*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78445 ***
language: Finnish




NAAMIOITA V

Kirj.

Eino Leino





Helsingissä,
Vihtori Kosonen Osakeyhtiö,
1909.




SISÄLLYS:

Lukijalle.
Tarquinius Superbus.
Shakkipeli.




LUKIJALLE.


Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en
kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viiäettä sarjaa NAAMIOITA
lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta
paria sanaa.

Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan
pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun
suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta
toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain
näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia
tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä,
mutta joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka
ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään
vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä,
tarkoitan: aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista,
teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle
koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen runouden eikä vain
porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi.

Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi
taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän
saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua
kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti
pyhäksi draamaksi nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen
draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa
edustajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä
mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset
sen etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten
virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata
teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa.

Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista
laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain
näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat
myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija — ynnä julkinen
arvostelu — nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä.
Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitetlu
muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI— MAUNU TAVAST ja
vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa
lukijan mielikuvituksessa.

Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa
kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen — ja eritoten
juuri „tosisuomalainen“ — sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi
velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä
nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista
taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät
he meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä
ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes Faustin suuren
suvaitsevaisuuden päästötodistusta: "Täytyy olla olemassa sellaisiakin
lurjuksia."

Helsingissä 6.9.1909.

_Eino Leino_.






TARQUINIUS SUPERBUS

5-näytöksinen sukutarina Rooman kuningasvallan ajoilta



HENKILÖT:

SERVIUS TULLIUS, Rooman kuningas. TULLIA, hänen tyttärensä. TARQUINIUS
SUPERBUS, hänen vävynsä, sittemmin Rooman keisari. SEXTUS, heidän
poikansa. COLLATINUS, heidän sukulaisensa. LUCRETIA, hänen vaimonsa.
BRUTUS, hänen ystävänsä. YLHÄISIÄ NAISIA, ORJATTARIA.

1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuvat Roomassa, 4:s näytös Collatiassa,
5:s Rooman muurien edustalla.

Aika: vv. 534-510 e.Kr.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Suljettu piha Tullian talossa. Sisäänkäytävä oikealta, samoin
vasemmalta ynnä oikealta taka-alalta. Keskellä pihaa pieni suihkulähde,
sen vierellä paatinen penkki ja synkkä sypressi. Kuuman keskipäivän
valaistus.

_Tullia_ seisoo taustaan vievän oven kynnyksellä nojaten pihtipieleen,
salaperäinen hymy kapeilla huulillaan. _Tarquinius Superbus_ tulee
oikealta aikoen pihan poikki.

TULLIA: Etsit veljeäsi?

TARQUINIUS: Niin. (Tervehtivät toisiaan äänettömästi.)

TULLIA: Hän ei ole kotona.

TARQUINIUS: Eikö? Missä hän siis on?

TULLIA: Tietääkseni on hän juuri mennyt sinua etsimään.

TARQUINIUS (hiukan kummastuneena): Todella? — Tulen juuri kotoani.

TULLIA: Te olette käyneet toistenne ohitse siis. Sellaista saattaa
joskus tapahtua.

TARQUINIUS: Niin. Paras, että kiirehdin näin ollen takaisin kotiini.
Hyvästi! (Aikoo mennä.)

TULLIA (nopeasti): Varro vähän! — (Venyttäen merkitsevästi sanojaan.)
Luuletko hänet sieltä löytäväsi?

TARQUINIUS: Epäilemättä, jos hän todella on mennyt minua etsimään,
kuten sanot.

TULLIA (aina merkitsevämmin): Tarquinius Superbus! Etkö pelkää
ollenkaan, että voit jälleen veljesi ohitse käydä?

TARQUINIUS: Häh? Oletpa sinä hupaisa! — (Naurahtaa, katsoo häneen ja
tulee taas totiseksi. Arastuen.) Mitä tarkoitat?

TULLIA: Tarkoitan: etkö luule hänen samoin kotiinsa kiirehtivän,
kuultuaan sinun menneen häntä etsimään?

TARQUINIUS: Se on totta. Paras siis, että varron täällä häntä.

TULLIA: Mutta jos _hän_ vartoo siellä?

TARQUINIUS (kokonaan ymmällä): Niin. Tällä tavoinhan me kaksi emme
ikinä tapaa toisiamme.

TULLIA: Katsopas! — (Hymyillen sisäänpäin.) Nyt et sinä tiedä enää
ollenkaan, pitääkö sinun jäädä vai lähteä. Eikö se ole hullunkurista?

TARQUINIUS: Kyllä. — (Tyytymättömänä.) Mutta sinulla, kallis kälyni,
onkin omituinen taito sotkea sekaviksi kaikkein selvimmät ja
yksinkertaisimmat asiat maailmassa. — (Päättävästi.) Nyt menen minä.
(Aikoo mennä.)

TULLIA (salaman-nopeasti): Et! Sinä et liiku paikaltasi!

TARQUINIUS: Mitä tarkoitat?

TULLIA: Tarkoitan: — (jälleen hymyilevänä) ellei minun sisareni
_siellä_ ole onnistunut veljeäsi paremmin pidättää kuin minun on sinua
_täällä_ pidättää onnistunut, on mahdollista, että hän on tuossa
tuokiossa jo takaisin kotonaan. — Paras siis, että varrot täällä häntä.

TARQUINIUS: Tahdon tavata veljeni, siinä kaikki. Voin vartoakin. (Istuu
kivipenkille. Hetken vaitiolo.)

TULLIA (helähtävällä äänellä): Sinä rakastat veljeäsi?

TARQUINIUS: Kysymys sekin! — (Olkapäitään nykäyttäen.) Etkö sinä
sisartasi?

TULLIA: _Sisarena_ olen minä häntä aina rakastanut.

TARQUINIUS (terävästi): Mutta et minun vaimonani?

TULLIA: Minä en vastaa sellaisiin kysymyksiin.

TARQUINIUS: Kuten tahdot. (Vaitiolo.)

TULLIA: Eikö totta, oli varsin omituinen oikku isältäni naittaa meidät,
molemmat tyttärensä, teille kahdelle Tarquiniukselle?

TARQUINIUS (katsoo häneen): Niinkö? — Minä puolestani en näe siinä
mitään omituista.

TULLIA: Sepä kummaa! — (Mitä merkitsevimmin.) Kuitenkin oli teidän
isänne Tarquinius Priscus hänen edeltäjänsä valta-istuimella.

TARQUINIUS: Joku on aina jonkun edeltäjä. — (Tarkkaavaisena.) No niin?

TULLIA (kuten edellä): Isäsi edeltäjä oli Ancus Martius. Hänen poikansa
_surmasivat_ sinun isäsi!

TARQUINIUS: Tuossa et mitään uutta minulle kerro. Mutta miksi noita
verisiä asioita juuri nyt mieleesi muistuttelet?

TULLIA (jatkaa järkähtämättömän): Niin nousi minun isäni Servius
Tullius valtaistuimelle.

TARQUINIUS: Entä sitten? Hän ansaitsi sen.

TULLIA: Mutta miten? — Eikö siten, että isäni Servius Tullius oli vävy
sinun isällesi. Se oli hänen suurin ansionsa.

TARQUINIUS: Siinäkin saatat sinä olla aivan oikeassa. Mutta mitä
tarkoitat sinä kaikella tällä puheellasi?

TULLIA (hymyillen voitollisesti): Tarkoitan: myöskin minun isäni
jälkeen voi _jompikumpi_ hänen vävyistään kohota valtaistuimelle.

TARQUINIUS: En ole tuota asiaa tullut tarkemmin ajatelleeksi. (Vaikenee
välinpitämättömyyttä teeskennellen. _Tullia_ katsoo syrjäkarein häneen,
nauttien jo edeltäpäin voitostaan.)

TULLIA (kuin ohimennen): Minun isäni on jo vanha mies.

TARQUINIUS: Jumalat ovat antaneet hänelle pitkän elämän lahjan.

TULLIA (tuskin voiden enää itseään pidättää): Miltei liian pitkän,
tarkoitat sinä?

TARQUINIUS: Jumalat varjelkoot minua mitään sellaista tarkoittamasta! —
(Tekopyhästi.) Servius Tullius on suuri hallitsija.

TULLIA (suoraan): Kuka seuraa häntä valtaistuimelle? (Vaitiolo.
_Tarquinius Superbus_ nousee hitaasti ja luo läpitunkevan katseen
häneen. _Tullia_, kuten edellä, sisällinen, voitollinen nauru
silmissään.)

TARQUINIUS: Arvattavasti sinun miehesi, Tullia, koska hän on meistä
kahdesta esikoinen.

TULLIA: Hän? — (Hiukan ylenkatseellisesti.) Hän ei näytä siitä
kunniasta paljoakaan välittävän.

TARQUINIUS: Veljeni on viisas. Hän ei tahdo tulla salamurhatuksi.

TULLIA: Hän on pelkuri!

TARQUINIUS: Vaara väijyy kuningasten kantapäillä. — (Muuttaen
säveltä ja ikäänkuin tahtoen pakottaa Tullian lausumaan julki koko
ajatuksensa.) Veljeni sopiikin mielestäni paremmin yksityis-elämään.

TULLIA: Sinäpä sen sanoit, Tarquinius Superbus! (Katsovat loistavin
silmin toisiaan.)

TARQUINIUS (kuten edellä): Samoin kuin minäkin muuten. Isämme
kuolema on ollut meille siinä suhteessa varoittava esimerkki. (Lyhyt
vaitiolo. Heidän silmäteränsä eivät siirry toisistaan. Päivä paahtaa
pilvettömän taivaan laelta, suihkulähde solisee. Vallitsee muuten
kuolemanhiljaisuus.)

TULLIA (kätensä kohottaen): Sinun isäsi oli suuri hallitsija!

TARQUINIUS: Niin. Kaiketi hänet juuri siksi surmattiinkin.

TULLIA: Servius Tullius asuu nyt hänen palatsissaan.

TARQUINIUS: Luonnollisesti. Palatinum on Rooman kuningasten vanha
asuinsija.

TULLIA (aina kiihkeämmässä tempossa): Sinun isäsi kävi voitollista
sotaretkiä ja sai aikaan monta mahtavaa rakennusta ja temppeliä. Mitä
on Servius Tullius tehnyt?

TARQUINIUS: Hän on ollut viisas järjestäjä.

TULLIA: Ihailetko sinäkin hänen viisauttaan?

TARQUINIUS: Joskus, kun kuulen suurten intohimojen huminan korvissani.
Tahtoisin silloin olla hänen kaltaisensa.

TULLIA: Jumalille kiitos, et ole sitä. — (Vaitiolo. Vaihtaen säveltä.)
Sanotaan sinua ylpeäksi, Tarquinius.

TARQUINIUS: Olenkin ylpeä. Siksi Rooman roskaväki niin vihaakin minua.

TULLIA (sisällisellä riemulla): Sinä et välitä heidän vihastaan?

TARQUINIUS: En. Siinä suhteessa olen minä isäni poika. (Seisoo uljaana,
pää pystyssä, katsoen Tulliaa suoraan silmäterään. Lyhyt vaitiolo.)

TULLIA: Sinun isäsi työ jäi kesken-eräiseksi.

TARQUINIUS: Jäi.

TULLIA: Capitolium vartoo vielä koristajaansa. Vielä ovat monet uljaat
templinharjat pystyttämättä, vielä myös monet Rooman viholliset
voittamatta.

TARQUINIUS: Niin. — (Salaisella katkeruudella.) Servius Tulliuksella ei
ole ollut aikaa siihen.

TULLIA (ärsyttävästi): Hänellä on ollut muuta, tärkeämpää tekemistä,
tarkoitat sinä?

TARQUINIUS: Mahdollista kyllä. Hän on Rooman muureilla ympäröinyt.

TULLIA (kuten edellä): Kansa rakastaa häntä, eikö totta?

TARQUINIUS: Minä luulen niin.

TULLIA: Sinun isääsi he sen sijaan kiroavat!

TARQUINIUS (väkinäisesti): Servius Tullius on hallitsija kansan mielen
mukaan. (Voi tuskin hillitä enää itseään sisällisessä vihassaan ja
katkeruudessaan. Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)

TULLIA: _Sinun_ ei tee mielesi jatkaa isäsi työtä?

TARQUINIUS (leimahtavin silmin): Minun? — Minulla ei ole siihen mitään
tilaisuutta.

TULLIA: Hanki siis tilaisuus itsellesi, ole kuningas!

TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Servius Tullius elää vielä.

TULLIA: Hän? Hän voi millä hetkellä hyvänsä kuolla.

TARQUINIUS (kuten edellä): Silloin seuraa veljeni häntä
valta-istuimelle.

TULLIA: Myöskin sinun veljesi voi kuolla.

TARQUINIUS: En ole ikuinen minäkään.

TULLIA (selittämättömällä ilmeellä): Takaan: et kuole ennen häntä.

TARQUINIUS: Sanotko niin? (Yrittää tarttua hänen käteensä, pidättää
vielä kerran itsensä. _Tullia_ katsoo kiiluvin silmäterin häneen.)

TULLIA: Sanon. — (Ärsyttävästi.) Mutta sinun veljesi olisi hallitsija
kansan mielen mukaan!

TARQUINIUS: Plebeijit pitävät hänestä.

TULLIA: Mutta patriisit? Mutta Rooman ylimykset? Ne pitävät sinusta?

TARQUINIUS: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että minulla on monta
hyvää ystävää heidän joukossaan. (Katsovat toisiinsa, ymmärtävät.
Painostava vaitiolo. Päivä paahtaa, suihkulähde solisee. _Tarquinius_
on sisällisestä jännityksestä tukahtumaisillaan.)

TULLIA (äkisti): Sitä olen minä aina aavistanut!

TARQUINIUS: Mitä olet sinä aavistanut?

TULLIA: Että sinusta tulisi hallitsija _minun_ mieleni mukaan! (Lyhyt
vaitiolo.)

TARQUINIUS: Täällä on kovin hiljaista.

TULLIA: Niin. Minä olen lähettänyt pois orjat. (Lyhyt vaitiolo.)

TARQUINIUS: Veljeni viipyy kauan poissa.

TULLIA (hiljaa hymyillen): Eikö totta: hän olisi vain häirinnyt meidän
toverillista yhdessä-oloamme.

TARQUINIUS: Saatat olla siinä oikeassa. — (Äkkiä.) _Rakas Tullia!_

TULLIA: Me kaksi olemme luodut toisillemme. (Syleilevät.)

TARQUINIUS: Mutta hän voi millä hetkellä hyvänsä palata.

TULLIA: Hän ei palaja enää milloinkaan.

TARQUINIUS (säpsähtäen): Kuinka? Mitä tarkoitat?

TULLIA: Katso! — Hän ei ole ollenkaan lähtenyt kotoa pois. (Siirtyy
ensi kerran koko näytöksen aikana kynnykseltä. _Tarquinius_ menee
sisälle, viipyy kauan poissa ja palajaa vihdoin takaisin hiljaisena,
hahmo muuttuneena, käsivarret ristissä rinnan yli. Mittailee kauan
pitkin katsein häntä.)

TARQUINIUS: Miksi tapoit hänet?

TULLIA: Hän ei sopinut minulle. Eikä hän sitäpaitsi ollut syntynyt
Rooman kuninkaaksi.

TARQUINIUS: Nyt pelkään sinua.

TULLIA (iskevästi): Et, vaan sinä ihailet ja ihmettelet minua, sillä
tuon saman olisit sinä jo aikoja ennen tehnyt mielelläsi.

TARQUINIUS: Minulla ei olisi ikinä ollut voimaa siihen.

TULLIA: Sentään sitäkin kohta kysytään.

TARQUINIUS: Nyt en minä tahdo enää kuulla sinua. (Menee vitkalleen
vasemmalle, nojaa puunrunkoon ja peittää vihdoin kasvonsa vaipallaan.
Pitkä vaitiolo. _Tullia_ hiipii hiljaa hänen vierelleen.)

TULLIA (hiljaa): Tarquinius Superbus: rakastatko minua?

TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia.

TULLIA: Mutta minun sisareni erottaa meitä? Hän seisoo meidän
välillämme?

TARQUINIUS (tuskin kuuluvasti): Niin.

TULLIA: Myöskin sinun veljesi seisoi meidän välillämme. Nyt häntä ei
ole enää!

TARQUINIUS (tuskallisesti): Mitä vaadit minulta?

TULLIA: Että tapat ennen ensi yötä hänet.

TARQUINIUS: Mutta isäsi? Mitä sanoo sinun isäsi?

TULLIA (ratkaisevasti): _Oletko_ sinä syntynyt kuninkaaksi?

TARQUINIUS: Kansa pitää hänestä.

TULLIA: Sinulla ovat Rooman patriisit puolellasi. — (Kiihkeästi.) Juuri
nyt on otollinen hetki. Toimi siis!

TARQUINIUS: Emmekö voi lykätä sitä tuonnemmaksi?

TULLIA: Emme. — Rahvas on elonkorjuussa Rooman muurien ulkopuolella ja
vain ylhäisö jäänyt jälelle kaupunkiin. Senaatti kokoontuu huomenna...

TARQUINIUS: Se on totta! (Paljastaa jälleen kasvonsa. Lyhyt vaitiolo.)

TULLIA: Tarquinius: huomenna menet sinä kuninkaallisessa puvussa
Curiaan.

TARQUINIUS (miettien): Mutta jos he ajavat maanpakoon minut?

TULLIA: Sinulla on ystäviä senaattorien keskuudessa. Muut tyrmistyvät
ja pelkäävät henkeään.

TARQUINIUS: Mutta kuningas? Mitä sanoo kuningas?

TULLIA: _Sinä_ olet kuningas!

TARQUINIUS: Mutta...

TULLIA (hymyillen): Ei mitään _mutta_ enää. — (Vaientaa hänen suunsa
suudelmalla. Kuiskaten:) Ensi yönä olen minä sinun kuningattaresi.
(Syleilevät.)

Esirippu.




TOINEN NÄYTÖS.


Curian edusta. Oikealla Forum Romanum, vasemmalla Capitolium. Ovi
perältä, johtava matalalle podiumille. Siitä portaat etualalle, jota
paksujen pilarien välinen ristikko rajoittaa.

_Collatinus_ syöksyy nopeasti ulos perältä. _Brutus_ heti hänen
jälessään.

COLLATINUS: Tuossa en minä tahdo olla mukana. Pois!

BRUTUS: Aiotko poistua kesken juhlapitoja?

