*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78866 ***
Language: Finnish




SATUKONTTI

Kirj.

Jalmari Finne





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.






SISÄLTÖ:

Alkusatu.
Kuljus.
Matti käärmeentappaja.
Terve-Antti, Sairas-Antti ja Kipumäen Neito.
Etana, kaalimato ja sisilisko.
Sakari metsänkävijä.
Turjan akka ja hänen neljä renkiään.
Tuuri tulentuoja.
Poika, joka kuuli metsän puhuvan.
Nikotiera ja Hetukka.




ALKUSATU


Olipa kerran vanha ukko, Elias oli hänen nimensä, laiha, hiukan
kumarassa kulkeva ukko, joka kontti selässään vaelsi talosta taloon ja
kylästä kylään. Monet kovasti ihmettelivät, mitä varten tuo ukko vaelsi
ja mitä hän kokoeli, koska kontti matkalla tuli yhä raskaammaksi,
lopulta niin raskaaksi, että ukko kävi jossain sitä tyhjentämässä
ja palasi taas uusia aarteita etsimään. Aarteita hän varmaankin
löysi, sillä jota useammin hän läksi konttiaan tyhjentämään ja jota
useammin hän palasi sitä täyttämään, sitä enemmän hän hymyili ja sitä
onnellisemman näköinen hän oli tepsutellessaan paikasta toiseen.

Toisinaan, kun ukko oli laskenut kontin selästään ja istunut tien
viereen lepäämään ja oli vaipunut uneen, silloin hiipivät ihmiset
uteliaina lähemmäksi ja tarkastelivat ukon aarrelaukkua. Kun pani
korvansa aivan konttiin kiinni, niin kuuli sisältä aivan kuin puhetta,
kaikenlaista sihinää ja sohinaa, joskus riitaakin ja pientä tappelua,
mutta kun kontin avasi, ei siellä sisällä ollutkaan mitään. Se oli
tyhjä ja kuitenkin oli se raskas. Jotain siellä siis oli, mutta mitä,
mutta mitä? Hyvin vanhat ihmiset olivat tuntevinaan nuo kontista
kuuluvat äänet, mutta kun nuoremmat eivät niitä tunteneet, nauroivat he
vanhuksille ja kutsuivat heitä höperöiksi. Muutamat lapset, hiljaiset,
kirkassilmäiset lapset, jotka tavallisesti olivat vaiti ja arkoja, ne
istuivat mielellään korva kontissa kiinni ja kuuntelivat, ja silloin
heidän silmänsä suurenivat, huulille levisi hymy ja koko kasvot
säteilivät.

Ja ukko Elias kulki ja kulki maita, kulki vuosikausia, ja jota
vanhemmaksi ja väsyneemmäksi hän tuli, sitä uutterammin hän keräsi
aarteitaan, noita puhuvia, sihiseviä ja sohisevia, riiteleviä ja
tappelevia aarteitaan, yhä useammin hänen täytyi käydä konttiaan
tyhjentämässä ja yhä useammin hän palasi taas vaellusmatkoilleen. Ja
kansa rakasti tuota hiljaista, lempeää, aina uutteraa ukko Eliasta,
jonka parrattomat, ryppyiset kasvot säteilivät sydämen puhtautta ja
hyvyyttä. Ja kaikki uskoivat, että jotain suurta ja hyvää hän kokosi
kaikille, koko kansalle matkallaan.

Eräänä päivänä kevättalvella löydettiin ukko Elias nukkuneena konttinsa
viereen. Hän hymyili, eikä kukaan tohtinut häntä herättää. Mutta
kun hän nukkui kauan, niin uskallettiin astua lähemmäksi ja silloin
huomattiin, että hän olikin kuollut.

Ja koko kansa suri ja kaipasi tuota hiljaista, uutteraa, aina
ystävällistä vanhusta.

Eniten kaipasi häntä pieni poika, joka kerran oli saanut pitää
korvaansa ukko Eliaksen konttia vastaan ja kuulla, miten sen sisällä
eli ja liikahteli. Ja tuo poika kaipasi noita kontista kuuluneita
outoja ääniä, jotka olivat panneet hänen sydämensä niin kiivaasti
sykkimään.

Ja poika varttui ja hänestä tuli mies, joka ei koskaan osannut ajatella
ihmisistä ja elämästä sillä tapaa kuin muut, vaan joka aina oli omissa
ajatuksissaan, omassa maailmassaan.

Kerran hänen tuli niin ikävä noita ääniä, että hän päätti lähteä niitä
etsimään, hän tahtoi löytää nuo aarteet voidakseen niistä itse iloita
ja antaakseen ne toisille. Hän tuli sen kallion luo, jonka sisään ukko
Elias oli aarteensa vienyt. Hän painoi korvansa kallion seinään ja
kuunteli. Ja silloin hän kuuli korvassaan tuttuja ääniä. Kaikki nuo
ihmeelliset aarteet olivat siellä vuoren sisässä. Siellä sihistiin ja
sohistiin, riideltiin ja tapeltiin. Ja sieltä kuului uusiakin ääniä
ihmeellisiä satuääniä, sellaisia, joita hän ennen ei ollut kuullutkaan,
ja hänen sydämensä sykki kiivaasti ilosta.

Hän tunsi taas olevansa pikkuinen poika, jolla oli ikävä ukko Eliaksen
aarteitten luo, joka ei ainoastaan tahtonut kuunnella niitä vaan ne
nähdäkin, sillä hän tiesi ne nyt osaavansa nähdäkin. Uutterasti hän
etsi pääsyä vuoren sisään, etsi joka taholta ja löysi viimein pienen,
pienen aukon, josta hän alkoi ryömiä sisään.

Pitkän käytävän päässä oli ovi, siitä pujahti hän vuoreen ja seisoi
äkkiä keskellä suurta luolaa.

Ja mitä hän näki! Suuren lauman kummallisia olentoja, lempeitä ja
vihaisia, kauniita ja rumia, suuria ja pieniä. Olipa se kirjava lauma.

Koko tuo satuolentojen parvi riensi hänen luokseen puhuen kaikki
yht'aikaa — hui, kuinka ne kaikki huusivat!

Ja sitten koko liuta lähti karkuun, juoksi, lensi, mateli, rämpi
vuoresta pois.

Mies ryömi niiden jälestä ja katseli ympärilleen. Tuolla ne jo kiisivät
kukin omalle taholleen. Se oli niin hullunkurista, että mies alkoi
ääneen nauraa.

Sitten alkoi hän juosta niiden jälestä, juoksi kuin hullu, sai aina
toisinaan jonkun niistä kiinni, ja silloin täytyi sen kertoa hänelle
kaikki mitä se tiesi.

Ja näiden olentojen kertomista jutuista syntyi kirja.




KULJUS


— Kyllä se Sauna-Maija puheli omiaan, kun kertoi sellaisesta pojasta,
jonka nimi oli Kuljus, arveli pikku Mikko.

Mikko oli neljän vuoden vanha, jolle Sauna-Maija joutohetkinään
kertoili kaikenlaisia tarinoita. Niinpä oli syksypuoleen Maija puhunut
Kuljus nimisestä pojasta, joka asusteli lähteissä ja oli Pakkasen poika.

— Eihän semmoisia ole olemassakaan, arveli Mikko.

Mutta samalla heräsi hänessä kuitenkin ajatus:

Olihan Maija vanha ja viisas, tiesi paljon kaikenlaisia asioita,
joita muut eivät tietäneet ja paranteli tauteja omilla keittämillään
lääkkeillä. Ehkä Maija tässä asiassa olikin oikeassa. Olihan Mikko
usein kuullut Maijan itsekseen puhelevan ja kysellyt silloin, kenen
kanssa Maija keskusteli. Maija sanoi kaikkialla olevan paljon pikku
haltioita, jotka hän erinomaisen hyvin tunsi ja jotka tunsivat hänet.
Ja niiden kanssa hän puheli.

Jos sellainen kuin Kuljus oli olemassa, jos se asui lähteessä, niin oli
se varmaan siinä suuressa lähteessä, joka oli keskellä suurta niittyä
Mikon kotitalon lähellä.

Oli kylmä syksypäivä, aivan tyyni, ei tuntunut tuulen värähdystäkään.
Mikko hiipi kenenkään huomaamatta niitylle. Päästyään lähteelle hän
pisti sormensa veteen. Se oli aivan kylmää. Kyllä Kuljus varmaankin oli
siellä.

Mikko kutsui häntä hiljaa:

— Kuljus! Kuljus!

Ei mitään näkynyt eikä kuulunut.

— Se on varmaankin niin syvällä, ettei se heti kuule, arveli Mikko.
Kuljus, huusi hän kovempaa. Tule tänne, jotta minä näen sinut,
Kulju-us, huusi Mikko.

Ei mitään näkynyt eikä kuulunut.

— Missähän se poika viipyy? ajatteli Mikko. Tule tänne minun luokseni!

Mikko kumartui lähteeseen katsomaan ja näkikin siellä äkkiä pienen
pojan, joka tirkisteli häneen.

— Siellähän sinä oletkin, tule ylös, sanoi Mikko.

Ja lähteen veden pintaan kohosi pieni, kirkassilmäinen poika.

— Oletko sinä se Kuljus? kysyi Mikko.

