*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78620 ***

PUOLAN PAANIT

Karjalaisia kansantaruja

Kirj

EINO LEINO

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.

SISÄLLYS:

Sotaretki.
Agafon ja Sjinkow.
Veljekset.
Jadwiga ja Eliza.
Serenaadi.
Kuolinlaulu.
Sukukosto.
Muuri vihreä.

SOTARETKI.

Uljaat, ylväät Puolan paanit

rautapaidat ratsastaa,

heidän yllään hehkuu taivas,

alla vaaruu vankka maa,

kupehella kuolo, turma,

ympärillä myrsky, yö;

noin he liikkuu linnoistansa,

kaiken Karjalan he lyö.

Paha tulla paimenessa

paanin kanss' on vastakkain,

nuotiolta nukkumasta

nousta, nähdä paani vain;

koht' on mennyt miehen henki,

hienohelman hempeys,

paanille on outo näätsen

sääli, laupeus, lempeys.

Vaan jos ratsasparvi raisu

lehviköstä lennähtää,

koht' on kypenissä kylä,

hiilumaan vaan hirret jää,

kaatuu sukupuuttoon kansa;

parhaan pääni myötään vie,

ketut, kullat, helmet, viljat,

kaiken, mikä kallis lie.

Ties' kuink' oisi käynyt kansan,

ellei oisi turvanaan

Maaria ja Kristus ollut

ynnä usko Jumalaan,

joka pyhimysten kautta

avun, armon aina toi,

milloin uhkas surma suurin,

hurme vuolain huppeloi.

Heill' on omat templit, muiden

kirkkoja he kiroaa,

vihaa Herran huonehia,

luostareita luhistaa,

mutta silloin aina nousee

Aunus kaikki kansoineen,

sokaisevi Herra heidät,

syöksee pilkkopimeyteen.

Johtaa heitä Dobrowolski,

uros yrmy, arpinen,

vierellänsä Wielopolski

kukass' ensi nuoruuden;

totta tekee vanhan kalpa,

jälkehen ei nuoren jää,

viatonta verta juoden,

vaatein aina enempää.

Äänisjärven, Äijön korven,

päältä kaiken Karjalan

käy kuin Hiiden hirmumyrsky;

tullaan kylään Volkovan.

Kilvet kiiltää, kalvat kalskaa,

jouset joikuu, taisto soi,

taittuu karhunkeihäs, missä

rinnan rauta haarniskoi.

Kysyy kylmä Dobrowolski:

"Joko armo annetaan?"

Huutaa hurja Wielopolski:

"Armo vasta alla maan!

Viel' on ruhjomatta Rubesj,

ryöstämättä temppeli,

minne miesten miekan tieltä

kansa kurja karkkosi!"

Mennään. Silloin silmät heiltä

saartaa niinkuin sankka yö,

kohoo toistaan kohti kalvat,

paani paanin maahan lyö;

kaatuu nuori Wielopolski.

Syöksyy paanit pakohon:

kanssa näkymättömien

tässä taisto outo on.

Kalpeana kannetahan

nuori Wielopolski pois

tanterille taaton, jolta

on kuin mennyt kaikki ois

mielen miehuus, urhon uljuus;

vapisee vain valkohaps,

ja hän paarein ääreen painuu,

nyyhkii, itkee niinkuin laps.

"Tään on Dobrowolski tehnyt!" —

sitten kiroon kimmahtaa —

"kun ei saanut Sallimalta

poikaa mointa eikä saa!

Niinpä sukukosto, surma

meidän kesken vallitkoon,

niinkuin ylväs ystävyyteen,

vainohonkin valmis oon!"

Kauhistuu jo paanit kaikki,

vanha Wielopolski ei,

virkkaa tuima Dobrowolski:

"Kuolo parhaan paavin vei,

veipä kunnon kumppaninkin,

miehen voimaa viel' ei vie,

vaikka liian raskas paino

harteillein nyt pantu lie."

Siirtyy linnaan, jonka nimi

niemellään on Agafon,

tuota vastapäätä Sjinkow,

Wielopolskein linna on;

ylimpinä ystävinä

ovat aina eläneet,

nyt on heidän välillänsä

heimokoston väljät veet.

AGAFON JA SJINKOW.