COLLATINUS: Kautta taivaan, tuo ei ollut häneltä oikein! Hän loukkaa
vanhaa kuningasta.

BRUTUS (nokkelasti): Uusi loukkaa aina vanhaa ja ravistunutta. — Ja
sitäpaitsi: miksi ei meillä voisi olla kahta kuningasta? Toinen uusi,
toinen vanha.

COLLATINUS: Sinulta ei saa koskaan järjen sanaa! — Mutta missä viipyy
kuningas?

BRUTUS: Kumpaa tarkoitat sinä?

COLLATINUS (äkeästi): En Tarquiniusta! — Totta tosiaan, tätä pitäisi
tuon kunnon vanhuksen olla näkemässä?

BRUTUS: Servius Tulliusta siis? — Hän on elonkorjuussa kaiken kansansa
keralla, kuten sopii maan isälle, joka on väsynyt valtiotoimiin.

COLLATINUS: Vahinko! Ikuinen vahinko!

BRUTUS: Mikä vahinko? Hän korjaa siellä, Tarquinius Superbus täällä. —
Sinä näet: me tarvitsemme välttämättömästi kaksi kuningasta.

COLLATINUS: Hiljaa! Nyt ei ole leikinlaskun aika. — (Kuin itsekseen.)
Lienee paras, että riennän vastaan hänelle ja koetan pyytää häntä
tyynenä pysymään. Sillä muuten vuotaa tässä verta.

BRUTUS (viheltäen): Verta? Sitä vuotaa kuin viiniä tähän
maailman-aikaan. — Etkö ole kuullut, että Tarquinius Superbuksen veli
on langennut miekkaansa ja löydetty verilätäköstä kotinsa kynnykseltä?

COLLATINUS: Hassutusta! Näin vielä eilen aamulla tuikiterveenä hänet.

BRUTUS: Tämä kuuluu eilen keskipäivän aikaan tapahtuneen. — Ja hänen
vaimonsa, vanhempi Tullia, on liukahtanut omissa portaissaan ja
halkaissut takaraivonsa.

COLLATINUS: Mitä sanot? Milloin?

BRUTUS (järkähtämättömällä tyyneydellä): Tuo kuuluu eilen iltapäivällä
tapahtuneen. — Tarquinius parka! Hänellä ei todellakaan ole viime
vuorokauden kuluessa ollut suurta iloa suvustaan.

COLLATINUS: Tuosta kaikesta en minä ole mitään kuullut.

BRUTUS: Siitä näet, mikä etu on liikkua vähän kotinurkkien
ulkopuolellakin, kaduilla ja kujilla, kuten minä esimerkiksi, vaikka
sinä puolestasi olet aina sitä pelkäksi tyhjäntoimittamiseksi
nimittänyt. Siellä saa kuulla yhtä ja toista, josta herrat senaattorit
ja valtiomiehet eivät tiedä niin hölynpölyäkään.

COLLATINUS: Se on tyhjäntoimittamista! Mutta lieneekö jotakin perää
omassa hölynpölyssäsi?

BRUTUS (ylemmyydellä): Kaikki on, kuten kerroin, tapahtunut. —
Arvostella asioita ei minulle kuulu eikä minun järkivähäni siihen
riittäisikään. Mutta onkia tietooni niitä ... toivon, ettet siinä
suhteessa ole tavannut mestariani.

COLLATINUS: Olet oikeassa. — (Vaipua syviin ajatuksiin.) Mikä turman
päivä!

BRUTUS: Niin, ajattelepas, mikä onnettomuus! Langeta omaan miekkaansa...

COLLATINUS: Brutus! Tuo kuulostaa mielestäni varsin omituiselta.

BRUTUS: Entä sitten tuo toinen tapaus: jos joku muu, tavallinen
ihminen, olisi kaatunut portaissa, olisi hän kenties nyrjäyttänyt
jalkansa tahi saanut aimo kuhmun kulmaluuhunsa. Mutta tältä: kallo
halki ja henki kankaalle heti! — Eikö se ole mustan murheellista?

COLLATINUS (kuin itsekseen): Ja hän tulee tänään kuninkaallisessa
puvussa curiaan! — Brutus! Kautta taivaan, se mitä kerrot, on omiaan
saattamaan minut outoihin ajatuksiin.

BRUTUS: Minun heikon aivokoppani taas ovat nämä tiheät kohtalon-iskut
kokonaan myllertäneet. — Ajattelepas: kadottaa samana päivänä sekä
veljensä että puolisonsa!

COLLATINUS (matalalla äänellä): Jospa se vaan olisi siinä...

BRUTUS: Niin. — (Nopeasti samaan ääneen tarttuen.) Jos hän vielä tänään
appensa kadottaa, ei hänelle jää enää muuta lohdutusta kuin kaunis
kälynsä ja kuningas-arvo. — Tarquinius parka! Hänen asiansa ovat
todellakin hullusti. (Lyhyt vaitiolo.)

COLLATINUS (äkisti): Brutus! Tässä on olemassa salaliitto.

BRUTUS: Korkeat jumalat näyttävät tehneen salaliiton keskenään hänen
heimonsa perinpohjin tuhotakseen!

COLLATINUS: Etkö usko: myös vanhan kuninkaan henki on vaarassa? Muuten
ei Tarquinius Superbus ikinä olisi uskaltanut tulla tuossa asussa
senaatin eteen.

BRUTUS: Kaikkien henki on vaarassa, jotka tavalla tahi toisella nyt
seisovat liian liki Tarquiniusta. — Ai! (On tullut niin lähelle, että
on koskettanut häneen, ja pakenee nyt koomillisella pelolla näyttämön
toiselle puolen. _Collatinus_ katsoo kummastuneena häneen.)

COLLATINUS: Mitä? Taasko ilveilijätemppuja? — Miksi irvistät niin
omituisesti?

BRUTUS: Unohdin aivan, että olet itsekin hänen sukulaisensa.

COLLATINUS: Se olen, ja jos hänestä todella tulee kuningas, pitäisi
minun sellaisena oikeastaan iloita hänen onnestaan. Mutta minä en soisi
hänen tulevan kuninkaaksi tällä tavoin. — (Äkkiä, viitaten oikealle.)
Tuossa hän on.

BRUTUS: Kuka? Servius Tullius, näen minä. — Nyt saadaan hauskaa!

COLLATINUS: Minne menet?

BRUTUS: Takaisin sisälle luonnollisesti. Onpa huvittavaa nähdä, kuinka
nuo kaksi mahtuvat samalle tuolille istumaan. — Tuletko?

COLLATINUS: En. Minä pelkään tätä yhteentörmäystä. Servius Tullius on
vielä kiivas ukko ijästään huolimatta eikä arvattavasti anna temmata
valtaa noin vaan ilman muuta käsistään.

BRUTUS: Se on jo temmattu. Senaatti on vaitiolollaan hyväksynyt uuden
kuninkuuden.

COLLATINUS (vakavasti): Brutus! Tämä päivä päättyy verisesti.

BRUTUS: Sitä parempi! Hahhah, tämähän on hauskempaa kuin
juhlanäytäntö _Circus Maximuksessa_. (Menee nauraen perälle. _Servius
Tullius_ syöksyy oikealta, paljastettu miekka kädessään, vaippa
epäjärjestyksessä ja harmaat hapset tuulessa liehuvina. _Collatinus_
käy vastaan hänelle.)

COLLATINUS: Terve!

SERVIUS TULLIUS (läähättäen): Kuka olet? — Ah, Tarquinius Collatinus!
Oletko nähnyt sukulaistasi? Häntä, tarkoitan, jota Superbukseksi
nimitetään?

COLLATINUS: Hän on tuolla sisällä.

SERVIUS TULLIUS: Se on totta siis? Ja hän istuu kuninkaallisella
istuimella, tuo rakas vävyni? — Pois! Minä lävistän hänet tällä
miekallani.

COLLATINUS (asettuen hänen tielleen): Yksi sana!

SERVIUS TULLIUS: Se konnien päämies! — Mitä? Miksi tahdot minua
pidättää? — Ahaa, myöskin sinä olet Tarquinius! Te olette kaikki
tehneet salaliiton keskenänne. (Aikoo perälle. _Collatinus_ kokee
pidättää häntä.)

COLLATINUS: Seis!

SERVIUS TULLIUS: Mitä tahdot minusta?

COLLATINUS: Jos henkesi on kallis sinulle, varoitan sinua nyt tuossa
mielentilassa curiaan menemästä.

SERVIUS TULLIUS (suuttuen): Sinä varoitat minua? — Häh? Tässä
mielentilassa? Olenko minä hullu siis, joka kaipaa hoitajaa? Enkö minä
ole kuningas enää?

COLLATINUS: Sitten, jälestäpäin selitän sinulle käytökseni. Nyt: tyynny
ennen kaikkea, sillä muuten pelkään pahoin pian jääväni ainoaksi, joka
vielä kuninkuutesi tunnustaa.

SERVIUS TULLIUS: Kuinka? — Pois, tahi kautta taivaan, opetan sinulle
alammaisuuden ensi käskyn.

COLLATINUS: Salli minun puhua sinulle...!

SERVIUS TULLIUS (hätyyttäen häntä miekallaan): Miekkas maalle, ellet
tahdo tulla tapetuksi kuin uhriteuras!

COLLATINUS: Sinä _olet_ hullu!

SERVIUS TULLIUS: Ja sinä... Tarquinius! — Nyt kuolet sinä. (Tahtoo
lävistää hänet miekallaan. Taistelevat. _Collatinus_ lyö miekan hänen
kädestään, _Tarquinius Superbus_ ilmestyy kuninkaallisessa puvussa
curian kynnykselle.)

TARQUINIUS: Kuka rikkoo rauhan curian edustalla?

SERVIUS TULLIUS: Ah! (On vaipunut kokoon miekkansa kadotettuaan,
kimpoaa jälleen ylös ja tahtoo syöksyä podiumille. _Collatinus_ estää
häntä siitä. _Tarquinius Superbus_ katsoo ylpeästi heihin.)

COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Vielä viimeisen kerran pyydän minä
sinua...

SERVIUS TULLIUS: Tuossa hän on! Minä revin elävältä hänet.

TARQUINIUS: Keitä olette? Miksi taistelette keskenänne? Ettekö tiedä,
että senaatti kokoontuu, ja että paikka, jolla seisotte, vaatii
ehdotonta hiljaisuutta?

COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Kuuletko? Hän ei ole meitä
tuntevinaan!

SERVIUS TULLIUS: Puhutellaanko minua näin?

COLLATINUS: Poistu siis! Sinä näet, että voimattomalla vihallasi tässä
tilaisuudessa vain pahennat asiaasi.

SERVIUS TULLIUS: Irroita kirottu kätesi minusta! — (Puiden nyrkkiään
Tarquiniukselle.) Tunnen Rooman lait ja asetukset paremmin kuin sinä,
vallan-anastaja!

TARQUINIUS (tyynesti): Et näy tuntevan niitä. — Sinä siellä, miekka
paljastettu kädessäsi! Kuka olet? Miksi pitelet tuota miestä? — Vastaa!
Etkö näe, ketä puhuttelet?

COLLATINUS: Tarquinius Collatinus olen. Puhun Tarquinius Superbukselle.

TARQUINIUS: Puhut Rooman kuninkaalle.

SERVIUS TULLIUS (ärjäisten): Rooman kuningas olen minä!

TARQUINIUS: Käytöksesi ei todista sitä. — Mikä lieneekin kiista teidän
välillänne, nyt käsken minä senaatin ja Rooman kansan nimessä teitä
molempia täältä poistumaan.

SERVIUS TULLIUS: Kuinka? — (Vihan vimmoissaan.) Käsketkö _sinä minua_?

TARQUINIUS: Toivoin, että olisit tehnyt sen käskemättä.

SERVIUS TULLIUS (itseään osoittaen): _Minä_?

TARQUINIUS: Niin. Mutta harmaat hapset eivät ole aina viisaan mielen
merkki.

SERVIUS TULLIUS: Ennen sinä poistut tältä paikalta kuin minä.

TARQUINIUS (levollisesti): Sepähän nähdään.

SERVIUS TULLIUS: Mies! Sinä saatat minut pois suunniltani. — Senaatti
päättäköön meidän välillämme.

TARQUINIUS: Se on jo päättänyt. Minä olen nyt Rooman kuningas.

SERVIUS TULLIUS: Kansa ei ikinä vahvista sinun vaaliasi!

TARQUINIUS: Se jääköön Rooman kansan asiaksi. — Mutta nyt: poistutko
tahi tahdot ennemmin, että kutsun liktorit tänne?

SERVIUS TULLIUS: Aah!

COLLATINUS: Heimomme nimessä!

TARQUINIUS (pelottavalla tyyneydellä): Hiljaa! Tämä ei ole mikään
perheriita.

SERVIUS TULLIUS: Ei, me kaksi ratkaisemme sen. (Syöksyy podiumille
käyden käsiksi Tarquiniukseen.)

TARQUINIUS: Hätätilassa voin itsekin suorittaa liktorin toimen.
(Heittää alas portaita hänet. _Servius Tullius_ kaatuu raskaasti ja
jää virumaan näyttämön oikealle puolen. _Collatinus_ rientää hänen
luokseen.)

COLLATINUS: Kuningas kuolee!

TARQUINIUS (hitaasti): Taisin koskea liian kovasti ukkorähjään.
Tarkoitukseni ei ollut tappaa häntä.

COLLATINUS: Hän on taintunut, veri tihkuu hänen ohimostaan. — Tule ja
auta häntä!

TARQUINIUS: Itse syyttäköön hän itseään. — (Ankarasti.) Hän maatkoon
siinä. Kiellän kenenkään Rooman kansalaisen häntä auttamasta.

COLLATINUS: Suonet anteeksi, ellen nyt tottele käskyäsi. — Apua! Apua!

TARQUINIUS: Onneton! Etkö opi mitään _hänen_ kohtalostaan?

COLLATINUS (hänestä välittämättä): Ei kuulu ketään tulevaksi. — Tästä
on sana kansalle saatettava. Minun täytyy itseni mennä heitä etsimään.

TARQUINIUS: Niin totta kuin nimesi on Tarquinius...!

COLLATINUS: Juuri siksi. — Toivon, ettei _sinua_ koskaan kuninkaana
täten kohdeltaisi. (Rientää oikealle. Tarquinius Superbus tulee
hitaasti alanäyttämölle, katsoo kauan maassa makaavaa, vavahtaa ja luo
aran katseen ympärilleen. — _Tullia_ saapuu nopeasti, kasvot riemusta
säteilevinä, vasemmalta.)

TULLIA: Minun kuninkaani ja minun hallitsijani!

TARQUINIUS (väistäen hänen syleilyään): Hiljaa! St!

TULLIA: Tulen juuri Capitoliumilta. Siellä sanottiin senaatin kokouksen
jo alkaneeksi.

TARQUINIUS: Se on alkanut. — (Puhuu Tullialle, silmä yhä maassa
makaavaan kiintyneenä.) Senaattorit istuvat juuri sisällä.

TULLIA: Ja sinä olet ollut siellä?

TARQUINIUS: Olen.

TULLIA: Tuossa puvussasi?

TARQUINIUS: Niin.

TULLIA: Ja sinä olet istunut kuninkaan paikalla? Ja sinä olet johtanut
keskustelua? — Noh? Mitä he ovat sanoneet?

TARQUINIUS: He ovat vaieten sallineet sen tapahtuvan.

TULLIA (riemuiten): Katsopas! Sinä olet Rooman kuningas! Sinä olet
minun kuninkaani! (Tahtoo jälleen syöksyä hänen syliinsä. _Tarquinius_
torjuu hänet luotaan kauhistuneena. _Servius Tullius_ liikahtaa ja
päästää hiljaisen valituksen. _Tullia_ ei vieläkään huomaa häntä.)

TARQUINIUS: Hiljaa!

TULLIA: Miksi! — Olethan sinä Rooman kuningas! Onhan meidän tuumamme
nyt onnistunut.

TARQUINIUS: On, mutta kuitenkin...

TULLIA (hämmästyneenä): Mutta kuitenkaan sinä et tahdo syleillä minua?
Miksi et?

TARQUINIUS: Mielestäni ... sinun ilosi ei ole tässä ... paikallaan.
(Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)

TULLIA: Mikä vaivaa sinua?

TARQUINIUS: Ei mikään. (Vaitiolo.)

TULLIA (äkkiä epäilevästi): Elääkö sisareni?

TARQUINIUS: Ei.

TULLIA: Sinä surmasit hänet?

TARQUINIUS (hiljaa): Tein sen sinun tähtesi, Tullia.

TULLIA: Sitten minä en voi ollenkaan sinua ymmärtää. — (Hyväillen.)
Miksi murehdit siis? (Painautuu kiinni häneen. _Tarquinius_ tarttuu
hänen käsiinsä ja katsoo kauan silmiin häntä.)

TARQUINIUS: Etkö _sinä_ sure sisaresi kuolemaa?

TULLIA (kummastuneena): En! Olenhan itse tahtonut sitä.

TARQUINIUS: Mutta nyt, kun kuulet kuolleeksi hänet? Etkö sääli häntä?

TULLIA: En. — (Vaikenee, arastuu ja katsoo Tarquiniukseen. Toisella,
epävarmalla äänellä.) Suretko sinä veljeäsi?

TARQUINIUS (hitaasti päätään pudistaen): Oikeastaan: en.

TULLIA: No niin?

TARQUINIUS: Entä jos isäsi olisi kuollut? Etkö häntä surisi?

TULLIA (hymyillen): Olethan _sinä_ minulla. (Painautuu likemmä häneen.)

TARQUINIUS: Tullia: nyt kauhistaa sinun rakkautesi minua.

TULLIA: Miksi? — (Äkkiä, äänellä ohuella kuin tikarinkärki.) Etkö enää
rakasta minua? Etkö enää rakastaa minua tultuani kuninkaaksi?

TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia. — Jos tahtoisinkin, en voisi
olla sinua rakastamatta.

TULLIA (pakanallisella riemulla): Siispä olet sinä minun omani! (Lyö
käsivartensa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee tulisesti häntä.
_Tarquinius_ vastaa huumautuneena hänen suudelmiinsa. — _Servius
Tullius_ voihkii äänekkäästi.)

TARQUINIUS: Hiljaa! (Irtautuu äkisti hänestä.)

TULLIA: Miksi? Mikä sinun on?

TARQUINIUS (kuiskaten): Etkö kuullut?

TULLIA: Mitä?