— Olen, vastasi poika. Kuljus minä olen.

— Ja Pakkasen poika?

— Juuri se sama.

— Sauna-Maija kertoi sinusta ja minä tahdoin nähdä sinut. Tunnethan
sinä Sauna-Maijan?

— Kyllä minä hänet tunnen. Kaikki haltijat hänet tuntevat, sillä hän
puhelee aina meille.

— Tule ylös, niin minä näen sinut paremmin, sanoi Mikko.

— En minä tule, siellä on liian lämmintä, vastasi Kuljus.

— Pelkäätkö sinä lämmintä?

— Enhän minä muuten olisi Pakkasen poika.

— Eikö sinulla ole muuta asuntoa kuin lähde, joka aina on märkä?

— Märkäähän täällä on, mutta on ainakin viileätä. Täällä minä olen
kaiket kesät ja tulen vasta syksyllä maalle ja talvella minä juoksen
pitkin lumikinoksia.

— Kyllä sinä olet merkillinen poika. Minä olen aivan toisenlainen,
sanoi Mikko. Kesällä minä juoksentelen pitkin maita, talvella pääsen
vain silloin tällöin kelkkamäkeen. Kuinka sinä sellaiseksi olet tullut?

— Minä kerron, sanoi Kuljus.

Hän nousi lähteen reunalle istumaan ja sitten hän alkoi tarinansa.

— Minä olen syntynyt hiukan eriskummallisella tavalla. Eräässä suuressa
talossa vietettiin pitoja ja juhlaruuaksi teurastettiin hevonen. Sen
lämmin veri kaadettiin pajan taakse, ja kun oli kylmä ilma, niin se
höyrysi. Iso Pakkanen näki sen ja alkoi kylmillä käsillään puserrella
höyryä kokoon.

— Nyt sinä valehtelet, sanoi Mikko.

— En valehtele, vastasi Kuljus. Totta kai minä itse tiedän, miten olen
syntynyt. Tuon hevosen varsa, Lumikki oli sen nimi, oli tullut Pakkasen
työtä katsomaan, ja sille Pakkanen jätti minut hoidettavaksi. Siten
minä tulin maailmaan.

— Tuosta höyrystäkö? ihmetteli Mikko.

— Niin, sitten kun se oli tullut oikein tiiviiksi. Lumikki katseli
minua ja tuumiskeli minne se minut veisi. Mutta eihän se osannut minua
minnekään kuljettaa. Se alkoi hirnua. Pilvet kuulivat sen ja tulivat
minua noutamaan. Ne veivät minut sinne ylös hyvin korkealle.

— Taivaaseenko asti? kysyi Mikko.

— Niin, vastasi Kuljus.

— Miksi et jäänyt sinne?

— Siellä oli liian lämmin olla, aivan liian lämmin. Aurinko paistoi
aina, ja minä tulin siitä kipeäksi. Eräänä päivänä, kun luultiin minun
jo kuolevan, päätettiin antaa minulle nimi, sillä kaikillahan täytyy
nimi olla, kuten sinullakin on.

— Minä olen Mikko, minä, vastasi Mikko.

— Pilvet kuljettivat minut suurelle lähteelle kastettavaksi. Ne
valelivat lähteen vettä päälleni ja sanoivat: Nyt sinun nimesi on
Kuljus. Se on kaunis ja komea nimi. Sellaista ei olekaan jokaisella.
Sitten pilvet aikoivat minut viedä takaisin taivaalle. Mutta minä,
joka olin tuntenut, miten vilpoinen lähteen vesi oli, pujahdinkin
niiden käsistä ja hyppäsin suoraa päätä lähteeseen. Silloin pilvineidot
hätääntyivät, hyörivät lähteen ympärillä ja viittoivat minua tulemaan
pois. Mutta kun minulla oli lähteessä viileä ja hyvä olla, niin minä
vain nauroin niille. Ja kun pilvet eivät päässeet veden alle, niin
täytyi niiden lopulta lentää pois. Siten minä jäin lähteeseen asumaan.
Ja täällä minä olen aina, kun on liian lämmintä ja aurinko paistaa.

— Mutta nythän on viileätä, tule leikkimään minun kanssani, sanoi Mikko.

Kuljus nousi seisaalleen, ja nyt alkoi outo leikki. Kaikkialla, missä
Kuljus liikkui, laskeutui hienoa härmää kukille, jotka heti painoivat
päänsä alas. Koko nurmi oli kohta aivan kuin kuollut. Mikkoa tämä
huvitti varsinkin silloin, kun Kuljus tarttui nauraen lehtipuihin ja
ravisti niitä, jolloin kaikki lehdet kellastuivat ja alkoivat putoilla
maahan. Kuljus istahti aidalle, ja heti levisi sille valkoista härmää.
Hän hävitti kaiken, mikä vain kukoisti ja vihannoi. Lopulta tämä
hävittäminen Mikkoa jo kauhistutti. Kun Kuljus tuli heidän puutarhaansa
ja alkoi sormillaan kosketella kukkia, jotka heti surkastuivat, tuppasi
itku jo Mikon kurkkuun. Äidin kauniit kukkapenkereet oli tuo paha poika
jo pilannut ja lähestyi sitä pientä pengertä, joka oli Mikon oma.

— Elä tule tänne, huusi Mikko. Mene pois!

— Miksi en minä saa sinne tulla? kysyi Kuljus.

— Ne ovat minun kukkiani.

— Minä vain katselen niitä, vakuutti Kuljus.

— Etpäs. Sinä kosketat niihin ja silloin ne heti kuolevat, huusi Mikko.
Mene pois!

Ja kun Kuljus yhä koetti lähestyä, sieppasi Mikko tyhjän vasun ja hosui
sillä Kuljusta pois. Lopulta hän painoi vasun kumoon kukkien suojaksi.
Kuljus koetti sitä nostaa, mutta ei jaksanutkaan.

— Ähä, etpä pääsekään minun kukkiini käsiksi, sanoi Mikko.

Kuljus pisteli sormiaan vasun raoista sisään, mutta ei saanut niitä
niin pitkälle, että olisi kukkiin osunut.

— Nyt sinä saat mennä, sanoi Mikko. Sinä olet paha poika, enkä minä
tahdo enää leikkiä sinun kanssasi.

— Osaan minä yksinkin leikkiä, huusi Kuljus ja juoksi pitkin puutarhaa
ja ravisteli puita.

Toisinaan kaikki lehdet heti kuihtuivat, mutta toisinaan hän piteli
vain vähän aikaa rungosta kiinni, joten vielä muutamia lehtiä jäi
viheriäisiksi.

— Suojele sinä vain kukkiasi, huusi Kuljus. Kun minun isäni, se oikea
kova Pakkanen tulee, niin sillä on niin pitkät ja hoikat sormet, että
vaikka sinulla olisi millainen vasu tahansa kukkiesi suojana, niin hän
ulottuu niihin.

— Sitä minä en usko, sinä paha poika, huusi Mikko.

Kuljus vain nauroi ja juoksi yhä kauemmaksi ja katosi lopulta.

— Kyllähän nyt äkkiä tuli kylmä, sanoi illalla Mikon äiti. Kukatkin
ovat jo aivan paleltuneet.

Mikko tiesi kyllä kuka sen oli tehnyt, mutta ei uskaltanut hiiskua
sanaakaan, sillä hänhän Kuljuksen oli lähteestä esiin kutsunut.

Aamulla kun aurinko taas paistoi, nosti Mikko vasun kukkiensa päältä
pois. Kaikki kukat olivat aivan vahingoittumattomia. Päivän paistaessa
tiesi hän Kuljuksen pysyvän poissa, ja siis kukkien olevan turvassa,
mutta yöksi hän taas peitti kukat vasulla.

Näin kului viisi yötä ja joka aamu olivat kukat vielä elossa. Eräänä
iltana Mikko unohtikin panna vasun kukkien päälle. Aamulla noustessaan
hän muisti, mitä hän oli lyönyt laimin. Hän riensi puutarhaan arvellen,
että Kuljus ei varmaankaan ollut käynyt siellä, kun niin monena yönä
oli turhaan saanut yrittää kukkia tappaa. Mutta olipas se muistanut,
tullut puutarhaan ja koskettanut kukkiin. Ne olivat kaikki kuolleet.
Kahta toisten kukkien alla olevaa kukkaa ei Kuljus pimeässä ollut
löytänyt, ne olivat vielä tuoreita. Mikko taittoi ne ja vei ne kotiaan,
jotta Kuljus ei pääsisi niihin sormillaan koskettamaan.

Ja Mikko päätti, ettei hän enää koskaan käy lähteestä etsimässä
sellaisia pahoja poikia pyytääkseen niitä leikkimään kanssaan. Ei enää
koskaan.

Eräänä aamuna näki Mikko Kuljuksen isän, Pakkasen, käyneen puistossa.
Maa oli aivan valkoisenaan, rannat olivat jäässä ja viimeisetkin lehdet
pudonneet puista.

Ja Mikko odotti kevättä tietäen, että silloin, kun aurinko paistaa,
täytyy Pakkasen ja hänen poikansa Kuljuksen etsiä turvaa kylmistä
paikoista, ja silloin taas kaikki saa rauhassa kukkia ja vihannoida.

