
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75803 ***

language: Finnish




UKOSTA, AKASTA JA KAHDESTA KISSANPOJASTA

Kesäinen kertomus sydänsalolaisten hiljaiselosta


Kirj.

SANTERI RISSANEN




Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.




I


Kaukaisen Kaislalahden perukassa on Muhosenmäki niminen mökki.

Se on vain sellainen varsin tavallinen, kulkijan katseen eteen
korven keskestä veden henkeen odottamatta ilmestyvä alkeellinen
asumus, jonkalaisia meillä on sydän-Suomemme suurilla saloilla
vielä satoja: pikkiriikkisen, jäkkiheinää kasvaa jutuuttavan pihan,
kapan kymmenisen alaisen perunamaan, puolen tusinan hellällä
huolella hoidetun palturipenkin ja kämmenen levyisen, yhtä paljon
rikkaruohoa kuin ruistakin antavan pihapeltopälvekkeen piirittämä,
vanhuuttaan hataroitunut ja harmentunut, kyljelleen kyykistymässä
oleva pirttipahainen, jonka neliruutuisen ikkunan penkillä kituu
tuohiropeessa kelmeä palsami ja seinävierellä sakeana hyötyilevä
saunakukka.

Tuvan toverina kyyhöttää pihan vastakkaisella puolella katostaan
horsmia työntävä, samalla kertaa tallina, lammaskarsinana, kanalana
ja sikalana palveleva matala läävälättänä ja yksinäinen, ahdas
aittatettara sekä rannalla, mäen alisessa kosteassa ahteessa
vauluissaan vongahtelevan vinttikaivon ääressä raihnainen ja
ränsistynyt sisäänlämpiävä sauna.

Mökkiin tuo muusta maailmasta tuhansissa mutkissa kiertelevä ja
kaarteleva kapea kinttupolku. Se lähtee kilometrien takaiselta kylään
vievältä valtatieltä, kallelleen keikahtaneen virkaheiton tienviitan
viereltä ja päättyy, salon syvimmät ja synkimmät siimeiköt, vetisten
luonnonniittyjen noroisimmat laidikot, kuplivimmat ja kurisevimmat suot
ja silmänkantamattomimmat rahkaiset räkäpetäjänevat seikkailtuaan,
narisevan veräjän ylitse, pellon pientaritse ja pihamaan poikitse
pirtin rappusena rehentelevän suuren laakakiven luokse.

Vesitse saa Muhosenmäen venevalkamasta lähdettyään soutaa luppaista
senkin seitsemät selkävedet, salmien solukat ja saarien sivustat
ennenkuin ehtii kuuden kilometrin päässä olevaan lähimpään naapuriin ja
parin runsaan ja rasittavan rupeaman perästä kylään ja kirkolle.

Mökissä asui aikoinaan muuan Muhonen, Matti Muhosvainaja, joka
tämän kosteikon korpeen tekikin ja jonka mukaan ja muistoksi tällä
asutusaukeamalla on nimensä.

Nyt siinä on ja elää aivan toinen mies, Topias Toropainen eli, kuten
häntä nimen väännökseltä ja ikuisen törötyksensä vuoksi tavallisimmin
mainitaan, Törökki-Topi. Topin vaimo on Serukka, Serahviina Sinkkonen.

He olivat nuoruudessaan samaan aikaan pappilassa palveluksessa,
renkinä ja piikana, raatajina rahanalaisina. Siellä ollessaan he
olivat alkaneet sekä työssä että työn lomassa silmäillä toisiaan,
ensin kauempaa ja kainostellen, sitten likemmin ja rohkeammin ja vetää
lopuksi tiukasti toisiinsa päin. Sen oli sitten sattunut näkemään ja
kuulemaan jo vainajana oleva rovasti ja ryhtynyt haastelemaan heille
hartaasti yksiin leipiin ja lämpimiin lyöttäytymisestä. Ja kun ei
Topilla eikä Serukallakaan ollut sitä vastaan mitään, oli rovasti
vihkinyt heidät mieheksi ja vaimoksi ja toisillensa avuksi. Ja kun
Muhosenmäki, pappilan silloinen uutismökki, sattui olemaan samoihin
aikoihin entisen eläjänsä kuoltua autiona ja asujatonna, oli rovasti
antanut sen huomenlahjanaan heille helpolla vuokralla elinajaksi
viljeltäväksi — ja niin olivat Topi ja Serukka siirtyneet ihmisten
ilmoilta tänne salon sydämeen, etäisen Muhosenmäen isännäksi ja
emännäksi, korven kosteikon erakkoeläjiksi.

Topi ja Serukka olivat silloin vielä parhaimmillaan molemmat. Nyt he
ovat jo iällisiä ja vuosien ja vaivojen väsyttämiä, Topi mitä liekin
kohta kuusissakymmenissä ja Serukka joitakin vuosia nuorempi. Varmaa
vuosien määrää ei ole kummankaan koskaan tullut kinkerikirjoista
katsotetuksi, jos heistä he täysin tarkkoja tietoja niissäkään
näkyvissä.

Heillä ei ole olossaan ja osassaan mitään moittimista ja valittamista.
Päinvastoin on heillä mielestään Muhosenmäellään niin oivaa ja
onnellista kuin heidän kaltaisillaan oppimattomilla ja vähään
tyytyväisillä alhaiseläjillä osannee olla. Tosinhan tupatötterö yhtä
vähän kuin pihapeltohattarakaan ei ole liialla liikkumisläänillä
pilattu, mutta lämmintä ja leipää heille on mökinpaikallaan riittänyt
yllin kyllin kummallekin, etenkin kun Topilla on vielä peltotilkkunsa
lisäksi läheisellä Tetrisuolla jo osaksi kauraa ja heinää pursuileva,
osaksi parhaillaan hallaa henkivästä nevasta viljelykselle valmistuva
suoperkkiönsä ja töihinsä toveriksi vahva, vaikka vanha ruunarupukka,
Perho, ja Serukalla reippaasti surraava rukkinsa, neljä kanantettaraa
ja kukko, kolme lammasta ja pässinjepukka, sikapossu ja kaksi
hyvämaitoista hatarasarvea, Kullankukka ja Hellantetta.

Niin että omilla sitä on Muhosenmäellä hyvinä jos pahoinakin päivinä
toimeen tultu, vuokrat ja verot maksettu määrälleen kukkurakapoin ja
riskisti punnituin voikiloin, jopa paraina aikoina pistetty markka
muutama salaiseen säästöönkin, Serukan ruohonvihreän ja punakukkaisen
vaatearkun, perintökalun, nurkassa visusti varjellun Topin vauraan
villasukan yhä pulleammaksi ja painavammaksi käyvään kärkeen.

Yhtä heiltä hyvyydestään kuitenkin puuttuu ja on puuttunut koko
yhdessäoloaikansa — lasta.

Ei ole näet luojalta liiennyt heidän osakseen lapsilykkyä, ei niin
yrittääkään. Ja kun ei ole liiennyt, eivät Topi ja Serukka ole
toistonkaan tekemiä osakseen ottaneet, vaikka tarjoojia ja tyrkyttäjiä
on ollut jos kuinka monta. Lapsettomina he ovat vain olleet ja eläneet,
toisiinsa tyytyen ja kahdenkesken korpikotiansa asuen.

Ulkomuodoltaan kuivahko ja luiseva, alkuaan komea ja pitkänhuiskea
Topi käy ani harvoin Muhosenmäeltään missään, niin että häntä,
jöröttäjää, tuskin kaikki kylässä tuntevatkaan. Mutta sitä liikkuvampi
ja tunnetumpi on Serukka, miehensä täydellinen vastakohta, lyhyt ja
lyllerö, vielä vanhoillaankin verevä ja sirkeäsilmäinen, alati avoimen
herttaisesti hymyilevä, kotona ja kylässä terhakkana ja tiitteränä
hyöriskelevä ja pyöriskelevä, sukkelasanainen ja eloisa eukko.




II


Oli aikainen sunnuntaiaamu kesäkuun kuumimmillaan ja kukkeimmillaan
ollessa.

Jo tuntikauden, toistakin, runsaasti rusotellen nousuaan tehdä
touhunnut aamuaurinko pääsi lopultakin pujahtamaan piilostaan
metsäisenä ja mahtavana, mutta kyömyltään kallioisena kohoavan
Korpismäen tanakoiden hartioiden takaa. Punakkana ja pyöreänä se alkoi
samassa sinkautella säderyöppyjään eilisestä helteestä herpautuneena
lyhyttä suviöistä untaan nukkuvan luonnon syliin.

Vuoren takaisesta tyrmästä vapautuneet säteet lennähtivät vallattomina
joukkoina mäeltä sen harjakallion alla vielä äsken synkänsinertävänä
seisoa sojottaneeseen ja nyt äkkiä kirkastuvaan kuusikkoon. Kisailtuaan
pikaisen tuokion puiden runkojen ja juurien sokkeloissa ne solahtelivat
kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta alempana leviävään komeaan
koivikkoon ja siitä märemmällä maalla laajana lehtona kasvavaan
lepikkoon. Ne hyppelivät hetken leppien harmaaheraisilla lehdillä
ja paiskautuivat sitten virmojen varsojen lailla yli sammaleisten
rantakivien ja kaljujen kallioiden Kaislalahden sileään, kuulastuvan
taivaan kantta ja hämyisiä lähimaisemia kuvastelevaan kalvoon.

Kylvettyään kylliksensä leppoisessa lehdossa säteet uivat, veden
peilipintaan väreileviä viiruja ja nopeasti vaihtuvia juovia
piirrellen, toisella rannalla raukean alakuloisena ja utuisena
uinailevan Muhosenmäen puolelle.

Siellä ne pistäytyivät pitkän poudan, ruskeaksi paahtamaan korkeaan
kaislikkoon, kiipesivät kaislikosta rantaäyräälle ja läksivät
liitämään pitkin loivaa luhtaniittyä. Keksittyään siellä vedenrajassa
yksinäisenä seisovan kookkaan kukkatuomen ne hyökkäsivät hyväilemään
sen tuoksuterttuja ja kurkistelemaan lehvien lomitse puun jykeville
juurille.

Tuomen juurella on Muhosenmäen vaatimaton venevalkama ja siinä
säteiden silmätessä kaksi puoleksi mätäspensaalle kokastettua venettä,
kookkaampi ja kömpelömpi nuottavene ja kapeampi ja kiikkerämpi onkivene.

Säteet heijastivat sekunniksi taivaan sineä veneiden pohjalla lojuvaan
veteen ja peilailivat pikaisesti laitalautojen kimaltelevassa
peitetervassa. Mutta heti ne jo taas, olivat edelleen ehättämässä ja
puikkelehtivat päin pihaa suorana joirona juoksevalla kaivopolulla.

Herätettyään vankan kasteen kostuttamina kaarelle koukistuneet ja
heleitä pisaria pitkin varttaan valuttavat polun reunusruohot,
pistäydyttyään päreillä paikatusta saunan ikkunasta sisään ja
avoimesta ovesta ulos ne punailivat jo samassa sekunnissa Muhosenmäen
pienoista pihaa.

Parvi hetki hetkeltä paahteisemmiksi paisuvia säteitä jäi
leikittelemään läävän seinälle ja katolle ja sai sen kotvan kuluttua
väreilemään tuskin huomattavia lämpöviriä. Toinen parvi lennähti aitan
luo ja alkoi paahtaa porotella sitä. Aitan räystäästä tippua nappasi
pian pisaroituva yökaste.

Seikkailuhaluisista säteistä ryöpsähti rohkein parvi pirtin ikkunasta
sisään, valaisi tuvan kuin loihtien ensin laimean kellanpunaiseksi ja
sitten häikäisevän valkoiseksi, havautti uinahtaneet kymmenet kärpäset
katosta hyrräävään hääkarkeloonsa ja alkoi kuumentaa yhä kimakammin
tuvan vuoteessa hartaasti kuorsata huruuttavaa yksinäistä nukkujaa,
Törökki-Topia.

Toiset säteet jatkoivat matkaansa pellolle, veräjälle, saloon,
Tetrisuon yllä haaleana ja leveänä lelluilevaan ja vähin erin
väistyvään yösumuun, kauemmas korpeen ja sen peninkulmaisiin, milloin
laakeina lehtomaina, milloin mäkisinä kuusikkoina ja hiekkaperäisinä
petäjikköinä pitäjän rajaperukoille ulottuviin, siellä täällä sylistään
kimaltelevia korpilampisilmäkkeitä vilautteleviin asumattomiin
erämaihin.

Alkaneeseen aamuun keräilevä luonto rupesi liikehtimään ja
äännähtelemään.

Korpismäen kuusikossa kukahteli ensin kuherruskuukauttaan käki ja
havautti pitkän petäjän laajassa latvassa pesässään kippurassa nukkuvan
oravan imehtimään luonnon ihanuutta. Katajapensaan suojaavassa juuressa
karvapallona nukkunut jänis kupsahti jaloilleen ja loikki läheiseen
haavikkoon aamuaterialleen. Se valveutti vuppasemisellaan ja risukon
rusahtelulla koivun oksalle tunniksi pariksi pää siiven suojaan
torkahtaneen peipposen laulaa livertämään ja perhettään ruokkimaan.
Jäniksen jäljessä lensi oksalta oksalle säikähtyneenä ja toraisena
riitelevä närhi — —

Kaislalahden ruohikkoon väsähtänyt sorsapoikue siristeli aamuauringossa
unisena silmiään ja läksi karauttavan emän vanavedessä kaislikosta
selvälle syvälle ja alkoi voidella siellä vilkkaasti sulkiaan ja
sukellella lahden ruohoiseen pohjamutaan. Toiselta rannalta läksi
liikkeelle taviparvi, ja selän ylitse saapui havittavin siivin lahdelle
laskeutuva kuikkapari.

Sieltä täältä rantaryteikköjen alta kuului hauen posahdus ja lahdella
salakka- ja särkiparvien hyppyjen sukkela supsahdus.

Muhosenmäen pihaveräjän takaisesta laajasta lepikosta kantautui,
päivänkehrän kyynärää viitisen, kuutisen kuusien latvojen ylle
kiivettyä, ensin kaukaisempi ja vaisumpi, sitten lähenevämpi ja
kuuluvampi karjankellojen kaihomielinen kalkahtelu. Erottipa lopuksi
eri kellotkin: kaksi yksitoikkoisesti laitaansa lyövää lehmänkelloa ja
yhden kirkkaasti kilkahtelevan tiukukellon.

Äkkiä heilahti lepikon tiheä laita, ja lehvien ja oksien lävitse
työntyi esiin Perhon karvainen turpa, sen jäljestä silmät, luimussa
olevat korvat ja vihdoin koko pää.

Perho pälyili hetken, tutkien pitkin lepikon kapeaa laita-aukeamaa ja
sen toisella puolella olevaa pisteaitaa. Tunnettuaan seudut tutuiksi se
hirnahtaa hörähti lyhyesti, käänteli ja väänteli takamustaan puoleen
kumpaankin ja raivasi näin lepikkoon aukon, josta se asteli hitaasti
lönksytellen aukeamalle. Sitä pitkin se lähti huojuen kävelemään
veräjälle.

Perhon perässä astuivat aukeamalle Kullankukka ja Hellantetta, pässi,
lampaat ja viimeisenä possu.

Kokoonnuttuaan veräjälle ne alkoivat hiljaa ynähdellä, hörhötellä,
määiskellä ja vingahdella ja katselivat odottavasti mökin pihalle.

Turhaan ne siinä kuitenkin katselivat. Pihamaalle ei ilmestynyt ihmistä
eikä mökin ikkunassakaan näkynyt palsamin ylitse näihin aikoihin
veräjälle pälyilevää tuttua katsojaa.

Kun pörräävä paarmaparvi alkoi ahdistella eläimiä, kävivät ne
levottomiksi. Lehmät kalistelivat kellojaan ja huiskivat hännillään,
ja Perho potkaista tömäytti takaisellaan veräjän pielessä kasvavaa
kelohonkaa. Hongan runko kumahti tyvestä latvaan asti.

Sitten se jatkoi rauhoittuneena matkaansa

Puolivälissä puuta oli palokärjellä tikan toissakesänä kavertamassa
kolossa pesänsä. Pelästynyt palokärki pyrähti sieltä kimeästi
kirkaisten ulos ja lensi läävän seinään. Sieltä se silmäili
säikähtyneenä häiritsijöitään, ja kun se ei ollut mielestään niistä
vieläkään täysin turvallisen matkan päässä, syöksähti se taas
siivilleen ja kiiti pitkässä kaaressa pirtin luo. Siellä se iskeytyi
terävine kynsineen ikkunanpieleen. Kuin pilkaten peloittelijoitaan se
päästi siinä pitkän pärinänsä ja huutonsa:

Pärrrrrrrrrr, piiiiiiiiiiiiiiiiiiii —

Sitten se jatkoi rauhoittuneena matkaansa pellon yli jonnekin, minne
lie mennytkään toukkapuilleen takoa nakuttamaan.




III


Raskaasti nukkui vuoteellaan Törökki-Topi. Nukkui ja veti hirsiä, niin
että tupa raikui ja kauas pihamaallekin kuorsaus kuului. Päivän säteet
paistaa porottelivat häntä häikäilemättöminä päin naamaa ja nostivat
otsalle helmeilevää hikeä. Kärpäset kiehuivat kilvan hänen ympärillään
ja tuppautuivat tuon tuostakin puraisemaan milloin miehen kasvoja,
milloin vuoteesta rentona riippuvaa kättä. Topi kipristeli silloin
kasvojaan ja liikautti kättään ja urahti jotakin unissaan, mutta jatkoi
silti sikeää nukkumistaan.

Eikäpä ihmekään, sillä uupunut Topi olikin.

Serukka oli lähtenyt edellisenä päivänä jo puolilta päivin kylään
kaupittelemaan kerääntyneitä kanankevennyksiä, tiedustelemaan
sepältä jo keväällä kaiuttaviksi vietyjä viikatteita ja tekemään
läheneväksi heinäajaksi taloudessa tarvittavia puotiostoksia. Topi
oli palannut juuri Serukan lähdöksi perkkiöltään ja pistänyt yksin
jäätyään oikein tervaspuilla saunan lämpiämään. Lypsettyään karjan
ja laitettuaan eläimet laitumelle hän suoritteli vielä ehdottomimmat
ehtooaskareet. Sitten hän oli mennyt saunaan ja ottanut siellä
tavallista tanakamman löylyn ja ropsinut tuoreilla koivuvastoilla
päivettynyttä pintaansa niin, että se oli kuin paistikas. Peseskeltyään
itsensä hän oli lyönyt löylyä ja kylpenyt uudelleen. Raukeana ja
höyryävänä pirttiin palattuaan hän oli keittänyt kookkaan padallisen
perunahauvikkaita, syönyt tukevan illallisen ja juonut palan päälle
ison kaksikorvatuopillisen äsken lypsämäänsä maitoa.

Painettuaan puukkonsa ikkunanpielihirteen ja lyötyään vielä
kämmenellään puukon päähän hän oli kylläisenä pari kertaa röyhtäissyt
ja istuutunut penkille, pannut piippuunsa ja poltellut pimenevässä
pirtissä kopallisen räiskyvää ja röyheilevää palturia. Mutta sirkan
aloitettua uunin takana väsyttävän sirityksensä Topi oli noussut,
laskenut piippunsa ikkunanpenkille, haukotellut hartaasti, venytellyt
ja painautunut väsyneenä vuoteelle ja nukkunut heti kuin hako.

Vasta kun palokärki parkaisi hänen korvansa juuressa pirtin ikkunan
ulkopielessä havahtui Topi.

Hän nousi kyllin nukkuneena, oikoili ähkien ruumistaan ja käsivarsiaan,
haukotteli kuuluvasti, pani piippuunsa ja silmäsi ikkunasta ilmaa.

Mikäs ilmalla hätä oli. Samanlainen kuin eilenkin ja koko viime viikon,
toistakin: taivas pilvettömässä poudassa, tuuli tyynessä ja aurinko
punaisena, paahdetta itseensä imeneenä, niin että oli siihen pakahtua.

Topi kääntyi verkalleen ikkunasta lieteen päin. Siellä kuhjotti
pannu poroilla hieman kallellaan, Serukan lähtiessä enemmälleen
kuin puolilleen jääneenä. Olisi ollut pantava kahvi kuumenemaan ja
juotavakin, kun oli näin sapattiaamu, mutta se häntä nyt rupesi
rustailemaan tulta lieteen — yhden kahvin tähden. Jääköön varistamatta
siksi, kunnes Serukka kotiutuu keittämään.

Tuvassa tuntui tukahuttavalta, ja Topi läksi pirtin portaille
jäähdyttelemään.

Kas, sielläpäs jo elukatkin veräjällä telmivät paarmojen puremina!
Perho kilkatteli kelloaan, ja Kullankukka ja Hellantetta ynisivät
lypsyään, lampaat ja possu ruoputteluaan. Kauanko lienevät siinä
seisoneetkaan odottamassa? Kai tunnin, pari, koska oli jo päiväkin
noin korkealla ja palokärki ikkunan pieleen lensi toukkamailtaan
pärryttämään. Mutta odottakoot eläimet vielä. Se heitä lähteköön
miehinen mies yökasteessa akkojen tavalla lypsämään ja haastelulla
hyvittelemään. Hoidelkoon Serukka palattuaan.

Silmättyään tyynenä lojuilevalle Kaislalahdelle Topi näki sen pinnassa
hypellä puikkelehtivien kalojen kimaltelevat välähtelyt ja jälkeensä
jättämät runsaat, laajenevat, mutta sitten vähin erin erottamattomiksi
häipyvät vesirenkaat.

Paljonpa niitä nyt olikin noita nakkelehtelijoita lahdella. Näkyi
kuikkaparikin niitä nielevän minkä kerkesi. Voi olla selkävesiltä
lahden matalikolle itseään päivän paistateltavaksi uineita useita
parvia, ahvenia ja sären sinttiä.

Topissa heräsi äkkiä onkimies eleille. Toisaalta tuli tosin mieleen,
että se sinne nyt lähteköön ruohikkoon rämpimään ja veneen perään istua
kököttämään luojan suurena sunnuntaina, mutta toisaalta houkutteli
se, että entäpäs jos sattuisi hyväkin syönti ja antaisi Ahti auliisti
saalistaan, niin saattaisi tunnissa parissa tulla vaikka veneen pohja
peitolleen keltamahoja ahvenenköllisköitä — Kaislalahden lihavia ja
kyrmyselkäisiä körriköitä.

Topi innostui. Päätti kun päättikin lähteä ja meloa tuonne lupaavimman
ahvenheinikon kupeelle ja vedellä kilon muutaman ja keittää pyöräyttää
sitten Serukan tuloksi rantakalaa — panna perunoita sekaan, suurustaa
rukiilla ja paiskata voitakin kapustan...

Hän pyörähti pirttiin, vetäisi pieksut jalkaansa, heitti hatun
päähänsä ja takin hurteilleen ja läksi, valitsi räystään alta säilöstä
ottavimman ongen, riensi sitten miltei juoksujalkaa saunaan ja penkoi
sen lauteiden alta tuohiseen lihavia lieroja. Kun niitä oli kylliksi,
asteli hän valkamaan, tekaisi ruohotukusta tapin ja puulasi veneen
vesille.

Hiiviskeltyään veneineen rehevimmän ahvenheinikon luo Topi laski
meluilematta riippakiven pohjaan, pujotti onkeen mehevän madon,
sylkäisi siihen ja heitti pyydyksensä veteen.

Heti ensi heitolla siihen jämähtikin oikea jurilas. Kerran vain tokaisi
ja oli kiinni ja suorana ja tönkkönä tuli veneeseen. Vasta pohjalle
viskattuna alkoi pärskytellä vettä ja pompahdella pois päästäkseen.
Tuli toinenkin, samanlainen pullea ja keltamahainen ukko ahven...
kolmas, neljäs, viides ja lopuksi jo monesko lienee ollutkaan. Puolisen
tuntia sai vetää, niin että käsi oli kuoleutua.

Mutta sitten ahvenet lopettivat syöntinsä, eivätkä enää siltä kohdalta
nykäisseetkään, ei vaikka olisi kuinka ottavasti ongen asettanut ja
madon makeimmilleen sovitellut.

Topi sitaisi riippanuoran perälautaan ja siirtyi keulan puolelle
kokeilemaan. Ei syönyt sielläkään. Liekö parvi loppunut vai muualle
muuttanut. Kauankos se uiva parvi paikallaan pysyykään.

Olisi ollut Topinkin muualle siirryttävä ja toisissa onkipaikoissa
yritettävä, mutta sikseen se jäi. Johan noita olikin kaloja kolmeksikin
keitoksi kahdelle hengelle. Eikähän niitä ollut alunperin aikomuskaan
lappaa kaloja kuin kilo muutama. Raukaisemaankin jo rupesi, mikä lie
ruvennutkin, veden henki tai hikinen helle. Niin painosti, että suuta
pikkuisen ajan perästä aina haukotukseen repäisi.

Topi painautui mahdollisen mukavaan nojaan keulaa vasten, täytti
piippunsa ja polttaa luputteli puolinukuksissa.

Luputti ja horroksissaan mietti.

Sitä Topi mietti, että ei kai se ollut luojakaan maailmaa ja sen
luotuja laitellessaan meinannut, että ihmisen olisi kaikki kalat
järvistä kaluttava. Sai kyllä ihminen vallita kalat meressä ja taivaan
linnut ja koko maan, mutta piti tyytyä siihen, minkä milloinkin kaiken
hyvän antaja kerralla kohtuulliseksi katsoi ja lahjoittaa tahtoi.