TARQUINIUS: Häntä, kuolevata! (Pakenee näyttämön toiselle puolen.)

TULLIA: Kuulet kummituksia. — (Nauraa.) Miksi pakenet? Luulisi
kostotarten sinua ahdistavan.

TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Kenties he tekevätkin sen. — Heitä
on liian monta, näetkös.

TULLIA: Keitä? Kostottaria?

TARQUINIUS: Vainajia. Heitä on mennyt liian monta manalle. Nyt
syyttävät he minua siellä.

TULLIA: Kiitä onneasi, että he ovat vainajia! Muuten et sinä olisi
Rooman kuningas.

TARQUINIUS: Vaatii tottumusta, näen ma, tulla murhamieheksi.

TULLIA: Vaatii tottumusta tulla kuninkaaksi. — Yksi murhe on minulla
vielä: isäni! Oletko tavannut hänet?

TARQUINIUS (vaikeasti): Olen.

TULLIA: Onko hän tuolla sisällä? Mitä hän sanoi siis? — (Painokkaasti.)
Onko kaikki siis teidän kahden välillä nyt suoritettu?

TARQUINIUS: Minä ... luulen ... niin.

TULLIA: Hän luopuu siis hyvällä kuninkuudestaan? Hän alistuu sinun
alammaiseksesi?

TARQUINIUS: Tuskin.

TULLIA (riehahtaen): Kuinka? — Toivon, että sinä et väistynyt? Toivon,
että pidit puoliasi?

TARQUINIUS: Pidin.

TULLIA: Sitä odotin sinulta. — (Tyynemmin.) Kaikissa tapauksissa on
sinun voittosi aina epävarma niin kauan kuin hän elää.

TARQUINIUS: Minä tiedän.

TULLIA (uhkaavasti): Siispä tiedät työsi. — Missä hän on? Jäikö teidän
riitanne ratkaisematta?

TARQUINIUS: Luulen, että se on jo lopussa. (Kuiskaten.) Etkö kuule? Hän
kutsuu sinua.

SERVIUS TULLIUS (heikolla äänellä): Tullia!

TULLIA: Todellakin: kuulin jonkun nimeäni mainitsevan. — (Kääntyy ja
huomaa nyt vasta vanhuksen.) Isäni! Hän elää vielä?

TARQUINIUS: Niin, hän tahtoi temmata minulta kuninkuuden...

TULLIA: Ja sinä?

TARQUINIUS: ... Minä heitin hänet alas portahia. Siinä hän lepää nyt.

TULLIA (nopeasti): Näkikö kukaan sinun tekoasi?

TARQUINIUS: Vain Collatinus, sukulaiseni. — (Vaikeasti.) Hänkin
kauhistui sitä.

TULLIA: Hän? Ja kuka muu? — Jo tänne tullessani näin kansaa joka
taholta virtailevan kaupunkiin. Jos hän tuosta vielä virkoaa ja ehtii
koota ystävänsä, on sinun kuninkuutesi loppunut samassa kuin se on
alkanutkin.

TARQUINIUS: Mitä vaadit minulta?

TULLIA: Tekosi täyttämään. — Ellei sinulla ole siihen voimaa...

TARQUINIUS (säpsähtäen): Ei, ei! Heitä on liian monta. Älä vaadi
minulta mahdottomia!

TULLIA: Kuningas Tarquinius Superbus: kavahda, etten katso alas sinuun!

TARQUINIUS: Hän on isäsi!

TULLIA: Pistä miekallasi! — (Äänten sorinaa oikealla.) Etkö kuule?
Kansa kokoontuu. Tori on jo täynnä väkeä. He tulevat tännepäin. — Nyt
taikka ei milloinkaan! (On tarttunut Tarquiniuksen käsivarteen ja vetää
häntä vanhukseen päin. _Tarquinius_ tekee päättävän liikkeen, kalpa
kohoaa hänen kädessään. _Servius Tullius_ nousee viimeisillä voimillaan
kyynärpäänsä varaan ja kutsuu heikolla, valittavalla äänellä tytärtään.)

SERVIUS TULLIUS: Tullia! Minun rakas tyttäreni!

TARQUINIUS: Ah! (Horjahtaa, miekka putoaa hänen kädestään. _Brutus_ on
edellisen aikana ilmestynyt curian kynnykselle ja seuraa jännitettynä
kohtausta. — Äänten sorina kasvaa oikealta.)

TULLIA (raivostuneena): Raukka! (Tempaa miekan ja syöksee sen isänsä
sydämeen. _Servius Tullius_ kuolee. _Brutus_ puhkeaa voimakkaisiin
kättentaputuksiin.)

BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein pistetty, gladiaattori! Suoraan sydämeen!

TARQUINIUS: Kuka puhuu?

TULLIA: Oh, se on vaan tuo vähämielinen! — Tule! Menkäämme!
Kansanjoukko vyöryy tännepäin.

TARQUINIUS: Minne?

TULLIA: Heitä vastaan-ottamaan. Rooma tahtoo nähdä kuninkaansa. —
(Ojentaa kätensä hänelle.) Tule!

TARQUINIUS (kauhistuen): Hänen ylitseen? En ikinä!

BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein näytelty, näyttelijä! (Taputtaa vimmatusti
käsiään.)

TULLIA: Tule! (Astuvat käsi kädessä Servius Tulliuksen ruumiin ylitse.
Äänten sorina oikealla on kasvanut myrskyksi.)

Esirippu.




KOLMAS NÄYTÖS.


Huone Tarquiniusten palatsissa Palatinumilla. Tyyli: etruskilainen.
Parrukatto, puupylväät; seinät fantastisilla maalauksilla koristetut.
Perällä avoin, poikittain kulkeva pilarikäytävä, josta portaat alas
Rooman torille. Taustassa laakso ja sen takana kukkula, jonka rinteellä
palanen vanhaa etruskilaista asutusta.

_Tullia_ tulee vasemmalta aikoen poikki näyttämön. _Sextus_, perältä,
kiirehtii nopein askelin portaita ja syöksyy äitiään syleilemään.

SEXTUS: Äiti! Äiti!

TULLIA: Sextus! Poikani! — Sinä olet palannut siis?

SEXTUS: Niin, äiti, tässä minä olen. — (Vallattomalla riemulla.) Ja nyt
minä olen Rooman kuningas!

TULLIA (säpsähtäen): Mitä puhut?

SEXTUS: Niin, äiti, tiedäpäs: minä en kysynytkään Delphoin Apollolta
ainoastaan isäni kohtaloa.

TULLIA: Mitä siis?

SEXTUS: Tahdoin samalla hiukan omaankin tutkistella. — (Vallattomasti.)
Nyt nähdään, paljonko on perää Delphoin suuren Apollon lauselmissa.

TULLIA: Poikani! Pilkkaatko jumalia?

SEXTUS (nauraen): Mieleni tekee joskus vain vähän härnätä heitä. —
Mutta _jos_ he kerrankin, ihmeeksi edes, puhuvat totta, silloin pitäisi
minusta ennen pitkää tulla Rooman kuningas!

TULLIA: Sinusta?

SEXTUS: Tein tämän kysymyksen oraakelille: kuka on Tarquinius
Superbuksen jälkeen oleva Rooman hallitsija?

TULLIA (jännitettynä): Niin. Ja Pythia vastasi?

SEXTUS: Näin: "Hän, joka matkalta palattuaan ensin ehtii syleilemään
äitiään."

TULLIA: Ah! (Painaa kädellä sydäntään tuskin enää voiden hillitä
iloaan.)

SEXTUS: Kas niin, ja nyt minä olen palannut tältä matkalta ja nyt minä
olen ensin ehtinyt syleilemään äitiäni. — (Ilakoiden.) Ja nyt minusta
tulee Rooman kuningas!

TULLIA (hillityllä äänellä): Minä toivoisin sitä mielelläni. —
(Vaitiolo.) Mutta sinun seuralaisesi? Ehkäpä joku heistä on jo ennen
sinua ennättänyt Phoibos Apollon asettaman ehdon täyttämään?

SEXTUS: Mitä vielä! He tulevat kaukana jälestäpäin. Sitäpaitsi
selittävät he koko lauselman toisella tapaa.

TULLIA: Toisella?

SEXTUS (nauraa): Brutus esimerkiksi. Et voi uskoa, kuinka hassu hän on.

TULLIA: Brutus?

SEXTUS: Päätä häneltä on aina puuttunut. Mutta nyt näyttää siltä kuin
hän olisi viimeisenkin järkensä kipinän kadottanut.

TULLIA (kärsimättömästi): Mitä hänestä?

SEXTUS: Minä en ymmärrä todellakaan, kuinka kauan Rooman ritaristo voi
pitää tuota miestä johtajanaan! Voitko sinä sen minulle selittää, äiti?

TULLIA (ylenkatseellisesti): Jotkut, arvattavasti vieläkin tuhmemmat
miehet ovat löytävinään jotakin neroa hänestä.

SEXTUS: Hänestä! — (Nauraa jälleen täyttä kurkkuaan.) Mutta näin
hän teki: heti kun olimme haahdesta rantaan astuneet, lankesi hän
polvilleen, syleili ja suuteli maata...

TULLIA: Maata!

SEXTUS: ... niin, ajattelepas, äiti, _maata_ ... ja kohotti aina
välillä käsivartensa kuin rukoukseen kohti taivahia.

TULLIA: Miksi teki näin tuon kaiken?

SEXTUS: Saatpa kuulla. Se on vieläkin hullunkurisempaa. (Nauraa.)

TULLIA (miettien): _Maata_? — Miksi hän sitä suuteli?

SEXTUS: Maa on muka meidän kaikkien yhteinen äitimme, selitti hän...

TULLIA: Niinkö?

SEXTUS: ... ja sen mukaan pitäisi nyt muka hänestä tulla Rooman
hallitsija.

TULLIA: Brutuksesta?

SEXTUS (nauraen): Niin, Brutuksesta. Voitko kuvitella, äiti, mitään sen
mielenvikaisempaa?

TULLIA: Kuka tietää. — (Levottomana.) Delphoin suuri Apollo käyttää
usein sanoja, jotka näyttävät selkeiltä ensi katsannolla, mutta
saattavat itse asiassa olla hyvinkin hämäriä ja salaperäisiä...

SEXTUS: Päinvastoin äiti, juuri päinvastoin! Ne _näyttävät_ hämäriltä,
mutta _ovat_ päivänselkeitä sille, joka ne selkeästi ja rohkeasti
ymmärtää.

TULLIA (huolestuneena): Voi olla. — Minä pelkään tuota miestä.

SEXTUS: Ketä? Brutusta? — (Nauraa.) Kenties alat sinäkin uskoa jo, että
hänestä tulee Rooman kuningas?

TULLIA: Kenties. Minä en pitäisi sitä mahdottomana.

SEXTUS: Äiti! Nyt uneksit sinä.

TULLIA (poissa-oleva ilme kasvoillaan): ... joskus kun ajattelen häntä,
tuntuu minusta kuin voisi hänkin olla jonkun tuntemattoman jumalan
oraakkelilause, täynnä himmeitä ja peljättäviä aavistuksia...

SEXTUS: _Hän_? — (Nauraa.) Jos _hänestä_ tulee Rooman kuningas...
(Mykistyy äkkiä huomatessaan isänsä _Tarquinius Superbuksen_, joka
edellisen aikana on tullut oikealta ja pysähtynyt otsa rypyssä,
käsivarret ristissä rinnan yli, erään pylvään taakse. Vaitiolo.)

TULLIA: Mitä aiot sanoa?

SEXTUS (kuiskaten): Isäni!

TULLIA: Missä?

SEXTUS: Tuolla, tuon pylvään takana. Hän seisoo siellä ja tarkastelee
meitä katseella, joka saa kaiken veren suonissani jähmettymään.

TULLIA (hiljaa): Minä näen.

SEXTUS: Luuletko hänen meitä vakoilevan?

TULLIA: Hän vakoilee omia hiljaisimpia ajatuksiaankin. Sillä hän on
mies, jota suuri pimeys ympäri piirittää.

TARQUINIUS (harvakseen): Kenestä tulee ... Rooman kuningas?

TULLIA: Pojastamme Sextuksesta tietysti, ellei mitään arvaamatonta tule
sinun kuolemasi jälkeen tapahtumaan. Mutta olkoon se aika vielä etäällä
meistä!

TARQUINIUS: Aina tapahtuu jotakin arvaamatonta. — (Vaitiolo.) Täällä
keskustellaan Rooman kuninkuudesta?

SEXTUS: Leikkiähän se oli, isäni armas, leikkiä.

TARQUINIUS: Luonnotonta leikkiä se oli. (Värähtävällä äänellä.) _Minä
... elän ... vielä._

TULLIA: Kukaan ei ole sinusta kuolleena miehenä keskustellut.

TARQUINIUS: Hiljaa. Minä tunnen tuon puhetavan omasta nuoruudestani.

TULLIA (hiukan ivallisesti): Todellakin?

TARQUINIUS: Kyllä. Se ennustaa kuolemaa niille, jotka elävät vielä, ja
ääretöntä vaivaa ja kärsimystä niille, jotka astuvat heidän sijalleen.
(Vaitiolo. Käy kohti Sextusta ja pysähtyy hänen eteensä silmä tuimana
ja tutkivan.) Sinä olet palannut siis?

SEXTUS: Olen, isäni.

TARQUINIUS: Ja Phoibos Apollon vastaus minulle?

SEXTUS: Kuuluu näin: "Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa
voittajana takaisin Roomaan Porta Capenan kautta, ei hänellä ole enää
mitään peljättävää kaikkena elin-aikanansa."

TARQUINIUS (innokkaasti): Kuinka? Porta Capenan kautta? — (Vaipuu
mietteisiinsä.) Mitä sotaretkeä saattaa Delphoin jumala tarkoittaa?
(Vaitiolo.)

SEXTUS (kuiskaten äidilleen): Luuletko, että hän äsken suuttui minulle?

TULLIA: Minä en tiedä. Mutta sellainen hän on: sinä näet, hänen
sielunsa vaeltaa kaukana näistä maailmoista.

SEXTUS (päätä pudistaen): Minusta on hänen tilansa suorastaan
huolestuttava.

TULLIA: Kuinka niin?

SEXTUS: Etkö usko, että hän siten kadottaa kaiken rauhansa ja
elämän-ilonsa?

TULLIA (kuin itsekseen): Toimitarmonsa hän on jo aikaa sitten
kadottanut. — Mutta mene nyt! Ethän ole vielä tervehtinyt edes vaimoasi.

SEXTUS: Oh, hän ei ole tainnut minua liiaksi ikävöidä! (Menee
vasemmalle, luoden vielä aran silmäyksen isäänsä, joka on pysähtynyt
oikealle etualalle mietteissään. Vaitiolo. _Tullia_ lähestyy varovasti
häntä.)

TULLIA: Armaani...

TARQUINIUS (säpsähtäen): Mikä on? — Oletko vielä täällä?

TULLIA: Etkö muista taikka kenties et tahdo muistaa, että tänään
senaatti kokoontuu?

TARQUINIUS: Tarkoitat, että minun paikkani kenties tällä hetkellä olisi
curiassa?

TULLIA (hiljaisesti): Kenties tarkoitan minä sitä.

TARQUINIUS: Tiedäthän, etten ole enää pitkään aikaan käynyt siellä.
— (Kuin itsekseen.) Minulla on tätä nykyä muuta, tärkeämpää,
toimittamista.

TULLIA (varovasti): Mietitkö Delphoin Apollon vastausta sinulle?

TARQUINIUS: Ehkä. Siksi pyydänkin sinua nyt olemaan minua
häiritsemättä. (Siirtyy vasemmalle etualalle. _Tullia_ jää paikalleen
keskinäyttämölle. Vaitiolo.)

TULLIA: Kansa käy yhä tyytymättömämmäksi...

TARQUINIUS (kärsimättömästi): Käyköön!

TULLIA: Ja vihamieliset heimot Rooman ympärillä yhä rohkeammiksi...

TARQUINIUS: Luuletko sen minua liikuttavan?

TULLIA (pidätetysti): Mielestäni sen pitäisi liikuttaa kuitenkin Rooman
kuningasta.

TARQUINIUS: Kuka sanoo, että tahdon olla Rooman kuningas? Kuka sanoo,
etten tahdo olla ylhäisempi?

TULLIA: Mikä on kuningasta korkeampi?

TARQUINIUS: Se, joka ... ei, sinä et ymmärtäisi sitä kuitenkaan. Paras,
että päätämme tämän keskustelun. (Menee taustaan. Vaitiolo.)

TULLIA: Tahdoinkin oikeastaan kysyä sinulta vain yhtä asiaa.

TARQUINIUS: Mitä?

TULLIA (vienosti): Rakastatko minua vielä?

TARQUINIUS: Epäiletkö sitä? — (Kääntyy, katsoo häneen, tulee hänen
luoksensa ja pitää kauan kiinni hänen käsistään. Sitten toisella,
muuttuneella äänellä, josta eräs etäinen kaunis muisto soinnahtaa:)
Olethan sinä Tullia, _tulitukka_!

TULLIA: Sinä nimitit minua nuoruudessani niin.

TARQUINIUS (purskahtaen): Minun nuoruuteni sammui vereen, samalla kuin
nousi meidän rakkautemme!

TULLIA. Sitten mahdamme me tuntea kovin toisin nuo asiat sydämessämme.
Sillä _minun_ nuoruuteni nousi vasta minun lempeni keralla.

TARQUINIUS (harvakseen): Siitä saakka ... olen minä ... vanha mies.

TULLIA: Kuitenkin kohosit sinä kuninkaaksi.

TARQUINIUS: Minun kuninkuuteni kävi minulle liian kalliiksi, Tullia.
Voitko sitä ymmärtää?

TULLIA: En.

TARQUINIUS (merkitsevästi): Tarkoitan: minä makselen sitä yhä vieläkin
ja pelkään, että saan pian maksaa sen hengelläni...

TULLIA: Tarquinius!

TARQUINIUS (synkästi): En olisi ensimmäinen Rooman kuningas, joka
murhataan. — (Pidätetyllä tuskalla.) Kuitenkaan en soisi, että _hän_
sen tekisi!

TULLIA: Kuka?

TARQUINIUS: Hän, Sextus...

TULLIA (kauhistuen): Poikamme? Mitä mieleesi juolahtaakin?

TARQUINIUS: Samaa, mitä juolahti _meidän_ mieleemme silloin, kun sinun
isäsi virui curian portailla verissään! — (Kuin itsekseen.) Nonoh,
emmehän ole vielä niin pitkällä...

