoja vuoden 1808—1809 sodan ajoilta.
Alexanteri II:n matkasta Suomessa vuonna 1856.
Padasjoki kauppapaikkana.
Entisiä kalkkiruukkia Keski-Hämeessä.
Kenanlyönti.
"Kerpeikkari".
Alkusana.
Hämeessä syntyneenä ja koko elämäni ajan siellä — ainakin kesäiseen
aikaan — eläneenä, olen oppinut perinpohjaisesti tuntemaan Hämettä —
sen kaunista luontoa, sen miellyttävää kansaa.
Kun lapsen herkkätuntoisuudella ja suurella mielenkiinnolla seurasin
kansan omituisia, usein hyvinkin salaperäisiä tapoja, on lapsuuden
muistojen sarja eheänä vuosien vieriessä säilynyt muistissani.
Ja niin tulin ajatelleeksi, että ehken olisi syytä, aikana, jolloin
kotiseutututkimukselle annetaan niin suurta arvoa, julaista nuo
muistot, sillä toivomuksella, että ne, vaikka vähäisessäkin määrässä,
olisivat lisinä kansamme sivistyshistoriallisen muinaisuuden
selvittämiseksi.
Suurin osa niistä kertomuksista ja tiedonannoista Keski-Hämeestä,
joita olen kirjasessani esittänyt, ovat kotoisin syntymäpitäjästäni,
Padasjoelta, ja koskevat 1800-lukua.
Missä minun muistini on pettänyt, olen saanut tietoja muilta, etupäässä
Kosken-Inkilän vanhalta isännältä, hyvältä ystävältäni, Esaias
Inkilältä kuin myöskin hänen pojaltaan talon nykyseltä omistajalta
Kustaa Inkilältä.
Saadakseni kyhäelmäni niin kansanomaiseksi kuin mahdollista, olen
moniaassa paikassa käyttänyt Padasjoen murteella lauseita ja
sananparsia, nimityksiä y.m.
Joulun vietto.
Suurin juhla oli Keski-Hämeessä niinkuin muuallakin Suomessa
joulujuhla. Sitä vietettiin parisen viikkoa alkaen Tuomaasta. "Hyvä
Tuomas joulun tuo, Hiivanuutti lopun tuo" sanoo muuan hämäläinen
sananparsi. Hiivanuutti lopettaa siis joulun, kun oluet ovat juodut ja
hiiva vaan tynnyrin pohjalla jälellä.
Joulu toi muassaan paljon hommaa varsinkin perheen emännälle.
Jouluruuat ja juomat olivat valmistettavat, tupa koristettava ja
elukoitakin muistettava. Tavallinen oli pirtin seinien koristaminen
päreillä. Päreet "kudottiin" ristiin niinkuin kopan pohja mutta vinoon.
Kattokin "letitettiin" niin, että "tek' lainien-letityksen". Päreiden
tuli olla 8-korttelisia.
Erinomaisen tärkeä koriste oli kattoon ripustettu n.k. "himmeli".
Himmeli tehtiin oljista ja sen valmistamiseksi tarvittiin erityistä
taitoa ja älyä. Eipä sitä kuka hyvänsä osannutkaan laittaa, se kun
oli monesta osasta kokoonpantu. Kun oljista otettiin "kes'" pois, oli
himmeli kuin kullasta tehty. Himmelillä, joka riippui langasta katosta,
oli se ominaisuus, että joutui pyörivään liikkeeseen pienimmästäkin
tuulahduksesta. "Ol' aina kuin henkis' olisi ollu' ja otti ihtiens'
kaikest' ilmast'".
Padasjoella oli Parran Liena (Parta-Kustaan vaimo) taitavin himmelien
valmistaja.
Koristustyöhön ryhdyttiin jo Tuomaan päivästä. Kun viinanpoltto oli
sallittu, olivat miehet pienessä hutikassa siitä alkaen. Tuomaasta
jouluun oli kuin "ykskin päivä". "Miehiltä olivat housut jaloista
pois" sanottiin tuossa tilassa ollessaan. Jouluaatto otettiin niin
juhlallisesti vastaan, että sinä päivänä lähdettiin "heiniin" jo
puolesta yöstä, niin että tulivat kotiin heinäkuormineen "ennen
päivää". Eläinten alle pantiin uusia tuoreita hakoja.
Kun päivä "selkis", ruvettiin joulupöytää valmistelemaan, jolloin
ensimmäiseksi 2 kynttilää — tietysti talista — sijoitettiin
pöydän kumpaankin päähän. Kello 9 à 10 aikaan oli se jo valmis
"voilautoineen", puulusikoineen ja oluttuoppineen; — keskellä pöytää
iso lehmän takajalka. Kuuden aikaan illalla syötiin sitten yhteinen
illallinen, johon koko talonväki otti osaa. Ruuista oli tärkein hyvin
iso uunissa paistettu siankinkku, paitsi edellä mainittua palvattua
lehmän takajalkaa. Kinkun alle oli sijoitettu kaksi "kaakkuleipää",
joita kuitenkaan ei syöty, vaan säilytettiin ja annettiin
sitten miehille Toukokuun alussa, kun ensimmäisen kerran olivat
"toukopellolla". Niin ne tuottivat onnea kesätöille. Herneitä kylvetään
muuten kuten tunnettu hyvin aikaseen. "Jos ei vappuna vaossa, niin ei
se pouka pohtumes'", sanoo sananparsi. Pouka on astia joka käytetään
herneiden puhdistamista varten.
Muutamissa taloissa oli sitä paitsi pöydällä n.k. "kunniakinkkuja"
jumalia varten, niitä syötiin pitkin vuotta. Joulupöytään kuului
muuten paitsi edellä mainitut ryynipuuro, joka syötiin rieskan kanssa.
Ennen kuin ei ollut ryyniä — niitä saatiin Padasjoella vasta noin 40
vuotta sitten — oli puuron asemesta herneruokaa, jossa oli suuria
sianlihapaloja — sian selästä leikattuja.
Ensimmäinen "tamppi" ryynien valmistamista varten oli paikkakunnalla
Harmoisten kylässä Kuhmoisissa.
On selvä että aivan välttämätön osa joulukestityksessä oli jouluviinat
ja "koti-olut". Viinaa oli luonnollisesti siihen aikaan joka talossa,
sitä tarjosi niin talon isäntä, kuin torpparikin. Joka talossa oli sitä
varten "hopiapokaal'", joka sisälsi yhden "jumpron". Olipa sellaisia
pikareita, jotka sisälsivät kokonaisen tuopin.
Talon haltialle, jota sanottiin "yöhaltiaksi" uhrattiin myöskin viinaa.
Ellei niin tehty, teki se pahaa, särki kiukaat y.m.s.
Yöhaltia esiintyi miehen haamussa. Se oli puettu pitkään harmaaseen
pukuun — "laakrakkiin" — patalakki — samallainen "kaloppi" kuin papilla
— päässä. (Papin "kaloppi" valmistettiin kuudesta "kaistasta" mustaa
verkaa). — Sen leukaa koristi pitkä harmaa parta. Rahi oli haltian
tavallisin asuinpaikka.
Joululahjojen antaminen on hyvin vanha tapa. Rengit saivat tavallisesti
tupakkia, "piiat" pää- tahi esiliinoja.
Myöskin joulupukki esiintyi säännöllisesti. Se tehtiin siten, että mies
meni nurin käännettyjen vällyjen alle niin, että näytti isomahaselta ja
piti käsissään luokin päätä. Luokin toinen pää pisti jalkojen välitse
esiin ruumiin takapuolella ja siihen oli kiinnitetty märkä kylvinvihta.
Jos ei hyvin kohdeltu, käänsi pukki takapuolensa sen puoleen, jolle oli
vihanen ja huiskutti vettä vasten naamaa.
Niistä taioista, jotka liittyvät joulun viettoon, mainittakoon, että,
jos jouluna ei syönyt mitään koko päivänä — nimittäin ennen yhteistä
jouluateriaa — näki sitä syödessä tulevan morsiamensa eli sulhasensa
astuvan eteensä muille aivan näkymättömänä.
Mainitsin, että pidettiin eläimistäkin huolta jouluaattona. Siten
annettiin lehmille usein vasta silloin ensimmäisen ja tavallisesti
viimeisen kerran heiniä, sittenkuin niille koko syksynä oli syötetty
vaan olkia. Sen vuoksi olivatkin lehmät usein niin huonoja keväällä,
että "luokilla nostettiin". Heiniä piti säästää, sillä vähänhän
luonnolliset niityt tuottivat. Hevosille annettiin "kappa hevoist'
päälle kauroja", joihin sekoitettiin 2 litraa olutta. Seuraus oli siitä
että hevoset olivat niin "hutikassa" että "veivät niin mahlottomast'
että nyrkit sauvus" ohjaksilla juoksua hillitessä. Mies nimittäin se,
joka ensin kirkolta kotiin saapui.
Lampaat saivat kerppuja ja siatkin tavallista parempaa ruokaa.
Joulupäivän aamuna mentiin kuten sanoin kirkkoon ja jo hyvin aikaseen
— tuossa 5, 6 aikaan aamulla. Kun monella oli pitkä matka, ruvettiin
kirkkoon lähtöä hommaamaan jo miltei puoliyön aikana.
Erinomaisen hauskan ja mieltäylentävän vaikutuksen teki kirkko
kirkkaassa valaistuksessaan. Vanhan hyvän tavan mukaan toi nimittäin
jokainen muassaan kynttilän tahi pari, jotka sijoitettiin kunkin eteen
penkkeihin.
Uudenvuoden vietto.
Aivan yleinen on Keski-Hämeessä niin kauvan kuin muistetaan ollut tinan
sulattaminen uudenvuoden aattona.
Rautasessa tinakauhassa hiilillä sulatettu tina kaadettiin kylmällä
vedellä täytettyyn sankoon. Jokainen sai panoksen osalleen. Tinoja
koettivat sitten kaikki yhteisesti selittää eli "arvostella kuin
valtiopäivät". Luulivat niissä näkevänsä sormuksia, lasten kuvia,
ruumisarkkuja, rahalla täytettyjä kukkaroita y.m.
Jos oli paljon puhdasta ja kiiltävää, ennusti se rahoja, jos taas
himmeätä rosoista, ennusti se kuolemaa. Koko toimitus oli kuin onnen
"arvanheittoa", sanottiin.
Jos uudenvuoden päivänä meni salaa jonkun talon lasin alle — siellä
illallista syötäessä — ja kyseli hiljaa itsekseen "joudunko naimisiin",
niin voi saada vastauksen "jaa" tahi "ei" huoneessa puhuvien
keskustelusta.
"Meäs' sen hullun puhiest'", sano kuitenkin Inkilän vanha isäntä!
Tapanin ajo.
Kello 3:n aikaan lähdettiin ajamaan ympäri kylää. Väkeä oli reessä
niin paljon kuin siihen sopi. Hevosta ei erityisesti koristettu, mutta
aisakello oli välttämätön. Sittemmin ruvettiin käyttämään kulkusia niin
että toisilla oli 12:kin "pelraa" längissä. Matkoilla poikettiin muihin
taloihin jonne "etukäles' kuhtuttiin" sanoilla: "aja tapania meille"!
Taloissa tarjottiin kahvia, olutta ja viinaa, jota viimeksimainittua
tarjottiin naisillekin. Tavallista oli myöskin, että silloin varsat
ensimmäisen kerran valjastettiin reen eteen.
Riukujuhla.