Hyvyyden antaja —, niin. Tällaisen kesänkin antaja, jolloin päivä
paistaa rellettelee, että on ihan suloudellaan siihen sulattaa, eikä
tunnu tuulen tuhaustakaan, tyyninä vain selät ja salmet ujuvat ja
ilman ihana autere niiden yllä niin mukavasti väräjää ja vipajaa. Ja
metsät tuoksuvat pihkaansa ja muuta mukavaa tervettä hajuaan, linnut
laulaa lirittelevät, hyttysen hyrräävät ja leipä kasvaa pelloilla
ja perkkiöillä, että ihan kohina kuului — hänenkin, mökin miehen,
muokkauksilla — ja kaikki on kirkasta, lämmintä ja leppoisaa, ruumis ja
sielu kuin onnessa, mukavassa raukeudessa muhjottaen.

       *       *       *       *       *

Serukka oli saapunut sillä välin kylämatkaltaan kotiin.

Hän oli purkanut pirtissä pullean ja painavan nyyttinsä ja tyhjentänyt
sen sisällön, kahvit, ryynit, sokerit ja monet muut pienet ja
suuret pussit ja mytykät lajinsa mukaan sinne, missä niitä kutakin
säilytettiin. Sitten hän oli sipaissut yltään pyhäpukunsa ja laittanut
sen laskoksilleen vaatearkkuun. Pujoteltuaan päälleen arkiasunsa
hän oli siepannut rainnan ja mennä vilistänyt veräjälle. Siellä hän
oli saanut huudella ja huhuilla puolisen tuntia Kullankukkaa ja
Hellantettaa ennenkuin keksi ne lepikon tiheimmästä siimeiköstä, jonne
ne olivat pakkautuneet paarmoilta piiloon märehtimään.

Lypsettyään lehmät, ruopoteltuaan pässiä, lampaita ja sikapossua
ja viskattuaan pari hyväilevää sanaa hörhöttävälle Perhollekin hän
oli palannut pirttiin, siivilöinyt maidon puhtauttaan tuoksuaviin
pyttyihin, siistinyt vuoteen ja lakaissut eilen lähtiessään vain
hotaisemansa lattian — ja alkanut oudostella Topin, kotimiehen,
poissaoloa, kun ei miestä näkynyt, ei kuulunut. Olisiko ehkä joutessaan
jaloitellut taas perkkiölleen, jossa se jurraili päivät pääksytysten
ja tuskin yöksikään malttoi kotiin tulla? Tai lähtenyt ikävissään
soutelemaan selän toiselle puolelle naapureihin tupakkaturinalle?

Serukka pistäytyi pirtin portaille katsomaan olivatko veneet valkamassa.

Siellä oli nuottavene tuomen alla, mutta onkivene oli poissa.
Soutelemaan se oli sitten lähtenyt, mihinkä lienee lapiskoinutkin.
Serukka varjosti kädellä silmiään, kyetäkseen katselemaan auringon
alitse, ja tähysteli etäisiä selkiä ja salmia. Häntä hieman harmittikin
mokoma kotimies, joka jätti kodin autioksi ja tuvan oven tulla ja mennä
kenen tahansa. Eipähän siltä, että tänne korpeen olisi kuka tullut,
mutta kuitenkin —

Katsahdettuaan vielä Kaislalahdelle hän näki siellä ruohikon reunassa
onkiveneen. Ja siellähän se oli Topikin, keulassa onkia kököttämässä.

Serukkaa hykäytti silloin hyvästä mielestä. Ei se, ikuinen jörökki,
ollut toki raskinut loitota kauas konnultaan ja pesäänsä kaitsematta
jättää. Olikin semmoinen kotirakas miehekseen. Vain joutessaan ja
jotakin tehdäkseen oli lähtenyt ongelle. Ehkä oli saanutkin. Se oli
oiva onkimies, kun tuli sille työlle työntyneeksi. Monet keitot se oli
Kaislalahdelta kotiin kiikuttanut, varsinkin kun keväällä nuottakin
tarttui puuttoon eikä ollut vielä tullut peräintä parsituksi.

Serukankin mieli alkoi vetää vesille. Ei onkiakseen, vaan Topin
kalastusta katsoakseen ja siinä sivussa kylän kuulumisia jutellakseen.
Ei näet haluttanut kuumaan tupaankaan jäädä — ainahan tuota sai siellä
kyllikseen oleilla — eikä ruveta tällaisella helteellä tapansa mukaan
sapatin pyhittämiseksi aitan rapuille sanaakaan lukemaan, eikäpä tähän
pihallekaan pysähtyä toimetonna Topia tähyämään.

Hän asteli valkamaan ja läksi soutaa lipaskoimaan nuottaveneellä Topin
luo.

Päästyään onkiveneen likelle pakkasi Serukkaa ihan ääneensä
naurattamaan.

Onkivene oli perästään riipalla ankkuroitu, ja keulassa kuuhotti
Topi ja veti unta niin, että hiljainen kuorsuun hyrinä kuului kuin
hyttyslauman laulu. Piippu oli pudonnut rinnoille, — hyvä, ettei ollut
polttanut koko miestä, ja onkivapa oli olevinaan vieläkin kädessä,
vaikka riippui holtitonna puoliväliin vedessä.

Serukkaa oikein kutkutti kiljaista, niin että ranta olisi raikunut,
jotta olet sinäkin koko kalamies, kun nukut kesken ongintaasi — taikka
härnätä muulla tavalla. Mutta sitten hän arveli, että nukkukoon, kun on
kerran saanut unen päästä kiinni. Ei tuo usein liikoja nukkunutkaan,
tuskin kaikin kiirein ajoin kyllikseenkään. Väsynyt tuo raukka näytti
olevankin, kasvot kelmeät ja posket rypyssä. Nukkukoon, kun nukkuu!
Näkyihän tuo saaneen kalojakin, jotta ei ollut jouten istuskellut.
Tämä ilmakin oli semmoista unettavaa, että pakkasi painostamaan
virkeämpääkin ihmistä. Tottapahan heräisi, kun alkaisi nälkäkin näin
veden hengessä hiukaista.

Serukka kiinnitti hankavitsalla veneensä Topin veneeseen ja asettui
hänkin keulaansa pitkäkseen — Topin valveutumista vartoamaan.

Niin — ilmakin, tämä tällainen kesäinen ilma, oli sellaista unettavaa
ja uuvuttavaa, että hohhoijaa — ihan olivat maisematkin kuin
horroksissa, semmoisessa maidonkarvaisessa uniudussa, savuako sitten
lie vai auersumua. Ja vedet ihan kuin peili, sileäpintaisia ja koreasti
heijastavia, ja taivas syvänsininen, että hohhoijaa — eipä ollut näin
koreita ilmoja sattunutkaan monena siirtyneenä suvena.

Oli se tuo taivaskin — mikähän lie sekin? Niin kuului olevan pitkä
ja leveä, ettei ollut muka mittaa eikä määrää missään, ei loppua
ollenkaan. Eikä vaikka kuinka vauhkolla varsalla mennä vilistäisi, jos
kuinka korkealle, niinkuin tuo pääskynen ihan näkymättömiin, niin ei
olisi vasta kuin esikartanoissa, porstuassa. No, kaiketi sillä toki
taivaankin tuvalla edes jossakin oli jonkinmoinen pirtin peräseinä, jos
ottaisi ja oikein tarkasti tähystäisi.

Ja Serukka sovittelihe selkäkenoon ja alkoi tarkastella taivasta.

Ei sillä näkynyt olevan. Yhdeltä suurelta siniseltä pyöreältä
vain paistoi. Ja kuta kauemmin sitä katseli, sitä ylemmäksi se
kohosi. Oikein pakkasi jo pyörryttämään semmoinen korkeus. Piti
ihan sulkea silmänsä, kun niin huimasi. Ja vastahan ne kuuluivat
tuon sinisen takana olevan tähdetkin, joita talvipakkasilla
kuin taivaan reikinä tuikki — joitakin ratojaan ja renkaitaan
rullaamassa ja surraamassa, kuten siitä jokin valkotakkinen maisteri
muuanna kesänä kirkonkyläläisten juhlissa ihan tosissaan jutteli.
Ja niitä tähtiä, niitä olikin vähän paljon — ihan toistensa
takana ta-ar-ho-hohhoijaah-hoina ja ta-aarhohoijjaah-hojen
ta-ar-hooh-hoijaa-ah-haijaa...

       *       *       *       *       *

Topi näki unta.

Oli onkivinaan yhäkin, vaikkei enää äsken saanutkaan mitään. Uitteli
kuitenkin vielä onkeaan vedessä, että jos hyvinkin joku hottinen
nokkaisi. Ja kun vähän aikaa uitti, niin jo tuli toinen, äskeistä
isompi ahvenparvi. Se ui jostakin valkamasta käsin ja niin tuli
vauhdilla, että vesi lorinana edessä kohosi ja laineet laidoilla
liplattivat. Ne panivat Topinkin veneineen vähäksi aikaa lystisti
lelluilemaan. Parvi pysähtyi vienosti tyrkäten veneen luo ja jäi
siihen Topin ongittavaksi. Ja Topi onki. Niin veti, että alkoi kättä
pakottaa ja helmeilevän hien otsalle nosti. Mutta sitten kun ei enää
jaksanut vetää, alkoivat kalat itse kilvan kimpoilla veneeseen. Jotkut
hypätä leiskahtivat ylikin ja roiskuttivat lämmintä lahden vettä Topin
kasvoille. Se oli niin mukavaa menoa ja melskettä, että Topia alkoi
ihan naurattaa — kunnes äkkiä lentää hujelsi jostakin kauempaa oikein
kookas kala ja — ka, ka, kun oli kerrassaan kohti miestä tulla, mutta
laukaisikin päin laitalautaa, niin että pamahti, ja — Topi heräsi.

Serukkakin uneksi.

Oli olevinaan niissä taivaan aidattomissa avaruuksissa. Kuinka
merkillisellä tavalla lie sinne kupukaton päälle päässytkään! Ja
ympärillä hyrräsi ja surrasi taivaan tähtiä ja kaikenlaisia kiiluja
ja kiekkoja, että oikein pakkasi peloittamaan. Toiset mennä ujelsivat
ylitse ja toiset sivuitse ja kylmän henkäyksen jälkeensä jättivät.
Niitä oli niin paljon, että Serukan piti siirrellä, käännellä ja
väännellä itseään jos johonkin mutkaan, ettei eteen erehtyisi. Ja
niin oli touhuissaan ja kauhuissaan, jotta vallan vapisi ja hiessä
ui. Jostakin alkoi kuulua jotakin kummaa ääntä, vallan kuin kaukaista
huutoa, ja — samassa tulla tohisi päin häntä itse kiilujen kuningas
villillä vauhdilla, mutta paiskautuikin onneksi jonnekin ja jotakin
vasten, niin että kuuma vesi kasvoille räiskähti ja Serukka ärjähti ja
— heräsi.

Siristeltyään silmiään ja kohottauduttuaan istumaan Topi ja Serukka
katselivat kummissaan ja puoliunissaan ympärilleen, tietämättä ja
tajuamatta, missä oikeastaan olivat ja olivatko valveilla vai yhäkin
nukuksissa. Nähdessään toisensa he alkoivat hymyillä.

»No, johan ne vihoviimeinkin valveutuvat!» huusi joku nauraen jostakin.
»Kun saa viskellä rannan tyhjäksi kävyistä, kaarnoista, kivistä ja
mikäpähän käteen käynee, ennenkuin heräävät ja huomaavat.»

Topi ja Serukka kääntyivät katsomaan huutajaan. Se oli valkamassa
nauraa hytkyen seisova ja huivillaan huitova Muhosenmäen lähinaapurin
emäntä, Eveliina Eskelinen.

»No, mutta — tokko vieläkään alatte älytä laittautua sieltä lahdelta
rannalle? On nekin koko joukkoa, kun nukkuvat keskellä kirkkainta
päivää veneeseensä. Hyvä, että ette sinne yöksikin unohtuneet.»

Topi ja Serukka silmäsivät aurinkoa. Se oli jo kulkenut päälaelle ja
alkoi laitella toiselle laidalle laskeutumistaan.

»No, jopa sitä tulikin unta otetuksi», nauroi Serukka. »Eikö lie
nukuttu runsas rupeama!»

Topi murahti jotakin myönnyttelevää, harasi tuhdolle tipahtaneen
piippunsa suuhunsa ja alkoi meloa omaa ja Serukan venettä valkamaan.




IV


Kun oli kolmisin kiivetty kaivopolkua pihaan ja tultu tupaan,
keittää pyöräytti Serukka sapatinpäivän ja vieraan kunniaksi oikein
sikurittoman kahvin. Sitä juotaessa tuvanpöydän ääressä hän jutteli
nauraen Eveliinalle, mitenkä Topi ja hän olivat tulleet torkahtaneeksi
lahdelle veneeseen, ja vakavampana kuinka hän sitten oli herännyt
hiessä uiden ja haavanlehtenä hepattaen keskelle kummaa untaan.

Eveliinaa huvitti Serukan kuvaus, uni ja herääminen tavattomasti. Hän
nauraa kikatti sitä kuunnellessaan ihan kaksinkerroin ja valutteli
kuumaa kahvia vadilta syliinsä.

Hänhän se oli heitä herätelläkseen heitellyt Serukan tähdiksi uneksimia
kaarnoja, käpyjä ja kiviä rannalta. Viimein oli häntä alkanut jo
moinen unen sitkeys harmittaa, ja hän oli kahmaissut kookkaan kiven ja
viskannut sen oikein hartiaväellä päin venettä. Kivi oli kolahtanut
Topin veneen laitaan ja loiskauttanut lahteen pudotessaan vesiryöpyn
heidän päälleen ja viimeinkin valveuttanut.

Eveliinaa ja Serukkaa nauratti molempia makeasti, ja Topinkin totista
suupieltä vetäisi vinoon, kun hän muisteli omaa untaan ja heräämistään.

Toista pannullista tyhjennettäessä ja kerrottaessa puolin ja toisin
tuoreimpia kuulumisia sekä Topin jurautettua äkkiä väliin jotakin
odotettavissa olevasta mainiosta potaattivuodesta, laski Eveliina
juuri juomansa kupin pikaisesti pöydälle, löi kämmenensä paukauttaen
vastakkain ja vihelsi päätään pyöritellen.

Hyvät ihmiset, hänhän olikin tässä kikateltaessa, kahviteltaessa
ja kilpaa kaikenlaisista kerrottaessa unohtanut peräti asiansa ja
käyntinsä tarkoituksen ja muisti sen taas vasta Topin potaateista
puhuessa!

Hän oli tullut jalansyten tuomaan Serukalle sitä kissaa, josta oli jo
keväällä ollut puhetta.

Muisti kai Serukka kerran kirkolla tavattaessa maininneensa, ettei
Muhosenmäellä ollut kissaa, vaikka hiiriä vallan vilisi, ja että hän
ottaisi sellaisen, jos jostakin sattuisi hyvän hiirikissan tapaamaan?

Muistihan Serukka, mainiosti muistikin.

Sehän oli viime pitkänäperjantaina vai oliko se iltakirkon aikaan
pääsiäislauantaina. Oli tavattu Eveliinan kanssa kirkon portilla ja
juteltu, mistähän kaikesta lie laasattukin. Ja kun oli kantautunut
sitten keskustelu kohta kuopasta itämään nostettaviin potaatteihin,
oli Serukka alkanut harmitella, että hiiret olivat hakanneet heidän
kuopassaan paraita perunoita ihan hehdon verran putipiloille ja
huokaissut, jotta kun sattuisi saamaan edes jostakin kunnon kissan,
niin ottaisi hänet edes vallattomimpien nakertajien vahdiksi ja
vähentäjäksi...

Niin, niin sen muisteli Eveliinakin puheen olleen. Ja kun heillä,
Eskelilässä, oli sattunut kuukausi sitten kissalle — muistaahan Serukka
sen Eveliinan pappilasta pentuna tuomaan harmaankirjavan kissan —
poikasia, oli Eveliina sanonut Eprolle, miehelleen, että no, noista se
nyt saa Muhosenmäen Serukkakin itselleen sen kaihoamansa kissan. Ja kun
kissanpoikaset olivat alkaneet jo tulla omin avuin toimeen, oli hän
tänä aamuna, kun sattui sapattikin, kopannut yhden niistä pärevakkaan
ja lähtenyt ihan asiakseen kantaa keikuttelemaan Muhosenmäelle.

Tultuaan taloon ja kun ei tavannut tuvassa eikä pihassa niin huokuvaa
henkeä, oli Eveliina pistänyt kissavakkansa aution läävän nurkkaan ja
alkanut etsiä ihmisiä ja unohtanut koko kissanpennun... Eikö lie jo
raukalle tullut sekä ikävä että nälkä —

Kuultuaan Eveliinan ilmoituksen syöksähti Serukka seisoalleen ja
sanoi, että niinhän sillä raukalla toki on, jollei jo ole kerinnyt
kuollakin, ja läksi puolijuoksulla läävään. Eveliina ehätti perässä
ja sai vielä läävän ovella oikaistuksi, ettei niitä kissoja ollutkaan
vain yksi, vaan kaksi pentua kerrassaan. Molemmat olivat niin siroja ja
sukkelia ja aina keskenään kisailevia, että oli tullut sääli erottaa,
ja Eveliina oli arvellut, jotta jossa elää yksi, niin siellä kaksikin,
etenkin jos on hirveästi hiiriä, ja tuonut molemmat.

Siellähän ne vielä molemmat kissanpojat yhdeksi keräksi kääriytyneinä
pärevakassa läävän nurkassa nukkua kuhjottivat. Emäntien tullessa
ne vain vähän viirusilmiään raottivat ja painautuivat taas samaan
sykkyrään.

Serukka kaappasi kummankin kissan syliinsä ja alkoi niille puhua
leperrellä.

»Voi hellanlettoja kun ovat somia ja pikkuisia! Ihan kuin silkkikeriä,
sileitä ja pehmeitä pallukoita! No, johan minä nyt toki otan tällaiset
pikkuiset pipanat, ihan omakseni otan, marringaiset. No, jo osaavat
ollakin sieviä — kissanpojat, hellanletat, lankakerät...»

Kun oli vuoroin silitetty kissojen tuuheita turkkeja, pidetty niitä
milloin toisen, milloin toisen sylissä, tarkasteltu kissojen käpälät
ja kuonot ja mairiteltu jos joillakin hyväilynimillä, lähti Serukka
Eveliinan saattamana viemään kissoja tupaan. Laskettuaan ne pirtissä
permannolle hän alkoi puuhata niille syötävää.

Hän otti hyllyltä kivikupin, pani siihen paksua kermamaitoa, laski
kupin permannolle lähelle lieden lämmintä ja nosti kissat vakasta kupin
laidalle latkimaan.

Itse hän seisoi Eveliinan kanssa kauempana ja katseli äänetönnä
ihaillen kissojen kiihkeää syönnintouhua.

Mutta kun kissat olivat punaisilla kielillään latkineet itsensä
kylläisiksi, nuoleskelleet kuononsa ja viiksensä puhtaiksi ja
siistineet käpälällään pesten poskensakin, lähtivät ne livettävin
askelin tutkimaan tupaa.

Serukka kääntyi hymyillen penkillä istua jurottavaan Topiin.

»No, nyt se loppui Muhosenmäeltäkin kissan puute, Topukka», sanoi hän
hyvästä mielestä kimaltelevin katsein. »Kun meillä ei ole lastakaan,
niin ovatpahan edes nuo marringaiset ilonamme. Vai mitä siinä siihen
sanot — kun et ole vielä virkkanut hyvää et pahaa?» Topi istua kökötti
ja imi piippuaan. Sitten hän raotti vapaata suupieltään ja jurautti
kotvan kuluttua:

»Kaksi —?»

Serukka hyrskähti kaikuvaan nauruun. Hän iski Eveliinalle silmää ja
sanoi sitten Topille:

»No, mitenkäs? Kaksipa tietenkin. Toinen sinulle ja toinen minulle,
nimikoiksi.»

Topi vetäisi pari pulleata sauhua ja suitsutti ne hitaasti
sieraimistaan. Sitten hän longotti taas hieman suupieltään ja urahti
yksikantaan:

»E-enpä minä heistä» (ja taas parin pitkän sauhun ja suitsutuksen
perästä) »kissanpennuista — kummastakaan».

Eveliina ehätti Serukalle selittämään, että se tuo toinen vunukka,
hitaampi ja harmajampi oli poika, ja tuo tummempi ja pirteämpi tyttö.

Serukka katseli kallella päin ja kauan kumpaakin pirtin permannolla
piipertelevää pentua. Sitten hän hiipi varpaisillaan harmajan
poikakissan luo ja kaappasi sen äkkiä syliinsä.

»Tämä minusta on mieluisempi», sanoi hän. »Minä otan tämän omiin
nimiini. Ottakoon Topi tuon toisen.»

Topi kohotti verkalleen katseensa Serukkaan. Hänen äänessään oli äreä
kaiku, kun hän jurautti:

»E-een minä — mies — marringaisesta —»

Mutta Serukka ja Eveliina eivät häntä enää kuunnelleet. He olivat
istuutuneet tuvanpöydän eduspenkille vieretysten, silittelivät Serukan
syliin keräksi kiertäytynyttä ja hiljalleen kehrätä hurruttelevaa
kissanpoikaa ja haastelivat hartaasti, mikä nimi Serukan nimikolle
olisi pantava. Käytyään lävitse kaikki muistamansa kissanimet he
eivät olleet mielestään keksineet kelpaavaa. Milloin oli nimi liian
tavallinen, milloin se ei sopinut kissan väriin taikka luonteeseen, ja
mikäpähän lie ollut milloinkin vikana.

Serukka muisti, että hänen kotonaan oli ollut hänen lapsena siellä
vielä kiikkuessaan ja liikkuessaan kissa, jonka nimi oli ollut Matti.
Niin että olkoon tämäkin nyt sen kotikissavainajan muistoksi Matti, kun
kerran oli poikakissakin.

Kuunneltuaan vielä kotvan kissanpennun kehräämistä he johtuivat
huomaamattaan haastelemaan rukeistaan, villavarastoistaan, kuteille
aikomistaan kankaista ja puvuistaan.

Topin kissa oli kierrellyt kaikki paikat permannolla. Sitten se oli
tarkasteluunsa kyllästyneenä istuutunut lattialle lieden lämpimään
ja katseli sieltä kiekkosilmillään tuvassa olijoita, vuoroin ja
pitkään kutakin. Tuijoteltuaan silmää räväyttämättä penkillä tikkuna
tököttävään Topiin se avasi suutaan kuin naukaistakseen, mutta ei
naukaissutkaan, vaan läksi hitain ja heilahtelevin askelin pyrkimään
Topin luo. Tämän eteen tultuaan se taas istuutui ja tarkasteli tyystin
pyörein silmäpalloin vastassaan istujaa. Ja tottapa tarkastelu oli sitä
tyydyttänyt, koska se läksi taas tekemään epävarmaa taivallustaan ja
hiiviskeli Topin pieksun luo, alkaen hiljaa hyrräten hieroa itseään sen
varteen. Mutta kun mies ei liikahtanutkaan, paneutui pentu taas Topin
jalkojen juureen istumaan ja naukaisi kuin pettymystään valittaen.

Topi käänsi verkalleen katseensa kissanpoikaan ja laski kätensä
hitaasti sen silkinhienolle turkille. Karhealla kädellään sitä
silitellen hän murahti niin lempeästi kuin osasi:

»Ke, ke — katti — kis, kis — kissanpoika —»

Mutta sitten hän katsahti kulmiensa alta kuin pahasta työstä kiinni
joutuneena arasti Eveliinaan ja Serukkaan ja siirsi tylysti jalallaan
kissan luotaan loitommaksi. Ja jatkoi sitten silmäkulmat rypyssä ja
enää kissaan vilkaisemattakaan jörötystään.




V


Pitkään ja perinpohjaisesti puhelivat Muhosenmäen muhjakkalämpöisen
pikkupirtin penkillä hankkeistaan, hommistaan ja huolistaan Eskelisen
siro ja solakka Eveliina emäntäinen ja Topin tanakka ja teerevä
Serukka. Mutta kun hyvien naapurinaisten puolijäänisiin puheisiin alkoi
pujahdella yhä tihenevämpiä pysähdyksiä ja alussa vireinä virranneet
jutut juoksivat jolseammin eikä kumpikaan enää keksinyt, mistä laidasta
haastelun herättäisi, nousi Eveliina nopeasti, vilkaisi kaarensa
keskikohdan jättänyttä ja jo riutumistaan rakentelevaa päivää ja ehätti
esittelemään kotiinsa palaamista.

Mutta Serakkapa ei suostunutkaan laskemaan häntä luotansa.

Kun oli kerran kodistaan liikkeelle lähtenyt ja tullut vartavasten
noita kissanpoikia kyyditsemään, kierrellyt pitkin poluttomia
rantaryteiköitä ja livettäviä liejukoita kilometrikaupalla, niin
eihän sitä toki harviaisvierasta niin vain taas takaisin taipaleelle
työnnetty. Parasta kun paneutui taloksi ja oli yksin tein yökunnissa,
söi ja joi, mitä näin mökkitalossa tarjottiin, nukkui rauhassa kukon
lauluun ja hankkiutui hyvin levänneenä huomisaamuna lähtemään.

No mikäs, saattoihan Eveliina senkin tehdä. Eipähän hänellä mitä
huutavaa hätää ja hoppua kotiinsa ollut. Mies hoiteli mielellään yhden
yökauden taloutta ja lapsetkin olivat jo siksi suuria, jotta tulivat
omin avuin ja ilman äidin joutavaa perässä paimentelemista toimeen.
Eikäpä noita ollut tiedossa tulisempia töitäkään, heinäntekokin kun
oli aijottu aloittaa vasta, nousevilla viikoilla. Kunhan aamulypsyksi
päivänkoitteessa huomenna kotiutui.

»Ja syödään tässä vielä tuores kalakeittokin», saneli Serukka ja
lisäsi leikillisesti Topiin vilkaisten, »niistä Topukan ties miten
torkkuessaan venheeseensä veivaamista kaloista».

»Mutta pannaan ensin nämä Muhosenmäen lapset lullumaan», nauroi
Eveliina emäntä. »Eivätpähän pyöri hameen helmoissa ja polkeudu
jaloissa.»