TULLIA: Emmekä tule koskaan siihen, kautta jumalien!

TARQUINIUS (katsoo häneen): Noin olisi myöskin sinun isäsi ollut valmis
kerran vannomaan. (Katsoo vielä hetkisen häneen, nyykähyttää päätään
ja poistuu sitten hitaasti oikealle. _Tullia_ jää keskinäyttämölle
synkkänä eteensä tuijottamaan. — Herää ajatuksistaan, hengähtää,
Poistuu vasemmalle. — _Collatinus_ ja _Brutus_ tulevat perältä.)

BRUTUS: Ai, ai! (Koettelee käsin kaksin päätään ja vääntää oikeaan ja
vasempaan sitä hullunkurisesti irvistäen.)

COLLATINUS: Noh? Mitä lemmon kujeita taas?

BRUTUS (luoden arkoja katseita ympärilleen): Aina kun nousen tämän
palatsin portaita, tuntuu minusta aivan kuin pelkäisi pääni niukahtaa
nivelistään. — Ai!...

COLLATINUS: Aina vaan hullutuksia!

BRUTUS: Älä sano! Muista, miten kävi Tarquinius Superbuksen
ensimmäiselle puolisolle! Luiskahtihan hän poloinen omissa portaissaan
ja taittoi niskaluunsa...

COLLATINUS (leikillisesti): Onneksi nämä eivät ole sinun portaasi.

BRUTUS: Eivät, kiitos jumalien. Mutta olenpa nähnyt myös vanhan
kuninkaamme Servius Tulliuksen kierivän kuin kiekko alas portaita
eivätkä nekään olleet hänen omansa.

COLLATINUS (synkistyen): Tuon tapauksen muistan. — Kaksikymmentä neljä
pitkää vuotta on siitä vierähtänyt.

BRUTUS: Minun ohitseni ovat ne lentäneet kuin laulava lintuparvi!
— Mutta vieläkö ihmettelet, että olen siitä saakka oppinut kaikkia
portaita syvästi kavahtamaan?

COLLATINUS: Lähemmin harkiten voi sinulla todellakin olla syytä
pelkoosi.

BRUTUS: Niin, näetkös, minulle se olisi korvaamaton vahinko...

COLLATINUS (nauraen): Entä sitten Rooman kansalle ja senaatille, sillä
joutuisihan silloin koko ritaristomme tavallaan päättömäksi!

BRUTUS: Se olisi niin heidän tapaistansa. Mutta mitä minun päähäni
tulee...

COLLATINUS: ... niin on turhaa, että enää pingoitat sitä minun tähteni.
— Mutta tuolla tulee Sextus, jonka niskaan pyydän sinua raskaimmat ja
kömpelöimmät sukkeluutesi kuormittamaan.

BRUTUS: Kiitos. — Miksi näyttää hän niin murheelliselta? (_Sextus_
tulee vasemmalta, tervehtii nyreällä pään-nyykähdyksellä edellisiä.)

SEXTUS: Terve. Oletko siinä jo?

COLLATINUS: Kuten näet. Mutta sinä et näytä erikoisesti iloitsevan
kotiintulostasi.

SEXTUS: Hm. Se ei ole ollut minulle juuri mikään mieluinen palaaminen.

BRUTUS (kiertäen ja katsoen joka taholta häntä) Näytäthän siltä kuin
olisit maasi myönyt ja rahasi syönyt. — (Koettelee hänen vatsaansa.)
Ai! Sentään on hänellä vielä nälkä, poikaparalla. Sen huomaa kyllä
hänen ontelostaan.

COLLATINUS: Todellakin! Mikä vaivaa sinua?

SEXTUS (pahantuulisesti): Tulen juuri vaimoani tervehtimästä.

BRUTUS: Se olisi meidän pitänyt arvatakin!

COLLATINUS: Sitä vähemmän ymmärrän minä ystäväämme. — Eikö vaimosi ole
ottanut hyvin vastaan sinua?

SEXTUS: Hm, saatan sen sanoakin teille. — (Traagillisesti.) Ei ole enää
mitään hyvettä eikä uskollisuutta maailmassa!

BRUTUS: Ohoh! Mikä uutinen!

COLLATINUS (huolestuneena): Ystäväni: onko sinulle tapahtunut jotakin?

SEXTUS: Oikeastaan ei mitään odottamatonta. — (Jälleen traagillisesti.)
Mutta niin suureksi en minä vielä olisi tapainturmelusta tässä
kaupungissa uskonut!

BRUTUS: Etkö? Kun omia tapojasi ajattelen, en sitä isosti ihmettelekään!

SEXTUS: Veljet, veljet! Missä ajassa me elämmekään!

BRUTUS: Aika on paha, mutta jos aiot sitä ruveta parantamaan,
täytyy sinun ensin parantaa paikka, sillä minusta on kuin en minä
pitkään aikaan enää olisi kuullut omaa ääntäni tässä. — Mikä
kanakoppi? (Vasemmalta iloisia nais-ääniä, huudahduksia ja vallatonta
naurunkikatusta.)

SEXTUS (kärsimyksellä): Te kuulette itse. — Ei ole niin aivan hauska
palata pitkältä matkalta kotiin, missä on ilo ylimmillään...

COLLATINUS: Ilo sinun palaamisestasi? Mutta onhan se niinkuin olla
pitääkin.

SEXTUS (kiivaasti): Ilo minun poissa-olostani, ymmärrättekö! — No niin,
minään siveyden ja uskollisuuden ihanteena en minä ole koskaan pitänyt
puolisoani. Mutta luulin hänen kuitenkin ottavan varteen edes hiukan
enemmän yleisiä tapoja...

BRUTUS: ... joiden turmelusta juuri äsken pääsit valittamasta! — Mutta
kuinka kohtasit sinä hänet?

SEXTUS: Pitopöydässä kohtasin minä hänet, joukko, Rooman ylhäisiä
naisia ympärillään, kaikki seppelpäisinä ja posket viinistä
punertavina...

BRUTUS: Kiitä onneasi, ettei joukko Rooman ylhäisiä miehiä häntä
ympäröinyt! — Tässä tapauksessa tekisi mieleni miltei onnitella sinua.

SEXTUS (happamesti): Kuinka niin?

BRUTUS: Riennät yhtä syleilemään ja kohtaatkin puolentusinaa puolisoa.
— Mutta _heidän_ puolisoitaan käy minun sääliksi todellakin.

SEXTUS (katsoo häneen): Myöskin minun. — _Sinä_ et ole vielä käynyt
kotonasi?

BRUTUS: En, enkä aio sinne noin vaan suinpäin syöksyäkään.

SEXTUS: Aavistat pahaa kukaties?

BRUTUS (arvokkaasti): Minä en tahdo valmistaa vaimolleni, yhtä vähän
kuin itsellenikään, mitään epämiellyttäviä yllätyksiä. Siksi olen jo
edeltäni lähettänyt orjan hänelle hyvissä ajoin tulostani ilmoittamaan.

SEXTUS: Se oli kyllä järkevästi ajateltu. Mutta luuletko hänen myös
tavanneen kotona vaimoasi?

BRUTUS (ällistyneenä): Missä hän olisi siis?

SEXTUS: Siellä, pitopöydässä. — (Nauraen.) Ja sikäli kuin minusta
tuntui, ei hänkään näyttänyt maan ydintä ja hedelmää halveksineen!

BRUTUS: Se virnasuu! (Pudistaa salassa nyrkkiään, tällä kertaa tuiki
rehellisellä suuttumuksella. _Sextus_ ja _Collatinus_ nauravat.
_Brutus_ näyttää sangen nolostuneelta.)

COLLATINUS: Ystäväni, minä valitan todellakin teidän huonoa onneanne.

BRUTUS (äkkiä Sextukselle): Mutta nyt, kun he näkivät sinut ja
arvasivat siis meidät kaikki palanneiksi...? Nyt lienevät he kukin
kotiinsa kiirehtineet?

SEXTUS: Mitä vielä! He siirtyivät vain viereiseen huoneeseen jatkamaan
juominkiaan. — (Vasemmalta iloisia ääniä, pitkää ja kaikuvaa
naurunkikatusta.) Kuuletko, Brutus! Tahdotko, että lähetän sinne orjan
sinun tulostasi ilmoittamaan? (Sextus ja Collatinus nauravat. _Brutus_
siirtyy syrjään synkistyneenä.)

BRUTUS (mutisten): Se on hävytöntä, se on...

COLLATINUS: Onpa onni, ettei ainakaan minun vaimoni ole siellä. Sillä
pelkäänpä muuten, että voisin sinun tavallasi ruveta jo kaikkea hyvettä
ja uskollisuutta maailmassa epäilemään.

SEXTUS: Tällä kertaa hän ei ole todellakaan siellä.

COLLATINUS (luottavaisesti): Eikä millään muullakaan kertaa. Minun
Lucretiani viihtyy parhaiten värttinänsä ja kangaspuittensa ääressä.

SEXTUS: Sinun vaimoasi sanotaan siveäksi Lucretiaksi?

COLLATINUS: Niin, ja hän ansaitseekin sen nimensä kaikella kunnialla.

SEXTUS (epäilevästi): Mutta onko hän siveä myös sinun poissaollessasi?
Kas, se on pulma juuri.

COLLATINUS: Kyllä. (Hymyillen.) Voin taata hänet.

SEXTUS: Hassutusta! Kaikki naiset ovat tehdyt samoista tarvispuista.

COLLATINUS (hellällä ylpeydellä): Kenties kaikki muut, mutta ei _minun_
vaimoni.

SEXTUS: Niin kaikki miehet sanovat. Ja sentään kaikki vaimot pettävät
miehiään.

COLLATINUS: Sitten on siveä Lucretia ihana ihme heidän joukossaan.

SEXTUS (olkapäitään kohauttaen): Ei ole olemassa mitään ihmeitä,
ystäväni. Minua vastaan ei ainakaan ole sellainen vielä milloinkaan
kahdella jalalla kävellyt.

COLLATINUS: Kuuletko, mitä hän sanoo, Brutus? Etkö tahtoisi tulla
todistajaksi minun puolestani? (_Brutus_ on edellisen aikana kuunnellut
katkeroitunein elein ilakoitsevia nais-ääniä vasemmalta, yrittänyt
raivoissaan hyökätä sinne ja jälleen hillinnyt itsensä. Puuttuu nyt
puheesen, silti äskeistä mykkää näyttelemistään unohtamatta.)

BRUTUS (äkeästi): Mitä siinä turhia kiistelette! Lyökää veto, lyökää
veto, ja se, joka häviää, saa pitää sekä omansa että toisen vaimon että
vielä minun vaimoni tuolta kaupanpäälliseksi! (_Sextus_ ja _Collatinus_
nauravat. _Brutus_ hääräilee yksin ja hermostuneena pylväiden välissä
vasemmalla taka-alalla.)

SEXTUS: Olkoon menneeksi, minä suostun. (Ojentaa kätensä.)

COLLATINUS (tarttuu nauraen siihen): Myöskin minä, mutta en sillä
ehdolla, jonka Brutus mainitsee.

SEXTUS: Ehdoista voimme me kyllä sopia jälestäpäin. Nyt on vain kysymys
siitä, kuinka yllättää vaimosi, ennenkuin hän on saanut tiedon sinun
palaamisestasi.

COLLATINUS: Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Sinä ratsastat meidän
edellämme Collatiaan...

BRUTUS (happamesti): Pane pukki kaalimaan vartiaksi!

SEXTUS: Hyvä, minä ratsastan sinne. Ja te?

COLLATINUS: Me saavumme sinne tunnin pari myöhempään. Ja sitten istumme
me viinin vierellä ja nauramme yhdessä koko tälle hullunkuriselle
kiistanaiheelle. — Brutus! Erota! (_Brutus_ tekee niin. Kirkas ja
helisevä nauru vasemmalta.)

BRUTUS (tyrmistyneenä): Kuuletteko? Se oli _hänen_ naurunsa. Minä
tunnen sen.

COLLATINUS: Sinun vaimosi?

SEXTUS: Epäilemättä.

BRUTUS (puoli-ääneen): Se vintiö tietää jo minun tulostani ja
kuitenkin julkeaa hän nauraa noin. — Eikö se ole ennen kuulumatonta?
(Ulkona raikkaita torventoitotuksia. _Ystävykset_ katsovat toisiinsa
kummissaan.)

COLLATINUS: Noh? Mitä tämä on!

SEXTUS: Merkki taisteloon! (Rientävät taka-alalle.)

BRUTUS: Ketä vastaan? Onhan maassa rauha tietääkseni.

COLLATINUS: Tori on täynnä sotilaita. Kansa rientää kokoon kaikkialta.

SEXTUS: Tuosta täytyy meidän mennä selkoa ottamaan. (Kaikki nopeasti
perälle. Torventoitotuksia. _Tullia_ tulee vasemmalta, _Tarquinius
Superbus_, täydessä sotapuvussa, kevein askelin ja kasvot riemusta
säteilevinä oikealta.)

TULLIA: Mitä merkitsevät nämä taisto-äänet?

TARQUINIUS: Tullia! Tulen sinulle jäähyväiseni jättämään.

TULLIA: Minne aiot?

TARQUINIUS: Sinne, missä on paikka Rooman kuninkaan: sotakentälle!

TULLIA (iloisesti hämmästyneenä): Kuinka? Onko sota julistettu?

TARQUINIUS: Niin, sain juuri tiedon siitä senaatista.

TULLIA: Ketä vastaan?

TARQUINIUS: Volskilaisia, jotka jo kauan ovat häirinneet meidän
rajojamme. — (Riemuiten.) Ajattele, mikä yhteensattuma! Juuri samana
päivänä, jona Phoibos Apollon vastaus saapui minulle.

TULLIA: Se on totta.

TARQUINIUS: _Nyt_ tiedän minä, mitä sotaretkeä taivaan vallat
tarkoittavat. — _Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa
voittajana_...

TULLIA (levottomana): Mutta ellet sinä palaja voittajana?

TARQUINIUS: Oh, sinä et ole nähnyt minua vielä sotakentällä! — (Syvään
hengittäen.) Minä halajaa jälleen nähdä verta. He tulevat tuntemaan,
että minä vielä vanhoillanikin olen isäni poika.

TULLIA: Tarquinius Superbus! Nyt tunnen minäkin taasen sinut. (Syleilee
kiihkeästi häntä.)

TARQUINIUS: Pitkä yö on heittänyt varjonsa meidän välillemme. Nyt päivä
koittaa korkeana.

TULLIA: Sen säteet jo sinun kulmiasi seppelöivät. — (Ulkona
torventoitotuksia.) Sallitko, että saatan sinut sotarintamaan? (Menevät
riemuiten perälle. Näyttämö on tuokion ajan tyhjä. Sitten vasemmalta
varovin, hiipivin askelin nuori _patriisi-nainen_, seppel päässä,
viinimalja kädessään, kurkistelee veitikkamaisesti ympärilleen ja
viittaa vasemmalle.)

Kokonainen parvi nuoria _patriisi-naisia_ pyrähtää näyttämölle. Kaikki
seppelöityinä, toisilla viinimaljat, toisilla kitarat käsissään. Ulkona
jatkuvia torventoitotuksia, sitten tasaista sotajoukkojen astuntaa.

_Kaikki_ rientävät perälle ja viittovat vallattomasti jäähyväisiksi
poistuville legionille. Tyrkkivät toisiaan, tekevät merkkejä, nauravat
ja ilakoivat.

Torventoitotukset vaikenevat. — _Kaikki_ rientävät kuin yhteisestä
käskystä takaisin keskinäyttämölle, toiset lepääviin asentoihin, toiset
plastillisiin ryhmiin kitarat käsissään. Taustan keski-osa verhotaan
esiripulla. Kitarat helisevät. Nuori _patriisi-nainen_, joka on ensin
tullut sisälle ja jonka kirkas nauru jo ennemmin on kaikunut näyttämön
takaa, alottaa sangen uskalletun uhrihypyn.

_Brutus_ ja _Collatinus_ näkyvät perällä. — Uhrihyppy päättyy, _naiset_
taputtavat ihastuneina käsiään.

Esirippu.




NELJÄS NÄYTÖS.


Huone Collatinuksen kotona Collatiassa. Ovi oikeanpuolisesta taustasta,
toinen etualalta vasemmalta. Perällä pitkä penkki, vasemmalla
taka-alalla tuikkiva hiilos, oikealla pöytä, hylly ynnä talouskaluja.
Kaikki karua, yksinkertaista ja korutonta.

Myöhäinen iltahetki. Ulkona tuulta ja sateen ropinaa. _Lucretia_,
penkin vasemmanpuolisessa päässä, kehrää värttinällä. _Orjattaret_
samoin hänen vierellään. — Himmeä lamppu valaisee näyttämön taka-alan.

Koputus ovelle. _Orjattaret_ lakkaavat työstään ja kuuntelevat.
_Lucretia_ kohottaa päänsä kummastuneena.

LUCRETIA: Kuka se voi olla? — (Uusi koputus.) Menkää ja avatkaa
hänelle! (_Orjatar_ tekee työtä käskettyä. _Sextus_ tulee sisälle,
päällysvaippa vettä valuvana, pysähtyy ovensuuhun ja katsoo uteliaasti
ympärilleen.)

SEXTUS: Tämä siis on Collatinuksen koti!

LUCRETIA: Niin, tunnetko isännän vai ehkä saavutkin sanantuojana
häneltä?

SEXTUS: Miksi sitä kysyt, kielevä tyttöseni?

LUCRETIA (miellyttävästi): Siksi että jos niin on, ei tervetulleempi
vieras koskaan ole käynyt tuon kynnyksen yli.

SEXTUS: Hm. Saammehan nähdä. — (Huolettomasti orjattarille.) Pyydän
teitä nyt tuloni talon emännälle ilmoittamaan.

LUCRETIA: Talon emäntä olen minä täällä.

SEXTUS: Kuinka? Oletko sinä Lucretia? — (Astuu peremmälle ja tervehtii
kohteliaasti häntä.) Ja sinä kehräät todellakin?

LUCRETIA (hymyillen): Tietysti kehrään minä, — mutta koska näyt
tuntevan minutkin nimeltäni, salli minun nyt kysyä sinulta, ketä
puhuttelen.

SEXTUS: Anteeksi, enkö ole vielä sitä sanonut sinulle? Olen Sextus
Tarquinius, poika kuninkaan.

LUCRETIA: Poika kuninkaan! (Yrittää nousta hämmästyneenä, _orjattaret_
seuraavat hänen esimerkkiään.)

