*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78391 *** MAININKI JA VAAHTOPÄÄ Runoja Kirj. AARO HELLAAKOSKI Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924. SISÄLLYS: I Naapurit Pakkanen Talvinen näky Käy sisähän hiljaisuus — Ne puhuvat — Ken hiihtäjä — Peippo ja minä Napapiirin kevät 1, 2 Iltalaulu Lauluja rannalta 1 — 4 Aurinkolaulu Erämaassa Tyytymys II Veljeilyä Mitävarten heitä — Pikkarainen laulu Lumipyryssä Julkisuuden koiralle Realipolitikko Vappumonoloogi Pienen tytön värsykirjaan Äiti, anna anteheksi — Enskerrat kun aurinko nousi — Kokemus ja kaipuu III Talviaurinkoa Kevätlaulu Tulenliekillä leikimme — Serenaadi Sanattomasti Nokikanto Kun kirjotin kirjeen En tiedä — Näky Jos onnea ei — Parakraafi Satimessa Mit’ ikään onni — Elämän keskipäivä IV Kantaatti: I. Infernon poika II. Infernon marssi III. Enkelten laulu IV. Voittaja V. Profeetta VI. Rakkaus VII. Kuoro V Vanha laulu Lemmenlehdet ja pohjatuuli Juopon juttu Matti ja Maija Tuppilan Jussi Paha mies Olipa kerran — Minä etsin — Pitkä matka Carmen saeculare Parantajat I NAAPURIT Kylväjä, uskossa keväimen, maan multahan kätki siemenen. Tuli kesä. Hän katseli laihojaan, ne poudassa kypsyivät povella maan. Tuli syksy. Hän satonsa leikata sai, jyvät kultaiset aittaansa korjasi kai. Oi, kylväjä, iloitse onnestas, älä puoleeni käännä katsettas; mä mitään en sarkaani kylvänyt, en kesältä mitään mä pyytänyt, tuli syksy, metsät jo kellastui, nyt jyvää en ainokaista pui, syystuuli yli aution peltoni vain käy keltalehtiä tanssittain. Pois, naapuri, käännä katsehes. Sua kaipaa en neuvoines, lohtuines. Ma rakastan martoja kenttiä vain ja tanssia lehtien katoavain. PAKKANEN Metsätieltä soivat kulkuset niinkuin muistot ikimennehet. Laaja hankivaippa verhoaa vanhaa nukkunutta maailmaa, jonka yllä tähdet korkeat tuntehettomina tuikkivat. Jossain metsähiiri vikisee — kärppä ehkä kurjaa runtelee. Jänön parkaisun sa kuulit kai? — kettu ehkä saaliin siitä sai. Vait on taasen metsän hämäryys. Pakkanen vain puheenvuoron pyys, halki raikahutti järven jään kietoin rannat pitkään jylinään. Saalihiltaan loikkaa kärppä pois, kettu laukkaa niinkuin kuolo ois. Kiihtyy kirpelöivä pakkanen. Sammunut on ääni kulkusen. TALVINEN NÄKY Pimeähän pitkään rako aukeaa. Näy ei armot mitkään, näkyy talven maa; pakkastaivahalla sauhupatsahat, talot niitten alla hangen saartamat. — Rakosesta kahden pitkän pimeän katsoo yli lahden päivä kylähän, kylän taakse heittää kylmän katsehen, metsiin, joita peittää lumi valkoinen. Näkyi sieltä jostain sauhu eilettäin, rukouksen nostain taivaskantta päin. Liekkö ollut keitten pyyntö viimeinen, taakse umpiteitten unohdettujen? Hiljaa nyt on siellä tölli takamaan, nietos kaivotiellä nietos portaallaan. — Lyhyt hämär hankein tölliin haparoi, jota oksin kankein kuuset vartioi, mutta yö jo ryhtyy maita peittämään; huomispimi yhtyy eilispimeään. KÄY SISÄÄN HILJAISUUS — Käy sisähän, hiljaisuus, tuo takaisin suruni mulle, tuo sieluuni levottomuus ja takaisin suruni mulle. Ei olla voi köyhempää kuin hän, joka surunsa kieltää. Muu menköön. — Sa tule, sa jää! sua, ainoa, tahdo en kieltää. NE PUHUVAT — Ne puhuvat ihmisistä ja jumalistakin. Oi, molemmista niistä pois olla tahtoisin. Ma tahtoisin joku olla, joku täällä ollut vain, jok’ ei tahdo muuta olla kuin joku ollut vain, joku, rakastanut teitä ja teihin tyytynyt, joku, liki ollut teitä ja teistä väsynyt. KEN HIIHTÄJÄ — Ken hiihtäjä hankien harjalla lie? Et tietää voi — kuka lienee. Mihin johtaa eessäsi säihkyvä tie? Et tiedä minne vienee. Tuli maaliskuu, tuli aurinko luo. On juopunut hiihtäjä tuo. Ne nukkuvat alla hankien sinipiiat ja Tapio-ukko, yhä Metsolan portill’ on pakkasen ja talven kireä lukko. On äänetön hankien kirkkaus ja taivaan holvien korkeus. Mut hiihtäjä, missä sun mieles on? Sitä, juur’ sitä ethän tiedä, vain antanet johtaa auringon, lumikenttien säihkyn viedä. Sinä liu’ut itsesi luota pois kuin verissäs ääretön aurinko ois. PEIPPO JA MINÄ Oi peippo, helkkyy laulus sun niin luottavaisna julki, kautt’ akkunani avatun se korvihini kulki. Sull’ onhan kesä autuas pian vehmahinnaan eessä, pian aukeaa se vastahas niin korkeana, seessä. Sa pieni, osas helppo on — vain uskoa ja luottaa. Sa katso: lahjat auringon jo edessäsi vuottaa. Sa kiitä osaas, pienoinen. Pian uskos talven voitti, sai koivunsilmut lehtehen ja kentät vihannoitti. NAPAPIIRIN KEVÄT 1 Yli maitten ja merten rajain Kevät tanssii voitosta voittoon, pois talvea takaa-ajain yön maille, Pohjaan loittoon. Ja riemuhan ilmat ratkeaa, ilojuhlaan kiihtyvi maa. Niin kerällä riemun täyden ja juhlasta juhlaan käyden Kevät karkeli kaikkialle, niin maailmanmatkallansa hän voitonhurmassansa tuli kauvas pohjoiseen, napapiirin alle. Yhä täynnä voittajamieltä hän hulmusi ylitse metsäin, soiden, ja uupunut talvi hoippuneiden hätäpäissään pakeni tieltä. Mut miks niin kylmää, vaiteliasta? Miks kiitosta ei, ei ääntäkään? Kevät seisahtuu, ja nyt vasta hän katsovi, hieroen silmiään. Ei lehteä puuss’ ole ainokaista, ei kukkaa pienintä kentällä paista, ei iloa ilmoille raikuvaa, ei yhtään ihmistä nauravaa. Niin raskas on humina kuusien, veden kuohu kylmä allaan, niin kaukana, vilussa värjyen on aurinko taivahallaan. Pajupensas lätäkön reunalla vain on tuntenut Kevään tulon, ja ujona tarjovi kurkottain se kukkainsa köyhän sulon; joku vihreä korsi kyljessä mättään sekin tervehdykseksi puistaa kättään; joku harmaja lintu huutelee kuin itkevän lapsen lailla; joku ihminen työhönsä astelee niin kasvoilla huolekkailla. Kevät tunsi jo kammon ahdistavan. Hän hiipi luo pajupensahan ja kuiskasi korvahan tälle: Hyvä ystävä, miks ootte köyhiä niin ja kitsaita Kevähälle? Ma karkoitinhan jo Talven pois. Nyt riemun aika ja leikin ois. 2 PAJUN LAULU Niin pitkä on talven valta kuin ikuinen se ois, meni aurinko taivahalta, meni elämä luotamme pois. Kevät, turhan toivon toitko sa meille jällehen, sa luvata meille voitko myös suvea hiukkasen? On