*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77159 *** language: Finnish MUUTTOLINTU Runoja Kirj. HILJA AALTONEN Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Rosma, 1926. Äitini muistolle. SISÄLLYS: Muuttolintu. I Nukkuneelle 1-10. Kehtolauluja 1-2. II Ajatus 1-5. Sydän on synkempi runoa. Ulpukka. Myrskyn viesti. Kotimökillä. Syksyinen lakeus 1-2. III Hymyillyt. Voi merta. Pois. Matkalla. Takaisin. Nimipäivänäsi. Ikävä. Voitto. Kun hänet veit. Ystävälle. Uni. IV Silloin saapuu. Turhaa. Elämä. Sana. Joulukellot. Köyhän joulu. Kuu. Päivä palajaa. Pääsiäislauantaina. Vaaroilta. Menneisyyden muistoja. Kevät-iltana. MUUTTOLINTU. Olit muuttolintu sa täällä vain, läpi syksyn sun lentosi näin, läpi kylmän kun lähdit kiiruhtain ilon, onnen maita päin. Minä katson kauan korkeuksiin, sun jälkeesi, pilvien taa, levon, rauhan kaupunki kaukaa niin ikuisuudesta kangastaa. Jo katosit valoon, kirkkauteen, maa, taivaskin liikahti nyt. Läpi kultaisen portin kevääseen on pääskynen lentänyt. I NUKKUNEELLE. 1. Nukkuu äiti-kulta, nukkuu arkussaan, en nää silmän tulta, en saa sanaakaan. Taivaan korkeuksiin maasta riemut vei, hätään, valituksiin ei hän vastaa, ei. Onnen hymyilyllä mielen masentaa, kuolinpaita yllä itkemään mun saa. Autuaana aivan valkovaatteissaan, — nähnyt työn ja vaivan — äiti nukkuu vaan. 2. Keskeen kuusten, jäiden aittaan kylmään niin aran kulta-äiden arkku kannettiin. Ensi kertaa yksin, yksin jääpi hän, kanssa sylityksin yön ja pimeän. 3. Nukut jo, kuule et lauluain, myöhään sen alotin vasta. Mustaa kätkyttä tuijottain viihdän vienointa lasta. Elämän aik’ oli hallussain hiukan lohtua antaa, hiukan hyvittää kohdaltain ja joskus taakkansa kantaa. Elämän aik' oli hallussain sanoa kultainen sana. Ah, se ei päässyt, ei päässyt vain mun huulilta milloinkana. — Nukut jo, kuule et lauluain, myöhään sen alotin vasta. Mustaa kätkyttä tuijottain viihdän vienointa lasta. 4. Rakas äiti — sinä hymyilet, arkussasi ja näytät niin sanomattoman onnelliselta, aivankuin tahtoisit tehdä tyhjäksi meidän suuren murheemme ja niinkuin peräti vähäksyisit kaikkea sitä, mitä tänne jäi; tai niinkuin tahtoisit itse näyttää meille, kuinka korkea ja ihana on kuolema, jota me ennen niin kauhuisaksi kuvittelimme, kuinka suloinen lepo pitkän, pitkän työn päätyttyä, kuinka pehmeä uni ainaisen ikävän kadottua... Oletko sinä todellakin niin onnellinen, vai hymyiletkö ehkä vain siksi, ettei lastesi olisi liian paha olla ja ettemme me suinkaan jäisi murehtimaan sinun tähtesi. Rakas äiti, kuka sinun sydämesi takaa! 5. Poissa, niin kaukana poissa äidin on murheet ja vaivat. Kasvot huolten huuhtomat hymyyn heltyä saivat. Poissa, niin kaukana poissa maailman myrskyinen syli. Valkeat rauhan tähdet on sataneet äidin yli. Poissa, niin kaukana poissa elämän tuskainen juoksu. Lähellä, äidin on lähellä iäisten kukkien tuoksu. 