*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78777 ***
language: Finnish




SEIKKAILIJATAR

Venäläinen kertomus


Kirj.

EINO LEINO



1.

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1913.






Troikat kiitävät, kulkuset kilisevät... Arojen tuuli tunkee luihin ja
ytimiin.

Siellä kasvoi Zaida isän korkean kodissa, jo lapsena muita hiljaisempi
ja miettivämpi. Mutta välistä voi hänet vallata myös hurja raivo, hän
istuu raisun ratsun selkään ja karauttaa yli kotikylänsä teiden ja
ketojen kuin tuuliaispää.

Hänen suurin surunsa oli, että hänellä oli hameet ja ettei häntä
päästetty leikkimään kylän poikien kanssa.

Toiset vielä suuremmat surut odottivat häntä. Hänen täytyi mennä
maakunnan etevimpään naislukioon.

Zaida itki ja potki vastaan. Mutta hänen isänsä, vanha ruhtinas Rurik,
pysyi järkähtämättömänä. Hänen tyttärensä täytyi, maksoi mitä maksoi,
oppia ja saada sivistystä. Ja hänellä oli omat pätevät syynsä siihen.

Vaikka hänen oma sukunsa, jonka päämies hän oli, oli Venäjän vanhimpia,
hän oli kuitenkin vain maa-aatelia. Ennen hän oli pitänyt sitä
kunnianaan. Mutta viime aikoina oli tuonne lähikaupunkiin muuttanut
paljon uutta aatelia, kaupunki-aatelia Moskovasta, Pietarista ja
Varssovasta, jotka olivat kohottavinaan olkapäitään heille, vanhalle
aatelille, muka heidän yksinkertaisten ja karkeiden tapojensa vuoksi.

Nousukas-aatelia! Vanha ukko Rurik tiesi hyvin, etteivät noiden
heitukkojen sukujuuret ulottuneet useimpien edes Katarinan, saati
sitten Pietari Suuren ajoille, mutta sentään ne häntä monella muotoa
närkästyttivät.

Ne pilkkasivat heidän vanhoja kansallispukujaan. Ne anastivat vallan
itselleen tanssisaleissa ja seuraelämässä. Ne pitivät itseään muka
heitä parempina ja kertoilivat kovalla äänellä uutisia hovista ja
ulkomaiden politiikasta.

Mutta myöskin ukko Rurik osasi pitää puoliaan.

Missä tilaisuudessa hyvänsä hän antoi noiden uusien tulokkaiden
ymmärtää, että hän halveksi heitä ja että he olivat vain tuulentuomaa
roskaa hänen mielestään. Eikä hän enää käynyt heidän pidoissaan eikä
itse ottanut vastaan heitä.

Niin sukeutui verinen vihamielisyys heidän välilleen. Mutta verisin
kuitenkin ukko Rurikin ja kaupunki-aateliston ylhäisimmän ja rikkaimman
edustajan kreivi Iljanskin välillä.

Koko maa-aateli piti ukko Rurikin puolta ja kokoutui usein hänen
luokseen kemuihin, joissa juotiin paljon ja enimmäkseen viinaa,
tanssittiin vanhoja kansantansseja ja laulettiin surumielisiä
kasakkalauluja balalaikan säestyksellä...

Lankesi himmeä hämärä yli sydämien ... mielet kävivät hyviksi,
ikävöiviksi ja uskollisiksi...

Myöskin kreivi Iljanskin luona pidettiin kemuja, tanssittiin ja
laulettiin. Mutta siellä juotiin kalliita ulkomaisia viinejä ja
liköörejä, karkeloitiin Wienin ja Parisin muodin mukaan ja laulettiin
hienoja ranskalaisia ja italialaisia lauluja, joiden sävel ja sanat
olivat oudot jokaiselle tosi venäläiselle.

Ukko Rurik ei voinut olla oikein sylkäisemättä mokomasta menosta
puhuessaan.

— Kreivi Iljanski on maanpetturi, oli hänen tapansa sanoa. Saattepas
nähdä, että hän vielä joutuu Siperiaan.

Ja sitten oli hänen tapansa lisätä vielä:

— Tsaarilla ei ole uskollisempia alammaisia kuin me, maa-aateli. Se
nähdään kyllä sodan syttyessä.

Hän itse oli taistellut nuoruudessaan hurjia kaukasialaisia
vuoriheimoja vastaan ja tullut siellä myös olkapäähän haavoitetuksi.
Kreivi Iljanski, pietarilaisen paashikoulun kasvatti, taas ei ollut
nähnyt ruutia milloinkaan.

Mutta tuon kaiken ohella ukko Rurik kuitenkin salaisesti kadehti noita
kaupungin riikinkukkoja. Ne tiesivät niin paljon, mitä hän ei itse
tiennyt, ne taisivat niin paljon, mistä hänellä ja heikäläisillä, jotka
ikänsä olivat kotitiloillaan eläneet, ei ollut aavistustakaan.

Itse hän oli liian vanha oppimaan. Mutta hänen tyttärensä...

Niin, Zaida saisi oppia kaikki nuo ulkomaiset kielet, kaikki nuo
ulkomaiset tanssit ja laulut, joilla toiset niin kopeilivat. Oppia ne
hyvin, paremmin kuin kukaan muu, ja palata sitten kotikyläänsä isän
iloksi, koko kylän päivänpaisteheksi.

Ukko Rurik oli katsonut hänelle sopivan miehenkin sieltä, ystävänsä
kasakkapäällikön pojan, yksinkertaisen kuin hän itsekin oli ja
maatiluksiltaan yhtä äveriään. Zaidasta, joka jo nyt oli seudun rikkain
perijätär, tulisi naituaan vielä rikkaampi ja mahtavampi.

Se oli ukko Rurikin suunnitelma. Mutta sitä ennen täytyi Zaidan saada
sivistystä, sivistystä.




2.


Lukiossa oli Zaida aluksi varsin hiljainen ja oppivainen. Ympäristö oli
siksi uusi, ettei hän tuntenut itseään kyllin varmaksi siinä.

Pian huomasi hän kuitenkin, että ihmiset täällä olivat samanlaisia kuin
hänen kotikylässäänkin, vain ehkä vieläkin tuhmempia ja
yksinkertaisempia. Mutta heillä oli toiset tavat, he osasivat hymyillä,
silloin kun heitä oikeastaan olisi itkettänyt, ja teeskennellä
ystävyyttä, silloin kun heillä olisi ollut halu repiä silmät päästä
toisiltaan.

Heti tuon huomion tehtyään kadotti Zaida kaiken sisällisen
kunnioituksen heitä kohtaan.

Mitä raukkoja, mitä pelkureita nuo ihmiset olivatkaan! Miksi he eivät
uskaltaneet olla niinkuin olivat? Luulivatko he ehkä tuota tietä
tulevansa paremmiksi ja kauniimmiksi?

Zaida ainakin tunsi itsessään voiman olla niinkuin hän oli. Turhaan he
häntä koettaisivat kytkeä typeriin kahleisiinsa.

Siitä saakka muodostui Zaidan suurimmaksi iloksi tehdä skandaaleja.

Lukiossa hän otti itselleen aivan erikois-oikeudet. Hän pyörtyi milloin
hyvänsä opettajiensa suurimmaksi kauhistukseksi ja purskahti jälleen
nauramaan, ystävättäriensä ylimmäksi ihastukseksi. Hän vastasi milloin
hän tahtoi ja usein tuiki toisesta asiasta, mistä kysymys oli.

Jos hän olisi ollut portinvahdin tai tavallisen pikkuporvarin tytär,
häntä olisi rangaistu tai hänet olisi ajettu kokonaan pois lukiosta.
Mutta nyt hän oli ruhtinaan tytär ja siksi sanottiin hänestä vain, että
hän oli hysteerinen.

Jo varhain alkoivat aistilliset pyyteet herätä hänessä.

Itse hän tosin ei ollut vielä koskaan rakastunut, ei edes lapsena,
kuten niin monet muut hänen ikäisensä naislukiolaiset. Mutta häntä
huvitti nähdä miesten intohimoja ja ärsyttää niitä omalla
keskenkasvuisella vartalollaan ja poikamaisilla suloillaan.

Ensimmäinen, joka häneen rakastui, oli hänen musiikki-opettajansa, jo
vanha, harmaantunut mies, jolla oli vaimo ja itsensä kokoisia poikia ja
tyttäriä.

Hänen mielestään Zaida oli suuri säveltaiteellinen kyky, nero
suorastaan. Ja mitä rohkeammin Zaida keimaili hänelle, sitä
korkeammalle kohosi hänen neroutensa äijän silmissä. Zaida teki hänet
hupsuksi suorastaan. Miesparka haki esille nuoruuden-aikaiset
sävellysyrityksensä, soitteli vesissä silmin niitä ja väitti, ettei
kukaan muu kuin Zaida ollut häntä koskaan ymmärtänyt.

— Mutta vaimonne? kysyi virnakko teeskennellyllä kummastuksella.

— Oh, mitä! löi ukko kädellään kuin kärpäistä karkoittaen. Alhainen
sielu! Hän on tappanut minussa suuren taiteilijan.

Zaida nautti. Hän tunsi itsensä ihailluksi ja oli tyytyväinen.

Toinen, joka häneen rakastui, oli eräs mieslukion ylemmän luokan
oppilas. Mutta siitä tuli traagillinen tarina. Zaida oli aluksi hänestä
sangen huvitettu, tapasi häntä, sallipa hänen suudellakin, mutta
kyllästyi pian häneen ja pilkkasi kerran häntä useiden muiden
ystävättäriensä läsnä-ollessa.

Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Lukiolainen hävisi silloin
tietymättömiin. Kirjoitti vain surullisen kirjeen ja ilmoitti, että
elämä hänelle tämän jälkeen oli sietämätön.

Vasta viikkoja senjälkeen löydettiin hänen ruumiinsa virrasta, joka
vieri kaupungin lävitse.

Zaida oli sitten jonkun aikaa sangen totinen ja mietiskelevä. Kuolleen
nuorukaisen kuva kohosi usein syyttävänä hänen sielunsa onkaloista.
Mutta samalla hän oli myös ylpeä siitä, että hän oli voinut sytyttää
niin turmiota-tuovan pyyteen, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin
arvokkaammaksi ja täyskasvaneemmaksi muistaessaan, miten paljon hän jo
oli näin nuorella ijällä kokenut.

Zaida oli silloin viidentoista vanha.

Sitten se oli eräs luutnantti, sitten eräs proviisori. Zaidalle oli
samantekevää, mistä ihailu tuli, kunhan hän vain tunsi miesten
suitsutuksen sieraimissaan. Ja mitä enemmän hän varmeni alallaan, sitä
rohkeammin hän salli itseään hyväiltävän.

Hän oli puolineitsyt, kuten häntä lukiossa kutsuttiinkin. Ja kun vielä
vuotta pari vierähti, alkoi olla jotakuinkin vähän jäljellä hänen
viattomuudestaan.

Zaida oli heti opinto-aikansa alusta alkaen saanut runsaasti rahaa
isältään. Itse hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut kaikkea kuluttaa.
Hän otti avuksi ystävänsä ja ystävättärensä, joiden kanssa hän välistä
vietti täydellisiä orgioita. Aluksi riitti niissä vain viini, sämpylät
ja yleinen kuherteleminen. Sitten tulivat lisäksi morfini, opiumi ja
cocaini.

Itse hän oli oikeastaan vielä sielunsa sisimmältä paljon
turmeltumattomampi kuin mitä hänen elämänsä muodot olivat. Hänellä oli
vain halu leikkiä, leikkiä! Ja ennen kaikkea leikkiä miesten
intohimoilla, joita hän jo oli aika taituri kiihottamaan.

Hän taisi esim. intialaisen käärmetanssin niin, että moni Parisin
parhailla varieteenäyttämöillä olisi voinut häntä kadehtia.

Hänen ihailijansa tulivat aivan hulluiksi siitä. Mutta hulluin kaikista
oli eräs nuori kreivi Iljanski, joka viime aikoina oli myöskin
hankkinut pääsyn itselleen Zaidan salaisiin juhlatiloihin.

Hän oli saman kreivi Iljanskin poika, jota ukko Rurik piti pahimpana
vihamiehenään. Jo senvuoksi hän herätti Zaidan vilkkainta
mielenkiintoa. Mutta hän oli muutenkin korea poika, tuskin
parissakymmenissä, kiveräviiksi, kiharatukka. Zaidan mielestä hänellä
oli vain ehkä hiukan liian pieni pää. Se ei kuitenkaan estänyt häntä
nuorta kreiviä erikoisesti suosimasta ja hänen tunteitaan
tulistuttamasta.

Niihin aikoihin kuoli vanha kreivi Iljanski ja nuori kreivi sai periä
koko suuren osuutensa pesästä. Toinen osuus meni toiselle veljelle,
joka oli tyhjäntoimittaja niinkuin hänkin. Äiti siirtyi tyttäriensä
keralla sukulaistensa maatilalle Keski-Venäjälle.

Sillon uskalsi nuori kreivi Ilja Iljanski todenteolla kosia Zaidaa.

— Tiedät että rakastan sinua, kuiskasi hän kerran porraskäytävässä,
saatettuaan Zaidan kotiin heidän yhteisistä kekkereistään. Miksi emme
voisi mennä naimisiin?

— Naimisiin?

Sitä ei Zaida ollut tullut ajatelleeksi. Mutta se oli hänestä kovin
mieltäkiinnittävää.

— Juuri niin, naimisiin. Minun isäni on kuollut ja minä hallitsen nyt
itseäni ja omaisuuttani.

— Mutta minun isäni elää, huomautti Zaida järkevästi. Eikä hän ikinä
antaisi suostumustaan meidän liitollemme.

— Miksi ei? kysäisi kreivi ylpeästi vartaloaan ojentaen. Minun sukuni
on yhtä ylhäinen kuin hänen, minun omaisuuteni...

Ei, ei nyt ollut siitä kysymys, selitti Zaida. Oli kysymys sukujen
välisestä vihollisuudesta. Ja niin paljon luuli Zaida ukko Rurikia
tuntevansa, että tämä ennemmin heittäisi hänet vaikka kaivoon kuin
jonkun kreivi Iljanskin syliin.

— Sitäpaitsi hän on määrännyt minut jo toiselle, lisäsi Zaida
surumielisesti. Ei, siitä ei tule mitään. Paras kun lakkaat sellaisia
ajattelemasta!

Nuori kreivi rypisti otsaansa ja vaikeni, mutta ei päästänyt Zaidan
kättä kädestään. Nähtävästi työskentelivät hänen aivonsa
kuumeentapaisesti.

Zaida teetteli jo itkua, kun kreivi äkkiä lausahti päättävästi.

— Siinä tapauksessa meidän ei auta muu kuin karata.

— Karata?

Zaida lakkasi heti itkemästä ja katsoi suurin silmin kosijaansa, joka
hänestä siinä silmänräpäyksessä kasvoi kahta suuremmaksi ja
miehekkäämmäksi.

— Juuri niin, karata. Ei ole mitään muuta keinoa. Sillä sinua en minä
kuitenkaan päästä käsistäni milloinkaan.

Sekin oli Zaidan mielestä miehen tavalla puhuttu.

Karkaamisen ehdotus oli tosin hänelle vielä odottamattomampi kuin
avioliiton ajatus. Mutta se oli sitäkin mieltäkiinnittävämpi.

Kuinka? He karkaisivat kahden? Keskellä yötä, kuten romaaneissa
konsanaan? Ehkä ikkunasta? Ehkä pitkin köysi-tikapuita? Menisivät
vastoin sukujen mieltä avioliittoon kuin Romeo ja Julia? Kuinka
jännittävää!

Ja mitä kaikki muut naislukion oppilaat sitten sanoisivat? Ja mitä
opettajat? Ja mitä koko kaupunki?

Erinomaista! Siitä tulisi skandaali, jonka rinnalla kaikki hänen
entisensä olisivat pelkkää lastenleikkiä.

Zaida taputti ihastuneena käsiään. Mutta sitten hän kävi äkkiä hyvin
vakavaksi ja kysyi:

— Mitä luulet isäni tästä sanovan?

— Oh, sitten hänen ei auta muuta kuin suostua! lohdutti Iljanski. Ellet
sinä tahdo mennä, menen itse hakemaan hänen siunauksensa.

Zaida suuteli tulisesti urhoollista kosijaansa. Juuri tuollaisen piti
miehen olla hänen mielestään.

He päättivät karata vielä samana yönä.

Zaida oli silloin kahdeksantoista vuoden vanha.




3.


He karkasivat. Ja asettuivat Pietariin asumaan, koska myöskin kreivi
Iljanski tahtoi välttää kotikaupunkiaan ja Zaidan isän lähintä
läheisyyttä.

He vihittivät itsensä salaisuudessa. Kreivi Iljanskin suku antoikin
suostumuksensa asialle, mutta ukko Rurikin ovi oli ja pysyi ijäti
suljettuna tyttärelle.

Kreivi Iljanskin kodista, jonne myös hänen veljensä Feodor piakkoin
saapui, tuli pian maailmankaupungin hilpeimpiä seurakeskuksia. Mutta
enimmän huvittelivat he oikeastaan kodin ulkopuolella. Veljeksillä oli
paljon rahaa, he olivat kumpikin jo tuttuja kaikissa yökahviloissa,
jonne Zaida seurasi heitä uteliaana ja mielellään.

Pietarissa sai Zaida tietää, että hänen miehellään oli lapsi erään
entisen rakastajattarensa kanssa. Ja Pietarissa sai kreivi Ilja samoin
nähdä, miten Zaida sylitteli ja suukosteli hänen nuorempaa veljeänsä
Feodoria.

Syntyi kiivaita kohtauksia heidän välillään. Mutta lopuksi he kuitenkin
katsoivat parhaaksi sopia ja tuomita lempeämmin toistensa entisiä ja
nykyisiä hairahduksia.

Kreivi Ilja antautui peittelemättä entisiin elämäntapoihinsa.