Loppiaisena ajettiin taas hiivanuuttia. Vietettiin riukujuhlaa.
Kulettiin 10-miehisessäkin sakissa talosta taloon. Riuku, joka oli niin
pitkä ettei porstuasta sisään saatu, kuletettiin koko ajan mukana.
Muutamissa paikoin — Auttosissa — kuletettiin sitä paitsi tynnyri
mukana, johon koottiin taloista olutta, joka sitten yhteisesti juotiin.
Ellei loppuviinoja annettu kysyttäessä: "tulieks' antimia taikka
häviö?", uhattiin riu'ulla kaataa uunit y.m.s.
Laskiainen.
Seurasi sitten ajojuhlista kolmas, laskiainen eli liukujuhla. Vanhemmat
ajoivat hevosilla, nuorempi sukupolvi huvitteleiksi kelkkamäissä.
Rekenä oli tavallisesti "mehtärekiä", jotta enemmän kansaa niihin
mahtuisi ja nelistäen usein ajettiin.
Kelkkana käytettiin enimmäkseen kulia s.o. jääkappaletta tahi
karjopihasta — siihen aikaan vuodesta on suomulta jo ajettu
karjapihalle — otettua jäädytettyä turvekappaletta. Kovasti hauskaa
oli; jo aamulla huudettiin täyttä kurkkua: "laskiais rauhaa, papuja
kauhaa, meidän muorin tallukan nauhaa".
Laskiaisena piti aina olla päivälliseksi "papuruokaa", johon oli pantu
siansorkkia.
Iltapäivällä laskettiin taas pitkiä pellavia ja silloin huudettiin:
"meille pitkiä pellavia, tappuroit', tappuroit' — hui! Silkki kuin
muikku, kuitu kun korento — hoi!"
Laskiaisena lopetettiin työ jo klo 12 aikaan, jolloin mentiin niinkuin
joulunaattonakin saunaan.
Että mentiin saunaan niin aikaseen — keskipäivällä — riippui siitä että
silloin vielä oli päivän valo. Jos pimeän tultua meni saunaan niin
pahat henget pitivät peliään — heittivät liikaa löylyä t.m.s.
Laskiaisena ei saunassa ollessa saanut puhua mitään, ettei "hytöset"
ja kärpäset söisi kesällä. Saunan lattia, lava ja penkit olivat
rukiinoljilla peitetyt.
Kun laskiaisena lattian laastua tunkiot vietiin toisen talon puolelle,
oli varma seuraus, että toiselle talolle huonoja pellavia kasvoi.
Laskiaisiltana oli tavallisesti tanssit jossakin talossa.
Myöskin kynttilänpäivä oli juhlapäivä: "kynttilämessu se puuropäivä",
sanottiin. Silloin syötiin näet jauhopuuroa ja käytiin vieraissa.
Pääsiäinen.
Pääsiäisenä tapahtui ensimmäinen n.k. kuunteleminen. Pimeän tultua
mentiin sellaisen rakennuksen katolle, joka kolmasti oli muutettu.
Sinne mennessä ei saanut puhua sanaakaan yhtä vähän kuin katolla
ollessakaan. "Jos yhlenkin sanan puhui, niin yö oli mennyt laimien".
Katolla sitä sitten kuultiin kaikellaisia ääniä ja enteitä kuten
kuoleman enteitä, kirkonkellojen ääntä, veisuja, arkkuun nauloja
lyötävän, tahi kirstua veistettävän y.m. Arkut valmistettiin siihen
aikaan paksuista "lomalaudoista". Muuan ukko kertoi kuulleensa
sellaista ääntä "kuin märkää tallukkaa olisi seinään lyöty" ja kun
vielä näki kuin mustan kissan, joka nurkkaa myöten kiipesi ylös
katolle, läksi hän nopeasti pakoon! Verrattain harva uskalsi muuten
mennä kuuntelemaan.
Pääsiäishuveista mainittakoon laudanhyppy "karjopihalla", jonne tähän
vuodenaikaan on ajettu ihanasti tuoksuvia kuusisia ja mäntysiä hakoja.
Toinen lapsille sangen hauska pääsiäishuvi oli uusien liinakankaiden,
varsinkin ruovien rohtimisten, venyttäminen. Se tapahtui siten, että
kangas kiinnitettiin sopivan huoneen tai ladon kattoparruihin ja lapset
sitä sitten "venyttävät" käyttämällä keinuna.
Pääsiäisaamuna mentiin myöskin jollekin korkealle vuorelle auringon
nousua ihailemaan. Aurinko nousee näet silloin ilosta Kristuksen
ylösnousemisen johdosta tavallista kirkkaammin.
Pääsiäisestä voi muuten päättää, millainen ilma tulee olemaan
alkukesällä: "millainen pääsiäinen, sellainen ilma särjen kudun aikana".
Helatuorstai ja Helluntai.
Jos helatuorstaina poltettiin tulia omalla maalla, tuotti se onnea —
toi hyvän vuoden. Kun "helan silmiä" poltettiin, ei saanut olla läsnä
muita kuin talon omaa väkeä. Sen sijaan poltettiin helluntaina yhteinen
kokko.
Sellaisia kokkopaikkoja oli Padasjoella Seitniemellä Ristiän kangas,
Osolassa Heikkilän riihten yläpuolella, Sallan mäellä y.m. Kokoille
kokoontui usein satakunta ihmistä, jotka viettivät iltansa tanssilla ja
piirileikeillä. Varsin suosittu oli tanssi "sysmäläistä", jossa mentiin
parittain — vähintäin 6 paria — ristiin ja rastiin pitkin kenttää
ja vaihdettiin paria sanoilla: "minä vaihlan ton kans"! Leikeissä
maksettiin sakkoa, joka tapahtui siten, että "lautamies" määräsi
hihnalla kämmenelle lyötäväksi määräkertoja. Lyötiinpä usein niin
kovaa, "että kämmeniä punotti".
Juhannus.
Juhannuksena ei kokkoa poltettu. Sen sijaan koristettiin portinpielet
koivuilla (sana limo tuntematon) ja pihalle — kuten vieläkin on tapana
Padasjoella — laitettiin lehtimajoja. Juhannuksena oli tilaisuus
viimeisen kerran mennä kuuntelemaan. Sitä voitiin muuten maariasta
alkaen tehdä joka juhlapäivä. Kuunteleminen Juhannuksena suoritettiin
"vesikivellä" (kivellä vedessä), portin tolpalla, joka oli monta kertaa
muutettu tahi kaivon arkulla. Mies se, joka uskalsi niille mennä, sillä
se oli enemmän tahi vähemmän hengenvaarallista!
Jos Juhannusyönä saunasta tultua juoksi alastomana kolme kertaa kaivon
arkun ympäri, niin tuli kolmannella kerralla tuleva sulhanen tahi
morsian vastaan.
Uotin päivät.
Syysteurastus toimitettiin Olavin päivän tienoolla. "Uottina pukkia
pistetään", sanotaan.
Silloin mentiin miehissä Sysmän puolelle, jossa suuria juhlia — "Uotin
päiviä" — vietettiin. Sunnuntaina oltiin "Uotin-kirkossa" ja sitten
seurasi suuret "pestuumarkkinat", joilla palvelioita pestattiin. Uotin
päivänä, jolloin pukit tapettiin, syötiin "maksat ja selkäkerät"
lihasoppaa ja lehtikäisiä.
Juhlana pidettiin myöskin Pyhäinmiesten päivien aikaa, jolloin hampun
ja pellavan valmistaminen tapahtui. Silloin piti "lahtien" olla
tehtyinä, oluet laitettuna, että oli ruokaa ja juomaa kylliksi. Hamppu-
ja pellavariihissä käytiin vuoroon taloissa. Riiheen mentiin jo puoli
yöstä. Kello 3 à 4 aikaan saatiin kahvia ja kello 6 à 7 aikaan aamulla
syötiin komeat suurukset.
Nauriitakin siihen aikaan paistettiin "kuoppahauloiss'". — —
Kuten edellisestä huomaamme, liittyi useimpiin juhliin, jotka
vietettiin pyhäpäivinä, monellaisia taikoja.
Pahat henget.
Pahoja henkiä pelättiin kovasti. Ne asuivat enimmäkseen saunoissa ja
riihissä, varsinkin seinäin ja muurien välissä — raheissa. Muutamat
niistä olivat yksisilmäisiä: "silmä kuin kehräpää keskellä ohtaa".
Varsinkin lauvantaina tekivät saunassa paljon pahaa, jos kylpi
"auringon laskun jälkeen". Heittivät löylyä niin, että täytyi paeta
pois saunasta, panivat veden kiehumaan lavalla, välisti "rypes'
ämpäris' niin, että vesi lenteli kattoon" tahi tekivät muuta koiruutta.
Sattuipa kuitenkin että riskit miehet tappelivat niiden kanssa.
Kuuluisa oli Hoppulan tonttu Kuhmoisissa. Muuan seppä oli pimeässä
sen kanssa porstuassa joutunut tappeluun sillä seurauksella, että se
löi sepän allensa ja kun tultiin "kahtomaan" ja tuotiin "valkiet'"
makasi seppä mahallaan lattialla. Paljon puhuttiin yhteen aikaan
myöskin eräästä pahasta hengestä, joka mustan kissan muodossa eleli
Saksalan kartanon tallissa ja joka "rouhi" Sipuran poikaa, joka siihen
aikaan oli tallirenkinä Saksalassa, niin pahoin lattialla "että veti
luitaan kuolemaansa asti" s.o. ontui! Kun noidat tahtoivat tehdä pahaa
käyttivät he noidan nuolta s.o. pintapäreitä sidottiin yhteen 9:llä
vihreällä, punasella eli muunvärisellä lankalajilla ja sytytettiin
sitten palamaan. Heti se nyt "rupes' menien" ja mihinkä meni, siellä
se poltti eläimet, vasikat laitumella, taloja, riihiä j.n.e. Jos osui
näkemään niin se "häpesi", putosi ja sammui, jos sanoi sille jonkun
ruokottoman sanan. Myöskin karjalle tekivät pahat henget usein pahaa,
kuten leikkelemällä karvat kyljistä ja päistä tahi ajamalla lehmät
puiden väliin, jotka "hinkasivat" toisiaan vastaan, niin että karvat
lähti elukoista ja rupesivat kitumaan. Noita-akat liikkuivat aina yöllä
ja sellaisena pidettiin muuan akka, joka asui Inkilän sepän torpassa.
Kihlajaiset.
Kosimisen suoritti puhemies aivan yksinänsä. Hän oli sulhasen
luottomies, joka kaikki toimitti. Kuului asiaan, ettei sulhanen mitään
puhuisi: seisoi kuin "tokka nurkassa". Puhemies kääntyi ensin isän,
sitten äidin ja vasta kolmanneksi morsiamen puoleen. Jos kaikki kävi
hyvin, jätti hän sulhasen puolesta "kihlat": kellon, sormuksen, silkin
t.m.s. riippuen varallisuudesta. Koko ajan tuli sulhasen seistä kuin
asia ei kuuluisi häneen ollenkaan ja pois hän lähtikin aivan puhumatta.
Vasta kun antajaiset vietettiin morsiamen talossa, s.o. kun ensimmäisen
kerran oli kuulutettu, nuoret olivat tilaisuudessa puhumaan keskenänsä
ja lähemmin tutustumaan toisiinsa.
Palkaksi avustuksestaan tuli puhemiehen saada sukat ja paita, jotka
morsian antoi.
Kapio.