6. Portaiden vieressä pieni kuusimaja, aidan luona suuret, mustat vaunut hopean kuultavine tupsuineen, aisat käännettyinä tiellepäin. Pihalle ripoteltujen kuusenhavujen yläpuolella seisoo suuri, totinen hiljaisuus. Aitan ovi on auki. Maa on routainen, tie epätasainen, pyörien raiteet syvällä kuopalla, ja yöllä on satanut hiukan lunta. Isä sanoi olevan kuusitoista astetta pakkasta. On marraskuun ensimäinen, pyhäinpäivä. Peräkamarissa, valkoisin lakanoin peitetyn ikkunan takana, soittaa muuan kunnian-arvoinen vieras raskasta, surullista virttä. Tuvanpuolella pyhäpukuiset ystävät juovat kahvia hiljaisina ja itkevinä; he eivät oikein tiedä miksi itkevät, mutta eivät voi pidättää kyyneleitään. Hetken vakavuus ja tämä harvoin kuultu soitto kantaa jokaiselle hänen omat surunsa silmien eteen näyttäen ne valtavan suurina ja selkeinä ja ihanasti sielua repivinä. Tänään on äidin hautajaiset. Minä seison tuvan nurkkauksessa, kuulen surullisen soiton, tajuan nyyhkytykset, ja tuijotan silmäni sokeiksi aukiolevaan aitan oveen, josta kohta kannetaan musta arkku kuusimajaan. Veisataan pari matkaan-otto virttä ja äiti viedään iäksi pois omasta pihastaan. Eikä mikään voi muuttaa tätä tapahtumaa. 7. On niinkuin kohdalleni maailmaan ois' auenneena iäisyyden aatto, kuin palaisi ei enää milloinkaan tää tietä käypä pieni surusaatto. Kuin matkaisimme kaikki taivaaseen pois kylmän talvituulen puhaltaissa, kuin ei vois viimat viiltää sydämeen, kuin nukkuisimme uniss' autuaissa. Ois' otsallamme unhon yrtit vaan, ei kukaan muistelisi murheitansa, kuin eessapäin ois' kesä kukassaan, ja linnut pyhät kutsuis lauluillansa. Mut kun ma liikahdan, taas toden nään, nään vaunut mustat edessäni juuri. Me käymme äidin multaan peittämään, ja meill' on vilu, ikävä niin suuri. 8. Hautakellot kumahtaa lyövät sydämeeni. Palavimmat, haikeat itken kyyneleeni. Hiljaa, hiljaa astutaan lähemmäksi hautaa, silmin, sieluin siunaten arkun mustaa lautaa. 9. Multa putoo arkulleen — Kristus, Jeesus, auta, Sun on kirkastamasi ahdas, musta hauta. Ota turviis, taivainen, rakas, kallis laina, Pyhä, kanna kädelläs, ettei multa paina. 10. Kaikki rientää haudaltaan, kirkkoon kellot soivat. Ah, niin kiirein, kiirein vaan haudan umpeen loivat. Askel raskas, iloton käydä maailmalle, kun jo äiti-kulta on pantu mullan alle. Ei oo siellä yksin hän, myös ma sinne harhaan läpi raskaan elämän kotiin, kirkkotarhaan. KEHTOLAULUJA. 1. Tuuti-lulla, lulla-aa, äiti lasta laulattaa, tuuti pikku rukkaa, tuuti lemmen kukkaa. Tuuti lulla, lulla-aa, elo lasta laulattaa, tuuti maailman kylihin, tuuti surun sylihin. Tuuti lulla, lulla-aa, kuolo lasta laulattaa, tuuti turviin parhaan, tuuti tuonen tarhaan. 