*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78621 ***




PAJARIN POIKA

Karjalaisia kansantaruja


Kirj.

EINO LEINO





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.






      "Ukko, avita ulkomiestä,
      ettei hän eksyis ulkoisalle!"



SISÄLLYS.

Kansan hätä.
Sanansaattajat.
Ukko Kruunu.
Tuomitun tuska.
Sonja.
Lemmenkohtaus.
Suuri sunnuntai.




KANSAN HÄTÄ.


Tuop' oli Pajarin tuiman paikka
järven kahden kaltahalla,
pohjoispuolella Kiteen aallot,
Hyypiän aallot etelän alla;
siin' oli Pajarin kolkon koti,
siinä peltoa, siinä ruista,
siinä kasvua kaikenlaista,
muuten kumpua kuusipuista.

Humisi hiljaa kummun kuuset,
huokasi Karjalan kansa hiljaa,
kun oli ankara herra heillä,
veroja kantoi, vaati viljaa,
riisti rikkahat, ryösti köyhät,
vei veren, hien hän viimeisenki,
korjasi linnut, koppoi kalat;
säilyi sentään herja henki.

Vaan yhä muuttui mustemmaksi
aikakausi ja kansan hätä;
Pajari matkasi maille muille,
jättänyt muuta ei käskijätä
kuin oli Pajarin poika potra,
hurja, huima, lieto liian,
monen hän nauratti naisen nuoren,
piteli myös monen pyhäisen piian.

Vetosi lakiin vanhaan, julmaan,
täällä jo unhoitettuun ammoin,
jolla hän kansan kaiken täytti
vihan ja viiltävän häpeän kammoin:
viettää vihkimorsianten
täytyi hää-yö häijyn luona;
siks moni itki ihana impi,
vaikeroi moni valkovuona.

Myös moni isä ja äiti itki,
vinhemmin vihisi veljein vihat,
enimmän Karjalan sulhot suuttui,
urhot uhkeat, nuoret brihat,
vaan oli Pajarin valta vankka,
Pajarin poika sukua suurta,
heimokantaa herrallista;
itse Ukko Kruunun juurta.

Ukko Kruunua uskaltanut
uhmata, vastustaa ei kukaan:
Ukko Kruunun on kourat kovat,
taipua täytyy sen tahdon mukaan.
Ukko Kruunull' on urosta sata,
tuhannen ratsua, rautamiestä,
saattaa hän kaiken Karjalankin
polkea polvilleen, tai piestä.

Ukko Kruunu jos suuttuu, silloin
iskevät ilmanpielet tulta,
vaarat vankuu, järkkyy järvet,
huohtaa hurmehin maa ja multa.
Mutta jos mieltyy Ukko Kruunu,
voi hän olla myös hyvä ja hellä:
tärkki tietää, kuinka parhain
pakista, miestä miellytellä.

Niinpä kun muuttui mustemmaksi
aikakausi ja kansan vaino,
Pajarin poika kun paheni yhä,
yltyi itku ja ies ja paino,
miettimään kävi miehet kaikki,
millä vaimentaa vois tuota,
eikö ehkä löytyis lohtu
itse Ukko Kruunun luota.

Varoitteli vanhempaiset:
"Suo on siellä, vetelä täällä,
täällä Pajarin poika, siellä
Pajari itse vallanpäällä.
Monta on nähty mennehiksi,
eipä paljoa palannehiksi,
liekö Viipurin linnaan viety
taikka tehty soturiksi."

Mutta nurkui nuorempaiset:
"Tulkoon päälle Kruunun takki!
Ukko Kruunun on leveä leipä,
turkki laaja, lämmin lakki.
Taikka tyrmään työntäköhöt!
Somempi samota Kruunun sarka,
kuin on Pajarin pellonpiennar,
sydämessä ailut arka."

Itki immet, valitti vaimot:
"Koreampi on jäädä kotiin,
kuin on kuolla kahlehisin
taikka Ukko Kruunun sotiin.
Jos te menette meiltä, kenpä
meitä, huonoja, sitten huoltaa,
hunnullista, hunnutonta
kenpä korjaa, kenpä puoltaa?"