Ensimmäisen kuulutuksen jälkeen koottiin kapiot. Morsiamen seurassa
oli silloin joku kielevä akka, joka osasi oikein hyvin puhua kapion
puolesta. Kulettiin talosta taloon hevosella eli jalkasin. Samalla
kutsuttiin myös häihin. Kapioksi annettiin kahvia, pellavia, villoja,
paitoja, sukkia y.m., sekä rahaakin.
Kapiota rahan muodossa koottiin vielä häissäkin. "Kuulutusmies" asettui
silloin pöydän taakse ja kehoitti antamaan lahjoja sanoilla: "tulkaa
muistaan nuorta paria". Rahat koottiin lautasille, jotka olivat
nenäliinalla peitetyt, ettei tarvinnut kenenkään antimiaan hävetä,
kahteen kassaan, toinen morsiusparille, toinen vaivaiskassaa varten.
Kun lahjain kokoominen oli päättynyt, "kuulutettiin" kuinka paljon oli
kerääntynyt ja sitten seurasi yleinen "lahjamaljan juominen".
Häiden vietto.
Johtomiehenä häissäkin oli sulhasen puolelta puhemies, joka m.m.
kirkosta ajoi samoissa rattaissa sulhasen kanssa. Kirkosta seurasi
"pelmanni" — viulun tahi klarinetin soittaja — mukana ja puolen matkan
päästä toinen pelmanni oli vastaan ottamassa.
Hääkulkueessa oli soittajat aina etunenässä. Että viinapullo oli
mukana, on luonnollista, sillä siellä täällä oli tien vieressä
pöytiä lasineen, joiden luona kohteliaisuus vaati, että pysäydyttiin
ja puhemies täytti lasit. Monellaista leikkiä siellä laskettiin ja
"naurettiin ihlan kuoliaaks"!
Häitä kesti tavallisesti kolme päivää. Ensimmäisenä vihittiin, toisena
oli nosto. "Heäväk' karkas' jaloist' kiinni" ja nosti nuoret isännäksi
ja emännäksi.
Kolmantena päivänä tanssittiin ruunu pois. Kun nuoret ensimmäisenä yönä
menivät yhteen, seurasivat niitä kukkapojat ja -tytöt makuuhuoneen
ovelle saakka.
Morsiuspuku ja ruunaaja.
Morsiamen puku oli tavallisesti valkonen ja siihen kuului
välttämättömänä "ruunu ja löija".
"Morsiainta" puki häissä tärkeä henkilö "ruunaaja". Semmoisia olivat
Padasjoella "Appelkruutin" muori Kirkonkylästä ja Linnasuo-Maija
Maakeskeltä.
Ruunu oli korkea ja raskas, koristettu kultapaperilla ja kullan
siloilla.
Kolmantena hääpäivänä vei ruunaaja ruununsa pois.
Hautajaiset ja ruumisarkut.
Kansan keskuudessa säilyneiden tietojen mukaan haudattiin kuolleet
Padasjoen kirkon lattian alle vielä noin 100 vuotta sitten. Itse olen
nähnyt "muumioita" mainitun kirkon lattiaa korjattaessa toistakymmentä
vuotta sitten. Hautausrinkilöitä, joita jaettiin kaikille hautajaisiin
kutsutuille vieraille, käytettiin yleisesti varsinkin varakkaimmilla,
mutta eivät olleet käytännössä varsinaisen rahvaan piireissä. Rinkilät
olivat aika isot ja sahramilla keltaisiksi värjätyt. Hautajaiskonvehtia
oli vaan n.k. säätyläisillä.
Arkut tehtiin hongasta ja maalattiin muun värin puutteessa noella, joka
otettiin saunan katosta ja kuoletettiin "rievällä" maidolla, tärpätillä
tahi viinalla. Niiden laitaan "ruusuteltiin" paperia.
Kerrotaan eräästä vanhasta suntiosta seuraava humoristinen kasku.
Kun kirkkoherra saarnastuolistaan "kiitti" muuatta rikasta
pohatta-vainajata, sanoi suntio puol'ääneen: "piru sai sielun, rovasti
sai lehmän, mutta lukkari ja minä jäätiin ilman". Jos talossa oli 7
lehmää sai rovasti kuten tunnettu yhden lehmän.
Muuten oli yleisesti se luulo, että jos kuolleen silmät jäävät auki,
niin se "vahtaa toista perässään".
Viinan poltto.
Viinan polttoon olivat oikeutetut vaan "manttaalimiehet", mutta kaikki
polttivat, sillä he saivat isänniltä lupaa polttaa talossa. Polttaminen
oli luvallinen vaan määräaikoina syksyllä ja keväällä. "Syyspoltto"
tapahtui Marrask. 15 p. ja Joulukuun 15 p. välillä; kevätpoltto oli
sallittu 6 viikkoa, Helmikuun 15 päivästä Huhtikuun 1 päivään.
Viinaa valmistettiin kodassa perunoista, kaurajauhoista,
ruisjauhoista ja ohramaltaista. Paras viina saatiin kaurajauhoista ja
"rukiinimelöistä" (rukiin maltaista). "Piippujen" ja "hatun" ympäri
oleva paistunut imelä taikina, kyrsä, oli lasten lempiruokaa. Sattui
usein, että lapset salaa leipoivat pieniä "kaakkuja", joita paistoivat
hatun päällä. Pannuun meni tavallisesti 10 kap. viljaa ja saavillinen
vettä. Viinaa tuli 1 tuoppi kappaa kohti. Renki sai 1/2 tyn. viljaa,
että sai itse polttaa ja myydä. Piiatkin kun saivat 1 kapan alan
pellavamaata, antoivat kylvää siihen kauroja saadakseen sitten viljaa,
jonka antoivat polttaa viinaksi, josta saivat suuremman hinnan (puoli
ruplaa kannulta) kuin pellavista.
Viina "tislattiin" sitten niin kauan, että, kun pisti pannun piipun
alle palavan tulitikun, ei viina enää syttynyt palamaan.
Pannuun jäänyttä viinasakkaa sanottiin "perakoksi". Suurimmat
juoppomiehet joivat perakkoa ja tulivat siitä "jumalattomast'"
humalaan. Rankista saatiin, polttamalla sitä toiseen kertaan, "sikunaa".
Tuota tummaa väkevää kotitekoista viinaa — "savuviinaa" — poltettiin
vielä kauan sen jälkeen kuin viinan polttaminen kotitarpeeksi vuonna
1866 kiellettiin.
Rännimäellä, Perätyllän kujan suussa Rusilan niityn kulmassa oli
aikoinaan viinaränni.
Vaikka kielto otettiin verrattain tyytyväisenä vastaan, sepitti
kansanhumori kuitenkin seuraavan laulun kiellosta:
Kun viinast' on tullut toi valitusvirs',
Suru raukan kuolemast',
Armollinen Keisari
Laskes' se pannu valloillien,
Entisille kannoillien.
Raipparangaistus.
Korkein määrä raippoja, mihin rikoksentekijä tuomittiin, oli 40
paria. Sitä rangaistusta sanottiinkin "täydeksi rahviksi". Raippojen
jakaja, pasar, oli yhteinen koko lääniä varten. Viimeinen pasar,
Abraham nimellinen itsellinen, joka asui Viitoilla, oli mies, joka
itse oli saanut vitsaa maistaa. Väliaikaisena toimi Padasjoella
muuan irtolainen, Auttosten Jaakkolan poika ja yleisesti tunnettu
liikanimellä Rottipää. Hän ei asunut missään vaan kuljeskeli paikasta
paikkaan.
Ennenkuin raippoja ruvettiin antamaan, sidottiin rangaistavan kädet
käsivitjoista pylvääseen kiinni siinä olevaan koukkuun niin korkealle,
että varpaat tuskin ulottuivat maahan. Piiskatukki oli nelikulmaiseksi
veistelty. Raippapari oli kaksi lyöntiä. Pasarilla oli 3 vitsaa
kerrallaan kädessä ja yhdellä vitsalla löi aina kaksi kertaa. Vitsojen
tuli olla 6 kort. pituisia. Lyönnit tapahtuivat selkäpuolelle ja
paljaalle iholle kellon mukaan, niin että kun vallesmanni oli lukenut
yks', toinen, kolmas, niin lyötiin. Lyöntien väliaika oli siten 1
minuutti. Toimituksessa olivat läsnä vallesmanni, siltavouti ja
"vank'vyörär". Tavallisesti oli asianomainen rangaistuksen saaja alussa
kylläkin kopea, muttei hänen tarvinnut montakaan iskua saada kun jo
rupesi surkeasti rukoilemaan armahdusta. Usein sattui, että pyörtyikin
keskellä toimitusta. Hän otettiin silloin alas ja sai vettä.
Piiskatukki oli Padasjoella sijoitettu kirkkomäelle Hietalan pellon
päähän, Suntion ja kirkon välille, 10 metriä kirkon aidasta pohjoiseen
päin. Raipparangaistus teki sivulta katsojaan sangen raa'an ja
julman vaikutuksen. Tämän kirjoittaja on itse nuorena poikana ollut
tilaisuudessa salaa sivulta näkemään, kun Padasjoella kerran raippoja
annettiin. Isäni oli silloin P:joen vallesmannina. Mutta kalpeana ja
sydän kovasti tykkivänä pakeni tähystäjä sangen nopeasti, kun raippojen
saaja rupesi karkealla vapisevalla äänellä rukoilemaan "armahtakaa,
armahtakaa, kamreeri kulta"!
Padasjoella elännee vielä muuan ukko, joka varkaudesta on saanut
raippoja. Kauan vielä sen jälkeen, kun tuo julma ja raaka
rangaistustapa oli poistettu, sattui että Rottipää miestä kiusotteli
sanoen: "muistatko vielä, kun minä persies' takana häärin tuolla
Kaukilan harjulla"!
Toinen rangaistustapa oli miltei vielä häpeällisempi kuin
raipparangaistus ja se oli häpeäpallilla istuminen kirkossa.
"Kirkon palli" eli "musta palli", s.o. tuoli jossa oli kolme pykälää,
oli sijoitettu keskelle kirkon "konkia" ja siinä sai varas, joka kolme
kertaa oli varastanut, istua koko kirkonajan kuulemassa papin nuhteita.
Tavallista oli, että raipparangaistuksen kärsinyt sen jälkeen vielä sai
istua kirkon pallilla. Väliajan oli vangittu vankitalossa. Omituista
kyllä valitsivat usein raipparangaistuksen ennen vankilassa oloa, koska
siten pikemmin pääsivät rangaistuksesta.
Porvoon matkat.
Tavallista oli, että torpparit "ostivat" isänniltä "matkareisun" s.o.
ottivat viedäkseen parrupuun Porvooseen. "Parrun" täytyi olla hakattuna
nelikulmaiseksi siten että se oli "kantilleen" vähintäin 12 tuumaa ja
vähintäin 5 syltä pitkä. Vietiinpä Padasjoelta — esimerkiksi Jaanilan
maalta — sellaisiakin poikia, jotka olivat kantilleen 14 tuumaa ja
olivat 8 sylen pituisia.
Kun Padasjoelta on 14 penikulmaa Porvooseen kesti matkaa noin viikon
ajan ja siitä sai torppari 25:— markkaa kuletuspalkkaa.
Parrut osti Porvoossa Tenniset, Ruutit, Nekkeströmmit ja Simoliinit.