Nuoresta kreivittärestä taas ruvettiin kuiskimaan, ettei hänen hyveensä
ollut mahdollisia hyökkäyksiä vastaan aivan järkkymätön. Ja oli monta,
jotka tahtoivat siinä suhteessa koettaa onneaan.

Kreivi Ilja taisteli aluksi eräiden kanssa heistä. Toisinaan haavoittui
hän itse, toisinaan hänen vastustajansa. Sitten he löivät kättä
toverillisen sovinnon merkiksi ja menivät syömään yhdessä illallista.

Myöhemmin hän ei viitsinyt taistellakaan enää. Hän koetti vain hakea
korvausta omalla tahollaan.

Hän saikin sitä siinä määrässä, että kun Zaida eräänä iltana palasi
Oopperasta, jonne hänen miehensä ei ollut viitsinyt saattaa häntä, hän
tapasi kotonaan lauman puolialastomia tanssijattaria. Toisen kerran hän
yllätti miehensä lemmenkohtauksesta kamarineidin kanssa heidän omalla
aviovuoteellaan.

Kumpikaan ei enää toisestaan välittänyt. Kuitenkin he vielä istuivat
ulkona yksissä. Mutta kun erään yökahvilan yleisöstä joku loukkasi
Zaidaa ja tämä vetosi miehensä ritarilliseen puolustukseen, vastasi
kreivi Ilja välinpitämättömästi:

— Soromnoo, ei mitään. Hänen sijassaan olisin minä samoin tehnyt.

Eikä Zaida puolestaan tuntenut enää pienintäkään surua, vaikka hänen
miehensä usein lepäsi kuolemansairaanakin pitkistä yöllisistä
huvituksistaan.

Yksi asia yhdisti kuitenkin aviopuolisoita. Se oli raha.

Eräänä päivänä sanoi kreivi Ilja synkästi vaimolleen tämän astuessa
heidän yhteiseen aamusalonkiinsa.

— Kuulepas kyyhkyläiseni! sanoi hän. Asianajajani ilmoittaa, että minun
perintö-osuuteni alkaa nyt olla lopussa.

— Voi olla, haukotteli Zaida. Mutta mitä se minuun kuuluu? Tiedäthän,
että minä en ymmärrä mitään raha-asioita.

— Tiedän, vastasi kreivi Ilja katkerasti. Se kuuluu sentään sinuunkin
sen verran, että meidän pian täytyy matkustaa pois Pietarista.

— Minne?

Zaida katsoi vilpittömästi hämmästyneenä häneen.

— Minun maatilalleni Etelä-Venäjälle. Onneksi emme ole ehtineet sitä
vielä hurjistella.

— Maatilalle? Maaseudulle? kysyi Zaida säikähtäen. Sehän on mahdotonta!

— Kuitenkin sen täytyy tapahtua. Rahat ovat auttamattomasti lopussa.

— Tee velkaa!

— En saa enää. Kaikki tuntevat aineellisen tilani. Minulla ei ole enää
muuta kuin tuo maatila.

— Suuri maatila?

— Aivan tavallinen. Ehkä siinä elää juuri.

— Mutta sehän on suoranaista kurjuutta! kivahti Zaida.

— Nimitä sitä miksi vain tahdot, vastasi kreivi Ilja, nyt itse
vuorostaan haukotellen. Mutta me voimme vielä elää herroiksi viikon
pari.

Asia antoi Zaidalle paljon miettimistä. Ja hän kieltäytyi joksikin
aikaa myös tavallisista seurahuveistaan.

Sensijaan nähtiin hänen näinä aikoina seurustelevan tavallista enemmän
kreivi Iljan nuoremman veljen Feodorin kanssa.

Kreivi Ilja näki sen kyllä ja aikoi jo joskus varoittaakin veljeään.
Mutta se jäi häneltä aina, sillä hän pelkäsi, että hänen veljensä voisi
väärinkäsittää varoituksen.

Saattaisihan poika luulla esim. että hän oli mustasukkainen!

Hän mustasukkainen! Hän, kreivi Ilja, moisen letukan vuoksi. Ei tullut
kysymykseen.

Ja niin jäi veljellinen varoitus antamatta.

Pari viikkoa yllämainitun keskustelun jälkeen ampui kreivi Feodor
itsensä. Koko hänen suuri perintö-osuutensa lankesi kreivi Iljalle ja
hänen vaimolleen.

Aviopuolisot matkustivat Nizzaan. Ja jälleen oli kaikki jonkun aikaa
hyvin heidän välillään.




4.


He vierailivat vuosikauden Nizzassa, Rivieralla ja Monte Carlossa.
Kaikkialla he tapasivat maamiehiään, yhtä rikkaita, yhtä ylhäisiä ja
huikentelevaisia kuin hekin, ilman mitään päämäärää tai
elämäntarkoitusta.

Nizzassa täytyi kreivi Iljan yhteiskunnallisen maineensa vuoksi jälleen
taistella erään vaimonsa rakastajan kanssa.

Zaida tahtoi olla mukana taistopaikalla. Kun ei se käynyt muuten
päinsä, hän piiloutui pensaikkoon ja seurasi sieltä sykkivin sydämin,
posket hohtavina asioiden kehittymistä.

Kaksintaistelun valmistukset vaikuttivat häneen tuiki juhlallisesti.
Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaista, ainoastaan kuullut puhuttavan.
Kuinka jännittävää! Ja hän voi tuskin estää itseään ääneen
huudahtamasta, kun kirkkaat miekat aamuruskossa ensikerran vastakkain
risteytyivät.

Kumpi voittaisi noista? Hänen miehensä vai hänen rakastajansa?

Samantekevä! Sillä eihän hän oikeastaan välittänyt heistä
kumpaisestakaan.

Samantekevä, kun vain taisteltiin ja hänen vuoksensa taisteltiin!
Miesparat! Mitä suuria lapsia he olivat! Oliko hänen vikansa, että nuo
poloiset olivat valmiit tottelemaan jokaista hänen pienintä
viittaustaankin?

Mutta sääli oli vain ohimenevä hetken tunnelma hänessä.

Pääasia oli uusi, tavallisuudesta poikkeava aistivaikutus. Nähdä kerran
verta! Verta, joka virtasi hänen vuokseen! Nähdä toisen kaatuvan maahan
kuoliaana ja rientää toista voittajana syleilemään.

Mikä pettymys!

Ei kuollut kumpikaan. Ei tapahtunut mitään suurta eikä tärisyttävää.
Hänen miehensä haavoittui vain hiukan käsivarteen, jonka jälkeen
vastustajat sopivat keskenään ja palasivat kaupunkiin samalla
automobiililla.

— Sonja, sanoi Zaida kamarineidilleen, joka oli seurannut häntä hänen
luvattomalle vakoiluretkelleen. Eikö totta, maailma on pelkkää
harmautta ja ikävyyttä.

— Kreivittären sijasta minä ottaisin itselleni uuden rakastajan,
huomautti Sonja rikkiviisaasti.

— Voit olla oikeassa, myönsi Zaida. Tuosta ei ainakaan ole mihinkään.
Palatkaamme hotelliin.

Niin jatkui hänen elämänsä. Välistä väsyi hän myös rakkauteen. Silloin
valtasi hänet pelihimo. Eivätkä pienet olleet ne summat, jotka pyörivät
heiltä pois Monte Carlon rulettipöydän ääressä.

Eräänä päivänä ilmoitti kreivi Ilja vaimolleen, että myöskin veljen
perintö-osuus oli lopussa.

— Meidän täytyy sittenkin matkustaa maatilallemme Etelä-Venäjälle,
sanoi hän. Ja nyt heti! En ole ennen aikoja tahtonut säikyttää sinua.

Hän odotti suurta kohtausta, myrskyä, itkua ja hammasten kiristystä.
Siksi hän hämmästyi suuresti, kun hänen vaimonsa vastasi vain
yksikantaan:

— Vai niin! Minä olen valmis.

— Niin, lisäsi kreivi Ilja kyynillisesti. Sillä eihän minulla ole
ketään muuta veljeä, jonka voisin periä enää.

Sekään myrkytetty pisto ei vaikuttanut mitään. Zaida katsoi häneen
aivan lempeästi ja rauhallisesti.

— Jumalan kiitos! sanoi hän. Jos mikään on minulle nyt tervetullut, on
juuri maaseudun hiljaisuus.

Kreivi Ilja ei tahtonut uskoa korviaan.

Zaidako noin puhui? Zaida, joka ei koskaan saanut kylläkseen
huvituksista?

Hän oli luullut ilmoittavansa surusanoman. Ja toinen ilmoittikin
iloitsevansa siitä!

Jos koskaan, tunsi kreivi Ilja itsensä nyt jotakuinkin
yksinkertaiseksi.

Pah! ajatteli hän itsekseen. Tuo teeskentelee! Mutta hämärä aavistus
sanoi hänelle kuitenkin, että tuossa naisessa saattoi piillä voimia,
joita hän ei ikinä ollut ymmärtänyt.

Kaikki selvisi kuitenkin siinä silmänräpäyksessä.

— Niin, armaani, jatkoi Zaida samaan vienoon, hiljaiseen äänilajiin.
Sinä ihmettelet, näen minä?

— Kyllä. En luullut sinun maa-elämää rakastavan.

— Unohdat, että olen itse kotoisin maalta. Mutta se seikka nyt ei tällä
kertaa suinkaan ole määräävä mielialalleni.

— Mikä siis?

— Olen odottanut tilaisuutta sanoa sen sinulle. Niin, olen tulemassa
äidiksi, rakas Ilja.

Oli kuin olisi katto pudonnut kreivin päälakeen. Mikään ei olisi tällä
hetkellä voinut enemmän hänen aivojansa tärähyttää.

— Sinä? Äidiksi? osasi hän vain änkyttää.

— Niin, jatkoi kreivitär äskeisellä äänellään, joka oli niin uusi
hänen miehelleen. Onko se sinun mielestäsi niin ihmeellistä?

— Äidiksi? kertoi kreivi. Nyt, kahden vuoden avio-elämän jälkeen?
Kyllä! Se on mielestäni sangen ihmeellistä.

— Unohdat, että minäkin olen nainen. Toivon, ettei äitiys ole rumentava
minua sinun silmissäsi.

Äitiys? Nainen? Zaida voisi synnyttää?

Niin, sen oli kreivi Ilja todellakin unohtanut.

Aluksi hän oli sitä kyllä ajatellut. Mutta ei nyt enää pitkiin
aikoihin. Eihän Zaida ollut muutenkaan niinkuin muut naiset. Kaikkein
vähimmän hän oli niinkuin puolisot ylimalkaan ovat.

Mikä oli Zaida siis nämä kaksi vuotta ollut hänelle?

Kreivi Ilja oli pakotettu tuonkin nyt itselleen määrittelemään.

Ei, ei Zaida ollut ollut mikään vaimo hänelle. Pikemmin toveri,
pikemmin hyvä juomaveikko, yhtä irstaileva kuin hän itsekin, mutta
nähtävästi juuri senvuoksi puoleensa kiinnittävä, koska he kaikesta
huolimatta olivat yhdessä pysyneet.

Varsinkin senjälkeen kuin he olivat kokonaan lakanneet toisilleen
mitään velvollisuuksia asettamasta, he olivat tulleet oikein hyviksi
ystäviksi.

Ja nytkö oli juopa aukeava heidän välillään? Nytkö oli tuo outo, tuo
salaperäinen, tuo ikinaisellinen jälleen rikkova heidän hyvän
toveruutensa?

Kreivi Iljalle oli tuo ajatus tuiki sietämätön.

Mahdollinen äitiys siirsi Zaidan hänelle tuntemattomiin maan-osiin. Ja
hän olisi kuitenkin tahtonut säilyttää hänet lähellään. Sillä eihän
kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin Zaida. Eikä kukaan voinut olla niin
hauska ja huvittava, kun vain oli paljon rahaa ja voi antaa vallan
jokaiselle päähänpistolleen.

Kreivi Iljan hämmästys vaihtui vaistomaiseksi suuttumukseksi. Hän kävi
kiivaasti kiinni Zaidan käsivarteen ja kysyi töykeästi:

— Kenen lapsi se on?

Zaida loi häneen suuret, tummansiniset silmäteränsä.

— Kenen muiden kuin sinun! virkahti hän sitten kuin ihmetellen niin
lapsellista ja yksinkertaista kysymystä. Vai tahdotko laskea leikkiä
minun kanssani?

— Sinä tahdot laskea leikkiä minun kanssani, ärjäisi Ilja. Uskotko
minua todella niin naiviksi? Tietysti se on joku sinun lukemattomista
rakastajistasi!

Zaida ei joutunut ollenkaan hämilleen. Hän vain pusersi hiljaa miehensä
kättä ja kuiskasi:

— Myöskin sinulla on ollut lukemattomia rakastajattaria. Mutta olisitko
sinä tahtonut ketään heistä vaimoksesi ja puolisoksesi nimittää?

Kreivi Ilja mietti.

— En, se on totta, vastasi hän sitten yksinkertaisesti.

— Siinäpä se, huomautti Zaida. Myöskin minulla on voinut olla monta
ihastusta. Mutta lapseni isäksi en minä olisi voinut valita ketään
muuta kuin sinut, sinut yksin koko avarasta maailmasta.

Hän puhui vielä paljon samaan suuntaan. Ja kreivi Ilja kuunteli häntä
mielellään.

Lopuksi hänen onnistui kokonaan vakuuttaa miehensä ja poistaa tämän
onnettomat epäluulot. Kreivi Ilja itki. Itki ensikertaa heidän
kaksivuotisen avioliittonsa aikana, painoi päänsä hänen syliinsä ja
sopersi:

— Zaida, rakas Zaida! Nyt vasta meistä tulee oikein mies ja vaimo.

Zaida katsoi häneen ihmetellen.

Mitä lapsia nuo miehet olivatkaan! Sanalla sai heidät itkemään, sanalla
nauramaan. Ja kahdella voi heidät vakuuttaa mistä seikasta hyvänsä. Tuo
kaikki oli hänestä erittäin mieltäkiinnittävää.




5.


Kreivi Iljan hyvät aikomukset, niin vilpittömiä kuin ne ehkä olivatkin,
eivät kestäneet edes niin kauan kuin hänen vaimonsa raskaus. Heti kun
he olivat tuolle etelä-venäläiselle maatilalle todellakin saapuneet,
valtasi vastustamaton ikävä hänet ja hän koetti käyttää hyväkseen
kaikkia niitä huvituskeinoja, joita hänen köyhtynyt asemansa vielä
salli hänelle.

Maatila oli lähellä Kijeviä. Kreivi Ilja matkusti sinne usein ja palasi
joskus takaisin maaten juopuneena kuin kuollut reen perässä.

Kartanon monet sievät palvelustytöt hän piti itse-oikeutettuna
saaliinaan.

Zaida näki kaikki, ymmärsi kaikki, mutta ihmeekseen hän huomasi
olevansa kaiken tuon suhteen sangen välinpitämätön. Siitä hän päätti
ettei hän todellakaan rakastanut miestään, ei edes sen vertaa, että
olisi viitsinyt olla hänen käytöksestään loukkautunut.

Kreivin mielestä oli Zaida taas käynyt niin merkillisen ikäväksi ja
mitättömäksi, senjälkeen kuin tämä oli menettänyt kaiken viehätyksensä
nautintovälikappaleena. Joskus hän olisi tahtonut olla hyvä hänelle,
mutta hän ei suorastaan voinut. Pieninkin äidillinen ilme Zaidan
kasvoilla oli hänelle perinjuurin inhoittava.

Zaida synnytti pojan.

— Olisi voinut olla tyttö, huomautti kreivi Ilja heti synnytyksen
jälkeen hänelle töykeästi.

Sekään ei ollut omiaan aviopuolisoiden väliä juuri lähentämään.

Heti lapsivuoteesta parannuttuaan rupesi Zaida ottamaan osaa
paikkakunnan seura-elämään.

Jumala oli täyttänyt hänen toivonsa: äitiys ei todellakaan ollut häntä
rumentanut. Se oli päinvastoin lisännyt hänen naisellisia sulojaan,
pyöristänyt sopivasti hänen pitkän solakan vartalonsa, syventänyt hänen
silmänsä ja antanut hänen koko olennolleen lempeän arvokkuuden, joka
missä seurassa hyvänsä vaati huomiota osakseen.

Hänen nenänsä oli vain edelleen hiukan liian paksu. Se oli lapsesta
asti ollut Zaidan suurin suru, mutta sille hän ei mahtanut mitään.

Paikkakunnan tilanhaltijat keskustelivat usein keskenään tuosta
uudesta, nuoresta fasaanista, joka äkkiarvaamatta oli heidän
kanatarhaansa pudonnut. Eivätkä he väsyneet iltakausiin pohtimasta,
mikä tuon merkillisen naisen pääasiallinen vetovoima mahtoi olla.

— Mikään kaunotar hän ei ole, oli nuoren parooni von Hellerin tapa
sanoa. Mutta hän on viehättävä, kovin viehättävä. Hänen käyntinsä on
aaltoileva kuin tähkä tuulessa.

— Siinä nyt ei mitään merkillistä ole, väitti entinen kaartinluutnantti
Jurjev, eräs häntä hiukan vanhempi aatelismies. Mutta katso hänen
kasvojaan!

— Ne ovat kylmät ja liikkumattomat! kiisti parooni.

— Juuri siinäpä onkin niiden omituinen sulo, huokasi Jurjev. Sillä tuo
kylmyys ei ole kuitenkaan kuollutta, tuo liikkumattomuus ei
tunteettomuutta. Se on vain siveän, kainon sielun luontaista
koskemattomuutta. Ja kun hän hymyilee...

— Oli miten oli! Voisin kuolla hänen viittauksestaan.

— Myöskin minä. Tappaa tai tulla tapetuksi.

He, kuten kaikki muutkin, olivat mielipuolisesti Zaidaan rakastuneet.
Ja kaikki he olivat yksimielisiä siitä, ettei kreivi Ilja ansainnut
häntä niin nimeksikään.

Kukin tekivät he hänelle vuorostaan myös rakkaudentunnustuksiaan.