2. Tule uni, joudu jo, painu silmäluomiin, painu sydänhaavoihin, surun, tuskan tuomiin. Tule, suuri unhoitus, tupaan yksinäisen, taakse ruudun himmeän, talvikylmän, jäisen. Tule uni, joudu jo, kädet ristin, vuotan, painu hiljaa parmaallein, sinuun uskon, luotan. II AJATUS. 1. Mull' oli hetken onni matkassani, en joutanut sun ääntäs kuulemaan, vaikk' usein saavuit luokse vavahduttain — ja nyt sun tulosi on tuska vaan. Ma lähdin leivän tähden kaupantekoon, ja toivoss' aikain uutten, parempain. Ma tahdoin saada meille kodin, kallis, sua säälin mierontiellä matkassain. Sen vihdoin sain, ja iki-onnen, luulin, mut sinun luokses kadotin ma tien. Oi Ajatus, oi Yksinäisyys pyhä, ma minne kauas eksynytkin lien? — Nyt itket avutonna vierelläni, et jaksa enää nostaa sieluain. Ma vanhennuin ja väsyin, turhan vuoksi melussa maailman sun unohtain. 2. Et oisi kaivannut sa kartanoita, et majaa pienintäkään pyytänyt, et iloisia ihmisiä, joita sa aina arkana oot vältellyt. Sa hymysilmin katsoit köyhyyteen, ei puute saanut häiritä sun untas. Sun oli kaikki usko toivoineen, sun oli Tulevaisuus valtakuntas. 3 Oi muistatko, kun oli kylmä niin ja ihmisten ikkunat jäässä, sinä vilkutit kesää, kukkiakin ja kruunua matkan päässä. Minä katsoin sinne ja kiiruhdin, ja unhotin elämän vaivat. Mut kohtalo löi mua lennossain, ja siipeni katketa saivat. 4. Jäin aallokkoon, jok' ei kannata mua jäin tuulehen, jok' ei nosta. En uskalla koskaan ma uneksua, en aatella auringosta; en kuunnella kuisketta raitojen, en kaislojen, piilipuiden. Menen vaiti kuin valkea lastunen elon vinhaa virtaa uiden. 5. Oi sielut ylhät, yksinäiset, te kulkijat kapean tien, te etsijät päärlyn ikuisen, — minä teiltä hyljätty lien. Oi sielut ylhät, yksinäiset, mun tähteni rukoilkaa! On siipeni rikki ja laulut pois, ja sydäntä paleltaa. SYDÄN ON SYNKEMPI RUNOA. Sydän on synkempi runoa sielu virttä sairahampi, suru suurempi sanoja, kaiho kieltä katkerampi, poven on piilossa pakotus polttavampi poljentoa. Tuska tuutivi ylitse, soutaa sointujen lomitse syytä, jok' ei julki jaksa. Sydän on synkempi runoa, sielu virttä sairahampi. ULPUKKA. Ulpukka, unien kukka pinnalla päilyvän veen, juuresi juontuu, rukka, liejusta syvänteen. Ulpukka, lemmitty lahden, tuulen ja auringon; haikea monen hahden ohitses uida on. MYRSKYN VIESTI. Ma syksymyrskyn ääntä kuuntelen ja katson yöhön miellä kauhuisalla. On siskot, veikot kaikki maailmalla myös kodittomia, ma tunnen sen. Ja viestit suurten hätäin, vaivojen on surun kyyhkysellä saapuvalla, mi valittaa mun ikkunani alla, ah, niinkuin syylliseksi tuomiten. Oi kirousta pitkää köyhyyden, se syö mun järkeni ja sydämen ja lyö mua painajaisen vasaralla. En tahdo kuulla, myrsky, ääntäs, en! ma huudan pimeyteen, tuulehen — ja surmaan kyyhkyläisen ikkunalla. KOTIMÖKILLÄ. Kuin tähdet, ne on mulle vilkkuilleet tään kotimökin pienet muistorukat. On tänne lapsuusleikit kutsuneet ja kuihtunehet nuoruuteni kukat. Ah, kuinka palata ma jaksoinkaan, kävellä poikki palaneitten sarkain! miss' ennen kaihot kasvoi kukkiaan seassa toivon-tainten pienten, arkain. Nyt täält' on kauimpana kaikki ne, sydämen riemuun jotka kerran saivat. On syksy tullut sadun linnuille, ja aikaa lähteneet on unten laivat. SYKSYINEN LAKEUS. 