*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77913 ***

HERMANN JA DOROTHEA

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe

Suomentanut

Otto Manninen

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1929.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen laulu:
KALLIOPE. ONNETTOMUUTTA JA OSANOTTOA
Toinen laulu:
TERPSIKHORE. HERMANN
Kolmas laulu:
THALEIA. PORVARIT
Neljäs laulu
EUTERPE. ÄITI JA POIKA
Viides laulu:
POLYHYMNIA. MAAILMANKANSALAINEN
Kuudes laulu:
KLIO. AIKAKAUSI
Seitsemäs laulu:
ERATO. DOROTHEA
Kahdeksas laulu:
MELPOMENE. HERMANN JA DOROTHEA
Yhdeksäs laulu:
URANIA. TULEVAISUUDEN TOIVE

Ensimmäinen laulu:

KALLIOPE

ONNETTOMUUTTA JA OSANOTTOA

»Ei tori, ei kadut olleet lie näin tyhjinä koskaan!

Kaikk’ ihan ihmiset on kuin laastuja pois, sukupuuttoon!

Viitt’ edes kymment’ ei nyt sielua lie kotosalla.

Kylläpä vain iso into on uusia urkkia! Kilvan

koitoa kulkua katselemaan pakolaisien kurjain

rientää nyt joka kynsi. On tie, jota tuo jono kulkee,

kaukana, ainakin tunnin on matka, ja paahtavi päivä;

sinnepä sittenkin tomutupruun kaikki ne työntyy.

En toki hievahtais minä katselemaan pakomatkaa

ihmisparkojen, jotk’ yli Reinin, maat omat, armaat

jättäen, saapuivat, kera rippeet vain tavaroistaan,

mutkia kulkien nyt tämän viljavan, kukkean laakson.

Oikein, eukkoni, teit, kun säälien kurjia varten

vanhoja liinoja, myös vähän ruokia, juomia viemään

nyt pojan laitoit. Näät kell’ on, sen täytyvi antaa.

Hei sitä vauhtia! Hei, miten orheja poika se ohjaa!

Vaunut on uhkeat, uudet nuo, mukavastihan istuis

neljäkin miss’, ajomies kera laudallaan. Ihan yksin

lähti hän nyt; kevyesti ne vierien vei ohi kulman!»

Näitäpä portillaan torin äärell’ istuen haastoi

Leijonan Kultaisen mies mielissään aviolleen.

Tuohon virkkoi taas sanan viisas, mielevä vaimo:

»Liinoja vanhojakaan hevin pois, isäkulta, en anna;

monta ne hyötyä tuo, niit’ ei edes saa rahan eestä,

konsa on tarvis. Vaan nyt silti mä pois ilomielin

paidat, päällysteet monet lahjoitin hyvät, ehjät;

lapsia, vanhoja näät repaleissa ma kulkevan kuuulin.

Anteeks suotkohan vain? Verotettu on myös sinun kaappis.

Sielt’ yönuttusikin, joka intialais-kukikasta

karttunikangast’ on ja flanellia hienoa vuori,

annoin pois; ohut on se ja vanha ja muoditon aivan.»

Mies hyvä naurahtaa: »Toki jääneen toivonut oisin

oikean intian-karttunisen kotinuttuni vanhan,

toista kun ei sen vertaa saa. Vaan viisipä tuosta,

joutava on se jo. Käskeehän nykymuoti nyt miehen

lievenuttua vain sekä nauhustakkia käyttää,

saappaiss’ astua; ei sovi tohvelit, ei pipolakki.»

Vaimopa virkahtaa: »Kas, kas, tulemassa jo tuolla

katselijoita on pois; ohi mennä jo matkue mahtoi.

Kengät on niin pölynkeltaiset, niin päät palavissaan!

Kaikki ne pois nenäliinoillaan hikihelmiä pyyhkii.

Ei toki päivänpaahteeseen näky veis mua moinen

nääntymähän! Ne jo kuullakin tott’ ylenkyllin on mulle.»

Toimekkaastipa haasteli nyt talon haltia: »Harvoin

sattuu yhteen näin hyvä korjuusää sekä kasvu.

Kuivana kuin oli heinätkin, katon alle me saamme

viljan; taivas on sees, yht’ ei näy pilkkua pilven.

Hiljaa vilvas vain itätuulen huokuvi henki,

ilmoja ennustaa pysyväisiä. Kyllin on kypsää

viljakin; aamull’ alkaa siis elon runsahan leikkuu.»

Näin hänen haastaissaan yhä taajemmin tuli parvin

miehiä, naisia astellen toriaukion poikki

taas kotiporteilleen; avo-landoossaan ajelulta

tuo rikas naapuri myös, koko seudun kauppias suurin,

juoksiamillaan nyt tuli tyttärineen talohonsa

vast’ ihan uusittuun, toriaukion toisehen laitaan.

Vilkastui kadut; näät oli kansava kauppala pieni,

askart’ antoivat monet tehtaat, ammatit uuraat.

Noin pari tuo sopusointuinen lakan alla nyt istui

kansaa katsellen, huvinaan moni huomio hauska.

»Katsos», vihdoin vaimo jo arvokas äkkiä virkkaa,

»tuollahan pastori kanss’ apteekkarin astuvi tänne.

Siispä he kertoa saa, mitä kaikkea siell’ ovat nähneet,

vaikk’ ylen ei näkemänsä ne lie ilahuttavat olleet.»

Luo tuli tervehtäin, lakan alle jo ystävät astui

penkkejä puisia painamahan, pölyn jalkinehistaan

polkien, huiskien pois nenäliinoin hehkua helteen.

Tervehdyksien jälkeen koht’ apteekkari ensiks

alkavi haastaa, näin vihapäällä jo virkkavi melkein:

»Moisia ihmiset on, kaikk’ yksiä höyniä totta:

toisen turmaa kurkkimahan kukin ain’ ylen ahnas!

Kaikki ne katselemaan tuhovalkean loimua rientää,

kulkua kuoloon ankarahan lainrikkoja-raukan.

Kaikkien nyt piti myös pakolaisia parkoja nähdä;

kenkään aattele ei, miten voi sama surkeus häntä

kohdata itseäkin joko nyt tahi vast’edes ehkä.

Houkkuus puoltamaton; vaan niin se on ihmisen luonto.»

Tuohon vuorostaan jalo, viisas pastori virkkoi,

kunnia kaupungin, mies viel’ ihan nuori, — hän tunsi

maailman, elämänkin, ties sanankuulijan tarpeet,

mies elähyttämä tuon pyhän, korkean kirjojen kirjan,

kohtalot ihmisten joka ilmaisee sekä mielet;

tunsipa tyyten myös hän parhaat maalliset kirjat.

»Moiti en», lausui hän, »viatonten viettien lahjaa,

ihmislapsilleen mitä laupias soi emo-luonto;

sillä mit’ ain’ ei voi äly, järki, sen voi useasti

taipumus ehdoton, meitä jok’ onnistuttaen ohjaa.

Jos tuta uutt’ ei ois halu kiihkeä, seljetä mieleen

kaunis kaiken kuink’ olevaisen vois sopusointu?

Ensiks uutt’ ikävöi näet ihminen, uupumatonna

hyödyllistä jo harrastaa; päämääränä vihdoin

on hyvä kaikk’, yleväksi mi saa, sisint’ arvoa antaa.

Nuoruudessahan on toveruksena hauskana huimuus,

peittää vaarat tää, pahan tuskia tuottavan arvet

poistaa taas nopeaan, heti kun sivu päästy on siitä.

Kunnia miehen sen, vakavuuteen jossa ja järkeen

vuosien kypsempäin tuo vallaton hilpeys vaihtuu,

intoa työn jok’ on täynnä ja pontta, jos onni mik’ olkoon.

Näin hyvän aikaan saapi ja vanhat vauriot korjaa.»

Vaimopa malttamaton heti äänin lausuvi suopein:

»Nyt näkemänne jo haastelkaa, halu noit’ olis kuulla.»

Vastasi toimessaan apteekkari: »Enp’ ilomieltä

pitkään aikaan taas näkemiltäni tuntene näiltä.

Kaiken kurjuuden kuka voiskaan tuon kuvaella!

Niittyjä ennenkuin alas ehdittiin, tomupilvi

loittoni vain loputonna; jo kumpujen taa oli kauas

matkue kerjennyt, siit’ ettei paljoa nähnyt.

Tiellepä päästessämme, mi laakson kulkevi poikki,

matkaajain, ajoneuvojen viel’ oli ankara tungos.

Murheekseen näki nyt ohikulkija-parkoja kyliin,

kussakin huomasi, kuink’ oli katkera tuo paon tuska,

kuink’ ilo kuitenkin, edes ett’ oli säilynyt henki.

Säälien katsoa sai moninaisia myös tavaroita,

tallentaa mitä vain talo vauras voi, mitä pannut

taiten on paikoilleen talonhaltia, tarjona jott’ ois

tarvittaissa ne; tarpeen näät sekä hyötynä kaikk’ on.

Huiskin haiskin niit’ oli kiireessään pakolaiset

täyteen kuormanneet monenmoiset vankkurit, rattaat.

Kaapin päällä on seula ja vaippa, ja patjoja täynnä

taikinakaukalot on sekä peilin peittona raiti.

Vaara se ihmisen maltin vie, — palo näytti sen ennen

tuo, jost’ aikaa nyt parinkymmenen vuoden on verran,—

jotta hän ottaa turhia vain, sekä jättävi parhaat.

Noin rojukuormia vain oli, koottuja päättömin huolin,

noillakin, härkien kuin hepo-raukkain kiskoa uupuin:

saavia, lautaa myös, jopa hanhenkoppi ja häkki.

Ähkivät eukot, lapsetkin, mytyt taakkana taikka

myös vasut, soikot, joit’ ihan tarpeeton kama täytti;

näät vihoviimeistään hevin ihminen ei toki heitä.

Joukkue eelleen tunkihe noin, tomu tuprusi, kaikki

yht’ oli mylläkkää; mikä hiljaa juhtien heikkoin

kulkea antanut ois, mikä hoppusi kiivahin kiirein.

Siinäpä kirkuu sulloutuin naisjoukko ja lapset,

nautojen ammuntaan siin’ yhtyy koirien haukku,

vanhojen voihke ja sairasten, ne kun istua vaappuu

vuoteissaan, jotk’ on täpötäysien kuormien päällä.

Mutta jo raiteeltaan ravikuoppaan kirskuva pyörä

luiskahtaa; alassuin tiepuoless’ on ajoneuvot,

kauas viskautuu, suinpäin väki vainiomaalle

kierii, kauhuin kiljahtaa, toki vaurion välttää.

Viereen vankkurien kaikk’ arkut myös kera kierii.

Murskaavan ihan oisi nyt arkkujen, kaappien luullut

ihmiset alleen kohta, ken vain näki, kuinka ne kaatui.

Pirstana vankkurit on, apu kaukana kaatunehilta.

Muut ohi kiirehtää näet kaikk’ ajamalla ja käyden,

viemänä ihmisvuon, oma itse on ainoa aatos.

Mentiin luo: nämä, jotk’ oli vuoteissaan kotonansa

vaivoin kestänehet kivun ainaisen kolotusta,

mullin mallin maass’ oli vaikertain, valitellen,

päivä kun poltti ja tuprullaan tomu salpasi hengen.»

Lempeä heltyy perheenmies, näin lausuvi: »Jospa

Hermann kohtais heitä ja virvoittais sekä verhois!

Surkeutt’ itse en sois sitä nähdä, se koskisi mieleen.

Kohta, kun ens sana saatiin, kuink’ ylen suur’ oli kurjuus,

liiastamme jo laitettiin ropo liikeneväinen,

jott’ edes joillekin hoivaa tois; niin tunto se tyyntyi.

Mutta jo herjetkää kovan onnen kertomisesta,

ihmismieleen näät pian hiipii pelko ja huoli;

mulle ne inhemmät ovat, kuin on vaurio itse.

Tulkaa vilpoisaan peräsuojaan nyt, salihimme,

sinnepä päiv’ ei paistele, ei läpi muurien paksuin

konsaan tunkeu helle, ja haihdukkeeksi jo huolten

kymmenvuotistaan emo tilkan tuo. Sitä juoda

tääll’ ei rattoisaa ole kärpäsien surinassa.»

Lähtivät sinne, ja siell’ oli vilpeä, viihdykäs olla.

Toi emo toimelias ihanaisen, kirkkahan viinin,

tahkotun pullon tuon, tinatarjoin kiiltävä alla,

oikeat vihreät toi lasit Reinin-viiniä varten.

Kolmisin istuvat kohta he ääreen pyöreän pöydän,

ruskean, kiillotetun, jalat jonk’ oli valtavan vankat.

Maljoja nyt talontaatto ja pastori myös kilahutti;

kolmas mietteissään vain sormielee lasiansa;

ystävälausein siis talon haltia hälle jo haastoi:

»Juokaa, naapuri! Pois kovan onnen torjunut meiltä

aina on armias Luoja, ja niin hän vastakin torjuu.

Ken näet kieltäis, että hän nyt, palon kauhean jälkeen,

ankaran tuon kurituksen, taas ilahuttanut meit’ on,

meit’ yhä suojellut, ihan niinkuin ihminen aina

silmää suojaelee, joka kallein on elimistä.

Eikö hän vastakin siis yhä ois tuki meille ja turva?

Luojan voima se tunnetahan vast’ aikana vaaran.

Kauniin kaupunkimmeko hän tuhast’ elpyä ensin

soi väen ahkeran työllä ja siunasi viel’ ylenmäärin,

taas tuhon tuottaakseeen, työ turhako kaikk’ olis ollut?»

Tuost’ ilomielin näin hyvä pastori lauhana lausui:

»Tää yhä säilyköhön teiss’ usko ja tää vaka mieli;

viisaus, varmuus siin’ ajall’ onnen on, myös surun tullen

lohtua tuo ihanaista se, kirkkaan nostavi toivon.»

Viisain, mielevin miettein taas talon haltia virkkoi:

»Kuink’ olen kertaa mont’ ihaellut kuohuja Reinin,

kun sen rantoja matkaamaan asioillani jouduin!

Suur’ oli aina se nähdä ja mieltä ja tuntoa nosti.

Mutta en arvannut, pian että sen armahat äyräät

vallina torjua sais tuhojoukkoja tuimia Ranskan,

uoma sen uljas ett’ ylipääsemätön olis este.

Niinpä se suojaa luonto ja Saksan sankarijoukko,

niin isä taivainen; ken houkkio toivoton oiskaan!

Uupuu taistelijat jo, ja rauhaan kaikki jo viittaa.

Rauhanjuhlapa, tuo ikävöity, kun alkavi vihdoin

kirkossamme ja soi kera urkuin kellojen ääni,

torvien raikahtaissa jo kaikuu Te Deum ylhä,

silloin Hermannkin, hyvä pastori, sais etehenne

astua alttarin luo kera morsion arvelematta,

jott’ ois viettämä kaiken maan jalo tää ilojuhla

mullekin vuotuinen kotionneni korkea päivä!

Miellytä ei mua vaan, ett’ on tämä poika, jok’ aina

uuttera on kotitöiss’, ujo, nahjus ulkona varsin.

Joukoss’ ihmisien halu ei ole liikkua hällä;

nuoria neitojakin kovin karkkoo, karttavi, hauskaan

karkelohon ei käy, mihin mieli on nuorison kaiken.»

Herkesi kuuntelemaan. Kumu kiitävän valjakon kaukaa

käy yhä yltyen, koht’ ajoportin suulta jo kuuluu

myös jyry vaunujen, kun karahuttaa nuo pihamaalle.

Toinen laulu:

TERPSIKHORE

HERMAN

Poikapa kauniskasvuinen katon alle kun astui,

pastori saapujahan läpitunkevan loi heti katseen

muotoa tarkastain, hänen kaikkea käyttäymistään

tutkijan silmin, kohta jok’ ilmeet tulkita taitaa.

Hälle jo näin hymysuin sanat tuttavat laati ja lausui:

»Siinäpä mies, kuin muuttunut ois! En viel' ole koskaan

katseestanne ma noin ilon nähnyt loistavan ennen.

Hilpeytenne jo tuo sen kertoo, ett’ ovat raukat

saaneet antimet, siunanneet myös teit’ ovat niistä!»

Vastasi tuohon taas vakavasti ja tyynenä poika:

»Tokkopa kiittelemistä on työssäni! Vaan sydän käski

niin tekemään, kuin sen nyt tarkoin teille ma kerron.

Vanhoja vaatteit’ äiti se pitkään etsi ja penkoi,

siksipä myöhään vast’ oli valmis käärö, ja taiten

sääliä vaunuihin olut, viini, se myös veti aikaa.

Tulli kun taakseni jäi, kun maantien saavutin, vastaan

virtasi kansaa kaupungin, tuli nuorta ja vanhaa;

kauas ehtinyt näät oli matkue maanpakolaisten.

Mennäpä annoin vaan, kylän saavuttaa minä tahdoin,

jossa nyt aikomus on, kuten kuulin, yöpyä heillä.

Siin’ ajaessani siis tien uuden nousua juuri

vankkurit äkkiä näin, tukevista ne puist’ oli tehty,

härkiä vieraan maan kaks eess’ oli suurta ja vankkaa,

reippain askelin käy, vetojuhtia aimoja ohjaa,

pitkää heiluttain ajosauvaa, toimeva tyttö,

hiljentää tahi jouduttaa, kulun johtavi taiten.

Kun minut huomasi, luo tuli valjakon tyynenä tyttö,

mulle jo virkkoi: ’Ei elo meidän näin ole aina

kurjaa ollut, kuin on nyt pakoretkeä tehden.

Vierailt’ en minä viel’ ole kerjännyt; moni kieltäis,

ellei raukast’ irralleen haluaisi hän päästä.

Vaan hätä haastattaa. Tilanhaltian puoliso rikkaan,

jonka ma, kohtaisen, pois härkä- ja vankkurikyydein

vaivoin auttelin, tuolla nyt oljill’ on, kupehellaan

äskensyntynyt laps, ihan verhoja vaill’, emo henkiin

jäi hädintuskin; näin piti meidän jääpyä jälkeen,

paljoa muill’ ei antaa ois, kyläss’ yhtyä heihin

seuraavassa jos voisikin taas, johon yöks yritämme

ehtiä, vaikka jo pelkäänkin, he jo ett’ ovat menneet,

Liinaa liikenevää teill’ oisko, jos itse te liette

tääll’ asuvaisia, armahtain polosille se suokaa.’