Sen pituinen se.




MATTI KÄÄRMEENTAPPAJA.


Olipa kerran mies, jonka nimi oli Matti Vähätietäväinen. Liikanimensä
oli Matti saanut pahoilta ihmisiltä, joiden mielestä Matilla oli liian
vähän tietoja maailmasta ja sen menosta yleensä. Kyllähän Matti sen
myönsi todeksi, mutta koski se kuitenkin, kuin kylän poikaviikaritkin
huusivat hänelle tuota Vähätietäväisen nimeä. Lopulta päätti hän jättää
ihmisseuran, johon hän mielestään ei sopinut, ja muuttaa asumaan
korpeen. Siellä rakensi hän itselleen pienen mökin ja raivasi sen
ympärille peltotilkun. Lehmä, pari lammasta, sika, kissa, koira ja
hevonen, siinä oli Matin seura korvessa. Täällä yksinäisyydessä oli
kaikki hänelle mieluista. Luontokappaleiden keskellä hän tunsi olevansa
eniten tietäväinen, ja se teki mielen kepeäksi ja antoi voimia raataa
korpea ihmisen asuinsijaksi.

Kaikki, mihin hän ryhtyi, luonnistui, ja pelto hänen mökkinsä ympärillä
yhä laajeni. Näin kului pari kolme vuotta. Matti oli onnellinen.
Mutta eräänä kesäpäivänä hän näki metsän reunassa jotakin tummaa
ja kiiltävää, joka liikkui mökkiä kohden. Se tuli lähemmäksi, yhä
lähemmäksi. Jo Matti näki, mitä se oli. Se oli suuren suuri lauma
käärmeitä kaiken suuruisia ja kaiken muotoisia.

— No kylläpä metsä nyt myrkyn lykkäsi, arveli Matti. Ei tässä muu auta
kuin ryhtyä sotaan niitä vastaan.

Hän huuteli kotieläimensä koolle ja selitti niille asian. Hevonen
ja koira näyttivät heti ymmärtävän, mistä oli kysymys, sillä heidän
kanssaanhan Matti aina eniten oli keskustellut. Kissa aivan vimmastui
kuullessaan, millaisia vieraita oli tulossa. Lehmälle saatiin asia
vaivaloisesti ja pitkän puhelun jälkeen selväksi. Mutta lampaat, ne
olivat aivan mahdottomia ymmärtämään, ne tömistivät jaloillaan maata
ja koettivat olla urhoollisen näköisiä, mutta kyllä heti huomasi,
että heillä ei ollut aavistustakaan koko asiasta. Ja aivan mahdoton
oli sika. Kyllähän se vastasi jokaiseen Matin lauseeseen myöntävästi,
mutta sitten se maiskutti suutaan ja näytti arvelevan, että oli kysymys
jostain syömisestä eikä sodasta käärmeitä vastaan.

Mutta käärmelauma yhä läheni. Matti asetti kotieläimensä riviin ja
käski niitä käyttämään luonnon heille antamia sota-aseita. Itse otti
Matti kirveen käteensä.

— Eteenpäin, huusi Matti, ja koko rivi syöksyi käärmelaumaa vastaan.
Hevonen, jolla oli pisimmät jalat joutui tietysti ensimäisenä keskelle
käärmelaumaa. Mikä sihinä ja pihinä silloin syntyi! Hevonen hyppi
ja tallasi kavioillaan käärmeitä. Ne kietoutuivat sen jalkoihin,
mutta silloin koira, hevosen hyvä ystävä, puri niiltä päät poikki.
Lehmäkin yritti parastaan, puski sarvillaan ja heitti suuria kasoja
käärmeitä ilmaan, mutta ne putosivat aina vahingoittumattomina maahan
ja hyökkäsivät uudelleen eläinten kimppuun. Lampaat tömistivät maata,
määkyivät ja luulivat äänellään peloittavansa käärmeitä, mutta samalla
ne itse niin pelkäsivät, että juoksivat sinne ja tänne. Sika luuli
tulleensa käsketyksi syömään ja hotkaisi toisen käärmeen toisensa
jälkeen. Kissa oli viisain ja ahkerin. Se kiskaisi aina yhdellä
käpälänvedolla pään käärmeen ruumiista irti, ja siellä, missä se
liikkui, oli maa aivan verinen revityistä pedoista. Matti hakkasi
kirveellään käärmeitä poikki. Kirves osui silloin usein kiveen ja
olikin jo aivan tylsä, kun taistelu vihdoin loppui.

Matti oli eläimineen päässyt voitolle. Taistelun päätyttyä hän kokosi
eläimet eteensä ja piti niille kiitospuheen. Hevonen, koira ja kissa
sen ymmärsivät, lehmä töllisteli vain Mattiin, sika hankasi pulleata
kylkeään mökin seinään kuuntelemattakaan, mitä sanottiin, ja lampaat
ylpeilivät aivan kuin olisivat olleet suurimmat sankarit koko joukossa.

Seuraavana päivänä näki Matti jo kaukaa entistä suuremman parven
tulevan mökkiä kohden. Koko metsän reuna oli aivan mustanaan käärmeitä.
Niin suurta laumaa tiesi hän olevansa kykenemätön eläimineen
vastustamaan. Hän päätti viedä kotieläimet turvaan ja itse lähteä
tutkimaan, mistä tuo vihollisparvi hänen luokseen tuli. Kiireimmän
kautta hän talutti hevosen ja lehmän tupaansa, muut eläimet seurasivat
jälestä. Kissan ja koiran hän pani omalle vuoteelleen, sian oven
suuhun, hevosen peränurkkaan ja lehmän keskelle permantoa ja lampaat
pöydän alle, jossa ne luulivat olevansa paraiten turvassa. Nopeasti
nouti hän rehua tupaan, kantoi vettä moneen sankoon, sulki räppänän
katossa, jotta käärmeet eivät sitä tietä pääsisi tupaan, ja sitten hän
telkesi oven lujasti ulkoapäin. Hän katsoi metsään. Käärmelauma oli jo
aivan lähellä, se oli nähnyt eilen tapetut toverinsa ja lähestyi hurjaa
vauhtia mökkiä kohden.

Matti sai jalat alleen ja juoksi pakoon minkä ehti ja ennätti. Kaukaa
katseli hän, miten käärmelauma hyökkäsi hänen mökkiänsä kohden, hän
kuuli eläinten hätähuudot, koira haukkui vimmatusti, sika vinkui
kimeästi ja lampaat määkyivät hädissään. Matti tiesi, että tupa oli
tarkoin suljettu, ettei käärme sinne mistään voinut pujahtaa, että
hänen kotieläimillään oli kylliksi ruokaa pariksi päiväksi, ja hän
kiersi kaukaa pitkin metsää sille taholle, josta käärmeet olivat
tulleet.

Pian löysi hän metsästä sen tien, jota myöten ne olivat tulleet. Tätä
tietä kulki Matti yllä syvemmälle korpeen, tuli suuren vaaran juurelle
ja alkoi nousta sen harjalle.

— Jossain täällä päin, arveli hän, on se paikka, josta tämä matolauma
on lähtenyt liikkeelle. Ja se on ihme ja kumma, ellei niiden
pesäpaikkaa saa jotenkin hävitetyksi.

Matti oli tullut vaaran harjalle ja katsoi ympärilleen. Mitään
erikoista ei näkynyt. Hän kuunteli. Jonkun matkan päästä kuului
kummallista surinaa, se taukosi, sitten kuului napsahduksia aivan kuin
keritsimillä leikattaessa, ja jonkun ajan kuluttua vihaista sihinää,
joka äkkiä taukosi. Tuon sihinän Matti tunsi, se oli käärmeitten ääntä.
Hän hiipi varovasti lähemmäksi. Suuren kiven takaa hän katseli koloon
kahden kallionkielekkeen väliin.

Ja mitä hän näkikään siellä. Siellä oli vanha akka, oikein luiseva ja
ruma, jonka suussa oli vain kolme hammasta jälellä. Tämä akka laahasi
suurta konttia, nosti sen kallion kielekkeelle ja käänsi sen kumoon.
Silloin tuli kontista maalle suunnaton määrä käärmeitä, jotka sihisten
alkoivat madella kalliota alas, Matin mökkiä kohden.

— Vai täältä te tulette, arveli Matti. Menkää vain sinne minun
mökilleni, siellä te tapaatte vanhoja tuttuja, mutta sisään ette pääse,
se on varmaa, se.

Akka oli palannut konttineen kallion koloon ja istahtanut työhönsä.
Hänellä oli vaskinen värttinä, jonka ympärille hän kehräsi
kummallisista aineista mustaa nuoraa. Kun värttinä oli täyteen tullut,
otti akka nuoran ja alkoi keritsimillä sitä katkoa. Edessään oli
hänellä mittapuu, ja sen mukaan hän katkoi nuoran eri pitkiin palasiin,
laskipa vielä kuinka monta kunkin pituista palasta oli tullut nuorasta.
Sen jälkeen hän kaikenlaisista kummallisista aineista muovaili niihin
käärmeen pään, silmät, suun ja kielen. Ja kun koko kasa tällaisia
käärmeenalkuja oli valmiina, otti akka koko kimpun käsiinsä, sylki
niihin ja koko kimppu alkoi elää ja sihistä. Suuri määrä käärmeitä
kiemurteli akan käsissä. Hän ropsautti koko kasan konttiin, painoi suun
kiinni ja istui jälleen työhönsä.

