
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75804 ***

language: Finnish




HUPAISA JUTTU

Kirj.

Frank R. Stockton


Suomentanut

Eero Alpi



Kariston 50 p:n romaaneja 1.





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1912.




SISÄLLYS:

Haaksirikko.
Hylätty saari.
Uusia vieraita saarella.
Lumimyrskyssä.
Ihmeellinen tapaaminen.
Inkivääriruukku.





ENSIMÄINEN LUKU.

Haaksirikko.


Matkalla San Franciscosta Jokohamaan tutustuin — muuten hyvin
pintapuolisesti — mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en.

Laivassa, jolla me melko nopeasti kuljimme kohti viuhkain ja
korulippaitten maata, oli paljon matkustajia, joista useimmat olivat
amerikalaisia. Jo matkamme ensi päivästä kiintyi huomioni heidän
joukossaan olevaan kahteen keski-ikäiseen naiseen, jotka suuresti
erosivat tavallisista matkustajista. He olivat näköjään yksinkertaisia
maalaisrouvia tai ehkä vielä paremmin jonkun pikkukaupunkilaisen
kauppiaan vaimoja. Vaikka he eivät suinkaan olleet sellaisia, jotka
tavallisesti laivassa ostavat ensiluokan piletin, oli heidän hyttinsä
kuitenkin laivan paraita, ja vaikka he pysyttelivätkin yksiksensä,
eivätkä tahtoneet tulla huomatuiksi tai seurustella kenenkään kanssa,
näyttivät he olevan yhtä hyviä kuin toisetkin ja omaavan yhtä hyvän
oikeuden matkustaa mihin maailman osaan tahansa, millä tavalla ja missä
luokassa he vaan tahtoisivatkin.

Mrs Lecks oli vahva ja pitkä, roteva ja voimakas. Hänen päivänpaahtamat
kasvonsa osoittivat jonkinlaista tietoisuutta ja mahtavuutta,
jollaiseksi ne kehittyvät vähitellen henkilöllä, joka kauan on
rajattomalla vallalla määrännyt valtion kohtaloja tai vallinnut
maatalouden monia puuhia.

Mrs Aleshine oli ystävätärtään jonkun verran nuorempi sekä lyhempi ja
huomattavasti lihavampi. Hänen kasvoillaan oli sama itseluottamuksen
ilme kuin mrs Lecks'inkin, mutta sitäpaitsi oli hänen olennossaan
jonkinlaista hyväntahtoista lempeyttä, joka osoitti, että hän
sydämestään sääli jokaista, jolla ei koskaan ollut ollut tilaisuutta
tai kykyä tulla todella kunnolliseksi perheenemännäksi, kuten hänellä.

Suurimman osan ajastaan viettivät nämä arvoisat naiset kannella, istuen
jossain tuulensuojaisessa paikassa. Tavallisesti he kutoivat, ja se ei
estänyt heitä — kuten minusta näytti, kun kävellessäni sivuutin heidät
— hetkeksikään jatkamasta herkeämätöntä keskusteluaan.

Tuttavuutemme alkoi sillä, että mrs Lecks kerran kysyi minulta jotain
eräästä rannalla näkyvästä laivasta. Matkatovereissani ei ollut
ketään, jonka kanssa erikoisesti olisin halunnut seurustella, ja kun
noissa valtamerimatkalla olevissa maalaisrouvissa minusta oli jotain
erikoista, kiintyi huomioni heihin ja sitäpaitsi tuntui minusta
hupaiselta yksinäisten kävelyjeni lomassa saada puhella heidän kanssaan
jonkun hetken.

Ja hyvin kernaasti antoivatkin he tietoja itsestään. Molemmat olivat
leskiä, ja mrs Aleshine oli matkalla Japaniin tervehtimään poikaansa,
jolla oli paikka eräässä sikäläisessä kauppaliikkeessä. Lapseton mrs
Lecks seurasi ystäväänsä siksi, ettei hän voinut — kuten hän itse sanoi
— laskea mrs Aleshineä yksinään tällaiselle matkalle, ja osaksi senkin
vuoksi, että hän kuten moni muukin tahtoi nähdä vähän maailmaa, kun
häntä kerran ei siitä mikään estänyt.

Ystävykset eivät oikeastaan olleet sivistyneitä naisia. Heidän
lausuntonsa ja puheenpartensa olivat murteellisia ja usein vastoin
kielioppia. He olivat kyllä ottaneet maalta mukaansa merelle monta
yksinkertaista käsitettään, mutta sitäpaitsi oli heillä paljon tuota
viisasta, tervettä järkeä, joka kaikkialla on hyödyllistä, ja tätä he
usein käyttivät tavalla, joka minua suuresti huvitti.

Muuten he luullakseni pitivät minua oikeana tieto-aarteena, kun vaan
tuli kysymykseen merenkulun ja vieraiden maiden tunteminen. Sitäpaitsi
olivat he hyvin huvitettuja minun yksityisasioistani. Ja kaikki tämä
teki meistä hyvät matkatoverit.

Laivamme pysähtyi Sandwich-saarten läheisyydessä. Kaksi päivää sen
jälkeen kun olimme jättäneet Honolulun olimme onnettomuudeksi
törmänneet yhteen erään itään menevän laivan kanssa.

Tähän oli toinen laiva kokonaan syypää. Vaikka olikin jotenkin pimeä
ja sumuinen ilta, olisi sen tähystäjä helposti voinut huomata lyhtymme
ja ajoissa estää yhteentörmäyksen, jollei hän olisi nukkunut tai ollut
poissa paikaltaan. Olipa nyt asian laita kuinka tahansa, niin kaikessa
tapauksessa tuo alus, joka nähdäksemme oli pienempi höyrylaiva, törmäsi
täydessä vauhdissa laivamme keulaan, peräytyi sitten ja katosi sumuun,
ja me emme siitä enää nähneet emmekä kuulleet mitään.

Yleinen mielipide oli, että se oli vahingoittunut paljon vaikeammin
kuin meidän aluksemme, ja että se luultavasti pian onnettomuuden
jälkeen upposi, sillä kun sumu noin tunnin kuluttua hajaantui, emme
nähneet sen lyhdyistä jälkeäkään.

Niinkuin tavallisesti onnettomuuden sattuessa merellä, sanottiin ensin,
että laivamme vauriot olivat aivan vähäpätöiset, mutta pian havaittiin,
että ne olivatkin huolestuttavat, todella turmiolliset. Laivan runko
alihangan puolella keulassa oli pahoin murtunut, ja vettä virtasi
sisään aivan huolestuttavassa määrässä.

Noin parin turmin ajan työskenteli miehistö ja osa matkustajista
pumpuissa, ja kaikki mitä suinkin voitiin tehtiin tuon suunnattoman
reiän tukkimiseksi, mutta pian huomattiin kaikkien ponnistusten laivan
pelastamiseksi olevan kokonaan tuloksettomia. Hiukan ennen puolta yötä
ilmoitti kapteeni, että oli mahdoton pitää alusta pinnalla ja että
kaikkien oli turvauduttava pelastusveneisiin.

Yö oli tähtikirkas ja meri jotensakin tyyni. Kapteeni vakuutti, että
nämät edut tekivät pelastusmatkan aivan vaarattomaksi. Hän luuli,
että me seuraavana päivänä puolipäivän aikaan saapuisimme eräälle
pienelle asutulle saarelle, jossa löytäisimme suojaa ja kaikkea mitä
tarvitsimme, kunnes pääsisimme johonkin ohikulkevaan laivaan.

Meillä oli kylliksi aikaa tehdä tarpeelliset matkavalmlstukset, ja
nämä suoritettiin hyvässä järjestyksessä päällikkökunnan määräysten
mukaisesti, jotkut ensiluokassa matkustavat naiset olivat kyllä
hirveästi pelästyneet ja olivat vähällä saada hysteeristä kohtauksia,
ja olipa herrainkin joukossa joitakuita, joiden nenänpää oli valkoinen.
Mutta kaikki tottelivat kapteenia ja valmistautuivat astumaan
veneisiin. Ensimäinen perämies kulki ja ilmoitti, missä veneessä kunkin
paikka oli ja mistä kohtaa kannelta oli astuttava alas.

Minulle osoitettiin paikka isossa veneessä, missä suurin osa oli toisen
ja kolmannen luokan matkustajia. Tullessani hytistäni, jossa olin
käynyt noutamassa rahani ja joitakuita arvoesineitä, jotka voin kantaa
mukanani, kohtasin portaissa mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n, jotka
osoittivat suurta tyytymättömyyttä kuullessaan, etten tulekaan samassa
veneessä heidän kanssaan.

He lähtivät kuitenkin hytteihinsä ja minä kannelle, vaan noin 10
minuutin kuluttua tuli mrs Lecks kiireesti luokseni. Hän oli varmasti
etsinyt minua. Hän sanoi itsellään olevan tärkeätä sanottavaa minulle
ja vei minut perään, missä tapasimme mrs Aleshine'n, joka odotteli
erään kansihytin takana.

"Katsokaapa!" sanoi mrs Lecks ja vieden minut laivan reunalle osoitti
alaspäin. "Näettekö tuon veneen? He ovat sen laskeneet alas, eikä
siellä ole ketään. Toisella puolella ollut vene lähti juuri äsken
aivan täynnä ihmisiä. En koskaan eläissäni ole nähnyt niin paljon
ihmisiä sullottavan yhteen veneeseen. Ja yhtä ahdasta tulee luullakseni
toisissakin veneissä. En sen vuoksi ymmärrä, miks'emme voisi ottaa
tätä tyhjää venettä, koska sen kerran olemme löytäneet, yhtä hyvin
kuin ahtaudumme noihin toisiin, täyteen sullottuihin veneisiinkin,
Ja jos sinne tulisi muitakin, olemme me kumminkin kerinneet ajoissa
valitsemaan itsellemme paikat, ja se on tässä ahtaudessa todella tärkeä
asia sekin.

"Aivan oikein", virkkoi mrs Aleshine, "ja minä ja mrs Lecks olisimme
heti laskeutuneet siihen, jollemme olisi pelänneet mennä siihen ilman
miespuolista turvaa, sillä venehän olisi voinut lähteä tiehensä, eikä
meistä kumpikaan osaa hituistakaan soutaa. Silloin muisti mrs Lecks
teidät. Hän ajatteli, että kun nuori mies kerran tuntee niin paljon
meriasioita, pitänee hänen osata soutaakin."

"Tottakai!" sanoin minä. "Mutta en voi käsittää, miksi vene on jätetty
tähän. Siellähän on vesikipponen, airot ja joitakuita tinalaatikoita,
joten se aivan varmaan on varustettu lähtöä varten. Jos odotatte
hetkisen, käyn tuolla toisella puolen katsomassa kuinka siellä ovat
asiat."

Keskikannella ja keulassa vallitsi suuri hämminki niiden keskuudessa,
jotka eivät vielä olleet päässeet veneisiinsä, ja minä huomasin
myöskin, että tungos oli suurempi kuin olin osannut luullakaan. Oli
monta, jotka eivät olleet saaneet paikkaa siinä veneessä, johon olivat
aikoneet, ja jotka nyt kiiruhtivat päästäkseen johonkin toiseen.

Siksi minulle selvisi, ettemme enää saaneet aikaa hukata, vaan meidän
täytyi heti ottaa paikat mrs Lecks'in löytämässä pikkuveneessä, joka
kaikesta päättäen oli aiottu joillekin erikoisesti suosituille.
Päällikkökunta oli nimittäin heti ensi veneen lähdettyä johtanut
kaikki matkustajat keskikannelle ja keulaan. Mutta kun minä en
voinut käsittää, miksi jotakuita muita suosittaisiin enemmän kuin
minua ja noita kahta naista, jotka minua odottivat, hiivin kaikessa
hiljaisuudessa takaisin perään heidän luokseen.

"Meidän täytyy mitä pikemmin laskeutua veneeseen", sanoin minä hiljaa,
"sillä lähtömme voidaan helposti huomata ja silloin ryntäävät he tänne.
Epäilen, että se on varattu kapteenille ja muulle päällystölle, mutta
meillä on siihen yhtä hyvä oikeus kuin heilläkin."

"Niin kyllä, ja oikeastaan parempikin", sanoi mrs Lecks, "sillä eihän
meillä ole ollut mitään tekemistä ohjauksen ja yhteentörmäyksen kanssa".

"Mutta kuinka me voimme laskeutua siihen?" kysyi mrs Aleshine. "Meillä
ei ole minkäänlaisia portaita."

"Ei todellakaan", vastasin minä. "Mahdollisesti on heillä aikomus
kuljettaa tämä vene kokkaan toisten täytyttyä. Me saamme laskeutua
alas miten vaan parhaiten voimme köysien avulla. Minä menen ensin alas
pitämään sitä lähellä laivan kylkeä."

"Kyllä se käy hyvin hankalasti", sanoi mrs Lecks, "ja minusta meidän
pitäisi odottaa, kunnes laiva on vielä hiukan vajonnut, jolloin me
pääsemme vähän lähemmäs venettä."

"Ei, ei käy päinsä odotella", sanoin minä, "sillä silloin emme pääse
siihen ollenkaan."

"Oi, rakkaat ystävät!" huudahti mrs Aleshine, "enhän minä mitenkään
voi seistä tässä vallan kylmäverisesti ja tuntea laivan vajoavan siksi
kunnes pääsemme helposti hyppäämään veneeseen!"

"No, sitten jätämme odottamisen", virkkoi mrs Lecks. "Mutta kaikkein
ensinhän meidän pitää pukeutua näihin pelastusvöihin. Kaksi minä
otin omasta hytistämme ja tämän kolmannen sain käsiini viereisestä.
Sieltä olivat jo ihmiset lähteneet ja jättäneet vyön lattialle. Minä
ajattelin, että jos jotain sattuisi tapahtumaan matkalla saareen, niin
voisimme ehkä pelastua näiden esineiden avulla, mutta nyt näyttääkin
siltä että tarvitsemmekin niitä paraiten laskeutuessamme näiden
köysien varassa veneeseen. Olin ajatellut ottaa omalle osalleni kaksi,
korvatakseni sen, etten ole niin lihava kuin mrs Aleshine, vaan nyt
täytyy teidän ottaa yksi niistä, koska kerran olette seuraamme tullut."

Nähdessäni, ettei mrs Lecks tarvinnut kahta pelastusvyötä ja
että hänellä niistä olisi vain haittaa, otin minä vastaan hänen
tarjouksensa, mutta sanoin, etten tahdo pukeutua siihen ennen kuin on
välttämätöntä, sillä se voisi ehkä estää minua vapaasti liikkumasta.

"Kuten tahdotte, jos vaan luulette voivanne vaaratta päästä tuonne
alas, niin tehkää vaan niin!" sanoi mrs Lecks. "Mutta mrs Aleshine
ja minä otamme omamme, ennen kuin alamme moisen merimieskiipeämisen.
Tiedämme kyllä kuinka ne ovat asetettavat, sillä koettelimme niitä
heti San Franciscosta lähdettyämme. Ja kuule nyt mitä sanon, Barb'ra
Aleshine, oletko varma, että sinulla on mukanasi kaikki, mitä tahdoit
ottaa, sillä ei maksa vaivaa muistellakaan mitään, jonka olet
unohtanut, sitten kuin laiva on uponnut." — "Minulla ei enää ole mitään
muistettavaa", sanoi mrs Aleshine, "ei ainakaan sellaista, jota voisin
ottaa mukaani veneeseen, niin että on siis parasta, että heti alamme
laskeutua, sillä kun sinä puhut, kuinka laiva vaipuu vaipumistaan
jalkojemme alle, tuntuu minusta ikäänkuin kylmä ostroni liukuisi
edestakaisin selkäpiitäni."

Mrs Lecks silmäili reelingin yli veneeseen, jonne minä jo olin ehtinyt
laittautua.

"Minäpä laskeudunkin alas ensimäiseksi ja näytän sinulle, Barb'ra
Aleshine, miten sen tulee käydä", sanoi hän.

Meri oli aivan tyyni, ja laiva oli jo vajonnut niin paljon, että mrs
Lecks'in ääni kuului aivan läheltä minua, vaikka hän puhui hiljaa.

"Katsopa, miten minä teen!" sanoi hän ystävättärelleen. "Minä aion
tehdä aivan samoin kuin hänkin" — tarkoittaen minua — "ja sitten täytyy
sinun tulla jälessä samalla tavalla."

Tämän sanottuaan nousi hän penkille, asetti toisen jalkansa reelingille
ja tarttui lujasti köyteen.

"Ei", hän sanoi, "tämä ei käy. Meidän täytyy odottaa kunnes laiva
vajoaa syvemmälle. Silloin on helpompi päästä alas."

Nämä sanat hermostuttivat minua tavattomasti. Saattoihan tapahtua minä
hetkenä tahansa, että meidän pikku veneeseemme ryntäisi aikamoinen
joukkue, eikä myöskään voinut tietää, millä silmänräpäyksellä laiva
vajoisi syvyyteen. Vierellämme ollut toinen pelastusvene oli jo
muutamia minuutteja sitten lähtenyt, ja minä eroitin etupuolella
jälleen yhden, joka juuri irtautui laivasta. Meidän oli nyt myöhäistä
päästä mihinkään muuhun veneeseen, eikä ollut ollenkaan varmaa, että
minulle jäisi tarpeeksi aikaa johdattaa veneemme sellaiselle paikalle,
mistä molemmat naiset helpommin voisivat siihen laskeutua.

Senvuoksi kehoitin minä innokkaasti heitä kiirehtimään.

"Minähän yletyn saamaan teistä kiinni samassa silmänräpäyksessä kuin te
irrotatte kätenne köydestä ja siten autan teidät alas", sanoin minä.

"Jos te kerran olette siitä varma, niin koettakaamme sitten", sanoi
mrs Lecks, "mutta sen minä kuitenkin huomautan, että yhtä mielelläni
hukun kuin joudun jollekin saarelle taittunein jaloin. Ja jos taas mrs
Aleshine putoisi, puhkaisisi hän veneen pohjan ja menisi samaa tietä
suoraan meren pohjaan. Kas niin, pitäkääpä siis varanne! Nyt tulen
minä!"

Sen sanottuaan alkoi hän laskeutua alas, ja niin lähellä hän oli minua,
että sain oitis hänestä kiinni ja autoin hänet verrattain helposti alas
veneeseen.

Mrs Aleshinea oli vaikeampaa auttaa alaslaskeumisessa. Sittenkään,
vaikka jo olin vankasti tarttunut hänen tukevalle vyötäisilleen, ei hän
tahtonut irroittaa käsiään köydestä, pelosta että putoisi mereen eikä
veneeseen. Mrs Lecks'in kehoitukset ja se että minä lakkaamatta nyin
häntä alaspäin, saivat hänet viimein laskemaan irti köydestä, ja vaikka
olikin hyvin vähällä, ettemme molemmat vierineet veteen, onnistui minun
lopuksi saada hänet veneeseen sekä asettaa hänet istumaan eräälle
tuhdolle.

Minä irroitin nyt veneen peräköyden, vaan epäilin vielä laskea irti
etuköyttä, sillä en tahtonut jättää ketään niistä, jotka mahdollisesti
olivat päättäneet pelastua siihen veneeseen, jonka me olimme ottaneet.
En kuitenkaan kuullut mitään askeleita, yhtä vähän kuin näin paikaltani
ketään laivan sivulla. Irroitin senvuoksi toisenkin köyden, työnsin
veneen ulapalle, tartuin airoihin ja soudin niin kauas, että taisin
paremmin eroittaa laivan kannelle. Kun en kuitenkaan nähnyt siellä
ketään olentoa, niin huusin, vaan kun mitään vastausta ei kuulunut,
huusin vieläkin kerran niin kovaa kuin suinkin jaksoin.

Noin minuutin ajan odotin vastausta, vaan kun sittenkään ei mitään
kuulunut eikä myöskään ketään näkynyt, tulin vakuutetuksi siitä, ettei
ainoatakaan elävää olentoa ollut jäänyt laivalle.

"Kaikki ovat sieltä lähteneet", sanoin, "ja nyt on parasta, että me
koetamme kiirehtiä heidän peräänsä niin nopeasti kuin mahdollista."

Ja niin aloin soutaa samaan suuntaan jonne toiset olivat häipyneet.

"Se on sentään siunattu asia, että te osaatte soutaa", virkkoi mrs
Lecks, samalla kun hän laittautui veneen perässä mahdollisimman
mukavaan asentoon, "sillä mrs Aleshine'sta ja minusta ei suinkaan olisi
ollut airoja käsittelemään."

"Minä en ainakaan olisi laskeutunut tähän veneeseen, ellei mr Craig
olisi tullut mukaan", sanoi mrs Aleshine.

"En minäkään", lisäsi hänen ystävättärensä.

Kun olin ehtinyt soutaa yhä vaipumistaan vaipuvan laivan keulan
ympäri, huomasin jokseenkin lähellä useita välkähteleviä tulia, jotka
luonnollisesti näkyivät meidän edellämme kulkevista veneistä. Minä
soudin voimaini takaa saadaksemme ne kiinni tai voidaksemme edes
pysyä heidän lähettyvillään. Minun velvollisuuteni ehkä olisi ottaa
veneeseeni muutamia niistä, jotka olivat sullotut noihin toisiin
veneisiin. He olivat mahdollisesti luulleet, että meidän veneemme oli
myöskin täynnä väkeä ja kiirehtinyt ulapalle jo ennen heitä.

Minä en käsittänyt, mitenkä sellainen väärinkäsitys oli saattanut
syntyä, mutta mitäpäs minulla oli sen seikan kanssa tekemistä. Kun minä
nyt olin täydellisesti varma siitä, ettei ketään ihmisiä ollut jäänyt
uppoavalle laivalle, ei minulla ollut muuta jälellä kuin soutaa toisien
veneitten perässä ja koettaa niin pian kuin mahdollista saavuttaa ne.

Luulin, ettei siihen menisi pitkääkään aikaa, vaan kun olin soutanut
noin puolen tunnin ajan, huomautti mrs Aleshine, että valot näkyivät
yhtä kaukaa, ellei kauempaa kuin lähteissämme.

Kääntyessäni katsomaan havaitsin hänen todellakin olevan oikeassa.
Meitähän oli veneessä vain kolme henkeä, joten meidän olisi pitänyt
hyvin pian saavuttaa nuo täyteen lastatut veneet. Ajateltuani kuitenkin
asiaa lähemmin, ei se sentään ollut niinkään merkillistä, että ne
kulkivat eteenpäin yhtä nopeasti, jopa nopeamminkin kuin me, sillä
niitähän souti ainakin puolen tusinaa voimakkaita merimiehiä.

Hetken perästä huomautti mrs Lecks, että hänen mielestään valot
toisissa veneissä olivat sammumaisillaan, ja hän arveli sen johtuvan
siitä, että merimiehet olivat unohtaneet ennen lähtöä täyttää lyhdyt.

"Sellaista sattuu tietysti usein silloin kun ihmiset suinpäin jättävät
jonkun paikan", lisäsi hän.

Mutta kun jälleen katsoin taakseni, olin melkein varma siitä, ettei
valon himmeneminen aiheutunut öljyn puutteesta, vaan loittonevasta
välimatkasta. En voinut eroiltaa enää muuta kuin kolme liekkiä, ja
koska meren pinta liikkui vain hyvin vähän, ei saattanut otaksua, että
laineetkaan olisivat estäneet lyhtyjä näkymästä.

Varmaa oli, että toiset loittonivat meistä, eikä minulla ollut muuta
tehtävää kuin soutaa niin paljon kuin jaksoin heidän peräänsä. Olin
tottunut soutaja, enkä siis ollut voinut osata aavistaakaan, että
jäisin jälkeen toisista.

"Luulenpa, etteivät he ole tyhjentäneet tätä venettä siitä kuin
viimeksi satoi", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minun jalkani ovat aivan
märät, vaikken ole huomannut sitä aikaisemmin."

Minä vedin sirot veneeseen ja aloin tutkia venettä. Siinä oli ensin
päällyspohja, ja koetellessani kädelläni havaitsin, että vettä tulvi
lastojen välissä. Nostin senvuoksi ylös sen osan päällyspohjaa, joka
oli itseni alla — ja siellä oli vettä ainakin kuusi tai kahdeksan
tuumaa!

Nyt käsitin kyllin selvästi syyn hitaaseen kulkuumme. Veneemme oli
havaittu käyttökelvottomaksi ja senvuoksi oli kielletty menemästä
siihen. Niin ollen oli toiset veneet sullottu täyteen ihmisiä. Se
seikka oli viime tingassa aikaansaanut kiireen ja hämmingin ja
luultavasti oli otaksuttu meidän olevan mukana jossain toisessa
veneessä.

Niin, siinä siis olin Tyynellä Valtamerellä kahden naisen kanssa
vuotavassa veneessä!

"Onko pohjassa mitään vikaa?" kysyi mrs Lecks.

Minä annoin päällyspohjan pudota kiinni ja silmäilin peräkannelle.
Tähtivalossa huomasin, että molemmat naiset tuijottivat minuun tutkivin
katsein. He nähtävästi aavistivat jotain olevan epäkunnossa ja
tahtoivat saada siitä selvän. En epäillyt silmänräpäystäkään ilmoittaa
sitä heille. He nimittäin näyttivät minusta sellaisilta naisilta,
joilta oli sekä suotta että mahdotonta salata moista seikkaa kuin nyt
oli kyseessä.

"Vene vuotaa", virkoin minä. "Se on jo täynnä vettä, ja senvuoksi
edistyy matkamme näin hitaasti."

"Siksi he tietysti jättivät tämän käyttämättä", sanoi mrs Aleshine.
"Meidän olisi todellakin pitänyt ajatella asiaa tarkemmin, eikä luulla,
että me kolme henkeä saisimme yksinämme käytettäväksemme veneen. Olisi
ollut paljon viisaampaa kun meidätkin olisi sullottu muiden mukaan
johonkin toiseen veneeseen."

"Kuulehan, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "älä nyt valita
onnetonta sattumaa, kun sinulla todellakin on onni mukanasi! Meillähän
on tässä mukava vene, missä on kylliksi tilaa levitellä ja venytellä
itseämme, jos vain haluttaa. Ja jos vene vuotaa on tehtävänämme
tietysti ammentaa vettä pois niin nopeasti kuin voimme. Mitenkähän se
kävisi päinsä parhaiten, mr Craig?"

"Meidän täytyy tyhjentää vene vedestä heti", vastasin minä. "Ja jos
vain löydän vuodon, koetan tukkia sen umpeen."

Tämän jälkeen haeskelin kaikkialta veneestä esinettä, millä voisimme
ammentaa vettä pois, ja molemmat naiset auttoivat innokkaasti minua
etsiskelyssäni. Keulasta löysimmekin viimein nahkakupposen, vaan
koska oli hyvin tärkeätä, että me kaikki kolmisin ammentaisimme vettä
veneestä, etsin kaksi tinalaatikkoa, jotka joku oli asettanut veneeseen
varustaakseen sen ruokatarpeilla, ja aloin taskuveitselläni kiskoa auki
niiden kansia.

"Älkää heittäkö niiden sisältöä pois", lausui mrs Lecks, "jos se vain
kelpaa syötäväksi. Vaan jos siellä on tomaatteja, niin saatte ne kyllä
heittää mereen, sillä kenenkään ihmisen ei pidä syödä tinalaatikoissa
säilytettyjä tomaatteja."

Minä ojensin astiat mrs Lecks'ille ja näin hänen tyhjentävän toisen
sisällön mereen, sekä toisen taskustaan ottamalle, perätuhdolle
ievittämälleen sanomalehdelle.

Sen jälkeen nostin minä ylös päällyspohjan ja aloin ammentaa vettä.

"Minä olen luullut veden tyhjentämisessä aina käytettävän pumppua",
virkkoi mrs Aleshine.

"Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks, "nousepa ja ota osaa työhön. Jota
vähemmän lavertelemme ja sen sijaan ammennamme vettä pois veneestä,
sitä parempi on meidän olla. Sen vakuutan sinulle."

Huomasin pian, että parempaa apua veden ammentamisessa kuin mitä mrs
Lecks ja mrs Aleshine minulle antoivat, tuskin olisi voinut ajatella.
He olivat nähtävästi tottuneet tekemään työtä sekä ymmärsivät hyvin
mukautua siihen harvinaiseen olotilaan, johon olimme joutuneet.

Aina vähän väliä herkesin minä ammentamasta ja koettelin tarkkaan
pohjaa, löytääkseni paikan mistä vettä veneeseen tunkeutui. Vaan kun
en onnistunut löytämään vuotoa, jätin etsiskelemisen sikseen, ryhtyen
jälleen vettä ammentamaan siinä toivossa, että saatuamme veneen melkein
tyhjäksi voisin helposti löytää reiän.

Työskenneltyäni vielä puolen tuntia huomasin kuitenkin, että siitä
koituisi jokseenkin pitkä-aikainen ponnistelu, ja jos kaikki ammennamme
yhtä aikaa, me myöskin samaan aikaan väsymme, ja se olisi meille vain
onnettomuudeksi. Minä ehdotinkin senvuoksi, että me vuoron jälkeen
lepäisimme, ja mrs Aleshine'a kehoitettiin ensimäiseksi lepäämään.
Sen jälkeen lepäsi mrs Lecks, ja kun hän jälleen ryhtyi ammentamaan,
herkesin minä vuorostani työstä sekä aloin taasen etsiä reikää.

Noin kahden tunnin ajan työskentelimme sillä tavoin, vaan sitten
huomasin, että se oli tuloksetonta ponnistelua. Jos me kaikki
ammentaisimme yhtä aikaa, saattaisimme mahdollisesti pitää veden sillä
korkeudella, jolla se oli silloin kun havaitsimme vuodon, vaan jos
meistä työskenteli vain kaksi, ehti se jonkun verran yletä, niin että
nyt oli veneessä enemmän vettä kuin silloin kun ammentamisen alotimme.

Vene oli raudasta ja reikää voin yhtä vähän löytää kuin tukkia.
Mahdollisesti oli runko saanut vuodon sen johdosta, että metalli
oli voimakkaassa auringonpaisteessa sulanut — tapaus, jollaisesta
rautaveneiden suhteen olin monasti kuullut puhuttavan. Pieni aluksemme,
joka varmasti olisi ollut hyvä pelastusvene, jos sen ulkopinta olisi
ollut vahingoittumaton, vuoti nyt luultavasti keulasta perään. Sillä
aikaa, jolloin minä etsin reikää, ja jolloin päällyspohja ei ollut
paikallaan, oli minun painoni nähtävästi edistänyt vuotoa, sillä aivan
selvästi virtasi nyt vettä sisään enemmän kuin ennen.

Me olimme perin väsyneitä. Niinpä mrs Lecks'kin, joka koko ajan oli
hoputtanut meitä ahkerasti tekemään työtä ja kieltänyt meitä puhumasta
edes hengenvedon aikaa, myönsi nyt olevan aivan turhaa koettaa saada
vettä ammennetuksi pois veneestä.

Oli jo kulunut useita tunteja siitä kuin olin herennyt soutamasta,
enkä minä voinut tietää, olimmeko ajautuneet edemmäs vaiko pysytelleet
paikallamme. Vaan se oli saman tekevää. Vene vaipui joka tapauksessa,
joten oli samaa, missä kohden joutuisimme meren pohjaan.

Minä istuuduin ja rupesin vaivaamaan aivojani keksiäkseni jonkun keinon
pelastua tästä kamalasta tilasta. Veden ammentaminen oli aivan turhaa —
mutta mitä muuta oli tehtävä?

"Milloin täytyy meidän varustautua pelastusvöillä?" kysyi mrs Lecks.
"Silloinko kun vesi on kohonnut päällyspohjaan saakka — sanokaa!"

Minä vastasin hänelle, ettei pitäisi ainakaan sen kauempaa viivytellä,
vaan itsekseni tuumailin, ettei niistä itse asiassa olisi mitään
hyötyä. Miksi koettaisimme pidentää elämäämme muutaman tunnin
kestävällä tuloksettomalla ajelehtimisella valtameren aalloilla?

"Minä pidän silmällä veden kohoamista", virkkoi mrs Lecks. "Yksi noista
laatikoista oli täynnä hummereita, vaan koska niitä syömällä olisimme
tulleet vain pahoinvointisiksi — siitä olen varma — heitin minä ne
mereen. Mutta toisessa astiassa on herneitä, ja hyödyllisintä mitä
tällä hetkellä voimme tehdä on nauttia niitä vähäisen erän. Ne ovat
hyvin ravitsevia ja auttavat meitä säilyttämään voimamme. Ja tehän
mainitsitte, että mukanamme on myös pieni astiallinen vettä, jota siis
voimme ryypätä muutaman kulauksen. Sen perästä tunnemme itsemme taas
ihmisiksi, saattepas nähdä! Herneitä saatte noukkia sormillanne, sillä
veitsiä ja haarukoita ei meillä tietysti ole."

Mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat molemmat kömpineet istumaan niin
korkealle kuin mahdollista, joten ei vesi ylettynyt heihin.

Päivä alkoi vähitellen valjeta, ja me eroitimme selvästi kaikki
ympärillämme.

Ennenkuin mrs Aleshine ojensi kätensä vastaanottamaan herneitä, pesi
hän ne veneessä olevassa vedessä, lausuen samalla, että sitä oli nyt
käytettävä parhaan mukaan, koska sitä kerran oli siellä olemassa. Kun
hän sen jälkeen oli kuivannut kätensä johonkin pukunsa poimuun, täytti
mrs Lecks ne herneillä, tarjoten niitä minulle.

Minun oli todellakin hyvin nälkä, ja syötyäni vakuutin molemmille
naisille, että herneet olivat oikein hyviä, joskin ne kieltämättä
olisivat voissa paistettuina, peparoituna ja suolattuina maistuneet
paljon paremmilta.

Sen jälkeen ojensivat he minulle toisen tyhjistä astioista ja mrs Lecks
pyysi minun pesemään sen niin puhtaaksi kuin mahdollista, jonka perästä
me kaikki ahmimme siitä virkistävää vettä.

"Kylmät säilyke-herneet paljaan veden kanssa eivät tosin ole mitään
juhlaruokaa", virkkoi mrs Lecks, "vaan on olemassa monta köyhää
raukkaa, jotka tulisivat iloisiksi saadessaan syödä niitäkin."

Minä puolestani en osannut kuvitella, että joku köyhä raukka tulisi
iloiseksi saadessaan syödä niitä sellaisessa olotilassa kuin me sillä
hetkellä olimme, vaan en sentään virkannut mitään.

"Nyt on vesi enää vain sormenlevyn verran päällyspohjasta", sanoi mrs
Lecks, joka oli kumartunut mittaamaan veden korkeutta, "joten on aika
kiinnittää vyötäisillemme pelastusvyöt."

"Kiinnittäkäämme siis", lausui mrs Aleshine. "Ojennapa minulle omani!"

Kaikki kolme kääriydyimme pelastusvöihin, ja minä nousin tuhdolle
silmäilläkseni ympärilleni.

Oli jo aivan valoisaa, ja minä eroitin kauas merelle, jonka pinta
aaltoili hiljaa ja kepeästi. Erään aallon venettämme kohottaissa näin
minä merellä mustan pilkun kaukana, melkein näköpiirin rajalla.

"Onkohan se höyrylaivamme?" ajattelin itsekseni. "Ehkei se siis olekaan
vielä uponnut!"

Samassa syttyi minussa pieni toivon kipinä. Jos laiva vielä on veden
päällä, on sitä varmasti suojellut sen vettä pitävä laipio ja se ei
niinmuodoin vajoisikaan syvemmälle. Olisimme niin ollen pelastetut, jos
vain pääsisimme takaisin laivalle. Mutta miten me sinne pääsisimme?
Paljon, hyvin paljon ennen kuin minä ehtisin soutaa sinne vajoisi
veneemme syvyyteen.

Minä kerroin onnettomuustovereilleni havainnostani, ja mrs Aleshine
koetti silloin nousta tuhdolle myöskin nähdäkseen saman mustan pilkun.
Mutta mrs Lecks esti häntä.

"Älä tee tilaasi tukalammaksi kuin se on putoamalla mereen Barb'ra
Aleshine!" virkkoi hän. "Jos meidän täytyy heittäytyä veteen niin
tehkäämme se taiten ja järjestyksessä sekä sopivalla tavalla! Entä jos
havaitsemanne pilkku, mr Craig, on laivamme, luuletteko meidän jollain
tavoin voivan päästä sinne?"

Minä vastasin, että henkilö, joka osaa uida, mahdollisesti voisi
pelastusvyön avulla päästä sinne.

"Mutta kumpikaan meistä ei osaa uida", sanoi mrs Lecks, "sillä me
olemme aina asuneet sellaisella seudulla, missä ei vesi koskaan kohoa
korttelia korkeammalle, muulloinkuin tulvan aikana, ja silloin taas
eivät voi uida ihmiset eivätkä elukatkaan. Vaan kunhan me ensin näemme
teidän uivan, niin ehkä me sitten osaamme tehdä samalla tavalla.
Meidän täytyy ainakin koettaa niin hyvin kuin voimme. Se on ainoa
pelastuksemme."

"Nyt on vesi jo melkein minun istuinsijani tasalla", keskeytti hänet
mrs Aleshine, "joten minun joka tapauksessa on noustava seisomaan,
putoanpa sitten mereen tai en."

"No niin", sanoi mrs Lecks, "on siis parasta, että nousemme
seisaallemme jok'ainoa ja annamme veneen vajota allemme. Siten pääsemme
ainakin hyppäämästä laidan yli, joka ei missään tapauksessa olisi
hauskaa."

"Voi hyvä ystävä!" huudahti Aleshine. "Sinä puhut tavalla, joka saattaa
ostronit kömpimään pitkin selkäpiitäni. Ensin kuvailit sinä, miten
laiva vajoaa allamme ja nyt taas selität, kuinka vene tuossa paikassa
uppoo syvyyteen. Minä omasta puolestani hyppään mieluummin mereen kuin
odotan sitä hetkeä."

"No no, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "nousehan nyt
seisaallesi, äläkä höpise niin paljon! On paljon mukavampaa joutua
veteen vähitellen kuin heittäytyä sinne yht'äkkiä, jotta loiskahtaa."

"Ehkä on niin", myönteli mrs Aleshine. "Taitanee sitten niinmuodoin
tuntua siedettävämmältä vajota mereen tuuma tuumalta, mutta sen minä
sanon, että mieluummin minä nyt olisin kotona."

Minä itse puolestani olisin puoltanut mereen hyppäämistä sen sijaan
kuin asettua kylmäverisesti odottavalle kannalle, vaan en tahtonut
mielipidettäni lausumalla peloittaa naisia, jotka olivat todellakin
tähän saakka säilyttäneet mielenmalttinsa. Senvuoksi katsoinkin olevan
parasta noudattaa mrs Lecks'in neuvoa, kunhan vain pääsisimme veteen
mihinkään takertumatta.

Me nousimme senvuoksi kaikki seisomaan, mrs Lecks perään, minä keulaan
sekä mrs Aleshine välillämme olevalle tuhdolle. Viimeksimainittu ei
näyttänyt saavan oikein tarpeeksi tilaa itselleen voidakseen seisoa
horjumatta, mutta — kuten hän itse sanoi — se ei ollenkaan haitannut,
sillä eihän sitä seisomista kuitenkaan enää kauan kestäisi.

Olen tottunut uimari, enkä ole koskaan epäillyt hypätä veteen, vaan
minun täytyy tunnustaa, että tuntui sangen hermoja kiduttavalta tällä
tavoin seisoa hiljaa ja odottaa veneen vajoamista. Miltä se tuntui
naisista, sitä en tiedä. He eivät lausuneet sanaakaan, vaan heidän
kasvojen eleistään saattoi kyllä havaita, että jotain epämiellyttävää
oli tapahtumassa, ja että oli sen parempi mitä vähemmän siitä puhuttiin.

Tultuani vakuutetuksi siitä, ettei veneessä ollut köysiä eikä mitään
muutakaan, johon voisimme takertua kiinni, aloin kärsivällisesti
odottaa mitä tuleman piti. Veneen perällä ja keulalla näytti olevan
suuri kantokyky, sillä kesti hirvittävän kauan ennen kuin vene vajosi
syvyyteen. Tätä odotusta riitti niin pitkälti, että olisin mielelläni
tahtonut astua toisella jalallani veneen syrjälle ja kaataa sen,
siten tehdäkseni pikemmin lopun kärsimyksistämme. Sitä en kuitenkaan
tehnyt, sillä silloin olisivat naiset varmasti menettäneet kaiken
mielenmalttinsa sekä kaatuneet ja loukanneet itsensä veneen tuhtoihin.

Viimein näkyivät aallot kummallakin puolen venettä ylenemistään
ylenevän ja vesi alkoi hiljaa virrata sisään.

"Pitäkää varanne!" huusin minä.

Ja sillä samalla hetkellä sain kokea tunteen, joka varmaan oli
samallainen kuin rikoksentekijä tuntee mestaustilaisuudessa silloin
kun hän huomaa tappoterää pidättävän laudan kiskaistavan irti.
Kauhistuttava painuminen alas, tyrske ja aaltojen pauhu — ja sen
jälkeen tuntui minusta ikäänkuin valtameri, jonka pintaa äsken olin
veneestä katsellut, olisi kohonnut ja niellyt minut.

Muutaman sekunnin perästä oli pääni kuitenkin jälleen veden pinnan
yläpuolella ja silmätessäni kiireesti ympärilleni huomasin mrs
Lecks'in ja mrs Aleshine'n päät ja olkavarret aivan lähellä minua.
Viimeksimainittu räpytteli ankarasti silmiään ja purskutti merivettä
suustaan, vaan heti kun hän näki minut, huusi hän:

"Sehän tapahtui paljon äkkinäisemmin kuin olin osannut kuvitellakaan."

"Oletteko molemmat vahingoittumattomia?"

"Ainakin luulen itse olevani", vastasi mrs Aleshine; "mutta sitä
en olisi uskonut, että ihminen, jonka ympärille on kiinnitetty
pelastusvyö, voisi hetkeksikään kokonaan vaipua veden pinnan alle."

"Vaan nyt kun voit hengittää taas saatat olla tyytyväinen", virkkoi
siihen mrs Lecks. "Sanokaapa", lausui hän minun puoleeni kääntyen,
"mille suunnalle meidän nyt on yritettävä uida? Ja onko meillä
mukanamme kaikki mitä tarvitsemme?"

"Sitä mitä meillä ei ole, emme myöskään voi saada", huomautti mrs
Aleshine, "ja mitä uimiseen tulee, niin luulen sen ainakin minulta
käyvän hyvin huonosti."

Minussa asui toivo, joka ei kuitenkaan ollut kylliksi vahva
ilmoittaakseni sen onnettomuustovereilleni, että _arvelin_ molempien
naisten pelastusvöittensä avulla voivan jollain tavoin läiskytellä
itseään eteenpäin, ja että minä vuoroin auttaen kumpaakin saisin heidät
hinatuksi laivalle. Vaan ettei se onnistuisi, se oli kuitenkin yhtä
luultavaa, mutta sitä en nyt tahtonut ajatella.

Minä aloin uida heidän edessään ja koetin parhaani mukaan opettaa heitä
tekemään liikkeitä käsivarsillaan. Ja jos he oppisivat, toivoin voivani
saada heidät oppimaan myöskin jaloin edistämään uintiaan.

Sen jälkeen kuin mrs Lecks oli tarkkaavaisesti seurannut opetustani
onnistui hän pääsemään jonkun verran eteenpäin, mutta mrs Aleshine
parka ei osannut muuta kuin kovasti pärskytellä vettä.

"Kunpa saisi pidellä jostain kiinni", virkkoi hän, "voisin ehkä vähän
päästä eteenpäin, mutta tällä tavalla on minun mahdotonta tehdä
liikkeitä vedessä. — Vaan katsokaahan!" huudahti hän iloisemmin. "Eikö
tuossa olekin airo? Jos voitte tuoda sen minulle pääsen ehkä minäkin
vähän eteenpäin."

Tuo ajatus tuntui kyllä minusta hieman omituiselta, vaan joka
tapauksessa uin airon luo ja toin sen hänelle, tahtoen samalla neuvoa
häntä, miten hän parhaiten käyttäisi sitä avukseen, vaan siinä asiassa
hän ei tahtonut saada mitään opastusta.

"Jos minä sillä jotain teen niin menettelen omalla tavallani", sanoi
hän.

Sen jälkeen tarttui hän voimakkailla käsillään airoon ja alkoi rajusti
liikutella sitä edestakaisin, melkein samalla tavalla kuin hän olisi
luudalla lakaissut. Aluksi pisti hän aina airon lehden liian syvälle,
vaan ei kestänyt kauan, ennen kuin hänen onnistui hitaasti, mutta
varmasti päästä eteenpäin.

"Erinomaista!" huudahdin minä. "Sehän käy teiltä vallan mainiosti!"

"Kuka tahansa, joka elämässään on lakaissut niin monta huonetta kuin
minäkin, osaa käytellä esinettä, jonka kanssa on meneteltävä samalla
tavalla kuin luudan", lausui hän.

"Eikö ole toista airoa?" huudahti mrs Lecks, joka nyt jäi jälkeen. "Jos
vain näette niin tuokaa minulle."

Minä katselin ympärille ja näin todellakin toisen airon, jonka heti
vein mrs Lecks'ille. Sitten kun hän oli pidellyt sitä monella eri
tavalla, "keksiäkseen parhaimman keinon", kuten hän sanoi, alkoi hän
lopuksi käytellä sitä yhtä taitavasti kuin ystävättärensäkin.

Minä asetuin nyt heidän edellensä, ja hitaasti kun uin, saattoivat he
helposti seurata minua.

Mrs Aleshine, joka oli hyvin lihava, ui paljon korkeammalla vedessä
kuin mrs Lecks ja minä, ja senvuoksi voi hän käytellä airoaankin hyvin
keveästi. Väliin hän kiskaisi niin voimakkaasti, että hän melkein
pyörähti ympäri vedessä, vaan hetken aikaa harjoitettuaan oppi hän
välttämään sellaisia tarpeettomia voimanponnistuksia.

Minä en ollut täysin varma siitä, uimmeko me oikeaan suuntaan, sillä
makaavan asentoni vuoksi en voinut nähdä pitkälle meren pintaa, mutta
tulin samassa muistaneeksi, että veneessä ollessani oli aurinko juuri
alkanut nousta aivan edessäni ja minä huomasin tumman pilkun meressä
vasemmalla puolen. Kun siis määrittelin kulkumme auringon mukaan —
se ei ollut vielä ehtinyt korkealle — voin tehdä sen johtopäätöksen,
että me uimme pohjoiseen päin ja niinmuodoin oikeaan suuntaan.. Sitä
en voinut tietää, miten kaukana laiva oli, sillä en ollut tottunut
arvostelemaan välimatkoja merellä, mutta minä arvelin, että jos
säästämme voimiamme, ja jos merenkäynti edelleenkin pysyisi yhtä
tasaisena kuin nytkin, olisi meille kyllä mahdollista päästä laivalle —
edellyttäen, ettei se ollut uponnut.