Kuitenkin matkaa miehet mietti
itsensä Ukko Kruunun hoviin,
vaikka vaarakin mietitytti
joutua Kruunun kouriin koviin.
Saip' on pauhata Pajarin poika
sillä aikaa valloiltansa,
tehdä montakin tihua työtä,
joista kauan kertoi kansa.

Teetti hän telapuisen tienkin,
jota hän laski lauantaisin
talosta saunarantaan saakka
punapursin, nuorin naisin;
loitos viuhui vitsan roiske,
kauas impien itkun tyrsky,
vaan jumu kuului kuin kumpuin alta,
myräsi miesten ja mielten myrsky.




SANANSAATTAJAT.


Noinp' on temmelsi Pajarin poika;
vaan kun vaati hän kylien kukkaa,
Iljan, uhkean isäntämiehen,
Sonja-impeä soreatukkaa,
taaton marjaa, maammon lasta,
laulun mointa morsianta,
silloin suuttui kansan kannel,
iski tulta ilmanranta.

Suuttui Ilja itse. Häänsä
lykkäsi, sujahti suksillensa,
hiihti hän talosta taloon, piti
neuvoa suurine sukuinensa;
syvään sylkähti sydämet siellä.
Kohta jo arpakapulat kiersi,
pitkin Karjalan kauniin maata
yhtehen vanhat ja nuoret viersi.

Yhteinen myös tuli kansan päätös:
Ukko Kruunulle viedään sana,
kuinka on korskea Pajarin poika,
ylpeilee ylen mahtavana;
kaikki kun kuulee Ukko Kruunu,
varmaan sen silloin heltyy henki,
joka kuin Jumala paistaa sallii
päivänsä hurskaille, pahoillenki.

Kukapa sanoman saattelijaksi?
Itse Ilja, se isäntämiesi.
Kukapa kumppani totisen toimen?
Aimo Arhippa, mi tietkin tiesi.
Oinas-Oinoinen kolmanneksi,
Härkä-Härköinen neljänneksi,
viidenneksi viisas Shemeikka,
neuvosniekka, mi keinot keksi.

Jalojen jatkoksi vielä monta
muhkeata miestä muuta,
sulhoa, salskeaa kuin salko,
korkeaa kuin korvenpuuta;
kun he seisoi orren alla,
seisovan luulit Hiiden honkain,
koska lautsoiltaan he lausi,
kuulit kuin jymyä ukkoslonkain:

"Läkkän Ukko Kruunun luoksi!
Kun hän kuulee, mi tääll' on hätä,
ei hän meitä kostohon kovaan,
Pajarin poian jätöksi jätä.
Tulkohon tuska taikka riemu,
taivas taatkohon vitistä lunta,
mutta vasten vainolaista
lylynsä lykkää kansakunta!"

Lyödähän leipää, voita laukkuun,
pistetään myös piirahia,
pieniä, suuria sultsinoita,
Karjalan kaunojen paistamia,
vieläpä lisäksi viidan viljaa,
metsoa, teyriä, kettua, näätää
Ukko Kruunulle tuomisiksi,
lain mi laatii ja hädän mi häätää.

Pannahan parhaat paidat ylle,
sorjimmat soljet, kirjatut sukat,
joita ne kutoi ruskeasilmät
Karjalan neiet tuuheatukat;
mutta on miekkoisin miesten, kellä
yllensä vyöttää on ylpeä vyöhyt,
jonka se antoi armain impi,
ennen kuin oli onnensa yöhyt.