— Vai tällä tavoin ja täällä niitä matoja valmistetaankin, arveli Matti.

Akka kehräsi vimmattua vauhtia tuota tummaa nuoraa, josta hän käärmeitä
valmisti.

— Vieläkö sinulla riittää aineita moneenkin kontilliseen? kysyi Matti
pistäen päänsä kiven takaa esiin.

Akka taukosi kehräämästä ja katsoi vihaisesti Mattiin.

— Kuka sinä olet? Ja mitä sinä sitä kysyt? Mene tiehesi, sanoi akka
käheällä, kiukkuisella äänellä.

— Minä olen Matti, Vähätietäväiseksi sanottu ja asun tuolla
mökissä vähän matkan päässä täältä. Minä tulin katsomaan, mistä se
matelijajoukko minun pellolleni tuli.

— Kun sen tiedät, niin saat mennä, sähisi akka.

— Eihän minulla mitään kiirettä ole. Eikös sitä saisi niinkuin katsella
tätä valmistusta.

— Minkätähden?

— Jotta niinkuin oppisin minäkin jotain, kun minua muuten kutsutaan
Vähätietäväiseksi.

— Et sinä tätä koskaan opi. Katsele sinä valmista, ja sitä on kylliksi
sinun pihallasi.

Onhan siellä muutamia matoja, vastasi Matti rauhallisesti.

— Eivät ne ole matoja, sähisi akka, käärmeitä ne ovat, käärmeitä.

— Vai käärmeitä. Kas, kun en minä niitä tuntenut, kun olivat niin
heikkohenkisiä, että kissani niitä hännällään hipsautti kuoliaaksi,
vastasi Matti.

— Sinun kissasi, sinun kissasi! Ei niitä kissa tapa. Tuon sinä
valehtelit, sanoi akka ja alkoi valmiiksi saamaansa nuoraa katkoa eri
pitkiin palasiin.

— Elä suotta katko eri pitkiin palasiin, sanoi Matti, saat pikemmin
valmiiksi, kun teet kaikki saman pituisiksi. Elä suotta näe vaivoja
minun tähteni. Kyllä minun sikani ne syö yhtä pitkinäkin.

— Mitä sinä höliset joutavia? Ei sika minun käärmeitäni syö, ärjyi akka.

— Ehkä ei ole ennen syönyt, mutta minulla on nyt sellainen, että se
syö. Ja mielellään se syökin, ovathan ne niin rasvaisia ja maukkaita.
Sika parka onkin täällä korvessa saanut elää hyvin niukalla ruualla.
Minä tulinkin tänne auttamaan, jotta enemmän tulisi valmiiksi.

Näin sanoen kapusi Matti kallion koloon akan luo, joka juuri oli saanut
kasan käärmeitä valmiiksi ja heitti ne konttiinsa.

— Sinä valehtelet, sanoi akka.

— En valehtele, vakuutti Matti. Enhän minä muuten olisi tullut tänne
sinua auttamaan.

— Onko tuo sika suurikin? kysyi akka.

— Eihän se ole aivan hevoseni kokoinen, mutta ei paljoa pienempikään,
onhan tuollainen tukeva junttare, selitti Matti.

— Se ei ole totta, 

— Katso itse, jollet usko, sanoi Matti. Eiköhän se minun mökkini näy
täältä vaaralta.

Akka kapusi kallion kolosta ja alkoi tirkistellä. Sillä aikaa sieppasi
Matti akan keritsimet ja pisti ne taskuunsa.

— Mökki näkyy, mutta ei sikaa, sanoi akka.

— Sitten on se syötyään kaikki tähän asti kehräämäsi käärmeet lähtenyt
lisää etsimään, vakuutti Matti.

Kiukkuisena kapusi akka jälleen kallion koloon.

— Kyllä minä sille sitten käärmeitä teen, joita se ei voita, jotka
eivät mahdu sen kurkusta sisään, olkoon sikasi kuinka suuri tahansa,
sähisi akka.

Ja hän alkoi kehrätä oikeata touvia, paksua kuin miehen käsivarsi ja
viisi syltä pitkää. Sen saatuaan valmiiksi hän valmisti sille pään ja
alkoi keritsimiään etsiä katkoakseen sen useampaan palaseen. Samassa
sylkäisikin Matti käärmeen päälle ja se alkoi elää ja se kietoutui
äkkiä akan ympärille. Akka huitoi vastaan, mutta sitä äkäisemmäksi
vain käärme tuli. Eräänä sopivana hetkenä tarttui Matti äkkiä toisella
kädellään käärmeen niskaan ja toisella sen häntään ja veti sen äkkiä
umpisolmuun akan ympärille. Tästäpä käärme suuttui ja alkoi purra
akkaa, joka kirkui ja parkui hädissään. Kontti kaatui ja siinä olevat
käärmeet riensivät akan avuksi, saadakseen solmun auki. Mutta se
ei ottanutkaan auetakseen ja tässä hommassa tulivat käärmeet yhä
vihaisemmiksi toisilleen ja akalle, joka koko ajan huusi ja parkui.
Käärmeet kimpussaan kiipesi akka kallion kolosta vaaralle ja alkoi
pötkiä pakoon. Mutta käärmeet eivät irtaantuneetkaan hänestä. Suuri
käärme oli umpisolmussa hänen vyötäisillään ja pikku käärmeitä riippui
joka paikasta, varsinkin tukasta muodostaen sihisevän, kiemurtelevan
kasan hänen päänsä ympärille.

Matti katseli tätä menoa ja nauroi, nauroi ja löi käsiään polviinsa.

Mutta akan parkuna kuului mökille asti, ja siellä oleva käärmelauma
riensi tekijänsä avuksi. Kylläpä ne mennä kiemurtelivat hurjaa vauhtia,
muutamat kietoutuivat yhdeksi kehäksi ja kierivät kiekon tavoin
eteenpäin. Pian oli mökin ympäristö käärmeistä vapaa, kaikki olivat
rientäneet metsään.

Matti juoksi minkä suinkin pääsi kotiinsa. Avatessaan tuvan oven
vallitsi siellä jokseenkin suuri siivottomuus, sillä eiväthän eläimet
peloissaan olleetkaan muistaneet, että tupa oli Matin asunto. Sika
varsinkin oli liannut oven suun ja vielä kaatanut suuren vesisangonkin
keskelle permantoa. Eikä se edes hävennytkään, kun Matti avasi
mökin oven, vaan kömpi tyytyväisenä pihamaalle. Lehmä näytti hyvin
viattomalta, mutta keskipermannolla näkyi kyllä jälkiä sen oleskelusta.
Kissa ja koira, jotka aina olivat eläneet ihmisen parissa, olivat
olleet siivoja. Hevoselle ja lampaille oli tapahtunut kaikenlaisia
pikku vahinkoja.

Siivotonhan tupa oli, mutta vähät välitti Matti siitä nyt. Ainahan
tuvan puhtaaksi saa. Hän kuljetti eläimet pihalle. Hevonen oli jo
ennättänyt rauhoittua, mutta lehmä oli aivan sekaisin ja tahtoi aivan
välttämättömästi mennä uuniin. Lopulta sekin tuli pihamaalle ja
ihmetteli kovasti, että kaikki taas oli ennallaan, sillä kyllä se jo
oli pelännyt. Lampaat juoksivat aivan hulluina pitkin pihamaata. Kissa
ja koira eivät lakanneet Matille iloaan osoittamasta. Ja iloinen oli
Mattikin, oikein sydämestään iloinen.

— Sanokoot mitä tahansa, selitti hän kissalle ja koiralle, että minä
olen Vähätietäväinen, tiedän minä ainakin, miten käärmeitä kehrätään.
Ja se on paljon, se.

Runsaasti kasvoi viljaa seuraavana kesänä Matin pellolla, kuolleet
käärmeet olivat sen höystäneet. Ja aina kun Matti kesällä kuuli
metsästä kahinaa, josta ei varmasti voinut sanoa, mistä se syntyi,
ja aina kun käärme livahti nopeasti ruohikossa, tiesi hän käärmeakan
etsivän keritsimiään ja pikku käärmeiden rientävän hänen avukseen.

Mutta akan keritsimet olivatkin Matin mökin seinällä naulassa, eikä
käärmeakka uskalla enää ryhtyä kehräämiseensä.

Sen pituinen se.




TERVE-ANTTI, SAIRAS-ANTTI JA KIPUMÄEN NEITO


Olipa kerran kaksi veljestä ja kummankin nimi oli Antti. Kun toinen oli
hyvin terve ja roteva ja toinen hyvin sairas ja heikko, niin kutsuttiin
edellistä Terveeksi-Antiksi ja toista Sairaaksi-Antiksi. Terve-Antti
oli kiivas ja kiukkuinen, Sairas-Antti lempeä ja hiljainen. Terve-Antti
oli hankkinut itselleen suuren kartanon. Pahat kielet kertoivat, ettei
hän rikkauksiaan kootessaan aina ollut menetellyt rehellisesti ja
että hän kaikenlaisilla konnankoukuilla oli lisännyt varallisuuttaan.
Sairas-Antti oli aina ollut valmis muita auttamaan, ja tietäähän sen,
ettei sellainen ihminen koskaan rikkaaksi tule. Kaikki apua tarvitsevat
tulivat Sairaan-Antin mökille, Terveen-Antin kartanoon ei kukaan
mennyt, sillä hän ajoi köyhät luotaan pois ja seurusteli vain niiden
kanssa, jotka olivat yhtä rikkaita kuin hän ja rikkaampiakin.