SEXTUS: Ei, ei! Pyydän, istu! Ja te muut siellä, pysykää paikoillanne!
— Noin. Juuri tuossa asennossa tahtoisin minä ijät kaiket nähdä sinut.
(_Lucretia_ painuu takaisin paikalleen yhä enemmän hämmästyneenä.
_Orjattaret_, arkoina ja pelokkaina, seuraavat hänen esimerkkiään.
_Sextus_ on astunut oikealle etualalle ja tarkastelee nyt taustan
ryhmää iki-ihastuneena.)

LUCRETIA: Minä en ymmärrä...

SEXTUS: Etkö? — Mikä armas taulu!... Nuo tytöt ... tämä valaistus ...
sinä itse siellä värttinäsi takana... Minä en ole tiennyt, minä en
ole voinut aavistaa, että olisi olemassa mitään samalla niin siveätä,
kaunista ja päätä-pyörryttävän pyhää maailmassa! (Varjostaa silmänsä
kädellään. Vaitiolo.)

LUCRETIA (arasti): Minä en ymmärrä, mitä huvia poika kuninkaan voi
keksiä itselleen niin tavallisesta ja arkipäiväisestä näystä.

SEXTUS: Huvia, sanoitko? Suurin autuus on se minun sielulleni. —
Siveä Lucretia! Tuon näyn tahtoisin minä painaa ikiajoiksi sydämeni
syviinpään.

LUCRETIA (punehtuen): Miksi sanot minua siveäksi Lucretiaksi?

SEXTUS: Siksi että kaikki ihmiset nimittävät sinua niin. — Ah!
Maan päällä on siis olemassa jotakin _niin_ kaunista, että se voi
pakottaa kuolevaisen ehdottomasti polvilleen. (Polvistuu. _Lucretia_
nousee kokonaan hämmentyneenä, _orjattaret_ seuraavat edelleen hänen
esimerkkiään.)

LUCRETIA: Pelkään, että pilkkaat yksinkertaista työtäni ja pukuani...

SEXTUS (nousten nopeasti): En, kautta jumalien! — (Tarttuu hänen
käteensä.) _Heitä_ saatan minä pilkata, mutta heitäkin ainoastaan niin
kauan kuin he pysyvät pilvien takana ja näkymättöminä. Nyt, jumalat,
minä tunnustan teidän valtanne ja suuruutenne!

LUCRETIA: Se onkin aina tunnustettava.

SEXTUS: Se on tunnustettava _silloin_, kun he ottavat päälleen
ihmismuodon ja meitä vastaan tuolla katseella hymyilevät...

LUCRETIA (hymyillen): Taikka tulevat iltamyöhällä meidän tupaamme,
haastavat hassutuksia, lankeavat polvilleen ja tekevät jos joitakin
temppuja, ollen muka aivan tyrmistyneitä näystä, jonka he voivat
kohdata missä maalaisessa majassa tahansa (Nauraa sydämellisesti.)
Oletpa sinä hyvin hullunkurinen!

SEXTUS: Olenko? — (Kokonaan hurmaantuneena.) Ja kuitenkin sanon minä
sinulle: ei edes Delphoin suuren Apollon temppelissä ole täyttänyt
minun sydäntäni sellainen hartaus ja nöyryys ja rauhallisuus kuin tällä
hetkellä sinun kattosi alla.

LUCRETIA: Tosiaan!

SEXTUS: Sinä, joka olet niin viisas ... voitko sen minulle selittää,
siveä Lucretia?

LUCRETIA (pudistaa hymyillen päätään): En.

SEXTUS: Sallitko siis, että minä sanon sen sinulle?

LUCRETIA: En, sillä arvaan, että jälleen lausuisit joitakin
hullutuksia. (Painaa päänsä ujostuneena Sextuksen rakastavasta
silmänluonnista.) Miksi katsot minuun noin?

SEXTUS: Olet oikeassa. Maan mato! Mikä olen minä, että tohdin katsoa
silmiin sinua?

LUCRETIA: Taas pilapuheita! Miksi ei sinulla olisi lupa katsoa minuun?
— (Sydämellisesti hymyillen.) Eihän silmä osaa ota.

SEXTUS (kuiskaten hänen korvaansa): Ei. Mutta syvältä minun sydämestäni
soi ääni, joka sanoo, että sinua on vain rukouksilla ja uhriliekeillä
lähestyttävä kuin kuolemattomia. — Ethän sinä suutu siitä minulle,
siveä Lucretia?

LUCRETIA (hiljaa): En. — (Vaitiolo. Pois haihduttaen.) Mutta minua
vaivaa, että sinä uudestaan ja yhä uudestaan ylistät minun siveyttäni.

SEXTUS: Todellakin? Se vaivaa sinua?

LUCRETIA: Niin, sillä ethän sinä tunne minua, et tiedä oikeastaan,
olenko minä kala vai lintu. Näethän vasta ensi kerran minut.

SEXTUS (hymyillen): Mutta _olethan_ sinä siveä Lucretia?

LUCRETIA: Mahdollista kyllä. Mutta en ole tottunut saamaan kunniaa
siitä, mitä pidän velvollisuutenani...

SEXTUS: Niinkö?

LUCRETIA (vilpittömästi): ... Samoin kuin pidän sitä jokaisen kunnon
vaimon velvollisuutena, joka miestään rakastaa.

SEXTUS: Todella? ja sinä rakastat miestäsi?

LUCRETIA: Tietysti rakastan minä häntä.

SEXTUS: Miksi?

LUCRETIA (hämmästyneenä): Miksikö? — Teetpä sinä kummallisia
kysymyksiä. — Tietysti siksi, että ... siksi, että ... no niin...
(Hymyillen.) Tiedätkö, suoraan sanoen, tuota asiaa en minä ole koskaan
tullut ajatelleeksi.

SEXTUS: Sallit ehkä, että minä autan sinua. — Sinä rakastat häntä
siksi, että hän ensiksikin on sinun miehesi...

LUCRETIA (innokkaasti): Juuri niin! — Ja toiseksi...

SEXTUS: Ja toiseksi, koska hän on minun sukulaisen! — (Nauraa.)
Tiedäpäs, Lucretia: niin erinomainen emäntä ja aviopuoliso kuin
lienetkin, olet sinä sentään unohtanut yhden hyvin tärkeän asian.

LUCRETIA: Minkä?

SEXTUS: Ethän ole antanut minulle vielä edes tervetuliais-suudelmaa.

LUCRETIA: Ah, sekö se vain oli!

SEXTUS: Niin. Olen jo kauan sitä turhaan odottanut.

LUCRETIA (hämillään): En tiedä, onko se oikein sopivaa...

SEXTUS: Näin läheisten sukulaisten kesken? — (Hymyillen.) Hyi,
Lucretia! Ajattelepas, mitä miehesi sanoo, jos hän kotiin palattuaan
kuulee, että olet ottanut näin huonosti vastaan hänen ystäväänsä,
poikaa kuninkaan.

LUCRETIA: En tunne myös, mikä on tapana kuninkaan hovissa. Mutta en
tahtoisi miestäni minulle vihastuvaksi... (Suo suudelman hänelle.)

SEXTUS: Armas Lucretia! (Vaitiolo.)

LUCRETIA (haihduttaen hämmennystään): Mutta etkö aio riisua vaippaasi?
Olethan likomärkä aivan. — Ja etkö tahdo istua tänne lieden ääreen?
— Varropas, teen vähän tulta sinulle... Siinä on sinun hyvä kuivata
vaatteitasi. (Heittää pari risukimppua lieteen. Tuli leimahtaa
korkealle. _Sextus_ riisuu vaippansa, istuu lieden ääreen ja ojentaa
kätensä kohti sen suloista lämpimää.)

SEXTUS: Ah! — (Kuin itsekseen.) Tämä siis on Collatinuksen kotiliesi.

LUCRETIA (leikillisesti): _Näistä_ emännän velvollisuuksista olisit
sinä voinut minua muistuttaa. — Tytöt! Te saatte mennä levolle nyt. —
Ja tähän pöydälle asetan minä sinulle hiukan viiniä ja palan paistia,
jota itse äsken söimme, vaikka en tiedä, tokko se mahtanee kelvata
pojalle kuninkaan. (Puuhailee toimekkaana pöydän ääressä. _Orjattaret_
menevät. Sextus on sulkenut silmänsä uneksien. Vaitiolo. — _Lucretia_
tulee ja koskettaa häntä hiljaa kädellään.)

SEXTUS: Ja nyt? Mitä nyt aiot?

LUCRETIA: Nyt aion sanoa sinulle hyvää yötä.

SEXTUS: Kuinka? Jätätkö minut?

LUCRETIA (hymyillen): Mieleni tekisi kyllä kuulla jotakin miehestäni,
mutta näen, että olet nyt liian väsynyt viestien kerrontaan. —
(Osoittaa vasemmalle.) Tuolla on huoneesi.

SEXTUS: Ja sinun? (Tarttuu hänen käteensä.)

LUCRETIA (osoittaen perälle): On tuolla. — (Hymyillen herttaisesti.)
Mutta vain tänä yönä...

SEXTUS: Miksi?

LUCRETIA: Siksi että meillä ei ole mitään vieraskamaria ja sinä saat
nyt kunnian nukkua minun huoneessani.

SEXTUS: Sinun? Ja sinun miehesi siis?

LUCRETIA (hiukan surumielisesti): Minun mieheni on niin paljon poissa.
— Olen tottunut sitä miltei vain omakseni katsomaan.

SEXTUS: Siveä Lucretia! (Suutelee hänen kättään tulisesti.)

LUCRETIA (vetäen hiljaa kätensä pois): Hyvää yötä.

SEXTUS: Viivy vielä hetki! Tarinoimme vähän ja tulemme hyviksi
ystäviksi.

LUCRETIA: Emmekö ole jo ystäviä?

SEXTUS: Tulemme vielä paljon paremmiksi. Etkö sinä toivoisi sitä?

LUCRETIA: Epäilemättä...

SEXTUS: Niinpä jäät sinä vielä hetkiseksi. Minä pyydän... Yö on niin
pitkä ja minua vaivaa sellainen sisällinen levottomuus...

LUCRETIA: Minkä tähden?

SEXTUS: Minä en tiedä... Se seuraa sieluni ääretöntä yksinäisyyttä...
(Kuin itsekseen.) Ei kukaan ole niin yksin kuin minä, ei kukaan avaran
taivaan alla!

LUCRETIA (epätietoisena): Jäisin mielellänikin kanssasi vielä hetkeksi
pariksi pakisemaan, ellen pelkäisi sinua aivan uneen uuvuttavani. —
(Hymyillen.) Kas niin, nyt nukut jo taas!

SEXTUS: Minäkö? Mistä sen päätät?

LUCRETIA: Sinä suljit silmäsi ja näytit jälleen niin rajattoman
väsyneeltä ja raukealta...

SEXTUS (katsoo kummallisesti häneen): Näytinkö? — Ihmetteletkö sitä?

LUCRETIA: En, oikeastaan, sillä onhan ilta jo myöhäinen ja sinulla on
ollut pitkä matka tänne Roomasta tuulessa ja sateessa ratsastettavana.

SEXTUS (kuten edellä): Niinkö?

LUCRETIA: Niin, ja siksi tahdonkin jättää sinut nyt yksin lepäämään ja
kuulla huomenna, mitä sinulla on minulle kerrottavaa ... varmaan mahtaa
se olla jotakin tärkeätä, koska se on saanut itse kuninkaan pojan
liikkeelle lähtemään.

SEXTUS (pudistaa päätään hitaasti ja surumielisesti): Nyt ei viisas
Lucretia minua oikein ymmärtänyt.

LUCRETIA: Enkä? — Siksi onkin väärin sanoa minua viisaaksi Lucretiaksi.
Tiedän itse kyllä olevani hyvin typerä ja minun mieheni sanoo...
(Vaikenee äkkiä punehtuen.)

SEXTUS: Ja sinun miehesi sanoo mitä?

LUCRETIA: Nyt olin minä sanoa typerimmän typeryyteni.

SEXTUS: Juuri sen tahtoisin minä kuulla, näetkös.

LUCRETIA: Nauraaksesi minulle, niin.

SEXTUS (kauniisti): En, vaan sulkeakseni silmäni jälleen ja nähdäkseni
unta onnesta, joka ei ole ihmislasten. — (Vaitiolo. Matalalla äänellä.)
Nyt ymmärsit sinä minut, eikö niin?

LUCRETIA: En tiedä. — (Hiljaa.) Mutta minusta tuntuu kuin _olisin_
sinut oikein ymmärtänyt.

SEXTUS: Ah! — Istu siis ja salli minun painaa pääni sinun syliisi ja
uneksia, että tämä onni edes hetkisen on minun omani. (Tarttuu hänen
käsiinsä ja vetää hänet lavitsan päähän istumaan. _Lucretia_ sallii sen
tahdottomana tapahtuvan. Pitkä vaitiolo.)

LUCRETIA: Sinä mahdat olla ... hyvin onneton mies.

SEXTUS (raukeasti): Olen. Minulla ei ole paikkaa, kuhun pääni
kallistaisin.

LUCRETIA: Kuitenkin on koti sinullakin.

SEXTUS: Minulla? — (Katkerasti.) Koti!

LUCRETIA: Niin, olenhan kuullut, että on sinulla vaimo valio. Eikö hän
rakasta sinua täydestä sydämestään?

SEXTUS (kuten edellä): Minun vaimoni!

LUCRETIA: Myöskin äitisi elää vielä.

SEXTUS (kuten edellä): Minun äitini! — (Vaitiolo.) Ei, sinä et tunne
heitä. Etkä minua! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä palatsissa!

LUCRETIA: En. Mutta olen kuvitellut, että se olisi niin paljon
suurempaa ja korkeampaa kuin on elämä täällä meidän syrjäisessä
maaseudussamme. — (Vaitiolo. Hymyillen.) Nyt nukut sinä.

SEXTUS (uneksien): Kuinka täällä on hiljaista! Kuulee aivan oman
sydämensä tykytyksen.

LUCRETIA: Eikö sitä kuninkaan palatsissa kuule?

SEXTUS: Ei aina. — (Vaitiolo.) Tiedätkö, mitä nyt mietin, Lucretia?

LUCRETIA: Sano se minulle!

SEXTUS: Tuumin jäädä tänne elinpäiväkseni.

LUCRETIA: Varmaan tulisi sinun hyvin pian ikävä täällä. Ja sitäpaitsi,
kun sinusta tulee Rooman kuningas...

SEXTUS (nauraen): Delphoin suuri Apollo on sen minulle ennustanut —
(Karkaa ylös.) Mutta kuinka sinä sen tiedät?

LUCRETIA: Arvelin, että se olisi aivan luonnollista. (Nousee.)

SEXTUS: Niinkö? — (Tarttuu hänen käsiinsä merkitsevästi.) Mutta minun
isäni elää vielä.

LUCRETIA: Tarkoitan: tietysti vasta hänen kuolemansa jälkeen.

SEXTUS: Niinkö? — (Päästää jälleen hänen kätensä.) Mutta tiedätkö,
kuinka minun isäni itse kohosi kuningasistuimelle?

LUCRETIA (hiljaisesti): Minä olen kuullut siitä.

SEXTUS: Hän tappoi edeltäjänsä kuin koiran ja minun äitini oli
siinä hänelle avullisena! — (Äkkiä.) Sinä? Sinulla ei ole halua
kuningattareksi?

LUCRETIA: Minun kunnianhimoni ei ole koskaan lentänyt niin korkealle.
(_Sextus_ katsoo vielä hetkisen häneen ja purskahtaa sitten kaikuvaan
pilkkanauruun.)

SEXTUS: Jää sitten piikojesi ja värttinäsi luo! (Katsoo ympärilleen.)
Missä he ovat? Mihin he ovat menneet? Miksi et sinä kehrää, siveä
Lucretia? (Vaipuu ruhmolle lieden ääreen ja painaa pään itkien
käsiinsä. _Lucretia_ katsoo neuvottomana häneen.)

LUCRETIA: Oletko sairas?

SEXTUS: Sairas sydämestä, siveä Lucretia, sairas sydämestä! — Ah, olisi
parempi, etten koskaan olisi tämän talon ovea lähestynyt!

LUCRETIA: Kadutko käyntiäsi? Ja äsken sanoit sinä tahtovasi jäädä tänne
elinpäiväksesi. — Katsopas: noin pian sinä muutat mieltäsi.

SEXTUS: Olisi parempi, sanon, sille, joka kerran syntyi syvyyksissä
elämään, että hän ei ikinä näkisi jumalten taivaan korkeuksia! — Siveä
Lucretia: sitä et sinä koskaan tule ymmärtämään.

LUCRETIA: Nyt en todellakaan ymmärrä sinua.

SEXTUS: Etkö? Etkö sittenkään, kun sanon, että olisi parempi sille,
jonka paikka on yössä ja pimeydessä, että hän ei ikinä olisi siveän
Lucretian kotiliettä lähestynyt? — (Vaitiolo.) Nyt menen minä.

LUCRETIA: Miksi?

SEXTUS: _Siksi että rakastan sinua saakka hulluuteen._ — Nyt tiedät
sinä sen. (Vaitiolo.)

LUCRETIA: Nyt pyydän sinua itse lähtemään.

SEXTUS: Oletko vihainen siitä, mitä sinulle sanoin, Lucretia?

LUCRETIA: Olen ... sillä pidin paljon sinusta.

SEXTUS: Ja nyt?

LUCRETIA (surumielisesti): Nyt olet siirtynyt minusta niin kauas kuin
en koskaan elämässäni olisi kohdannut sinua. — Eikö totta, Sextus
Tarquinius? Sitä ei olisi pitänyt sanoa minun mieheni ystävän ja
sukulaisen.

SEXTUS: Hyvä, että muistutat minulle minun suvustani. Sillä olin jo
unohtaa todellakin, että myöskin _minä_ olen Tarquinius ja isäni poika,
hänen, jota ylpeäksi nimitetään.

LUCRETIA: _Minä_ puolestani en ole sitä hetkeäkään unohtanut.

SEXTUS: Hyvä. Siispä muistat, kuinka minun isäni saavutti sen naisen
suosion, jota hän nyt nimittää vaimokseen ja puolisokseen?

LUCRETIA: Olen kuullut himmeitä huhuja kuiskittavan...

SEXTUS (terävästi): Katsopas, sinäkin olet kuullut niistä.