Matkan varaksi oli mukana parrun päällä "mahloton" 2 m pitkä verkko,
heinäsäkki eli märsiö, sekä perunasäkeissä kauroja ja ruumenia sekasin,
puhumattakaan miesten eväistä viikon ajaksi. Rahoillaan ostivat
torpparit enimmiten suolaa, rautaa tahi terästä. Suolan hinta oli
siihen aikaan 8 mk vanha tynnyri.
Tavallista oli, että kauppiaat tarjosivat torppareille ryyppyjä ja kun
siten makuun pääsivät, sattui väliin, että joivat koko parrun hinnan.
Juopuneet kuletettiin kotio köytettynä rekeen kiinni.
Usein kyllä löysivät miehet paluumatkalla märsseistään neljäkin
"halstooppia" rommia eli konjakkia, joita kauppiaat olivat niihin
pistäneet.
Muistelmia nälkävuosilta.
Paljon liikkui nälkävuosina kerjäläisiä näilläkin seuduin.
Kuljeskelevat perheet, jotka useimmat olivat Pohjanmaalta ja joissa
usein oli paljon lapsia, kuletettiin hevosella talosta taloon. Usein
oli kolmekin kyytiä päivässä. Kosken Inkilään esimerkiksi tuli
kerjäläiskyytiä kolmelta taholta Alijärveltä, Virmailasta ja Ratiasta.
Talvi oli erinomaisen kylmä, joka seikka kuten silloin yleinen
lavantauti eli polttotauti, joksi sitä siellä kutsuttiin, tuotti
köyhille paljon kärsimyksiä. Pyhäpäivinä "kiitettiin" Padasjoella noin
10-15 vainajata. Lavantautia seurasi hiusten lähtö.
Omituiselta oli näyttänyt, kun kulkutaudin jälkeisenä aikana kansaa
kokoontui ensimmäiseen rippikirkkoon ja suurin osa yleisöä oli
hiuksettomia — "lanttupäitä". Tukka kasvoi kyllä uudelleen jälestäpäin.
Myöskin ajoksia muodostui kurkkuun leuan alle ja niihin kerrottiin
sairasten kuolleen tukehtumisesta.
Tämän kirjoittajan perheessä makasi mummo, isä, äiti ja meistä 7
lapsesta neljä kotona olevaa lavantaudissa. Ainoastaan nuorin muutaman
vuoden vanha tyttö ei sairastunut. Isän tauti oli lievempää laatua,
niin että hän suurimman osan päivästä oli liikkeellä. Muistan kun hän
kuljeskeli ympäri hirveän korkea hienoksi hakatuilla katajilla täytetty
liinatötterö päässä. Käytettiin yleisesti lavantaudin parantamiskeinona.
Äitini oli hyvin sairas ja oli leuanalus niin paisunut, että täytyi
lähettää lääkäriä hakemaan. Lähin lääkäri oli piirilääkäri Topelius
Jämsässä 8 peninkulman matkan päässä.
Kerron muutamista tapauksista, jotka ainaiseksi ovat painuneet minun —
silloin 7 vuotiaan — muistiini.
Olin eräänä iltana yksinäni kotini Alhon kartanon kyökissä. Äkkiä astuu
huoneeseen kuolonkalpea kovin ryysyinen mies parhaimmassa ijässään.
Mitään sanomatta menee hän suoraan minun ohitseni, sieppaa seinältä
puukauhan ja rupee sillä ahmimalla ajamaan suuhunsa nurkasta olevasta
"laski"-saavista perunan kuoria ja kaikellaisia muita ruuan jätteitä,
joita sioille koottiin. Juoksin tietysti kovin hämmästyneenä kertomaan
asiasta ja mies sai ruokaa. Kertoi olleensa päiväkausia syömättä, kun
eivät tahtoneet antaa muka niin "riskille" miehelle.
Sen suuren avun-pyytäjäjoukon tähden, joka päivittäin taloissa kävi,
ei kartanoissakaan riittänyt antaa puhdasta leipää. Tavallisesti
sekotettiin leipään tahi puuroon herneenvarsista jauhettuja jauhoja.
Meillä valmistettiin hätä-apuleipä ruis- ja herneenvarsijauhoista,
mutta aivan yleinen oli Padasjoella viimemainitusta ja ohrajauhosta
valmistettu leipä. Muistan tämän leivän omituisen, kuivan maun niin
hyvin, kuin jos eilen olisin sitä syönyt.
Toinen tapaus: Kun me pikkupojat läksimme eräänä aamuna hiihtämään,
huomasimme hangella Oittosten torppaan vievän tien vieressä oudon
tumman esineen. Hiihdimme likemmäksi ja huomasimme, että esine oli
kaikellaisilla ryysyillä, nahan jätteillä y.m. täytetty soikea
pärekoppa. Samassa kuuluu kopasta hienoa vikinää ja uteliaina
tutkiessamme koppaa näämme pienen lapsen kasvot keskellä tuota
kurjuutta. Äiti oli ollut meillä yötä ja aamupuhteessa lähtenyt
taivaltamaan eteläänpäin ja silloin epätoivoissaan jättänyt lapsensa
hangelle. Lapsi vietiin sitten äidille seuraavaan kylään.
Menin eräänä sunnuntaina aamuhämärässä renkien kanssa mateenrysiä
kokemaan. Samassa kun tulemme maantielle, kuulemme aisainratinaa ja
kolme rekeä ajaa hurauttaa ohitsemme Kuhmosiin päin. Ensimmäisessä
on musta kirstu ja sen päällä kaksin-reisin istuu mies lyhtypahanen
kädessä. Toisessa on myös ruumisarkku, mutta kolmannessa, jota mies
ajaa kannaksilla seisoen, näemme hevosloimella peitetyn ihmisruumiin
piirteet. Tämä on köyhään torppaan lavantautiin kuollut kerjäläinen,
joka ilman arkkua viedään hautaan, koska ei ole varoja arkkua laittaa. —
Kerrotaan olleen niin sydämettömiä ihmisiä Padasjoellakin, että
leivästä ottivat onnettomien nälänhätää kärsivien työaseita y.m.
tavaroita ja siten rikastuivat heidän kustannuksellaan.
Syynä katovuoteen oli myöhäinen kevät ja kauheat sateet.
Kun meillä Alholla Juhannuspäivänä vietettiin eräitä häitä, muistan
ettei ollut ollenkaan vielä lehtiä koivuissa. Kun sulhanen tuli
häihinsä seuralaisineen Jyväskylästä, olivat muutamissa paikoin ajaneet
rattailla jäiden yli oikoteitä — ja tuo tapahtui siis Juhannuksen
aikana. Kesäkuun 8 päivänä ajoi kaup. Karén-vainaja Padasjoella
reellä Hietarannasta Kalainsaareen Päijänteessä ja kun Mäntylän Kalle
Juhannusaamuna meni katiskoitaan kokemaan, oli Lehtisten selällä vielä
paljon jäätä.
Sitten satoi kauheasti, niin että kun metsäreellä ajoi pelloilla,
täytyi seistä reessä, ettei kastuisi. Hevonen painui pehmeillä
pelloilla "kupeitaan myöden". Ne harvat jotka kylvivät heti lumen
lähdettyä saivat kuitenkin vähän paremman sadon, mutta suurin osa
odotti parempaa säätä ja saivat täydellisen katovuoden.
Kansan merkkiä kalojen kutuajoista.
Muikku kutee elel' miesten päivää. "Luukkaast' verkot vetien", sanotaan.
Siika: "Simosta siika siipiins' lähtie." Kutee muuten "lailas' veles'".
Juhannuksena menee syvimpiin vesiin ja sieltä Simosta lähtee liikkeelle.
Kuorre: kutee "kun sammakko korraa". Kuorreesta sanotaan muuten, että
"kuorre ja pukki haisee yhlelle samalle". Kuorreen kutua oli ennen
muinoin ollut m.m. Saksalan sillan tykönä. Nousee jokiin kutemaan.
Särki kutee kun leppä on hiiren korvalla.
Ahven kutee "siin' haukien kans' yhles'".
Salakka kutee kolmasti, Kesäkuun alkupuolella — kun suopursu kukkii,
8 viikkoa sen jälkeen kun ruis hedelmöi, siis Juhannuksena, sekä
Heinäkuun keskipaikkeilla.
Lahna kutee myös kolmasti ja jotenkin samaan aikaan kuin salakka.
Padasjoella ovat niiden nimitykset tähkälahna (ruis tähkään),
hedelmälahna (ruis heelmöi) ja valkenemis-Iahna (ruis valkenee
Heinäkuulla).
Säynävä nousee Eerikin päivän tienoolla jokiin. Saatiin ennen muinoin
Lililän joesta Karolan likellä "kauhiast".
Made kutee Helmikuulla, mutta "Heikin päivästä rysät veteen".
Kiiski: "Joka kalan kans' kiiski kutee". (Aina mätiä, väittävät!)
Ankerias nousee hernemaihin, sillä se syö hernekasvien kukkia. Tosi
kaskuna kerrotaan, että ankerias Virmailassa kerran meni saavin alle ja
teki poikaset!
Hauki kutee "kahlen puolen vapunpäivää". "Kirshauit" ovat pieniä
eivätkä kude vaan nousevat muuten rannoille "lämmittelemään".
Onkiminen.
Onkiminen onnistuu parhaiten läns'päivä- (lounainen), murkina-
(kaakkoinen) ja etelätuulella. Hyvän tupakan sylki on eduksi, samoin
jos pahlaimella lyö veteen. Kala silloin "meinaa että siell' toisia
syömäs', menen sinne kans'"! "On kun kuhtu kaloille". "Uimamiehen
kantapään takana on myös jäävelist' kaloja". Madoista ovat "savimadot"
parhaimmat, s.o. sellaiset onkimadot, jotka ovat löydetyt savimaasta.
Kun kysyin ukko Esaiakselta oliko taikoja kalastukseen nähden, vastasi
hän heti: "ei taikoja, kun on vesieläin niin puhlas".
Kansan huomioita "terrin" ja "mehtäksen" soinnista.
Teeri soi jäällä enimmiten silloin, kun ei sille pääse suksilla, reellä
eikä millään. Kerttusalon huvilan edustalla olevan Tuomassaaren ja
Mustan kärjen välillä oli ollut hyvä teerin sointipaikka. Taistelu
oli mitä ankarin. "Ai jäävel' kuin jäi höyheniä, siin' ol' höyheniä
et' olis' saanu' karvatyynyn. Erotaan pois ja niin taas juopuu toisen
nuppuun kiinni". Yhdeksän viikkoa on talveen ja yhdeksän viikkoa kesään
teerin kuherruksesta (kuhertavat keväällä ja talvella).
"Niinkauan mehtäs (metso) soi, kun haavan lehti rapiseen rupie".
Sointipaikaksi valitsee se satoja vuosia saman seudun. Kallioinen,
"itäpuoleen kaatava, kuivashonkaa" kasvava maa on sille mieluisinta.
Hyviä sointipaikkoja Padasjoella oli Lahtarsaaren vuorella sekä
molempien Inkiläin rajalla Levolahden puolella.
Soinnin kuvaa kansanmetsästäjä seuraavasti.
Ensin se yhden aikaan aamulla naputtaa ja sitten kuuluu "kehnäämistä
ikäänkuin pyssynpiippua veittel' hierois" eli "suhistamista". Kun
lakkaa, nousee se männynlatvaan ja "röhkii kun sika" tahi "kolittaa
kieltään" että kuuluu "1/2 km matkan päähän".
Soidessa on mehtäksellä pää pystyssä ja pyrstö "levittäin pystyssä".