Suorivat suksille. Mutta laulun
lauloivat urohot lähtöä ennen,
että ois myötäinen onni heillä
heidän nyt linnain liepeille mennen,
saapuen saleihin suurihin, missä
kiilsi vain kirkkaus, hopea, kulta,
paistoi kynttilät kuin kotikirkon,
paloi parhainta tuohustulta:

"Ukko, avita ulkomiestä,
ettei hän eksyis ulkoisalle,
Kiesus, kaitse metsämiestä,
ettei hän yöpyis taivas-alle,
Maaria, suuntaa marjamiestä
suonkin pitkän pitkospuulle,
Tahvana, taluta matkamiestä
tuvankin tumman uksen suulle!

Helppo on tarpoa taival, jota
tuhat jo ollut on tarpomassa,
vaan ei helppoa yksinäisen
yössä, myrskyssä, arpomassa
uraa uutta uuden ajaa,
alkaa virret vienot siitä,
aukoa umpi, puhkoa purku,
missä ei mietteet vanhat riitä.

Koska ei auta Venäjän tsaari,
koska on kuollut kuningas Ruotsin,
totta me tiedämme sentään tiemme,
etsimme väljemmän väylän luotsin:
varmaan on auttava Ukko Kruunu,
valtias Suomen ja Karjalanki,
kun hän kuulee, mi maass' on hätä,
kuin paha olla on pajarin vanki."

Suhisi sukset, siukoi sauvat,
sakeni korvet ja vihisi virvet,
koska ne Karjalan poiat potki
niinkuin Vienan viitain hirvet;
milloin ne nukkui nuotiolla,
milloin vain havut päätä harjoi,
mutta murhetta kansan kaiken
päivä ja kuu ja tähdet varjoi.




UKKO KRUUNU.


Tultihin kylään Ukko Kruunun;
istui hän talonsa portahilla,
kourilla kovilla valtaa hoiti,
vaikkakin paitahihaisilla;
heti hän ärjäisi Äijön suulla:
"Noh, mitä tahdotte, miehet Kiteen
taikka urhot Uukuniemen?
Kuullako Kruunun mielipiteen?

Tiedän: teillä on Pajari paha,
Pajarin poika pahempi yhä,
mutta te tiedätte: valvoo, palvoo,
paastoo Ukko Kruunu pyhä.
Miksi? Vain siksi, että teillä
tuska on, tuokion huoli ja haikeus,
mutta mun tänäkin päivänä täytyy
tuntea, mikä on valtani vaikeus!"

Yrittivät ne Yrki ja Jyrki,
aimo Arhippa ja kuulu Shemeikka,
murtivat suuta, päätä, mutta
kummallei tuli kuperinkeikka,
koska se lausui Ukko Kruunu:
"Liian on pienet teillä verot,
tahdon ma määrätä taksan toisen,
sitten me siitäkin tehdään erot.

Määrään mä teille kiiskin mähnää
tynnyrin, täyden kolminkerroin,
jäniksen talia kaksi puutaa;
jos ei riitä, niin moninkin verroin.
Kaikki on tuotava tänne, koska
vain sanansaattaja perille ehtii,
ennen kuin on puussa mahla,
maassa ruoho ja lehto lehtii.

Siihen saakka ma teidät pyydän
tään talon tyrmien vierahiksi,
tai Valamossa vartomahan,
luona monakon munkkien siksi,
kunnes käskyni käypä on yli
metsän riistan ja merenkin kalan
mailla Kiteen, Uukuniemen,
Käkisalmen ja Sortavalan."

Löi hän kahta kämmentänsä,
käski hän tyttönsä teetä tuomaan
päreät nähdä kuin päivännousu,
sirkeät silmää ja suuta suomaan,
koht' oli karkelot kartanolla.
Yksin yöpyi kulmakarvat
Iljan, uhkean isäntämiehen;
mietti ja haastoi sanat hän harvat:

"Kuules nyt, Ukko Kruunu! Nähty
sorsia meillä on soreampiakin,
hanhia havisevampia illan,
aamunkoitossa koreampiakin.
Sinis on tyttösi tyhjät mulle,
kunis mun murheeni Sonja soutaa,
allina meriä melastelevi,
joutsenna vilussa joikua joutaa.