Sairas-Antti oli koko elämänsä ajan ollut kivulloinen koskaan
sanallakaan valittamatta, mutta eräänä keväänä hän tuli niin sairaaksi,
ettei hän jaksanut enää työtäkään tehdä. Ja kun hän ei sitä jaksanut,
niin ei hän ansainnut rahaakaan, eikä siis voinut auttaa toisia
puutteessa olevia. Lopulta ei hänellä ollut itselläänkään, mistä olisi
elänyt. Silloin hän meni Terveen-Antin luo, mutta tämä ajoi veljensä
luotaan antamatta hänelle ropoakaan, antamatta leipäpalaakaan.

Alakuloisena asteli Sairas-Antti tietä eteenpäin. Ensi kerran
elämässään hän syytti kohtaloa siitä, ettei se ollut tehnyt häntä
terveeksi, ja hän alkoi jo käydä katkeraksi koko elämälle.

Hän oli kuullut puhuttavan jostain kummallisesta paikasta, jonka nimi
oli Kipumäki. Siellä kuului olevan kummallinen nainen, joka pienessä
kattilassa keitti ihmisten kipuja. Tämä nainen ehkä voisi vapauttaa
hänet sairaudesta, ja hänen luokseen päätti Sairas-Antti lähteä.
Mutta kukaan ei tuntenut Kipumäelle vievää tietä. Jossain kaukana
tuntemattomien seutujen takana se kuului olevan, sen Sairas-Antti sai
kuulla. Vaivalloisesti hän asteli tietä eteenpäin uskoen, että kerran
hän sen oikean polun löytää.

Heikko ja väsynyt hän oli ja monasti täytyi hänen tiepuolessa levätä.
Lähteestä hän joi ja söi marjoja metsästä, sillä siellähän oli
runsaasti talven yli säilyneitä puolukoita ja pakkanen oli soilla
karpalot kypsyttänyt.

Aivan asumattomia seutuja hän asteli, eikä ainoakaan ihmisolento tullut
häntä vastaan. Yöt hän nukkui suurten kuusien alla ja päivät asteli
hiljaa eteenpäin. Koko ajan hän tunsi itsensä kovasti sairaaksi ja
heikoksi, mutta lopulta hän sen unohti katsellessaan, miten kaunis
oli luonto, joka juuri paraillaan teki kevättä. Kaikesta hän iloitsi,
jokaisesta puusta ja pensaasta, jokaisesta linnusta ja metsäneläimestä.
Ja vähitellen hän tuli ajatelleeksi, että hän oli saanut sairautensa
sen vuoksi, että hän sen kautta oppisi iloitsemaan kaikesta siitä
kauniista, mitä hänen ympärillään oli. Jos hän olisi ollut terve, niin
ehkä hän olisikin ollut samanlainen kuin veljensä Terve-Antti, joka
ajatteli vain rikkauden keräämistä, eikä sitä tehdessään joutunut
ajattelemaan mitään muuta. Ja nyt hän, joka matkalle lähtiessään oli
soimannut kohtaloa sairaudestaan, nyt sitä kiittikin. Hän katseli
ympärillään olevaa luontoa, varsinkin puita, ja näki, miten erilaisia
ne olivat, miten kuusi oli komea ja kataja matala. Ja hän ajatteli,
että ihmiset olivat samanlaisia kuin puutkin. Hän näki koivun, joka oli
kyhmyinen ja ruma, jonka rungossa oli pahoja koloja ja halkeimia ja
joka toisten puitten rinnalla oli metsän rumuutena, mutta siinä puussa
oli kaikkialla linnunpesiä, joka oksalla, joka kolossa. Ja hän huomasi,
että se puu on sittenkin tavallaan kaunein kaikista, sillä antaahan se
suojan ja kodin laululinnuille, jotka ovat koko metsän ilona.

— Mitä minä suotta valitan, sanoi Sairas-Antti. Joskin ruumiini on näin
sairas ja raihnainen ja ruma kuin tuo koivu, niin olenhan minä saanut
kaikki kauniit ajatukset.

Nyt hän ei enää tahtonutkaan mennä Kipumäelle tullakseen terveeksi,
vaan kääntyi kulkemaan omia jälkiään takaisin. Matkallaan hän eksyi,
eikä enää tietänyt, missä päin liikkuikaan.

Iloisesti astella tepsutellessaan näki hän vihdoin ihmisasuntoja,
korkealla mäellä kylän. Sitä kohden hän nyt kulki. Lähemmäksi tultuaan
hän ihmetteli, kun ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt rakennusten
luona. Hän tuli kylään, se oli aivan autio. Kylä oli kehän muotoon
rakennettu ja sen keskellä oli kaunis niitty, ja niityn keskellä oli
suuri lähde, ja lähteen keskellä oli kivi, ja kivellä istui vanha,
kyttyräselkäinen vaimo pienen pientä kattilaa hämmennellen.

Sairas-Antti pysähtyi lähteen reunalle.

— Mitä sinä täältä Kipumäeltä etsit? kysyi vaimo häneltä.

— Vai tämä nyt on se Kipumäki, sanoi Sairas-Antti.

— Onko sinulla jotain tuotavaa?

— Olihan minulla aikomus tuoda jotain tänne, ja tätähän paikkaa minä
alussa etsinkin, mutta nyt minä olen aikeissa palata takaisin.

— Oletko sinä sairas?

— Olenhan minä, mutta eihän jokainen saa itselleen terveyttä toivoa.

— Etkö sinä tahdokaan terveeksi tulla?

— En oikein tiedä. Minä olen sairaana oppinut olemaan onnellinen, ehkä
terveenä olisin onneton. Minä olen sellaista nähnyt elämässä.

Vaimo katsoi hyvin pitkään Sairaaseen-Anttiin. Sitten ojensi hän
kätensä Anttia kohden ja ikäänkuin sieppasi siihen jotain, jonka hän
sitten pani kattilaansa.

Samassa Sairas-Antti tunsi jotain omituista ruumiissaan, oli aivan kuin
veri olisi virrannut lämpöisempänä ja voimakkaampana hänen suonissaan,
tuntui niin kepeältä liikkua. Hän oli terve, aivan terve!

Mutta vaimo katseli tarkkaan kattilaansa, hämmensi sitä ja lopulta
nosti pienellä kauhalla siitä kauniin helmen.

— Oikein minä arvasin, sanoi vaimo. Sinä olet niitä harvoja, joille
sairaus on voinut olla iloksi, siksi se kattilassani onkin muuttunut
helmeksi. Tällaisia helmiä minä koetan maailmasta koota, mutta niitä
saa niin harvoin. Kun niitä on yhdeksän kertaa yhdeksän, niin silloin
kaikki taudit loppuvat. Mutta paljon minulta niitä vielä puuttuu ja
kauan minä vielä saan kipuja kattilassani keittää, ennenkuin ne olen
koonnut.

Ja uudelleen ryhtyi vaimo työhönsä ja hämmenteli pientä kattilaansa.
Sinne hän pani vieressään olevasta vakasta kummallisia aineita, joita
hän kutsui kivuiksi ja joista kattilaan jouduttuaan levisi paha löyhkä.
Näitä kipuja kantoivat akan vakkaan rumat ja inhoittavat sikiöt. Ne
olivat jos jonkin näköisiä ja toinen toistaan ilettävämpiä.

Niityn ympärillä kehässä olevissa taloissa nämä tautiolennot
asustivat, mutta harvat niistä olivat kotosalla, ne kiersivät kylissä
ja kaupungeissa ja toivat kipuja suuret kantamukset ja läksivät taas
matkoilleen. Rutto vain oli kotosalla ja rupisena ja inhottavana lojui
asuntonsa ovella päivänpaisteessa.

Antti aikoi lähteä pois, mutta tuo vanha vaimo käski häntä jäämään ja
vei Antin suurelle aitalle, joka oli täyteen ahdettu kultarahoja.

— Nämä ovat ihmisten maksamia sairausrahoja, ne tulevat aina lopulta
minulle. Ota niistä, minkä haluat, ja jota enemmän otat, sitä parempi.

Suuren säkin täytti Antti kultarahoilla ja läksi iloisin mielin ja
reippaana astumaan kotiaan kohden. Matka, joka Kipumäelle oli niin
pitkä, olikin sieltä palatessa kummallisen lyhyt.

Tieto Antin paluusta ja hänen ihmeellisestä rikkaudestaan levisi
hyvinkin pian, ja köyhät saapuivat saamaan rahoja, joita Antti
säkistään auliisti jakeli. Ja jota enemmän hän säkistään ammensi, sitä
täydemmäksi se vain tuli.