Se lyö siipiään mahan alle niin kovaa yhteen, että kopsahdus
kuuluu. Lenteleepä niin "vihasesti" ristiin, rastiin, että siivet
"romahtelevat" niin kovasti, että luulis' puita taitettavan tahi
honganoksia poikki väännettävän. Naarakset ovat maassa, jossa
"polkeminen" tapahtuu.
Sointi alkaa "kun hank' kantaan rupie" ja jatkuu läpi Huhtikuun.
Samalla sointipaikalla oli tavallisesti 6 à 7 nuorta koirasta.
Ahkeraan kävivät vanhat hämäläismetsästäjät metson soinnissa ennen
metsästyslain ilmestymistä.
Usein metsämies "tek' tulet" jo illalla sointipaikan lähettyvillä
ollakseen valmis ensimmäisten naputusten kuultuaan punanahkasen lailla
sointien väliajoilla hiipimään yhä lähemmäksi ampumamatkan päähän.
Metsäriista ja pyydystystapoja.
Tavallisin pyydystysvehe oli loukku, joka sijoitettiin "polkujen päälle
poikelleen". Sitäpaitsi käytettiin myöskin vipuansaa eli vipua, joksi
sitä lyhyesti kutsuttiin. Yleiset olivat edelleen permit, jotka olivat
joko jouhiset — hevosen jouhista — tahi langasta — nöylettä, joka
"mustattiin niin että se ol' pimiä".
Nykyään niin yleiseksi tullut teerien ampuminen kuvilla oli
Keski-Hämeessä — ainakin Padasjoella ja Kuhmoisissa — vielä aivan
tuntematon 1870-luvulla, kun me veljekset tuota metsästystapaa niihin
aikoihin ensimmäisen kerran rupesimme Alhon tienoilla käyttämään.
Siinä teeriparvessa, joka niihin aikoihin talviseen aikaan eleli Alhon
kartanon hakamaissa, oli tavallisesti 75-100 lintua. Selvä on, että
sato näin ollen oli sangen runsas.
Niinkuin kuvilla ampuminen oli ajokoiralla ja pystykorvalla
metsästäminenkin vielä tuntematonta ja jäi siksi niin, että vasta
viimeisinä vuosikymmeninä noita metsästystapoja kansanmetsästäjät ovat
ruvenneet yleisemmin käyttämään.
Olivathan tosin J.J. Maexmontaanin tunnetut julkaisut "Om Stöfvaren"
ja "Andjagt med bulvan" ("Ajokoirasta" ja "Teerin metsästys kuvilla")
ilmestyneet jo vuosina 1850 ja 1852, mutta ruotsinkieliset kuin olivat,
jäivät ne suomenkieliselle väestölle tuntemattomiksi.
Susia pyydettiin kuopista, joiden päälle oli sijoitettu elävä ankka
syötiksi. Parhaimpia pyydystäjiä oli Padasjoella Nyystelän seppä
Hammarlund, joka susikuopillaan Niemistön maalla kokosi itselleen
pienen varallisuuden.
Viimeinen susi pyydettiin Padasjoella v. 1881. Vuosia 1881-1885 on
syystä sanottu susivuosiksi, sillä niitä liikkui tavallista enemmän ja
tappoivat monta lasta Turun puolella. V. 1881 liikkui Padasjoellakin
niin paljon susia, että nimismies pyysi 300 mk valtiolta petoeläinten
hävittämistä varten. Edellämainitun suden sai Laitian Kustaa Padasjoen
ja Asikkalan rajalla.
Kustaa ampui suden haaskalta Äinöön Inkilän niityllä. Koska syötti oli
Asikkalan puolella ja Kustaa itse Padasjoen puolella rajaa, syntyi
riita mikä kunta oli velvollinen tapporahaa suorittamaan. Riita päättyi
niin, että Asikkalan kunta, jonka puolella susi kaatui, sai maksaa
tapporahat, 100 markkaa. Sudet eivät muuten viime vuosisadalla juuri
enää poikineet Padasjoella, mutta usein kyllä kuljeskelivat pitäjän
läpi.
Meillä Alholla vei susi hyvän ajokoiran iltahämärässä kyökin
porstuasta. Vaikka lyhdyillä heti seurattiin sutta, joka kantoi
huutavaa Kainoa suussaan, ei sitä voitu enää saavuttaa.
Viimeinen karhu ammuttiin Padasjoella vuonna 1863. Sen ampui Syyskuussa
Mäyrän torpan poika ja muuan metsävahti Kailanmaan Hautalan kauramaassa
vahdattuaan sitä monta yötä.
Kun pojat yskäsivät, nousi karhu pystyyn, jolloin vahti sitä "ampus".
Karhu haavoittui ja läksi pakoon. Pari kolme päivää ajoivat pojat sitä
takaa, kunnes tapasivat sen niityn laidassa ja saivat sen hengiltä.
Karhu oli ollut erittäin lihava niin että siinä oli rasvaa monta
leiviskää.
Karhua olivat sitä ennen Evon Metsäopiston ensimmäiset oppilaat
metsänhoitaja Hugo Hamilkar Hackstedtin johdolla saartaneet, mutta
eivät saaneet, kun muuan juopunut räätäli tuli mukaan ajoon ja peloitti
karhun.
Tämän yhteydessä mainittakoon että Pälkäneellä ampui viimeisen kontion
Kärsä-Eero niminen mies vuonna 1842 puuhun tehdystä lavasta, jonka
vieressä oli haaska. Eero oli sittemmin riihimiehenä Ruokolassa.
Tammelassa tapettiin viimeinen karhu v. 1884. Sen ampui Tammelassa,
Tammelan ja Lopen rajamailla, kevätpuolella v. 1884 talollinen Ulvi.
Karhu oli kaatanut lehmän ja sen viereen oli Ulvi rakentanut puuhun
lavan, josta sai karhun ammutuksi.
Karstulassa saavuttivat ja tappoivat suksilla takaa-ajaen Frigårdin
talonrengit viimeisen mesikämmenen pitäjän pohjoisosissa, vuonna 1892.
Piipolan ja Iisalmen pitäjien rajamailla Paltamon puoleisessa osassa
oli karhuja vielä ainakin 1888.
Etelä-Hämeessä sai viimeinen kontio surmansa Syyskuussa vuonna 1886
Salon ja Salmen kartanoiden takamailla Lopen pitäjässä. Vähää ennen
olivat muutamat Hämeenläänin Metsästysseuran jäsenet edellämainituilla
takamailla saartaneet nuo viimeiset karhut — kolme kappaletta — mutta
karhut onnistuivat pääsemään kierroksesta pois. Karhun sai haaskalta
muuan itsellismies, joka oli sille virittänyt kaksi pyssyä.
Mies vei sittemmin karhun Hämeenlinnan torille yleisön nähtäväksi.
Epäilemättä oli edellämainittu Tammelassa v. 1884 tapettu karhu yksi
noista kolmesta.
Mihin kolmas joutui ei tunneta, mutta kauan ja vieläkin liikkuu kansan
keskuudessa luulo, että se muka vielä elää jossain Lopen, Rengon tahi
Tammelan takamailla.
Viimeisen ilveksen sai Padasjoella talon vanha isäntä Esaias Inkilä.
Se oli "kiskonut ihtens'" permiin ja sitten paennut riihen alle.
Sieltä löysivät sen kuitenkin vasta kesällä kun riihten portailla
koneiden puutteessa hakkasivat silpuksia. Silloin se kuitenkin oli jo
pilaantunut ja "toinen lape karvaton".
Mitä hirven leviämiseen tulee, voin mainita että 1870-luvun
loppupuolella nähtiin Alhon harjulla hirvi, joka lie ollut ensimmäinen
paikkakunnalla.
Hirven ilmestyminen herätti suurta huomiota ja ihmettelyä ja siitä
puhuttiin ympäri pitäjää.
Ensimmäinen höyryalus Päijänteellä.
Ensimmäinen laiva Päijänteellä oli Suomi-niminen siipilaiva.
Runko rakennettiin Eineen niemellä Asikkalassa ja pannu — mer'laivan
pannu — tuotiin Turusta. Työmiehet olivat kaikki porilaisia.
Pannun kulettaminen v. 1855 Turusta maantietä pitkin tuotti paljon
hankaluuksia. Sen alla oli 10-tuumaisista parruista tehdyt jalakset.
Valtion määräyksestä kutsuttiin kuulutuksilla kirkoissa mies talosta
vuoroonsa sitä vetämään. Yksi mies istui pannun päällä komentamassa ja
100 miestä vetämässä ja niin sitä "transporttia" jatkettiin Putulan
kautta aina Asikkalaan saakka.
Suomi kulki Anianpellon ja Jyväskylän väliä — Vääksyn kanavaa ei
tietysti silloin vielä ollut olemassa. Ensimäiset sillat rakennettiin
Saksalaan, Suopeltoon, Kärkisiin ja Jyväskylään.
Ennenkuin Suomi alkoi kulkuvuoronsa, oli Päijänteellä suuria
"seililaivoja" samaan tapaan kuin Saimaan vesistöillä vielä meidän
aikoinamme. Kun Suomi sittemmin joutui hylyksi, myytiin se halvasta ja
tehtiin roomuksi.
Laivan ensimmäisenä päällikkönä oli Topelius-niminen merikapteeni.
Ensimmäinen kapteeni oli ollut perin mahtava — "kopia" — mies, joka
talviseen aikaan aina ajoi kahdella hevosella. Kerrotaan että, kun hän
kerran Saksalan kartanosta lähtiessään oli saanut eteensä vaan yhden
hevosen, oli hän kovasti kironnut ja pauhannut matkalla! Laiva lie
kulkenut Kellosalmen vanhan salmen kautta s.o. Vähäsalon ja Virmailan
saarten välitse.
Tuon salmen nimestä kerrotaan, että muka "ryssä" olisi ottanut Sysmän
kirkosta suurimman kirkonkellon valaakseen siitä tykkejä ja toi sen
Tehinselän yli Padasjoen puolelle. Kun ei tiennyt että salmi on
talviseenkin aikaan sula, ajoi avoveteen ja sinne jäi kirkonkello.
Kaksi kelloa jäi jälelle Sysmän kirkkoon.
Myöskin Padasjoen kirkosta kerrotaan, että siellä ennen olisi ollut
kolme kelloa, mutta venäläiset sodan aikana olisivat vieneet kolmannen
mukanansa.
Sittemmin piti "Keisarin pojan" (Alexanteri II:n veli Nikolai)
rakennuttaa uutta rautaista sotalaivaa proomuineen.
Roomun runko rakennettiinkin Saksalassa, mutta niin pitkälle ei koskaan
päästy, että se olisi pantu vesille, vaan hajoitettiin sittemmin ja
myytiin.
Kun sen rautalevyt olivat toisiinsa kuparinauloilla liitetyt, sanotaan
saaduksi "veikiest'" kuparia sitä hajottaessa.
Rakennuspaikalla oli aina ollut venäläinen sotamies vahtina.
Muun muassa oli roomua varten tuotu kaksi tykkiä, jotka sittemmin
myytiin nekin ja jotka nykyään muinaismuistona säilytetään Saksalan
kartanon puistossa.
Keski-Hämeen asukkailla kalavesiä Viitasaarella.