"Kun tähän vedessä olemiseen oikein tottuu", sanoi mrs Aleshine,
samalla kun hän lakaisi itseään eteenpäin, "niin se ei todellakaan
ole niin epämiellyttää kuin aluksi luulin. Ajatelkaa vaan, ettei vesi
yhtään tunnu suolaiselta, vaikka — sehän on luonnollista — kovin
suolaiselta maistui se silloin kun ensin veteen jouduin."

"Ethän toki luullut sitä pelkäksi suolavedeksi", virkkoi mrs Lecks,
"sillä jos se sitä olisi, voisimme melkein istuvillamme soutaa
eteenpäin."

"Ja mitä kylmyyteen tulee", jatkoi mrs Aleshine, "niin tuntuu
vähemmältä ja epämiellyttävältä siinä osassa ruumista, joka on veden
pinnan alla kuin siinä, joka on päällä."

"Muuan seikka minua nyt peloittaisi, ellemme olisi varustautuneet
sitäkin vaaraa vastaan", virkkoi mrs Lecks. "Tarkoitan haikaloja."

"Varustautuneet?" huudahdin minä. "Mitenkä ihmeessä te olette voineet
varustautua haikaloja vastaan?"

"Hm, se oli helposti tehty", vastasi mrs Lecks. "Mentyämme hyttiimme
laittamaan itseämme kuntoon matkaa varten, vedimme molemmat jalkoihimme
mustat sukat. Kas, minä olen lukenut, etteivät hait koskaan pure
neekerejä, vaan huomatessaan vedessä valko-ihoisen, nielasevat ne sen
yhdellä ainoalla henkäyksellä, ja mustat sukat olivat ainoat, joitten
avulla saatoimme tehdä itsemme neekerien näköisiksi. Otimme nimittäin
huomioon, että me mahdollisesti ennen matkan loputtua voimme joutua
mereenkin."

"Tämä tällainen turvallisuus on kovin rauhoittavaa", virkkoi mrs
Aleshine. "Ja minä olen perin iloinen, että sinä tulit tämän seikan
muistaneeksi. Tämän jälkeen tulkoon yleiseksi säännöksi: mustat sukat
haikaloja vastaan."

"Minä luulen", sanoi mrs Lecks minulle, "että mustat housunne ovat
teille samallaisina suojelusvälineinä."

Siihen minä puolestani vastasin syvästi toivovani, että asian laita
niin olisi.

"Muuan toinen seikka, josta myös olen onnellinen", jatkoi mrs Aleshine,
"on se, että tulin panneeksi päälleni flanellihameen."

"Mitähän hyötyä siitä on?" hymähti mrs Lecks, "sehän on joka
tapauksessa läpimärkä."

"Flanelli on aina flanellia", vastasi hänen ystävättärensä, "olkoon se
kuivaa tai märkää. Ja olisipa sinulla ollut yhtä vaikea reumatismi kuin
minulla, niin ymmärtäisit tämänkin varokeinon."

Tähän vastasi mrs Lecks vain ähkimällä, kysyen sitten minulta: "kuinka
pitkän ajan perästä luulisin voivamme nähdä laivan, että tietäisimme,
olimmeko valinneet oikean suunnan; ja jos meidän täytyisi palata
takaisin" — lisäsi hän — "tuntuisi se tavattoman kiusalliselta."

Olisin todellakin ollut iloinen, jos olisin voinut vastata hänen
kysymykseensä lohduttavasti. Joka kerta kun aalto kohotti minut
harjalleen, heitin minä nopean silmäyksen joka puolelle, ja vihdoinkin
noin neljännestuntia mrs Lecks'in kysymyksen jälkeen — eroitin suureksi
riemukseni sen saman tumman pilkun, jonka aikaisemmin olin huomannut
veneestä, aivan samalla kohdalla, missä se oli ollutkin.

Heti paikalla ilmoitin tämän iloisen uutisen molemmille naisille, heti
kun aalto jälleen meidät kohotti, katselivat he jännitetyin silmäluomin
osoittamalleni taholle. Molemmat näkivät tuon pilkun ja tulivat
tavattoman tyytyväisiksi.

"Nyt voimme työskennellä täydessä toivossa", huudahti mrs Aleshine ja
alkoi kaksinkertaisella innolla lakaista airollaan.

"Jos aiot lopen väsyttää itsesi, Barb'ra Aleshine, ennen kuin pääsemme
edes laivan lähettyville", virkkoi mrs Lecks, "niin voit kyllä
menetellä tuolla tavoin. Mutta minä ehdotan, että me sen sijaan hieman
levähtäisimme ja nauttisimme jotain ruokaa, sillä sitä tarvitsemme, jos
mielimme pitää yllä voimiamme."

"Syödä!" ihmettelin minä. "Mitä te sitten söisitte? Luuletteko ehkä,
että voimme tässä ryhtyä kalastamaan?"

"Entä mitä olisi syödä raakaa kalaa?" sanoi mrs Lecks. "Oho, olkaa
te vaan rauhallisia! Luuletteko, mr Craig, että mrs Aleshine ja
minä olisimme lähteneet laivasta ottamatta mukaamme ruokavaroja?
Pysähtykäämme tähän vähäksi aikaa kellumaan, niin katsomme mitä meillä
on suuhun pantavaa. Mutta kuulehan, Barb'ra Aleshine, jos sinä päästät
airon käsistäsi, on parasta että kiinnität sen hattunauhaasi, muutoin
se voi ajelehtia tiehensä ja sinä jäät siihen avuttomaksi."

Lausuttuaan tämän pisti mrs Lecks oikean kätensä veden pinnan alle,
hapuillen edestakaisin, nähtävästi etsien taskuaan.

Minä en voinut muuta kuin hymyillä, ajatellessani minkälaista mahtaa
olla sellainen ruoka, joka yli tunnin ajan on ollut merivedessä. Mutta
siinä samassa sain minä asiasta vallan toisen käsityksen, nähdessäni,
miten mrs Lecks veti esiin kaksi makkaraa ja pudisti niistä pois
suolaiset vesipisarat.

"Merihädässä ja muissa tuskallisissa tilaisuuksissa ei mikään ole sen
parempaa kuin makkara, Se on hyvin ravitsevaa ja vesikään ei pääse
sen paksun nahan läpi sitä turmelemaan. En ottanut näitä vielä esiin
veneessä, koska meillä siellä oli herneitä, joita myöskin varsin hyvin
voimme syödä. Onko teillä mukananne veistä, mr Craig?"

Minä etsin esiin taskuveitseni ja heiluteltuani sitä jonkun aikaa
ilmassa, että se kuivuisi, ojensin sen mrs Lecks'ille, joka heti alkoi
sillä leikellä toista makkaraa, annettuaan ensin minulle siksi aikaa
pidettäväksi toisen.

"Makkaraako ilman leipää, siitähän saa vatsakatarria!" sanoi mrs
Aleshine, joka samalla myöskin alkoi koetella veden alaisia taskujaan.

"Luulenpa, että sinun leipäsi ovat vallan läpimärkiä", vastasi mrs
Lecks.

Tähän tuumasi hänen ystävättärensä, että parasta on ensin katsoa, jonka
jälkeen hän pitkällisen loiskuttelemisen ja läiskyttelemisen perästä
sai esiin pienen lasisen säilykepurkin.

"Tämän näin tirkistäessäni laivan ruokahuoneeseen. Astia oli silloin
aivan tyhjä, ja minä ahdoin sen täyteen pehmeitä korppuja. Sen pohjalla
oli kuitenkin hiukan marmelaatiliuosta, joten se, kenen osaksi joutuvat
alimmaiset korput, saa ne syödä jonkun verran makealla höystettyinä.
Kas nyt", jatkoi hän voitokkaalla äänensävyllä mrs Lecks'ille, saatuaan
kannen irroitetuksi, "tämä kuttaperkka on säilyttänyt ne kuitenkin kuin
kuin nuuskan. Olen tavattomasti iloinen kaikesta tästä, sillä minun oli
sangen vaikeata saada tämä purkki tungetuksi taskuuni ja yhtä vaikeata
on jälleen ollut saada se sieltä pois."

Me nautimme nyt oikein hyvän pienen aterian, joka käsitti makkaroita ja
pehmeitä korppuja. Koko ajan kelluimme hiljaa vedessä, pidellen käsin
ja jaloin itseämme pinnalla.

"Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, kun hänen ystävättärensä alkoi
leikata toista makkaraa, "käytettyäsi älä heitä veistä pois samoin kuin
airoa, sillä jos sen teet uppoaa se kuuden penikulman [tarkoitetaan
engl. penik.] syvyyteen, Olen nimittäin lukenut, että meri useissa
paikoin on niin syvää."

"Voi, hyvä ystävä!" huudahti mrs Aleshine. "Toivoakseni emme me
kuitenkaan ole niin syvällä kohdalla."

"Kukapa sen tietää", lausui mrs Lecks. "Vaan jos tuntuu
rauhallisemmalta ajatella, että satumme olemaan matalammalla paikalla,
niin kuvitelkaamme siis niin. Ja nyt", jatkoi hän, "lopettakaamme tämä
ateria pienellä 'hampaanparannuksella'. Minä en tosin yleensä käytä
väkeviä juomia, vaan en koskaan matkusta ilman ettei mukanani olisi
hiukan whiskysekoitusta tarpeen varalle."

Tämän sanottuaan veti hän esiin toisesta taskustaan hyvin kiinteällä
tulpalla varustetun whiskypullon, josta me kukin otimme kelpo
kulauksen. Mrs Aleshine huomautti samalla, että tällainen juoma tuskin
koskaan muulloin tekee parempaa vaikutusta kuin tällaisessa tapauksessa
sekä ehkä mahdollisesti myös vilustumisessa ja vatsataudissa.

Kun me nyt näin olimme virkistäneet ja vahvistaneet itseämme tarttuivat
mrs Lecks ja mrs Aleshine jälleen airoihinsa, ja minä aloin kuten
ennenkin uida heidän edellänsä. Tällä tavoin, väliin katkonaisesti
keskustellen, väliin jonkun verran levähtäen, olimme uineet ja
lakaisseet eteenpäin noin tunnin ajan, kun mrs Lecks äkkiä huudahti:

"Nyt minä näen pilkun paljon selvemmin, mutta minä luulen, ettei se
olekaan laiva, sillä olen eroittavinani ikäänkuin pensaita."

Noin kymmenen minuutin ajan tarkastelin minäkin tuota samaa tummaa
pilkkua, joka nyt melkein koko ajan pysyi näkyvissä. Sen merkillisinä
hahmoittavat ääriviivat herättivät minussa sen kauhistavan ajatuksen,
että laiva makasi meressä köli taivasta kohden, vaikkakin toiselta
puolen tunsin siksi paljon merenkulkua, ettei sellainen mahdollisuus
ollut otaksuttavissa.

Minä en ole kaukonäköinen, ja vasta sitten kun mrs Lecks oli maininnut
pensaista, rupesin minäkin tarkastelemaan tuota etäistä kappaletta
aivan toisin ajatuksin ja pian tulinkin vakuutetuksi siitä, ettei se
ollut mikään oikein- tai väärinpuolin kelluva laiva, vaan luultavasti
saari! Tämän otaksumani kerroin seuralaisillenikin, jonka jälkeen me
kaikki kolme aloimme kaksinkertaisin voimin ponnistella eteenpäin
tullaksemme niin lähelle, että pääsisimme varmuuteen asiasta.

"Niin totta kuin tässä pulikoin", lausui mrs Lecks, joka oli sangen
kaukonäköinen, vaikkei hän nähnyt lukea ilman silmälaseja, "ovat ne
mitä näen puita ja pensaita, vaikka ne mielestäni kasvavat ikäänkuin
suoraan vedestä."

"Kyllä niiden alla on saari, siitä voitte olla varmat!" huudahdin minä.
"Onpa se totta totisesti paljon parempi kuin uppoava laiva!"

"Se ei ole sanottu", virkkoi mrs Aleshine. "Minä olen tottunut
oleskelemaan laivalla ja viihtyisin siellä paremmin niin kauan kuin
se pysyy veden pinnalla. Siellä on hyvää ruokaa ja hyvät vuoteet ja
joutua sinne on toista kuin tuollaiselle pienelle, pensaita kasvavalle
paikalle kuin se mikä on edessämme. Tosin voi kyllä laiva äkkiä vajota
syvyyteen ruokavaroineen ja vuoteineen."

"Luuletteko, että se on sama saari, jonne toisetkin veneet ovat
joutuneet?" kysyi mrs Lecks.

Sen kysymyksen olin jo ehtinyt ratkaista itsekseni. Minulle oli
sanottu, että se saari, jonne kapteeni aikoi johtaa veneet, oli noin
kolmekymmentä engl. penikulmaa etelään siltä paikalta minne jätimme
laivamme. Ja minä olin aivan varma siitä, ettemme suinkaan olleet
uineet kolmeakymmentä penikulmaa. Sitäpaitsi oli minulla aihetta
otaksua, että me olimme kulkeneet pohjoiseen päin.

Luultavaa oli, ettei tämäkään saari ollut kapteenillemme tuntematon.
Mutta kaikesta päättäen ei hän ollut katsonut sopivaksi saattaa
matkustajia sinne, ja hänen mielipidettään olivat voineet tukea monet
seikat. Saarihan voi olla aivan autio ja hedelmätön — siellä voi
myöskin oleilla sotaisia alkuasukkaita — ja pahinta kaikesta, sinne
eivät luultavasti laivat milloinkaan poikkea.

Mutta mitä varjopuolia siinä olikin, sain kuitenkin tavattoman innon
pyrkiä sinne, ehkä suuremman kuin minua seuraavat naiset.

Minä en tarkoita sillä, ettei heillä olisi ollut käsitystä vaarasta ja
etteivät he olisi halunneet väistää sitä, vaan he ehkä olivat kokeneet
elämässään moniakin vaikeuksia, ja kun he nyt kerran olivat jättäneet
ahtaan, yksinkertaisen maalaiselämänsä alistuivat he rautatahdoin ja
ikäänkuin luonnollisesta välttämättömyydestä niihin onnettomuuksiin,
jotka voivat kohdata kaikkia suureen, avaraan maailmaan lähteneitä
ihmisiä.

"En luule", lausuin minä vastaukseksi mrs Lecks'in kysymykseen, "että
se on se saari, johon kapteeni aikoi meidät viedä, mutta olkoonpa se
mikä tahansa, on se jokatapauksessa maata, ja meidän tulee koettaa
päästä sinne niin nopeasti kuin mahdollista."

"Se on totta", sanoi mrs Aleshine, "mieluummin haluan jalkojeni alle
maata kuin kuusi penikulmaa vettä, ja ellemme siellä löydäkään mitään
syödäksemme tai paikkaa maataksemme ei siellä kuitenkaan voi olla
epämukavampaa kuin siinä tilassa missä nyt olemme."

"Sinä olet aivan liian tarkka mukavuuksistasi, Barb'ra Aleshine",
lausui mrs Lecks. "Jos sinun mielestäsi on liian kovaa panna lepäämään
maan päälle, niin voithan kiinnittää vyötäisillesi pelastusvyön ja
laskeutua veteen nukkumaan."

"Niin voinkin", vastasi mrs Aleshine, "ja jos edessämme oleva paikka on
korallisaari, jollaisia tällä merellä olen kuullut löytyvän, ja jos ne
ovat niin täynnä pieniä piikkiä kuin ne muutamat korallit mitkä minulla
on kotona, olet sangen iloinen, jos saat makuusijan minun vieressäni."

Minä neuvoin molempia naisia seuraamaan minua niin nopeasti kuin
mahdollista, jonka jälkeen me kaikki uusiutunein innoin aioimme
ponnistella eteenpäin.

Päästyämme niin lähelle saarta, että näimme millainen se
todellisuudessa oli, huomasimme sen olevan hyvin alavan, kukoistavan
kasvillisuuden peittämän, ja niin pitkälle kuin silmämme kantoivat
ympäröivät sitä karisärkät, joita vasten korkeat kuohut tyrskyivät.
Minulla oli jonkunverran tietoisuutta näiden korallisaarten luonnosta
voidakseni otaksua, että niiden edessä oli tyyntä vettä, jonne helposti
pääsee riuttojen välitse.

Edessämme kohisivat valkovaahtoiset hyökyaallot, ja me uimme senvuoksi
oikealle, toivoen löytävämme särkkien välitse sopivan tien saareen.

Me uimme sinne ja tänne, mutta joka paikassa näimme hyökyaaltojen
lyövän kallioita vasten. Pian olimme niin lähellä saarta, että minä
päätin, jos tarpeellista olisi, uida sen ympäri ennen kuin yrittäisin
naisten kera luotojen välitse maihin.

Lopuksi huomasimme jokseenkin lähellä itseämme paikan, missä eivät
hyökyaallot vaahtoilleet, ja kun ennätimme sinne, huomasimme suureksi
ihastukseksemme veden virtaavan siellä kallioiden välissä aivan
tyynenä. Täällä olivat kalliot korkeat ja särkkäkin näytti sangen
leveältä, niin ettemme me ennen kuin olimme aivan lähellä aukkoa
huomanneet, että se äkkiä kapeni ja tie kääntyi vasemmalle. Tämä
aiheutti, ettemme voineet siitä nähdä sen pitemmälti eteenpäin.

Minä uin edellä tyyneeseen uomaan ja perässäni seurasivat mrs Lecks
ja mrs Aleshine, joille kuitenkin pian kävi mahdottomaksi käytellä
airoja, sillä tiemme luotojen välitse oli sangen ahdas. He jättivätkin
senvuoksi nyt nuo tähän saakka niin hyödylliset apuvälineensä ja
koettivat käsillään soutaen tulla perässä niin hyvin kuin taisivat.

Jouduttuamme erääseen mutkaan hämmästyivät he yhtä paljon kuin minäkin,
syystä että huomasimme paksun rautatangon, joka oli asetettu ahtaan
kulkuväylän poikitse, noin kahdeksan, kymmenen tuuman korkeudelle veden
pinnasta. Hiukan kauempana näimme toisen rautatangon, joka myöskin oli
asetettu toisesta kallioseinästä toiseen, noin kahden tai kolmen jalan
korkeudelle vedestä.

Sanaakaan lausumatta aloin minä tutkia pitempää tankoa ja näin sen
olevan suurella riippulukolla kiinnitetyn mahdottomaan sinkilään, joka
oli työnnetty kalliolle. Tämä riippulukko oli huolellisesti kiedottu
johonkin, mikä näytti tervatulta kankaalta. Tangon toisessa päässä oli
rengas, joka myöskin oli kiinnitetty vastakkaisella puolella olevaan
sinkilään.

"Nämä rautatangot ovat asetetut tähän estämään veneitä pääsemästä tänne
sekä nousu- että laskuveden aikana", huudahdin minä.

"Katsokaahan — niitä ei voi siirtää tieltä riippulukkoja aukaisematta,"

"Mutta meitä ne eivät ainakaan estä", virkkoi mrs Lecks, "sillä me
pääsemme niiden alitse vain hieman päätämme kumartaen. Se joka on ne
siihen asettanut ei ole tietystikään tullut ajatelleeksi, että joku
voisi saapua tänne hengenpelastusvöillä."




TOINEN LUKU.

Hylätty saari.


Minä noudatin mrs Lecks'in neuvoa, kumarruin ja uin rautatangon alitse.

Sen jälkeen seurasi mrs Lecks vaikeudetta minun esimerkkiäni, vaan
mrs Aleshine'n, joka lihavuutensa vuoksi kellui korkeammalla vedessä
kuin minä ja hänen ystävättärensä, näytti olevan kerrassaan mahdotonta
päästä tangon alitse. Sillä koettipa hän mitä keinoa tahansa, törmäsi
hän joko päällään tai olkapäillään tankoa vasten, joten hän ei päässyt
siitä sen edemmäs.

"Kuulehan, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, joka tarkkaan oli
seurannut hänen onnistumattomia yrityksiään, "jos sinä toivot joskus
pääseväsi ylös tästä suolaisesta merivedestä, niin saat nyt luvan
kärsiä sitä jonkun verran suussasi ja silmissäsi, ellet nimittäin
katso sopivaksi sulkea niitä. Pyripä nyt niin lähelle tankoa kuin
mahdollista, niin minä tulen ja painan sinut sen alitse."

Tämän sanottuaan palasi mrs Lecks takaisin tangon toiselle puolen ja
asetti kätensä ystävättärensä leveille harteille sekä painoi hänet niin
syvälle veteen kuin jaksoi. Mrs Aleshine katosi melkein kokonaan pinnan
alle, vaan ilmestyi jälleen pian näkyviin toisella puolen tankoa,
päristellen ja puhkuen.

"Tämäpä vasta peliä!" huudahti mrs Aleshine ja kuivasi märkiä kasvojaan
vieläkin märemmällä röijynsä hihalla. "En olisi koskaan luullut, että
pakanat keksisivät moisia esteitä kunniallisten ihmisten tielle."

Minä olin pysähtynyt auttamaan heitä ja huomasin samalla vielä
kolmannen rautatangon, joka oli asetettu veden alle. Huomautettuani
molemmille naisille, etteivät he loukkaisi siihen jalkojaan, uimme
me eteenpäin ja saavuimme vihdoin avoimeen veteen, joka, eroittaen
saaren kallioriutoista, lepäsi aivan tyynenä ja kirkkaana. Kaikkein
ensimäiseksi herätti huomiotamme pieni kaji eli venevalkama, joka oli
rakennettu ranta-äyräälle aivan meitä vastapäätä.

"Niin totta kuin tässä seison", huudahti mrs Lecks, joka tuntui
unohtaneen sen asennon missä hän oli, "tällä saarella asuu ihmisiä!"

"Ja mikään korallisaari ei tämä myöskään ole", lisäsi mrs Aleshine,
"sillä tämä santa on mitä hienointa."

"Asukoonpa täällä keitä tahansa, niin täytyy meidän saada suojaa heidän
luonansa", virkkoi mrs Lecks, "ja sitä parempi mitä pikemmin pääsemme
perille."

Mrs Aleshine katui nyt sitä että oli jättänyt aironsa ajelulle ja
pyysi, että jompikumpi meistä, jotka kykenimme helposti puikkelehtimaan
rautatankojen alitse, toisi sen hänelle. Vaan mrs Lecks ei sellaisesta
pyynnöstä välittänyt.

"Anna airojen ajelehtia tiehensä", virkkoi hän, "me emme niitä enää
tarvitse."

Minä sanoin nyt naisille, että minä helposti voin hinata heidät tämän
pienen veden yli, antaen samalla mrs Lecks'in tarttua takin liepeeseeni
ja mrs Aleshine puolestaan kävi kiinni ystävättärensä hameesta. Sen
jälkeen aloin minä hiljalleen uida rantaa kohti.

"Siunatkoon!" huudahti mrs Aleshine äkkiä, "näettekö kaloja?"

Vesi oli aivan kirkasta, niin että saattoi nähdä sen läpi pohjaan
saakka, ja me eroitimme kaloja, pieniä sekä suuria, jotka tihein
laumoin uivat ympärillämme. Ja vedenalainen santapohja näytti ikäänkuin
kimmeltävän auringon säteissä.

"No, älä nyt revi hamettani kalojen vuoksi?" virkkoi mrs Lecks. "Ehkä
niitä oli yhtä paljon ulapallakin, vaikk'emme niitä huomanneet. Mutta
se minun täytyy sanoa, että tämä vesi on kuin keitettyä ja siivilöityä."

Jospa joku saaren asukkaista olisi sillä hetkellä seisonut rannalla,
olisi hän saanut nähdä sangen ihmeellisen näyn — vetisellä ja
rypistyneellä olkihatulla peitetyn miehen pään, jonka jälkeen tuli
kaksi muuta päätä, liottuneilla, rutistuneilla naishatuilla verhottua,
sekä kirkkaassa vedessä näihin päihin kuuluvat vartalot, jotka olivat
puetut sellaisiin verhoihin, millaisia yleensä käytetään kuivalla
maalla.

Uidessani eteenpäin en voinut nähdä saarella muuta kuin joukon pitkiä,
troopillisen reheviä kasveja sekä joitakuita palmuja ynnä muita puita,
jotka kohosivat edessämme.

Minä uin pienelle maihinnousupaikalle, mistä rappuset johtivat alas
mereen. Päästyämme niiden luo kiipesimme me kaikki nopeasti ylös. Vettä
tippuvina seisoimme me nyt rannalla, tömistelimme jalkojamme sekä
pudistelimme läpimärkiä vaatteitamme.

"Näettekö tuota taloa?" kysyi mrs Lecks. "Siellä ne asuvat.
Ihmettelenpä tuota tietä, jota meidän on sinne kuljettava."

Paikalla missä seisoimme saatoin todellakin nähdä osan rakennuksen
kattoa, joka oli puitten latvojen tasalla.

Heti kun olin huomannut rautatangot olin tullut vakuutetuksi siitä,
etteivät tämän saaren asukkaat olleet villejä, ja nyt kun olin nähnyt
maallenousupaikan sekä rakennuksen katon, pääsin yhä suurempaan
varmuuteen siitä, että olimme joutuneet paikkaan, missä asuu
sivistyneitä ihmisiä. Saattoi kyllä varsin hyvin olla mahdollista,
että ne olivat merirosvoja tai muita pahantekijöitä, vaan villejä tai
ihmissyöjiä eivät he missään tapauksessa voineet olla.

Me huomasimme pian pensaiden välitse johtavan tien ja muutaman minuutin
kuluttua olimme avonaisella paikalla, missä kohosi kaunis nykyaikainen
rakennus. Se oli rakennettu samaan muotoon kuin europalaisten
rakennukset yleensä troopillisissa maissa. Alue oli kauttaaltaan
huolellisesti järjestetty ja istutettu ja lähettyvillä oli aitaus,
jonka sisäpuolella varmaankin oli puutarha.

"Sen minä sanon", virkkoi mrs Aleshine, "että tahtoisinpa olla hiukan
vähemmän märkä astuessani sisään tervehtimään hienoja ihmisiä."

"Hienoja ihmisiä!" huudahti mrs Lecks. "Jos olet liian ylpeä käydäksesi
sisään sellaisena kuin olet, Barb'ra Aleshine, niin voithan istua
auringonpaisteessa siksi kuin kuivut. Minä puolestani ainakin astun
sisään ja kysyn talon rouvaa, ja jollei hän katso sopivaksi kohdella
minua ystävällisesti, niin nostakoon vaan nokkansa pystyyn, kun hän
vaan antaa minulle jotain syödäkseni ja kuivan sängyn maatakseni."

Minä olin niin hämmästynyt ja ihmeissäni, etten voinut lausua
sanaakaan, vaan seuralaiseni pitivät tätä kaikkea aivan luonnollisena
asiana. He olivat odottaneet näkevänsä suuressa, avarassa maailmassa
ihmeellisiä asioita, ja kun he nyt joutuivat sellaisia näkemään, eivät
he olleet lainkaan kummastuksissaan.

Minä puolestani pidin sitä tuiki käsittämättömänä, että pieni saari
keskellä valtamerta oli tällä tavoin asuttu. Vaan eipä hyödyttänyt
mitään ruveta selvittämään tätä merkillistä ilmiötä, enkä sitäpaitsi
saanut siihen aikaakaan, sillä mrs Lecks meni suoraan ovelle ja
jyskytti sitä. Heti sen jälkeen astui hän muutaman askeleen taaksepäin,
ettei vaatteistaan tippuva vesi kovin paljon kastelisi verannan lattiaa.

"Kun he tulevat aukaisemaan", virkkoi hän, "täytyy meidän pyytää heitä
päästämään meidät sisään keittiön oven kautta, ettemme tuhraa heidän
vieraseteistään."

Me odotimme nyt parin minuutin ajan, jonka jälkeen minä, josta tippuili
vettä vähiten, menin ja koputin uudelleen.

"He luullakseni eivät ole kotona", sanoi mrs Lecks hetken aikaa
odoteltuamme, "vaan ehkä sentään palvelijoita on sisällä." Hän lähti
samassa rakennuksen toiselle puolelle ja me seurasimme häntä.

Mennessämme päädyn ohitse huomasin, että ikkunaluukut olivat suljetut,
ja kolkutettuamme useita kertoja takaportille saamatta mitään
vastausta, tulin vakuutetuksi siitä, mitä viimeisten minuuttien aikana
olin alkanut epäillä, että rakennus tällä haavaa oli asumaton.

"He ovat kaikki ulkona, se on aivan varmaa", sanoi mrs Lecks.

"Niin kai, ja sulkivat mennessään rautatangoilla tien saareen" lisäsin
minä.

"Eiköhän täällä ole toisia taloja", tuumaili mrs Aleshine.

"Luulenpa, ettei tämä seutu ole varsin tiheään asuttu", vastasin minä.
"Vaan jos odotatte tässä muutaman minuutin, juoksen tuonne muurin
liepeelle ja silmäilen, mitä mahdollisesti on olemassa toisella puolen.
Ehkä siellä näkyy alkuasukkaiden tai työväen majoja."

Minä astelin puutarhan muurin vieritse kulkevaa jalkakäytävää, vaan
kun ehdin aitauksen vastakkaiselle puolelle, en nähnyt muuta kuin
metsää ja pensaita, joiden välissä kierteli eri suunnille pieniä,
kapeita polkuja. Minä seurasin erästä polkua ja jouduin avonaiselle
hietikkorannalle, jonka edustalla näkyi kareja ja riuttoja.

Rannan ja kalliosärkkien muodosta sekä monesta muustakin seikasta vedin
sen johtopäätöksen, että saari, jonne olimme joutuneet oli hyvin pieni
sekä ettei siellä ollut muita asumuksia kuin se yksi, jonka olimme
nähneet. Minä palasin nyt takaisin onnettomuustovereitteni luo ja
lausuin heille mielipiteeni.

Kun nyt mrs Aleshine'sta katosi pelko täytyä esiintyä hienolle
väelle niin vettä vuotavassa ja epäsiistissä tilassa, muuttui hänen
mielentilansa hyvin huomattavasti.

"Olkoonpa herrasväki lähtenyt kaupunkiin tai minne muualle tahansa",
virkkoi hän, "niin tahdon minä joka tapauksessa päästä sisään tuohon
taloon niin pian kuin mahdollista. Ehkä löydämme sieltä jotain
syötävää. Ainakin saamme hieman kuivata vaatteitamme ja laskeutua edes
vähäksi aikaa lepäämään, sillä eihän kukaan meistä ole nukkunut viime
yönä."

"Jos te voisitte kiivetä noiden yläkerroksen ikkunain tasalle, niin
pääsisitte ehkä jostain niistä sisään", virkkoi mrs Lecks. "Sitten
tulette alas ja avaatte meille oven. Sattuuhan hyvin usein, että
yläkerroksen ikkunoista aina joku unohdetaan pistää säppiin. On kyllä
sangen sopimatonta tunkeutua sillä tavoin vierasten ihmisten asuntoon,
vaan muutakaan neuvoa ei tässä nyt ole."

Minä olin hänen kanssaan täydellisesti samaa mielipidettä. Ja niin
riisuin minä yltäni takin ja kengät sekä kiipesin yhtä verannan
pylvästä myöten sen katolle. Tämä veranta käsitti melkein kokonaan
kaksi rakennuksen sivua. Minä kuljin nyt ikkunasta ikkunaan ja
koetin kiskoa auki milloin yhtä milloin toista luukkua, ja pian
löysinkin yhden, jonka säppi oli höltynyt. Minä sain pistetyksi käteni
sisäpuolelle ja aukaisin toiset haat. Ikkuna, joka oli laitettu ylös ja
alas vedettävä, oli lukittu aivan tavallisella lailla, mutta minä voin
varsin helposti taskuveitselläni työntää säpin syrjään, jonka jälkeen
minä tunkeuduin sisään.

Huomasin olevani pienessä käytävässä, mistä rappuset johtivat alaa.
Niitä myöten kiirehdin, puolipimeässä kompuroiden, alempaan kerroksen.
tullen lopuksi taka-ovelle, jonka lukon ja pönkän ripeästi avasin. Sen
jälkeen astuin ulos ja huusin mrs Lecks'iä ja mrs Aleshinea.

"Voi rakkaani!" huudahti viimemainittu. "Tuntuu niin tavattoman
suloiselta päästä sisään! Me olemme puristaneet pois vaatteistamme
pahimman veden, joten emme nyt tee ainakaan kovin rumaa siivoa."

Nyt astuimme me sisälle, ja minä avasin yhden ikkunaluukun.

"Käykäämme heti keittiöön ja tehkäämme tuli", lausui mrs Lecks "siihen
toimenpiteeseen on aina ensiksi ryhdyttävä."

Mrs Lecks huomasi kuitenkin pian, ettei tämä rakennus ollut laisinkaan
samanlainen kuin tavalliset maalaistalot siellä kotona Amerikassa. Sekä
ulkomuodoltaan että niin paljon kuin olin ehtinyt havaita, myöskin
sisustukseltaan muistutti se muutamia englantilaisten rakentamia
taloja, joita olin nähnyt Länsi-Intiassa. Rakennus oli muuten sangen
nykyaikainen ja viimeisten vaatimusten mukainen, vaan sopi yksinomaan
troopillisessa ilmapiirissä asuttavaksi. Keittiötä ei ollut laisinkaan,
yhtä vähän kuin mihinkään maakerrokseen johtavia rappujakaan.

Mentyäni jälleen ulos havaitsin pian talon toisella puolen pienen
savupiipulla varustetun rakennuksen. Senkin ovi sekä ikkunaluukut
olivat suljetut, vaan ennenkuin ryhdyin niitä aukaisemaan menin
takaisin sisälle kertomaan havainnoistani seuralaisilleni.

"Vai niin, ovi oli lukossa!" virkkoi mrs Aleshine. "Odottakaa hetkinen!"

Siinä samassa kiirehti hän ulos, mutta palasi pian, kantaen suurta
avainkimppua.

"Niin on aina tapana tehdä", jatkoi hän, lähtiessämme kaikki tuolle
pienelle rakennukselle. "Aina kun talo lukitaan ja jätetään tyhjäksi,
kätketään avaimet johonkin koloon eteisen päässä ja mukaan otetaan vain
pää-oven avain. Siksi tiesin minä hyvin, mistä niitä oli etsittävä."

"Parasta on olla huudahtamatta hei ennenkuin on päästy ojan yli",
lausui mrs Lecks, "Koetellaan ensin, sopiiko noista avaimista mikään."

Mrs Aleshinen suureksi ihastukseksi onnistui minun aukaista lukko
toisella tai kolmannella avaimella joita koettelin. Astuttuamme, sisään
huomasimme olevamme suuressa uunilla varustetussa keittiössä. Pienen
oven kautta pääsimme vähäiseen suojukseen, missä oli halkoja ja kuivia
risuja.

"Nyt me teemme tulen heti paikalla", virkkoi mrs Lecks, "sillä sen
jälkeen kuin tulimme sisään on minua viluttanut kiireestä kantapäihin
saakka."

"Niin minuakin", sanoi mrs Aleshine, "ja nyt minä ymmärrän, miksi kalan
on hyvä olla vedessä, vaan että se maalle jouduttuaan varmaankin tuntee
olonsa hyvin ilkeältä ja kiusalliselta."

Minä kannoin sisään sylillisen halkoja ja risuja ja löydettyäni eräästä
komerosta tulitikkuja tein tulen. Vaivani palkaksi leimahtikin kohta
rätisevä takkavalkea.

Käännyttyäni hämmästyin aika tavalla huomatessani mitä mrs Lecks ja
mrs Aleshine hommailivat. Olin odottanut heidän seisovan takanani
ja vilusta väristen odottelevan tulen syttymistä, vaan sen sijaan
juoksentelivat he nyt edestakaisin sanaakaan lausumatta. Yhtä varmasti
kuin ajokoira seuraa jäniksen jälkiä tutkivat he epäilyksittä
kaikki ruokakaapit ja komerot. Vieraasta olotilastaan ja oudoista
kokemuksistaan olivat nämä naiset nyt päässeet sellaiseen ympäristöön,
missä he tunsivat olevansa täysin kotonaan.

Keittiö missä olimme ei tosin ollut aivan samallainen jollaisessa
he olivat tottuneet hääräilemään, mutta se oli hyvin varustettu, ja
terävät silmänsä ja monivuotinen kokemuksensa saivat heidät hyvin pian
tajuamaan, mistä he löytäisivät kaiken haluamansa. Minä katselin heitä
todellisella nautinnolla kun toinen heistä eräässä keittiön nurkassa
täytti kattilaa pienellä pumpulla, johon tuli vesi lähelläolevasta
säiliöstä, sekä toinen palasi ruokakonttorista kädessään teepaketti ja
suuri tinalaatikko täynnä korppuja.

"Kas näin", virkkoi mrs Lecks ripustaessaan kattilan pieneen
rautakoukkuun tulen yläpuolelle sekä veti tuolin sen ääreen,
"samassa kun ehdimme kuivaa kiehuu vesikin kattilassa ja silloin
saamme maistella kuumaa teetä. Sen jälkeen on meidän viisainta käydä
lepäämään."

"Syökäämme myöskin muutama pala", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minä
en ole koskaan tuntenut itseäni niin nälkäiseksi kuin nyt. Tässä on
laatikollinen korppuja ja tässä sardiineja täysinäinen rasia, jonka te
helposti voitte avata veitsellänne, mr Craig."

Minä lisäsin puita takkaan ja me istuuduimme kaikki suloisesti
lämmittävän tulen ympärille. Auringonsäteetkin paistoivat lämpöisesti
ulkoa, vaan sentään tuntui meistä takkavalkean helle miellyttävämmältä.

Heti kun vesi kattilassa alkoi porista hypähti mrs Aleshine tuoliltaan
ja asetti pöydälle muutamia kuppeja sekä sokeri-astian, Ja niin
joimme me teetä, söimme korppuja ja sardiineja ja tunsimme itsemme
vahvistuneiksi ja iloisiksi.

"Eihän tämä nyt ole varsin voimakas ateria", virkkoi mrs Aleshine
ikäänkuin anteeksipyydellen, "vaan nyt ei ole aikaa laittaa muutakaan,
sillä on viisainta niin nopeaan kuin mahdollista riisua märät vaatteet
yltään ja etsiä vuoteet levähtääksemme."

"Jos vaan löydän vuoteen, niin toivon, ettei herrasväki häiritse minua
ennen kuin olen ehtinyt ottaa oikein kelpo unen. Sen jälkeen voi
herrasväki toimittaa mitä haluaa."

Me menimme nyt takaisin isoon rakennukseen sekä kiipesimme rappuja
myöten yläkäytävään.

"Älkäämme tunkeutuko etupuoleisiin huoneisiin", virkkoi mrs Lecks,
"sillä jättäkäämme jylläämättä enempää kuin on välttämätöntä. Jospa
takapuolella löydämme vaikka vaatimattomatkin makuupaikat, niin
tyytykäämme niihin!"

Ensimäinen huone johon tulimme oli tilava ja miellyttävästi kalustettu
ja siellä näimme myös sängyn patjoineen ja tyynyineen.

Mrs Lecks avasi erään vaatesäiliön ja huudahti:

"Tämä on herrainhuone, mr Craig! Ottakaa te haltuunne tämä, katsokaa,
täällä riippuu housuja ja takkeja! Peitettä ja lakanaa näyttää
puuttuvan, mutta minä katselen jos voisin sellaiset löytää jostain."

Muutaman minuutin perästä tuli hän takaisin mukanaan peite ja lakana.
Mrs Aleshine ja mrs Lecks laittoivat nyt minulle vuoteen kuntoon
kerrassaan ihmeteltävällä taidolla ja nopeasti. Parin minuutin penistä
oli kunnossa mitä sievin ja houkuttelevin vuode.

Mrs Lecks silmäili nyt ympärilleen huolellisen emännän katseella.

"Teillä tulee täällä hyvä olla, mr Craig", lausui hän, "ja minä neuvon
teitä nukkumaan niin paljon kuin vaan unta riittää. Me otamme haltuumme
toisella puolen käytävää olevan huoneen, mutta minä pistäydyn sitä
ennen katsomassa, ettei keittiöön jää tulenvaaraa ja lukitsen ovet."

Minä tarjouduin toimittamaan ne asiat, vaan hän tahtoi mennä itse.

"Kun on kysymys soutamisesta tai uimisesta niin saatte te kyllä hoitaa
ne seikat, vaan kun on katsottava tulen perään ja lukittava ovet,
silloin minä, sen sanon nyt teille, tahdon suorittaa ne tehtävät itse."

Kelloni oli seisahtunut, vaan minä arvelin maatapannessani olevan
iltapäivän, ja minä nukuin keskeymättä seuraavaan aamuun muutamia
tunteja yli auringonnousun. Kuuluva naputus oveen herätti minut.

"On jo aika nousta!" huusi mrs Lecks. "Ja elleivät teidän vaatteenne
vielä ole täysin kuivat, niin katsahtakaa kaappiin, eiköhän sieltä
löydä jotain päällepantavaa. Hetken perästä teen minä keittiöön suuren
valkean ja kuivaan kaikki vaatteemme perin pohjin."

Minä huomasinkin, että vaatteeni olivat vielä sangen nihkeät, mutta
kaapista löysin sekä liinavaatteita että vaalean kesäpuvun, joka sopi
ylleni verrattain hyviä. Myöskin sukat ja kengät sain käsiini.

Avattuani keittiön oven siristin silmiäni hämmästyksestä ja purskahdin
sitten makeaan nauruun, Edessäni oli valkealla liinalla peitetty pöytä,
jolle oli asetettu astioita ja lautasia aivan niinkuin on tapana
järjestää ateriat. Pöydän toisessa päässä teekannu sekä toisessa
kupposellinen lämmintä liharuokaa. Ja mrs Aleshine veti parhaillaan
esiin uunista peltiä, jolla oli kasa äsken leivottuja vehnäsiä.

"Enpä ihmettele sitä että nauratte", virkkoi mrs Lecks, "mutta meidän
vaatteemme olivat vielä niin märät, että olimme pakotetut pukemaan
yllemme mitä vaan satuimme löytämään. Minun tapani ei tosiaankaan
ole käydä päivällä sinisillä nauhoilla kirjaillussa, valkoisessa
musliini-aamunutussa, ja mitä mrs Aleshineen tulee, emme aluksi
tahtoneet löytää mitään hänen ylleen sopivaa, vaan katsokaa, täällä on
täytynyt olla ainakin _yksi_ lihava naishenkilö, sillä tuo mustilla
napeilla varustettu keltainen leninki ei istu niinkään huonosti, joskin
se on vähän liian lyhyt."

"En olisi koskaan voinut aavistaa", virkkoi mrs Aleshine istuutuessaan
teekannun viereen, "että villeillä pakanoilla olisi näin mukavat
laitokset — kaikkein vähiten leivospulveria ja hollantilaisia
paistinuuneja. Olen luullut, etteivät he lainkaan paistaisi ruokaansa."

"Uskotko sinä, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, tirkistäen häneen
häränlihakimpaleen takaa, "että tätä saarta hallitsevat tavalliset
pakanat? Minä arvelen, että useimmat näillä saarilla asuvat pakanat
ovat lähetyssaarnaajain käännyttämät, mutta kyllä heidän on varmasti
tarvinnut moneen kertaan päntätä niiden päähän tekstiä Mooseksen
ensimäisestä kirjasta Johanneksen ilmestyskirjaan saakka ennen kuin
he ovat saaneet ne niin pitkälle, että ne ovat hankkineet itselleen
painopumput ja sänkyihinsä resooripatjat. Mikäli minä voin päättää
näyttävät tämän talon ihmiset olevan synnynnäisiä kristittyjä, joko
katoolilaisia tai episkopaaleja."

"Niin päättelet varmaankin sen ristin johdosta, jonka näimme
huoneesemme uunin syrjällä", virkkoi mrs Aleshine. "Vaan miten
lieneekään — olkoonpa heillä joko epäjumalankuvia tai rukouskirjoja
on heillä ainakin upea asunto, se on varma, ja kun ottaa huomioon,
miten pitkä matka heillä täältä on kauppapuoteihin, niin on heidän
ruokasäiliössään paljon enemmän tavaraa kuin missä talossa tahansa,
mistä perhe on matkoilla."

"Minä puolestani luulen", sanoin minä, "että tämän talon omistaa joku
rikas henkilö, mahdollisesti amerikalainen tai europalainen kauppias,
joka asustaa jollain suuremmalla saarella jonkun matkan päässä täältä,
ja joka käyttää tätä saarta vain kesähuvittelupaikkanaan."

"Minä olin luullut, että tässä osassa maailmaa olisi aina kesä", lausui
mrs Lecks.

"Niin itse asiassa onkin", sanoin minä, "vaan muutamina vuodenaikoina
on sangen epämiellyttävää oleskella jostain kaupungista suuremmilla
saarilla, joten on luultavaa, että omistaja saapuu tänne vain joskus
saadakseen hengittää raitista meri-ilmaa."

"Tai voi hän myöskin asua jossain napaseudulla ja saapuu tänne talven
ajaksi", virkkoi mrs Aleshine. "Se selittää asian yhtä hyvin. Mutta
olkoon kuinka tahansa, on minusta joka tapauksessa huolimatonta jättää
talo näin tyhjille. Voisihan tänne tulla mitä maankiertäjiä tahansa ja
murtautua sisään ilman että kellään olisi siitä aavistustakaan."

"Niinpä onkin nyt tapahtunut", virkkoi mrs Lecks, "ja minä en senvuoksi
ollenkaan valita heidän huolimattomuuttaan. En silti luule, että he
olisivat olleet niin kovasydämisiä, että olisivat ajaneet meidät
tiehemme, vaan minä olen nähnyt siksi paljon ihmisiä tässä maailmassa,
etten voi olla huomioonottamatta sellaistakin mahdollisuutta."

"Mitenkä arvelette perheen tänne kulloinkin saapuvan sekä matkustavan
täältä pois?" kysyi mrs Aleshine minulta. "Onkohan heillä oma
höyrylaiva?"

"Tietystikin heillä on oma höyrylaiva", vastasin minä, — "mahdollisesti
huvipursi. On aivan varmaa, etteivät tavalliset höyrylaivat poikkea
tänne."

