*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78601 ***

NUORUUDEN MUISTOKSI

Viisikymmenta runoa

Kirj.

ALPO NOPONEN

Helsingissä,
E. W. Pönkälä kustannuksella,
1912.

SISÄLLYS:

I.

Nuoret. »Suomalainen Nuija» nimiselle ylioppilasyhdistykselle.
Jos väsyy vanhat soutajat.
Markus Kurtius.
Muisto.
Mahdoton ratkaista. Kansallismielisen Nuorisoliiton kesäjuhlaan Ilmajoella 1912.
Suokoon taivas nousuvuoden!
Kolme luotetta. Katkelma.
Tunne ja teot. Kirjotettu »Heimolan» vihkimisjuhlaan 19/11 1910. Lausunut Iida Aalberg.
Midianilaisten erämaissa.
Vuosisatojen yö.
Veljen muistopäivänä. Laulettavaksi.
Keväällä 1900.
Koulupihalta.
Viimeinen viesti suomalaisella postikortilla.
Kansan edustajille.
Imatran ääni.
Simson. (Fröding).
Suomalaisen työväen laulu.

II.

Kolkon pyhimys.
»Nouse ja käy!»
Uudenvuodentoivotus.
Kyyhkyset ja rotat.
Kristiina kuningattaren jouluyö. (Verner von Heidenstam.)

III.

Suomen nainen. [Savonlinnan tyttökoulun 50-vuotisjuhlaan.]
Sarkatakki.
Maaliskuun päivänä.
Koti
Kotiemme rakentajat. (Suomen Rakennusmestariliitolle.)
Runottaren tupa. [Kirjotettu teatteritalon hyväksi vietettyyn arpajaisjuhlaan Helsingissä 6/3 1898.]
Laulajain marssi Kirvun lauluseuralle omistettu.]
Pohjan kesä.
Näköalani.
Talven saapuessa.
Ruusun umput.
Näkymättömät kädet.
Ihmissydän.
Tikitin takitin kello käy... (Pojalle, joka sai kellon joululahjaksi.)
En ilohon luota, en murheeseen.
Nauroin ja itkin.
Jaakobin tunnustus Raakelille.
Kuningas Eerik. (C. Snoilsky.)
Mikä on kohtaloni.
Sua etsin.
Keinutuoli.
Eräässä toverijuhlassa.
Koulusta eroaville.
Kun joulu on.
Tervehdys kotiseudulle. Kirjotettu Heinäveden laulujuhlaan, juhannuksena v. 1911.

I. Nuoret.
»Suomalainen Nuija» nimiselle ylioppilasyhdistykselle.

Mont' elämässä kalleutta on:

vapaus, kunto, maine, mielen suoruus

ja neron lahjat, hetket nautinnon,

mut kalleinta on toivorikas nuoruus.

Ei yksin vuoksi lemmen unelmain,

ei haavekuteen kultaisien vöitten,

vaan kevät-voimain vuoksi uhkuvain,

joiss' alkujuuri suurien on töitten.

Niin, nuoret omistavat maailman;

ei tyrannien sortovaltikalla,

vaan vallalla sen hengen mahtavan,

mi syvyyksistä pimeyden alla

maan vankan nosti luomisvoimillaan,

loi sille elämän ja määrän luki,

sen taivaalle toi päivän paistamaan,

sen kummut yrttiin, kukkasihin puki.

Siis tinkimätön »terve» nuorilleni

He vanhaan leiliin uuden viinin valaa.

Kun kulkee he, niin liekki kaunoinen

ylitse harmaan tuhkakentän palaa.

He voivat sen, mit eivät vanhat voi.

He murtaa läpi vastuksien vuorten;

se työ jos heille harmaat kutrit soi,

on tiekin auki vastaisien nuorten.

Nää iloitkoot! Työt uudet odottaa

taas heidän kättään, mieltä innokasta;

ei mikään aika, mikään kansa, maa

voi nuorten puoleen laata katsomasta.

Kun epätoivo toisten tarmon lyö,

niin kestää vielä nuorten uljas usko,

ja vaikka laaja levittäikse yö,

siin' uuden päivän lupaava on rusko.

Yks oikeuden kauppaa harjottaa,

ja toisen sokaa suosio ja kulta,

mut lahjomatta aina leimuaa

nuor' rinta pyhän kiivauden tulta.

Muut harkitsevat lahjaa antaissaan;

he suovat sen, mi selvän hyödyn kantaa,

mut nuoret eivät tingi milloinkaan,

he antaa kaikki, itsensä he antaa.

Se ainoa ei nuorten uhraus,

mi heimon rakkaan auttoi ahdingosta,

kun kuiluun syöksee nuori Kurtius

tai Hellaan pojat seuraa Deksiposta.

Tuoss' astuu maamies jälkeen auransa...

Kivikko maa, ja turpehet on tiukat.

On työläs raataa uutispeltoa,

ja vanhuksella voimat ovat niukat.

On jalka raskas, vanhus huoahtaa:

»Ois huomenna jo kylvöpäivän aatto!»

Mut poikansa hän silloin nähdä saa.

Tää tulee, lausuu: »Lepää, rakas taatto!»

Nyt uudet voimat työhön tarttuvat,

ja kova pelto kuohtuu viipymättä;

kun tähkät siinä aaltoo armahat,

niin vanhus siunaa pojan nuorta kättä.

Näen tiedemiehen luona pöytänsä.

On kesken ijän tutkimusten summa.

Mut sammumass' on häitä kynttilä,

yö lankee päälle pelottavan tumma.

Hän painaa päänsä epätoivoissaan...

Mut kasvot lauhtuu tuskan katkeroimat,

kun valmihina työtä jatkamaan

jo heti nuorten virkeät on voimat.

Ja kolmas tuossa, uuras matkamies.

Hän etsii suurta ihmisyyden majaa,

miss' aina viluun lämmin olis lies

ja täyteen luotais onnen mitta vajaa.

Nyt kaukana hän vielä siitä on,

mut kohta hälle vartija jo soittaa,

ja turha loppu elon taistelon

se kuoleman voi hältä katkeroittaa.

Vaan kun hän näkee, kuinka nuoriso

taas luottain alkaa uuden pilgrim-retken,

on niinkuin määrä löydetty ois jo,

se tyydytys on pyhä viime hetken.

Niin suvut täällä seuraa toistansa,

kaikk' alaspäin ne elonvirtaa soutaa;

mut aamusta on matka kauneinta,

sen kirkasta me ihailemme poutaa.

Kun väsyneinä vanhat painuvat

taa rannan, missä päättyy näköpiiri,

niin sijalla on nuorten armeijat

edellä toivon seppelöity viiri.

Jos väsyy vanhat soutajat.

Jos väsyy vanhat soutajat,

heit' ällös, nuorukainen, soimaa,

tuo työhön jäntees joustavat,

suo airon ponsiin nuorta voimaa!

Tuo kevään koivut keulahan

ja kaariin tuomen lehvät nouda

ja helmaan toivon valkaman

niin venhe seppelöity souda!

Markus Kurtius.

On aika ankara Roomassa.

Kun kuumehöyryjä rotkot syvät

taas luovat Tiberin tienoilla,

niin ilman ainekset myrkyttävät.

Maan turvan, uljahan Kamillon,

pois rutto kauhea vienyt on.

Se antaa intoa etruskeille;

he laumoin tulvivat Rooman teille,

he jälleen kaupungin saartaa, salpaa,

sen muurten luona he hijoo kalpaa.

On auki temppeli Januksen,

ja kättä vääntäen, auki hapset,

käy sinne kulkue neitojen,

siell' itkee äidit ja itkee lapset;

mut kaksikasvoinen jumala

ei naisten tuskasta lainkaan huoli,

ja miehet vailla on tarmoa,

kun parhain sankari heistä kuoli.

Ja lisäks angen ja onnettuuden

syyn kasvaa saa pian kauhistus,

suo tulla Jupiter turman uuden.

Pajassaan suuttuvi Vulkanus;

sen raivo hillitön ruhjoo maata

niin Rooman forumin halkaisten,

Kapitoliumilta ettei saata

nyt päästä luo Palatinuksen.

Tuo kita kauhea manalan,

mi auki keskell' on kaupunkia,

on kammo suurempi kulkijan

kuin koko mahtava Etruskia,

sen joukot muurien ulkopuolla

ja ruttokaasut Suessan suolla;

siit' uhkaa furiat kauhistavat,

jotk' ihmisverestä siitti maa

peloksi tahratun omantunnon,

vaan jotka, oikein kun raivoavat,

myös aikeet puhtahat, parhaan kunnon

voi vihan vimmassa kukistaa.

Nyt luokse Augurein kansa kulki:

»Te, joiden tahdolle jumalten

salaiset neuvot on suotu julki,

oi, vastatkaa, joko Roomallen

ne sääsi kauhean kukistuksen,

tai miksi hirveän manan uksen

ne loivat auki sen keskellen?»

Ja Kapitolium-kummulle

nyt käyvät ilmojen ennustajat,

ja taivaslaen, sen laajat rajat

niin tyystin tutkivat siellä he.

He tarkkaa lintujen lentoa

ja kaakotuksia pyhäin kanain,

he vartoo syntyä ennussanain;

ne onkin kohta jo valmiina.

Näin lausuu Augurit: »Hekate,

yön synkän henki ja kauhistuksen,

hän vannoi tuhoa Roomalle.

Hän yllyttänyt on Vulkanuksen

ja kaikki jumalat alla maan

meit' ahdistelemaan kauhuillaan.

Vaan Rooman miesten ja Rooman naisten

tää viha kauhea manalaisten

se voitettava on lemmellä;

ja taivaan haltijat suuret, hyvät

meit' auttamaan heti ilmestyvät,

sen äsken päätti he pilvissä.

On kita auennut hornan yöstä,

mut roomalainen jos siihen syöstä

voi sen, mi kallehin hälle on,

niin kuilu saatu on täytetyksi,

ja Rooma jälleen on ehjä, yksi

kuin kylki marmorikallion.»

Nyt Markus Kurtius esiin astui,

nuor' uljasryhtinen patrisi,

ja monen kuulijan silmä kastui,

kun selkein äänin hän lausuvi

»On henki, elämä mulle kallis

ja nuoruus, kultaiset hetket sen;

on Rooma kalliimpi, sit' en sallis

kukistaa henkien kateiden.

Kun kallehinta en antaa saata,

en Roomaa, armasta isäinmaata,

min elää täytyy ja kukoistaa,

niin kelvatkohon, sen pyynnön hartaan

ma huudan puolehen jumalten,

se, jok' on kallehin jälkeen sen!

Te, kansalaiset, luo kuilun partaan

nyt käykää, henget mun uhrin' saa.»

Ja kohta tuonelan jumalille

hän nuoren henkensä vihkivi

ja ratsun korskean noutaa, sille

hän seppelöitynä istahti.

Ja silmät säihkyen innostusta

ja aamun kirkkaus otsallaan

hän kiitää ratsulla kitaan maan,

ja umpeen painuvi kuilu musta.

Kuin kylki marmorikallion,

jot' ei voi särkeä myrskyn laine.

niin ehjä, vankka taas Rooma on.

Siell’ elää ainian urhon maine

ja kansan sillä on siunaus.

Se parhain palkka on jokaiselle,

ken isäinmaalle, sen ehjyydelle

kaikk' uhraa, kuin teki Kurtius.

Muisto.

On muisto kansalaisten jaloin

niin kirkas, ylhän-kuulakka

kuin taivaanholvi; tähtivaloin

mi kaartuu korkeudessa.

Luo jalon kansalaisen muisto

niin hartautta mieleemme

kuin temppeli tai pyhä puisto,

kun juhla-aamuin näemme ne.

Me yllä parhaat juhlavaatteet

avaamme portin malmisen,

pois kaikki halvat arki-aatteet

sen ulkopuolle heittäen.

On jalon muisto niinkuin tuli,

mi kuonan meistä puhdistaa,

sen tieltä mielen nurjuus suli,

se nöyryyttää, se nostaltaa.

Se hohtava on käskynsana:

»Mi velvollisuus on, se tee!»

Ja armaana ja ankarana

se vapauttaa ja tuomitsee.

Se herttainen on liekki yössä

ja puhteen kaunis kynttilä,

se innostuttaa meitä työssä,

vie painon päivän helteeltä.

Se arvokas on aarre meille

ja kulta tummentumaton;

kun muu on mennyt turman teille,

se rikkautemme vielä on.

Mahdoton ratkaista.
Kansallismielisen Nuorisoliiton kesäjuhlaan Ilmajoella 1912.

Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,

minä aikana ihminen kaunein on...

Valokummulla suojatun kotimäen

hänen lapsena leikkivän ensin näen

sinitaivaan puhtaus silmissään,

sulot kutrit kullasta ympäri pään.

Elon nuoren siinä on aamunkoi,

jota päivä kaukainen purppuroi.

Hän on ystävä tähtien, enkelten,

hän on kevään kaunehin kukkanen,

hän on toivon nouseva, vihryt saari,

hän on auringon hohde ja sateenkaari.

Hänt' aina ma katselen ihailuin,

väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:

Hän kaunis on, min' en tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

* * *

Minä nuorukaisena sitten saan

hänen nähdä rientävän maailmaan.

On toiveita täysi ja uljas hän,

hän uhkuvi voimia elämän;

viel' otsalla kirkkaus aamuinen

kuin sankari käypi hän riemuiten,

on poskilla verevä rusko,

poven täyttää luottamus, usko.

Hän seppelöidyllä purrellaan

elonvirtaa valmis on laskemaan,

meren aavan hän etsivi selkää,

ei kareja, myrskyä pelkää.

Sen tehdä, mi toisilta kesken jää,

sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,

sen tahtovi hän, se on määränpää;

hän sen saavuttaa tahi kaatuu.

Kun silmänsä näen mä säihkyvän,

kun uhrauksiin on valmis hän,

hän kaunis on, min' en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

* * *

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.

Häll' on elämän vakavuus kasvoillaan;

hän taistelee ja hän tekee työtä,

tuul' enemmän vastahan käy kuin myötä.

Hänen matkan varrella ainiaan

on pakko hillitä purjeitaan,

sillä keskellä kuohuvan aallokon

hänen pieni purtensa vaarass' on.

Elo pettää niin monet toivehet,

monet kuihtuvat kesken kukkaset;

minne kylvää hän, siitä toinen niittää,

häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,

joka riemu murehen myöskin tuo,

valohetket kaikki ne varjon luo.

Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,

kun huolen jälkeen sai huolta uutta;

hän onnen iskuista maass' on maannut,

mut kilvoituksista vain ei laannut,

kun toipui, riensi hän taistoon samaan

ja oppien itsensä unhottamaan

hän velvollisuuttansa täyttäen

niin siirtyi päivästä toisehen.

Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,

mut jalouden leimankin antaa työ.

Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien

ja huokaa hetkisen laidassa tien,

hänen katseessansa ja piirteissään

näen jälkiä kestetyn myrskysään,

näen suuren, ylevän ilmehen,

joka uhmii oikkuja hetkien,

jopa sortuessakin vielä on

luja pantti voittoisan taistelon ...

Hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

* * *

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,

pää harmaana, hartiat kyyryssä;

ovat kasvot ryppyiset, silmiss' on

valo lauhtunut ilta-auringon.

Tuoss' sauvan turvissa astuu hän,

ja hän näyttää alati miettivän

tien kulkua kummuilta lapsuuden

sen loppuun, hautojen äärehen.

Hän matkan tappiot, harhailut

on kaikki tyynenä kuitannut.

Kun elon vaihtelevaiset kuvat

taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,

hän niitä katsoo ja hymyää:

»Niin, unta vain oli kaikki tää!»

Hän lepää töistään ja odottaa

vain tuonen airutta kutsuvaa,

ja niin hän taipuu sen vietäväksi

kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.

Ja armaat lapsuuden muistelmat

ja nuoren unelmat uhkeat,

ja parhaat hedelmät miehuustyön

hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,

jota kantain käypi hän tähystäin

unelmainsa uusihin maihin päin.

Kun kilvoituksien raueten

−ja−haudan−vuotehen aueten−

hän kunniaseppele ympäri pään

käy luottavaisena lepäämään,

hän kaunis on, min' en tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Suokoon taivas nousuvuoden!

Ei unhottaa voi synnyinmaata

mies vakaa vuotta alkaissa,

ei rukouksistansa saata

pois sulkea sen onnea;

siis nouskoot puhtaat suitsutukset

nyt alttareilta sydänten,

ja kuulkoon Suomen huokaukset.

Hän, kansain Isä ylhäinen!

Vaan liikaa älkää toivotelko,

sen verran vain kuin kohtuus on:

kun mielestämme poistuis pelko

ja epäröintä ponneton;

kuin vainiolt' ei koura kadon,

ei rae, halla viljaa veis,

vaan, kantain kaunihimman sadon,

se päivän alla aaltoileis;

Ei pettäis pelto kyntömiestä,

vaan mitan kukkuralleen lois,

ei hartioille pantais iestä

sen raskaampaa kuin kantaa vois;

kun valtikkaa vain hoitais armo,

ja totuus ohjat pitää sais,

ja miehiemme vankka tarmo

sumusta meidät johdattais;

sais kansa ruhtinaalta hoivan,

ois turva luja luottamus,

ja epäluulon katkeroivan

hajoittais raitis tuulahdus,

ja palatsit ja linnat kuulla

vois ääntä kansan pienoisen,

vaikk' emme liehu sydän suulla

tai pöyhitsele kerskuen;

ja että kuva kalliin maamme

vain eheämmäks kirkastuu,

ja vaikka vaiheet mitkä saamme,

me seisomme kuin vankka puu,

mi, taivuttuaan myrskyn tullen,

taas latvan uljaan nostattaa —

Niin, taivas nousuvuoden sullen

nyt suokoon, armas kansa, maa!

Uudenvuodenpäivänä 1899.

Kolme luotetta.
Katkelma.

Altain vuoristo. Suomen suvun suuri tietäjä Osmo istuu kallioilla. Takana ja sivuilla jylhät vuoret.

Osmo.

Oudostellen, vanha Osmo,

katselet ajan kulua,

kun koko sukusi suuri,

heimo kuuluisa Kalevan

tutut nuotiotulensa

heittänyt on hiiltymähän,

virrat kaunihit, kalaiset

hylkäs yksin hyrskymähän,

antinensa metsät aavat

jätti tuulien tuvaksi,

vuoren rintehet vakavat

ilvesten ilosi joiksi.

Mikähän vetävä voima

iltaruskossa asuvi,

kun sen luo haluvi heimo?

(Katsoo vasemmalle).

Suomi, sorja tyttäreni!

Hänkö heittävi hyvästit?

Suomi-neito

(saapuen vasemmalta Osmon luo).

Kulkeissa kuvetta vuoren

kiven korkean kukulta

kusakoissa kultaisissa,

hopeaisissa helyissä

Päivätär pakisi mulle:

»Kauan et Kalevan lapsi,

Suomi-neitonen sorea

näillä ilmoilla iloitse,

kulje näillä kunnahilla.

Meren läntisen lähellä,

liepehellä laajan Pohjan

vartovi varattu maasi,

milloin välkkyen vesinä

kukkakumpujen välistä,

milloin hohtain kuin hopea

alla tähtien tuhanten.

Sinne jo samoa, Suomi!

Kullat hohtavat kedolle,

haavan oksille hopeat

eeltä siuon seulomahan,

että seutuhun sulohon

sydän kiintyisi sinulta.»

Niin hän haastoi ja hävisi.

Osmo.

Kuultuasi kutsun moisen

mitä mielessäs kytevi?

Suomi-neito.

Olen kuin keväinen pääsky,

jolle Pohjolan periltä

suvituulet tuoksahtavat,

tai kuin taimen tyynen lammen,

jolle kuuluvi kohina

kosken kukkulantakaisen.

Kuink' on sun, isäni Osmo?

Osmo.

Olen kuin haapa huolainniekka,

lehdet tuulehen lähetän.

Suomi-neito.

Seuraisit minua sinne,

tuohon maahan mairehesen?

Osmo.

Runko lehtien mukana,

kanto puuta kaadettua!

Suomi-neito.

Oudon maailman oville

lähtevätä lastas neuvo!

Katsehes terävä tunge

halki aikojen hämärän,

kerro kohtalot tulevat,

au'o arvat vastaisuuden!

Kuinka on käyvä kasvattisi,

miten Suomi suoriaapi

varatuista vaiheistansa

meren läntisen lähellä,

liepehellä laajan Pohjan?

Jos ma uhkuhun uponnen,

meren jäälle jähmettynen,

sortunen sutosen suuhun,

karhun kauhean kitahan;

tahi soisko suuri luoja

Suomelle suviset päivät,

lauhat tuulet lapsillesi,

sois sen ilmoja ihata

vapahana vieriskellä,

rannoilla rakastetuilla

kuulla käen kukkumista,

kuusen kultaisen humua,

kieltä kantelon kotoisen?

Kerro, kultainen isäni,

syrjähän nyt syökse verho!

Osmo.

Sitä en taida, tyttäreni.

Ei Ukko ylijumala

salli ihmenon ikinä

kammiohon kurkistella,

jossa juovat kohtalomme

kaikkiviisas on kutonut.

Sokkona ei siltä huoli

mannun lapsen matkustella;

niit' on luotteita lujia,

pysyväistä pontta monta,

jotk' ovat aina onnessamme

paraimmat peränpitäjät,

johtavat jalosti myöskin

ajan aatkelan ylitse.

Suomi-neito.

Ilmoita, isäni, mulle

näistä luotteista lujimmat!

Osmo.

Kolme luotetta lujana

turvanas on, tyttäreni.

Jos ne heitti sun hädässä,

silloin on kadonnut kaikki,

surma Suomeni tavannut.

Suomi-neito.

Mitkä on ne kolme? Kerro!

Osmo.

Yks on taimi taivahasta,

siemen siunattu jumalan,

joka on maahan juurrutettu,

ihmis-sieluhun syvennyt,

kohonnut pyhäksi puuksi,

luonut herttaisen hedelmän.

Elon yössä eksyneelle

on se tähti tuikkavainen,

korpehen kadonnehelle

lämpöinen luvattu liesi,

hyljätyn ja heikon hoiva,

turva tuskien alaisen,

haavat hellästi sitovi,

viihtävi vihaiset mielet;

polttehelle raivon rinnan

on se lääke lievittävin,

tunnon paiseille pahoille

suistava sula metonen.

Kaikki muut kun ponnet petti,

silloin siihen sa kurotat

niinkuin hukkuva hädässä

köyden päähän katsottuhun;

ja kun maan matalan lapsen

katse tuskissa tähyten

sumuhun on sammumassa,

tämä luote luottamusta

korvahan sen kuiskuttavi,

että on elämä vielä,

toivo tähtien takana

tuonen virran tuolla puolen.

Toinen on maassa muovaeltu,

perus pantu taivahassa;

se ei lahjoja lähesty,

polvistele puolueita,

siitä on saanut suojelijan

etu orvon onnettoman

sekä riista rikkahankin.

Peto polkea sen voipi,

luonnon voimat lyövät rikki,

vaan ei kuoleva kukana

siihen kostotta kajoa;

kalliona kaatui päälle

juuriensa jäytäjälle,

ken sen huolti horjumahan,

taitteli omat tukensa;

heimokuntien kukoistus

seurasi sen suosimista,

vaan sen käskyn kiertäminen

tuotti turmiot tuhannet.

Jos se luote lonsiavi,

jos se ponsi ei pitäne,

silloin on susilla valta,

horna herraksi ylennyt.

Kolmas, lapsi kansanhengen,

herui helteistä sydänten,

innon läksi lietsimistä;

siivin liitävi lehossa,

yli suon kuin myrsky soipi,

luopi hongat huojumahan,

vaappumahan vahvat vuoret;

vaan kuin hiljainen hyminä

vierivi se viihdytellen

aaltoja asettuvia.

Kastenurmikon keralla

rannalla selän sinisen

kerkeyttä kesyen surren

kylpevi se kyynelissä,

mutta vinkuissa vihurin,

rajutuulen raivotessa

nousevi kuin nuori karhu

uhmimahan uhkasäätä;

kehän kultaisen kutovi

päähän urhon uljasmielen,

väärän sortajan sitovi

hihnalla häpeäpaalun;

katehinen kansansyöjä

ei sen soisi elpyväksi,

sukukunnan suosijasta

vara siin' on vastaisuuden;

se on palkeista parahin,

kun on ruostunut rovio

liekkimähän lietsottava,

tuli loistava takassa,

joka yöhyen ylitse

perhettä pitävi yllä;

ja jos viikon valvominen,

kauan kestävä kidutus,

sais sun, Suomi, sortumahan,

kuuna aina kumpuasi

kaihoten se kirkastaisi.

Suomi-neito.

Voi en, hetken lieto lapsi,

nousta tietojes tasalle,

nähdä syntyihin syvihin;

laukaise jo lausehesi,

ponnet paljasta minulle!

Osmo.

Uskonto, laki ja laulu —

niissä syntyjen sisällys,

oka vankka ongelmoiden.

Tunne ja teot.
Kirjotettu »Heimolan» vihkimisjuhlaan 19/11 1910. Lausunut Iida Aalberg.

»Mun nimellein te minkä teette huoneen?»

Niin Jahve lausui Israelille,

ja vieläkin on vahva totuus se;

tai tiedämmekö jonkun täällä luoneen

sen rakennuksen muodon, holvit, pylväät,

mi käsittäisi kaikkein korkeimman

ja rajoituksiin paikan ahtahan

sitoisi hengen aavistukset ylväät?

On suuret tunteemme, mut työmme halvat;

se, minkä teemme, vajavaksi jää;

kun aate, henki saapi muodon salvat,

niin hienoin, kaunein siitä häviää.

Sä sielussasi joskus laulun kuulet

niin helkkyvän kuin virta hopeinen,

sä ystävilles laulaa tahdot sen

ja siinä myöskin onnistuvas luulet;

sä voitkin äänet säveliksi liittää,

mut tultasi et täyttä niihin saa,

siks kultamaljaksi ei voi ne riittää,

mi henkes lämmön muille ammentaa.

Sä kuoren vain saat ilmi hopeestas,

sen ydin syvällä on sielussas.

Ja rakkautes, elos sisin valo,

sun lempes olentohon kalliiseen,

se piilee povessas kuin helmi jalo

ja säteileepi onnen sydämeen;

se on kuin jumalainen tuli hellä,

saat sieluas sen luona lämmitellä. —

Mut helmes muiden nähtäväksi avaa,

se tummuu kohta julki tullessaan;

jos hellyytes ei ole naurettavaa,

se kömpelöksi, heikoks huomataan.

Kun elon kurjuutta sa katselet,

min pyörteisiin niin monet menehtyvät,

näet orpoin hädän, äitein kyynelet

ja kasvoillansa surun uurteet syvät,

sa sulat sääliin, poves sykkäilee,

sun mieles kovaa kohtaloa soimaa,

sen vääryyden sun tuntos tuomitsee,

sä ihailetkin kärsivien voimaa ...

Mut mitä teet? — Sun suuri hellyytes

suo jonkun lantin kouraan kerjäläisen,

alastomalle säässä talven jäisen

tuot rippehiä vaatehylkyjes.

Sun säälis kaunis on, on suurinta,

mit' elää kätköss' ahtaan ihmisrinnan,

mut tästä sielus rikkaudesta

sun tekos suorittaa niin kurjan hinnan.

Mut povees mailta valon, totuuden

voi joskus lentää sytyttävä säen

niin oudon liekin sieluus virittäen

ja vanhan rauhas tokeet riistäen.

Sä silloin näet, mit' ennen nähnyt et:

työss' uupuneiden selät kyyryiset,

näet miljoonittain nääntyvätä lasta,

mut toiset hoippuvan näet hekumasta;

näet minkälaisen elon täytyis olla,

mut ympärilläs kaikk' on hunningolla,

sydäntä arkain kourii kädet tylyt,

lamass' on rehdit, kunniassa hylyt,

ja ihmisyyden pyyteet ihmisyys

lyö maahan niinkuin kesän kukat syys. —

Kuin julmistunut poika Jupiterin

sä sotaan nouset vastaan maailmaa,

sen kurjuuden sa tahdot karkoittaa

kaikk' kerrallansa taikka pienin erin.

Sun siihen pakko sisällinen vie,

saat itses unhottaa ja alttiiks antaa;

mut tuskin huomaat, kun jo sua kantaa

vain kunnian- ja vallanhimon tie.