juurillamme routaa, syli kylmä on soitten veen. Suo vielä hiukkasen poutaa ja me nousemme uudelleen. ILTALAULU Jo kohina illan tuulen käy metsiä tuudittain, jo tervehtivän sitä kuulen ma lintujen raukeain. Oi tuuli, jok’ ennen yötä käyt metsiä siunaten, tuo vuotehelleni myötä yks onnen hiukkanen, sa illan kohinan ääni, tee mulle armotyö ja laula unehen pääni, joss’ on jo valmis yö. LAULUJA RANNALTA 1 Jopa aurinko maata turtaa hyvin hellitti poutasäin. Tien roudan lävitse murtaa elo ikuinen päivää päin, moni vihreä pälvitilkku jo kentillä kuumottaa, ens rentukan keltapilkku puron vartehen puhkeaa. Jopa ulapan auki huhtoi suvituuli huoleton, jäät rannan kivihin ruhtoi ja nostatti aallokon; jäälauttoja hartehiltaan ne paiskovat vaahtopäät, ja sihisten sulavat iltaan ne mennehen talven jäät. 2 Se kantele soitettavaksi, kuin muutkin, tehtihin kai, kupu vuoltiin kaikuvaksi, ja se heleät kielet sai. Mut minne, minne se joutuikaan, kun soitettu ei sitä milloinkaan? Jäi unhoon se laatijaltaan, kai unohtui muiltakin, jäi loukkohon se, tomun valtaan, puri ruoste sen kielihin. Niin kantele odotti loukossaan, mut soitettu ei sitä milloinkaan. Ja kuka sen kerran keksi jo kielin katkennein, toi vanhoille ihmeheksi, leluks lapsille yksintein; piti lapset sen leikkilaivanaan. Mut soittaneet eivät sitä milloinkaan. Kun vihdoin se leikkipaatti sai tuohesta purjehen, ens tuulen puhuri saatti yli ulapan kiehuvan sen. Lens kauvas se, kuohut keulassaan, mut soitettu ei sitä silloinkaan. Pois autiorannalle heitti sen kuohut jonnekkin ja helein hiekoin peitti sen pienen ruumihin. Niin löytänyt oli se rauhan maan, Mut soitettu ei sitä milloinkaan. 3 Lähdössään oli merimies. — Minne matkasi lienee? — Kukapa sen niin varmaan ties minne tuulet vienee. — Tuultenko vietävä oot sinä vain? — Tuulta on paljo mun matkassaan. — Olkoon. Mut missä sun aatteesi ovat, miehentahtos, ja määräsi kovat? Ilman niit’ olet irtolainen, aalloilla keinuva korkki vainen. — Merelle, merelle pauhaavalle saattaa sortua mies. saattaa painua aallon alle tai säilyä voi, kenties. Vaikka en päätyisi milloinkaan minkäänlaisehen valkamaan, niin vaaran vierellä voitto lie, taistossa elämän tie. 4 Ma rannan aaltoja lukea koin, ja niit’ oli monta, monta. Vain keinua niitten keralla voin, mut lukea — mahdotonta. Ei sellaista tekstiä lukea voi sen painetun kirjan lailla; ken aaltojen kirjan suuren loi, lukutaitoa hänkin oli vailla, hän tunsi vain ihanan hurmion ja elämänriemun täyden, ikiunten syliin mi vievä on kuin aallonkeinussa käyden. Mit’ ei voi viisaus kirjoineen, sen voi tuo läikky laineen, joka sielun, aineesta syntyneen, taas laulaa lepohon aineen. AURINKOLAULU Sykkää, sykkää vielä jotain tuolla, rinnassa sykkää, viel’ en tahdo kuolla. Viel’ on mieli alttiimpi päivälle kuin yölle viel’ on altis turhalle, tukalalle työlle, joll’ on tahto löytää viisaus ja hyvyys, elämän murheesta riemun syvyys. — Aurinko armas, paista vielä hetki, valaise mun elämäni autio retki. tee väkirynnäkkö sydäntäni vastaan, anasta se asunnokses sun ainoastaan, jotta se surussakin kasvaa voisi, yöhön astuessaan kypsempi oisi. ERÄMAASSA Kuin levotonna harhaellut oonkaan tään pitkän päivän pitkin erämaita! Ma, jättäin asumukset viimeisetki ja kiertäin salo töllein peltotilkut, oon kapuellut poikki kumpujen ja kuunnellut kuin hartellilla niitten soi virsi huojuvaisten petäjäin. Ma eksyttäväin karjapolkuin pohjaa oon tapaellut soitten reunamilta. Ja vaatteet pääni päälle vyöttäen oon uinut poikki järven, jossa ol’ verenkarvainen ja tumma vesi, ja silloin nauroin, konsa jäseneni veen alta paistoi niinkuin kupari, kuin kupari, niin kiinteänä paistoi jokainut jäsen, mutta notkeana ja varmoin viilloin vettä puhkoen. Mik’ onkaan riemu, hurmio ja riemu, kun tahto käskee, ruumis tottelee, tuo ruumis, heikko, mutta sitkeä. Niin metsän uumenista viihdytystä löys mieli ärtynyt, löys ruumis voimaa. Pois haihtui uupumus ja katkeruus. Mut pitkin taivaan haaleata pintaa on harmajissaan pilvet kiitäneet. Ma tuskin huomasin kuin sulloutuivat ne tiukkaan taivahalle tuuliselle — ja niin on sade yllättänyt mun. Nyt hämy tihenee, ja ilta tummuu, jo huokaa raskahasti metsä laaja, kun lähestyvän sateen ensi kuurot lyö pauhuin puitten oksiin, kallioihin. Yö saapuu. Yksin metsämaille jäin alle sateen, alle myrskyn ruoskan, ja rintaan pyrkii ahdistava hätä kuin lapsen, pimeähän hyljätyn. Mut lähtisinkö ihmisasunnoita taas etsimään — ja suojaa pyytämään? Ei, heit’ en kaipaa, enpä kaipaa ketään. Ma tahdon olla yksin. Terveheksi ma tahdon tulla metsän synkkyydessä ja tuulen alla, sateen ruoskiessa. Näin saakoon taasen pitkäst’ aikaa olla mun suojanani villi metsä vain, se hulluin luonnonvoimain vihaa vastaan ja elämää ja ihmisiä vastaan mua suojelkoon kuin jotain petoa, kuin sutta, joka haavoitetuin rinnoin sen viidakoista suojaa vaatii ja suojan ottaa. Tuon jyrkän vuorenseinän kupehelta ja selkä vasten kovaa kalliota saan kyllin suojaa, kyllin armoa — saan minkä saan, mut pyytämättä saan. Yö tummukoon. Ja villiin erämaahan nyt sammionsa sade kaatakoon. Sen raskas ääni — pisaroitten pauhu, kun metsän uumeniin ne uppoavat — puunlatvuksissa tuulen vihellys — se olkoon tuutulaulu turvallinen, se olkoon seinä, jonka takaa ma kirkkain mielin saatan siunata: hyv’yötä maa ja maailma. TYYTYMYS Mik’ onkaan päivän ihanuus yli kaiken maailman! Jok’ aamu syttyy ihme uus ja sammuu iltahan. Ei mielialojen vaihtelut, ei raskas menneisyys sitä heittele, ken auennut ja altis olla pyys. Mitä uskoa tunnustaa ma voin, se ei kuulu kellekkään. jos hartauden hetken toin vain arjen vilinään. Ja ma tuon sen, niinkuin uupunut, joka työstä huoahtaa ja katsoo kuinka muuttunut on ihanaksi maa. Mitävarten tänne synnyttäis jos kirous vain ois se, mikä saaliiksemme jäis kun kerran käymme pois? Miks emme etsis iloa, jos löytää voimme sen? Miks oisi meille maailma vain laakso murehen? Jok’ aamu syttyy ihme uus ja sammuu iltahan. Mik’ onkaan elon ihanuus yli kaiken maailman! II VELJEILYÄ Minä himojeni kanssa veljeilin ja ne olivat veikkoja veikkoin. Ei niill’ ollut haamua helvetin, ei häntää, ei sorkkia peikkoin. Tosin olivat ne joukkoa riivattua ja tahtia vailla ja tapaa, mut olalle reilusti löivät ne mua ja niill’ oli katse vapaa. Jos silloin tällöin ne hommihin vei, joist’ ei sovi puhua julki, niin huoleta ei, ja kaduta ei, jos niitäkin teitä kulki. Ja jos vielä mua joskus kuivattais lain puustavin alla olo, yhä heisiäpä seuran vapahan sais, joss’ ei lie olla nolo; ne saattavat ohjata oikeampaan kuin kirjat ja järjen ääni ja ne oppivat alati matkallaan, sillä niill’ on avara lääni. MITÄVARTEN HEITÄ — Mitävarten heitä mä pilkkaisin, jotka on mua huonompia, mitävarten toisille hurraisin, jotka on mua parempia. Ei ole ykskään nokkaansa saanut muille kuin ittellensä. Viisaan onni on viisautensa ja tyhmän onni tyhmyytensä. Hyvä on tyytyä muihin, ja itte jyrsiä kannikkaansa, juoda jos on juotavaa, laulaa milloin laulattaa, ja viljellä laiha maansa. PIKKARAINEN LAULU Yhtä vähän kuin ma olen käskettävä kenenkään, yhtä vähän itse polen ihmislasta yhtäkään. Jos lie keissä kelvollista itsekseni iloitsen. mik’ ei siedä katsomista, näkemättä jättänen. Nurkumatta väistän heitä, jotk’ on itsetärkeät, jopa kartan valtateitä, jotta välttyis rähinät. Mut ken vaikka varpahille astuu mua tahallaan, nyrkistäni annan sille, jotta oppii muistamaan: yhtä vähän kuin ma polen ihmislasta yhtäkään, yhtä vähän itse olen poljettava kenenkään. LUMIPYRYSSÄ Kai saattelin tyttölasta ma äsken kotiaan, kai silmästä kiehtovasta sain kutsun uskaltamaan, mut vaitipa annoin kättä, »hyvän yön» tylyn toivotin, edes hetkeä viivähtämättä pyryilmaan painausin. Kai kyllä sen tunsin: kaksi olin silmää pettänyt. Mut mieleni vapahaksi todentotta ma tunsin nyt. Mitä kuuluu mulle naiset nuo hiiren-lemmekkäät ja kuutamonkatsojaiset ja viisahat pikku-päät. Mut annas, kun kohdanneisin rutihullun tyttösen, käsin kantaen sen veisin pois hullujen onnehen. JULKISUUDEN KOIRALLE Miks vapiset omissa housuissas sa koira, sa miesi löyhä? Jos kerjäät edessä kuulijas, oot totisesti köyhä. Hyvin tajunnet liukkaalla järjelläs tään päivän tunnusmerkin, ja tunnonherkässä hännässäs on sielu herkistä herkin. Mut häntä jos koiran kunnia lie, älä laske noin sitä lakoon, älä hiidessä kunniaasi vie noin häveten koipies rakoon. REALIPOLITIKKO Miss’ eilistotuus olleekaan, se orhi vaahtokuono, se, jolla ratsain kunniaan mies päästä saattoi huono. Se tänään rankkurille annettiin ja kulkukoiran viereen kuopattiin. Uus totuus nyt jo keksittiin, ja uljas kyll’ on tääkin; se paperist’ on tehty niin ett’ paperia on pääkin. Ehkei se kelpais rankkurillekkaan, ma siitä silti parhaan ratsun saan. Voin paperisen orhin sen ma sanoin kyllä ostaa, ja, hieman vielä paikaten, vaikk’ alttarille nostaa. Tään päivän sill’ on oiva ratsastaa. Kai huomiseksi jonkun uuden saa. VAPPUMONOLOGI Valkolakki, valkeat hansikkaas — väärä lippuko mastossa taas? On. Nyt mennään joukkoon yhden-päivän-houkkoon. Susi, ole nahkassa lampaitten, kaapparilaiva, ole valkoinen, säikehes, villi veri. ruususolmulle keri. Vappumielellä aurinkoon! Silmä tyynenä katsokoon menoa, melua joukkoin yhden-päivän-houkkoin. PIENEN TYTÖN VÄRSYKIRJAAN Jokaisella kiltillä tytöllä on oma pikkuenkeli, valkoiset siivet seljässä, joilla se taivaasta lenteli. Pilven syrjällä istuen katselee hyvä Jumala, halliten joukkoa enkelten, käskien niitten totella. Jokaisen kiltin tytön luo oma enkeli lentelee, hyviä unia hänelle tuo, yöllä ja päivällä suojelee. Kun olet ahkera koulussa, syöt kiltisti kaurapuuroa, isää ja äitiä tottelet, niin enkelit ovat iloiset. mutta jos paha oot, juonikas, etkä syö sitä puuroas, silloin on enkelit suruissaan ja Jumala itkee taivaassaan. ÄITI, ANNA ANTEHEKSI — Äiti, anna anteheksi kolttoseni kirjavat, jotka saivat suruiseksi sydämesi sopukat. Jumalilta, ihmisiltä anteheksi pyydä en, pyydänpähän yksin siltä, jonk’ oon eessä syyllinen siks’ ett’ annoit, tiettävästi, kaiken anteeks eeltäpäin — siit’ on pitkä jälkirästi jäänyt aneltavaks näin. Vastaisetkin anteheksi anoen nyt antaos. Eihän tiedä mitä keksi vielä poikahulttios, kun ne vielä veret soivat, sydän levotonna lyö, kun on vielä nyrkit oivat, sappi sisuksia syö. ENSKERRAT KUN AURINKO NOUSI — Enskerrat kun aurinko nousi mun kehtoni piirihin, en tiennyt mitä päivät toisi, mut huusin kuitenkin. Ja päivät ne ajavat toisiaan. Mitä on ne tuonehet tullessaan? Kai tuhansin kierroin juoksi jo ylitseni auringon tie, toden ankaran tuoden luoksi, mut enään ei huudettu lie. Niin päivät on ajaneet toisiaan. Ne tuskalla kyntivät uhriaan. Sen käsittelyn mä kestin, joskohta läähätin. Ma huutoni uhalla estin ja leikit luikkasin. Yhä päivät ajavat toisiaan syvin viilloin leikkeen uhriaan. Niin kyllähän aura vaivan teki jälkeä kuohkeaa, mut en ole tunnoton aivan, olen ihminen, enkä maa. On hermovoimani uupuneet. Kuka kylvää ne kynnetyt tantereet? KOKEMUS JA KAIPUU Jos ei päivää korkeaa koskaan aukeaisi, ei tuo silti musertaa kaipausta saisi. Vaikka ijät asuisin maalla harmajalla vielä harmajammankin itkupilven alla, vaikka korppi raakkuen toivoilleni kukkuis kun ne soille murehen umpipäihin hukkuis — huono oisin, kaipaus jos sentähden vaipuu. Enemmän kuin kokemus, enemmän on kaipuu. III TALVIAURINKOA Anna sun äänesi kirkkahan auringon keralla soida, ylitse hangen ankaran säihkyen kipunoida. Sun on auringon armaus kevättä kirkkahampi, mun on hanki ja turtumus talvea raskahampi. Lumensa kohtalo satanut on äkäisen rintani ylle karkelokentäksi auringon tytölle siivitetylle. KEVÄTLAULU Sa katso, kukkahan puhkeaa taas vanha, väsynyt maa. Näet kaiketi lailla Ofelian hänen yrttejä meille ojentavan; kukan sulle, kukan mulle hän antanee, ja nyökkää, ja raskaasti hymyilee. Ota vastaan se lahja, minkäs sait, se on alttiilla mielellä annettu kait. Ota vastaan, ota hajamielisnä, vait, kuin antajakin on