"Jos asia on siten", sanoi mrs Lecks, "ei meillä ole muuta neuvoa kuin
asustaa täällä siksi kuin he tulevat ja pyytää heitä sitten lähettämään
meidät pois heidän laivallaan. Mutta jos he ovat juuri vast'ikään
täältä lähteneet, mikä seikka tietysti riippuu siitä, asuvatko he
kuumassa vai kylmässä maassa, ja etteivät he sitten, meidät tavattuaan,
pidä siitä, että olemme täällä, saavat he kuitenkin joka tapauksessa
tietää sen, että pelastusvyön varassa minä en ainakaan täältä lähde."

"En minäkään", vahvisti mrs Aleshine, samalla kun hän sangen
tyytyväisen näköisenä tyhjensi kolmannen kupillisen teetä.

Lopetettuamme ateriamme työnsi mrs Lecks tuolinsa hieman ulommaksi
pöydän vierestä, kuitenkaan sillä kertaa nousematta. Sen jälkeen
kääntyi hän mrs Aleshinen puoleen, joka oli alkanut korjata pois
lautasia ja astioita.

"Älä vielä tyhjennä pöytää, äläkä ala pestä astioita ennen kuin olemme
käyneet talon ympäri, sen sanon sinulle, Barb'ra Aleshine! Minun
mielestäni on meidän tehtävä se nyt ennen kuin mr Craig lähtee lähemmin
tutkimaan seutua nähdäkseen, mitä täällä saarella oikeastaan on, sillä
minä luulen, että hän tekee sen sangen mielellään."

Vastasin, että se olikin aikomukseni, vaan ettei minulla ollut mitään
vastaan tehdä sitä ennen kiertokulkua talossa.

"Minun mielestäni", jatkoi mrs Lecks, "ei maksa vaivaa lausua arveluita
siitä, asuvatko tämän talon omistajat siellä tai täällä ennen kuin
olemme nähneet täällä kaikki paikat ja komerot. Jos me sitten huomaamme
heidän lähteneen täältä terveinä ja tyytyväisinä, silloin on kaikki
hyvin, vaan jos täällä on tapahtunut jotain kauheata, en minä tahdo
olla sellaista paikkaa lähelläkään — ainakaan tietämättä, miten asian
laita todellisuudessa on. Ja kun me nyt teemme tarkastusmatkamme,
tahdon, että meidän mukanamme on miehinen henkilö."

"Olisitpa eilen illalla puhunut noin, niin en totisesti olisi voinut
nukkua rauhallisesti tämän aamun päivänkoittoon saakka ja sen jälkeen
penkonut hameita ja muita vaatteita siksi kuin löysin itselleni
sopivat, sen sinulle sanon", virkkoi mrs Aleshine.

Tähän ei mrs Lecks vastannut mitään, vaan nousi hiljaa ja lähti
edellämme isoon rakennukseen.

Alakerroksen huoneet olivat aistikkaasti kalustetut. Siellä oli
suuri vierassali ja sen vieressä kirjastohuone ja käytävän toisella
puolen oli ruokasali sekä muuan kammio, jota nähtävästi oli käytetty
arkihuoneena.

Näissä huoneissa emme voineet havaita merkkiäkään siitä, että mitään
kauheata oli niissä tapahtunut.

Sen jälkeen menimme yläkerrokseen, minä edellä sekä mrs Lecks ja mrs
Aleshine perässäni. Ensin pistäydyimme erääseen etupuolella olevaan
huoneeseen. Se oli aivan pimeä ja mrs Lecks avasi heti ikkunaluukut.
Tuimin, päättävin katsein tarkasti hän sitten jokaisen komeron
huoneessa, tirkisti kaappeihin ja laatikkoihin, vieläpä sängyn allekin.
Selvästi huomasi hänen ajattelevan, että makuuhuoneista hän pääsisi
selville, mitä oli tapahtunut — jos mitään oli tapahtunut.

Käytävän toisella puolen oleva huone oli hyvin saman näköinen kuin se
huone, jonka ensiksi olimme tarkastaneet, paitsi että täällä oli kaksi
sänkyä. Sen jälkeen menimme siihen huoneeseen, missä molemmat naiset
olivat maanneet ja jota parhaillaan tuuletettiin.

"Täällä meidän ei ole tarvis pitää tarkastusta", virkkoi mrs Aleshine.

"Kyllä vaan", sanoi mrs Lecks. "Katsotaanhan sänkyjen alle."

"Hyvä jumala!" huudahti mrs Aleshine, tarttuen ystävätärtään
käsivarresta. "Ajattele, jos sieltä löytyisikin jotain! Ja me kun
olemme nukkuneet täällä. Minua aivan tärisyttää muistaessani sitä."

"Se on minun velvollisuuteni", virkkoi mrs Lecks syvällä, vakavalla
äänensävyllä, "minä toimitan tarkastuksen."

Hän täyttikin tehtävänsä, pian kuitenkin nousten ja päästäen
helpoituksen huokauksen.

Minun huoneeni tarkastettiin yhtä perinpohjaisesti kuin muutkin ja
sen jälkeen menimme vielä pariin pienempään huoneeseen, joita emme
aikaisemmin olleet huomanneetkaan. Toisesta niistä johtivat jyrkät
rappuset ylisille ja minä sain luvan mennä yksinäni tarkastamaan siellä
olevia pimeitä kolkkia.

"Älkää tulko alas ennen kuin olette aivan varma siitä, ettei siellä
ole mitään epäilyttävää!" huusi mrs Lecks. "Ylisillä näet useimmiten
tapahtuu kamalia asioita."

Minä en tosin pelännyt yhtä paljon kuin seuralaiseni, mutta joka
tapauksessa oli sangen epämiellyttävää hapuilla pitkin ylisten pimeitä
kolkkia. Kun siellä oli sileätä lattiaa vain osaksi, olin alituisessa
vaarassa pudota notkahtelevien lautojen väliin. Pääsin kuitenkin
täyteen varmuuteen siitä, ettei siellä ollut tapahtunut mitään kauheita
asioita, ellei jotakuta mahdollisesti olisi tukehutettu kuumuuteen ja
peitetty sillä paksulla tomulla, joka sakeana pölähti silmille joka
askeleella.

"Kas niin", sanoi mrs Lecks tultuani alas, "kosk'ei täällä ole mitään
kellaria tarkastettavana, sopii meidän nyt palata pesemään astioita.
Ja jos te olette halukas lähtemään tutkimaan, onko tällä saarella
pakanoita tai muita eläviä olennoita, niin emme me puolestamme
ollenkaan pelkää jäädä yksin."

Jälelläolevan osan aamupäivää harhailin minä ympäri saarta. Minä kuljin
jokaista löytämääni polkua ja havaitsin, että kaikki johtivat jollekin
avonaiselle, kauniille paikalle rannassa.

Yhdellä sellaisista paikoista oli pieni, yksinkertainen puutarhapenkki,
jonka säleitten väliin oli pistetty muuan kirja. Sade, aurinko ja
tuuli olivat pidelleet sitä hyvin pahasti. Vedettyäni sen esiin näin
sen olevan ranskalaisen romaanin, jonka kannen sisäpuolelle oli
kirjoitettu: Emily.

HYLÄTTY SAARI

Siitä kunnosta missä kirja oli päättelin, että on jo pitkä aika siitä
kuin talon asukkaat ovat lähteneet saarelta ja että heitä senvuoksi
voi jo piankin odottaa palaaviksi. Vaan lähemmin asiaa ajateltuani
tuumin sentään, ettei kirjan ulkoasu voinut olla siitä seikasta minään
todisteena. Muutaman tunnin kestävä sade, tuuli ja auringonpaiste
voivat saada aivan yhtä paljon aikaan. Varmasti voivat seuralaiseni
talon kunnosta paremmin päättää, kuinka kauan asukkaat ovat olleet
poissa.

Minä lähdin nyt kulkemaan rantaa pitkin ja noin tunnin kuluttua olin
kiertänyt koko saaren ympäri. Mistään muusta seikasta ei olisi voinut
huomata että se oli asuttu, kuin talosta, jonne olimme ottaneet
turvamme. Myöskään en löytänyt muuta pääsytietä saareen kuin sen
rautatangoilla suletun väylän, jota olimme tulleet.

Palattuani takaisin huvilaan huomasin, että mrs Lecks ja mrs Aleshine
olivat ahkerasti työskennelleet koko aamupäivän. He olivat alkaneet
hoitaa taloutta oikein järjestelmällisesti ja jo jakaneet tehtävätkin
keskenään. Mrs Aleshinen, joka ylpeili keittotaidollaan piti pitää
huolta ruuanlaitosta ja mrs Lecks hoitaisi muun osan taloutta sekä
siistisi huoneet.

He kertoivat minulle tarkasti, miten he olivat järjestäneet, ja kun
minä sanoin, että se viittaa siihen kuin he ajattelisivat oleskella
täällä saarella hyvinkin kauan, lausui siihen mrs Lecks:

"Kotimaassani voisin sangen tarkasti määritellä pölystä ynnä
muusta kuinka kauan joku perhe on ollut poissa kotoa, vaan pöly
Pennsylvaniassa ja pöly tällä merensaarella, missä ei ole vaunuja
eikä kärryjä, ei ole samallaista. Tämä talo on jätetty sangen hyvään
kuntoon, ja vaikka tosin ikkunat ovat pestävät sekä lattiat ja
rappuset lakaistavat — joka muuten on helppo tehtävä syystä ettei ole
ollenkaan mattoja — ja muutamat muutkin paikat ovat puhdistettavat
sekä kaikkialla on tuuletettava, voi kuitenkin olla niin, ettei siitä
ole kovinkaan kauan kuin asukkaat matkustivat, jonkavuoksi he eivät
suinkaan palaa pian. Mrs Aleshine ja minä olemme tästä keskenämme
keskustelleet sekä tulleet siihen johtopäätökseen, että viisainta on
hoitaa taloutta aivan kuin meidän pitäisi asustaa täällä kuukauden tai
pari. Voipa kestää vielä kauemminkin, ennen kuin herrasväki palajaa. Ja
olenpa varma siitä, että he ovat tyytyväiset löytäessään kotinsa niin
hienona kuin nukkekaapin, ikkunat niin kirkkaina ja lattiat kiiltävinä,
eikä tomunhiukkasta pidä missään nähtämän."

"En minäkään luule, että heillä on mitään valitettavaa", lisäsi mrs
Aleshine. "Minä käsitän tämän yhdeksi jaksoksi meidän matkassamme. Emme
me tosin tällä tavoin tule yhtäkään kukonaskelta lähemmäksi Japania,
vaan se ei ole minun eikä sinun vikasi, yhtä vähän kuin teidänkään,
mr Craig. Me olemme maksaneet piletin Japaniin saakka, mutta meidän
syymme se ei ollut, että laivaa ohjattiin huonosti ja se upposi. Emme
ole halunneet tulla tänne, mutta täällä me nyt olemme, ja tahtoisinpa
tietää, ken olisi oikeutettu meitä siitä soimaamaan."

"Ja koska me kerran täällä olemme", virkkoi mrs Lecks, "niin
hoitakaamme kaikkea parhaan kykymme mukaan."

"Jos tämä saari", puuttui jälleen puheeseen mrs Aleshine, "hiljalleen
uisi Japania kohti, oleskelisin minä mieluummin tällä kuin
höyrylaivalla, missä niillä ei ole enempää käsitystä ruoanlaitosta kuin
ruorin hoitamisestakaan."

"Minusta", virkoin minä, "olette te tuumineet ja järjestäneet kaikki
sangen viisaasti. Vaan mitenkähän on ruokavarojen laita? Onko niitä
tarpeeksi voidaksemme oleskella täällä pitemmänkin ajan?"

"Olemme löytäneet lähes tynnörillisen jauhoja", vastasi mrs Aleshine,
"ja sitäpaitsi on olemassa sangen paljon teetä, kahvia ja sokeria
sekä ruukut ja tinalaatikot ovat kaikki täynnä hyviä aineksia. Tässä
vieressä on jonkinlainen kellarin tapainen, joka on verrattain hyvä
säilytyspaikka ja josta löysin suurehkon astiallisen voita."

"Minulle te ette ole jakaneet mitään työtä", sanoin minä. "Enhän minä
voi kulkea ympäri joutilaana ja katsella, miten te aherratte."

"Täällä sisällä ei teillä ole mitään tehtävää", virkkoi mrs Lecks,
"vaan jos teillä on halua mennä puutarhaan ja katsoa, voisitteko
siellä tehdä jotain tai voisitteko sieltä saada jotain — jos nimittäin
puutarhanhoidosta mitään ymmärrätte — olisi tietysti tavattoman hauskaa
saada tuoreita vihanneksia."

Minä vastasin, että olin huvin vuoksi työskennellyt puutarhatöissä
hyvinkin paljon sekä että mielelläni koetan saada nyt täällä jotain
toimeksi.

Tämä keskustelu tapahtui alakerroksen käytävässä, jota mrs Lecks oli
juuri "vähäsen siivonnut". Pölyriepu kädessään istahti hän nyt eräälle
tuolille ja kääntyi minun puoleeni.

"Vielä on muuan asia", lausui hän, "josta mrs Aleshine ja minä olemme
puhuneet keskenämme. Mitään päätöstä emme vielä ole tehneet, sillä
meidän mielestämme sen tekeminen olisi ollut vääryys teitä kohtaan
ja sitäpaitsi tahdomme kuulla, mitä teillä on siihen sanomista Mrs
Aleshine ja minä olemme olleet pakotetut alistumaan moniin suruihin ja
koettelemuksiin maailmassa ja meidän on täytynyt vaeltaa sellaisiakin
teitä, joita emme olisi tahtoneet kulkea, vaan aina me olemme
koettaneet pitää kiinni niistä tavoista, joihin olemme kasvatetut ja
siinä pyrkimyksessämme me olemmekin onnistuneet. Kun aviomiehemme
kuolivat ja jättivät meidät yksinämme, Aleshinen poikansa kera ja minut
ilman ainoatakaan lasta, joka seikka ehkä oli hyväkin, sillä emmehän
tiedä, minkälainen hänestä olisi tullut — —"

"Niin, se on totta", keskeytti hänet Aleshine, "sillä hänhän olisi
voinut joutua johonkin kauppahuoneeseen Venäjälle, ja silloin tulisi
sinun ja minun matkustaa aivan eri tahoille."

"Kun miehemme kuolivat", jatkoi mrs Lecks, "jättivät he meille juuri
niin paljon, että nipin näpin tulemme toimeen, ja me emme suinkaan
koskaan unohda heitä, emmekä sitä mitä he tekivät ja ajattelivat, yhtä
vähän kuin olemme unohtaneet, mitä meidän vanhempamme tekivät ja mitä
he, ajattelivat."

"Se on totta, se on totta!" huudahti mrs Aleshine suurella ponnella ja
lämmöllä.

"Nyt on siten", jatkoi mrs Lecks yhä edelleen, "ettemme me laisinkaan
tiedä, minkälaisen kasvatuksen te, mr Craig, olette saanut — niin,
emme tiedä teistä muuta kuin että te olette ollut tavattoman hyvä ja
kohtelias meitä kohtaan, aivan kuin olisitte sukulaisemme, ja ettemme
me suinkaan olisi päässeet tänne ilman teidän apuanne. Senvuoksi olemme
mrs Aleshine ja minä sopineet keskenämme, että me jätämme tämän asian
kokonaan teille ja me teemme aivan niin kuin te määräätte. Kun me
molemmat lähdimme tälle matkalle, ajattelimme, ettei siitä suinkaan
koituisi mitään ruusujen päällä kulkemista, niin kuin sanotaan, ja
kuten nyt olemme saaneet kokea, ei se ole sitä ollutkaan."

"Ei todellakaan!" huudahti mrs Aleshine.

"Kuulkaahan siis, mr Craig", jatkoi mrs Lecks aina edelleen, "jos te
nyt sanotte, että päivällisen tulee olla valmis kello kaksitoista
päivällä, johon aina olemme tottuneet, tai kello kuusi iltapäivällä,
jolloinka laivassa aterioitiin — en kuitenkaan voi käsittää, kuinka
ihmiset saattavat ruoka-ajat kääntää päinvastoin kuin ne ovat —
niin taivumme me kyllä kumpaankin. Ja jos te _todellakin_ haluatte
päivällistä vasta kello kuusi, emme me siitä ollenkaan valita, vaikka
siitä mitä muuten ajattelisimmekin."

Kuultuani lopun tuosta puheesta olin vähällä purskahtaa nauramaan,
mutta molempien naisten vakavat katseet saivat minut hillitsemään
itseni. He odottivat nähtävästi hyvin rauhattomina minun vastaustani.
Minä kiirehdinkin senvuoksi vakuuttamaan olevani myöskin sitä mieltä,
että päivällinen oli syötävä kello kaksitoista.

"No, sehän on mainiota!" huudahti mrs Aleshine, ja hänen lihavat
kasvonsa oikein loistivat. Samalla kertaa peitti tyytyväisyyden ilme
mrs Lecks'in naaman.

"Nyt minä riennän ruoanlaittoon", virkkoi mrs Aleshine. "Me emme
tietäneet, pitikö siitä tulla aamiaispäivällinen vaiko päivällinen
ennen kuin olimme saaneet kuulla teidän mielipiteenne, niin että tänään
saatte nyt hiukan varrota, vaan huomisesta alkaen tapahtuu kaikki
täsmälleen ja järjestyksessä. Huomenaamulla minä nousen oikein aikaisin
ja suoritan kelpo leipomuksen, ja siitä saatte olla varmat, että
jok'ikinen ilta saatte palasen lämmintä lihaa."

Iltapäivällä menimme me kaikki kolme katsomaan puutarhaa, jossa
näkyivät huolellisen viljelyksen jäljet, vaikka siellä nyt useissa
paikoin rehoittikin rikkaruoho. Siellä kasvoi useita meille
tuntemattomia kasveja, vaan löysimmepä sieltä tomaattiköynnöksiäkin,
jotka olivat vaipuneina hedelmiensä alle, useanlaatuisia herneitä sekä
perunamaan, josta näkyi jo otetun perunoita koko joukon.

Mrs Aleshinen ehdittyä puutarhan toiselle puolen päästi hän
ilohuudahduksen. Me riensimme hänen luokseen ja näimme hänen seisovan
parsaheinäviljelysmaan vieressä.

"Katsokaa", virkkoi hän täynnä riemua, "jos ei mikään muu niin ainakin
tämä seikka todistaa, että tämän talon asukkaat ovat kristityitä. Enpä
luule olevan olemassa parsaheinää viljeleviä pakanoita."

"Siitä olin minä jo varma silloin kun löysimme leivospulveria", lausui
mrs Lecks.

"Niin mutta tämä tekee asian vielä varmemmaksi", sanoi hänen
ystävättärensä, "Mihin kirkkoon he kuuluvat, sitä en voi sanoa
parsaheinän nojalla, vaan epäjumalia eivät he ainakaan palvele."

Seuraavana aamuna ojensin minä kiltille mrs Aleshine'lle suuren korin
täynnä vihanneksia ja samana päivänä saimme me vallan herkullisen
päivällisen. Se seikka, ettei se ollut katettu keittiöön, vaan
ruokasaliin, sai minut hiukan hämmästymään.

"Minun ja mrs Aleshinen mielestä", lausui mrs Lecks selittäen, "ei
sovi teille eikä meillekään aterioida keittiössä. Täällä sitävastoin
on somat pöytäliinat, kauniita laseja ja porsliineja sekä veitsiä,
haarukoita ja lusikoita, jotka eivät tosin ole täyttä hopeata,
vaan mahdollisimman siististi ja hyvin hopeoidut. Ette te emmekä
mekään ole palvelusväkeä, joten keittiö ei ole oikea paikka meidän
aterioidaksemme."

"Aivan niin", virkkoi mrs Aleshine. "Me maksoimme ensiluokan piletit ja
sopimuksen mukaan piti meillä olla yhtä hyvä kuin muillakin."

"Sen seikan en luule olevan tekemisissä tämän kanssa, Barb'ra
Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "siliä höyrylaiva-yhtiö ei muiden
mukavuuksien mukana luvannut aterioita autiolla saarella."

"Emme me ole pyytäneetkään päästä tänne", sanoi mrs Aleshine, "ja jos
ne olisivat ohjanneet laivaa huolellisesti, emme olisi myöskään tänne
joutuneet."

Lopetettuamme päivällisen, työnsi mrs Lecks tuolinsa pöydästä hieman
ulommas ja istui muutaman minuutin ajatuksiinsa vaipuneena, kuten hänen
tapansa oli ennen kuin hän lausui jotain tärkeätä.

"On sitten vielä eräs seikka", virkkoi hän, "jota olen tullut
ajatelleeksi, vaikken ole siitä vielä maininnut edes Aleshinelle.
Meillä ei ole oikeutta syödä kaikkia niitä ruokavaroja, jotka kuuluvat
tämän taion omistajalle, ilman että suoritamme niistä maksun. Onhan
kuitenkin luonnollista, ettemme me tahdo kuolla nälkään, kun kerran
on olemassa ruokaa, emmekä myöskään halua maata kovalla maalla ja
taivas'alla, kun sisällä talossa on mukavat sängyt. Mutta kun me nyt
siis tämän talon varoja ja tavaroita kulutamme, on meidän siitä
suoritettava maksu — tahtoo sanoa: jos meillä on rahaa maksaa — ja
mrs Aleshinella sekä minulla on rahaa. Mentyämme alas laivan hyttiin
valmistautumaan venematkaa varten oli ensimäinen tehtävämme pistää
rahakukkaromme taskuihimme. Setelirahamme ovat ommeltuina kiinni
leninkiemme vuorin alle, ja jos ette te, mr Craig, tulleet ottaneeksi
rahaa mukaanne, voimme me kyllä lainata teille niin paljon kuin
tarvitsette."

Minä kiitin tarjouksesta, mutta ilmoitin samalla ottaneeni kaikki
rahani mukaani.

"No niin", jatkoi mrs Lecks, "minun mielestäni on meidän suoritettava
maksu ruoasta ja asunnosta säännöllisesti joka viikko. En tiedä,
paljonko tällaisella seudulla on tapana maksaa, vaan minun
kotiseudullani ainakin saa hyvän asunnon ja maukasta ruokaa kuudella
dollarilla viikossa."

"Niin, kun huoneessa asuu kaksi, vaan mr Craigiile, jolla on yksityinen
huone, tulee se kalliimmaksi", virkkoi mrs Aleshine.

"Se ei ole hänen syynsä, ettei hänellä ele täällä veljeä eikä ketään
hyvää ystävää, joka asettuisi asumaan samaan huoneeseen ja maksaisi
puolet", lausui mrs Lecks vissi ankaruus äänessään. "Hänen huoneensa
ei sitäpaitsi ole suurikaan, joten hänen minun mielestäni ei tarvitse
maksaa paljonkaan enemmän. Seitsemän dollaria viikossa on minusta
kohtuullinen määrä."

"Sinun täytyy myöskin ottaa huomioon", lausui mrs Aleshine, "että me
valmistamme ruoan sekä toimitamme kaikki taloustehtävät."

"Siihen juuri aion tulla", vastasi mrs Lecks. "Jos nyt olisi siten,
että mrs Aleshine ja minä hankkisimme itsellemme palveluspaikan
— jota me emme kuitenkaan tee, elleivät olosuhteemme muutu aivan
toisenlaisiksi kuin ne nyt ovat — —."

"Se on totta!" lausui mrs Aleshine vakavasti. "Mutta jos meidän toden
teolla olisi mentävä palvelukseen, emme voisi ottaa huonompaa palkkaa
kuin vähintäin kaksi dollaria viikossa. Näin ollen maksaisimme me siis
vain neljä dollaria viikossa."

"Entä mr Craig?" kysyi mrs Aleshine. "Ei suinkaan hänkään tee työtä
puutarhassa ilman mitään!"

"Viisikymmentä centiä päivässä on vähin määrä mitä työmiehelle
voidaan maksaa", virkkoi mrs Aleshine, "eikä hänen silloin tarvitse
työskennellä edes koko päivää. Mr Craigin viikkomaksusta on näin ollen
vähennettävä kolme dollaria, joten hän siis joutuu maksamaan yhtä
paljon kuin mekin."

Minä selitin olevani täysin tyytyväinen tähän sovitteluun, vaan
mrs Aleshinen mielestä ei kaikki tämä näyttänyt olevan täysin
oikeudenmukaista.

"Palvelijatar saa aina paitsi palkkaansa myös vapaan ruoan ja asunnon",
virkkoi hän, "ja samoin on laita puutarhurinkin."

"Tämän talon omistajat ovat siis velvolliset maksamaan meille
palkkamme, ja kun he tulevat voimme vaatia sitä heiltä, vai mitä,
Barb'ra Aleshine?"

Tämä teki lopun mrs Aleshinen mutkitteluista, ja hänen ystävättärensä
jatkoi:

"Tuolla uunin otsalla on ruukku, joka ennen on sisältänyt
itäintialaista inkivääriä, vaan jossa nyt on vain muutamia ruskeeseen
paperipalaan käärittyjä onkikoukkuja. Me tulimme tänne keskiviikkona,
joten sopii, että me joka tiistai-ilta pistämme suorituksemme sinne.
Kun sitten talonväki saapuu tänne ja jos he nostavat melun siitä että
me olemme täällä asuneet ja syöneet heidän ruokavarojaan, sanomme me
vain, että maksu on inkivääriruukussa — ja niin on meidän jokaisen
omatunto puhdas."

Mrs Lecks'in ehdotus hyväksyttiin sopivana ja oikeudenmukaisena. Ja kun
viikko oli kulunut laskimme me kukin inkivääriruukkuun neljä dollaria.

Asuessamme huvilassa ei meistä kukaan tahtonut tunkeilevasti päästä
selville omistajien yksityisistä olosuhteista, vaikka olimmekin
siinä suhteessa sangen uteliaita. Oli kuitenkin olemassa paljonkin
mahdollisuuksia tämän uteliaisuutemme tyydyttämiseksi. Vaikka olisimme
tahtoneetkin tirkistää esimerkiksi kirjoituspöydän laatikkoihin tai
lippaisiin emme sitä voineet, sillä ne olivat kaikki lukitut, eivätkä
mrs Lecks ja mrs Aleshine löytäneet mistään edes pienempää käärepaperia
tai nimellä ja osoitteella varustettua käytettyä kirjekuorta.

Minä kyllä selitin, ettei ollut todennäköistä, että näin kaukaiselle
saarelle saapuisi kirjeitä ja paketteja, vaan he kuitenkin etsivät
innokkaasti sellaisia, sillä — he sanoivat — eihän missään tapauksessa
voinut olla väärin koettaa saada selville niiden henkilöiden nimiä,
joiden talossa he asuivat.

Kirjastossa oli melkein yhtä paljon ranskalaisia ja englantilaisia
kirjoja. Ainoastaan muutamia saksalaisia oli joukossa. Muutamien
kanteen oli piirretty: Emily ja muutamien: Lucille. Joidenkuiden
ranskankielisten historiallisten kirjojen kanteen oli miehekkäällä
käsialalla kirjoitettu: A. Dusante.

Me keskustelimme paljon noista nimistä, vaan emme voineet päästä
selville, oliko perhe ranskalainen vaiko englantilainen.

Säilytyspurkkien ja tinalaatikoiden osoituslipuista näkyi, että ne
olivat peräisin San Franciscosta, mutta siitä ei voinut varmuudella
päättää, mihin kansallisuuteen huvilan omistajat kuuluivat.

Mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen mieliä kiinnitti suuresti se kysymys,
missä sukulaissuhteessa nuo kolme henkilöä olivat toisiinsa nähden.

"Minä en voi päästä selville", virkkoi viimemainittu, "onko Emily
Lucillen äiti vai hänen tyttärensäkö, tai ovatko he molemmat mr
Dusanten tyttäriä, tai onko hän naimisissa Lucilien kanssa ja Emily on
hänen kälynsä, tai onko hän mr Dusanten sisar eikä Lucilien tai jos hän
onkin heidän iso-isänsä ja he hänen sisarentyttäriä, tai jos Emily on
vanha rouva ja mr Dusanten sekä Lucille ovat hänen lapsiaan, tai jos mr
Dusante onkin vaan perheen ystävä ja asuu täällä vain senvuoksi, ettei
noiden naisten tarvitse oleskella näin autiolla seudulla yksinään.

"Olkoonpa", virkkoi mr Lecks, "että mr Dusante saapuu tänne
sisarentyttäriensä tai vaimonsa ja tyttärensä tai mrs Dusanten ja
anoppinsa tai sisariensa kera, niin sanomme vain: 'Maksu ruoasta ja
asunnosta on inkivääriruukussa' — tehkööt sen jälkeen sitten mitä
tahansa."

Luulen, etten minä puutarhurina tehnyt työtä palkkani edestä, sillä
tuskin toimitin mitään muuta kuin poimin ja kannoin sisään naisille
sellaiset hedelmät ja vihannekset, joita voitiin käyttää keittiössä.
Mutta minä koetin muulla tavoin olla hyödyksi. Eräästä kaapista löysin
nimittäin pyssyn ja ampumatarpeita, ja tapahtuipa sen jälkeen usein,
että palasin kotiin mukanani pari ammuttua lintua.

Muutamat hylkäsi mrs Aleshine käyttökelvottomina, vaan toisista hän
kyllä suurella taituruudella valmisti makeita paisteja.

Aikaisemmin mainitsemamme maallenousupaikan lähistöllä löysin palmujen
suojasta pienen venesuojan. Sen kattoon oli hinattu pieni soutuvene,
jonka minä heti laitoin käyttökuntoon. Minulla olikin sen jälkeen
monta hauskaa hetkeä soudellessani kallioluotojen välissä. Samasta
venemajasta löysin myös kalastustarpeita ja kun karien luona uiskenteli
runsaasti kaloja, käytin minä pyydyksiä suurella menestyksellä.

Saapuessani kalasaaliini kera keittiöön oli mrs Aleshine paljon
tyytyväisempi kuin silloin kun toin hänelle lintuja.

"On kyllä kaloja, jotka lajinsa puolesta ovat parempia kuin toiset",
lausui hän, "vaan kala on joka tapauksessa aina kala, ja jos niitä
kerran onnistutaan saamaan vedestä ylös voi niitä myös syödä. Mutta
sama ei ole lintujen laita. Mahdotonta on sellaisen päättää, joka
niitä ei ole ennen nähnyt, mitkä niistä ovat haukkojen, mitkä pöllöjen
tai mitkä varisten sukua. Ja jos minä kerran saan päähäni, että ne
polveutuvat jostain moisesta suvusta, ei minun vatsani voi sietää niitä
laisinkaan."

Soutaessani kotiin eräänä iltapäivänä näin suureksi ihmeekseni mrs
Lecks'in ja mrs Aleshine'n seisovan valkamassa minua vastassa. Tämä oli
jotain varsin harvinaista, sillä he olivat molemmat sangen työteliäitä
naisia, eivätkä juuri koskaan kuluttaneet aikaa turhaan.

Olin sangen utelias tietämään, miksi he nyt noin seisoskelivat
työttöminä, ja minä soudin kiireemmän kaupalla rantaan.

Saavuttuani niin lähelle että saatoin kuulla mitä he sanoivat, virkkoi
mrs Aleshine täynnä tyytyväisyyttä:

"Nyt tulevat Dusantet."

Alhaisen veden vuoksi en voinut veneestäni nähdä merelle, jonka vuoksi
minä kiskaisin nopeasti veneen maihin ja juoksin laiturille. Ja aivan
oikein, noin engl. penikulman päässä valtamerellä läheni saartamme
vene, joka arveluni mukaan oli hyvin suuri.

"No nyt, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "saat kohta tietää,
ovatko ne hänen sisarentyttäriään tai tyttäriään tai onko toinen niistä
hänen vaimonsa ja toinen kälynsä, tai mitkä kaikki perhesuhteet sinä
oletkin ottanut huomioon."

"Niin kyllä", lausui mrs Aleshine, "ja vielä lisäksi saamme
tietää, ovatko he tyytyväiset maksuihimme, jotka olemme panneet
inkivääriruukkuun."




KOLMAS LUKU.

Uusia vieraita saarella.


Veneen lähestyessä huomasimme siellä olevan viisi henkeä. Pian
eroitimme myöskin, että peräpuolella istuva henkilö oli nainen, mutta
vaikka olisimme kuinka siristäneet silmiämme emme nähneet muita samaan
sukupuoleen kuuluvia.

"Sehän on harmillista", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minä olen paljon
itsekseni tuuminut, kummastahan tulen pitämään enemmän, Emilystä vaiko
Lucillesta, ja nyt kun heistä tulee tänne vain toinen, en niinollen
pääsekään siitä seikasta selville."

Vene läheni lähenemistään ja kohta taisivat naiset sanoa, että mr
Dusante oli vanhahko mies ja että perässä istuva nainen oli nuori ja
luultavasti hänen tyttärensä.

"Voihan olla niin", virkkoi mrs Aleshine, "että äiti — Emily tai
Lucille, kumpi se nyt heistä lieneekään — ori kuollut ja senvuoksi he
palaavat tänne ennen kuin pitikään."

"Minä toivon, ettei asia ole niin", lausui mrs Lecks, "sillä täällähän
he näkevät paljon hänelle kuuluvia esineitä, ja se seikka vain lisää
heidän suruaan."

"Myöskin on voinut käydä niin", virkkoi mrs Aleshine, "että Emily
tai ehkä Lucille on mennyt naimisiin ja matkustanut aviomiehineen
pois, vaan kun hän on saanut pikkusen, palaa hän kyllä tänne, jotta
lapsi saa hengittää raitista meri-ilmaa, mikä ehdottomasti on hänelle
terveellistä.

"Aiotko sinä todellakin asua täällä niin kauan?" kysyi mrs Lecks,
luoden ystävättäreensä ankaran silmäyksen.

"Sen seikan päättäminen ei ole minun vallassani", vastasi mrs Aleshine.
"Mutta sen minä sanon, että toivoisin heidän muistaneen tuoda mukaan
saippuaa, sillä se alkaa jo olla lopussa."

Tämän keskustelun aikana olin minä ihmetellyt, kuinka huvilanomistajat
saapuvat saarelleen tuolla tavoin. Miksi he tulevat avonaisella
veneellä? Ja mistä he tulevat? Missä asuivatkin, niin ei voisi uskoa,
että he saapuisivat soutuveneellä.

Koko huvilasta ja sen sisustuksesta saattoi päättää, että sen
omistajat olivat varakkaita sekä tottuneet mukaviin ja miellyttäviin
elämäntapoihin. Senvuoksi saattoi otaksua, että he saapuisivat saareen
omalla höyrylaivallaan, johon myös mahtuisi ruokavaroja sekä muita
tarpeita heidän täällä olo-ajakseen. Mutta siinä veneessä, joka nyt
lähestyi saaren rantaa näkyi tuskin ainoatakaan kääröä tai pakettia.
Vähitellen tulin yhä varmemmaksi siitä, etteivät lähestyjät suinkaan
olleet saarella olevan talon omistajia.

Ei se kuitenkaan ollut sanottu, sillä enhän oikeastaan tietänyt yhtään
mitään — voihan olla mahdollista, että heille oli sattunut joku
onnettomuus. Joka tapauksessa oli minun velvollisuuteni mennä heitä
vastaan väylän suulle, sillä elleivät he saisi irti rautatankoja eivät
he pääsisi sisään, ja siinä tapauksessa olisi minun toimitettava heidät
saarelle.

Sanallakaan mainitsematta epäilyksestäni hyppäsin veneeseen ja soudin
väylälle.

Rautatankoja oli useampia kuin olin luullut ja ne olivat asetetut
niin, että oli mahdotonta päästä saarelle veneellä, olipa vesi kuinka
matalalla tai korkealla tahansa.

Muutaman minuutin perästä näin heidän veneensä hiljalleen liukuvan
kalliosärkkien väliin. Samalla hetkellä esti ensimäinen rautatanko
heitä pääsemästä eteenpäin.

"Hohoi!" huusi useita miehiä yhtä aikaa.

"Hohoi!" huusin minä vastaan. "Onko teillä avaimia rautalukkoihin?"

Muuan paksu, jäntevä, punapartainen mies nousi seisomaan perätuhdolle.

"Avaimia?" virkkoi hän. "Mitä avaimia?"

"Vai niin, ette siis olekaan täältä?" lausuin minä. "Keitä olette?"

Silloin nousi myöskin se herra, joka istui nuoren naisen vieressä. Hän
oli vanhahko mies, pitkä ja kapea, ja noustessaan seisomaan oli hän
vähällä kaatua eteenpäin.

"Parasta on että pysytte istumassa, sir", virkkoi punapartainen, joka
kaikesta päättäen oli perämies. "Istuessanne hiljaa voitte puhua
paremmin."

Vanha herra istuutuikin jälleen, kääntyen minun puoleeni seuraavin
sanoin:

"Olen pappi ja nimeni on Enderton ja olen äskettäin ollut
lähetyssaarnaajana Nan-fu-tschang'issä Kiinassa, sekä tämä on minun
tyttäreni, miss Enderton. Olemme matkalla Sandwich-saarten ohi
Yhdysvaltoihin ja olimme lunastaneet piletit purjelaivalla Honoluluun.
Noin kaksi viikkoa sitten vahingoittui laivamme — —"

"Mädäntynyt keulamasto taittui myrskyssä", keskeytti hänet
punapartainen mies. "Alus oli vanha ja sai vuodon."

"En tietänyt, että masto oli mädäntynyt", virkkoi pappi, "vaan
ensimäistä päivää lukuunottamatta, jolloin tuuli oli myötäinen,
on laivamme kulkenut tuskin ollenkaan eteenpäin. Ja vielä lisäksi
pumppasivat merimiehet vettä laivasta yötä päivää, niin että oli aivan
mahdoton nukkua. Sitäpaitsi olivat ruoka-ajat aivan epäsäännölliset ja
joskus laimiinlyötiin ne kokonaan."

"Nälkä alkoi kouristaa vatsaa", pisti väliin tuo punapartainen.

"Voitte helposti käsittää", jatkoi vanha herra, "että minun ja
tyttäreni oli mahdoton jäädä laivaan, jonka ainoat matkustajat me
olimme. Minä pyysin senvuoksi kapteenia laskemaan meidät maihin
lähimmälle rannalle, ja viikon kestäneen viivyttelyn ja estelemisen
jälkeen suostui hän viimeinkin tekemään sen."

"Hän ei voinut tehdä sitä ennen kuin olimme tarpeeksi lähellä maata",
lisäsi punapartainen.

"Kapteeni sanoi minulle", virkkoi pappi, "että tämä saari on asuttu ja
että minä täällä voin saada katon pääni päälle sekä rauhaa ja lepoa
siksi kunnes ehditään lähettää laiva Honolulusta minua hakemaan. Ja hän
jätti minulle tämän veneen sekä kolme merimiestä, joista yksi on veneen
päällikkö." Samalla osoitti hän punapartaista miestä.

"Olemme soutaneet aikaisesta aamusta saakka. Sitäpaitsi olemme
nauttineet hyvin vähän ruokaa ja meidän on ollut kestettävä monet
vastukset. Nyt, sir, olette kuullut historiani, ja minä kysyn teiltä
lähimmäisenä, tahdotteko edelleenkin pitää vesiporttinne meiltä
sulettuina?"

"Minä en ole sulkenut portteja", sanoin minä, "ja mielelläni ne
aukaisisin, jos vain voisin. Saavuin tänne kaksi viikkoa sitten parin
muun kanssa laivalta, joka joutui haaksirikkoon."

"Mitenkä sitten pääsitte saarelle?" kysyi punapartainen mies.

"Meidän veneemme upposi ja nähtyämme tämän saaren uimme me tänne
pelastusvöiden avulla, joten me helposti pääsimme sukeltamaan
rautatankojen alitse." Molemmat soutajat kääntyivät heti ja katsoivat
minuun. He olivat kumpikin mustapartaisia miehiä ja huudahtivat
samassa: "Tuhat tulimmaista!"

"Mutta suotta on minun jatkaa teille kertomustani onnettomuudestamme",
virkoin minä. "Tärkeintä on saada teidät nyt heti maihin ja järjestää
olonne niin mieluisaksi kuin mahdollista."

"Aivan oikein!" virkkoi veneen päällikkö. Ja molemmat soutajat
säestivät: "Aivan oikein!"

Se rautatanko, joka esti heidän venettään pääsemästä edemmäs, oli aivan
veden pinnalla, ja noin kuuden jalan päässä siitä esti minua pääsemästä
heidän luokseen toinen tanko, joka oli noin jalan korkeudella vedestä.
Äsken tulleiden veneessä oli muutamia irroitettavia pohjalautoja
ja päällikkö antoi nyt nostaa esiin pari sellaista, jonka jälkeen
ne asetettiin sillaksi, jonka toinen pää oli tuon suuremman veneen
keulassa sekä toinen minun pikku alukseni edessä olevalla rautatangolla.

"Kas noin!" virkkoi päällysmies. "Antakaamme neidin mennä ensin!" Vanha
herra nousi, ikäänkuin tahtoisi hän ensin kulkea siltaa pitkin, mutta
punapartainen mies johtikin sitä ennen tyttären, joka ei vielä ollut
lausunut sanaakaan, lautojen päälle, ja hän kulki toisen merimiehen
tukemana sillan toiseen päähän, jonka jälkeen minä autoin hänet
veneeseen. Sitten tuli hänen isänsä ja minä soudin heidät maihin.

Mrs Aleshine ja mrs Lecks tulivat heitä vastaan mitä ystävällisimmin.

"Mr Dusante, luullakseni?" virkkoi mrs Lecks.

Ja mrs Aleshine kuiskasi minulle innokkaasti: "Onko hän Emily vaiko
Lucille?"

Niin nopeasti ja lyhyesti kuin suinkin selvitin minä heille asian
laidan. Parin minuutin ajan seisoivat he aivan tuppisuina. Mikään
tähänastinen tapaus — ei edes haaksirikko, pelastusveneen uppoaminen
eikä matkamme pelastusvöiden varassa — ollut hämmentänyt heitä niin
paljon kuin Dusanten perhekysymyksen jääminen ratkaisematta. Merimatka
oli ollut heille jotain aivan uutta, merkillistä ja outoa, mutta
milloinkaan eivät he olleet voineet aavistaa, että kohtalo voisi
valmistaa heille sellaisen pettymyksen kuin nyt.

Tapahtuman jälkeen pääsivät rouvat kuitenkin pian jälleen tasapainoon
ja he johtivat monin ystävällisin sanoin lähetyssaarnaajan tyttärineen
huvilaan, kun minä taas palasin auttamaan merimiehiä saamaan alusta
maihin.

Minä löysin heidät paraillaan kiinnittämässä venettään, etteivät aallot
ruhjoisi sitä kallioita vasten.

"Tuumimme ensin", virkkoi punapartainen mies, kun he vihdoinkin
olivat kiivenneet minun veneeseeni, "ettei ollut totta mitä meille
ilmoititte, nimittäin ett'ette ole isäntä tällä saarella ja ettei
teillä ole avaimia tankojen rautalukkoihin, mutta sitten ajattelimme,
että jos kerran olisitte voinut lukot avata, ette olisi viitsinyt nähdä
tällaista vaivaa meidän maihin pääsemiseksemme."

Minä kerroin nyt tarkemmin koko seikkailumme, ja miehet hämmästyivät
suuresti kuullessaan, että onnettomuustovereinani oli kaksi
naishenkilöä.

Kysymykseeni, miksi he olivat tulleet tälle saarelle, vastasivat
merimiehet kapteeninsa saaneen kuulla, että tämä oli asuttu, vaan
lähemmin hän ei tietänyt, keitä täällä asui. Ja kun vallitsevan
merenkäynnin vuoksi oli mahdotonta laivalla lähestyä saarta, eikä
kapteeni sitäpaitsi halunnut poiketa suunnastaan, päätti hän mieluummin
luovuttaa pois kolme miestään kuin pitää lähetyssaarnaajaa tyttärineen
enää päivääkään laivassa.

"Katsokaa, sir", lausui veneen päällikkö samassa kun nousimme maihin,
"pappi ei tahtonut millään saada päähänsä, että ruokavarat olivat
vähissä ja että aluksemme vuoti kuin seula, vaan hän vain riiteli ja
napisi, joten hänestä koitui meille lopuksi pahempi kiusa kuin sisään
tunkeva merivesi ja huonot laivakorppumme yhteensä, ja ellei hänen
torailemisestaan olisi päästy, olisi hän saattanut tulla heitetyksi
haikalojen ruoaksi. Sen vuoksi että meidät lähetettiin pois sai
jälellejäänyt miehistö kolme puolta ruoka-annosta lisää, ja se vaikutti
hyvää niin tukalassa asemassa."

Saavuttuamme huvilaan vein minä miehet keittiöön, missä mrs Aleshine jo
oli valmistanut hyvän aterian ja kohta istuikin nuo kolme merimiestä
tyytyväisenä runsaasti katetun pöydän ääressä. Mrs Aleshine piti huolta
siitä, ettei heiltä saanut mitään puuttua, tehden samalla heille
lukemattomia kysymyksiä.

Ennen kuin he olivat lopettaneet aterian saapui mrs Lecks'kin keittiöön.

"Olen luovuttanut papille ja hänen tyttärelleen kaksi etummaista
makuuhuonetta", sanoi hän, ensin hyvin ystävällisesti tervehdittyään
merimiehiä. "Mrs Aleshine ja minä kiirehdimme nimittäin huvilaan
laittamaan kaikki järjestykseen samalla kun te läksitte veneellä
tulijoita vastaan. Nuori neiti oli kovin väsynyt ja olikin sangan
iloinen saadessaan teetä ja päästessään kömpimään sänkyyn. Vaan pappi
tahtoi välttämättömästi saada löysäksi keitetyitä munia, ja kun minä
sanoin, ettemme olleet löytäneet saarelta kanatarhaa, katsoi hän minuun
ikäänkuin hän ei uskoisi minua, vaan ajatteli, että minä piilotin munat
myydäkseni ne."

"Sepä lystikäs ajatus täällä keskellä valtamerta!" virkkoi mrs Aleshine.

"Jos hän lakkaa puhumasta teille löysäksi keitetyistä munista, madame",
lausui punapartainen mies kunnioittavasti, "niin kiittäkää siitä
taivaallista luojaanne."

"Niin, kiittäkää", lisäsivät molemmat toiset merimiehet.

Miss Ruth Endertonia eikä hänen isäänsä näkynyt ennen kuin seuraavana
päivänä aamiaisella.

Nuori neiti teki hyvin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli pienikokoinen,
hento ja sorea. Hänen käytöksensä oli avonainen ja miellyttävä ja hän
saavuttikin heti suuren armon mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n edessä.