Ja isänmaallisuus! Me emme tiedä,

min tulen tutkittavaks meidän on

tää huolten kulta pakko vielä viedä;

siit’ erota on meidän mahdoton

kuin äidin hellän tutun kehdon takaa,

miss' ainut lapsi tuskissansa makaa.

Se kehdost' asti seurannut on meitä

tää pyhä rakkautemme synnyinmaan;

se meidän kerallamme kulkeissaan

on nähnyt iloa ja kyyneleitä,

se kuullut puhtaat huokaukset on,

jotk' ovat nousseet korkeutta kohti,

sen tulen nähnyt, silmissä mi hohti,

kun toivoon vaihtui aika toivoton.

Se luonnon-tuores on ja puhtoinen

kuin kirkas vesi Suomen kallioista;

sen luova lähde povestasi poista,

niin kuiva olet ruoko laineiden.

Mut huudettuhan, kieltää sit' ei saata,

myös huulin likaisin on isänmaata;

sen rakkauteen on tehtaanleima lyöty

ja markkinoille raastettu ja myöty,

ja yllä vaippa isänmaallinen,

mut alla halpa omanvoiton kuona,

kuin korpi-kansa riitaveden luona

on kahakoitu Herraa kiusaten.

On loidontuneet rajat Kaanaan maan;

mut syytä lienee siihen myöskin meissä,

meiss' eväs-rihkamista riidelleissä,

me teoillamme tunne tahrataan.

Kun työlle isänmaalliselle on

taas koti kaunis saatu katon alle,

siin' eläköhön tunne tahraton,

mi horjumatta joukon huudannalle

ja säikkymättä uhkaa mahtajain

vain omaa totuuttansa noudattain

niin ohjaa neuvoja ja toimintaa,

siit' että Suomi kunniata saa.

Midianilaisten erämaissa.

Hän paimenena Jethron lampaiden

käy aamuin metsiin, illoin taasen palaa,

mut raskas tunne muukalaisuuden

ei lakkaa rintaa kalvamasta salaa.

Voi hillitöntä nuorten intoa!

Se hänetkin sai suunniltansa syöstä;

hän murtaa mieli kahleet orjilta,

pois heimokunnan saada sorron yöstä;

nyt asukkaana oudon erämaan

hän tuomittu on karjaa kaitsemaan.

Vaan mieltäkirveltävä voivotus

se korven halki kuuluu kansan oman

kuin siskon itku, isän huokaus

ja valitukset äidin toivottoman.

Ja vihamies sit' ilkkuu tunnoton,

min pelonhaamuna on heimo halpa.

Tuo paimen kerran uskoi, hän ett' on

se sankari, min säkenöivä kalpa

kaikk' isän itkut, maammon mahlut kostaa,

lyö sortajan ja sorrettavat nostaa.

Nyt hän vain polo pakolainen on.

Hän laumaa ruohokunnahilla ohjaa,

mut ajatus niin raskas, lohduton

syvintä mataa synkän rotkon pohjaa.

Jos huojennusta luoda hiukankaan

hän voisi noiden kärsivien vaivaan,

hän riemuisesti kulkis kuolemaan

ja viime työksi kiittäis Herraa taivaan.

Taas kerran värisevin sydämin

hän karjoineen käy kaltahalta vuoren...

Mi ilme tuolla ihmeteltävin?

Mimoosa-pensaan havaitsee hän nuoren,

mi kulumatta kirkkain liekin palaa,

tuon kumman nähdä läheltä hän halaa.

Hän ottaa tuskin askeletta kaksi,

kun liekistä jo ääni varottaa:

»Pysähdy, Mooses, täss' on pyhä maa;

tee tomusta siis jalkas puhtahaksi!

Ma Jumal' olen isäs Jaakopin,

on mulle tuttu Israelin hätä,

sen huudot olen kuullut taivaihin

ja auttamatta kansaani en jätä.

Nyt ajan näet kauan toivotun,

ja aseekseni valitsen ma sun.»

Ja sydän aaltoilevi paimenen,

hän nöyrästi luo silmät maata kohti.

Vaan päivän paahtamille poskillen

tuo ihmevalo pensahasta hohti.

Vuosisatojen yö.

Usva kattavi kaupungin,

ilma raukea painaa mieltä,

mutta kerkein askelin

hetket rientävät hetken tieltä;

päivä sammuu ja taivahilta

saapuu päättyvän vuoden ilta,

saapuu vuosisatojen yö.

Vuosisatojen tumma yö!

Suuret tuntehet kuohumaan

lietsot ahtaasen ihmispoveen,

paljalla jätin voimakkaan

moukaroitset sa sydän oveen;

sielun silmissä vuoreks paisut,

olleen kaikki mi alleen peittää,

turhaan, turhaan me lapset vaisut

taakses katsetta koemme heittää,

salaperäinen, outo yö!

Nukkuu ilma ja nukkuu maa,

mutta kansa ei unta saa.

Ahtaaks muuttuvi asuinmaja

ihmisen.

Mistä on tämä ahdistaja

sydänten?

Aatos mahdu ei orren alle,

päästä pyrkivi laajemmalle...

Ukset auki! Nyt täytyy lähteä.

Kaikki käy

taivasta tarkkaamaan, mut tähteä

siell' ei näy.

Ilman holvi niin aava, ylhä

kaikkialla on synkkä, jylhä,

yltä-ympäri haamoittaa

kohden katsetta tutkivaa

pilvien raudanharmaa vyö,

vuosisatojen synkkä yö.

Mutta tuolla on kummullaan

temppeli Kaikkivaltiaan.

Kellot sieltä niin kutsuvasti

hiljaisuutehen helkähtää,

valot välkkyvät rauhaisasti

yötä halkoen himmeää,

voimakkaammin kuin tällä erää

tehonnut ne ei koskaan lie,

kaipuu kuihtunut elpyy, herää,

kansan virtana templiin vie,

siellä vastahan uutta aikaa

uskon voimakas virsi raikaa ...

Kuule! Toivoa täynn' on se:

»Jumala ompi linnamme ..

Mieleenkiintyvä juhlayö!

Salaisuudet niin sangen syvät

tumma kaapusi kätkevi;

ennenkuin ne kaikk' ilmestyvät,

hämärä sua tummempi,

peittää meitä ja peittää sua;

mutta aikojen vaihtelua

silmä valvovi kaikkinäkevän,

jumalan väkevän.

31/12 1899—1/1 1900.

Veljen muistopäivänä.
Laulettavaksi.

Vuodet vierii kosken lailla,

virta vuolas meitä vie;

äsken kuljit kukkamailla;

koht' on eessäs syksyn tie.

Aika rientää eteenpäin,

kulkee kukkasin ja jäin,

touoin, tähkäpäin.

Uhrit kalliit elo vaatii,

kevät-innon, kesän työn,

vastalahjaks meille laatii

otsallemme valkovyön.

Anna hehku auringon;

rauha iltakuutamon

siitä palkkas on.

Ikuisuuden kallis kaiho

aarre suur' on sydämen,

siin' on kirkas kevätlaiho

syksysäässä vanhuuden,

soihtu illan pimennon,

valotorni siinä on

öisen aallokon.

Veljyt, soihdunkantajaksi

kutsumuksen saanut oot;

itses tunnet turvaisaksi,

kuinka vuodet virratkoot.

Aikas on kuin ikuisuus, —

Herran armo ain' on uus,

armo aina uus.

Keväällä 1900.

Se siis on totta! Pettyivätpäs — oi —

ne, jotka luuli, ett'et enää, Suomi,

sa talven kinoksista nousta voi;

ne, jotka toivoi, ettei sulo tuomi

sun kummullasi kukkaa koskaan lois,

ei kertun laulu latvassa sen sois.

Nyt mitä näen? Kevään ruhtinas

on uskollisna entiselle laille

sun vapauttanut talvikahleistas;

vihanta vaippa levinnyt on maille,

ja halki puiston lehtiseppelten

väreilee päivänhohde kultainen.

Mi lohdun merkki! Viimat talviset

ne kevään valtaa suotta vastustavat;

povelta Suomen kukat tuhannet

hedelmän luontiin uuteen puhkeavat,

ja koetuksienkin aikoina

sen kansa laulaa kevätlaulua.

Koulupihalta.

Aamukansa keväinen,

rusoposki, punahuuli

kesken leikin riemujen

kutsun velvoittavan kuuli.

Ilot herkät heitti se,

riveihinsä riensi heti,

linnan tutun portille

tuttu tie sen hiljaa veti.

Siinä nuori toivo maan...

Hellin mielin katsoin heihin,

ryhtihinsä luottavaan,

hillittyihin askeleihin.

Silmät kirkkahat kun näin

sitten innostuvan työstä,

tiesin valoon, päivään päin

Suomen käyvän syksyn yöstä.

Kehitystä keväämme

mitkään hallat eivät estä,

juurensa kun saapi se

Suomen lasten sydämestä.

Viimeinen viesti suomalaisella postikortilla.

Ma kerran vielä viestiks lähetän

tään kortin, joss' on leima kallis Suomen;

tää päivä siltä päättää elämän,

tää hyväksyy sen, vaan ei enää huomen.

Niin, vainiolla olemuksemme

nyt halla kaikki hävittävä hiipii,

ja vaakunamme, juhlamerkkimme

pois tyly käsi tempaa, rikki riipii.

Ei viatonta heikon iloa

nyt voimakkaiden itsetunto salli.

He olojamme voivat ohjata,

vaan sydän meill' on voittamaton valli.

Se sykkää, sykkää suomalaisena,

ei siihen yllä valtakäsky mikään;

siell' aina valvoo Suomen leijona

ja vaakunamme säilyy ijäst' ikään.

13/1 1901.

Kansan edustajille.

Kun Siinain, käyden Kaanaasen,

tavoitti Israeli,

niin vuori peittyi pilvehen

ja tulta leimahteli.

Vaan Israelin vanhimmat

tien halki pilven tapaa,

laelle vuoren nousevat,

siell' ilma puhdas, vapaa.

Sees taivas niinkuin safiiri

se hohti korkealta,

ja miesten mielet tenhosi

nyt Jahven hengen valta.

Ja Israeli vastainen,

sen riennot, onnen kuvat,

ne kaikki kansan vanhinten

siell' eteen ilmaantuvat.

Kun vuorelt' alas astuu he,

lain kansalleen he tuovat,

sukunsa vastaisuudelle

niin vankan pohjan luovat.

Te luokse tulta suitsuvan

nyt vuoren tulla saatte,

te pilven näätte taakean,

sen halki astukaatte;

ett' taivas sees on yllänne,

se seutu pilven alla,

miss' äsken veestä sodimme

me Herraa kiusaamalla.

Niin tekin näätte, miss' on tie,

se korven polku kaita,

mi Kaananiin myös meidät vie,

vie kohti toivon maita.

6/12 1904.

Imatran ääni.

Kevät-innoissaan

Karjalan virrat kuohuu, hyrskyy,

Vuoksi on tulvillaan,

Imatran pyörteet pauhaa, tyrskyy;

Saimaan viljavat veet

mereen vyöryvät vanhaa uomaa,

eivät kahletta kylmän luomaa

siin' ole sietäneet;

yhtä jos partailla kukkii kevät

taikka tuimina pyörtelevät

talven viimanteet.

Kauas pauhina Vuoksen laineen

kantaa Karjalan, Suomen maineen,

laulaa ylväsnä maailmalle,

kuinka suuria Karjalalle

Luoja lahjoja loi,

kertoo tietäjän mainetyöstä,

kuinka täältä hän vuoren yöstä

Suomen päivyen toi.

Mutta sieluhun suomalaisten

kosken kuohujen pauhaavaisten

jätti-kantele soi:

»Katso, näin minä ryskän ja telmin,

mustana mylvin ja kirkasna helmin;

velttoutta en siedä halpaa,

siks ei tielleni telkeä, salpaa

estäjä panna voi.

Ollos, Karjala, valpas ja vakaa,

puolla paikkaasi tarmosi takaa!

Kosken partaalla jos ken nukkuu,

kuiluun vierii ja kuohuun hukkuu.»

Simson.
(Fröding).

Simson väänsi filistealaisten myllyä ja puhui itsekseen:

Jääsade lyö mua, myrsky se riehuu

yllä mun otsani polttavan kaitaan,

sokkona näen tulet leimahtavaiset,

raastossa raivon mun hurmeeni kiehuu.

Jääköhöt kaikki he saatanan valtaan

nuo viheliäiset filistealaiset!

Pieni on kansa, sen mieli on halpa:

suurta on sille nyt piinata saada

Herran nasiiria, voimat min haipui.

Herra, jo nostaos kostosi kalpa,

Gideon-miekalla maahan he kaada,

suo heidän vaipua kuin rajutuulessa vainio vaipui!

Jääraetulva nyt myrskyssä kanna,

hukkua mun vihas suo rajusäihin,

kostolla kostuta paahtuva nielu,

päämiehet kaikki mun surmata anna,

tähdätä iskuni kurjien päihin,

Filistean ruhtinaat suo minun valtaani, suo joka sielu!

Suomalaisen työväen laulu.

Lauluun aikakauden tän

meidän ääni päästä soimaan,

tiedäthän sen liittyvän

nuoren, raittiin luonnon voimaan;

syvää on se heimon juurta,

kuiske kuusten kotoisten,

pienet varten määrää suurta

tarkotus on koota sen.

Tuhat jos on koossa vaan,

laulu vie? on valtaa vailla,

miljoonaan kun kasvetaan,

vyörähtää se myrskyn lailla;

kukin Suomen mies ja nainen

yhtynyt kun meihin on,

Suomi meill’ on suomalainen,

sorto saanut tuomion.

Lietsoessa orjien

Suomen sampoa ei saatu;

sen voi luoda vapaiden

vapaa työ ja mielenlaatu.

Liehukoon siis korkealta

meidän vapaa viirimme,

luokoon kaunis kansanvalta

uuden sammon Suomelle!

II. Kolkon pyhimys.

Sen Kolkon kylä ennestäänkin ties,

ett' Yrjö Kolppanen on hurskas mies;

kun sitten kuultiin, että hourupäisen

hän terveeksi sai Iekko Kilpeläisen,

niin pyhimys hän oli siitä erin,

ja kaikki häneen herkin katsoi verin.

Hän esikuva toimen on ja elon;

mies laatuisin ja laittamattomin;

ken kohtaa häntä arvonannon, pelon,

ken rakkauden tuntein alttihin;

näet eläimellekin kun pienimmälle

hän hyvää aina suuttumatta soi,

niin kaikki hyvää toivottivat hälle,

ja vihata ei kenkään häntä voi.