Zaida kuunteli heitä kaikkia, hymyili, ei evännyt eikä myöntänyt, vaan
jätti heidät jokaisen toivon ja epätoivon vaihteille, joka oli omiaan
heidän ihailuaan äärimmilleen kiihoittamaan.

— Hän on sfinksi!

— Hän on arvoitus!

— Hän on hyvän ja pahan tiedon puu!

Tuollaiset huudahdukset tulkitsivat paikkakunnan herrojen mielipidettä
hänestä.

Kiihkein kaikista oli entinen kaartinluutnantti Jurjev. Hän ei saanut
enää rauhaa päivällä eikä yöllä. Zaidan salaperäiset kasvot väikkyivät
alati hänen sielunsilmiensä edessä.

Eräänä päivänä he olivat kaikki vieraisilla paikkakunnan rauhantuomarin
luona. Huviteltiin ampumalla pilkkaan pistoolilla. Varsinkin naiset
olivat tähän urheiluun tuiki ihastuneet.

Myöskin Zaida oli siellä.

Luutnantti Jurjev seuraili häntä kaikkialle ja kuiskaili hänen
korvaansa entistä epätoivoisemmin ääretöntä rakkauttaan ja intohimoaan.

— Te laskette leikkiä, hymyili Zaida.

— Jumal'auta, en! intoili Jurjev. Ajattelen teitä, uneksin teistä.
Tulen hulluksi, jumal'auta, jos työnnätte luotanne minut.

— Niin kaikki sanovat, hymyili Zaida. Miksi minun pitäisi uskoa
erikoisesti juuri teitä? Näyttäkää, todistakaa rakkautenne!

— Saatte nähdä, virkahti Jurjev matalalla äänellä.

Talon rouvan oli vuoro ampua juuri. Hän piti jo pistoolia ylhäällä ja
tähtäsi, sormi liipaisimella. Ennen kuin kukaan ehti estää tai talon
rouva huomata edes, mistä kysymys oli, oli luutnantti Jurjev pistänyt
kätensä pistoolinsuun eteen.

Laukaus pamahti. Käsi vaipui alas verisenä ja läpiammuttuna.

Nyt uskoi Zaida.

Yleisen hämmingin kestäessä, sillä aikaa kun Jurjevia hoidettiin ja
sidottiin, hän seisoi liikkumattomana, tuijottaen etsivin, tutkivin
silmin häneen, koettaen arvata hänen sielunliikkeitään ja eritellen
yhtä tarkasti omiaan.

Siis tuohon saakka hän voi miehet ajaa! Siis tuohon saakka oli hänellä,
vaikka hän ei ollut vielä antautunutkaan, valta häntä rakastavien
miessydänten yli!

Tuo oli enempi kuin kaksintaistelu.

Luutnantti Jurjevista tuli hänen rakastajansa. Heidän suhteensa kesti
ummelleen kuusi kuukautta eli juuri niinkauan kuin Zaida viitsi
ylläpitää sitä.

Hän väsyi siihen. Jurjev vaivasi häntä alituisella
mustasukkaisuudellaan. Se oli taas ominaisuus, jota Zaida ei voinut
sietää ollenkaan. Hän ei itse ollut koskaan tuntenut sitä eikä
senvuoksi voinut sitä myöskään muissa ymmärtää.

Hän päätti vapautua Jurjevista. Mutta miten?

Ottamalla toisen rakastajan? Sehän olisi ollut helppoa hänelle, mutta
tuskin vienyt tarkoitettuun tulokseen. Miehet olivat niin kummallisia!
He surivat, kärsivät, riitelivät, uhkasivat eivätkä kuitenkaan
luopuneet rakkautensa esineestä.

Matkustamalla pois? Siihen hänellä ei ollut varaa taas.

Zaida päätti antaa kohtalon ratkaista.

Ja kohtalo oli hänelle tällaisissa tapauksissa aina kaksintaistelu.

Itse asia oli hänelle tosin jo kadottanut kaiken romantisen
jännityksensä. Mutta sen tulokset saattoivat kuitenkin joskus olla
hyvinkin kunnioitusta herättäviä.

Varsinkin senjälkeen kun Kijevissä eräs upseeri oli surmannut toisen
kaksintaistelussa, suuntautuivat Zaidan ajatukset yhä enemmän tuohon
keinoon. Mutta se olikin tapahtunut pistooleilla. Siinä ase! Miekka ei
itse asiassa kelvannut mihinkään.

Mutta mitä jos Jurjev, joka oli tunnettu pistoolinkäyttäjä, sensijaan
että antaisi sulasta rakkaudesta häneen ampua itsensä, surmaisikin
hänen miehensä?

Yhdentekevää!

Kun Zaida oikein tuumi asiaa, hän huomasi että hän ehkä vielä
mieluummin tahtoi vapautua kreivi Iljasta.

Mitä iloa hänellä oikeastaan oli miehestään? Ja mitä hyötyä? Ei mitään,
ei kerrassa mitään. Maatilan hän saisi joka tapauksessa periä.

Kohtalo sai ratkaista. Pääasia, että toinen noista miehistä häviäisi
elämän näyttämöltä.




6.


Zaidalle oli hyvin helppo järjestää asiat niin, että kreivi Ilja
loukkasi Jurjevia. Hänen yllytyksestään lähetti jälkimmäinen kreiville
kaksintaistelu vaatimuksensa.

Mutta kreivi Ilja ei ottanut vastaan sitä.

Hän ei todellakaan ottanut vastaan. Mikä eläin!

Hän vain nauroi ja selitti, että hän ja Jurjev olivat parhaita ystäviä
ja jos Jurjevilla oli jotakin valittamista häntä vastaan, hän oli heti
valmis pyytämään anteeksi niin monta kertaa kuin toinen halusi vain.

Sekundantit menivät tyhjin toimin matkoihinsa. Mutta Zaida kihisi
vihasta. Näinkö täytyi siis raueta koko hänen suunnitelmansa?

Jurjev ja kreivi Ilja sopivat todellakin, näyttipä heidän ystävyytensä
tästä tilapäisestä välikohtauksesta vain lämmenneen ja lujittuneen.

Zaida tunsi hetkisen itsensä melkein kuin syrjäytetyksi noiden kahden
lähestyessä toisiaan, joita hän juuri oli tahtonut toisistaan
etäännyttää ja saada vihamiehinä, surma-ase kädessä, toisiaan vastaan
seisomaan.

Tuokin oli uusi kokemus Zaidalle.

Miehet voivat siis tuollaisiakin olla! Lyödä kättä keskenään ja jättää
turvattoman naisen epäritarillisesti siihen sivuun seisomaan! Tämän
opetuksen muistaisi hän kyllä. Toistakertaa ei hänelle tämäntapaista
erehdystä enää saisi tapahtua.

Murhatkoon siis jompikumpi heistä toisen, jos kerran on mahdotonta
pakottaa heitä kaksintaisteluun!

Tuo ajatus liiti lintuna Zaidan aivojen yli.

Ensi kerralla hän sitä kauhistui. Mutta se tuli takaisin ja silloin se
oli jo paljon vähemmän kauhistuttava hänen mielestään. Murha tai
kaksintaistelu! Olihan se oikeastaan sama asia. Ja siten hänen ehkä
onnistuisi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja vapautua samalla
kertaa heistä molemmista.

Toinen lautoihin, toinen rautoihin! Se olisi oikein noille kummallekin.

Zaida oli nyt joka tapauksessa päättänyt kostaa heille.

Hän kyseli vain itseltään: kumpi? Kummassa olisi kyllin miestä
lähettämään hänen tähtenä murhaisan luodin toisen sydämeen?

Pian hän huomasi, ettei hänellä tässä suhteessa voinut olla paljon
toiveita Jurjevista. Tämä oli ritarillinen luonne, joka tosin rakasti
silmittömästi Zaidaa, mutta ei olisi edes rakastetun naisen vuoksi
ollut valmis mihinkään alhaiseen.

Entä hänen miehensä kreivi Ilja sitten?

Zaida tarkasteli ensi kertaa tällä silmällä häntä. Ei, ei ollut
tuostakaan! Nautiskelija, irstailija, juoppolalli tosin, mutta ei
murhamies. Eikö hänessä siis piillyt mitään väkivaltaisia voimia, joita
olisi voinut ärsyttää ja pienestä idusta suureksi kasvattaa...?

Kyllä, pilli! Kun hän oli juonut kylliksi, hän voi olla hyvinkin
väkivaltainen. Kerran hän oli sellaisessa tilassa esim. lyönyt Zaidaa
ja uhannut ampua hänet.

Siinä oli kohta! Siinä oli aukko muurissa, josta hän ehkä voisi
sisiliskona sisälle tunkeutua.

Mutta täytyi saada hänet juomaan, paljon juomaan. Ja sitten valmistaa
sopiva tilaisuus.

Myöskin oli tarpeellista rakastuttaa hänet jälleen nuoruutensa
morsiameen hurjasti, mielenvikaisesti, kuten kerran entisinä aikoina,
jolloin hän oli ollut valmis ryöstämään hänet ja hänen kanssaan
maailman ääriin pakenemaan.

Zaida päätti koettaa, onnistuisiko se vielä hänelle.

Se kävi helpommin kuin hän oli odottanutkaan.

Hän oli vain muutamia päiviä hellempi ja huomaavaisempi miehelleen kuin
milloinkaan. Hän pukeutui koulutyttömäisesti ja palautti taitavasti
toisen mieleen vanhoja muistoja, vanhoja lemmenkohtauksia. Hän ärsytti
kreivi Iljan itserakkautta ja oli ihailevinaan hänen jokaista sanaansa
ja tekoaan, vieläpä hänen sangen tuulentupaisia suunnitelmiaan maatilan
parantamiseksi ja heidän aineellisen asemansa kohottamiseksi.

Luonnollisesti hän samalla antautui tavallista suuremmalla
taituruudella miehensä rajuille hyväilyille, joista hän itse asiassa ei
ollut koskaan kieltäytynytkään.

Hänen onnistui. Kreivi Ilja uskoi jo olevansa aika mies mielestään.

Nyt hän on kypsä, ajatteli Zaida. Nyt hän ei salli enää kenen tomppelin
hyvänsä rakastella vaimoaan. Nyt hän ampuu. Mutta nyt on myös
käytettävä tilaisuutta.

Hän valmisti kotiinsa kestit ja kutsui Jurjevin ynnä koko seudun
aateliston niihin.

Hän oli mitä ihastuttavin emäntä, jota vieraitten silmät mielellään
seurasivat. Ihastunein kaikista oli kuitenkin Jurjev, joka katsoi
yleisesti aavistetun rakastaja-asemansa sallivan hänelle eräänlaisia
etuoikeuksia muiden rinnalla talon emännän julkiseenkin suosioon,
kädenpuristuksiin ja silmän-iskuihin nähden.

Zaida laittoi aina niin, että kreivi Ilja saattoi havaita ne. Ja
samalla ikäänkuin ilmiantoi miehelleen tämän tunkeilevan ja hänelle
epätervetulleen kosiskelijan.

Kreivi Ilja ei sanonut mitään, vaan joi kovasti, tyhjentäen lasinsa
aina pohjaan ja kehoittaen vieraita samoin tekemään.

Tunnelma nousi. Harva oli selvä enää. Silloin ehdotti joku, että
lähdettäisiin välillä ajelemaan kauniissa talvi-illassa, kukin naisensa
keralla ja palattaisiin sitten takaisin pitoja jatkamaan.

Ehdotus saavutti yleisen suosion myrskyn.

Zaidankin mielestä se oli hyvin onnistunut ajatus. Mutta hän heitti
paljonpuhuvan katseen mieheensä, kun Jurjev eteisessä ilman muuta
ojensi käsivartensa ja pyysi saattaa rekeen hänet.

Tällä kertaa näytti kreivi Ilja hänet ymmärtävän.

Joku herroista keksi kantaa naisensa portailta rekeen. Toinen seurasi
hänen esimerkkiään. Myöskin Jurjev kantoi Zaidan käsivarsillaan. Mutta
ennen kuin hän päästi hänet taljojen alle, hän kumartui äkkiä ja
suuteli häntä.

Samassa silmänräpäyksessä kuului laukaus ja hän vaipui maahan sanaa
päästämättä.

Kreivi Ilja seisoi portailla silmät verestävinä, pistooli kädessään.
Hän oli ampunut selkään häntä.

— Ruumis syrjään! hän huusi hurjasti. Minä ammuin hänet. Minä ammuin
kuin koiran hänet. Te näitte, että hän suuteli vaimoani.

Sitten hän heittäysi itse vaimonsa vierelle rekeen, ärjäsi kuskille ja
valjakko vieri kalpeaan kuutamoon.

Jurjev eli vielä. Häntä lähdettiin kotiinsa kuljettamaan, mutta hän
kuoli matkalla. Herroista asettuivat useimmat jyrkästi kreivi Iljan
puolelle.

— Se oli miehen työ, kuului reestä rekeen yleinen mielipide. Samoin
olisin minä tehnyt hänen sijassaan.

Kaikki he olivat olleet sydämessään kateellisia Jurjeville tämän
nauttiman suosion vuoksi. Siksi oli kreivi Ilja äkkiä kohonnut miltei
sankariksi heidän silmissään.

— Mutta sehän oli leikkiä, pelkkää viatonta leikkiä, itkivät naiset.
Pieni suudelma.

— Ei suudella rankaisematta toisten vaimoja, vastasivat miehet
vakavasti. Sitäpaitsi sinä tiedät hyvin, kultaseni, ettei se niinkään
viatonta ollut.

Useat heistä palasivat vielä juominkia jatkamaan.

Asiasta syntyi luonnollisesti oikeusjuttu. Mutta korkea oikeus oli
samaa mieltä kuin seudun kavaljeerit. Se katsoi, että kreivi Iljalla
oli ollut pätevät syyt tekoonsa.

Hänet vapautettiin.

Zaida oli siis vain puoleksi onnistunut. Ja nyt hän oli ilman
rakastajaa.




7.


Jurjev jätti jälkeensä suuren omaisuuden, joka luonnollisesti siirtyi
hänen lähimmille sukulaisilleen.

Nyt vasta sai Zaida silmänsä auki. Kuinka typerä, kuinka sanomattoman,
kuinka kuvailemattoman vajajärkinen hän oli ollutkin! Miksi ei hän
ennen suunnittelemaansa tapausta ollut pakottanut Jurjevia
testamentteeraamaan ainakin osan omaisuudestaan hänelle? Jos hän oikein
tunsi miehensä, ei tälläkään tarkemmin ajatellen olisi ollut mitään
sitä vastaan.

Pakottanut? Tietysti ei minkäänlainen pakotus hänen puolestaan olisi
voinut eikä saanut tulla kysymykseen.

Niin tyhmä ei hän luonnollisesti ollut, niin yksinkertaisesti hän ei
olisi suinkaan menetellyt. Hän olisi ainoastaan laittanut niin, että
Jurjev itse olisi tarjonnut testamenttia hänelle.

Tarjonnut, ja kun hän olisi torjunut, tyrkyttänyt, pyytänyt, rukoillut
polvillaan ja _vaatinut_ hänen sitä vastaan-ottamaan...

Mutta aika nyt enää kuvitella, kuinka viisaasti hän olisi voinut kaikki
yksityisseikat hoitaa, kun hän kerran oli ollut niin ymmärtämätön itse
pääasiassa!

Aika nyt enää lipoa kieltään! Hyvä herkkupala oli nyt joka tapauksessa
tällä kertaa sivu suun tipahtanut.

Tällä kertaa, mutta ei toiste.

Sen ainakin päätti Zaida lujasti mielessään. Toista kertaa ei hän enää
näin tyhmä olisi. Kyllä hän vasta osaisi paremmin varailla itsensä,
ennen kuin hän päästäisi ihailijansa toisiaan kuoliaaksi ampumaan.

Miehestään hän ei tuon tapauksen jälkeen enää sen enempää välittänyt.
Mies oli tehnyt tehtävänsä, mies sai mennä. Ja kreivi Ilja lohduttausi
entiseen tapaansa, suoden kaiken vapauden vaimolleen, kun tämä vain
salli hänelle saman.

Zaida rupesi nyt katselemaan ympäriltään uutta rakastajaa itselleen.

Eihän hän voinut elää ilman rakastajaa. Täytyihän hänellä olla mies. Ja
tuon miehen täytyi olla rikas, sillä Zaidan teki mieli jälleen suureen
maailmaan, ja hän tiesi, ettei se ollut mahdollista muuten kuin miehen
avulla.

Hänen silmänsä kulkivat mies mieheltä, rivi riviltä, pysähtyen vihdoin
nuoreen parooni von Helleriin.

Tosin tämä ei ollut kovin rikas, ei ainakaan tarpeellisen rikas, mutta
voisihan hän henkivakuuttaa itsensä. Kaikkien mahdollisuuksien varalta.
Eihän koskaan tiennyt, mitä voisi tapahtua...

Zaida yllätti itsensä hymyilemästä yksinään omalle kuvalleen peilissä,
kun hän noin ajatteli.

Siinä silmänräpäyksessä hänen hymyilynsä hyytyi ja hän tunsi omantunnon
vaivoja. Olihan julmaa, olihan epäinhimillistä ajatella noin. Hyi, mikä
hirviö hänestä oli jo mahtanut tullakaan!

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä palasi sama salaperäinen hymy
jälleen hänen kapeille huulilleen.

Mitä julmaa? Miksi epäinhimillistä? Eihän hän tehnyt mitään. Miehet
tekivät. Oliko hän syypää esim. siihen, että kreivi Iljan veli Feodor
oli hänen vuokseen surmannut itsensä?

Ei, totisesti ei! Hän oli vain pitänyt paljon tuosta kunnon
nuorukaisesta ja tämä puolestaan oli vannonut häntä rakastavansa.
Kaikesta päättäen hän oli puhunut totta. Ja silloin oli Zaida uskonut
sen ja hänelle mielellään antautunut.