Näin hän virkki, ja oljiltaan emo raukea, kalvas

nousi ja katseen loi mua kohti; ma vastasin jälleen:

Kai joku taivahinen hyvän ihmisen ohjata mahtaa

puuttehet arvaamaan, jotk’ uhkaa veljeä köyhää,

koskapa äitini aavistain tämän surkeutenne

tään mytyn antanut on hädän ankean auttamiseksi.’

Aukoen kääröst’ annoin koht’ isän yönutun, annoin

paitoja, liinoja. Kiitoksiin hän puhkesi riemuin:

’Vieläkin ihmeit’ on, vaikk’ ei sitä onnekas usko;

vasta kun kurjuus on, käsi Herran näät tuta voidaan,

työn hyvän täytäntään joka noin hyvät ihmiset ohjaa.

Tehköön teille hän sen, mitä meille te nyt hänen työnään!’

Liinoja sormielee erilaisia noit’ ilomielin,

lauhkeavillaist’ olletikin nutun vuoria vaimo.

’Kiire jo on kylä saavuttaa’, näin, tyttö nyt virkkoi,

’sinne jo tullut on seurue muu, siell’ yöpyä aikoo;

siellä mä lapsenverhot myös heti laittelen kaikki.’

Sitten kiitokset hyvästellen mulle hän hartaat

lausui; nyt härät lähti, ja vierivät vankkurit. Mutta

hilliten orheja vielä mä viivyin, arvelin, sinne

itsekö rientäisin hevosiltani, kaikk’ elintarpeet

kesken joukon tuon jakeleisin vai nekö neidon

viedä mä antaisin, jaon järkevän uskoen hälle.

Pitkään empinyt en, vaan jälkiä seuraten immen

hiljakseen pian ehdin luo sekä näin heti lausuin:

’Kuules, tyttö sä, mun pani myötäni muutakin äiti

kuin nämä palttinat, että ne verhois vaattehitonta,

näät hänen antamiaan myös ruokia, juomia vielä

alla on vaunujen istuimen tääll’ yhtä ja toistain.

Vaan haluaisin nyt sinun huomaas uskoa nääkin

antimet, niin näet parhaiten koko toimeni täytän;

viisas sun jakos on, mua johtais sattuma yksin.

’Tuntoni jälkeen jaan varat uskotut’, vastasi neito,

’ett’ ilahuttais niitä ne, joill’ avun tarve on suurin.’

Laatikot aukaisin heti, sielt’ otin liikkiöt aimot,

leivät, viinit sielt’, oluetkin, hälle ne annoin

kaikki, ja antanut vielä ma runsaammaltikin oisin,

vaan jopa laatikot tyhjeni. Nuo pian nosteli eineet

kaikk’ emon sairaan jalkoihin, taas lähti jo tielle

neito; ma kaupunkiin hevosillani kiidätin jälleen.»

Vaikeni Hermann, mutt’ apteekkari nyt pakinoimaan

päätyi virkkaen noin: »On onnekas, ken kotonansa

nää paon, melskehien ajat yksin on vain elämässä,

kyyrytä kyljessään ei säikkyen vaimo ja lapset!

Näin hyvä olla mun on; isä nyt hevin olla en tahtois,

vaimon, lapsien huoltaja, — ei, ei, vaikka mik’ olkoon!

Miettinyt kertaa mont’ olen myös pakoretkeä, kooss’ on

parhaat kalleudet, rahat ammoiset sekä käädyt,

jättämät äitini, joist’ ei rahtuakaan ole myyty.

Siltikin paljon jäis, mitä korvata ei hevin voisi.

Yrttejä, juuriakaan, joit’ uurastain olen koonnut,

heittää raskisi en, vaikk’ ei iso niill’ ole arvo.

Vaan jos tänne proviisori jää, niin huoleti lähden.

Muustapa viis, kun vain rahat jää, oma säilyvi henki;

ainahan parhaiten mies yksinkulkeva pääsee.»

Hermann nuoripa nyt vakavasti jo vastasi hälle:

»Mielt olen aivan toista ja moitin lausehianne.

Kunnon mieskö se, kell’ ylin aatos vain oma itse

aina on, jos mikä kohtalo lie, ja ken riemua, huolta

toisien ei ota tietääkseen, sydän kuurona kulkee?

Nyt jos milloinkaan minä naimaan taipuva oisin;

miehen suojaa näät moni kaipaa tyttönen oiva,

vaimoa mies, ilon antelijaa, kova onni kun uhkaa.»

Tuost’ isä virkahtaa hymysuin: »Sepä hauska on kuulla!

Moista sa järjen kielt’ olet harvoin haastanut ennen.»

Noinpa jo lausui myös sanan toimevan äitikin armas:

»Oikein, poikani! On hyvä vanhempais esimerkki.

Eihän liittoa meidänkään ilopäivänä tehty,

vaan sitä solmittaiss’ oli murheen ankara aika.

Sen hyvin muistan, maanantain se ol’ aamu, sen päivän

jälkeinen, jona kaupungin palo kauhea nieli.

Kaksi jo kymment’ on ohi vuott’, oli näin kuni nytkin

sunnuntai, kova helle ja pouta ja veest’ iso puute.

Kaikk’ oli parveilleet pyhävaatteissaan kesän helmaan,

maakylät, myllyt myös, kapakatkin täytteli kansa.

Pääss’ oli kaupungin palo alkanut, vaan kadut kaikki

valtasi vauhdissaan, vetotuultaan kiihtäen itse.

Niin vajat, aitat poltti se, myös sadon korjatun, runsaan,

kuin asumuksetkin torin ääreen asti, ja sortui

liekkeihin talo tää sekä viereinen isävainaan.

Pois vähän saatiin vain. Minä vahtina sänkyjen, arkkuin

kaukana nurmell’ istuilin läpi yön ylen kurjan.

Vihdoin torkahdin, ja kun aamun viileä kaste,

päiväsen eellä mi laskeutuu, minut sai herehille,

hiilikot sauhuavat minä näin, takat, autiot seinät.

Mieleni musteni nyt; mutt’ entistään ihanammin

paistoi nouseva päivä, ja rohkaistui sydän jälleen.

Joutuen nousin pois, palopaikkaa huonehiemme

miel’ oli nähdä ja kuink’ oli selvinneet kana-raukat, —

mielin lapsekkain kovin näät olin kiintynyt niihin.

Saavuin sinne ja näin kotikartanon suitsuavaiset

rauniot eessäni vain, talon aution tuon, tuhon saaliin;

toistapa saavuit taas sinä puolta ja paikkoja tutkit.

Sult’ oli pilttuuseen hepo hiiltynyt; murska ja hirret,

hehkuen vielä, sen tähteetkin näkymästä ne peitti.

Siinä me vastakkain surumielin miettien seistiin;

sortunut eest’ oli näät kotikartanojen väliseinä.

Vaan kädest’ ottain näin sinä mulle jo haastelit: ’Liese,

täälläkö oot? Tule pois! Poro kuuma se kenkäsi polttaa;

multa jo kärventyy kovat anturat saappaidenkin.’

Niin käsivarsilles minut nostit, tänne sa kantain

toit pihamaas yli. Holveineen viel’ ehjänä portti

seisoi niinkuni nyt, sepä vain oli säilynyt yksin.

Maahan laskien taas, mua suutelit, vaikka ma torjuin.

Vaan tosi mielessäs sinä haastoit ystävälausein:

’Kaatunut on koti, tänne sä jää, sen nostamisessa

auttele, niin minä myös talon nostoa taattosi autan.’

Tuon vast’ ymmärsin, puhemiesnä kun äitisi saapui

meille, ja päätettiin iloll’ armas koht’ aviomme.

Hirret hiiltynehet minä muistan vieläkin, riemuin

nousevan auringon näen eessäni yht’ ihanaisna.

Päivän tuottama tuon oli ylkäni näät, hävityksen

kauhean anteja myös oma nuorena saamani poika.

Siks sua kiitän, Hermann, kun surupäivinä näinä

impeä itselles sinä aattelet luottavin mielin,

rohkenisit kosimaan surun aikana, rauniot allas.»

Näinp’ isä vastasi taas, heti virkkoi vilkkahin innoin:

»Kiitost’ aie se ansaitsee, tosi myös oli juttu,

jonk’, emokulta, sa kerroit; niin kävi kylläkin kaikki.

Vaan sanon: oivempaa, mikä oivempaa! Joka miehen

ei eloaan, oloaan lie alkaa alkua myöten

pakko ja rehkiminen, mikä meillä ja muill’ oli silloin.

Onnen poika se, kell’ isän, äidin hankkima valmis

on koti, kaunistaa min viihtyisäksi hän voipi!

Alku on hankala aina, ja hankalin on talon alku.

Tarvett’ on monenmoista, ja kaikkipa vain joka päivä

kallistuu; hyvä siis on kartuttaa rahakassaa.

Siksipä Hermann, nyt sinun kohtakin meille jo toivon

nuorikon noutelevan kera sievoisten kapioitten;

rikkaan morsion arvoinen näet miehevä mies on.

Kenp’ ei mielissään ole, jos kera toivotun vaimon

lahjaa hyötyisää lisä karttuu vakkahan arkkuun.

Suott’ ei lapselleen emo pitkin vuosia laita

aivina-aartehiaan, valioita ja vahvoja, paljon,

suott’ ei kummit tuo hopeaisia lahjoja, suott’ ei

kultia lippaaseen isä harvoin saatuja kätke.

Moisin tuomisin näät ilahuttava kerran on neito

ylkää nuorta, jok’ on hänet katsonut kaikkien kesken.

Tiedän, kuink’ olo viihtyisää kotonansa on vaimon,

joll’ omat tuomat on nuo tutut suojien, keittiön tarpeet,

peitot vuotehien, kateliinat pöytien kauniit.

Neitopa näin varaeltuna vain miniäksi on mielu.

Mies yli olkain näät toki viimein katsovi köyhää:

piika on arvoltaan, joka piikana toi mytyn myötään.

Vaativa miesten on mieli, ja loppuu koht’ ajat lemmen.

Hermann, tuottaisit ilon vanhuudelleni suuren,

nuorikon kohdakkoin kotisuojiin jospa sa toisit,

naapurin tyttären, — tuon talon vihreän kyllähän tiedät.

Vauras on haltia sen, yhä kasvaa kauppa ja tehtaat

rikkautt’ aimompaa. Mist’ ei toki kauppias hyötyis?

Kolmepa tyttöä vain perijöinä on siell’ ihan kaiken.

Tiedän, on vanhimmalla jo ottaja, mutta ne kaksi

viel’ ovat tarjona, jos nekin kohta jo tehnevät kaupat.

En sinun kohdassas olis vitkaillut tähän asti,

vaan tytön noutanut oisin, kuin otin äitisi ennen.»

Noin isän kärttelyhyn sanan säyseän vastasi poika:

»Niin, oli mieli se mun, kuten teidänkin, joku ottaa

neitoja naapurin tuon. Mehän kasvinkumppanit ollaan.

Ennen näät torill’ ain’ ilakoitiin luona me kaivon,

poikien häijyyksiin useasti ma suojelin heitä.

Siitä jo aikoja on. Kotihinsa ne kartteliaina

jää tytöt varttuissaan sekä huimia leikkejä vieroo.

Niin, hyvinkasvatetuit’ ovat totta he! Siell’ olin joskus,

vanhana tuttuna noudattain minä toivehianne;

mutta en milloinkaan ilomieltä mä tuntenut tuosta.

Heidän moittehiaan näet aina mun kärsiä täytyi:

takkini liian on pitkä, ja karkea, kuositon kangas,

ei tukan leikkaus, ei kiharatkaan muotia myöten.

Päätin vihdoin siis asun hienon hankkia niinkuin

puotien keikarit nuo, pyhäpäivisin joit’ yhä siellä

kulkee, kaulassaan suvisäin sekasilkkinen riepu.

Vaan pian kyllä mä näin, minust’ että he vain teki pilkkaa;

ylpeyteeni se koski, ja haavan löi kipeimmän,

halpa kun heist’ oli noin mun mieleni kiintymys harras

heihin, Minnaan varsinkin, joka heistä on nuorin.

Pääsiäisenä näät menin vihdoin noin minä sinne,

ylläni takki ol’ uus, jok’ on pantu nyt ullakon kaappiin,

poikien muitten muotiin myös kiharoituna tukka.

Kun tulen, tirskuvat, enp’ ole tuonanikaan minä tuosta.

Minna klaveeria soittaa, myös isä itse on läsnä,

kuunnellen kovin mielissään, kun tyttäret lauloi.

Lauluist ymmärtää en paljoakaan minä voinut,

vaan yhä toistuivat nimet niissä: Pamina, Tamino.

Enk’ ihan ääneti olla ma aikonut! Laattua laulun

tiedustin, mikä laulu se on sekä keistä se kertoo.

Kaikki nyt vaikenivat hymyellen, vaan isä virkkoi:

’Varmaan ystävä tää vain tuntevi Aatamin, Eevan?’

Pääs ilo irralleen, pojat, neidot äänehen nauroi,

hytkyi äijäkin, sai ihan kannattaa käsin vatsaa.

Niin minä hämmennyin, kädest’ että jo kirposi hattu,

Tirskuna jatkui vain, joko soitti he taikkapa lauloi.

Sieltä mä riensin pois, nolo, myrtynyt mull’ oli mieli,

takkini kaappiin vein, tukan suortelin taas harasormin,

vannoen, ett’ yli tuon en kynnyksen minä astu.

Oikein varmaan tein, tyly hepsake vain kukin heist’ on,

vielä Taminoks ilkkuvan vain mua kuuluvat siellä.»

Vaan emo vastasi: »Ei noin kauan lapsia kohtaan

kaunaa kantaa saa; nehän kaikk’ ovat lapsia vielä.

Minna on oikein kiltti, ja ain’ oli suopea sulle.

Taannoinkin sua tieteli taas. Hänet sun sopis ottaa!»

Vastasi tuohon poika: »En tiedä mä, niin puri mieleen

loukkaus tuo, ettei todentotta mun ois halu nähdä

häntä klaveerin ääress’, ei hänen laulavan kuulla.»

Vaan isä närkästyin nyt nousi ja vastahan virkkoi:

»Et mua liioin lie ilahuttanut, sen ma jo lausuin,

sulla kun ain’ oli vain halu talliin, peltojen hoitoon.

Sen, mitä renki jo suorittaa talonhaltian rikkaan,

teet sä; ja kaivata saa isä poikaa, kunnia josta

koituis hälle, jot’ ois ilo katsoa naapurienkin.

Turhiin toivelmiin mua äitisi vietteli muinoin,

kun luku, oppi ja kirjoitus sult’ aikana koulun

luontunut ei, vaan aina sa luokan loppuna istuit.

Niin todentottakin käy, kun rinnass’ ei ole nuoren

kunniantuntoa, kun ylöspäin hän ei pyri yhtään.

Josp’ isä mulle sen antanut ois, mitä sulle ma annoin,

pannut kouluun, palkannut kotineuvojat oikein,

Leijonan Kultaisen minä enpä nyt olvuri oisi.»

Poikapa tuosta jo nous, oven luoksi hän asteli hiljaa,

vaiti ja verkalleen; vihankuohussaan isä vielä

jälkeen huuteli: »Niin, mene vaan, tuon uhmarin tunnen!

Pois mene, toimita työs, niin ettei syyt’ ole moitteen!

Vaan älä arvelekaan, miniäkseni että sä tuoda

milloinkaan talonpoikaisen tytön töllerön saisit!

Vuosia mulla jo on, kera ihmisten tulen toimeen,

herroja, rouvia voin minä kestitä, jotta he tyytyin

lähtevät pois; sopusuulla ma vieraan suosion voitan.

Siksipä vuoroon nyt miniänkin saada ma tahdon

kohteliaan, joka rattona ois mun vaivani runsaan.

Mulle klaveeria myös hän soitelkoon. Huviseuraan

kaikkien kaupungin valiointen on tultava tänne,

kuin pyhäpäivisin aina ne saapuvat naapurihinkin.»

Poikapa hiljaa nyt ovisalvan nosti ja lähti.

Kolmas laulu:

THALEIA

PORVARIT

Sai puhe kiihkeä tää noin poistumahan pojan kainon

mutt’ isä jatkoi vain yhä äskeiseen sävyhynsä:

»Mistäpä ottais mieltä, mit’ itsess’ ei ole? Tuskin

toivoni parhain siis lie konsaan täyttyvä, ettei

poikani ois isän vertainen, vaan hänt’ etevämpi.

Sillä mit’ ois talo tai mitä kaupunk’, into jos ei ois

kunkin hoitaa, säilyttää yhä, korjata kuntoon,

uudistaa, edistää ajan, naapurikansojen malliin!

Ei osa ihmisen maast’ ole puhjeta kuin mikä sieni,

syntymäpaikalleen pian jälleen vain mädätäkseen,

ett’ ei jälkeä jää elon toiminnasta ja työstä!

Ainapa ilmaisee talo koht’ eläjänsäkin laadun,

töistään kaitsijat kaupungin heti saapuja tuntee.

Muurit, tornit miss’ ovat rappeuneet sekä täynnä

törkyä kaivannot, kadut törkyä täynn’ ovat kaikki

tai kivi viereksii, joka liitoksesta on päässyt,

on lahot palkistot, tukimikseen uusia turhaan

saa talo vartoa, huono sen paikan on hoito ja johto

Näät miss’ ylhäält’ ei tule järjestys sekä puhtaus,

siell’ äkin vallitsee lika vain, vetelehtivä velttous,

niinkuin vaatteisiin repaleisiin kerjuri tottuu.

Siis olen tuuminut, että nyt matkustais pian Hermann,

ainakin Strassburg oisi ja Frankfurt nähtävä ynnä

Mannheim, kaunis kauttaaltaan sekä hilpeä, hauska.