Mut sielunvihollinen kateinen

sai Yrjön tähden nähdä monta vaivaa,

kun mietityks sai juonen mieleisen,

hän saliin astui rohkeasti taivaan. —

»No, mitä tahdot?» kysyi Kaikkivalta. —

»Sa, oikea, et kiellä kiusaajalta

taas oikeuttaan.» — »Ken se nyt on tiellä?» —

»Tuo Kolkonkylän Kolppanen, hän siellä

nyt pyhyydellä pilaa kaikki maat.

Mut ennenkun sa hänen kanssaan jaat

sun iki-kunnias, et voine estää

mun keveästi tutkimasta miestä?» —

»Hän saakoon sinun koetukses kestää;

vaan pahoin et saa hurskastani piestä!»

Ei toivonutkaan muuta saatana;

hän tyytyväisnä läksi taivaasta.

Nimikko pässi Kolppasella on;

hän sille aina ihmeen oli hellä,

luo vei sen rehevimmän ruohikon,

toi usein sille leipää kämmenellä;

hän sitä haastatti kuin ystävää,

niin rakas hälle eläin oli tää.

Kun lampaat kerran kotiin ajettiin,

keritä näet niitä oli määrä,

niin metsään jäikin Yrjön lempi-jäärä,

ei löytynyt, vaikk' kuinka haettiin.

Nyt Yrjön mieltä hipui oudosti:

kaikk' aikoi kirota hän kehnot varkaat;

sun, ilkiön, ken toisen laumaan karkaat,

jos kadotuksen liekki polttaisi...

Mut ei! Taas voitti rakkaus ja hyvyys.

»Kai jääräni on niellyt rotkon syvyys,

jos rosvo on sen vienyt, saakoon hän

siit' itsellensä turkin lämpimän;

jos köyhä mies, mi puuttehessa huokaa,

sen kaatoi, saakoon siitä voima-ruokaa,

ja anteeks suokoon Herra rikoksen!»

Niin lausui synnitönnä Kolppanen.

Siit' uuden sielunvihollinen vihan

nyt povessansa tunsi kiihtyvän,

kun variksena laajan karjapihan

yl' lentäessään sanat kuuli hän.

* * *

On pyhäpäivä, kirkas suvihuomen.

Kuin kukkaisvuode loistaa kylki mäen

ja aho tuoksuu kukkasista tuomen,

siell' laulaa peippo, helkkyy rinta käen;

säteissä päivän Kolkon aallot kiiltää,

mut airot niitä lyövät pirstoiksi,

ja venheet soukat länttä kohden viiltää,

miss' seurakunnan kirkko siintävi.

Nyt rantaan Yrjö Kolppanenkin käy,

hän järven yli aikoo Herran majaan.

Vaan mitä tää on! Venhettä ei näy,

ja äsken jäi se tänne metsän rajaan!

Ken käytti oikeutta käden oman

ja teki taas tän kiusan suunnattoman?

Hän eikö pääse pyhään Jumalan,

vaikk' on nyt sinne voittamaton veto?

Tuoss' edessä on lainehtiva keto,

sen takaa kuulee kutsun tenhoisan.

Koht' irti katkeruuden tuli on —

miks ihmisparka on niin voimaton!...

Mut Kristus astunut on vetten yli,

ja Pietarinkin vasta pelon vuoksi

yritti niellä pohjattuuden syli,

kun kulkea hän tahtoi Herran luoksi.

Miks hän ei astuis pitkin aallon selkää?

Hän, uskon-luja, syvvyttä ei pelkää ...

Hän onkin vallassa jo henkien ...

Tää ihmistyötä ei voi koskaan olla;

on kultakehä ihme auringolla

ja kristallia harjat aaltojen!

Hän astuu, ei; hän antaa hengen viedä.

Hän luonnon määristä ei mitään tiedä,

ne rohkeasti rikkonut hän on.

Siin' nousee, laskee aallon kirkas povi,

kun Herran mies käy niitä pelvoton.

Ei alas, sivuun katsoa nyt sovi;

vain tuonne, missä templin huippu lakeen

osoitti kirkkaan sinitaivahan

hän järkkymättä katsoo, sieltä hakee

hän voiman vetten yli kantavan.

Hän templiin astui. Mutta sellainen

kuin kansa tää, min siellä nyt hän näki,

ei ennen koskaan ollut kirkkoväki.

Nää kasvot ovat miesten tuttujen

ja kuitenkin niin oudoilta ne näyttää,

kuin lasin läpi lukee niistä hän

ne pyyteet, jotka kunkin sielun täyttää.

Yks ajatuksin mittaa vainioita

ja aumoja, hän niistä jotka saa,

ja toinen miettii nurkuin sitä voita,

min rovastille taas saa suorittaa.

On tuossa sydämellä emännän

tukilta päässyt palttinainen pakka;

kun nurmelle sen äsken aukas hän,

niin huomas, että muonarengin akka

loi silmäyksen siihen väijyvän.

Siks ei hän pääse mieleen rauhaiseen,

ja rinnasta hän huokaa tuskaisasta:

»Sun palvelustas, taivainen, ma teen;

mut pidätkö sa huolta palttinasta?»

Tää Kolppasta jo alkaa säälittää.

Mut lukkari kun saarnavirteen ryhtyy,

hän hartaimmasti säveleesen yhtyy,

muut ajatukset tyyten häviää ...

Niin, ylistelköön lukkari vain ääntään,

ja kiroilkohon akkoja, kun kääntää

ne »väärään nuottiin» seurakunnan laulun;

se häiritse ei hurskaan vakavuutta.

Hän saakin kohta tarkkaamista uutta

ja nähtäväkseen ihmeellisen taulun.

Kun virsi loppuu, nousee kirkon pyttyyn

rovasti vankka hitaast' astellen;

sen reunaa vasten vaipuvi hän myttyyn

niin rukousta hiljaa höpisten.

Kun teksti taivaan piteloista puhuu,

niin eteen kutsuttujen vieraiden

kaikk' kantaa pappi — kuuma onkin, uhuu! —

nyt paratiisin herkut pöydällen.

Mut kuinka onkaan! Vieraat esteleivät

kuin ennen profeettojen kutsumat,

vaikk' emäntiään, peltojansa eivät

he ajattele... ei, he — nukkuvat.

Sen hurskas Yrjö näkee mielipahoin,

ja rovasti niin täyteläisin mahoin,

kuin syönyt viis ois härkäparia,

niit' uhkaa kadotuksen kauhuilla,

jotk' unhottaa vuoks nautittavan maisen

hääkestit suuret yljän taivahaisen.

Tää tuomio ei pysty seurakuntaan,

kun kirkkoväki nukkuu rauhan-untaan.

Vaan tuohon lehterille suntion

kädessä sulka, hieno nahkavuota

nyt sielunvihollinen noussut on.

Kun nahkaa Yrjö tarkasteli tuota,

sen tunsi turkiks oman jääränsä;

on saatanalla näet määränsä,

kun uni ei sun hartauttas poista,

hän osaa käyttää kiusausta toista.

Ja sulkaansa nyt vikkelästi käyttäin

hän jäärän nahkaa polvellansa siirtää,

hän siihen nimet nukkuvien piirtää,

sen niillä aivan ääriin asti täyttäin.

Ja pirun valtaa tyytyväisyys syvä:

»Nää taivaan häihin tahdottihin ajaa,

mut mieluummin he helvetiss' on majaa —

siis kiitos kutsumasta, pappi hyvä!»

Ja sitten vielä mielissänsä hymyin

hän katseen heittää väkeen uinuvaan:

No, mitä! Tuonne patsaan taakse lymyin

viel’ yksi painunut on nukkumaan.

Vie kaikki! Se on Iekko Kilpeläinen,

tuon hurskaan parantama hourupäinen;

hän hyvin kiittää taivaan armoa!

Ja pirun kasvot loistaa vilkasna;

taas käteensä hän sulan tempas heti

ja polvellensa jäärän nahkan veti,

mut se on täysi, aivan mahdoton

nimeä Iekon siihen saada on.

Nyt vihamies jo näyttää kiusaantuvan,

on Kilpeläistä kiroavinaan

ja — Kolppanen sen kummallisen kuvan

sai nähdä — tarttuu vuotaan hampaillaan;

niin kynsin hampain viruttaa hän nahkaa,

mut silloin leuat irti heltiää,

ja kirkon seinän kovaan kivipahkaan

niin järähtävi paholaisen pää.

»Ha haa! Se sulle parhaiks oli, ruoja!»

niin lausuu Kolppanen ja naurahtaa.

Samassa koko templin pyhä suoja

niin kolkosti soi vastaan: ha ha haa!

Se vavahutti hurskaan miehen mieltä.

Hän katsahtavi lehterikin päin:

on niinkuin joku irvistäisi sieltä

ja häviäisi seinän lävistäin.

Nyt Yrjön valtaa tunne kaamea;

hän pahan valtaan joutuneensa huomaa,

hän ilkkuin nauranut on kirkossa,

ei muistanut hän pyhää Herran suomaa.

Hän ympärilleen silmäyksen heittää,

vaan sielt' ei mitään lohdutusta saa,

kun kaikkein silmät unten harso peittää,

ja häntäkin jo alkaa uuvuttaa.

Ei! Templissä ei olla voi hän enää;

hän nousee, synkeänä astuu pois,

ja sydäntään hän vastaiseksi penää,

sit' ettei pettää pahan eljet vois.

Hän järven luo käy. Laineet vasten rantaa

niin siellä vierivät kuin äskenkin;

ne taivaskuvaa povessansa kantaa

ja väreilevät kalvoin kirkkahin.

Ne todistajat on sen uskon voiman,

mi yli aaltojen vei Kolppasen,

mut miehen epäilyksen rusikoiman

nyt saapuvan ne näkee rannallen.

Kuin otus vainottu hän rientää sinne,

hänt' ajaa tunnon tuska sanaton,

ja siinä eteen levinneenä on

taas koetuksen kovan liukas rinne.

Hän seisahtuu ja itseltänsä kysyy,

viel' onko riittävä nyt uskallus;

hän tokko enää vetten päällä pysyy?

Sun täytyy! kuuluu poven kuiskaus.

Niin, täytyy, täytyy! Voitto saatanalle

niin vähällä ei tulla voi, ei saa;

hän taivaalle voi vielä katsahtaa

ja vaipua ei saata aaltoin alle.

Se pieni siemen jumalainen, jolla

voi vuoret siirtää, täytyy hällä olla,

siis kuinka syvyyteen hän uppoaa.

Hän astuu aalloille, ne eivät taivu;

hän eelleen kulkee pelvotta, ei vaivu,

kun voima häntä kantaa korkea.

Mut läikkyvään kun katsahti hän tiehen,

niin aalloissa hän näki vihamiehen

ja nahkan täytetyn sen hampaissa.

Pään-iskun seinään näkevään hän luuli

ja oman pilkkanaurunsa hän kuuli

ja — hätähuudon sitten surkean.

Kun yltä side kannattava laukes,

niin kuilu syvyyden nyt alla aukes

ja aallot nieli veellä astujan.

Vaan vähää ennen saarnan loppua

unesta virkos Iekko Kilpeläinen,

min uloslähtö kovin äkkinäinen

sai huomiota paljon kirkossa.

Hän tuskin jätti kirkkotarhan piirin,

kun korviin hälle hätähuudot kiiri,

ja tuulena hän riensi rantahan.

Niin Kolppanen kuin Pietar entis-ajan

sai hänessä sen nähdä vapahtajan,

mi ojentavi käden auttavan.

Hän laineilla ei käydä enää halaa,

ei lähestyä huimaavata alaa,

miss' ovelimmin vehkein saatana

on heikon kuolevaisen kimpussa.

»Nouse ja käy!»

Yhdeksäs on rukoushetki.

Auki temppelin portit on,

pihaan Jehovan kartanon

painuu pappien uhriretki.

Luo käy Ijäisen alttarin

työmies viljelysmailta saapuin,

rikkaat purppurareunus-kaapuin,

sitein otsilla kultaisin.

Tungos on. Kuka rientää tuolla

uhrikyyhkyjä ostamaan,

kuka vaattehen poimuistaan

pyhää sikliä etsii huolla.

Templiin lahjansa kun nyt kantaa,

luona alttarin makaa maass',

aivan hurskaana palaa taas,

kahdesti saa, min kerran antaa.

Myöskin portilla itäisellä,

jonka Sidonin seppä on

tehnyt vaskesta Korinton,

kansaa laumoin on liikkehellä,

templiin pyrkivän joukon tiellä

sairaspaarit on suuret siellä.

Nähkää! Rampana niillä makaa

Herran valitun kansan mies

painona puute ja taudin ies.

Tänne portille tavan takaa —

Kiitos hyville lemmestään! —

kannetaan hänet kerjäämään.

Kättään ohi-käypiä vastaan

heikoin voimin hän kurkottaa,

anoo ropoa ainoastaan,

anoo, mutta niin harvoin saa.

Työmies viljelysmailta saapuin

templiin ainoan siklin vie,

rikkaat purppurareunus-kaapuin

tuskastuu, kun on työläs tie.

Käsi kuihtunut nousee, vaipuu

siinä tuskien vuoteella,

herää toive ja taasen haipuu

kansan ohitse kulkeissa.

Sairas paarilta katsoo hellään

ylhäisimpiä Juudanmaan,

mutta niillä on tuskin kellään

sijaa säälille rinnassaan.

Aivan kylmästi, niinkuin hohtaa

kivi soljessa olkapään,

niin he sairahan katseen kohtaa

eteen Jehovan käydessään.

* * *

»Siimon Pietari!» kuiskaa kansa

taakseen portilla katsahtain.

Siimon, Johannes seurassansa,

liittyy parvehen kulkijain,

huomaa mennessä templin pihaan,

minkä kohtelun sairas saa;

kiivas luonne jo syttyy vihaan,

tuli silmästä leimahtaa.

Ramman luokse nyt apostoli

astuu tavaten taskuaan:

Siit' ei kykene antamaan,

Se jo aamulla tyhjä oli.

Säälinalainen säälitellen

silmät köyhästä kääntää pois:

voimaa suotu ei ihmisellen,

sille, tahtoa jolla ois.

Tuntehet vihan katkeroimat

pian syttyy ja sammuukin;

vaan nyt tai vahan suuret voimat

herää sielussa Siimonin.