tuo, jolta sen sait. Sa katso, kuin kaikkeen jo väsynyt ois, hän kukkaset käsistään karisti pois. TULENLIEKILLÄ LEIKIMME — Tulenliekillä leikimme. Nyt sen nään, vaikk’ aavistaneet sitä emme. Kuin ennen, me emmehän lienekkään nyt herroja sydäntemme. En eilen peljätä tietänyt tällaista tapausta, mut’ onpa niinkuin tuntisin nyt tuhon saapuvan huimausta. Ikä meidän jos ei lie lapsosten ikä lemmen ja lemmenvalain, sitä varmempi lie vesi hiljainen kai liikkua suurten kalain. Myös kyllin suorat luontomme lie ja veremme kyllin kuumat, ne kun yhteisvoimin meitä vie, ei auttane järjen tuumat. No, tulkoon tuho, jos tuleva on, ihan aavistamatt’ ei se tulle. Mut laulun tään panen piilohon. Sitä en edes näytä sulle. SERENAADI Siitä asti kun sinut näin, sekasorto surkea on mielessäin. Intohimot keitti liemen tulisen, hyvät, pahat sekaisin ne patahansa heitti, loikkien piirissä ympärillä sen. Poissa oli voima mun tahdostain. Houkka, sitä balettia katselin vain. Valmihiksi soppa joutui niin. hoilaten se kitahani kaadettiin ihan joka noppa. Siitäpä juovuin kerrassaan. Himot ovat vartijatta valloillaan. Näin ne miehen raastaa valittunsa luo. Pakenetko? Kuuletko? — lempeästi haastaa paholaiset nuo. Tahtovat ne kylpeä silmissäs, himoitsevat sointua äänestäs, varrellesi köyrtyin hiipivät ne luo. ylpeät, ne kesyinä sun etehesi nöyrtyin huultes mehun juo. SANATTOMASTI Kuin sydämeni riemastui sun, kallis, nähdessäin; ja sanat kaikki unohtui mun mielestäin! Vain tunnevirta lämpöinen mun rinnastani nous. ja lainehilla virran sen mun sydämeni sous. Jos arkaellen airot käy, niin kuplii virran vuo, ja hiljallensa matka käy sun hengitykses luo. Ei sanaa kuulu. Kuuluvat vain lyönnit sydänten. — Sa venheeseeni astahdat Niin luottaen. On kallis lasti matkassani, sun luottamukses on. Ma liian suuren lahjan sain. Oon siihen arvoton. NOKIKANTO Olin pitkänä kantona tielläs sun, ja siihenpä kompastuit. Miks et mua lyönyt, vaikka mun, mun vuokseni haavoituit. Tulit kukkia poimien, laulellen suvi-illalla riutuvalla; hymys katse vanhojen honkien, maa värjyi askeles alla. Pirunpahka, ma vaanin askeltas, nokikanto, kamppasin sun — kukat kaikki sun kirpoi sormistas, sinä puhkesit itkuhun. Menit pois, sun kukkasi jäivät vain ja sun kyynelhelmesi jäivät. Nokikanto, kukkia paljon sain, mut synkkeni suveni päivät; veti verhon aurinko silmilleen, puut syyttäen päitään puistaa, kukat kenttien itkevät itsekseen — ne kaikki sun käyntisi muistaa. Olin pitkänä kantona tielläs sun, ja siihenpä kompastuit. Miks et mua lyönyt, vaikka mun, mun syystäni haavoituit. KUN KIRJOITIN KIRJEEN Häpeän sun edessäs, armahain. Kun luonnollisin avomielin haastat lemmestäs, ryhdyn kirjeen tekoon myös, filosofeeraan kuin houkka ikäloppu kirjatoukka, homehtunut, syömä koin. Ei! Se katkerasti väärin molemmille meille on. Miksi sydämeni käärin jaaritusten verkkohon, kun on minullakin rinta täynnä runsahinta uutta elämää. Armas, ajattele emme miksi, mistä rannoillemme seilas lemmen lippulaiva tää. Astukaamme laivaan, nauttikaamme lahjat taivaan, joita meille tarjotaan, joita oomme olleet vailla. Riemuitkaamme lasten lailla, joill’ on autuus omanaan. EN TIEDÄ — En tiedä, jos mainehikkaat lie onnen toukomaat kuin kerskuvat raharikkaat ja arvovaltiaat, mut mun on onneni ainut sun lempesi luona vain kun rintaani vasten painut, minut omakses tunnustain, ja rikkauteni kallein on laulu, jonka luon ja omalle armahallein nyt huomenlahjaksi tuon. NÄKY Kuin tauti jäytää kaipaus sun luokses, ainokainen, ja mielessä on ahdistus niin verta kiehtovainen. Se on aikamiehen kaipaus, kun ympärill’ on autius; ma kaipaan luokses silloin niin yksinäisin illoin. Näen kaukaa pienen huonehen ja siellä kahvipöydän. Siell’ naisen mustakulmaisen ma sylistäni löydän. Jo pianon ääreen nainen käy. Ei silmän säihke mulle näy, mut kuuluu täysi ääni, joka rauhottaa mun pääni. Kyll’ kuuluu äänin kantavin jos joitain aarioita, ne pauhaa tuskaa Carmenin ja Simson-Deliloita, mut oudosti ne viihdyttää, ne autiuden lievittää kuin moiset jalopeurat nyt ois mun sydänseurat. Kuin aavat hiekat Saharan mun silmihini siirtyy ja hahmot kahden leijonan päin taivaanrantaa piirtyy; jos näännyttävä helle on ehk’ yllä hiekan aution, niin kahta jalopeuraa mun katseheni seuraa: Ne pystypäisnä kulkevat halk’ aavan hietapellon ja silmät mustanhohtavat ne leijonattarell’ on. Sill’ onhan kasvot ihmisen kai mulle melko läheisen! Noin hänkin mua seuraa. Voi kahta jalopeuraa. JOS ONNEA EI — Jos onnea ei mulla itselläin, sun onnessas ma soisin lepääväin, sun sielussasi riemun-kirkkahassa, jok’ on mun hoivassani kasvamassa. Sun onnes hellin käsin kasvatin ja myrskyiltä sen vaivoin suojasin. Nyt täysin auennut oot lemmessäsi. Kuin vahtisolttu valvon vierelläsi. Ma soisin lepääväni onnessas, tulikukka, nukahtaisin kuvussas. Ei, ei! Vain vaalia voin kukintaasi. — Puutarhur himokas, sa turvaa kukkamaasi! PARAKRAAFI Aran haavees aavistanhan sen ja ma myönnyn: käyköön niin. Minä hommaan jostain sormuksen ja me mennään naimisiin. Me ostamme osakehuoneuston — ne on halpoja nykyisin. Näet: etelän puoleen akkuna on, näet pienen alkoovin. Ei hätiä mitiä, kunhan vain minut kyyhkyks kesytät, me arkeen auomme sunnuntain, joss’ on ilot hempeät. Runovärsyjä pannussa paistellaan ja kahviks keitetään ja me laakerinlehtiä paiskataan joka rokkaan kitkerään. Ja minä olen Eerikka-kuningas, sinä Kaarinani mun, minä halailen sun polvias ja sylihis unohdun. Oi kotinen kananen kultainen kuin tahdot, käyköön niin. Hoi! pappi mustatakkinen! Me mennään naimisiin. SATIMESSA Joutui viisaskin vipuhun, kettu riivattu ritahan, hukka hautahan humahti, karhu kaatui keihä’äsen. Minkä vierähti vipuhun senpä silmihin syvihin, taas min tarttuihe ritahan senp’ on huulihin hyvihin, minkä hautahan humahti senpä muihin muotoisihin, keihääseen min kellistyihe lysmyi lemmen leikkilöihin, Varjele vakainen luoja, auta armias jumala ettei pää perin palaisi, kaula varsin