Oliko hänen syynsä, että poika tuosta pikkuseikasta oli saanut ankaria
omantunnon vaivoja? Tai hänen syynsä, että hän oli koettanut ymmärtää
nuorukaista, tunkeutua hänen ajatusjuoksuunsa ja säestää hänen
tuskallisia mielialojaan? Oliko ehkä hänen syynsä sekin, että ne täten
olivat kasvaneet kymmenkertaisiksi?

Naurettavaa! Sittenhän ei uskaltaisi koskaan olla yhtämieltä ihmisten
kanssa.

Mitä hän mahtoi sille, että ihmiset olivat hulluja?

Vai olisiko hänen ehkä pitänyt sekin aavistaa, että kreivi Feodorin
hulluus päättyisi itsemurhalla?

Ei! Sitä ei kukaan minkään oikeuden eikä kohtuuden nimessä voinut
vaatia häneltä.

Taikka pitäisikö hänen ehkä soimata itseään siitä, että kreivi Feodorin
perintö-osuus oli langennut tämän vanhemmalle veljelle ja että hänellä
täten oli ollut välillistä hyötyä hänen kuolemastaan?

Zaida hymyili...

Sääli kuitenkin kunnon nuorukaista...

Paras, että parooni Heller jo ajoissa henkivakuuttaisi itsensä. Kun
oikein ajatteli, oli häntä paljon vähemmän sääli.




8.


Parooni Heller oli naimisissa. Hänellä oli vaimo, yhtä nuori kuin hän
itsekin, ja tämän kanssa kaksoiset, joista hän piti kovasti.

Zaida naisellisella vaistollaan ymmärsi, että jos hänen mieli päästä
johonkin lopputulokseen, oli parooni Heller ensin perheestään
eristettävä.

Mutta miten?

Siten että hän, Zaida, ja hänen miehensä muuttaisivat ensi talveksi
kaupunkiin, parooni Heller seuraisi heitä eikä enää ollenkaan palajaisi
kotiin. Suunnitelma oli selvä. Muu seuraisi kyllä sitten itsestään.

Niin tapahtui. Eräänä syyskesän päivänä sanoi Zaida nimittäin
miehelleen:

— Armaani, eikö totta, me menehdymme täällä maalla? Emmehän me voi
täällä ijäti asua. Mielestäni sinunkin suuret lahjasi vaativat
liikuntaa, käytäntöä.

— Aivan oikein, myönsi kreivi Ilja flegmaattisesti. Minäkin
matkustaisin mielelläni jonnekin. Mutta mihin? Ja miten?

— Olen ajatellut, että muuttaisimme ensi aluksi kaupunkiin. Pitkä talvi
on tulossa taas. Me emme mitenkään jaksa sitä enää täällä maalla.

— Olet aivan oikeassa, myönsi kreivi jälleen yhtä flegmaattisesti ja
filosofisesti. Mutta mitä me kaupungissa tekisimme? Ja ennen kaikkea,
millä me eläisimme?

Zaidalla oli siihenkin heti vastaus valmiiksi mietittynä.

— Mielestäni sinä voisit hankkia jonkun viran siellä, huomautti hän,
aivan kuin se ajatus olisi juuri sillä hetkellä hänen päähänsä
pälkähtänyt.

Kreivi Ilja hämmästyi.

— Viran? toisti hän koneellisesti. Viran? Sitä en tosiaankaan ole
tullut ajatelleeksi. Mitä virkaa minä voisin hakea mielestäsi?

— Mitä hyvänsä, selitti Zaida. Mies sinun lahjoillasi! Jotakin
kuvernöörinsihteerin virkaa ensi aluksi. Niin pian kuin ilmoittaudut,
saat sinä sen luonnollisesti.

— Luonnollisesti, myönsi kreivi. Mutta luuletko, että se on sopivaa
minun aatelis-arvolleni?

Zaida kohautti olkapäitään.

— Hyvä Jumala, kuka sen niin tarkkaan tietää. Mutta virka-uralla voi
päästä sangen pitkälle, vaikka ministeriksi.

— Minä puolestani, selitti kreivi vilpittömästi, en ole koskaan
sellaista mahdollisuutta ajatellut.

— Ystäväni, virkahti Zaida huolestuneena, sinulta puuttuu kunnianhimoa.
Sinusta voisi tulla mitä hyvänsä. Ah, jospa minä olisin sinun
sijassasi!

— Sinusta tulisi ministeri, myönsi kreivi Ilja melkein ihaillen. Mutta
minusta? Mitä hittoa voisi minusta tulla? Enempää kuin olen, tarkoitan?

— Ainakin rikas, sanoi Zaida silmää räpäyttämättä. Minä en puhu
virkamiehen tuloista, sillä ne ovat mitättömät, vaan hänen
sivutuloistaan. Ne voivat onnellisissa tapauksissa nousta
suunnattomiin.

— Täytyy miettiä asiaa, tuumi kreivi. Eikä hullumpi olisikaan vielä
kerran ennen kuolemaansa tuntea rikkaaksi itseään.

Siemen oli kylvetty, ja Zaida tiesi sen kasvavan ja tuleentuvan.

Kreivi Ilja ilmoittautui kuvernöörille ja sai viran luonnollisesti.
Yhtä luonnollista oli, että hän ei sitä hoitanut juuri nimeksikään.
Mutta Zaida oli päässyt tarkoituksensa perille. He muuttivat talveksi
kaupunkiin.

Myöskin parooni Heller sai äkkiä paljon äärettömän tärkeätä
toimittamista kaupungissa. Liikeasioita! selitti hän perheelleen.

Kukaan ei ymmärtänyt, mitä liikeasioita hänellä, rauhallisella
maanviljelijällä, saattoi kaupungissa olla. Mutta hänen perheensä uskoi
sen, ja myöskin hänen ystävissään tilanhaltijoissa herätti tuo sana
taika-uskoista kunnioitusta.

Hän seurusteli alituisesti Zaidan kanssa. Ja jo uudenvuoden korvissa
hän oli niin pitkällä, että hän kirjoitti seuraavan kirjeen
lemmitylleen:

  "Kunniasanallani ja kaiken nimessä, mikä minussa vielä on lujaa ja
  turmeltumatonta, lupaan minä, Pjotr Nikolai von Heller, täyttäväni
  kaiken, mitä Zaida Andrejevna Rurik minulta Kijevissä oloaikanani
  suvaitsee vaatia. Vannon sitäpaitsi, että tämä ei ole mikään uhri
  minun  puoleltani ja etten vaadi mitään vastalahjaa. Olen aina
  toimiva sen   puhtaan rakkauden nimessä, joka on ottanut haltuunsa
  koko elämäni.

                                          P. N. von Heller."

Toukokuussa oli juttu valmis. Silloin kirjoitti hän Zaidalle viimeisen
kirjeensä, joka kuului sanasta sanaan näin:

  "Rakas Zaida Andrejevna!

  Klo 6:n sijasta olen minä klo 9 saapunut anatomiseen luentosaliin.
  Elän vielä neljäkymmentä minuuttia. Kaikki on lopussa. Vielä Sinun
  vuoksesi elän minä, siinä ainoassa toivossa, että näkisin Sinun
  ajavan ohitse vaunuissasi. Suutelen Sinua ja kuolen.

                                         P.N. von Heller.

  P.S. Kirjoitan tämän Nestenskaja- ja Tundossikatujen kulmauksessa."

Parooni Heller piti sanansa. Hän kuoli todellakin neljänkymmenen
minuutin perästä.

Zaida oli itsekin hämmästynyt hänen tavallista ritarillisemmasta
sankaruudestaan. Hän istutti kauniita kukkasia hänen haudalleen eikä
lakannut koskaan häntä kyynelsilmin muistelemasta.




9.


Seurasi sitten eräitä vaellusvuosia Zaidan elämässä.

Heti parooni Hellerin kuoleman kautta varoihin päästyään hän lähti
matkoille, ensin Moskovaan ja Pietariin, sitten Länsi-Europaan.
Kierteli aikansa, solmi uusia suhteita ja tuttavuuksia ja palasi aina
jälleen takaisin kreivi Iljan maatilalle, pääasiallisesti poikaansa
katsomaan, mutta myöskin levähtämään ja voimistumaan uusiin
seikkailuihin.

Näille matkoille hän ei koskaan enää ottanut miestään. Hänen oli
hauskempi yksin, ja sitäpaitsi alkoi tämä olla jo jotenkin tylsistynyt.

Usein toi hän miehensä maatilalle myös jonkun rakastajan tullessaan.
Kreivi Ilja ei pitänyt sitä minään merkillisenä seikkana.

— Soromnoo, sanoi hän vain. Pääasia, että hän jaksaa myös juoda. Siten
on hänestä jotakin huvia minullekin.

Zaida oli nyt oikeastaan kunniansa kukkuloilla. Hänen valtansa miesten
yli oli rajaton, ainakin hänen omasta mielestään. Hän käsitteli heitä
kaikkia kuin luontaisia orjia ja alustalaisiaan.

Eräs katkera kokemus herätti hänet kuitenkin tästä harhaluulosta.

Hän oli silloin matkalla Varssovasta Pietariin. Hänen vaunu-osastoonsa
astui nuori, kaunis puolalainen husaarikornetti, joka nähtävästi oli
matkalla Pietariin tuhlaamaan uuden, upean kaarti-univormunsa kunniaksi
liikoja rahojaan, Zaidan tottunut silmä kiintyi heti häneen.

Nuori mies miellytti häntä ensi silmäyksellä. Omaa viehätysvoimaansa
hänen ei taas pistänyt päähänsäkään epäillä.

Asia kulki tavallista kulkuaan.

Nuori mies piti häntä nähtävästi englannittarena. Katsoi häneen,
ällisteli häntä, teki hänelle pieniä palveluksia, lausui vaivaloisesti
pari englanninkielistä sanaa, joihin Zaida yhtä vaivaloisesti vastasi
samalla kielellä.

Seurasi sitten pitkä, syvä hiljaisuus.

Zaidaa huvitti äärettömästi tuon miespoloisen pula. Nähtävästi tämä oli
ensi kertaa ominpäin maailmalla.

Äkkiä ryhtyi nuori mies päättävästi puhuttelemaan ranskankielellä
häntä.

Tätä kieltä hän tuntui osaavan jonkun verran paremmin. Mutta Zaida
vastasi puhtaimmalla parisin-murteella.

Jonkun ajan nuorta miestä kiusattuaan hän kuitenkin käänsi puheen
venäjäksi. Nyt vasta vilkastui keskustelu. He tulivat pian hyviksi
tuttaviksi.

Pietarissa he asettuivat asumaan samaan hotelliin. Ja vasta täällä
uskoi Zaida uudelle ihailijalleen, että hän oli naimisissa.

— Naimisissa?

Nuori mies näytti oikein murtuvan tästä tiedonannosta.

— Niin, onni teille! nauroi Zaida. Sillä muuten olisitte te itse ehkä
ollut pakotettu menemään naimisiin kanssani.

— Mikä onni! huokasi nuori mies. Suoraan sanoen, olin sitä alkanut
toivoa jo.

Zaidan kasvojen yli kulki äidillinen ilme ja hän katsoi nuoreen
kornettiin melkoisella sisällisellä kunnioituksella.

— Te olette vakava nuorukainen, hän sanoi.

— Kyllä, myönsi toinen. Kotona sanovat kaikki, että otan elämän
liiankin vakavasti.

— Ja rakkauden?

— Minä en ole koskaan ennen rakastanut, selitti nuori mies
vilpittömästi. Olen vain lukenut ja uneksinut siitä! Mutta nyt kun
tunnen, mitä se on...

— Te tunnette sen nyt?

— Kyllä. Nyt on se minusta vakavin asia koko maailmassa.

Zaida katsoi ja katsoi häneen. Hänen silmänsä hämärtyivät kyyneliin.

Kelpo poika! ajatteli hän. Tuo on uusi tyyppi. Tuollaista ei ole vielä
koskaan ennen minun tielleni sattunut.

— Mutta te eroatte! huudahti nuori mies samassa. Te eroatte
luonnollisesti. Ja sitten te menette naimisiin minun kanssani. Eikö
totta? Oikein jo palan halusta esittää teidät isälleni ja äidilleni.

— Te tahtoisitte siis mennä niin mielellänne naimisiin minun kanssani?
hymyili Zaida.

— Kyllä, huokasi kornetti. Minä en voi elää teitä ilman. En voi
käsittää, kuinka olen voinut elää hetkeäkään...

— Vaikka olette vasta pari päivää tuntenut minut?

— Vaikka!

_Tuo_ on rakkautta, ajatteli Zaida.

Samalla tuumi hän itsekseen, mihin hän voisi käyttää nuorukaista. Tällä
hetkellä ei tosin mihinkään. Mutta kuka tietää ... ehkä joskus
vastaisuudessa...

— Te eroatte? kuiskasi kornetti kiihkeästi.

Zaida selitti hänelle, ettei hän suinkaan ollut sellaista ajatellut.

Nuori mies synkistyi.

— Teidän miehenne mahtaa olla sitten verraton, sanoi hän katkerasti.
Minä en vain siinä tapauksessa ymmärrä...

— Ymmärrä? Mitä?

— Miksi te sitten olette tahtonut minun kanssani leikitellä.

Oi pyhä viattomuus! ajatteli Zaida. Mutta tuo nuorukainen huvitti häntä
juuri siksi. Ja hän selitti toimessaan, ettei hän suinkaan ollut
leikkinyt hänen kanssaan ja että hän, sivumennen sanoen, oli naimisissa
täydellisen hulttion kanssa.

Nuori mies katsoi häneen ällistyneenä.

— Mutta siinä tapauksessa minä en taas ymmärrä, virkahti hän, kuinka te
voitte olla hetkeäkään naimisissa hänen kanssaan. Te, joka olette niin
puhdas, niin ylevä, niin korkea...!

Vähempi riittäisi, ajatteli Zaida.

— Te olette lapsi, hän vastasi, tällä kertaa sangen vilpittömästi. Te
ette ymmärrä näitä seikkoja. Ei mennä naimisiin aina sen oikean
kanssa...

Nyt näytti valo syttyvän nuoren miehen aivokopassa.

— Teidän vanhempanne ovat pakottaneet teidät menemään vasten mieltä
miehelään.

Tuo on auttamaton, ajatteli Zaida. Mutta ääneen hän virkahti vain
yksinkertaisesti:

— Niin, he ovat pakottaneet. Sitäpaitsi te olette tilaisuudessa
näkemään mieheni. Seuratkaa minua meidän maatilallemme!

Tämä oli uusi hämmästys kunnon kornetille.

— Kuinka? Voinko minä tulla sinne? kysyi hän suurin silmin.

— Kyllä. Miksi te ette voisi sinne tulla?

— Senjälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut?

— Tuhmuuksia! Te tulette ja sillä hyvä. Olen varma, että mieheni tulee
teistä paljon pitämään.

Nuori mies mietti asiaa. Aluksi tuntui koko ehdotus hänestä tuiki
oudolta ja sopimattomalta. Mutta kenties se oli tapa sellainen? Kenties
ne elivät näin suuressa maailmassa?

Hänen teki mielensä seikkailla eikä hän sitäpaitsi tahtonut jättää
Zaidaa. Hän suostui.

He matkustivat kreivi Iljan maatilalle. Talon kynnyksellä otti kreivi
itse vastaan heidät.

— Minun uusin rakastajani, esitteli Zaida.

Kornetti oli vaipua maan alle.

— Soromnoo, sanoi kreivi filosofin tyyneydellä ja taputtaen häntä
ystävällisesti olalle. Ei tee mitään. Astukaa sisälle ja olkaa niinkuin
kotonanne.

Nuori husaarikornetti ei ollut ikinä voinut tällaista ympäristöä
kuvitella.

Hän vietti jonkun viikon siellä. Mutta sitten sai hän kylläkseen, hänen
tervettä, turmeltumatonta luontoaan rupesi koko tämä pohjaton
saastaisuus inhoittamaan ja eräänä päivänä hän oli hävinnyt. Jättänyt
vain jälkeensä kirjeen, jossa hän vielä kerran vannoi rakkauttaan
Zaidalle, mutta ilmoitti samalla, ettei hän voinut jäädä tämän
rakastajaksi näissä olosuhteissa.

Hän oli matkustanut takaisin Puolaan vanhempiensa luo.

Zaida oli kuin puulla päähän lyöty. Tämä tapahtui ensi kerran hänelle.
Mies jätti hänet! Ja juuri mies, jota hän oli pitänyt ennen muita
kunnollisena ja luotettavana.

Kunnottomatko häntä siis etupäässä rakastivatkin? kysyi hän katkerasti
itseltään.

Mutta hän päätti ottaa opiksi tämänkin. Oli olemassa muunkinlaisia
miehiä siis kuin juuri niitä, joita hän oli tuntenut tähän saakka.
Niihin ei hänen valtansa ulottunut eikä hän voinut käyttää niitä
mihinkään.

Niitä oli siis kaikin mokomin kartettava!

Tästälähtien jakoi Zaida miehet kahteen osaan: hyödyllisiin ja
hyödyttömiin. Ja hän tottui pian jo ensi silmänräpäyksellä erottamaan,
kumman kategorian kanssa hän oli milloinkin tekemisissä.




10.


Vierähti jälleen joku vuosi. Zaida oli käynnillä Moskovassa, jonne eräs
monimiljonääri oli kutsunut hänet vieraakseen.

Shampanja virtaili. Pitoja pidettiin aamusta iltaan ja illasta aamuun,
koskaan väsähtymättömällä nautinnonhalulla. Tämä oli oikein elämää
Zaidan mielen mukaan.

Eräänä iltana piti miljonääri puheen, joka päättyi muutamiin
kaihomielisiin huokauksiin naisten uskottomuudesta.

Zaida otti sen jostakin syystä itseensä. Ja hän vastasi muutamilla
leimuavilla lauselmilla mieslurjuksista, jotka pitivät naista
kauppatavarana.

Heti senjälkeen hän pyysi sanoa jäähyväisensä ja poistua hotelliinsa.