Sillä ken kaupungit näki suuret, siistit, on uuras

kaunistuttamiseen kotikaupunkinsakin pienen.

Kiittää vieraskin nämä nähden korjatut portit,

tornin valkaistun sekä uljaaks uusitun kirkon!

Ken kehu ei kivitystä? Ken ei ojaverkkoa oivaa,

min vesirunsaat nuo salasuonet hyötyä, turvaa

tuottavat, torjuen pois tulenvaaran ain’ ihan alkuun?

Eikös kaikk’ ole tehtyä tää palon kauhean jälkeen?

Kertaa kuus olin valvoja työn valikoimana raadin,

suosio porvarien oli palkkani siitä ja kiitos.

Tarmokkaasti sen tein, mihin tartuin, noin toteuttaa

miesten kelpojen hankkeet sain minä, heitetyt kesken.

Vihdoin neuvoston joka mies oli intoa täynnä.

Kaikki nyt harrastaa, kohotie pian uusi se täältä

kulkeva suureen on päätiehen, on varma jo päätös.

Mutta mä pelkään vaan, niin ettei nuoriso toimi.

Kellä on mielessään huvi vain sekä haihtuva loisto,

ken taas nuhjustaa kotinurkissaan nökötellen.

Kunp’ ei Hermann vain olis sellainen iän kaiken!»

Kohtapa tuohon virkkoi noin hyvä, järkevä äiti:

»Poikaas kohtaan ain’ olet ankara niin, isäkulta!

Noinp’ ei ensinkään hyvät toivees täyttyä tainne.

Emmehän lapsia muovata voi, miten ois oma mieli;

niinä ne saa, minä Luoja ne antoi, hellien hoitaa,

parhaan pannen, kasvattain, kuten luonne on kunkin.

Näät tämä tällä ja tuo taas tuolla on lahjojen laatu:

kullakin on omat, on hyvä, onnekas vain kukin laillaan.

Hermann-lastani ei saa moittia, sill’ epäkelpo

ei ole hän perimään, mitä meiltä hän saa, esimerkki

kerran on oiva hän porvarien, talonpoikien kesken,

eik’ ole raadin viimeinen, sen nähdä jo saatan.

Mutta kun raukkaa noin joka päivä sä vain yhä soimaat,

rohkeutensa jo kaiken viet, kuten teit sinä nytkin.»

Virkkaen noin heti lähti jo pois, pojan jälkehen riensi,

jostakin löytääkseen hänet taas sekä lausehin lempein

hänt’ ilahuttaakseen; sen on ansainnut hyvä poika.

Äidin mentyä näin hymyellen koht’ isä haastoi:

»Kumma se totta jo vaankin on vaimojen laatu ja lasten!

Kaikk’ eleleisivät niin kuin näyttää vain oma nokka,

käskisi sittenkin silitellä heitä ja kiittää.

Mutt’ yhä paikallaan sananparsi se vielä on vanha:

Ken edespäin ei käy, käy taapäin! Niin se on aina.»

Arvelevaisena näin apteekkari vastasi: »Myönnän

täydelleen minä tuon, hyvä naapuri, itsekin etsin

parhaint’ aina, mik’ ei tule kalliiks, uutta jos onkin.

Vaan mitäs auttaa uurastaa, sisält’, ulkoa innoin

uudistella, jos ehtymätön rahan ei ole runsaus?

Porvari liian ahtaall’ on, moni jää hyvä hanke,

vaikka sen ymmärtäis; on liian kukkaro laiha,

tarpeet liian suuria taas, ja se estävi aikeet.

Paljon muuttanut oisin, vaan ketäs ei kulut julmat

kammottais, nyt varsinkin, kun on vaarojen aika!

Uuteen kuosiin ois talo pantu jo meilläkin ammoin,

saanut seiniin ois isot, välkkyvät ikkunaruudut,

vaan ken kilvata voi kera kauppiasnaapurin, jolla

kullat on kukkurapäät, myös parhaat hankkimakeinot?

Tuolla sen on talo uus! Miten näyttääkään upealta

kiekurakipsit nuo, kun on pohjana vihreä seinä!

Kuink' isot ikkunat! Kuinka ne kuultaa, peilinä välkkyy,

ett’ ihan himmentyy torilaidan muut talot kaikki!

Meill’ oli kuitenkin talot kauneimmat palon jälkeen,

Enkelin Rohtola, Kultainen tämä Leijona myöskin,

seudun kuulupa myös pihatarhani; kulkijan aina

sen kivikääpiöt kirjavat, sen kivikerjuriäijät

sai heti vilkumahan punamaalatun taa säleaidan.

Kahvia juomaan jos kenen kaunoiseen tekoluolaan

vielä mä vein, joka hylky nyt on sekä sortunut puolin,

hän näki mielissään rivit raakkujen hohtavat, sorjat;

oikea tuntijakin jäi silmin huikenevaisin

kiiltoa katselemaan kideharkkojen ynnä korallein.

Yht’ oli mainiot maalaukset salin seinien, joissa

puiston polkua käy sirot herrat, hempeät naiset

kukkia kannellen sekä hennoin tarjoten sormin.

Niistä ken huolisi nyt! Ei tee ulos astua mieli,

kun muka hienoa, uutta on tyyliä oltava kaiken,

valkeat vain säleaidatkin sekä valkeat penkit!

Pelkkää on silopintaa kaikk’, ei kultaus kelpaa,

ei koruleikkaukset, — ja mahongit nuo, nepä maksaa.

Niin, hyvin mullekin mieluist’ ois vähän hankkia uutta,

kai toki vaihtelisin kalustoita ma, seuraten aikaa,

Mutta jo muutos pieninkin pelon nostavi mieleen;

ken näet jaksaiskaan ajan tään työpalkkoja maksaa?

Taannoin kultauttaa minä rohtolamerkkini tuumin,

enkeli Mikaelin sekä julman myös lohikäärmeen,

tuon, joka kiemurrellen on enkelin jalkojen alla,

vaan jätin ruskeaks ennalleen, kun pelkäsin hintaa.»

Neljäs laulu:

EUTERPE

ÄITI JA POIKA

Miehet rattoisaa yhä jatkoi juttua. Äiti

taas meni poikaa etsimähän, pihamaallapa ensin

katseen loi kivipenkkiin hän, pojan istumapaikkaan.

Sieltä kun löytänyt ei, niin katselemaan meni talliin,

varsana ostamiaan siell’ oisiko hoitelemassa

orheja oivia, joit’ ei konsaan uskonut muille.

Renkipä virkkoi noin: »Puutarhaan tuonne hän lähti.»

Riensi nyt joutuisaan emo kummankin pihan poikki,

tallit taa sekä aitat jäi hyvinveistetyt, astui

näin puutarhaan, kaupungin joka muurihin päättyi,

sen läpi kulki ja loi ilokatseen kasvuhun kaikkeen,

korjasi paikoilleen tukisalkoja oksien alle,

jotk’ omenoitaan, pääryniään täpötäysinä notkui,

kaalistaan rehevästä hän myös madon muutaman nyppi;

vaimopa uuttera näät yht’ askelt’ ei ota hukkaan.

Näin puutarhan päähän ol’ ehtinyt äiti jo pitkän,

luo majan kuusamanlehväisen; maja yht’ oli tyhjä

kuin puutarhakin, jost’ oli poikaa etsinyt turhaan.

Portti se siin’ oli vain raotettuna, jonk’ oli ammoin

muuriin murrattaa pormestari, tuo suvun kanta,

saanut, hälle se näät erikoinen suosio suotiin.

Tuost’ yli kuivan kaivannon mukavasti hän kulki,

miss’ ajotien sivult’ alkaen näit hyvinaidatun tarhan

jyrkkänä päivään päin rypäleisen kääntävän rinteen.

Myös sitä nousi, ja mielissään hän katseli, kuinka

lehvien siimeksest’ ihan ulkoni uhkeat tertut.

Varjokas, vilpoinen oli keskinen käytävä tarhan,

sinnepä hakkaamattomat vei kivipaatiset portaat.

Täällä nyt tertuissaan »gutedel», myös jalo »muskat»

nuokkui, täyteläs tuo, sinipuuntava sill’ oli hohto;

kaikk’ oli huolell’ istutetut pitopöytiä varten.

Yksittäin vesarungot muut taas katteli rinteen,

marjat on pienemmät, hyvän viinin antajat, niissä.

Näin ylös asteli hän ja jo aatteli riemuja syksyn,

riemuja juhlan tuon, jona ihmiset kaikk’ ilomielin

poimii, survoo taas rypäleet, mehu kuohuva täyttää

tynnyrit, loistaa, räiskyelee ilovalkeat illan,

noin sadon saantia kauneimman joka seutu kun juhlii.

Vaan levotonna jo käyskeli hän, pari, kolmekin kertaa

tiell' oli huudellut, huhuellut — vain monin äänin

vastasi kaupungin kivitornien kielevä kaiku.

Poikaans’ etsiä niin oli outoa hälle, kun aina

virkkoi, jonnekin jos meni tää, jott’ ei emo armas

huolissaan olis, ei tapaturmaa tullehen pelkäis.

Tieltäpä ainakin nyt hänen uskoi löytyvän äiti,

kosk’ oli kumpikin, niin ylä- kuin alaporttikin auki

köynnöstarhan tuon. Tuli niin jo hän vainiomaalle,

kummun harjanteella mi laajana aukeni. Pohja

viel’ oma vain jalan all’ oli, viel’ ilahuttivat silmää

ain’ omat kylvöt vain, oma uhkea, nuojuva vilja,

voimaa kultaist’ aaltoillen yli vainion kaiken.

Peltojen halki hän nyt välipientaren polkua astui,

viittana silmissään iso päärynäpuu, rajamerkki

heill’ oman kartanon maan. Ken puun oli mahtanut ammoin

istuttaa, ei tietty. Se seudun kuuluna kauas

siinteli kummultaan, ja se mainiot päärynät antoi.

Alla sen atriataan ilomielin söi elomiehet,

varjoa vilpoisaa myös karjojen kaitsijat saivat;

pantuna istuimiks oli paaterot sinne ja turpeet.

Eikä hän erhety; siell’ emon etsimä henkäsi Hermann,

istui vain käsi poskellaan sekä katsovan näytti

kauas vuoristoon, selin äitiin siellä hän istui.

Luo emo hiljaa hiipi ja hieman olkahan koski

poikaa, tää heti kääntyi päin; oli vettynyt silmä.

♦Äiti», hän virkkoi hämmästyin, »minut yllätit aivan!»

kuivasi kyynelet nyt jalotuntoinen heti poika.

»Kuinka? Sa itket?» hämmästyin emo haasteli hälle.

»Outoa mulle on tuo, sitä koskaan enp’ ole nähnyt.

Kerro, mik’ ahdistaa noin mieltäsi, miksikä istut

alla sa päärynäpuun vesisilmin tääll’ ypöyksin?»

Vastasi mieltään rohkaisten jalo poika ja virkkoi:

»Sen kivirinnass’ ei sydän ihmisen sykkisi, ken nyt

kylmänä katsoa vain väkijoukkoa vois koditonta.

Eik’ ois rahtua järkeäkään sen päässä, ken huolt’ ei

vaaran vuoks oman, vuoks isänmaan tähän aikahan tuntis.

Tuo, mitä kuulin, näin tänäpäivänä, mieltäni särki;

niinpä mä läksin käyskelemään, edess’ aukeni laaja,

kaunis maisema tää, sen kukkeat, kaartuvat kummut;

tääll’ elo kultainen se jo nuokkuu sirppiä vartoin,

tarhoist’ aittoihin sato kohta on karttuva kaunis.

Vaan lähell’, ah, kuink’ on vihamies! Tosin aallot on Reinin

suojana meillä; mut ah, mitä aallot on, vuoret on eessä

kansan kauhean tuon, joka nyt ukonilmana uhkaa!

Kaikilt’ ääriltään näet koolle he kutsuvat nuoret

niinkuni vanhatkin, päin hurjina syöksyvät, eivät

pelkää kuoloakaan, sotalaumat -laumoja seuraa!

Turvallisnako vain mies Saksan jää kotihinsa?

Kaikkia uhkaavan tuhon tuon vain hänkö se välttäis?

Oi rakas äiti, on siitä mun katkera mieleni, että

jäin vapahaksi, kun katselmus asekelpojen miesten

tääll’ oli taannoin. Ainoahan minä kyll’ olen poika,

laaja on myös talonhoito, ja tärkeä on tämä toimi;

vaan rajarintamahan paremp’ eiköhän astua oisi

kuin koton’ istua, kunnes on täällä jo sorto ja kurjuus?

Niin, se on sieluni ääni ja käsky, ja rintani täyttää

into ja uskallus isänmaalleni henkeni antaa,

muillekin miehuuden esimerkkinä oivana olla.

Totta jos nuoriso vain koko Saksan koolla nyt oisi,

voimin yhteisin rajaturvana, torjuen vieraat,

eipä ne koskaan sais tätä armast’ astua maata,

eik’ ois katsoa pakko, kun vievät meilt’ omat viljat,

miesten sortajat nuo sekä ryöstäjät vaimojen, neitoin.

Nähkääs, äiti, mun on sydämessäni nyt syvä päätös,

että mä sen heti teen, mik’ on oikea, järkevä tehdä.

Ain’ ei näät osu oikeimpaan, ken miettivi kauan.

En kotisuojiin käänny mä, nähkääs! Tästä nyt oitis

astelen kaupunkiin sekä tarjoudun soturiksi,

tää käsivarsi ja tää sydän palvelkoon isänmaata.

Sitten lausua saa isä, eiköpä kunniantunto

myös mua ohjaa, enkö mä siis ylöspäin pyri yhtään.

Nuhtelevastipa noin hyvä, järkevä äiti nyt haastoi:

hiljaa kyynelet herkät hält’ alas poskia vien.

»Poikani, miks olet muuttunut noin, mikä sulle on tullut,

kun avomielin, suoraan et, kuten aina sa ennen,

haastele äidilles, mitä toivoisit, halajaisit?

Kuullut jos sanas ois joku kolmas, koht’ ylenmäärin

hän sua kiittäis kai sekä päätökses ylevyyttä,

harhaan näät hänet haastelemas puhe ponteva veisi.

Mutta ma moitin vain, joka tarkemmin sinut tunnen.

Tuntees kätkien näät puhut toista ja aattelet toista.

Tiedän: houkuta ei sua räikynä torvien, rumpuin,

ei univormut uljailuun vedä neitojen nähden,

sillä sun kutsusi on, kuink’ ootkin oiva ja uljas

vainion vaaliminen sekä toimelias talonhoito.

Siis sano suoraan vain: mikä päähäsi nuo pani tuumat?»

Vastasi näin vakavasti nyt poika: »Sa erhetyt, äiti.

Päivät vaihtuvat, poika jo miestyy, kypsyvi toimeen,

hiljaa varmemmin, kuin kiihkeän hyörinän kesken

kypsyä vois, joka turmiohon vie niin monet nuoret.

Vaan miten hiljainen olen ollutkin minä aina,

voi vihan nostattaa sydämessäni sorto ja vääryys,

myös vähin oivallan olot maailman, elon toimet,

työst’ on jäntevä tää käsivarsi ja vanttera jalka.

Kaikk’ on tää tositotta, sen uskallan minä väittää.

Syystäpä sittenkin mua nuhtelit, äiti, mun äsken

haastavan puolin totta ja teeskenneltyä puolin

tunsit. Sillä, sen tunnustan, mua vaarojen uhka

houkuta pois kotipohjalt’ ei, ei korkea aatos

olla nyt turvana maan sekä kauhuna maan vihamiesten.

Vain sanasointua tuo oli, tahdoin vain minä sillä

kätkeä tunteet, jotk’ ylen tuimina raateli rintaa.

Jättäös siis minut, äiti! Kun kerran toivehet turhat

täyttävät rintani, niin saa hukkaan myös elo mennä.

Tuon toki tiedän: on turhaa, vain oman vaurion saa, jos

altis on yksi, kun yhteiseen kaikk’ ei pyri määrään.»

»Jatka sa haasteluas», noin virkkoi mielevä äiti,

»juttele kaikk’ isot, pienetkin sinä seikkasi julki;

miehet on kiivaat näät, vain viimeisintä he muistaa;

kiivas pillastuu pian tieltä, jos eessä on vastus;

nainen on taitava taas, voi keinot keksiä, kiertäin,

kaartaen kulkea, jotta hän vois hyvin määrähän päästä.

Kerropa kaikki jo siis, miks on niin kiihtynyt mieles,

ett’ ihan outoa nähdä se on, mikä nostavi kuohuun

noin veren suonissas, vedet silmiis saa väkisinkin!»

Pääsi jo valloilleen pojan oivan tuska, hän itki,

pää emon parmaill’ itki hän ääneen, heltyen lausui:

»Loukkasi tottakin nuo isän nuhteet mieltäni äsken;

niitä en ansainnut minä, en nyt, enk’ ole kuunaan.

Vanhemmilleni ain’ olen kunnian antanut, kenp’ ois

viisas, mielevä niin minust’ ollut, kuin oli armaat

vaalijat lapsuuden hämäräisen, nuo vakamielet!

Niin monet silloisten kisaveikkojen kepposet siedin,

niin useasti kun niillä ne vain hyvän tahtoni maksoi;

kostanut en monen monta ma iskua, heittoa heille.

Mutta jos vain isä heill’ oli pilkkana, kun pyhäpäivin

kirkost’ asteli hän vakavasti, jos nauhoja myssyn,

yönutun kukkia nauroivat, joka niin komeasti

verhosi häntä — se, jonka nyt vast’ ihan sai pakolaiset,

niin käsi nyrkkiin kouristui, sydän raivohon syttyi,

kimppuun hyökkäsin, löylytin heit’, ihan löin sokeasti,

vain mihin sattui. Nuopa jo ulvoivat verinaamoin,

iskuja, potkuja vimmahisen oli vaikea väistää.

Niin minä miehistyin, monet kestää sain isän puuskat,

mulle kun pauhasi hän, jos tuottivat muut pahan tuulen,

ärtynyt äskeisessä jos istunnoss’ oli raadin;

riidat kumppanien ne ja rettelöt sain minä maksaa.