1. On täällä paimenlaulut vaienneet ja elo-aumat viety vainioilta. Vain surullinen syksyn hiljaisuus ja kaiho saapuu läheisiltä soilta. Pois korjaa kesä ilot viimeiset, jo tummuu alastomat sänkipellot, jo pimenevät paljaat kentät, puut ja iltaan soivat autiuden kellot. 2. Oi lakeus, sa lohduton ja laaja, sa kyntömiehen laulajaksi teet. Sun kentiltäsi syksyisiltä näiltä on kaikki kauemmaksi kaihonneet. He katsoneet on taivaanrannan taa ja nähneet unten kaupunkien kaaret, elämän helteen alta paenneet ja hetkeks' saavuttaneet satusaaret. Oi lakeus, sa lohduton ja laaja, miespolvein syksykaihot täällä soi, ne kertoo työstä päättymättömästä ja ikävästä, jok' ei kuolla voi. III HYMYILLYT. Taas tulit niinkuin päivä pilven takaa, ja kaikki unet elämähän sai. On 'pirtissäni jälleen juhla vakaa ja sydämessä suven sunnuntai. Ja kaipauksen siivet kasvaneet on maasta pilviin, aurinkohon nyt; ne peittää riemun, peittää kyyneleet vain siksi, ett' oot mulle hymyillyt. VOI MERTA. Voi merta, joka meitä eroittaa, sen ylitse ei ykskään laiva saa; sen aallon halki huutomme ei soi, ei lintukaan sen poikki lentää voi. Vain joskus pinnalla sen tyynen veen sielumme hymyilevät toisilleen. Mut taasen päällä myrskyaallokon untemme pursi pirstaleina on, ja itkusorsat soutaa ulappaa... Voi merta, joka meitä eroittaa! POIS. Pois minä lähden. Pakenen maailman ääriin armaani tähden. Unohtaa halaan. Vannon ikuisen valan jos koskaan palaan. Täällä ma turhaan tuijotan onnen varjoon ja itsemurhaan. Kaukana tuolla ilossa ilman häntä voi elää ja kuolla. Hyvästi siksi! Lähden ma luotasi ajoiksi ainahisiksi! MATKALLA. Yhä suutelen ruusua hehkuvaa, jota koski sun huulesi salaa. Yhä, yhä mun sydämein seisahtaa ja lähtöhetkehen palaa. Yhä himoan halata katseellani sua ainutta, hylkäämääni. Yhä väistän silmääsi naurahtain, ja itkulla täyttyy pääni. TAKAISIN. Kun olin lähtenyt, tulivat tuomiten mulle tuskanhiljaiset yöt kuin hirvelle haavoitetulle. En voi elämää kestää ilman sua, taivas ja maa sen estää, armahda mua! Näin minut ääretön kaipuu takaisin toi. En sinun sielusi ohitse vaeltaa voi! NIMIPÄIVÄNÄSI. Sinä, armas, murheeni kruunu oot, oot riemuni kilpi kallis. Oi jospa iäti jumalat tätä autuuden unta sallis. Sinä lämmitit sieluni viluisen, sinä hälvensit elämän huolet. Sinä yhdellä hymyllä, ainoisin, otit murheesta multa puolet. Sinä olet niin kaunis, niin korkea oot, säde päivän sun otsallas palaa. — — Koko elämä hiljaa kumartuu, kun kuiskaan nimeäs salaa. IKÄVÄ. Jos saisin nähdä sun, niin uuteen lauluhun taas