katkeasi näissä pauloissa pahoissa, omin uhmin ottamissa. Anna usko aivuihini, rikas riemu rintahani, että vivussa viserrän, ritasessa riuskuttelen, hukka, hauassa huhuan, karhu, keikun keihä’ässä niinkuin oiva ois oloni, hunajainen muu huvini, vaikka istuisin ijäksi naisen vierehen verevän, soma rengas sormessani, kätten kahle kaulallani. MIT’ IKÄÄN ONNI — Mit’ ikään onni tarjoiskin se on nautittava varoen. Sun sylihisi valmistin ma itselleni vuotehen. Oot turhaan, kallis, peljännyt. Jos vuoteen kerran itse tein, yöks yhdeks sit’ en pyydellyt. Tein haudan hyvän itsellein. ELÄMÄN KESKIPÄIVÄ Elämän keskipäivä, sinä lähestyt totisin kasvoin, mutta silmäsi ovat kuin armaani silmät, tummat ja syvät. Elämän keskipäivä, tulen eteesi hiljaisena miehenä, köyhänä ja laihtuneena, uskaliaana yhäti, mutta vailla uhmamieltä. Elämän keskipäivä, en pelkää tuloasi, mutta sieluni, vapauteen tottunut, oikkujen hurmaan tottunut, vapisee kasvojesi vakavuutta. Elämän keskipäivä, ota minut vahvuutesi piiriin, kypsytä minuun miehuutta onnen ja onnettomuuden hetkille, kypsytä miehuutta uskomaan, miehuutta rakastamaan. IV KANTAATTI I. INFERNON POIKA Ne tahtovat käydä maailmaan, ne jo haastavat kapinasta, ja tuskin heidät hillityks saan läpi porttien painaumasta. Hyvä on — en pidätä heitä, — ma en ole vanginvahti — nyt käyköön Helvetin mahti sekin vapauden teitä. Tämä hullua järjestelmää on näin maailma kahtia panna: puol’ toinen, mi käy alla auringon, elon vettä ei toiselle anna. He tuolla, he kirjainta seuraa ja sanaa, oman parhaansa tänne he manaa, jos kiellettyyn se johti tai kirosi taivasta kohti. Ylipäätään suoraa väkeä he siimana tänne valaa. Ei ihme, jos mieli äkeä Infernossa voittaa alaa, jos tuomitut oikeuttansa kysyy, moni kostoa hautoo povi. Se on selvä, ja selvänä pysyy; nyt auetkohon ovi. Te siellä, te asujat valkeuden, pian näätte nyt vierellänne epätoivonne, kieltonne, kaiken sen, jonka kätkitte itseltänne. Valon heimo, sa pelkosi heitä, oman itsesi meissä tapaat, sa tartu käsihin meitä, ole vapaa kuin me oomme vapaat. II. INFERNON MARSSI Infernon hetki on täyttynyt, sen portit on auki lyöty nyt, ulos joukot rynnäkkövalmiit käyvät, sinitaivahan alle järjestäyvät. Alust’ aikain paossa piillehet, he nyt ovat esille tullehet, he vannoivat loppua maailmalle ja he polkevat nyt sen jalkainsa alle. Pois tieltä. Turha on vastustaa. Hei, kaukana tuolla jo ratsastaa Infernon poika nuorin, hän, iskussa sukkelin, suorin, hän, loistava, syntynyt hävittäjäks, Infernon edelläkävijäks, hänen eessään ei suorana seistä voi ykskään teistä ei meistä. Hän tullut on teitä kurittamaan, on vapaus hänellä ratsunaan, on ohjina oikeus silkka ja ruoskana kirkas pilkka. Hänen katseensa heidät puhki syö, hänen ruoskansa kasvoihinne lyö, hän Uskonne joukot jakaa ja Toivon hän kiertää takaa. Hei katsokaa, hänen jäljissään käy mustia pilviä vyörymään, se on meidän, Helvetin uho, ja sen helmassa piilee tuho. Se on omaanne, katkua pistävää. Joko itkettää? Joko yskittää? Oman tuskanne saitteko maistaa, epätoivonne katkua haistaa? On turhaa maan sekä Taivaan työ, nyt on voittava kipu ja kauhun yö, ja sen turvissa Inferno niittää ja laihoa riittää, riittää. Hei, kuulkaa huutoa enkelten, kun usvassa lentävät valittaen ne, itkien kauhua allaan, ja yskien tukehtumallaan. III. ENKELTEN LAULU Lyötynä on hyvä. Hetki viivästyvä uhkaa viime voimat masentaa. Kaikk’ on rikki, jolla äsken vielä olla saattoi arvovaltaa oikeaa. Usko lyötiin lakoon, Toivo kärkäs pakoon pahan näköä jo säikähtäin. Järkkyy taivaan pielet, joukot rienakielet riehuu pyhätöitä hävittäin. Vielä koittakaamme. Avuks kutsukaamme ahdistettuin turva, Rakkaus. Rakkauden mahti, anna uusi tahti, uusi toivo, uusi uskallus. Kokoon kaikki hyvä; hetki viivästyvä saattaa kaiken, kaiken hajottaa. Rakkauden henki, auta taistellenki, auta joukkoamme hukkuvaa. IV. VOITTAJA Infernon nuorin poika, hän pääsi voittajaks ja käskyt rauhan, lempeyden jätti miehillensä. Hän tullehensa tiesi kuin kauhun kantajaks, ties oikeuden armotonta työtä tehnehensä, ties tuskan auran maata nyt syvään kyntäneen ja miekan tiesi lyöneen ja ruoskan sattuneen. On taivas lannistettu, maan käyty oikeus, nyt jatkakoot he itse — on heillä vapaus. Hän nousi kumpareelle, ja päänsä paljastain, loi katsehensa tyyntyneille taistotanterille. Siin’ on hän uljas nähdä, kuin aikain sammuvain ois kuolonvahti hän, ja alku tuleville. Infernon öitten muistot jos polttaa rinnassaan, niin hymynä ne hohtaa vain hänen huulillaan, ja viime säde päivän, pois kuolleen, hajonneen, vain uuden aamun hohteen luo hänen otsalleen. Niin näyttää voi, mut toisin hän itse aavistaa, kun hävityksen viestit hänen silmiänsä kohtaa. Inferno, kauvan vangittu, nyt verta janoaa, ja loimut murhapolttoin yhä vielä hohtaa. On kaikki siellä sekaisin, lyö veli veljeään, ja kuuluu hätähuudot, käy parku yhtenään. On turhaa järjen manaus ja lohdutuksen työ — ken siihen ryhtyy, kiroten ne maahan hänet lyö. Infernon poika, voittaja, hän, taiston kärkimies, hän rinnassansa tuntee tuskan aallon lyövän ja syyllisyyden hampaan kipeästi syövän. Hän kantaa tästä vastuun, sen hän selkeästi ties. Pois sotisopa päältä, pois kilvet, miekkavyöt, nyt alkaa päivät kuumimmat ja raskahimmat työt, nyt käyvä on hän joukkoon kuin veli veljen luoksi, on käyvä työhön nöyryyden hän — voittonsa vuoksi. V. PROFEETTA Turhaa, turhaa kaikki on, auttaa heit’ on mahdoton, tehoa ei tunto, järki; epäillen he kaiken särki. Sen he siis on oppineet! hulluuteensa hukkuneet, heistä’ ei kokonaista luoda. Karvas on se kalkki juoda. Mun on yksin kaikki syy. Kaikki, kaikki myrkyttyy, johon kosken käsilläni, toivoin hyvää tekeväni. Puutuin ehkä jotakin jok’ on kaikkein tärkein, jossa juuret ihmiselon viihtyy, tuntumatta pelon. Outo puutos, esiin astu teoin elävin, joudu, astu tilalleni, korjaa huono luomiseni. VI. RAKKAUS Ken mua kutsui? Ullakko saan? Kauvan jo varroin kutsua maan, vaikk’ olin syrjitty, toivoin