Kertaa mont’ oli surku sun itsesi; sillä ma paljon,

vanhempain hyvättyöt sydämessäni tuntien, siedin,

joitten huolena vain yhä uutta on hankkia meille,

säästää lapsilleen, monet itseltään ilot kieltäin,

Mutta, ah, eihän säästäminen iloks aikojen toisten.

yksin onnea tuo, ei kullat kukkurapäätkään,

ei monet vainiot, vaikka ne niin hyvin yhtehen liittyis;

näät isä vanhentuu, kera vanhenevat pojat, eikä

päivän riemua heill’ ole, jää vain huomisen huolet.

Katsele, kuink’ ihanaiset on nuo alati viljavat, armaat,

viiniäversova rinne, ja tuo puutarha sen alla,

aittoja, talleja tuo rivi kaunis, kaikk’ omiamme!

Mutta kun tuonne ma katseen taas talon luon pihapäätyyn,

ullakon-ikkunahan oman kammio-soppeni pienen,

menneit’ aattelen aikoja, kuink’ olen yöt monet siellä

vartonut nousua kuun, monet aamut koittoa päivän,

mulle kun muutama hetki jo tervett’ unt’ oli kyllin.

Ah, kuink’ autio on oma kammio tuo, piha, tarha,

vainio kultainen, yli kumpujen laajenevainen,

niin sydämelleni kaikki on kolkkoa: kumppani puuttuu!»

Tuohon vastasi näin hyvä, järkevä äiti ja lausui:

»Poikani, neitoa kammiohon palavammin et itse

noutaa toivone, jott’ ois yö elos armahin aika,

päiväsi työ omas oikein ois, ei pakkona painais,

kuin isäs, äitisi toivo se on. Sua koimmehan aina

neuvoa neidon katsontaan, ihan kärttelemällä.

Vaan toki tunnen sen, sydän selvään mulle sen lausuu:

hetki jos ei tule, oikea tuo, eik’ oikea tyttö

silloin, tuotakin tuonnemmas jää vaali, ja pelko,

että se väärään vie, yhä vaikein este on eessä.

Kuulehan, poikani, lie ihan varmaan tehty jo vaalis;

lie satutettu, kun noin ylen arka nyt on sydän sulla.

Siis sano suoraan vain, näet senpä jo sieluni arvaa:

tuo kotimaaton tyttö se on valikoitusi varmaan.»

Poika nyt vilkastui: »Hyvin arvasit, äitini armas,

hän se on, hän! Jos en tuo tänäpäivänä häntä jo tänne

morsiamekseni, hän pois rientävi, häipyvi multa

ehk’ ikipäivikseen sodan murheiseen sekasortoon.

Turhaa ainian, äiti, on silloin karttuva rikkaus,

turhat vastaiset myös mulle on viljavat vuodet,

viihdytä silloin ei puutarhat, ei koti tuttu,

rakkaus äidinkään ei lohtua tuo polon rintaan.

Sillä jok’ ainoa muu side ratkee, lempi kun pauloo,

tunnen sen; isäst’ ei, ei äidist’ erkane yksin

neito, kun mieleistään hän seuraa miestä; on poissa

myös pojan mielest’ äiti ja poiss’ isä, neitosen konsa,

armaan ainoisen, saa nähdä hän häipyvän luotaan.

Suo minun lähteä siis, mihin vieneekin epätoivo!

Sillä jo ratkaissut isän ankara on sana kaiken;

ei hänen kattons’ all’ ole paikkani, siellä jos ei lie

myös sija neidon sen, joka yksin on mun halu noutaa.»

Tuohon vikkelähän hyvä, järkevä-äiti nyt virkkoi:

»Niinkuin kalliot vastakkain kaks aina on miestä!

Jyrkkä ja ylpeä kumpikin on, ei luo tule toisen,

laueta ensimmäinen suust’ ei voi sopulause.

Siks sanon, poikani, sen: sydämessäni toivo se viel’ on,

ett’ isä, köyhän sulta jos kielsikin niin ihan tiukkaan,

kihlaa neitosi sulle, jos hän hyvä, kelpo on tyttö.

Kiivaaseen tapahansa hän paljonkin näet haastaa,

jost’ ei totta hän tee; jopa sallii sen, mitä kielsi.

Vaan sanan vaatii nouteliaan sekä vaatia voikin,

sillä hän on isä! Eikä, sen tiedät, atrian jälkeen

nuo vihat paljoa paina: hän kiistää, kiivas on, kieroiks

uskovi muut; viriää koko tahdon kiihkeä tarmo

viinist’, ei hänen kuuntelemaan suo malttua muita;

mahtia kuulee vain oman äänen, on oikeass’ yksin.

Vaan pian ehtii ilta, ja paljot nuo pakinansa

hän kera ystävien pakinoinut on kaikki jo loppuun.

Lauhtunut into jo on, ohi pieni jo tuo kiho viinin,

tuntevi tunto, jos kiihtyin hän ketä kohteli väärin.

Siis heti toimeen! Arvelu pois! Vain rohkea voittaa.

Meille nyt ystävät, jotk’ yhä viel’ isän seurana istuu,

pastorin arvoisan apu ennen muita, on tarpeen.»

Taiten neuvoen noin kivi-istuimelta jo nousi,

myös veti, vei pojan pois, ihan estelemättömän; astui

kumpikin ääneti vain, sydämessään tärkeä aie.

Viides laulu:

POLYHYMNIA

MAAILMANKANSALAINEN

Kaikkipa kolmisin kooll’ yhä istuivat, tarinoivat,

hengenmies, apteekkari, myös talon haltia itse;

aihepa juttelun myös oli entinen heill’ yhä eelleen,

paljon pohdittiin sitä selvittäin joka puoleen.

Mutta jo harkiten näin jalo, arvokas pastori haastoi:

»Teitä en tahdo ma vastustaa. Ain’ ihmisen täytyy

pyrkiä oivempaan; ja hän määriin ain’ ylevämpiin

pyrkiikin, sen näämmehän, uutt’ yhä ainakin etsii.

Siltipä liian ei ole kauas mentävä; luonto

näihin tunteisiin halun vanhaan jäädä se liitti,

siit’ ilon tuntea myös, mihin tottunut on kukin ammoin.

On hyvä näät tila aina, mi luonnon on luoma ja järjen.

Paljon tahtoo ihminen, vain vähän hälle on tarpeen;

näät vähät päivät on vain, raja ahdas kulkijan maisen.

Konsaan moiti ma en sitä miestä, jok’ uupumatonna

ainian aaltoja halkoo tai maan äärihin matkaa,

uljas on, uuttera, voitostaan ilon tuntevi, runsaat

kartuttaa varat itselleen, omiansakin varten..

Siltipä saa mult’ arvoa myös työn raataja tyynen,

askelin hiljaisin joka taattojen peltoja polkee,

maataan hoitavi, kuin kukin vaatii aika ja hetki.

Hällepä ei joka vuosi se maaperä perkaten muutu,

taimest’ äkkiä puu ei korkene, ilmoja kohden

oksia kurkottain, puetettuna kukkasin runsain.

Ei, lujan tarvitsee mies moinen, malttavan mielen,

puhtaan, ainian rauhaisan, sekä selkeän järjen.

Hän vähät siemenet vain näet uskovi maaemon helmaan,

myös vähän karjaa kartuttain elätellä hän taitaa;

hällä on mielessään näet vain, mikä hyötyä tuottaa.

Onnekas, jolleka soi tämän mielen luonto! Hän meidät

työllään ruokkivi kaikki. Ja onnekas porvari pienen

kaupungin, kun on näin näet porvari hän sekä maamies!

Ei ole alla hän ahdingon, maamiestä mi painaa,

kaupungiss’-asujain ei vaateliaat halut vaivaa,

joitten on vallass’ aina he, varsinkin tytöt, vaimot,

rikkait’, ylhiä matkisivat, varat vaikkakin puuttuu.

Siks yhä siunatkaa pojan tyyniä toimia, töitä,

vaimoa myös, jonk’ on samanmielisen tuova hän kerran.»

Näin hänen haastaissaan ovest’ astui äiti ja poika,

jonk’ isän luo hän toi talutellen, tälle jo lausui:

»Kuink’ ilon päivää tuot’, isäkulta, jo niin useasti

toivoen pohdittiin, joka koittava oisi, kun ottais

morsion Hermann, sillä jo vihdoin meit’ ilahuttain!

Tuonne ja tänne me tuumittiin, tämä hälle ja tuokin

tyttö jo pääteltiin, kuten pohtii ain’ isät, äidit.

Tullut on päivä se nyt: nyt on tuonut, on näyttänyt taivas

morsion hälle, hän tehnyt on päätöksen sydämessään.

Ainahan aateltiin, häll’ ett’ oma valta on vaalin.

Juur’ oma toivosi tuo oli, että hän reippahin innoin

neitoon mieltyvä ois. Nyt on hetki se tullut, on tunne

syttynyt, vaali on tehty ja varma ja miehevä päätös.

Tuo pakolainen on tyttö se, jonka hän kohtasi; häntä

poikasi pyytää tai, sen vannoi, aina on yksin.»

Pyysi jo poikakin noin: »Hänet suokaa mulle! On vaiston

puhtaan, varman vaali se, tuo hyvän tyttären teille.»

Ei isä vastannut, vaan hengenmies heti nousi,

loihe lausumahan: »Elonjuoksun, ihmisen kaikki

kohtalot ratkaisee lyhyt tuokio vain; joka päätös

pitkien harkintainkin on jälkeen tuokion työ vain;

oikean oivaltaa toki viisas vain valitessaan.

Vaara on suuremp’ aina, jos myös sivuseikkoja vaakaan

laskee niitä ja näitä ja hämmentää siten tunteen.

Tunnen Hermannin pojast’ asti; hän puhdas on, kätt’ ei

pienenäkään mihin vain kurotellut; kaikki, mit’ etsi,

myös sopi hälle, ja niin piti kiinnikin siitä hän tiukkaan.

Ei tule säikkyä oudoksuin, äkin totta jos toiveet

kauan toivotut on. Tosin on tämä täyttymys toista

kuin kuvitelmat nuo, mitä mieless’ ehk’ oli teillä.

Toiveet itse ne voi näet kaihtaa sen, mitä toivoo;

ylhäält’ antimet saapuu ain’ oman ottaen muodon.

Arvio nurja nyt ei sovi tyttöön siis, jok’ on ensi

kiintymys Hermanin, pojan rakkaan, järkevän, oivan.

Onnekas, ken omaks ensi- ja ainoan lemmityn saa, sen

hiukene rinnass’ ei salatuskana armahin toive!

Niin, näen päältä jo päin: nyt hälle on kohtalo säätty.

Saa tosi kiintymys kehkeämään pojast’ äkkiä miehen.

Ei ole häilyvä hän; jos ette te suostu, ma pelkään,

vierii vuodet hält’ ihanimmat hukkuen huoleen.»

Puuttui nyt puhumaan apteekkari mielevin miettein,

jolt’ yli huulten kirpoamaan sana pyrki jo kauan:

»Keski- on tie vain kultainen paras kulkea nytkin!

’Verkkaan riennä!’ ol’ itse Augustus keisarin ohje.

Rakkaan naapurin palveluhun minä ain’ olen altis,

hyödyks ystävien koen järkeni rahtua käyttää.

Nuoriso varsinkin kokeneempien johtoa kaipaa.

Suokaa siis minun lähteä, niin tytön tuon minä tutkin,

selkoa seuraltaan otan, jossa hän tuttuna liikkuu.

Ei mua puijata, ei hevin; punnita voin, mitä kuulen.»

Näin sanat siivekkäät heti säisteli poika: »Se tehkää,

menkää, naapuri, tiedelkää! Vaan lähtevän myötä

pastorin arvoisan minä toivon myös; pätevyyteen

luottaminen toki kahden on niin jalon katsomamiehen.

Oi isä, kulkuri ei ole tyttö se, ei ole moinen

maitten kiertäjätär, joka seikkailee sekä verkkoon

viekkaaseen pojan vehkeillään kokemattoman kiehtoo.

Ei, sodan, kaiken-sortelijan, tuhokohtalo tuima,

maat joka raastavi, niin jok’ on monta jo muuria vahvaa

kaatanut kannaltaan, polon tempasi tuon pakotielle.

Eikö nyt harhaa noin moni kuulu ja korkea? Karkkoo

ruhtinahat valekaavuin, on moni valtias maaton.

Ah, niin häätynyt hänkin on, parhain tuo sisaristaan,

maanpako-matkalleen; oman unhottain kovan onnen

muita hän hoivaa, vaikk’ avutt’ itse, on auttaja altis.

On hätä, surkeus suuri, mi maan yli yltyen tulvii;

eiköpä saapua sais toki onnikin aikana turman,

morsion rinnall’ enkö mä vois sekä puolison puhtaan

tuntea, kuink’ ilon tuo sota mulle nyt kuin palo teille?»

Tuohon vastasi näin isä lausein nuhtelevaisin:

»Kylläpä, poika, nyt irti on kielesi kanta, mi sulla

pitkät vuodet suuss’ oli jäykkänä, liikkuen vaivoin!

Siis nyt tuntea saan, mik’ on tääll’ isän uhkana kunkin:

noin pojan kiihkeän tahtoa koht’ ylen lempeä äiti

valmis on noutelemaan, sitä puoltavat naapurit kaikki,

kunhan vain isä ahdinkoon tai puoliso saadaan.

Vaan mitä auttais vastustaa minun kaikkia teitä?

Uhma ja kyynelet vain olis seuraus siitä, sen arvaan.

Herran tähden, menkää siis, tytön tutkia, tuoda

tänne te saatte; jos ei, hänet unhottaa pojan täytyy.»

Näin isä. Vaan puhumaan ilon ilmein puhkesi poika:

»Ennen on iltaa nyt tytär oivin teille jo tuotu,

mink’ ikin’ itselleen mies mielevä sois miniäksi.

Onnekas silloin kelpo on tyttökin, toivoa tohdin.

Niin, yhä kiittävä on mua, jälleen ett’ isän, äidin

teistä mun kauttani moisen saa, kuin järkevät lapset

toivoa saattavat. Vaan nyt en viivy, mä käyn, pian pistän

valjaisiin hevot, ystävät vien lähimaille ma armaan;

siell’ omin viisain harkinnoin selon hankkia saavat.

Heidän ratkaisuunsa ma taivun, teille sen vannon,

enkä mä, ennenkuin omaks saan, näe neitoa jälleen.»

Niin hän lähti, ja muut piti neuvoa nyt, puhe vilkas

alkoi, pohtiminen monin puolin tärkeän seikan.

Talliin kiiruhtaa heti Hermann, kuss’ orot uljaat

seisovat rauhaisasti ja selviä kauroja syövät,

kuivia heiniä myös, rehuvainion kasvua parhaan.

Sukkelahan pani niille hän suitset välkkyvät suuhun,

hihnat sorjiin myös hopeoituihin veti solkiin,

solmisi ohjat kiinni jo, pitkät nuo, leveätkin,

toi hevot tanhuahan, johon toimeva renki jo vaunut

työntänyt helpolleen oli tarttuen vehmarotankoon.

Akselinolkaan nyt vetohihnoin kytkivät muhkein

kerkeäjuoksuisen hepovaljakon kiitävän voiman.

Ruoskaan tarttuen nous ajamaan, hevot ohjasi Hermann

portin suulle; ja vaunuihin mukavasti kun istui

ystävät, joutuen pyöri ne pois, jäi taa kadun paadet,

muurit kaupungin sekä hohtavan valkeat tornit.

Noin kohotietä nyt tuttua päin karahutteli Hermann,

noin mäet nousten, laskien vain yhä vauhtia yhtä.

Vaan kylän kirkontorni jo kun näkyviin tuli eikä

kaukana kartanot sen, puutarhain kaartamat, olleet,

päätti hän mielessään hevot siihen siis pysähyttää.

Varjoon juhlaisaan ikipuitten korkealatvain,

lehmusten, monet siinä jo vuossadat versonehitten,

siimestyin kylän luon’ oli laaja ja vihreä nurmi,

niin kylän kansan kuin lähikaupungin huvipaikka.

Kaivopa puitten all’ oli kaivanteess’ alahalla.

Vei alas portaat, näit kivipenkkien kiertämän lähteen

siellä sä, puhtaan tuon, ikipulppuavan, kehämuuri

suojana, korkea ei, jost’ ammentaa oli helppo.

Päätti nyt Hermann siis tähän varjostoon pysähyttää

orhit vaunuineen. Ja hän niin teki myös sekä virkkoi:

»Käykää tietelemään te nyt, ystävät, tokko on tyttö

sen käden arvoinen tosiaankin, jonka mä tarjoon.

Itse sen uskon; en uutta, en outoa teiltä ma kuulle.

Vain oma valta jos ois, kylähänpä ma kulkisin oitis,

hän elononneni ratkaisis sanan ainoan lausuin.

Helppo hän tuntea teille on muitten kaikkien kesken;

hällepä vertaa ei hevin muotoa muull’ ole kellään.

Vaan puvun puhtoisen toki kerron tuntemamerkit:

näät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista,

vartalonmyötäinen ihan tiukkaan musta on liivi;

paidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin,

viehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan;

hilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet;

kierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin;

liittyen liivin vyötäröhön hame poimukas alkaa,

astujan jalkoja lyö sironilkkoja sen sinihulmu.

Vaan sanon teille, se on vaka pyyntöni: tyttöä älkää

laisinkaan puhutelko ja aiett’ antako ilmi,

muilta te vain kysykää; mitä tietävät kertoa, kuulkaa.

Kuulemianne kun kyllin on rauhoitteeks isän, äidin,

tulkaa taas; mitä sitten on tehtävä, harkita saamme.

Näin minä matkall’ aattelin näät, ajaessani tänne.»

Virkkoi noin. Kylähänpä nyt ystävät kulkivat; siellä

kaikk’ oli tulvillaan ladot, tarhat, kartanot kansaa,

rattahien rykelmää katu laaja se pääst’ oli päähän.

Ruokkia ammuva karja ja myös hevot miesten ol’ askar,

kuivasivat pesujaan joka pensaass’ uutterat naiset,

polskuttain puron veess’ ilakoitsivat lapsien laumat.