Emännät innostuivat tuokiossa touhuamaan.

Serukka etsi aitasta vanhan tuohisen ja Eveliina haki läävän parvelta
lyhyitä luhtaheiniä. Ja kun heinät oli pyöritelty ja paineltu
tuohiseen, nosti Serukka kissanpojat siihen, ja Eveliina pani tuohisen
lattialle lieden lämpöisempään läheisyyteen.

Kissanpojat marrivat hetken kahisevilla heinillä, mutta uinahtivat pian
uupuneina herkkään uneen.

Serukka ja Eveliina pujahtivat pirtistä pihalle ja ryhtyivät aitan
rappusilla perkaamaan kaloja ja siinä sivussa kuin reipastuneina
rupattelemaan.

Yksikseen tupaan jäänyt Topi polttaa pelmutteli penkillään jöröttäen
pari piipullista ja laski sitten kuumenneen koppansa ikkunalle
jäähtymään. Istuskeltuaan vielä hetken hän nousi hiljaa ähkäisten
seisoalleen, venytteli ja verrytteli paljosta penkin painamisesta
puutuneita paikkojaan, kuulosteli pihamaalta kantautuvaa naisten
naureskelua ja puheenpajatusta ja jäi sitten pitkäksi ajaksi
katselemaan kissojen nukkumista.

Köllöttelivät siinä, Katti ja Matti, ja mukavaa olikin lieden ja
toistensa lämmössä olla höllötellä, nukkua kuhjottaa. Mutta kas — eikös
ollutkin Matti työntänyt käpälällään Kattia laidemmaksi ja vallannut
voimakkaampana väljemmän tilan itselleen? Ahdas kai niiden siinä
olikin, kun oli liian kapea kahdelle tuohinen. Pitäisi olla isompi
tai omansa kummallekin — ettei tarvitsisi Katinkaan heikommuuttaan
huonommalle osalle jäädä. Kun olisi ollut toinen tuohinen, olisi heidät
saattanut siirtää mukavammin makaamaan — tuohinen taikka muu, mikäpähän
sattuisi sopiva, kopsa tai vakka — Katille.

Topi tuumaili tuokion, hitaasti ja hätäilemättä. Sitten hän asteli
uunin luo, nousi sen kuvepenkille ja alkoi kopeloida laajan päällyksen
pärtöä.

Siellä oli jos jotakin, vuosien varrella viskattua, sekä ehyttä että
särkynyttä sälyä: Topin talvihuovikkaat, Serukan kintaat, lohkolaita
kivikuppi — Serukan possua ruokkiessa rikkoma — kuivanut tervanahturi,
kiulun vanteet, vanha kirves, liitoksistaan longahtanut pytty, kieletön
lehmänkello, Perhon ompelistaan ratkenneet päitset — kaikkea, mitä
ei tiedä mihinkä kädestään viskaa ja useimmiten uunille hetkeksi
heittää ja vuosiksi virumaan unohtaa, taikka mitä ei henno vielä
rikkaläjäänkään raikota, vaan uunille tarpeen varalle talteen työntää.

Pengoskeltuaan kertaan kolmeen päällystän pölyistä ja kirjavaa kamaa
Topi valitsi lopuksi pytyn ja laskeutui sen kerällä permannolle.
Hän pyöritteli pyttyä peukaloissaan puoleen ja toiseen ja kun sillä
ei ollut enää virkaa muuhun, haki hän tuvannaulasta talvihattunsa,
sovitteli sen pyttyyn ja nosti Katin tuohisesta hattuun ja laski pytyn
pentuineen permannolle tuohisen viereen.

Pantuaan perusteellisesti ja liiat rouheet huolellisesti ensin
kouraansa ja sitten kukkaroonsa siivoten palturia piippuunsa ja
imaistuaan makeat ja muheat sytytyssavut, hän läksi hitain askelin
naisten luo.

Eveliina ja Serukka olivat aitan rappusten ääressä ripeässä työssä.
He olivat käärineet hihansa kyynäspäihin asti ja perkasivat
kiireisesti kaloja. Serukka siivosi ahvenia semmoisella vauhdilla,
että suomut sinkoilivat kirkkaana suihkuna kasvoille, käsille ja kauas
ympäristöönkin, mutta Eveliina puhkoi ja puhdisti kalat kätevästi.
Niitä olikin jo siivottuina kymmenkunta.

Kun Topi tallusteli naisten luo ja seisahtui hajalla säärin aitan
seinustalle, suoristihe Serukka, pyyhkäisi valahtaneet hiukset
otsaltaan ja iski silmää Eveliinalle kuin veitikkamaisesti vihjaten,
jotta johan minä sanoin, ettei se toki Topukka henno minua kauaksi
katseensa alta heittää, vaan tulee, kunhan kerkiää.

Hikeä otsaltaan käsivarteensa kuivaamaan kohottautunut Eveliina
naurahti nopeasti.

Punoittava Serukka kääntyi Topiin päin ja haasteli hymysuisena:

»No, siinä mies, missä mainitaankin! Tulitpa kuin käskettynä, Topukka.
Kuulehan sinäkin, mitä me olemme tässä Eveliinan kanssa puhelleet ja
päättäneet.»

Ja sitten Serukka kertoi Topillekin, mitenkä hän oli eilen kirkolla
käydessään nähnyt heidän kyläkortteerinsa emännällä, haudankaivaja
Huttusen Sohvilla, semmoisen uudenaikaisen rekooli-istutuksen. Oli
kaksi penkkiä ikkunan alla, ja niihin oli kylvetty ja istutettu toiseen
kukkia jos jonkinmoisia — valmuja, ingerlummia ja keisarin kyntteliä
— ja toiseen kaikenkaltaisia kasviksia, punajuuria, porkkanoita,
kaalia ja sikuria. Kuuluivat olevan muodissa nyt sellaiset istutukset.
Pappilassa sanoi Sohvi olevan oikein ison aitauksellisen, ja
kauppiaassakin näkyi olevan pihamaalla pitkä aukeama. Ja kun Serukka
oli sanonut, että ollapa Muhosenmäelläkin edes muutama penkki, niin
Sohvi oli hakenut huoneesta paperipussillisen sekoitettuja siemeniä
ja antanut ne ihan ilmaiseksi Muhosenmäen ikkunan alle kylvettäviksi.
Mutta kun niitä oli yllin kyllin pariinkin penkkiin, oli Serukka
luvannut Eveliinallekin puoli pussillista.

»Ja kyllä sinä, Topukka, saat nyt antaa, noista palturipenkeistäsi
yhden minulle iloksi. Niin on näet tässä tuumittu, ettei ole
Muhosenmäellä muuta niin sopivaa puutarhapaikkaa kuin tuo sinun
tupakkamaasi. Siihen paistaa aamusta iltaan aurinko, ja yöllä on siinä
tuvan seinämällä suojaisinta ja maa on höystöisintä ja hyötyisintä koko
tässä tienoossa.»

Topi katseli ensin ällistellen ja silmät äkkiä harrilleen menneinä
Serukkaa. Sitten hän rypisti silmiään ja kulmiaan ja sanoa jurautti:

»Palturipenkin — parhaan paikan tupakalle — Minun vasiten muokkaamani —
E-en minä —»

Hänestä oli päätöntä, että Serukan mieleen oli voinut sellainen
mahdoton ja mieletön ajatus ailahtaakaan.

»E-en minä — milloinkaan — semmoiseen —», lisäsi hän lujemmin.

»Onhan sinulla noita palturikasvujasi yllin kyllin talvitupakaksi
tiedossa, ja viimevuotisiakin vielä polttamatta kuinka monta isoa
kerppua lieneekään. Niin että viidestä penkistäsi joutaa hyvinkin
minulle joku.»

»Vaikkapa — vaan en minä — valmista tupakkamaata —»

Serukka katseli kallella päin ja lempeän pyytävästi Topia silmiin.
Houkuttelevasti hymyillen hän esitteli:

»Edes pienin ja huonoin?»

Topin kasvot kävivät kylmänharmaiksi. Hän puri piippunsa luuta, jotta
ratisi, ja jyräytti hampaittensa lomitse:

»E-en — ikinä — vaikka vaikuttaisit —»

Serukka herkesi hymyilemästä ja huokasi. Hän käänsi katseensa kaloihin
ja jatkoi vitkalleen suomustamista. Mutta äkkiä hänen suupielensä alkoi
nytkähdellä ja mutruilla. Kääntyen poispäin hän pyyhkäisi esiliinaansa
jotakin ponnistuksesta huolimatta silmäkulmaan herähtänyttä kirkasta ja
kitkerää.

Äänettöminä ja työhönsä kumartuneina lopettivat Eveliina ja Serukka
askareensa ja läksivät sitten kaivolle kaloja huuhtomaan.

Topi törötti ukkospilven kaltaisena kotvan paikallaan ja tuijotti
tiukasti tantereeseen. Sitten hän siirtyi vitkalleen palturipenkkiensä
luokse.

Vasta kun naiset kutsuivat hänet syömään tuvanpöydällä höyryävää
kalakeittoa, läksi hän hitaasti ja pysähdellen pirttiin.

       *       *       *       *       *

Hiljaisina syötiin sinä ehtoopäivänä Muhosenmäen valjusti hämärtyvässä
tuvassa päivällinen, tai illallinenko tuo jo lienee ollutkin.
Aterioitiin sanaa vaihtamatta, vaikka oli vieras talossa.

Serukka söi katsettaan pöydästä kohottamatta, ääneti ja vähän
kuin hiiri. Hänen kasvoillaan oli kalpeus ja kankeus — ikkunasta
pilkistelevän raukean ehtoon vaimeaa valjuuttako lie ollut vai muuta.
Topi pureskeli joka palaansa pitkään, liiankin perinpohjaisesti, ja
nieleskeli vaivoin puremansa alas. Mutta tuon tuostakin hän unohti
lusikkansa kupin laidalle ja palasensa pöydälle. Katsahdettuaan
sitten kulmiensa alta Serukkaan hän rypisti rajusti otsaansa ja alkoi
päätteliäästi syödä, unohtuen kuitenkin taas pian uudelleen. Eveliina
yksin söi sakeasti suurustettua kalakeittoa mielellään ja makeasti ja
huuhteli palansa paksulla kermansekakokkelilla alas.

Eikä mieliala muuttunut suuresti syötyäkään. Serukka nousi ensimmäisenä
pöydästä ja hetken hiivuttua jo Topikin. Ei ollut maistunut keitto, ei
äsken kirnuttu voi eikä kookkaita kokkelin muheloita kermassaan uittava
piimäkään.

Serukka siirtyi Eveliinan syönnin lopettamista odotellessaan lieden luo
ja jäi katselemaan siellä nukkuvia kissoja. Topi toimiskeli jo penkillä
piippunsa kanssa.

Topi luimuili tuon tuostakin silmäluomiensa alitse Serukkaa ja
ajatteli, jotta kun se nyt on noita kissoja kyllikseen katsellut ja
näkee pennut pantuina kumpikin omaan pehmeään pesäänsä, helähtää se
siitä tavanmukaiseen mukavaan nauruunsa ja kääntyy ja iskee Eveliinalle
silmää ja sanoo, että elähän, onpas se Topukka tekaissut vunukoille
molemmille mukavat majansa, ja luo sitten hemaisevan ja hymyilevän
silmänsä Topiinkin, alkaen taas kuten ennenkin iloisesti jos jostakin
jutella.

Mutta eipä ollutkaan nyt sillä mielellä Serukka. Alkoi vain vieraan
syötyä ja kiiteltyä kantaa kiikutella hänen kanssaan ruokia aittaan.

Eikä luonut niin katsettakaan Topiin.

Topia harmitti niin, että oli siihen paikkaan pakahtua. Ei hän oikein
tiennyt, mikä häntä alkoi äkkiä kaivella ja kiukuttaa, mutta niin
se vain kuohutteli ja käänteli, jotta — Ja nuo kissatkin! Pitipäs
hänen, ison ja iällisen miehen, pakkautua niitäkin hoitelemaan
ja huushollaamaan kuin minkäkin lapsen — Nauroivathan hänelle jo
naisetkin. Eivätkö liene parhaillaankin nurkan suojassa kikattamassa?
Ja nauraisi jos kuka, kun kuulisi.

Kun Serukka ja Eveliina viivähtivät jollakin kantomatkallaan vähän
kauemmin, nousi Topi päätteliäästi ja kävi ja nosti kissanpojat hieman
kovakouraisesti uunille — näkyvistä.

Tupaan tultuaan puhdistivat naiset vielä pirtinpöydän. Eveliinan käytyä
istumaan äännähti viimeinkin Serukka, mutta vain kuin kuiskaten ja
ainoastaan Eveliinalle:

»Jaetaan nyt ne siemenet, vaikka kyllä kai ne joutaisivat sinulle
kaikkikin.»

Hän haki hyllyltään paperipussin ja palan harmaata käärepaperia.
Paperista hän pyöräytti suipon tötterön ja alkoi valutella pussista
siihen siemeniä.

Eveliina ehätti estelemään:

»Ka, elähän enää... Johan ne nyt nuokin toki minulle riittävät. Ei jää
itsellesi... Voi, hyvä ihminen, kun kaataa kaikki...»

»Eipähän näitä näytä meillä tarvittavan», sanoi siihen katkeralta
kajahtavin äänin Serukka.

Vasta kun Eveliina vakuutti, ettei hän ottaisi kuin puoli pussillista,
jätti Serukka siemeniä itselleenkin. Hän vei oman osuutensa uunille ja
huomautti huokaisten:

»Olkoot siellä — unohtumassa.»

Ja taas painoi iloton alakuloisuus surumieliseen syleilyynsä
Muhosenmäen pienen pirtin. Alkavan iltayön hämäryys hamuili hiljaa
hiiviskellen pitkin permantoa, pöytää ja penkkejä. Tuvan asukkaat
istua kyyhöttivät vieraineen kukin tahollaan unteloon äänettömyyteen
ja valottomiin mietteisiinsä vajonneina. Kuului vain Topin piipun
luputus ja uunilla kehrätä hurruttavien kissojen hyrinä. Silloin
tällöin rapsahti jokin — russakkako lie katosta pudota napsahtanut vai
seinäsammal salaperäisesti sihahtaen risahtanut.

Piippunsa pohjilleen poltettuaan ähkäisi Topi äkkiä. Hän nousi, hapuili
käsille hattunsa ja asteli keskelle permantoa. Sinne hän seisahtui kuin
jotakin odottaen ja käveli kotvan kuluttua ovelle. Kääntyen siellä
tupaan päin hän jurautti jotakin saunaan maata menosta, odotti taas, ja
pyörähti raskaasti huoahtaen pihalle.




VI


Lyhyin ja jämerin askelin Topi laskeutui kovaksi kamaraksi
tallautunutta polkua pirtistä saunalle. Hän ei mennyt kuitenkaan heti
lauteille levolle. Niin oli kuuma eikä tuntunut nukuttavankaan. Ja
kummakos, jos ei nukuttanut, kun oli jo päivällä pitkät unet veneessä
vetänyt.

Topi istuutui saunan rapuille jäähdyttelemään ja unta odottelemaan.
Nojaten kyynäspäin polviinsa ja käsin poskiinsa hän katseli kulmiensa
alta eteensä. Ja aatos tuli ja toinen meni siinä kumarassa kyyköttäessä.

Päivä oli painunut läntisten korpien talottomiin takalistoihin,
ja yö teki kukon askelin tuloaan. Kaikkeuden ylle alkoi laskeutua
auringon alettua kuin kattava kaihi. Hämyinen Kaislalahti synkkeni
synkkenemistään. Sen tuonpuoliset rannat tummenivat kivineen,
kallioineen ja lepikkolehtoineen yhdeksi pitkäksi ja pimeneväksi
juovaksi. Korpismäen koivikko paistoi vielä kalpeana kelmeytenä,
mutta kuusikoita kietoi jo syliinsä kuin jokin sinertävä sysi. Lahden
laakeasta ja noroperäisestä pohjoispäästä lappautui laajana pilvenä
sakenevaa sumua, joka kääri tuuma tuumalta lelluillen liikehtivään
poveensa ruohikot, rantaryteiköt, äyräät ja luhdat ja venytteli jo
vaippaansa valkamaankin. Lahdelta laajenevat selkävedet mukailivat
mustina eikä niiden epämääräiseksi muuttuneesta etäisyydestä
erottanut enää saaria ja salmia. Ja kaiken päällä riippui raskaana ja
raukeana tähdetön ja vallan kuin vitkalleen yhä alemmaksi laskeutuva
lenseäloistoinen taivaan holvi.

Jossakin, jollakin kaukaisella korpilahdella huudella hujelteli
yksinäisyytensä ikävää kumppaliton kuikka, ja toisaalta kuului
etäinen lahorastaan valitteleva viserrys. Tuolloin tällöin kantautui
Muhosenmäen salolaistumilta Kullankukan kellon kaihoisa kajahdus.

Topin mieli ja mietteet olivat mustat ja matalat. Mikä heitä liene niin
lamauttanutkin, yön yksinäisyyskö vai luonnon alakuloinen ilottomuus,
mutta niin oli vain mieliala myreä ja miete masentunut, ettei mahtanut
olla monella monesti.

Päivällä oli toista, paisteista ja mukavaa. Tuolla lahdella lempeydessä
ja auringon armaudessa, korkean ja kuulaan taivaan kuvun alla
ratoksensa onki ja veneensä keulaan kuin lapsen kaltaisena nukahti,
heräten odottamattaan Serukan seuraan.

Ja nyt oli toista. Luonnosta lumous lopussa, päivä pimennossa, taivas
tummenneena ja Serukkakin — ainoa toveri ja puhekumppali erämaan
yksinäisyydessä — sytenä ja sanatonna.

Siitäköhän se oli Serukka mahtanut matalalle mielialalle mennä,
kun ei niille siemenilleen sitä pyytämäänsä palturipenkkiä saanut?
Ei kai sillä liene muutakaan mielen muuttajaa ollut. Mutta pitihän
sen, aikuisen ja ajattelevan ihmisen, käsittää, etteihän sitä nyt
toki voinut valmista, kasvussa olevaa penkkiä joillekin joutaville
kukkakasveille kuka antaa. Ei sittenkään, vaikka siinä olikin
semmoisille siemennyksille koko mäellä mukavin ja parhain paikka, johon
ne siemenet oli pantava, jos kerran johonkin pani. Mutta kun se jo
kasvoi parhaillaan palturia, niin se kasvoi palturia, eikä sitä enää
käynyt muille kylvöksille muuttaminen.

Se taisi mainita meinailleensa niitä kukkiaan itselleen iloksi ja
mielelleen ratoksi? Ja oliko ihme, jos oli meinaillutkin. Moniakopa
ja mukavia niitä nyt Serukallakaan iloja näin korven keskessä
oli? Samaa arkea ainaisine askareineen aamusta iltaan ja viikon
päästä kuin huokaisuhetkeksi pyhää. Niin että iloa kai se ikävöitsi
arkiharmauteensa hänkin, vaikka kokikin olla osaansa tyytyväisen
näköinen ja ottaa ilon itsestänsä. Mutta mielensä syvässä toista
toivoi. Vähäiset ja valituthan ne olivat nämä sydänsalon ja korpikansan
riemut.

Olisihan sille saattanut sen ilonsa suodakin — eikähän se ratoksensa
paljon pyytänytkään, penkin verran vain, pienimmän penkin. Mutta kun se
oli jo tupakkamaana, niin se oli tupakkamaana, eikä sille mitä mahtanut
muuta.

Kovin se näytti koskevan, kun kiellettiin. Niin näytti menevän
murheisiinsa, ja siihen naurukin kuin leikaten lopahti. Eikö liene
ihan itkenytkin? Jotakin se vain silmäkulmastaan esiliinansa kulmaan
kuivasi. Mutta suotta se nyt, iso ja iäkäs ihminen, niin vähästä
vesitteli. Jos se nyt oli yhden penkin saanti niin sydänasia, niin
olisi kai sen saattanut antaakin — ellei se jo olisi ollut palturin
kasvussa.

Taikka — mitäpä se nyt olisi yksi penkki merkinnyt antaessakin, kun
oli kuitenkin neljä muutakin, parempaakin, tupakkaa työntämässä. Ja
entistäkin satoa, viimekesäistä oli, korjuussa yllin kyllin vaikka yötä
päivää pelmuttaa —

Kun olisi arvannut, että se ihan itkun puhalsi, niin olisi hänet nyt
yhden penkin mieliisi luvannut...

Mahtaneekohan se nyt vieläkin valvoa ja vesitellä, asiasta ihan
aiheettomasta? Se on semmoinen herkkä ja helläluontoinen. Malli-ihminen
kerrassaan, mutta vähästä pahoittuva, niinkuin nyt tästäkin,
joutavasta. Ei sitä pitäisi ihmisen olla aina niin valmisvetinen. Mutta
jos on, niin on, ja minkäpä sille luonnolleen varsinkaan vaimoinen
ihminen mahtaa? On luotu herkemmäksi naiseksi, niinkuin tämä jäyheämpi
ja karumpi mies mieheksi.

Aivanpa pitäisi käydä katsomassa, ettei se siellä suotta valvo ja
vesittele eikä itseään turhan takia väsyttele. Sanoa, että alkakoon
vain asetteleida ja uinahtaa ja unohtaa koko apeutensa, niin
aamullapahan sitten nekin surut seikotaan.

Taikka olla mitään sanomatta. Kuulostaa vain seinän takaa tai
ikkunanpielitse pilkistää, jotta unessako on vai hereillä. Ja jos
tuntuu hereillä olevan, niin vierasta valveuttamatta jollakin kättä
pitemmällä ikkunaan hiljaa heläyttää ja viitata väsähtämään.

Parasta pistäytyä heti, ettei pane koko yötään pikku syistä pilalle,
vaan ehtii jonkun hetken torkahtaa. Kun olisi vain jokin, millä
ikkunaan kopauttaisi.

Topi nousi tavallista vikkelämmin. Kun ei löytänyt muuta mukavampaa
esinettä mukaansa, niin otti saunan seinustalla olevan taikon.
Saattoihan sitä senkin hienolla kärjellä hellävaroen kilauttaa.

Tultuaan pihaan Topi kiersi pellon pientaritse pirtin seinustalle.
Siellä hän painoi vallan kuin ennenmuinen, nuorena miehenä pappilassa
Serukan aitan luona iltahämyssä ollessaan, varovasti korvansa hirteen
ja kuulosti, mutta ei kuullut muuta kuin oman huohotuksensa ja povensa
jyskeen. Hän pidätti henkeään ja painoi korvansa kiinteämmin puuhun.

Nukuttavanpa siellä tunnuttiin. Kahden henkilön syvä ja tasainen
kuorsaus kuului ja siihen väliin sirkan siritys. Unessa olivat sekä
Serukka että Eveliina.

Oikaisten itsensä seinustalta suoraksi tunsi Topi pienoista pettymystä,
ettei pirtissä oltukaan hereillä huokailemassa. Mutta sitten tuli
hänelle mieleen, että jospa se onkin ensin hiljaa pahanmielensä itkeä
hyreskellyt ja siihen sitten väsähtänyt, raukka.

Topin oli noin päätettyään paljon parempi olla, milteipä kuin hyvästä
mielestä hykähytti. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta jäikin vielä
pitkäksi ajaksi siihen ajattelemaan ja jalkojensa juuressa olevia
palturipenkkejä kallella päin katselemaan.

Mitä lienee mies siinä miettinytkin ja mitkä kamppailut ajatustensa
aallokoissa käynyt, mutta äkkiä hän astui taikkoineen pisimmän penkin
luo ja nosti terällä tupakan juurineen maasta, nosti toisenkin,
kolmannen — ja jäi tuokioksi tuijottelemaan kasaan keräämiään kasvuja.

Hän rypisti rajusti kulmiaan ja tuntui purevan hammastakin, mutta
sitten hänen piirteensä taas lauhtuivat ja huoaten kumartuen hän
puhdisti koko penkin.

Lopuksi hän käänsi ja tasoitti sen siemennystä varten valmiiksi, keräsi
tupakanvarret kainaloonsa, kuulosti, ettei pirtissä oltu herätty,
ja hiipi pellonpientaritse kiertäen taikkoineen takaisin saunalle.
Siellä hän pisteli tupakat seinänrakoihin riippumaan ja kuivamaan,
poltteli vielä piipullisen, nousi lauteille, riisui takkinsa ja kääri
sen päänalaisekseen. Mutta ennenkuin hän heittäytyi pitkälleen uneen,
työnsi hän saunan seinäluukun auki ja katsahti Kaislalahdelle, alkavia
ilmoja arvaillakseen.

Lahti ja koko luontokin oli kirkastunut, vaikka vielä uikin valkean
sumun vallassa. Ja tuonpuoliselta rannalta erotti jo lepikkolehdon
lempeät piirteet, puhtaan valkoisena paistavan koivikon ja sen yllä
kuusikon, johon Korpismäen kyömyharjulta alkoi taas heloitella hempeänä
runsasta rusoaan ryöpyttelevä uusi päivä.

Tyytyväisenä ähkäisten paneutui Topi lauteille levolle.

Hänen oli hyvä olla, rauhaisa ja suloisen raukea. Hänen mielensä
äskeinen mataluus oli poissa ja mietteensä mukavat. Tuntui kuin
olisi jokin raskas painajainen, mikä lie ollutkin, heltiytynyt hänen
olemustaan häiritsemästä.