Hänen saattajakseen ehätti tarjoutumaan eräs tohtori Werner, jo noin
neljän- viidenkymmenen korvissa oleva mies, juristi ja asianajaja
ammatiltaan, jota ei ollut ennen miljonäärin vieraspidoissa näkynyt.
Zaida oli tuntenut pitkin iltaa tämän tarkastelevan katseen
kasvoillaan.

Nyt vasta hän vilkaisi tarkemmin häneen nähdäkseen, mikä tuo nyt taas
oli miehiään.

Hyödytön vaiko hyödyllinen? Siitä kysymys.

Ensi silmäys ei vaikuttanut häneen edullisesti. Tuota miestä hän ei
varmaankaan voisi käyttää mihinkään. Korkea otsa, ylöspäin kohotetut
kulmakarvat, tanakka leuka, koko ruumis raskas ja jykevätekoinen.

Ei, tuo mies ei ollut naisten narri.

Entä silmät? Ehkäpä niistä voisi päättää jotakin.

Nekin puhuivat samaan suuntaan. Tosin oli niissä jonkun verran
ajattelijan kummastelua ja hyvän sydämen surumielisyyttä, mutta ei
mitään välitöntä, ei hetken ihmistä, tuokiotunnelmaa, kaikkein vähemmän
eroottista.

Hyödytön mies! Zaida aikoi jo evätä hänen saattamistarjouksensa ja
valita jonkun toisen tunkeilevista kavaljeereistaan, kun hänen
katseensa äkkiä kiintyi tohtori Wernerin huuliin. Ne olivat paksut,
kömpelöt ja aistilliset.

Ahaa, ajatteli hän. Kenties hänestä sittenkin voi olla jotakin hyötyä.
Tuon miehen intohimot voivat olla sitä väkevämmät, mitä enemmän hän
kokee vallita niitä korkealla otsallaan.

— Tulkaa, sanoi hän lyhyesti, nyykäyttäen päätään hänelle.

He laskeutuivat kadulle. Tohtori Werner tahtoi kutsua ajurin.

— Ei, epäsi Zaida. Kävelkäämme!

Hän tunsi itsensä vielä liian kiihtyneeksi, selitti hän. Raitis ilma
olisi paras rauhoittava lääke hänen hermoilleen.

— Niin, miksi te kiihdyitte oikeastaan? kysyi tohtori Werner.

— Te kysytte! ihmetteli Zaida. Ettekö kuullut, mitä hän sanoi naisista?

Tohtori Werner väitti, ettei hän ollut mitään merkillistä kuullut,
paitsi tuota arkipäiväistä totuutta, että kaikki naiset olivat
uskottomia.

— Ja miehet, kysyi Zaida terävästi. Mikä on teidän ajatuksenne heistä?

— En ole koskaan voinut keksiä heissä mitään mieltäkiinnittävää,
hymyili tohtori Werner.

Oli jotakin ärsyttävää hänen äänessään. Zaida olisi voinut vastata,
mutta hän ei viitsinyt. Hän vain kohautti välinpitämättömästi
olkapäitään.

Seurasi hetken vaitiolo.

— Oletteko hysteerinen? kysyi tohtori Werner äkkiä.

Hävytön mies, ajatteli Zaida. Ja hän päätti vastata samalla mitalla.

— Oletteko lääkäri? kysyi hän takaisin.

— En. Minä olen lakimies.

— Vai niin. Olin niin varma siitä, että olisitte lääkäri.

— Kuinka niin?

— En tiedä. Teissä on ehkä jotakin, joka muistuttaa sairashuonetta.

Zaida huomasi syrjäsilmällä, että hän oli hyvin tähdännyt iskunsa.
Tohtori Werner säpsähti, joku kärsivä hermonykäys kulki hänen
kasvojensa ylitse ja hän vaikeni loukkautuneena.

— Niin, minä olen sairas, sanoi hän sitten hetken perästä matalalla
äänellä. Sairas samoin kuin tekin.

— Minä? Ei minua mikään vaivaa.

— Kyllä. Tekään ette näe elämällänne olevan mitään tarkoitusta.

Tuopa oli omituista puhetta. Zaida oikein pysähtyi ihmeissään.

— Tarkoitusta? Te olette filosofi?

— En, vastasi tohtori Werner hiljaisesti. Minä olen tavallinen ihminen
vain. Mutta se ei estä minua syvästi tuntemasta olemassa-oloni
ääretöntä tyhjyyttä ja mitättömyyttä.

Tuo oli uutta kieltä Zaidalle. Noin ei kukaan hänen ihailijoistaan
ollut vielä jutellut hänelle.

Sitäpaitsi tuo mies puhui totta.

Olihan Zaida itse usein samaa tuntenut. Tuntenut ikävystymisen ja
sisällisen haukotuksen tunteen kohoavan sydämestään keskellä
hilpeimpien kemujen hälinää ja aution, riuduttavan surumielisyyden
hiipivän koko olentoonsa.

— Te olette oikeassa, hän sanoi ja ojensi kätensä hänelle. Meitä on
paljon sairaita sieluja tähän aikaan.

— Sanokaa 'kuolleita sieluja', virkahti tohtori Werner, kunnioittavasti
hänen kättään puristaen. Niitä me olemme nimittäin.

Zaida katsoi synkin silmin häneen. Hän oli äkkiä tullut hirvittävän
vakavaksi.

— Tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte? hän kysyi kiinteästi.

— Kyllä, vastasi tohtori Werner. Eikä olisikaan mikään erikoinen tuska
olla kuollut sielu, ellei muistaisi, että kerran on ollut eläväkin ja
ellei tuo muisto olisi jäänyt ijäti vaivaamaan.

He seisoivat vastatusten katukäytävällä. Lyhdyn valo lankesi heidän
kasvoilleen.

He olivat aivan kalpeat. He eivät huomanneet, että he yhä pitivät
kädestä kiinni toisiaan ja että ohikulkevat ihmiset katsoivat
kummastuneina heihin. He vain tuijottivat toistensa silmiin niinkuin
aaveet, ikäänkuin he olisivat niiden tuntemattomasta syvyydestä
tahtoneet etsiä elämänsä puuttuvaa tarkoitusta.

Zaida heräsi heistä ensiksi tietoisuuteen ulkomaailmasta. Hän veti
kätensä pois ja virkahti hymyillen:

— Myöskin pessimisteillä voi olla nälkä. Mitä jos pistäytyisimme vielä
jonnekin ravintolaan? Voisimme samalla paremmin jutella siellä.

Tohtori Werner oli heti valmis suostumaan ehdotukseen.




11.


He menivät ravintolaan ja ottivat yksityishuoneen. Ja he istuivat
siellä myöhään yöhön shampanjan ja kaviarin ääressä jutellen keskenään
kuin vanhat tuttavat ynnä itsekin ihmetellen, kuinka kaksi outoa
ihmistä saattoi näin helposti toisiaan lähestyä.

Enimmän ihmetteli Zaida. Monta ihailijaa oli hänellä ollut, mutta ei
ketään tämäntapaista. Kukaan ei niistä ollut häntä ymmärtänyt. Hänen
oli aina ollut asiansa vain muita ymmärtää.

Tämä ymmärsi. Ja tämän kanssa saattoi todella keskustella.

Sekin oli uutta hänelle. Ja hän kun oli luullut, ettei elämä voisi
tarjota hänelle enää mitään tuntematonta!

Zaida totesi tuntevansa merkillistä vetovoimaa tuota miestä kohtaan.
Eikä hän voinut olla jo toivomatta sydämensä syvyydessä, että toinen
samaa tuntisi ja nauttisi yhtä paljon hänen seurastaan kuin hän tuon
miehen seurasta.

— Mistä johtuu, etten ole ennen tavannut teitä? katkaisi hän äkkiä.

— Käyn niin harvoin missään, selitti Werner.

— Työnne pidättää teitä?

— Kyllä. Teen työtä usein läpi yönkin ja päivällä on minulla konttorini
ja vastaanottoni.

— Ja ansaitsette paljon rahaa? hymyili Zaida.

— Ei sovi valittaa. Keskimäärin neljäkymmentätuhatta ruplaa vuodessa.

Se kävi laatuun Zaidankin mielestä.

— Teidän pitäisi tehdä hiukan vähemmän työtä, virkahti hän keveästi. Ja
ottaa enemmän osaa seura-elämään. Varmaan se olisi omiaan haihduttamaan
teidän luontaista raskasmielisyyttänne.

— Minun ei tee mieli, vastasi Werner. Seura-elämä ei tarjoa minulle
mitään, ei ehdottomasti mitään. Sitäpaitsi minulla on vaimo ja lapset.

— Ah, te olette naimisissa.

— Kyllä. Olen ollut jo kaksitoista vuotta.

— No niin, sittenhän teillä on perhe-elämänne.

Zaida virkahti sen melkein kateellisesti, sillä hän ei voinut samalla
olla omaa onnetonta avioliittoaan ajattelematta.

Tuolla miehellä oli tietysti herttainen vaimo ja lauma terveitä,
punaposkisia lapsia, joiden parissa hän viihtyi niin hyvin, ettei
joutanut edes seuraelämään osaa ottamaan. Mitä hän valitti sitten?

Tietysti vain tuollaista hetkellistä hentomielisyyttä, kun oli
sattumalta vieraan naisen seuraan joutunut, jonka myötätuntoon oli niin
mukava vedota ja jonka avulla voi niin vaarattomasti hankkia itselleen
pienen aistimuksen suuren mailman seikkailuista!

Tietysti tavallinen, rauhallinen poroporvari. Zaidaa jo oikein
pistätti, että hän oli ollenkaan lähtenyt mokoman kanssa iltaa
viettämään.

Mutta tohtori Werner vastasi raskaasti ja yksivakaisesti:

— Teeskentelen perhe-elämää. En tiedä, ehkä minussa on joku vika. Mutta
minä tunnen senkin keskellä hiipivän olentooni tappavan, jäytävän
välinpitämättömyyden.

Zaida vaikeni hetkiseksi iloiten vilpittömästi hänen vastauksestaan.

— Tänä iltana te kuitenkin lähditte ulos! lausahti hän sitten,
reippaasti shampanjalasiaan kohottaen.

— Kyllä, vastasi Werner, hänen kanssaan yhtä reippaasti kilistäen. Olin
utelias teitä näkemään.

— Minua? nauroi Zaida. Ei, mutta mitä te sanotte, herra tohtori! Nyt te
varmaan syötätte pajunköyttä minulle.

— Kuten sanoin. Olin kuullut teistä niin paljon.

— Niinkö? oli Zaida ihmettelevinään. Puhutaanko minusta todellakin niin
hirveästi?

— Aivan varmaan, hymyili Werner. Teidän monet seikkailunne...

— Minun seikkailun?

— Ovat luonnollisesti antaneet aihetta täydelliseen legendaan. Tarun ja
todellisuuden sädekehä ympäröi teidän päätänne...

— Minä vakuutan, ettei se ole ainakaan todellisuuden!

— Historia ratkaiskoon. Voitte ymmärtää kaikissa tapauksissa, että olin
hyvin utelias teitä näkemään.

He nauroivat kumpikin ja kilistivät. Zaida oli kuin huomaamattaan
aukaissut rannerenkaansa eikä ollut saavinaan sitä kiinni. Tohtori
Werner pyysi kohteliaasti saada auttaa häntä.

Hänen täytyi siirtyä lähemmäksi Zaidaa.

Heidän polvensa koskettivat toisiinsa, mutta he eivät olleet sitä
huomaavinaan. Kuitenkaan ei kumpikaan heistä vetänyt pois polveaan.

— No, ja nyt kun olette nähnyt minut? kysyi Zaida keimailevasti. Mikä
on teidän vaikutuksenne minusta? Edullinen, vai mitä?

— Sitä tuskin voi sanoa, naljaili Werner. Mutta te olette harvinaisen
mieltäkiinnittävä.

— Siinäkö kaikki!

Zaida oli mutristavinaan suutaan harmistuneesti ja ylenkatseellisesti.

— Eikö se riitä ehkä? kiisti tohtori kamppaillen turhaan rannerenkaan
kanssa. Se on mielestäni parasta, mitä ylimalkaan voi sanoa kenestäkään
ihmisestä, ainakin parempaa kuin mitä heistä voi sanoa useimmista.

— Olette oikeassa jälleen, myönsi Zaida hetken mietittyään. No, ja
miksi minä sitten muka teistä olen niin harvinaisen mieltäkiinnittävä?

Tohtori Werner oli vihdoinkin onnistunut saamaan kiinni renkaan. Hän
katsoi Zaidaa silmiin, suuteli hänen valkeaa käsivarttaan kyynärpään
taitteeseen ja virkahti äänellä, josta ei voinut erehtyä:

— Siksi, että te vaikutatte niin yksinäiseltä. Ja siksi, että te
vaikutatte niin etäiseltä. Ja siksi, että te olette vieras koko sille
ympäristölle, jossa te elätte, mutta kenties vierain sentään itse
itsellenne...

Zaida sulki silmänsä.

— Puhukaa enemmän minusta, kuiskasi hän.

— Te olette outo koko tässä ajassa ja tässä aikakaudessa, jatkoi
tohtori Werner matalalla äänellä. Ei kukaan ole teidän kaltaisenne.
Siksi ei kukaan myöskään ymmärrä teitä. Ettekä te ole ikinä
rakastanut...

— Mitä te sanotte? huudahti Zaida hiljaa, mutta ei avannut silmiään.

— Ette, jatkoi toinen järkähtämättömästi. Te ette ole ikinä vastannut
rakkauteen rakkaudella. Sillä aikaa kuin intohimot ovat teidän
ympärillänne leimunneet, te olette pysynyt kylmänä ja empivänä.

— Se ei ole totta, se ei ole totta! kuiski Zaida.

— Kyllä. Te ette ole koskaan lahjoittanut pois itseänne. Siinä on
teidän olemuksenne salaisuus. Te olette jäänyt aina oudoksi
tenhottareksi niille miehille, jotka teidän tähtenne ovat itsensä
uhranneet, sillä te olette ottanut ettekä antanut milloinkaan.

— Enemmän! Enemmän! kuiski Zaida.

— Juuri siksi te olette aina menestynyt, jatkoi toinen kylmästi ja
kirkkaasti kuin tikarin terä. Te olette osannut vietellä miehiä
niinkuin tottunut mestari osaa ammattiansa. Usein te olette
harjoittanut ammattianne myös ilman mitään tarkoitusta niinkuin
taidetta tai niinkuin miekkailija, joka lyö ilmaan vaikeimpia
terssejään, ettei kadottaisi taituruuttaan...

— Juuri niin, juuri niin! Älkää vaietko, älkää jumalan tähden vaietko!
Jatkakaa!

— Te olette tahtonut hallita ja te olette hallinnut. Te olette tahtonut
sukeltaa miesten ihailuun kuin suloiseen, hyväilevään kylpyyn, mutta te
ette ole koskaan jättänyt sinne sydäntänne. Te olette rakastanut
maailmassa vain yhtä asiaa ja sen nimi on _valta_.

— Lisää, lisää! huohotti Zaida. Tahdon kuulla, kuka olen. Miksi te
vaikenette? Ah, kuinka te kiusaatte minua!

— Te hymyilette, jatkoi armahtamaton tikarinterä, mutta teidän hymynne
ei tule sydämestä. Se väikähtää vain varjontapaisesti kuin naamio
teidän kasvojenne yli. Te itkette usein, varsinkin muiden seurassa,
mutta silloin te aina ajattelette kuvastinta...

— Mistä te tiedätte? soinnahti heikosti Zaidan huulilta. Kuinka hirveä,
kuinka julma te olette! Mistä te tiedätte kaikki?

— Sekä hymy että kyyneleet ovat teidän aseitanne, jatkoi toinen,
välittämättä vastata hänen kysymyksiinsä. Te käytätte niitä taitavasti.
Te säästätte, te ette tuhlaa niitä. Te käytätte niitä aina oikeaan
aikaan. Te ette käy suoraan vihollisenne kimppuun...

— Lakatkaa!

— Te vaanitte, te väijytte, te yllätätte hänet. Te olette nerokas
sotapäällikkö. Seikkailut, joihin te antaudutte, eivät ole teille
mitään seikkailuja. Ne ovat pienimpiäkin yksityiskohtia myöten
punnittuja, laskettuja, edeltäpäin määrättyjä, kuten ainakin
sotasuunnitelmat...

Zaida oli heittänyt päänsä taapäin sohvan selkänojan päälle ollen nyt
miltei lepäävässä asennossa. Silmiään hän ei ollut avannut vieläkään.

Hän hengitti raskaasti. Hänen kapeat punaiset huulensa olivat
puoli-avoimet, niin että pienten, terävien hampaiden hohtava päärlyrivi
pilkisti esiin niiden alta. Hänen valkea kurkkunsa kaartui
joutsenkaulana taaksepäin. Hänen povensa kävi kuin myrskyssä ja hänen
syvälle-uurretun juhlapukunsa harvan pitsiverkon alla näkyivät hänen
kypsät rintansa nousevan ja laskevan kuin kaksi kultaista omenaa, joita
tuuli huojuttaa.

Hän puristi tohtori Wernerin kättä suonenvedontapaisesti kädessään. Ja
silloin tällöin pudistuttivat lyhyet, hillityt hermoväristykset hänen
ruumistaan kiireestä kantapäähän.

Hän ei ollut vielä koskaan tavannut noin säälimätöntä miestä. Eikä hän
ollut vielä koskaan tuntenut moista hekkumaa.

Myöskään tohtori Werner ei ollut voinut aivan säilyttää alkuperäistä
mielentyyneyttään. Hänkin tunsi oudon vavahtelun sydämessään ja äänensä
tukahtuvan kurkkuun.

Hänen täytyi vaieta pakostakin.

— Tulkaa! virkahti Zaida äkkiä ja nousi ylös.

He lähtivät kiireesti tuskin ehtien päällysvaippoja ylleen pukemaan.




12.


Zaida antautui samana yönä tohtori Wernerille.

Tämä, joka oli väittänyt, ettei Zaida vielä koskaan ollut vastannut
rakkauteen rakkaudella, oli nyt ainakin itseensä nähden valmis
väitteensä kokonaan ja perinpohjaisesti peruuttamaan.