sydän puhkeaisi. Jo nousisin ma noin kerällä aamun koin, ja riemu palajaisi. Sua ilman, ainoisin, on niinkuin samoisin ma erämaata mykkää. Mua painaa maahan päin, ja sydän sairas näin vain raskahasti sykkää. VOITTO. Ma olen voiton voittanut niin suuren, armottoman: oon kalleimpani kieltänyt onneksi armaan oman. Niin unohtamaan vihdoinkin mun oppi sydämeni, mut vuodet pitkät, parhaimmat sen kanssa hautaan meni. Ja niinkuin lintu eksynyt vain joskus kyynel palaa, mut ei se pyydä puolestaan, ja senkin pyyhin salaa. KUN HÄNET VEIT. Kun hänet veit, vie kaikki vaan, vie koti kuollut tää, puut kaada puiston nää, viel' yhä hänen lauluaan ne aamuin heläjää. Kun hänet veit, vie kaikki muu, vie kesä, kukat pois, ah, tuho rauhan tois! kun ulvois tuulet uhuu-uu ja suuret myrskyt sois! YSTÄVÄLLE. Niin oomme, ystävä, me jääneet yksin kuin kaksi eksynyttä unelmaa. Me käymme surussamme vieretyksin ja emme toistamme voi lohduttaa. Sun katseesi on kaukana ja mun, ja tyhjyys, tyhjyys soittaa sieluhun. Sa näet naisen nuoren, valkopinnan, mi häipyi sinne suuren onnen taa. Ja minä ritarini riemurinnan, min rakkautta itkee taivas, maa. Sun katseesi on kaukana ja mun, ja tyhjyys, tyhjyys soittaa sieluhun. Tiet' onnen menevän me heidän näimme. He minne saavat, taivas aukeaa. Me murheeseen, me unhoitukseen jäimme — Mut jossain kaksi meidän onnen saa. — Sun katseesi on kaukana ja mun, ja tyhjyys, tyhjyys soittaa sieluhun. UNI. Oot uni vain, armahain, ja siksi ikuisesti sua lemmin. Kun onni pettää, toivo hylkää mun, sa silloin kutsut kahta kultaisemmin. Oot uni vain, armahain! Ma siunaan sua, kaivattua, jok' elämäni harhakuvin täytit. Sä kyyhkyn siiville mun kohotit ja tuolta kultalinnan kaukaa näytit. Ma siunaan sua, kaivattua! Oot uni vain, armahain, jä siksi rakkahin sa ain' oot mulle. Tulkoonpa päivät pilviset tai kirkkaat, mun sydämeni kuuluu yksin sulle. Oot uni vain, armahain! IV SILLOIN SAAPUU — — Sa harhailet, sa erehdyt, mut etsit eteenpäin, tienviitat vaikk' on peitetyt, käy aika jätättäin. Sa kuumeisesti kiiruhdat, rakennat, kokoot vaan; ja kantain kuormat vaikeat myös kiinnyt maailmaan. Niin vuotten menness' opit sa, kuink' ehkä elää vois. Mut silloin saapuu Kuolema ja pyyhkii kaikki pois. TURHAA. Irroita sieluni, taivas, murheesta maan, irroita tomusta tuskan ja kahleistaan, että ma siivillä rauhan levätä saan. Turhaa taistella on ja peljätä näin keskellä elämän kuohujen yllättäväin, kun sinä kuitenkin ohjaat ne ylhäältäpäin. Turhaa murheeni on ja pientä kuin tuo linnun lento, mi pyrkii pilvien luo, missä on järkkymätön vain suuruuden vuo. Anna mun tyynenä taipua tuulihis vaan, myrskyissä nousten ja laskien kotihin saan. Irroita sieluni, taivas, murheesta maan! ELÄMÄ. En tahdo valittaa, jo tunnen sun. Ma kannan kuormasi, sa palkan maksat. Ma ihmettelen vain ja kummeksun, sa