salaa: kerran mun luokseni maailma palaa, muu kun on pettänyt, mua tarvitaan. Turhaan kolkutin päivin, öin, sydänten ovia turhaan löin. Nimeni he ottivat itsellensä, peittivät sillä tyhjyytensä solvaten nimeäni kylmin töin. Nytkö on tullut hetkeni mun? Ei, jos on kutsu taisteluun. Maa vain kutsuu vaivaansa omaan, enkelit taistoon toivottomaan. — Kutsuu Inferno! — On hetkeni mun. Muut avuks tahtovat itselleen, yks toki itsensä puutteeseen. Kutsuu Inferno, hänelt’ en kiellä, hän onhan ainoa nöyrällä miellä, ottaen syyn kaiken itselleen. Kutsut Inferno! Viestisi sain! Muille en kuulu, sulle vain. Uljas, ma oon sun palvelijasi, tahdon ma käydä rinnallasi lävitse kaikkien maailmain. VII. KUORO Alust’ aikain vierasta kaksi on toisensa löytänyt, he saapuvat vierahaksi joka ihmiselle nyt. Nyt itsemme kanssa meidät he voivat sovittaa. Ken vastaanottaa heidät, hän mielenrauhan saa. He syntyneet ovat meistä — siitä, jonka me kätkimme pois — ken itseään ei heistä nyt jälleen tuntea vois! He on parhainta itseämme ja he meitä vahvistaa, he meidän sydämissämme kodin pysyväisen saa. Ole kiitetty päivänkoitto, Ole kiitetty valkeus. Nyt vasta on saatu voitto, nyt vasta on vapaus. Tuli Taivas meidän luoksi, Inferno oli kerallaan. On syntynyt heidän vuoksi joka ihminen uudestaan. V VANHA LAULU Pouta se narrasi nuoren nurmen ennenaikoja kukkimaan. Pouta meni piiloon pilven taakse. Halla tuli kukkia korjaamaan. Poika se narrasi neidon nuoren ennenaikoja kukkimaan. Poika meni piiloon maailman teille. Suru tuli neitoa korjaamaan. Nousi se nurmi hallan alta, uusiin kukkihin puhjeten. Neito ei toipunut surunsa alta. Kuihtuivat ruusut poskien. Kuka sen pienen lapsen heitti virran vierivän pyörteisiin? Kuka nyt kalterin takaa katsoo kentän kukkihin kultaisiin? LEMMENLEHDET JA POHJATUULI Ja lemmenlehdet ja pohjatuuli ne toisens’ syksyllä kohtasit, kun kesän menneen jo mailta luuli, mut hohti metsien temppelit. Ol’ pihlajat punamekko päällä ja koivunlehvät jo kellastui. Kaks punalehteä siellä täällä pois oksistansa ne tempautui. Tuul’ niitä lennätti, sitte heitti ne metsän syrjähän sylikkäin. Pian talven tuisku ne sinne peitti, kaks lemmenlehteä, lähekkäin. JUOPON JUTTU — Miksi juot sinä villi poika viikkokausia yhtenään? — Siksi juon, kun et neitokulta ole mun luonani yhtenään. — Omasi olen jo, juopporenttu; miksi juot yhä yhtenään? — Siksi juon, kun sa muijakulta olet mun luonani yhtenään. — Nurmen all’ oon jo nukkumassa; miksi juot yhä yhtenään? — Haluan luoksesi nurmen alle, siksi juon yhä yhtenään. MATTI JA MAIJA Oli kerran Matti ja Maija, ja he rakasti toisiaan. Monet muutkin Matit ja Maijat kai rakastaa toisiaan, mut nämä oli Maija Koisti se konttorineitonen, ja Matti Savikurki, pienvirkailija tunnollinen. He sielujen sympatiiaa tosilemmessä tunsivat — jos ketkään, niin tottavieköön he toisiaan rakastivat, he päivin ja yönkin hetkin vain uneksit toisistaan, ja kun toisens he kohtasit illoin, he vaipuivat suudelmaan. He suutelit siihen asti että Maija pikkuisen sai, senjälkeen oli selvä juttu että Matti Maijan nai — kas kunnon poika oli Matti ja hän Maijaansa rakasti niin! Oi, terve, Maija ja Matti, ei kaikki rakasta niin! Pesän yhteisen laittoivat he ja olivat onnelliset. Ei surreet he huomista päivää kuin nykyiset ihmiset, vaan luottivat isähän taivaan, joka hänkin rakastaa ja kaarneen poikia ruokkii, kedon kukkaset vaatettaa. Mut pesähän Matin ja Maijan ei osunut anti muu, vain heilimöi anteliaasti se lemmen hedelmäpuu... Koki Matti pennejä koota, teki kahdenkin miehen työt, ja Maija säästi ja neuloi, kera Mattinsa valvoen yöt. Oi rakkauden voimaa kuin pienissä se väkevä on, kuin yhäti saattaa se kestää läpi puutteen ja ahdingon, ei säiky, jos kuinka köyhyys käy ovesta irvistämään, jos Matilta kolmatta kertaa jo takki käännetään. Mut ihmislapsi ei koskaan täystyytyväinen lie. Ja kerran Matinkin aatos hyvin oudoille teille vie. — Nyt Maija on sairas, ja lasta saa Matti lullata ja mustikkavellit keittää ja astiat tiskata, niin silloinpa Matin kulmat jo hiukan ryppyhyn käy ja aviojuhdan toimeen ei tyytyvän hän näy, vaan pienintä lullatessa kun hetkeksi istua saa, hän kyyneleisin silmin näin laulun laulahtaa: * Aa — aa — lullaa Miksipä, Matti, synnyinkään tänne ihmiseksi? miksi en kukkaiseksi tullut taikka lintuseksi? Aa — aa — lullaa Oisinpa pieni peipponen siipiniekka veikko, oma öisin herrani, vaikka kuinka heikko; Aa — aa — lullaa koivunoksaan laitteleisin sammalista pesäsen, jota tuulen sormet soutais koko pitkän kesäsen. Aa — aa — lullaa Tuuli se pieniä tuudittais, minä Maijalle lauleleisin, joskus kärpäsen, joskus toukan pienten suuhun veisin. Aa — aa — lullaa Ei olis huolta einehestä eikä vaattehista, ei veronkantajan käynnistä, ei ulosottajista. Aa — aa — lullaa Talvikaan ei peljättäis kun siiville nousisimme ja halki ilmain siintäväin luo kesän lentäisimme Aa — aa — lullaa Niilin rannan kaislikoille luokse kultakalojen luokse lemmen ikuisen ja lootoskukka-alojen. Aa — aa — lullaa TUPPILAN JUSSI Oh leppeä lauvantainen ilta, puut puhkesi vihreään, kun Tuppilan Jussi tuli kaupungilta ja haasteli mielissään: »Nyt, muijani, nyt on lauvantai Ja Jussi litviikkinsä sai, mut ostoksia teki Jussi, ja nyt on tyhjä pussi. So-soo, ei huolita kiivastella, ei itselleni ole ostokset, vaan muijani tahdon kaunistella kuin tulipaanin kukkaiset. Hei katsoppas hattua, kenkiä koita, pitspöksyjä, liivejä valkeoita, ja katsele hepeniä muitakin, pue itsesi niihin kaikkihin.» Mutta Jussin muijassa siinä on muijaa; sepä kiljahtaa, sepä pystyyn tuijaa. Tämä vaimo pulskista tuomisista vain keksii touhua lapsellista, jopa keksii pilkkaa ja typeryyttä, kun vanha muija, näin, ilman syyttä, nyt tehtäis nauruksi naapurein. Ja muija se Jussin korvaan huusi etten minä oo joku joulukuusi, joka puetaan rimpsuin ja hetalein. Niin pauhaa muija, ja Jussi parkaa se meteli hämmästyttää. Ovipuolessa viitisen lasta arkaa pelon vallassa