Tohtori Werner oli nyt auttamattomasti hukassa. Eikä Zaida voinut sanoa
paljon muuta myöskään itsestään.

Hän, joka lemmenhaluisten ihailijainsa keskellä oli tähän saakka voinut
säilyttää ehdottoman ylemmyytensä, oli nyt kerrankin tavannut
vertaisensa.

Tohtori Werner ei alistunut hänen oikuilleen. Tohtori Werner ei ollut
mikään leikkikalu hänen kädessään, kuten olivat olleet kaikki hänen
entiset rakastajansa. Hän alistui vain omalle intohimolleen. Hän oli
leikkikalu vain omien lemmenjanoisten alkuvaistojensa käsissä, jotka
nyt häntä sokeasti, lupaa kysymättä lennättivät.

He matkustivat heti pois Moskovasta. Tohtori Werner jätti
asianajo-konttorinsa erään apulaisensa hoidettavaksi ja ilmoitti
perheelleen, että tärkeät asiat vaativat siinä silmänräpäyksessä hänen
läsnä-olonsa Parisissa.

He eivät kuitenkaan matkustaneet Parisiin, vaan noin vaan ylimalkaan ja
umpimähkää maailmalle.

Alkoivat heidän vaellusvuotensa.

Parisista Roomaan ja Roomasta Wieniin! Wienistä Moskovaan ja Moskovasta
Kijeviin! Kijevistä Varssovaan ja Varssovasta jälleen Parisiin!

Heillä ei ollut rauhaa missään. He olivat tuomitut ikuisesti
kiertämään. Aina vain läpi samojen hotellien ja kylpypaikkojen. Aina
vain saman intohimon orjina, kiroten, siunaten ja sadatellen sitä.

Tohtori Werner koetti joskus vapautua Zaidasta. Hän ei voinut enää.

Liian lujilla ja sitkeillä säikeillä oli tuo nainen ehtinyt jo vangita
hänet. Hän jätti vaimonsa ja lapsensa, yhteiskunnallisen asemansa ja
kukoistavan asianajo-liikkeensä, kavalsipa kerran Moskovassa käydessään
vielä viimeisten klientiensä varoja noin 80,000 ruplaa.

Kaikki tuon Molokin kitaan, kaikki tuon rajattoman intohimon
alttarille.

Samalla hän kärsi itse sanomattomasti omasta alennustilastaan. Mutta
hänellä ei ollut enää voimaa nousta siitä. Kerran hän karkasi. Mutta
hän palasi jälleen takaisin, madellen maassa kuin koira ja anoen
anteeksi rikostaan.

Hän sai anteeksi. Ja jälleen jatkui eräitä kuukausia heidän hirvittävä,
sielun-surmainen yhteiselämänsä.

He vihasivat, he herjasivat, he halveksivat ja häväisivät toisiaan,
mutta he eivät voineet erota toisistaan. He olivat toisilleen
tarpeelliset, välttämättömät.

He täydensivät toisiaan. Jos toinen oli poissa, tunsi toinen heti
puuttuvan jotakin. Mutta kun tämä taas oli läsnä, alkoi sama kuluttava,
kiduttava taistelo uudelleen.

Aluksi oli Werner voitolla.

Se olikin ehkä heidän rakkautensa onnellisin aika, ainoa onnellinen,
toisin sanoen. Zaidan salainen intohimo oli nimittäin tulla
pahoinpidellyksi. Kun Wernerin oli juuri vastakkainen, nimittäin tehdä
väkivaltaa, sopivat he mainiosti yhteen kuin miekka tuppeen.

Mutta Werner ei jaksanut kauan ylemmyyttään säilyttää. Hän voi olla
tosin hetkellisesti Zaidaa voimakkaampi, mutta Zaida oli kestävämpi ja
sitkeämpi. Hän joutui allepäin. Ja silloin olivat osat vaihtuneet niin,
että ne eivät mitenkään vastanneet heidän luontaista olemustaan ja
pyyteitään.

Zaida alkoi väsyä ensin tähän mielettömään suhteeseen ja etääntyä
Werneristä, joka voimattomassa intohimossaan koetti turhaan läähättäen
pitää kiinni häntä. Hän alkoi yksinkertaisesti katsella ympärilleen
etsien uutta rakastajaa.

Sellaisia olikin kosolta tarjona.

Toistaiseksi hän kuitenkin säilytti suhteensa myös Werneriin. Sillä se
oli tottumus, joka oli muuttunut toiseksi luonnoksi hänellä.

Pahinta kaikista oli, että heidän rahavaransa alkoivat ehtyä jälleen.
Siitä tuli ainainen riitakapula heidän välillään.

Werner syytti tuhlaavaisuudesta Zaidaa ja Zaida Werneriä. Kyllin
riideltyään he sopivat jälleen ja jatkoivat edelleen yhtä tuhlaavaista
elämää, hyvin nähden kumpikin uhkaavan perikatonsa.

Wernerillä oli 50,000 ruplan henkivakuutus.

— Ampuisit edes itsesi, sanoi Zaida kerran vihapäissään hänelle.
Ampuisit ja jättäisit minulle perinnöksi omaisuutesi.

— Älä luule, ärjäisi Werner.

— Sen sinä tekisit, jos rakastaisit minua, ärsytti Zaida edelleen. Etkö
usko, että paremmatkin miehet ovat tehneet samoin minun edukseni?

— Tiedän. Mutta sitä saat sinä kyllä turhaan minulta odottaa.

Zaida näki, että Werner puhui totta.

Mihin hän sitten voisi tuota miestä käyttää? Ehkä muita murhaamaan?

Tuskin siihenkään. Werner oli siinä suhteessa samanlainen kuin hän
itsekin. Hän ei voinut itse tehdä mitään. Hän voi vain seisoa takana,
väijyä ja suunnitella.

Hyvä! Niinpä voisi häntä käyttää siis siihen.

Zaida olikin kaivannut jo kauan tuollaista salaista rikostoveria, jonka
seurassa voisi ajatella ääneen, punoa ja kehittää suunnitelmiaan.

Hänen kamarineitinsä Sonja oli ollut ennen hänelle siinä asemassa.
Sonja seurasi yhä vieläkin uskollisesti häntä. Mutta Sonja oli tuhma
eikä hän oikeastaan osannut muuta kuin säilyttää salaisuuksia.

Hyvä niinkin. Oli väärin vaatia häneltä enempää.

Toista oli Wernerin laita. Hän oli hyväpäinen ja sitäpaitsi lakimies.
Sellaisesta saattoi olla paljon hyötyä yhteisissä juonissa ja
väijytyksissä.

Ja hän päätti säilyttää Wernerin neuvottelevana, vehkeilevänä
ritarinaan.




13.


Werner joutui yhä kiinteämmin Zaidan kahleisiin. Nyt hän ei enää
pyrkinytkään pois. Hän tiesi kohtalonsa.

Zaida teetti hänellä mitä hyvänsä. Kerran teatterissa hän pakotti tuon
jo ijäkkään miehen hyppäämään heidän aitiostaan alanäyttämölle. Hyppy
ei tosin ollut hengenvaarallinen, mutta sitä hullunkurisempi, sillä
Werner teki alas pudotessaan aika kuperkeikan yleisön suurimmaksi
iloksi ja näyttelijäin kauhistukseksi.

Zaida aitiossaan nauroi täyttä kurkkua kamarineitinsä keralla.

Kerran kävi tämä elämä jo liian raskaaksi Wernerille. Hän otti myrkkyä.
Mutta hän parani sairaalassa ja oli itse sangen iloinen siitä.

Muuten koetti hän huumata itseään niin paljon kuin mahdollista
nikotinilla ja alkoholilla.

Zaida käytti toisenlaisia keinoja. Hänen nuoruutensa lapsellisista
orgia-yrityksistä oli cocaini pysyväisesti jäänyt hänen
elämäntoverikseen. Hän nautti nyt jo hirvittävät määrät sitä, noin 30
cgr. päivässä. Muutenkin oli hänen hermostonsa järkytetty erään vaikean
naistaudin vuoksi.

He alkoivat rappeutua kumpikin. Zaidalle sanoi sen hänen peilinsä ja
Wernerille hänen omatuntonsa. Vavisten katsoivat he kumpikin
leppymättömän vanhuuden lähenemistä.

Heillä oli usein hyvinkin synkkiä hetkiä, jolloin he maalasivat
sysimustiksi itseään ja toisiaan. Ottivat vuoroin kaiken syyn
päällensä, vuoroin vierittivät taas kaikki toisen niskoille.

Eräänä sellaisena, juuri ennen heidän maatamenoaan, puhui Werner, joka
tylsistyneenäkin tahtoi aina katsella asioita jotakin laajempaa taustaa
vasten:

— Enkö sanonut ensi kerta tavatessamme? 'Kuolleita sieluja' me olemme.
Gogol voisi meistä kauniin kirjan kirjoittaa. Mutta syy ei ole meidän,
vaan yhteiskunnan, venäläisen yhteiskunnan.

— Älä Venäjää syytä! keskeytti Zaida. Siinä ei ole mitään vikaa. Mutta
me emme kestä länsimaita. Länsimainen myrkky on meihin tunkeutunut.

— Siinäpä se, selitti Werner. Kuinka meitä on kasvatettu? Kuinka
opetettu? Viinalla ja samppanjalla roomalaista oikeutta päähän ajettu.
Myöskin minä olen hyvä patriootti, vieläpä imperialisti
mielipiteiltäni. Mutta minullakin oli ranskalainen kotiopettaja, joka
luetti minulla kevytmielisiä kirjoja ja tärveli niillä puhtaan
mielikuvitukseni.

— Ja minut lähetti isäni naislukioon, mutisi Zaida. Miksi? Saamaan
sivistystä muka. Kaunista sivistystä! Maailmannainen minusta piti
tulla, loistaa tanssijaisissa ja seura-elämässä. No niin, minä olen
maailmannainen! Ja kuitenkin minä olisin ollut onnellisempi
kotikylässäni.

— 'Kuolleita sieluja' me olemme, vaikeroitsi Werner. 'Kuolleita
sieluja' on koko Venäjä täynnä. 'Kuolleita sieluja' ovat poroporvarit,
nuo, jotka ahmivat ja juopottelevat, puhuvat roskaa ja tuhlaavat
elämänsä lohduttomassa henkisessä köyhyydessä. 'Kuolleita sieluja' on
aatelisto, joka tekee velkaa ja löytää elämäntarkoituksensa
lemmenjuonista ja irstailuista. 'Kuollut sielu' sinäkin Zaida olet.

— Entä sinä sitten! ärähti Zaida hänelle vihaisesti. Lakkaa jo tuosta!
Juo mieluummin! Eihän tuota viitsi kuulla mokomaa ruumissaarnaa.

— En voi lakata, en voi lakata, voihki Werner, joka olikin jo sangen
juovuksissa. Isänmaani kohtalo lepää raudanraskaana hartioillani. Voi
minua ja voi sinua! Ja voi meitä kaikkia, sillä tuomion päivä
lähestyy...!

Kauan ei hänkään yksinomaan itseään ja isänmaataan voivotella jaksanut.
Pian alkoi hän tapansa mukaan syyttää Zaidaa, ja silloin selkeni aina
jonkun verran hänen hentomielinen lallatuksensa, hänen älynsä terästyi,
hän kävi ilkeäksi, myrkylliseksi ja haavoittavaksi.

— Kaunis nainen sinä olet, hän saattoi sanoa esim. asettuen
ärsyttävästi kyynärpäittensä varaan toista tuijottamaan. Sydämetön ja
ilman omaatuntoa niinkuin Lady Macbeth, taidat kaikki viettelytemput
niinkuin Kleopatra, teet kaikki miehet sioiksi niinkuin Kirke ja
karkeloit heidät kuolemaan niinkuin Salome Johanneksen...

Zaida oli kuullut tuon jo niin usein, ettei hän viitsinyt vastata enää,
vaan koetti ajatella omia asioitaan. Kuitenkaan hän ei voinut olla
kuuntelematta toisella korvallaan, tulisiko sieltä jotakin uutta.

— Jokainen mies, joka sinua lähestyy, jatkoi juopunut, miettii vain
rikosta, murhaa tai itsemurhaa. Kuitenkin kannat sinä elämäsi
seikkailut otsasi ympärillä ylpeänä kuin diadeemin. Sinun rakastajasi
ovat gladiaattoreita. Heidän täytyy olla aina valmiit kuolemaan. Sinun
mielikuvituksesi miettii ja näkee vain verta! Sinun koko elämäsi on
ruudinsavulla hunnutettu...

Ei, ei! Parempi, että hän jatkoi. Antoi hänen puhua vain. Ei haukku
haavaa tee. Olihan hauska sitäpaitsi, että edes joku viitsi haukkua
häntä.

— Enkä minä ymmärrä, tuumi Werner, miksi miehet, minä niinkuin muutkin,
ylimalkaan olemme sinuun niin ihastuneet. Kaunis sinä et ole. Sinun
suusi on liian suuri, sinun nenäsi liian paksu, sinun korvasi liian
ulospäin pörröttävät. Pörrökorva olet. Mutta sinusta ei pääse irti.
Varmaan on jokainen mies, joka on ollut sinun vankisi, hävennyt
rakkauttaan.

— Hävennyt?

Tuo oli jotakin uutta. Zaida odotti oikein mielenkiinnolla, mitä tuosta
nyt seuraisi.

— Juuri niin, jahkaili Werner. Sinun luoksesi ei tulla vapaaehtoisesti.
Sinun luoksesi tullaan ikäänkuin vedettyinä, sysättyinä. Kuin
orjuutetut ilman ehtoja. Sinun rakkautesi on kuin nyrkki niskassa, joka
painaa polvilleen...

Zaida kuunteli sieraimet levällään. Hän näki mielellään, että Werner
silloin tällöin joi itsensä juovuksiin. Tuolta mieheltä sai aina
sentään kuulla jotakin. Muut eivät olleet senkään arvoisia.

Jospa hänellä vain olisi ollut rahaa! Sitten olisi ehkä tämäkin elämä
ollut siedettävissä.

— Sinun suusi on kylmä ja ivallinen, huomautti Werner. Joskus voi siitä
sataa sanoja, jotka suhisevat ilmassa kuin ruoskan-iskut. Se voi
leperrellä lempeästi, mutta lepertelyn takana voivat piillä vihaiset ja
kovat uhkaukset. Ja sinun vaaniva katseesi sitten, joka joskus
singahtaa puolisuljettujen silmäluomiesi alta! Se on viheriä ja
pistävä. Ihminen kauhistuu, kun kohtaa sen...

Zaida ei viitsi enää kuunnella häntä. Ei se ollutkaan mitään. Sitä
tavallista vain! Tuo oli jo liian vanhaa hänelle.

Ja jälleen hiipi ääretön ikävä, ääretön tyhjyyden ja autiuden tunne
hänen ympärilleen.




14.


Mutta hänen ajatuksensa harhailivat omia ratojaan.

Hän muistaa lapsuuttaan ja kuvakirjojaan, jotka hän repi pieniksi
palasiksi, kun ne olivat hänen mielestään niin armottoman ikäviä. Hän
muistaa leikkikalujaan, jotka hän särki usein samasta syystä, ja
vauvojaan, jotka hän heitti pettyneenä pois, kun hän huomasi, että
niiden sielu olikin vain pelkkiä höylänlastuja...

Samoin hän tunnustaa leikkineensä ihmisillä. Leikkineensä ja
kääntäneensä heille selkänsä ylenkatseellisesti, niin pian kuin hän oli
tullut niiden sisällyksen tuntemaan.

Jos se on rikosta, on hän varmaan maailman suurimpia rikoksentekijöitä.

Mutta miksi ei kukaan mies sitten ole ollut kyllin voimakas häntä
vastustaakseen? Miksi he eivät ole kuulleet kunniantuntoaan enemmän
kuin häntä? Hän on tahtonut vain koettaa, kuinka laajalle hänen
valtansa ulottui.

Wernerissä hän oli kerran tavannut vertaisensa. Mutta miksi hän ei
ollut koskaan tavannut vankempaansa?

Olisi hänkin voinut tarun viisas ja kaunis prinsessa olla, joka vaati
kosijoiltaan hirmuisimpia rikostöitä, mutta meni kuitenkin lopuksi
sille ainoalle, joka ei totellut häntä, vaan piti hyvän omantuntonsa
kalliimpana rakkauttaankin.

Oli, oli hän yhden sellaisen tavannut. Kornetin! Mutta kornetti oli
matkustanut pois, eikä varmaankaan enää muistanut edes unissaankaan
satunnaista seikkailuaan.

Zaidan silmät täyttyivät kyynelillä. Kenties juuri siinä oli hänen
onnensa kulkenut hänen ohitseen.

Sitten se oli mennyt niinkuin oli mennyt.

Tosi oli, hän oli temmannut miehet tasapainostaan. Hiljaiset hän oli
tehnyt puheliaiksi, älyniekoilta hän oli kielen lamauttanut.
Hurjimusten voiman hän oli murtanut, sytyttänyt arkojen ja hitaiden
innon korkealle leimuamaan. Saiturit hän oli loihtinut tuhlareiksi ja
saanut varovaiset suurimpiin hullutuksiin.

Tosi oli, että hänen rakkautensa oli vaativainen. Niiden, jotka
tahtoivat sen voittaa, täytyi luopua omasta tahdostaan ja muuttua hänen
tuskin julkilausuttujen toivomustensa mykiksi täyttäjiksi. Hänen
rakkautensa vaati, että sille suitsutettiin.

Tosi oli, että hän ei tyytynyt vain alammaisiin valoihin ja mateleviin
lemmentunnustuksiin. Hän vaati myös tekoja. Mutta mitkä teot olivat
rikoksia valtavammat?

Saattoi olla totta myöskin, että hän käytti ihmisiä vain
välikappaleinaan ja että hän harkitsi kylmäverisesti, mihin he kukin
kelpaisivat. Mutta minkä mahtoi hän sille, että hän näki ihmisten
lävitse ja osasi ohjata heidän pyyteensä ja intohimonsa?