LUCRETIA: Kyllä, mutta olen aina kammolla evännyt itseni niitä
uskomasta. Niiden _täytyy_ olla pelkkää panettelua.

SEXTUS: Niinkö luulet? — (Hitaasti.) Minun isäni kuristi vaimonsa...

LUCRETIA: Se ei ole totta!

SEXTUS: On. Ja minun äitini pisti miehensä kuoliaaksi...

LUCRETIA: Ah!

SEXTUS: Niin sytyttivät he kaksi hääsoihtunsa ja hallitsevat vielä
tänäkin päivänä Roomaa riemussa ja kunniassa. — (Hurjasti.) Siveä
Lucretia! Olisiko sinusta miehesi murhaajaksi?

LUCRETIA: Mitä lausut minulle! (Pitää korviaan, pakenee häntä.)

SEXTUS (hampaittensa välistä): Pelkään, myöskin _minä_ olen suvustani
huonontunut. — (Nauraa katkerasti.) Mutta kun tulen kuninkaaksi, käsken
ensin katkaista kaulan sinun mieheltäsi.

LUCRETIA: Silloin palkitset sinä huonosti kestiystävyyden, jota olet
nauttinut hänen kattonsa alla.

SEXTUS: Ja sinut itsesi raastatan minä Tarquiniusten palatsiin
Palatinumille. Hahhah! — Hyvää yötä! Tervehdi miestäsi minulta ja sano,
että hän on voittanut vetonsa!

(Heittää vaipan hartioilleen ja menee nopeasti perälle. _Lucretia_
katsoo hänen jälkeensä päätä pudistaen. Korjaa sitten ruoan pöydältä,
katsoo vielä hänen jälkeensä, ottaa lampun ja poistuu vasemmalle. —
Hiilos takassa on hiipunut hiljalleen. Näyttämö on nyt miltei pimeä).

(_Sextus_ tulee takaisin. Kuiskaa: "Lucretia!" Hiipii vasemmalle ja
kuuntelee henkeään pidättäen. Ovi aukenee, _Lucretia_, yöpuvussa ja
lamppu kädessään, ilmestyy kynnykselle.)

(_Sextus_ väistyy nopeasti vasemman puolisen taustan pimentoon.)

LUCRETIA: Unohdin sulkea oven.

SEXTUS (kuiskaten): Lucretia.

(_Lucretia_ menee perälle, sulkee oven ja palajaa takaisin vasemmalle.
Ovi vasemmalla jää hänen jälkeensä hiukan raolleen. Kapea valoviiva
tunkee siitä näyttämön etualalle.)

(_Sextus_ hiipii jälleen esille piilopaikastaan. Kuiskaa: "Lucretia!"
— Tuli sammutetaan. _Sextus_ odottaa vielä hetkisen ja syöksyy sitten
nopealla liikkeellä vasemmalle.)

Esirippu.




VIIDES NÄYTÖS.


Paikka Rooman ulkopuolella. Taustassa korkea muuri, kulkeva poikittain
yli koko takanäyttämön; sen keskikohdalla järeätekoinen portti, josta
tie suoraan etualalle. Toinen tie oikealta vasempaan leikkaa sitä.
Tienristeyksessä paatinen penkki. Vasemmalla jylhä piinjapuu ynnä sen
takana pientä viidakkoa. — Myöhäisen iltapäivän valaistus.

_Lucretia_, yksin, kalpeana kuin kuolema ja liikkumattomana kuin
kuvapatsas, nojaa piinjapuun runkoon, lasittuneella ilmeellä eteensä
tuijottaen. Hän on avojaloin ja yöpuvussa, vain musta vaippa
hartioillaan.

_Collatinus_ ja _Brutus_ tulevat perältä nopein askelin ja kiivaasti
keskustellen. Yrittävät jo mennä hänen ohitseen häntä huomaamatta.

BRUTUS: Mutta siinä on Lucretia!

COLLATINUS: Missä?

BRUTUS: Etkö näe? Tuossa!

COLLATINUS (riemastuneena): Ah! Hän se on. — (Aikoo rientää häntä
syleilemään, mutta pysähtyy hämmästyneenä Lucretian tuonen-tyynestä
katsannosta. Sopertaen.) Onko ... tämä ... Lucretia? (Ojentaa kätensä
epäröiden. _Lucretia_ ei tartu siihen. _Brutus_ on äkkiä tullut hyvin
totiseksi ja väistynyt oikealle, seuraten sieltä kohtausta piinjapuun
luona suurimmalla sisällisellä jännityksellä.)

LUCRETIA (soinnuttomasti): Tervetuloa takaisin kotimaahasi, Collatinus.
(Vaitiolo. _Collatinus_ katsoo Lucretiaan, vilkaisee Brutukseen, joka
jälkimmäinenkin on äkkiä kuvapatsaaksi kangistunut. Naurahtaa vihdoin
väkivaltaisesti Lucretialle.)

COLLATINUS: Onpas tämä eriskummallinen vastaan-otto! — (Vaitiolo.) Mitä
tämä merkitsee? Onhan kuin kuoleman siivet kulkisivat tämän paikan yli.

LUCRETIA: Kuuletko sinä sen siipien suhinan, Collatinus?

COLLATINUS (leikillisesti): Pelkään, että se pesii tuossa piinjapuussa.
Etkö tahtoisi siirtyä vähän syrjempään siitä, että voisin kiertää sinut
käsivarrellani? — (Sydäntään osoittaen.) Täällä suhisevat vain siivet
lemmen jumalan.

LUCRETIA: Kiitos. Minun on hyvä näin. Eivät lemmen, vaan kuolon sanomat
humisevat nyt minun huuliltani.

COLLATINUS (kärsimättömästi): Etkö tahtoisi siis olla hyvä ja
vihdoinkin selittää minulle, mitä merkitsee tämä narripeli?

LUCRETIA: Kyllä. Kokoan juuri sitä varten ajatuksiani. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Onpas ollut vasta vaivaa löytää sinua! — Me saavumme
iltamyöhällä Collatiaan: sinä et ole kotona. Orjattaret eivät tiedä
sinun lähdöstäsi mitään. Sanovat vain sinun jääneen kahdenkesken erään
vieraan keralla...

LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Sextus Tarquiniuksen keralla, niin.

COLLATINUS: Missä hän nyt on?

LUCRETIA: Minä en tiedä.

COLLATINUS: Samapa tuo, kun tiedän hänen vain käyneen meidän kotonamme.
— No niin, me riennämme takaisin Roomaan, luullen sinun lähteneen ehkä
meitä etsimään: Roomassa ei ole kukaan nähnyt sinua...

LUCRETIA (katsoo tiukasti silmiin häntä): Tarquinius Collatinus: miksi
et sinä heti matkalta palattuasi saapunut minua tervehtimään?

COLLATINUS: Minulla oli asioita Roomassa... Ja sitäpaitsi: lähetinhän
minä tuon nuoren sukulaiseni sinulle tulostani ilmoittamaan.

LUCRETIA: Sinä lähetit _suden_ edelläsi.

COLLATINUS (säpsähtäen): Kuinka? — (Vaitiolo. Sitten hiljemmin ja
arastuneemmin.) Et usko kuinka levottomia olemme sinun tähtesi olleet...

LUCRETIA: Todella?

COLLATINUS: Tietysti. Emme ole tienneet, mitä ajatella...

LUCRETIA: Ettekö todellakaan?

COLLATINUS (tutkivasti): Sinun äänesi soinnahtaa niin vieraalta ja
luonnottomalta eivätkä sinun kysymyksesi ole mitään kysymyksiä.
— (Vaitiolo.) Vasta nyt, kun päivä painuu jo laskulleen, saapuu
palatsiin kaksi maalaista, jotka kertovat sinun seisovan Porta Capenan
ulkopuolella ja odottavan meitä.

LUCRETIA: Hyvä, että tulitte. Olen seisonut näin tuntikaudet tässä.

COLLATINUS: Kuinka? — Miksi et ole käynyt sisälle kaupunkiin? Taikka
tullut suoraan palatsiin, missä arvasit meidän niin suuressa tuskassa
ja hädässä olevan.

LUCRETIA (vaikeasti): Minä en ole uskaltanut.

COLLATINUS: Sinä. Mitä olet peljännyt muka?

LUCRETIA: Oma itseni on ollut hirvitys ja kalpea kauhu minulle. —
Toisinaan olen minä vavissut kuin kuutamon varjo tässä.

COLLATINUS: Ja seisonut siinä kaikkien ohikulkevien pilkkana ja
naurun-esineenä. — (Väkinäisellä leikillä.) Hyi, etkö häpeä! Eihän se
sovi Tarquinius Collatinuksen puolisolle.

LUCRETIA (hiljaisesti): Vain yksinkertaista maalaiskansaa on tästä
kulkenut ohitse eivätkä he ole nauraneet minulle. Päinvastoin ovat
he väistyneet syrjään kunnioittavasti ja kuiskineet puoli-ääneen
keskenään: "Tuossa on muudan, jolla on sydämen suru."

COLLATINUS (kuten edellä): Eivätkö he ole kysyneet sinulta, onko
sulhosi jättänyt sinut vai miehesi rikkonut vastaan vannottua
uskollisuutta?

LUCRETIA: Eivät.

COLLATINUS: Sepä merkillistä!

LUCRETIA: He eivät ole olleet niin sukkelia. — He ovat vain pudistaneet
päätään ja kaartaneet kauempaa minua häiritsemättä. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Ja nyt? Kuinka kauan aiot seisoa siinä?

LUCRETIA (katsoo häneen): Sinulla on kovin kiire, Collatinus.

COLLATINUS: Eipä suinkaan, mutta mielestäni vaikutamme me kaikki tässä
tilaisuudessa hiukan hullunkurisilta...

LUCRETIA: Niinkö sinun mielestäsi?

COLLATINUS: Minä itse en suinkaan vähimmän meistä. — (Vaitiolo.) No,
Brutus? Eikö sinulla ole enää yhtään kokkapuhetta hammastarhassasi?

BRUTUS (kuivasti): Ei.

COLLATINUS: Sinä näet itse, Lucretia, olethan saanut hänetkin
sanoillasi aivan jääksi jähmettymään. — (Vaitiolo. Hiljaa ja
sydämellisesti.) Etkö aio tulla kotiin?

LUCRETIA: Minulla ei ole mitään kotia enää.

COLLATINUS: Sinulla? Ei kotia? — Oletko järjiltäsi?

LUCRETIA (soinnuttomasti): Eikä enää sinullakaan, Tarquinius
Collatinus. (Painaa sydäntään suurimman tuskan vallassa.) Ah, jospa
tietäisit...!

COLLATINUS: Mitä? — (Vaitiolo.) Sinä _olet_ järjiltäsi. — Taikka olet
sinä jostakin suuttunut minulle? — (Hiukan hämillään.) No niin, minä
myönnän, että se oli kevytmielistä leikinlaskua, tuo, joka aiheutti
Sextus Tarquiniuksen matkan sinne...

LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Minä tiedän: eräs veto.

COLLATINUS: Niin, eräs veto, jota minä heti kaduin sen lyötyäni...

LUCRETIA: Etkö peljännyt ollenkaan häviäväsi sitä?

COLLATINUS (naurahtaen): En. Se ajatus ei juolahtanut mieleeni
todellakaan. — Mutta eihän se ollut niin suuri rikos? Eihän se
ansainnut näin ankaraa rangaistusta?

LUCRETIA: Ei.

COLLATINUS: No niin? (Ojentaa kätensä.)

LUCRETIA (siihen tarttumatta): Etkö tahdo tietää tarkemmin, missä
olosuhteissa Sextus Tarquinius tapasi minut?

COLLATINUS: Sitä ei minun todellakaan ole tarvis kysyä sinulta,
Lucretia.

LUCRETIA: No niin, sitten sanon minä sen sinulle kysymättäsi: hän
tapasi minut värttinäni ääressä.

COLLATINUS (sydämellisesti): Sen arvasinkin! — Ja sitten juttelitte te
hetken keskenänne...

LUCRETIA: Niin. Me juttelimme.

COLLATINUS: Ja sitten ratsasti hän takaisin Roomaan, vai kuinka? — Ihme
vaan, että palatsissa ei ole kukaan, ei edes hänen vaimonsa, nähnyt
häntä.

LUCRETIA: Niin, hän ratsasti ... mutta hän palasi takaisin.

COLLATINUS: Takaisin?

LUCRETIA (tukahtuneella äänellä): Minä olin mennyt levolle juuri.
— Silloin syöksyy Sextus Tarquinius äkkiä minun kammiooni, pyytää,
rukoilee ja uhkaa minua...

COLLATINUS: Uhkaa?

LUCRETIA: ... uhkaa kuninkaan kostolla ja omallaan, joka oli kohtaava
meitä molempia, ellen minä heti suostuisi hänen kerallaan sopimattomiin.

COLLATINUS: Kautta jumalien! — Ja sinä?

LUCRETIA: ... Minä olin miltei alaston ... ja yksin ... yö pimeä
vain minun ympärilläni ... ja hän oli jo sitä ennen minut julmilla
puheillaan puolikuoliaaksi säikyttänyt...

COLLATINUS: Ja sinä? Sinä antausit hänelle?

LUCRETIA: Niin.

COLLATINUS: Ah!

LUCRETIA (syösten äkkiä hänen jalkoihinsa): Mutta tiedä, että tein sen
ainoastaan henkeni hädässä ja koska kovin pelkäsin ja vapisin myös
sinun puolestasi...

COLLATINUS: Minun!

(Kääntyy pois hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan. Hänen hartiansa
painuvat kumaraan: hän itkee. Pitkä vaitiolo.)

(_Lucretia_, maassa polvillaan, katsoo rukoilevasti ylös häneen.
Vaippa on valahtanut hänen hartioiltaan: hän ei huomaa sitä. _Brutus_
oikealla, yhä edelleen liikkumattomana, mutta ääretön sisällinen
jännitys kasvoillaan. Pilvet kaupungin yllä palavat purppurassa.)

LUCRETIA (hiljaa): Kallis puolisoni! Eikö sinulla ole enää yhtään sanaa
minulle sanottavaa? (_Collatinus_ kääntyy hitaasti ja katsoo häneen.
Lähestyy ja ojentaa kätensä hänelle.)

COLLATINUS: Nouse! — (_Lucretia_ nousee väristen.) Sinun on kylmä?

LUCRETIA: On.

COLLATINUS: Sinähän vapiset kiireestä kantapäähän. — (Korjaa vaipan
hänen hartioilleen.) Kuinka? Nyt vasta näen, kuinka ohuesti puettu sinä
olet...

LUCRETIA: Minulla ei ole ollut aikaa sitä ajatella. — Heti kun hän oli
poistunut, syöksyin minä ulos pimeään yöhön ja olen harhaillut siitä
saakka pitkin lehtoja ja viidakoita... (Koettaa hymyillä.) Tämän vaipan
lienen vain jostakin saanut hartioilleni...

COLLATINUS (hiljaa): Siveä Lucretia. (Suutelee lempeästi otsalle häntä.
_Lucretia_ nojaa päänsä raukeasti hänen povelleen.)

LUCRETIA: Näin on hyvä. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Ja avojaloin sinä olet! — Näetkö? Päivä menee mailleen ja
kaste lankeaa... Meidän on nyt heti kotiin kiirehdittävä.

LUCRETIA (säpsähtäen): Ei! Ei kotiin! (Tempautuu irti ja katsoo
suurin silmin häntä. _Brutus_ on vaistomaisesti astahtanut askeleen
lähemmäksi.)

COLLATINUS: Kuinka? Minne siis?

LUCRETIA: Luuletko minun todellakin kutsuneen teitä kahta tänne vain
kuulemaan minun häpeääni ja vaikerruksiani?

COLLATINUS (hiljaisesti): En tiedä, miksi olet kutsunut meidät. Mutta
arvelin sen tapahtuneen siksi, että...

LUCRETIA: ... siksi että kostaisit minut, Collatinus! (Tempaa tikarin
poveltaan, pistää sen sydämeensä ja vaipuu maahan äänettömänä.)

COLLATINUS: Lucretia! (Aikoo syöksyä polvilleen hänen ruumiinsa ääreen.
_Brutus_ estää häntä siitä.)

BRUTUS (juhlallisesti): Hiljaa! — Hän on oikeassa. Ei kyyneleitä. —
Toisin on Lucretia Collatinan kuolemaa vietettävä.

COLLATINUS: Ystäväni!

BRUTUS: Salli minun hoitaa vaimosi maahanpaniaiset! — Oh, minä vannon,
että hän on saapa peijaat, joista vielä vuosituhannet tulevat kertomaan.

COLLATINUS (hämmästyneenä): Mitä aiot?

BRUTUS (kätensä kohottaen): Kostaa! — Kostaa, kuten hän itse käski
meitä! — Kostaa _hänen_ puolestaan, joka viruu tuossa verissään, kostaa
kaikkien niiden puolesta, jotka Tarquinius Superbus on saattanut
manalle ennen aikojaan! — Mutta kostaa ennen kaikkea koko Rooman
kansan puolesta, jonka tämä turmaa tuova kuningasheimo on tallannut
jalkoihinsa.

COLLATINUS: Syöstäkö hänet valtaistuimelta?

BRUTUS: Niin. Mitta _on_ nyt täysi, Collatinus. Rooman kansa ei voi
sietää tätä sortovaltaa kauempaa.

COLLATINUS (kokonaan tyrmistyneenä): Ystäväni! — Brutusko noin puhuu?

BRUTUS: Niin. On aika, että opit jo vihdoinkin minut tuntemaan.

COLLATINUS: Kuinka? Enkö tuntisi sinua, _sinua_, lapsuuteni
leikkitoveria, nuoruuteni ystävää ja... (Katsoo häneen ja mykistyy
äkkiä.) Ei, minä _en_ tunne sinua. Näen aivan oudon miehen edessäni.

BRUTUS: Uuden, tarkoitat sinä?

COLLATINUS: Tuo ääni ... tuo ryhti ... vanhan ystävyytemme nimessä
vannotan sinua sanomaan minulle: kuka _olet_?

BRUTUS (tarttuu hänen käteensä): Olen Brutus, olen ystäväsi, vaikka
en se Brutus, mikä ennen olin ja joka sinua ennen on niin usein
lystikkäillä leikkipuheillaan naurattanut.

COLLATINUS: Et ... se ... Brutus? — Kuka siis?

BRUTUS: Toinen, suurempi, korkeampi ... synkkä kuin yö ja leppymätön
kuin tähdet taivahalla...

COLLATINUS: Todellakin: onhan kuin kasvaisit puhuessasi!