Mr Enderton taas oli aivan toisen luonteinen. Hän oli kylmä,
turhantarkka herrasmies, joka piti niin suuressa määrin huolta vain
omasta persoonastaan, että hän tuskin huomasi, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha, ja yleensä oli
hän rauhallinen, vaan hän pani todellakin niin vähän huomiota
ympäristöönsä, ettei hän voinut käsittää, kuinka hänen tavalliset
jokapäiväiset elintapansa voisivat häiriytyä. En ollenkaan ihmetellyt,
että hän oli saattanut elämän vuotavalla laivalla paljon ikävämmäksi
kuin se muuten olisi ollut.

Elämään saarella näkyi hän olevan sangen tyytyväinen ja mrs Lecks'ia,
mrs Aleshine'a sekä minua piti hän saaren omistajina, ollen nähtävästi
unohtanut tai oli jättänyt kokonaan huomioonottamatta kertomukseni
siitä, miten olimme saarelle joutuneet.

Heti niin pian kuin mrs Lecks katsoi suinkin sopivaksi — ja sen
hän teki jo ensimäisenä aamupäivänä — mainitsi hän mr Endertonille
siitä maksusta, jonka heidän tuli suorittaa Dusanteille. Hän teki
selvää, mitenkä me puolestamme olimme järjestäneet asiat, ja virkkoi,
että koska mr Endertonilla ja hänen tyttärellään oli huvilan paraat
makuuhuoneet, piti heidän hänen mielestään suorittaa viisitoista
dollaria viikossa niistä molemmista.

"Vaan jos teidän tyttärenne", jatkoi hän, "voisi toimittaa taloudessa
jotain hyödyllistä — vaikken tosin käsitä, mitä hän tekisi, koska
mrs Aleshine ja minä suoritamme kaikki tehtävät — niin voisimmehan
ehkä keksiä hänelle jotain. Mutta te itse ette voi tehdä mitään,
ellette tosin pidä saarnaa joka sunnuntai, vaan kun emme tiedä, mihin
kirkkokuntaan Dusantet kuuluvat, niin olisi väärin kuluttaa heidän
varojaan sellaisen uskonnon opettamiseen, johon he eivät usko."

Koko tätä ehdotusta vastusti mr Enderton. "Tullessani tänne",
virkkoi hän, "luulin, ettei minun tarvitsisi maksaa mitään olostamme
täällä. Muuten ovat hintanne mielestäni aivan liian kalliit.
Nan-fu-tschang'issa maksoi, jos muistan oikein, kaikkein paras
täysihoito vain kaksi à kolme dollaria viikossa."

"Tarkotukseni ei ole ehdottaa mitään, mikä ei tunnu
oikeudenmukaiselta", vastasi mrs Lecks, "vaan niin kauan kuin meillä on
vähänkään omaatuntoa jälellä en aio istua täällä ja katsella, mitenkä
Dusantet häviävät Kiinan alhaisten hintojen nojalla."

"En tiedä mitään Dusanteista", virkkoi mr Enderton, "vaan minä en halua
maksaa viittätoista dollaria viikossa itseni ja tyttäreni puolesta."

Tätä mielipiteiden vaihtoa kesti kauan ja jatkettiin yhtä innokkaasti
molemmin puolin sekä loppui se vihdoin siihen, että mr Enderton suostui
maksamaan yhtä paljon kuin molemmat rouvat ja minä, eli panemaan joka
viikko inkivääriruukkuun kahdeksan dollaria itsensä ja tyttärensä
puolesta.

"Ette ehkä ota ollenkaan huomioon", lausui mrs Lecks kylmällä
totisuudella, "että mr Craig, mrs Aleshine ja minä suoritamme täällä
kaikki tehtävät, vaan ei sovi pistää inkivääriruukkuun niitä!"

"Minä puolestani tiedän", virkkoi mr Enderton, "että minä joka
tapauksessa maksan kohtuuttoman korkean hinnan."

Päivällisen jälkeen — ja tässä huomautettakoon, ettei kummaltakaan
tulokkaalta tiedusteltu heidän mielipidettään ruokailu-ajoista —
keskusteli mrs Lecks samasta asiasta veneen päällikön kanssa, vaan
se oli pian ratkaistu, sillä kaikilla kolmella merimiehellä ei ollut
yhteensä kuin yksi dollari ja neljäkymmentäkolme centiä, ja ne rahat
halusivat he mielellään säästää tupakkaan, selitti punapartainen.

Tämän vuoksi päätettiin, että kosk'eivat merimiehet voineet kukaan
maksaa puolestaan, tulisi heidän suorittaa niin paljon työtä kuin
mahdollista — päätös, johon miehet ilolla suostuivat.

"Pyydämme vain yhtä seikkaa", virkkoi veneen päällysmies mrs
Lecks'ille, "ja se on, ettei meidän tarvitse olla yhdessä papin kanssa.
Me olemme nyt syöneet kolme ateriaa samassa pöydässä kuin hän ja minä
ja toverini olemme yhtä mieltä siitä, että me töintuskin saatamme
sellaista tapaa jatkaa."

Sen jälkeen saivat miehet syödä kaikki ateriansa keittiössä. Ja
mrs Aleshine, jota heidän seuransa huvitti sangen paljon, aterioi
useimmiten heidän seurassaan. Joskus tuli hän myöskin ruokasaliin
istumaan meidänkin kanssamme, vain näyttääkseen, että hän oli siihen
yhtä oikeutettu kuin muutkin.

"En todellakaan käsitä", virkkoi mrs Aleshine, "mitä työtä nuo
merimiehet tekisivät. Eivät he tietysti taida puutarhanhoitoakaan, se
on selvä. Lienee senvuoksi parasta antaa heidän vain kalastaa."

Mrs Lecks'in mielestä tämä oli oivallinen ehdotus ja niin
ilmoitettiinkin miehille, että heidän tulee kalastaa kahdeksan tuntia
kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaisin.

Tämä järjestely ei kuitenkaan näyttäytynyt hyväksi, sillä heti
ensimäisenä päivänä saivat he niin runsaasti kaloja, että oli mahdoton
käyttää niitä kaikkia, huolimatta siitäkään, että miehet söivät niitä
mitä parhaimmalla ruokahalulla. He saivat nyt käskyn kalastaa vain niin
paljon kuin tarvittiin, ja muuten auttaa mrs Lecks'ia ja mrs Aleshinea
miten parhaiten taisivat.

Minä jouduin hyvin pian ystävälliseen suhteeseen miss Ruth Endertonin
kanssa, sillä hän keskusteli yleensä sangen mielellään.

"Siitä on pitkä aika kun olen saanut jutella kenenkään kanssa", sanoi
hän.

Hän oli jättänyt Yhdysvallat aivan pienenä, eikä sen jälkeen ollut
nähnyt isänmaataan. Sillä pienellä lähetysasemalla, missä hän oli
kauan asunut, ei hänellä ollut ollut juuri mitään seuraa, ei ainakaan
sellaista, mikä olisi häntä miellyttänyt. Ja nyt oli hän hyvin
ihastuksissaan saada olla ihmisten luona, joiden kanssa hän tuli
toimeen.

Ei kestänyt kauan ennen kuin hänen ystävyyssuhteenpa mrs Lecks'in, mrs
Aleshinen ja minun kanssani lujittui yhä enemmän.

Minä tein kaiken voitavani tehdäkseni hänen olonsa niin miellyttäväksi
kuin suinkin. Minä vein hänet soutelemaan kalliosärkkien väliin, opetin
häntä kalastamaan ja osoitin hänelle kaikki saaren kauneudet.

Mr Enderton ei juuri paljon seurustellut kanssamme, sillä sen jälkeen
kuin hän löysi kirjastohuoneen, vietti hän enemmän aikansa siellä.

"Teillä on hyvin valikoitu kirjasto, sir", sanoi hän minulle, "vaan
huomaa hyvin pian, ettei teillä ole halua uskonnollisiin eikä
tieteellisiin tutkisteluihin."

Useat kerrat selitin hänelle, etten minä ollut huvilan enkä kirjaston
omistaja, mutta hän joko unohti sen hyvin pian tai ei kiinnittänyt
mitään huomiota väitteeseeni.

Kun hän viikon loputtua suoritti maksunsa jätti hän rahat mrs
Lecks'ille. Ja vaikka tämä hänen silmäinsä edessä laski ne
inkivääriruukkuun, huomasin minä hänen siitä huolimatta uskovan, että
hän maksoi mrs Lecks'ille, joka siitä sai ansiota ja voittoa. Hänellä
oli joka tapauksessa mukava asunto sekä kaikki mitä hän tarvitsi —
ja melkein kaikki mitä hän toivoikin, varsinkin mitä tuli ruokaan ja
juomaan. Olin tuskin koskaan nähnyt niin oloihinsa tyytyväistä miestä
kuin hän.

Myöskin noiden kolmen merimiehen oli hyvä olla. Kuitenkaan eivät
mrs Lecks ja mrs Aleshine pitäneet siitä, että he joutilaina söivät
Dusantein leipää. Kolmen päivän päästä virkkoi mrs Lecks minulle, että
hän aikoi opettaa heille puutarhanhoitoa sekä näyttää miten vihanneksia
oli poimittava.

"Luonnollisesti vähentyvät teidän tehtävänne näinollen jonkun verran,
vaan kalastamiseen ja halkojen kantoon kuluu merimiehiltä kovin vähän
aikaa, ja jos puutarhatyöt vain tulevat tehdyiksi, on mielestäni samaa
kuka ne tekee. Te saatte enemmän aikaa seurustellaksenne miss Ruthin
kanssa, sillä minun käsittääkseni ei ole mitään mitä hän voisi tehdä
tai mitä hän osaisi tehdä."

Merimiehet tekivät enemmän kuin mielellään kaikki ne työt, mitkä
mrs Lecks ja mrs Aleshine heille määräsivät, sillä he kunnioittivat
suuresti noita kahta naista. Varsinkin viimemainittu oli suuresti
heidän suosiossaan, ei ainoastaan senvuoksi, että hän niin paljon
oli heidän kanssaan, vaan senkinvuoksi, että hänen käytöstapansa oli
luonnollista ja ystävällistä. Miehet koettivat parhaansa mukaan paitsi
keventää hänen töitään myöskin keksiä kaikkea, mikä saattoi häntä
miellyttää.

Muuan heistä kiipesi "palmunlehtiviuhkapuuhun", joksi mrs Aleshine
sitä kutsui, ja leikkasi siitä muutamia suuria lehtiä, mitkä hän
sitten oikealla merimiehen tavalla ompeli yhteen viuhkoiksi, jotka
tosin olivat raskaita ja kömpelöitä, vaan jotka — kuten hän väitti —
aikaansaivat täydellisen myrskytuulen, jos hän sellaista halusi.

Päällysmies pyydysti elävältä kaksi lintua, leikkasi niiltä siivet ja
kulutti monta päivää niiden kesyttämiseen, toivoen, että ne jollain
tavoin korvaisivat kanoja, joiden puutetta mrs Aleshine kovasti valitti.

Sitäpaitsi tanssi kaksi miehistä hänelle joka päivä englantilaisen
merimiestanssin, mikä häntä suuresti huvitti.

Noin kymmenen päivää lähetyssaarnaajan tulon jälkeen kun minun
muutamana iltana tapani mukaan piti mennä rantaan panemaan kuntoon
venettä, jolla miss Ruth ja minä kävimme iltapäivisin soutelemassa,
näin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n istuvan kahden erään puun varjossa.
He nähtävästi odottivat minua, sillä heti minut huomattuaan viittasi
mrs Lecks minua tulemaan heidän luokseen.

"Istukaahan tähän", virkkoi hän. "Tahdon puhua kanssanne eräästä
seikasta. Mrs Aleshine ja minä olemme päättäneet sanoa teille,
ett'ette turhanpäiten niin kauan vitkastelisi tuon tärkeän kysymyksen
tekemisessä miss Ruthille."

Tämä kehoitus sai minut kerrassaan hämmästymään.

"Minkä tärkeän kysymyksen tekemisessä?" huudahdin minä.

"Niin, katsokaas!" jatkoi mrs Lecks, "me kyllä olemme huomanneet,
ett'ette todellakaan vielä ole häneltä kysyneet, sillä ymmärrämme
niitäkin asioita, kun kerran joskus maailmassa olemme itsekin olleet
mukana sellaisessa. Mutta joka tapauksessa tiedämme, miten asiat ovat."

"Emme muuten kehottaisi teitä kiirehtimään, elleivät mausteet ja ennen
kaikkea jauhot alkaisi olla loppumassa. Me olemme puhelleet merimiesten
kanssa, ja he ovat vakuuttaneet, ettei kapteeni enää lähetä noutamaan
heitä, sillä jos hän kerran olisi todella päättänyt lähettää hakemaan,
olisi hän sen jo tehnyt. Ehkei hän ole tullut perillekään, ja siinä
tapauksessa hänen tietysti on ollut mahdoton lähettää! Ja he sanovat
olevan parasta mitä voimme tehdä — elleivät Dusantet saavu ajoissa,
— että kokoamme kaikki jäännökset mitä meillä on, istuudumme suureen
veneeseen ja soudamme sillä saarelle — en tiedä oikein kuinka kaukana
se on, — jonne meidän laivamme kapteeni aikoi. Siellä on meidän oltava
siksi kuin pääsemme johonkin laivaan."

"Mutta mitä sillä tuumalla on tekemistä miss Ruthin ja minun kanssani?"
kysyin minä.

"Mitäkö on tekemistä?" huudahti mrs Lecks. "Koska kerran valinne
miss Ruthin kanssa on selvä ja sovittu, niin eihän mikään estä meitä
laittautumasta kuntoon eikä lähtemästä milloin tahansa."

"Mutta, rakkaat ystävät", sanoin minä aivan totisena, "minulla ei ole
kaukaisintakaan aikomusta kosia miss Endertonia."

"Sitä minä juuri mrs Aleshinelle sanoin", virkkoi mrs Lecks, "ja
senvuoksi me nyt olemme jättäneet silitysrautamme jäähtymään ja
ryöstäneet itsellemme ajan puhutellaksemme teitä. Nuorten miesten
tapana on lykätä sellaisen tuuman toteuttaminen niin pitkälle kuin
mahdollista, vaan tällä kertaa ei niin saa tapahtua."

"Ei todellakaan!" vahvisti mrs Aleshine. "Ja senvuoksi minä nyt selitän
teille tarkkaan, miten asiat ovat. On perheenemäntiä, jotka laskevat
korttelin jauhoja olevan tarpeeksi kunkin henkilön osalle päivässä,
vaan silloin ovat kysymyksessä maatyön tekijät — sillä raskaampaa työtä
tekevät ihmiset syövät paljon. Mutta minä olen huomannut, että kolme
neljänneskorttelia riittää erittäin hyvin, jos jauho vain on hienoa
ja kevyttä, niin että se uunissa nousee hyvin. Niinpä olen minä nyt
mitannut kaiken sen jauhon mitä meillä on, ja mrs Lecks ja minä olemme
laskeneet, että jos kunkin osalle meistä tulee kolme neljänneskorttelia
päivässä, voimme viipyä täällä vielä kahdeksan päivää, vaan ei yhtään
enempää — tahtoo sanoa, elleivät Dusantet siksi saavu, mutta siitähän
emme kukaan tiedä mitään. Ymmärrätte itse, mr Craig, ettei meillä ole
yhtään aikaa hukattavaa, jos vielä otetaan huomioon, että hänellä on
jotain varusteltavaa, ennen kuin hän voi ruveta morsiameksi."

"Ei", virkkoi mrs Lecks, "mitään juhlaa ei tarvitse pitää meille
kahdelle eikä noille kolmelle matruusille."

Äänetönnä hämmästyksestä tuijotin minä vuoroin kumpaankin naiseen.
Eikä mrs Lecks sitäpaitsi antanut minulle vielä tilaisuutta mitään
lausuakaan.

"Jos asiat olisivat toisin", sanoi hän, "niin voitaisiin kihlautuminen
lykätä siksi kuin pääsemme täältä pois, vaan tässä tapauksessa on se
aivan mahdotonta. Täällä on kaikki teidän käsissänne, mutta antakaapa
olla, kunhan pääsemme pois, niin kyllä kaikki loppuvat. Herttaisempaa
tyttöä kuin hän ette milloinkaan löydä, vaan jos hän pääsee täältä
ennen kuin olette hänet sitonut, niin eipä tiedä kuka hänet korjaa.
Päästyämme tuonne toiseen saareen voitte saada nähdä hänet ehkä
vain kerran viikossa — ehkette niinkään usein. Hän saattaa sitten
matkustaa sieltä pois toisessa laivassa ja te toisessa, ja silloin
on mahdollisuus käydä niin hullusti, että joku lähetyssaarnaaja tai
muu pölkkypää korjaa hänet ennen kuin te olette ehtinyt kysyä häneltä
ratkaisevasti."

"Eikä pahimmin yksin niin!" lausui mrs Aleshine. "Ajatelkaa, jos
Dusantet saapuvat tänne ennen kuin olemme ehtineet lähteä. Kukaan
meistä ei tiedä, mikä tuo Dusante on. Voihan hän olla Emilyn ja
Lucillen veli. Mitä mahdollisuuksia teillä sitten olisi, kun miss Ruth
asuisi hänen talossaan ja hänhän on myös veneen isäntä! Ja niinkin
hullusti saattaisi olla, että hän on leski — ja se olisi kaikkein
ilkeintä."

"Saman tekevää ovatpa poikamiehiä tai leskiä, mutta kaikki jotka miss
Ruthin näkevät tahtovat saada hänet vaimokseen, ja ellei se tapahdu
yksinomaan hänen kauniin muotonsa vuoksi niin ainakin hänen isänsä
rahojen tähden."

"Isänsä rahojen tähden!" huudahdin minä. "Mitä te nyt oikein puhutte?"

"Niin juuri, rahojen tähden", sanoi mrs Lecks varmalla äänellä, "sillä
kukaan ei ole niin kitsas ja säästäväinen kuin hän, ellei hänellä
olekin oikein suuria summia."

"Ja te tiedätte yhtä hyvin kuin mekin", sanoi mrs Aleshine, "että
niissä maissa missä hän on ollut, ovat pakanat hyvin kärkkäitä
kullan ja hopean perään, rukoilevatpa he niitä epäjumaliltaankin,
niin luuletteko, kun sellaiset pakanat käännytetään, etteivät
lähetyssaarnaajat osaisi vietellä heiltä heidän omaisuuksiaankin? Mr
Enderton on luullakseni kääntänyt tuhansia pakanoita."

Nyt purskahdin minä makeaan nauruun. Mutta mrs Lecks nuhteli minua
siitä.

"Kuulkaahan, mr Craig", sanoi hän, "tässä ei ole mitään naurettavaa.
Mrs Aleshine ja minä puhumme teille katsoen teidän omaa sekä miss
Ruthin parasta. En tosin pane paljon arvoa hänen isäänsä, vaan hänen
rahansa ovat yhtä hyviä kuin muidenkin. Ja vaikka he olivatkin
pakoitetut jättämään matkalaukkunsa laivaan, voi kyllä huomata
siitä vähästä mitä heillä on mukanaan, että he ovat tottuneet mitä
parhaimpiin olosuhteisiin. Mrs Aleshine ja minä valvoimme kauan eilen
illalla ja keskustelimme tästä asiasta, tullen siihen päätökseen,
että näin hyvää tilaisuutta ei teille tämän jälkeen tule. Kun lisäksi
ajattelette, että hänen isänsä on pappi ja voi vihkiä teidät siinä
silmänräpäyksessä, niin ettekö todella itsekin älyä, miten tuhmaa olisi
lykätä asia tuonnemmaksi?"

"Nyt täytyy minun mennä laittamaan illallista", virkkoi mrs Aleshine ja
nousi, "mutta minä toivon, että istuessanne aterialla vastapäätä miss
Ruthia ja katsoessanne hänen silmiinsä, te muistatte, mr Craig, että
kolme neljänneskorttelia jauhoja päivässä on vähin määrä millä ihminen
voi elää, ja että aika rientää."

"Toivon ettette ole maininneet miss Endertonille mitään tästä asiasta",
sanoin minä.

"Emme", sanoi mrs Aleshine. "Koska kerran teidän asianne on kosia,
katsoimme tietysti sopivaksi puhua siitä juuri teille. Ja koska
itsellämmekin on kokemusta tällaisista tapahtumista, tiedämme, että jos
odottamattomasti tyttöä kosii, sitä helpommin hän taipuu, jos hänellä
kerran on aikomus taipua."

Tämän jälkeen jättivät rouvat minut ja minä seisoin siinä puoliksi
nauraen, puoliksi vihastuneena.

Minulla ei ollut ollenkaan tarkotusta kosia miss Ruth Endertonia. Hän
oli kyllä perin miellyttävä, vilkas ja iloinen tyttö sekä — mikäli
minulla oli syytä otaksua — myöskin viisas ja ymmärtäväinen, vaan
siitä kun hänet ensi kerran tapasin ei ollut kulunut vielä muuta kuin
neljätoista päivää, eikä mikään avioliittotuuma suinkaan ollut lentänyt
aivoihini. Mutta luulivatkohan nyt mrs Aleshine ja mrs Lecks tai — se
kaikkein merkittävintä — luulikohan miss Endertonkin, että minä aioin
häntä kosia?

Suureksi tyytyväisyydeksi sain viimeiseen kysymykseen kuitenkin heti
vastauksen, sillä miss Ruth saapui siinä samassa juosten rantaan ja
huusi minulle tavallisella teeskentelemättömällä, reippaalla tavallaan
— tavalla, jolla nainen kohtelee ystäväänsä, vaan ei siten kuin hän
tekee aavistaessaan kosimista. Hänen olennostaan ei nyt näkynyt yhtä
enemmän tietoisuutta mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n suunnitelmasta kuin
saattoi näkyä silloinkaan, jolloin hänet tapasin ensimäisen kerran.

Mutta soudellessani hänen kanssaan luotojen välissä tunsin minä
sellaisen tunteen, mikä tähän saakka oli ollut minulle aivan outo.

Eihän ollut olemassa mitään syytä mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n
olettamuksiin, vaan ajatuskin siitä, että he olivat ajatelleetkin
jotain sellaista, vaikutti minuun tavattoman häiritsevästi. En tuntenut
enää samallaista rauhaa ollessani miss Ruthin seurassa kuin tähän
saakka.

Minun luullakseni ei hän huomannut mitään muutosta minussa, sillä hän
nauroi ja jutteli yhtä avonaisesti kuin ennenkin ja kertoi, miten kovin
hauskalta hänestä tuntui olo tuolla yksinäisellä merensaarella.

Palatessamme tapasimme mrs Aleshinen.

"Aikomukseni on kattaa teille kahdelle illallinen tuonne puun
alle", lausui hän. "Olemme kaikki syöneet vähän aikaisemmin kuin
tavallisesti, sillä matruuseilla oli kova nälkä. Isällenne vein ruoan
kirjastohuoneeseen, missä hän vielä parhaillaan pitää kirjaa toisella
kädellään ja toisella liikuttelee lusikkaa teelasissa, siksi kuin
jok'ikinen nesteen pisara on vähitellen loiskahtanut lattialle, vaan se
ei tee suinkaan mitään, sillä heti huomenaamulla pesen minä sen paikan
permantoa."

Miss Ruth oli tähän sangen tyytyväinen, ja minä puolestani huomasin
siinä ensi askeleen niiden aikomuksien toteuttamiseksi, jotka tiesin
heillä olevan. Samalla kun istuin pöytään kuiskasi mrs Aleshine minulle
hiljaa:

"Muistakaa alkaa kolmella neljäsosa-korttelilla!"

Sen jälkeen hän poistui.

"Eivätkö teidänkin mielestänne mrs Lecks ja mrs Aleshine ole tavattoman
hyviä ja kilttejä?" lausui miss Ruth sekoittaen lusikalla teetään. "He
näkyvät alinomaa ajattelevan vain miten he parhaiten voisivat osoittaa
ystävällisyyttä toisia kohtaan."

Minä olin täydellisesti samaa mieltä miss Endertonin kanssa,
mutta ajattelin samassa, että tietäisipä hän vaan, minkälaista
ystävällisyyttä nuo naiset koettivat osoittaa häntä kohtaan.

"Joko olette yrittänyt lähestyä?" kysyi mrs Lecks minulta seuraavana
päivänä.

Vastattuani hänelle, etten ollut koettanut lähestyä miss Ruthia sillä
tavoin kuin hän tarkotti, läksi hän luotani totisena ja huolestunein
kasvoin.

Muutamia tunteja sen jälkeen sai mrs Aleshine minut käsiinsä.

"Nyt on ilmestynyt vielä yksi syy kiirehtimään teidän kosintaanne. Nuo
merimiehet eivät näy tulevan toimeen ilman tupakkaa, ja mrs Lecks on
myynyt sitä heille eräästä laatikosta, jonka hän löysi kaapista. Ne
saivat kokonaisen kupillisen viidellä centillä, ja minun mielestäni se
on tavattoman halpa hinta, mutta hän sanoi, että kaukaisilla saarilla
ovat hinnat aina huokeat ja hän on käärinyt rahat pieneen paperiin,
jolle hän kirjoitti: 'Merimiesten maksamia tupakkarahoja!' Paketin on
hän laskenut inkivääriruukkuun. Nyt on niiden rahat melkein lopussa ja
mrs Lecks on sanonut, ettei hän anna heille hiventäkään mr Dusanten
tupakoista, elleivät he siitä suorita maksua. Ja kun eivät ne nyt enää
saa tupakkaa jättävät he tietysti tämän saaren ennen kuin jauhotkaan
ovat loppuneet."

Tämä oli nyt uusi keino saada minut kiirehtimään kihlaustani, jonka
mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat sydämiensä syvyydessä päättäneet
tapahtuvaksi!

Minulla puolestani ei ollut ollenkaan halua vielä lähteä saaresta
ja toivoin sen kerran tapahtuvan jollain paremmalla aluksella kuin
soutuveneellä.

Estääkseni matruuseja rupeamasta ajattelemaan liian aikaista lähtöä
saaresta annoin heille tarpeeksi rahaa tupakan ostoon. Luulen
kuitenkin, että minä tällä teollani pahoitin mrs Lecks'in ja mrs
Aleshine'n mieliä. Mutta enpä olisi luullut, että minun pienellä
lahjallani oli sellainen vaikutus.

Eivät he minulle mitään sanoneet, mutta heidän käytöksestään ja
kasvojensa ilmeistä saatoin päättää, että he katsoivat minun tehneen
kunnottoman teon. Kahteen päivään en kuullut montaa sanaa heidän
suustaan. Vihdoin tuli mrs Aleshine luokseni ja ilmoitti minulle
erään päätöksen, jonka minä katsoin olevan heidän myötätuntoisuutensa
korkeimman huipun.

"Mrs Lecks ja minä koetamme nyt noudattaa suurinta mahdollista
säästäväisyyttä", lausui hän minulle surullisena ja kostein silmin.
"Me annamme merimiesten syödä enemmän kalaa, ja hän ja minä lakkaamme
kokonansa syömästä leipää, koettaen korvata sen jollain muulla
saatavissa olevalla ravinnolla. Te ja miss Ruth sekä hänen isänsä
saatte kukin päivittäin kolme neljänneskorttelia jauhoja."

Nämä sanat liikuttivat minua syvästi. Enhän voinut sallia, että nämä
hyväsydämiset naiset puolittain näkisivät nälkää valmistaakseen minulle
pitemmän ajan kosimiseen. Minä lausuinkin nyt aivan totisena mrs
Aleshinelle:

"Heittäkää koko ajatus rakkaudesta ja kosimisesta! Sehän on paljasta
hulluutta! Ja eläkäämme kaikki rauhallisina ja tyytyväisinä kuten
ennenkin. Jos ruokavarat loppuvat ennen kuin Dusantet tulevat, niin
eihän meillä sitten ole muuta neuvoa kuin lähteä täältä soutuveneellä,
vaan siihen hetkeen saakka nauttikaamme elämästämme täällä niin paljon
kuin voimme ja olkaamme keskenämme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin!"

Mutta se oli samaa kuin puhua jollekin niistä palmuista, joiden lehdet
yllämme värähtelivät.

"Se jauhomäärä, minkä mrs Lecks, minä ja nuo kolme merimiestä voimme
säästää teille, pitentävät aikaa neljä päivää."

Koko sen ajan minkä pastori Enderton oli oleskellut saaressa oli hän
joko istuskellut kirjastohuoneessa tai hajamielisenä kävellyt rannalla.

Jostain selittämättömästä syystä oli hänen rauhallisuutensa nyt
kuitenkin äkkiä loppunut. Hän tuli levottomaksi, tyytymättömäksi ja
teki muistutuksia ruoasta ja asunnosta. Sen sijaan että hän ennen oli
istunut kirjastossa alkoi hän nyt pari kirjaa kainalossaan käyskennellä
ympäri saarta ja heittäytyi pitkälleen milloin minnekin, kuitenkin pian
jälleen siitä nousten.

Eräänä iltapäivänä ollessamme miss Ruthin kanssa soutelemassa, näimme
mr Endertonin tulevan rantaan. Tultuaan lähemmäs huusi hän tyttärelleen:

"Ruth, tule heti maihin! Jos tahdot hengittää raitista ilmaa voit yhtä
hyvin kävellä minun kanssani kuin soudella — kenen kanssa tahansa."

Nämä epäkohteliaat ja kovat sanat saivat veren nousemaan kasvoihini
ja miss Ruth tuli kalman kalpeaksi häpeästä ja nöyryytyksestä. Hänen
isänsä ei ennen ollut lausunut sanaakaan ystävällistä suhdettamme
vastaan, jonkavuoksi tämä hyökkäys tuntui anteeksiantamattomalta.

"Olkaa hyvä ja laskekaa minut maihin", sanoi miss Ruth.

Minä noudatin hänen pyyntöään sanaakaan sanomatta, sillä en luottanut
tarpeeksi itseeni voidakseni puhua.

Hän lähti kävelemään isänsä seurassa, joka murisi, ettei tytär koskaan
viihtynyt hänen seurassaan.

Tunti tämän jälkeen astuin minä muuatta niistä poluista, jotka johtivat
metsään. Olin vieläkin kiihoittunut, joskin kuumin kuohu oli jonkun
verran ehtinyt mennä ohi. Jouduttuani erään mutkan kohdalle aukeni
eteeni näköala mereen saakka.

Siellä alhaalla näin mr Endertonin istuvan sillä penkillä, mistä
olin löytänyt Emilyn kirjan. Hän istui selkä minuun päin ja näytti
syventyneen lukemiseensa. Noin keskimatkalla hänen ja minun välillään
asteli miss Ruth hiljaa vastaani. Hänen katseensa oli tähdätty maahan
ja hän ei ollut vielä huomannut minua.

Minä vetäydyin sivulle ja vartosin häntä, Vasta kun hän oli tullut
aivan lähelle, sanoin hänelle:

"Miss Ruth, onko isänne sanonut teille jotain minusta?"

Hän katsahti äkkiä ylös, nähtävästi hyvin hämmästyneenä siitä että
tapasi minut.

"On", vastasi hän, "hän on sanonut sen olevan sopimatonta, että minä
olen niin paljon teidän kanssanne yhdessä."

Näissä sanoissa piili jotain, mikä saattoi suuttumuksen uudestaan
kuohahtamaan minussa. Mr Endertonin käytöksessä oli niin paljon
sopimattomuutta ja kunniattomuutta — niin paljon vääryyttä ja
tyranniutta, että se leimahutti vihan tunteita minussa palamaan.
Minut oli loukkaavalla tavalla sysätty syrjään — minua oli kohdeltu
iljettävällä tavalla. Minulta tahdottiin riistää jotain, jota minä nyt
tunsin — rakastavani.

"Ruth", lausuin minä, mennen aivan lähelle häntä, "oletteko halukas
seurustelemaan kanssani yhtä paljon kuin ennenkin?"

Ellei miss Ruth olisi viettänyt suurinta osaa elämästään sellaisella
syrjäisellä seudulla kuin Nan-fu-tschang ja ellei hän olisi elänyt
teeskentelemättömien, avosydämisten lähetyssaarnaajain keskuudessa,
joilta hänen ei ollut tarvinnut peitellä tunteitaan, ja ellei hän
koskaan olisi ollut tuntematta sellaisia tunteita, joita hänen oli
pitänyt kätkeä, niin enpä luule, että hän nyt, vastatessaan minulle
olisi kohottanut silmänsä minuun katsein, joista johtui ajattelemaan
syvää, sinistä, kevyen kesä-autereen takaista taivasta. Ja luulenpa,
ettei hän myöskään olisi avoimesti vastannut minulle:

"Tietysti olen halukas."

"No niin, muodostakaamme siis suhteemme sellaiseksi, että sitä
kutsutaan sopivaksi!" lausuin minä ja suljin hänen molemmat kätensä
omiini.

Silloin antoi hän minulle silmäyksen, joka loisti taivaista,
himmentymätöntä kirkkautta — ja niin oli kaikki ratkaistu.

Noin viisi minuuttia sen jälkeen sanoin minä hänelle:

"Ruth, menemmekö nyt puhuttelemaan isääsi?"

"Menkäämme!" vastasi hän, jonka jälkeen me lähdimme polkua pitkin alas
rantaan.

Lähetyssaarnaaja istui edelleen selkä meihin päin. Hän oli niin
kiintynyt kirjaansa, että minä saatoin hänen huomaamattaan pitää
käsivarteni Ruthin vyötäisten ympärillä siihen saakka kunnes olimme
aivan lähellä häntä. Minä tartuin hänen käteensä ja niin menimme me
hänen luokseen.

"Isä", lausui Ruth, "mr Craig ja minä aiomme mennä naimisiin."

Tämän kieltämättä äkkinäisen ja hämmästyttävän ilmoituksen kuultuaan
nosti mr Enderton silmänsä, katsoen ensin tyttäreensä ja sitten minuun.
Tämän jälkeen laskeutui hänen katseensa jälleen ja hän tuijotti merelle.

"No, isä", sanoi Ruth hieman kärsimättömästi, "mitä sanot sinä asiasta?"

Mr Enderton kumartui alas ja poimi maasta lehden, jonka hän asetti
kirjan avoinna olevaan väliin, sulkien sen sitten.

"Tekemäsi ehdotus", virkkoi hän, "on minusta viisas useammaltakin
kuin yhdeltä näkösannalta. Niin", jatkoi hän hieman vakavana,
"luulen tosiaankin, että sellainen järjestely on sangen hyvä. Minua
ei nimittäin ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka olisimme pakoitetut
oleskelemaan tällä saarella kauankin, eikä minua sitäpaitsi erikoisesti
haluta täältä lähteäkään. Ja kun olet saavuttanut johtavan aseman
taloudenhoidossa, niin toivon sinun pitävän huolta siitä, että kaikki
toimitetaan enemmän mukavuuden ja hienojen vaatimusten mukaisesti kuin
tähän saakka — varsinkin ruoka on saatava maukkaampaa."

Ruth ja minä katsoimme toinen toisiimme ja lupasimme sen jälkeen aina,
sekä täällä saarella että muualla, koettaa tehdä mr Endertonin elämän
niin mukavaksi ja onnelliseksi kuin suinkin.

Tämä oli hyvin paljon luvattu, mutta sillä hetkellä me olimme niin
onnellisia ja kiitollisia.

Sitten hän nousi ja puristi meidän molempien käsiä, jonka jälkeen me
jälleen jätimme hänet kirjansa pariin.

Kun Ruth ja minä lähestyimme huvilaa seisoi mrs Aleshine pihamaalla
keittiörakennuksen lähellä. Nähtyänsä meidät katsoi hän ensin meitä
pitkään ja tutkivasti, jonka jälkeen huomasin ihmeellisen eleen hänen
kasvoillaan. Samassa nosti hän molemmat kätensä ilmaan ja sanaakaan
sanomatta syöksyi sisään huvilaan.

Ennen kuin Ruth ja minä olimme edes ehtineet sinne ryntäsivät mrs Lecks
ja mrs Aleshine meitä vastaan. Ja sellaisella innolla ja riemulla,
jollaista en heissä ennen ollut nähnyt, kiirehtivät he luoksemme sekä
syleilivät ja suutelivat Ruthia suurella sydämellisyydellä. Sen jälkeen
kääntyivät he minun puoleeni ja puristivat iloisena käsiäni. Heissä
säteili meitä kohtaan mitä riemukkain myötätunto.

"Samassa silmänräpäyksessä kuin näin teidät", virkkoi mrs Aleshine,
"saatoin heti huomata, että kaikki oli päätetty ja selvää. Niin varma
minä olin asiasta, etten edes mitään kysellytkään."

Minä aloin nyt pelätä, etteivät nuo kiltit rouvat sokeassa ilossaan
vain ryhtyisi kertomaan Ruthille niistä suunnitelmista, jotka he
liittivät meidän avioliittoomme, tai siitä, miten vastenmielisesti
minä olin tämän askeleen ottanut. Mrs Aleshine näytti lukevan minun
ajatukseni kasvoistani, koska hän, kokonaan loistaen ulkonaista ja
sisäistä tyytyväisyyttä, nyhkäisi minut sivulle.

"Teidän ei tarvitse pelätä, että olisimme jotain maininneet miss
Ruthille, tai että hänelle vast'edeskään mitään virkkaisimme. Parempi
on hänen antaa uskoa, että te itse olette tämän kaiken kypsyttäneet."

Minua hiukan harmitti, että he luulivat jonkun voivan minua johtaa
tällaisissa asioissa, vaan tällä onnen hetkellä pidätin itseni ja
ainoastaan hymyilin.

"Minä olen niin iloinen, etten voi sitä sanoin selittää", jatkoi mrs
Aleshine, kun Ruth ja mrs Lecks olivat kääntyneet mennäkseen sisään.

Minäkin aioin seurata heitä, vaan mrs Aleshine pidätti minut.

"Oletteko puhutelleet pappia? kysyi hän.

"Olemme", vastasin minä, "ja hän oli hyvin tyytyväinen. Se minua
todellakin kummastuttaa, sillä näinä päivinä on hän ollut kovin
ynseällä tuulella."

"Niin onkin ollut", myönsi mrs Aleshine, "totisesti on hän tähän
aikaan näyttänyt perin pippurimaisia oireita. Katsokaahan, mr Craig,
me olimme mrs Lecks'in kanssa yhtä mieltä siitä, ettei ollut oikein
Dusanteja kohtaan antaa tuon rikkaan lähetyssaarnaajan maksaa
omasta ja tyttärensä puolesta vain neljä dollaria viikossa, ja niin
me päätimme, että ellemme saisi kiskotuksi häneltä enempää yhdellä
niin ainakin jollain toisella tavalla. Oikeudenmukaistahan on, että
joka ei maksa enempää ei myöskään saa enemmän kuin muutkaan. Senvuoksi
olemme alkaneet antaa hänelle enemmän kalaa, mutta vähemmän leipää
— aivan samoin kuin merimiehillekin. Samoin on hän myöskin saanut
laihempaa teetä, eikä ainoatakaan sokeripalasta enempää kuin mitä on
välttämätöntä. Ja sardiinilaatikoita, niitä minä en millään muotoa
hänelle avaisi, sillä miksi ne eivät saisi jäädä Dusanteille, vaan
nyt hän väittää, että hän sai jo Kiinassa enemmän kalaa kuin häntä
halutti syödä. Sitten päätimme myöskin, että kirjastohuone oli
puhdistettava, ja sen me panimmekin täytäntöön lainkaan välittämättä
hänen murinastaan. Muuten, onko kuultu, että kenkään saa hienon
makuuhuoneen ja hyvän ruoan sekä oikeuden käyttää kirjastoa neljällä
dollarilla viikossa? Ja kun meitä ei tarvittu kahta siivoamaan yhtä
huonetta, puhdisti mrs Lecks etuhuoneen, jonne hän oli kirjoineen
siirtynyt. Sitten tulimme me ajatelleeksi mr Dusanten aamunuttua.
Eihän ole kohtuullista, että hän saisi käyttää sitä samaan maksuun!
Siksi me pesimme sen, priiskoitimme siihen vähän kamferttia ja veimme
ylisille. Tahdoimme kaikella tällä näyttää, että jos hän edelleenkin
käyttäytyy mokomalla saiturimaisella tavalla, niin on hänen parasta
siirtyä tekemisiin muiden kuin meidän kanssa. Minä kyliä huomasin,
ettei hän ollut tyytyväinen, sillä enpä ikänäni ole tavannut ketään
yhtä mukavuuden ja levon haluista herrasmiestä kuin hän. Mutta me
emme ole hänestä välittäneet, Mrs Lecks ja minä olimme sitä mieltä,
että tällainen mielenosoitus tekee hänelle hyvää. Hän oli niin
kiintynyt vain itseensä, ettei hän edes huomannut tyttärensä alinomaa
seurustelevan erään nuoren miehen kera, johon hänen sydämensä päivä
päivältä kiintyi yhä enemmän, kun taas tuolla nuorella miehellä ei
ollut aikomustakaan mennä tytön kanssa naimisiin. Jaa'a, sen me voimme
todistaa."

"Mrs Aleshine", sanoin minä ja heitin häneen terävän katseen "luulen,
että mrs Lecks ja te olette saaneet tahtonne läpi ja kiirehtineet tämän
asian päättymistä."

Hän vastasi rauhallisesti ja tyytyväisenä:

"Olemmepa niinkin! Tämä oli viimeinen mahdollisuus, eikä sen
toteuttaminen käynyt erittäin vaikeaksi."

Mrs Lecks, jonka käytös viime päivinä oli ollut minua kohtaan kylmä ja
ankara, muuttui nyt jälleen yhtä iloiseksi kuin ennenkin. Kuitenkaan
ei hän malttanut olla tapahtuman johdosta jotain lausumatta ja niin
virkkoi hän kerran nuhtelevasti:

"Minun täytyy myöntää, että olin vähällä saada teistä huonon
käsityksen, mr Craig. Minun mielestäni ei nuori mies, joka ei heti
ymmärrä onneaan, ole koskaan arvoinen sitä saamaan. Ja ellei miss
Ruthin isä olisi asettunut väliin ja aiheuttanut ratkaisua, olisin
todellakin surkutellut teitä. Mutta nyt on kaikki hyvin, eikä siis
ole syytä enää puhua viimevuotisesta lumesta. Nyt ei meillä ole muuta
tekemistä kuin hommata häät."

"Häät!" huudahdin minä.

Mrs Lecks silmäili minua harmin ja surkuttelun sekaisella katseella.

"Mr Craig, jos kukaan on holhoojan tarpeessa niin juuri te", lausui
hän. "Minä sanon nyt teille kerta kaikkiaan, ettei ole luottamista mr
Endertoniin kauempaa kuin hän on näkyvissä. Hän antaa, miss Ruthin
mielellään teille nyt, kun hän vielä luulee, että te olette tämän
huvilan omistaja ja kun hän kuvittelee, miten mukavata hänelle tulee
sen jälkeen kuin hänen tyttärestään tulee taion valtijatar. Vaan
joutuupa hän täältä pois ja löytää jonkun toisen mieleisensä nuoren
miehen, joka on halukas ottamaan hänet taloonsa ja antaa hänelle
ruokaa ja kirjastonsa käytettäväksi ilmaiseksi, niin saattaapa olla
mahdollista, että hän suo teidän menevän niin pitkälle kuin pippuri
kasvaa. Ja miss Ruth taas ei ole sellainen tyttö, joka menee naimisiin
vasten hänen tahtoaan, kun hän vain avaa raamatun ja laskettelee sieltä
hänelle epistoloita. Niin, sen sanon teille, että jos teidän tienne
silloin kuin täältä lähdemme käyvät eri tahoille, niin ei kukaan
ihminen tiedä, milloin ne jälleen yhtyvät, sillä jumala ties, minne hän
tytön kuljettaa. Hän on mies joka yht'äkkiä päättää matkansa ja olonsa
oman mukavuutensa perusteella."

"Tietysti olen minä halukas menemään hänen kanssansa naimisiin niin
pian kuin suinkin", sanoin minä, "vaan luulenpa, etteivät Ruth ja hänen
isänsä pidä sellaisesta kiireestä."

"Älkää totutelko uskomaan asioita, joista teillä ei ole varmuutta. Se
aiheuttaa vain esteitä. Menkää hänen isänsä luokse ja jutelkaa asiasta,
ja jos te vain saatte hänet suostumaan, on helppoa taivuttaa tyttö.
Minä kyllä vakuutan, että tästä kaikesta tulee hyvä. Parasta on, että
esitätte vihkimisen tapahtuvaksi huomenna, siliä voihan tapahtua,
että me lähdemme täältä hyvin pian, ja sitä ennen täytyy meidän tehdä
suursiivous, meidän täytyy leipoa ja laittaa ruokaa."

Minä noudatin hänen neuvoansa ja esitin asian mr Endertonille.

"Sir", lausui hän, laskien pois kädestään kirjan "teidän ehdotuksenne
on merkillinen, hyvin merkillinen, se täytyy minun sanoa. Vaan
lähemmin ajateltuani ei se kuitenkaan ole sen merkillisempi kuin monet
muutkaan seikat, joita olen maailman varrella nähnyt. Uskonlahkoihin
ja eri kirkkokuntiin kuuluvain kansain keskuudessa olen nähnyt yhtä
merkillisiä, aivan yhtä merkillisiä tapahtumia. Ja myönnänpä, että
tällaisissa asioissa vihkimisen vissi kiirehtiminen on hyväkin sekä
morsiamelle että sulhaselle. Minusta on sitäpaitsi tuntunut hyvin
ikävältä, että tyttärelläni on pienessä kodissamme muita naisia alempi
asema, niin ettei hän saa järjestää taloudellisia seikkoja minun
hyväkseni ja mukavuudekseni. — No niin — mielestäni on sopivaa, että
vihkiminen tapahtuu huomenna. Vaikka sataisikin, ei tilaisuutta silti
ole tarvis lykätä tuonnemmas."

Ehdotus häiden viettämisestä seuraavana päivänä ei oikein miellyttänyt
Ruthia. Hän ei ollut ollenkaan valmistunut niin pikaiseen avioliittoon.
Lopuksi antoi hän kumminkin perää — tosin enemmän mrs Lecks'in ja mrs
Aleshine'n vaikutuksesta.

Koko jälelläolevan päivän olivat merimiehet täydessä touhussa. He
kantoivat sisään viheriäisiä puunoksia, joilla koristivat etusalin. Mrs
Aleshine johti valmistuksia.

Molemmat naiset olivat kokonaan antautuneet juhlatouhuun. Niinpä
paistettiin suuret määrät torttuja ja muita leivoksia senkin seitsemät
lajit.

Sitäpaitsi auttoivat he Ruthia laittamaan pukuansa edes jonkun verran
morsiamen asuksi sopivaksi. Muutamia kauniita koristeita lainattiin
Emilyltä tai Lucillelta — oli vaikeata tietää kummaltako —, ja kun ne
oli silitetyt ja poimutetut kiinnitti Ruth ne pukuunsa sellaisella
aistilla ja maulla, että hää-aamuna oli hän mielestäni ihanin morsian
mitä ikänä olin nähnyt.