Tiedä sa, Ukko Kruunu! Tänne
tullehet emme me leikin vuoksi,
vaan moni ihala impi itki,
niin monen maammon mahla juoksi
tähden tuon pahan Pajarin poian;
pidä sa kiiskin mähnät ja määrää
oravan nahkat ja jäniksen talit —
koskaan et oikeaa, et väärää!

Eikä mun Sonjaani soreahiusta,
saane hän maassa, ei maailmalla!
Ennen sun itsesi, Ukko Kruunu,
tappanen tällä tapparalla.
Sillä mun Sonjani soreahapsi
on isän, äidin ja kylien kukka,
vaan ei morsian Pajarin poian,
ellei Ukko Kruunun hukka."

Tempaa hän tapporaudan. Käskee
Ukko Kruunu kämmenellään.
Kohta kohti syöksyy sata
miestä, miekat vyötärellään.
Onko jo tulossa turman hetki
Iljan, uhkean isäntämiehen?
Eipä! Hän kimpoaa kuin kotka,
häviää hän korven tiehen.

Korpi omansa kätkee. Mutta
muut jo laivoin lastatahan
Pajarin poian vastausta
Valamossa vartomahan,
saarella selällisellä, mistä
laajan Laatokan ylitse yhä
kirkas on kilinä kirkonkellon,
kuulu on kuorolaulu pyhä.

Mutta kuulumpi muita tuolla
on taru Pajarin paasihaudan,
missä hän nukkuu nurmen alla
kanssa kylmän kylkiraudan,
rautakilven, rautakalvan,
polun päässä kummun kaidan,
kanssa rautakannustensa,
pahan kanssa rautapaidan.

Kulje hiljaa kummun tietä,
ettei heräis herja vainaa,
joka löysi lohdun tumman,
vaikka vieläi häntä painaa
paasi omantunnon pahan,
sydän-yönsä synkän taakka,
seuraa häntä Häijyttäret
viime tuomiolle saakka.

Taikka kuulet, minkä kuuli
sieltä Miihkali Arhippainen,
kuulipa myöskin kuulu Shemeikka,
kannelniekka karjalainen,
koska toistaan myrsky-yössä
vaahen valkeat keijut kauloi,
jäät ja kalliot järkähteli,
hylkeet haukkui, laineet lauloi.




TUOMITUN TUSKA.


"Haserra hattara, pajata paasi
Pajarin tuomitun tuskan yllä,
kuoleman ukset ulvokaatte;
tiedän, kelle ne ulvoo kyllä,
kelle se huutaa Tuonen hukka,
kelle se haukkuu Manalan rakki:
hälle, jonka jo kiertää päätä
Häijytärten häämeno-lakki.

Juoda ma sammakon olutta saanen,
karkeloida Kalman häitä,
syödä herkkuja Syöjätärten,
sisiliskojen liemiä näitä,
koska turmelin sisarueni,
sinisen paulan, punaisen sukan,
mairehen niinkuin mäellä marjan,
päreän niinkuin päivänkukan.

Synnytti poian hän mulle, syöksi
itse aaltoon synkeähän,
koska ei jaksanut keinutella
ainuttaan hän elämähän.
Häntä nyt Hyypiän laineet laulaa;
mutta mun suojiin autioihin
heitti hän kanssa herjan lapsen
niinkuin raakilon rahkasoihin.

Ah, ei kukaan tiedä, kuinka
kärsii, tuntee tuiretuinen,
jolla eessä on elämä, mutta
takana työ tihu, tehty muinen,
kuinka on kuulla immen itku
järven jäätyvän aallon alta,
itse itkeä elämän itku,
missä jo kuolon on kaikkivalta!

Jospa ois kuollut jo kuusi-öisnä
poikani, pahassa paatuva kerran,
ei se ois ehtinyt seitsen-öisnä
rakkaudelleni raipaksi Herran!
Jospa ois kaonnut kaheksan-öisnä,
vaiennut valittamasta sen ääni,
ei se ois yltynyt yheksän-öisnä
öykkäriksi mun päälle pääni!