Niinkuin ukkoslongat öiset

tulta, turmaa uhkaavat,

toinen toistaan liikkumatta

katsoo linnat kamalat,

kumpikin niin mykkä, musta

kuin on kuolon kolkon yö

taikka miete murhamiehen,

jota kohta seuraa työ.

Kansaa verotetaan. Sentään

toinen toistaan varajaa;

veristetään Vepsän puolta,

Aunusta ja Karjalaa.

Aina vaara vaanii. Missä

miesi toistaan kohdannee,

siin' on kolkko korpilaki,

rauta kylmä ratkaisee.

Siksi linnain kammioissa

raskas asuu raukeus,

synkkä niinkuin syksysäällä

aavan tyynen aukeus;

vinhemmin kuin kansan viha

niitä kaukaa kaartelee,

liki linnanvaltiaita

vaino sankka saartelee.

Vaan ei yksin vasamoita

vainon täällä välkäkään,

leimuaa myös lemmen tulta

tuoksuu yrtit oudon maan,

puhkee punaruusut yössä,

hehkuu heelmät kaihojen,

riippuu riemun, onnen oksat

pyhän alla pyytehen.

Tai kuin templin akkunasta

paistaa valju, vihryt kuu

kuvaan Maarian, mi kuormaan

hohtokivein tukahtuu,

joll' on sielu smaragdinen,

ruumis niinkuin rubiinit,

tunteet tehdyt turkooseista,

onnenansa opaalit.

Niin ol' linnain mieliala,

kumma, kuuma, helteinen,

koska niissä hehkui hempi

kolmen nuoren sydämen,

vihan kanssa vieretyksin,

vainon kanssa vastakkain,

niinkuin kuolon kuutamossa

tulikukka kulkijain.

Yks on poika Dobrowolskin,

miekan miesi, Boleslaw,

toinen lemmen, luutun orja,

laulun miesi, Ladislaw;

yks on tytär Wielopolskin,

tuo Eliza, kultahaps,

miekan miestä haaveloiva,

mutta virren vienon laps.

Hälle huokaa, hälle hehkuu

Boleslaw kuin Ladislaw,

mutta hehkuu myös Zapolski,

jalo paani Jaroslaw,

jonka kihlat lippahassa

jo Elizan kiiltelee,

vaikka tuska, vastamieli

tunteitansa viiltelee.

Turhaan! Tuo on taaton tahto.

Suru myös on sulhaisten,

tuska vetten tuollapuolen

Dobrowolskin poikien.

Turhaan! Niinkuin heinät heljät

mylviessä myrskysään

taipuu mielet miesten nuorten

tarmoon taaton harmaapään.

Usein yössä utuisessa,

missä saaret, salmet ui,

kumu kuultiin, koska linnain

lukot suuret sulkeui,

koska vitjat vinkui, kiinni

rautaportit paiskattiin,

vaipui kumpainenkin linna

vainon mykkiin unelmiin.

Mutta kansa kertoo: usein

kumu tuo kuin kuiske soi,

yhtyi yössä valkeassa

haikeuteen, min haave loi,

syttyi syksyn tähtein alla,

riensi niinkuin riutumus,

kuin ois kultakanteleesta

raikahtanut rakkaus.

Vieri vettä, maata, haihtui

Vienan saloon sankeaan,

äärettömään, rannattomaan,

havu-aavaan ankeaan,

ijäiseen kuin ilma, pyhään,

valjuun, pyytehettömään,

metsän mereen pohjattomaan,

majaan maan ja yön ja jään.

VELJEKSET.

Vait! Kas, linnan valkamasta

pursi pieni irtauu,

juoksee hopeaista juovaa,

jonka heittää kalvas kuu;

mykkä kuin on purren puike,

on sen airoill' aimo mies —

aaveko vain aallon öisen,

kummitusko kukaties?

Ei, Boleslaw Dobrowolski

on se itse, isänsä

kuva, tehty kuparista,

itsepäinen, päättävä:

koska kohti Wielopolskin

linnaa liukuu venho tuo,

varmaan toivo häll' on päästä

kullankukkasensa luo.

Vaan mit' on tää? Kuudan-yössä

luutun hullun hurraa soi,

milloin itkee, milloin nauraa,

milloin vitkaan vaikeroi.