kuinka tyystin näin mun nääntää jaksat. Ei heru kyynel, kylmä nauru vain mun kiertyy huulilleni alla mäen, kun jalka luistaa, ruoskas heilahtain ma harmaantuvan pääni päällä näen. Oi, älä armahda, sa lyö nyt jo, tuo uhka iankaikkinen ei auta! Sa oot niin julma, saita, kuuletko, jo tuhat kertaa parempi ois hauta. Voi, huokaan tuhat kertaa tuhannen, ja jätän taakkani jo toisten kantaa. Mun siell' on hyvä, väsy tielle en, kun kaitsen tähtiä ja taivaan rantaa. SANA. Sana kaikuu ääriltä taivahan, sana korkea, kaunis ja syvä. Sitä tuntuvat tuulet kantavan, meren aallot sit' ajavat rantahan, se on huutanut myrskyn mukaan, mut ei sitä kuullut kukaan. Sana kaikunut alusta aikojen on ylitse linnan ja mökin, sit' on laulanut kuorot lintusten, Sit' on kertonut kukkaset keväimen, sitä vaikersi syksyn tuuli, mut kuka sen itkun kuuli! Sana kuiskaa syyttäen sydämeen: nyt kuule, kun suuri on hätä; vuostuhannet tähtes' sun, eksyneen, oon laulanut, huutanut tyhjyyteen. Jos annat vielä mun mennä, en enää luoksesi lennä. — Sana kaikuu ääriltä taivahan, sana korkea, kaunis ja hyvä. Se tuntuu mun sieluan kantavan, se veis' minut elämän rantahan. Oi, miksi en lähde mukaan — ja miksi ei vastaa kukaan. JOULUKELLOT. Sinitaivaan holvissa kellot soi, ja tähdet loistaen palaa. On ylhäällä kirkkaus, onnen koi, ja enkelit laulaa salaa. Maan syvyydessä ei lapset nää, ei kuule iloa taivaan. On ihmisen painunut tuskasta pää ilo eksynyt elämän vaivaan. Oi aika, armahda hetkeksi vain, suo kauhujas leikiksi luulla; suo sielumme, pelkonsa unhottain, vain joulukelloja kuulla! KÖYHÄN JOULU. Kävi joulu köyhän majaan, ilo aukaisi matalan uksen, toi leipiä kantamuksen ja puita tyhjään vajaan. Tuli loimotti liedeltä illoin ja sulatti ikkunan jäästä, lumi luotihin porraspäästä. Unet kaunihit nähtiin silloin. KUU. Kuu korska öisellä orhillansa vie taivaan holvissa hopeitansa. Ei kysy kohdalla köyhän matkaa, se yksin ylhäistä tietään jatkaa. Ei näe kättäni kurkoittavaa, sen eessä tähtönen portit avaa. — — Pois eellä aamuisen tuuli-soiton se ajaa linnahan huomenkoiton. PÄIVÄ PALAJAA. Jo päivä palajaa, — se saapuu kaukaa sieltä ikuisen kesän tieltä, ja sielut kirvoittaa. Loistollaan taivas, maa iloittaa ihmismieltä, jo, kuullen kiurun kieltä, se lauluun puhkeaa. Unohtuu vaivat, huolet kun päivän kultanuolet maan multaan heläjää; ne kautta sielun soivat, ne riemastuttaa voivat murheessa eläjää. PÄÄSIÄISLAUANTAINA. Kylän keskeltä karkelot kajahtaa, mäen mäntyhyn ruskot raukee, hämyn huntuhun peittyy kuulas maa, kevät-kaihojen kahleet aukee. On ilta pääsiäislauantain, sitä kertovat ihmiskielet, sitä kuiskivat kaiut hiljaa vain, sitä siintävät ilmanpielet. Minä astelen kylältä kotiapäin ohi saunojen savuavaisten. Ja kertaan kaikuja mielessäin kevät-äänien kummanlaisten, kun kesken mietteeni kajahtaa syvä-ääniset