Suomen Historiallisen seuran julkaisemassa "Ulrik Rudenschöldin
Kertomus Taloudellisista y.m. oloista Suomessa 1738—1741" mainitaan
Hattulan pitäjästä m.m. suomennettuna seuraavaa: "Järvet ovat laajat,
mutta kalastus ei ole ison-vihan ajoilta saakka erittäin onnistunut,
syystä että venäläiset ovat sitä ylen liiaksi harjoittaneet. Entisinä
aikoina on tällä, niinkuin monella muulla pitäjällä Hämeenlinnan
lähettyvillä, ollut kalastuspaikkoja ja takamaita Rautalammen pitäjässä
Päijänteen yläpuolella ennenkuin tuo paikkakunta tuli asutetuksi ja
verolle pannuksi." Sekä toisessa paikassa: "Jämsän pohjoispuolella
on Päijänteen päässä Laukaan pitäjä ja sen yläpuolella Saarijärvi
(Sarjärfwi), Viitasaari (Vitasari) ja Rautalampi (Rautalambi), jotka
neljä pitäjää maakirjassa yleisesti kutsutaan Rautalammeksi, koska tämä
pitäjä, jolla nyt on tuo nimi, ensiksi näistä on tullut asutetuksi
ja siihen on kuulunut koko yllämainittu seutu. On edellä mainittu,
että tuo paikkakunta ennen on ollut Hämeenlinnan ympäri sijaitsevien
pitäjien kalastuspaikka, jonka vuoksi vasta-mainittujen pitäjien
asukkaat kutsuvat rautalammilaisia, muttei itseänsä, hämäläisiksi".
Ohimennen mainittakoon, että Rudenschöld kuului erääseen lähetystöön,
jonka Ruotsin hallitus 1700-luvun alkupuolella oli asettanut Suomen
taloudellisten olojen parantamiseksi ison vihan jälkeen. Lähetystön
jäsenenä teki R. puolentoista vuoden kuluessa matkustuksia Suomessa.
Koska oli hyvin luultavaa että asianomaisilla paikkakunnilla edes
jonkunlaisia muistoja noilta ajoilta vielä olisi jälellä, olen tutkinut
asiaa Padasjoella ja saanut tietää, että seuraava asiata koskeva taru
vielä on säilynyt kansan keskuudessa.
Padasjokelaisilla on ennen ollut kalavesiä Viitasaarella. Pitäjä on
saanut juuri Viitasaarelta ensimmäiset asujaimensa, jotka jättivät
kalavetensä ikäänkuin perintönä heille. Ensimmäisinä tuli kaksi miestä,
jotka veneellä tullen soutivat Saksalan jokea ylös ja asettuivat
asumaan Lammen järven rannalla sijaitsevaan Osoitan kylään, joka siis
tarun mukaan on pitäjän vanhin asutus-paikka, johon ensimmäinen mökki
järven rannalle sydänmaahan kohosi.
Miehistä palasi toinen takaisin Viitasaarelle luvaten jälelle jääneen
vaimoa sieltä neuvoa miehensä luo Padasjoelle. Mies neuvookin vaimoa
seuraavasti: kyllä sinä sinne "osaat" — josta kylä sai nimen "Osoila" —
jos menet sellaista jokea ylös, jossa vesi "kiehuu kuin pata" — siitä
nimi Patasjoki, joksi paikkakuntalaiset yleisesti kutsuvat pitäjäänsä
vielä tänä päivänä.
Edellämainittu "pata" on muuan kirkkosillan alapuolella joessa oleva
padan tapainen syvennys, jossa kansan luulon mukaan käy raju pyörre ja
jossa moni vuosien kuluessa on uponnut.
Inkilän isäntä, joka nyt on seitsemännelläkymmenellä kertoi minulle,
että hänen isävainajansa usein puhui, että siellä — Viitasaarella — oli
"perintövesiä" sekä että Lammen järvessä noin 100 vuotta sitten oli
ollut "ihlan mahloton" kalavesi.
Kalat olivat niin isoja, että hyvin olisivat pysyneet merssin tahi
heinäsäkin tapaisessa nuotan perässä ja mateita meni päreistä tehtyihin
mertoihin "niin paljon kuin nosti ylös"!
Muistoja 1808-1809 vuoden sodan ajoilta.
Kun 1808—1809 vuoden sota puhkesi, valtasi suuri pelko kansan, jonka
keskuudessa ison vihan kauhut vielä olivat muistissa säilyneet.
Suurissa kylissä ja valtateiden varsilla asuvat pakenivat takamaille.
Siten pakenivat Maakesken kyläläiset Evon opistoon päin Hakovuorelle.
Hakovuori on tänä päivänä erittäin mieltäkiinnittävä "maapaikka"
erämaassa kolmen pitäjän Padasjoen, Asikkalan ja Lammin (Evon
kruununpuiston) yhtymäkohdassa Kovero- ja Haarajärvien välissä. Korkea
rajapyykki on tuolle merkkipaikalle pystytetty.
Sinne mentiin piiloon miehissä ja naisissa kapalolapsista alkaen niin
että esim. Kangas-Paavon taloon jäi vaan "vanha ämmä", joka lehmiä
ruokki. Vuorelle vietiin mukana runsaasti muonavaroja kuten leipää,
voita ja "isoa kalaa".
Yöksi laitettiin suuret tulet, joiden ympärillä autioksi jääneen kylän
asukkaat yönsä viettivät.
Kirkonkylän asukkaat pakenivat taas sotien aikoina Seitniemelle päin.
Kun ajotietä, joka kirkolta vie Kerttusalon huvila-alueen ohitse
Kellosalmelle, ei vielä ollut olemassa, johti pitkin harjua vaan kapea
polku, jonka vieläkin monessa paikassa voi eroittaa, Seitniemen maille,
jotka ennen aikaan olivat synkkiä salomaita ja näin ollen tarjosivat
sopivia piilopaikkoja pakeneville.
Muistona sota-ajoilta kertovat vanhat, että kirkon pohjoispuolella
Suntion lähellä oli hyvin suuri huone, joka oli täynnä "Ruohtin
aikuisia" sotakaluja kuten kiväärejä, rattaita, vaunuja y.m.,
"jotta olis' kalut, jos sisällisiä rettelöit' tul'" ja jotka kaikki
hävitettiin "kun ryssä maan voitti".
Sotavarustuksia, joiden sanottiin olevan siltä ajalta "kun Ruohtin
kuningas sai maan allens'", hoiti ruunun nimismies, komisarius eli muut
"ruunun miehet".
Täytenä totena kerrotaan, että Kangas-Paavon muori, Inkilän isännän
äidin muori, oli vetänyt muuatta venäläistä upseeria kelkalla
jäätä pitkin Jyväskylään saakka, siis noin 8 peninkulmaa — muuten
olisi tappanut. Muuta evästä ei muorilla, joka oli tunnettu
miehekkäisyydestään, ollut eikä ehtinyt ottaa mukaansa kuin vähän
"talkkunapöpöröä" esiliinassaan.
Olen myöskin kuullut, että muuan "sodan aikainen" korpraali oli asunut
Kasniemen metsäkulmilla Pastilan talon Hautala nimisessä torpassa,
mutta en vielä ole saanut selkoa, kuka lienee ollut.
Alexanteri II:n matkasta Suomessa vuonna 1856.
Vuonna 1856 maaliskuussa teki Alexanteri II kuten tunnettu ensimmäisen
matkansa Suomeen — matkan, jolla hän ensimmäisen kerran toi ilmi
rakkautensa ja huolenpitonsa maatamme kohtaan ehdottaen Senaatille
joukon toimenpiteitä Suomen yleisen tilan parantamiseksi.
Paluumatka vei hänet muun muassa Kärkölästä Lahden kautta Nastolaan,
Villähtiin.
Kun keisarin seurue oli hyvin suuri, kuulutettiin kirkoissa m.m.
Lahteen kaikkiaan 112 hevosta — suuremmista taloista 2, pienemmistä
yksi. Hevosia tuli Padasjoelta saakka — 6 penikulman matkan päästä. Kun
seurueen mukana kuletettiin suuret "pajat ja keittiö" tarvittiin niiden
eteen monta, viimeksimainitun eteen 9:kin hevosta, joista aina kolme
hevosta oli rinnan. Kyökin alle oli tehty jalakset leveistä parruista.
Keisarin oman kuomireen edessä oli vaan kaksi hevosta.
Talvi oli erinomaisen kylmä ja lunta suunnattomasti.
Monta päivää saivat miehet odottaa. Yöllä poltettiin suuret
tervatynnyrit, joihin aina lisättiin halkoja, rakkaan keisarin
kunniaksi ja kun ei tiedetty milloin saapuisivat, poltettiin niitä
pitkin yötä.
Olihan niistä sekin etu, että tuo suuri miesjoukko näki hääriessään
askareissaan.
Tallien puutteessa olivat hevoset nimittäin ulkona ja esimerkkinä siitä
kuinka paljon lunta sinä talvena oli, mainittakoon, että hevosille oli
tehty pilttoot lumeen.
Hevoset muutettiin pitäjittäin ja kuormia kulki pitkin päivää.
Vallesmannit ja kruununmiehet saivat itse valjastaa ja harjoittaa
parihevosia.
Muuan Kuohar-Kalle niminen mies, joka oli erinomaisen pulska
vartaloltaan, piti harjoitettaman ajamaan keisarin rekeä, mutta
"Kallepaha" pelkäsi jo harjoituksessa niin pahoin, että silmistä
ja "nenän päästä rupes' tippuun", niin että Kalle otettiin pois
kuskipenkiltä.
Vaikka näin kovin oli keisarin tuloa "vahlattu", tuli hän sittenkin
niin "salaa", ettei kukaan tiennyt.
Lahden kylässä ei keisari ollenkaan astunut kuomireestään, vaan istui
siinä hevosia vaihdettaessa.
Siinä ollessaan eivät miehet "kehlanneet" katsoa keisaria läheltä,
mutta Pyhäniemen neitsyet, jotka kuomin akkunoista kurkistelivat
sisään, näkivät keisarin makaavan kuomin kulmassa "selkä nojalla".
Yöllä sitä sitten lähdettiin Nastolaan päin ja Kukonkoivussa keisari
oli ulkona.
Puolet hevosista, kunkin selässä ratsastaja, juoksi vieressä siltä
varalta, että joku hevosista väsyisi.
Esaias Inkilä, joka silloin oli "neljäntoista päällä" ratsasti yön
Alexanteri II kuomin vieressä.
Kova pakkanen vallitsi ja sinä yönä satoi 4 tuumaa lunta.
Muutamissa reissä oli omat kuskit "ransporttimiehen" rinnalla.
Keisari antoi "juomarahaa" miehille yhteisesti 3 ruplaa. Kyytipalkan
maksoi ruununvouti vasta jälestäpäin Padasjoella 33 kop. hevosta kohti.
Padasjoki kauppapaikkana.
Eric Tuneld'in vuonna 1794 Tukholmassa painetussa Ruotsinmaan
maantieteessä "Geographie öfver Konungariket Sverige Samt Därunder
hörande Länder" sanotaan III:nessa osassa m.m. Padasjoesta: "vid
denna Sockens Kyrkoby har plats til en ny Köpings inrättande blifvit
föreslagen och utsedd" (tämän pitäjän kirkonkylän lähellä on ehdotettu
ja hyväksytty paikka uutta kauppalaa varten.)
Että tuota paikkaa ajateltiin muuttaa kauppalaksi riippunee siitä,
että Padasjoki todellakin oli tunnettu kauppapaikka, siellä oli iso
kansankielellä n.k. kauppalaani. "Kauppalaani" sijaitsi Saksalan
maalla Rusilan puustellin ja Hietarannan välisellä alueella — Toukolan
kankaalla, joka nykyään on peltona.