Yhden heikko kohta oli ahneus, toisen kunnianhimo, kolmannen
mustasukkaisuus. Miksi ei tunkeutua siitä sisälle heihin ja asettaa
kukin oikealle paikalleen?

Oli totta epäilemättä, että hänen tähtensä oli vuotanut verta. Mutta
oliko hän itse sitä vuodattanut? Ei milloinkaan! Muut olivat tehneet
sen. Varastettiin, että hän voi tuhlata. Murhattiin hänen vuokseen
niinkuin annettiin muille naisille kukkia. Oliko hänen muka kirottava
turmiollista kauneuttaan, siksi että se antoi hänelle sellaisen vallan
ihmisten yli?

Ei, sitä ei Zaida suinkaan voinut myöntää. Sillä missä oli raja? Missä
alkoi rikos? Eihän hän ollut koskaan ollut muuta kuin miesten syntisten
ajatusten elävä täyttyminen.

Mutta niinhän olivat yleensä kaikki naiset. Kuinka monen kirkkaassa
päivänvalossa rumana ja riettaana esiintyvän rikoksen takana seisoikaan
nainen, kaunis, syytön ja hymyilevä!

Ja naiset, joiden elämä oli vierinyt tasaisesti ja ilman seikkailuja?

Hekin toivoivat salaisissa unelmissaan, joita he eivät olisi tahtoneet
tunnustaa edes itselleen, olevansa niin kauniita että miehet tekisivät
heidän tähtensä rikoksia. Ja monikin nainen piti sitä sievänä ja
ritarillisena huomaavaisuutena, jos joku mies hänen kauttansa kärsi tai
joutui perikatoon, kunhan se vain tapahtui hiljaa, huomaamatta ja häntä
syyttämättä...

Oliko se rikos? Silloin oli yksinkertaisesti rikos olla nainen ja olla
kaunis nainen.

Mutta _jos_ se oli rikos ja _jos_ häntä siitä syytettäisiin, silloin
osaisi hän kyllä pitää oikean puolustuspuheen itselleen.

Ja aivan huolettomana huomisesta ja vakuutettuna omasta
viattomuudestaan valahutti Zaida yöpaidan ylleen ja pujahti hotellin
lämpimien peittojen alle. Sinne hän kohta kehoitti myöskin Werneriä
saapumaan, joka ei ollut hidas seuraamaan hänen esimerkkiään.

Sähkö sammui. He löysivät toisensa parhaiten pimeässä.




15.


Mutta se ei käynyt mitenkään ajan pitkään. He tarvitsivat rahaa ja
heidän oli sitä hankittava keinolla millä hyvänsä, elleivät he
tahtoneet aivan maantielle joutua.

Silloin tuli kohtalo heidän avukseen.

Zaida luki eräänä päivänä sanomalehdestä, että muutaman hänen
venäläisen tuttavansa kreivi Rakovskin puoliso oli kuollut jossakin
saksalaisessa kylpypaikassa. Tuo kuolinsanoma vaikutti heti
kummallisesti häneen.

Vainaja oli ollut hänen hyvä ystävättärensä ja luokkatoverinsa
naislukiossa. Kun hänellä oli ollut taipumusta musiikkiin, hän oli
sitten mennyt konservatorioon sellonsoittoa oppimaan. Hänestä olikin
tullut jo aika taituri alallaan.

Hän oli esiintynyt jo julkisissa konserteissakin. Eräässä tällaisessa
oli kreivi Rakovski kuullut ja nähnyt hänet sekä rakastunut heti
silmittömästi häneen.

Niin oli hänestä tullut rikkaan kreivi Rakovskin puoliso, jonka onnea
Zaidakin joskus oli kadehtinut synkkinä hetkinään. Nyt hän oli kuollut.
Kuinka kummallista! Ja rikas kreivi oli nyt leski.

Zaidalla oli heidän molempien kuvatkin.

Hän asetti ne pöydälle eteensä ja tutki otsa rypyssä kauan heidän
silmiensä ilmettä ja kasvojensa juonteita. Ei, nuo kaksi eivät olleet
olleet onnelliset. Ei ainakaan kreivi. Hän tarvitsi toisenlaista
naista.

Zaida tunsi vanhastaan myös kreivi Rakovskin ja oli usein ulkomailla
tavannut hänet puolisoineen.

Hänen sotasuunnitelmansa oli heti valmis. Hän sähkötti kreiville ja
ilmoitti saapuvansa hautajaisiin. Hän sai ystävällisen vastauksen ja
matkustikin heti seuraavana päivänä.

Wernerille hän ei mitään sen enempää selittänyt.

Asemalla oli kreivi Rakovski vastassa häntä. He ajoivat suoraa
suruhuoneeseen.

Siellä lepäsi kreivitär Rakovski palsamoituna kirstussaan, kauniina
kukkiensa ja pitsiensä keskellä. Myöskin hänen äitinsä ja sisarensa
olivat saapuneet. Zaida saapui kreivi Rakovskin kanssa, ei katsonut
voivansa ojentaa kättä heille, tervehti vain kaukaa ja kuiskaili tovin
aikaa kreivin kanssa.

Kuuluisan seikkailijattaren tulo ei näyttänyt muihin
hautajaisvieraisiin yksinomaan miellyttävästi vaikuttavan.

Zaida ei kuitenkaan siitä välittänyt. Hänkin meni kirstun luo, teki
ristinmerkin ja luki lyhyen rukouksen. Sitten hän katseli kuollutta
ystävätärtään ja sanoi ääneen kreiville, joka seisoi hänen vierellään:

— Niin kaunis! Mutta mitä auttaa nyt hänen kauneutensa?

Sitten hän poistui ja kreivi seurasi häntä hotelliin. Sukulaistensa
ihmeeksi hän viipyi siellä koko iltapäivän.

Nämä eivät vielä tietysti voineetkaan kuvitella suhdetta Zaidan ja
kreivi Rakovskin välillä. Eikä sittenkään, kun kreivi heti hautajaisten
jälkeen matkusti Venedigiin, missä Zaida odotti häntä.

Kuitenkin tuli heidän suhteensa vähitellen tunnetuksi.

Kreivi Rakovski oli helppo saalis Zaidalle. Hän oli hyvä, ritarillinen
eikä varsin lahjakas. Zaida ajatteli ensin avioliittoa hänen kanssaan,
mutta sitten hän keksi jotakin parempaa.

Eihän hän kreiviä rakastanut. Miksi sitoa itseään mieheen, joka
sisällisesti oli hänelle kokonaan samantekevä?

Sitäpaitsi hän pelkäsi Wernerin mustasukkaisuutta. Tämä ei nimittäin
ollut silti suinkaan luopunut Zaidasta, vaikka tämä oli kreivi
Rakovskille antautunut. Yhtä vähän oli Zaidankaan tarkoitus oikeastaan
päästä hänestä, sillä hän tarvitsi Werneriä ja piti hänestä myöskin
tavallaan.

Werner seurasi nyt kaikkialle häntä, minne kreivi Rakovskikin. Asui
vain eri hotellissa ja tapasi eri aikoina häntä.

Näin jatkui eräitä kuukausia.

Kreivi Rakovski ei luonnollisesti edes aavistanut, että hänellä oli
kilpailija.

Joskus he kaikki kolme matkustivat samassa junassa, vieläpä samassa
vaunun-osastossa, jolloin Zaidan kaksoispeli heidän kanssaan oli
luonnollisesti vielä jännittävämpi. Mutta hän piti sellaisesta. Hänen
hermonsa vaativat voimakkaita kiihottimia.

Tohtori Wernerin hermot eivät olleet yhtä lujat. Kerran ne loppuivat
siihen määrään, että hän syöksyi epätoivoissaan Zaidan
hotellihuoneeseen ja vaati takaisin rahoja, jotka hän oli tuhlannut
tämän vuoksi.

— Kuinka paljon? kysyi Zaida tyynesti.

Werner mainitsi jonkun summan. Heti sen tehtyään hän purskahti
itkemään.

Zaida meni aina edelleen yhtä tyynesti pöytälaatikolleen, otti sieltä
setelitukon, laski tarkkaan ja heitti rahat vasten silmiä hänelle.

— Siinä on, sanoi hän. Toivon, että nyt olemme kuitit.

Werner sai sitten kauan rukoilla, ennen kuin hän pääsi armoihin taas.

Zaida sai rahaa kreivi Rakovskilta, joka piti häntä jo laillisena
morsiamenaan. Puuttui vain eräitä muodollisuuksia. Ne ainoastaan, vain
toistaiseksi, estivät heitä avioliittoon menemästä.

Täytyihän Zaidan sitä ennen saada ero miehestään. Asia ei ollut aivan
helppo, mutta sekin sentään rahalla järjestettävissä.

Ja kreivi Rakovskilla oli rahaa.

Kerrankin oli Zaida saanut kyllin rikkaan rakastajan.

Kaikki olisi ehkä vielä voinut päättyäkin hyvin, ellei kreivi eräänä
päivänä olisi allekirjoittanut testamenttia, jossa hän julisti Zaidan
ainoaksi perillisekseen. Samalla allekirjoitti hän oman
kuolemantuomionsa.

Sillä siitä saakka ei Zaida miettinyt muuta kuin hänen perikatoaan.

Hänen täytyi vaan löytää sopiva ase, sopiva välikappale, siihen.
Werner, joka olisi ollut lähin, oli nähtävästi kelpaamaton.

Zaida koetti ärsyttää hänen mustasukkaisuuttaan. Ei apua! Hänen
kostonhimoaan. Samalla tuloksella! Turhaan hän huudahti epätoivoissaan:

— Mutta raivaahan toki tieltäsi tuo mies! Etkö näe että hän pitelee
pahoin minua?

Kamarineiti Sonjakin, vaikka ei tiennytkään, mistä kysymys oli, tuli
avuksi hänelle.

— Ettekö näe, että armollinen rouva kärsii? Tehkäähän toki hänen
mielensä mukaan.

Mikään ei auttanut. Tohtori Werner ei ollut rahtuakaan ritarillinen.
Hän vain rakasti ja tahtoi omata rakkautensa esineen, josta moinen
rikos — niin hän laski — juuri olisi hänet erottanut.

Kaikki kilpistyi hänen flegmaattista, passiivista vastarintaansa
vasten.

Zaida tuumi jo itsekin, ensi kerran elämässään, tehdä omin käsin tuon
rikoksen.

Hän hankki narkotisia paperosseja. Hän opetteli ampumaan. Hän hankki
kirjoja, jotka käsittelivät kloroformin vaikutusta, ja tutki myrkkyjen
teoriiaa aina kurasiin, intialaiseen nuolimyrkkyyn asti. Lopuksi hän
huomasi, ettei hänestä kuitenkaan olisi työhön.

Ratkaisevalla hetkellä pettäisi hänet kuitenkin hänen rohkeutensa.

Joku välikappale oli saatava, mutta kuka? Joku mies löydettävä, mutta
mistä?

Zaida etsi ja etsi turhaan mielessään.

Sitten hän matkusti Venäjälle, jonne Werner kavallusjuttunsa vuoksi ei
voinut seurata häntä.




16.


Harkovista löysi Zaida etsimänsä.

Se oli aatelismarsalkka Golobovin poika Paul, vasta noin
parissakymmenessä oleva nuorukainen ja luonteeltaan kuin vartavasten
luotu Zaidan sokeaksi välikappaleeksi.

Lapsena hän oli ollut lahjakas ja hyväluontoinen, mutta sairaloisen
herkkä ja melkein liian altis vaikutuksille. Kahdentoista vanhana hän
jo oli kirjoittanut ranskalaisia runoja, sangen säntillisiä, sangen
puhdaskielisiä, mutta aina hyvin pingoitetuista aiheista. Sitten oli
tapahtunut hänelle pari tapaturmaa, toisen kerran hän oli pudonnut
jokeen, toisen kerran kaatunut takaraivolleen katukiveen, josta hänen
aivonsa varmaan olivat tärähtäneet.

Ainakin oli suuri sielullinen muutos hänessä tapahtunut. Hän oli käynyt
araksi, surumieliseksi, jopa synkäksikin.

Toverit koulussa usein pilkanneet ja ärsyttäneet häntä. Hän katsellut
ympärilleen harhailevin silmin kuin armoa rukoileva. Mutta pojat ovat
siinä ijässä aivan säälimättömiä. Hänen täytynyt alistua heidän
tahdolleen, totella heitä, täyttää heidän määräyksiään.

Paul taipunut vastarintaa tekemättä. Oppinut vielä arvaamaankin
toveriensa toivomuksia, ennen kuin ne olivat edes julkilausuttuja,
alammaisesti, orjamaisesti, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia
maailmassa.

Se huvittanut suuresti hänen kiusaajiaan.

Koko luokka usein yhtynyt innokkaisiin neuvotteluihin keksimään
Paulille aina vaikeampia ja voimakkaampia tehtäviä. Paul ollut
väsymätön niitä täyttämään. Hänen toveriensa ajatukset muuttuneet hänen
ajatuksikseen, heidän päähänpistonsa häntä hallinneet, pakottaneet
hänet mihin hullutukseen hyvänsä.

Merkillisintä oli, ettei hän itse ollut koskaan huomannut olevansa
vieraan tahdon ikeessä. Hän tahtonut aina yksin kantaa edesvastuun
kaikista teoistaan. Se ollut hänen unelmansa ja ylpeytensä.

Tuonkin viimeisen itsenäisyyden toverit päättäneet särkeä hänessä.

He tienneet, että Paul oli tarkka ja säästi huolellisesti saamansa
ruplat ja kopeekat. Hänen täytynyt sitten koko pienellä omaisuudellaan
ostaa kukkia ja lähettää ne lukion juhlasaliin. Pojat sinne
piiloutuneet.

Paul saapunut sinne. Astellut kukkia kantavan palvelijansa jälessä kuin
kuoropoika papin kantapäillä. Toverit syöksyneet esille kätköistään,
nauraneet ja pilkanneet häntä.

"Kenelle olet nuo kukat ostanut?" sanoneet. "Katsokaa, Paul tuhlaa! Hän
heittää ruplansa akkunasta ulos."

Paul katsonut toisesta toiseen ihmetellen. Hieronut otsaansa aivan kuin
hän ei olisi tiennyt, oliko hän valveilla vai unissa. Mutta pysynyt
itsepintaisesti siinä mielipiteessä, että hän oli ostanut kukat, koska
häntä oli huvittanut tuhlata koko omaisuutensa, ja että hän oli
noudattanut siinä vain omaa tahtoaan eikä toveriensa.

Siinä mies, joka oli jo ennakolta määrätty naisten saaliiksi joutumaan.

Jo ennen Zaidaa hän oli monta kertaa rakastunut. Jos hänen rakkautensa
oli onneton, hän rupesi juomaan suunnattomasti. Jos pieninkin
toivonsäde taas pilkoitti hänelle, hän oli tulla ilosta hulluksi ja
taipui mihin lemmittynsä oikkuun hyvänsä.

Hän kuului oikeastaan lääkärikirjoihin, joissa hänen lajinsa olisi
määritelty sanalla masokisti. Hän tahtoi, että hänelle tehtäisiin
pahaa. Hänen suurin hekkumansa oli tulla häväistyksi, halvennetuksi,
nöyryytetyksi. Edellisenä talvena oli eräs 17-vuotias tyttö, johon hän
oli ollut rakastunut, kuljettanut häntä aina takanaan kadulla kuin
koiraa.

Paul oli totellut empimättä.

Miksi hän ei olisi totellut? Olihan hänen tavallisia nautintojaan
paremman puutteessa sukia hiuksiaan teräskammalla, jonka piit hän
vartavasten oli hijonut oikein pistäviksi?

Tekihän tämä toki paljon enemmän kipeää ja hankki siis sitä suuremman
nautinnon hänelle.

Zaida huomasi heti alussa, minkälaisen miehen kanssa hän oli
tekemisissä. Kuin sattumalta ja toisen kanssa keskustellen hän eräässä
seurassa ojensi palavan savukkeensa Paulin kättä vasten. Tämä ei
vetänyt pois sitä. Zaida painoi kovemmin, siksi kuin savuke sammui.
Paul näytti kestävän tuskan mitä suurimmalla mielihyvällä.

Paul rakastui silmänräpäyksessä häneen. Zaida pani sen merkille, mutta
ei ollut vielä aivan varma hänestä.

Hän matkusti joksikin aikaa Kijeviin. Mutta hän katsoi kuitenkin
varovaisimmaksi heti sähköttää sieltä Paulille, tosin vain tuon yhden
paljon-puhuvan sanan: "Rakas."

Hän sai heti vastauksen. Siinäkään ei seisonut muuta kuin tuo sana:
"Rakas."

Zaida kuuli sitten, että Paul oli surusta ruvennut juomaan. Hän
sähkötti: "Et saa juoda."

Ja Paul vastasi: "En juo."

Hän piti todellakin lupauksensa, kuten Zaida kuuli sitten.

"Armaani", kirjoitti Paul hänelle. "Rakastan ijäti sinua. En voi elää
ilman sinua. Olet minulle välttämätön niinkuin ilma, jota hengitän."

Nyt oli hän sillä asteella, että Zaida katsoi voivansa ottaa hänet
todella rakastajakseen. Hän sähkötti: "Tule!"

Paul saapui siinä silmänräpäyksessä.

Tarvittiin myös jonkun verran hokuspokusta. Zaida johdatti hänet
keski-yöllä kuolleiden rakastajiensa Jurjevin ja von Hellerin
haudoille, kertoi heidän elämäntarinansa ja vaati Paulin vannomaan
hänelle samaa sokeaa, rajatonta uskollisuutta.

Paul vannoi väristen tuskasta, kauhusta ja mielihyvästä.

Vielä varmemmaksi vakuudeksi tatueerasi Zaida hienolla neulalla omat
alkukirjaimensa Paulin sydämen kohdalle. Tämän onni ei tuntenut rajoja.
Vihdoinkin hän oli löytänyt lemmityn, joka ymmärsi häntä.