BRUTUS (katkerasti): Niin hyvin on minun siis onnistunut oma itseni
peittää, että kun ensi kerran elämässäni tahdon esille sen, ei minun
paras ystäväni tunne minua! — (Painaa sydäntään.) Oh! Täällä sisällä on
asunut aina eräs toinen Brutus...

COLLATINUS: Ystäväni: oikeastaan olen minä sitä aina aavistanut.

BRUTUS: _Jos_ sinä olet sen aavistanut, niin sinä tiedät myös, _mitä_
minä olen kärsinyt näinä vuosina, siitä saakka kuin vanha kuninkaamme
Servius Tullius murhattiin...

COLLATINUS: Ja kuitenkin: kuinka sinä olet voinut ilveillä ja hymyillä,
hullutella ja teeskennellä...?

BRUTUS (raivoisasti): Itkenyt verta minä olen, syönyt sappea minä olen
ja kyyn kylmän myrkkyä keittänyt sydämessäni. — Aika on nyt kypsä,
Collatinus. Minä tahdon Rooman kansan ja samalla oman sieluni tästä
mätäpaiseesta puhdistaa.

COLLATINUS: Sinäkin olet surrut siis Rooman kohtaloa?

BRUTUS (katsoo häneen): Minä?

COLLATINUS: Niin. Sinäkään et ole siis ollut kylmä isänmaasi asialle?

BRUTUS: Minä? — _Minä_, joka en ole muuta miettinyt, siitä saakka kuin
opin ajattelemaan? — _Minä_, joka en ole muuta murehtinut, siitä saakka
kuin silmäni avautuivat näkemään rotuni rohkean pohjatonta kurjuutta ja
häpeätä? _Minä_ olisin outo isänmaani asialle!

COLLATINUS: Ystäväni! Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua...

BRUTUS: _Minä_, joka olen _isänmaa itse_, sellaisena kuin se nyt
tomusta nousee, heittää naamionsa, paljastaa oikeat kasvonpiirteensä
ja astuu esiin peljättävänä, vanhurskaana tuomarina vaatimaan tilille
kaikki tyrannit ja väärintekijät!

COLLATINUS (hiljaisesti): _Uskotko_ sinä siis, että se vielä _voi_
nousta todellakin?

BRUTUS: Nyt _se_ nousee, ja jumalat olkoot laupiaat sen äidin lapselle,
joka nyt asettuu sen rankaisevaa valtaa vastustamaan. — Oh, mitä me
olemme sietäneet ja nielleet näiden ajast'aikojen vieriessä!

COLLATINUS: Todellakin, tämä on ollut raskas aika jokaiselle Rooman
kansalaiselle. Kukin on saanut kestää sen omalla tavallaan.

BRUTUS (pidätetyllä raivolla): Kuinka me olemme kumartaneet ja
hymyilleet, kuinka me olemme luikertaneet ja liehakoineet! Suudelleet
ruoskaa me olemme ja kiittäneet "kost'jumala" jokaisesta potkusta,
jonka tuo tuolta Palatinumilta on suvainnut antaa meille.

COLLATINUS: Se on totta!

BRUTUS: Ja mitä me olemme saaneet siitä palkaksemme? Lokaa ja verta me
olemme saaneet siitä niin paksulta, että me siihen pakahdumme ja siihen
uppoamme!

COLLATINUS: Mutta voitko sinä siis todellakin kuvitella mielessäsi,
että _mikään_ vääryys ja väkivalta enää voisi pakottaa siveellisen
suuttumuksen myrskyn tämän kansan povesta ilmi mylvähtämään?

BRUTUS: Niin totta kuin minä uskon omaan elämääni! Niin totta kuin minä
uskon siihen myrskyyn, joka tällä hetkellä minun omassa rinnassani
raivoaa! Niin totta kuin minä uskon tähtiin taivaalla ja jokaiseen
vapaasen, itsenäiseen ajatukseen, joka näinä pitkinä vuosina on
puhjennut kukkaan ja kypsynyt tekoon minun aivoissani: _uskoani Rooman
kansan terveesen ytimeen en minä toki vielä milloinkaan ole kadottanut_.

COLLATINUS (hiljaisesti): Hyvä olisi, ellet erehtyisi. Omasta
puolestani täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, etten aina ole ollut enää
niin aivan varma siitä.

BRUTUS: Kenties ... en aina ... minäkään. — (Jälleen riehahtaen.) Mutta
mitä? Silloin kun Lucretia surmataan, silloinko ei Rooman kansa menisi
vastaan murhaajia? Mitä? Silloin kun Lucretia Collatina häväistään
omassa kodissaan, silloinko ei rikas ja köyhä, vanha ja nuori,
tarttuisi tapparaansa? _Minä_ en ainakaan voi muuta ymmärtää!

COLLATINUS (surumielisesti): Etkö?

BRUTUS: En. — Mitä? Jos vielä tämäkin saa rankaisematta tapahtua,
silloinhan tippuvat tähdet taivaalta, silloinhan ei kannata elää enää,
silloinhan kuolee kaikki kaunis maailmasta ja jää jälelle vain kaikki
huono ja mätä ja madonsyömä! — Ei, ei, ei! — _Siihen_ et sinä saa minua
uskomaan, Collatinus.

COLLATINUS (päättävästi): Hyvä. Siispä kantakaamme ruumis kaupunkiin
ja asettakaamme se julkiseen paikkaan nähtäväksi, ja minä vannon, että
se on saapa olla siinä korjaamatta, siksi kuin sinä olet pitänyt sille
lupaamasi hautapuheen.

BRUTUS: Ja minä vannon, että minä olen puhuva niin, että itse pimeä
yö sen ympärillä on iskevä kekäleitä. — Mutta joutukaamme! Päivä on
jo mennyt mailleen ja minä näen kaupungin päältä synkän ukkospilven
kohoavan. Me saamme yöksi myrskyn, Collatinus!

COLLATINUS (lennokkaasti): Mutta aamuksi ihanan auringon-nousun!

(Yrittävät käydä käsiksi ruumiisen, mutta polvistuvat kumpikin kuin
yhteisestä sisällisestä käskystä sen ääreen.)

(Pitkä vaitiolo. Nousevat hitaasti ja kantavat ruumiin kaupunginportista
sisälle. Pian alkaa perältä kuulua yhä kasvavaa meteliä, huutoja ja
äänten sorinaa. Portti suljetaan.)

(_Sextus_ tulee juosten oikealta yrittäen kaupunkiin. Huomaa portin
suljetuksi, huutaa, kolkutiaa, ei pääse sisälle. Vaipuu vihdoin
paasipenkille epätoivoissaan. Meteli taustassa kasvaa kumeana ja
onnettomuutta uhkaavana.)

(_Tarquinius Superbus_, tukka tuulessa ja parta hajallaan, vasemmalta.)

SEXTUS: Isä!

TARQUINIUS: Poikani Sextus! — (Syleilevät nopeasti.) Pois! Minun täytyy
tuosta portista sisälle.

SEXTUS: Sinä et pääse siitä portista. Se on suljettu.

TARQUINIUS: Mahdotonta. — Minä olen jättänyt jälkeeni kaiken
sotajoukkoni vain kiiruhtaakseni ennen yötä sisälle siitä. — Sillä
tiedä, poikani: Minä palajan voittajana!

SEXTUS: Ah!

TARQUINIUS: Siksi älä enää kauemmin viivytä minua. Sillä minun täytyy
sisälle Porta Capenan kautta. Sitten ei minulla ole enää mitään
peljättävää kaikkena elin-aikanani. (Rientää perälle.)

SEXTUS: Minä sanon sinulle, isä: portti on kiinni.

TARQUINIUS (kolkuttaen): Hoi! Ohoi! — Kuka sulkee kuninkaan silmien
edestä?

SEXTUS: Isä, minä pelkään. Mitä merkitsee tuo meteli kaupungissa?

TARQUINIUS: He ovat vain saaneet tiedon kotiintulostani ja uskollinen
kansani siitä jo ennakolta iloitsee. — Hohoi, ohoi! Miksi ei kuule
kukaan? Eivätkö vartiat ole paikoillaan? (Lyö ja potkii porttia.
Vaitiolo.)

SEXTUS: Ei kukaan tule meille avaamaan.

TARQUINIUS: Sitten täytyy sinun sisälle jonkun toisen portin kautta.

SEXTUS: Tulen juuri toiselta portilta: minä en päässyt sisälle.

TARQUINIUS (ällistyneenä): Mitä tämä merkitsee?

SEXTUS: Samaa olen minäkin kysynyt. Mutta minä en uskalla antaa pahan
aavistukseni vastata siihen.

TARQUINIUS (katsoo häneen): Sinä et uskalla...? — Mutta onhan tämä
tuiki naurettavaa. Minä olen lyönyt viholliseni, palajan voittajana ja
nyt en minä pääse Porta Capenan kautta Rooman muurien sisälle!

SEXTUS: Niin, isäni. Näyttää todellakin siltä kuin saisimme me viettää
tämän yömme campagnalla.

TARQUINIUS: Mutta minun täytyy päästä! — Kuka minä olen sitten?
Enkö minä ole kuningas Tarquinius Superbus? Enhän minä ole mikään
keppikerjäläinen. — Hoi! Ohoi! (Lyö ja rynkyttää porttia.)

SEXTUS: Turha vaiva, isäni. Me olemme jätetyt ulkopuolelle. (Portti
avautuu samassa.)

TARQUINIUS: Ei. Sinä näet: portti avautuu. Vihdoinkin! — Nyt täyttyy
vihdoinkin oraakelin lause. (_Tullia_ syöksyy ulos kaupungista kuin
kostotarten ajamana. Portti sulkeutuu.)

SEXTUS: Äitini!

TARQUINIUS: Tullia! Minne aiot?

TULLIA: Pois!

TARQUINIUS: Minun täytyy sisälle tuosta portista. — (Vaipuu kokoon.)
Ah! Se on jälleen sulkeutunut!

TULLIA: Pois, jos henkenne on kallis teille! — Me olemme karkoitetut
maanpakoon.

SEXTUS: Me? (Kääntyy hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan.)

TARQUINIUS (ylpeästi): Kuka ajaa _meidät_ maanpakoon?

TULLIA: Kansa!

TARQUINIUS: Rooman roskaväki?

TULLIA: Minä en tiedä, mutta kaupunki on heidän hallussaan. — Sanotaan,
että senaatti istuu ... pidetään juuri kansankokousta forumilla...

TARQUINIUS: Nyt? Illalla?

TULLIA: Soihtujen valossa. — Ja puhujalavalle on asetettu ruumis...

TARQUINIUS: Ruumis? Kenen?

TULLIA: Lucretia Collatinan, joka on saanut surmansa omasta kädestään.
— Brutus puhuu kuin ukkosen jumala! Tuliset lieskat sinkoilevat hänen
kieleltään.

TARQUINIUS (kokonaan hämmästyneenä): Brutus? — Mitä tämä on? Kuinka on
tämä kaikki ymmärrettävä?

TULLIA: Minä en tiedä. — Kaikki huutavat ja huitovat kuin
mielenvikaiset. — Kukaan ei pääse ulos eikä sisälle kaupunkiin.

TARQUINIUS: Mutta sinä?

TULLIA: Minut noudettiin väkisin palatsista. — Pois! Pakoon! Pakoon!
Pelkään, että he voivat katua päätöstään ja ajaa takaa meitä!

TARQUINIUS: Mitä päätöstä?

TULLIA: Että sinä et ole kuningas enää, että me olemme ajetut
maanpakoon! — Pois! Nopeasti!

(Näyttämö on edellisen aikana hämärtynyt. Pilvi kaupungin päällä iskee
tulta. Nyt yhä kasvavaa ukonjyrinää.)

TARQUINIUS (kauhistuneena): Onko sitten maailmanloppu? Valitaanko uutta
kuningasta?

TULLIA: Ei. "Ei mitään kuninkaita enää!" "Kansa itse hallitkoon nyt
itseään!" — Näin he huutavat.

TARQUINIUS: Ei mitään kuninkaita —? Kansa itse —?

TULLIA: Niin. Luulen, että jo huomenna tasavalta julistetaan...

TARQUINIUS: Häh? Tasavalta? Ei mitään kuninkaita enää? — (Kuin
itsekseen.) Sitten on meidän aika todellakin tarttua mieron sauvaan.
(Peittää kasvonsa vaipallaan. Pitkä vaitiolo.)

TULLIA (hiljaa): Armaani! Meidän on nyt lähdettävä. Yö yllättää,
raju-ilma on kohta meidän päämme päällä. — (Ukkosta ja salamoita.)
Etkö kuule? Pois, nopeasti, jostakin vuorenkolosta tahi ystävällisestä
majasta turvaa etsimään!

TARQUINIUS: Vuorenkolosta! Voinko _minä_ turvautua jumaliin?
Ystävällisestä majasta? Voinko minä turvautua ihmisiin?

SEXTUS (äkkiä): Isä! Mutta on sinulla sotajoukko! Onhan sinulla
voitollinen armeija takanasi!

TARQUINIUS: Poikani! Minun uljas poikani! — (Syleilee häntä.) Miksi et
sitä minulle ennen sanonut?

TULLIA: Turhaa toivoa! Jo käyvät tällä hetkellä salaiset käskyt
kaikkialle, armeijaan, maakuntaan. Sinä olet henkipatto mies,
Tarquinius Superbus, ja kuka tahansa saa surmata sinut, jos sinut
tavataan Rooman alueella.

(Pitkä vaitiolo. _Tarquinius Superbus_ on vaipunut kokoon. Ukkosta ja
salamoita.)

TARQUINIUS: Mutta mikä tapaus on voinut olla syynä näin äkilliseen ja
yksimieliseen kansan kapinaan? — Ah! Tuo ruumis? Kenen se oli?

TULLIA: Lucretia Collatinan. Sanotaan, että poikamme Sextus on
häväissyt hänet.

TARQUINIUS: Onko se totta?

SEXTUS (langeten hänen jalkoihinsa): Isä! (Vaitiolo.)

TARQUINIUS: Nouse! — (Harvakseen.) _Sinä olit siis isäsi poika._

TULLIA: Tarkoitat: _meidän_ poikamme, Tarquinius. (Laskee kätensä hänen
olalleen.)

TARQUINIUS (kuten edellä.) Tässä on siis koko perhe kokoontunut. —
(Vaitiolo. Ukkosta ja salamoita. Sade lankeaa.) Menkäämme!

TULLIA: Minne?

TARQUINIUS: Jonnekin, missä ei sade pieksä meidän kasvojamme.

SEXTUS (itkien): Siis erämaahan kuolemaan!

TARQUINIUS: Vaeltamaan ovelta ovelle, jos niin tarvitaan.

TULLIA: Tarquinius Superbus! Sinä suuri sulho minun nuoruuteni!
(Syleilee itkien häntä.)

TARQUINIUS (särkyvällä äänellä): Tullia, tulitukka! — (Hilliten
itsensä.) Ojenna minulle toinen kätesi! Ja poikani Sextus ojentaa
minulle toisen. — (Suurimmalla ponnistuksella.) Kas niin! Ja nyt kohti
tuntemattomia kohtaloita. (Vaeltavat hitaasti vasemmalle. _Tullia_ ja
_Sextus_ itkevät ääneen, _Tarquinius Superbus_ kulkee hartiat kumarassa
ja hoippuen kuin vanha ukko heidän välillään. Ukkosta ja salamoita.)

Esirippu.






SHAKKIPELI

Kuvaelma karkelon ja pantomiimin kera



HENKILÖT:

NIILO OLAVINPOIKA, Särkilahden herra. DOMINUS BARTHOLOMAEUS. KUOLEMA.
KIRVES, asemies.

Näyttämö esittää keski-aikaista suomalaista ritaritupaa. Aika:
1400-luku.



Kynttilät ovat sytytetyt. _Särkilahti_ istuu yksin shakkilaudan
ääressä, katsoen välillä tuntilasiin. Kulkuset kilahtavat ulkona. Koira
haukkuu. Pian astuu sisälle _Dominus Bartholomaeus_, hengellisen säädyn
puvussa. _Särkilahti_ rientää vastaan hänelle.

SÄRKILAHTI: Täsmällinen kuten aina, Dominus Bartholomaeus. Pääsin juuri
katsomasta tuntilasia.

BARTHOLOMAEUS kumartaa, hymyilee.

SÄRKILAHTI: Ettehän vaan liene vilustanut itseänne? Matka on pitkä
pappilasta ja taivas on pyryn jälkeen kylmäksi tähdittynyt. Pisara
viiniä, jos suvaitsette?

BARTHOLOMAEUS kohottaa juomasarven huulilleen ja laskee sen takaisin
pöydälle yhtä äänettömänä.

SÄRKILAHTI: Maljanne, ja tervetulemaan! — Kas niin, huomaan jo, että
silmänne palavat shakkipöytään. Kenties voimme heti alottaa. (Istuvat.)

BARTHOLOMAEUS viittaa häntä alkamaan.

SÄRKILAHTI: Aivan oikein, tänään on minun vuoroni alottaa. Teidän
muistonne on pettämätön. (Siirtää.) — Jaa, jaa, kuinkahan monta vuotta
me olemme näin joka lauantai-ilta tässä tuvassa toisiamme vastapäätä
istuneet? Pian neljäkymmentä, luulen minä.

BARTHOLOMAEUS nyykähyttää päätään.

SÄRKILAHTI: Ja niiden vuosien vieriessä on paljon tapahtunut. Monta
hallitsijaa on meillä ollut, monta ystävää on meiltä kuollut, piispat
ja valtaherrat ovat vaipuneet istuimiltaan, sotajoukot toisiaan
vastaan välähtäneet. Tällaista sekasortoa, mikä nykyään Suomenmaassa
vallitsee, emme me sentään vielä koskaan ole kokeneet. Mikä on teidän
mielipiteenne siitä, Dominus Bartholomaeus?

BARTHOLOMAEUS tekee ristinmerkin, siirtää.

SÄRKILAHTI: Tiedän teidän kannattavan Kristian Oldenburgilaista. Suokaa
anteeksi, siinä asiassa eroavat meidän mielipiteemme tykkänään. Minä en
todellakaan ymmärrä teitä. Kaarle Knuutinpoika Bonde on meidän oikea ja
laillinen hallitsijamme.

BARTHOLOMAEUS tekee epäävän liikkeen.