Molemmin puolin Hietarannan tietä oli pitkät rivit laudoista tehtyjä
kauppahalleja n.k. kokkopuoteja.
"Toukolan markkinoille" oli tullut väkeä kaikkialta Suomesta.
Kauppatavarana mainitaan varsinkin hevosia, joita myytiin ja
vaihdettiin, hevoskaluja, kankaita, rihkamatavaraa, "renikoita" y.m.
"Jyväskylän takaa" tuotiin runsaasti kaloja, siikaa ja lohta, mutta
silakka oli tuntematon.
Toukolan markkinat lakkautettiin 1810 tienoolla. Syy siihen lienee
ollut se huono elämä, jota niillä vietettiin — ryypeltiin ja tapeltiin.
Vieläkin on muuan sananparsi, jossa lausutaan, jos toista uhataan
selkäsaunalla: "vartos' kun Toukolan markkinoille tulet"!
Paljon kertomuksia on vielä siitä, kuinka "perkuliest'" siellä
tapeltiin tahi tehtiin muuta ilkityötä, seipäillä rikottiin Rusilan
kaikki akkunat y.m.s. Siinä Muona-Juonakset ja muut saivat selkäänsä.
Nykyään on Padasjoella eläinmarkkinat Arrakoskella muutamia päiviä
ennen Hämeenlinnan syysmarkkinoita.
Laanin lähellä oleva Saksalan kartano lienee saanut nimensä "saksasta"
s.o. kauppias.
Entisiä kalkkiruukkia Keski-Hämeessä.
Kun kesällä 1910 erään komitean jäsenenä, jonka tehtävänä oli
Keski-Hämeen rautatien silmämääräinen tutkimus, saavuin Luopioisten
Kantolaan, kuulin puhuttavan eräästä vanhasta kalkkilouhimosta, joka
sijaitsee Kukkiajärven eteläpäässä Haikanniemellä.
Koska arvelimme tuon vanhan kalkinpolttopaikan tarjoovan yhtä ja
toista mieltäkiinnittävää, teimme sinne pitkin kaunista Kukkiajärveä
veneretken.
Kalkinottopaikalla kasvaa nyt suurta lehmus- y.m. metsää, joka, niinkuin
muukin kasvullisuus siellä, on erinomaisen rehevää.
Suuret murapatterit osoittavat, että siellä on paljon kalkkia poltettu.
Talolliset ovat käyttäneet muraa soihin, maantiepohjaksi y.m.
Otimme kalkkikivinäytteitä lähellä olevan vielä hakkaamattoman kallion
pinnalta. Ne eivät kuitenkaan liene olleet parasta laatua, koska
syvistä kaivon tapaisista kuopista päättäen, paras kalkkikivi on maan
alla. Että niin on laita, todistaa m.m. se seikka, että Rudenschöld
edellä mainitussa kirjassaan mainitsee, että Hämeessä on vaan kaksi
kalkkiruukkia Ridasjärven kylän lähellä Janakkalassa ja Luopioisten
kappelissa Hauhon pitäjää "Kohijockin" kylän lähettyvillä.
Jälkimmäisestä sanoo R. että "kalkki siellä on harmahtavaa, mutta
kuitenkin parempaa kuin Janakkalan pitäjässä ja on tuo kalkkikivi, joka
suurimmaksi osaksi on maan alla, vihertävää marmoria".
Ridasjärvestä sanoo R. että siellä on "hyvin iso kalkkivuori
harmaakivi lajia, johon vähän viheriätä on sekoitettu", sekä että
kalkki on "lujaa", muttei aivan valkosta, kuin myöskin "että vuoresta
jo ympärimitaten on murrettu 100 syltä, mutta että se näkyy olevan
loppumaton ja paranevan kuta syvemmälle tullaan".
Ridasjärven kalkkivuori — isonlainen kallio — sijaitsee muuten nykyänsä
Majamäen kanssa yhdistetyn Katilan talon maalla.
Sykärin isännän tiedonantojen mukaan poltettiin siellä kalkkia
suuremmissa määrissä vielä noin 40 à 50 vuotta sitten, vieläpä nytkin
polttavat Ridasjärven asukkaat tulilla pieniä kalkkimääriä.
Täällä liikkui muuten kansan kesken se huhu, että Ridasjärven
kalkkiruukista olisi otettu kalkki Hämeenlinnan linnaa ja Hollolan
kirkkoa rakennettaessa. Muun muassa on louhimossa kaksi syvää
kalkinottokuoppaa, joista toisella on vanhastaan nimi "Hämeenlinnan" ja
toisella "Hollolanhauta".
Paikalla, josta merkeistä päättäen aikanaan on paljon kalkkia poltettu,
kasvaa pientä metsää, sekin todistus siitä että siellä on valmistettu
kalkkia paljon myöhemmin kuin Luopioisissa.
Kuinka kauan kalkkia on poltettu Haikanniemellä ei tunneta, mutta
kansan keskuudessa on säilynyt huhuna, että sieltäkin olisi tuotu
Kruunuporin linnaa varten tarvittava kalkki.
Milloinka kalkinpoltto Luopioisissa lakkasi ei myöskään tunneta, mutta
varma on, että se vielä Rudenschöldin aikana 1731—1741 oli käytännössä.
Tätä todistaa se seikka, että hän mainitsee kalkin hinnaksi 30 äyriä
tynnyri Kuohijoella ja Ridasjärvellä 3 äyriä kappa paikalla ostettuna,
mutta 4 äyriä kun omistaja itse kuletti kalkin pois.
Kukkiajärven rannalla voi Haikanniemellä vielä eroittaa entisen
venevalkaman, josta tie on viennyt kalkinpolttopaikalle.
Kenanlyönti.
Aikoina, jolloin kaikellaiset urheiluleikit ovat niin sanoakseni otetut
päiväjärjestykseen, on syytä kiinnittää huomionsa myöskin kotimaisiin
urheiluleikkeihin.
Kun pikkuhuligaanit kaupungeissa keväällä alkavat typerää nappipeliä,
jossa pelataan napeista eli rahasta, silloin alkavat pikkumiehet
kaikkialla Hämeen salomailla harjoittaa hauskaa piippua eli
kenanlyöntiä, joka on todellinen kansanomainen urheiluleikki ja jossa —
niinkuin olla pitääkin — kunnia on voittajan ainoa palkinto.
Kenanlyöntiin ottaa osaa kuinka monta Anttia, Jussia tai Mattia
hyvänsä, mutta niistä kuitenkin vaan yksi on "piirissä" ja yksi
varsinaisena "vastaajana".
Lyömäaseena tässä hämäläisessä lawn-tennispelissä on 50 à 60 cm
pituinen puinen "kenakeppi" eli "kenatavi" ja lyötävä likim. 15 cm
pituinen peukalonpaksuinen pyöreä puinen "kena" eli "pinna".
Piiri merkitään maahan pistetyllä "piiripuulla" kuten krokettipelissä.
Urheilupelin eri asteilla saavuttavat pelaaja, vastaaja tahi
vastapelaajat jonkun määrän "keppimittoja", "mokkia", "kinkkuja",
"pystypäitä" tahi "linkkuja".
Kun urheilukentäksi on valittu sopiva tasanen paikka, riihipiha tahi
muu pihamaa, aho, maantie y.m.s., missä akkunoita ei ole lähellä, alkaa
peli.
Järjestys määrätään "teikkauksella" siten, että määrämatkan päästä
osanottajat heittävät kenakeppinsä "piiriä" kohti, jolloin lähin
mies tulee "piirimieheksi" ja n:o 2 vastaajaksi. Etäisyys lasketaan
piiripuusta "tavin" piiriä lähinnä olevaan päähän.
Piirimies asettuu nyt piiripuun viereen, tarttuu kenakeppinsä
päähän kämmenellään niin, että vaan vähän kepin päätä pistää esille
nyrkin päältä, sijoittaa kenan poikittain nyrkille kenakepin pään
sisäpuolelle, heittää sen nyrkillään ilmaan ja lyö sitä voimakkaasti
kenakepillään alhaaltapäin menemään niin kauaksi kuin suinkin. Muut
osanottajat, jotka seisovat hajallaan, koettavat kukin vastata joko
siten että lyövät kenaa, sen ilmassa ollessa takaisin piiriä kohti,
tahi niin että, jos kena on liian korkealla, heittämällä keppinsä
koettavat ilmassa sitä tavoittaa. Joka osuu, saa lukea hyväkseen 10
"keppimittaa".
Kenan maahan pudottua on "vastaajan" (n:o 2) tehtävänä siitä paikasta,
johon kena putoaa, kädellään heittää se, jos mahdollista, likemmäksi
kuin keppimitan päähän piiripuuta. Jos tehtävä onnistuu, siirtyy
vastaaja piirimieheksi, seuraava mies (n:o 3) vastaajaksi ja piirimies
asettuu muiden "vastustajien" joukkoon. Vastaajan kenaa heittäessä
tulee piirimiehen koettaa polttaa s.o. lyödä kenaa takaisin, ellei kena
makaa niin likellä, että vastaaja ulottuu kädellään piiriin. Jollei
kena joudu piiriin, s.o. likemmäksi kuin keppimitta piiripuusta, mittaa
ja laskee piirimies hyväkseen keppimitat piiripuusta kenan lähimpään
päähän, jolloin kuitenkin ainoastaan kokonaiset keppimitat — ei osat
— otetaan lukuun. Keppimittojen korkeimmasta määrästä suostutaan
etukäteen — tavallisesti vaaditaan vähintäin 100 keppimittaa.
Sitä myöden kuin osanottajat saavuttavat suostutun korkeimman
määrän keppimittoja — siis vähintäin 100 — rupeavat he kilpailemaan
"mokeista". Eroitus eri asteiden välillä riippuu siitä mitenkä kena
lyödään.
Mokista kilpailija lyö piirimiehenä kenan siten, että sauva pidetään
vaakasuorassa asennossa eteenpäin ojennettuna ja kena sijoitetaan
poikittain sen pään ylitse, josta se sitten keikahutetaan ilmaan
ja lennätetään sivulta lyömällä. Kenan tulee yhdeltä puolelta
olla keskeltä hiukan tasaiseksi kaverrettu, samoinkuin tavin pään
ja tyvipuolenkin yhdeltä puolelta tasoitettu. Mokan lyöjä ei ole
oikeutettu polttamaan ja saa laskea hyväkseen — niinkuin kaikissa
seuraavissakin kilpailuissa — vaan yhden mokan, pudotkoon kena kuinka
kauaksi hyvänsä.
Saavutettujen mokkien luku on oleva puolet keppimittojen luvusta — tav.
50.
Vastustajista saavat ne, jotka ovat mokkapelaajia, vaan puolet eli
5 mokkaa, mutta ne, jotka vielä kilpailevat keppimittasarjassa, 10
keppimittaa, jos kenaan osaavat.
Seuraa sitten kinkkukilpailu, jolloin kena lyödään samalla tavalla
kuin edellisessä, mutta sijoitetaan poikittain kenakepille sen
kädenpuoleiselle osalle käden eteen.
"Kinkkujen" luvusta sovitaan etukäteen ja vaaditaan niitä tavallisesti
vähemmän kuin mokkia — tav. taas puolet 25.
Lyödään sitten pystypäitä, joita, ollen vaikeimpia, vaaditaan
sopimuksen mukaan vielä vähemmin tav. 5-10 ja joita lyödessä kena
sijoitetaan poikittain pystysuorassa asennossa pidetyn kenakepin pään
ylitse, jonka sitä varten tulee olla tasanen.