Terve-Anttikin sai kuulla, miten rikkaana Sairas-Antti oli palannut.
Hyvin ystävällisenä saapui hän Sairaan-Antin luo tiedustelemaan
häneltä hänen matkansa vaiheita. Kuultuaan, missä veljensä oli käynyt
ja mistä hän oli rikkautensa saanut, päätti hänkin lähteä sinne
itselleen aarteita kokoamaan. Saatuaan tietää, mitä tietä Kipumäelle
päästiin, otti hän paraimman ja väkevimmän hevosensa, otti monta suurta
säkkiä matkaansa, sillä hän aikoi tuoda vielä enemmän kultaa kuin
veljensä. Matkalle hän otti runsaasti evästä ja läksi Kipumäkeä kohden
ratsastamaan.

Iltahämärässä hän sinne saapui. Salavihkaa hän kylän laitaa myöten
ajoi sinne, missä veljensä kertomuksen mukaan tiesi raha-aitan olevan.
Hän kaivoi suuren reijän seinään ja kokosi säkkeihin raosta valuvat
kultarahat. Niin paljon hän niitä kokosi, että hevonen tuskin jaksoi
niitä kantaa.

Jo oli hän aikeissa lähteä, kun ahneudessaan tuli ajatelleeksi tuota
pientä kattilaa, jossa kipuja keitettiin.

— Jos minä sen saisin, niin tuovat kaikki silloin kipunsa ja rahansa
minulle. Siten tulee minusta maailman rikkain mies. Hän hiipi nurkan
takaa nurmelle. Vaimo ei ollutkaan kattilaansa hämmentämässä.
Terve-Antti sieppasi sen käteensä ja alkoi juosta hevosensa luo. Mutta
tiellä hän kompastuikin ja kattilan sisällys valui hänen päälleen. Heti
tunsi hän ruumiissaan polttavia tuskia, jokaista jäsentä kolotti ja
pisti. Voihkien ja ryömimällä hän pääsi hevosensa luo. Hän kapusi sen
selkään rahasäkkien päälle ja alkoi ajaa kotiaan kohden. Kultaa hänellä
oli runsaasti, mutta sairas hän oli, kamalan sairas.

Kotimatkalla kohtasi hän ne, joilta hän vääryydellä oli koonnut
itselleen rikkauksia. Kun he nyt näkivät Antin niin voimattomana ja
heikkona hevosensa selässä, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa, ottivat
kaikki hänen rahansa ja jakoivat ne keskenään. Veivätpä vielä hänen
hevosensakin ja jättivät Antin sairaana tielle makaamaan.

Antti itki ja parkui, hän etsi rahojaan, mutta ne olivat viedyt niin
tarkoin, että vain yhden ainoan kultarahan hän löysi erään säkin
pohjalta. Ryömimällä hän kulki tietä pitkin kotiaan kohden koko ajan
voihkien ja valittaen. Kyllä kylä kuuli hänen valituksensa, mutta
kukaan ei tullut auttamaan, niin kaikki häntä vihasivat. Sairas-Antti
oli ainoa, joka tuli hänen luokseen ja selässään kantoi hänet kylään.

Terve-Antti, joka nyt oli sairas, saikin ruveta terveyttään hoitamaan.
Kaikenlaiset parantajat ja lääkärit ottivat suuret maksut vaivoistaan,
mutta kukaan ei kyennyt häntä parantamaan. Lopulta hupenivat hänen
varansa, kartano myytiin, jotta lääkärit saisivat palkkansa. Ja jota
kauemmin hän sairasti, sitä kiukkuisemmaksi hän tuli.

Mutta Sairas-Antti oli onnellinen ja tyytyväinen elämänsä loppuun asti.

Sen pituinen se.




ETANA, KAALIMATO JA SISILISKO


Etana, kaalimato ja sisilisko olivat kokoontuneet keskustelemaan tämän
maailman menosta. Hullustihan kaikki oli menossa tässä "matoisessa
maailmassa", ja jotain oli keksittävä sen parantamiseksi.

Sisilisko, aina vikkelä ja hääräilevä eläin, tahtoi rakentaa kaiken
maailmassa uudestaan ja aivan oman mielensä mukaan.

— Kaikki on annettava meille, huusi hän.

— Mitä sinä kaikella tekisit? tokaisi kaalimato, tuo itsekäs ja aina
omaa etuansa katsova eläin.

— Me jakaisimme sen sitten tasan kaikille, vastasi sisilisko.

— Luuletko sinä, että jokainen tyytyisi siihen, miten te ja'atte? sanoi
kaalimato, joka pelkäsi sellaisen jaon syntyessä joutuvansa mehevästä
puutarhasta hedelmättömälle suolle asumaan.

— Hiljaa, te ette ymmärrä, mitä te puhutte, sanoi etana. Mistä te
olisitte saaneet mitään ymmärrystä maailman asioista, te, jotka elätte
vain omaa itseänne varten. Mutta minä olen minä, ja minä ymmärrän.

Ja sitten etana selitti, miksi hän ymmärsi paremmin kuin muut. Kas,
hän oli hienompaa alkujuurta. Hänen isänsä oli Tuonen poika ja äitinsä
Kivuttaren tytär. Ja kun taudit ja kuolema tässä maailmassa kaiken
lopullisesti määräävät, niin olihan etana siten suurta sukua, melkein
ruhtinaallista sukua, jos niin voi sanoa.

Ja korottaakseen omaa arvoaan, hän alkoi selittää, miten alhainen
sukuperä toisilla oli, sillä etana tiesi, että halventamalla toisten
kunniaa saa oman arvonsa nousemaan. Kaalimato oli kyllä sekin vanhaa
Sinervön sukua, Sinervö oli hänen isänsä, Sinervö hänen äitinsä
ja Sinervöitä kaikki hänen sisarensa. Mutta hyi! Sinervö oli niin
tavallinen nimi. Sisiliskon sukuperä oli hyvin hämärä. Eräs Nuoramo
niminen emäntä oli astuessaan mättäältä mättäälle pudottanut hameensa
helmasta helmen, ja siitä oli sisilisko syntynyt.

— Siis minä, huusi etana, ymmärrän maailman asiat paraiten, sillä minun
sukuni lopultakin kaikkia vallitsee. Kuolema kaiken määrää!

Sisilisko oli hyvin kiukkuinen. Hän vimmastui aina, kun kuuli sukuaan
soimattavan. Mutta kaalimato, joka oli rauhallinen, ryhtyi välittäjäksi
ja sanoi:

— Etana on kyllä viisain ja sivistynein, sen me myönnämme, mutta
sisiliskolla, on silläkin arvonsa, oma arvonsa. Ja jos me aiomme
maailmaa parantaa, niin on katsottava vähempiosaistenkin hyvää.

Ja kaalimato ehdotti, että sisilisko jäisi kaalimaahan ja söisi kaikki
itikat ja pienet madot, jotka estävät kaalin kasvua.

— Silloinhan minä tekisin vain sinua varten työtä, tiuskasi sisilisko,
ja sinä nauttisit hedelmät siitä. Jota paremmin toimeni hoitaisin, sitä
paremmin kaali kasvaisi, ja sitä parempi sinun olisi olla. Mitä hyötyä
minulla siitä elämästä olisi?

— Mitäkö hyötyä? huusi kaalimato aivan kummastuneena. Mitäkö hyötyä?
Paljon hyötyä. Ensiksi olisin minä järjestänyt sinun työsi, ja se
on jokaiselle välttämätöntä. Sitten olisi sinulla yhdessä paikassa
elatuksesi, jonka minä hankkisin sinulle, eikä sinun tarvitsisi
juoksennella ympäri maailmaa. Ja sitten voisi etana olla sinulle
sivistävänä seurana. Etana saisi olla meille ilmapuntarina. Ja kun
minä sanoisin: etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta!
niin tietäisin aina millainen ilma on ja siis millä lehdellä minun
olisi edullisinta istua. Etana on hieno olento, paljoa hienompi kuin
kumpikaan meistä, hänellä on tuntosarvetkin, joka on korkeinta, mitä
maailmassa voi saada, ja hän osaa ajatella, sillä sen taidon on hän
vanhemmiltaan perinyt, ja meidän tulisi sen vuoksi suojella häntä. Hän
saa olla sateella kaalin alla ja poudalla sen päällä. Näin olisi teidän
kummankin hyvä ja mukava olla. Eikö se ole paras maailmanjärjestys?

Sisiliskon mielestä olisi hän silloin liiaksi sidottu. Hänen täytyi
saada juosta paikasta toiseen.

— Juokse kaalin ympäri niin kauan kuin tahdot, silloinhan se halusi on
tyydytetty, arveli kaalimato.

Mutta sisiliskon mielestä tuli etanan ja kaalimadon lähteä hänen
kanssaan juoksemaan pitkin soita.

Etana ja kaalimato aivan kauhistuivat sellaista ehdotusta.

— Kaikessa on noudatettava järjestystä! huusi kaalimato. Ja järjestys
on kaalinkerässä, se kasvaa aina uusia lehtiä sen mukaan kun
päälimmäisen syö. Ja vanhasta järjestyksestä on pidettävä kiinni,
muuten kaikki on hukassa.