Matruusit olivat pesseet vaatteensa ja esiintyivät harjattuina ja
kammattuina.

Mrs Aleshine ja mrs Lecks pukeutuivat niin hienosti kuin suinkin ja
mr Endertonin kasvot saivat kaikkein papillisimman muodon, kun, hän
etusalissa astui pöydän taakse, vihkien Ruthin ja minut.

"Kaikki nämä laitelmat ovat kiitettävän maukkaita", virkkoi mr
Enderton istuttuamme juhlapöytään. "Muuten, rakas Ruth tyttäreni,
minusta tuntuu, että avioliittosi vaikutus on jo alkanut, sillä
minulla on ollut kerrassaan hyvä ruokahalu ja minusta on tuntunut
miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ennen."

"Siinä ei ole ihmettelemistä", kuiskasi mrs Aleshine minulle, "sillä
heti kuin saimme tietää kihlauksestanne, lisäsimme me hänen lasiinsa
kokonaisen lusikallisen teetä ja lopetimme myös oitis kirjastohuoneen
siivoamisen."

Kahtena seuraavana päivänä tehtiin saarella ahkerasti työtä.

Mrs Lecks ja mrs Aleshine tahtoivat lähtiessään saaresta jättää huvilan
mitä parhaimpaan kuntoon ja järjestykseen, etteivät Dusantet kotiin
saapuessaan olisi tyytymättömiä. Molemmat rouvat halusivat tietysti
myöskin jättää hyvän käsityksen itsestään panemalla kaikki vielä
parempaan kuntoon kuin mitä alunpitäen oli ollutkaan.

Mr Enderton ihmetteli suuresti näitä matkavalmistuksia. Hän oli hyvin
tyytyväinen oloonsa saarella ja oli valmistautunut oleskelemaan siellä
kauan, varsinkin nyt, kun hän oli luullut kiltin ja tottelevaisen
tyttärensä astuvan mrs Lecks'in paikalle ylijohtoon.

Vaikka olimmekin hänelle selvästi ja perinpohjaisesti selittäneet, että
ruokavaramme olivat lopussa, joten meidän oli lähdettävä soutamaan
jollekin asutulle saarelle, luuli hän varmasti meidän muodostaneen
salaliiton häntä vastaan, ja tuli senvuoksi kovin pahatuuliseksi.

Tämä hänen mielenmuutoksensa sai minut huomaamaan, miten oikea käsitys
mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla oli ollut hänestä. Jos minä olisin
lykännyt avioliiton solmimisen Ruthin kanssa tuonnemmas olisi minun
onneni joutunut kokonaan hänen oikkujensa valtaan.

Eräänä kauniina aamuhetkenä alotimme sitten Ruth ja minä häämatkamme
avonaisella soutuveneellä.

Mr Endertonille laitettiin mukava paikka perässä ja Ruth sijoittui
häntä lähelle. Mrs Lecks ja mrs Aleshine istuivat vastapäätä
toisiaan, kummallakin ruskea paperikäärö kainalossaan, — ne olivat
hengenpelastusvyöt, joiden varassa he olivat tulleet saareen. He
aikoivat säilyttää ne rakkaina muistoina.

Mrs Aleshine oli varustanut mukaan suuren ruokasäkin, ja kaikki olimme
iloisia ja tyytyväisiä — mr Endertonia lukuunottamatta, jonka ei oltu
annettu ottaa mukaansa muutamia mr Dusanten kirjoja.

"Kunpa jauhot vaan olisivat riittäneet", sanoi mrs Aleshine, "en olisi
tahtonut jättää saarta ennen kuin olisin saanut näyttää Emilylle ja
Lucillella — kumpi heistä mahtaakin hoitaa taloutta? — mitä kaikkea
me olimme tehneet ja mitenkä heidän omaisuuttaan hoitaneet. Vaan
kun he palaavat", lisäsi hän, "ja saavat lukea sen kirjeen, jonka
mr Craig heille kirjotti ja jätti sinne, kun he saavat tietää, mitä
kaikkea heidän huvilassaan on heidän poissaollessaan tapahtunut,
ja kun he lukevat, miten onnellisiksi kaksi meidän joukostamme on
siellä tullut ja että kaksi muuta — tarkoitan mrs Lecks'ia ja itseäni
— olemme luopuneet Japanin matkastamme ja päättäneet sensijaan
kirjottaa pojalleni, että hän tulisi kotiin Amerikaan sekä jäisi sinne
synnyinmaahansa elämään ja olemaan — niin, elleivät Dusantet ole
kaikkeen tähän tyytyväiset, niin ei kenenkään ihmisten ikänä tarvitse
nähdä vaivaa koettaa tehdä heitä tyytyväisiksi."

"Se on totta se", vahvisti mrs Lecks. "Hääkortti on etusalin pöydällä,
eikä missään näy tomuhiventäkään, ja sitäpaitsi on inkivääriruukussa
maksu ruoasta ja asunnosta."




NELJÄS LUKU.

Lumimyrskyssä.


Otettuamme jäähyväiset tuolta Tyynen Valtameren keskellä sijaitsevalta
pikku saarelta, missä olimme viettäneet niin monta onnellista päivää
sekä solmineet rakkaita ystävyysliittoja, ja missä minä olin oppinut
tuntemaan Ruthin, josta oli tullut minun vaimoni, soudimme ulapalle
taivaan siintäessä helakan sinisenä ja meren hiljaa, rauhallisesti
lainehtiessa. Meitä hyväili lämmin, leppoisa tuuli.

Aluksemme oli mukava ja hyvin varustettu. Siinä oli sitäpaitsi niin
runsaasti tilaa, että mr Enderton saattoi vetää makean aamupäivä-unen.
Annoimme hänen käyttää hyväkseen kaikkia mahdollisia etuja, sillä
tiesimme hyvin, että hänen ollessaan tyytyväinen me parhaiten tulimme
toimeen hänen kanssaan.

Pian nosti veneen päällikkö purjeenkin, jonka avulla me saavuimme vähän
ennen yötä sille suurelle saarelle, joka oli matkamme päämaali ja jonka
suunnan olimme osanneet määritellä merimiesten taskukompassin avulla.

Saapumisemme saareen, jossa asui muutamia valkoihoisia kauppamiehiä
ja käsityöläisiä sekä pieni joukko alkuasukkaita, herätti suurta
hämmästystä, sillä kun haaksirikkoon joutuneen laivamme miehistö ja
matkustajat olivat saapuneet tälle saarelle, oli huomattu, että mrs
Lecks, mrs Aleshine ja minä puutuimme joukosta, ja he olivat paljon
puhuneet siitä surullisesta kohtalosta, joka kaikesta päättäen oli
tullut meidän osaksemme.

Kaikki onnettomuustoverimme olivat noin viikon saarella oltuaan
päässeet jatkamaan matkaansa länteen eräällä purjelaivalla.

Meillä oli sitävastoin huono onni, sillä me olimme pakoitetut viipymään
siellä kokonaisen kuukauden.

Sinä aikana käväisi siellä vain yksi laiva, mutta sen matka kävi
länteen. Ja meillä, jotka olimme päättäneet palata Amerikaan, ei ollut
siitä mitään hyötyä. Kuten sanottu, olivat mrs Aleshine ja mrs Lecks
luopuneet Japanin matkastaan ja halusivat nyt innokkaasti päästä
kotiin, sekä Ruth rakkaani ja minä toivoimme niin pian kuin mahdollista
saada perustaa maallisen onnelamme jollekin kauniille paikalle Atlannin
rannalla.

Mr Endertonin matkasuunnitelmasta emme kukaan tienneet. Hän oli
ollut matkalla Yhdysvaltoihin, ja tuntui siltä, kuin eivät matkalla
sattuneet ikävyydet olisi saaneet häntä luopumaan tuosta aikaisemmasta
päämaalistaan.

Mrs Aleshine sai kuitenkin tilaisuuden lähettää länteen menevän laivan
mukana kirjeen pojalleen.

Me asuimme sangen mukavasti erään kauppiaan omistamassa talossa. Mrs
Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla ei nyt ollut taloushommia, vaan tekivät
he sen sijaan käsitöitä ja kuluttivat aikansa innokkaasti keskustellen.

Merimiehillämme oli nyt aina piiput täynnä tupakkaa ja he nauttivat
täysin siemauksin levosta ja rauhasta. Ainoastaan mr Enderton oli
tyytymätön pitkä-aikaiseen oleiluumme saarella. Hän riiteli, mörisi
ja murisi sekä tuomitsi ankarasti höyrylaiva-yhtiöitä ja kaikkien
purjealusten omistajia sillä, etteivät nämä olleet määränneet jokaisen
laivansa poikkeamaan tälle saarelle, sillä voihan sattua, että sinne
usein joutuu eteviä, oppineita ja huomattuja henkilöitä.

Lopuksi kuitenkin onnistui meidän päästä eräälle kolmimastoiselle
kuunarille, jonka matkan määrä oli San Francisco, jonne saavuimme
hyvissä ajoin ja kelpo kunnossa.

Kauan emme kuitenkaan viipyneet mainitussa kaupungissa, vaan jatkoimme
pian matkaamme mantereelle. Merimiehemme jäivät kuitenkin tänne
päästäkseen matruuseiksi johonkin laivaan. He eivät saaneet mitään
tietoja entisestä laivastaan, joka kuitenkin lienee päässyt Honoluluun,
missä se tyhjennettiin ja miehistö hajaantui.

Koska vaimoni ja appeni olivat olleet pakoitetut jättämään suurimman
osan matkavarustuksiaan laivaan, toivoin minä, että mr Enderton
jäisi San Franciscoon huolehtimaan niiden takaisin saamisesta, tai
että hän mahdollisesti matkustaisi Honoluluun itse niitä noutamaan.
Tässä arvelussani erehdyin. Hän ei näkynyt välittävän mitään
matkatavaroistaan, vaan tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä
jatkamaan matkaa itään.

Minä kirjoitin Honoluluun ja pyysin, että matkatavarat, jos ne olivat
sinne saapuneet, viipymättä lähetettäisiin sieltä edelleen. Vähän sen
jälkeen lähdimme kaikki viisi matkalle itävaltioita kohti.

Nyt oli syksy, ja vaikka halusimmekin saapua päämaaliimme ennen talven
tuloa, katsoimme kuitenkin itsellämme olevan tarpeeksi aikaa jäädä
ihailemaan muutamia Kalifornian luonnonkauniita seutuja. Ja huolimatta
mr Endertonin vastustelemisesta teimme me useita pieniä, hauskoja
huvimatkoja eri paikoille.

Eräältä tällaiselta matkalta palasimme raitiotiellä, jonka ainoat
matkustajat me olimme. Ajoimme eräälle rautatienasemalle, missä meidän
piti astua junaan. Matkalla pysähdyimme hetkiseksi erään vuoriryhmän
juurelle hevosia vaihtaaksemme.

Tässä oli meillä valittavana kaksi tietä, toinen, joka oli muutaman
engl: penikulman pituinen ja nousi ensin vuoren huipulle, sitten
jälleen laskeutuen alas, siksi kun se joutui samalle korkeudelle kuin
rautatienasema oli, sekä toinen, joka ensin kulki pitkän matkaa laaksoa
pitkin, yhdistyen sitten jyrkän nousun jälkeen edelliseen tiehen.

Alkoi olla kylmä ja sekä pilvistä että tuulesta saattoi aavistaa
rajuilman olevan tulossa. Ja koska ylätietä sellaisessa ilmassa
katsottiin sopivammaksi, päätti ajomiehemme valita sen.

Neljän hevosen sijaan valjastettiin vaunujen eteen nyt kuusi, ja koska
kaksi niistä oli nuorta ja virmaa, joten niitä oli vaikea ohjata
vaunuista, istui ajomiehemme toisen ja muuan pienempi poika toisen
selkään.

Mr Enderton, joka yleensä kovasti pelkäsi käyttää hevosia, vastusti
noiden vauhkojen varsojen valjastamista vaunujen eteen. Mutta kun ei
ollut toisia niiden sijaan, ei hänen vastustelujaan otettu huomioon.

Vaimoni ja minä istuimme perässä. Mrs Aleshine ja mrs Lecks tahtoivat
nimittäin välttämättömästi, että me ottaisimme parhaat paikat.
He olivat ikäänkuin muodostaneet komitean vaimoni ja minunkin
huoltamiseksi. He kuvittelivat, että hän muka olisi hyvin heikko, joten
häntä piti hemmotella. Vaikka hänellä olisi ollut kaksi äitiä, ei hän
heiltä olisi saanut osakseen parempaa huolenpitoa kuin näiltä kahdelta
lämminsydämiseltä naiselta.

He istuivat keskipenkillä ja mr Enderton istu! aivan heitä vastapäätä.
Hän oli kuitenkin niin peloissaan ja hermostunut, että hän yhtämittaa
kääntyi katsomaan hevosia ja vilkuili, olisiko tiellä vaarallisia
paikkoja. Mrs Lecks'ilia ja mrs Aleshine'lla oli senvuoksi hyvin
vastahakoista istua häntä vastapäätä. Ja kun heidän istuimensa saattoi
kääntää, muuttivatkin he istumaan vastapäätä vaimoani ja minua.

Matka vuorta pitkin oli hankalaa ja edistyi hitaasti, joten oli jo
vallan iltapäivä, ennen kuin saavuimme korkeimmalle kohdalle.

Senjälkeen aloimme ajaa aika vauhtia alaspäin, ja mr Enderton joutui
vallan suunniltaan pelosta. Hän aukasi ikkunan ja huusi ajomiehille,
että nämä ajaisivat hiljempaa, vaan mrs Lecks veti hänen nutunliepeestä
istumaan jälleen.

"Tahdotteko, että tyttärenne saa kuolemantaudin vilustumisesta, kun
noin avaatte ikkunan?" Näin sanoen sulki hän ikkunan jälleen. "Luulen
ajomiestemme ymmärtävän hoitaa asiansa ilman teidän neuvojanne. Eivät
he kulje ensi kertaa tätä matkaa."

"Enkö minä siis teidän mielestänne saisi antaa määräyksiä
ajomiehilleni?", kivahti mr Enderton.

Tähän kysymykseen ei mrs Lecks vastannut mitään — istua kökötti
vaan vaiti, selkä häneen päin. Viime aikoina oli hänen välinsä mr
Endertonin' kanssa ollut hyvin kireä, eikä hän näyttänyt pienimpiäkään
oireita tämän "epäkohdan" parantamiseen.

Mr Endertonin mielentila oli kerrassaan säälittävä, sillä hän kärsi
tavattomasti nopeasta ajosta ja vaunun heittelehtimisestä. Minä kyllä
selitin hänelle, että tällainen kulku raitiotiellä on sangen tavallista.

Vähän ajan perästä tulimme tasaiselle tielle ja valjakkomme pysähtyi.
Mr Enderton nousi heti vaunuista puhutellakseen ajomiestä.

"Näitä hevosia ei vähällä hillitse", sanoi tämä, "ja minun mielestäni
on parempi antaa niiden juosta kuin asettaa pyöriin jarrut. Ellei
mikään paikka säry, ei ole vaaraa."

Mr Enderton katsoi sopivaksi itse tarkastaa vaunujen pyörät ja.
akseiit, olivatko ne tyydyttävässä kunnossa. Hän tutkisteli joka paikan
hyvin tarkkaan, mikä seikka suuresti näytti huvittavan ajomiestä, joka
virkkoi minulle, että tuskin mr Enderton tarkastuksensa jälkeen oli
asiain tilasta hullua harmaampi.

Minä puolestani ihmettelin, ettei appeni sen jälkeen enään kiusannut
ajomiestä. Ainoa mitä hän tahtoi, oli että hän lopun matkaa halusi
istua tyhjäksi jääneellä kuskipenkillä. Sitä ei ollut vastaan kukaan,
ja niin kapusi hän pukille.

Ajoimme jälleen alamäkeä, mutta nyt oli kulkumme niin epätasaista
jyskytystä, että se vallan kauhisti. Äkkiä tuntuivat vaunut muuttavan
suuntaa, ja samalla kun ne äkkiä kääntyen kallistuivat toiselle
syrjälleen, törmäsivät ne jotain päin ja pysähtyivät.

Kuulin ulkoa kovan huudon, ja akkunasta näin kuusivaljakkomme ryntäävän
eteenpäin hurjaa vauhtia, vaikka kahden hevosen selässä istuvat ajajat
voimainsa takaa kiristivät ohjaksia.

Ruth, joka heilahti suoraan mrs Aleshine'n syliin, pelästyi
kovasti ja huusi isäänsä. Minä jouduin törmäämään mrs Lecks'iin,
mutta sain kuitenkin pian takaisin mielenmalttini, havaittuani,
ettei kukaan vaunussaolijoista ollut vahingoittunut. Samassa
hyppäsin ulos vaunuista. Keskellä tietä seisoi mr Enderton aivan
vahingoittumattomana, onnellinen ilme kasvoillaan ja suuri
sateenvarjonsa kainalossaan.

"Mitä on tapahtunut?" huusin minä. Samassa huomasin, että väliaisa oli
katkennut.

"Mitään ei ole tapahtunut", vastasi mr Enderton. "Paremmin keksittyä
menettelyä kuin mitä nyt on tapahtunut, tuskin koskaan sattuu. Me
olemme pelastuneet murskautumasta moniksi kappaleiksi, ja voin lisätä,
että sen on saanut aikaan minun nopea ja päättäväinen tekoni."

Tuijotin häneen ylen hämmästyneenä.

"Mitä tarkoitatte?" kysyin minä. "Mitä tekemistä teillä on ollut tämän
onnettomuustapahtuman kanssa?"

"Suvaitkaa minun ilmoittaa, ettei tämä ole mikään onnettomuustapaus",
virkkoi mr Enderton. "Heti kun ala-mäki taas alkoi, huomasin minä
meidän olevan mitä suurimmassa vaarassa. Ajomies oli liian uskalias,
poika täysin kelvoton ja hevosia oli muutenkin mahdoton ohjata. Kun ei
mies totellut minun määräyksiäni, ettekä tekään tahtoneet auttaa minua
saamaan häntä ajamaan hiljempaa, päätin hoitaa koko asian yksinäni.
Vaunut olivat mielestäni saatava irroitetuksi aisoista. Niin kauan kuin
olimme pakoitetut seuraamaan hevosia olimme auttamattomassa vaarassa.
Minä ymmärsin kohta, mitä meidän oli tehtävä. Hevoset täytyi saada
irroitetuiksi vaunuista, — olen lukenut laitteista, jotka varta vasten
ovat tehdyt siihen tarkoitukseen. Tarkastellessani vaunujen pyöriä ja
akseleita tein myös tarkat huomiot siitä, miten valjaat olivat kiinni
vaunuissa. Huomasin silloin liikkuvan tangon, johon aisat olivat
kiinnitetyt, ja jota taas piti kiinni vaunuissa kaksi hihnaa sekä suuri
ruuvi, minkä toisessa päässä oli rengas ja toisessa rautamutteri, ja
sillä aikaa kun te juttelitte ajomiehen kanssa, ettekä panneet mitään
huomiota minuun — joka olin ainoa ken vaaran todella aavisti — kiristin
minä hihnoja, ja ilman minkäänlaisia työkaluja väänsin voimakkailla
sormillani mutterin irti ruuvista. Sitten istuuduin kuskipenkille ja
tunsin, että pelastuksemme oli minun käsissäni. Kun olimme jälleen
lähteneet liikkeelle ja hevoset näkyivät käyvän entistä vauhkoimmiksi,
kumarruin eteenpäin, pistin sateenvarjoni ruuvin renkaaseen ja sain sen
suurella voimanponnistuksella kiskotuksi irti. Myönnän kyllä, etten
tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että toisten hevosten valjaat
olivat kiinni tangon toisessa päässä, mutta olen usein havainnut, että
kun suunnittelu muuten on viisas ja toiminta nopea, on onnikin mukana.
Niinpä oli nyt onni minullakin. Kun takimmaiset hevoset tunsivat
päässeensä vapaiksi ryntäsivät ne suin päin etumaisten päälle, niin
että valjaat menivät vallan sekaisin, mikä seikka taas pelästytti
hevosia niin kovasti, että ne hypähtivät sivulle, tanko taittui ja
ajajien oli mahdotonta hillitä niitä syöksymästä eteenpäin. Katsoessani
niiden jälkeen tunsin jonkinlaista ylpeydentunnetta sen johdosta,
että minun oli onnistunut pelastaa itseni, tyttäreni ja matkatoverini
uhkaavasta vaarasta."

Hän vaikeni, hymyillen tyytyväisenä.

Ensi hetkessä en voinut lausua hänelle sanaakaan — niin suuttunut
minä olin. Vaan jos olisin jotain sanonutkin, olisi minut kuitenkin
keskeyttänyt mrs Lecks, sillä siinä samassa saapui hän luokseni
ja tarttui minua käsivarresta. Hän oli hyvin ankaran näköinen ja
kasvoissaan saattoi huomata kovan, teräksisen sävyn.

"Olen kuullut mitä hän kertoi", lausui hän, "ja senvuoksi haluan
vaihtaa sen miehen kanssa muutaman sanan. Vaimonne on tuolla mrs
Aleshinen kanssa. Tahdotteko olla hyvä ja kävellä sinne. Voitte viipyä
poissa neljännestunnin."

"Hyvä rouva", virkkoi mr Enderton, "minulla ei ole laisinkaan halua
puhua teidän kanssanne."

"En ole kysynyt, onko teillä halua vai eikö", lausui mrs Lecks, "Mr
Craig, viekää vaimonne niin kauas kuin mahdollista!"

Minä vedin Ruthin käsivarren kainalooni ja lähdin kävelemään hänen
kanssaan tietä eteenpäin.

Hän oli hyvin iloinen siitä että tulin hänen luokseen ja tahtoi nyt
innokkaasti tietää, mitä oli tapahtunut.

Minä kerroin hänelle kaikki, käyttäen mahdollisimman lieviä sanoja
siitä mitä hänen isänsä oli tehnyt. Ruth parka purskahti itkuun.

"Tahtoisin, että isä matkustaisi yksin!" huudahti hän. "Hän on niin
hermostunut ja säikähtää niin pian, että olisi parasta, kun hän saisi
itse pitää huolen itsestään, ja mekin olisimme onnellisemmat ilman
häntä."

Olin täydestä sydämestäni samaa mieltä, mutta en sentään virkannut
hänelle mitään.

Ruth kysyi nyt, mitenkä arvelin tämän seikkailun päättyvän.

"Ellei ajomiehelle ja pojalle satu mitään onnettomuutta", vastasin
minä, "luulen heidän ratsastavan siksi kunnes tulevat sille asemalle,
minne mekin aioimme, ja siellä hankkivat he särkyneen tangon sijaan
uuden — tai tuovat he meille toiset vaunut. Ei hyödytä mitään, jos he
palaavat ilman muuta."

"Mitenkä pian luulet heidän olevan täällä jälleen?" kysyi hän.

"Siihen kyllä kestää useita tunteja", vastasin minä. "Ajomies mainitsi,
ettei ennen asemaa ole yhtään taloa."

Ruth ja minä kävelimme erääseen mutkaan saakka, mistä näimme pitkän
kappaleen vuorenrinnettä alas puikkelehtivaa maantietä. Mutta emme
huomanneet hevosiamme, emmekä muitakaan eläviä olentoja.

Palattuamme takaisin seisoi mr Enderton yksinään tiellä. Hänen
kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja koko hänen ruumiinsa tärisi
mielenliikutuksesta. Minusta näytti kuin hän olisi pudonnut alas
joltain vuorenhuipulta ja säikähtänyt pahanpäiväisesti. Havaitsin
helposti mistä oli kysymys, samoin kuin senkin, että hän olisi
mieluummin ottanut kelpo selkäsaunan kuin kuullut ne rehelliset, mutta
kiivaat sanat, jotka mrs Lecks oli syytänyt hänelle vasten naamaa.

"Isä, mitä on tapahtunut?" huudahti Ruth. "Oletko sinä vahingoittunut?"

Mr Enderton tuijotti tyttäreensä tylsin, sekavin katsein ja kesti
muutamia minuutteja, ennen kuin hän näytti oivaltavan, mitä häneltä
kysyttiin.

"Vahingoittunutko? En. En ole vahingoittunut vähääkään. Tuumin tässä
vain muuatta seikkaa. Minä aion kulkea jalan siihen kylään tai
kaupunkiin, jonne meidän oli määrä saapua. Sinne ei voi olla enempää
kuin seitsemän tai kahdeksan engl. penikulmaa, tuskin niinkään paljon.
Tiehän viertää alaspäin ja minä ehdin saapua sinne ennen iltaa.
Siellä voin toimittaa, että te pääsette täältä pelastumaan. Minä
huolehdin, että teitä heti lähdetään noutamaan toisilla vaunuilla.
Eihän niihin tyhmiin ajomiehiin voi luottaa. Ei", jatkoi hän, tehden
kädellään torjuvan liikkeen, "älkää koettakokaan estää minua tekemästä
sitä! Teidän ja toistenkin onni ja menestys on aina minulla likinnä
sydäntäni. Vastoinkäymiset eivät minua masenna."

Sanaakaan sen enempää lausumatta alkoi hän astella tietä eteenpäin.

Nähdessäni hänen loittonevan tunsin suurta iloa. Hänen läsnäolonsa
vaikutti minuun aina epämiellyttävästi, ja äskeinen tapahtuma oli ollut
omiansa lisäämään vastenmielisyyttäni häntä kohtaan. Hän käveli yleensä
hyvin nopeasti, ja helpostihan hän voisi asemalla toimittaa jotain
meidän hyödyksemme.

Mrs Lecks istui tien vieressä. Hänen kasvonsa olivat vielä kovat ja
ankarat, vaan niissä saattoi huomata nyt myöskin tyytyväisyyttä.

Ruth lähti noutamaan vaunuista vaippaansa, ja minä sanoin mrs
Lecks'ille:

"No, te puhuttelitte mr Endertonia?"

"Puhuttelinko!" huudahti hän. "Totta totisesti tein sen! jos joku mies
yleensä tietää, minkälainen hän on kiireestä kantapäähän saakka, ulkoa
ja sisältä, sielunsa, ruumiinsa, nahkansa ja luittensa puolesta, sekä
mitä hänellä on odotettavissa tässä ja tulevaisessa maailmassa, niin
kyllä hän sen nyt varmaan tietää. Enkä minä kosketellut yksinomaan
tämänpäiväistä tapausta. Minä tein hänelle selvää hänen käytöksestään
aina siitä saakka, kun hän saarella murisi ruoka- ja asuntomaksua
vastaan, ja minä selvitin hänelle hänen jok'ikisen syntinsä sen
jälkeenkin. Nyt tunnen täyttäneeni velvollisuuteni, ja kun se nyt näin
on tehty, voimme ruveta tuumimaan, mihin toimenpiteisiin meidän on
ryhdyttävä."

Siihen olikin aika, sillä päivä alkoi jo olla lopussa.

Ensi hetkellä olin kyllä ajatellut, että kun mr Enderton ehtisi kulkea
kappaleen matkaa lähtisimme me perässä. Vaan lähemmin asiaa ajateltuani
ei se tuuma sentään ollut sopiva. Ruth oli liian heikko kulkemaan niin
pitkää matkaa, ja mrs Aleshine taas moiseen vaivaan liian raskas ja
lihava. Sitäpaitsi oli taivas tumma ja pilvinen, joten olisi ollut
liian uskallettua jättää se suoja, minkä vaunut meille tarjosivat.

Kuten odottaakin sopi alkoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine heti huolehtia
seurueen mukavuudesta, ja ensin rupesivat he etsimään ruokaa. Onneksi
meillä olikin mukanamme runsas muonasäkki.

Toisella puolen tietä oli metsää, ja maa puitten alla oli varsin
kuivaa. Minä kokosin risuja ja tein räiskyävän tulen, joka olikin hyvin
tarpeellinen, sillä ilma kylmeni kylmenemistään. Syötyämme verrattain
hyviä kylmiä ruokia lämmittelimme perinpohjin ja nousimme sitten
vaunuihin odottamaan toivomaamme pelastusta.

Meillä oli sangen mukavaa, sillä kullakin oli oma nurkkansa ja vaippoja
ja peitteitä oli yllin kyllin.

Vastoin tapaansa puhuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine sangen vähän.

Aina tähän saakka kun he olivat joutuneet onnettomuustapausten
uhreiksi, olivat he ottaneet sattumat sellaisina kuin ne olivat,
ja koettivat parhaansa mukaan viihtyä siinä olotilassa, johon he
kulloinkin olivat joutuneet. Mutta nyt oli aivan toista. Siinä nyt
istuimme yksinäisellä, korkealla vuoririnteellä kylmänä, pimeänä
iltana. Ja tähän asemaan oli meidät saattanut yksinomaan vihapäissä
tehty teko — teko, jonka kylmäverisesti oli suorittanut mies, joka
pelkäsi hevosia, eikä välittänyt maailmassa kenestäkään muusta kuin
itsestään.

He olivat tällä hetkellä siinä mielentilassa, että jos he olisivat
jotain sanoneet, olisi se ollut mitä kiivainta moittimista. Mutta he
antoivat vaimoni tunteille niin suuren arvon, etteivät hiiskuneet
sanaakaan. Koko ajan vaiti ollen he vihdoin nukahtivat.

Vähän ajan perästä seurasi Ruth heidän esimerkkiään, Minä kuuntelin
alussa jännitettynä, kuuluisiko lähestyvien vaunujen pyöräin ratinaa,
mutta vaivuin lopuksi uneen itsekin.

Kello lienee ollut kymmenen tai yksitoista kun minä heräsin siihen,
että muutamat kylmät, kevyet hiutaleet hiipasivat poskiani. Aukaistuani
silmäni en ensin hoksannut, mitä ne olivat, vaan pian pääsin niistä
täysin selville. Olimme jättäneet vaunujen ikkunan hiukan raolleen,
että raitis ilma pääsisi sisään, ja siitä nuo hiutaleet lensivät
kasvoilleni. Minä katsoin ulos ikkunasta. Ei ollut varsin pimeä, vaikka
taivas olikin pilvessä, joten näin jokseenkin selvästi, että ulkona
satoi lunta, ja että maa jo oli aivan valkoinen.

Tämän havainnon tehdessäni seisahtui vereni silmänräpäykseksi,
sillä minä tiesin, mitä merkitsevät lumimyrskyt vuoristossa ja mitä
seurauksia tästä saattoi olla meille. Sillä hetkellä ei kuitenkaan
voinut mitään toimia ja olisi ollut sekä turhaa että tarpeetonta
herättää tämän vuoksi toisia.

Tulin sitäpaitsi ajatelleeksi, että ehk'ei asemamme sittenkään ollut
niin huolestuttava kuin alussa näytti. Eihän vielä ollut talvi ja tämä
lumentulo rajoittuisi ehkä hyvinkin vähään. Ja niin suljin ikkunan,
vetäydyin takaisin nurkkaani, mutta kesti kauan ennen kuin oikein
rauhoituin.

Herättyäni huomasin, että yöllä oli satanut paljon lunta ja satoi
edelleen.

Kun Ruth näki lumen, pelästyi hän kovasti. Hän ei ollut koskaan saanut
tottua sellaiseen.

Mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en teki tämä aamuinen näky vallan
toisen vaikutuksen. He olivat sitäpaitsi jo tottuneet vastuksiin.
Ja lumimyrskyjä he olivat nähneet usein. Nämä vastahakoisuudet vain
terästivät heidän tahtoaan, ja sekin vaiteliaisuus, joka heidät oli
vallannut edellisenä iltana, oli nyt kuin pois pyyhitty, ja he olivat
jälleen reippaita, iloisia ja neuvokkaita naisia, jollaisina alunpitäen
olin oppinut heidät tuntemaan.

"Ei, mutta todellakin", huudahti mrs Aleshine, silmäillessään ulos
vaununikkuhasta, "siellähän on oikea kunnollinen, vanhanaikuinen
lumisade!"

Suurempien puitten alla sekä sellaisilla paikoilla, missä oli taaja
lehdikkö, oli lunta hyvin ohuelti — näkyipä vallan paljaitakin kohtia.
Halusimme niin pian kuin mahdollista löytää sopivan paikan, johon
tekisimme tulen, sillä vaikka olimme olleet huolellisesti vaippoihin
kääriytyneinä, olimme kuitenkin kaikki vähän viluisia.

Vaunujen laatikosta löytämälläni kirveellä irroitin minä ajoneuvojen
etupuolelta pienen laudan, josta veistin — joskin hyvin kömpelön
näköisen — lapion. Sillä aukaisin vähässä ajassa kapean polun tien
yli metsään. Sitten laitoin räiskyvän tulen, jonka ympärille kohta
ihastuneina kokoonnuimme.

Tuuli oli ankara ja lumi alkoi kasaantua suuriksi kinoksiksi. Tosin
valkea kyllä lämmitti, vaan viima oli siksi kirpeä, että palasimme
vähän ajan perästä vaunuihimme takaisin ja nautimme aamiaista. Emmekä
me syöneetkään paljasta kylmää ruokaa, sillä mrs Aleshine'lla oli
mukanaan pieni teekattila, jonka minä täytin lumella ja joka asetettiin
tulelle, joten saimme pian höyryävää, hyvälle maistuvaa teetä. Koko
aamupäivän odotimme, että meitä tultaisiin noutamaan. Olimme kaikki
verrattain hyvällä tuulella — Ruthkin, johon oli tarttunut vanhempain
naisten iloisuus ja rohkeus. Hän oli varma siitä, että hänen isänsä oli
ennättänyt rautatienasemalle ennen lumimyrskyn alkamista, joten hänessä
ei herännyt senkään vuoksi levottomuutta. Lumen tuloa jatkui yhä, ja
kinokset kävivät korkeammiksi. Varsinkin vaunujen ja erään ylenevän
maankohdan välissä sillä puolen tietä, mikä oli meitä lähinnä, kohosi
tavattoman korkea lumivalli.

Aina joka puolen tunnin perästä aukaisin minä aikaisemmin lapioimani
polun metsään. Puitten välistä saattoi nähdä pitkän kappaleen
maantietä, ja minä havaitsin, että tie useissa kohdin oli kokonaan
kinosten peittämä. Niille, jotka saapuivat meitä hakemaan, koituisi
todellakin hankala matka.

Tuskin ehtisi apu saapua ennen kuin seuraavana aamuna, vaan minun oli
vaikeata edes ajatella niin pitkälle. Naisille en kuitenkaan huolistani
mitään virkannut.

Vaippoihinsa kääriytyneinä juoksivat he aina silloin tällöin tulen
luo lämmittelemään. Ainoastaan sillä keinoin saattoivat he pysyä
lämpiminä, sillä sisällä vaunuissa oli kylmä istua, joskin siellä oli
turvassa tuulelta. Alinomaisesta lumessa astelemisesta saimme jalkamme
läpimäriksi.

Minun oli mielestäni keksittävä jokin muu keino, millä voisimme pitää
itsemme lämpiminä, Ja syötyämme päivällistä kypsyi minussa uusi
suunnitelma, jota heti ryhdyin toteuttamaan.

Vaunujen ja maakorokkeen välinen lumivalli oli jo korkeampi kuin
ajoneuvomme, joita vasten se oli tiiviisti ajautunut. Hetken
ahertamisen jälkeen olin laittanut niin korkean lokeron, että saatoin
melkein seistä siinä. Lokero, tai paremmin sanoen luola, oli aivan
vaunujen oven edessä, niin että vielä hiukan lunta luotuani yhdisti
samainen ovi meidät tuohon komeroon, jonka kattoon puhkaisin pienen
levyisen aukon. Aluksi tahtoi lumi tunkeutua sisään tuosta tekemästäni
reiästä, vaan pienen lapioni avulla onnistui minun lopuksi muodostaa
jonkinlainen mukiinmenevä savutorvi.

Sen jälkeen kiirehdin kokoamaan puita ja risuja, joista laitoin tulen
tuohon merkilliseen lumilinnaamme.

Mrs Lecks, mrs Aleshine ja Ruth olivat suurella mielenkiinnolla
seuranneet hommiani. Kun valkea sitten leimahti suuremmaksi ja savu
nousi tekemäni torven kautta ilmaan, avasin minä vaunujen oven, että
lämmin pääsi virtaamaan sisään.

"Tuopa oli todella nokkela keksintö!" huudahti mrs Aleshine. "Liesi
keskellä lumikinoksia ja vielä oikein savupiippukin. Sellaista ei vain
joka päivä nähdä!"

"Olkaamme kiitolliset keksijälle!" lausui mrs Lecks. "Vaan lienee
parasta, että annatte meille lapionne, sillä saamme luultavasti kaivaa
teidät esiin, jahka tuli on sulattanut pienen luolanne katon, ja se
putoo alas ja hautaa teidät alleen."

"Lapion saatte kyllä, mutta luulenpa, ettei katto sentään putoo
päälleni. Luonnollisesti sulattaa valkea sen, mutta ei siten, että se
romahtaisi alas, vaan se aukaisee meille vähitellen aukon, mistä voimme
hoitaa tulta."

"Voi rakkaani!" huudahti Ruth, "sinähän puhut aivan kuin meidän pitäisi
viipyä täällä hyvinkin kauan. Mutta sitähän emme voi — mehän kuolemme
nälkään."

"Sitä ei tarvitse pelätä", virkkoi mrs Aleshine. "Meillä on mukanamme
kelpo säkillinen ruokaa. Kyllä se kestää siksi kuin meitä ehditään
tulla noutamaan. Kun minä kerran varaan eväät, niin ne eivät
lopukaan kesken. Ja tulta meidän tulee pitää yllä, sillä eipä olisi
noutajillemme hauskaa löytää meidät kuoliaiksi jäätyneinä." Mrs Lecks
hymyili.

"Sinä muistelet aina lähimmäisiäsi", virkkoi hän. "Sinun lämmin
sydämesi estää sinut kyllä paleltumasta kuoliaaksi."

"Sen se on tehnyt ennenkin", vastasi mrs Aleshine ystävällisesti.
Kuten olin odottanutkin alkoi luolani katosta pian tippua vettä, ja
savuaukko kävi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Minä laitoin senvuoksi
jonkunlaisen rännin tapaisen, jota myöten vesi juoksi vaunujen takana
olevaan syvään kuoppaan. Ja kun hoidin tulta hyvin, eivät vesipisarat
ja pienet lumikasat, joita putoili katosta, voineet sitä sammuttaa.

Lumiluola avartui avartumistaan, ja sillä aikaa kuin minä olin
hakemassa risuja, putosi sen katto alas ja sammutti tulen. Minä
ajoin lumen pois ja sytytin tulen uudelleen. Molemminpuolin kohoavat
lumivallit suojelivat sitä tuulelta, joten ei ollut peljättävissä, että
viima leiskahuttaisi liekit vaunuihin päin ja sytyttäisi ne.

Iltapäivällä herkesi lumentulo, ja kun minä aukaisin uudelleen vaunujen
ja metsän välisen polun, hoitelivat naiset mielellään terveyttään
kävelemällä siinä edestakaisin.

Heidän ollessaan ulkona ja minun parhaillaan lisätessäni risuja
tuleen kuulin äkkiä rapinaa takanani. Kääntyessäni huomasin vaunuja
vastapäätä olevasta lumivallista pistävän esiin — miehen pään. Pää
oli paitsi kasvoja villavaatteella verhottu. Kasvot olivat noin
viisikymmenvuotisen mieshenkilön. Ne olivat kalpeat, laihat ja
parrattomat, joskin poskilla ja leuassa huomasi äsken kasvamaan
päässyttä sänkeä.

Tämä ihmeellinen näky hämmästytti minua niin tavattomasti, etten
voinut liikahtaa enkä lausua sanaakaan, Seisoin siinä kuin puusta
pudonneena ja tuijotin tuohon päähän, jonka kasvoille levisi hymyilevä,
hyväntahtoinen ilme.

"Voisitteko lainata minulle pataa?" kuului ääni.

Olin vähällä juosta tieheni. Näinkö minä unta? Tai kuinka oli
mahdollista, että kinoksissa oli muitakin eläviä olennoita kuin me.

Jälleen hymyili naama sangen rakastettavasti.

"Älkää pelästykö!" sanoi se. "Huomasin, että te säikähditte, ja siksi
mainitsin ensin niin jokapäiväisestä asiasta kuin padasta."

"Kuka taivaan nimessä te olette?" kysyin minä.

"Olen vain matkustaja", vastasi pää, "ja olen joutunut samallaiseen
ikävään asemaan kuin tekin. Mutta minun on tässä asennossa vähän vaikea
puhua. Voin arveluttavasti vilustua, jos makaan tässä kauan rinta
kylmää lunta vasten. Voitteko mahdollisesti lainata minulle pataa?"

Näistä sanoistaan tulin vakuutetuksi, että se todellakin oli tavallinen
ihmisolento ja senvuoksi sainkin takaisin rohkeuteni, joskin
hämmästykseni olikin rajaton.

"Ennen kuin puhumme enempää padasta täytyy minun saada tietää, kuka te
olette ja kuinka olette joutunut tänne kinosten keskelle."

"Minun on vaikeata päästä luoksenne näin pää edellä", vastasi hän.
"Siksipä kömmin takaisin suojaani ja tämän aukon kautta voimme kyllä
puhella."

"Voinko minä tulla luoksenne?" kysyin minä. "Voitte kyllä", kuului
vastaus, "Te olette nuori ja nokkela, ja minun asumukseni täällä ei ole
varsin syvällä. Minä ryömin ensin takaisin ja ojennan sitten teille
tämän lampaannahkavaipan, jonka voitte asettaa allenne, ettei teidän
tarvitse tänne päästäksenne mylleröidä paljaassa lumessa."

Minun oli jokseenkin työlästä rämpiä reiälle, vaan lopuksi kuitenkin
onnistuin pääsemään, ja tuo vieras ojensi minulle sateenvarjollaan
mainitsemansa lampaannahkavaipan.

Kohta löysin itseni jonkinlaisesta tunnelista, joka oli noin kuusi
jalkaa pitkä sekä melkein yhtä leveä. Jouduttuani toiselle puolen
huomasin olevani pienen puukatoksen alla, jonne pääsi hieman valoa
pienestä, ovessa olevasta lasi-ikkunasta. Tunsin heti, että komero oli
täynnä väkiviinahöyryä.

Olin samassa kuulevinani ikäänkuin naurua. Katseltuani ympärilleni
havaitsin eräässä nurkassa käärön kaikellaisia vaatteita ja
matkavaippoja sekä käärön toisessa päässä kaksi silmää. Vastapäätä
olevassa nurkassa oli vielä hiukan isompi käärö, jolla myöskin oli
silmät.

"Nämä kaksi naista ovat matkatovereitani", sanoi vieras, kääriytyen
samassa huolellisesti suureen vaippaansa.

Hän oli pitkä ja laiha. Hänen äänensä kohtelias ja hieno. Käytöksensä
todisti paikalla, että hän oli sivistynyt mies.

"Koska luulen, että olette utelias kuulemaan, miten olemme joutuneet
tänne, niin kerron sen teille. Aikeissa päästä täältä muutaman
penikulman päässä olevalle rautatienasemalle, lähdimme eilen matkalle
vaunuilla. Saavuimme paikalle, josta erosi kaksi tietä, ja me
valitsimme laaksotien, arvellen sen olevan mukavamman. Hevosemme olivat
jotakuinkin huonot, ja lopuksi nääntyi niistä toinen vallan. Olimme
silloin noin sadan kyynärän päässä tästä — —.

"Ajuri selitti, että oli parasta päästää nääntynyt hevonen irti,
se kyllä hiljakseen kompuroisi kotitalliinsa. Itse ratsastaisi hän
toisella hevosella rautatienasemalle, mistä hän hankkisi toiset hevoset
ja saapuisi sitten meitä noutamaan. Olimme pakotetut suostumaan siihen
ehdotukseen, sillä muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Hän sanoi, että
ellemme tahtoisi jäädä vaunuihimme, voisimme kömpiä erään lähellä
olevan katoksen suojaan, joka oli laitettu hevosten vaihtoa odottavia
ajomiehiä varten. Vakuutettuaan, ettei hän viipyisi poissa kauempaa
kuin korkeintaan kolme tuntia ratsasti hän pois — ja sen perästä emme
ole kuulleet hänestä mitään. Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt
menin minä etsimään hänen neuvomaansa kojua, jonka havaitsin verrattain
sopivaksi ja mukavaksi, ja kun arvelin, että naiset viihtyisivät
paremmin täällä kuin vaunuissa, missä oli ahdasta, johdatin heidät
tänne. Iltapuolella tuli kylmä, ja minä päätin tehdä tulen-, mikä
tietysti olisi ollut mahdotonta vaunuissa. Onneksi sattui olemaan
mukanamme laatikollinen kalifornialaista konjakkia. Minä aukaisin
laatikon kivellä ja toin tänne muutamia pulloja. Täältä kojusta löytyi
tinapönttö, jonka täytin pullojen ympärillä olleilla oljilla, kaadoin
niihin konjakkia ja sytytin ne palamaan. Siten tehdystä tulesta ei
syntynyt savua, vaan se lämmitti kuitenkin aika paljon."

Nyt ymmärsin äsken tuntemani väkiviinan höyryt, ja minun täytyy
tunnustaa, että se suuresti rauhoitti minua.

"Hämärän tultua", jatkoi vieras, "kannoin tänne eväskorimrne, ja me
söimme kevyen iltasen."

"Huomattuani, että alkoi sataa lunta, arvelin, että lumi mahdollisesti
estäisi meitä palaamasta vaunuihin, jonkavuoksi minä noudin tänne
loputkin konjakit sekä kaikki vaippamme, huopamme ja tyynymme. En
tosin luullut, että meidän pitäisi viettää täällä koko yö, vaan
olihan parasta olla varovainen. Tänä aamuna sitten huomasin todella
menetelleeni viisaasti. Kuten tiedätte, on tie nyt kokonaan lumivallien
peittämä, joten on mahdotonta päästä vaunuille."

"Ettekö ole kärsineet kylmästä?" kysyin minä. "Ja onko teillä tarpeeksi
ruokaa?"

"Olemme nähneet vilua aika lailla", vastasi hän, "vaan minä olen
keksinyt keinon, miten aikaansain matkatoverieni olon jotenkin
siedettäväksi. Olen käärinyt heidät huopiin ja vaippoihin, ja he saavat
pitää kummassakin kädessään kuumaa, kovaksi keitettyä munaa. Katsoin
paraaksi säilyttää munat lämmitysvälineiksi kuin syödä ne. Aina joka
puolen tunnin perästä keitän minä munat uudelleen mukanamme olevassa,
pienessä teepannussa. Munat säilyttävät lämmön aika hyvin, ja käsistä
taas virtaa lämpö muuhunkin ruumiiseen."