»Minuun katso!» hän niinkuin anoin

lausuu sairaalle, ja kun tää

häneen silmänsä kiinnittää,

jatkaa hän ylevimmin sanoin:

»Mull’ ei hopeaa, kultaa ole;

vaan sun toivoas hiljaista

hyljää ei eikä maahan pole

kärsiväin jalo auttaja.

Nimeen sen, joka huusi: voi!

vastaan maailman mahtajoita,

mutta raukimmillekin soi

rakkauden, jot' ei kuolo voita;

nimeen sen, joka armollaan

ilahduttavi köyhän majan,

nimeen Jumalan laupiaan,

kaikkein huolien huojentajan;

nimeen Jeesuksen Kristuksen

nouse, käy!»

Ja se ihminen,

rampa, murtama pitkän vaivan,

sillä hetkel' on terve aivan;

nousee, templihin rientää siitä,

eikä vilpittömämmin kiitä

kenkään lahjasta elämän

kuin nyt pyhässä kiittää hän.

* * *

Luukas teosta Siimonin

näin on kertonut maailmalle.

Kuinkas meidän on aikoihin?

Tielle templihin johtavalle

paarit tuotu on useammat,

tuskissaan niillä viruu rammat.

Siimonia ei kuulu, näy.

Kenkään lausu ei: »Nouse, käy!»

Uudenvuodentoivotus.

Kun uunna vuonna käyskenteli kerran

maan tanhuoita pyhä Pietari,

hän ihmisasunnoihin kurkisti

ja kysyi siellä, mitä, minkä verran

on toivo hyvää siksi vuodeksi.

Hän myöskin kohtas erään köyhän lesken.

Nyt oikes selkä eukon käkkyrän,

kun pyyntönsä hän tiesi täyttyvän,

hän anoi, ettei puoli-vuonna kesken

työ loppuis, jonka ensiks ottaa hän.

»Niin olkoon!» lausui Pietari ja läksi.

Vaan eukon silmä vilkkuu ahneesti:

»Nyt lukiessa kasvaa markkani;

mut pussi täytyy tehdä väljemmäksi,

niin miljoonia siihen mahtuvi!»

Hän pirtin orrelt' ottaa suuren säkin

ja voimalla sen pohjaa viruttaa,

mut irti siit' ei kättä enää saa;

hän nyhtää, riuhtoo, alkaa itkeäkin,

vaan käsiss' aina hursti hulmuaa.

Hän liuottaa ei häijy voi veteen,

ei heltehessä eroon kuivata,

ei ilmaan heittää, maahan haudata,

kun polttoaikein vie sen uunin eteen,

on käsi aina tulta vastassa.

Niin muorin sormet sitoo julma taika.

Ja säkki suurenee, mut markkojaan

ei eukko pääse siihen laskemaan,

kädessä pussi kuluu tenhoaika,

ja harvat kolikot on ennallaan.

Oi Kiesus auta! kurja vaimo huusi,

kun tuska kiivain häntä ahdisti,

hän toivettansa tyhmää soimasi;

kun vihdoin loppuun kului kuuta kuusi,

sen onneksi hän katsoi parhaaksi. —

Nyt orrella on suuri säkki siellä.

Se muistutus on suurten toiveiden,

jotk' itse turmelevi ihminen. —

En toiveen kangasta ma teiltä kiellä,

vaan kultaloimet luokaa varoen.

Kyyhkyset ja rotat.

Rakastatte laupeuden töitä.

Hyvä! Kuulkaa ääntä sydämen!

Mutta pettymyksen pähkinöitä,

purra saatte niissä, tiedän sen.

Nähnyt siitä selvän olen kuvan

tuossa vastapäätä akkunan,

jossa usein rouvan kapperan

pihamaalle huomaan ilmaantuvan.

Ympärillä pienen kukkalavan

puistossa hän näkyy hissuttavan.

Valmun kasvattaja valkopäinen

arvaten on aivan yksinäinen,

etsii, missä olennoita ois,

joita mielin lämpimin hän kohtaa,

joille ennen sammumista vois

lämmittävä poven hiillos hohtaa.

Omaiset on menneet eri teille.

Nyt on vanhus hellä narsisseille,

valvoo aina valppaimmalla huolla,

talon kyyhkyt ettei saisi kuolla,

pieneen puistoon niille puiden juureen

kantaa leipää lautasehen suureen,

sydämessään hiljaa riemuiten,

kun niin joutuin tyhjäks saa ne sen.

Mutta täält’ on hauska tarkastaa,

minne joutuu ystävämme leivät;

sillä, nähkääs, linturaukat eivät

niistä monta murenetta saa.

Hän kun poistuu, rottalauma juoksee

seinän alta herkkupalain luokse

pesäänsä ne kaikki laahustaa;

kun hän puistoon lyyhentäen jälleen

hymyten luo kulhon täysimmälleen,

sama auliin antimill’ on tie,

rosvot julkeat ne kaikki vie.

Turvatonten pienten kyyhkysparkain,

parhaaksi hän luulee toimivaan,

liuvaritpa tunnottomat varkain

nauttivatkin hänen rakkauttaan.

Kerran rouva onnettomuudeksi

puistoon hiipi liian aikaisin,

Inhat varkaat kulhon luona keksi

raastamassa kaikkein ahnaimmin.

Syvä harmi, säikähdys ja viha

mieltä puistaltavi vanhuksen,

pois hän kääntyi eikä koko piha

nähnyt häntä jälkeen hetken sen.

Valmut kuivui, nääntyi, narsissitkin,

kyyhkyt nuohoi nurmen rajaa pitkin,

rotat riensi pakoon etsien

leipää toisen talon kyyhkysten.

Kristiina kuningattaren jouluyö.
(Verner von. Heidenstam.)

Sade virtaa kosken lailla.

Soi kellot Rooman kirkkojen,

takan ääressä näet kuningattaren

pakolaisena, kruunua vailla.

Käden kuivan hän seisoen luonut on

kepinkahvahan norsunluiseen;

mut pinnalta marmoripermannon

on varjo kasvanut kattohon,

sen parruhun piirrospuiseen.

Hän suuttuen lyö kepin marmoriin

ja selkänsä — aina hän tekee niin —

hän kääntää halkoihin loimuaviin,

jotka pihkaa tiuhkuen hohtaa.

Hän hameen nostaa luo lantion:

— Diavolo! Kylmävi kohtaa,

valt’istuinta Ruotsin mi painanut on.

O! Quantum mutatum ab illo!

Mont' yötä ma hukkasin silloin;

mut kelloni kiiti niin joutuisaan.

Kuin, kaunis Juulia, kulkemaan

nyt ajan sais askelin nopein?

Kaikk' kynttilät sytytä uudestaan,

niin koettaa pukua uutta saan,

mi silkkiin on kirjailtu hopein. —

Niin liittää neitonen arkaillen,

rivit neuloja pannen taajat,

kuninkaalliset poimut laajat

poven kuihtuneen päälle ja harteiden.

Rusosormin harsosta muovaa

hän pilveä varjoa luovaa

yli harvakutrisen harmaan pään

ja silmäin tuikkeesen himmeään.

Mut Kristiina ääneti aivan

ja poskilla riutumat vaivan

ja katse niin jäykkä kuin olla voi

nyt astuu peiliä kohti.

Torin laidoilla vain urut yöhön soi

ja kirkkojen valkeat hohti.

Vitivalkein silkkisin kaapuin —

käy huoneessa saattue varjojen —

hän seisoo itseään katsellen

niin lähelle peiliä saapuin,

ett' usva hengäisty kaihtaa sen.

— Ihan tottako, lausu, lapsonen,

voit nähdä sieluhun ihmisten?

Minä sormuksein sulle annan,

jos, ennenkun vaipua silmäs suot,

sen aatoksen selvästi julki tuot,

mitä mielessä nyt minä kannan. —

Ja neitonen sen sekunnin,

min kellon heilurin kirkkaan

yks lyönti kaikuvi, piirteihin

nyt katsoo vanhuksen, nöyrimmin

hän sitten niiaa ja virkkaa:

— Majesteetti, sa aattelet kuin minäkin.

Ens kerran kun yön hämärässä

olet valkeessa verhossa tässä,

minä paaries eess' olen, saksillain

vahakynttiläin liekkejä puhdistain.

Heti vanhus ojentaa sormuksen:

— Niin, kiitos! Mut unhotit hiukkasen.

Kädet ristissä hetkenä tuona

sinä lausut mun paarteni luona:

Nyt kellot Roomassa kumajaa.

Nyt, Kristiina, olet vain tuhkaa.

Sukus kaukana on, mut rauhaisaa

ei kenkään untasi uhkaa.

Kuin silkki nyt kalvas on Juulia:

— Jos murheen vallassa ankean

ma nostan peitettä paarilta,

ma kuiskaan jo polville lankean:

On ihmisen kohtaloss' ongelma,

ja maailman viisahin tutkija

sen selvitystä ei tapaa.

Taa merten aavain hän matkustaa

ja vuorten harjalla huoneen saa

kuin ilmojen lintunen vapaa,

hän vihaa, heimonsa unhottaa;

mut vuoteella vierahan linnan

kodin puistot hän näkevi nukkuissaan

ja ainaista polttoa rinnan

hän tuntee povessa vieraan maan.

Totuus.

(Hannu Saksan aiheesta.)

Pyyvaaran leskiparooni jo monta

hovissaan vietti vuotta ilotonta;

ei viihdytykseks arvo-herran vakaan

sanottavasti ollut narristakaan.

Kun paroonimme löytääksensä huvin

pois kotoansa mennyt oli kerran,

niin rengit, piiat herkkuloilla herran

kuin kaarneet peustosivat omin luvin.

Kun portaan eessä taas on herran reki

ja isäntäänsä narri auttoi sieltä,

niin hillitä ei malttanut hän kieltä,

vaan kertoi, kuinka palvelijat teki,

kuink' ylväästi he yhdess' elämöivät

ja joivat hovin suojissa ja söivät.

Ei herra tuosta ollut tietävinään,

mut väelleen hän lausui leikin vuoksi

kuin mässäyst' ei pitänyt ois minään:

»Kai viinit hyvin kurkustanne juoksi?»

Näin herra saattoi salaisuuden ilmi

ja väkeen katsoi hyvänsuovin silmin;

mut palvelijat kummeksuivat, miksi

yks heitäinnyt on heistä petturiksi.

He narrille nyt nyrkkiänsä puivat

ja häntä vastaan heti liittoutuivat.

Niin herra matkusti. He päivän vapaan

taas elämöivät entisehen tapaan,

ja joukossa myös narri istuskeli,

söi, joi kuin muutkin, huoletonna eli.

Mut kauan toiset häntä siedä eivät,

he sitoi hänet, kellarihin veivät,

he siellä häntä suomi selkää pitkin,

hän vuoroon huusi, vuoroon taasen itki.

He löi ja nauroi: »Täss' on totuus vasta,

sit' et saa laata julki huutamasta!»

Hän parkui: »Näin jos nahkaani se raastaa,

en eläissäni totta tahdo haastaa,

vaan huolellisna huuleni sen salaa!»

Niin parooni taas matkaltansa palaa.

»No», kysyi hän, kun narri vastaan tuli,

»kai täällä taasen herkut suussa suli?

Pois totuus lausu lainkaan peittämättä!»

»Ai», huusi narri taakseen vieden kättä,

»mun polttaa saatte taikka muuten tappaa,

totuutta ette minusta voi lappaa;

se äsken mulle iskettihin selkään,

sen jäljet ikän' kirveltää, mä pelkään.»

III. Suomen nainen.
[Savonlinnan tyttökoulun 50-vuotisjuhlaan.]

Ken kuvan loisi kevät-auringosta,

mi voittavalla luomis-lämmöllään

voi kirren alta kukkasia nostaa,

saa luonnon kuolleet eloon elpymään,

hän rakkauden kuvatkoon, mi hohti

mun puolein armaan äidin katseesta

sen väikkyessä valvattia kohti,

mi uinui voimatonna kehdossa.

Ken kuvaa lammen sydämessä salon,

ne kukkaset, se jotka kuvastaa,

ja rauhallisen illan tähti-valon,

kuvata siskon hellyyden hän saa;

ken suviaamun kuvaa kultaruskon,

mi maan ja taivaan kaikki purppuroi,

mä hälle riemun kuvaamisen uskon,

min neitoseni lempi mulle soi.

Ken kuvais, mit' ei kuvata voi kukaan,

kukalla kastehelmen pirteän

ja lauhan tuulen, joka toivon mukaan

vie otsaltani hien hersyvän,

hän kuvata saa onnen, lohdutuksen,

min löydän luona vaimon rakkahan,

kun pettyneenä, murhein kodin uksen

ma avaan, majahani kiiruhdan.

Jos maamme onneks miehiemme aimoin

on onnistunut joskus toimia,

pää Suomen äitein, siskojen ja vaimoin

on seppeleellä kaunistettava;

he käsin hellin hoitaa pyhää tulta,

mi työhön suureen miestä innostaa,

ja heistä on se luonteen puhdas kulta,

mi muita muistaa, itsens' unhottaa.

Niin, Suomen nainen, hän on sydän Suomen,

on kansan terveys ja kunto maan.

Kun kauneimmillaan kukoistus on tuomen,

niin suviaika meill' on parhaillaan:

kun ilo säilyy äitein sydämellä

ja riemu siskojemme rinnassa,

kun tyynnä valvoo kodin henki hellä,

niin kansan syksykin on kaukana.

Sarkatakki.

Sua lauluin tahdon kiittää,

sa, takki sarkainen,

sun lämpimyytes riittää,

pois sulkee pakkasen;

ma hyvin viihdyn kyllä,

kun mulla olet yllä,

en kaipaa kalliimpaa;

jos kuljen vaikka kunne,

mua seuraa kodintunne,

kun sarka vain mun verhoaa.

Tää lämmin sarkanuttu

on vaate verraton,

jo lapsuus-aikain tuttu

se mulle ollut on,

niin rakkaat muistot salaa

yöst' unhon jälleen palaa

kun sitä katselen;

ja hellän heimon huolet,

sen tointen kaikki puolet

ma luen liitoksista sen.

Sen karitsan, jok' antoi

tän villan pehmoisen,

mun siskon' tupaan kantoi

ja ruokki hellien,

ja kevään tullen mäille

sulille pälvipäille

sen johti veikkoni,

kuin se niin toivoi hänkin:

jos luonnon, elämänkin

keväästä kesä joutuisi!