Tarkkaa korva, sihtaa silmä,

pursi seisoo soutajan.

Noinko soi Zapolskin soitto

all' Elizan akkunan?

Nousee veren kuuman kuohut,

sydän jyskää, palaa pää,

ja hän purren soutaa maihin,

hiljaa puuhun kiinnittää,

hiipii, huomaa muurin alla

sulhon sulkahattuisen,

unelmiinsa unhottuneen,

leikkiin lemmen sävelten.

Sumenevan silmiensä

tuntee tuima Boleslaw,

kohti syöksyy soittajata,

hälle huutaa: "Jaroslaw!

Lienet laajin laulajoista,

mua miekkoisempi mies,

vaan on haavees hauta tässä,

kuolemani kukaties."

Alla taivon tähtikirjan

yhteen kalvat kalskahtaa,

tuli tuiskii kalvan tiestä,

säen silmäin sinkoaa,

silloin toisensa he tuntee:

äkin taukoo taistelo,

miekat huotraan lentää, miehet

syleilyhyn syöksee jo.

Vierii hetki, kaksi. Virkkaa

miekan miesi Boleslaw:

"Kiitos Herran, ettet kuollut

laulun lapsi, Ladislaw,

kuollut tämän kalvan kautta

suodun turvaks sun ja mun

ynnä taaton harmaapäisen,

tuskassansa tuiretun.

Veljyeni, nuorempani!

Vast' on vaiva tullut kai:

neittä samaa rakastamme

sukukoston uhallai.

Käyköön, kuinka käykin! Sentään

veljet aina ollahan,

verta saman taaton, maammon,

juurta Puolan jumalan.

Mutta ettei meihin koskaan

yltäis tämä turma uus

eikä rikkois elämäämme

riita, eripuraisuus,

vartokaamme vuosi, kaksi,

kelle onni hymyilee;

toinen silloin toisen tieltä

poikemmaksi poistunee.

Tuohon nyt jo valmis olen:

lähden suuriin sotihin.

Lie sun, lieto veljyeni,

paras jäädä kotihin.

Jos ma tehnen mainetöitä,

teen Elizan tähden nuo,

tai jos kuulet kuolleheksi,

kuolla myöskin laulus suo."

Veli nyyhki nuorempainen:

"Entä jos Elizan nään?" —

"Laula vinhat laulut hälle,

virret taiston tasapään!" —

"Enemp' entä jos hän lempii

kaihomieltä kalpeaa?" —

"Ota, nauti, muista joskus

veljeäsi murheisaa!"

Kohta purtta pientä kaksi

juoksi juovaa valjun kuun,

laski linnan valkamahan

alle rannan raitapuun,

nousi törmää nuorukaiset,

muurin yli heilahtain

välttivät he hallin haukun

ynnä silmät vartiain.

Vaan ei nähneet, nähdä voineet

varjoa he valkeaa,

linnassa mi Wielopolskin

liki istui ikkunaa,

säikkyi sävellainehilla,

huokas, kylpi kyynelin,

katsoi kauan purtta kahta,

noita toivoi takaisin.

JADWIGA JA ELIZA.

Noinpa immen istuessa

liki linnan ikkunan,

katsellessa kalpeutta,

korven kolkon maiseman,

luo Jadwiga saapuu, painaa

povellensa immen pään,

silitellen silkkihasta

kysyy: "Mitä mietitkään?"

Vaan Eliza äidin kaulan

käärii käsivarsillaan,

kuiskaa tuskin kuuluvasti,

kuolon-kalvas kasvoiltaan:

"Äiti, äiti! Onko synti,

että miestä rakastan,

jot' en enää nähne, mutta

muistan saakka hautahan?"

Rävähtää Jadwigan ripset,

hymy hyinen kiertää suun,

nopsa niinkuin kulku kulon,

valju niinkuin varjo kuun:

"Ei se suuri synti liene,

että miestä unelmoit,

kun vain vanhempais ja miehes

täyttää tahdon tarkan voit."