Tämän sanottuaan kuului toisesta kääröstä hiljaista tirskumista, ja
minä en tietysti voinut olla kääntymättä sinnepäin. Silmäiltyäni tuohon
iloiseen kääröön vastasin, että munat tulevat kai siten aikaa myöten
perin koviksi.

"Mukanani olevat naiset eivät ole tottuneita tällaiseen kylmyyteen, ja
siksi olen kieltänyt heitä puhumasta, etteivät tulisi hengittäneeksi
liikaa jäistä ilmaa. Tähän saakka ei meidän vielä ole tarvinnut kärsiä
nälkää, joskaan ruoasta ei enää ole paljon tietoa. Päivällisen aikaan
huomasin savua, jota tunkeutui tännekin. Minä aukaisin oven ja kahlasin
vähän matkaa lumessa nähdäkseni, mistä se tuli. Samassa kuulin ääniä
toiselta puolen tuota mahdottoman suurta kinosta, vaan en keksinyt
mitään keinoa päästäkseni sen yli. Päätin kuitenkin, että jollain
tavoin on koetettava päästä yhteyteen noitten vieraitten ihmisten
kanssa, ja minä koetin huutaa. Vaan ääneni oli niin sortunut, ettette
voineet sitä kuulla. Tuumin sitten jotain muuta mahdollisuutta — —.
Tämän suojan takaseinässä olevasta pienestä ikkunasta huomasin, että
lumi oli tiiviisti pakkautunut seinää vasten. Lumi ei kuitenkaan ollut
kovaa ja minä arvelin, ettei olisi mahdotonta kaivaa pientä tunnelia
sen läpi sitä kohti, mistä äänet kuuluivat. Ryhdyinkin työhön heti,
sillä minä pelkäsin, että jos meidän täytyy viettää täällä vielä
toinenkin yö, täytyisi meidän ehkä syödä nekin neljä kovaksi keitettyä
munaa, joita naiset lämpimikseen pitivät käsissään, ja jotka minun
taasen kohta on keitettävä uudelleen.

"Kuinka saatoitte kaivaa itsenne kinoksen läpi", kysyin, "onko teillä
lapio?"

"Ei ole. Minä käytin tinapönttöä. Kaikki kävi varsin hyvin. Joka kerta
kun pistin sen täyteen lunta, menin ja tyhjensin sen ovesta.

"Se on mahtanut olla pitkä-aikaista ja hankalaa työtä", sanoin minä.

"Onpa kylläkin. Sitä kesti useita tunteja. Mutta kun minä sitten näin
teidät, raitiovaununne sekä tulen, tulivat vaivani palkituiksi. —
Suokaa, sir, minun nyt puolestani kysyä, miten _te_ olette joutunut
tänne kinoksiin?"

Selitin hänelle muutamin sanoin onnettomuutemme. Olin tuskin ehtinyt
lopettaa, ennenkuin kuului ääntä tunnelin läpi. Se oli mrs Aleshinen
ääni.

"Haloo!" huusi hän. "Oletteko te siellä? Ja onko mahdollista, että
siellä lävessä on muitakin ihmisiä?"

Koska arvasin, että vaimoni ja molemmat toiset naiset olivat sangen
levottomia, huusin minä heille, että minä pian palajan, sekä selitin
senjälkeen vieraalle syyn, miksi en voinut viipyä kauempaa.

"Mutta sanokaa, ennenkuin jätän teidät", lausuin minä, "voinko tehdä
mitään hyväksenne? Tahdotteko todellakin lainata pataa?"

"Katsokaas, meillä ei ole enää muuta kuin hiukan ruokavarojen
jätteitä", vastasi hän, "ja matkatovereistani tuntuvat ne kovin
vastenmielisiltä. Ajattelin senvuoksi valmistaa niistä jonkinlaista
muhennosta, joka menisi helposti alas. Vaan älkää antako minun pidättää
teitä kauempaa! Neuvon teitä ryömimään tunnelin läpi jalat edellä,
sillä siten on teidän mukavampi siellä toisella puolen päästä alas."

Minä noudatinkin neuvoa ja hänen avuliaan pääsin holviin koivet edellä.
Pian hyppäsin alas omalle puolellemme minua kärsimättöminä odotelleiden
naisten keskelle.

Kuultuaan missä olin ollut ja mitä nähnyt oli heidän hämmästyksensä
tavaton.

"Vai on meillä naapurikin!" huudahti Ruth. "Tämähän on merkillistä —
ehkä tarkoitettua. Meidät mahdollisesti aiotaan ryövätä ja murhata!"

Nämä sanat kuultuaan kiirehti mrs Aleshine luokseni.

"Mr Craig", huusi hän, "jos ne ovat rosvoja, niin ryhtykää
varovaisuuteen! Meidän ei pidä antaa niille aikaa hyökätä kimppuumme."

"Siunatkoon sinua, Barb'ra Aleshine!" huudahti mrs Lecks. "Luuletko
sinä noita toisella puolen olevia ryöväreiksi! Jos niin olisi, niin
silloin, mr Craig, on teidän oma appenne ollut mukana vehkeilemässä.
Mutta siten ei nyt kuitenkaan liene. Meidän täytyy heti ruveta
tuumimaan, mitä voimme tehdä noiden ihmisraukkojen hyväksi."

"Heillä on kyllä hiukan ruokaa jälellä, vaan ei paljon", sanoin minä,
"ja sitäpaitsi kärsivät he vilua."

"Emmekö voisi heittää heille vähän risuja?" kysyi mrs Aleshine, jonka
sotaiset tunteet jo olivat ehtineet vaihtua syväksi sääliksi. "Kyllä he
ovat varmaan puolikuolleita, koska heillä ei ole muuta lämmityskeinoa
kuin kovaksi keitetyt munat."

Minä selitin, ettei heidän suojassaan käynyt päinsä tehdä tulta, sekä
esitin, että antaisimme heille vähän lämmintä teetä ja ruokaa.

"Sen me teemme!" huudahti mrs Aleshine. "Ja huutakaa heille tuon
tunnelin läpi, että kierittäkööt vaan tänne munat, niin minä keitän ne
kuumiksi kuinka usein tahansa."

"Yhden asian minä teille sanon", virkkoi mrs Lecks, samalla kun hän mrs
Aleshinen kanssa otti ruokavaroja kovin laihaksi käyneestä säkistämme.
"Ja se on, että nyt minä kuulen ensi kerran elämässäni ihmisten
lämmittävän itseään kananmunilla ja konjakilla muullakin tavoin kuin
kuin laittamalla niistä munatotia, — ja kummaa on, että he ovat
jaksaneet kieltäytyä niitä sillä tavoin nauttimasta — vaan kylmä heillä
silti taitaa olla. — Sanokaa, voimmeko heittää heille tämän korin ilman
että pannu kaatuu?"

Minä huusin herralle, että me lähetämme heille korin, jonka sitten
sateenvarjon avulla pistin tunnelin läpi.

Sydämellisiä kiitoksia huudettiin meille toiselta puolen. Ja kun kori
ja pannu palautettiin laitoimme oman iltasemme.

"En käsitä", virkkoi mrs Lecks, "mitenkä me emme huomanneet tuota
pientä katosta, vaikka se on niin lähellä."

"Sitähän minäkin ihmettelen", virkoin minä. "Mutta seikka on nähtävästi
siten, että toinen tie, jonka varrella koppi on, on alempana kuin tämä,
joten katto tuskin ollenkaan näkyy maavallin takaa, ja sitäpaitse
kasvaa sen päällä ruohoa, joten meidän oli vaikeata eroittaa sitä
maasta."

"Emmekä me osanneet ruveta mitään sellaista etsimäänkään", virkkoi mrs
Lecks. "Ainakin minä puolestani en tullut ollenkaan tarkastelleeksi
sinne päinkään."

"En minäkään", lausui mrs Aleshine. "Ja sen jälkeen kuin alkoi sataa
lunta, emme tietysti enää voineet mitään havaita."

"No niin", sanoi mrs Lecks, lopettaen tämän keskustelun, "meidän ei
ollut mahdollista löytää tuota kojua, joten voimme lohduttaa itseämme
sillä, ettemme siinäkään suhteessa olleet aaseja."

Alkoi tulla pimeä ja tunnelin kautta ei vaihdettu montaa sanaa.

"Ennen kuin laskeudumme levolle", sanoi mrs Aleshine— "koska meillä ei
ole kynttilöitä, emme siis voi valvoa — niin laittakaamme jonkinlainen
vedettävä kelkkalaitos, jonka avulla voimme lähettää noille
ihmisparoille senappitaikinaa ja pipariminttuja sille varalle, että he
sattuvat yöllä sairastumaan."

Tähän varovaisuustoimenpiteeseen emme sentään lopen lopun katsoneet
tarpeelliseksi ryhtyä. Ja sen jälkeen kuin toisella puolen oleva herra
oli vakuuttanut voivansa siellä ylläpitää lämpöä toivotimme toisillemme
hyvää yötä.

Minä lisäsin risuja tuleen ja nousin sitten vaunuihin, missä toiset
jo olivat kömpineet kukin nurkkaansa. En kuitenkaan saattanut paljon
levätä, sillä vähän väliä täytyi minun käydä vaalimassa tulta, ja sen
lisäksi kiusasivat minua mitä tuskallisimmat huolet.

Ruokasäkkimme oli jo melkein tyhjä, ja ellei pelastus hyvin pian
joutuisi, ei meillä olisi edessä muu kuin kuolema. Ja mielestäni oli
apua yhtä vähän odotettavissa huomenna kuin edellisenäkään päivänä.
Kuinka voisi kukaan päästä luoksemme monta penikulmaa ulottuvien
lumikinosten läpi?




VIIDES LUKU.

Ihmeellinen tapaaminen.


Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös ja läksin metsään keräämään
risuja. Silloin tein sen havainnon, että päällinen lumi oli muodostunut
kovaksi hangeksi.

Myrskyn jälkeen oli aurinko alkanut paistaa ja sulattanut lumen pinnan.
Yöllä oli ollut kylmä jälleen, ja lumen päällimmäinen kerros oli siten
kovettunut.

Huomattuani, että saatoin astella minne vain halusin, heräsi rohkeuteni
ja minä lähdin tarkastelemaan asemaamme.

Maantie näkyi useissa kohdin olevan kokonaan kinosten peitossa. Menin
sille paikalle missä tiet erosivat, sekä kiipesin pienelle kukkulalle,
joka oli estänyt näköalan sinnepäin.

Sieltä näin, että vuori, jota olin luullut hyvin jyrkäksi ja
epätasaiseksi, vähitellen ja loivasti viersi laaksoon päin ja oli
kokonaan kovan, kirkkaan hangen peittämä, eikä pinnalle kohonnut puita
eikä kallioita. Rinne oli noin penikulman pituinen, jonka jälkeen se
vähitellen yhtyi viheriänruskeaan alankoon.

Alhaalla laaksossa olivat puut vielä lehtipuvussa ja siellä ja täällä
näkyi helakan vihreitä paikkoja. Vuorilla ollut lumimyrsky oli
aiheuttanut vesisateen laaksoon ja virkistyttänyt sen kasvullisuutta.
Näytti aivan kuin olisi katsellut jotain toista maata.

Äkkiä huomasin hienon savun nousevan puitten välistä. Siellä asui siis
ihmisiä! Saattoiko todellakin olla mahdollista, että olimme vain yhden
tai parin engl. penikulman päässä ihmisasumuksista? Mutta mitä apua
olisi heistä? Me emme pääsisi sinne, eivätkä he tänne, ja mitään tietoa
emme saattaisi antaa sinne, sillä maantie kiersi useita penikulmia
ennen kuin se tuli tasangolle.

Katsellessani siinä alaspäin tuntui minusta ikäänkuin olisin voinut
lähteä liukumaan alas tuonne viheriäisille kentille! Tulin samalla
ajatelleeksi niitä barbaariheimoja, joiden sotamiehet nähdessään
Alppien korkeuksista Italian viljavat maat, pukeutuivat sotisopaansa ja
liukuivat alas alangoille ryöstämään itselleen aarteita ja rikkauksia.
Aivoihini iski ajatus, — ajatus, josta suuresti ilostuin. Ei olisi
hukattava yhtään aikaa! Aurinko ei vielä ollut korkealla, vaan kauan ei
kestäisi, ennen kuin sen säteet ehtisivät sulattaa kovan hankikerroksen
ja pelastuksemme kävisi siten mahdottomaksi. Ei voinut ajatellakaan,
että lumen ollessa pehmeätä voisimme lähteä vankeudestamme.

Riensin takaisin vaunuillemme ja näin siellä tulen ympärillä
kolme vakavakatseista naista. He katselivat surullisena vähäisiä
ruokajäännöksiämme.

"Tässä on kaikki mitä meillä on jäljellä", sanoi mrs Aleshine minulle,
"ja kun lähetämme noille toisille raukoille osan — se meidän tietysti
tulee tehdä — ei oma ateriamme ole paljon arvoinen. — Ellei kukaan
saavu meitä pelastamaan on se meidän viimeinen ateriamme."

Tartuin Ruth paran käteen. Hän oli hyvin kalpea ja väsynyt.

"Rakkaat ystävät", sanoin minä, "kukaan ei voi päästä tänne vielä
pitkään aikaan, ja ennen kuin apu ehtii, olemme me kuolleet. Mutta
älkää olko peloissanne! Meidän ei ole tarpeellista jäädä tänne
odottamaan. Lumen pinta on muodostunut kovaksi hangeksi, ja minä olen
keksinyt keinon, mitenkä voimme liukua alas laaksoon. Siltä paikalta
mistä tulen on vuoren rinne yhtä loivaa kuin tavallinen kelkkamäki.
Muutamissa minuuteissa pääsemme siten pois täältä kinosten keskeltä
lämpimään ja kukoistavaan laaksoon, missä myöskin asuu ihmisiä."

Ruth tarttui minua käsivarresta.

"Mutta eikö se ole hengenvaarallista?" huudahti hän.

"Sitä en luule", vastasin. "Missään tapauksessa ei se ole
vaarallisempaa kuin jäädä tänne enää tunniksikaan, sillä jos hanki
ehtii pehmetä, olemme hukassa."

"Mr Craig", virkkoi mrs Lecks, "mrs Aleshine ja minä emme paljon
ymmärrä laskettelemisesta, sillä emme ole tehneet sitä sen jälkeen
kuin olimme lyhythameisia pikkutyttöjä. Mutta te käsitätte sen asian
paremmin kuin me, ja kun te kerran sanotte, että meidän on mahdollista
liukua täältä alas, niin me sen teemme, kunhan te vaan menette edellä.
Seurasimmehan me teitä valtamerenkin poikki, missä meillä ei ollut
allamme muuta kuin muutama penikulma merivettä ja mahdollisesti
minkälaisia kaloja tahansa. Älkää tekään olko levoton, mrs Ruth! En
tiedä minkälaisilla esineillä meidän on lasketeltava, vaan minä ja mrs
Aleshine otamme teidät väliimme, niin että jos ajamme jotain päin,
loukkaannumme me, ettekä te."

Tulin hyvin iloiseksi siitä että ehdotukseni hyväksyttiin.
Nautimme hätäpikaa aamiaista, lähetettyämme ensin osan ruoistamme
onnettomuustovereillemme kinoksen toiselle puolelle.

Vieras herra huusi meille, että he kyllä muuten voivat hyvin, paitsi
että ovat liikunnon puutteessa kylmästä aivan kohmettuneet, ja
tuskallisella äänellä hän kysyi, olinko huomannut mitään pelastuksen
toivoa.

Siihen vastasin minä, että olin keksinyt keinon pelastumiseksemme sekä
että heti saapuisin hänen luokseen — minä kun nyt saatoin mennä sinne
hangen yli.

Hän lausui, että minun sanani olivat antaneet hänelle uutta rohkeutta
sekä että hänkin tekisi kaiken voitavansa minun suunnitelmani
toteuttamiseksi.

Minä ryhdyin suurella innolla valmistuksiin. Kokosin kaikki
vaunutyynymme — niitä oli neljä — ja kannoin ne sille kukkulalle, mistä
olin ajatellut laskeumisemme tapahtuvaksi. Vein sinne myöskin jonkun
verran nuoraa, jota aikaisemmin olin löytänyt eräästä vaununlaatikosta.
Sen jälkeen kiiruhdin alempaa tietä pitkin naapurimme luokse.
Saavuttuani sinne havaitsin, että ystäväni oli lapioinnut lumen pois
ovi-aukon edestä. Hän tuli minua vastaan ja tarttui käteeni.

"Jos teillä on joku ehdotus", virkkoi hän, "niin sanokaa se heti!
Meidän tilamme on todella vaarallinen. Kohta paleltuvat mukanani olevat
naiset kokonaan, ja niin käynee teidänkin naistenne kanssa — joskaan
heidän äänistään ei oikein siltä tunnu."

Minä vastasin, että minun naistoverini olivat tähän saakka kestäneet
hyvin kaikki vastukset, ja hukkaamatta aikaa tein hänelle heti selvää
suunnitelmastani.

Kuultuaan siitä tuli hän sangen totiseksi.

"Se tuntuu minusta uhkarohkealta", lausui hän, "vaan ehkä se on ainoa
pelastuskeino. Olkaa siis hyvä ja näyttäkää minulle se paikka, mistä
olette ajatellut meidän lähtevän liikkeelle."

"Kiiruhtakaamme siis", sanoin minä. "Aurinko nousee yhä korkeammalle ja
pian ehkä hankikerros sulaa. Tällä hetkellä meillä kuitenkin vielä on
talvi."

Me riensimme sille paikalle, jonne jo olin vienyt vaunutyynyt
ja köyttä. Sanaakaan lausumatta tuijotti hän ensin lumen umpeen
kinostamalle maantielle sekä sitten jyrkännettä alas laaksoon, jonka
vehreys kirkastuvan päivän valossa kävi entistä helakammaksi.

"Hm", virkkoi hän, "meillä ei ole muuta valittavissa kuin joko seurata
neuvoanne tai jäädä tänne kuolemaan."

"Tuokaa siis tänne kaikki vaunutyynynne ja auttakaa minua laittamaan
kuntoon varustuksemme."

Kun tyynyt oli tuotu asetimme me ne hangelle perätysten, niin että
ne muodostivat pitkän jonon. Senjälkeen sidoimme me yhteen, ja minun
apumieheni osoitti kaikessa siinä suurta taitoa ja näppäryyttä.

Kun patjamme oli valmis pyysin minä häntä menemään noutamaan
matkatoverinsa, ja minä puolestani lähdin hakemaan omiani.

"Mitä tulee meidän laittaa kuntoon otettavaksi mukaamme?" kysyi mrs
Aleshine.

"Me emme ota mukaamme yhtään mitään muuta kuin rahamme taskuumme sekä
huopamme ja peitteemme. Kaikki muut tavaramme jätämme vaunuihin. Ne
saamme periä sitten kun vaunut saadaan kiskotuiksi täältä pois."

Huovat ja peitteet käsivarsillamme lähdimme nyt liikkeelle ja alemmalla
tiellä tapasimme toisen seurueen. Molemmat naiset olivat käärityt
vaatteisiin aivan huppukuuruun, vaan saatoimme kuitenkin huomata,
että toinen heistä asteli keveästi, kun taas toinen pääsi vain
vaivalloisesti eteenpäin, ja täytyi heidän miehisen toverinsa heitä
alinomaa auttaa.

"Jos minun täytyy ruveta laskettelemaan", lausui mrs Aleshine, "teen
sen yhtä mielelläni vieraitten kuin ystävien seurassa — varsinkin
jos olen pakotettu katkaisemaan käteni tai koipeni. Mutta kuitenkin
tahtoisin mielelläni tutustua noihin naisiin, ennen kuin yhdessä
istumme kelkkaan" — samalla huomasi hän patjamme — "ei suinkaan ole
tarkoitus, että me lähtisimme liikkeelle tuommoisella?"

"Barb'ra Aleshine", sanoi mrs Lecks suuren villahuivinsa takaa, "ei
suinkaan sinulla ole tarkoitus vilustuttaa keuhkojasi, koska tuolla
tavalla lörpöttelet. Hieno käytös on kyllä hyvä asia, vaan odottakaamme
siksi kuin pääsemme alas."

Tästä huolimatta kiirehtivät mrs Lecks ja mrs Aleshine heti tienmutkaan
päästyämme noita vieraita naisia vastaan ja puristivat heidän käsiään.
Mrs Lecks lausui sen jälkeen julki toivomuksensa, että me kaikki
tulisimme onnellisesti alas.

Minä työnsin patjamme aivan jyrkänteen reunalle ja pyysin kaikkia
istuutumaan sille.

Epäilyksittä istuivat mrs Aleshine ja mrs Lecks heti ja ottivat kuten
olivat luvanneet, Ruthin väliinsä.

Nuori vaimoni oli kyllä peloissaan, vaan molempien vanhempien naisten
tyyni käytös, sekä minun vakaa uskoni, että kaikesta suoriudumme
onnellisesti, antoi hänelle rohkeutta.

Toisista naisista heittäytyi nuorempi heti reippaasti tyynylle, kun
taas toinen heistä äkkiä vetäytyi taaksepäin. Hänen seuralaisensa
sanoi hänelle, että hänen oli välttämätöntä laskeutua patjalle, sillä
se olisi meidän ainoa pelastuksen toivomme, ja vielä vakuutettuaan,
että me aivan varmaan tulisimme onnellisesti perille, painoi hän hänet
ystävällisesti istumaan.

Nyt vasta huomasin, että hänellä oli mukanaan suuri paketti, jonka
vuoksi sanoin hänelle:

"Kukaan ei saa ottaa mukaansa muuta kuin mitä välttämättömästä
tarvitsee. Kaikki muut tavarat ovat jätettävät tänne, ja minä luulen,
ettei ole pelkoa, että ne varastettaisiin. Ja vaikka olisikin, emme voi
siltikään ottaa mitään mukaan."

"Hyvä herrani", vastasi hän vakavasti, "tiedän yhtä hyvin kuin te,
minkälaiseen vaaraan me nyt antaudumme. Senvuoksi olemmekin jättäneet
kaikki tavaramme vaunuihimme. Mutta siitä mikä minulla on tässä
paketissa en eroa. Jos te siitä syystä kiellätte minua tulemasta
mukaan, jään kyllä, sekä etsin jonkinlaisen laudan, jolla voin yrittää
liukua alas."

Hän lausui tämän sangen kohteliaasti, vaan niin varmalla äänellä, että
minä katsoin turhaksi puhua sen enempää. Sitäpaitsi ei meillä enää
ollut aikaa keskusteluihin, ja omaksi asiakseenhan jäi, tahtoiko hän
pitää molemmat, vaiko vain yhden kätensä vapaana.

Pyysin häntä senvuoksi tekemään hyvin ja istumaan. Sitten asetettiin
aina kaksi selkä toisiaan vastaan, ja minä kompuroin lopuksi itse
ohjaajan paikalle. Sitten kiedoimme itsemme yhteen kainaloiden alla
kulkevalla peitteellä. Ajattelin nimittäin ensimäisen vaaran olevan
siinä, että joku meistä tipahtaisi matkalle.

Kun kaikki oli kunnossa, pyysin miespuolista toveriamme, joka istui
vanhemman naisen kanssa takana lähinnä minua, auttamaan minua saamaan
patjamme liikkeelle, polkaisemalla jyrkänteen reunaan.

Oli jonkun verran vaikeata päästä alkuun, vaan muutaman minuutin
perästä olimme keikahtaneet jyrkänteen reunan yli ja alkaneet liukua
alaspäin.

Aluksi kuljimme hitaasti, mutta vähitellen vauhti huimeni, ja minä
kuulin kirkaisun, josta en tietänyt kenen suusta se lähti, vaan ei
ainakaan kenenkään minun joukkooni kuuluvasta.

Olin toivonut voivani käyttää mukaan ottamaani lapiota ohjaamiseen,
vaan pian huomasin, että se oli mahdotonta. Me kuljimme nyt siis
alas vuoren hankista rinnettä, eikä suuntaamme ohjannut muu kuin
jyrkänne. Vauhtimme kasvoi joka minuutti ja pian alkoi patjamme
kieppua ympäri, niin että väliin olin etu- väliin takapuolella. Kerran
kiidimme alaspäin niin ankaraa vauhtia, että meidän kaikkien jalkamme
ponnahtivat ilmaan ja kova hanki repi kasvojamme, vaan mitään huutoja
ei kuulunut. Kaikki tartuimme kiinni patjaamme ja alasmenon nopeus
melkein pidätti meiltä hengityksen.

Liukumisemme oli kuin linnun lentoa. Minusta tuntui kuin olisimme
kulkeneet penikulmamääriä. Väliin oli kasvoni käännettyinä laaksoon
päin ja minä silmäilin alas kuin suureen pohjattomuuteen; väliin
taas ne olivat tähdätyt ylös, ja edessäni oli mahtava vuoren rinne,
jota pitkin olimme kauan ja huimasti luikuneet alas, ja joka kohosi
takanamme mahdottoman korkeana.

Vähitellen kävi kulkumme hitaammaksi, vaan vaivalloisemmaksi. Lumi oli
alempana ohuempaa ja sen päällä oli tuskin ollenkaan hankikerrosta.
Niinpä jouduimme aivan ruohoisellekin paikalle, jonka yli kyllä
pääsimme, vaan emme kolhimatta itseämme kiviä vastaan. Tulimme sitten
jälleen lumikentälle, sekä sen jälkeen uudelleen paljaalle maalle, joka
kuitenkin oli niin liukasta, että pääsimme helposti liukumaan sen yli.

Minä olisin nyt toivonut, että meidän merkillinen kelkkamme olisi
pysähtynyt, mutta vaikka mitenkä olisin lapiollani harannut vastaan,
en saanut sittenkään sitä seisahtumaan. Alaspäin me vain riensimme,
kieppuen, tanssien ja milloin mitäkin päin töytäten.

Nahkaköytemme, joka varmaankin oli kovin hankaantunut ja kulunut,
katkesi useista kohden, ja minä pelkäsin, millä silmänräpäyksellä
meidän patjamme hajoisi yhtä moneen osaan kuin se oli alkujaankin ollut.

Kun me nyt olimme entistä suuremmassa vaarassa, lujasti toisiimme kun
olimme kiedotut, päästin yht'äkkiä siteemme solmun irti — ja sekunti
sen jälkeen tunsin, että meidät viskattiin erilleen toisistamme..

Me olimme nyt aivan rinteen alla, mikä seikka olikin hyvä, sillä
muutamat meistä kierisivät alas ilman mitään tyynyjä, kun taas toiset
suonenvedon tapaisesti olivat niihin takertuneet. Itse sain tehdä
sellaisen keikahduksen, että jouduin jaloilleni ja sain lopun matkaa
juosta. Olin juuri päässyt pysähtymään, kun toiset, kukin eri tavalla,
vierivät rinnettä alas.

Nyt kuului eräästä mäen alle päässeestä kääröstä huuto:

"Oi voi, Albert Dusante! Missä sinä olet? Lucille? Lucille!"

Samassa silmänräpäyksessä nousi mrs Aleshine toiselle jalalleen —
toinen oli takertunut kiinni huopiin ja peitteisiin. Hänen hattunsa
oli aivan rutistunut ja pudonnut alas silmille. Vasemmalla kädellään
liuhutti hän keltaista kankaan palasta, jonka hän oli tullut
reväisseeksi jostain mrs Lecks'in persoonaan kuuluvasta vaatteesta ja
toisessa kädessään oli tukko paksua, kuihtunutta ruohoa, jonka hän
sivumennen oli temmaissut juurineen maasta. Hänen päällystakkinsa oli
selästä läpi kulunut, sekä hänen pyöreässä selässään näkyi ruohonkorsia
ja multaa.

Mutta kaiken tämän hävityksen keskellä loistivat hänen kasvonsa
ihastuksesta. Toisella jalallaan hypäten ja toisella laahustaen
perässään tyynyjä ja peitteitä kirkui hän: "Nehän ovat Dusantet!
Dusantet!"

Ja hän putosi polvilleen noiden kahden naisen eteen ja huusi: "Voi,
kumpiko teistä on Emily ja kumpiko Lucille?"

Minä olin rientänyt Ruthin luokse, joka istui eräällä tyynyllä. Samalla
hetkellä nousi mrs Lecks aivan hänen vierestään. Hän oli toisella
jalallaan pistänyt puhki hattunsa, joka nyt retkotti siinä ja hänen
vaatteissaan näkyivät kyllä selvät jäljet siitä, miten rajusti mrs
Aleshine oli häneen tarttunut, mutta hänen katseensa oli arvokas ja
ryhtinsä kunnioitusta herättävä.

"Barb'ra Aleshine!" huusi hän. "Vaikka Dusantet ovatkin äkkiä taivaasta
pudonneet eteesi, niin etkö voi suoda heille siunaamaa hetkeä
tunnustella kylkiluitaan ja tarkastella, ovatko heidän jalkansa tai
kätensä katkenneet."

Nuorempi naisista kääntyi mrs Aleshinen puoleen ja virkkoi: "Minä olen
Lucille."

Sekunti sen jälkeen oli tuo ystävällinen rouva kietonut käsivartensa
hänen kaulaansa.

"Teistä kahdesta olette te aina ollut lähinnä sydäntäni", kuiskasi hän
tuon hämmästyneen nuoren naisen korvaan.

Tultuani vakuutetuksi, ettei Ruth ollut vahingoittunut, riensin
auttamaan muita. Mies parka oli juuri noussut ylös tyynyltään, jolle
hän oli joutunut selälleen makaamaan suuri pakettinsa edelleen
kainalossaan. Minä autoin häntä nostamaan maasta vanhempaa naista. Tämä
oli hyvin likainen sekä saanut useita kelpo kolauksia ja näytti perin
pelästyneeltä, mutta loukkaantunut hän ei ollut.

Minä menin lähellä olevalle purolle ja noudin sieltä vettä
taskupullollani, ja saapuessani takaisin löysin mrs Lecks'in ja
mrs Aleshine'n seisomassa matkatovereittemme edessä. Kaikki he
tarkastelivat toinen toisiaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

"Nimeni on Dusante", lausui vieras herra, "mutta miksi kysytte sitä
nyt juuri tällä hetkellä? Miksi herättää se niin tavattomasti teidän
huomiotanne?"

"Miksikö?" huudahti mrs Lecks. "Sanon sen kyllä teille. Minä olen mrs
Lecks ja tämä tässä on mrs Aleshine, ja jos te todellakin olette sama
mr Dusante, joka omistatte tuon sievän huvilan pienellä valtameren
saarella, niin sanon teille, että tämä tässä on mrs Craig, joka siellä
vihittiin avioliittoon, ja tuo vesipulloa kantava herra on mr Craig,
joka kirjoitti teille sen kirjeen, jonka toivottavasti olette saanut.
Ja ellei kaiken tämän johdosta ole syytä kysyä, oletteko te mr Dusante,
niin tahtoisinpa tietää minkä johdosta..."

"Ovathan ne Dusantet! Tietysti he ovat Dusantet!" huusi mrs Aleshine.
"Laskiessamme mäkeä alas tunsin kyllä, että te olitte meitä jollain
tavoin lähellä ja meille jollain tavoin rakkaat, vaikk'en käsittänyt,
kuinka ja miksi. Ja tämä neiti on sanonut olevansa Lucille, joten siis
tämän toisen täytyy olla Emily, olkootpa he sukua millä tavoin tahansa
— —"

"Onko se todellakin mahdollista", keskeytti tuo vieras herra ja
tarkasteli mielenkiintoisesti meistä jokaista "että te olette niitä
kelpo ihmisiä, jotka ovat asuneet talossani valtameren saarella?"

"Niitä juuri olemme", huudahti mrs Aleshine. "Mutta missä
sukulaisuussuhteessa te olette Emilyyn? Ja mitä sukua on Lucille
hänelle?"

Mr Dusante astui nyt pari askelta taaksepäin ja laski pois kainalossaan
pitämänsä paketin, rientäen sitten ojennetuin käsivarsin minua kohti,
ja kyyneleet silmissään huudahti hän:

"Te siis todellakin olette mr Craig, jota minun on niin paljosta
kiittäminen'!"

"Kiittäminen _minua_!" lausuin hämmästyneenä. "Meidän on päinvastoin
kiittäminen teitä siitä, että pelastuimme kuolemasta keskellä
valtamerta!"

"Älkää sanoko niin!" virkkoi hän, surullinen ilme kasvoillaan. "Te
ette ole minulle mitään kiitollisuuden velkaa. Kiittäisin Jumalaa,
jos niin olisi. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä — —. Ja tämä siis on
mrs Craig", jatkoi hän, tarttuen Ruthin käteen, "se nuori nainen,
jonka häät vietettiin minun talossani — ja tässä mrs Lecks — ja mrs
Aleshine —!" Samalla puristi hän heidänkin käsiään. "Mitenkä minä olen
halunnut tavata teitä! Ajattelin teitä jok'ainoa päivä sen jälkeen kuin
olimme palanneet saareen ja huomanneet, että te olitte siellä olleet —
toivoisinpa voivani sanoa: vierainani. Vaan missä on pappi ja ne kolme
merimiestä? Heille ei suinkaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta!"

"Ei ole", vastasi mrs Aleshine, "he ovat tosin meidät jättäneet,
vaan heillä on luullakseni hyvä olla. Mutta olkaa nyt niin kiltti ja
sanokaa, missä sukulaisuussuhteessa olette Emilyyn ja Lucilleen?"

"Barb'ra!" huudahti mrs Lecks ja hypähti ystävättärensä luokse. "Etkö
voi antaa vieraalle aikaa edes hengähtää? Etkö huomaa hänen olevan
tästä kaikesta niin liikutetun, että hän tuskin muistaa, kuka hän on?
Jos nämä vieraat naiset siinä silmiesi edessä kuolisivat väsymyksestä
tai nälästä, olisi se sinulle paremmin kuin oikein! Parasta on, että
nyt ensin otamme selkoa, miten heidän laitansa on ja mitä voimme tehdä
heidän hyväksensä."

Nuorempi naisista riensi kiireesti luoksemme. "Voi, mrs Craig, mrs
Lecks ja mrs Aleshine!" huudahti hän. "Minä aivan joudun suunniltani
odotuksesta saada kuulla teistä kaikki!"

"Me olemme suunniltamme samasta syystä!" lausui mrs Aleshine
riemukkaasti.

"Ajatelkaa, että me olemme kohdanneet juuri täällä!" jatkoi tyttö.

Enemmän kuin kukaan muu halusin minä tietää kaikki Dusanteista, mutta
minä huomasin, että Ruth oli kalpea ja kovin väsynyt, ja että toinen
Dusanten naisista istuutui jälleen maahan, ikäänkuin hänen olisi
ollut mahdotonta pysyä seisaallaan, jonka vuoksi tulin kaksinkerroin
iloiseksi siitä keskeytyksestä, minkä aiheutti kaksi meitä kohti
nelistäen ratsastavaa miestä.

He tulivat siitä talosta, jonka olin aikaisemmin huomannut, ja toinen
heistä oli nähnyt meidän mäenlaskumme, jonka vuoksi hän toverinsa kera
kiirehti luoksemme niin nopeasti kuin mahdollista.

Kuultuaan seikkailumme hämmästyivät he kovasti, vaan kun muutamat
meistä olivat suuresti ravinnon ja levon tarpeessa, jäivät kysymykset
ja selittelyt hyvin lyhyiksi.

Miehet astuivat alas hevosten selästä. Toisen hevosen selkään
asetettiin vanhempi Dusanten naisista, jota toinen miehistä piteli
siinä toisen taluttaissa hevosta. Ruth nostettiin toisen hevosen
selkään ja minä ryhdyin häntä tukemaan. Toiset tulivat jalkaisin
perässä.

Matkaa kesti noin engl. penikulman verran, ja tie oli useissa kohdin
hyvin epätasaista. Olimmekin senvuoksi sangen tyytyväiset vihdoinkin
ehdittyämme siihen pieneen taloon, joka oli matkamme päämaali.

Tämän maatalon omistivat nuo kaksi miestä. Toinen miehistä oli
naimisissa, ja hänen vaimonsa ryhtyi heti parhaansa mukaan pitämään
meistä huolta. Hänen kotinsa oli hyvin pieni ja kaapissaan oli vain
mitä yksinkertaisimpia ruokavaroja, vaan kaikki asetti hän meidän
käytettäväksemme. Hän luovutti oman sänkynsä vanhemmalle Dusanten
naiselle, joka laskeutuikin heti makuulle. Ja me toiset nautimme
suurella halulla kelpo aterian, johon kuului paistettua sianlihaa,
maissileipää ja kahvia.

Ennen levolle menoani pyysin kuitenkin toista miehistä lähtemään
ratsain rautatieasemalle ottamaan selvää mr Endertonista ja kertomaan
hänelle meidän pelastuksestamme.

Kukaan meistä ei ollut kunnollisesti nukkunut kahteen vuorokauteen,
joten me lepäsimme makeasti aina siihen saakka kun tuli pimeä,
jolloin meidät herätettiin illalliselle. Ja niin asetuimme jälleen
pöydän ääreen kaikki muut paitsi vanhempi Dusanten naisista, joka jäi
vuoteeseensa.

Aterioituamme sytytettiin takkavalkea. Sen sekä kahden kynttilän ja
lampun valossa muuttui huone kerrassaan iloiseksi ja hauskaksi. Ilta
oli kylmä, jonka vuoksi me kaikki keräännyimme istumaan valkean ääreen.

Tuskin olimme istuutuneet, kun mrs Aleshine huudahti: "Nyt, mr
Dusante, ei enää kuolevainen ihminen — kaikkein vähemmän nainen —
jaksa odottaa saadakseen tietää, missä sukulaisuussuhteissa Lucille on
Emilyhyn ja mitä sukua te olette heille, sekä kaikkea saarella olevaa
taloanne koskevia seikkoja. Minua ei ollenkaan ihmetytä, jos tänä
aamuna olisin pelkästä uteliaisuudesta räjähtänyt kappaleiksi.

"Minun laitani on samoin", virkkoi mrs Lecks, "ja vaikka kyllä tiedän,
että kaikella on aikansa sekä ettei väsyneitä ihmisiä ole vaivattava
kysymyksillä, niin luulempa, että jos tänne tullessamme tie olisi
ollut tasainen, olisin varmasti pyytänyt teitä kertomaan kaikki! Mutta
teillä on pitkät jalat, ja niitä taas ei ole mrs Aleshinella, enkä minä
voinut jättää häntä jälkeen."

"En olisi jäänyt jälkeen, olkoonpa koipeni pitkät tai lyhyet!" tokasi
mrs Aleshine.

Ruth ja minä pyysimme myöskin mr Dusantea kertomaan, ja kunnon
isäntämme sekä hänen emäntänsä sanoivat, että jos ruvetaan kertomaan
juttuja, ovat hekin mielellään kuulijoina. Siihen hupiin he olivat
hyvin mieltyneet. Ja he istuutuivat keskellemme kahden puulaatikon
päälle.

Nuorempi Dusanten naisista, joka nyt, peitteistä ja liinoista
vapautuneena näyttäytyi kauniiksi, tummasilmäiseksi tytöksi, lausui,
että hänen aikomuksensa oli ollut ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa
pyytää meitä kertomaan historiamme, vaan kun me nyt olimme ensiksi
ehtineet tehdä pyyntömme, täytyi luonnollisesti meidän ensin saada
tyydyttää uteliaisuutemme.

"En tahdo", virkkoi mr Dusante, "antaa teidän enää silmänräpäystäkään
odottaa kertomustani itsestäni ja perheestäni."

"Nimeni on Albert Dusante. Teitä ehkä huvittaa tietää, että isäni oli
ranskalainen ja äitini amerikalainen. Minä olen syntynyt Ranskassa,
vaan en ole siellä paljon oleskellut. Suurimman osan elämääni olen
asunut Honolulussa — kauppamiehenä. Viime vuosina on minun onnistunut
koko paljon vapautua liike-elämän huolista ja ja olen senvuoksi
nauttinut vapaan elämän tarjoamista hommista ja iloista. En ole koskaan
ollut naimisissa. Tämä nuori neiti on minun sisareni."

"Mutta mitä sukua te olette — — —?" tokasi mrs Aleshine.

Samassa silmänräpäyksessä sysäsi mrs Lecks häntä polveen ja sai hänet
keskeyttämään kysymyksensä. Ja mr Dusante jatkoi:

"Vanhempamme kuolivat, kun Lucille vielä oli pieni lapsi, eikä meillä
ole ketään läheisiä sukulaisia."

Näiden sanojen jälkeen levisi mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen kasvoille
sellainen ilme, ikäänkuin he olisivat saaneet oudolla käsialalla
kirjoitetun kirjeen ja olisivat jääneet ihmettelemään, mistä maailmasta
se oli lähetetty.

"Se nainen, joka paraillaan lepää viereisessä huoneessa", jatkoi mr
Dusante, "on muuan rakas ystävä, jota pidän äitinäni."

"Mitä kummaa —!" huudahtivat mrs Lecks ja mrs Aleshine yht'aikaa ja
sellaisella äänellä, että miss Lucille purskahti sydämelliseen nauruun.

Mr Dusante jatkoi kertomustaan yhtä rauhallisena ja totisena kuin oli
alkanutkin.

"Hän oli äitini hyvä ystävä, vaikkakin oli nuorempi kuin hän. Minä
tein hänestä äidin pienelle orvolle siskolleni ja pidin yhtä paljon
häntä omana äitinäni. Tein sen sitäkin suuremmalla ilolla, että voisin
jollain tavoin palkita hänelle sen hellän hoidon ja huolenpidon, jota
hän osoitti sisarelleni."

"Hän siis on Emily?" huudahti mrs Aleshine.

"Niin, hän otti meidän nimemme — hän on mrs Emily Dusante."

"Ja te pidätte häntä äitinänne?" sanoi mrs Aleshine.

"Pidätte häntä äitinänne?", vahvisti mrs Lecks.

"Pidän", vastasi mr Dusante.

"Se on siis ainoa suhde, jossa hän on teihin kahteen?" kysyi mrs Lecks.

"Ja te häneen?" lisäsi mrs Aleshine.

"Niin", vastasi mr Dusante.

Mrs Lecks nojasi tuolinsa selkälautaan, risti kätensä ja huudahti:
"Vai>niin! Vai niin!" — jonka jälkeen hänen kasvonsa saivat sellaisen
ilmeen, ikäänkuin hänellä ei enää olisi mitään sanottavaa.

"Yksi asia on kuitenkin tosi", lausui mrs Aleshine, "ja se on, että
minä aina olen pitänyt enemmän Lucillesta!"

Näiden sanojen jälkeen hymyilimme Ruth, minä ja Lucille toisillemme.

Mr Dusante jatkoi:

"En haaskaa aikaa kertoakseni teille yksityisistä asioistamme, vaan
mainitsen ainoastaan, että muutamia vuosia sitten ostin sen saaren,
jonne te pelastuitte, ja missä minä niin mielelläni olisin tahtonut
olla isäntänänne. Saatan vetäytyä sinne silloin kun tahdon olla levossa
ja rauhassa. Rakennutin sinne kunnollisesti sisustetun talon — —."

"Sitä se todellakin oli", keskeytti hänet mrs Aleshine, "sillä
siellähän on vesijohto ja likaviemärikin, jollaisia en koskaan ole
nähnyt niin kaukana kaupungista olevissa taloissa."

"Kalustimme talomme siten kuin meitä parhaiten miellytti", sanoi mr
Dusante. "Veimme sinne kirjoja ja elelimme siellä sekä hauskaa että
hyödyllistä elämää. Viime aikoina on kuitenkin siskoni mielestä olo
siellä tuntunut liian yksinäiseltä, jonka vuoksi me olemme tehneet
pitkiä matkoja ja vain silloin tällöin pistäytyneet saarella.

"Koska en tahtonut jättää ketään niin yksinäiselle paikalle,
annoin varustaa sinne johtavan kulkuväylän rautatangoilla, siten
estääkseni rosvojen ja kalastajien veneitä pääsemästä sinne. Vaan
kun saareni on yleisen suuren purjehdusväylän varrella, en koskaan
tullut ajatelleeksi, että rautatankoni voisivat estää onnettomia,
haaksirikkoon joutuneita ihmisiä pääsemästä sinne."

"Eiväthän ne estäneetkään", selitti mrs Aleshine, "sillä me ryömimme
niiden alitse."

"Toivon, että te sopivana hetkenä kerrotte minulle, miten te pääsitte
saarelle aukaisematta tankoja. Minusta on tämän jälkeen tuntunut oikein
painostavalta ajatellessani, että nuo tangot voivat olla esteenä
haaksirikkoisten pelastumiselle."

"Sen painostuksen heittäkää", lausui mrs Lecks, jonka tunne
omistusoikeuden pyhyydestä pani hänet puhumaan, "sillä onhan jokaisella
oikeus lukita kotinsa lähtiessään sieltä pois. En minä eikä mrs
Aleshine koskaan jättäisi oviamme lukitsemattomiksi lähtiessämme
kaupunkiin, sillä ken tietää, kuka varas tai maankiertäjä sinne sillä
aikaa tunkeutuisi. Ei, sir, kyllä se oli teidän velvollisuutenne
poislähtiessänne sulkea pääsyn saareen, kun kerran jätitte sinne
talonne tyhjäksi. Merellä kulkevien on purjehdittava oikein eikä
ajettava toinen toisiaan päin. Ja jos he eivät sitä tee, vaan
aikaansaavat onnettomuuksia, niin niiden jotka joutuvat merihätään
on yritettävä päästä sellaiselle asutulle saarelle, missä heille
voidaan antaa apua ja hoitoa, aivan niinkuin maankiertäjät menevät
vaivastaloihin. Niin olisi ollut meidänkin tehtävä — en nyt sentään
tarkoita juuri vaivastaloa — ellemme olisi olleet niin tyhmiä että
lähdimme merelle vuotavalla veneellä — en tarkoita mitenkään loukata
teitä, mr Craig, muistakaa se."

"Aivan niin minunkin mielestäni", lausui mrs Aleshine, "kenelläkään
ei ole mitään sanomista siihen, että joku ihminen lukitsee porttinsa
lähtiessään pois kotoaan. Minusta voisivat kuitenkin ihmiset niin
harvaan asutuilla seuduilla asettaa kotoa lähtiessään saarensa
kulkuväylän suulle vähäsen syötävää ja juotavaa — esimerkiksi pulloon
tai tinalaatikkoon — haaksirikkoutuneille, jotka mahdollisesti sillä
aikaa saapuvat sinne veneillä, joten he eivät pääse saarelle. Toista
oli meidän, jotka saavuimme toisella tavalla. Kun he sitten huomaavat,
etteivät he pääse sisään, saisivat he vähän virkistyttää itseään
ravinnolla ja jatkaa sitten matkaansa johonkin toiseen saareen."