       *       *       *       *       *

Muhosenmäen pienessä pirtissä nukkuivat hauskassa aamuhämärässä
vuoteella vieretysten Eveliina ja Serukka, Eveliina pullean poven
tasaisesti aaltoillessa naisen nuoremman syvää ja tervettä unta,
punakkaposkinen Serukka levottomammin ja jotakin unta nähden. Hänen
hapuileva kätensä puristui peitteen laitaan, ja hänen huulilleen
karehti hellä hymy. Puoliääneensä hän äkkiä lämpimästi ja lempeästi
huudahti:

»Topukka! Topukka ukko —»

Silloin kahahti tuvan uunilla jotakin ja tuohisestaan kohosi koukussa
selin haukottelemaan ja venyttelemään Matti. Se silmäsi katse harallaan
pirttiä. Sitten se istuutui, haukotteli hartaasti ja alkoi ahkerasti
peseskellä silmiään. Puhdistettuaan vielä pukunsa ja partansakin
se loikkasi tuohisestaan uunille ja alkoi väräjävin kuononenin ja
kuulumattomin käpälin tutkiskella kaikkia paikkoja. Löydettyään
emäntänsä pehmeät lapaset se lennätteli niitä sinne tänne ja viskasi
viimein niistä toisen Katin pyttyyn ja herätti Katin.

Yhdessä ne yltyivät kisankäyntiin, pistivät piiloleikiksi Topin
huovikkaissa, pelailivat Perhon päitsillä ja keksivät lopuksi Serukan
uunille sälyttämän siemenpussin. Sitä ne pyörittelivät sinne tänne
ja kierittelivät lopuksi uunin ja seinän välisen kapean aukon luo.
Molempien pussista kiistatessa se luiskahtikin loveen ja suhahti Matin
ja Katin suureksi kummastukseksi välikkeen synkkään syvyyteen.




VII


Eveliina ja Serukka heräsivät, kun pihamaalla kanoineen kävellä
teikkaroiva kukko vetäisi aamuvirren.

Pukeuduttuaan ja peseydyttyään, Serukan siivotessa pirttiä, Eveliina
esitteli taas kotiinlähtöään. Serukka sai kuitenkin houkutelluksi hänet
jäämään vielä aamukahville.

Kahvia yhdessä lieden luona laitellessaan emännät juttelivat vielä
eilen kummaltakin kertomatta unohtuneet asiat. Mutta kun kahvi alkoi
poukahtelevassa pannussa kuohahdella pitkin kiilteleviä kylkiä,
kantoivat he pannun pirtin pöydälle ja kyyditsivät sinne kupit, kerman
ja sokerin.

Istuutuen toinen toiselle puolelle pöytää ryhtyivät he hörppimään
kolmella sormella kannattamastaan vadista höyryävää kahvia.

»No, ihme ja kumma, ettei jo Topikin ala tulla tallustella saunasta
aamukuppiaan saamaan», sanoi Serukka. »Näihin aikoihinhan se jo muina
arkina on ollut askareihinsa menossa.»

»Olisikohan yksin nukkuessaan unohtunut uinahtamaan yli aikansa?»
epäili Eveliina.

»Eipä se tavallisesti erehdy nousuissaan, jos ei maatamenoissaankaan»,
selitti Serukka ja nousi silmäämään ikkunasta saunapolulle.

Hän ehti tuskin katsahtaakaan, kun jo löi kämmenensä kummastuksesta
vastakkain ja huudahti yllättyneenä:

»No, sitä se on Topukka! Nyt minä jo tiedänkin, mikä sitä tänä aamuna
niin nukuttaa. Tulehan katsomaan, Eveliina. Topi on kitkenyt meidän
muina miehinä maatessamme koko pitkän palturipenkin putipuhtaaksi,
vieläpä kääntänytkin sen. No, sitä se on Topukka!»

Serukan äänessä oli onnekkaan ylpeähkö värähdys, ja naurahtaen hän
huomautti katsomaan kiiruhtaneelle Eveliinalle:

»Jo minä eilen ehtoona aloin arvellakin, jotta jokos se nyt Topi
paneutui niin pahaksi, ettei edes pientä penkkiä anna. Olinpa jo hieman
nyreissänikin, kun se ei heti luvannut.»

»Noo», lohdutti Eveliina, »eihän se nyt niin siinä silmänräpäyksessä
ollut valmis suostumustaan sanoa sipaisemaan. Aikaa ja ajattelemista
Topi tarvitsee. Eihän se muutoin olisikaan sellainen ikuinen jörötys,
hi, hi.»

»Niin, semmoinen Törökki-Topukka!» naureskeli Serukkakin. »Ensin
vänkäsi vastaan, mutta kun kerkesi asiaa ajatella, niin myöten antoi ja
yöllä tuollaisen yllätyksessä tekaisi.»

»Niinhän ne ovat miehet miltei aina. Aluksi meille naisilleen vastaan
jyrräävät ja jurraavat, mutta lopuksi kuitenkin mieliksemme tekevät.
Sellainen se on minunkin ukkoni, hi, hi! On se tämä naisväki semmoista,
mitähän lieneekin, noille miehille, mieluista, hi, hi!»

»O-oon se, hi, hi! Ei ole Topukallakaan muuta niin mieluista kuin
perkkiönsä, Perhonsa ja —»

»Serukkansa!» sanoi Eveliina. »Mutta mieluinenpa se taitaa olla
Serukallekin Topukkansa», lisäsi hän hymyillen ja silmää iskien.

Serukka lehahti poskiltaan punaiseksi kuin nuori neitonen ja kiirehti
kääntämään puheen toisille poluille.

»No, nythän siinä ei ole sitten muuta kuin kylvät vain vikkelästi
kasvamaan. Arveli näet Sohvi, että jos viskaa siemenet viivyttelemättä
oikein hyvään ja höystöiseen paikkaan, niin ehkä vielä näin kesäkuun
lopullakin kylvettyinä kerkiävät kohota syksyksi kukalle.»

Hän riensi uunin luo ja alkoi kopeloida sen päällykseltä siemenpussia.

»Ka, no, mihinkä minä sen pussin eilen sukellutin, kun sitä ei näy eikä
kuulu? Tänne olin nokkauksissani nakkaavinani uunin laidalle, ja nyt se
on tipotiessään.»

Eveliinakin tuli etsimään. Kun ei pussia löytynyt, vihelsi Eveliina
äkkiä kuin käsittäen ja huudahti:

»Mutta jospa se onkin Topi tekaissut kahdet kummat kerrallaan ja
hakenut meidän täällä henkihieverinä maata höllötellessämme pussin
uunilta ja kylvänyt sen muokkaamaansa maahan? Näyttää tuo penkki niin
ruopotellulta.»

»Niinhän se, veitikka, on toki tehnytkin», sanoi Serukka. »On se
semmoinen Topukka, kun se vain tulee tyyten asiat tuumailleeksi ja
touhuun tarttuneeksi.»

Serukka ja Eveliina kävivät vielä silmäämässä ikkunasta tupakkamaata.

»Mutta onkohan se muistanut kastella noita kylvöksiään?» epäili
Eveliina. »Niiden pitäisi kai minun ymmärrykseni mukaan tuollaisten
siemennyksien saada heti vettä niskaansa, että alkavat samassa tehdä
itua.»

»Käydäänpäs koettelemassa», sanoi Serukka. »Mullastahan sen tuntee,
onko kasteltu vai eikö. Vettähän niiden toki tulee tuollaisten toukojen
saada.»

Ja niinhän se olikin: multa tuntui tosin käteen kouhotellulta, mutta
kuivahkolta. Kastelemattahan sen oli Topi jättänyt. Eikä ihme, jos
jättikin, sillä mistäpä ne vain peltojaan ja niittyjään pöyhivät ja
taivaan kasteeseen tottuneet, kukkamaiden käsittelyyn kokemattomat
mieseläjät ryytimaista ja rekooleista mitä tietävät.

Kun tuvassa oli sangollinen eilen kaivolta kannettua vettä, kastelivat
Eveliina ja Serukka penkin perinpohjin.

Tupaan tultua sanoi Eveliina:

»Ei, kyllä minä nyt lopultakin lähden luppasemaan kohti Eskelilää,
etten jää koko kesäkaudeksi teidän tiellenne ja elätiksenne. Kotihan
ja ukko ja lapset ne on minullakin — ja edessä omat penkkipirinäni,
hi, hi! Niin että Herran huomaan ja haltuun nyt vain ja piipahtakaahan
tekin jonakin sapattina vuorostanne meidän mökillä. Kauankos tästä
selvää vettä meidän rantaan soutaa sipaisee.»

Mutta ennenkuin Eveliina pääsi lopultakin lähtemään, sukellutti Serukka
hänelle kissakoriin kotiin viemisiksi kaksi rehevää ja ruskeaposkista
rieskaa, puolisen naulaa vasta kirnuttua Muhosenmäen kylän kuulua voita
ja kymmenisen kookasta Topin eilistä ahventa. Sitten hän saatteli
Eveliinan veräjälle asti, kun oli itselläänkin aamulypsylle sinne käsin
matka.

Veräjällä vielä viimeistä kertaa hyvästellessä sanoi Eveliina äkkiä
ihaillen ja Serukkaa kirkkaasti silmiin katsoen:

»Hyvä — hyvin hyvä sinulla on mies, Serukka.»

Serukka sai taas heleät kukat poskillensa, ja hänen silmäkulmaansa
kiehtoutui ilon kimmeltävä kyynelhelmi.

»On se —», äännähti hän hiljaa. »Vaikka onkin vain semmoinen
Törökki-Topi», lisäsi hän hymyillen.

Eveliina läksi kiireesti astua humppaisemaan, painautui vikkelästi päin
rantaryteikköä ja häipyi tuossa tuokiossa poluttomalle oijustaipaleelle
kilometrien takaista kotiaan kohti.

Serukka viivytteli veräjällä, kunnes Eveliina oli kadonnut korpeen.
Sitten hän hyrskähti hyvästä mielestä rajuun itkuun ja vetisteli kerran
oikein sydämensä kyllyydestä ilonsa isoutta. Kuivuttuaan kyyneleensä
hän naurahti hämillään kuin tavannutta heikkouttaan itsekin häveten ja
kainostellen. Kiivetessään yli veräjäpuiden hän katsahti kotimökkiään
ja kuiskasi:

»On se — Topukka!»

Hän peittyi pian lepikkoon hoidokkejaan haeskelemaan. Hänen vielä heleä
ja kantava äänensä kajahteli korvessa kuin riemuiten:

»Ptrui piikoja kotiin, ptruiiiiii...!»

Kun kaiku oli kotvan kiiritellyt hänen huhuiluaan sinne tänne,
kuului kutsuun vastauksena ensin kauempaa ja sitten hitaasti läheten
Kullankukan kumeampi kello ja Perhon kimeämmin kilkatteleva tiuku.

       *       *       *       *       *

Kun Topi tulla väännätteli viimeinkin saunasta tupaan, ei siellä ollut
enää ketään ihmistä. Kissanpennut vain uunilla nälissään nau'uskelivat
ja kurkkivat laidalta lattialle, mutta eivät uskaltaneet sinne hypätä.

Topi auttoi pennut permannolle ja joi sitten vielä varina pysyneestä
pannusta kolme kupillista kahvia, puraisten pienimmästä sokeripalasesta
kullekin kupille murenen ja heittäen loput sokeriastiaan. Viimeistä
kupillista kallistaessaan hän sattui silmäämään pitkin kaapin kuvetta
ikkunasta pihalle ja palturimaalle.

Hänen yöllä puhdistamansa penkki paistoi sieltä silmiin kouhoteltuna
ja kostutettuna. Serukka oli kai penkin huomattuaan, kylvänyt sen ja
kastellutkin jo kylvöksensä.

Niinkuin oli tehnytkin. Ei ollut enää Topin keplotellessa uunilla
siemenpussia, ja ovensuussa oli vesisankokin typötyhjä.

Topia harmitti hieman havaintonsa. Ei siksi, ettei niitä siemeniä olisi
saanut ja pitänytkin sirotella sinne, jonne ne oli siroteltavakin,
vaan siksi, ettei Serukka ollut malttanut odottaa Topia toverikseen.
Hauskaahan tuo olisi ollut toisestakin nähdä ja kuulla, miten oli
mielissään, kun sen penkkinsä sai ja sen sitten siementeli. Mutta
milloinkapas ne naisiset eläjät malttavat odottaa missään ja mitään
— eivät milloinkaan! Samassa se pitää kiire ja kuhina alkaa, kuten
Serukallakin nyt niitä heiniään ja ruohojansa rustaamaan, ettei
ehtinyt edes odottaa niin pikkiriikkistä hetkeä, jotta olisi jäänyt
vaikkapa kiittämään tai jollakin sanalla hyvää mieltänsä ilmaisemaan.
Eipähän siltä, että kiitos miehiselle miehelle mitä merkitsi, naisten
kiitos varsinkaan, vaan kuitenkin... Mutta eipäs, kun sai mitä oli
mielinytkin, niin sillä vain oli kaikki selvää ja valmista.

Ja tokkopa tuo oikein todella lienee koko penkkiänsä mielinytkään? Eikö
liekin vain Eveliinan tähden ja nähden tahtonut osoittaa, että näin
sitä meillä Muhosenmäellä akat asiansa mielikseen muokkaavat, kunhan
vain vähän vatkuttavat ja itkeä tihauttavat, hä, hä! Jos se todella
tihauttikaan? Oli ehkä vain jostakin silmästään huivinsa nurkkaan
kuivaavinaan ja muka suurtakin surua kasvoillaan kantavinaan, hä, hä,
hä! Ei, totta vie, sen suru sen syvempää ollut eikä huoli haikeampaa
kuin että yöllä nukkui kuin hako, hä, hä, hä, hä!

Eikö liekin vain penkin nähtyään nauranut Eveliinalle, että näin sitä
meillä mies perään antaa. Ja Eveliina lähtenyt heti hyppyyttämään
siitä sanaa kotiinsa ja tietenkin pitkin kylääkin talosta taloon, niin
että helmat pilvenä heiskahtelivat — toitottamaan, jotta semmoinen
narrattava se onkin se Muhosenmäen totinen Topi, hä, hä.

Topia ei vain harmittanut, vaan hävettikin koko penkkipuuha.
Paneutuakin nyt aikaisen miehen akkojen pikku itkuista ja mielimyreistä
naisten narrattavaksi ja naurettavaksi ja kitkeä keskellä yötä parhain
palturipenkkinsä joitakin joutavia hajuheiniä ja kukkariistoja varten.
Nauroihan hänelle sen kuultuaan koko kylä vasten näkimiä, nauroi ja
nolaili...

Topi tempasi hatun päähänsä ja Perhon päitset tuvan naulasta kouriinsa
ja läksi niin äkeissään ulos, ettei kehdannut edes pirtin oveakaan, ei
kiusallaankaan, perässään kiinni paiskata.

Pihalle tultuaan hän pysähtyi hetkeksi ja kuulosti ja odotti.
Mitä hän oikeastaan kuulosti ja odotti, siitä hän ei ollut oikein
selvillä, mutta odottihan vain. Mutta kun ei pihalta eikä läävästäkään
kuulunut edes hiiren hiiskahdusta, läksi hän vielä enemmän vihoissaan
harppaisemaan veräjälle.

Veräjälle päästessään hän kuuli kauempaa lepikosta Serukan sulin
äänin hatarasarvilleen haastelevan ja iloittelevan, ilon itkijän,
hä, hää! Silloin Topi laskeutui jo puoliksi kiipeämältään veräjältä
alas ja läksikin pitkin aidan vierusta viillättelemään. Naureskelkoon
ja huudelkoon ja haikailkoon narrattavilleen siellä Serukka — hän,
Topi, ei mene sinne kiusallaankaan ja tapansa mukaan Serukan luota
Perhoa ottamaan, ei vaikka —! Kaukaa kiertää vain huomaamatta ja
takaapäin Perhon päähän päitset pistää ja sitten koko päiväksi
perkkiölle painautuu, heikkouttaan ja harmiaan häpeämään ja hassuuttaan
hautaamaan. Eikä tule sieltä kotiin, ei vaikka Serukka kuinka kutsuisi
ja kiekuisi ja maanittelisi — ei ennenkuin yöllä.

Topi oli niin tuikeissaan ja tuohuksissaan, että aivan tasajalkaa alla
rusahtelevan pisteaidankin yli hypätä roiskahti. Ja sitten sakeimpaan
lepikkoon sukelsi ja sieltä Perhon kellon klikatusta kuulosti ja kun
kuuli, niin kupeilleen katsomatta kohti meni ja päitset päähän paiskasi
ja pitkin saloa perkkiölle läksi.

Tuntui Hellantetan, tai Kullankukkako lie ollut, alle kuukistunut
Serukka hänelle lypsäessään jotakin sanovan, mutta eipä jäänyt Topi,
ei jäänyt enää hameväen hupsuteltavaksi, hä, hä! Ei — kun ei kerran
Serukan ollut sopinut jäädä oikealla ajalla odottelemaan ja kiittämään
tai jotakin sanomaan.

Iloitkoon Serukka nyt niine siemennyksineen, joilla oli niin tuhannen
tuska.

Topi astui Perhoa taluttaen vinhaa vauhtia ja poikki rapsahtelevien
risujen korkealle kimpoillessa perkkiölleen. Eikö liene aivan Perhokin
oudostellut semmoista menoa? Ainakin otti tavallista pitemmän askeleen
eikä kerinnyt, kuten ennen, matkalla kelloaankaan kilkatella.

Perkkiölle päästyään Topi valjasti Perhon suoauran eteen ja kun Perho
pakkautui leikillä pureskelemaan hihasta tai hamuilemaan hatusta, niin
ärjäisi, että »Kah, mitä se siinä surveileiksi», ja alkoi kyntää.

Mutta ei sujunut sinä aamuna Topilta suon kyntö. Aura upposi milloin
liian syvään, milloin liian matalalta maata otti. Vako tuli väärä
ja epätasainen. Paikoin pakkautui auran eteen mutaan peittyneitä
räkäpetäjien juuria ja oli särkeä pelit ja valjaat, paikoin iskeytyi
auran kärki johonkin ikivanhaan kantoon ja seisahtui koko kyntö.
Perhokin — mikä pakana sitäkin lie tänä päivänä haitannut, muutoin
tasaista ja hyvää kyntöhevosta. Ei osannut kymmentä askelta oikein
astua, vaan aina syrjään vei ja vaon pilasi. Topi tulistui ja katseli
vitsaa, mutta ei löytänyt.

Saran päähän päästyään hän antoi Perhon puhaltaa ja istuutui itse
mullokselle. Ja ties kuinka kauan olisi siinä istunutkin ja jöröttänyt,
ellei lentänyt siihen tuoreille auran jäljille jostakin kyntölintu ja
vaosta toukat noukittuaan juosta piipertänyt vaon pohjaa Topin luo ja
kallella päin katsellut ja äkkiä äännähtänyt:

»Paa piippuun! Paa piippuun! Tilt, talt, tilt, talt! Elä mökötä!»

Topi kahmasi multakokkareen ja lennätti sen lintua kohti. Lintu
lennähti sylen pari syrjään ja pilkkasi:

»Mies mokoma! Mies mokoma! Paa piippuun, paa piippuun, tilt, talt,
tilt, taa!»

Ja Topi pani piippuunsa. Poltteli kopallisen, kopisteli ja latasi
toisen piipullisen, liiat karekset kouraansa kooten ja kukkaroonsa
keräten ja sytyttäen räsähdellen röyheilevät palturit palamaan.

Paltureista palasivat hänen ajatuksensa perkattuun penkkiin, siemeniin,
Serukkaan ja äskeiseen suuttumukseensa.

Suuttuuhan se suunnankin mies sellaisesta, kun ei saa työstään
sanaakaan kiitokseksi ja kun ei malteta odottaa sen vertaa, että
edes osoittaisi, jotta tuossa se nyt on se penkki, johon saa ja on
kylvettävä. Taikka jos sen siemennyksen olisi tahtonut vielä yökasteen
maassa ollessa tehdäkin, niin olisi edes sitten tullut hyvän sanan
sanomaan, ja osoittamaan, että oli nyt sen itkemänsä ilon saanut ja
tullut tyydytetyksi.

Vaikka — mitenkäs se oikeastaan olisi osannut tullakaan mitään
sanomaan, kun hän, Topi, oli siellä saunassa kaiken aamua unta
vetänyt? Ei kai se hennonut sinne lauteille toisen unessa ollessa
herättelemään ja kiitostaan kantamaan tulla eikäpä oikeastaan jäädä
rupeamakaudeksi kädet ristissä parhaana lypsyaikanaan pirttiinkään
istumaan ja toisen tuloa vartavasten vahtimaan. Oli sillä sitä kiirettä
suotta seisoskelemattakin tai pirtin ikkunasta pälyilemättä. Eikähän se
oikeastaan ehkä ilennytkään jäädä koko iäkseen sinne sitä kiitostaan
kuin tarjottimella kantaen ojentelemaan. Hulluhan se olisi ollutkin,
jos olisi jäänyt, he, he!

Ja ehkäpä se alkoikin juuri siitä penkistä puhua, kun lehdossa äsken
lepertelemään rupesi. Niinhän sitä oli usein ennenkin siellä Serukan
lehmiään lypsäessä ja Topin Perhoaan valjastaessa minkä mistäkin
puheltu ja pajateltu, taikka Serukka se oli oikeastaan vain haastellut
ja Topi kuunnellut valmista, kunnes oli sitten lopuksi aina ollut
Serukka kahmaisevinaan maasta puunkarahkan ja muka vakavissaan sillä
hätistelevinään ja hoputtelevinaan: »Ja ala nyt jo työntyä siitä
työhösi, Topukka! Kun jää koko rupeamaksi siihen jouten rupattelemaan!»
Jolloinka Topi oli aina ollut uhkaavinaan muka kaataa kiulun, mutta
lähtenytkin Perhon kanssa perkkiölle ja Serukka jäänyt siihen nauraa
hihittelemään.

Niin kai se olisi nytkin tehnyt. Jotakinhan se jo huhuilikin, vaikkei
siitä tullut olluksi milläänkään, vaan oli liian äkin lähdetty. Olisi
kai kiitellytkin ja iloinnut siitä saamastaan penkistä — kun olisi
tullut maltetuksi mieltä ja kuunnelluksi.

Olisi pitänyt kuunnella, että mitä se aikoi sanoa. Oliko hyvinkin
hyvillään ja kehaisiko ehkä Eveliinallekin, että sellainen se on
se meidän Topukka, kun se touhuun tarttuu, he, he. Aivan yöllä
kuin mikäkin sulhasmies seinän taakse hiipien tulee ja mielen
ilahduttamiseksi semmoisia tekaisee, he, he, he!

Kyntölintu oli Topin tupakoidessa taas tulla piipertänyt likemmäksi
odottamaan uutta vakoa ja uusia suomujusta nousevia makeita matoja.
Topin ääneensä naurahtaessa se säikähti, hypähti kolme askelta
kauemmaksi ja kirkaisi:

»Mies typerä! Tyhjästä suuttuu, tilt, talt, tilt, talt! Lepy pois, lepy
pois!»

Topi ei enää heittänyt lintua kokkareella. Häntä huvitti kyntölinnun
kujeilu. Typerä mies todellakin. Ihan ilman linnutkin semmoista
ivailevat, he, he. Suuttuu vallan suotta eikä ota asiasta selkoa, vaan
viskelee vihojaan aivan aiheetta, he, he. Aivan pakkasi jo harmittamaan
semmoinen kiire kiivastumaan.

Olisi pitänyt, olisi pitänyt jäädä kuulemaan, mitä Serukka aikoi sanoa.
Ja katsomaan, oliko hyvillään. Eikä tiedä, että kun ei jäänyt, niin
mitenkä vielä sen ikäväkseen otti ja rupesi semmoista tylyyttä taas
vesittelemään, raukka.

Topi kopisti piippunsa tavallista kipakammin kenkänsä kärkeen ja nousi.
Tarttuen ohjaksiin ja auran kurkeen hän ärjäisi Perholle:

»Soh! Mitä se siinä lorvailee! Nukkuuko se vai —? Ala astella vaolle!»

Perho painautui valjaitaan vasten, ja aura läksi liikkeelle. Topi
kieppui kurjessa kuin pomppaileva pallo, ja kyntölintu piipersi pitkin
verestä vakoa ja poimi toukkia. Niin aukeni suohon viilua viisi,
suoraa, syvää ja hyvää. Mutta kuudennella alkoi taas tulla jälki
huonompaa, liian kamarasta kynnettyä ja mutkikasta.

Sitä ei kuitenkaan Topi huomannut eikä sitäkään, että Perho pysähtyi
seitsemännellä vaolla saran päässä ja alkoi hamuilla sivultaan
saraheiniä.

Topi puristi auran kurjesta suonikkain sormin ja oli yhäkin
kyntävinään, mutta olikin vajonnut ankaraan ajatteluun.

Kun olisi ollut jokin syy, jonka nojalla palaisi pihaan katsomaan,
ottiko Serukka äskeisen tylyyden ihan todeksi, vaikkei se toki mitä
totta ollut, muuta vain joutavanpäiväistä äkillistä mielenjohdetta,
joka häipyy vallan samassa. Silloin kuulisi senkin, mitä se siitä
penkistä pitäisi, oliko sattunut mieleiseksi muokattu ja kyllin kuohkea
vai eikö.

Kohtapuoleen se kai kutsuu, aitan perälle seisomaan asettuen,
huhuilemalla ja huivillaan huiskuttamalla tapansa mukaan pihaan ja
pirttiin aamiaiselle — jos kutsuukaan, kun on tämmöisiä sattunut?
Pahoittuuhan se naisen herkkä mieli pienemmästäkin kuin äskeisestä
äykkäpäisyydestä. Joko lie palannut lypsyltään pihaan? Ei, ei näy vielä
pirtin ja aitan väliä astelevan ja aamiaista kantelevan.

Ei huiska vielä helma eikä heloita huivi — jos huiskaa koko päivänä
ollenkaan?

Kun ei liene jäänyt metsään yksikseen istumaan ja syytöntä suruaan
sulattelemaan?

Kun olisi jokin syy, niin palaisi pirttiin paikalla. Mutta syyttä ei
aikainen mies ilkeä kesken rupeaman sinne ilmestyä.

Topi havahti taas ja alkoi kyntää kaarratella. Mutta joka kerta, kun
hän nosti liian syvälle suohon uponneen aatransa ylös, sujahti suo kuin
kiusalla: syy—yh!