"Mutta äiti, äiti! Ellen

miestä tahdo milloinkaan?" —

"On sun silloin aikas mennä

tummaisehen Tuonelaan." —

"Eikö pelastusta mitään?" —

"Ei, niin säätää Sallimus,

jonka eess' on turha tuska,

kyynel, toivo, rukous." —

Katsoo äitiään Eliza:

"Tuoko elos laulu on?

Noinko kerran astuit itse

kovan alle kohtalon?"

Kyyneltyy Jadwigan silmä:

"Laulut, unet unta lie!

Totta vain on kuolo ynnä

elon kolkko korpitie."

Norja nousee nyt Eliza

kasvoillansa kalman yö,

sysimustan kulman alta

salamoita silmä lyö,

ja hän harvaksensa haastaa:

"Eipäs! Ellen miestä saa,

jota lemmin, milloinkaan en

tahdo toista rakastaa."

Huokaisee Jadwiga-äiti:

"Teet sen, totut kuitenkin

toiseen, taaton tahtomahan,

elät, kukit ennemmin

kuin sa kuljet kuolon kylmään,

maahan tuimaan Tuonelan.

Armas lapsi, aina muista:

oot Zapolskin morsian."

Huutaa hurjana Eliza:

"Totta! Morsian ma oon,

mutta vaimokseen Zapolski

mua turhaan vartokoon!

Sulhoni on Dobrowolski,

laulun mies ei Ladislaw,

mutta unelmaini urho,

miekan miesi Boleslaw."

Jalo kauhistuu Jadwiga:

"Vaiti! Tulee turmio."

Kautta linnan kammioiden

kuuluu sauvan kolke jo,

saapuu vanha Wielopolski,

vielä tuima katseeltaan,

ja hän kysyy kynnykseltä:

"Mistäs täällä haastellaan?"

Virkkaa vilkkaasti Jadwiga:

"Häihin mieli morsion."

Hymyy vanha Wielopolski:

"Oikein immen itku on.

Eipä tarvis ensi kesään

kaikerrella kassapään;

retkeltään kun saa Zapolski,

silloin häitä vietetään."

Kääntyy, poistuu kynnykseltä

muhoellen muistojaan;

jalo huokaisee Jadwiga,

myös Eliza huolissaan;

tuntuu syksyn ensi tuntu,

lentää keltalehti puun,

riekaleiset rientää pilvet,

ohi kylmän, valjun kuun.

SERENAADI.

Urhotyöstä urhotyöhön

synkkä syöksyy Boleslaw,

joka miekanmittelöstä

laulun laatii Ladislaw,

lämmin läikkyy urhon hurme

punahaavoin pursuvin,

viileämp' ei veljen veri

runon ruusuin ihanin.

Raunioihin raskahasti

tiensä rastii sankari,

kipinöistä kirkkahasti

laulu laaja nousevi;

soreutta soi Elizan

sävel säilän, kantelon,

huudot hädän, tuskan tunnut,

huokaukset hurmion.

Toinen rakkautensa tarun

pohjan hankiin kirjoittaa,

toinen Turjan taivahisin,

koska Lappi leimuaa,

enin sydämeen Elizan,

joka avaa akkunan,

lentäin lemmen, laulun siivin

luokse urhon uljahan.

Ei hän petä itseänsä

eikä suurta sulhoaan,

polo, pettää itseänsä:

liittyy liioin laulajaan.

Petä veljeään ei veli:

haavettaan hän halajaa,

ihannettaan ijäisintä

laulu kumma kuuluttaa.

Usein tiedustaa Eliza:

"Miks et sotaa itse käy?"

Vastaa virsiniekka: "Siksi

kun et Sinä siellä näy."

"Munko vuoksi siis sa tänne

maineetonna jäit ja jäät?"

"Rakkauteen jos raukenenkin,

oman orjas silloin näät."

Usein epäilee Eliza:

"Entä jos mun unhoittaa

veljes, jonka urhotöistä

luuttus lumokaiun saa?" —

"Jos ma tuolla oisin", lausuu

Ladislaw, "niin muistaisin

sentään mustakulmaistani

tullen Tuonen kylmänkin".

Usein unelmoi Eliza:

"Ah, jos oisit Boleslaw,

miekan, taiston miesi, mutta

laulaisit kuin Ladislaw,

oisin silloin onnellinen,

huntuun pääni huolisin,

karkeloisin hetken, kaksi,

hehkuisin ja kuolisin!"