"Kuulehan Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks, "matkustaessasi Japaniin
ja lähtiessä jätettyäsi talosi portinpieleen paistin ja voileipiä
maankulkijoille, voisit puhua tuolla tavoin, vaan et muuten. Mutta kun
niin et ole tehnyt, niin ehkä saamme nyt kuulla loppuun mr Dusanten
kertomuksen."

"Kun me tänä vuonna ensi kerran saavuimme saarelle", jatkoi mr Dusante,
"viivyimme siellä vain vähän aikaa, sillä me kaikki halusimme tehdä
höyrypurrellani pitemmän merimatkan. Palattuamme päivälleen kuusi
viikkoa sitten — —"

"Täsmälleen viikkoa jälkeen kuin me olimme lähteneet saaresta!"
huudahti mrs Lecks.

"Olisinpa tietänyt", lausui mrs Aleshine, "että te tulisitte niin pian,
olisin antanut merimiesten elää paljaalla kalalla, itse olisin syönyt
vain vihanneksia, ja lupaanpa, että varmasti olisin saanut jauhot
riittämään muille kuudeksi päiväksi, vaikka minun olisikin pitänyt olla
niin kitsas, että käsissäni ei lopuksi olisi ollut muuta kuin luuta ja
nahkaa."

Sen jälkeen hän istuutui jälleen juhlallisen arvokkaasti.

"Palattuamme", jatkoi mr Dusante, "huomasin ilokseni, että rautatangot
olivat paikoillaan ja kaikki näytti olevan hyvässä kunnossa. Ei
näkynyt edes puista pudonneita oksia eikä rikkaruohoa, jotka olisivat
todistaneet meidän olleen poissa yli kaksi kuukautta. Äitini ja
siskoni menivät ensin huoneisiinsa, ja kun ikkunat olivat avatut
kuulin heidän ihmettelevän, miten puhdasta ja siistiä oli kaikkialla.
Minä menin kirjastoon, ja minunkin täytyi ihmetellä sitä erinomaista
siisteyttä ja järjestystä, mikä siellä vallitsi. Kirjat olivat
mitä huolellisemmassa järjestyksessä sekä huonekalut asetetut niin
maukkaasti ja tarkoituksenmukaisesti kuin suinkin. Hyvin pian löysin
teidän kirjeenne, sir. Suurimman hämmästyksen valtaamana avasin sen ja
luin — — —.

"Luettuani oli hämmästykseni vielä suurempi. Kiirehdin ruokasaliin ja
nostin inkivääriruukun uunin otsalta. Otin sieltä ensin sen pienen
ruskean paperikäärön ja näin sen alla rahat, joista kirjeessänne
mainitsitte — ja voitte arvata minkälaiseen mielentilaan tulin. En
laskenut rahoja, en koskenutkaan niihin, vaan laskin käärön takaisin
niiden päälle, istuuduin ja aloin hautoa aivoissani tätä ihmeellistä
tapahtumaa.

"Istuessani siinä syöksyivät äitini ja Lucille sisään. Ja Lucille,
jolla on vilkas mielikuvitus, vakuutti että talossa täytyi
olla tonttuja. Kaikki oli puhtaampaa, siistimpää ja paremmassa
järjestyksessä kuin lähtiessämme. Hän oli ottanut vaatekaapistaan
esiin ohuen kesäleninkinsä, ja se näytti aivan kuin se olisi juuri
tuotu suoraan pesijättäreltä. Sen poimut olivat somemmin ja hienommin
silitetyt kuin silloin kuin se oli uusi.

"'Albert', lausui äitini, joka oli aivan kalpea, 'täällä on sillä
aikaa täytynyt olla joku!' Ja hän lisäsi, että ikkunat, jotka
olimme jättäneet pesemättömiksi, syystä että lähtömme tapahtui
suuressa kiireessä, olivat nyt aivan puhtaat, ikäänkuin palvelijatar
olisi ne aivan äsken puhdistanut. Sitäpaitsi olivat huonekalut ja
lattia puhtaammat ja kirkkaammat kuin koskaan ennen. Tämä on aivan
yliluonnollista, lisäsi hän!"

Tämän kertomuksen aikana istuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine aivan vaiti
ja liikkumattomina, hiljaisen vaatimattomuuden ilme kasvoillaan. Vaan
välke heidän silmissään todisti, että he tunsivat olevansa muita naisia
ylempänä, mutta että he katsoivat sopivaksi peittää sen tunteen.

"Samassa silmänräpäyksessä riensi muuan palvelijoista sisään ja
ilmoitti, että koko jauhovarastomme oli kadonnut ja että oli tuskin
yhtään ruokia jälellä. Äitini ja siskoni, jotka tiesivät jättäneensä
saarelle runsaan varaston ruokavaroja, katsoivat kummastuneina toinen
toisiinsa. Vaan ennen kuin he ehtivät lausua sanaakaan, aloin minä
selittää asiain tilaa.

"'Täällä on poissaollessamme todellakin ollut joku", virkoin minä.
"Tässä kirjeessä ilmoitetaan, että täällä on usean viikon asunut
kahdeksan henkeä — täällä on vietetty häät ja täältä meidän talostamme
on eräs onnellinen pari lähtenyt maailmalle. Nuo kahdeksan henkeä
ovat syöneet meidän leipäämme, käyttäneet meidän mukavuuksiamme ja
pitäneet tätä taloa väliaikaisena kotinaan. Mutta he ovat kunniallisia,
rehellisiä ihmisiä, sillä he ovat jättäneet kaikki parempaan kuntoon
kuin täällä oli heidän tänne tullessaan ja tässä ruukussa on enemmän
maksua siitä kuin mitä he ovat kuluttaneet.' — Sen jälkeen luin heille
teidän kirjeenne, sir.

"En voi teille kuvailla, millä mielenkiinnolla sitä seurattiin. Me
annoimme sen jälkeen tuoda alukseltamme taloon kaikki ruokavarat,
mitkä olimme ottaneet mukaamme, ja alotimme jokapäiväisen elämämme —
vaan mitkään niistä töistä, joista ennen olimme ajankulumme löytäneet,
eivät voineet enää meitä huvittaa. Alinomaa juttelimme me vain niistä
henkilöistä, jotka olivat asuneet kattomme alla ja arvailimme, mitähän
ihmisiä ne mahtoivat olla ja saisimmekohan heitä koskaan nähdä."

"Niin", huudahti miss Lucille, "minä ajattelin teitä todellakin yöllä
ja päivällä ja kuvailin teitä jos minkälaisiksi, vaan te olette
aivan toisenlaisia kuin luulin. Väliin tuumin, että te saareltamme
lähdettyänne olitte joutuneet myrskyyn, veneenne oli kaatunut ja
te kaikki hukkuneet, ja että te sitten kummittelijoina saapuisitte
takaisin huvilaamme, nukkuisitte vuoteissamme, puhdistaisitte
ikkunoitamme, pesisitte ja silittäisitte vaatteemme ja toimittaisitte
öisin kaikenlaisia askareita."

"Hyvä jumala", huudahti mrs Aleshine. "Sillä lailla ette saa puhua!
Ajatella olevansa kylmänä haamuna tassuttelemassa pimeydessä, on
pahempaa kuin liukua alas pitkin lumivuorta, vaikkapa sen sitten
tekisikin paljaalla selällään!" — "Barb'ra!" sanoi mrs Lecks ankarasti.
"Jaa'a, se saa ihmisen kauhistumaan aivan yhtä paljon", vastasi hänen
ystävättärensä olematta millänsäkään.

"Kaksi seikkaa oli yhteydessä teidän käyntinne kanssa", jatkoi
mr Dusante, "ja ne ovat raskaasti painaneet minun mieltäni.
Toisen olemme jo maininnut — suljetun väylän, joka todisti julmaa
epävieraanvaraisuutta."

Tähän saakka en minä ollut tahtonut keskeyttää mr Dusanten itsestäänkin
usein keskeytyvää kertomusta, mutta nyt tunsin täytyväni vakuuttaa
hänelle sekä itseni että vaimoni puolesta, että olimme samaa mieltä
kuin mrs Lecks ja mrs Aleshine, ja pidimme, ettei häntä voitu mitenkään
syyttää sen johdosta, että hän oli koettanut suojella yksityistä
omaisuuttaan.

"Olette hyvin ystävällinen sanoessanne niin", vastasi mr Dusante
"mutta minä tahdon nyt joka tapauksessa mainita teille, ettei enää ole
minkäänlaisia rautatankoja väylää sulkemassa. Olen jättänyt muutamia
henkilöitä saarelle pitämään huolta huvilasta ja auttamaan sinne
mahdollisesti pelastuvia haaksirikkoisia. — Toinen asia, josta tahdon
mainita, vaivaa minua vielä enemmän. Se on: rahat inkivääriruukussa.
Minusta tuntui luonnottomalta ajatella, että minulle oli suoritettu
maksu siitä vieraanvaraisuudesta, jota muuten niin mielelläni olisin
osoittanut teitä haaksirikkoon joutuneita raukkoja kohtaan. Sellaista
ei mitenkään olisi saanut tapahtua. Minä surin sitä. Minä häpesin.
Lopultakin päätin, etten sellaista häpsää saattaisi kantaa, vaan että
ottaisin inkivääriruukun mukaani ja hakisin koko maailman halki niitä
henkilöitä, jotka minun poissaollessani olivat suorittaneet maksun
olostaan minun kattoni alla, ja kun heidät vihdoin löytäisin, jättäisin
heille ruukun sisältöineen. Kirjeestänne kävi selville, mille saarelle
olitte päättäneet lähteä, ja minä ajattelin, että ellen löytäisi
teitä sieltä, saisin ainakin tietää, mihin satamaan te sieltä olitte
matkustaneet. Ilmoitettuani äidille ja sisarelleni suunnitelmastani,
pitivät hekin sitä oikeudenmukaisena, sillä he olivat kiintyneet asiaan
yhtä paljon kuin minäkin — ja pari päivää sen jälkeen aloimmekin
etsiskeiymatkamme.

"Vaikeuksitta seurasin jälkiänne San Franciscoon ja sain tietää siellä,
missä hotellissa te olitte asuneet. Siellä sain tietää että matkanne
päämaali mahdollisesti oli Filadelfia. Olin toivonut tapaavani teidät
ennen kuin jättäisitte Kalifornian. Mutta kun otaksuin, että jo olitte
ehtineet matkanne perille, tai ainakin olitte sitä hyvin lähellä,
myönnyin siskoni toivomukseen tehdä pieniä huvimatkoja Kaliforniassa,
aikomuksella sitten seurata teitä Filadelfiaan ja kysyä siellä
sanomalehdissä mr Craig'ia. Nyt olen kuitenkin mitä merkillisimmän
sattuman kautta tavannut teidät täällä, ja siitä en voi olla tarpeeksi
kiitollinen."

"Emme mekään", vastasin minä sydän heltyneenä, "sillä mekin olemme
innokkaasti toivoneet saada tutustua teihin ja perheeseenne, ja että
tapaamisemme tapahtuisi niin pian kuin mahdollista."

"Nyt tahdon täyttää velvollisuuteni, jonka vuoksi olen matkalle
lähtenyt, ja minä vakuutan teille minulle olevan suuren ilon saadessani
täyttää velvollisuuteni."

Hän nosti nyt lattiasta paketin, jota hän niin huolellisesti oli
suojellut liukuessaan alas lumivuorta, ja joka sen jälkeen koko ajan
oli ollut hänen vieressään lattialla.

Otettuaan auki heikon huovan, joka oli kääritty paketin ympärille, sekä
sen jälkeen vielä monet paperit, oli siinä silmiemme edessä tuo tuttu,
pieni, pyöreä inkivääriruukku, joka oli ollut uunin reunalla talossa
siellä kaukaisella saarella — ruukku, jonne me olimme pistäneet maksun
asunnosta ja ruoasta.

"Minun on aivan mahdotonta ottaa vastaan noita rahoja, jotka
ovat maksetut siitä avusta, jonka minä tietämättäni olin antanut
haaksirikkoutuneille", lausui mr Dusante. "Jos olisin ollut saarella,
olisin niin mielelläni antanut teille saman avun ilmaiseksi. Ja koska
mr Craig'in kirjeestä kävi selville, että mrs Lecks oli pitänyt huolta
näiden rahojen keräämisestä ja säilyttämisestä, jätän minä nyt siis
teille, hyvä rouva, tämän ruukun sisältöineen."

"Joita minä en ota vastaan", vastasi mrs Lecks ja asetti molemmat
kätensä selän taakse. "Jos kyseessä olisi ollut vain yksi vuorokausi,
tai vaikkapa kaksi vuorokautta ja yksi sunnuntai, niin siinä
tapauksessa en sanoisi mitään, mutta kun mrs Aleshine ja minä — toiset
saavat vastata omasta puolestaan — viivymme viikkokausia vieraan
ihmisen talossa, silloin me myös olostamme maksamme — tietysti vetäen
pois palkan siitä työstä minkä olemme suorittaneet. Hyvää yötä."

Tämän sanottuaan hän nousi ja asteli vakavin askelin viereiseen
huoneeseen:

"Teiltä on ollut oikein tehty, mr Dusante", sanoi mrs Aleshine,
"että olette koettaneet seurata omantuntonne ääntä, vaan meillä ovat
omat käsitykset velvollisuuksistamme ja teillä omanne, ja molempien
käsitykset ovat saman arvoiset."

Sen jälkeen seurasi hän ystävättärensä esimerkkiä. Mr Dusante näytti
samalla hämmästyneeltä ja huolestuneelta ja katsoi minuun kysyvästi.

"Parahin mr Dusante", sanoin minä, "nuo molemmat rouvat ovat
tunnontarkkoja oikeuden ja totuuden suhteen, ja luullakseni on parasta,
ettette tällä erää koeta voittaa heitä. Mitä vaimooni ja minuun tulee,
emme mekään puolestamme voi koskea niihin rahoihin, jotka mrs Lecks on
pannut inkivääriruukkuun tarkoituksella, ettei niitä sieltä ottaisi
kukaan muu kuin te tai joku perheenne jäsen."

"No niin", virkkoi mr Dusante ja kääri ruukun uudelleen papereihin,
"annetaan sitten asian olla tällä kertaa. Mutta suokaa minun
huomauttaa, että minäkin puolestani olen hyvin tunnontarkka, mitä tulee
oikeuteen ja totuuteen."

Aikaisin aamulla palasi rautatienasemalle lähettämämme mies ilmoittaen,
että neljän hevosen vetämät suuret matkavaunut olivat matkalla meitä
noutamaan. Hänellä oli myöskin mukana kirje Ruthille mr Endertonilta.

Tämä ilmoitti tyttärelleen olevansa hyvissä voimissa, vaan olleensa
kovin levoton siitä, mikä kohtalo oli tullut Ruthin osaksi. Hän oli
kuitenkin toivonut, että lunta, joka oli estänyt häntä tuomasta apua,
sataisi niin korkealle paikalle sangen vähän. Hän oli myöskin toivonut,
että mr Craig oli laittanut tulen jollekin sopivalle paikalle, niin
että hänen tyttärensä saisi lämmitellä. Hän oli myöskin otaksunut, että
runsas muonasäkkimme takaisi tyttärelle hyvät ateriat.

Hänen levoton tunteensa oli myöskin suuresti lisääntynyt niiden
kiivaiden ja epäoikeutettujen syytösten ja vaatimusten johdosta, mitkä
ajomies oli hänelle tehnyt. Tämä oli mitä loukkaavimmalla tavalla
solvaissut häntä, vieläpä olisi tarttunut häneen käsiksikin, elleivät
saapuvilla olleet ihmiset olisi sitä estäneet ja hän itse olisi
huolellisesti lukinnut oveaan.

Nyt hän oli kuitenkin jo rauhoittunut, osaksi sen vuoksi, että ajomies
oli jo sieltä lähtenyt, osaksi sen vuoksi, että hän oli saanut tietää
tyttärensä olevan varmassa turvassa — josta viimemainitusta seikasta
hän jo aikaisemmin oli ollut vakuutettu, sillä olihan tytär jäänyt
avonaiselle valtatielle.

Vaunuja odotellessamme kerroimme Dusanteille tarkoin seikkailumme,
jotka suuresti kiinnittivät heidän mieliään.

Mrs Dusante, joka yön rauhallisesti levättyään sanoi tuntevansa
itsensä sangen terveeksi ja reippaaksi, oli hyvin rakastettava, noin
viidenkymmenen ikäinen nainen Hänen käytöksensä oli hiljainen ja
rauhallinen ja koko hänen olentonsa todisti, että hän aikaisemmin oi
hyvinkin paljon ottanut osaa seura-elämään. Pian huomasin myöskin, että
häntä suuresti huvitti tutkia ihmisluonteita.

Hänen mielenkiintonsa kohdistui etupäässä mrs Lecks'iin ja mrs
Aleshine'en, joita hän piti sangen erikoisluonteisina naisina. Mutta
hän kunnioitti heitä suuresti. Siihen tunteeseen ei hän kuitenkaan
saanut samanlaista vastinetta, sillä mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla
oli hänestä jokseenkin alhaiset käsitykset.

"On olemassa anoppeja, äitipuolia ja oikeita äitejä ja äidinäitejä ja
vieläpä joskus äidin-äidin-äitejä, jotka vielä ovat elossa", sanoi mrs
Lecks luottavasti minulle, "mutta vaikk'en epäilekään, ettei mr Dusante
olisi hyväätarkoittava ihminen, joka tahtoo tehdä velvollisuutensa
lähimmäisiään kohtaan — minulla ei ole pienintäkään syytä uskoa muuta
— niin sanoa minun sentään täytyy — koska kerran olen saanut sellaisen
kasvatuksen — ettei hänellä ole ollut oikeutta mennä ottamaan itselleen
uutta äitiä. Ottolapset käyvät vielä päinsä, vaan tällainen tapaus kuin
tässä on kysymyksessä on suoraan sanoen vastoin pipliaa ja luonnon
lakeja."

"Noilla ranskalaisilla", virkkoi mrs Aleshine, "näkyy olevan omat
tapansa! Minä puolestani en ole koskaan kärsinyt ranskalaisia
kengänkorkoja enkä ranskalaisia, arsenikin värisiä herneitä, ja jos ne
nyt tulevat meidän maahamme otto-äitineenkin, niin luulenpa, että niitä
seuraavat giljotiinit."

"En käsitä, miksi te pidätte mr Dusantea ranskalaisena", sanoin minä.
"Hänhän on yhtä paljon amerikalainen kuin ranskalainen."

"No niin", lausui mrs Lecks, "eihän minun eikä mrs Aleshine'r sovi
asettua toisten ihmisten tuomareiksi. Meidän kotiseudullamme ei ole
tapana pitää otto-äitejä, vaan jos sellainen on tapana Ranskassa tai
Sandwichs-saarilla tai itävaltioissa, niin eihän meillä tietystikään
ole siihen mitään sanomista."

"Hänhän olisi voinut ottaa samalla kertaa itselleen isänkin", virkkoi
mrs Aleshine, "vaan siinä olisi hänen pitänyt noudattaa tarkkaa
valintaa tai ainakin ottaa mrs Dusantelle tuttu henkilö, sillä se ei
olisi käynyt päinsä, että he, ollessaan hänen vanhempiaan, olisivat
vieraita toisilleen."

"Jos minä olisin sinun sijassasi, ottaisin minä nyt puolestani
itselleni jonkinlaisen ryysyn toimittamaan hatun virkaa, sillä tuolla
tulevat vaunut, ja meidän on parasta lähteä", lausui mrs Lecks.

Me otimme nyt jäähyväiset ystävälliseltä isäntäväeltämme ja asetuimme
vaunuihin niin mukavasti kuin suinkin.

Noin seitsemän penikulmaa kuljimme tien epätasaisuuden vuoksi sangen
hitaasti.

Mrs Dusante oli heikko, eikä ollut tottunut mihinkään
voimainponnistuksiin, jotavastoin mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat
harvinaisen vahvoja naisia. Seurauksena tästä oli, että heidän
hellät sydämensä pakottivat heidät tekemään kaiken voitavansa, että
mrs Dusanteen eivät koskisi kolaukset ja keikahdukset. He antoivat
hänelle kaikkein parhaimman paikan ja käärivät hänet peitteisiin ja
huopiin. Tätä tehdessään unohtivat nuo hyväsydämiset naiset kokonaan,
että tuo nainen, joka niin suurella mielenkiinnolla kuunteli heidän
kertomuksiaan kodistaan, suvustaan ja olosuhteistaan, oli vain
otto-äiti. Myöskin Ruth ja miss Lucille viihtyivät hyvin keskenään ja
minusta oli mr Dusante sangen miellyttävä persoonallisuus.

Kun sitten vihdoin saavuimme rautatienasemalle, tapasimme siellä mr
Endertonin, joka osoitti hyvin kohtuullista iloa nähdessään meidät
jälleen, mutta kovin kohtuutonta suuttumusta — jonka esineeksi eritoten
minä jouduin — sen johdosta, että hänen täytyi luopua avarasta
huoneestaan, jonne nyt sijoitettiin naiset. Se oli ainoa mahdollinen
suoja koko kestikievaritalossa.

Mainitessani hänelle, että mukanamme olevat vieraat olivat ne Dusantet,
joiden saarella me olimme asuneet, ei hän aluksi ollut sitä ollenkaan
kuulevinaan. Hän oli aina pitänyt Dusanteja keksittynä satuna,
jonka varjolla mrs Lecks ansaitsi rahaa onnettomilta haaksirikkoon
joutuneilta ihmisiltä. Kuultuaan, että mr Dusante tahtoo antaa rahamme
takaisin, heräsi hänen mielenkiintonsa, ja hän lausui:

"Ihmettelenpä, että hän on siksi omantunnonmukainen mies, vaan että
joku kieltäytyy vastaanottamasta sitä mikä hänelle oikeudenmukaisesti
kuuluu, se menee yli minun ymmärrykseni. Ainakin minä aion ottaa osani
takaisin, se on varma se. Viisitoista dollaria viikossa minun ja
tyttäreni asunnosta ja ruoasta vaati tuo nainen minulta, ja sen minä
tahdon takaisin."

"Mutta", sanoin minä, "teidän maksunnehan alennettiin samaksi kuin
toistenkin."

"Minä en muista mitään alentamista", lausui mr Enderton. "Muistan vain
sen kohtuuttoman summan, mikä minulta vaadittiin ruoasta ja asunnosta
asumattomalla saarella. Se teki minuun hyvin ikävän vaikutuksen."

"Minulla ei ole halua puhua teidän kanssanne tästä asiasta enempää",
virkoin minä. "Saatte selvittää sen mrs Lecks'in kanssa."

Mr Enderton murisi jotain ja meni huoneeseensa sangen arvokkaasti. Minä
en voinut muuta kuin nauraa kuvitellessani, millaiseen mielentilaan hän
joutuu puhuttuaan tästä asiasta mrs Lecks'in kanssa.

Jättäessään San Franciscon oli mr Dusante lähettänyt kaikki tavaransa
edeltäkäsin Ogden City'yn, missä hän oli aikonut ensi kerran pysähtyä.
Päätettiin senvuoksi, että me kaikki matkustaisimme Ogden City'yn,
jossa odottaisimme niitä tavaroitamme, jotka olimme jättäneet vuorelle.

Minun seurueeni tavarat olivat kaikki raitiovaunussa, eikä niitä
ollutkaan kuin muutamia matkalaukkuja, jotka olimme ostaneet
itsellemme San Franciscossa, sekä suuri paketti, joka sisälsi kaksi
hengsnpelastusvyötä, sillä vaikk'ei mitään muuta, niin ainakin ne
tahtoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine viedä mukanaan kotiinsa.

Aamulla sen jälkeen kuin olimme saapuneet Ogden City'yn vei mr Dusante
minut syrjään ja sanoi:

"Sir, tahdon uskoa teille, mitä aion tehdä inkivääriruukulle rahoineen,
jotka te olette sinne panneet. Ja toivon, ettette millään tavoin estä
minua. Kun tavaranne saapuvat, jatkatte te luultavasti matkaanne
itäänpäin ja me palaamme San Franciscoon. Mutta ruukun sisältöineen
jätän tänne, annettavaksi mrs Lecks'ille. Jos te tahtoisitte olla hyvä
ja ottaa sen haltuunne sekä jättää sen sitten hänelle olisin sangen
kiitollinen."

Lupasin hänelle, etten millään tavoin tahdo estää häntä toteuttamasta
aikomustaan, vaan etten mitenkään voinut ottaa vastaan ruukkua. Kenen
tulisi saada tuo porsliiniruukku sisältöineen oli hänen ja mrs Lecks'in
välinen riitakysymys ja täytyi ratkaista vain heidän keskensä.

"No, sitten teen niin", lausui hän, "että minä matkustan täältä ennen
teitä ja jätän ruukun hotellin kirjanpitäjälle pyynnöllä jättää se mrs
Lecks'ille minun lähdettyäni. Sitten ei hän voi tehdä muuta kuin ottaa
se vastaan."

Nämä mr Dusanten sanat huvittivat minua suuresti, sillä mrs Lecks oli
jo uskonut minulle tässä asiassa tekemänsä päätöksen.

"Mr Dusante ei ole maininnut minulle mitään inkivääriruukusta", oli
hän lausunut minulle. "Mutta minäpä tiedän yhtä hyvin kuin hän itse,
miten hän aikoo menetellä. Hän tuumaa hiipiä täältä pois kaikessa
hiljaisuudessa ja jättää ruukun tänne, sillä hän päättelee, että
minä silloin olen pakotettu ottamaan sen vastaan. Vaan hän saakin
nähdä, että minä olen yhtä viekas kuin hän. Olen ottanut selvän hänen
sisareltaan kadusta ja talon numerosta, missä hänen liikkeensä on
Honolulussa — minä kysyin niin, ettei hän huomannut siinä piilevän
mitään — ja jos hän nyt jättää tuon ruukun jälkeensä, panen minä
sen rahoineen kaikkineen laatikkoon ja lähetän sen pikatavarana mr
Dusantelle, niin että silloin kun hän saapuu Honoluluun, on se jo
siellä ennen häntä."

Tuntien nyt sekä mr Dusanten että mrs Lecks'in aikomukset kuvittelin
mielessäni, mitenkä inkivääriruukkua lähetetään edestakaisin
Sandwichs-saarten ja Pennsylvanian väliä molempien taistelevien koko
elämän ajan, ja tietystikin — kummankin testamenttiin liitettävän
määräyksen mukaisesti — myöskin heidän perillistensä elämän ajan. Kun
sitten laatikko vähitellen kuluisi, pantaisiin ruukku jonkinlaiseen
lekkeriin ja lekkeri sijoitettaisiin lopuksi pieneen viinitynnyriin,
mikä vihdoin asetettaisiin suuremman tynnyrin sisään — ja niin joutuisi
ruukku vallan ihmeellisten vaiheitten alaiseksi.

Olimme Ogden Cityssä kolme päivää ennen kuin tavaramme saapuivat.

Nyt valmistelimme me Dusantein kanssa eroa.

Iltaa ennen tuli Dusante luokseni ja virkkoi, että juna Ogden Citystä
lähtee hänen suureksi ilokseen länteen päin hyvin aikaisin aamulla. Hän
perheineen matkustaa siis muutamia tunteja ennen meitä.

"Se sopii mainiosti suunnitelmaani", lausui hän. "Olen jättänyt
inkivääriruukun huolellisesti pakettiin pantuna hotellin
kirjanpitäjälle, joka heti lähtömme jälkeen jättää sen mrs Lecks'ille.
Meillä on nyt kaikki kunnossa, joten otamme jo tänä iltana jäähyväiset
rakkailta ystäviltämme, minä vakuutan, että se tuntuu kovin ikävältä."

Minä ehdin tuskin vakuuttaa meidän toisten syvää surua kun muuan
poika toi minulle kirjeen. Avasin sen heti ja huomasin sen olevan mr
Endertonilta.

 "Parahin Craig!

 Olen päättänyt, etten enää jää tänne vaan matkustan iltajunalla itään.
 Haluan viettää päivän Chicagossa, ja kun arvelen, ettei teillä eikä
 muillakaan ole halua pysähtyä siellä, voin tällä tavoin saada haluni
 täytetyksi estämättä teitä. Äkkiä tekemäni päätös estää minua enää
 tapaamasta teitä ennen lähtöäni, vaan olen suuressa kiireessä ottanut
 jäähyväiset tyttäreltäni ja tämä kirje saa selvittää teille toisille
 asian laidan.

 Tahdon myöskin mainita, että olen katsonut sopivaksi — seurueemme
 päämiehenä niin ikäni kuin asemani vuoksi — ratkaista tuon
 ystävällisen riidan niiden rahojen takaisin ottamisesta, jotka
 suoritimme maksuksi olostamme asumattomalla saarella. Sain nimittäin
 tietää, että se paketti, missä rahat ovat, on jätetty hotellin
 kirjanpitäjälle osoitettuna mrs Lecks'ille, joka ei ainoastaan tähän
 saakka ole kieltäytynyt vastaanottamasta sitä, vaan tehnee sen
 vast'edeskin, vaikkei minun ymmärtääkseni hänellä ole mitään oikeutta
 olla määrääjänä tässä asiassa. Senvuoksi olen kaiken vaivannäön
 välttämiseksi ottanut paketin haltuuni ja aion ottaa sen nyt mukaani
 Chicagoon. Kohdatessamme ja'an sen kunkin vaatimusten mukaisesti.
 Tämän toimenpiteen katson kaikkein sopivammaksi ratkaisuksi siilo
 pienelle kiistalle, joka näiden rahojen omistamisesta on syntynyt.

                                              Kiireessä
                                          David J. Enderton.

 J.K. Menen asumaan Brandingerin hotelliin, missä odotan teitä.




KUUDES LUKU.

Inkivääriruukku.


Mr Endertonin kirje sekä ihmetytti että suututti minua, vaan en
kuitenkaan voinut olla hymyilemättä sille odottamattomalle tapaukselle,
joka oli äkkiä estänyt inkivääriruukun matkustelemisen edes ja takaisin
Honolulun ja Pennsylvanian välillä.

Ojensin kirjeen mr Dusantelle, joka luettuaan sen punastui kovasti.
Minä huomasin, että hän oli hyvin vihainen, vaikka hän koetti peittää
sitä.

"Tällaista minä en suvaitse", lausui hän hetken perästä.
"Inkivääriruukku on minun omaisuuttani siksi kuin mrs Lecks suostuu
ottamaan sen vastaan. Minä en nyt matkustakaan aamujunalla länteen,
vaan seuraan teitä Chicagoon, missä vaadin mr Endertonilta takaisin
omaisuuttani, jonka kanssa minulla on oikeus menetellä miten itse
haluan."

Minä menin Ruthin luokse, joka ei tietänyt koko tapahtumasta muuta kuin
että hänen isänsä oli ennen meitä matkustanut Chicagoon ja ehtinyt
ottaa vain kiireelliset jäähyväiset.

Minä en lausunut sanaakaan mr Endertonin suuren kiireen johdosta,
joka oli estänyt häntä ottamasta jäähyväiset, vaan antanut aikaa
pitkän kirjeen kirjoittamiseen. Koska Ruth ei tietänyt mitään tuosta
kirjeestä, päätin minäkin olla siitä mainitsematta. Isän kiire ei häntä
olenkaan kummastuttanut, sillä tämän tapa oli, sanoi hän, aina saapua
päämaaliin matkatovereitaan ennen.

Kerrottuani tapahtumasta mrs Aleshine'lle ja mrs Lecks'ille nämä aivan
kipenöitsivät kiukusta.

"En tiedä miksi mr Dusante tällaista tekoa kutsuu", huudahti mrs Lecks,
"mutta minä tiedän."

"Niin tiedän minäkin!" kivahti mrs Aleshine. "Samalla kun hän on
lakannut olemasta lähetyssaarnaaja näkyy hän myös lakanneen olemasta
rehellinen ihminen. Minä valitan niiden pakanoitten puolesta, jotka hän
on kääntänyt."

"Kyllä minä hänet käännän", lausui mrs Lecks, "jos vaan kerran vielä
hänet tapaan! Mennä ja ottaa mukaansa minun nimikirjoituksellani
varustetun paketin. Yhtä hyvin olisi hän voinut ottaa minun
kultasankaiset silmälasini tai kilpikonnan kuorisen kampani! Kiinni
emme enää ehdi häntä saada, mutta sähköittää minä hänelle voin, ja
saapa hän tietää, että jos hän vain uskaltaa avata minun nimelläni
varustetun paketin, niin minä lähetän poliisit hänen niskaansa!"

"Aivan oikein!" lausui mrs Aleshine. "Sinun tulee sähköttää kaikille
radan varrella oleville asemille, niin konduktöörit löytävät hänet.
Osoita sähkösanomasi mr Endertonille, — pitkälle miehelle, jolla on
harmahtava tukka ja mukanaan suuri varastettu paketti."

"Se ei todellakaan ole mikään tyhmä ajatus", virkkoi mrs Lecks,
"vaan lienee kai parasta osoittaa sähkösanoma vain hänelle ilman
persoonakuvausta. Minä teen sen heti kun saan tietää asemain nimet."

"Kirjoittaessanne sähkösanoman tulee teidän olla hyvin varovaisia",
sanein minä, "sillä se luetaan joka asemalla ja se voisi aiheuttaa mr
Endertonille suuria ikävyyksiä, joita me kaikki syvästi valittaisimme.
Voimmehan laittaa sähkösanoman sellaiseen sanamuotoon, etteivät sitä
ymmärrä muut kuin hän."

"Tehkäämme niin", sanoi mrs Lecks, "mutta kiiruhtakaamme! Minun
mielestäni ei hän ole sen arvoinen, että häntä kannattaisi säästää
ikävyyksiltä, sillä niin totta kuin tässä seison, ei hän puolestaan
ikänä ole koettanutkaan säästää ketään ihmistä ikävyyksiltä."

Sen jälkeen kirjoitettiin allaoleva sähkösanoma, joka lähetettiin
Bridgenin asemalle jätettäväksi mr Endertonille:

 "Paketti — te tiedätte mikä — on varastettu. Tiedätte myös kuka on
 varas. Jos hän jättää sen hotelliin Chicagossa, niin päästäkää hänet
 vapaaksi. Jos hän sen avaa, pankaa hanat vankilaan!

                                               Mrs Lecks."

"Luulenpa, että tämä estää hänet sormeilemasta tuota pakettia", virkkoi
mrs Lecks. "Ja vahingoksi ei olisi, jos mr Dusante lähettäisi saman
tapaisen sähkösanoman jollekin toiselle asemalle. Ja jos tuo Enderton
pelästyy niin pahasti, että hän pakenee iäksi meidän silmistämme, olisi
se meille kaikille suuri onni. Mutta sen minä teille sanon, mr Craig,
ettei rouvallenne saa mainita mitään, mikä pahoittaisi hänen mieltään.
Hänen ei tarvitse tietää mitään koko tästä tapahtumasta. Ja sen minä
sanon myöskin, että vaikka mr Enderton onkin hänen isänsä ja hänen
senvuoksi tulee häntä kunnioittaa, on hän paljon iloisempi ja vapaampi
silloin kuin tuo äijä on poissa. Mitä taas meihin muihin tulee, niin
emme me luullakseni laisinkaan sure hänen menettämistään."

"Emme totisesti", sanoi mrs Aleshine. "Hän on mies, joka ajattelee
yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa itseään, ennen kun kertaakaan ketään
muuta ihmistä — ja sen yhden kerrankin unohtaa hän heti paikalla. En
sano sitä senvuoksi, että minä yleensä vihaisin lähetyssaarnaajia. Olen
päinvastoin säästänyt heille monta ropoa, ja sen teen vast'edeskin.
Mutta häntä ei sovi enää kutsua lähetyssaarnaajaksi, koska hän kerran
on ottanut eron — ellei hän itse ole saanut harmaalle paperille
kirjoitettua eroamiskäskyä. Sitä asiaa me emme tiedä. Hän, joka luopuu
kaikista mukavuuksista kristityssä maassa ja matkustaa kääntämään
pakanoita, hän tekee kauniisti, mutta hän, joka jättää pakanat
päästäkseen nauttimaan mukavuuksista, hän on sellaisen ihmisen
vastakohta. Muuten lienee sellainen herra ehkä vaatinut kaksikertaisen
palkan ja kääntänyt vain puoliksi."

Mr Dusanten kohteliaisuus vaimoani kohtaan esti häntä ilmaisemasta
kaikkea, mitä hän apestani ajatteli, mutta luulenpa, etteivät hänen
mielipiteensä hänestä paljonkaan eronneet mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen
mielipiteistä.

Kaikki olimme kuitenkin sangen iloiset sen johdosta, ettei meidän
vielä tarvinnut erota ja seuraavana päivänä lähdimme matkaan iloisen
mielentilan vallitessa. Olimme sitäkin iloisempia syystä ettei mr
Enderton ollut seurassamme.

Ennen lähtöämme lähetti mr Dusante Kearneyn asemalle mr Endertonille
sähkösanoman, jonka sisältöä en tietänyt, vaan jonka äänilajin arvelin
olevan hyvinkin ankaran.

Saavuttuamme Chicagoon menimme heti Brandigerin hotelliin, missä emme
kuitenkaan tavanneet mr Endertonia. Hän oli vain jättänyt sinne kirjeen
Ruthille. Kirje oli näin kuuluva:

 "Rakas tyttäreni!

 Olen päättänyt, etten odotakaan teitä täällä, kuten aikaisemmin aioin,
 vaan jatkan matkaa yksinäni. On ikävää, ettemme tavanneet toisiamme
 täällä, mutta eihän kestä kauan, ennen kuin jälleen kohtaamme. Sinähän
 tiedät, ett'en minä mielelläni matkusta suuressa seurassa. Muutamat
 meidän seurueemme jäsenet aiheuttavat minulle alinomaa mielipahaa.
 Olin ajatellut matkustaa Filadelfiaan ja odottaa sinua siellä, mutta
 nyt olenkin päättänyt mennä Meadovilleen, joka on muuan pieni seutu
 Pennsylvaniassa, missä nuo molemmat naiset, mrs Lecks ja mrs Aleshine,
 mikäli muistan kuulleeni, asuvat. Toivon tapaavani koko seurueen ennen
 kuin otan lopullisesti jäähyväiset, ja minä otaksun, etteivät nuo
 molemmat naiset aio matkustaa kauemmaksi kuin missä he asuvat. Liitän
 tähän mukaan miehellesi kirjeen, joka koskee eräitä käytännöllisiä
 asioita. Toivon hänen lopunkin matkaa pitävän sinusta hyvää huolta,
 josta olen hänelle sangen kiitollinen.

                                                       Isäsi."

Minulle kuuluvan kirjeen sisältö oli seuraava:

 "Mr Craig!

 Minun mielestäni olisitte te voinut estää niiden hävyttömien
 sähkösanomien lähettämisen, jotka olen saanut parilta seurueeseenne
 kuuluvalta henkilöltä, mutta tämä ei ole ensi kerta jolloin olen
 pettynyt henkilöissä, joihin olen luottanut. En lähetä mitään vastausta
 sähkösanomiin, tahdon vain sanoa, etten anna laisinkaan peloittaa
 itseäni täyttämästä aikomustani, mitä tulee rahojen oikeudenmukaiseen
 jakamiseen. En tee sitä sen pienen summan tähden, mikä lankee tyttäreni
 ja itseni omaksi vaan periaatteen vuoksi. Rahat olisi pitänyt jättää
 minulle eikä kenellekään muulle ja minun asiani on toimittaa jako.
 Minä pidän kiinni periaatteistani ja oikeuksistani. Koska kuitenkin
 tahdon välttää kaikkea tarpeetonta sanakiistaa, matkustan Meadovilleen,
 missä minä, heti kuin kaikki seurueemme jäsenet ovat sinne saapuneet,
 oikeudenmukaisesti toimitan jaon. Otaksun, ettei tuo Dusante-niminen
 mies ole niin hullu, että tarpeettomasti jatkaa matkaansa kauemmaksi
 kuin Chicagoon. Teidän velvollisuutenne on saada hänet älyämään miten
 sopimaton sellainen matka olisi.

 Teidän

                                              D.J. Enderton."

Ruth'in kirje luettiin koko seurueelle ja minun näytettiin yksityisesti
mr Dusantelle, mrs Lecks'ille ja mrs Aleshinelle.

Muutaman silmänräpäyksen perästä huudahti mrs Lecks:

"No niin, lopen loppukin en ole kovin vihainen, sen johdosta, että tuo
vanha peto on tuolla tavoin lähtenyt tiehensä, sillä saammehan me siis
matkustaa koko lopun matkaa ilman häntä. Ja siitä minä olen varma,
ettei hän ole pistänyt sormiaan ruukkuun. Siltä tuntuu ainakin hänen
kirjeestään päättäen. Me olemme hänet tarpeeksi peloittaneet."

"Mutta kyllä hän on koko porsas!" huudahti mrs Aleshine. "Mennä nyt
juuri siihen kaupunkiin missä me asumme ennen meitä. Siellä hän
tietysti kertoo jokaiselle kaikki meidän seikkailumme, niin että meidän
sinne saapuessamme se on jo vanhentunutta kuin viimeviikkoinen leipä."

"Tuo Dusante-niminen mies", lausui mainittu herra aivan rauhallisesti,
"ei aio väistyä päämaalistaan. Hän jätti saarensa voidakseen antaa mrs
Lecks'ille takaisin inkivääriruukun sisältöineen. Hän matkustaakin
senvuoksi teidän kanssanne Meadovilleen saadakseen, vaikkapa lakia
hyväkseen käyttäen, takaisin omaisuutensa. Sen jälkeen hän toteuttaa
alkuperäisen aikomuksensa."

Me lausuimme kaikki ilomme sen johdosta, että saamme pitää häntä ja
hänen seuruettaan matkatovereinamme lopunkin matkaa. Ja mrs Lecks
tarjosi heille heti asunnon luonaan niin pitkäksi aikaa kun he vain
suvaitsisivat olla.

"Olin juuri aikeissa pyytää heitä meille", sanoi mrs Aleshine, "vaan
mrs Lecks ennätti ennen minua. Mutta mr Craig rouvineen tulee minun
luokseni, ja koska asuntomme ovat aivan lähekkäin, voimme tavata joka
päivä. Ja jos mr Enderton viipyy hotellissaan, on hän tilaisuudessa
tulla tapaamaan tytärtään niin usein kuin vaan haluaa. Minä en tahdo
ajaa ketään ulos, olkoon hän pakana tai vieläkin pahempi. Vaan enempää
kuin korkeintaan kerran tai kaksi en saata tarjota hänelle teetä sen
jälkeen mitä on tapahtunut."

Koska Dusante sekä Ruth, jotka eivät olleet ennen olleet Chicagossa,
tahtoivat katsella kaupunkia, viivyimme me siellä kaksi päivää. Pidimme
kuitenkin kiirettä, sillä tiesimme mr Enderton'in meitä odottavan.

Toisen päivän iltapäivällä menin hotellin lukusaliin tavatakseni siellä
seurueemme jäsenet valmiina retkeilyihin. Siellä ei kuitenkaan ollut
muita kuin mrs Aleshine, joka jo valmiiksi pukeutuneena odotti lähtöä.

Tuskin olin ehtinyt lausua pari sanaa kun siihen astui mrs Lecks ilman
päällysvaatteita ja sukankudin kädessään. Hän istuutui nojatuoliin,
asetti silmälasit nenälleen ja alkoi kutoa.

"Etkö sinä aiokaan lähteä ulos? kysyi hänen ystävättärensä ihmeissään,

"En", vastasi mrs Lecks, "olen jo nähnyt kaikki mitä olen halunnutkin
ja nyt aijon jäädä tänne lepoon ja rauhaan."

"Eikö mr Dusante sitten lähde ulos?" kysyi mrs Aleshine.

Mrs Lecks asetti kutimensa polvelleen, otti silmälasit nenältään,
taittoi ne kokoon ja laski ne viereiselle pöydälle. Samalla kääntyi hän
tuolillaan ystävättärensä puoleen.

"Barb'ra Aleshine", sanoi hän päättäväisellä äänellä, "onko sinun
päähäsi koskaan pistänyt, että minä valitsisin mr Dusanten?"

"En tahdo sitä myöntää enkä kieltää", vastasi mrs Aleshine, samalla
kun hän risti lihavat kätensä. Ja samalla hänen kasvonsa loistivat
sydämellisestä myötätunnosta. "Mutta sen minä sanon — kuulkoon sen
kuka tahansa — että jos sinä valitset mr Dusanten ei siinä asiassa
ole sivullisilla mitään sanomista. Eipä siksi, että minä olisin juuri
hänet sinulle valinnut, jos nimittäin minä olisin saanut määrätä, sillä
minusta sinun valitullasi pitäisi olla amerikalainen nimi eikä hänen
sitäpaitsi tarvitse omistaa saaria. Mutta olethan sinä täyskasvuinen
nainen ja voit itse tehdä valintasi. Ja oma asiasi on, menetkö
uudelleen naimisiin vai et, vaan onhan jo joka tapauksessa yksitoista
vuotta siitä kuin riisuit surupukusi miehesi kuoleman jälkeen, ja jos
mr Lecks tällä hetkellä nousisi haudastaan, niin laskisi hän käden
sydämelleen ja sanoisi, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi häntä
kohtaan ennen ja jälkeen hänen kuolemansa. Jos sinä nyt siis tahdot
mennä uusiin naimisiin ja valitset mr Dusanten, niin kenelläkään ei ole
siihen mitään sanomista. Te olette molemmat jo ehtineet kypsyneeseen
ikään ja tiedätte mitä teette. Ja mitä hänen sisareensa tulee, niin
arvelen, ettei hänen enää kauan tarvitse hänestä huolehtia. Ja jos
katsot sopivaksi hankkia itsellesi otto-äidin, niin on se sinun oma
asiasi, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä."

"Siinäkö kaikki?" lausui mrs Lecks.