Ei tullut sinä päivänä kyntämisestä kunnon jälkeä. Vaot vetäytyivät yhä
vääremmiksi ja epätasaisemmiksi, aura ei juossut samalla syvyydellä,
Perho viskautui tuon tuostakin vauhkoutuen syrjään — paarmatko
lienevät peloitelleet — ja koko sarka oli kuin haukkiloitu. Parasta
oli lopettaa täksi kerraksi koko kyntäminen, viedä Perho laitumelle
toisten elukoiden luo ja palata sitten vaikka pahimpia perkkiön
pinnanalusjuurikoita kuokalla kääntelemään.

Topi riisui Perhonsa ja läksi taluttamaan sitä laitumelle. Mutta kun
hän vetäisi vitsaksista veräjäpuun, suhahti se syy—yh, ja kun hän
työnsi sen takaisin, sanoi se taas vitsaksia vasten saman syhäyksensä.
Ja kun hän liukasti polun savilietteessä, kuului kengänkin alta sama
syy—yh—syyyh suhahdus.

Kun olisi syy, mutta — syyttä ei miehinen mies ennen aikaansa työstään
pirtilleen palaa!

Topi oli tullut jo puoli matkaa perkkiöltä pihaveräjälle päin, kun hän
äkkiä säpsähti ja seisahti ja jäi hölmistyneenä tuijottamaan tielle.
Perhokin pysähtyi ja luimisti korviaan.

Keskellä tietä istua kyyrötti harmaa elukka, joka oli kuin kesäinen
orava, mutta ei ollut orava, ja jänikseksi se oli liian pieni ja
mykräksi liian iso — ja katsoa muljotti pyöreillä vihreillä silmillään
Topia ja Perhoa. Sitten se aukaisi avaran suunsa ja päästi pitkän ja
surkean:

»Kurrrnauuu!»

Silloin Topi käsitti, mikä se oli. Hän naurahti säikähdykselleen ja
taputti Perhoa rauhoittavasti turpaan. Sitten hän päästeli Perholta
päitset, otti kellosta heinätukun ja hotaisten hevosta päitsillä
takalmuksille kehoitti:

»Soh, ala astella luhnia siitä laiduntovereittesi luo!»

Ja Perho läksi kelloaan kilkattaen astella jumppaisemaan metsään ja
hirnahti kuuluvasti kerran pari. Läheisyydessä kalahti Kullankukan
kello, ammahti Hellantetta, määki lammas ja vinkaisi possu.

Mutta Topi kuukistui kyyrylleen ja alkoi raaputella kädellään maata.
Maanitellen mahdollisen lempeällä äänellä hän leperteli:

»Kisskiss, kissinpoika, kasi, kasi, Kattipoika —»

Ja kun Katti kyyristyi ja hiipi matalana Topin kättä kohti ja sitten
loikkasi sitä käpäliinsä tavoittamaan, nosti Topi äkkiä Katin syliinsä,
silitteli sen silkinpehmoista selkää ja puheli:

»Kiss, kiss, kissimirri, ikävä isäntääsikö tuli ja hakemaanko
hankkiusit, he, he? Ja olit eksyä metsään, marringainen? Noo, kyllä
minä — kyllä minä Katin toki kotiin kyyditsen, ihan pirtin permannolle
kuletan, kissanpojan —»

Hän läksi kiireesti kohti kotiaan, eksynyttä kissanpentua pihamaan
piiriin palauttamaan.




VIII


Topi oli ollut oikeassa. Mutta vain puolittain. Hänen pikainen Perhon
päitsemisensä ja kiireinen lähtönsä lepikosta oli oudostuttanut
lehmiään parhaillaan lypsää lirittelevää Serukkaa. Mutta suuttunut tai
surulliseksi tullut ei Serukka ollut.

Herutellessaan Hellantettaa oli Serukka muistanut, mitä Eveliina
oli ennen lähtöään lieden luona kahvia keiteltäessä vielä kertonut.
Sen, että kirkonkylässä kuului olevan tekeillä ja tulossa jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa. Vaaleiksi se oli Eveliina muistellut
niitä mainittavan ja sitten jutellut juurtajaksain, mitä oli itse
niistä kuullut Epron, miehensä, kertovan. Että näet oli heinäkuussa
tulossa semmoiset uudenlaiset viivan vetäjäiset, joissa oli tältäkin
kulmakunnalta valittava joillekin valta- ja herrainpäiville jotkin
edustajat. Ja että se viivoitteleminen tapahtui siten, että punaisella
kynällä oli piirrettävä viiva johonkin paperilistaan. Kynäilijänä sai
olla niin miehensä kuin naisensakin, kunhan oli vain ripillä käypä ja
puhdasmaineinen, olipa sitten oloissaan rikas tai köyhä, itsellinen
tai mökkiläinen, herra tai talonpoika, jos vain oli veronsa ja muut
ulostekonsa maksanut. Kuului siihen liittyvän monia muitakin menoja
ja mutkia, joita ei Eveliina osannut vielä varmemmin selittää. Mutta
niin oli rovastikin siitä viivan vedosta vihjaillut, että siitä saattoi
riippua hyvinkin paljon ja että kaikkien täysi-ikäisten pitäisi
osaltaan olla tässäkin pitäjässä niissä toimituksissa mukana.

Eveliina oli sanonut, että Eprohan se ne touhut tarkemmin tunsi
ja tiesi ja kyllä ne toisillekin kernaasti selittäisi, jos siltä
kysyisi. Ja niin olivat Eveliina ja Serukka päättäneet käydä
vetäisemässä sen viivan, kun kerran rovastikin oli sen niin tärkeäksi
tuuminut ja tuominnut. Olipa Serukka sanonut tuovansa Topinkin niin
viivoittelemisiin, oli miten oli ja pani vastaan ja vänkään, minkä
panikin.

Siitä viivan vedosta olisi Serukka Hellantettaansa lypsäessään ja Topin
nähtyään tahtonut siellä lepikossa tarinoida ja jo huudahtanutkin,
että: »Kuulehan, Topi, kun se Eveliina kertoi...» mutta silloin Topi
oli jo kääntänyt selkänsä ja lähtenyt perkkiölleen niin pikaisesti,
että housuntakalmukset vain vinkkeliä veppasivat.

Mikä sitä nyt liekin niin sinne perkkiölleen polttanut? Olisiko ehkä
mielestään nukahtanut liian pitkään ja arvellut päivän lyhyeksi käyvän
ja sen vuoksi erikoisemmin ehättänyt? Tai — ja Serukkaa pakkasi
aivan ääneensä naurattamaan — jos se olisi häpeillyt sitä yöllistä
puuhanpitoaan siellä palturimaallaan? Vaikka mitäpä häpeilemistä siinä
oli, oikeassa asiassa ja myöten antamisessa? Mutta semmoinen se on
aina ja taitavat olla muutkin miehet. Että jos naistensa tahdosta ja
mieliksi jotakin tekevät, niin sitten jo samassa sitä kainostelevat ja
häpeilevät eivätkä salli siitä enää puhuttavankaan, hi, hi!

Niinhän se oli Topi tehnyt silloinkin, kun Serukka oli keväällä
pyytänyt, kun itsellään oli kiire laskemaan lehmiä laitumelle,
pyöräyttämään jonkin puolaimen parhaillaan kuteilla olevaan kankaaseen.
Oli vain muka äkäisenä murahtanut, että hän ei naisten näpräyksiin
rupeisi, mutta sitten Serukan poissa ollessa kuitenkin puolannut pikku
vakallisen, vaikkei niillä paljon virkaa ollut. Ja sitten kun kuuli
Serukan tupaan tulevan, niin tuvasta tuiskuna pihalle pyrähti ja oli
saavinaan jotakin hyvinkin muka tärkeää tehtävää, aatran korjausta tai
muuta, eikä sitten kärsinyt enää koko puolainten teosta hiiskahtaakaan.

Se sama kainoutensa ja suotta häpeilemisensä sen oli nytkin sieltä
lepikosta niin kiireesti perkkiölleen pakottanut.

Parasta kun ei olisi sille aamiaiselle tultua mistään mitään
tietävinäänkään eikä sanoisi koko penkistä pienintä pykähdystäkään,
ellei se itse siitä asiaa aloittaisi. Puhuisi vain vallan muista
asioista, vaaleista ja viivoittelemisista. Ja koettaisi saada senkin
innostumaan ja lähtemään — hyvällä taikka pahalla.

Serukkaa kutkutti niin niistä vaaleista Topille kertominen, ettei ollut
tulla lehmien lypsämisestäkään enää täyttä totta. Ja kun lypsetyksi
sai, niin jo puolijuoksussa kiuluineen pihaan piukasi ja alkoi laittaa
touhuta aamiaista. Eikähän siinä suuria laittelemisia ollutkaan.
Eilisen kalakeiton vain pöydälle pisti, juoksi aitasta leipää, voita ja
piimää ja tekaisi lieteen tulen ja pani pannun kiehumaan.

Sitten ei puuttunut muuta kuin lähtisi totutun tavan mukaan aitan luo
ja kiipeisi kivelle ja alkaisi huiskuttaa huivillaan ja huhuilla:
»Topiii, hohoi, syömään jo!» niin sieltä se sitten pian jo tulla
jumppaisisikin.

Serukka hamuili jo pirtin naulasta huiviaan, kun pihamaalta
kantautuivatkin Topin tanakat askeleet. Ovi aukeni ja esiin pisti ensin
piippu, sitten päivettynyt naama ja lopuksi koko mies.

Topi seisahtui ovelle ja katsoa luimautti arasti kulmiensa alta
Serukkaan. Huomatessaan tämän hymyilevän sai Topikin kasvoilleen naurun
vääristyksen ja silmiinsä kujeellisen katseen. Ne karehtivat kuitenkin
vain kuin välähdykseltä, ja taas jöröytyen hän astui keskilattialle ja
laski Katin sylistään permannolle. Viitattuaan maitokupilleen mennä
piipertelevään pentuun hän jurautti:

»Kattia tuomaan —! Miten lienee metsään — eksymään —.»

Serukka lyödä läiskäytti kätensä kummastuksesta vastakkain:

»Metsään, tuommoinen tettara! Johan minä sitä lypsyltä tultuani täältä
tähyilinkin, kun en keksinyt kuin Matin lattialla mammassa. Arvelin
sitten, että jos lie avoimesta ovesta pihalle piipertänyt leikkimään,
enkä ollut koko elävästä millänikään. Ja tämäkös karkaakin korpeen.
Liekö ollut jo etäälläkin? On kai se ollut, eikö liene jo Tetrisuolla
asti tepsutellut? Olipa onni, että älysit, ettei eksynyt aivan takaisin
tulemattomiin tai joutunut ketun tai haukan paistiksi, poloinen.»

Serukka kumartui ja kaappasi maitoaan likittävän Katin syliinsä. Hän
alkoi sitä silitellä ja hyssytellä ja puhua leperteli:

»No, voi sinua, viipukkata! Lähdepäs vaapertamaan väkäisestä kodistasi
korpeen, jonka etäisiä ääriä kuka tarkoin tietäneekään. Hyvä, että
vielä kotiisi, kumppanisi luo, kannettiin, raukka — kissinpentu —
lankakerä — vuupertaja...»

Silitellessään Kattia tuntui Serukasta vallan kuin hän olisi
samalla hyväillyt Topiakin ja haastellut hänellekin. Olikin se tuo
Topukka — niin eläinrakaskin. Kesken mielityötään läksi jalansyten
kissanpoikaakin kotiin kuljettamaan.

Topi oli katsellut hetken Serukkaa ja Kattia. Sitten hän painautui
ikkunanaluspenkille istumaan ja alkoi polttaa luputtaa.

Hänenkin mielensä oli muikean mukava. Ei ollut Serukka suutuksissaan
eikä suruissaankaan, vaan vallan kuin ennenkin. Ja jos oli ehkä
ollutkin, niin tuota kissaa sääliessään ja silitellessään oli sen
unohtanut.

Ei kaivannut enää kiitosta Topi eikä kantanut kaunaa siitä, että
Serukka oli ehättänyt penkkiään kylvämään ja kastelemaan häntä
toverikseen odottamatta. Mitäs niistä semmoisista joutavista
mielenjohteista, hä, hä —!

Rauha ja rattoisuus, ystävyys ja ymmärtämys olivat taas kietoneet
hyvään ja hellään helmaansa Muhosenmäen matalan majan.

       *       *       *       *       *

Serukan kieltä kutkutteli aamiaista syötäessä siitä vaalista ja
viivoittamisesta Topille virkkaminen niin, että vallan vaivaksi kävi.
Hän oli jo tuon tuostakin avaamaisillaan suunsa ja sanomaisillaan,
jotta kuulehan, Topi, kun se Eveliina jutteli, että... — mutta
sanomatta se aina vain jäi. Topi söi kalakeittoa niin ahkerasti ja
ahmien, ettei Serukka hennonut häntä häiritä. Mutta kunhan se tuon
palasensa puree ja alkaa ammentaa pahimman nälkänsä tyydytettyään
lusikallaan lientä verkempään, niin —! Mutta sanomatta se silloinkin
jäi. Topi kahmaisi näet vielä kannikan ja leikkasi siitä uuden
palasen ja alkoi taas purra jurrata ja aina väliin lapioida lientä
niin ateriaansa antautuneena, että Serukka heitti koko haastelunsa
siksi, kunnes Topi alkaisi tapansa mukaan hitaasti ja hartaasti juoda
palanpainokseen piimää. Mutta sanomatta se silloinkin jäi. Topi laski
näet lopuksikin nuollun lusikkansa pöydälle ja tarttui tuoppiin,
mutta upotti päänsä sen piiloon niin syvälle, että Serukasta tuntui,
jotta ei se sinne tuoppiinsa mitä tajua, jos puhuisikin — ja jätti
juttelun siksi, kunnes Topi oli siirtynyt penkille ja alkoi puuhailla
piippuineen.

Lähes tuntikauden syötyään ja Serukan jo aikoja sitten lopetettua,
Topi pyyhkäisi viimein kokkelin muhelot huuliltaan ja leualtaan,
nousi ja iski puukkonsa ikkunanpieleen, löi kämmenellään vielä päähän
lujikkeeksi, röyhtäisi kuuluvasti, kömpi pöydän luota penkilleen ja
alkoi huolellisesti ja hartaasti ladata koppaansa.

Serukka siivosi pöydän ja kantoi aamiaisen tähteet tuvan hyllylle, otti
sitten permannolle nukkua tuuskahtaneen Katin syliinsä ja istuutui
karsinan puolelle. Sieltä hän silmäsi, joko Topi oli rauhoittunut.

Jo oli. Piippunsa oli täyttänyt ja parhaillaan sytytti ja sammutti
sitten tikun sormissaan hieraisemalla ja heitti varovasti lattialle. Ja
nyt jo istui ja eteensä tuijotellen törötteli.

Kun pehmoinen palturin sauhu alkoi leijailla nousten ja laskien
haaleana harsona pirtissä ja kun Topi oli saanut ensi haluansa
riittävät ja muheat henkisauhut, alkoi Serukka kehräävää Kattia
silitellen puhella:

»Vai metsään se tämä tettara! — Olisikohan karannut jo silloin, kun
minä kyyditsin lypsylle mennessäni Eveliinaa tuonne veräjälle ja siellä
vielä jonkin aikaa juttelin? Sillä olikin Eveliinalla vielä minkä
mitäkin mainitsematta jäänyttä kerrottavana. Niistä vaaleistakin ja
viivoittelemisista —»

Serukka pysähtyi ja katsahti Topiin, minkä vaikutuksen vaaleista
mainitseminen häneen tekisi. Mutta mitäpä asiasta aivan tietämätön Topi
— istua törötti vain ja oli kuin ei olisi toisen sanoja kuullutkaan.
Serukka jatkoikin kuuluvammin ja painavammin:

»Ne kun kuuluvat olevan muka heinäkuussa kirkonkylässä semmoiset
uudet viivoittajaiset, vaalit ja äänestämiset, joihin pitäisi mennä
pännäilemään jokaisen kylästänsä ja kohdastansa. Lienetkö jo kuullut
kerrottavan, että mitkä ja minkälaiset ovat?»

Mistäpä Topi, kuukauteen kolmeen kotoaan hievahtamaton mies, olisi mitä
kuullut. Mutta nyt kun kuuli, niin näytti niinkuin olisi törötyksestään
vironnut, koskapahan kohautti katseensa permantopalkeista Serukkaan ja
lakkasi hetkeksi luputtamasta.

Silloin vasta Serukka sai laukaista kielensä jänteet ja tuoda tietonsa
julki. Hän jutteli juurtajaksain kaikki, mitä Eveliina oli hänelle
haastellut, ja taisipa pistää väliin vähän omiaankin. Huomaamattaan hän
innostui innostumistaan ja lopetti vallan hengästyneenä:

»Nihiin, että kyhyllä kai sihinne pitäisi meidän Muhosenmäeltäkin
mennä, kun kerran on rovastikin sen viivoittelemisen niin tärkeäksi
tuuminut ja tuhuominnut. Vai mitä sinä arvelet asiasta, Topi?»

Topi tupakoi tuokion vastaamatta. Sitten hän sanoa jurautti toisesta
suupielestään yksikantaan:

»Enpä minä — heistä — vielä — viivoittamisista —»

Eikä siitä puhuttu enää sen enempää. Topi läksi piippunsa pohjilleen
polteltuaan ja kahvin juotuaan taas tallustaa jurppailemaan työhönsä
perkkiölleen, ja Serukka siirtyi tuvasta askareilleen aittaan ja
saunaan.

Pahoillaan ei Serukka Topin jolseasta vastauksesta kuitenkaan ollut,
pikemminkin hyvillään. Olipahan tullut Topille puhutuksi puuhasta.
Ja kun oli tullut, oli se samalla johonkin tulokseen hiljalleen
hautumassakin. Lähteneekö sitten vai eikö lähtene? Se riippuu siitä,
miksi se sen ajatuksissaan aprikoi. Mutta jos se ei aikoisi lopuksikaan
lähteä, niin tottapa hänet nyt sitten asian aikana jollakin keinolla
liikkeelle saisi. Olihan tässä vielä keinojen valintaan aikaa. Sillä
Serukan mielestä sinne viivoitteluun oli heidänkin mentävä, kun kerran
muutkin menisivät.

Kun he, Topi ja Serukka, istuivat päivän illaksi painuttua ja kylpivät
pimenevässä saunassaan, keskeytti Topi äkkiä vastanläiskeensä, kääntyi
Serukkaan päin ja töräytti hänen suureksi ihmeekseen ja samalla
salaiseksi ilokseen:

»Siitä minä — viivoittelemisesta — jotta pyhänä Eskelilään — Eprolta —»

Serukkaa hykäytti. Niinpähän oli käynyt, kuten hän oli aamulla
ajatellutkin: se oli saanut sen hampaansa kolon kaivajaksi ja
käännellyt ja väännellyt sitä kaiken päivää ja päättänyt ottaa asiasta
selon.

Serukka oli saavutuksestaan niin mielissään, että tarjoutui
tavallisuudesta poiketen pesemään Topin selän. Mutta Topi murahti,
kuten oli kerran ennenkin, heidän avioliittonsa alkuaikoina, Serukan
samanlaiseen tarjoukseen murahtanut:

»— itsekin — omani —»

Mutta sitten, kun Serukka oli jo lauteilta laskeutumaisillaan, hän
käänsi kolmekortteliset hartiansa ja sanoi:

»— taikka — jos pesaisisit hänet — hankalan —»

Ja Serukka pesi, niin hankasi ja hieroi perinpohjin ja puhtaaksi, että
eikö lie aivan nahkakin mukaan lähtenyt, ja sitten huuhtoi ja holvasi
kolmella vedellä ja löi lopuksi pehmeällä ja pullealla kämmenellään
kujeillen lapoihin ja lausahti:

»No, nyt kelpaat puhtauden puolesta vaikka vihille —!»

Topi ähkäisi ilmi mielensä mukavuuden ja olotilansa äärettömän onnen.




IX


Topi ja Serukka olivat seuraavana sunnuntaina jo aamun valjetessa
jalkeilla.

Topi laskeutui pyhäpuvussaan ja sileäksi ajeltuna jämerin askelin
saunapolkua rantaan. Läähättävä Serukka lyllersi miltei puolijuoksussa
kahisevassa vihtoriinihameessaan hänen kintereillään ja riiputti
viilekkeistä raskasta konttia.

Valkamassa Topi keikotti onkiveneen perälleen ja laski häränsilminä
juosta lorahtelevan veden tapinreiästä ja pyöräytti sitten
rantaheinistä tukon, kiersi reikään, takoi melan varren päällä
tiiviiksi ja sysäsi vasemmuksellaan veneen vesille. Serukka sovitti
sillä välin kontin veneen keulaan, solautti huivinsa hiuksilta
kaulalleen, riisui kenkänsä ja sukkansa ja pisti ne kontin vierelle.

Kun Topi oli noussut veneeseen ja istuutunut perään, kipusi Serukkakin
keulatuhdolle ja tuhdolta pohjalaudalle. Siinä seisoen hän kohotti
päällyshameensa laskokselle uumien kohdalle ja istuutui puna- ja
valkorantuisine alushameineen soutamaan.

Topi puulasi veneen rannasta ja alkoi meloskella tiheän, laitoihin
kahiskelevan kaislikon lävitse syvemmälle ja selvemmälle vedelle.

Kun vene oli jo ruohikon laidassa, nosti Serukka katseensa kotimökkiään
kohti. Hänen kohollaan olevat aironsa painautuivat jo veteen, mutta
pysähtyivätkin siihen.

»Katsopas Topi, tuonne saunapolulle, keitä siellä tulla tuupertaa, hi,
hi!»

Topi käänsi melan liikkeellä veneen keulan kohti rantaa ja tarkasteli
polulle. Piippuaan suustaan ottamatta hän murahti:

»Katti —!»

»Niin, ja Matti. Johan minä arvelin, että panitkohan sinä sen navetan
oven kiinni, kun ne sinne suljit. Taisi jäädäkin raolleen?»

Topi aukaisi toista suupieltään ja vastasi verkalleen:

»— luukusta — pakkautuneet — penikat —»

»No, aukiko sinä sitten luukun jätit? Oven suljit ja luukun levälleen
heitit? No, on sinuakin, hi, hi! Jaksavathan ne jo tuon kokoiset
matalan luukun aukolle hypätä. Ja nyt jäävät, raukat, pihalle tai
menevät ikävissään metsään taikka minnekäpähän marrivatkin — eksymään,
kuten Kattikin kerran.»

Topi ei muuttanut värettäkään. Kotvaa aikaa vain johonkin
rantamättääseen kiinteästi katseli ja alkoi sitten äkkiä meloa lupsia
takaisin valkamaan. Siellä hän pyöräytti veneen perän äyrästä vasten
ja nosti sinne kilpaa juosta kuppelehtivat kissanpojat, ensin Katin ja
sitten Matin, veneeseen.

»Veneeseenkö sinä —?» ehätti Serukka.

Topi tyrkkäsi veneen rannasta, meloskeli ruohikon laitaan, koputti
piippunsa melan varteen tyhjäksi, pisti piipun taskuunsa ja sanoi:

»... kotonaan käväisemään — kissat —»

Sitten he läksivät kissoineen soutelemaan kohti Eskelilää.

Aamu oli ihana.

Kaislalahti, joka laajeni kauempana kookkaaksi, saaririkkaaksi seläksi,
lojuili, kuten oli lojuillut jo kymmeninä muinakin sen kesän aikaisina
aamuina, kimaltelevan kirkkaana ja rasvatyynenä. Saaret näyttivät
kuin uivan sen sylissä, ja tuonpuolinen ranta niemineen ja salmineen
oli kuin kohonnut vedenpinnasta tuuman, pari ilmaan riippumaan. Sillä
rannalla, jota Topi ja Serukka seurailivat, kuvastelivat milloin
korkeat, tummat kuusikkokunnaikot, milloin kauniit koivikkonotkelmat
tai laajat lepikkolaaksonteet veden kalvoon. Niin että pian taas
peilisileäksi palautuvaan pintaan viriviivansa uurtava vene kulki
väliin kuin synkän salon sydämessä, kuusien oksien ja latvojen komeiden
kaarien alla, väliin taas kuin pitkässä lehdikkäässä puistossa.

Ilma oli lämmin, vaikkei vielä ollutkaan kuumaksi kerinnyt, ja
aurinkokin vasta vähän varistelemassa. Kalat molskahtelivat veneen
kahta puolta, maalta kantautui kymmenien lintujen liritys, ja kerran
lentää lekutteli veneen ylitse pikkuinen perho.

Kissanpojat, jotka olivat ensin kiiviskelleet veneessä kaikkialla,
uinahtivat lopuksi Serukan selän taa keulaan, eikä niitä enää tarvinnut
pitää silmällä eikä varjella veneen laidalta veteen tipahtamasta.

Topi ja Serukka olivat kierrätelleet jo kymmenet niemet ja sivuuttaneet
monen monta saarta, Serukka soutaa nyökkäisten ja tuon tuostakin
silmille valahtelevia suortuviaan syrjään hipaisten, Topi meloa
luppaisten ja välillä piippuunsa pannen.

Paljon he eivät olleet matkallaan puhelleet, silloin tällöin vain
sanan vaihtaneet. Serukalla, lihavalla ihmisellä, oli kyllin työtä
soutaessaankin, eikäpähän Topista, jurottajasta, ollut itsestään
jutun alkajaksi taikka juuri jatkajaksikaan. Jos näet milloin Serukka
alkoikin, niin Topi katkaisi puhelun miltei heti kuin keritsimillä.

Yritti Serukka kerran matkaa lyhentääkseen laulaakin, mutta heitti
heti, kun pakkasi hengästyttämään, eikäpä oikein yksin kehdannutkaan.

Kuuden kilometrin vesitaival katkesi kuitenkin lopuksi, ja he laskivat
pitkän Petäysniemen suvenpuoliselle rannalle Eskelilän vene- ja
pyykkivalkamaan.