Tunkihe rattahien seass’, ihmisien, elikoitten

tutkijat tullessaan, tähyellen tänne ja tuonne,

eiköpä jostakin ilmestyis kuvaeltu jo neito.

Yhtään ei toki näy, joll’ ois näkö tuon ihanaisen.

Taajeni tungos vain. Kova riitely kuormien luona

miesten ol’ uhkaavain, johon naiset kirkuen yhtyi.

Askelin arvokkain tykö riitelijäin tuli silloin

vanhus; vaientui melu kohta, kun vaati hän rauhaa,

kuin isä nuhdellen vakavasti ja neuvoen heitä:

»Eikö jo hillinnyt kova meit’ ole onni sen vertaa,

kullakin ett’ äly ois sovuss’ olla ja kärsiä toistaan,

vaikk’ ei oikein punniten ois joka mies menetellyt?

Närkkäit’ onnekkaat ovat miekkoset tottakin! Eikö

veljesriitaa vieromahan hätä neuvo jo vihdoin?

Vieraan maan kamaralla te kullekin siis tila suokaa;

myötä mit’ on, jakakaa, niin laupeus teillekin tehdään.»

Mies noin virkki, ja vait väki kaikk’ oli; leppyen miehet

järjestää elikoit’, ajoneuvoja taas sovuss’ alkoi.

Mutta kun nuo sanat kuuli ja tuon näki tuomarin vieraan

mielen tyynen, rauhaisan, hänen astuen luokseen

painokkaasti jo näin puhumaan nyt pastori puuttui:

»Niin, isä, totta on tuo! Kun viettää päiviä onnen

kansa, kun ruokkii maa, joka laajana, aavana aukee,

vaihtuvin vuosin vain yhä antimet toivotut uusii,

silloin itsestään käy kaikki, ja viisahin, parhain

on kukin mielestään; tasan kaikki on, mies kuni toinen,

viisainkin sama arvoltaan kuin vain joku muukin;

käy kuin langeten luonnostaan tasakulkua kaikki.

Mutta jos järkyttää hätä nuo elon entiset raiteet,

kaataa kartanot, myös puutarhat, vainiot raastaa,

miehet, naiset karkoittaa katon alt’ oman, armaan

harhaamaan povess’ ahdistus yhä yötä ja päivää,

ah, jopa katsellaan, ken on viisain mies, sanat oivat

ei hänen huuliltaan mene hukkaan, kuin meni ennen.

Vaan sanokaas, isä, varmaankin pakolaisien näitten

tuomari liette, kun noin heti rauhoititte te mielet?

On kuin eessäni ois joku muinais-johtaja kansain

karkoitettujen, kautt’ erämaan joka eksyvät ohjaa,

kuin joku Joosua tai joku Mooses, jolle ma haastan.»

Katsahtain vakavasti nyt vastasi tuomari tuohon:

»Tottakin aika on tää ihan ihmeisimpiä, joist’ on

tietoa historian, pyhän niinkuin maallisen; sillä

ken eli eilisen tai tämän päivän päivinä näinä,

hän eli vuosia: niin tapauksia täynnä on aika.

Kun vähän katselen taa, minust’ on kuin harmajat kaudet

päätäni painais, vaikka on voimani virkeä vielä.

Meitäpä noihin voi hyvin verrata, joilleka Herra

pensaass’ ilmestyi palavass’ ajan ankaran alla:

meillekin ilmestyi hän pilvien, liekkien kesken.»

Mutta kun haasteluaan halu pastorin viel’ oli jatkaa,

miehen kohtalot kuulla ja myös osaveljien muitten,

kumppani vikkelähän salavihkaa kuiskasi hälle:

»Jääkää juttelemaan kera tuomarin vain, puhe tyttöön

johdelkaa; minä käyn hänet etsimähän, ja kun löydän,

riennän tänne ma taas.» Vain nyökkäsi pappi, ja lähti

etsijä kiertelemään läpi pensastot, vajat, tarhat.

Kuudes laulu:

KLIO

AIKAKAUSI

Pappi kun tieteli nyt, mitä kärsinyt, häätynyt milloin

pois kotipohjaltaan oli joukko jo tuo, sanan virkkoi

tuomari vieras: »Ei lyhyt tää ole kärsimysretki.

Näitten vuosien näät kirokalkin joimme jo kaiken,

sen kamalamman, kun meni meiltäkin kaunehin toive.

Ken näet kieltäiskään, ett’ intoon nous sydän ylhään,

sai povi sykkeen puhtaamman, avaramp’ oli rinta,

loisto kun uuden auringon loi ens sätehensä

ihmis-oikeutt’ ilmoittain, joka ois oma kaikkein,

intoisaa vapautta ja myös tasa-arvoa oivaa!

Silloin toivoi vain omin ohjin kaikk’ elävänsä;

näyttipä kahle jo kirpoavan, joka maat monet kietoi,

jonk’ oli vartia vain etu itsekäs, toimeton laiskuus.

Kansat katsehiaan ajan kuohuss’ eikö jo luoneet

maailman pääkaupunkiin, jona niin se jo kauan

loisti, nyt ansaiten, jos koskaan, tuon nimen ylvään?

Viestin tuojien tuon nimet ensimmäisien eikö

olleet kuin nimet korkeinten, korotettujen tähtiin?

Eikö jok’ ihmisen henki ja myös sanat lentoa saaneet?

Meidät, naapurit, sai heti ensiks into se hehkuun.

Niin sota alkoi, riens asehissa jo päin rajojamme

Ranskan miehet, vaan oli kuin sulan ois sovun tuoneet.

Toivat myös, jalon näät elähyttämät kaikk’ oli haaveen.

Koht’ iloviirejä pystyttäin vapautta he juhli,

kullekin siin’ oma hallitus, kaikk’ oma muu lupaeltiin.

Valtasi nuoret koht’ ilon hurmio, valtasi vanhat,

uusien lippujen alla jo hilpeä karkelo alkoi.

Ensin miesten mielet tuo väki voitokas Ranskan

saattoi mieltymähän, meno urhea, raisu ja reima,

viehtely torjumaton pian hurmasi naissydämetkin.

Meist’ oli vain kevyt myös sodan kaikkea-vaativan taakka,

kaukana kangastain näet väikkyi hohtava toivo,

kiehtoen kaikkien katseet, kuss’ urat aukeni uudet.

Ah, kuink’ armas on aika, kun käy kera morsion sulho

tanssiin, vartoen vain tulopäivää toivotun liiton!

Vaan ihanamp’ oli aika, kun korkein tuo, mitä mieli

ihmisen toivoa voi, lähimääränä kutsuvan näytti.

Silloin kaikkien kieli se kirposi, haasteli vanhat,

miehet, poikaset myös, sydämessään korkeat tunteet.

Vaan pian taivas synkistyi. Edun kiisti ja vallan

vuoks suku kelvoton, vain pahan mahtaja, ei hyvän minkään.

Kiista se murhiin vei, koki uudet naapurit, veljet

sortoa, kiusana maan pian kiskoja-laumat ol’ ahneet.

Ahmivat suuremmat sekä päält’ osan ryöstivät aimon,

pienet ain’ alas pienimpään peräss’ ahmi ja ryösti,

kuin hätä siit’ ois, että jos jää mitä huomisehenkin.

Surkeus liian suur’ oli, vain yhä sorto se yltyi;

ei hätähuutoja kuultu, he tuon oli herroja hetken.

Tuskaan tyyninkin tuli silloin rinta ja raivoon;

kostaa kaikki jo ilkiötyöt kukin päätti ja vannoi,

kahtakin karvaammin noin pettänehet valetoiveet.

Onnipa kääntyi suotuisaks sotureille jo Saksan,

Ranskan joukot karkkosivat suinpäin pakosalle.

Ah, nyt vastapa tunnettiin sodan kohtalo kolkko!

Voittaja näät hyvä, suuri on — siltä hän ainakin näyttää —

säästää miestä hän voittamataan kuin veljeä konsaan,

aina jos altis on vain tämä palvelemaan tavaroineen,

vain laki yks pakolaisen’ on: oman varjelu hengen,

häikäilyttä hän ahmii vain varat joutuen loppuun.

Häll’ ylen kiihtynyt mieli on myös, sydämest’ epätoivo

ilmi jo riehuttaa teot riettaat. Hän pyhän kaiken

rienaten ryöstää vain. Himo hillitön vie väkivaltaan

naistakin kohtaan, hirmuks saa noin rosvotun riemun.

Kuolema kinterehillä hän julmana tuokiot nauttii

viimeiset, veri hekkumanaan sekä tuska ja parku.

Meidän miehet nyt raju valtasi raivo, he kostaa

ryöstetyt tahtoivat tavaransa ja turvata tähteet.

Äkkiä kaikk’ asehiss’ oli, sortajien pakokiire,

kasvot kalpeat intoa soi, arat, vilkuvat katseet.

Kaikuen herkeämättä nyt kutsuivat hätäkellot,

vaarat vartovat hillinneet ei hehkua vimman.

Maatyön rauhaisat tamineet nepä koht’ asehiksi

muuttihe; hangot, viikatteet sai tiukkua verta.

Niitettiin vihamies vaill’ armoa, sääliä maahan;

raivosi vain vihan valta ja raukkuus luihu ja arka.

Toiste en nähdä mä sois, ett’ ihmisen noin alas inha

eksytys vie! Näky kauniimp’ on peto riehuva. Älköön

huutakokaan vapautta, hän itsens’ itsekö voisi

hallita! Irroillaan heti kohta, kun poissa on esteet,

on paha kaikki, mi kuiluissaan lain pakkoa piili.»

Pastori painokkaasti nyt vastasi: »Moittia teit’ en

voi, jalo mies, noin teistä jos inha on ihminen; kyllin

teille jo kärsintää tihutyöt, meno mieletön toikin!

Vaan surun aikoja noita jos tarkkaisitte, sen itse

myöntäisitte jo: myös monet kerrat kuntoa näitte,

oivaa moista, mi piilee vain sydämessä, jos ei saa

vaara sit’ ilmenemään, hätä ihmist’ ankara saata

enkeli tääll’ olemaan sekä toisten suojelushenki.»

Näin hymyellen taas jalo vastasi tuomari-vanhus:

»Viisas on viittaus tuo: palon jälkeen noin hopeoita,

kultia muistutetaan surevaan talonhaltian mieleen,

kun sulaneina ne tuhkaan on, siru siellä ja täällä.

Suuria säilynyt ei, toki myös vähäll’ arvo on kallis;

köyhtynyt kaivaa sen, ilo löydöstään iso häll’ on.

Noin ilomiellä ma käännän myös ajatukseni niihin

oiviin töihin harvoihin, mitä jäänyt on muistiin.

Näin vihamiesten, en kiellä, mä veljinä torjuvan turmaa

kaupunkinsa; mä näin, miten uskomatont’ ihan mahtoi

ystävän alttius, vanhempain sekä lapsien rakkaus;

näin, miten miehistyi yht’äkkiä poika ja vanhus

nuoreni taas, jopa vauraan laill’ ihan lapsikin toimi.

Myös moni heikompaa sukupuolta — se niin tapa onhan

mainita — aimo ja suur’ oli työss’, oli neuvokas, uljas.

Ennen kaikkea mun teko kaunis kertoa suokaa,

sankarimainen työ tytön ylvään, neitosen oivan,

suureen kartanohon talon tyttärien kera jääneen

yksin, — mennyt miesväki näät vihamiest’ oli vastaan.

Silloin joukkio rosvoavain kävi karkuri-roistoin

kartanon kimppuun, tunkeutui heti naisväen suojiin.

Neitosen kauniskasvuisen kun keksivät, armaat

tyttöset myös, jotk’ oikeimmin oli lapsia vielä,

kuin pedot, mielessään himo hillitön, syöksyvät kimppuun

värjyvän parven tuon sekä neitosen urheamielen.

Vaan tämä tempasi miekan vyöst’ erähältä ja voimall’

iski, ja suistui mies tytön jalkoihin verihinsä.

Iskuin miehekkäin vapautti hän nyt tytöt, neljää

rosvoa haavoittain, toki karkoten vältti he surman;

jäi avun varrontaan asevahtina, löi ovet salpaan.»

Kons’ oli neitoa noin hänen pastori kiittävän kuullut,

puolest’ ystävän nous sydämeen heti hälle jo toivo;

juuri hän aikoi tiedustaa, mihin tyttö se joutui,

murheisellako hän pakotiell’ oli muun väen myötä.

Vaan tuli touhuissaan apteekkari luo, nyki syrjään

hengenmiestä ja kuiskasi näin: »Jopa tyttö se löytyi

vihdoinkin, seast’ ihmisten satamäärien tunsin

tuon kuvauksen jälkeen! Siis näkemään omin silmin

tulkaa, tuokaa tuomari myös lisätietoja suomaan.»

Kääntyvät pyytääkseen — poiss’ onkin tuomari, hält’ on

neuvoa tarvinnut, hänet kutsunut pois oma joukko.

Seurasi pastori silti, kun eell’ apteekkari astui

pensas-aidan aukeamaan, ovelasti jo viittoin:

»Näättekö tuon tytön tuolla? Kas, hän kapaloinut on vauvan;

karttunin vanhan, myös sinikankaisen hyvin tunnen

tyynynpäällisen, toi mytyss’ äsken hälle ne Hermann.

Kylläpä nopsa ja toimekas tuo oli lahjojen käyttö!

Selvät on merkit nää, hyvin muutkin sattuvat kaikki;

näät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista,

myös ihan vartalonmyötäinen tuo musta on liivi.

Paidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin,

viehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan;

hilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet;

kierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin;

vaikka hän istuukin, hyvin vartalon korkean huomaa,

laajana laskostuu hame poimukas vyötärehiltä

jalkoihin sironilkkaisiin, sinehensä ne kietoin.

Hän se on, hän ihan varmaan! Siis heti tietoa saamaan,

kunnon tyttökö on, hyvä, nuhteeton, kotiharras.»

Virkkoi pastori, istujahan loi tutkivan katseen:

»Eip’ ole ihme, jos nuorta hän viehättää. Näet turhaan

virhiä katseellaan hänest’ etsii mies kokenutkin.

Onnekas, kell’ emo-luonnon on lahjana oikea muoto;

aina on suosio häll’, ei vierota, karteta missään.

Pyrkiä luo halu kaikkien on, halu viipyä luona,

mieluisaa jos on käytös vain, sulomuotohon sointuin.

Nyt pojall’ on, sanon, saatte sen uskoa, tiettynä tyttö,

riemastuttaja vastaisten elonpäivien, rinnall’

uskollisna jok’ ain’ ajat kaiket naisen on voimin.

Noin ihanainen muoto se myös maja sielun on puhtaan,

vanhuuden tae onnekkaan noin reipas on nuoruus.»

Näin apteekkari taas nyt arvelevaisena vastaa:

»Montakin kertaa voi näkö pettää! Kuorta en usko;

nähdä mä tuon todeks sain sananlaskun niin useasti:

Ennenkuin vakan suoloja syöt kera tuttavan uuden,

ei tule laatuun tuon sinun luottaa. Aika sen yksin

näyttää voi, mik’on miehekseen, miten taattu se tuttuus.

Ensin on kuultava siis, mitä kunnon ihmiset virkkaa,

neidon tuntevat, nuo; nehän tietoja voi hänest’ antaa.»

Myönteli pastori: »Ei kadu katsova! Eik’ omall’ olla

sulhastiellä nyt! Eestä se toisen on ankara toimi!»

Lähtivät astelemaan katuvartta ja tuomarin oivan

siinä jo kohtasivat, joka toimissaan tuli jälleen.

Hällepä näin varovasti nyt virkkoi pastori viisas:

»Kuulkaas, tuolla ken lie puutarhass’ istunut tyttö,

lastenverhoja laati hän all’ omenaisien oksain,

vanhoja karttunikaistoja, kai apulahjoja, arvaan.

Niin soma meist’ oli hän. Lie kunnon tyttö. Mi teille

tiettyä lie, sanokaa; on vilpitön tää kyselymme.»

Käy puutarhan luo heti tuomari, sinne jo silmää,

lausuvi: »Tuttu on teille jo hän; näet neito se, jonka

kerroin tehneen tuon teon uljaan temmaten miekan,

sill’ avun itselleen, tovereilleen hankkien aimon,

hän se on juuri! Sen näätte, on neito hän varteva, vankka,

vaan hyvä myös kuin vahvakin. Näät sukulaista hän vanhaa

hoiteli, kunnes surman toi suru tälle ja surkeus

sorretun kaupungin, hätä hukkumisest’ oman kaiken.

Tyynnä hän tuskan myös syvän kesti, kun sulhanen kuoli.

Mies jalo, nuor’ oli tää, heti kutsua korkean aatteen,

ylhää pyrkiä päin vapautta, hän hehkuen kuuli,

riensi Pariisiin, koht’ oli uhrina kuoleman julman;

sielläkin kuin kotonaan näet juonia, sortoa torjui.»

Kertoi tuomari noin. Ja he kiittivät jäähyväsensä

lausuen. Taskustaan rahan kultaisen veti pappi —

pois hopeansa jo kaikk’ oli almuiks ehtinyt kylvää,

kun ohi kulkivat nuo pakolaisien surkeat parvet —

tarjosi tuomarin ottaa sen: »Jakakaa raha», virkkoi,

»kesken kärsivien, lisäelköön antimen Luoja!»

Vaan ei mielinyt ottaa mies, näin vastasi: »Talless’

on moni taaleri meillä, on vaatett’, on tavaraakin.

Riittävän toivon, kunnes taas kotonamme jo ollaan.»

Pastori vastasi näin, rahan painaen tuomarin kouraan:

»Älköön ainoakaan tänä aikana empikö antaa,

empikö ottaa ainoakaan, mitä aulius tarjoo;

ei tuta kenkään voi, omanaan oma kuinka on kauan,

kuinka hän kauan saa mait’ outoja matkata vielä,

kaivaten peltoa, myös puutarhaa, joist’ eli ennen.»

»Voi toki!» touhusi noin apteekkari, »myötä kun mull’ ei

nyt rahan rahtuakaan; sitä antaisin, sitä saisi

kaikk’, isot, pienetkin; kai tarpeess’ on moni teistä.