"On tällä kertaa", vastasi ystävätär, "vaan ehkä tulee enemmän, kunhan
olen lähemmin ajatellut asiaa. —

"Niin — ompahan todellakin vielä jotain sanottavaa, ja olen hyvin
iloinen, että mr Craig on täällä ja kuulee sen. Jos minulla olisi joku
erityinen tunne mr Dusantea kohtaan ja pitäisin häntä miehenä, joka
— en kuitenkaan sellaisena miehenä, jollaista minä toivoisin, sillä
hänellä on hieman ulkomaalaisia tapoja, samoin kun hän on vähän liiaksi
sidottu Sandwichs-saariin — mutta joka tapauksessa miehenä, joka on
kristitty gentlemanni, minkä seikan kyllä huomaa hänen sanoistaan ja
käytöksestään — rakastava veli hän on sekä hellä ja huomaavainen poika,
joksi itse on tehnyt itsensä — ja kelpo aviomies hänestä tulisi — niin,
jos minä tuntisin jotain erityistä tunnetta häntä kohtaan, valitsisin
minä hänet — en äkkiä enkä ummessa silmin suinkaan, vaan tavalla,
joka sopii minun ikäiselleni naiselle. Ja jos hän tuntisi samallaista
tunnetta minua kohtaan ja luulisi voivansa tehdä elämäänsä sellaisen
muutoksen — joskin se häneen nähden on jo jokseenkin myöhäistä — mutta
jos hän nyt joka tapauksessa tahtoisi naisen, joka olisi tarpeeksi
iäkäs ja sekä suruja että iloja kuin myöskin yksinäisyyttä kokenut,
että hän saattaisi olla varma siitä, että sellaisena kuin hän hänet
otti, sellaisena hän pysyisi — jos niin olisi, niin, silloin minä
ainoastaan — sen sanon — osoittaisin mieltymystäni häneen niin
paljon, että hän ymmärtäisi, ettei hänen tarvitsisi tehdä muuta kuin
tulla minun tyköni ja tehdä ehdotuksensa. Ja silloin minä antaisin
hänelle myöntävän vastauksen ja niin olisi kaikki selvää — eikä
kellään ihmisellä maailmassa olisi sen johdosta muuta sanomista
kuin toivotettava onnea, ja mennä sitten kotiinsa ja ryhtyä omiin
askareihinsa — —."

"Mutta nyt minä sanon sinulle Barb'ra Aleshine — ja teille mrs Craig.
— etten minä tunne mr Dusantea kohtaan sellaista tunnetta, enkä minä
aio häntä valita. Ja vaikka hän tulisi ja tekisi minulle ehdotuksensa,
sanoisin minä hänelle — ystävällisesti mutta varmasti — että hänen on
suotta vaivata itseänsä, ja että jos hänellä olisi halua katsahtaa
johonkin toiseen naiseen — vaikkapa se olisikin parhain ja läheisin
ystäväni maan päällä — tarjoutuisin minä tekemään voitavani, että
heidän avioliittonsa tulisi niin onnelliseksi kuin mahdollista. Ja
tapahtuipa mitä tahansa, en lausuisi sanaakaan — vaikka tietysti
minulla olisi oikeus ajatella mitä tahansa. No niin, nyt olen sanonut
kaikki suoraan. Jos kenenkään valitsisin, valitsisin hänet, ja ellen
ketään valitsisi, en häntäkään valitsisi: Ja nyt en sitä tahdo tehdä,
enkä teekään."

Sen jälkeen asetti hän jälleen silmälasit nenälleen ja tarttui
uudelleen kutimeensa.

Mrs Aleshine katseli ystävätärtään loistavin silmin.

"Sinun sanasi veivät kokonaisen taakan hartioiltani", lausui hän.
"Ei senvuoksi, että se olisi mitään särkenyt sisimmässäni, etkä sinä
missään tapauksessa olisi koskaan saanut tietää, että minulla mitään
taakkaa olisi ollut, vaan nyt se on joka tapauksessa poissa, ja minä
olen sen vuoksi hyvin iloinen. Ja mitä siihen tulee, että minä olisin
päättänyt valita jonkun, ei sinun sen vuoksi tarvitse olla levoton —
niin, kun sinä puhut parhaasta ja lähimmästä ystävästä ymmärsin kyllä,
että sinä tarkoitit minua. Mutta minkälainen olenkin, ja minkälainen
hän onkaan, ja mitä minä ajattelen hänestä ja hän minusta en koskaan
saattaisi sanoa hänen palatessaan Japanista äitinsä syliin: 'George,
hän jonka annan sinulle isäksi, on ranskalainen'."

Nämät sanat kuultuani purskahdin nauruun, mutta mrs Lecks lausui
totisena:

"Nyt siis olemme selvillä siitä kuka hänet valitsee, ja asia on
päätetty."

"Se on selvä", virkkoi mrs Aleshine ja riensi vastaan toisia
matkatovereitamme, jotka juuri saapuivat sisään.

Useina päivinä en voinut olla itsekseni nauramatta, katsellessani ylen
kohteliasta mr Dusantea, sillä minä ajattelin, että mitäpä hän sanoisi,
jos hän tietäisi, miten nuo naiset olivat, hänen vähintäkään aihetta
antamatta, tehneet päätöksen avioliiton solmimisesta hänen kanssaan.
Luulenpa melkein, että hän olisi pitänyt sitä kaikista matkansa
vaiheista suurimpana yllätyksenä.

Matkalla Chicagosta tuohon pieneen maalaiskaupunkiin Pennsylvaniassa
pysähdyimme useissa paikoissa, missä Ruthille ja Dusanten naisille oli
jotain katselemisen arvoista. Mrs Lecks ja mrs Aleshine suostuivat
aina jalomielisesti pysymään mukana, vaikka tiesin heidän kiihkeästi
kaipaavan kotiin.

He olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi mrs Dusanten kanssa, ja nuo
kolme naista juttelivat toistensa kanssa kuin vanhat ystävät.

"Me olemme kysyneet, saammeko kutsua häntä Emilyksi", uskoi mrs
Aleshine minulle, "ja hän vastasi siihen myöntävästi. Olen koko ajan
toivonut, että niin tapahtuisi, sillä minusta on tuntunut, kuin
olisimme tunteneet heidät jo kauan — Lucillen ja Emilyn. Mutta niin
kauan kuin kannoin taakkaa mrs Lecks'in ja mr Dusanten tähden, en
suinkaan voinut sitä tehdä. Se soti minun tunnettani vastaan. Nyt on
asia selvä, ja vaikkei Emily vastannutkaan toiveitani, on ainakin
Lucille aivan sellainen, jollaiseksi olin hänet kuvitellutkin. Mitä
muuten Emilyhyn tulee, en koskaan ole tavannut naista, joka niin
mielellään kuin hän tahtoo oppia toisista, joilla on enemmän kokemusta
kuin hänellä."

Saavuimme Meadovilleen aikaisin iltapäivällä, ja meitä kummastutti
suuresti, ettei mr Enderton ollut vastassa asemalla.

Sen sijaan huomasimme kolme henkilöä, jotka meitä sekä hämmästyttivät,
että ilostuttivat. He olivat tuo punapartainen matruusi sekä nuo kaksi
hänen toveriaan, jotka olivat meidän vanhoja ystäviämme. Kaikki kolme
olivat kerrassaan hyvissä vaatteissa ja nähdessään meidät tervehtivät
he meitä sotilaallisen komeasti.

Kuului pelkkiä ilon huudahduksia. Mrs Aleshine pudotti laukkunsa ja
sateenvarjonsa ja riensi heitä vastaan ojennetuin käsivarsin. Samalla
kiiruhdimme myös minä, Ruth ja mrs Lecks heidän luokseen ja tervehdimme
heitä sydämellisesti.

Kun Dusantet saivat kuulla keitä he olivat, tulivat he melkein yhtä
iloisiksi kuin mekin, ja mr Dusante lausui yksinkertaisin sanoin
tyytyväisyytensä sen johdosta, että hän nyt sai tavata muutkin jäsenet
siitä seurueesta, joka oli pelastunut hänen saarelleen.

"Voi, miten hauskaa on tavata teitä!" huudahti mrs Aleshine. "Minä olen
niin iloinen, etten tiedä, seisonko päälläni vai jaloillani! Mutta
kuinka taivaan nimessä te olette joutuneet tänne?"

"Siinäpä se onkin merkillinen historia", virkkoi punapartainen.
"Jätettyänne meidät Friscoon, tunsimme mielemme vähäsen raskaiksi,
ja kun emme löytäneet sopivaa laivaakaan, jonne olisimme voineet
astua palvelukseen, alkoi elämä tuntua vieläkin tukalammalta. Mutta
silloin saapui kaupunkiin entisen laivamme isännän asiamies, ja
me saimme häneltä palkan viime matkasta. Kun sitten olimme vähän
siistineet kasvojamme, tuumimme, ettemme enää viitsi mennä millekään
kauppalaivalle, sillä niissä ei saa muuta kuin vanhentuneita
laivakorppuja. Ja useimmiten saavat ne vielä vuodonkin, jolloin on
pumpattava vettä yötä päivää ja lopuksi saattaa jäädä itse kalojen
ruoaksi. Niin iski sitten aivoihimme ajatus kuin ankkuri meren pohjaan,
että olisi, piru vie — anteeksi, rouvat — paljon lystimpää ruveta
kääntämään turvetta ja penkomaan kaunista maata ja tekemään muita
rauhallisia askareita sekä syömään hyvää ruokaa, sellaista, jommoista
laitatte te, mrs Aleshine, ja tanssimaan teille merimiestansseja ja
vapaahetkinä kesyttämään lintuja — —. Eikös niin tuumattu, Jim ja Bill?"

"Niin tuumattiin", vastasivat molemmat mustapartaiset merimiehet.

"Kuulkaas nyt, veikot!" sanoin minä. "Älkäämme nyt tuhlatko suotta
näitä kolikoita, vaan käyttäkäämme ne matkaa varten mrs Aleshinen
luokse, te kun jätitte meille osoitteenne pienelle paperinlapulle."

Mrs Aleshine nyökäytteli innokkaasti päätään, ikäänkuin peläten
keskeyttää tuota jännittävää historiaa.

"Ja jos hänellä on puutarha, niin kaivamme ja mylleröitsemme me
siellä parhaamme mukaan, ja jos vettä löytyy, niin kalastamme —
teemme mitä vaan ja allekirjoitamme kontrahdin kuinka pitkää matkaa
varten hyvänsä ja uskollisesti seisomme hänen rinnallansa sateessa ja
päivänpaahteessa, pidämme vartiota päivällä ja yöllä ja tottelemme mitä
hän ikänä näkee hyväksi määrätä. Eikös niin päätetty, Jim ja Bill?"

"Niin päätettiin!" vastasivat hänen toverinsa totisina.

"Voi teitä, rakkaat ystävät!" huudahti mrs Aleshine, samalla
kun kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan. "Se kontrahti
allekirjoitetaan, ja minä teen työtä yöt ja päivät keksiäkseni teille
jotain tekemistä. Minulla on kyllä jo palveluksessani mies, joka hoitaa
taloani, vaan olen monasti ajatellut, että olisipa minulla vaan joku,
johon voisin täydellisesti luottaa, ostaisin ne molemmat pellot Squire
Ramsey'ssa ja rupeisin harjoittamaan liikettä punasipuleilla, ja te
ilmestytte kuin enkelit taivaasta, ja jos tahdotte, niin voimmehan me
muodostaa punasipuli-osuuskunnan."

"Sen me teemme, rouva", sanoi punapartainen. "Perustakaamme osuuskunta
tai yhdyskunta tai mikä kunta tahansa, mutta kyllä pitää sipulien
kasvaa. Määrätkää te vaan!"

"Hm", sanoi mrs Lecks, "älkäämme tällä kertaa puhuko siitä, miten se
mahdollisesti tulee kannattamaan. — Te siis tulitte suoraan tänne?"

"Niin tulimme", vastasi merimies, "mutta emme tavanneet täällä muita
kuin tuon papin. Se sai meidät vähän hämmästymään, vaan hän ilmoitti,
ettei hän jää tänne asumaan ja että te saavutte pian. Sitten me
asetuimme ravintolaan asumaan ja olemme sen jälkeen kolmen päivän
käyneet jok'ikisellä junalla teitä vastassa."

Minun mielestäni oli meidän nyt lähdettävä asemalta, vaan siellä ei
ollut muuta kuin yksi ainoa ajuri. Siihen mahtui vain kaksi henkeä, ja
minä asetin siihen Ruthin ja mrs Dusanten. Viimemainittu oli väsynyt
pitkästä matkasta ja Ruth taas tahtoi nähdä isänsä niin pian kuin
mahdollista. Käskin ajurin ajamaan ravintolaan, jonne aioimme asettua
siksi kuin mrs Lecks ja mrs Aleshine saisivat kotinsa kuntoon.

"Mrs Craig on iloinen saadessaan tavata isänsä, joka näkyy kokonaan
unohtaneen saapua vastaan asemalle". lausui mrs Aleshine.

"Peijakas, lähtikö hän ravintolaan!" huudahti punapartainen. "Eihän
pappi siellä asu."

"Missä hän sitten asuu?" kysyi mrs Aleshine.

"Teidän talossanne, rouva", vastasi merimies.

"Herra siunatkoon, mitä hän meillä tekee?!" huudahti mrs Aleshine,
jonka silmät aivan säkenöivät hämmästyksestä ja suuttumuksesta.

"_Yhden_ asian hän ainakin on tehnyt, nimittäin antanut maalata talonne
portin", virkkoi punapartainen merimies.

"Mitä te sanotte?" huudahtivat mrs Aleshine ja mrs Lecks yhteen ääneen.

"Niin", jatkoi merimies, "pappi sanoi, ettei hän tahtonut katsella
tyhjäntoimittajia. Ja sitten silmäili hän ympärilleen ja huomasi, että
maali portista oli jonkun verran kulunut. Hän lähetti Jimin ostamaan
pensselin ja maalia — —"

"Ja minun laskuuniko?" kysyi mrs Aleshine.

"Tietysti, rouva", vastasi merimies. "Sitten Jim ja Bill raaputtivat
kokonaan pois vanhan maalin ja minä maalasin portin — minähän olen
laivalla tehnyt paljon sellaista työtä. Ja minusta siitä tulikin
oikein hieno: punainen ylhäältä, alhaalta valkoinen ja pylväät kuin
höyrylaivan savupiiput."

Mrs Lecks ja mrs Aleshine katsoivat toinen toisiaan.

"Ja hän käski teidät sen tekemään?" sanoi mrs Lecks.

"Käski", vastasi punapartainen. "Pappi sanoi, että aina on tehtävä
jotain hyvää. Sitten hän puhui vielä jostain muusta, mikä myös olisi
maalattava, vaan sitä me emme ole vielä ehtineet. Minä luulin, että te
olitte käskenyt niin tekemään."

"Teitä en syytä lainkaan", sanoi mrs Aleshine, "vaan otanpa minä
tästä asiasta selvän, sen sanon. Mutta mitenkä ihmeessä hän on tullut
menneeksi minun talooni? Ja mitenkä hän on päässyt sisälle? Sitä en
käsitä."

"Minulle on kertonut siitä asiasta siellä asuva tyttö", lausui
merimies. "Hän sanoi papin tulleen sinne ja lausuneen, että hän oli
mrs Aleshinen hyvä ystävä, ja että hän oli matkustanut yhdessä teidän
kanssanne. Sitten hän sanoi, että jos te olisitte kotona, ette te
antaisi hänen mennä asumaan ravintolaan, ja koska hän tiesi, miten mrs
Aleshine häntä kohtelisi, pyysi hän saada osakseen samallaisen kohtelun
kuin jos te olisitte kotona. Tyttö oli kyllä kahdenvaiheilla mitä
tehdä, mutta sitten tulimme me ja todistimme, että hän oli sama pappi,
joka oli ollut mrs Aleshinen ja muiden kanssa. Tyttö luuli, että asia
siis oli niin, ja niin luulimme mekin, vaan jos jotain on tapahtunut
päin mäntyä, niin me pyydämme nöyrimmästi anteeksi."

"No, jopa nyt jotakin!" huudahti mrs Aleshine. "Aivan Elisabeth
Grootenheimerin tapaista! Grootenheimerin perhe on aina ollut kaupungin
tyhmin ja Elisabeth Grootenheimer on tyhmin heistä kaikista. Ja minä
kun sanoin matkalle lähtiessäni: 'Elisabeth Grootenheimer on tyhmä
kuin pölkky', ja sen vuoksi hän pysyy kotona ja tekee siellä ne pienet
askareet mitä tarvitaan. Miksi minä hänet sinne otinkaan? Nyt on hän
käyttäytynyt tuolla tavoin!"

Mrs Lecks ei ollut lausunut monta sanaa, vaan hänen kasvonsa olivat
muuttuneet ankariksi ja päättäväisiksi.

"Olemme nyt kuulleet tarpeeksemme tästä tapahtumasta, joten on parasta,
että lähdemme katsomaan, miten jaksavat mr Enderton ja Elisabeth
Grootenheimer", lausui hän.

Mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen talot olivat aivan toinen toisensa
vieressä, noin puolen matkan päässä asemalta ravintolaan. Lähdimme
sinne kaikki, ja mrs Aleshine kulki tapansa mukaan edellä pitkin,
raskain askelin.

Pian saavuimme hänen taloonsa, joka oli verrattain suuri ja näytti
sangen miellyttävältä. Se oli valkoiseksi maalattu ja ikkunapuitteet
vihreiksi. Etupuolella oli suuri veranta. Maantien ja talon välillä
oli kaunis ruohokenttä uhkeine kasvineen ja portilta johti kivitetty
käytävä ylös taloon.

Meidän tulomme oli nähtävästi huomattu, sillä verannalla oven
vieressä seisoi mr Enderton pitkänä ja suorana, hyväntahtoinen
hymy suupielissään. Toinen kätensä oli ojennettu ikäänkuin meitä
tervehtimään ja toisessa kädessään piti hän inkivääriruukkua, joka nyt
oli vapaa kaikista kääreistä.

Tämän nähtyään hyppäsivät mrs Lecks ja mrs Aleshine yht'aikaa veräjän
luo, vaan se oli sulettu. Molemmat rouvat polkivat maata raivoissaan.

"Laskekaa ruukku kädestänne!" huusi mrs Lecks.

"Elisabeth Grootenheimer!" kirkui mrs Aleshine. "Tule aukaisemaan
portti!"

"Särkekää se!" sanoi mrs Lecks merimiehille.

"Ei, ei saa särkeä minun porttiani!" huudahti mrs Aleshine ja asettui
eteen. "Ei saa särkeä! Elisabeth Grootenheimer!"

"Ystäväni", lausui mr Enderton selvällä, kuuluvalla äänellä. "Minulla
on portinavain taskussani. Minä suljin sen senvuoksi, että pelkäsin
teidän heti kaikessa epäjärjestyksessä ryntäävän tänne ja osoittavan
huomiotanne kaikille mitättömyyksille. Tahdon puhua teille kaikille
yhtä aikaa ja ilman että minua häiritään. Minulla on tässä kädessäni
se astia, jonne me väärinkäsityksestä panimme maksun olostamme
asumattomalla saarella. Ne rahat olen minä nyt, kaikkien parasta
katsoen, ottanut huostaani. Ikävä kyllä, on minun toimenpidettäni
sähköteitse vastustettu, vaan minä en ole pannut siihen mitään
huomiota. Ellette itse käsitä, miksikä minä olen tähän tekoon
oikeutettu, niin olkoon se selittämättä. Toivon kuitenkin, että te
sen ymmärrätte, sillä kun teillä nyt kerran on ollut aikaa lähemmin
ajatella asiaa, en epäilekään, ett'ette te vihdoinkin olisi yhtä mieltä
kanssani. Tahdon lisätä, koska huomaan teidän olevan kärsimättömiä,
että kunkin osalle lankeava summa on kovin mitätön, joten ei ole
syytä nostaa siitä mitään melua. Tekoni olen tehnyt seuratakseni
periaatteitani. Periaatteen vuoksi olen vaatinut, että nämä rahat
tasataan asianomaisten kesken — periaatteen vuoksi otin minä ne
haltuuni — ja periaatteen vuoksi aion minä nyt tyhjentää tämän ruukun
vielä koskemattoman sisällön tähän verannan lattialle, ja sen jälkeen
jaan minä rahat viiteen osaan — sillä mikäli olen kuullut, eivät
merimiehet maksaneet mitään. Sitten voidaan portti avata ja kukin saa
tulla noutamaan osuutensa. Tyttäreni osuuden — hän ajoi tästä äsken ohi
hotelliin — katson olevani oikeutettu nostamaan oman osuuteni mukana."

"Ihminen!" kirkui mrs Lecks ja pudisti nyrkkiään portin ylitse, "jos te
vain koskettekin sitä pakettia, jonka alla rahat ovat, niin minä — —"

Hänet keskeytti mr Dusanten selvä, voimakas ääni:

"Sir", huusi hän, "minä vaadin, että laskette käsistänne ruukun, se on
minun omaisuuttani."

"Minä ainakin näytän, että muillakin ihmisillä on periaatteita!" huusi
mrs Lecks.

Mitä hän senjälkeen sanoi häipyi kokonaan mrs Aleshine'n voimakkaisiin
huutoihin. Hän kirkui Elisabeth Grootenheirneria ja koetti nyt
todellakin särkeä omaa porttiaan.

Mutta nämä uhkaukset ja käskyt eivät näkyneet tekevän mr Enderloniin
mitään vaikutusta. Siinä hän vaan seisoi rauhallisena ja
itsetietoisena, taskussaan portinavain ja kädessään inkivääriruukku.

"Nyt ryhdyn toimeen — —" sanoi hän.

Mutta samassa silmänräpäyksessä näytti hänen huomionsa kiintyneen
siihen, että merimiehet olivat kiivenneet portin yli ja seisoivat nyt
Bill hänen oikealla ja Jim vasemmalla puolellaan sekä punapartainen
hänen takanaan.

He kuuluivat kaikki puhuvan yhtä aikaa, mutta siitä mitä he sanoivat ei
saanut selvää.

Mutta sen johdosta, mitä Bill sanoi, ojensi mr Enderton hänelle
portinavaimen, ja sen johdosta mitä Jim sanoi, antoi mr Enderton
hänelle inkivääriruukun, sekä sen johdosta mitä sanoi punapartainen
läksi mr Enderton tämän kanssa alas verannalta. He menivät pihan
kaukaisimmalle kulmalle, missä he seisoivat ikäänkuin poissa tieltä
silloin kun portti avattiin.

Me kaikki riensimme verannalle, missä Jim seisoi arvokkaana pidellen
inkivääriruukkua.

Punapartainen jätti nyt mr Endertonin, joka astui ulos avonaisesta
portista. Saavuttuaan tielle hän kääntyi ja huusi kovalla äänellä mrs
Aleshinelle:

"Minä jätän teidän epävieraanvaraisen kotinne ja menen tyttäreni luokse
hotelliin, jonne toivon teidän pikimiten lähettävän matkalaukkuni ja
sateenvarjoni."

Mrs Aleshinen suuttumus sen johdosta, että oli tunkeuduttu hänen
kotiinsa ja estetty häntä itseänsä pääsemästä sinne oli kokonaan
muuttanut hänen hyvänsuopean olemuksensa. Vihaisella äänellä huusi tämä
hänen jälkeensä:

"Menkää ensin värikauppaan ja maksakaa se maali, jolla olette ilman
lupaa maalauttanut porttini, niin sitten voitte lähettää hakemaan
tavaroitanne!"

"No no, Barb'ra", lausui mrs Lecks, "älä anna kiihoittuneen mielesi
voittaa itseäsi! Ole kiitollinen siitä, että niin helpolla pääsit
hänestä."

"Kiitollinen olenkin", sanoi mrs Aleshine, "ja kun oikein ajattelen,
lähetän täältä pois jok'ainoan hänelle kuuluvan rojun."

"Nyt, mrs Lecks", lausui mr Dusante, ottaen inkivääriruukun Jimiltä,
"katson olevan sopivan tilaisuuden täyttää sen aikomukseni, jonka
tähden olen tehnyt tämän pitkän matkan. Jätän siis teille tämän ruukun."

"Jota minä en nyt ota vastaan yhtä vähän kuin ennenkään", vastasi mrs
Lecks varmalla äänellä.

Mr Dusante näytti sekä hämmästyneeltä että kärsivältä. Luulen, että hän
todellakin oli ajatellut, että mrs Lecks nyt vihdoinkin kaikkien niiden
vaarojen ja vastusten jälkeen, mitkä inkivääriruukku oli kokenut,
ottaisi sen vastaan.

"Tietäkääpäs mitä", virkkoi mrs Aleshine, "älkäämme nyt nähkö vaivaa
tuosta ruukusta ennen kuin olemme päässeet tänne oikein kunnollisesti
asettumaan! Se ei kuitenkaan käy päinsä, että mr Dusante ottaa sen
mukaansa hotelliin, sillä siellä mr Enderton sen heti nappaisi.
Myöskään mrs Lecks ei tahdo sitä taloonsa, joten, jos tahdotte, voitte
sen hetkeksi jättää tänne, ja voitte olla varmat siitä, ettei siihen
kukaan koske, kun kerran minä pidän sitä silmällä — ja silmällä minä
pidän!"

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja annettuamme ruukun mrs Aleshinen
haltuun otimme me jäähyväiset ja läksimme hotelliin.

Jo seuraavaksi päiväksi olivat nuo erinomaisen kelvolliset ja
tarmokkaat perheenemännät ehtineet järjestää kotinsa siihen kuntoon,
että me silloin saatoimme muuttaa heidän vieraikseen. Dusanten perhe
asettui mrs Lecks'in sekä vaimoni ja minä mrs Aleshinen katon alle.

Mr Enderton jäi hotelliin, missä hän sai erittäin hyvän huoneen.

Se oli edullista meille kaikille.

Mrs Aleshinen kodissa, missä Lucille tuon tuostakin pistäytyi, vallitsi
hauska ja rauhallinen mieliala. Emännän ahkeruus ja iloinen luonne
tarttui kaikkiin toisiinkin.

Mutta mrs Lecks'in luona oli toisenlaista. Huomasin selvästi, että
mrs Lecks'in ja mr Dusanten keskinäinen suhde oli sangen kiusallinen,
melkeinpä tuskastuttava.

Viimemainittuhan ei saanut toteuttaa aikomustaan, jota varten hän oli
tehnyt niin pitkän matkan. Jos hän sen olisi saanut tehdä, olisi hän
varmaan mielellään viipynyt mrs Lecks'in vieraana, mutta siten kuin
asiat nyt olivat, ei hän voinut saavuttaa mielen tasapainoa. Myöskin
mrs Lecks puolestaan oli rauhaton. Hän ei tietänyt, millä hetkellä mr
Dusante jälleen tahtoi saada häntä vastaanottamaan inkivääriruukun. Ja
sellaisessa rauhattomassa, jännittyneessä mielentilassa ei hän aina
näyttänyt parhaita puoliaan.

Minä arvelin, että jokin ratkaisu on ehdottomasti saatava aikaan, ja
minä neuvottelin siitä vaimoni ja miss Lucillen kanssa. Hetken aikaa
keskusteltuamme pisti Ruth'in päähän hyvä ajatus.

"Minun mielestäni", lausui hän, "on parasta mitä voimme rahoilla
tehdä että jaamme ne noille kolmelle merimiehelle. He ovat köyhiä ja
tulisivat siitä lahjasta hyvin iloisiksi. Mr Dusante ja mrs Lecks
voivat myöskin olla tyytyväisiä, sillä silloinhan ei edellisen tarvitse
niitä pitää, eikä mrs Lecks'in ole tarvinnut ottaa niitä takaisin. Ja
siihen ratkaisuun lienemme tyytyväiset kaikki."

Me puolestamme hyväksyimme hänen ehdotuksensa ja minä sain tehtäväkseni
esittää asian toisille.

Mr Dusante myöntyi heti ehdotukseen.

"Eihän se juuri ole samaa mitä aioin tehdä", lausui hän, "mutta itse
asiassa käy se kyllä päinsä. Rahat jätetään niiden omistajille ja he
käyttävät ne erikoiseen tarkoitukseen. No niin, minä olen tyytyväinen."

Mrs Lecks hieman epäili.

"Olkoon", sanoi hän lopuksi, "hän ottaa rahat ja antaa ne kenelle hän
tahtoo. Minulla ei ole mitään sanottavaa sitä vastaan."

Emme odottaneet vastustusta muiden kuin Endertonin puolelta,

Vaan kun minä puhuin hänelle asiasta oli hän taipuvainen, Painettuaan
kirjan puoliksi kiinni lausui hän:

"Se mitä tein tapahtui periaatteen vuoksi. Minun mielestäni ei
autiolla saarella pitänyt maksaa ruoastaan ja asunnosta. Minä suoritin
maksun pantuani ensin vastalauseeni sitä vastaan. Oikeuden ja
vieraanvaraisuuden lakien mukaan ei miehen, joka tuon saaren omistaa,
olisi pitänyt vastaanottaa mainituita rahoja, eikä mrs Lecks'illa
ollut oikeutta niitä vaatia. Vaan jos oikeus on antaa rahat noille
kolmelle merimiehelle, jotka eivät maksaneet mitään olostaan ja jotka
ovat köyhiä, niin sen minä kyllä hyväksyn. Tosin he sekaantuivat minun
toimenpiteeseeni juuri kun minun piti viisaalla tavalla järjestää asia,
mutta minä arvelin, että heitä kehoitettiin niin tekemään. Minun täytyy
sentään myöntää, että vaikkakin he noudattivat heille annettua käskyä
hieman kovakouraisesti, joka muuten on luonteenomaista sellaisille,
jotka ovat tottuneet tottelemaan, he kuitenkin tottelivat minua
vissillä kunnioituksella. Jos tämän riitaisuuden aikana olisi muiltakin
tahoilta osoitettu yhtä suurta kunnioitusta, olisi kaikki kääntynyt
parhaiten."

Tämän jälkeen aukaisi hän kirjansa ja alkoi jälleen lukea.

Samana iltapäivänä kokoonnuimme me kaikki, mr Endertonia
lukuunottamatta, mrs Aleshinen verannalle jakaaksemme rahat
merimiehille.

Nämä, joille oli ilmoitettu, mitä oli tekeillä, asettuivat riviin
verannan rappusille parhaisiin vaatteisiinsa puettuina.

Mrs Aleshine nouti inkivääriruukun jättäen sen mr Dusantelle. Hän
seisoi silmänräpäyksen hiljaa ruukku käsissään, aikoen sanoa jotain,
vaan hän ei ehtinyt alkuunkaan, ennenkuin mrs Lecks astui esiin ja
kääntyi hänen puoleensa seuraavin sanoin:

"Mr Dusante", lausui hän, "mikäli itse olen huomannut ja muilta
kuullut, olette te mies, joka ilman verukkeita tahtoo täyttää
velvollisuutensa. Te olitte päättänyt matkustaa vaikka maailman ympäri
tämän inkivääriruukun kanssa, kunnes tapaisitte ne ihmiset, jotka
olivat asuneet saarellanne, ja antanut ruukun sisältöineen hänelle,
jonka tehtävänä oli ollut huolehtia maksusta, ja joka ne oli pannut
ruukkuun. Siinä aikomuksessa matkustitte te ruukkuinenne meren yli —
Kalifornian edes ja takaisin kuljitte te sen kera ja te piditte sitä
lujasti käsissänne liukuessanne alas maailman liukkainta lumivuorta.
Jos se olisi ollut teidän oma pieni lapsenne, ette olisi häntä voinut
huolellisemmin hoivata. Monien vaikeuksien läpi olette te kuljettaneet
ruukkua, suojellut sitä sateessa sekä kantanut sitä ylä- ja alamäissä
ja lopuksi seurannut sitä tänne saakka. — Ja nyt, mr Craig, olemme me
kaikki sopineet siitä, miten rahat ovat oikeudenmukaisesti käytettävät.
Tehän olette antanut siihen suostumuksenne, vaan minä näen kuitenkin
tyytymättömyyden ilmeen kasvoillanne. Te ette ole saanut toteutetuksi
sitä mitä olitte aikonut, enkä minä puolestani voi vakuuttaa itselleni,
että te olisitte ainoa tyytymätön. Minä olen ollut kompastuskivenä
kaikessa. Siksi otan takaisin sanani, etten koskaan koskisi ruukkuun.
Saatte nyt laskea sen minun käsiini, aivan niinkuin olitte matkalle
lähtiessänne aikonut tehdä."

Mr Dusante ei vastannut sanaakaan, vaan astui esiin, tarttui mrs
Lecks'in suureen ruskeaan, työstä kovettuneeseen käteen ja vei sen
kunnioittavasti huulilleen.

Luulen, ettei mrs Lecks'ia sitä ennen oltu koskaan suudeltu kädelle.
Vaan hänen selvä ja nopea käsityksensä sai hänet heti ymmärtämään, että
kysymyksessä oli kohtelias kunnioituksen osotus. Hänen korkea vartensa
kohoutui suoremmaksi kuin koskaan ennen, ja hiljaa päätään nyökäyttäen
otti hän tuon suudelman vastaan sellaisella arvokkuudella kuin olisi
hän ollut vähintäin kuningatar.

Tämä pieni kohtaus liikutti syvästi meitä kaikkia, ja mrs Aleshine
vakuutti jälkeenpäin, ettei hänellä sillä hetkellä ollut päässään
ainoatakaan kuivaa silmää.

Mr Dusante ojensi nyt inkivääriruukun mrs Lecks'ille, joka heti meni
sen kera Ruth'in ja Lucille'n luokse.

"Te kaksi nuorta", lausui hän, "olette paikallaan suorittamaan tämän
tehtävän. Teidän kätenne saavat olla ensimäiset, jotka koskevat
onkikoukkuja sisältävään kääröön, ottavat sen ruukusta sekä sen alta
rahat. Ja jakakaa ne näille meidän ystävillemme merimiehille."

Ruth ja Lucille istuutuivat heti verannan lattialle ja toinen tyhjensi
rahat ruukusta toisen helmaan, jonka jälkeen he jakoivat ne kolmeen
yhtä suureen osaan ja antoivat ne merimiehille.

Nämä seisoivat kaikki liikkumattomina, kullakin rahansa oikeassa
kourassaan. Viimein lausui punapartainen:

"Ei ole minun eikä Jimin eikä Billin asia sanoa mitään tätä
toimenpidettä vastaan, jonka te kaikki olette hyväksyneet. Me olemme
totelleet teitä siitä saakka kuin nousimme maihin saarelle ja aiomme
totella edelleenkin. Eikös niin, Jim ja Bill?"

"Aivan niin!" vastasivat nämä sydämellisellä vakuutuksella.

"Me tahtoisimme seurata muutamia teistä, etenkin mrs Aleshineä — sillä
suinkaan muita alentamatta — vaikka sataan kertaan ristiin ja rastiin
sellaiseen maailman osaan, missä pahin rutto raivoaa. Eikös niin Jim ja
Bill?

"Ihan varmaan!" vastasivat Jim ja Bill urheasti.

"Mutta vaikka me nöyrästi tottelemmekin", jatkoi punapartainen
matruusi, "niin päätimme me, kuultuamme mitä piti tapahtuman, tarkasti
kuunnella muuatta asiaa, ja nyt me olemme tarkasti kuunnelleet, mutta
emme ole silti sitä kuulleet, ja se on, että mitä meidän pitää näillä
rahoilla tekemän. Ja koska emme ole mitään kuulleet eikä meillä siis
siinä suhteessa ole mitään toteltavaa, niin otamme me nämä vastaan ja
kiitämme hyvin paljon. Eikös niin, Jim ja Bill?"

"Sen teemme", sanoivat Jim ja Bill.

Jonka jälkeen rahat liukuivat merimiesten taskuihin.

Mr Dusante otti nyt inkivääriruukun ja meni mrs Lecks'in luo.

"Minä toivon", lausui hän, "että koska nyt tämän sisällön kohtalo on
onnellisesti ratkaistu, eikä meillä siinä suhteessa enää ole eriäviä
mielipiteitä, niin tahtonette te ehkä tehdä hyvin ja vastaanottaa tämän
ruukun muistoksi kaikesta kokemistanne ihmeellisistä tapahtumista?"

"Ottaako sen vastaan muistona?" vastasi hän. "Tottakai minä sen otan.
Olen hyvin iloinen saadessani sen. Niin kauan kuin elän on se seisova
huoneeni uunin otsalla ja perilliseni saavat sen minun jälkeeni. Se
seuraa sukua niin kauan kuin se suinkin pysyy koossa."

Koska nyt kaikki erimielisyydet olivat keskuudestamme kadonneet,
asetuimme me tuohon pieneen kaupunkiin täysin siemauksin nauttimaan
levosta ja rauhasta.

Myöskin mr Enderton, joka oli löytänyt huoneensa vieressä olevassa
komerossa joukon nahkakansiin sidottuja kirjoja, näytti viihtyvän
sangen hyvin.

Dusante'ille oli oleskelu tällaisessa maalaiskylässä keskivaltioissa
kauniina, herttaisena syksynä jotain aivan uutta. Sen jälkeen kuin he
eivät sopivaisuuden sääntöjen mukaan voineet enää olla mrs Lecks'in
vieraina pyysivät he saada maksua vastaan asua hänen luonaan talven
alkuun saakka. Mrs Lecks suostui mielellään pitämään heidät, sekä
lausui toivomuksenaan, että talvi tulisi niin myöhään kuin mahdollista.
Ruth ja minä jäimme samoilla ehdoilla mrs Aleshinen luokse, Japanin
matkani tarkoituksena oli ollut päästä niin kauaksi aikaa kuin
mahdollista lepoon kaikista työhuolista, mutta missä saatoinkaan nuoren
vaimoni kanssa parhaiten nauttia rauhasta, ellen juuri täällä hyvien
ystävien keskuudessa.

Mrs Aleshine'sta ja merimiehistä oli meillä paljon hauskuutta. Sipulin
viljelystä ei voinut alkaa ennen kuin keväällä, jonka vuoksi merimiehet
tekivät kaikellaisia pikku askareita sekä mrs Aleshinen määräyksistä
että myöskin omin päinsä.

Koreaksi maalattu veräjä, joka aluksi oli mrs Aleshinessa herättänyt
vihaa, oli vihdoin voittanut hänen ihailunsa. Sen jälkeen kuin
merimiehet olivat tehneet kaikki mahdolliset työt ladoissa, pelloilla
ja halkovajassa antoi mrs Aleshine heidän maalata kaikellaisia paikkoja
ja esineitä talossa ja jätti heidän oman makunsa varaan värien
valitsemisen.

Eräällä miehistä oli mukanaan taskukartta koko maailman
höyrylaiva-yhtiöiden hyväksymistä väreistä. Sen mukaan maalasivat
he nyt aitat, ulkohuoneet, kanakopit, pumput ja sen semmoiset. He
maalasivat suuria, sinisiä, punaisia, valkoisia ja mustia raitoja
monenmoisilla eri tavoilla, niin että lopuksi näytti kuin olisi
ulkomainen kauppalaivasto pudonnut mrs Aleshinen maa-alueelle. Mrs
Aleshinea se huvitti suuresti.

"Siinä on heille tekemistä siksi kuin sipulinviljelys-aika alkaa",
virkkoi hän. "Ja koska jo kaikki kukat ja kasvit ovat kuihtuneet,
niin minusta näyttää hauskalta, että sen sijaan talo muuttuu
väriloistoiseksi, niinkuin se kukkisi keskellä kylmyyttä."

Iltasin tanssivat miehet avarassa keittiössä merimiestansseja tai
kertoivat jännittäviä juttuja seikkailuistaan kaukaisilla merillä.

Mrs Aleshine oli niistä suuresti huvitettu, ja monasti kokoonnuimme me
muutkin räiskyvän takkavalkean ääreen heidän kanssaan iltaa viettämään.

"Koska kerran itse olen hoitanut taloutta keskellä aavaa merta",
sanoi hän, "tuntuvat minusta heidän kertomuksensa samalla hupaisilta
ja todellisilta. Ja minä teenkin kaiken voitavani saadakseni heidät
muiden kristittyjen tavoin viihtymään kuivalla maalla. Mitä on
purjehtia edestakaisin pohjattomalla merellä ja ajaa päin toisia
laivoja ja saada omaan alukseensa vuodon, ja sattuuko sitä sitten aina
sen paikan lähellä, missä laiva uppoo, olemaan saarta, jossa on talo
huonekaluineen ja mukavuuksineen!"

Minä olin pakotettu liike-asiain vuoksi pariksi päiväksi matkustamaan
Filadelfiaan.

Iltaa ennen kuin matkustin saapui punapartainen matruusi luokseni ja
pyysi minua tekemään hänelle ja hänen tovereilleen suuren palveluksen:

"Muistatte kai, sir", virkkoi hän, "että kun Jim, Bill ja minä saimme
nuo rahat odotimme me saavamme määräyksen, miten meidän olisi rahat
käytettävä, vaan kukaan ei maininnut mitään siitä asiasta. Katsokaas,
nyt me tahtoisimme hankkia jotain signaalin tapaista, jotain, mitä
ei voi puhaltaa pois — jotain, mikä kelpaa muistoksi kaikista
kokemuksistamme kovissa kohtaloissa. Kun mrs Lecks sai inkivääriruukun
asetettavaksi kaikiksi ajoiksi huoneensa muurin otsalle, silloin
tulimme Jim, Bill ja minä ajatelleeksi, että mrs Aleshinenkin pitäisi
saada inkivääriruukku, sillä siihen on hän yhtä oikeutettu kuin hänen
ystävättärensäkin, ja se se olisi sellainen signaali, muisto. Ja kun te
nyt matkustatte Filadelfiaan, sir, niin tahtoisimme me kysyä, ettekö
te ottaisi näitä rahoja — ne ovat vielä kaikki jälellä — ja antaisi
laittaa niillä aivan samanlaisen inkivääriruukun kun se toinenkin on.
Mutta porsliininen ei kelpaa, sillä se särkyy helposti. Sen täytyy
olla hyvästä tammesta, luja ja kelvollinen. Ja sen kuori on paksusti
hopeoitava aina veden rajaan asti. Sitten se täytyy rapata ja takoa
ja tilkitä niin hyvin ettei se mistään kohden vuoda, ja pohjaan on
kaiverrettava Jimin, Billin ja minun nimet, että ne selvästi näkyvät,
jos ruukun köli joskus sattuu kääntymään taivasta kohti. Ja sivuille
on kulumattomasti kirjoitettava joko pitkittäin tai poikittain
kaikkien teidän muiden nimet — jotta muistetaan, ketkä kaikki siellä
yhdessä hääräilivät. Ja jos rahaa jää jälelle, niin antakaa niiden
piirrellä joka paikkaan ankkurin, sydämen, pumpun tai muiden sopivien
esineitten kuvia niin paljon kuin vaan mahtuu. Ja se ruukku asetetaan
mrs Aleshinen muurin otsalle, jossa sen pitää oleman niin kauan kuin
hänen silmänsä paistavat. Ja peeveli vieköön, sir", sanoi hän lopuksi,
vieden käden suulleen, ettei vaan kukaan kuulisi, "jos mrs Lecks'in ja
mrs Aleshinen ruukut joskus iskevät vastakkain, niin tahdompa tietää,
kummanko astia sen kolauksen kestää!"

Minä otin toimittaakseni heidän asiansa ja parin päivän perästä saavuin
takaisin kaupunkiin mukanani ihmeellisin inkivääriruukku, mitä ikänä
maailmassa on valmistettu. Merimiehet olivat siihen sangen tyytyväiset.

Kun se annettiin mrs Aleshinelle herätti se hänessä suurta ihastusta,
ja hän osoitti merimiehille jakamatonta kiitollisuuttaan. Vähän ajan
perästä tuli hänen osakseen toinenkin suuri ilo. Hänen poikansa palasi
Japanista. Saatuaan tietää, että se laiva jolla hänen äitinsä matkusti,
oli joutunut haaksirikkoon, oli hän tullut hyvin onnettomaksi, ja kun
äidiltä oli tullut kirje, lähti hän heti matkalle kotiin.

Hän oli hyvin kasvatettu, kelpo nuori mies, sekä sitäpaitsi varreltaan
kaunis ja komea. Kaikki pidimme hänestä hyvin paljon, eikä aikaakaan,
kunnes Lucillesta ja hänestä oli tullut niin hyvät ystävät, että he
piankin jonain kauniina päivänä ilmoittaisivat mrs Aleshinen iloksi
kihlausuutisensa.

Me viivyimme Meadovillessa kauemman kuin olimme aikoneetkaan.

Sitten kun lumi oli peittänyt vuoret ja laaksot, teimme me kelkka-
ja rekiretkiä. Kaikilla oli hupaista — eikä Lucillella ja äsken
saapuneella nuorukaisella vähiten.

Jonkun ajan kuluttua täytyi Dusantein matkustaa lopuksi talvea
Floridaan, ja mr Enderton, joka oli ehtinyt lukea kaikki hotellin
kirjat, oli lähtenyt New Yorkiin. Myöskin Ruth ja minä päätimme, että
meidänkin vihdoin oli matkustettava itään.

Ennen kuin seurueemme hävisi kihlautuivat Lucille ja mrs Aleshinen
reipas poika, ja heidän häänsä päätettiin viettää seuraavana keväänä.

Keväällä kokoonnuimme kaikki, mr Endertonia lukuunottamatta,
Meadovillessa, missä heidät sitten johdettiin avioliiton satamaan.

Vietimme sitten yhdessä muutamia viikkoja, jonka jälkeen Ruth ja
minä matkustimme siihen kaupunkiin Uudessa Englannissa, jonka olimme
asuinsijaksemme valinneet, sekä Dusantet ja nuori vastavihitty pari
lähtivät matkalle Kanadaan ja koillisiin valtioihin.

Oleskelumme Meadovillessa sattui juuri sipulinviljelyksen aikana.

Eräänä aamuna olimme Ruth ja minä sipulipellolla katselemassa noiden
kolmen merimiehen työskentelyä. Maa oli pehmeätä ja huolellisesti
pengottua ja näki selvästi, että siihen oli nähty paljon vaivaa,
Ja nuo kolme merimies-maanviljelijää istuivat penkereellä leveissä
merimieshousuissaan, puseroissaan ja matruusilakeissaan, innokkaasti
istuttaen sipuleja, tavalla, millä niitä tuskin koskaan sitä ennen oli
istutettu. Tätäkin työtä tekivät he aikaisemman ammattinsa tarkkuudella.

Siinä osassa peltoa, jonne ensin oli istutettu, näkyi jo pieniä taimia,
jotka muodostivat mitä merkillisimpiä kuvioita: ankkureita, sydämiä,
kuunareja, mastoja ja mitä muita meri-esineitä tahansa, joiden nimiä
Ruth ja minä emme tietäneetkään.

"Minusta tuntuu", virkoin minä, "että tuolla yksinäisellä Tyynen
valtameren saarella asui joku taikavoima, joka loihti onnea meille
kaikille."

"Se on totta", vastasi Ruth, "ja onnen tuojana olivat etupäässä rahat
inkivääriruukussa."






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75804 ***