kohtausta kyttää. Mut vaimo on tullut jo tikahtumalleen, hän vaivoin kopeloi penkin alleen ja itkua tehden äijältä kysyy että näilläkö rimpsuilla eletään ensviikko, ja näilläkö mukulat kengissä pysyy, ja entäs, kun tölli on kahviton ja sokeriastia tyhjä on. Sepä kysymys nyt ei Jussia paina, ja sellainen syytös tällä tovin on väärä ja ilkeä kovin! Hän, joka on lauhkea ollut aina, tämä Jussi, hän pöytään nyrkillä möykkää, kaks pienintä myttyä esille töykkää ja haastaa asian vakaan, sanat lyö kuin lukkoon ja hakaan: »On huolehdittu sun kaffistas, sitä muistanut oon, ja sokerias; sinä todistat väärin ja turhia torut. Pian nähdä saat: nyt ei auta porut, vaan kun on saunassa piipahdettu, iho löylyn poltossa norjennettu, puet siivosti yllesi korut. — Minä tahdon katsoa muijaani omaa ja leivänhuolille antaa lomaa; sua halata tahdon, ja penikkakullat ajan saunanlavolle nukkumaan, mut ensiksi niillekkin annetaan kai kompiaiset ja kottapullat — toki sitäkin sorttia muisti tämä Jussi, ja markat luisti. — Niin, muijariepuni, pyörällä päästäin tänä iltana oon, minä tiedän sen, mut sanasi tuonnemmaksi säästäin koe olla altis ja suloinen etten minä aivan hulluksi tulis ja kiivauteeni sulis. Kas nyt on päivä, se veriä vievä, kun kevät on tullut kaupunkiin, kun nainen on silmälle sangen sievä ja sormia syyhyttävä niin. Voi voi sitä vilskettä Espiksellä, sitä paljasta kaulaa valkeaa ja pohjetta, joka silkkisellä vain kalvolla karvansa verhoaa; voi sentoki, kun minä katselin, pää kuumeni, tulinpa vimmoihin, ihan silmillä nielin mamsselleita ja ne nielin kaikkine riepuineen, silksukkine, pitseine, paitoineen, jotta täyteen tulin niitä parselleita. Ja niin tulin täyteen mamsselleita ja niitten fiinejä parselleita että puodista puotiin markkani vein, jymykaupat tein ja töinpä ne tuomiset muijallein. Siin’ on ne, kisko ne päällesi vainen, sinä tykkäät rimssuista varmasti, ja jos tykkää et, et ole se nainen, jota Jussi nuorena armasti. Ja sen minä sanon että vaikka luet ikävuosia takanas ankaroita, kun oikeat hynttyyt ruholles puet, sua Espis-likat ei syrjään soita; sull’ on paksut reidet ja pyöreä ruho ja käy siitä yhäti lämpimän uho — kun painautuu sen kylkeen, niin on kuin vierellä hylkeen.» Näin Tuppilan Jussi haastaa ties — Jöröjussiksi haukuttu jämerä mies — oli suulas, suonissa tulta. Ja siitäpä muija-kulta ties nätisti suppuun hillitä suunsa ja ottaa tuomiset tarkasteluunsa. Liki mittoja mallasi vaateparsi! — hyvin Jussill’ oli muistissa muijansa varsi. Ja kun oli saunassa piipahdettu, suut mustalla kahvilla huljuutettu, niin muija jo tukkansa suki, ylen pörhölleen sen kietoen, jopa rautanaulalla piippasi sen, ja kaikki ne parsellit päällensä puki, ylen paljon peiliä käyttäin, pian tyytyväiseltä näyttäin. Mut Jussin naama, se peili paras, sekin hyviä merkkejä näytti, tämä Jussi hymyten partaansa haras, näin peilin tehtävät täytti: »Jopa joo, sit’ on pulskaa naisenpuolta näet meilläkin, kun sen pukee parhain, ja minä sen puetan, pidänpä huolta ett’ on se kuin ruusunen yrttitarhain tai niinkuin ihana joulukuusi. Pahus soi miten taas on se fiini ja uusi! Ei espislintuja tarvita täällä; ne raukat mua ihan säälittää, kun ei niill’ oo lihoja luittensa päällä, ja kintut niitten — kuin ristissä ois kaks kaunaa vain, ja kuivia netki. Minä käännän niistä mieleni pois, ne olivat harharetki. — Hei mukulat saunaan nukkumaan! Minä käyn tätä hyljettä halaamaan.» Oli leppeä lauvantainen ilta. Puut puhkesi vihreään. Ja Tuppilan tölliin kaupungilta toi Jussi kevätsään. PAHA MIES Näin äsken miehen muutaman, jok’ ei ollut muitten malliin, joka sopinut ei sen rakkahan pyhän yhteisyyden talliin. Kun muilta riemu irti läks, pilajuttu ja leikki kulki, hän silloin suunsa sulki ja muuttui miettiväks; kun muut tuli juhlamielelleen ylös pilviin nousten kovin, hän, jos oli mukana, itsekseen tais torkahdella tovin; Ja muut kun ratsasti murheellaan niin fraasein tuskantärkein, selin kääntyi hän, hymy huulillaan, koko tärkeyden särkein. Miesrievusta tietysti koitui niin pyhän yhteisyyden pilkka, siks hälle myrkkyä juotettiin pian tepsiväinen tilkka. Paha mies ei kuollut kuitenkaan edes myrkkykuuriin tähän: sekin keskinkertaisuudessaan vain sylkemään sai vähän. OLIPA KERRAN — Olipa kerran ihminen eräs, elämänjuoppo luultavasti, jonka aivussa aatos heräs elellä ijäti, kerrassa loppuun asti elämän mahdollisuudet tyhjentäin. Ja niinpä hän kerjäsi hiessäpäin taivahaiselta jumalaltaan lääkettä avuksi kuoleman valtaan. Jumala, joka on ukko hyvä, rukouksista herkentyvä, kääntyi surulliseksi ei ollut hän mahtaja sellainen! Mut kosk’ on hän viisas yli kaikkien, jopa lopulta neuvon keksi. Mettiäiseksi rupesi hän, lenteli kentillä elämän, näpisti hituisen sieltä ja täältä huolettomien orren päältä ja taltehensa kantoi. Niin hän voimaa elämisen lopuksi sai hyvän pussillisen ja sen ihmiselle antoi: »Viis-kuussataa vuott’ on nyt säkissäs, nauti ja pidä hyvänäs. Jos ei riitä se, taivahan isää pyyydä, ja taas hän hankkii lisää. Mut ettei ois liikoja vuosia tässä, ole varova lääkkeen käytännässä.» Ihminen kiitti ja hymysi, piiloluolahan lymysi appaen siellä vatsahansa kaiken elämän-voitehen niin että lopuksi naamaltansa oli hän aivan rasvainen. Ja hurmauneena onneensa uuteen astui hän elämän ikuisuuteen. Vieri vuossata, vieripä kaks, hän tunsi olonsa ihanaks. Elämän kuohu loppumaton huimana ohitse virtasi, hän kuin jumala kuolematon elämänvirralla souteli. Aika yhä vieri ratojaan vaihtaen vuosisatojaan, se ihminen yhäti eli, mut kurjana itkeskeli. Nyt hän kaipasi haudan poveen kerjäten kolkutti kuoleman oveen: Tämä mielettömyys mua uuvuttaa; olen väsynyt, mutta en lepoa saa. Tätä ikuisuutta en kestä, en kestä. Tulen hulluksi paljosta elämisestä. Haasteli hänelle isä taivaan: »Yks vain apu on siihen vaivaan: varro vielä vuoskymmen muuan. Miks heti ahmit kaiken ruuan jonka silloin minulta sait! Varro nyt, ja ole vait.» MINÄ ETSIN — Minä etsin entistä itseäin