Lahjatt’ en toki laske ma teitä, nyt ees hyvän tahdon

näytän, vaikk’ ei vastaakaan teko tahtoa.» Virkkoi,

nauhoistaan veti nahkaisen hän kirjatun massin,

tuon tupakoitten säiliön, sen siron kohteliaasti

aukoi, tarjosi; piipuntäys tuli muutama sieltä.

»Lahja on pieni», hän lausui. Vaan näin tuomari vastaa:

»Ainapa mieleen matkaajan toki sauhut on oivat.»

Hienoa knasteriaan apteekkari kiitteli kotvan.

Vaan hänet pois veti pappi, ja tuomarin luota he lähti.

Virkki jo viisas mies: »Nyt on rientäminen! Levotonna

nuori on vartoja. Koht’ iloviestin kuulla jo saakoon.»

Riensivät, saapuivat; nojaellen vaunuja vastaan

all’ oli lehmusten mies nuor’, orot nurmea raisut

kuopi, hän mietteissään piti ohjia, hilliten niitä,

ääneti katseli vain etehensä ja ystävät keksi

vasta, kun huuteli nuo, ilon merkkejä hälle jo viittoi.

Koht’ ison matkan pääst’ apteekkari alkavi haastaa;

vaan liki tuosta jo tullen nyt kädest’ ottavi häntä

pastori, lausuu näin, sanavuoron saa toveriltaan:

»Onnea, nuori sa mies! Vaka silmäsi, vaistosi puhdas

oikean löys! Ilo sulle ja nuoruutes valitulle!

Hän sun on arvoises; tule siis sekä käännä jo vaunut,

niin kylän kulmaan kohta ne vie; kosimaan heti mennään,

oitis tuodaan myös talohonkin neito jo oiva.»

Vaan mies nuoripa seisoi siin’, ilon merkkiä vailla

viestin kuuli, mi lohtua toi ihanaa kuni taivas,

raskaan huokaisun veti, virkkoi: »Kiitäen tultiin,

ehkäpä eessä nyt on nolo, verkkainen kotimatka.

Tässä kun varroin näät, minut valtasi huoli ja pelko,

kaikk’ epäluulo ja muu, mik’ on tuskana lempivän mielen.

Vai heti myötä, kun tullaan vain, muka lähtisi tyttö,

meillä kun rikkautt’ on, kotipuutto hän kulkija köyhä?

Ylväs on köyhyyskin, joka syyttä on tullut. On tyttö

virkku, sen näin mä, ja viihdykäs; kaikk’ ovet auki on hälle.

Vai muka kasvanut nainen on kaunis noin, avurunsas,

eikä jo syttänyt ennen mielt’ ole poikasen oivan?

Vai tähän asti hän lemmelt’ ois oman sulkenut rinnan?

Turhapa hoppu on tuonne; me saatais vain häpeällä

kääntää hiljalleen hevot taas kotitielle. Ma arvaan,

jollekin antanut lie sydämensä jo, lie käsi reima

lyöty ja ainahisen lupauksen onnekas saanut.

Ah, häpeissäni siin’ olen turhia tarjoten silloin.»

Aikoen lohduttaa avas suunsa jo pastori, mutta

kumppani ehtikin eelt’, ylen haastelias, kuten aina:

»Emmepä noin nolot olleet ois todentotta me ennen,

hankkeet hoidettiin, kukin laillaan, laatua myöten.

Kun pojan morsiamen oli vanhemmat valikoineet,

ensin kutsuivat talon ystävän uskotun jonkun;

tää puhemiehenä luo tytön vanhempain lähetettiin,

katsotun morsiamen; asu hienoin yllä hän astui

arvon porvarin luo, pyhäpäivänä, puolisen jälkeen,

tään kera haasteli siin’ aluks ystävisin tätä tuota,

taiten suuntaillen, sujutellen juttua. Vihdoin

kiittäen mainittiin tytär myös monen kiertelyn jälkeen,

kiiteltiin talon haltia, jonk’ asioilla nyt oltiin.

Viisaat aikeen arvasivat, pian arvata mielen

viisas voi puhemies, jo nyt selvempään selitellä.

Kauppa jos raukesi, ei ylen karvaat rukkaset olleet;

mutta jos luontui, niin puhemiespä se mainio sitten

ain’ oli kaikkien tuon kodin juhlien kunniavieras;

kautt’ elon kaiken näät pariskunta se muisti, ken solmut

ensimmäiset nuo käsin taitavin solmisi kerran.

Mutta on muoti nyt uus, tämä kuin moni muu tapa oiva

pantu jo pois. Kosimaan kukin itse nyt käy. Käsin ottaa

siis omin saa, joka saadakseen, myös rukkaset vastaan,

siinäpä seisoa noin nolonaamana saa tytön eessä.»

»Lie, miten lieneekin», sanatulvaan vastasi poika

tuskin kuunneltuun, sydämessään vahva jo päätös,

»itse mä lähden, siell’ oman kohtalon itse mä kuulla

tahdon suusta sen neidon nyt, johon luottamus mulla

suurin on, milloinkaan mikä kellään ollut on naiseen.

Tiedän, on järkevä, on hyvä vastaus, jonka hän antaa.

Vaikk’ ois kerta se viimeinen, toki vielä mä kerran

silmän tumman tuon avokatseen kohdata tahdon;

vaikk’ ei kuunaan sais syli sulkea, nähdä mun täytyy

vartalo tuo, jota kietoa niin käsivarteni kaihoo,

nähdä mun vielä se suu, sana suostuva, suutelo jonka

tuo ikionneni, kieltopa mult’ iäks onneni murtaa.

Sinne nyt yksin käyn. Mua älkää vartoko. Menkää

luo isän, äidin kertomahan, ettei ole poika

eksynyt, arvolt’ että on vertojen verta se tyttö.

Niin, menen yksin nyt! Jalan kummun polkua tulla

voin ohi päärynäpuun, kotirinteen tarhojen halki

suoraan taas talohomme. Ah, armaan josp’ iloriennoin

myös kera noutaisin! Kotipolkua ehkäpä yksin

hiipinen jälleen, enk’ ilomiellä sit’ astu sen koommin.»

Lausui näin sekä ohjakset pani pastorin kouriin,

tottunehesti jok’ otti ne, hilliten korskuvat orhit,

nopsana vaunuihin ajo-istuimelle jo nousi.

Mutta sa vitkailit, varovainen naapuri, virkoit:

»Sieluni, henkeni voin hyvin, ystävä, uskoa teille,

vaan tae taatuin ei ole ruumiill’, ei jäsenillä,

haltuuns’ ottanut hengenmies kun on maalliset ohjat.»

Vaan hymyellen vastasit näin sinä, pastori viisas:

»Nouskaa vain, kera sielun myös hyvin uskoa ruumiin

mulle te voitte, on tää käsi ohjiin oppinut ammoin,

mutkan jyrkimmänkin on kaartoon tottunut silmä.

Meill’ oli Strassburgiss’ ajo vaunujen tuttua työtä,

nuorta paroonia sinne kun saatoin. Sain joka päivä

ohjata kaiukkaan solaportin suusta ma vaunut,

kiidättäin pölytiet’, ohi lehmuslehtojen, niittyin,

ihmisparvien, joill’ on vain huvikäyskely työnä.»

Puolin rauhoittuin apteekkari nousi ja istui

vaunuihin, kuin ois alas hyppäämään heti valmis.

Orhit kiitivät pois kotitalliin kaivaten; kiiri

tien pöly pilvinä vain kavioitten vankkojen alta.

Kauan seisoi poika ja katseli, kun pöly nousi,

kun pöly hälveni, katseli vain ajatuksia vailla.

Seitsemäs laulu:

ERATO

DOROTHEA

Niinkuin kulkeva mies, joka katseen loi sädesilmään

laskevan auringon, sen juur’ aletessa jo nopsaan,

metsää tummenevaa tai kallion kylkeä vasten

huomaa väikkyvän nyt kuvan tuon; kuhun katse jos entää,

eellä se välkehtii väriloistossaan ihanassa:

noinp’ ohi Hermannin polull’ immen viehkeä hahmo

liukui vienona liikehtäin päin vainion viljaa.

Vaan unest’ ihmeisestä hän säpsähtää, kylätielle

vitkaan kääntyvi, taaspa jo hämmästyy, näet taaski

vastaan neidon käy ihanaisen korkea hahmo.

Tuota hän tyyten tarkkasi; ei valehaamu se ollut,

impi ol’ itse. Hän, sangassaan käsi kumpikin, kantain

ruukkua suurta ja pienempää tuli kaivoa kohti.

Rohkaisee näky armas; käy iloll’ impeä vastaan

Hermann, noin tulijalle jo virkkaa yllätetylle:

»Näin pian työssäkö vain näen taas sinut, tyttö sa reipas?

Toisia auttaa, virvoittaa halus altis on aina!

Miks, sano, vain sinä näin haet lähteen vett ani-kaukaa,

muuthan tyytyvät, siellä kun vain kylän vettäkin saavat?

Voima ja raikkaus kyll’ erikoinen on tään. Sitä sairaan

juodako viet, jota niin hädäss’ uskollisna sa autoit?»

Herttaisesti nyt tervehtii heti neitonen oiva,

lausuu: »Niinpä jo palkan tää veden noutelu saikin,

kun minä kohtaan sen, joka niin monet toi hyvät lahjat;

sill' ilo nähdä on antaja myös kuten antimet. Tulkaa

itse te katselemaan, keit’ auttoi auliutenne,

saamaan kaikkien hoivattuin myös vilpitön kiitos.

Vaan heti tietääksenne, mintähden täältä nyt aioin

ammentaa minä, miss’ yhä pulppuelee vesi puhdas,

syyn sanon sen: kyläss’ ihmiset nuo varomatta ne kaikki

sotkivat veet, kylän lähteeseen, joka vett’ asujoitten

tarpeeks antavi, sai vetojuhdat kahlata kilvan,

pesten, huuhtoen vaattehiaan kylän kaukalot, altaat

tahrivat kaikki, ja myös ryvetettyjä kaikk’ ovat kaivot;

sill’ oma itse ja vain lähin tarve se kunkin on aatos,

vain heti saada se tyydytetyks, ei huoleta uudet.»

Haastaen näin oli laskeutunut hän portahat laajat

saattajineen; kehikolle nyt istui kumpikin lähteen.

Ammentaakseen neito jo kuuristui; vesiruukkuun

toiseen tarttui poika ja kuuristui: kuva keinui

siellä nyt kummankin, sinitaivas pohjana taulun,

nyökkäsi toistaan tervehtäin alas ystävät nuoret.

»Neito, mun annas juoda!» jo virkkoi hilpeä poika;

tarjosi ruukun neito. Ja nyt nojas astiahansa

tuttavat tuokion viihdykkään; vaan neitopa virkkoi:

»Kuink’ olet täällä? Ja miss’ ovat orhisi, vaunusi, virka!

Kaukana täältähän näin sinut ensin! Kuink’ olet tullut?»

Katseli miettien maahan, vaan jopa nosti ja silmiin

neitosen Hermann tyynen loi sydämellisen katseen,

lohtua tunsi ja rauhaa, mutt’ ois mahdoton ollut

lempeä mainita; katseess’ ei tytön lempeä ollut,

kirkas ol’ ymmärrys, joka vaakaamaan sanat vaati.

Kohta hän malttihe, virkkoi kuin hyvä tuttava tuolle:

»Haastaa suo, rakas lapsi, mun vastata suo kysymyksees.

Sun tulin tähtesi tänne, mä miks sitä peittelisinkään?

Mull’ olo onnekas on, eloss’ on isä, äitikin, joita

autan, minkä mä voin, kodin hoidannassa ja maitten,

näät olen ainoa poika, ja puuhia meillä on paljon.

Vainiot hoitelen kaikk’, isä on talon haltia uuras;

toimekas äitipä siellä on sieluna askaren kaiken.

Vaan sinä tietänet myös, miten perheenäitiä kiusaa

vilppi ja huolimaton hutiloiminen palvelijoiden;

vaihtaa pakko on aina, ja vain viat uusihin vaihtuu.

Kauan on kaivannut talon töihin tyttöä äiti,

häntä jok’ auttava ois sydämelläkin, ei kädell’ yksin,

tyttären lailla, kun hält’ oma varhain kuoli jo. Kun näin,

reimana vankkurejas kuink’ ohjasit, näin käsivartes

jäntevän tarmon, terveyden, jäsenistä jok’ uhkui,

kuulla kun järkevät sain sanas, hämmästyin minä aivan,

luo isän, äidin, ystävien kehumaan tytön oudon

kuntoa kiiruhdin. Tulen nyt, sanan tuon, mitä toivoo

sulta he kuin minä myös. — Sujumattomat suo sanat anteeks.»

»Arkailutt’ ihan ilmaiskaa se», nyt vastasi tyttö,

»ei mua loukkaa tuo, sen kiitollisna ma kuulin.

Suoraan vain sanokaa; minä en sitä säikkyne. Aie

pestata ois minut teill’ isän, äidin palvelijaksi

vankkaan, vauraaseen talohonne sen toimien hoitoon.

Usko se teill’ on myös, minä ett’ olen kunnokas tyttö,

töihin tottunut, ei tyly, töykeä mieleni laatu.

Tarjous tuo lyhyt on; lyhyt siis myös vastaus olkoon.

Niin, minä lähden myötä ja kohtalon kutsua kuulen.

Tehty on työni, ma sairaan sain omiensa jo huomaan,

on ilo kaikkien, ett’ elämään jäi äiti ja lapsi.

Kooll’ enin joukko on heitä jo, kai pian löytyvät muutkin.

Varmaan uskovat kaikki jo kohtakin taas kotimailla

oltavan; aina on tuo kuvitelmana maanpakolaisen.

Vaan valevirva se ei mua murheen päivinä näinä

viettele, uusia vain jotk’ uhkaa päiviä murheen:

irti on maailman joka liitos; kenpä ne liittää

muu viel’ yhteen kuin hätä, ankara pakko, mi pääll’ on?

Työll’ elatuksen jos taloss’ arvokkaan minä miehen,

johdoss’ oivan saan talonrouvan, tott’ ilomielin

suostun; horjuva aina on näät tytön kulkevan maine.

Niin, heti lähden myötä, ma vain veden vien, jota vartoo

ystävät, heit’ anon siunaamaan mua vielä. Te tulkaa

heitä nyt katsomahan, heilt’ ottamahan minut vastaan.»

Kuullut päätöksen tytön suostuvan suust’ oli riemuin

poika, nyt empien vain, toden tunnustaisiko hälle.

Vaan tytön heittää erheeseen toki päätteli parhaaks,

saattaa vain kotihinsa ja pyytää siell’ omaks sitten.

Kultainen tytön sormess’, ah, jopa kiilteli sormus!

Siksi hän tarkaten kuunteli vain, kun haasteli neito.

»Mennään nyt!» tämä jatkoi. »Saa pian tyttö se moitteet,

kaivoll’ aikaillen joka kauan viipyvi; armas

haastelo partaall’ ois toki lähteen pulppuavaisen.»

Nousivat, katsahtain alas kaivoon kumpikin vielä

kerran viimeisen, sulo kaipaus valtasi heidät.

Tarttuen ruukkuun kumpaankin nyt ääneti neito

nousi jo portait’, armastaan heti seurasi Hermann,

ruukkua pyyteli toista hän taakan tuon tasatakseen.

»Älkää», torjuvi tyttö, »on näin tasapainoni parhain.

Käskijän vastaisen minä palvelemaan panisinko!

Älkää katsoko noin mua, kuin osapuoli ma oisin!

Varhain oppia palvelemaan, elontehtävähänsä,

tietköön nainen; näät vain palvelu vie hänet vihdoin

valtaan ansaittuun, kodin johtoon, hälle mi kuuluu.

Veljen on, vanhempain on palvelu hällä jo varhain

työnä, ja ainaist’ on elo eestaas-kulkua hällä,

nostoa, kantoa, toisten vuoks yhä tointa ja puuhaa.

Sen hyvä on, joka tottuu, jott’ ei askelet mitkään

kirvele liioin, jost’ yö, päivä on yhtä, jok’ ei saa

liian huonoa työt’, ei liian hienoa neulaa,

jonk’ elo itsens’ unhottain vain muita on varten!

Kaikk’ avut tottakin tarvitsee hän äitinä kerran,

sairaan, heikon kun herätellen vaativi rintaa

pieni ja noin kivun kesken on huolta ja hoitoa. Miestä

ei kakskymment’ yhdess’ ois sitä kantava kuormaa,

eik’ ole tarvis; mutta sen kiitollisna he tietkööt.»

Haastaen noin oli hiljaisen kera saattajan tullut

tarhojen halki hän luuvan luo, johon jäänyt ol’ äsken

vaimo se pienosineen, omat tyttäret rattona, uljaan

nuo käden varjelemat, kuvat puhtauden sulosorjat.

Sinne he astuivat, vaan vastaiseltapa puolen

astui tuomari, toi talutellen lasta hän kahta.

Nuo katehiss’ oli harhailleet, hätä heist’ emoll’ ollut,

mutta nyt tungoksest’ oli heidät löytänyt vanhus.

Riensivät tervehtäin emokultaa kohti he riemuin,

intoon heidät sai veli uus, lelu uus, tover’ outo;

nyt Dorothean luo ilohuudoin juoksivat, leipää

pyysivät hält’, omenoita ja vett’, ihan villinä vettä.

Kaikkien juoda hän tarjosi nyt. Joi kumpikin lapsi,

joi emo vuoteessaan, joi tyttäret, tuomari myös joi.

Kaikkipa virvoittuin vett’ oivaa kiittivät; juomaa

terveellist’ oli tuo, maku happoinen sekä raikas.

Lausui katsahtain vakavasti nyt tyttö ja haastoi:

»Ystävät, kerran viimeisen kai tarjoan ruukun

huulillenne ma nyt, vesin virvoittaakseni niitä.

Mutta kun vilvoittaa vesi kuumana päivänä vasta,

kun levon siimes suo, sulojuoman läikkyvä lähde,

niin mua muistelkaa, mun ystäväntyötäni, jonka

rakkaus ennemmin on teettänyt kuin sukulaisuus.