Outo ei olisi osannut arvatakaan, että siellä oli ihmisasuntoa.
Koko Petäysniemi oli näet selälle päin vielä vallan kuin kirveen
nykäisemätöntä neitseellistä saloa. Venevalkamakin oli piilossa paksun
ja korkean kaislikon takana. Vasta sinne tultuaan huomasi, että olihan
täällä tainnut ihminenkin liikuskella. Rantapajukosta pilkisteli
näet harmaan veneen perä ja sen luona yksinäinen pyykkiä kartutessa
käytetty penkki. Niiden luota läksi luikertelemaan kohti korkeampia
maita jonkinlainen milloin peittyvä, milloin taas näkyvämpänä esiin
pistäytyvä, harvoin käytetty, heinikkoon ja marjanvarsien sekä ylempänä
kirpeätuoksuiseen kanervikkoon lahmautunut uoma.

Harvoin käytetty kylläkin, sillä vain jonkun kerran koko kesässä
Eskelilän asukkaat läksivät puolen kilometrin takaisesta mökistä
valkamaansa ja silloinkin vain vaimoiset eläjät pyykille tai pikku
pojat venerottelolla ongelle.

Vedettyään veneensä maalle läksivät Topi ja Serukka astuskelemaan
pihaan. Topi pujotteli hartioilleen kontin viilekkeet ja Serukka
käsivarrelleen riippumaan sukkansa ja kenkänsä. Katin ja Matin hän
pisti hameensa helmasta kietaisemaansa pussiin. Topi kulki edellä ja
Serukka kuusi askelta jäljessä.

Kun oli tultu Eskelilän pihapellon aidan ääreen, pysähtyi Topi ja
katsahti kuin odottaen Serukkaan. Serukka älysi, mitä toinen tarkoitti,
ja laskien kissanpojat maahan sanoi:

»Heitä vain kontti minulle. Vilistäkööt pennut jäljessä.»

Sillä välin kun Topi päästeli konttia hurteillaan, kenki Serukka
sukkelasti ja silitteli sekä hameensa että hiuksensa, sitaisi huivin
päähänsä, otti kontin ja kehoitti:

»No, alahan kävellä kartanolle.»

Piha-aidan veräjältä avautui aivan heti tulijain eteen Eskelilän
asumus: samanlainen, joskin hieman kookkaampi korpimökki kuin
Muhosenmäki.

Veräjäpolun puolisesta tuvan ikkunasta pilkisteli tulijoita puoli
tusinaa pellavapäitä, ja mökin nurkalta harppasi haukkua luskuttava
käheä-ääninen Kyttä. Tunnettuaan tulijat se alkoi huiskutella häntäänsä
ja tuli kiertäen, kaartaen ja väliin maahan kierittelemään heittäytyen
lähemmäksi.

Tuvan ovi avautui ulvahtaen, ja Eskelisen Eveliina ehätti vieraita
vastaan.

»Kas, Serukka ja Topihan täällä tulla väännätteleekin! Eivät olleet
lapset lasista tunteakaan. Päivää, päivää kummallekin.»

»M-ehän tä-äältä», naurahti lihavuuttaan läähättävä Serukka.
»Pä-häivää...! No, nuo vunukathan nyt ihan jalkoihin sotkeutuvat.
Taitavat pelätä Kyttää. Soh, Kyttä, olehan peloittelematta! Oman talosi
tekeleitä ne ovat eivätkä sen oudompia.»

Eveliina kätteli kumpaakin, nosti sitten Katin ja Matin syliinsä ja
läksi astelemaan Serukan rinnalla tupaan. Topi tulla törötti perässä.

»Olipa mukavaa, että otitte nämä marringaisetkin mukaanne, niin saavat
leikkiä täällä omaistensa kanssa. Meillä on vielä muutkin pennut
hävittämättä», ihasteli Eveliina.

»Enhän minä niitä alun alkaen aikonut ottaa mukaan ollenkaan. Navettaan
käskin Topin teljetä, vaan telkesikös tämä. Oven kyllä kiinni pani,
mutta tunkioluukun auki jätti. Jäljessä rantaan juosta ravasivat,
ja sitten kävi Topin sääliksi ja vielä ruohikon reunasta hakemaan
peräytyi», selitti Serukka.

»En minä — vaan etteivät pihasta — pitemmälle —»

»Täällähän ne ovat meidän tettaramme emänsä kimpussa porstuassa
pelaamassa», sanoi Eveliina. »Pannaan yhteen, niin tottapahan siinä
lystinsä löytävät.»

Hän laski Katin ja Matin porstuan permannolla kisailevien kissojen
joukkoon, johdatti sitten vieraansa pirttiin ja kehoitti painamaan
puuta. Topi istuu tuikin heti penkille, mutta Serukka kävi kättelemän
karsinaan karanneita ja sieltä kurkistelevia lapsia.

»No, sinnekö ne jo kurahtivat», nauroi Eveliina. »Tulkaapas sieltä
sanomaan vieraille päivää. Venla, tulepas sinä vanhimpana ensin, tule,
tule! Tuttujahan ne ovat — ja sitten Ville, Veertti, Vihinä, Vulgentius
ja Viola.»

Kiertäen, kaartaen uskalsivat lapset lähetä. Serukka pisti heille
kullekin kättä ja lausui jokaiselle jotakin tai silitti päätä.

»Terve, terve! No, on niitä teillä näitä Herran siunaamia», sanoi hän.

»Onhan niitä. Taitaa olla jo tusinan puolikas täynnä. Kas, ja sitten
päivää Muhosenmäen isännällekin.»

Lapsiparvi paapersi Topin luo ja seisahtui neuvottomana hänen eteensä.
Villeä ja Veerttiä pakkasi jo naurattamaankin, mutta vanhin ja rohkein
Venla kaappasi äkkiä Topin kouran käteensä ja sanoi:

»Terve!»

Eveliinaa ja Serukkaa nauratti.

»Tulkaapas nyt, tenavat, tänne, niin saatte tädin tuomisia», kehoitti
Serukka ja aukaisi konttinsa, josta alkoi jaella joka lapselle leveitä
ja litteitä, rasvaa tihkuvia muurilettuja.

Eveliina ryhtyi sillä välin laittamaan liedelle kahvipannua.

Lasten saatua osansa ja poistuttua pirtin toiselle puolelle penkille
saalistaan syömään ja Serukan tyhjennettyä konttinsa muut antimet
pirtin pöydälle ja istuuduttua äännähti Topi äkkiä:

»Epro — että — kotona —?»

»Kah, kotonahan se toki!» huudahti kesken hääräilynsä Eveliina. »En
tässä touhakassa huomannutkaan. Kotonahan se toki, mihinkäpäs se olisi
—? Tuolla taitaa olla aitassa uinahtamassa. Menepäs, Venla, ja herätä
isäsi. Sano, että on tullut vieraita.»

Topi nousi.

»— minäkin — tästä —» yritti hän, mutta Venla pinkaisi jo pirtistä
pihalle, niin että päivettyneet pohkeet vain ovessa vilahtivat. Hän
leväytti aitan oven selkoselälleen ja huusi:

»Isääh! Äiti käski herätä. Vieraita on ja paljon lettuja. Muhosenmäen
kissat, täti ja Topukka.»

Aitasta kuului äänekäs ähkäisy, harras haukotus, vuoteen vongahdus
ja lopuksi myönteinen murahdus. Sitten ilmestyi kynnykselle
paitahihasillaan ja hatuttomin päin silmiään siristelevä ja kylkeään
kyhnyttelevä keski-ikäinen mies, Epro Eskelinen.

Venla vilisti takaisin tupaan ja oli paiskautua porstuassa päin vastaan
tulla väännättelevää Topia.

Topi asteli aitan luo ja odotti, kunnes Epro ehti laskeutua rappusille.

Miehet kättelivät, istuutuivat rappukiville ja pistivät Epron
kukkarosta piippuunsa.

Tuntien Topin tavat perinpohjin aloitti puheliaampi ja eloisempi Epro
juttelun:

»No, on niitä nyt ollut noita seisovia säitä. Kohta kuusi viikkoa on
pitänyt poutailmoja ja paahdetta. Eikä ole sanottavasti tuullutkaan.
Tahtoo paikoin jo kuivuus kiusata, mutta multaperäisillä ja
kosteilla mailla kasvaa vilja, jotta kuhisee vain. Potaattiakin
tulee melkolailla. Ja heinä on hyötyvää. Nousevilla viikoilla
saattaa jo niittää, kun jo alkaa apilaskin kukkia. Silloinhan se on
heinä antavinta ja karjalle ruokaisinta. Eikä näytä olevan sateesta
sotkijaksi. Puhdas on taivas nytkin. Ei näy ranteillakaan pilven
riekaletta. Niin että hyvä on heinää heitellä kyljelleen. Mehunneet ne
ovat Muhosenmäenkin niityt ja pellot pursuneet ruista. Eveliina kertoi
niin kotiuduttuaan teiltä kyläilemästä. Läksi vartavasten niitä kissoja
tuomaan. Kuuluvat hiiret syöneen siellä potaatit keväällä kuopassa.
Kissathan ne semmoiset syöjät karkoittavat. Kopistahan perät kopastasi,
niin panet uutta. Nämä ovat kotikasvuja, hyviä paltureita. Hyviä ovat
Muhosenmäelläkin, lauhkeita ja mukavahajuisia. Siellä onkin oivallinen
paikka paltureille, päivärinne ja pakkaselta suojassa. Kukkariistalle
kuuluttiin pannun yksi penkki — Serukalle. On nyt muotina kasvattaa
hajuheiniä ja muita, igerlummia ja juurakoita. Minäkin annoin meidän
Eveliinalle tuolta tuvan seinustalta penkin. Pitäähän sitä sen verran
naisillekin. Kuulut saaneen kalojakin, ahvenia. Eveliina toi tännekin,
ja makeita ne olivat. Meillä saadaan harvoin tuoretta kalaa. On niin
pitkä matka rantaan. Muhosenmäellä on kalavesi aivan saunan ikkunan
alla ja hyvät veneet. Meillä vene pääsi ravistumaan, ja vanhakin se jo
on. Et kuulu kuitenkaan vetäneen nuottaa. Oli mennyt peräin uppopuuhun
poikki ja puhki, etkä kuulu ehtineen korjata. Korjaat talvella, kun
ei ole muita kiireitä. Kesällä on kyllin työtä perkkiössäsi, kun se
on parhaillaan käännettävänä. Siitä tulee hyvä pelto. Kauraksi kuuluu
tulevan kokonaan. Kaura siinä kasvaakin. Mutamaa on mustaa ja mainiota
ja Tetrisuolla alaa, kun vain jaksaa muokata. Ja jaksaahan sitä, kun on
hevonenkin apuna. Perho on vielä voimissaan, vaikka onkin vanha, kohta
viidenkolmatta ikäinen. Mutta siirrytäänpäs nyt täältä tupaan. Tuntuvat
lapset huutavan meitä sinne kahville. Se on paras ryypätä kuumana
ollessa, eikä se kylmänä maistukaan.»

Epro nousi, ja nousi Topikin. Perättäin he astelivat pihamaata
pirtille. Puolimatkassa Topi kuitenkin pysähtyi.

»Minä siitä — viivoittamisesta — vaalista —»

»Ahaa, sinä olet kuullut jo sinäkin siitä. Niin, nehän ovat heinäkuun
ensimmäisenä ja kolmantena. Tottahan teki menette äänestämään?»

»Enpä minä — että mitkä ne — ja mitenkä — Serukka sanoi — jotta sinä —»

»Sinulleko selvittäisin? Mikäs, saatanhan minä selittää sen, mitä itse
niistä kirkolla käydessäni kuulin kerrottavan. Mutta mennäänhän tupaan!
Kahvia juodessahan se juttu juoksee juurilleen ja joutuisammin.»

Ja juoksihan se juttu kahta kookasta kahvipannullista yksillä
istuimilla tarinoiden tyhjennettäessä.

Epro kuvaili laajasti ja seikkaperäisesti sekä uusien vaalien synnyt
syvät että vaalitilaisuuden juoksun. Hän jutteli, kuinka muka oli saatu
aikaan lait ja säädökset, joiden mukaan valtapäivät valitaan nyt koko
kansan yhteistöin eikä enää vain valittujen harvojen varakkaampien
toimenpitein. Nyt sai äänestää, kunhan oli kunnia tallella ja
täysi-ikäinen ja veronsa ja ulostekonsa määrilleen maksanut, olipa
sitten mies taikka nainen, ylhäinen tai alhainen, rikas taikka
köyhä. Oli tehty oikein viralliset kirjat, joista näki nimensä,
kuka oli puuhaan pätevä kuka ei. Määräajalla vain vaalipaikkaan
kirkonkylän koululle meni ja siellä vaaliherroille nimensä, kylänsä
ja asuinnumeronsa sanoi, niin sai semmoisen valmiiksi painetun lipun,
johonka oli jonkun sermin tai varjon takana salaisesti punaisella
pännällä mielimäänsä paikkaan viiva vetäistävä, ja sitten lippu
laitettava laskoksilleen, vietävä taas niille vaaliherroille, jotka
lyödä läiskäyttivät lippuun semmoisen sikellin, leiman, ja sitten oli
omin käsin lippu laskettava kolosta semmoiseen kuurnaan tai uurnaan,
laatikkoon. Ja sillä se sitten oli suoritettu, ääni viivoitettu ja
velvollisuus vetäisty.

Ei Topi sitä kaikkea kerinnyt Epron sukkelaan selittäessä kunnolleen
käsittää, niitä sermiä ja kuurnia ja sikelliä ja monia muita, mutta
pääasian käsitti kuitenkin. Hän istui ja kuunteli niin toimessaan
ja touhussaan, että unohti vähä väliä piippunsakin ja kolme kertaa
kahvikuppinakin, niin että piti Epron aina kehoittaa täyttämään koppa
ja Eveliinan oikein kädestä nykäisten käskeä kahvi juomaan ennenkuin
kokonaan kerkiäisi kylmetä.

»— ja että — siihenkö — ne sitten — laatikkoon — lojumaan — liput —?»

»Jäävätkö? Ei, veikkonen. Ne otetaan koko kahinan loputtua sieltä ja
laitetaan seitsemän sinetin lakkakirjeessä korkeampiin paikkoihin
katseltaviksi ja laskettaviksi, jotta nähdään, ketä kukin on äänestänyt
ja kenelle viivansa vetänyt. Ja jolla on enimmin niitä viivoja, se
pääsee niille valtapäiville edustajaksi.»

Serukka ja Eveliina olivat miesten puhellessa keskustelleet hekin
lehmistä, lampaista, Eveliinan lapsista, Muhosenmäen kissoista,
kankaanpanosta, kauniista kesästä ja lämpimistä ilmoista ja mikäpähän
aina mieleen juolahti. Mutta koko ajan oli Serukka kuitenkin toisella
korvallaan kuunnellut Epron selityksiä, niin että hän oli niistä
viivoittajaisista miltei yhtä selvillä kuin Topikin.

Sitten sattui Eveliina mainitsemaan, että hänkin oli saanut itselleen
kukkapenkin, ja pyysi Serukkaa sitä katsomaan. He pujahtivat tuvasta,
seisahtuivat katsomaan porstuassa kisailevia kissoja, pistäytyivät
sitten perunapellolle, jossa Eveliinalla oli penkkinsä, käväisivät
navetassa ja aitassa, juttelivat jonkin aikaa sen rappusilla ja
palasivat sitten pirttiin.

Epro ja Topi istuivat vielä samoilla paikoillaan, mutta niin tiheän
tupakansavun takana, että tuskin kumpaakaan kunnolleen ovelta erotti.
Epron ääni kuului laulavana ja Topi tuntui tuolloin tällöin jurauttavan
jonkun sanan väliin. Epro puhui joistakin puolueasioista ja porvaleista.

Kun Eveliina ahdisteli heitä tuvasta jonnekin ruoan laittamisajaksi,
läksivät Epro ja Topi aittaan. Siellä oli vilpoisempaa ja
rauhallisempaa jutella.

Epro heittäytyi vuoteelle makuulleen, ja Topi istuutui vaatearkun
kannelle.

»— minä — vain, että — onko niitä — sosiaaneja — ratteja — semmoisia —
täällä —»

»Meidänkinkö seuduillamme? Onhan niitä, montakin on. Pirskaisetkin,
isät ja pojat, äidit ja tytöt, täällä meidän selkämme rantamilla,
ja kirkonkylässä paljonko noita lieneekään, kymmeniä. Ja niin
kuului rovastikin sanoneen, että jos ne semmoiset Pirskaiset,
maattomat ja mökittömät, toisten suojissa asuvat, pääsevät joukolla
viivoittamaan ja sitä tietä vallitsemaan ja hallitsemaan, niin kyllä
silloin menisi maailma mullin mallin ja elämä edestakaisin. Maat
ja mannut riistettäisiin ja jaettaisiin ja ties mitä myllerryksiä
valmistettaisiinkaan.»

»— epäisi — viivoittelun — Pirskaisilta —» arveli Topi.

»Milläpä epäisi? Laki on semmoinen ja säädökset tämmöiset, että
pääsevät pännäilemään nekin, kun vain lie mainetta murenekaan tallella
ja verokuitit selvillä. Mutta kyllä niille pitäisi jokin keksiä,
etteivät sinne sermin taa pääsisi punailemaan.»

Epro ja Topi tarinoivat vielä tuntikauden aitan siimeisessä
hiljaisuudessa. Tai oikeammin haasteli vain Epro, ja Topi polttaa
luputellessaan jonkin sanan sekaan urahti.

Kun Eveliina huuteli heitä sitten pirtin portailta syömään, nousi Epro
vuoteesta, oikaisihe, löi kämmenellään aitan ovilautaan ja päätteli:

»Niin että kyllä sinne viivoittelemiseen mentävä on, vai mitä, Topukka?»

Kun he olivat jo pihamaalla pirttiin astelemassa, seisahtui Topi, otti
äkkiä piipun suustaan ja sanoi:

»On.»

»Ja pidettävä yhtä puolta niitä pirskaislaisia vastaan», lisäsi Epro.

»Joo», sanoi Topi ja kömmittyään porstuaan seisahtui silmäämään sen
permannolla painia lyöviä kissanpoikasia.

»— kuin — nuo — Katti ja Matti — vunukat —»

»— noita — toisia — pentuja — vastaan —», lopetti hän puheensa
pirtinpöytään aterialle istuutuessaan.

       *       *       *       *       *

Kylläisiksi syötettyinä, juotettuina ja lopuksi vielä saunoitettuinakin
läksivät Topi ja Serukka Eskelilästä. Epro ja Eveliina saattoivat heitä
valkamaan veneen luo, Eveliina kantaen Kattia ja Mattia ja Epro Serukan
keventynyttä konttia.

Hyvästellessään huomautti Serukka vielä Eveliinalle:

»Niin että laita vain sitten Venla ja Ville sinne meidän mäellemme
hakemaan niitä villoja.»

Kotirannan kaislikon kahahtaessa veneen laitaa vasten herkesi Topi
äkkiä meloa luppaisemasta ja sanoi Serukalle:

»Sinäkin — kai — sinne — viivoittamaan — vai —?»

Serukka oli jo vastaamaisillaan, että tottahan nyt toki, mutta ei
vastannutkaan. Pälkähti näet päähän, että jos sanoa hökäisee heti
suostumuksensa, niin alkaa ehkä Topi vastaan jarruttaa ja saa sitten
mieleensä ties mitä eikä lopuksi lähdekään. Sentähden hän vain vastasi
veltosti:

»Noo, enpä minä heistä — akkainen ihminen miesten puuhista.»




X


Eskelilässä käynnin jälkeen jörötti Topi toista viikkoa niin sanaa
virkkamatonna ja omiin ajatuksiinsa ahtautuneena, ettei Serukka
saanut selvää, mitä se mahtoi mielessään hautoa. Jokin sillä vain
oli, koska se, tavallisissa oloissaan heti nukkuva mies, heittelehti
nyt yökaudet vuoteellaan sinne tänne ja mumisi ja murahteli yhtenään
niin, että tahtoi sellainen telmiminen kylläksi käydä. Serukka koetti
kyllä kuunnella sen uneksimista, mutta sekös niistä sekavista ja
katkonaisista sanoista selvän otti.

Muuten menivät heiltä päivät pääksytysten niinkuin ne maalaiselämän
hiljaisuudessa korpimökissä menevät. Kumpikin ahersi varhaisesta
aamusta alkaen myöhäiseen iltaan omissa puuhissaan ja askareissaan,
Serukka lehmineen, lampaineen ja sikapossuineen sekä pihatoimineen,
Topi Perhoineen perkkiöllään. Vain saunailtoina he valvoivat vähän
pitempään pirtin pehmeässä lämpimässä Serukan suoriessa karsinan
puolella hiuksiaan ja Topin joko hienontaessa huomiseksi huhmaressa
palturiaan tai ikkunanaluspenkillä joutilaana ja permantopalkkeihin
tuijotellen istua töröttäessä ja piippuaan polttaa tuputtaessa.

Yritteli Serukka sellaisina iltoina tuolloin tällöin virittää
käyntiin keskusteluakin, mutta eihän siitä yksin haastellessa mitä
mehunut. Alkuunsa vain aina Topin jöröyden vuoksi tyrehtyi ja lyhyeen
lopahti. Ainoat, jotka heitä arkisessa unteluudessa ja alakuloisten
iltojen yksinäisyydessä huvittivat ja toivat vaihtelua, olivat Matti
ja Katti. Ne milloin hiiviskelivät hiljaisin askelin lattialla ja
kävivät puskemassa päillään vuoroin heitä kumpaakin, jolloin he niitä
silittelivät, milloin taas heittivät permannolla pehmeiden pallojen
lailla painia, niin että kiehtoutuipa väliin Topinkin totisille
kasvoille hetkeksi hymyn irvistys.

Aamulla kesäkuun viimeisenä päivänä yllätti Topi Serukan avaamalla
äkkiä pitkästä ajasta suunsa ja ilmoittamalla lähtevänsä käväisemään
veneellä selän etelärannan mökkiasutuksissa.

Kun Serukka katsahti sen kuultuaan kummastellen ja kysyvästi Topiin,
jurautti tämä pitkin piippunsa vartta:

»— heiniä — runsaasti — että sieltä — apua maanantaiksi —.»

Tosinhan Serukkaa ensin oudostutti tämä äkillinen avuntarve, kahden kun
oli kaikkina edellisinäkin ja hyvinäkin heinäkesinä karjan talvirehu
talteen saatu, mutta sitten hän muisti, että Topilla oli vielä kesken
mielityönsä Tetrisuolla ja että oli viime syksynä raivattu rantamilla
vesakoista uutta niittyäkin, niin että tottapa Topi oli miettinyt
mielessään tällä kertaa avun tarpeelliseksi.

Sentähden hän ei tiedustellut Topilta sen enempää, vaan nyökkäsi vain
päätään ja läksi lypsylle. Topikin painautui pian pirtistä rannalle ja
näkyi lähtevän soutaa kyökkäisemään kohti etelän ilmoja. Vene pieneni
pienenemistään, kuta kauemmaksi se soljui selälle, ja häipyi lopuksi
saarien sokkeloihin.

Serukka seisoi kiulu kädessä veräjäpolulla ja katseli kädellään
silmiään varjostaen Topin selälle soutelemista. Kun vene katosi katseen
käsittämättömiin, läksi hän verkalleen veräjälle. Siinä astellessaan
hän tuli silmänneeksi peltojen paksua heinää pursuaville pientarille ja
pientarista kauempana kyyhöttävälle niittypälvekkeelle.

Niin, apilas teki parhaillaan kukkaa ja levitti lemuilevaa
mesituoksuaan, kellervä angervo hajuili niin, että vallan nenää
kutkutti, ja hiirenherne kasvaa ryöhäsi runsaana ja rehevänä.
Karjanrehu oli hyötyisimmillään ja hempeimmillään kaadettavaksi
ja korjattavaksi, ja maanantainahan Topi oli aikonut heinänteon
aloittaakin.

Huomenna oli lauantai, heinäkuun ensimmäinen, pyhänä toinen ja
maanantaina kolmas päivä.

Kolmas — jolloinka olivat ne odotetut ja paljon puhutut vaalit ja
viivoittajaiset. Ja Topi aikoi silloin käydä ketoja kaatelemaan.
Eiköhän se sitten aikonutkaan niihin vaaleihin mennä vai oliko se ne
tyyten unohtanut?

Ei se ollut niitä unohtanut, kyllä se ne muisti, kun kerran oli ne
saanut päähänsä. Se oli vain päättänyt olla lähtemättä. Ja sitä se
olikin koko tämän puolitoista viikkoa mielessään miettinyt ja yölläkin
siitä itsekseen käräjiä käynyt ja tullut lopuksi siihen, ettei
lähtisikään.

Serukka oli harpannut huomaamattaan vinhempään vauhtiin ja paiskautunut
kiuluineen kiukkuisena veräjän yli.

Häntä harmitti, harmitti miltei niin, että ihan oli itkuun pillahtaa.

Kun menevät tietenkin maanantaina kirkonkylään kaikki, jotka vain
kynnelle kykenevät, koko kyläkunta läheltä ja kaukaa ja näkevät ja
kuulevat uudet vaalit ja itsekin viivoittelevat. Mutta Muhosenmäeltä
ei mennä! Heinää vain tehdään ja työssä leiskutaan — niinkuin niillä
heinillä olisi päivän päälle niin hätä ja pakko.

Ja sitten kertoo Eveliina ensi kerran tavattaessa kuin outona
ihmeenä, minkälaista oli ollut ja keitä oli ollut ja tiedustaa, minkä
tähden eivät he, Topi ja Serukka, olleet tulleetkaan? Voipa vielä
itse rovastikin tiedustaa ja kun kuulee, että heinänteon vuoksi,
niin suuttuu ja ties miten loukkautuu, kun se kuuluu ne vaalit ja
viivoittamassa olot niin tärkeiksi maininneen.