Kastaa kyynel immen silmän,

poika suutelee sen pois,

hymyy impi kuin jo autuus

aavistettu totta ois,

käärii käsivarsin, painaa

povellensa poian pään;

ei hän petä lempeänsä,

polo, pettää itseään.

Petä veljeään ei veli:

jälleen luutun hurraa soi,

niistä milloin lemmen, milloin

maineen mahdin kuulla voi,

kuinka säihkyy säilä tulta,

urho huokaa huoliaan,

nukkuessa nuotiolla

muistaa mustakulmaistaan.

Toisistaan Eliza taida

heit' ei enää erottaa,

ken Boleslaw, ken Ladislaw —

sata saa hän suudelmaa!

Kumpaakin hän lempii. Toisen

kautta toista uneksii,

silmäin outo onnen kajo

kummallekin sädehtii.

KUOLINLAULU.

Tuima täyttyy taaton tahto:

vasten mieltä morsion,

ennen kukkaa ensi kesän

hän Zapolskin vaimo on,

vaikk'ei varsin onnellinen,

koska kesken vihkiään

lentää kalmankalpeaksi,

kumartaa hän kutripään.

Niinkuin halki usman näkee

ympärillään paanit hän,

miehet miekan kultakahvan,

naiset helman hempeän;

papin pakinat hän kuulee

vain kuin honkain hohinan,

taikka peninkulmain takaa

kosken öisen kohinan.

Näyt toiset, toukokuiset

sielussansa kangastuu,

silmät suurtuu, suonet vertyy,

purppuroituu poski, suu.

Vastaa hän, kun kysyy pappi,

sallii sulhon suutelon,

omaistensa, ystäväinsä —

mutta mieli muuall' on.

Liki linnaa Wielopolskin

yössä kevään kelmeän

laulaa Ladislaw: "Ei kuule

mua korva ystävän.

Siispä laulan lainehille

murhemielet murtuvan,

puhun rannan raitapuille

sydäntuskat turtuvan.

Muistan, kun ma lasna lauloin,

silloin viita vihannoi,

toisin hohti hongan kylki,

taivonkaaret karkeloi,

toisin päilyi yö ja päivä,

kulki kuplat päällä veen,

Luojan ynnä luonnon tuntu

suli suureen kauneuteen.

Heleällä heinäkuulla

synnyin, lapsi laulun maan,

ja ma vaalin valkeutta

niinkuin prinssi kruunuaan,

jouduin syksykuuhun synkkään,

eloon pilkkopimeään,

haurain haavepursin merta

aavaa, kylmää kyntämään.

Rikkunut lie silloin jokin

kaune kallis rinnassain,

koska Taaton taivahisen

kuvaa tuolta turhaan hain,

huusin Luojaa luonnon halki

vastasi vain äärettyys,

tähtisarjain mykkä saatto,

myrsky, yö ja ijäisyys.

Toki yksi toivo tuikki:

kasvoi neiti kaunohaps

yössä linnan yrttitarhan,

aatosteni armas laps;

kun hän istui ikkunalla,

maa ja ilma iloitsi,

kun hän lauloi laiturilla,

meri, metsä kuunteli.

Ah, Eliza, et Sa tiedä,

kuinka mieli miehen on,

joka näkee aurinkonsa

astuvaksi aaltohon,

jonk' on nähnyt nousevaksi

purppurassa päältä veen,

halki haaveen, häivän, tuskan,

keskitaivaan korkeuteen.

Et Eliza tiedä, miltä

tuntuu jäädä yksinään

kanssa unten maahan lunten,

luokse yön ja hyyn ja jään,

luuttu yksin ystävänä,

kumppanina taivaan kuu,

Tuoni valju tuttavana,

valkamana Surman suu.

Ah, Eliza, armas lapsi,

vaikka toisen vaimo jo!

Luokses rientää särkyenkin

sävel tää ja soittelo.

Sopusointuhun en saane

enää koskaan kanneltain

enkä nähne ensi kesää;

Sinut yksin nään ma vain.