kirkonkellot. Ylt'ympäri hämäryys hengen saa, ja hehkuu himmeät pellot. On eessä yö lemmen, uneton, mut ilo on kaikkien olla. Jo kokkoa varten olkia on jok' ainoan kartanolla. Piha roudan päällitse puhdas, nään, ja saunan polulla santaa. Tytöt vettä ja vihtoja viedessään jo tähyilee taivahan rantaa. Mut ympäri yöhyt laskeutuu, talot peittyvät pimeän alle, ei tuika tähdet, ei nouse kuu, tulet syttyvät taivahalle; kas tuolla yksi, kaks', kolme, — — kuus'! Suur' alttari, luoksesi näin tuli vuoronsa polvi vanha ja uus kevät-uhria sytyttäin. Pyhä luonto leikkii ja unelmoi ja vapisee onnensa eessä. Mut kokkojen luona laulut soi, ilot suuret on säveleessä. Kevät-impien siivet ne väikähtäin ylt'ympäri illassa entää, sala-hymnit soi maasta ja ylhäältäpäin... ja noidat luudilla lentää. Punalieskat sammuvat, syttyvät taas, ja karkaavat taivasta kohti. Oi kumarra, talvi, sun saavuttajaas, joka valtasi ottaa tohti! — Mun syömmessäin suven aallot lyö, suli riemuhun rintani jäinen: Oi, iloitse, kansani, riemuitse, yö, on huomenna Pääsiäinen! VAAROILTA. Koko päivän synkkänä sousin minä siintävän järven pintaa. Taas ylöspäin rinnettä nousin, mut yhä mun ahdisti rintaa. Pala peltoa varjossa vuorten! vain metsää, metsää ja vettä. Kisat kuulu ei naapurin nuorten, elonlaulusta ei sävelettä. Pois, aavalle niittyjen lehtoon, pois, tuhanten talojen maille! Minä kuulen jo karkelot ehtoon, elän muistoille onnekkaille. MENNEISYYDEN MUISTOJA. Lausuttu Ilmajoen Museotalon vihkiäisissä juhannusaattona v. 1915. Ja kaukaa takaa vuosisatojen nyt kaikuu kaunihisti muistoin kellot... Oi katso, kohoo varret kukkien ja nousee notkoistansa niityt, pellot. »Uus', vapaa maailma ja viisaat lapset», ne kuiskii heräten kuin unestansa. Ja ihminen, jok' itse muistot nosti, hän riemumielin kertoo kaihojansa: Ma tahdon käydä kerran vielä sinne, miss' aik' on mennyt työssä, lauleluissa, miss' iskut kirveen kankahilla kaikui ja helskyi kaiteet pirtin kangaspuissa. Ah, siell' on ilmaa, unelmia, totta, on päivänpaistetta ja myrskysäätä. On siellä tervehdykset tuttavaiset ja tupaantulijalle penkin päätä. Ma istahdan ja kysyn; kuinka voidaan, ja mitä kuuluu kunniakkaan taloon. Saan kuulla: työtä tehden, Luojaan luottain on tultu korven yöstä päivän valoon. Ei aina hymyilty, vain kyynelöitiin, kun kulki korpisuolta kylmä halla; ja monta pettuleipää huokauksin on syöty mustan kurkihirren alla. Mut elettihin onnellisna, hiljaa, siks' kunnes sodat saivat, rutot ehti, kun talot poltettihin, vietiin viljat, ja kuivui kotipihan koivunlehti. Kun itkettihin Isonvihan töitä alottain elämätä uudestansa; kun kylmäin revontulten roihutessa kaivattiin kadonnutta, kaikkeansa. Mut vieri viikot, kuut ja päivät kului, pois lensi huuhkain kotipeltoin yli. Taas kauas, kauas loisti katto kodin, siell' oli rikastunut äidin syli. Jo talvipolkua