Myös hyvän, saamani teiltä, ma muistan kautt’ elon kaiken.

Teist’ iloll’ erkane en, vaan nyt kukin kuormana toisten,

ei hevin lohtuna lie; hajoeltava kaikkien vihdoin

maihin on vieraisiin, jos sallita ei palausta.

Tässä se nuori on mies, jolt’ auliit antimet saatiin,

lapsenverhot nää sekä niin ylen tarvitut eineet.

Hän mua pyytänyt on kotihinsa nyt palvelijaksi

oivien vanhempain, talon rikkaan töihin. En aio

kieltäen vastata; palveluhan tytöll’ aina on työnään,

piinaavaa koton’ ois olo toimeton vaivana toisten.

Mennä on mieleni siis; hän on kelpo ja järkevä poika,

niinp’ isä, äitikin lie, kuten oltavakin väen rikkaan.

Siis hyvin jääkää nyt, rakas ystävä, laps ilonanne

olkoon, terve ja pirteä, niin joka teitä jo tarkkaa!

Tuo poveanne kun vasten on kirjava kääry, sen myötä

muistukohon hyvä, nuor’ avun antaja, hän, joka ruokkii,

vaatettaa mua myös nyt täst’edes, kumppanianne.

Teillekin, oi jalo mies», hän kääntyi tuomarin puoleen,

»kiitos, teist’ isän sain joka vaiheess’ auttelevaisen!»

Tyttö nyt polvistui lavan ääreen, itkevän äidin

huulia suuteli, kuuli, kun siunaten kuiski ne hiljaa.

Hermannillepa siinä sa, arvokas tuomari, virkoit:

»Ystävä, tuosta jo toimekkaan talonhaltian tuntee,

ett’ apulaisia hän talon toimiin oivia etsii.

Sill’ useasti ma näin, miten ostoa, vaihtoa tehden

ensin tarkoin tutkitahan hepo, lehmä ja lammas;

onnen kaupall’ ihminen taas otetaan, mikä sattuu,

hän, joka hoitaa kaikki, jos kuntoa, taitoa häll’ on,

kaikkipa mies on tärvelemään nurinpäin menetellen;

niin katumuksen myöhän tuo hätiköity se päätös.

Vaan tepä ymmärrätte, mä nään; valikoituna teillä

oiva on noutaja nyt oman, vanhempainnekin käskyn.

Kohdelkaa hyvin myös! Hänen tullessaan talon toimiin

teillä on sisko, ja vanhemmat hyvän tyttären saavat.»

Lasta ja äitiä katsomahan sukulaisia joukko

nyt tuli tuomisineen, majan mainita ties mukavamman.

Kuulivat tuon tytön päätöksen, moni siunaus suotiin

myötä nyt Hermannin, moni vihjova katse ja aatos.

Näin näet toinen toiselleen kai kuiskasi korvaan:

»Tuosta jos sulhon saa, niin tyyneen päässyt on tyttö.»

Hermann neitoa nyt kädest’ ottaa, lausuvi: »Mennään!

Kaupunkiin iso matka on, iltakin mailla jo.» Naiset

kaulasi erkanevaa, puhe virtasi; hän monet vielä,

jätteli terveiset, kun Hermann pois veti vihdoin.

Vaan tytön vaatteisiin kamalasti nyt kirkuen tarttui

lapset, pois nepä päästäiskään ei toist’ emoansa.

Niitä jo kieltelemään kävi naisist’ yksi ja toinen:

»Hiljaa, lapset! Kaupunkiin hän lähtevi, teille

kyllin kakkua tuo sokeroitua. Sen tilas äsken

veikko jo pieni, kun hänt’ ohi leipurin haikara kantoi.

Kauniit, kullatut tötteröt tuo pian sieltä hän teille.»

Kirkujat päästi, ja vaivoin sai sylist’ ystävätärten

Hermann pois hänet, liehumahan jäi kaukana liinat.

Kahdeksas laulu:

MELPOMENE

HERMANN JA DOROTHEA

Kulkivat kumpikin noin nyt päivän painuvan puoleen,

kun ukonilmaa uhkaaviin se jo pilvihin peittyi,

hehkuvin katsein loi viel’ aavistuttavan hohteen

kaihtavan hunnun alt’ yli vainion tuonne ja tänne.

»Kunp’ ei nousisi vain rajusää», näin virkkavi Hermann,

»viljaan kauniiseen rae- tai sadekuuroja tuoden!»

Kumpaakin ilahutti se korkea, nuokkuva vilja;

vartevat vaikk’ oli itse he, pään yli ylti se melkein.

Ystävä-oppaalleen taas lausui neito: »Te oiva,

ensimmäisnä jot’ onnen on suopean vuoksi ja suojan

velka mun kiittää, kun moni jää koditonna nyt myrskyyn!

Vanhempanne mun ois tuta toivoni, heistä nyt kuulla,

joit’ olen altis palvelemaan sydämestäni aivan.

Käskijän helpommin näet tyydytät, jos hänet tunnet,

siitä kun huolehdit, mitä tärkeimmäksi hän katsoo,

mielessään mikä hällä on määränä järkkymätönnä.

Siis sanokaa: miten siell’ isän, äidin suosion voitan?»

Tuohon vastasi taas hyvä, järkevä poika ja lausui:

»Oi, hyvin oivallat, sinä viisas, verraton tyttö,

kohta kun vanhempain kysyt laatua! Sill’ olen turhaan

mielt’ isän koittanut miellyttää tähän asti ma hoitain

maata, se kuin oma ois, yhä puuhaten uutterin huolin,

varhain, myöhään vaalien vain talon peltoa, tarhaa.

Äitiä tyydytin kyllä, hän arvon työlleni antoi;

niin sinä myös hänen silmissään olet neitojen oivin,

jos vain teet talon askaret, kuin omas oisi se aivan.

Maata on toist’ isä; näät menot, muodot hälle on mieleen.

Luulla et saa, hyvä tyttö, ma ett’ olen niin tyly, kylmä,

kun heti koht’ isän paljastan sinun, vierahan, kuullen.

Ensipä kerran nyt, sen vannon, pääs sana moinen

suustani, juoruamaan joka ei ole tottunut. Vaan nyt

saat minut uskomahan sinä itselles ihan kaikki.

Kas, vähän sievistett’ elämäss’ isä oiva se kaipaa,

merkkejä rakkauden sekä arvoa-antavan mielen,

huonompaankin palvelijaan vois tyytyä, norjaan

mielen noutelijaan, hyvä nurjuutt’ ehkäpä kohtais.»

Vastasi näin ilomieliä ja askeliaan ripeämpään

vauhtiin kiihtäen tummenevaa kävi polkua neito:

»Toivon voivani tyydyttää minä toista ja toista;

tuohon on äidin laatuun mull’ oma luonto, ja sievää

oppinut käytöspartt’ olen nuorest’ alkaen. Ennen

Ranskan-puoliset naapurit näät pani korkean arvon

kohteliaisuuteen, talonpoika ja porvari niinkuin

ylhäisötkin; sai kotonaan kukin tottua siihen.

Meilläkin Saksan puoll’ oli noin tapa lausua lasten

huomen tervehdys käsisuukoin, niiaten eessä

vanhempain, koreasti ol’ oltava myös koko päivä.

Minkä mä oppinut lien, mihin nuorena tottunut, kaiken

vanhuksille ma teen, sydämestä se lähtevi suoraan.

Vaan sua itseäs kuinka ma kohtelen, sen kuka neuvoo,

poika jok’ ainoa siell’ olet, myös mua käskevä vasta?»

Näin hänen haastaissaan luo päärynäpuun oli päästy.

Täytenä kuulteli kuu ihanainen korkeudesta;

yö oli, viimeisin punarusko jo riutunut illan.

Taajana vastakkain valot siin’ oli silmien eessä,

kirkkaat nuo kuni päivä, ja varjot yön syväntummat.

Hermann herttaisen kysymyksen kuul’ ilomielin

varjoss’ uhkean puun, rakas joss’ oli paikka, mi nähnyt

kyynelet äskeiset tytön vuoks oli tuon pakolaisen.

Sinne kun istuivat levätäkseen tuokion pienen,

niin kädest’ impeä otti nyt lempivä poika ja lausui:

»Vastatkoon sydän sulle, sit’ yksin vain sinä seuraa!»

Vaan ei jatkaa tohtinut, vaikk’ oli oiva se hetki;

tois sanan torjuvan hoppu, hän pelkäsi. Ah, ja hän tunsi

tuon sydäntuskakseen, tytön sormess’ ett’ oli sormus.

Niinpä he rinnakkain siin’ istui ääneti, hiljaa.

Vihdoin virkkavi neito jo näin: »Kas, kuinka on armas

kuun suloloiste! On kirkkaus sen kuin selkeä päivä.

Tuollahan kaupungin talot, kartanot nään minä tarkkaan,

päädyss’ ikkunan tuon, — ihan ruudut laskea voisin.»

»Tuo, mihin katsot», poika nyt vastasi valliten mieltään,

»meidän on kartano, sinne ma vien sinut. Ullakon päädyss’

ikkuna tuo valon antaa mun sopukalleni. Ehkä

kammion sen sinä saat; on muuttelu meillä nyt tarpeen.

Meidän on vainiot nää; heti aamull’ alkavi leikkuu.

Atriapaikka ja myös leposiimes tässä on meillä.

Vaan alas viini- ja myös puutarhan halki jo sinne

käymme nyt; ankara, katso, on yll’ ihan koht’ ukonilma,

iskien tulta ja kuun kehän kultaisen pian peittäin.»

Niinpä he nousivat, astelivat alas polkua pellon,

sankean viljan halki nyt, kirkkautt’ yön ihaellen;

tarhaan joutuivat he jo köynnöslehvikon varjoon.

Tuost’ alas astelemaan monipaatiset käytävän portaat,

hakkaamattomat askelmat, neitt’ autteli poika.

Hartiot tään nojanaan alas vitkaan astuvi neito;

kuu väräellen kurkistaa läpi Jehvikon heihin,

vaan pimeäänpä jo tuon parin jättää peittyen pilviin.

Laskihe neitonen noin, varanaan opas vankka ja valpas,

vaan jalan harhaan outopa vei rosopaatinen porras,

naksahtain nivel niukahtaa, — oli kaatua neito.

Käänsihe koht’ ojetuin käsivarsin neuvokas poika

armast’ auttaakseen; tämä hiljaa vastahan vaipuu,

painuvi rintaan rinta ja poskeen poski. Ja poika

seisoo kuin kuva marmorinen, lujan suistama tahdon,

neitoa kannattaa käsivarrell’, ei vedä luokseen.

Niin sulotaakan tuon hän tunsi ja myös sydänlämmön,

palsamihenkäyksen hänen huuliltaan, ja jo kantoi

miehisin tuntein naista hän salskean sankarin vertaa.

Neitopa vain kivun tuon salaellen leikkiä laski:

»Harmia tietää tää; niin merkkien uskojat haastaa,

jalka kun niukahtaa talon kynnyksellä. Ma oisin

ennett’ oivempaa toki toivonut. Viipyä hiukan

saamme nyt, ettei sun talonhuoltosi huonoa olleen

moittisi vanhempas, kun nilkkuja neitoja pestaat.»

Yhdeksäs laulu:

URANIA

TULEVAISUUDEN TOIVE

Lemmen suojelijat, sydänliittojen, oi runoneidot,

ohjanneet pojan oivan tien tähän asti, jo ennen

kihlaust’ immen parmailleen hänen sulkea suoneet,

viekää päätökseen parin lempivän liitto ja pilvet

nuo heti häädelkää, jotk’ onnea vielä sen uhkaa!

Ennen muutapa nyt kotikuulumat kuulla te suokaa!

Miesten huoneess’ äiti jo maltiton kaks oli kertaa

käynyt, lähtenyt taas hätäellen, nyt tuli jälleen,

haastoi, kuink’ ukonilma jo nousi, jo kuu oli piillyt,

vaan yhä viipyi poika, ja yöt ovat vaaroja täynnä;

ystäviään kovin moitti, kun tyttöä ei puhutelleet,

puolest’ ei kosineet pojan, vaan tämän jättivät sinne.

»Vain pahan suurennat!» isä ärtyen vastasi hälle;

»päätöst’ itsekin täss’ odotamme ja selkoa, nääthän.»

Tyynenä tuolillaan näin alkoi naapuri haastaa:

»Aina kun rauhaton hetki on moinen, kiittäen muistan,

kuink’ isä-vainaa mult’ ihan nuorna jo juuria myöten

kiihkeän kiireen vei, ihan viimeiseen hidun hiukkaan

kiskoi, ett’ opin malttamahan kuin viisahin tuskin.»

»Ettekö kertois tuot’ isän keinoa?» pastori virkkoi.

»Sen halumielin teen, kukin voi näet oppia siitä»,

vastasi naapuri taas. »Oli sunnuntai, minä varroin,

hoppusin, malttamaton pojannaskali, vaunuja, joiden

meidät Lehmuslähteen luo oli vietävä. Niit’ ei

kuulunut vaan; minä kärppänä tuoll’ olin, tääll’ olin, portaat

pääst’ yhä päähän puijasin noin, ovet, ikkunat eestaas.

Sormia syyhysi, poltti, ma raaputin pöytiä, heiluin,

hyppelin temmeltäin, oli kurkuss’ itku jo aivan.

Kaiken tuon näki malttava mies; vaan kun ihan kummiks

elkeni yltyi, hän käsivarteen tyynenä tarttui,

vei minut ikkunahan, sanat mieleenpantavat lausui:

’Puusepän työpajan tuon, lepopäiväks suljetun, näätkö?

Aamull’ auki on taas se ja vilkkuen käy sahat, höylät,

koitteest’ ehtooseen siell’ uuras on työ joka hetki.

Vaan pane mielees: aamu se kerran on koittava, jolloin

mestari kaikkine siell’ apureineen arkkua sulle

ryhtyy laatimahan, työ taiten käy, nopeasti.

Tännepä toimeliaasti ne lautaisen majan tuovat,

vihdoin mallikkaan joka vie, kuten vie hätikönkin.

Kattoa raskast’ on heti sitten määrä sen kantaa.’

Henkeni silmin näin heti, ett’ oli kaikki jo totta,

lautoja liitettiin sekä tehtiin maalia mustaa.

Rauhass’ istuin koht’, ihan tyynenä vaunuja varroin.

Muut kun hoppuavat nyt vartoen, malttia vailla

vauhkottain, jopa vaan minun täytyy arkkua muistaa.»

Virkkoi pastori taas hymysuin: »Kuva haikea kuolon

katsoa kammona ei ole viisaan, loppuna hurskaan.

Toist’ elon toimintaan vie, kannustaa, tulevaisen

onnen toivoa vahvistaa murehessa se toisen;

kuolema kummankin eloks on. Teki siin’ isä väärin,

kuolon kuolona kun pojan herkkään mielehen painoi.

Nuor’ iän kypsyyden jalon arvon oppia saakoon,

vanhuus uhkuvan nuoruuden, iki-kiertävä kulku

jott’ ilahuttais kumpaakin, eloss’ ain’ elo täyttyis!»

Mutt’ ovi aukeni. Ilmestyi pari muhkea, aimo.

Ystävät hämmästyi, rakas hämmästyi isä, äiti

kasvua morsiamen, ihan yljän vartalon vertaa,

riittävän ei ovi näyttänyt tuon parin astua ylvään

rinnakkain yli kynnyksen. Tytön koht’ esitellen

vanhemmilleen siivekkäät sanat lausuvi Hermann:

»Tässäpä nyt talohonne on tyttönen toivoja myöten!

Hän hyvän suosion ansaitsee, isäkulta. Ja armas

äiti, nyt tutkailkaa talon toimia kaikkia hältä,

näätte sen koht’, ett’ ansaitsee lähell’ olla hän teitä.»

Sitten joutuen vei hän syrjään pastorin oivan,

virkkoi: »Nyt pulass’ autelkaa, rakas pastori, tässä

pulman purkamiseen, joka saattaa mieleni kauhuun.

Sillä en morsiameks ole tyttöä pyytänyt, tänne

luulee palvelijaksi hän vain tulevansa, ja pelkään

suuttuen lähtevän pois, avioksi jos aiotun kuulee.

Vaan heti selvyys! Kauemmin ei saa peteluuloon

jäädä hän, en minä kauemmin epätietoa kestä.

Joutuen nähdä nyt taas jalo viisautenne te suokaa!»

Puolehen seuran muun nyt hengenmies heti kääntyi,

vaan kova onni: jo hämmentää oli neitosen mielen

siin’ isä kerjennyt; oli tarkoittain parahintaan

lausunut laatuisasti hän nää sanat hilpeät hälle:

»Oivallista, hyv’ on, rakas lapsi! Ma nään iloll’, ett’ on

myös pojall’ aistia kuin isäll’, aikoinaan joka aina

kauneimman vei karkelohon, kotihinsakin vihdoin

nouteli nuorikon kauneimman, tämän täss’ emokullan.

Morsiamestapa huomaa, jonk’ on mies valikoinut,

hällä mi henki ja mieli ja kuink’ oman tuntevi arvon.

Teilt’ ei päätös kai toki pitkiä aikoja vienyt?

Sill' ei seurata lie kovin vaikea häntä, ma arvaan!»

Hermann nuo sanat vain ohi korvan kuuli, ja värjyi

ain’ ytimiin hän saakka, ol’ äänetön äkkiä seura.

Poskilleen punan lennähtäiss’, alas kaulahan asti,

seisoi loukkautuin, sisin haavoitettuna sielu,

kunnon tyttö, kun lauseet nuo ivaks ottaen kuuli;

silti hän malttautui sekä vastasi valliten mieltään

vanhukselle, mut tuskaans’ ei toki kätkenyt tyyten:

»Vastaanottoon ei mua tällaiseen varaellut

poika, kun haasteli hän tavat taaton, porvarin oivan.

Tiedän myös, edess’ ett’ olen taitavan, tietävän miehen,

viisas kohtelu jolla on kullekin henkilön jälkeen.