ja en sitä löytää voinut. Olin muistonsiruja pyydystäin sen haussa kompuroinut, murun sieltä, täält’ olin löytänyt, ne visusti konttiini kätkenyt, mut niistä en voinut yhdistellä sitä muotoa, joka on ihmisellä. Se milloin mitenkin muovautui, kala, lintu se oli, oli iileskotti, ja kun se parhaiten onnistui, niin aasin muodon se silloin otti. Paha muruista koota, mahdoton, sitä, joka jo unhoon hajonnut on; sellainen työ voi hetkellänsä vain kuvastella tekijätänsä, ja tekijä vaihtuu vuosien mukaan; edes eilist’ ei itseään tavota kukaan. Mut kerranpa luulin löytäneeni polun lapsenmielehen entiseeni, kun sattuma niitylle minut johti, joka auringon alla kukissa hohti, ja niitten keskessä poikanen pien puheli kerällä ruohojen. Jopa varmana luokse polin; jos mikään, niin tuo minä olin. Nuo kasvot on samat kuin minunkin — iän eroa välillä vähän — ja muistanpa hyvin kun unohdin, hänet kerran kentälle tähän. »Hei terveeks, pikkumies! Minut tuntenet kenties?» »Et kuulu mun tuttaviini. Mikä lietkin, kuka sen tietää. Paha silmä sull’ on, paha miini. Mene pois! En voi sua sietää.» Päin silmiä haukkui noin mua poikanen pieni. Palan karvaan niellä koin, »niin lie», vain nolona hoin, kun pois vei tieni. Meni päiviä, viikkoja juoksi. Tulin talohon muutamaan. Jano poltti. Emännän luoksi kävin juomista anelemaan. Toi tuopin emäntä aimo ja sen ojensi juodaksein — mut valjuks valahti vaimo, ma otsalle käteni vein, ja tuoppi putosi meiltä kuin lapsilta säikkyneiltä. Me tuttuja oltiin vuotten takaa, ja liian tuttuja! tottavie. Tilin vaatii nyt tuo katse vakaa: seis! pystyssä on pakotie. Sellaisen katseen alla en paina ma paljoakaan, vaan häveten, mielellä masentuvalla, alas pääni laskea saan. Kuin hukkuen helmaan vetten oli silloin tunto mulla; niin huonoksi tunnuin etten voi huonommaksi tulla. Sulut rintani hetkessä suli, sanat kerrankin totiset tuli: »Sano kuin olen syyllinen miesi, mua kadotetuksi sano, sen tiedon jos kielesi tiesi, vain silloin mun loppuu jano. Olen etsinyt kiihkoisasti ma entistä itseäin, ja nyt sun silmies pohjalta näin; olen pettäjä alusta asti.» »Älä väärää todistusta ano. Niin en minä koskaan, en koskaan sano. Sa väärin minua tulkitset — et oo mua pettänyt, itseäs et. Mikä nyt liet, siihen ei tietoni yllä, mut entisen itsesi tiedän kyllä, ja se entinen oothan minulle yhä, sen muistossa sinua tervehdin; se muisto on minulle pyhä nyt vieläkin. Olet sydämessäni kallis, kallis, jota kenenkään en soimata sallis. Mun silmäini pohjalta löytää voit kuvan oikean itsestäsi. Ja sormus, jonka sa kerran toit — viel’ onko se mielessäsi? — se tallella on, sen saatan näyttää. Täst’ alkaen taas sitä tahdon käyttää.» PITKÄ MATKA Kuin pitkä onkaan matka ihmisiin, niin lyhyt vihamiehiin, pitkä ystäviin. Se syntyi diplomaatiksi ystävyys, se niukoin käsin antoi, mutta paljon pyys, ja jos se käden rakkaan tarjoaa niin toinen käsi varkain puukon piilottaa. Se varuillaan on aina hiukkasen, se — äänenkantamattoman kaukainen. CARMEN SAECULARE Rautahepo ja automobiili! — Voimansa antoi sähkö ja hiili! Maapallo kuljettu navasta napaan, luonnon vapaan jäsenet lyötynä kahleisiin; jättilaivat meriä viiltää, pilvissä kiiltää pauhaten kotka rautainen. Sekuntikello raksaa, raksaa hermoja kiihottain. Ihminen uupuu, ja toinen jaksaa vaivalla vain. Hetki on kallis. Hetken työtä räiskävät konehet päivää, yötä; hetken voittaja kaiken voittaja, sekunnin varas varkaista paras. Raudan ja sähkön vuosisata, terve! Terve, sa teknillinen järki, keksinnöittesi huima rata entiset ihmeet särki. Teeppäs yks kukkanen, pieni puu, oksalle lintu laulusuu, tee yks ihminen tilalle sen, joka jää pyöritän konehen ja murskautuu. PARANTAJAT Olympon jumalat kaikin he kerran, joutessaan, kävit maata parantamaan. Ja paljon he aikaansaikin! He sanoilla filosofeeras ja asiat abstraheeras, kukin järjestelmiä laati, lain voimaa niille vaati. Huhu silloin oudon sanan toi joukkoon jaloon: On Hades, herra Manan, ylös yöstään kömpinyt valoon; hänet nähty on jossain siellä puusauva kourassa tiellä. Kun salien loukosta loukkoon lens kauhunsanoma uus, niin riitaisaan jumaljoukkoon tuli hiljaisuus. Ja jumalat pienet ja suuremmat ne kysyen toisiinsa katsoivat. Ja naisia pyörtyi nurin. Oli tulossa vallankumous, ylen kauhea rikkomus kurin! Eip’ ihme, jos leimahti suuttumus, jos yhteisten etujen puolustus pian rohkaisutti mielet ja ennenkaikkea kielet. Tuli kaikille innostus yhteinen ja he seiniltä aseita riipi pois häätääksensä vieraan sen, joka varkain maassa hiipi. Oli kiirettä, tuhinaa, tohinaa kyllä, mut pian oli sotisopa kaikkien yllä, oli kiväärit kaikilla seljässään eikä puuttunut konekiväärikään. Lopuks naftaliiniarkusta siivet tuotiin ja viimeiset rohkaisuryypyt juotiin. Ja niin jumalurhot lensi ja juoks pahan rauhanhäiritsijän luoks — hänet löysivät illansuussa vasta tienviereltä vaiti istumasta. »Miks hiivit sa meidän maille? Ulos! tai jäät päätäsi vaille.» Ei pahasti säikkynyt outo mies, vaan pauhaaville vastata ties: — Te katsokaa miten yksin on maan luonto kesänsä hetkin. Te kai väistytte saleihin Olympon, selin kääntyi ihmisetkin; ei kukaan pilvien lentoa seuraa, ei puhele keralla kukkain, näe kukaan ei synnyttävää peuraa, ei tappelua hukkain. Te valtaanne vartioitte vain, mut vallanalaiset unhottain. Senverran tok’ ihmislapsia vaalitte että suitsutuksia heiltä haalitte mun nimeäni kiristyskeinona käyttäin. Jos yhäti jatkuu se taktiikkanne, Manan herra on vaaliva maailmanne vähän toisellaisia tapoja näyttäin. — Hän, joka on valtias vainajain, hän yksinkö elämää rakasti vain? Näin sanoen otti hän taskustaan sen lakin, jota usein mainitaan, ja kun hän sen päähänsä veti, hän häipyi silmistä heti, eikä kukaan tiedä, hän menikö pois vai vieläkö maahan jäänyt ois. Ei tiedetä. Zeuskaan kurkistaa ei voi Manan taikahytyrän taa. Joku vaivattu lie silti tuntenut hänen lempeän äänensä rohkaisut. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78391 ***