Tuli vielä luvatuksi Eveliinallekin, että varmasti tullaan ja vieläpä
yhdessä mennäänkin, eikä sitten tullakaan ja mennä.

Kun hän hetken kuluttua huhuili lehmiään eikä kuullut heti Kullankukan
kelloa, suuttui hän ja oikein jalkaa polki. Ja kun hän lopuksikin
lehmänsä löysi ja alkoi herutella Hellantettaa ja Hellantetta pelmusi
paarmojen puremana, kiljaisi hän ensi kerran elämässään punikilleen,
niin että metsä raikui:

»Pysy pelailematta, kanttura!»

Mutta sitten tuli hänen mieleensä, etteihän se ollut Hellantetan
syytä. Minkäpä luontokappale sille, jos Topi, törökki, oli jöröttänyt
mielessään jos mitä.

Hän alkoi leperrellä taas lehmilleen tavalliseen lempeään tapaansa ja
heristeli lepänlehvällä paarmoja piikojensa luota.

Hänen harminsa ei kuitenkaan haihtunut, vaan jatkui vielä tupaan
tultuaankin. Pantuaan siellä maidon pyttyihin hän istuutui hetkeksi
sydäntään sulattelemaan. Mutta punnittuaan siinä asiaa puolin ja
toisin, hän tuli lopultakin samaan päätökseen, että mentävä sinne oli
ja mentäisiinkin, olipa Topi murjottanut mitä tahansa.

Siinä hänelle selvisikin, miten oli meneteltävä sen menon kanssa.
Pitäisi sanoa sunnuntaina Topille, että Epro oli lähettänyt sanan,
jotta Topi käväisisi ehdottomasti Eskelilässä joistakin pappilan
päivätöistä sopimassa, ja kun Topi lähtee, pyrkii hän soutajaksi.
Mutta kun tullaan Petäysniemen nenään, niin siellä jo ovatkin Epro ja
Eveliina odottamassa, kuten siitä oli Eveliinan kanssa sovittu. Pankoon
sitten vielä vastaan, jos vieraiden kuullen viitsii ja ilkeää. Mutta
edeltäpäin sille ei saa antaa aavistustakaan asiasta, ettei se saa
päähänsä olla kotoaan päkähtämättäkään. Jos se sattuu niistä vaaleista
jotakin kysäisemään, pitää vain vastata, että enpä minä niistä, miesten
puuhista, naiseläjä, ole ollaksenikaan, menkööt miehet, jos mielensä
tehnee.

Näistä mieltä edes vähän lauhduttavista mietteistä herätti Serukan
pihamaalta kuuluva askelten kolina. Hän nousi ja meni ovelle katsomaan,
Topiko se jo oli vai kuka.

Eskelilän lapset, Venla ja Ville, ne vain olivat ja tulivat äitinsä
laittamina hakemaan, mistä äidin ja tädin kesken oli ollut puhetta.

Serukka kutsui lapset tupaan ja antoi heille liedellä vielä lämpimänä
lekoittavasta pannusta kahvikupposet. Lasten juodessa hän haki
aitasta kookkaan kontin, pani siihen kolme leipää, ison vakallisen
vastakirnuttua voita, suolakalaa, palvattua lihaa, läskiä ja mitäpähän
sai sopimaan. Venlalle hän antoi kannun piimää, johon kaatoi litran
verran parhainta kermaa. Lasten vielä kotvan levättyä hän laittoi
heidät kotimatkalle.

»Ja sanokaa äidille ja isälle terveisiä, että kyllä me pyhänä tulemme.
Olkoot vain valmiina niemen nenässä odottamassa ja huiskuttakoon
äitinne huivillaan, kun selällä veneen näkee.»

Yksin jäätyään oli hänellä hieman paha omatunto ryhdyttyään Topin selän
takana touhuamaan. Hän lohduttelihe kuitenkin sillä, että Topi, kunhan
sitten jälkeenpäin kaikki kuulee, muuttaa mieltään ja hyväksyy hänen
hankkeensa.

Omantuntonsa hyvikkeeksi hän valmisti Topille parhaimman illallisen,
minkä osasi. Pistipä vielä saunankin lämpiämään, niin perjantaipäivä
kuin olikin.

       *       *       *       *       *

Topi palasi toiselta rannalta asioiltaan mitä mainioimmalla tuulella,
alkoipa ihan itse palaa puraistessaan jutellakin:

»— terveisiä — ja — tulevat — pyhäaamuna — heinämiehet.»

Serukka kiitteli terveisistä ja kysyi, kuuluiko sinne mökkiasutukseen
kummempia.

»— eipä — kerrottavia — vaaleihin vain — maanantaina.»

Serukan teki mieli siihen sanoa, että niinhän ne oikeat ihmiset, mutta
mitäs me! mutta ei sanonut kuitenkaan. Pelkäsi Topin vielä siitä
jotakin epäilevän ja arvelevan. Vallan välinpitämättömästi hän vastasi
siihenkin, kun Topi syöntinsä lomassa piimää ryypätessään kysäisi:

»— aikonut — sinne — sinä —?»

»Mitäpä minä sinne pakkautumaan, naisihminen, miesten menoihin.
Menkööt miehet, jotka ovat mennäkseen. Ja tokkopa tuolla naisia kovin
kaivattaneekaan.»

Mutta eipä nähnyt Serukka, mitenkä Topin silmissä tuopin sisässä
välähti vallan kuin veitikka ja huulille herähti haipuvaksi hetkeksi
hymyn irvistys.

Kun Serukka oli sinä ehtoona iltalypsyllään, istui Topi
ikkunanaluspenkillään kokonaisen tunnin miettien ja tupakoiden niin,
että tupa oli Serukan saapuessa kuin sakean sumun vallassa.

Sinä yönä nukkui Topi saunan ja illallisen päälle sikeästi ja
levollisesti, kääntymättä kertaakaan ja urahtamattakaan unissaan.

»Tottapa lie uupunut soutaa luppaistessaan», arveli Serukka Topin
viereen venähtäessään ja kahmaistessaan korvilleen peitettä.




XI


Lauantaipäivä oli tyyni, poutainen ja paahteinen, niin että siihen oli
kaikki sulaa sitkahtaa. Luonto vallan kuin läähätti viikkokautista
kuumuutta, ja joka paikka kahisi kuivuutta. Eläimet laahustivat
laidunmaillaan kieli riipuksissa ja etsivät sakeimpia lehtosiimeiköitä,
ja missä vain vesilätäkön tiellään tapasivat, niin siinä joivat
haljetakseen.

Ei ollut ihmisistäkään kuumuuden takia paljon mihinkään, sen minkä vain
välttämättömimpiä askareita tuvissaan tai pihoillaan tekivät.

Topi tosin touhusi aamulla lähteäkseen Tetrisuolle, mutta tuli jo
veräjältä takaisin. Niin oli lämmin, jotta jo sillä matkalla hien
otti. Sitten hän arveli, että lauantaipäiväkinhän tuo oli eikä siitä
suon kääntämisestä olisi lyhyenä juhla-aattona mitään tuloksellista
tullutkaan.

Kun hän ei viitsinyt venyä koko päivää vallan jouten, astella
luppasi hän valkamaan, otti saunan seinustalta pari verkkoa ja kävi
ne laskemassa lahden toiselle rannalle. Oikeastaan hän teki sen
tarkoituksella ja pitkän pohdinnan tuloksena, vaikkei virkkanut siitä
Serukalle mitään. Valkamaan palattuaan hän siivosi nuottaveneen siihen
keräytyneestä pärröstä, hiekasta, kaislankorsista, kalansuomuista ja
lennähtäneistä lehdistä, väänsi rantakoivikosta uudet hankavitsat ja
nosti saunan kupeelta kahdet parit airoja veneeseen.

Niissä touhuissaan hän kaiken aikaa myhähteli ja mielissään murahteli.

Pihaan tultuaan hän tuumiskeli, mihin töihin tarttuisi. Äkkiä hän
muisti, että palturimaahan se voi tällaisella tulisella ilmalla kuivaa
siihen paikkaan ja nuutua piloille. Se vaati varmasti vettä.

Niinpähän oli! Lehdet luupottivat aivan alaskäsin, ja latvakin oli jo
miltei rentona riippumassa. Maa oli palturien juurilla käynyt kovaksi
kamaraksi, jopa joissakin kohdin halkeillutkin. Samanlaisena se näkyi
olevan Serukankin penkki, johon oli jo joitakin taimen alkuja maan
povesta työntäytynyt.

Huolestuttavan havaintonsa tehtyään Topi kantoi kymmenisen sangollista
rantavettä ja kasteli kaikki penkit, Serukankin. Sen tehtyään hän läksi
aittaan ja alkoi katsella valmiiksi heinäntekovehkeitä. Viikatteet
hän kantoi aitan nurkansalvoksiin riippumaan ja haravat asetti seinää
vasten seisoa sojottamaan. Siitäpähän ne sitten löysi. Kun ei ollut
enää muuta, mihin tarttua, läksi hän läävän varjoisalle seinämälle ja
alkoi pienennellä vanhoja aidaksia polttopuiksi.

Mikähän lie ollutkin — kuumuus vai pyhäaaton tietoisuus — kun ei
tahtonut oikein mikään luistaa eikä missään rauhallisesti viihtyä.
Niin oli vain kumman levotonta ja vallan kuin olisi jotakin odottanut,
vaikkei tiennyt mitä.

Kumman rauhaton Serukkakin oli. Työ ei tahtonut sujua häneltäkään.
Yrittipä mitä tahansa, niin kovin se vaikealta ja vastenmieliseltä
tuntui eikä tahtonut yhdessä paikassa tulla pysytyksi millään. Sai hän
kuitenkin pirtin siistityksi ja huonekalut pyhäksi pestä hotaistuksi,
karjan lypsetyksi ja maidon hoidelluksi sekä pannuksi ruoan pöytään.
Mutta kun hän sitten istuutui ja ryhtyi paikkaamaan omia ja Topin
alusvaatteita, niin kesken piti heittää. Ei näet tahtonut löytyä
nyytistä sopivia paikkatilkkuja, sitten katosi neula, keritsimet
tuntuivat tylsiltä eikäpä näkökään ollut oikein ottava. Pois hän pani
ompeluksensa ja alkoi katsella, mitä Topi pihamaalla puuhaili. Näkyi
pienentelevän polttopuita.

Serukkakin läksi pihalle. Seisoskellessaan siellä pirtin portaiden
edessä ja miettiessään, mihin menisi, hän muisti kukkamaansa ja läksi
sitä katsomaan.

Penkki, samoin kuin Topinkin palturipenkit, näyttivät kylläkin
kuohkeapintaisilta ja möyheiltä, mutta kuivia ne kai olivat tällaisella
paahdepoudalla jokaikinen.

Kun Serukkaa ei haluttanut muuhunkaan ryhtyä, haki hän saunasta
yksikorvaisen kiulun ja kanteli sillä kasviksille vettä. Ensin hän
kasteli oman penkkinsä ja sitten Topin, hyvästi ja huolellisesti.

Aikaisin he kumpikin palasivat sinä iltana pirttiin. Kun Serukka
ehdotteli tavanmukaista lauantaisaunan lämmittämistä, jurautti Topi
jolseasti:

»— en minä — hänestä — tänä iltana — mikä liekin —»

Matti ja Kattikin olivat lojuneet laiskoina ja uneliaina koko kuuman
päivän. Nyt illan viileydyttyä ne virkistyivät ja alkoivat Topin ja
Serukan istuessa uupuneina ja uneliaina kumpikin tahollaan ilakoida
ja kiitää kilpaa pitkin pirttiä. Kyllästyttyään siihen ne ryhtyivät
käpälineen ja kynsineen keplottelemaan jos joitakin paikkoja tuvassa.
Siinä touhussaan työnsi Katti käpälänsä seinän ja uunin välikköönkin
etsien leikkikalua. Katin käpälään sattuikin jotakin kahahtavaa, ja se
alkoi kaksin jaloin penkoa sitä sieltä esille. Se oli valkea käärö,
jonka Matti kaappasi heti Katilta kynsiinsä ja alkoi kiidättää pitkin
permantoa ja vei vihdoin käärön Serukan eteen.

Käärö tuntui Serukasta tutulta, ja hän sieppasi sen kissoilta.
Vilkaistuaan siihen ja avattuaan vikkelästi käärön, hän jäi hetkeksi
tuijottamaan hämmästyneenä siihen. Sitten hän huudahti:

»Topi, täällä on se pussi!»

»— mikä —?»

»No, sepähän siemenpussi, jonka minä toin tuonnottain kirkonkylästä ja
joka piti kylvää siihen sinun palturipenkkiisi.»

»— olisit — kylvänyt —»

»Minäkö? Sinunhan se oli kylvettävä, tai jos ei ollut, niin me
ainakin Eveliinan kanssa arvelimme sinun kylväneen sen meidän täällä
nukkuessamme.»

Topi tuijotteli kummastuneena Serukkaan ja lausui lopuksi luputustensa
lomassa:

»En minä — sitä — milloinka — vaan minä — että — sinä —»

»Mitenkäpä minä olisin mitä tehnyt, kun pussi oli poissa? Arvelimme,
että sinä olit sen ottanut, ja se onkin pudonnut uunin väliin. Se se
nyt —! Kylvämättä kai se nyt pysyy ja pysyköönkin. Ja niinkuin sitä
penkkiä on hoidettu, kitketty ja kasteltu. Eihän siinä nyt kasva
kerrassaan mitään.»

»No — rikkaruohoa — kasvaa —» arveli tyynesti Topi.

»Mutta sitä minä en vain käsitä, mitenkä pussi on uunin väliin
valahtanut. En minä ainakaan ole sitä sinne piilottanut.»

Topi tupakoi tuokion. Sitten hänen silmänsä sattuivat permannolla
painiskeleviin kissanpentuihin.

»— minäkään — ole», huomautti hän. »Mutta — Katti ja Matti — silloin —
uunilla — kun nostin —» lisäsi hän.

Serukkaa pakkasi sen kuultuaan suututtamaan, ja hän oli sanoa Topille,
että olet sijankin —! Mutta sitten hän muisti, että mistäpä se lienee
Topikaan semmoista osannut arvata —. Hyväähän se oli kai tarkoittanut
kissoja uunille kiikutellessaan. Ja sensijaan, että olisi Topia
toruskellut, helähti Serukka hekään nauruun, kaappasi kissat lattialta
syliinsä ja oli toruvinaan niitä.

»Vai te, senkin vunukat, tässä tämmöistä tekemään! Annatte ensin
talonväkenne suotta riidellä penkeistä, sitten isäntänne muokata
yösydännä parhaan palturipenkkinsä putipuhtaaksi ja lopuksi kummankin
kantaa keikutella kymmenin sangoin ja saavin kaivolta vettä
viljelemättömän maan virvokkeeksi.»

Topinkin suu vetäytyi vinolleen.

Heillä olisi riittänyt riemua pitemmältäkin, ellei sitä samassa
katkaissut portailta kuuluva kumina.

Tuvan ovi riipaistiin auki, ja sisään astui vanhanpuoleinen,
pitkätukkainen ja röyhypartainen hartiakas mies, Mäkäräisen Mikon mökin
loinen, Jeremias Pirskainen. Jeremiaksen jäljessä ilmestyi ovesta
pitkänhuiskea, laiha ja luihukatseinen akka, Jeremiaksen Kunilla.

Pirskainen kohautti vanhaa, sateiden ja päivän ränsistyttämää
huopahattureuhkaansa ja sanoi:

»Hyvää ehtoota ja terveisiä taloon! Tässä me nyt olemme, teidän
heinäväkenne. Läksimmekin jo lauantai-iltana tänne soutaa
luikuttelemaan. Onpahan siten vielä pyhä täällä lepäiltävänä, kun näet
Topi arveli sen heinänteon aloitettavaksi maanantaina kukon laulaessa.»

Hän astui peremmälle ja kätteli ensin Topia ja sitten Serukkaa. Välillä
hän viittasi vaimolleen ja kehoitti:

»Käy vain sinäkin, Kunilla, sieltä peremmäksi ja ala olla kuin
kotonasi! Onhan täällä pirtissä tilaa puhteen pitoon ja yön me nukkua
köllötämme Muhosenmäen muhjakassa saunassa.»

Kunilla tuppasi nyyttinsä ovensuupenkille ja kävi tervehtimässä
talonväkeä.

»— puuta —», äännähti tervehdysten päätyttyä Topi.

»On, on puuta istua ja kyllä me tästä istuudummekin, kunhan kerkiämme»,
pauhasi Pirskainen, niin että pirtti raikui. Istuuduttuaan Topin
viereen hän jatkoi:

»Puuta ja lämmintä, leppoisessa tuvassa. Ka, käy sinäkin istumaan,
Kunilla! Vaikka tuonne karsinaan emännän puheseuraksi — eläkä seiso
siinä keskellä lattiaa keekoillen.»

Kaivettuaan housuntaskustaan lyhytvartisen, isokoppaisen ja mustaksi
palaneen piippunsa ja likaisen kukkaronsa hän alkoi hääräillä tupakan
panossa. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin äänessä.

»Lämmintä pirtissä, jos pihallakin. Paljonko lienee ollutkaan
lämpöraateja päiväsydännä? Ei ole tullut koskaan ostetuksi sitä
raativehjettä, mutta paljon se on tänä päivänä näyttänyt. Ja tuota
tyyntä ja poutaa sitä on riittänyt viikkomäärin. Ka, ota pois huivi
päästäsi, Kunilla, ettet siinä hikeesi huku! Niin, ja heinä se on
hyötynyt kaikkialla, kasvaa ryöhännyt, ettei tahdo enää korsi korren
vierellä sijaansa saada.»

Pirskaisen puhua pulpattaessa ja väliin komentaessa tikkuna istua
tököttävää Kunillaansa sekä Topin töröttäessä sanatonna permantoon
tuijottaen kiehautti Serukka kahvit, jota Jeremias Pirskainen joi kuusi
kupillista ja olisi juonut seitsemännenkin, jos olisi annettu, laittoi
sitten illallisen pöytään ja lopuksi väkensä yölevolle, Pirskaiset,
kuten olivat aikoneetkin, saunaan, Matin ja Katin uunille sekä Topin ja
itsensä tuvan vuoteeseen.

»Mitä varten sinä nuo Pirskaiset heinämiehiksi hankit?» kysyi hän
riisuutuessaan. »Semmoiset mitä lienevätkin laiskottelijoita ja
lavertelijoita. Olisihan niitä ollut kunnon ihmisiäkin.»

»— otinpahan —» murahti puolinukuksissa Topi ja alkoi kuorsata, niin
että sirkkakin uunilla säikähti ja lakkasi laulamasta.




XII


Pyhäaamuna nousi Topi jo aikoja ennen Serukkaa jalkeille. Hän
pukeutui puhtaisiin liinavaatteisiin, ajoi tarkoin partansa, peseytyi
perinpohjaisesti, kampasi tukkansa ja pani ylleen parhaan pukunsa. Hän
teki sen kaiken niin tunnontarkasti ja ähkien ja puhkien, että Serukkaa
pakkasi ääneensä naurattamaan.

Mutta sitten kävi Serukka vuoteessaan vielä viroitellessaan vakaviin
mietteisiin. Nythän se, sunnuntaina, olisi sinne vakipaikallekin
lähdettävä, kuta aiemmin, sitä parempi, ja soudettava Petäysniemen
ohitse, jossa kai Epro ja Eveliina odottaisivat. Mutta uskoisiko Topi,
että Epro oli muka käskenyt käymään Eskelilässä?

Kuin kuumilla kivillä kävellen pukeutui Serukka, hänkin pyhäisiinsä,
ja mietti koko ajan, miten alkaisi puhua asiasta Topille, ettei tämä
mitään epäilisi. Väliin hän päätti puhua näin, väliin noin, mutta ei
vain löytänyt mieleisiä sanoja. Aina kun oli juuri sattuvat sanat
saamaisillaan, tulikin mieleen, ettei se usko, jos niin sanoo, ja niin
piti aloittaa sama seulominen alusta.

Hän ei ollut vielä asiasta, ei ensi sanastakaan selvillä, kun Topi
valmiiksi pukeutuneena pistäytyi pihalle ja tuntui ryhtyvän siellä
juttelemaan aamukahviaan kärkkymään kiirehtineen Pirskaisen kanssa.
Silloin tuli Serukalle jo hätä ja tuska, ettei se vain jää sinne
suulaan Pirskaisen tarinoille tuntikausiksi.

Serukka kiehautti tavallista joutuisammin einekahvin ja ehätti
pyytämään Topia ja Pirskaista pirttiin sitä juomaan. Siihen saapui
Kunillakin kupilleen.

Kun ei Pirskainen akkoineen näyttänyt aikovankaan poistua pirtistä,
juoksutti Serukka aitasta pöytään leipää, kalaa, voita ja piimää ja
pani Topin ja Pirskaiset syömään. Itse hän malttoi puraista vain
pari vaivaista palaa, kun piti koputella toisia ottamaan lisää, että
joutuisivat syömästä.

»— sinullapa — hätä —», huomautti Topi.

»No, että pääsee tästä laittamaan tupaa edes vähän pyhäisemmäksi ja
lypsyllekin. Voi olla karja kaukanakin.»

»Saattaapa se tämä meidän Kunillammekin emännän avuksi ne hatarasarvet
hakea ja heruttaa», huomautti Pirskainen. »Pistä emännän pieksut siksi
ajaksi jalkaasi, etteivät omat pyhäkenkäsi metsiä marssiessasi ryvety.»

Kunilla ei vastannut. Hän puri vain niin, että hiki otsalla karpaloina
helmeili. Hän söikin hirmuisesti, kun pöydän ääreen pääsi. Sanottiin
appavan ainakin kahden hengen veron, mutta ei tullut koskaan sen
turpeammaksi.

Kun Pirskaisen joukko oli tehnyt pöydässä puhdasta jälkeä, Kunilla
lähtenyt karjaa etsimään ja lypsämään ja Jeremias vetäytynyt aitan
varjoon ruokalevolle, töräytti ikkunanjaluspenkillä piippuineen
ähräilevä Topi äkkiä Serukalle:

»Voit lähteä — soutajaksi — verkolle —»

Serukkaa miltei hyvästä mielestä hypähytti. Siellä vesillähän sitä
saattoikin Topille sanoa siitä Eskelilään menosta ja jos tarvitsisi,
olla vieraiden ihmisten näkemättä ja kuulematta vaikka vähän
suuttuvinaankin, jos ei se olisi uskoakseen tai taipuisi lähtemään.

Kiireesti korjasi Serukka pöydältä ruokien rippeet, haki huivinsa
ja oli valmis lähtemään Topin toveriksi, vieläpä hätyytteli tätä
joutumaankin.

Topi täytti kuitenkin vielä kukkaronsa pullolleen palturista ja etsiä
kyhni itselleen täyden tulitikkulaatikon, ennenkuin suoriutui valkamaan
väännättelemään.

Rantaan tultua työnsi Topi nuottaveneen vesille, käskien Serukan
nousemaan siihen.

»Mitä sinä nuottaveneestä?» kysyi kummastellen Serukka. »Eikö sinne
olisi onkiveneelläkin päässyt?»

»— märkiä — verkkoja — venelasti — ja — vuotaakin — toinen —»

»Ja kahdet airotkin? Olisit heittänyt pois painamasta.»

Topi astui jo veneeseen.

»— enpä — minä —»

»Milloinka se onkivene on vuodon saanut?» uteli vielä Serukka.

»— minä — mistä — sitä —»

Serukan noustua veneeseen ja asetuttua keulatuhdolle soutamaan työnteli
Topi seisoaltaan venettä väljemmälle vedelle. Sinne saavuttua hän
asettui istumaan, ei perätuhdolle melomaan, vaan alihangoille hänkin
soutamaan.

»Soutamaanko sitä sinäkin rupeat?» ihmetteli Serukka. »Olisihan tästä
päästy yksilläkin souduilla.»

Vedellen jo täysin hartiavoimin jurautti Topi yksikantaan:

»— matkaa — pitemmältä —»

»Mutta tuonnehan sinä olet vienyt verkkosi tavallisesti Korpismäen
puolelle, toiselle rannalle, josta sanot parhaiten saatavan. Ja —
mi-mihinkä sinä, kun ihan selville selkävesille väkisin vääntelet...?»

Serukka oli näet yritellyt kääntää veneen keulaa lahden toiselle
rannalle, mutta Topi vänkäsikin aina, milloin toisella, milloin
toisella airolla voimakkaammin ja vinhemmin vetäisten veneen suoraan
selälle. Vene koukutteli ja mutkitteli jonkun matkaa, kunnes Topi
ärähti äkäisesti:

»— vänkäilemättä — siinä! Suoraan —!»

Serukan sydäntä kouraisi Topin ärjäisy. Hän nieleskeli vähän aikaa
mielipahaansa ja sai sitten arasti kysytyksi:

»Mutta minnekä sinä ja mitä sinä oikeastaan meinaat —?»

Topi kiskoi tovin päätään kääntämättä. Sitten kuului alahangoilta:

»— sinä — et — muuten — luvannut — niin — minä —»

»Mitä luvannut?»

»— lähteäpä —»

»Mihinkä lähteä?»

»Ka — kirkolle — viivoittamaan —»

Silloin selvisi Serukalle, että Topi tahtoi viedä hänet väkisten
vaalipaikalle kirkonkylään. Se oli saanut päähänsä, ettei hän muuten
lähtisi. Sentähden se oli narrannut tälle verkkomatkalle ja kun sai
veneeseen, niin käänsikin kirkolle.

Sitä se olikin sitten viime aikoina niin ankarasti ajatellut ja
miettinyt, mitenkä tekisi, kunnes oli keksinyt tämän keinon.