Kun äiti käsin aroin

pois villan nuotrean

keritsi hellävaroin

selästä karitsan,

niin uutteralla työllä

ja usein valvoin yöllä

hän niistä langat loi,

mut aatos maailmasta

mua kaukaa etsi, lasta,

mi äidin luo ei tulla voi.

Kun maammo takki kankaan

sai sitten kuteellen,

hän moneen loimilankaan

pudotti kyynelen,

ei oman vaivan tähden,

vaan aatoksissa nähden

tuon lapsen kaivatun

ja vallassa sen pelon,

ett' ehkä kylmyys elon

sen koskee arkaan sieluhun.

Siks lauluin tahdon kiittää

sua, takki sarkainen,

sun lankas salvaks riittää

myös pahan pakkasen.

Ja hyvin viihdyin kyllä

mä äidin sarka yllä,

en kaipaa kalliimpaa,

ja kodin lämmin tunne

mua seuraa, vaikka kunne

ma kylmää kuljen maailmaa.

Maaliskuun päivänä.

Sai olla Helleri pirtissään

ja viettää viikkoja vangin tapaan,

ol' aivan riutua ikävään,

mut sai taas toimintavallan vapaan.

Hän ulos läksi ja sulki uksen —

on aamu herttainen maaliskuun —,

hän tunsi raittihin tuulahduksen,

mi helli kasvoja, sipui suun.

Hän huomas, että on muutos säässä,

sen takaa viikkojen nähdä voi;

on talven silmä vain toinen jäässä,

mut toinen kyynelin ilkamoi.

Ja päivän paisteessa seinustalla

jo lapset leikissä huiskivat,

»Nyt suvi saapuvi!» kuiskivat...

Siin' onkin pälvi jo räystään alla;

siin' ensin selkänsä talvi näyttää

ja pitää muualla puoliaan,

mut varma ei ole vallastaan,

sill' outo kuiske jo ilman täyttää;

jää järvet kattaa ja hanget maata,

mut kesän kultaiset unelmat,

siit' eivät pettyä silmät saata,

nyt nietoksilla jo hohtavat.

Kun kevään kuohuva viini leilit

jo kohta särkevi talviset,

taas välkkyy vapaina vetten peilit,

puut lehtii, pesivät peipposet.

Nyt mietti Helleri, ihmisellä

yks ainut kevätkö onkin vaan,

tuo nuoruus kukkiva, kirkas, hellä,

tie suora sittenkö kuljetaan,

tie kohti vanhuen syksysäitä

ja kuolon hankien talvisjäitä?

Hän mietti. Syvältä rinnan alta

sai vastauksen hän voimakkaan;

on niinkuin jähmeä talven valta

nyt raukeais hänen sielussaan.

Hän tunsi, minkä sa tunnet aina,

kun sunkin tarmosi uudistuu,

kun tuntees kuohuvat voimakkaina

ja versoo raitisna elos puu;

kun kevääs, pitkien vuotten taaksi

min luulit jäänehen ainiaaksi,

sun luokses nuorena palaa taas

ja kultaa kuihtuvan kukkamaas.

Niin köyhä elämä lienee harvoin,

ett' uudistuisi ei kevät sen

ja uudet tehtävät uusin arvoin

ei meitä kutsuisi luoksehen,

ja ettei hangelle talviselle,

mi sielus templihin kokoontuu,

taas joskus loistaisi päivän helle

ja hymyis nuorena maaliskuu.

Koti

Itselleen ken kaikki suopi

yksin eläen,

poveensa hän kylmän luopi

sydämen.

Keskell' ihmisvirran vuolaan,

elon lämpimän,

jäiseen suljettu on luolaan

aina hän. —

Mut jo jonkun niemen päässä

kenties pirtin näät,

luona huojuu poutasäässä

tähkäpäät.

Sa loit majan, kätes raivas

vainiot sen luo;

nyt se palkinnoksi vaivas

suojan suo.

Pihan portti sua vuottaa,

puoleks auki on,

sinuun pirtin perhe luottaa

murheeton.

Valtakuntaas, kodin kesään,

kylän kylmästä

riennät niinkuin pääsky pesään

myrskyllä.

Äänet tutut sieltä kuulet

soivan vastahas,

pääset pikemmin kuin luulet

huolistas.

Ylläs suojaava on katto,

piiri rakkaiden,

rauha, viihdytys ja ratto

alla sen.

Herttaista on sinne tulla

jälkeen päivätyön,

vuode lämmin siell’ on sulia

saapuiss' yön.

Kauan kuoltuaskin salaa

henkes kaivaten

määräpäivin taasen palaa

pirtillen,

jossa aina muistos jalo,

muut min unhotti,

niinkuin kirkas kevätvalo

hohtavi.

Kädet hellät sijan siellä

sulle säilyttäät,

vaikka elon valtatiellä

syrjään jäät.

Kotiemme rakentajat.
(Suomen Rakennusmestariliitolle.)

Niin moni mies ja nainen myös

ahertaa elon päivätyössä

on toimellinen, häärää muita varten,

mut itselleenkin, suomast' onnetarten,

niin kokoo riunoja ja riistaa kystä,

saa arvoa ja mielentyydytystä,

myös kateutta, muita enemmän

jos miekkoselta milloin näyttäis hän.

Rakennusmestari — jos saanen luvan

sanoa sen — hän ihminen on moinen;

ja paljon paremman kuin joku toinen

hän osottavi toimekkuuden kuvan.

Viel’ äsken laitamalla kaupungin

me havaitsimme kolkon kivimäen,

mut luokse sen tuon tutun mestarin

eräänä aamun' astelevan näen.

Hän mittailee sen pitkin sekä poikki,

ja kalliolla, jolla koirat loikki

ja juopporentut rähjäsivät öin,

nyt elo vilkas alkaa ripein töin.

Se huiskett' on! Ken helkyttelee poraa,

ken vääntää kiviä, ken luopi soraa,

ken paatta jäykkää norjaks kuonnuttaa,

ja tiiltä kertyy sinne aavat kasat,

telinehirret, vankat rautavasat...

Ken kaaoksesta siitä selvän saa?

Tuo mestari. Hän ohjaa sataa kättä.

Hän kenraali on; värvähtelemättä

työn taistotannerta hän tarkastaa.

On pohjapatterina sokkel'-paasi,

sen päälle tiilirykmentit hän kaasi

ne sijallensa sitten järjestäin.

Kas kuinka visusti hän kaikki hautaa!

Tää kenttä nielee kiveä ja rautaa,

kovasti kasvaa korkeutehen päin.

Näemme kohta vankan muurin rinnan —

Hän, turvaks kalliin kaupunkimme, linnan

siis kalliolle teettää kukaties?

Tään vallin päällä urhot vartioivat,

noist' aukoista ne surmaputket soivat,

kun seutuamme vaanii vihamies?

Ei! Merkit ovat vallan toista maata.

Nuo isät, äidit, jotka, lapset myötä,

käy riemusilmin katsomassa työtä,

ei sellaista he odotella saata.

Tään muurin nousua he seuraamasta

ei koskaan väsy. Arkin akkunasta

tähynnyt ukko Noa aikoinaan

sen hartaammin ei kuivumista maan.

Kun toivon viheriä öljypuu

nyt kasvaa heille uuden katon alla,

siks, kun se yhteen liittyy korkealla,

hymyssä heidän kaikkien on suu.

* * *

On kesä poissa, saapuu syksysää,

mereltä tuuli kylmä tervehtää

ja puiston lehdet katuojaan ajaa.

Vaan entisellä koirakalliolla

nyt ihmisten on turvallinen olla;

he siinä pitää rauhallista majaa.

Siell' uusin kaupungin on asuintalo;

niin kutsuvasti vilkuttavi valo

sen akkunoista uumentoihin yön.

Siell' ansiosta rakentajain työn

niin moni perhe alla oman katon

sai öiden levon, puhdeajan raton,

sen paikan, jolla nimi on niin hellä,

kun koti näet on armain ihmisellä.

Mä kadehdin ... Hän vast' on miekkonen,

ken iloksi näin elää lähimäisen

ja tyydytyksen paikan herttaisen

luo keskeen elon temmellyksen jäisen.

Siis kunniassa olkoot kaiket ajat

nää kotiemme rehdit rakentajat!

Ja älkööt, luotuansa kodin muille,

he itse jääkö paljahille puille!

Runottaren tupa.
[Kirjotettu teatteritalon hyväksi vietettyyn arpajaisjuhlaan Helsingissä 6/3 1898.]

(Runotar lausuu näyttämön väliverhon edestä.)

Mies nuori immyttänsä ihanaa

maan halki haki kaihoavin rinnoin,

hän toivottunsa viimein tavoittaa

ja haastaa hälle silloin hellin innoin:

»Mun armaani, mun ihanaiseni,

sa kaunein ruusu toivon tarhassani,

mun puhtain unelmani,

käy elämäni päiväpaisteeksi

ja iloks iltojeni pitkien

nyt joita vietän yksin, itkien!»

Ja nuorukaiseen neito silmät käänsi,

soi hymyn suloisen ja hiljaa äänsi:

»Sa, lietomieli, majaas matalaan

mun, vapaan immen, vaadit astumaan?»

»En, kukkani, ma korven kentäks raadan,

ma uhkeimmat salon hongat kaadan

ja niistä pirtin lämminsaumaisen

sun asunnokses, armas, veistelen.

Sit' en voi luoda kullanhohtavaksi,

mut kodikkaaksi, laajaks, korkeaksi,

niin että alla uljaan kurkihirren

on kajahdella tilaa ilovirren.

Siell' onkin riemu, kun sun sinne saan,

sun kultakanneltasi soittamaan;

kun hymyilet, niin päivä siellä loistaa,

sun rakkautesi talven kylmät poistaa,

se torjuu nuolet myrkytetyt kateen

ja vihan viimat, kuurat kaunasateen.»

Hän hongat kaatoi, pirtin oivan loi,

sen valtijattareksi immen toi.

Hän hymyili, ja pirttiin päivä loisti;

toi talvi kylmät, rakkaus ne poisti;

soi kannel vieno, sielu soinnut toisti.

Ma, runotar, kun hetki tyyn' ol' illan,

tein pirttiin usein taivahasta sillan;

näet valon lapset sinne tiensä johtaa,

miss' aina lempi puhtaimmillaan hohtaa.

Ma maailmasta hengen ikuisuuden

ja ihanteen loin kuvan heille uuden —

Ja alla kurkihirren

soi sävel virren,

soi vapahana,

soi sointuisana,

soi voimaa, auvoa antavana.

* * *

Ma täällä parven Suomen sulhasia

ja kaunoisia kassan kantajia

rakennustyössä uutterassa nään.

Te tupaa veistelette. Mutta kelle?

Runottarelle, taivaan tyttärelle,

te kodin luotte hengen kukkaselle,

ja rakkaus on pohja työnne tään.

Siis Suomen hongat parhaat maahan luokaa

ja yläviksi seinäin nousta suokaa

ja suorikaatte saumat tarkoiksi;

te upottakaa maahan vankat vaajat,

ja holvatkaatte holvit ylhät, laajat,

ja edustalle pylväsrivit taajat —

niin uljas syntyy taiteen temppeli!

Kaikk' yksinkertaista, mut arvokasta!

Siis omaan malmiin muusta maailmasta

te parhaat ainekset nyt juottakaa;

niin yhdistäkää juhlamieleen ratto,

kotoisiin seiniin Hellaan tähtikatto

ja Suomen palkkiin mosaikki-matto

ja sopusointu niihin saattakaa!

Kun valmiiks saatte kartanonne jalon,

niin kirkkahilta kunnahilta valon

sen valtijattareksi saavun ma;

ja minkä rakkautta puhtahinta

tai vihaa, epäilystä murtavinta

vain koskaan tuntenut on ihmisrinta,

sen tulkitsen ma siellä taiteessa.

Näet ajan vuolla monet kalliit kuvat

sen pyörtehesen vaipuu, unohtuvat;

mut runotar kun minkä julki toi

se ainaiseksi hukkumasta säilyy,

ijäti päivän loistehessa päilyy;

jos kuinkin hyrskyt ympärillä häilyy,

sen kirkkautta kaihtaa ei ne voi.

Ma tunteet, aatteet vuosisatain takaa

tän nyky-polven lapsille voin jakaa,

niin uuteen eloon elvytellen ne;

jos sydän kylmyi päivätyössä kellä,

sen muistoilla ma tahdon lämmitellä,

se ett' on jälleen armahtava, hellä

ja sykkää ihmisyyden onnelle.

Avara, uljas luokaa huone siksi

te runouden, muiston temppeliksi,

niin rikkauteni runsaat siihen tuon,

tuon riemut, tuskat menneisyyden yöstä,

heleimmät helmet ihmishengen työstä.

Ma tahdon — kuulkaa! — verhon hetkeks syöstä,

nyt aarteihini vilkaista jo suon.

(Runottaren viittauksesta väistyy verho ja näyttämöllä vaihtuu jakso kuvaelmia maailman kuuluisimmista näytelmäkappaleista.)

Laulajain marssi
Kirvun lauluseuralle omistettu.]

On voima, mi mielet nuorentaa,

elon soihtuna on joka aika,

ilopäiviä ihmisen kirkastaa,

luo huoliin hohdetta rauhaisaa;

se on laulun tenhoisa taika.

Se sielusi pohjalta ilmi tuo,

siellä piillyt mit' on ihaninta,

näköpiirin se hengelle suuren luo,

sen selvään tuntea meidän suo,

mitä toivoo sykkivä rinta.

Me laulusta mielen myrskyisen

sekasortohon sointua saamme,

jalot tuntehet turvissa kukkii sen,

niin lempi, kaipaus kauneuden,

syvä rakkaus syntymämaamme.

Pohjan kesä.

Sen kuin satuas ymmärrän,

Pohjan kerkeä, kaunis suvi,

sen mun sieluni silmähän

suuruutesikin ilmaantuvi.

Oman itsesi unhottain

riemuin lyhyet elonhetkes

työtäs muiden hyväksi vain

teet sä, kunneka päätät retkes.

Katoovainen ja iäinen

sinuun mahtuvi yhden rinnan,

syksyin kuollessa kukkien

katoovaiselle maksat hinnan;

kirkas värehes vuorilla,

kalvossa järvien sinivöitten

ikuisuuden on toivoa,

tähtää talvien taa ja öitten.