Sentään valo outo häilyy

päällä metsän, maan ja veen,

puhkee punaruusut yössä,

suvi saapuu suloineen,

kukat kukkii kummullani,

minä mullan alla lien,

mutta Tuonen tuollepuolen

lemmen vienot muistot vien.

Kuka kulkee kummullani? —

Vaimo outo, valkohaps.

Kuka ristin juureen vaipuu? —

Ah, Eliza, armas laps!

Miks et nuku, vaikka nukkuu

luonto, Luoja, ihmiset

kinoksissa kirkkahissa,

päällä Kalman kattehet?

Pisar kuuma kulmillani? —

Ei, et itkeä et saa!

Tai jos tahdot, maasta nousen,

kuolon kahleet katkeaa;

tulen nuorna Tuonelalta,

tiedän lemmen, laulun tien

valon valtakuntahani,

Sinut sinne myötä vien.

Ah, Eliza, armas lapsi!

Kuuletko Sa huutoain?

Vaimo outo, valkohapsi,

haudan harha lienet vain!

Tai liet henki heimon vieraan?

Kerro aikaan etäiseen,

kuinka täällä suukot surmas,

huoltiin, kuoltiin rakkauteen."

Vaikenee jo laulu, katkee

niinkuin kieli kantelen,

horjahtaa Eliza, viedään

hourupäänä vuoteesen;

sydän tuskin sykkää, riittyy,

leimahtelee rinnan lies.

Mutta aamull' akkunansa

alta löytään kuollut mies.

SUKUKOSTO.

Itse kaatui kalpahansa,

nukkui nuorna laulaja,

Tuot' ei usko Dobrowolski:

Hurme huutaa kostoa!

Tuumii korven karhu vanha:

"Tää Zapolskin työtä on,

jolta naisen nauratellut

vainaja lie vallaton."

Kilahuttaa kilpehensä;

harvat kutsun kuulevat.

Myötään Boleslaw on vienyt

paanit parhaat, nuorimmat.

Sata saapuu miekkamiestä,

muuan kymmen kypärää,

rautapaitaa ruostunutta,

arpipäätä yrmeää.

Ärjyy äijä Dobrowolski:

"Tääkö linnan vartio?

Silloin voitti Wielopolski,

tuli meille turma jo!

Kuinka? Käytiin taistelohon

ennen kilvin kirkkahin,

rumin nytkö ruostetahroin,

orhein takkuharjaisin?"

Vastaa vanhin sankareista:

"Etpä eilispäivän laps

olle itsekään, sa kuoma,

olet harmaa, takkuhaps.

Missä ruostunut on rauta,

tiedä, siinä huurusi

kerran hurme vainolaisen,

monet kasvot kalpeni."

Kohoo pää jo Dobrowolskin,

silmä tuima tulta lyö:

"Siispä eespäin, tulkoon voitto,

tappio tai Tuonen yö!

Tuoll' on linna, missä multa

polo poika murhattiin;

kypeniinsä kylmetköhön,

hukkukohon hurmeisiin!"

Kilkkaa, kalkkaa kannusraudat,

kypär-töyhdöt hulmuaa,

kohti linnaa Wielopolskin

ratsasparvi raikahtaa.

Sinkoo sieltä joukko toinen,

päälle ryntää, iskee päin;

aamust' iltaan asti riehuu

sukukoston surma näin.

Kaatuu vanha Dobrowolski

kuolinpiston saatuaan,

vaan hän huutaa maasta vielä:

"Eespäin, kuomat! Kunniaan!"

Mutta päälle käy Zapolski

niinkuin kuolon enkeli,

harvenneita harmaapäitä

niinkuin heinää niittävi.

Haa! Nyt tanner järkkyy, jyskää,

paukkaa ilman patsahat.

Miksi metsä lakoo? Keitä

ovat oudot ratsahat?

Sanan Boleslaw on saanut,

tullut voimin tuorehin

sinne, missä lyödään arpa

Agafonin, Sjinkowin.

Syöksyy, särkee kilvet, kalvat

niinkuin myrsky, ukkonen,

halkoo haarniskat kuin halkoo

pilvet leimaus pitkäisen.

Pyrkii kimppuhun Zapolskin,

eteen appi entävi:

kauas kalpa Wielopolskin

valkohapsen lentävi.