Mutta se kasvoi ja karttui, niinkuin
syy, rikos, riena rinnan karttuu,
hartevoitui ja vartevoitui,
kuin pahan, hyvänkin hedelmä varttuu,
pian jo puusta putoo, näyttää
mikä on puu, mi sen siemen, laatu,
juurta onko se Jumalan tammen,
vaiko raidasta Rutimon saatu.

Kohta jo keskenkasvuisena
näytti se isän ja äidin eljet,
katkoi kapalot kaiken hyvän,
mursi tiedon ja taidon teljet,
poikana teki jo tihuja töitä,
nuorena nukutti synnintunnon,
pilkkasi pyhintä, pahinta pyysi,
kadotti kaiken hän miehenkunnon.

Ah, ei miekkoiset tiedä, miltä
taaton tuntuu nähdä lasta,
jonka on tehnyt maailmahan,
jonka tahtoisi maailmasta!
Huoneesta huoneesen kuljin, huusin;
sitten multai murtui sielu,
sydän synkkeni, jäätyi järki,
aukes allani kuolon nielu.

Tänne ma pakenin, pannahinen,
saavuin ma saarelle selälliselle,
tänne ma hiivin, hirtehinen
Jumalan julkisen istuimelle,
kuulin ma kilinät kirkonkelloin,
sain kopin kolkoilla kivillä maata,
rukoilla, ruoskia ruumistani,
miettiä, mitä ei sanoa saata.

Saanut en rauhaa sielulleni;
kumarsin kaikki ma jumalankuvat,
tein minä tuhannet ristinmerkit,
kuumotti mulle vain Tuonen tuvat.
Vaivuin ma vihdoin multaan mustaan;
vaan yhä paadet mun päälläni paukkaa,
koska kuoleman orhit korskuu,
ylläni yön unet kamalat laukkaa.

Siksi nyt huuda, Tuonen hukka,
siksi nyt hauku, Manalan rakki,
koska nyt kiertää kuin painajainen
päätäni kirojen kyynkähy-lakki!
Rankaisee mua Raivottaret,
kyntää kynsi, noukkii nokka,
vaikka jo poikki Tuonen virran
vei minut venhon kolkon kokka.

Kuitenkin kammoan heräjämistä
otollisempaan onnen aikaan,
missä ei vedota enää saata
Salliman tahtoon eikä taikaan,
ainoastaan ihmistahtoon,
ihmistahtoon, ihmistarmmoon,
vaan ei koviin kohtaloihin
eikä taivaisen Taaton armoon."




SONJA.


Istui aitan portahalla
Sonja sorea illan suussa,
katseli, kuunteli kauneutta
maassa, ilmassa, veessä, puussa;
vihersi viita, punersi pilvi,
vaaleni vitkaan pohjanpuoli,
usma lankesi laaksomaille,
laineiden, lintujen laulu kuoli.

Vain joku halli kaukaa haukkui,
vain joku airo vettä viilsi,
kalahti karjankello, hauki
molskahti, sorsan sounti kiilsi,
uneksi ulapan saaret, salmet,
tuntui tuores urvun tuoksu,
kuului purojen porina, kumpuin
välitse viileän virran juoksu.

Mutta yössä valkeassa
vastarannan metsää vasten
kolme joutsenta jolui vitkaan,
kolme varjoa autuasten,
kolme aatosta ihalan immen,
kolme mietettä neitseen mielen,
näkyä moisen morsiamen,
jolta jo jumalat kielsi kielen.

Tuop' on joikui ensi joutsen:
"Oli lauha lapsuutesi,
niinkuin kirkas on Kiteen aalto,
tuulen suudella suvinen vesi;
korkenit iloisen isän sa koissa,
painuit parmaille äidin hyvän,
heräsit aamulla aurinkohon,
niinkuin lumme lammen syvän."

Tuop' on joikui toinen joutsen:
"Oli kaunis kasvin-aikas
niinkuin kukka heinäkuinen
taikka talvinen metsä raikas;
paistoit niinkuin päivännousu
niinkuin kuutamo kujilla kuljit,
kautokengin keikahtelit,
povehes polttavan lempes suljit."