SÄRKILAHTI (kiivastuneena): Eikö? Niin minä tiedän, se on teidän
esimiehenne, piispa Konrad Bitzin ansiota. Hänen valtiolliset
vehkeilynsä ovat monta kirkasta päätä Suomen papiston keskuudessa
sekoittaneet. Mutta että tekin, Dominus Bartholomaeus!... Ahaa, te
tahdotte saada minut kiivastumaan, murhataksenne minulta tuossa yhden
talonpojan? (Pelaavat hetken aikaa äänettöminä.)

BARTHOLOMAEUS siirtää, hymyilee.

SÄRKILAHTI: Ei, minä vakuutan, te ette tule siinä onnistumaan. —
(Siirtää.) Kristian Oldenburgilaisen aika on ohitse. Vaikka Kaarle
Knuutinpoika ei enää ikinä Ruotsin valta-istuimelle pääsisikään, eivät
sen suurmiehet sentään tule Kristian Oldenburgilaista kuninkaaksi
tunnustamaan. Teidän piispanne olisi sen vuoksi parasta luopua turhista
juonistaan, jotka vaan ovat omiaan syöksemään koko isänmaamme varmaan
turmioon.

BARTHOLOMAEUS katsoo ylös korkeuteen.

SÄRKILAHTI: Näen, että te toivotte apua Jumalalta. Ja sitä onkin
tarvis, kautta Maarian, sillä olot eivät enää ole siedettävissä. Vai
mitä te arvelette? Kaarle Knuutinpoika asuu Raaseporissa ja nimittää
itseään Jumalan armosta Ruotsin, Norjan ja Göötainmaan kuninkaaksi.
Piispa Konrad Bitz asuu Kuusistossa ja pitää salaista yhteyttä Kristian
Oldenburgilaisen kanssa. Eerikki Akselinpoika Tott on valtionhoitajana
julki sodassa arkkipiispa Juho Pentinpoika Oxenstjernan kanssa, joka
äskettäin kuuluu Tanskaan paenneen.

BARTHOLOMAEUS ottaa talonpojan.

SÄRKILAHTI: Te saitte talonpojan, mutta minä vakuutan, että se voitto
on käyvä kalliiksi teille, ystäväni. — (Siirtää.) Voisin salaisuudessa
kuiskata teille jotakin: olen juuri saanut tärkeitä uutisia
Tukholmasta. Mutta sormi suulle, Dominus Bartholomaeus, sormi suulle...

BARTHOLOMAEUS tekee puustavillisesti liikkeen.

SÄRKILAHTI (kuiskaten): Tottien ja Kristian Oldenburgilaisen välillä
on puhjennut sota. Eerikki Akselinpojan on pakko nyt kallistua
Niilo Sturen ja hänen johtamansa talonpoikais-liikkeen puolelle. Ja
tiedättekö, mikä on siitä oleva seurauksena? Kaarle Knuutinpoika Bonde
astuu kolmannen kerran Ruotsin valta-istuimelle.

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään, hymyilee.

SÄRKILAHTI: Te ette usko sitä? — Ahaa, te olette kuullut, että Ruotsin
kruunu on jo tarjottu jälleen Kaarle Knuutinpojalle, vaikka hän
erikoisista syistä ei ole suostunut sitä vielä vastaanottamaan? Uskokaa
minua, hän ottaa sen kyllä... Mitä? Te pudistatte jälleen päätänne? Te
hymyilette? Tekin olette kuullut siis?...

BARTHOLOMAEUS laskee sormen suulleen.

SÄRKILAHTI: Se on panettelua, minä vakuutan teille, sen _täytyy_ olla
pelkkää panettelua?... Mitä, Kaarle Knuutinpoika, uljain, ritarillisin
Ruotsin ylimyksistä, ihastunut yksinkertaiseen linnankomentajan
tyttäreen? Kenenkä tyttäreen, sanotte te? Abrahamin, Raaseporin
linnanherran... Hän? Mahdotonta! Kuka? Kaarle Knuutinpoika Bonde? Hän,
jonka ensimmäinen puoliso oli Birgitta Tuurentytär Bjelke ja toinen
Kaarina Kaarlontytär Gumsehufvud?... Ja nyt? Kristiina, Abrahamintytär!
— (Nauraa.) Teidän täytyy myöntää, rakas ystäväni, että tuo on tuiki
mahdotonta! — Mitä? Rakkausko?...

BARTHOLOMAEUS osoittaa sydäntään.

SÄRKILAHTI (nauraa): Kaarle Knuutinpoika ei ole nuori enää. Hän
tietää, mitä hän on omalle arvolleen ja aateliskilvelleen velkapää.
Mitä sanoisi siitä Ruotsin aatelisto? Ja mitä Suomen? Nyt juuri, kun
hän kohta kruunataan kuninkaaksi? Sillä hän kruunataan, olkaa varma
siitä! Eerikki Akselinpoika Tott on jo kokoonkutsunut valtiopäivät
Tukholmaan...

BARTHOLOMAEUS kohottaa kaksi sormea taivasta kohti.

SÄRKILAHTI: Kaikki on Herran kädessä, tietystikin. Mutta niin totta
kuin minä aion voittaa tämän pelin ... katsokaa, nyt alotan minä
hyökkäykseni ja uhkaan heti kuningasta. Shak!

BARTHOLOMAEUS siirtää, hymyilee.

SÄRKILAHTI: Te ette usko sen onnistuvan?... Hyvä, minä ehdotan pientä
vedonlyöntiä teille. Te pelaatte mustilla, minä valkoisilla. Musta
kuningas olkoon Kristian Oldenburgilainen, valkea Kaarle Knuutinpoika.
Jos musta voittaa, lupaan minä heti yhtyä piispanne Konrad Bitzin kera
Kristian Oldenburgilaisen kuninkuutta kannattamaan. Samoin lupaatte te,
jos valkea voittaa, yhtyä minuun ja tervehtiä ilolla ... huomatkaa,
Dominus Bartholomaeus, oikealla, rehellisellä sydämen-ilolla, Kaarle
Knuutinpoika Bondea ainoaksi lailliseksi hallitsijaksenne, sekä olla
hänestä enää mitään kurjia kulkupuheita uskomatta. — Kuinka on?
Suostutteko?

BARTHOLOMAEUS nyykähyttää päätään.

SÄRKILAHTI: Hyvä. — Shak!

BARTHOLOMAEUS siirtää.

SÄRKILAHTI: Shak!

BARTHOLOMAEUS siirtää.

SÄRKILAHTI: Mitä te aiotte? Te uhraatte juoksijan? — No niin, minä otan
kyllä, niitä tarjotaan. (Ottaa juoksijan.) — Ah!

BARTHOLOMAEUS ottaa kuningattaren.

SÄRKILAHTI: Siinä menetin minä kuningattareni. — Mutta minä saan
uuden... Katsokaa: minun talonpoikani tuolla ovat jo pitkälle ehtineet.
(Pelaavat hetken aikaa äänettöminä. Kynttilät hämärtyvät. Kulkuset
kilahtavat pihalla jälleen. Koira haukkuu. _Kuolema_, viikatemiehen
haamussa, ilmestyy ovensuuhun.)

BARTHOLOMAEUS nousee.

SÄRKILAHTI (katsoo häneen kummastuneena): Kuinka? Voitteko pahoin?

BARTHOLOMAEUS viittaa ovelle päin.

SÄRKILAHTI: Mitä? Te aiotte lähteä? Mahdotonta! Kesken peliä? Tätä ei
ole vielä koskaan meidän shakkitoveruutemme aikana tapahtunut.

BARTHOLOMAEUS hymyilee surullisesti.

SÄRKILAHTI: Te voitte siis todellakin pahoin? Mutta eihän teidän
sentähden toki liene pakko yön selkään lähteä... (Hymyilee
leikillisesti.) Myöntäkää, että tuo minun viimeinen siirtoni oli omiaan
saattamaan vatsanväänteitä teille. Niin, niin, te pelkäätte Kristian
Oldenburgilaisen puolesta...

BARTHOLOMAEUS tekee avuttoman liikkeen.

SÄRKILAHTI: Että te voitte hiukan pahoin, sen voin minä ymmärtää. Mutta
että te voisitte _niin_ pahoin, että me emme voisi jatkaa peliä, sitä
minun, suokaa anteeksi, Dominus Bartholomaeus, on luvalla sanoen vaikea
ymmärtää... Kuinka? Jättää kesken shakkipeli? Mitä te ajattelettekaan?
— Tiedättekö, rakas ystäväni, _jos minä olisin teidän sijassanne,
nousisin minä vaikka kuolinvuoteeltani pelaamaan vielä viimeisen pelin
teidän kanssanne_. (Kuoleman viikate kohoaa vitkalleen.)

BARTHOLOMAEUS astuu tuskallisena askeleen ovelle päin.

SÄRKILAHTI: Kuinka? Te aiotte todellakin lähteä? — (Tyytymättömänä.) Te
olette siis sairas? Mutta jos te olette niin sairas, teidän on paras
jäädä tänne yöksi.

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään.

SÄRKILAHTI: Te ette tahdo? Sallikaa minun sanoa teille: teidän lähtönne
näyttää sangen merkilliseltä. — No niin, minä tahdon uskoa, että joku
äkillinen pahoinvointi on kohdannut teitä. Mutta jos te vielä olette
niin voimissanne, että te ylipäänsä jaksatte lähteä pappilaan, pyydän
teitä uhraamaan vielä edes viisi minuuttia minulle ja shakkipelillemme.

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään, osoittaa tuntilasiin.

SÄRKILAHTI: Kolme minuuttia! Minä omasta puolestani lupaan siirtää
nopeasti.

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään.

SÄRKILAHTI: Kaksi minuuttia!

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään.

SÄRKILAHTI: No, minuutin te voitte ainakin myöntää minulle? Tahdon
todistaa olevani oikeassa.

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään yhä hätäisempänä.

SÄRKILAHTI: Ettekö sitäkään? — (Yhä suuttuneempana.) Huomatkaa: minä
pyydän meidän vanhan shakkitoveruutemme nimessä. Ja minä sanon, että
ellette te, Dominus Bartholomaeus, nyt heti myönnä itseänne voitetuksi,
on tämä oleva viimeinen peli, mikä minulla on kunnia pelata teidän
kanssanne.

BARTHOLOMAEUS nyykähyttää päätään hänelle.

SÄRKILAHTI: Te myönnätte? (Ystävällisesti.) Niin, teidän asemanne
oli todellakin epätoivoinen. Katsokaa itse: siitä ei ole enää mitään
pelastusta.

BARTHOLOMAEUS kumartaa jäähyväisiksi.

SÄRKILAHTI (tarttuen hänen käteensä): Te ette siis tahdo jäädä yöksi
meille? — Mitä? Teidän kätenne on jääkylmä! Dominus Bartholomaeus...
Ja teidän silmänne sulkeutuvat! Te horjutte, te kaadutte ... sallikaa
minun tukea teitä.

BARTHOLOMAEUS nojaa häneen.

SÄRKILAHTI (kasvavalla kauhulla): Herra Jumala! Tehän olette kalman
kalpea kasvoiltanne. Jaksatteko puhua enää? Mitä? Ettekö? Teidän
huulenne sinestyvät... Te kuolette, te olette jo kuollut. Teidän
sydämenne ei lyö enää. Ah! Nyt vasta huomaan: ettehän ole koko aikana
puhunut sanaakaan!

(Kuoleman viikate välkähtää. Näyttämö pimenee. _Dominus Bartholomaeus_
ja _Särkilahti_ katoavat. Kulkuset kilisevät ulkona. Koira haukkuu.
Sitten hetkisen syvä hiljaisuus.)




KARKELO JA PANTOMIIMI.


Juhlamarssi raikahtaa. Neljä asemiestä, soihdut peitsenkärjissä,
astuu sisälle ja asettuu kuhunkin huoneen neljään nurkkaan. Heidän
jäljestään neljä ritaria asettuen heidän vierelleen, niin että
ovensuusta näyttämö-partaasen kummallekin puolen huonetta kaksi riviä
muodostuu. Jälleen sisälle neljä airutta, jotka asettuvat ritarien
vierelle. Kaikista edellisistä on kaksi mustaa, kaksi valkeata. Mustat
ovat asettuneet oikealle, valkeat vasemmalle, asemiehet (tornit)
äärimmäisenä.

Airuet puhaltavat torviinsa, Valkea kuningas ja valkea kuningatar
tulevat ja asettuvat valkean rivin keskikohdalle, kaikkien ritarien
syvästi kumartaessa. Airuet puhaltavat jälleen. Musta kuningas ja
musta kuningatar tulevat ja asettuvat oikealle edellisiä vastapäätä.
Kuninkaat tervehtivät toisiaan miekoillaan.

Kuninkaiden jäljestä kahdeksan paria talonpoikaisrahvasta, poikia ja
neitoja, neljä mustissa, neljä vaaleissa puvuissa; asettuvat kahteen
riviin edellisten eteen. — Kansan karkelo.

Talonpoikais-parit hajaantuvat. Mustat ja valkeat asemiehet vaihtavat
paikkojaan. Airuet rientävät edes takaisin näyttämöllä saattaen sanoja
kuningasten ja ritarien välillä. Ritarit astuvat esiin. — Miekkatanssi.

Osa esiintyvistä on siirtynyt perälle. Rivit ovat harvenneet, jälelle
on jäänyt vain joku asemies, ritari ja rahvaan edustaja. Mustia seisoo
vaikeiden puolella ja valkeita mustien. Hetkisen näyttää täydellinen
hajaannus ja sekasorto vallitsevan. Kuninkaat ja kuningattaret astuvat
esiin. — Menuetti.

Valkea kuningatar pyörtyy. Hänen kruununsa putoaa. Ritarit ja
asemiehet rientävät häntä tukemaan, valkea kuningas näkee valkean
talonpoikaistytön mustien äärimmäisellä sivustalla oikealla, kruunaa
hänet entisen kuningattaren kruunulla ja jatkaa tanssia taukoamatta.
Kansa puhkeaa riemuhuutoihin. — Soihdut sammuvat, näyttämö pimenee.
Koira kuuluu ulkona haukkuvan harvakseen.

Näyttämö valkenee. Kynttilät palavat kuin kuvaelman alussa.
_Särkilahden herra_ istuu shakkilautansa ääressä, pää kätten varaan
torkahtaneena. _Kirves_ astuu sisälle kiireesti.

KIRVES: Herra Niilo! Herra Niilo! Herätkää! Tulen juuri pappilasta...

SÄRKILAHTI (herää huudahtaen): Dominus Bartholomaeus! — Missä hän on? —
Luulen hiukan uinahtaneeni.

KIRVES: Dominus Bartholomaeus on kuollut.

SÄRKILAHTI: Kuinka? Hän kuoli todellakin? Hän ei siis ehtinyt kotiin?

KIRVES (katsoo häneen): Minä en ymmärrä, mitä herra Niilo tarkoittaa.
Tietysti hän kuoli kotiin. Dominus Bartholomaeus ei ole ollenkaan
liikkunut tänä päivänä huoneestaan.

SÄRKILAHTI: Mitä te sanotte? Ei liikkunut! Mahdotonta! Hän oli täällä!
Hän pelasi minun kanssani.

KIRVES: Milloin?

SÄRKILAHTI: Nyt juuri. Mutta sitten kohtasi äkillinen pahoinvointi
häntä...

KIRVES (vakavasti): Te olette nähnyt näkyjä, herra Niilo. Dominus
Bartholomaeus ei pelaa koskaan enää. Hän on kuollut. Kuollut omassa
vuoteessaan.

SÄRKILAHTI: Kummallista! — Voitteko sanoa, millä hetkellä hän kuoli
siis?

KIRVES: Hän veti viimeisen henkäyksensä juuri lähtiessäni pappilasta.
Tulen suoraan sieltä. — Muuten on minulla tärkeitä uutisia kerrottavana
teille, herra Niilo.

SÄRKILAHTI (kuin itsekseen): Kummallista! Kuinka voi kuolla kesken
kerran alotetun shakkipelin? — (Kuin heräten.) Mutta kenen kanssa minä
pelasin sitten? Kuka istui tuossa minua vastapäätä? Kuka siirsi! Tehän
näette itse: peli on keskeneräinen.

KIRVES: Te olette pelannut yksin tahi hänen haamunsa kanssa, herra
Niilo. — Mutta minä en tuo teille terveisiä vain pappilasta, mutta
myös Turusta ja Tukholmasta. Poikani palasi tänä aamuna sieltä ja minä
riensin heti teidän kanssanne neuvottelemaan...

SÄRKILAHTI (häntä kuulematta): Hän nousi siis todellakin
kuolinvuoteeltaan! Hän tahtoi tulla vaikka haudan tuolta puolen,
täsmällisesti, täyttämään lupaustaan. Uskollinen Dominus
Bartholomaeus...

KIRVES: Herätkää, herra Niilo, herätkää! Te puhutte itseksenne, te
näette olemattomia. — Kuunnelkaa minua! Asia koskee koko Suomen
aatelia. Kaarle Knuutinpoika on lähtenyt Raaseporista...

SÄRKILAHTI (säpsähtäen): Mitä?

KIRVES: Hän on nyt juhlallisesti julistettu Ruotsin kuninkaaksi.
Eerikki Akselinpoika Tott on luopunut valtionhoitajan virasta ja saanut
koko Suomen läänityksekseen. Kristian Oldenburgilaisen pyyteet Ruotsin
kruunuun nähden ovat ijäksi rauenneet.

SÄRKILAHTI (kuiskaten): Ja tuo nainen?

KIRVES: Kuka?

SÄRKILAHTI: Kristiina Abrahamintytär?

KIRVES: On seurannut Kaarle Knuutinpoikaa Tukholmaan. Sanotaan hänellä
olevan hyvät toiveet valta-istuimelle.

SÄRKILAHTI: Niinkö? — (Kuin itsekseen.) Dominus Bartholomaeus! Siinä
tapauksessa lienee parasta, että julistamme _remis_'ksi tämän pelin.

(Kaataa shakkipelin. Samassa retkahtaa hänen päänsä taaksepäin. Hän
kuolee ja jää jäykistyneenä nojatuoliinsa istumaan.)

KIRVES (kumartuen hänen ylitsensä): Herra Niilo! Herra Niilo! —
Kuollut. Suuri shakkimestari tuolla ylhäällä on siirtänyt samalla aikaa
laudan ulkopuolelle vanhat vastapelaajat.

(Ristii kätensä äänettömään rukoukseen. Katoolisen kuorolaulun sävel
näyttämön ulkopuolelta täyttää ilman.)

Esirippu.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78445 ***