Tapaa etsimänsä, iskee,

taittuu peitset tanassaan,

horjahtaa Zapolski, maata

kohta kastaa hurmeellaan;

toiset tuskan huutoon puhkee,

toiset riemun hälinään,

pyrkii toiset pakoon, ryntää

toiset linnaa ryöstämään.

Viedään viljat, kullat, nahat,

naiset, lapset surman saa,

tuli tehdään nurkan alle,

kohta liekit loimottaa;

loitos kyliin karjalaisiin

loistaa kajo kaamea,

katsoo, kuiskii kansa karsas:

"Paanit tappaa paaneja!"

Mutta linnan liekkein halki

synkkä samoo miekan mies

kuolon-kylmä kasvoiltansa,

harteillansa hallan ies,

verta vuotaa urhon säilä,

silmä tulta tuijottaa,

löytää vuoteeltaan Elizan,

käden tälle tarjoaa.

Vait on impi. Vaikenevi

myöskin valju Boleslaw.

Vihdoin hourupää näin kuiskaa:

"Siis sa saavuit, Ladislaw!

Nousit nuorna nurmen alta,

tulit turpehestakin

miekoin Manaa mahtavammin,

lemmenlauluin laajemmin."

Tuli tuiskaa, liekit lieskaa;

ulkoa jo huudetaan:

"Joudu, Boleslaw! Sa riennä

taikka kuljet kuolemaan!"

Kammiosta kautta pauhun

kuuluu nyt kuin karjahdus,

sinkoo säilä, naisen rinnan

lävistää kuin leimaus.

Tuli tunkee kammiohon,

linna liekein leimuaa, —

liikkumatta Dobrowolski

katsoo naista kalpeaa.

Hirret hilskuu, parret parskuu;

putoo linnan katto nyt,

hautaa haaveet, toivot, muistot

ynnä tuskat kärsityt.

MUURI VIHREÄ.

Mutta linnan liepehillä

pitää paanit pitojaan,

juovat surmaa sulhon suuren,

juhlivat he voittoaan,

kunnes aamun uuden tullen

urhot valtaa uupumus,

kuorsaus vain kuuluu sieltä

taikka orhin hirnahdus.

Silloin, hiljaa, hiljaa! Metsä

liikkuu, varjot vaeltaa,

tuhatpäisnä korven kansa

kostontyölle kohoaa,

hiipii hiiren askelilla,

samoo kissan saappahin,

putoo päät jo nukkuvaisten

niinkuin naatit naurihin.

Heräjä ei heistä kukaan;

ruumiit tuleen tungetaan,

riistettyinä, ryöstettyinä

uppoomahan unholaan;

pannaan tasan paanein kullat,

arvotahan asehet,

rautatakit, rautalakit,

orhit kaarikaulaiset.

Toisahanne, Dobrowolskin

linnaan sitten siirrytään,

Agafoniin autiohon

turmaa, tulta kylvämään;

vierii aamun autereessa

venhot varpelaidoin pois,

mutta on kuin takanansa

murhe oudon heimon sois:

"Murtui muurit Puolan mahdin

sukukostoon surmaiseen,

sortui linnat Liettuankin,

raukes suureen rakkauteen;

kukki niinkuin syksyn ruusu,

päivän viime ruskotus,

vaaleni kuin illan pilvi,

katosi kuin kauneus.

Kansa ylväs, kansa ylhä!

Toki yksi toivo on:

nopsaan maatuu lempi, maine,

vitkaan mahti soittelon,

tarun, laulun köynnös kiertää

kivet muurivihreään,

sadun lankee silkkisammal

sydämeenkin synkimpään."

Päättyy virsi, vierii niinkuin

vuosisatain saatto pois,

mutta on kuin täällä vieläi

sävel vieraan soiton sois;

usein yössä valkeassa,

ulapat kun uneksii

kuvat kummat mailla päilyy,

vetten päällä sädehtii.

Syttyy syksyn tähtein alla,

rientää niinkuin riutumus,

kalskahtaa kuin kilpi, kalpa,

raukenee kuin rakkaus,

kuinka nauroi naiset nuoret

niinkuin heljä helmivyö,

kuinka urhot kulki kuoloon

niinkuin Turjan tuiman yö.

Aaltoo niinkuin auer haihtuu