Sammumatonta nuoruutta

kesän kuulaista hohtaa säistä,

siks sen helmahan halaan ma

kyläin kiistoista itsekkäistä.

Näköalani.

Matkaten maailmaa

tottua aina saa,

jättää entiset, suostua uuteen;

kuitenkin muutos tää

mieltäni kirveltää,

viedä on ihan toivottomuuteen.

Vielähän äsken näin

rantojen vihreäin

huojuvat puut, Savon suloiset tienot;

huoneeni akkunaan

nurmikko kukistaan

tuulilla kannatti tuoksut vienot.

Seutua ihailin

sydämin lämpimin ...

Mutta nyt — mikä erotus suuri!

silmän jos minne vie,

suljettu silt' on tie,

kaikkialla on kolea muuri.

Voi sua, kaupunki,

ahdas on ilmasi,

on kuin tiilies painon sais kantaa.

Mutta jos laajat maat

sielullein auki saat,

kaikki voin sulle anteeksi antaa.

Talven saapuessa.

Pois pois saloilta Suomen

kesä kultainen pakeni,

suvi päivän kirkas huomen

illan pilviksi sakeni;

usvihin marraskuun

kukkien tuoksu haihtui,

tuore vihreys vaihtui

talvehen kammottuun.

Häipyi maailma sorja,

sävel sointuva nukahti,

jääss' on tuomen oksa norja,

jolla käkönen kukahti;

paljaaksi jääneet on

lehtevät vääräin rinnat,

kaatui kaunihit linnat

haaveisen aallokon.

Murheen sallitko tulla,

sielus usvihin kutoa,

tai on vihryt puisto sulla,

jonka lehdet ei putoa;

voinetko linnastas

uhmia syksyn säitä,

luoda keskelle jäitä

kukkivan maailmas?

Ruusun umput.

Mun huoneessani tuuhea on kukka,

luo altis umppuja se ruusu-rukka,

ja umput joutuin suuriks turpoaa,

mut teräänsä ne auki eivät saa.

Ja joka aamu ensi työnä mulla

noit' umppuja on tutkimahan tulla,

mut turhaan — kahleitaan ei katkaise,

vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.

On umput nuo kuin toivehitten kerkät,

jotk' ihmispoveen syntymään on herkät

ja kiireisesti sitten kasvavat,

mut useimmiten kesken kuihtuvat.

(»Urpuja»)

Näkymättömät kädet.

Ma orhin valjastin,

ma kohottausin korjaan,

ja varsan ohjaksin

ma juoksuun kiihdin norjaan.

Hei, tanner alla soi!

tää vauhti leikkaa matkaa;

maan ääriin päästä voi,

näin uljaasti jos jatkaa.

Ja rinne kohoaa

lähelle taivaan rajaa;

sen tahdon saavuttaa,

sen kukkulalle ajaa.

Siis, orhi, ennätäy,

päin aurinkoa juokse;

laella vaaran käy

niin raitis tuulen tuokse! —

Vaan kädet, joit' en nää,

kaikk' aukoo orhin valjaat;

pois hepo kiitää, jää

vain ohjat mulle paljaat.

Ja ympär' sydämen

ma tunnen jäisen renkaan...

Kuin kauvan itkien'

ma korjass' istunenkaan?

Ihmissydän.

On ihmissydän pieni maailma,

on siellä syvyydet ja meret aavat;

sen ylle luokaa taivas loistava,

niin syvät vedet kuvastaa sen saavat!

On ihmissydän pieni maailma,

on vehmasmaata, aroa ja santaa;

suo sateen vienon sinne vihmoa,

niin erämaakin kukkasia kantaa!

On ihmissydän pieni maailma,

vaan maailma on kerran katoava;

iäisyys sydämeesi istuta,

se kuolemasta on sun vapahtava!

Tikitin takitin kello käy...
(Pojalle, joka sai kellon joululahjaksi.)

Tikitin takitin kello käy,

sekuntit pienet sen vikkelä pirta

tunneiksi, päiviksi, viikoiksi lyö;

niistä se syntyvi vuosien virta.

Tikitin takitin, oikein jaa

aikasi kallis ja oikein käytä,

kaikki tehtäväs hetkelleen

kellon tarkkuudella sa täytä!

Tikitin takitin, aika ei

verkkaista varro, poikani rakas;

mennyttä hetkeä milloinkaan

kenkään ei sulle lahjota takas.

Tikitin takitin kello käy...

Sulla on elosi kultainen aamu,

päivän vaivoja tunne sa et,

outo on illan huolien haamu.

Tikitin takitin kello käy —

Päivä syntyy ja vaihtuu yöhön;

aamun kummulta kuljet sa

laakson taisteluihin ja työhön.

Tikitin takitin kello käy,

raattaat, pontimet kunnossa kun on;

varten tointasi vastaista

voimias vaalia täytymys sun on.

Tikitin takitin kello käy,

kun se on puhdas ja vireihin luotu;

ehjänä, kirkasna sykkiä

sunkin sielusi olkohon suotu!

En ilohon luota, en murheeseen.

En ilohon luota, en murheeseen,

ne monesti petti mun aivan;

ain' alta ma kirkkahan riemun veen

olen löytänyt tuskan ja vaivan.

Ja kuohuissa murehen mustimman

ja sivulla surujen summan

ma helmen välkkyvän-kuulakan

näin pohjalla lähtehen tumman.

En ilohon luota, en murheeseen,

ne on oikkuja elämän säiden,

ja määrätön maailma mittoineen

yläpuolla on pilvien näiden.

Nauroin ja itkin.

Kulkeiss' elontietä pitkin

vuoroin nauroin, vuoroin itkin;

nauroin nauraakseni vain

pakoin itkin itkujain.

Itkin salaa, nauroin julki...

Niinhän monet täällä kulki

virtaa tuskan kyynelten

kaikkialle hymyillen.

Elon taikur' tutkimaton

kivuistamme löytää raton,

parantaissaan haavoittaa,

iloon tuskan istuttaa.

Elon murheet, riemut yhteen

liittyvät, sen luovat lyhteen,

jolle pääni väsyneen

lepoon lasken ikuiseen.

Jaakobin tunnustus Raakelille.

Sun lampaasi, neito, ma juotin nyt,

en kauemmin kulkuas estäis,

jos ei sieluuni jano ois syttynyt

sinun hellästä silmäyksestäis.

Siis viivy mun luonani hetkinen vain,

ja sun laumasi levätä joutaa;

minä aavikon polkuja astuissain

olen kärsinyt kuuminta poutaa.

Suo silmihis, armas, mun katsoa,

suo että sun äänesi kuulen;

yön pisara niissä niin vilpoisa

on jäljille polttavan tuulen.

Pois kotoa köyhänä läksin mä,

ja mun kirosi äitini lapsi,

sua tiennyt ei sieluni etsiä,

sinä, impeni hunajahapsi.

Sun löysin kuin salatun kukkaismaan

mä jälkehen helteisen retken;

nyt päivän jäähtyissä tottahan saan

sen tuoksua nauttia hetken.

On rakkaus vahvempi kuolemaa

ja kuumempi aavikon santaa;

kaikk' aartehet mies sille lahjottaa,

sen hinnaksi henkensä antaa.

Niin pyhä on sinetti sydämen,

sinä vaimojen tyttönen jaloin;

sua ijäti lemmin, mun sieluni sen

veripunaisin kuiskivi valoin.

Kuningas Eerik.
(C. Snoilsky.)

Viirit liehuin venhot vettä vierii,

illan rusko kultii Määlariin,

aironloiske, torven kaiku kierii

rannan lehtikoihin tuoksuviin.

Vaivu, airo, pursi, irti jää,

määrätönnä keinu kaunis yöhyt tää!

Torvi, heitä työs,

kaiku, tyynny myös:

Nyt Eerik kannelta soittaa.

Eerik soittaa, seetrikannel sorjin

kirjaillulla polvellansa on,

kultakieliin valkosormin norjin

hellän luo hän sävel-aallokon.

Pieni Kaarin vaiti kuunnellen

silmihinsä saapi suuren kyynelen.

Murheiseksko tein

paimentyttösein?

Nyt Eerik kannelta soittaa.

Sieluin tähti, niinkö sua vaivaa

pelko Ruskoparta herttuan?

Eerik ohjaa valtakunnan laivaa,

hän on herra Vaasain valtikan.

Siks kun hohtaa huiput kukkulain

kirkkahassa yössä lempikäämme vain.

Kauvan vielä on

aamunkoittohon.

Nyt Eerik kannelta soittaa.

Pieni Kaarin, salli, niin ma tuon sun

linnan valtijaksi Tukholmaan,

virka vain, ja kultakruunun luon sun

kultakutris päälle tummumaan.

Eerik haaveiluiden prinssi on,

päässä häll' on helppo kruunu kuutamon.

Tyynny, lapsein mun,

niin on kruunu sun.

Nyt Eerik kannelta soittaa.

Mikä on kohtaloni.

Sun sielusi salaista merta

ma monesti tutkia tahdoin,

mut minkä sen ihmeille mahdoin, —

koe turhaksi jäi joka kerta.

Kun selkeä kultasi sää sen

ja kirkasna päilyi sen pinta,

niin tutkijan riemuitsi rinta:

»Nyt», kuiski hän, »selville pääsen».

Mut painoin ja tutkimusköysin

kun kiiruhdin taas ulapalle,

ne hukkuivat aaltojen alle,

kädet tyhjänä rannan ma löysin.

Kun poltto mun päätäni vaivas,

mun itseinkin nielasi meri.

Mikä kohtalo niin minut peri?

Kadotusko mun otti vai taivas?

Sua etsin.

Sua äsken etsin vilinästä väen;

ma tuhansia tarkkaan kulkijoita,

mut poskes päivä minulle ei koita,

ei lämmitä ne kasvot, joita näen.

Kun sydämessä raivo myrsky pauhaa,

kun mieltä raastaa vastakkaiset voimat,

salainen lempi, pelko, tunnon soimat,

sua kaipaan niinkuin kadotettu rauhaa.

Mun purten uhkan ulapalle lähti,

miss' syvyys onnen rippehet voi niellä;

yks valo vain on pimeällä tiellä:

sun silmäs on se lohduttava tähti.

Sun silmäs, kun sen hohde täyttää hellä;

kun suot sen tyynnä mua kohden palaa,

niin synkeää ei sielussani alaa,

siell' ettei alkais valo värähdellä.

Keinutuoli.

Suuri keinutuoli

on jo ikäpuoli,

väsyä jo alkoi heiluntaan,

ennen virkeätä,

vietti elämätä,

raukeaa nyt kaikki oli vaan.

Joskus iltasilla

surun-kaihoovilla

silmillänsä kauas katsellen,

siinä nuori Silja

keinutteli hiljaa

pudottaen puulle kyynelen.

Mistä moinen huoli,

puinen keinutuoli

tuot' ei tahdo kelvon ymmärtää;

mutta pian tälle

kauan eläjälle

arvoitus jo vallan selviää.

Silja kummin kuumein

oudoin onnenhuumein

syliin sulhon keinuun istahtaa;

lemmen kyllyydellä

silloin neito hellä

puunkin poven sykkimähän saa.

Suuri keinutuoli,

vaikk' on ikäpuoli

Siljan armastaissa sulhoaan,

muistaa onnenpäivät,

jotka kauas jäivät,

nuortuu nuoreks puuksi uudestaan.

Niin se siirtyy sinne,

missä vehryt rinne

kevään mahlat juotavaks sen toi,

lehviin päivä hohti,

korkeutta kohti

vapaa latva nousi, huminoi.

(»Urpuja»)

Eräässä toverijuhlassa.

Seppä säkeiden ei täällä saa

sanan vasarata kalkuttaa,

ahjon tulta ensin lietsokaamme,

kuumaks että metallin sen saamme,

josta uuden valtiattaren

päähän luomme kruunun kultaisen.

Valtiatar uusi? Ken on hän?

Katso, halki käy hän pirtin tän,

silmää meitä niinkuin äiti lastaan

ottain kaikkein tervehdykset vastaan,

tuttu vanhastaan ja jälleen uus

valtiattaremme — Toveruus.

Toveruus, oi, seurahamme jää!

Silloin kylmät mielet lämpiää,

nousee toivo maahan masennettu,

vahvistuvi tarmo taivutettu,

mikä särkyi, jälleen ehjä on,

turvan lujan löytää turvaton.

Ajan ukkossää ei saavuta

meitä toveruuden linnassa.

Siellä haudatkaamme suuret surut,

nauttikaamme pienet riemun murut;

ilo kasvaa, kuorma katoaa,

yhdessä kun niitä kantaa saa.

Hyvällen mä toveruudellen

omani suon kaikki riemuiten;

siitä en mä köyhdy rahdun vertaa,

rikkaammaksi tulen tuhat kertaa,

muille annan yhden sydämen,

voitan itselleni kaikkien.

Koulusta eroaville.

Nyt kevät on, nyt luonto herää;

nyt poven auliin avaa maa,

nyt salon kielo tekee terää,

luo vaahter vaippaa vihantaa.

Nyt orastaa jo pellon multa,

siin armas kohta viljakulta

maanmiehen avuks aaltoaa.

Vaan koulu ovet kiinni sulkee,

sen luvut, leikit päätetään,

ja nuorten vilkas parvi kulkee

laveimpaan kouluun: elämään.

Mut raskaat siin' on oppimäärät,

ja ohjeet oikeat ja väärät

siell' aina kiistää keskenään.

Sen jaloin leikki taistelua

on vastaan hätää, vilppiä,

ja siihen sotaan antautua

sun tulee, nuori ystävä,

niin täysin innoin, hartahasti

kuin kumppaneines näihin asti

sä liehuit nuorten leikeissä.

Sä sure surus, vaan kuin läsnä

ne pian jälleen unhota

ja vastuksista voitokasna

kuin uljas urho suoria,

ja määräs päähän intomieliä

sa kilvoittele, vaikka tiellä

saat kovaa monta koetella.

Käy viertä jyrkkää vuoren aavan

ja tapaa äärtä kukkulan,

sen huipulta jos henkes saavan

sa katseen luulet laajemman,

vaan viattomuus lapsuus-ajan

sun povessas sen saakoon majan,

miss' olla voi se ainian.