Etana alkoi nyt pitkän puheen, sillä hän oli hyvin oppinut ja kuunteli
mielellään omaa ääntään, kuten ne, jotka eivät mitään maailmassa tee,
vaan aina osaavat selittää mitä asioita tahansa. Ja hän puhui kaalin
asteettaisesta kehityksestä ja ymmärryksen ylivallasta ja maailman
kaikkeudesta ja kivusta ja kuolemasta.

He olivat niin keskusteluunsa kiintyneitä, että eivät kuulleet
kaalimaan isännän lähestyvän. Tämä polki sisiliskon kuoliaaksi, heitti
etanan nurmelle, jossa kukko sen soi suuhunsa ja sieppasi kaalimadon
lehdeltä ja polki sen kuoliaaksi.

Näin jäi etanan, kaalimadon ja sisiliskon keskustelu maailman
järjestämisestä kesken. Ellei niin olisi käynyt, olisi kai paljon nyt
aivan toisin.

Sen pituinen se.




SAKARI METSÄNKÄVIJÄ


Sakari metsänkävijä eleli muijansa kanssa pienessä mökkipahasessa
syvällä salolla. Pienestä peltotilkusta he saivat leipänsä ja särpimen
toi kyllä Sakari metsästä, sillä runsaasti oli niillä tienoin
kaikenlaisia metsäneläviä. Mutta eräänä keväänä alkoi riista kovasti
vähetä, ja monasti sai Sakari tyhjin toimin palata metsästysretkiltään.

— Mitä sinä tästä oikeastaan ajattelet? sanoi Sakari eräänä kevätiltana
muijalleen istuessaan tuvassa pyssynkuulia valamassa.

— Niin, siitäkö riistan saannista, sanoi Sakarin vaimo, lyhyt akan
tyllerö.

— Niin siitä, vastasi Sakari. Eihän nyt näekään enää karhuja näillä
tienoilla, puhumattakaan muusta riistasta, metsät ovat aivan autioita.
Ja millä sitä taas ensi talvenakin eletään, ellei riistaa ilmesty?
Saamme kauniisti panna hampaat naulaan tai muuttaa kokonaan muille
maille.

— Olisit käynyt Tapiota puhuttelemassa, sanoi muija.

— Ole siinä löpisemättä joutavia! Ei Tapiota eikä Mielikkiä ole
olemassakaan. Mitä lie jutut lasten kaskuja heistä.

— Elä sano niin, vastasi muija. Muistatko, miten toissa talvena sait
kolme karhua samalla matkalla? Tiedätkö miksi sait? Minä olin rukoillut
Tapiota avaamaan karhuläävänsä oven. Kai tuo piti sitä hiukan kauemman
aikaa raollaan, koska kolme karhua ennätti pujahtaa metsään. Ja
kyllähän sinä jokaisen eläimen kiinni saat, joka vain metsässä kävelee
tai lentää.

— Rukoilisit nytkin, ehkä tuo auttaisi.

— Olenhan minä rukoillut, mutta ei tuo näytä minusta välittävän.
Eiköhän tuo odottane sinua.

— Minuako? kysyi Sakari.

— Niin. Voisithan tuota koettaa. Menet sinne, missä metsä on tihein,
siellä se asustaa.

— Ei kai tässä muu auttane. Näin sanottuaan puki Sakari muijansa
neuvosta paraimmat vaatteet ylleen ja meni metsästä etsimään sitä
kaikkein tiheintä paikkaa. Eihän hänen sitä etsiä tarvinnut, sillä
tunsihan hän metsän monen penikulman laajuudelta aivan tarkoin. Sakari
asteli ja asteli ja tuli viimein metsän tiheimmälle paikalle.

— Istunpahan tuohon kivelle, arveli Sakari. Tulkoon nyt Tapio kysymään,
mitä haluan.

Hän istui ja odotteli, mitään Tapiota ei näkynyt.

— Kyllä se on suuri herra, kun antaa näin odottaa, arveli Sakari. Mutta
pitäisiköhän kumartaa, tulisikohan tuo silloin pikemmin.

Ja Sakari nousi ja kumarsi lakki kourassa, kumarsi toisen kerran vielä
syvempään, ja kolmannen kerran niin syvään kuin hän vain nimismiehelle
oli kumartanut. Kun hän vartalonsa oikaisi, niin näki hän puiden
lomassa harmaapartaisen jykevän ukon ja lihavan, lyllyvän emännän hänen
rinnallaan.

— Lienevät nuokin samoilla asioilla kuin minäkin, ajatteli Sakari,
Tapiotako tekin olette etsimässä, kysyi hän heiltä, kyllä se taitaa
olla turhaa työtä, minäkin olen tässä istuskellut ja kumarrellut, mutta
ei ketään näy eikä kuulu. Taitavat nukkua tai ovat kokonaan muuttaneet
toisaanne.

— Mitä asiaa sinulla on Tapiolle? kysyi vanha ukko.

— Ahdistaisinhan häneltä hiukan karhuja. Viime talvena ei niitä ole
näkynytkään ja jos ensi talvi tulee samanlaiseksi, niin hukka minut
tässä perii, selitti Sakari.

— Viime kesä oli niin kylmä, että uusia karhuja ei voitu valmistaa,
selitti lihava akka.

— Täytyykö niitä valmistaa? kysyi Sakari kummastuneena.

— Tottahan toki, sanoi akka. Etkö sinä sitä tiedä? Ja hän nauroi niin,
että hänen suuri vatsansa oikein tutisi.

— Ja mistä niitä valmistetaan? kysyi Sakari.

— Ilman neiti heittää taivaalta tukun villoja ja panee kehtoon ja siinä
sitten liekutetaan uskollisesti, selitti akka.

— Silläkö lailla, sanoi Sakari. Ja eikös noita villoja sieltä vakasta
saisi?

— Eipä näy saavan, sanoi ukko.

— Täytyisi käydä hakemassa, arveli Sakari.

— Voithan sen tehdä, sanoi ukko.

— Kyllähän minä sen tekisin, jos vain tien osaisin.

— Menet vain yhä ylöspäin, selitti akka.

— Tuonne ilmaanko? sanoi Sakari. Ei, hyvä emäntä, siitä taida mitään
tulla, liian tanakka minä olen lentämään.

— Saat tikapuut, niin kiipeät, sanoi ukko.

— No, kyllä minä aina kiivetä osaisin, vakuutti Sakari. Mutta jos
sattuisi kapuamista kestämään kovin kauan. Jollei tulisikaan taivaan
laki vastaan, vaan suuri reikä, niin tiesi minne lopulta joutuisikaan,
saisi kavuta ja kavuta ja — Ei, en minä uskalla!

— Kyllä se taivaan laki aina vastaan tulee, vakuutti ukko, se on kova
ja lujaa tekoa.

Sakari raapi korvallistaan, tuumi ja mietti.

— Ei kai tässä lopulta mikään muu auta, jos metsästää mieli, sanoi
hän viimein. Täytyy kai siis lähteä kotipihalta hakemaan tikapuita ja
jatkaa niitä siksi, kunnes ulottuvat aivan ylös asti.

— Et sinä niillä pääse kylliksi korkealle, sanoi ukko. Minä annan
sinulle täältä sellaiset tikapuut, jotka venyvät ylös asti.

— Hyvähän se on, sanoi Sakari. Ei siis muuta kuin kapuamaan kuin
orava. Mutta kotona minun ensin täytyy käydä muijalleni ilmoittamassa.
Eihän sitä tiedä, kuinka kauan tuollainen matka kestää, ja hän voisi
odottaessaan tulla levottomaksi. Ja tarvitseehan sitä evästäkin
matkalle.

— Kyllä sen matkan jaksaa syömättäkin tehdä, sanoi akka.

— Ei saa niin sanoa, vakuutti Sakari. Minä en koskaan lähde matkalle
ilman evästä. Noutakaa te ne tikapuunne esiin, minä juoksen sillävälin
kotia.

Ja Sakari alkoi juosta livistää kotiaan kohden. Jo kaukaa hän huusi:

— Muija! Muija! Ota se eväskontti esiin ja aja sinne runsaasti ruokaa.
Muija! Liiku vikkelästi, sillä tässä on tulinen kiire!

— No, minne sinä nyt sellaisella hädällä menet? kysyi Sakarin muija.

— Taivaaseen!

— Taivaaseen! Ethän toki aio kuolla?

— En, en. Minä menen sieltä hakemaan karhun aineksia. Täytyy tässä
itseni ruveta hommaamaan, kun ei niistä muuten tule valmista.

— Oletko sinä aivan pähkähullu? huusi vaimo.

— En ole. Minä tapasin ukon ja akan metsässä ja ne minulle tämän keinon
neuvoivat.

— Millaisen ukon ja akan? Ethän vain itse Tapiota ja Mielikkiä?

— Taisivat niitä olla, koska olivat niin selvillä metsän asioista.
Mutta pane nyt kiireimmän kautta evästä konttiin. Ja runsaasti, oikein
runsaasti, siellä ylhäällä voi tulla hyväkin ruokahalu.

Muija otti kontin ja ajoi siihen kymmenen reikäleipää ja runsaasti
suolakaloja.

— Ja millä sinä sinne ylös pääset? kysyi hän.

— Tuo ukko lupasi lainata tikapuut, vastasi Sakari.

— Kylläpä niissä sitten on pituutta! huudahti muija.