Serukkaa olisi jo naurattanut niin että —! Mutta ei kuitenkaan
uskaltanut. Voi vielä Topi suuttua ja kääntyä kesken matkan. Ja vaikka
häntä halutti veistellä Topille, että vie sinä, minä vikisen, ole
viepinäsi väkisten, sanoikin hän vain:

»Enhän minä niin jyrkästi — ja kun olet nyt kerran veneeseesi
viekoitellut, niin mennään häntä sitten. Kun vain tulisivat poissa
ollessa kotona kunnolleen toimeen ja työt tekisivät ja Mattia ja
Kattiakin katsoisivat —»

Topi käänsi pikkuisen päätään keulaan päin ja ilmoitti:

»Minä — Pirskaiselle — että — kylään me — täksi ja huomiseksi —»

»No, hyvä, kun edes sanoit.»

Vene mennä viilsi kaksilla souduilla silotyyntä vedenpintaa keveästi
ja veden keulan edessä vilkkaasti loristessa. Topi ja Serukka,
järvenranta-asukkaat, olivat tottuneita ja kovia soutajia molemmat, ja
kun matkan määrä oli selvinnyt Serukallekin, veti hän airoillaan kuin
hartaasta halusta. Topi kääntyi tuon tuostakin katsomaan keulan suuntaa
ja ohjaili airoillaan venettä.

Hiki helmeili jo kirkkaina pisarina kummankin otsalla. Serukka heitti
huivinsa ja Topi nuttunsa, ja sitten alkoi taas tarmokas ja tahdikas
soutu.

Kotiranta oli jo kaukana, ja Kaislalahti häämöitti vain epäselvänä
metsäjuovan reunustamana poukamana. Mutta korkea ja jylhä Korpismäki
kohotti vielä kauan kyömyharjaansa kohti vaaleansinistä taivaankannen
kupuraa.

Monet niemet, nimettömät ja nimelliset, monet niemien kupeitse kauas
maan sisään luikertelevat lahdet, monet veden peiliin päilyvät
saaret ja saarien väliset autereiset salmet oli jo sivuutettu ja
tuonpuolinen ranta alkoi selvetä sumuntapaisesta yksitoikkoisesta
suoraviivaisuudestaan mäiksi, niemiksi, saariksi ja salmiksi. Oikealla
kädellä näkyi Petäysniemen korpikärki.

Silloin Serukka heitti hetkeksi soutamisensa, kahmasi suuhunsa
kourallaan laidan yli vettä, vilkaisi niemeen ja huomautti Topille:

»Mikähän kumman valkea se tuolla Petäysniemen nenässä vilkkaa?
Näyttää kuin olisi joku siellä jotakin niinkuin vaatetta tai muuta
heiluttamassa.»

Topikin heitti soutamisensa ja katsahti niemeen.

»Lehmä!» sanoi hän ja alkoi ladata piippuaan.

»Ei se mikä lehmä tuollainen kuin ilmassa liehuva ja mikä
vilkuttavainen. Kun ei liene ihmisiä?»

Topi katsoi taas niemeen.

»— minä — sieltä — mitä —»

»No, mutta näkyyhän tuo toki ihan selvästi. Ihminenhän siellä onkin,
kun ei liene kaksikin ihmistä. Antavat meille merkkejä.»

»— mitä — merkkejä —?»

»Voivat olla ja niinkuin ne ovatkin kirkolle menijöitä nekin, vaikkei
niillä ole venettä. Kun näkivät meidän soutavan, niin alkoivat
vilkuttaa, että ottaa veneeseen. Voivat olla tuttujakin. Pitäisi
ihan käydä katsomassa. Eihän tuonne ole pitkä matkakaan. Ja samalla
saattaisi levähtääkin.»

Topi mietti ja polttaa luputteli pitkän tovin. Sitten hän kopisti
piippunsa veneen laitaan, sylkäisi kouriinsa, tarttui airoihinsa ja
käänsi veneen yhdellä vetäisyllä päin Petäysnientä.

Ihmisiähän siellä oli ja tuttuja olikin: Eskelilän Epro ja Eveliina.

»Oltiin tässä aikeissa vaaliin, vaan kun meillä on niin vanha ja
vuotava vene, niin ei uskallettu sillä lähteäkään. Silloin pälkähti
päähäni pistäytyä tänne niemennenään katsomaan, olisiko ketä kirkolle
soutajaa, joka ottaisi mukaansa», selitti Eveliina. »Ja tuskin oli
tähän tultu, kun jo näimme teidän Kaislalahdelta käsin soutelevan.
Odotimme, kunnes kohdalle ehditte, ja minä aloin huiskuttaa
esiliinallani. Ja huomasittepas!»

»No, vähällä piti, ettei huomattu», sanoi Serukka. »Ellen minä olisi
heittänyt hetkeksi soutuani ryypätäkseni janooni vettä, niin sivuitsepa
olisi solahdettu. Mutta silloin minä näin täältä jotakin niinkuin
valkean vilkuttamista ja huomautin Topillekin. Topi arveli kuitenkin
lehmäksi.»

Topi oli Epron kanssa kokastanut veneen ja astunut maihin. Kätellessään
Eproa ja Eveliinaa hän sanoi:

»— minä — kun — ei kantanut — katse —»

»Mutta minä sanoin silloin, että ihmisiä ne ovat, kirkolle käkeäviä, ja
sain Topin lähtemään katsomaan. Ja oikeassapas olin kun olinkin.»

Eprokin yhtyi keskusteluun.

»Meille tuli tässä odotellessa jo nälkä», sanoi hän. »Olimme
parhaillamme syömään rupeamassa, kun Eveliina alkoi huiskuttaa. Ruoka
on vielä tuolla kalliolla levällään. Niin että eiköhän lähdetä ja
syödä kaikki neljä? Kaipa se teillekin jo pala kelpaa, Muhosenmäeltä
soudeltuanne.»

Eveliina oli levittänyt kalliolle putipuhtaalle liinalle maukkaat
eväät ruis- ja rieskaleipineen, muurilettuineen, isoine voirasioineen,
suolasiikoineen, läskineen, palvilihoineen ja monine muine sekä
palanpainimeksi kannun piimää ja toisen maitoa.

Istuutuen eväiden ympärille he söivät hetken hartaasti ja
haastelematta. Topi varsinkin leikkeli paksut palat leipää ja siveli
siististi voita päälle sekä voin peitoksi valtavat viipaleet läskiä.
Sitten hän joi pitkin siemauksin piimää palan kostukkeeksi. Mutta kun
hän oli pahimman nälkänsä tyydyttänyt, tarttui hän äkkiä voirasiaan
ja käänteli sitä kotvan kämmenissään. Laskien rasian sitten takaisin
liinalle hän tokaisi rasiaan viitaten: »Meidän!»

Serukan ja Eveliinan huulet alkoivat mukavasti mutruilla ja Eprokin
veti suutaan vinoon. Mutta kun Topi jonkun ajan kuluttua tarttui
samalla tavalla piimäkannuun ja jurautti, että »Muhosenmäeltä», eivät
he malttaneet enää pysyä vakavina, vaan helähtivät kolmisin kaikuvaan
nauruun.

Kun Topi ei näyttänyt tajuavan naurun syytä ja ettei hän suuttuisi,
ehättivät Serukka ja Eveliina kilpaa kertomaan hänelle ilonsa aiheen ja
keksimänsä kujeen.

He olivat jo Eveliinan Muhosenmäellä käydessä päättäneet, että
molemmista mökeistä mennään vaaliin. Kun Topi ja Serukka sitten
kävivät Eskelilässä, sopivat naiset vielä matkan yksityiskohdista.
Serukka oli luvannut houkutella Topin matkalle ja käskenyt Eveliinan
puolestaan tuoda Epron pyhäaamuksi Petäysniemeen, josta Topi ja Serukka
heidät hakisivat veneeseensä. Ettei Topi mitään huomaisi, oli Serukka
laittanut Eskelilän lasten mukana eväätkin jo Eskelilään tänne niemeen
tuotaviksi. Eprolla ja Eveliinalla oli omat eväät toisessa kontissa.
Kun Topi ja Serukka sitten tulivat, oli Epro käskenyt Eveliinan panna
ruoan esille, että Topi ja Serukka saisivat nälkäänsä syödä ja ettei
Topi suuttuisi, sillä harvoinhan mies ruoan ääressä riitaa rakentaa.

»Ja ethän sinä toki, suunnan mies, suutukaan naisten kujeista, he he»,
sanoi Epro. »Ensin minäkin vähän epäröin tähän leikkiin yhtymistä,
mutta sitten arvelin, että leikki sijansa saakoon, ja lankesin
kiusaukseen, he, he! Harvoinhan sitä täällä salossa leikkiä lyödään ja
vielä niukemmin nauretaan, he, he!»

Topin otsa oli mennyt ryppyihin, ja hänen suutaan tuon tuostakin
vetäisi hermostuneesti. Hän tuijotti kiinteästi kallioon, mutta ei
sanonut mitään.

Sen huomattuaan riensi Serukka reippaasti kertomaan, mitenkä Topi
puolestaan oli tänä aamuna tehnyt hänelle kekseliään kolttosen.
Kun Serukka oli juuri ollut pulassa ja pälkähässä, mitenkä saisi
Topin tälle matkalle, oli Topi tahtonut häntä muka verkolle. Ja kun
oli veneeseensä saanut, niin oli kääntänyt hänen vastaan soutaa
ponnistellessaan veneen selkävesille ja itse tuonut hänet väkisten
tänne, jonneka Serukan oli ollut Topi tuotava.

Serukan kertomus herätti vielä vilkkaampaa iloa, ja kolmisin kehuivat
ja kiittelivät Epro, Eveliina ja Serukka Topin oveluutta. Ja kun vielä
Epro löi Topia olalle ja iski silmää naisille ja sanoi, ettei se
miesväkikään ole niin tylsällä kirveellä tehtyä kuin naisväki usein
luulee, niin jopa vetäytyi Topinkin totinen naama juoheammaksi, ja
hänen huulilleen ilmestyi hymyn irvistys.

Pari paksua ja pulleaa savua vetäistyään ja suitsutettuaan ne lyhyinä
pulpahduksina toisesta suupielestään hän jurautti:

»Joo!»

       *       *       *       *       *

Matkaa jatkettiin neljin hengin. Eveliina ja Serukka soutivat kahden
ylähangoilla. Epro veteli yksin alahangoilla, ja Topi törötti
meloskellen perässä.

Naisten supatellessa ja rupatellessa ja miesten tarinoidessa
hitaasti, mutta hartaasti kaikenlaisista asioista, viljan kasvuista,
heinänteoista, vaaleista ja mille listalle se oli se punainen
piirto pistettävä, solahti matka kilometri kilometriltä miltei
huomaamatta. Selkävesiltä soudettiin kapeammille reiteille, korpiset
ja koleammat maisemat kävivät harvinaisemmiksi ja viljellyt seudut
tiheämmiksi, suuret salometsät vaihtuivat laajojen lainehtivien
peltojen ja laidunmaiden piirittämiksi asunnoiksi, neitseelliset,
kirveen koskemattomat niemet vilkkaiksi tukki- ja halkolastaamoiksi,
raivaamattomat ryteikkörannat siroiksi ja siisteiksi laiva- ja
venevalkamiksi, kunnes vihdoin pitkän ja puuttoman Kirkonsalmen
rantamalta aukeni katseen eteen laaja-alainen kirkonkylä punaisine
taloineen, rehevine pikkuviljelyksineen ja vilkkaine ihmisvilinöineen.
Ja kun vielä sivuutettiin salmen keskellä kyyhöttävä pitkä ja
pyöreäharjainen Pänninsaari ja kappalaispapin Rantalanniemi, näkyi jo
korkealla kummullaan vanha, keltainen puukirkkokin ja sen vierellä
suippotorninen kellotapuli sekä niiden takaa maantien koivukujanteen
päässä laaksonteessa taitekattoinen pappila riippakoivujen ja komeiden
haapojen keskessä.

Topilla, Serukalla, Eprolla ja Eveliinalla ei ollut kuitenkaan asiaa
kirkolle, kun päiväjumalanpalvelus oli jo päättymässä ja he aikoivatkin
iltakirkkoon. Sentähden he laskivatkin veneensä haudankaivaja Huttusen
rantaan. Huttula oli heidän kaikkien kirkkokortteerinsa ja lähellä
vaalipaikkaa, kirkonkylän kookasta kansakoulua.




XIII


Vaalit olivat ohitse, ja Topi, Serukka, Epro ja Eveliina soutamassa
pitkin salmia ja selkiä kotiinsa.

Paljon heille, suurten salojen koruttomille korpimökkiasukkaille,
oli kirkonkylässä käydessä ja vaaleissa ollessa sattunut ja paljon
heillä oli näkemistään ja kuulemistaan toisilleen kertomistakin. He
haastelivat väliin vuorotellen, väliin kaikki yhtaikaa, paitsi Topi,
joka törötti piippuaan luputellen melan varressa ja jurautti vain
tuolloin tällöin toisten puheiden sekaan sanasen.

Serukka ja Eveliina kertoivat ties kuinka monennen kerran siitä,
mitenkä heidät oli sunnuntaina iltakirkosta palatessa kirkkotarhan
portilla tavannut itse rovasti ja paneutunut oikein puheikkain heidän
kanssaan. Oli kysynyt, että vaaliinko sitä oli saavuttu ja olivatko
miehetkin mukana? He olivat vastanneet, että kirkkoonhan sitä toki
oli etupäässä tultu, mutta että samalla matkallahan sitä saattoi sen
viivankin vetäistä, jos niiksi tulisi. Siihen oli silloin rovasti
sanonut, että hyvähän se on kirkossakin käydä, mutta että siihenhän oli
tilaisuutta joka sunnuntai, mutta vaaleihin vain joka kolmas vuosi, ja
lisännyt, jotta tavallaanhan se on pyhää toimitusta sekin, kun täyttää
kullekin säädetyn kansalaisvelvollisuutensa maansa ja valtionsa eduksi
ja onneksi. Siitähän se koituu kansan arvonanto korkeimmallekin,
jonka lahjaa ja hyvyyttä ne ovat tällaiset viivainvedotkin ja
äänestystilaisuudet.

Niin oli rovasti puhunut kauniisti ja kehoittavasti, että oikein
tahtoi itkettää. Lopuksi oli lausunut olevansa ihan liikutettu, kun
kaukaisilta salomailtakin oli saavuttu sitä viivoittamisvelvollisuutta
täyttämään ja tällaisessa uudessa merkkitilaisuudessa mukana olemaan.
Ja kättä pitäen oli sitten hyvästinsä heittänyt ja terveyttä ja rauhaa
toivottanut.

Semmoiselta pyhältä ja juhlalliselta se oli vaalitoimitus Eprostakin
tuntunut. Miltei vapisemaan ja arkailemaan oli pannut aikamiehen, kun
Eveliinan kanssa sinne vaalihuoneeseen astui. Eikä tahtonut siellä
verhon takanakaan vielä tasapainoon päästä. Mutta kun sen verhon
sivuitse kurkisti ja katsoi tarkemmin, keitä siellä pitkän pöydän
ääressä istui, ja tunsi ne tutuiksi miehiksi, niin rauhoittui. Näkyi
istuvan siellä henkiherra, kirkonkylän kauppias, suntio Silvennoinen,
puuseppä Paavila ja räätäli Rekola. Vavahtamattomin käsin hän sitten
olikin sen viivan vetäissyt, kääntänyt listan taitteilleen, vienyt
leimattavaksi ja siihen uurnaan kolosta solauttanut.

Mutta pitkäksi aikaa se toimitus varmasti mieleen jäi.

Mukavammin se oli käynyt Eveliinalle. Niin hätääntyi, ettei kyennyt
edes omaa nimeäänkään täysin tiettäväksi tekemään. Kun näet henkiherra
kysyi, kuka hän oli ja missä asui, niin ei muistanut niiatakaan
eikä saanut pitkään toviin sanaakaan suustaan. Teki mieli jo pyytää
Eproa siihen avuksi, mutta muisti, ettei siinä tilaisuudessa saanut
toisen apuun turvautua eikä uskaltanut, että jos epäävät sitten koko
viivoittamisenkin. Viimein sai toki sammalletuksi, että oli Eveliina
Eskelinen, pappilan mökistä sieltä Petäysniemen korvesta. Silloin
oli henkiherra sanonut, että »Jaahah, emäntä Eveliina Eskelinen
Petäjäniemeltä pappilan alueelta», ja antanut sen lipun.

Mutta kun sitten lipun sai, niin alkoi katsella, että mihinkä se oli
Epro eksynyt ja kun ei nähnyt, niin hölmistyi, jotta mihinkä mennä.

Silloin oli siihen tulla tupsahtanut muuan nuori neiti-ihminen — kuului
olleen kirkonkylän opettajatar — ja sanoi, että emäntä on hyvä ja
tulee tänne, täällä on vapaa äänestyspaikka. Sen neuvomana hän sitten
hetkahtavin polvin oli puikahtanut sinne sermin taa ja sai siellä
viivoitetuksi. Mutta päätä vielä vallan kuin viepotti, kun piti viedä
se lippu niille herroille leimailtavaksi ja siihen kuurnaan tipauttaa.

Horjuen hän astui salista ja kun pihalle pääsi, niin ihan piti
piiloutua pikkuiseksi aikaa pihamaan halkopinon taa ja itkeä pirauttaa.
Niin oli tuntunut se viivoitteleminen suurelta ja peloittavalta.

Toista se oli ollut Serukan äänestäminen, reilua ja ujostelematonta,
mutta Serukkahan oli palvellutkin nuorempana pappilassa ja tottunut
olemaan ihmisten seassa. Niin oli sanonut ruokatunnillaan Eprolle
suntio ja kuvannut, mitenkä kävi.

»Se oli tämä Serukka astunut Topin edellä sinne pöydän ja herrojen luo
ja niiannut ja jokaista kädestä tervehtinyt ja sanonut, että terve,
terve ja terveisiä sieltä meidän Muhosenmäeltä. Tultiin sieltäkin
tätä kansalaistoimitusta suorittamaan ja viivaa vetämään. Ja kun
herrat olivat katsoneet, että kuka on, niin oli tämä sanonut, että
ettepä taida muut tunteakaan kuin suntio ja tämä kauppias, jolta me
kaikki ostokset otamme. Sinkkosia minä olen, oli sanonut, Serahviina
Sinkkonen, vaikka taitaa olla kirjoissa Toropainen, kun on Topi
Toropaisen kanssa jo kymmeniä vuosia yksissä asuttu. Silloin olivat
herrat sanoneet, että selvä on, ja antaneet lipun.»

Serukkaa nauratti ja vähän ujostuttikin kuulla Epron kertovan, mitä oli
suntio — hyvä suntio muutoin se Silvennoinen — sanonut.

»No, mitäs joutavia», sanoi hän Eprolle. »Pakkasihan se peloittamaan
minuakin, mutta sitten rohkaisin itseni ja ajattelin, että eipähän
se pelolla parane enää, kun on tänne asti tultu ja lain pykälät
täytettävä. Ja sitten, kun sen lipun sain, niin katsoin, että minnekä
ne muut ihmiset menevät, ja niin sujahdin minäkin sen suojuksen taa. Se
samainen neiti-ihminen yritti tulla minullekin avuksi, mutta minä vain
niiasin ja sanoin, että eiköpä tämä tulle tehdyksi avuttakin, kun on
niin paljon tästä puhuttu ja neuvottu. Tänä aamuna vielä haudankaivaja
Huttusen Sohvikin neuvoi. Niin minä sitten sen viivani vetäisin ja vein
lippuni suntiolle, joka siihen painoi sen pyörylän ja käski vain laskea
laatikkoon. Mutta ennenkuin laskin, niin katsoin vielä sitä sikelliä,
jotta sattuiko selvä, ja kun ei sattunut, niin kysäisin Silvennoiselta
— se kun on semmoinen alentuvainen ja mukava mies — että näinköhän
tämä nyt tällä merkillä menee? Silvennoinen sanoi, että varmasti.
No, omapahan on syynne, jos ei välttämään sattuisi, sanoin minä ja
luikahutin lipun laatikkoon.»

»Ja kun tämä Serukka oli ollut ovella menossa, niin oli henkiherra
sanonut suntiolle, että siinäpä oli teerevä eukko», nauroi Epro.

»No, mikähän lienee», arveli Serukka. »Oudolta ja somalta se toimitus
vain tuntui, kun näin jälkeenpäin ajattelen», tunnusti hän.

»Mutta tämän Topukan, töröttäjän, hi, hi, viivoittaminen se vasta
vetämistä oli», lisäsi Serukka nauraen ja loi ujon silmäyksen
perätuhdolla istua jököttävään Topiin. »Tämä oli astua ensin sinne
saliin tuo ainainen piippunsa suussaan ja olisi kai astunutkin, ellen
minä ovella kääntynyt katsomaan ja kuiskannut, että heitähän nyt edes
siksi ajaksi, että ehdit äänestää, hi, hi! Ja silloin hän sukellutti
sen taskuunsa.»

»— ei — tullut — huomatuksi —» äännähti Topi hymyn irvistyksen
hiiviskellessä huulilla.

»Sitten tämä astua junttasi vaaliherrojen luokse ja sanoi, että:

'— minä sitä — kanttoria — kolmekymmentäkaksi —'

'Jahah, kukas te sitten olette?' tuntui henkiherra kysyvän.

'— minä — Topi —'

'Sukunimenne?'

'— minä —'

Eikä tämä olisi selvinnyt sitä sanomaan, eikö liene muistanut vai
miten lienee — ellen minä sinne suojuksen taa mennessäni niille
herroille kuiskannut, jotta Toropainen se on, Topi Toropainen, samoilta
mäkimailta kuin minäkin.

Ja kun tämä sai sitten sen lipun ja pääsi sen suojuksen taa, niin
ainakin varttitunnin viipyi. Tuntui katkaisevan sen kynänkin, niin että
piti välillä vuolla ja...»

»— pitkä — terä —» murahti Topi Serukan puheeseen.

»Mutta selvähän siitä tuli», jatkoi Serukka. »Ja varma viiva siitä on
tullutkin, sillä minkä tämä tekee, niin tyhjää typertymättä se sen
suorittaa», kehaisi Serukka.

»Ilmankos tämä sitten sanoikin, kun meidät haudankaivajassa tapasi,
että siellä kai se viiva nyt olla vököttää», nauroi Eveliina.

»Ja tarjosi koko tälle meidän matkueellemme vehnäskahvit», lisäsi Epro.

Topi veti piipustaan loppuhenkoset, kopisti kopan tyhjäksi veneen
laitaan ja vastasi kehumisiin ja imarteluihin yksikantaan:

»Ovat — ne — viivoittajaiset — semmoiset—»

»Ovathan ne», myönteli Eprokin, »mutta ei niitä siltä tarvitsisi olla
niinkään usein. Se tämä saloeläjä viihtyy paremmin omissa oloissaan,
korpimajassaan kuin juhlallisissa väenkokouksissa.»

Alkumatkasta vilkkaana ja vuolaana virtaillut juttelu alkoi väsähtää
ja vaimeta, kuta kauemmaksi kirkonkylästä tultiin. Ja kun maisemat
muuttuivat tutuiksi ja omiksi, toivat ne tullessaan kullekin mieleen
kodin ja sen hiljaiselämän. Jokainen koetti jouduttaa soutuaan, että
matka lyhenisi nopeammin ja päättyisi pikemmin.

Petäysniemeen päästyä laskettiin Epro ja Eveliina maalle.
Hyvästellessään Topia tiedusti vielä Epro:

»Mutta sanohan, Topi, minkä tähden sinä kuuluit ottaneen ne Pirskaiset,
laiskat lorvit ja laasaajat, koti- ja heinämiehiksesi etkä ottanut
muita?»

Topi irvisti naurahduksen tapaista.

»Ovat niitä — sosiaaneja — ratteja — että kaksi viivaa — vähemmän —»

»Vai siksi! Etteivät päässeet sinne vaalipaikalle omia paasaajiaan
pännäilemään, he he, he!»

»Niin — ratteja —»

Serukka loi silloin Topiin niin kauniin ja kiitollisen katseen, että
oikein omaakin sydäntä hemaisi, ja punastui kuin vihille vietävä tyttö.

       *       *       *       *       *

Kun Topi ja Serukka soutelivat väsyneinä ja vaiteliaina
kotivalkamaansa, tehdä tuhersi heinäkuun hämyinen ilta hidasta
loppuaan. Muhosenmäen matalaa mökkiä, aittatettaraa ja läävälättänää
syleili jo enteilevän yön hiipivä himmeys, Kaislalahden soiselta
pohjoisrannalta pursuili pitkänä lelluilevana pilvenä viileää sumua,
lännen ranteilla, kaukaisten korpien yllä sammuili vitkaan ruskon väljä
viiru, veräjän takaa kalkahteli kaihoisasti.

Kullankukan kello ja kantautui Perhon hiljainen hirnahdus — —

Pirskaisen perhe oli jo mennyt saunaan levolle, koskapa sieltä kuului
sirkan sirityksen säestämänä Jeremiaan voimakas ja Kunillan kainompi
kuorsuunkehruu.

Jättäen Topin laittelemaan venettä teloilleen kiirehti Serukka
edeltäpäin pirttiin katsomaan oliko kaikki kohdallaan ja kunnossa.

Huomattuaan siellä lieden lämpimässä kyljessä toisiinsa kietoutuneet
kissanpojat hän kumartui silittelemään hellällä kädellä niiden
pehmoisia ja lämpimiä, silkinhienoja selkiä ja kuiskasi:

»Kotonahan ne toki nämäkin, vunukat, lankakerät, lapset —»

Tupaan astua töröttelevä Topi laski piippunsa ikkunanpenkille
jäähtymään, riisui verkalleen takkinsa ja kenkänsä, venytteli
voimakkaasti, haukotteli hartaasti kertaan pariin ja ähkäisi
tyytyväisenä:

»— huomenna — heinään — heiskumaan — Serukka —»

»Niin, omalle Muhosenmäelle, Topukka ukko—», vastasi lämmin värähdys
äänessään Serukka.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75803 ***