Niin liiton pyhän kanssa taivaan

sä säilymään saat kautta sen,

ja pettymyksiin, sielun vaivaan

on lääke siinä suloinen;

voit rakastaa ja anteeks antaa,

voit elon raskaan kuorman kantaa,

voit kerran kuolla siunaten.

Vuosileikki.

[Koulujuhlaan 12 lapsen esitettäväksi.]

p/ Ma olen tammikuu. Mua moni kammoksuu, kun olen ankara. Ma syntynyt olen Lapin tunturilla; mua huurrekehdossa puhuri tuuti öillä myrskyisillä. Kun varmistuin, niin yllen' pu'in ma vaipan valkoisen, ja jäisin kengin ma kuljin Suomen saloillen; kun siellä hengin, puut hohdon saivat hopeisen. Saavuin suoden uuden vuoden: Ystävyyden lämpimyyttä etsikää, niin ei kammoksuta talven hanki, jää.

Olen helmikuu heleä, lumiteiden taivaltaja, kulkusin kyliä kuljen suksin nuojun nietoksissa, jäiset kynttilät kuletan asuntonne akkunahan, vasaralla vaskisella kartanoita kolkuttelen, joista kilvan kiiriskellen uhrisauhut syöksähtävät luontoni lepytykseksi. — Paha on olla pakkaissäässä sydän hyyssä, rinta jäässä; mutta raitis, kiihkoton vapaa talven lapsi on.

Maaliskuu tuo sanomaa saavunnasta kevätpäiväin. Aamuin vielä lapsiräiväin peukaloa paleltaa, vaikka lämmittävä syli aukeaa jo hankein yli. Elon taimet taivoon päin alkaa nousta vähittäin, urvut jo herää raitojen oksilla, auringon terää alkavat katsella. Oi nuoruus sulo, mitä toiveita voit sinä nostaa, kun kevään tulo näin talven pakkaset kostaa!

Nyt on teillä huhtikuu. Kulkeissani luonnonhenget vapautuu; nuori elo kaikkialta esiin pyrkii horron alta. Pälvet ovat laajenneet, puroissa nyt kevään veet tanssii riemuiten; mättäältä jo loistaa kukka, Kerttu pieni, kultatukka poimii sieltä sen. — Lailla kainon orvokin herää toiveet sydämien, vihdoin virroin keväisin povet kuohuu tulvehtien.

Jo toukokuu tuli ja hanget metsästä suli, jo ilmoja liitävät ystävänne taas lentävät Suomehen tänne. Nyt uuden juhlaverhon luo luonto yllensä, nyt välkkyy siipi perhon, on nurmi vehreä. Kun toukopellon pinta taas kaunis orastaa, ilostuu ihmisrinta ja toivo kohoaa.

Kesäkuu, suvetar nuori, hymysuu! Mi sävelten helke ja värien loiste on kedolla, ilmassa, aalloilla! Nyt iloitse, lapsi, et koskaan toiste sa aikaa näe niin armasta. Kun koulust' on lupa, tee nurmelle tupa ja kummulta katsele synnyinmaata, kuva kaunis sen sieluhus paina, sitä palvele aina! Se on onnesi, josta et luopua saata.

Heinäkuu, heleät päivät, aholla makeat marjat, toukopellot tähkimässä, heinätalkoita taloissa. Ahdin aarteita ajavat kalamiehet kaislikossa, lahden vettä vilpoisata kahlailevat karjalaumat, hien hersyvät pisarat ovat työssä otsallanne; niitä te nureksi ette, niiss' on vihme virvoittava toivotulle touollenne.

Kun ehtinyt on elokuu, niin kesän toiveet toteutuu; sen onnen, min voi saavuttaa, nyt omaksensa kaikki saa. Ja kukin tähkä kultainen työn hedelmä on, tiedän sen, mut taivaan siunauksetta se näin ei voinut versoa.

Syyskuun metsä on kuulakka, meri on vaahtopäinen, vilun tuska nyt luonnossa tuntuvi ensimäinen; kirkkaus lauhtunut otsallaan se katsoo, kun maamies korjaapi viljaa, se huokaa raskaasta rinnastaan, suven kukkaset kaikki kun riutuvi hiljaa. Pimeys kasvaa, mut tähtivyöt, hopeanhohtoiset kuutamoyöt taas kutsuvat valoa kohti; valonkaipaus Suomen lapsetkin lukemattomin laumoin riemuisin kotipirtistä kouluhun johti.

Kun minä saavun, lokakuu, niin luonto vielä kolkostuu. Rehellisesti lausun sen: ma suveanne suosi en, sen teillä hävittäen hiivin ja tallaan kukat viimeiset ja viime lehdet puista riivin ja jäädän niiden kyynelet. Kun ryöstö mielessä on kellä, hän hyvyytt' ei saa teeskennellä, kauniimpi totuus alaston kuin kukitettu valhe on.

Marraskuu: Kenties te tunnette, mik' olen virkamies? Ka haudankaivaja, en mikään halpa. Kun kaatanut on kenen kuolon kalpa, sen maan poveen heitän ja vaipoin valkoisin sitten peitän. Ei mikään auta; kesän vehreät kätkevi hauta. Ken tuonelan pihasta vuoteensa tapaa, hän toiveista, vihasta kaikest' on vapaa, On suuri rauha tän kalmiston, yön hohde lauha sen yllä on.

Vaan joulukuu viittaa jo valoon uuteen. Ei mieltä valpasta toivottomuuteen voi syksyt syöstä; sen eteen syttyvi valkeus yöstä. Tänä aikana loisti se tähti, min johdolla paimenet lähti valon valtian seimellen, ja Pohjolan hangilta hohde, jo nousee taivasta kohden; se enne on keväimen. Tulet joulun sytyttäkäätte! Nää talven synkeät säät te pian jällehen voitatte; pyhä kuusenne vihannoikoon ja hymni helkkyvä soikoon ajanvaiheiden Herralle! p/

Kun joulu on.

Kun maass' on hanki ja järvet jäässä

ja silmä sammunut auringon,

kun pääsky pitkän on matkan päässä

ja metsä autio lauluton,

käy lämmin henkäys talvisäässä,

kun joulu on!

Ei huolta, murhetta kenkään muista,

ei tunnu pakkaset tuikeat,

vain laulu kaikuvi lasten suista

ja silmät riemusta hehkuvat,

ja liekit loistavat joulupuista,

kun joulu on!

On äiti laittanut kystä kyllä,

hän lahjat antaa ja lahjat saa,

vaan seimi, pahnat ja tähti yllä

ne silmiin kalleinna kangastaa;

siks mieli hellä on kristityllä,

kun joulu on!

Tervehdys kotiseudulle.
Kirjotettu Heinäveden laulujuhlaan, juhannuksena v. 1911.

Sa, kotiseutu rakas lapsuuden,

mua käsket: juhlihini laulu laadi!

Mut pyydän, ettet muuta multa vaadi

kuin tervehdyksen yksinkertaisen.

Sen velvollisin arvonannoin tarjoon;

suo sille hetki, heitä sitten varjoon.

Sa olet emo, poikanen ma vain.

Ma perinnöllä, jonka suita sain,

tein kauppaa kilpamarkkinoilla elon,

ja vaihdellessa hellyyden ja pelon

ma kerroin muille, mitä kuulin suita.

Mi rinnassain on lämpöä ja tulta,

sen lisiesi luota kokosin.

Ja elämäni valo armahin

on ollut kulkeissani maailmalla,

se hellä tähti, liekin kirkkahin,

mi loisti lapsuuteni taivahalla.

Siis ketä muistaisin, jos sua en,

sa, kotiseutu armas, kultainen.

En tiedä, vielä tuntisinkohan

sun, lapsuuteni aamumaailman,

sun koskes, salmes, väljät selkäveet

ja päivänpaistehiset harjanteet,

miss' siinsi talot, aaltos ohrapellot

ja haasta helkkyi tutut karjankellot;

nuo leikkipaikat, polut rakkahat,

joit' ennen vanhempamme astuivat

ja joilla vastahani juoksevan

näin monen kumppanin niin rakkahan;

nuo lehdot lempeät, nuo koivut, haavat,

jotk' uusin juhlavaattehin nyt saavat

taas seista vierahana kesän häissä

ja joiden latvoissa ma lehvikkäissä

näin päivän kirkkahimman värehen,

suloimman kuulin soiton lintujen.

En tiedä, vielä tuntisinkohan

ma kotiseudun kansan rakkahan,

tuon hiljaisien kyläkuntain väen,

mi kynti monen kivikoisen mäen

ja kuumin otsin kaskeansa raatoi,

mut pilkkahintaan honkametsät kaatoi

ja saadut markat kauppiaalle toi

ja lasten herkkuina ne söi ja joi.

En tiedä lainkaan, tuntisinkohan

sen kansan, ajan koskemattoman.

Se kuinka paljon oppinutkaan lie nyt,

se silloin muista kouluista ei tiennyt

kuin rippikoulu, kylän kinkerit

ja pyhät helluntait ja mikkelit.

Kun salmet suli, aallon harja nousi,

niin lauantaisin pitkin venhein sousi

se järvein takaa valkamahan kahteen,

näet Kermanrantahan ja Vahvalahteen,

sen vanhan kirkon äärimmilleen täytti,

nukahtikin, mut hartahalta näytti,

ja eväillänsä: rieskalla ja voilla

ja kalakukolla ja piirakoilla,

se syötti erään köyhän miehenalun,

mi kanakopiss' asui lukkarin

ja siitä varmaan lauluhun sai halun —

En tiedä, kuinka sitä kiittäisin.

Mut jääkööt muistot menneisyyden sadun,

ma arkana vain niihin kosketin.

Nyt elämä on toisen saanut ladun.

Sun rauhaisille rantamilleskin

on aika, arvaan, tuonut myllynsä

ja lausunut: »Kas tässä, jauha sitä!

Et täällä enää yksin elä sä;

sua katsoo länsi, etelä ja itä».

Sun koskes niskat taittuneet nyt on,

ja vettes halki viiltää valtateitä,

muun Suomen kanssa jaat sa kohtalon,

ei sua se ja sä et sitä heitä.

Mut huolettomin mielin astella

et voi sa ajan tarjoomahan laivaan,

vaan, ollen valmis taisteluun ja vaivaan,

saat edelleenkin airos kastella.

Ja iloistahan onkin soutaa sun,

kun kaikki venheet rientää aallokolle;

mut katso, ettet joudu tappiolle

sa tuoksinassa suuren kilpailun.

Nyt soudun lomaan levähtää sä saat

ja riemuisena laulaa kevätvirren,

kun Luojan päivä sulannut on kirren

ja puettanut kukkiin niityt, haat.

On valkamia useampia,

mut matkan määrä kaikilla on sama,

tuo nuorten unelmien kirkastama;

ja kummulla se loistaa korkealla,

Jumalan kirkkaan sinitaivon alla;

sen näemme selvemmin tai himmimmin,

mut siellä kuumottaa se kuitenkin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78601 ***

NUORUUDEN MUISTOKSI

I.

Nuoret. »Suomalainen Nuija» nimiselle ylioppilasyhdistykselle.

Jos väsyy vanhat soutajat.

Markus Kurtius.

Muisto.

Mahdoton ratkaista. Kansallismielisen Nuorisoliiton kesäjuhlaan Ilmajoella 1912.

Suokoon taivas nousuvuoden!

Kolme luotetta. Katkelma.

Tunne ja teot. Kirjotettu »Heimolan» vihkimisjuhlaan 19/11 1910. Lausunut Iida Aalberg.

Midianilaisten erämaissa.

Vuosisatojen yö.

Veljen muistopäivänä. Laulettavaksi.

Keväällä 1900.

Koulupihalta.

Viimeinen viesti suomalaisella postikortilla.

Kansan edustajille.

Imatran ääni.

Simson. (Fröding).

Suomalaisen työväen laulu.

II.

Kolkon pyhimys.

»Nouse ja käy!»

Uudenvuodentoivotus.

Kyyhkyset ja rotat.

Kristiina kuningattaren jouluyö. (Verner von. Heidenstam.)

Totuus.

III.

Suomen nainen. [Savonlinnan tyttökoulun 50-vuotisjuhlaan.]

Sarkatakki.

Maaliskuun päivänä.

Koti

Kotiemme rakentajat. (Suomen Rakennusmestariliitolle.)

Runottaren tupa. [Kirjotettu teatteritalon hyväksi vietettyyn arpajaisjuhlaan Helsingissä 6/3 1898.]

Laulajain marssi Kirvun lauluseuralle omistettu.]

Pohjan kesä.

Näköalani.

Talven saapuessa.

Ruusun umput.

Näkymättömät kädet.

Ihmissydän.

Tikitin takitin kello käy... (Pojalle, joka sai kellon joululahjaksi.)

En ilohon luota, en murheeseen.

Nauroin ja itkin.

Jaakobin tunnustus Raakelille.

Kuningas Eerik. (C. Snoilsky.)

Mikä on kohtaloni.

Sua etsin.

Keinutuoli.

Eräässä toverijuhlassa.

Koulusta eroaville.

Vuosileikki.

Kun joulu on.

Tervehdys kotiseudulle. Kirjotettu Heinäveden laulujuhlaan, juhannuksena v. 1911.

Nuoret.
»Suomalainen Nuija» nimiselle ylioppilasyhdistykselle.

Mahdoton ratkaista.
Kansallismielisen Nuorisoliiton kesäjuhlaan Ilmajoella 1912.

Kolme luotetta.
Katkelma.

Tunne ja teot.
Kirjotettu »Heimolan» vihkimisjuhlaan 19/11 1910. Lausunut Iida Aalberg.

Veljen muistopäivänä.
Laulettavaksi.

Simson.
(Fröding).

Kristiina kuningattaren jouluyö.
(Verner von. Heidenstam.)

Suomen nainen.
[Savonlinnan tyttökoulun 50-vuotisjuhlaan.]

Kotiemme rakentajat.
(Suomen Rakennusmestariliitolle.)

Runottaren tupa.
[Kirjotettu teatteritalon hyväksi vietettyyn arpajaisjuhlaan Helsingissä 6/3 1898.]

Laulajain marssi
Kirvun lauluseuralle omistettu.]

Tikitin takitin kello käy...
(Pojalle, joka sai kellon joululahjaksi.)

Kuningas Eerik.
(C. Snoilsky.)

Tervehdys kotiseudulle.
Kirjotettu Heinäveden laulujuhlaan, juhannuksena v. 1911.