Mutta se joikui kolmas joutsen:
"On nyt kolkko kuolintiesi,
lepäät pian lumivalkeana
niinkuin hyljätty, hyinen liesi;
kohta jo katkee varsi kaunis,
rinnasta ruusut punaiset puhkee,
sammuu sirkeä silmänluonti,
raukee runneltu muoto muhkee."

Saipa jo sanoiksi immen itku,
katsoi hän kajoon öisen pilven,
näki hän Surman suuren sulhon,
kultakalvan, hopeakilven,
kuinka se raisuin ratsuin saapui,
jäljessä joukko kuin vihuri viilsi,
aamunkoissa jo orhit korskui,
harja hulmusi, kannus kiilsi.

Puhkesi ilmi immen tuska:
"Tulekin Tuonen jo sulho suuri,
kun mua kosii Pajarin poika,
jätti jo tänne kihlat juuri,
saapuvi aamulla anelemahan
minua moision morsius-yöhön,
minne jo vietihin isä ja äiti,
pantihin panttivangin työhön.

Eik' ole suojana sulho oma,
turvani ainoo taivas-alla!
Läksi hän lylyä lykäten. Missä
matkanneekin maailmalla?
Taikka jo unohti ulpukkansa
kohta kun, kurja, koitui noihin
pitoihin pitkiin Ukko Kruunun,
hienohelmojen karkeloihin."

Tuonp' on sai hän sanoneheksi,
silloin viidakon lehvät liikkui,
Iljan, uhkean isäntämiehen,
kohta jo kaulassa Sonja kiikkui;
samoten saloa, merta tullut
tuo oli Ukko Kruunun luota,
uiden luokse ulpukkansa,
meloen monta virran vuota.




LEMMENKOHTAUS.


Istuivat aitan kynnyksellä,
laskivat kätensä kullan käteen,
näkivät päilyvän päällä järven
pian jo aamun ensi säteen,
pilvet paloi, sydämet sykki;
kuuli he, kuiski he toisillensa
riemuja, suruja rinnan kahden,
suloja, kaihoja rakkautensa.

Virkahti Ilja isäntämiesi:
"Jos sa tuntisit lemmen tulta,
joka mun järkeni poroksi poltti,
vei levon, rauhan ja leikin multa,
et sinä enää epäeleisi,
karkaisit kanssani kauas saloon,
metsän sinisen siimeksehen,
korven kotiin ja Tapion taloon.

Hyvä on metsä niille, jotka
maailma karsas hylyksi heittää,
erämaassa on elämä armas,
monet se kohtalon kohlut peittää,
ei se syytä, ei vainoo ketään,
ohjaa onnehen, uskoon uuteen,
ijäisyydestä tekee hetken,
siirtää kuolevan kuolottuuteen."

Lausui Sonja, sorea lapsi:
"Lemmin ma sinua ijästä ikään,
erottaa ei meitä voine
voima, valta, ei vaino mikään,
vaan on isä ja äiti mulla,
korea kotini pihtipieli,
saattaisi mustaksi murhettua,
kuullen, kuinka mun korpi nieli.

Mitä se miettisi meidän Musti,
ellen sitä ma silitteleisi?
Mitä se Muurikki aholla ammuis,
ellen ma tuokkosta tuolle veisi?
Minne se poikkeisi metsän polku,
ellen sen polvia asteleisi?
Kuinka se kukkisi ruusu rukka,
jos sit' en kyynelin kasteleisi?"

Virkahti Ilja isäntämiesi:
"Koti on korkea sinulla siellä,
missä aavat on ilman rannat,
metsät hiljaiset hirven tiellä,
missä on kuusikot kultalehvät,
vaarat vaskiset, kuparikummut,
järvet kuin hopea hohtelevat,
puhkeevat siniset, punaiset ummut.