Kun on pystypäät saavuttanut, seuraa viimeinen koetus: "linkun" lyönti.
Ollen kaikkein vaikein vaaditaan vaan yksi linkku. Kena sijoitetaan
siinä poikittain itse kädelle ranteen yli ja keppi pidetään ulospäin
ojennettuna ennen lyöntiä.
Voittajaksi tulee se joka ensin pääsee pelistä pois s.o., on
saavuttanut kaikki pisteet.
Ellei piirimies kenaa lyödessä kolmannella kerralla osaa, täytyy hänen
siirtyä pois piiristä. Ensimmäisen kerran hukkaan lyödessä huudetaan
hänelle "heru toisen kerran!" ja toista lyödessä: "heru Maija Liisan
lehmä vielä kerran!" Kun on tullut niin pitkälle, että vaan linkku on
jälellä, huudetaan: "yks' puuttuu sano p—u kun kärpäsiä laski".
Yhtä vähän kuin mokan lyöjä, saa kinkun, pystypäiden tahi linkun lyöjä
polttaa ja jos hän sen erehdyksessä tekee, kadottaa hän kaikki ennen
saavuttamansa tulokset ja saa alkaa alusta.
Kenan lyönti on muuten todellista reipasta urheilua, jossa vaaditaan
aika lailla voimaa, notkeutta ja nopeutta ei ainoastaan lyönnissä vaan
ennen kaikkia "vastaamisessa". Olen nähnyt taitavien kenanlyöjien
kepillään pyörähyttävän kenaa uskomattoman kauaksi ja todellista
taitavuutta vaatii kenan osaaminen tavilla korkealla ilmassa.
Että se on hauskaa, voin itse todistaa, kun ennen torppariemme ja
naapurin kylän poikien kanssa Alhon riihipihalla riippakoivujen
suojassa kevätiltoina tuntikausia lyötiin kenaa ulkona vapaassa
luonnossa suloisessa Hämeen maassa.
"Kerpeikkari".
Suurta kauhua herätti 1850-luvun alkupuolella ei ainoastaan Hämeessä,
vaan vieläpä koko Suomessakin kuuluisa rosvo ja murhaaja Johan
Adamsson, yleisesti tunnettu "kerpeikkarin" nimellä. ("Kerpeikkari" —
ruots. skarprättare — teloittaja).
"Kerpeikkari" lienee ollut julmin peto mikä ihmishaamussa maassamme
koskaan on elänyt.
Että hän kokonaisen vuoden sai riehua joutumatta kiinni, riippui siitä,
että hän, ollen nuorekkaan ja pulskan näköinen, nahkojen ostajaksi
tekeytyen aina esiintyi herrastellen ja mahtavasti kyytihevosella
ajaen, kuin myöskin siitä että hänellä oli suuri joukko "hyysääjiä",
sekä aina suoritti kauheat murhansa kaukana siitä paikasta, missä
kulloinkin asuskeli.
Kerpeikkarin apulaisista mainittakoon ensi sijassa hänen alituinen
"aseenkantajansa" ja rikostoverinsa Tanttilan Mikkolan maalla Lammin
pitäjässä asuva Kölhö-Heikki niminen "ittellinen", jonka mökissä hän
piti pääkortteria sekä muuan Lempäälän-Hetaksi kutsuttu nainen.
Niistä murhista, joita Johan Adamsson teki Keski-Hämeessä mainitsen
tässä muutamia.
Niihin aikoikin asui mökissään maantien varrella, Eteläisten Sarkkalan
maalla, Heinäkankaan pohjoispuolella ja Eteläisten tienhaaran tuolla
puolen, muuan Helppolin niminen muonaukko vaimoineen.
Pariskunnalla lienee ollut pieniä rahasäästöjä, koska Kerpeikkari ja
Kölhö-Heikki eräänä yönä Tanttilan kievarista kyytihevosella tullen
murhasivat pariskunnan.
Lempäälän-Heta lähetettiin jo edellisenä iltana Helppolinin mökkiin
yösijaa pyytämään ja päästämään sitten yöllä rosvot vanhojen nukkuessa
sisään.
Murhan tehtyä heittivät murhaajat vainajain ruumiit sänkyyn ja
sytyttivät mökin palamaan. Se paloikin maata myöden.
Samana yönä vietettiin Kivistön torpassa Porkkalan kartanon maalla
häitä, joissa muiden muassa oli "häitä kuokkimassa" rakennusmestari
A. Nylund, joka nykyään asuu Hämeenlinnassa ja jolta olen saanut
parhaimmat tiedot kuuluisasta rosvosta. Sinne saapui myöskin Heikin
vaimo, joka tiesi murhayrityksestä.
Nylund kertoo, että kun sitten sydänyönä liekit tulipalosta, joka
poroksi poltti onnettoman eläkemiehen vaimoineen ja mökkineen,
kajastivat kaukaa etelästä syysyön synkkää, tummaa taivasta kohti,
oli jonkinlainen raivo vallannut Heikin vaimon niin, että hän rajusti
tanssien huuteli: "Kah' yks' taas kirppuja korpee, kyllä kirput kyydis'
on"!
Kaikki silloin aavistivat, että taas jotain kauheata oli tapahtunut.
Toinen murha tapahtui Tyryn myllyllä Vanajassa. Sinnekin tuli rosvo
yöllä hevosella ajaen. Tupaan tultua löi hän ensin myllärin muorin ja
emännän kuten luuli kuoliaaksi ja karkasi sitten myllärin kimppuun
viereisessä huoneessa vaatien rahoja.
Emäntä oli kuitenkin kaikeksi onneksi niin paljon vironnut, että
pääsi juoksemaan apua hakemaan naapuritalosta, joten mylläri pelastui
ennenaikaisesta varmasta kuolemasta. Myllärin poika, joka oli läsnä,
tuli heikkomieliseksi kauhistuksesta.
"Herpentin mäellä" Lammin ja Kosken rajalla sijaitsevassa köyhässä
torpassa murhasi Kerpeikkari yhtenä yönä koko torpan väen, 6 henkeä.
Esimerkkinä siitä, mikä julma verenhimo miehen oli vallannut,
mainittakoon, että hän Mikkelin tienoolla kerran tappoi vastaan tulevan
ryysyisen kerjäläisen — oli vaan kysynyt: "onko sulia millä elät" ja
kun kerjäläinen siihen vastasi ettei ole, "elän sillä minkä armeliaat
antavat", oli pistänyt miehen kuoliaaksi sanoen: "kyllä minä sulle
leipää annan"!
Johan Adamssonin vangitsemisesta kerrotaan seuraavaa:
Matkoillaan oli hän useasti poikennut erääseen torppaan — Tervaniemeen
— lähellä Padasjoen ja Lammin rajaa, muka ostaaksensa nahkoja — joita
hän luonnollisesti ei koskaan ostanut.
Sinne oli isäni, koska Adamssonia taas sinne odotettiin, lähettänyt
7-miehisen joukon, jota siltavouti oli johtamassa. Onni oli miehille
suotuisa, sillä Jussi saapuikin torppaan erään "Kyläkkään-Eero" nimisen
miehen seuraamana. Seurueesta toiset piiloutuivat porstuakamariin, kun
toiset taas, etteivät herättäisi epäluuloa, tekeytyivät humalaisiksi ja
rupesivat rosvojen kanssa korttia pelaamaan.
Ikäänkuin erehdyksestä pudotti silloin isäntä, joka, niinkuin muutkin
miehet, oli mitä suurimmassa jännityksessä, kortin maahan ja kun
Kerpeikkari silloin kumartui ottaakseen sen maasta, karkasi isäntä
takaa häneen kiinni ja molemmat kieriskelivät lattialla. Se kauhea
rymäkkä, joka syntyy lattialla, on merkkinä väijyville miehille ja
kaikki ryntäävät he esille saaden siten miehissä rosvon, ankaran
vastustuksen jälkeen, sidotuksi.
Ja kun hän sitten tuotiin isäni luo kuulusteltavaksi, oli lähellä
että hän vieläkin, vaikka koviin jalka- ja käsirautoihin pantuna,
olisi tehnyt viimeisen murhansa. Kun nimittäin isäni alaskumartuneena
hanhenkynällään kirjoittaa pöytäkirjaansa, on vieressä seisova Jussi
huomaamatta siirtynyt lähemmäksi ja lyönyt äkkiä kaikella voimallaan,
raskailla rautakahleilla yhteen kytketyillä käsillään isäni päätä
tavotellen. Ellei isäni samassa olisi huomannut yritystä ja äkkiä
väistynyt, olisi hän luultavasti saanut kuolettavan iskun takaraivoonsa.
Välikäräjissä Tanttilassa kesti Johan Adamssonin jutun käsittely viisi
päivää.
Suunnattomasti oli väkeä kokoontunut käräjäpaikalle ja niiden joukossa
45 henkeä, jotka tavalla tahi toisella olivat sekoittuneet Kerpeikkarin
juttuun, ja jotka vangittuina oli tuotu sinne.
Oikeuden edessä oli hän ilmoittanut aikoneensa tappaa vielä viisi
henkeä, nimittäin isänsä, äitinsä, Tanttilan Mikkolan isännän sekä
Syrjänta'an Seppälän ja hänen veljensä.
Kerrotaan, että kun hän käräjäpaikalla näki Kurkijärven silloisen
isännän Pusan, oli hän Pusalle sanonut olleensa Piiskun mäellä
Kataloisten tiellä kuusen takana, kun Pusa yöllä ajoi ohitse ja olisi
silloin lyönyt hänet kuoliaaksi, ellei juuri olisi ollut matkalla Tyryn
myllyn väkeä murhaamaan ja ryöstämään.
Kun Pusa kiitollisena henkensä säästämisestä tarjosi K:lle 1 ruplan,
ei hän ottanut sitä vastaan; — sanoi olevan nyt, niinkun olikin, liian
myöhään!
Johan Adamssonin viimeisistä vaiheista mainittakoon, että hänet piti
mestattaman kotipitäjänsä Heinolan kirkon lähellä.
Mestauslava oli jo pystytetty ja papin läsnäollessa murhaaja
kontillansa silmät sidottuina lavalla kuu aivan viimeisessä hetkessä
julistettiin tuomio, joka siihen saakka oli ollut salainen.
Sen mukaan teljettiin hän sitten vartavasten muurattuun koppiin
Viaporin linnoituksessa.
Kopin, jonka pituus oli 4 kyyn., lävitse oli muurattu rautanen tanko,
jonka läpi liikkuvaan rautarenkaaseen vanki oli vitjoilla suolivyöstään
kiinnitetty. Onneton voi siten, kuten ajokoira, siirtyä edestakaisin
"haudassaan", johon johti vaan pieni luukku, josta ruoka annettiin ja
pappi pääsi hänen puheilleen.
Niukka valo tuli luukun päällä olevasta pienestä lasista. Ainoastaan
puoli vuotta eli hän kammiossaan.
Kerpeikkarin pääkallo joutui sittemmin yliopiston kokoelmiin, jossa se
vieläkin on nähtävänä.
Kuoltuaan luettiin hänen elämäkertansa ja tuomionsa kaikissa maamme
kirkoissa, muille varoitukseksi. Varsinkin oli Tuulosten silloinen
kirkkoherra Kockström pitänyt pontevan varoitussaarnan.
Isäni sai Johan Adamssonin kiinniottamisesta suuren kultamitalin.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75536 ***