Vaan minust’ on kuin ette te kyllin säälisi köyhää,

näin talohonne kun astuu hän ja on palveluvalmis;

ettehän muuten muistuttais noin pistävin pilkoin,

kuink’ eri tietä mä kuljen kuin isä, poikakin moinen.

Köyhänä kyll’ ovest’ astun vain kera myttyni tänne,

hilpeän, varman miss’ olon vauraus suo asujoille;

vaan toki itseni tunnen, tääll’ oman kohtani arvaan.

Siis jalomielist’ onkohan noin mua ilkkua kohta,

ett’ ihan kynnykseltä on miltei kääntyä pakko?»

Viittoi pastori-ystävätään hädän hetkenä Hermann,

koht’ ett’ erheen hän, välimieheks astuen, poistais.

Astui viisas mies heti luokse ja huomasi neidon

harmin hiljaisen sekä kyynelet, hillityn tuskan.

Neuvoi henki nyt hänt’, ettei heti purkava pulmaa,

vaan tytön mielt’ ois kuohuisaa vähän tutkiva ensin.

Tutkistellen siis hän käänsihe neitosen puoleen:

»Harkita mahtanut et, maan vieraan neito, sa oikein,

outoja palvelemaan ylen äkkiä kun sinä suostuit,

millaist’ astua kartanohon on käskevän herran.

Vain kädenlyönti se näät koko vuoden kohtalon määrää,

paljon sietämähän sana ainoa suostuva saattaa.

Raskaat askelet ei pahin viel’ ole palvelun puoli,

ei hiki karvas, ainahinen jonk’ askare tuottaa;

rinnan raataa näät kera käsketyn käskijä uuras;

mutta kun oikkuja saa ihan syyttäkin moittivan herran

kärsiä, ristiin kun käy käskyt noin- sekä näinpäin,

kiivas on myös talon vaimo ja suuttuu joutavan vuoksi,

lasten on häijy ja raaka ja röyhkeän vallaton käytös,

työläs on kestää moista ja siltikin virkkuna, nopsaan

tehtävät toimittaa, äkäpäin ei ähmiä itse.

Pystyvän et sinä siihen näy, kun noin otit itsees

suust’ isän tuon pilan pienen, vaikk’ ihan ainahan sillä

tyttöä kiusaillaan, ett’ on muka mieltynyt poikaan.»

Haasteli noin. Kovin neitoon tuo puhe sattuva koski;

hillitä mielt’ ei voinut hän, väkitulvana tunteet

purkautui, povi nous, syvä huokaus tunkihe sieltä,

kuumien kyynelien valuessa hän vastasi kohta:

»Toisien tuskaan, ah, kuka viisas neuvoja kuunaan

arvaa, kuinka se voi vähän kirvoittaa, sana kylmä,

pois surun kuormaa, jonka on korkea kohtalo pannut!

Teill’ ilo, onni on tääll’, ei voi pila loukata teitä.

Kosketus pienikin sairaaseen kipeästi jo käypi.

Ei, mua auttais ei, jos teeskennelläkin voisin.

Siis heti julki, mi suurentais vain tuskani vasta,

hiljaa-kalvavahan veis kurjuuteen minut ehkä!

Lähteä suokaa mun! En voi minä viipyä täällä;

pois menen, etsin taas oman köyhän heimoni, jonka

hylkäsin noin hädän all’ osan oivemman minä vuoksi.

On luja päätös tää; voin tunnustaa minä siksi

sen, mitä muuten vuosia kai sydän kätkenyt oisi.

Siks isän pilkka se ei mua viiltänyt, että on mulla

herkkä ja ylpeä mieli, mi ei sovi palvelijalle,

ei, vaan siks, ett’ on sydämessäni tottakin tunteen

nostanut tuo tämänaamuinen jalo, nuor’ avun tuoja.

Ensin, tiellä kun hän minust’ erkani, hänt’ yhä mieli

jäi vain muistelemaan, sen aattelin onnea neidon,

jonka hän morsionaan sydämeensä jo kätkenyt ehk’ on.

Kaivon luona kun näin hänet taas, ilon mulle se moisen

toi, kuin ilmestys ihan taivahinen olis ollut.

Kun minut pestasi hän, minä seurasin niin halumielin.

Toivo, sen tunnustan, toki tiellä se mieltäni mairi,

ett’ omaks ansaitsen hänet ehkä mä vielä, kun kerran

vain muka välttämätön tuki näät talon tääll’ olen kaiken.

Ah, nyt vastapa nään, mihin vaaroihin minä heityin,

luon’ asuakseni hiljaisten ajatusteni armaan.

Vasta ma tunnen nyt, miten kaukana poika on rikkaan

katsoakaan tytön köyhän, vaikk’ ois tyttöjen parhain.

Näin puhun kaikk’, ettei mun mieltäni arvata väärin,

sattuman loukkaamaa, joka onneks sai minut järkiin.

Vartoa näät minun täytynyt ois, mykät peittäen toiveet,

morsion että hän kohtakin tuo kotihinsa; ja kuinka

silloin kalvavat nuo salatuskat kestänyt oisin!

Onni, kun sain opetuksen tään ja kun näin salat ilmi

pääs sydämestäni, kun pahan voi toki korjata vielä!

Nyt se on kuultu. Ja nyt ei hetkeäkään mua jäämään

mahdit mitkään saa häpeään vain tänne ja huoleen,

itse kun lempeni ilmaisin sekä toivoni hupsun.

Ei mua estä nyt yö, ei raskaat, sankeat pilvet,

ukkonen ei, jyly jonka jo kuuluu, ei sade rankka,

tuolla mi ulkona tulvailee, ei viuhuva myrsky.

Kaikkipa murheisella ne sain pakotiellä mä kestää,

vaikeat nuo, vihamies yhä vainoten kinterehillä.

Tielle mä lähden taas, olen tuohon tottunut ammoin,

kaikest’ erkanemaan, ajan pyörteen viemänä myötään.

Siis hyvin jääkää! Mennä on aika nyt. Näin oli säätty.»

Virkkoi noin, ripeästi jo päin oviaukkoa astui

kantaen myttyä, kainalohon joka viel’ oli jäänyt.

Vaan käsivarsillaan tytön lähtevän kietoen äiti

huudahtaa ylen ihmeissään: »Mitä kummia moinen

merkitsee, sano Nuo mitä turhat kyynelet tietää?

Poikani morsiohan olet, ei, sua en minä päästä!»

Vaan isä nyrpeissään sitävastoin seisovi katsoin

impeen itkevähän sekä ärtyisästi jo haastaa:

»Siis tähän kostoon vain minä niin olin myöntyvä kaikkeen,

päivän päätteeks ett’ ihan harmia saan ikävintä!

Kaikkein ilkeint’ on minust’ itku ja kirkuna naisten,

kiihkollaan sekavalla mi seikat sotkevi, jotka

rauhass’ aivan selvittää hitu järkeä voisi.

Katsoa kauemmin tätä ilvett’ en minä kummaa

viitsi; nyt vuoteeseen menen. Selväks itse se saakaa!»

Käänsihe rientääkseen heti kammiohon, leposuojaan

tuttuun tuohon, miss’ aviollinen häll’ oli vuode.

Vaan hänt’ esteli poika ja virkkoi näin rukoellen:

»Älkää rientäkö noin, isä, älkää suuttuko tyttöön!

Vain minun yksin on syy tähän hämminkiin, joka yltyi

vielä, kun ystävä yllättäin noin teeskeli. Tuokaa,

pastori, kunnian mies, tosi julki, sen teillehän uskoin!

Olkaa auttaja nyt, ei kiihtäjä, tään hädän, harmin!

Teille en arvoa vois niin suurta ma täst’edes antaa,

jos teko kiusan on vain halunanne nyt, ei jalo viisaus.»

Vastasi näin hymysuin vaka pastori taas: »Mikä viisaus

tunnustuksen tuon tytölt’ oivalt’ ois ihanaisen

saanut houkutetuks, salatuimman näyttänyt mielen?

Eiköpä huoltasi seurannut heti koht’ ilo, riemu?

Siis puhu itse jo vain; selitykset toisten on turhat!»

Astui armaan luo, sanat lausui hellivät Hermann:

»Noit' älä kyyneliäs kadu, helmiä haihtuvan tuskan;

onnen mulle ne tuo ja, ma toivon, sullekin täyden.

Tuonne ma lähteen luo maan vieraan neitoa oivaa

tullut en pestaamaan; anomaan tulin lempeäs, armas.

Vaan ujo, arkapa katse, ah, arvata sun sydäntuntees

kuink’ ois voinut! Vain oli ystävän silmäys sille,

kun sitä tervehdit kuvakalvost’ uinuvan kaivon.

Puoli ol’ onnea tuo jo, kun vain sinut toin minä tänne;

nyt sen täydeks sait! Tulon siunatun toivotan sulle!» —

Katseen loi syvän, liikutetun, ei karttanut neito

sulhon suudelmaa, sylinantia, huippua riemun,

kun se on vahvistus, ikävöitsemä lempivän kahden,

vastaiseen elon onneen, joll’ ei ääriä näy nyt.

Pastori muille jo kaikk’ oli kertonut. Vaan isän luokse

nyt tuli herttaisesti ja niiasi viehkeä neito,

suuteli kätt’, ei siin’ isän auttanut estely, virkkoi:

»Anteeks yllätetylle te suottehan, tuomiten oikein,

ensin tuskan kyynelet nuo sekä nyt ilon itkut.

Tuskani, riemunikin, oi, anteeks suottehan, suotte

onneen oppia vain minun, löyttyyn taas! Pahamieli

ensimmäinen tuo, jota hämmennykseni tuotti,

viimeiseksikin jääköön! Mink’ oli antava piika,

palvelun alttiin, kiintynehen, tytär teille sen antaa.»

Kätkien kyyneliään isä rinnoilleen hänet sulkee.

Hellänä suutelemaan emo lempeä käy, käsin kättä

puistavi; kaulakkain ovat ääneti itkevät naiset.

Joutuen taattoa nyt kädest’ otti jo tuo hyvä, viisas

pastori, vihkimäsormuksen veti tältä hän ensin

sormest’ — ei hevin lähtenyt tuo, nivel turpea esti —

äidin sormuksen veti myös sekä kihlasi lapset;

virkkoi: »Renkaat kultaiset nämä vielä ne liiton

näin nyt solmitkoot lujan, kaikess’ entisen laisen.

Poikaan syttynyt on syvä rakkaus neitoa kohtaan,

niin myös neitokin tunnustaa pojan toivotetukseen.

Teidät kihlaan siis, ajat koittavat teille ma siunaan

vanhempain luvall’, ystävän tään sekä naapurin kuullen.»

Onnea toivottaa kumarrellen naapuri kohta.

Mutta kun kiiltävän sormuksen pani neitosen sormeen

pappi, hän hämmästyin näki toisen, tuon, jota äsken

Hermann kaivon luon’ oli katsellut surusilmin.

Näin nyt virkkoi hän sanat leppeän leikkisät: »Kuinka?

Kihloiss’ ennestäänkö jo siis olet? Kunpahan ei vain

astune alttarin luo tähän esteeks entinen sulho!»

Vastasi neitonen: »Oi, tätä muistoa helliä suokaa

hetki mun pieni! Sen ansaitsee tuo oiva, jok’ antoi

tään erotessaan mulle, kun lähti ja jäi ikitielleen.

Ennalt’ arvasi kaikki hän, kun vapautta hän hehkuin,

intoa vaikuttaa, olomuotojen tultua uutten,

riensi Pariisiin, missä hän kohtasi vankilan, kuolon.

’Jää hyvin’, virkkoi hän. ’Minä lähden; kaikkihan liikkuu

nyt, mitä päällä on maan, kaikk’ irti on ratkeamassa.

Raukee valtojen vahvinten peruslait iki vankat,

kaikk’ oma liukuu pois, kaikk’ oikeus haltian vanhan,

ystävä ystävän luota ja lemmen luotakin lempi.

Multa nyt tänne sä jäät; sinut näänkö ja missä mä jälleen,

kenpä sen ties? Tämä ehkä on viimeinen puhelumme.

Ihminen vieras on vain maan päällä, on totta se; nytpä

vieraamp’ on kuni kuunaan. Ees oma maa omaks ei jää;

kulkevat aarteet pois; hopeoitten, kultien muodot,

nuo pyhät, vanhat, pois sulatellaan. Kuohuvi kaikki,

muotouneen kuin maailman peris yö sekä kaaos

jälleen, jättäen sen haparoimaan hahmoa uutta.

Jäät sydämessäsi mulle; ja tiemme jos yhtyvät kerran

viel’ yli pirstotun maailman, olioita me liemme

uusia, toisia kai, joit’ ei sido kohtalo. Sillä

sen mikä kahlita vois, ken nää näki, nää eli päivät!

Mutta jos toisin on säätty, jos ei ohi vaarojen näitten

kerran lie sylitysten taas iloll’ yhtyä suotu,

muistoni mielessäs yhä väikkyä suo sinä silloin,

tyynenä voidakses kovan kohdata kuin hyvän onnen!

Uus olo, liitto jos uus sua kutsuu, nauttios kiittäin,

kohtalon arpa mit’ antava lie. Suo lempesi puhtaan

hoivata rakkahias, hyvän suo tuta kiintyvä kiitos.

Vaan pidä silloinkin kevyt, lähtöön kerkeä jalka;

kahtapa tuimempaa näet tuskaa uus ero uhkaa.

Olkoon päivä ja työ pyhä sulle; mut ei elo silti

suuremp’ arvoltaan kuin muu hyvä pettävä täällä!’

Noin hän virkki, ja konsaan ei jalo saapunut jälleen.

Hukkui kaikkeni mult’, opetuksen tuon yhä muistin,

niin tänä hetkenäkin, uutt’ onnea täällä kun tarjoo

rakkaus, siintelemään ihanimmat loihtivi toiveet.

Anteeks, ystävä, suo, mua jos vapisuttavi, vaikk’ on

suojana sun käsivartesi! Niin merimies, joka vihdoin

pääs satamaan, lujan maan kamarankin huojuvan luulee.»

Virkki ja sormeen sormuksen veti vierehen toisen.

Sulhopa, miehekkään, jalon tunteen täyttämä, lausui:

»Vain sitä vahvemp’ olkoon siis, kun järkkyvi kaikki,

liitto nyt tää! Dorothea, me horju, me hellitä emme,

ei jätä toinen toist’, ei kaunoisuutt’ oman kaiken.

Sillä ken keskell’ on ajan horjuvan horjuvamieli,

vain pahan paisuttaa, vain laajenemaan yhä laskee;

vaan oman maailmansapa luo luja, kestävä luonne.

Älköön salliko Saksan mies tuhon kauhean tulvan

vyöryä laajemmalle ja häilykö tuonne ja tänne.

Meidän on tää! sanokaamme, ja työ sanan taatkohon! Maineen

viel’ yhä saa joka kansa, mi kamppailuun Jumalansa,

lain, kodin, vanhempain sekä vaimojen, lapsien eestä

yhtenä miehenä nousi ja suistui sortajan miekkaan.

Mun olet; nyt omemp’ on kuin konsaan kaikk’ oma mulle.

Ei ole huoli sen vartia, nauttija ei suru arka,

ei, vaan voima ja uljuus. Nyt tahi vasta jos uhkaa

ken vihamies, minut itse sa vyötä ja tuo tamineeni!

Kun kodin, rakkaat vanhemmat sinun vaalivan tiedän,

silloin kohtaamaan vihamiestä on rintani varma.

Jos kukin aattelis näin, pian voimaa nousisi vastaan

voima, ja kaikkien meidän koht’ ois riemuna rauha.»

Nyt ilmestyvän »Hermann ja Dorothea» runoelman suomennosta suorittaessaan on kääntäjällä ollut lähtökohtanaan eräitä esitöitä.

Runoilija _Arvi Jännes_, »Hirvenhiihtäjäin» suomentaja, on kääntänyt osan tätä runoelmaa. Käännös, käsittäen I laulun ja 171 säettä II laulusta, on — tekijänsä ilmoituksen mukaan keskeneräisenä — ilmestynyt julkaisussa »Suomalainen, Suomalaisen sanomalehtimiesliiton albumi II» (1911), johon albumiin sisältyy myös II laulun loppu _K.V. Vesalan_ käännöksenä, ja on liitetty myös »Muistoja ja toiveita» kokoelman toiseen painokseen (1918).

Ottamalla huomioon nämä käännökset on sittemmin maisteri _Antti Rytkönen_, Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston toivomuksesta, tehnyt harrasta työtä tämän runoelman pukemiseksi suomenkieliseen asuun. Ollen kuitenkin muilta toimiltaan estetty lopullisesti toteuttamasta tätä aiettaan on hän jättänyt käännösluonnostensa käsikirjoitukset niiden aikaisemman tarkastajan käytettäväksi työn loppuunsaattamista varten.

Vaikka tosin kahden eri suomentajan erilainen tyylitunne sekä ennen kaikkea pyrkimys runoelman sisällyksen ja ilmaisutavan mahdollisimman uskolliseen kuvasteluun on pakottanut tehtävän läpikotaiseen uudelleenkäsittelyyn, on tietenkin näissä luonnoksissa jo joukko säkeitä ollut varteenotettavassa muodossa. Ja sekin, mikä ei semmoisenaan ole tuntunut käyttökelpoiselta, on tavallaan voinut olla kannustimena mainitulle pyrkimykselle, joka samalla on tavoitellut tämän Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston kannatuksella tapahtuneen aloitteen saattamista sen tarkoituksia vastaavaan päätökseen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77913 ***

HERMANN JA DOROTHEA

Ensimmäinen laulu: KALLIOPE ONNETTOMUUTTA JA OSANOTTOA

Toinen laulu: TERPSIKHORE HERMAN

Kolmas laulu: THALEIA PORVARIT

Neljäs laulu: EUTERPE ÄITI JA POIKA

Viides laulu: POLYHYMNIA MAAILMANKANSALAINEN

Kuudes laulu: KLIO AIKAKAUSI

Seitsemäs laulu: ERATO DOROTHEA

Kahdeksas laulu: MELPOMENE HERMANN JA DOROTHEA

Yhdeksäs laulu: URANIA TULEVAISUUDEN TOIVE