Siellä se miettii meidän Musti
pihalla pienellä uutistalon,
siellä sun karjasi käyskelevät
ahoja armaita sankan salon,
siellä sa itse polkus poljet,
leivot leipäsi, sytytät lieden,
omat sa kasvatat onnes kukat
pihalta päivyttä pirttiin vieden."

Lausui Sonja, sorea lapsi:
"Niinpä lähdenkin kanssas sinne,
missä mielu on metsä, missä
mätäs on autuas, armas rinne,
missä on taivas kuin sininen silkki
kuin punaverka maa ja mäki,
kussa vaskisen vaaran alta
kukahtelevi kullan käki.

Siellä mun auvoni asuu, minne
mielivi Ilja isäntämiesi,
sinne mun palaa sielun kaiho,
kussa on korvessa kotinsa liesi,
siellä mun lempeni leimahtelee
kuusen kuuraisen oksain alla,
kussa mun armaani astahtelee,
istuvi mielellä iloisalla."

Virkahti Ilja isäntämiesi:
"Entä jos murhepäivät päätyy,
kaataa kontio karjan, halla
viljan vie, hätä eteen häätyy?
Ehkäpä kiroat metsämiestä,
kalamiestä sa kaikertelet,
ähkyt auran ja äkeen miestä,
vainion miestä vaikertelet?

Ehkäpä entistä eloas muistat
isän ja äidin kartanolla,
miss' oli armaampi asua sulla,
otollisempi sun elää, olla?
Ehkäpä syytät minua kerran,
kuihtumisesta sydämes kukan,
vettymisestä sirkun silmän,
runtumisesta onnen rukan?"

Lausui Sonja, sorea lapsi:
"En minä koskaan syytä sua,
vaikka mun ruusuni runteleisit,
monesti murhettaisit mua;
vaikka ma kyynelin kasteleisin
eloni kukkaa kultaisinta,
sateenkaarena kajasteleisin,
hohtaisin niinkuin hopearinta.

Mutta siitä ma sinulle suutun,
että et lakkaa jo kiusaamasta
tytärtä tyhjää, neittä turhaa,
tuskan, riemun ja lemmen lasta,
rajattomuutta mun rakkauteni,
hurmani hulluutta, äärettömyyttä,
ajattomuutta kauniin kaihon,
nauruni, itkuni ijäisyyttä."

Syöksyi itkien kullan syliin,
käsivarsin hän kaksin kauloi
armastaan, kun aamunkoissa
ensi lintu jo lehdon lauloi;
helisi niinkuin helkanurmi
ensi tuulen tuudittaissa,
ehtoon mennen, päivän nousten
autuaamman elämän maissa.

Mutta Iljan isäntämiehen
silloin silmissä salamat iski,
taivahat jylisi, pilvet paloi,
tuntehet tulta, verta viski;
avoin vartoi aitan ovi
kahta kauneuden, lemmen lasta,
maata mennessä veli ja sisar,
eivät noustessa nukkumasta.




SUURI SUNNUNTAI.


Mutta muita ei airueita
sitten kuultu, ei nähty toviin,
myöhään he palasi matkaltansa
mainiolta Kruunun hoviin,
saapuivat sentään maata, merta
Kruunun kirje tullessansa
viedä se papille pappilahan,
että sen kuulisi kirkkokansa.

Päivässä parissa Pajarin poika
koonnut olikin, käskyn käyden,
jäniksen talia kaksi puutaa,
tynnyrin, kiisken mähnää täyden,
tuosta huomannut Ukko Kruunu,
ett' oli liian tuima vouti
hänellä Karjalan kaskesmailla,
liian nopsahan verot mi nouti.

Julistanut kuni Jumalan laki:
"Tehköhön kansa hänelle, mitä
tahtoo, toivoo, tarkoittaakin,
minä en kiellä, en käske sitä."
Mutta tuosta ei kirkkokansa
tiennyt, tullen temppelihin,
luvan missä pappi luki,
joka joutuin täytettihin.