hän tuvast' aittaan hyräillen astui, onneansa laulain. Ja velvoittava autuus sielussansa mies astui kera pyssyjen ja paulain. Niin tehtiin työtä, toivottihin jälleen, ja usein kylvöttiin ja karkeloitiin, ja sydänsuruinensa kirkkoon käytiin, sairaitten kanssa kaukaisimpiin noitiin. Niin joutui Joulu, kerkes Kynttelikin, ja Marianpäivä pihdin päreet poisti, kun läpi talven taloin ikkunoista ne peittämättä takkatulet loisti. Siell' lasna kuunneltihin kummat kaskut, kun kehrättiin ja kartattihin milloin; ja peljättiin kun tervakannot räiski heijastain varjot tuvannurkkiin illoin. Kun vaari muisti nälkävuotten sudet, hakaten kessujansa huhmarilla, kun väkevimmistänsä miehet haastoi ja tappeluista kylän tanhuvilla. Taas nähtiin kevättalvin liinat, hurstit, kun peitti hankimaita pitkät alat, ne niistä tehtiin, miesten pyhäpaidat ja piikasille oivat »kivijalat». — Kun aamuvarhain kukonlaulut kuului, ja lunta vielä väikkyi vainioilla, kun miehet, pojat metsätöissä viipyi, soi lemmenlaulut kaihoin kartanoilla. — Mut vieri viikot, kuut ja päivät kului, taas päivä kirkas paistoi, lumi suli. Jo kuohui kevätvirrat voittojansa, ja kaukaa pikkulinnut kotiin tuli. Orasti rukiit, vihersivät pellot, iloiten ihmislapset touon teki. Ja hymyellen taakseen kauas katsoi, kun päivänpuolla lasten leikit näki. Ja kesä koitti. Ulos töihin tultiin, kun käki kukkui, lammen sorsat uivat. Ja missä sarat sattui vieretyksin, toistansa lempiväiset punastuivat. Niin vaiti, hikihelmin aherrettiin tuon pilvettömän kesätaivaan alla. Vain suolta kuului helkkäin karjankellot ja paimentorvet kaikui kukkulalla. Mut ehti hämäräinen elon aika, ja nousi jälleen ruis- ja kaurakokot. Ja tuvan ikkunalla ruukuissansa ne kuihtui palsamit ja verinokot. Taas riihet jyski, syksytuulet lauloi, ja kylän kujill' elokuormat kulki, ja myllyt pyöri, tuoksui uutisvilja, ja maamies sadon aittahansa sulki. — Mut vieri viikot, kuut ja päivät kului, ja aika muuttui, ihmiset ja tavat. Mut esi-isäin veri meiss' ei muutu, vaan sydänvaistot luontoon vetoavat. Ja vaikka mieli muuttuis tuhat kertaa, ne eivät muutu, menneisyyden muistot, ne sieltä kaukaa meille kangastavat kuin siunattujen sukuin pyhät puistot. Oi kallis kotiseutu! Sulta saimme me unelmat ja uskon ikuisiin, sun aavikoiltas hartautta haimme, sun kuuses kuiski sadut sydämiin. Sun taivaas toivon-tähdin meihin katsoi totuutta tuntoihimme istuttain. Sun eestäs, rakas, siunaukset kantaa luo suurten, korkeimpien jumalain. KEVÄT-ILTANA. Punainen aurinko vaipuu — nousee sieluni kaipuu kevätruskojen taa. Kauan kauniisti hohti, painui kotiaan kohti. — Hiljaa himmeni maa. Katselen tähtivyöhön... Näinkö ikuiseen yöhön eloni mentyä jään? Syttyykö tähdet siellä kuoleman kolkolla tiellä, — jään minä miettimään... *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77159 ***