Näin valmistettuna, näin vihittynä suurtyöhönsä, josta hän ei tiennyt
vielä, hän seurasi Zaidaa Länsi-Europaan.

Zaidalla oli nyt yht'aikaa kolme rakastajaa: Tohtori Werner, kreivi
Rakovski ja Paul Golobov.

Kun Werner, joka ei koskaan tahtonut päästä naurettavasta
mustasukkaisuudestaan, joskus nuhteli häntä siitä, virkahti Zaida
näppärästi:

— Etsin ihannettani.

He asuivat milloin Wienissä, milloin Budapestissä, Münchenissä tai
Venedigissä. Zaidalla oli usein samana päivänä lemmenkohtaukset heidän
kunkin kanssa, eri aikoina eri hotelleissa. Mutta se kävi ajan pitkään
epämukavaksi hänelle.

Hän siirsi heidät kaikki samaan hotelliin asumaan.

Samalla täytyi hänen luonnollisesti myöskin tutustuttaa heidät
toisiinsa. Se kävi aivan erinomaisesti päinsä. Werner oli ainoa, joka
tiesi kaikki. Kreivi Rakovski piti häntä vain Zaidan asianajajana, joka
oli saapunut Venäjältä heidän yhteisten asioittensa vuoksi, ja Paulia
taas tavallisena matkustelevana venäläisenä aatelisnuorukaisena.

Werneristä hän ei näyttänyt pitävän oikein. Paulin kanssa hän sensijaan
tuli hyväksi tuttavaksi.

Paulilla puolestaan oli sama luulo Werneristä kuin kreivilläkin, jota
hän jonkun verran epäili kilpakosijakseen. Mutta hän oli liian varma
Zaidasta, että hänen epäilynsä olisi voinut muuttua minkäänlaiseksi
vihamielisyydeksi kreiviä kohtaan.

Toista oli, kun Zaida kuiskasi hänelle, että kreivi todellakin kosi
häntä, että kreivin läsnäolo oli hänelle kiusallinen ja että tämä usein
suorastaan loukkasi häntä. Paul rupesi siitä saakka tuntemaan syvää
vihaa ja vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan.

Mutta vihasta oli vielä pitkä askel murhaan. Ja Zaidan suunnitelmaan
kuului raivata Paulin avulla kreivi tieltään, periä tämän omaisuus ja
saada Paul sitten ilmi-antamaan itsensä yksinsyyllisenä.

Tämän kaiken oli hän tuuminut tuhanteen kertaan Wernerin kanssa, joka
kaikessa oli hänen uskollinen rikostoverinsa.

Werner ei itse keksinyt mitään. Mutta hän oli mainio muokkaamaan,
kehittämään ja kypsyttämään toisen ajatuksia.

Tapahtui sitten niin, että kreivin täytyi matkustaa Berliniin äitiänsä
kohtaamaan. Hänen poissaollessaan toimitti Zaida Paulin käteen väärän
sähkösanoman, joka muka oli kreiviltä Zaidalle ja jonka sanamuodon tämä
oli yhdessä Wernerin kanssa sepittänyt.

Sähkösanoma kuului:

"Minä tiedän kaikki. Teidän Paulinne on suuri lurjus. Valitan
rakkauttani teitä kohtaan. Te olette huono nainen."

Paul kalpeni sitä lukiessaan:

— Mitä tämä merkitsee? hän kysyi.

— Hän on saanut tietää meidän suhteestamme, huokasi Zaida. Siksi hän
haukkuu meitä. Näetkö, että hän sanoo sinuakin lurjukseksi?

— Minä en välitä siitä, mitä hän minusta sanoo, huusi Paul. Mutta että
hän uskaltaa sanoa sinua huonoksi naiseksi! Mikä alhaisuus!

— Hän on vihanvimmoissaan. Hän tietää, että rakastan sinua, yksinomaan
vain sinua. Juuri siksi minä olen antanut rukkaset hänelle.

— Ja siksi hän purkaa nyt sappensa sinua kohtaan! Oh, minä tapan hänet!
Minä tapan. Minä lähetän heti hänelle kaksintaistelu-vaatimukseni.

Mutta se ei ollut suinkaan Zaidan tarkoitus.

Hän ei luottanut enää kaksintaisteluihin. Niiden tulos oli aina
epävarma. Täytyi saada Paul murhaamaan kreivin ilman mitään
muodollisuuksia.

Se oli hiukan vaikeaa. Paulin koko ritarillinen luonto nousi kapinaan
sitä ajatusta vastaan. Hän aseettoman miehen kimppuun? Ei ikinä!

Zaida pyysi ja rukoili.

Hän selitti, että Paulin henki oli liian kallis hänelle ja että hän ei
mitenkään voinut sallia sen joutuvan vaaranalaiseksi. Hän huomautti,
ettei kreivi viimeisen sähkösanomansa jälkeen ollut gentlemanni, jonka
kanssa voi tapella edes. Hän vakuutti.

Kaikki turhaan. Paul pysyi taipumattomana.

— Oh, jospa Jurjev, oh, jospa von Heller eläisivät! vaikeroi Zaida. He
eivät varmaankaan epäisi minulta tätä.

Se vaikutti. Paul alkoi horjua.

Zaida huomasi sen ja uskalsi jo nyt suorastaan vaatia häneltä
rikostyötä.

— Mene ja murhaa hänet! sanoi hän kylmästi ja päättävästi. Ellet sinä
tee sitä, tekee sen joku toinen.

Ja hän luetteli kymmenkunnan nimeä Venäjän korkeimmasta aatelistosta,
joiden kantajat muka kaikki olivat vannoneet hänelle samanlaista sokeaa
uskollisuutta kuin Paul ja jotka varmaan osaisivat myös pitää sanansa.

— Tämän ainoan kerran minä pyydän sinulta jotakin, jatkoi hän vielä.
Tämän ainoan kerran minä tarvitsen sinua. Ja sinä kiellät! Mitä tulee
minun ajatella sinun rakkaudestasi?

Paul suostui. Hän matkusti ensimmäisellä pikajunalla.

Zaidan aikomus oli ensin matkustaa hänen kerallaan, ollakseen varma,
että kaikki todellakin hänen mielensä mukaan tapahtuisi. Mutta Werner
esti hänet siitä, selittäen, että oli parempi heille jäädä sinne, missä
olivat.

— Tuollaista tapausta seuraa aina poliisitutkinto, sanoi hän. On
turhaa, että me kaksi sekoittaudumme koko juttuun. Sillä silloin voi
paljon vanhaa pölyä tulla päivänvaloon.

Se oli Zaidankin mielestä varsin järkevää puhetta. Hän saattoi
senvuoksi Paulin vain asemalle, otti salaperäiset ja juhlalliset
jäähyväiset häneltä, painoi vielä viimeisen suudelman hänen huulilleen
ja kuiskasi:

— Jumala kanssasi!

Paul matkusti määräpaikkaansa, tapasi kreivin hotellinportaissa, veti
sanaa puhumatta revolverinsa ja ampui selkään häntä.

Kreivi ennätti kääntyä ja katsoa, kuka ampuja oli.

— Miksi tämän minulle teit? hän huusi, kaatuen maahan verissään.

Hänen katseessaan ei ollut pelkoa, ei kauhua, ainoastaan kummastelua ja
suurta hämmästystä. Se koski kovasti Pauliin.

— Siksi että te olette loukannut minua! hän koetti huutaa kuolevan
korvaan. Siksi, että te olette loukannut Zaidaa! Siksi, että te olette
huono mies, kuuletteko, huono mies...!

Mutta kreivi ei kuullut häntä enää. Hän vain viittasi kädellään ja
kuiskasi heikosti:

— Pakene! Pakene! He tulevat ja ottavat kiinni sinut.

Silloin oli Paul todellakin tulla hulluksi. Hän tarttui päähänsä ja
katsoi älyttömin silmin ympärilleen.

Kenet hän oli murhannut oikeastaan? Ystävänsäkö? Noin ei vihamies
puhunut!

Hän heitti pois revolverinsa ja juoksi.

Luonnollisesti otettiin pian kiinni hänet. Hän tunnusti heti rikoksensa
ja otti sen yksin niskoilleen.

Taitavasti olivat Zaida ja Werner takoneet suunnitelmansa. Olivatpa he
vielä pitäneet huolta siitäkin mahdollisuudesta, että onni suosisi
Paulia ja hän pääsisi pakoon.

Siltä varalta oli Zaida nimettömällä kirjeellä varoittanut poliisia.

Mutta viranomaiset olivat vielä taitavammat heitä. Heidät vangittiin
epäiltyinä osallisuudesta murhaan ja vedettiin tuomio-istuimen eteen.

Yleinen syyttäjä oli sosialisti, joka saattoi olla onni heille
kaikille. Kuvaillessaan heitä ympäristönsä tuloksiksi hän samalla
pienensi heidän henkilökohtaista syyllisyyttään. Ja tuota ympäristöä,
nykyaikaista taantumuksellista Venäjää, hän kuvaili aivan toisella
taidolla kuin tohtori Werner hutikkaisina hetkinään, sitäpaitsi
leimuavalla kaunopuheisuudella.

— Hyvät herrat, sanoi hän. Rikos, samoin kuin maaperä, josta se on
kasvanut, ovat aitoslaavilaiset. Jos tämä teko olisi tapahtunut ja
tullut ilmi Venäjällä, sitä olisi liian jokapäiväisenä huomattu tuskin.
Vain järjestetyn länsimaisen elämän täsmällistä taustaa vastaan se
esiintyy fantastisena, ylenluonnollisena.

Tietysti oli slaavilaisen maailman ulkopuolellakin seikkailijattaria,
jatkoi hän, kreivitär Iljanskin tapaisia. Myöskin länsimailla he
vaativat miesuhreja, vaikka harvoin sellaisia hekatombeja kuin tämä.
Myöskin sivistyneissä maissa tehtiin murhia rahallisen voiton halusta.
Mutta tälle oikeusjutulle eivät olleetkaan erikoista yksityisten
henkilöiden teot, vaan paljastukset koko sen yhteiskunta-luokan
elämästä, johon kuuluivat jutun osalliset.

— He eivät kiinnitä meidän mieltämme personallisuuksina, sanoi hän,
vaan erään suuren venäläisen yhteiskunta-luokan yleisinä perikuvina.

Luonteenomaista tuolle yhteiskunta-luokalle oli riihaton elämä humussa
ja sumussa, terveen ihmisjärjen ja kaiken vakavamman elämäntarkoituksen
puute, ajan tappaminen hulluuksilla ja hurjuuksilla ynnä puuttuva
kunnioitus itse inhimillistä elämää kohtaan. Siksi kukoistivat siinä
murhat ja itsemurhat. Ne olivat rappeutuneen yhteiskunta-elämän
paiseita, jotka eivät olisi olleet mahdollisia muualla kuin Venäjällä.

— Siellä, sanoi hän, missä kaiken sosialisen toiminnan ja tarmon
heikoimpiakin ilmiöitä vankilalla ja hirsipuulla uhataan, juuri siellä
täytyy elinvoiman purkautua peliin, juoppouteen ja sukupuolisiin
rajattomuuksiin. Missä niin paljon hirtetään ja ammutaan, siellä ei
ihmiselämän arvo voi olla korkealle noteerattu.

Missään muussa yhteiskunnallisessa elimistössä, selitti hän vielä, ei
moinen hysteerinen nainen olisi voinut kehittyä niin rikolliseksi eikä
voinut vaikuttaa niin hävittävästi ympärilleen. Olihan naisten voimana
yleensä miesten heikkous. Mutta missä muualla olisi rikollisilla
taipumuksilla varustettu nainen voinut koota ympärilleen sellaisen
määrän hentomielisiä miehiä, irstailijoita ja hurjastelijoita?

Luonteenomaista heille kaikille oli masokismi, tuo aitoslaavilainen
pahe.

Vuosisatainen sorto ja toimeton kohtalon-usko olivat kylväneet
slaavilaiseen maailmaan sairaita sielullisia ilmiöitä. Oliko sattuma,
että tämän sukupuoli-vietin kuuluttaja ja nimenantaja, Leopold v.
Sacher-Masoch, oli galitsialainen?

Maaorjuus, kidutus, raipat, solmupiiska ja muut julmuudet olivat
muokanneet sadistis-masokistisille vaistoille hedelmällisen maaperän,
niin että ne Elisabethin, Katarina Suuren, Paavalin ja Nikolai I:sen
aikoina voivat viettää orgioita, joita itse pyhä inkvisitsioni olisi
kadehtinut.

Olihan Iivana Julma, joka samojen viettien alalla oli saanut aikaan
uskomattomia, vielä tänäkin päivänä useiden venäläisten aatelismiesten
ihannekuva.

— Aina, huudahti puhuja, missä valtiollinen ja uskonnollinen sorto
vallitsee, siellä kasvaa myös sukupuoli-elämä hurjimmat kukkasensa.
Missä esivalta estää nuorison politiikasta, siellä syöksee se sen
suorastaan eroottisiin irstailuihin.

Sitten hän esitti seikkaperäisesti kunkin kolmen syytetyn osallisuuden
rikokseen, sikäli kuin se oli käynyt ilmi kuulustelujen kestäessä,
mutta palasi jälleen mieli-aineeseensa:

— Yksityishenkilöt saavat luonnollisesti tuomionsa, sanoi hän, mutta
jää syytös yhteiskuntaluokkaa vastaan, joka on heidät kasvattanut.
Samat miehet, jotka ovat tämän tai hänen tapaistensa naisten orjia,
ovat itse mitä julmimpia tyranneja yhteiskunnan heikkoja ja vähäväkisiä
kohtaan. He ovat itse näivetystautisia ja kieltävät elämän, terveen,
lämpimän elämän. He ovat samojen kuvernöörien ja kenraalien,
virkamiesten ja upseerien hyviä ystäviä ja tuttavia, jotka ovat
toimeenpanneet verisaunoja...

Tässä keskeytti oikeuden puheenjohtaja liian innokkaan lakimiehen ja
varoitti häntä loukkaamasta vieraan maan hallitusta, jonka kanssa hänen
oma hallituksensa oli mitä ystävällisimmissä väleissä. Mutta hänen
puheensa teki mitä syvimmän vaikutuksen yleisöön.

Useat tuumivat vain, tokko tuo kaikki nyt niin yksinomaan
aitovenäläistä oli. Eikö se ollut yhtä paljon luonteenomaista kaikille
maille, missä oli irrallista, toisten työstä elävää ylhäisöä?

Zaida kuunteli äänetönnä. Hänkin olisi voinut sanoa jotakin tuohon.

Hän olisi voinut sanoa, että hän oli nainen ja että hänen suonissaan
virtaili kaikkien naisten veri. Hän olisi voinut sanoa, että kaikki nuo
miehet, jotka hänen kauttaan olivat tulleet onnettomiksi ja
rikollisiksi, olivat vain tykinruokaa vuosituhantisessa taistelussa
miehen ja naisen välillä.

Hyvät herrat, hän olisi voinut huudahtaa, minä olen vain teidän
kättenne työtä. Tällaiseksi ovat minut miehet tahtoneet, juuri
tällaisena minua ihailleet ja rakastaneet. Älkää puhuko vain Venäjästä
ja sen ylimmästä yhteiskunta-luokasta! Heitä kuohuu täynnä teidän
ylpeät parlamenttinne, virastonne ja sanomalehden-toimistonne!

Toiset heistä saavuttavat ministeri-salkkuja, olisi hän vielä voinut
sanoa. Toiset sortuvat katu-ojaan. Mutta kaikkialla he ovat naisten
saaliita ja kaikkialla yhtä halveksuttavia.

Hänkin olisi voinut puhua jotakin Venäjästä ja sen likalammikoista,
joita juuri moiset miehet olivat. Kertoa, miten naiset
prostitueerattiin Moskovan ja Pietarin hotellien yksityishuoneissa,
miten juuri miehet herättivät heissä suunnattoman janon saada valta
miehen yli.

Mutta hän ei sanonut mitään. Hän häpesi. Hän häpesi isänmaansa ja sen
miesten puolesta.

Yhden asian hän tahtoi kuitenkin sanoa. Ja hän nousi kalpeana.

— Hyvät herrat, hän virkahti äänellä, joka soi kuin paisuva
viulunsävel. Minä olen aina halveksinut miehiä, mutta en ole voinut
elää ilman heitä. Eivätkä he ilman minua. Koko tämä murhenäytelmä onkin
syntynyt juuri tuosta miehen ja naisen molemminpuolisesta
halveksumisesta ja siitä, etteivät he kuitenkaan voi tulla toimeen
ilman toisiaan. Mieheni oli tomppeli ja irstailija, rakastajani ovat
olleet joko hermosairaita tai veijareita. Te sanotte: minä itse olen
valinnut heidät. Minä vastaan siihen, ettei minulla ollut parempia
valittavana.

Hän istui alas ja teki voimattoman liikkeen käsillään. Miksi hän oli
ollenkaan puhunut? Eihän hänellä ollut kuitenkaan mitään mahdollisuutta
tehdä itseään ymmärretyksi.

Oikeus langetti tuomionsa. Heidät julistettiin kaikki kolme syyllisiksi
ja tuomittiin kuritushuoneesen, Werner 10:ksi, Zaida 8:ksi ja Paul vain
3:ksi vuotta.

Oli otettu lukuun kunkin mahdollinen syyntakeellisuus.

       *       *       *       *       *

Vankilan ovet aukesivat vielä kerran Zaidalle. Hän oli vapaa jälleen.

Mutta hänen yhteiskunnallinen asemansa ei ollut sama kuin ennen. Hänen
täytyi viettää huomaamatonta elämää ja välttämättömyyden pakosta luisua
aina alemmaksi.

Nyt heltyi isän sydän. Ja Zaida vietti hänen luonaan eräitä
rauhallisia, mutta surumielisiä kuukausia.

Sitten hän lähti jälleen maailmaa kiertämään.

Lapsuusmuistot olivat liian raskaat. Hän ei kestänyt niitä enää. Hänen
täytyi koettaa huumata itsensä ja unohtaa.

Hän hävisi teille tietymättömille.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78777 ***