Kuuli sen kansa hämmästyksin,
katsoi kummana toista toinen;
painuipa silloin vihkipalliin
sulho ja morsian kuulu, moinen,
Ilja, uhkea isäntämiesi,
Sonja sorea, maammon mansi,
kaunihit niinkuin lipasta kaksi,
yllään ylpeä kirjokansi.

Pomiloida jo pappi alkoi;
silloin ratsulla raikuvalla
ajoi kirkkohon Pajarin poika,
kuulutti kaunihin katoksen alla:
"Tee pian työsi nyt, pitkäparta,
sitten on omani Sonja sorja,
vaikka en muuta kuin yön nyt yhden
oisin onnen ja lemmen orja!"

Pappi kätensä kumpaisenkin
kohotti korkeutta kohti,
aukesi templin kaarikatto,
niinkuin hurme taivas hohti,
jyrähti ukkonen, kansa huusi:
"Jopa on koittanut koston hetki,
päättynyt Pajarin poian päivä,
tummunut hänelle Tuonen retki!"

Liikahti niinkuin myrskylaine
liikahtaa voi Laatokalla,
kelmeni Pajarin poian poski
niinkuin vaahto Imatran alla,
sankea kaartui silmäkulma
niinkuin kalju, kolkko Koli,
mutta niinkuin korpi öinen
sydämensä synkkä oli.

Tunsi jo tuhonsa tulleheksi,
laannut ei sentään tihulta työltä,
surmasi Sonjan soreahapsen
miekallaan, min tempas vyöltä,
huusi hän niinkuin hurja peto:
"Koska en onnea saanut itse,
saane ei muutkaan, siksi säilän
syöksen ma neitsyen sydämitse!"

Tuo oli Sonjan sorean surma.
Ilja karjahti, kansa parkas,
kannusti oritta Pajarin poika,
orhi korskuen tietään karkas,
kansa jäljessä niinkuin myrsky,
Ilja itse kansan päässä
niinkuin iskevä noidannuoli
tai sinisalama ukkossäässä.

Syrjäsalmella tavoitti hänet;
siitä Ruunusaaren kautta
aikoi hevosin Pajarin poika
uida herjan hengen tautta,
päästä niemeltä petähiseltä
poikki Pyhäjärven tuosta
Himoniemelle hiljaiselle,
antaa salohon orhin juosta.

Uivat aaltoa salmen soukan
rinnakkain nyt rikollinen
ynnä syyttäjä synkkäsilmä,
mielessänsä murhaaminen;
tarjosi vyöltään Pajarin poika
kukkaron, täynnä kultarahaa,
pudisti päätään isäntä Ilja:

"Ei nyt kulta pelasta pahaa!
Ei nyt auttaisi, vaikka oisi
sulla kultia vuoret vankat,
on nyt Pajarin poian lähtö,
eessäsi Manalan matkat sankat.
Tuonne kun tullaan niemekkeelle,
siellä sun nitistän niinkuin haukka,
sammuu silmäsi, näkösi tummuu,
loppuu uljahan upehes laukka."

Heltisi kukkaro Pajarin poian,
kullat järvehen pyhään putoi,
hänen jo silmissä Häijyttäret
huntuja kuolon ja koston kutoi;
hänet jo jäljessä kiitävä kansa
kivitti niemelle nimettömälle,
hautasi miehen hevosinensa
armoa antamatta hälle.

Se oli surma Pajarin poian.
Mutta kun saapuvat suviset illat,
yhtyvät yössä valkeassa
taivahan, maan ja merenkin sillat,
silloin hän satulassa nousee,
huutavi ylitse tyynten vetten
niinkuin tuiman tuskan tyrske
taikka koski kyyneletten.

Eikä hän kujerra kuolemaansa,
vaikka ei helvetti hänestä huoli,
eikä hän armoa anele taivaan,
kun hän pahassa paatui, kuoli,
mutta hän huutaa sulkkuisia
suitsiansa ritarin urheen,
hoilaa hopeakannuksiaan,
kaunehia mielen murheen.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78621 ***