— En minä niitä vielä nähdä saanut, mutta sinne ylös asti sanoivat he
niiden ulottuvan.

— Mutta jos ne kaatuvat, parkaisi muija. Ja juuri silloin, kun olet
ylimmällä pienalla! Miten sinun silloin käy? Minä tulen pitämään niistä
kiinni.

— Elä suotta tule, sanoi Sakari. Hoida sinä täällä taloa. Joutavat ukko
ja akka siihen työhön, tanakoita ovat kumpikin, ja joutilaita myöskin.
Niillä on enemmän aikaa kuin sinulla.

Kontti oli ruokaa täynnä, Sakari heitti sen hartioilleen ja jätti
vaimolleen hyvästit. Tämä pillahti erotessa itkemään ja sanoi:

— Tule nyt terveenä takaisin. Ja kun siellä ylhäällä olet, niin heiluta
edes lakkiasi minulle.

— En minä tiedä, joutuuko siinä heiluttelemaan, sanoi Sakari ja läksi
kiireesti astumaan.

Mutta vähän ajan päästä hän kuuli ääntä takanaan.

— Sakari, Sakari, elä mene vielä! huusi hänen muijansa.

Sakari pysähtyi, ja hengästyneenä juoksi hänen muijansa hänen luokseen.

— Minä toin tämän punaisen kaulahuivini, sanoi muija, jotta olisit
koreampi. Eihän sitä tiedä, kuinka hienoa väkeä siellä ylhäällä tapaat.

Ja hän sitoi miehensä kaulaan punaisen huivin,

— Aina teillä naisilla on ne omat temppunne, sanoi Sakari. Kiitos
kuitenkin, hyvähän se on kun on taivaassa koreasti puettu.

Ja Sakari jatkoi kiireesti matkaansa metsään.

Siellä jo Tapio ja Mielikki häntä odottelivat ja kummallakin oli viiden
sylen pituiset tikapuut.

— Lähde nyt matkallesi, sanoi Tapio, jotta ennen iltaa palata ennätät.

— Eihän toki sellaiselle matkalle syömättä lähdetä, sanoi Sakari ja
istui kivelle, avasi konttinsa ja söi kelpo aterian.

Lopetettuaan hän pyyhkäisi kädellään suutaan ja sanoi:

— Nyt minä olisin valmis!

Ennenkuin hän konttinsa sulki, otti hän sieltä kaksi reikäleipää, pani
kummankin päälle kaksi suolakalaa ja ojensi ne Tapiolle ja Mielikille
ja sanoi:

— Tässä olisi teille vaivoistanne! Mutta sitten minä pyytäisin teitä,
jotka olette tanakoita ihmisiä pitelemään tikapuista kiinni, jotta
eivät pääse pahasti heilumaan.

Tapio oli pannut tikapuunsa aivan pystysuoraan seisomaan. Sakari
sylkäisi hyppysiinsä ja alkoi kavuta. Päästyään ylimmälle pienalle hän
huusi:

— Ja mitäs nyt? Kuinka tästä jatketaan?

Mielikki ojensi omat tikapuunsa ja sanoi:

— Pane nämä niiden toisten tikapuitten jatkoksi.

— Jaha, sanoi Sakari, kiskoi tikapuut ylös ja liitti ne toisiin.

Kun hän oli pari pienaa kavunnut, huusi Tapio alhaalta:

— Vedä nyt minun tikapuuni maasta irti ja vie ne mukanasi, niin liität
ne sitten toisten jatkoksi.

— Elä, elä puhu sellaista, tokaisi Sakari. Jos minä otan alempana
olevat tikapuut irti, niin silloinhan minä romahdan koko tämän
rustamentin kanssa alas.

Mutta Tapio ei välittänyt hänen puheistaan. Hän kiskaisi tikapuut irti.
Sakari parkaisi pahasti, mutta vaikenikin samassa nähdessään, ettei hän
pudonnutkaan. Hän otti Tapiolta tikapuut, kantoi ne selässään Mielikin
tikapuitten jatkoksi, irroitti siellä Mielikin tikapuut ja vei ne
Tapion tikapuitten jatkoksi. Ja näin hän nyt yhä nousi ja nousi.

Hän oli jo hyvin korkealla, kun hän ensi kertaa levähti ja katsahti
ympärilleen. Laaja oli näköala, ja etäälle hän näki yli metsien ja
järvien. Kauan hän tirkisteli, ennenkuin oman mökkinsä löysi. Sen
pihamaalla seisoi hänen muijansa ja liehutti jotain valkoista, Sakari
sieppasi lakin päästään ja heilutti sitä vastaukseksi.

Kiipeämistään kiipesi Sakari ja jatkoi aina toista tikapuuta toisella.
Uupunut hän jo oli, kun vihdoin pääsi suuren pilven reunalle. Tikapuut
hän veti viereensä ja istahti pilvelle. Kosteahan se oli, mutta istua
täytyi, sillä niin uupunut hän oli. Voimiaan vahvistaakseen hän avasi
konttinsa ja söi kelpo aterian.

— Ruokaa mies tarvitsee, jotta työtä tehdä jaksaa, arveli hän. Ja kai
tässä saakin vielä aikalailla hommata, ennenkuin saa kaikki asiat
kuntoon. Sellaista se on, aina ne naiset lyövät laimin tehtävänsä,
ei niille pidä mitään tärkeätä uskoa. Missähän nyt se Ilman neitikin
mahtaa olla villavakkoineen. Kunhan minä hänet tavoitan, niin kunniansa
hän saa kuulla. Lyö sillä tavoin työnsä laimin, aikoo jättää maailman
ilman karhuja! Onko ennen mokomaa kuultu!

Ja Sakaria kiukutti niin, että ruokapala ei tahtonut kurkusta alas
luistaa.

Syötyään hän nousi seisaalleen ja alkoi pitkin pilveä astella. Ei
näkynyt missään ainoatakaan elävää olentoa, ei muuta kuin pilviä.

— Taisi tulla hukka reisu, arveli Sakari. Tiesi mistä tuon Ilman neidin
saa käsiinsä.

Hän huuteli ja huhuili, mutta ketään ei näkynyt. Jo oli Sakari aikeissa
kääntyä maan päälle sadatellen naisia ja niiden huonoja hommia, kun hän
etäällä näki tytön, jolla oli vakka kainalossa.

— No tuolla se tyttö vihdoinkin on, ajatteli Sakari. Ja hän alkoi
huutaa täyttä kurkkua: Hoi, tyttö, tule tänne! Tyttö hoi! Etkö sinä
kuule?

Tyttö kääntyi ja nähdessään ihmisen pilvien mailla pelästyi
pahanpäiväiseksi, ja alkoi juosta pakoon.

Mutta siitäpä Sakari suuttui ja läksi juoksemaan, minkä alta
pääsi. Niin sitä mentiin, tyttö edellä ja Sakari jälestä. Olipa se
kilpajuoksua! Sakari hyppäsi pilveltä pilvelle ja huusi moitesanoja
tytölle. Ja tyttö kippasi pakoon. Kun tytöllä oli suuri vakkansa, niin
se hidastutti hänen juoksuaan. Sakari oli jo aivan lähellä, kun pilven
reuna tuli eteen. Tyttö aikoi hypätä toiselle pilvelle, mutta Sakari
sai hänen hameenhelmastaan kiinni. Molemmat kaatuivat ja olivat vähällä
pudota pilven reunalta alas. Kun he taas varmasti istuivat pilven
pielellä, alkoi Sakari purkaa tytölle kiukkuaan:

— Vai sinä sillä tavoin karkaat. Sainpas sinut kiinni. Ja nyt anna heti
paikalla vakkasi tänne.

Tyttö oli niin säikähdyksissään, ettei osannut mitään tehdä, mutta
Sakari otti hänen vakkansa ja alkoi siitä ajaa konttiinsa villoja niin
paljon kuin ehti ja ennätti. Ja koko ajan torui Sakari tyttöä:

— Onko tämä nyt laitaa, sanoi hän. Tässä saa tänne asti kavuta hakemaan
karhun aineksia, kun te naisväki hoidatte niin huonosti asianne. Olkoon
tämä kuitenkin vielä tällä kertaa anteeksi annettu, mutta muistakin,
että se on viimeinen kerta. Jollet tästälähin muista, mikä on työsi,
niin siitä seuraa sinulle vielä pahoja.

Kontti oli täynnä viiloja, ja Sakari läksi paluumatkalle. Hän löysi
tikapuunsa ja alkoi kavuta alas. Se kävi helpommin ja nopeammin kuin
ylöspäin kapuaminen.

Oli ollut aivan tyyni ilma, jotenka pilvet eivät olleet lainkaan
liikkuneet, ja niin tuli Sakari samalle kohtaa maan päälle kuin mistä
hän oli lähtenyt. Lopulta oli hänellä niin kova kiire, että hän astui
huolimattomasti viimeiselle pienalle ja tulla romahti Tapion ja
Mielikin eteen.

— Oho, sanoi Sakari noustessaan istumaan. Päivää, tässä sitä nyt ollaan
ja kontti on villoja täynnä! Mitäs näillä nyt tehdään?

Mielikki otti kontin ja läksi Sakarin kanssa järven rannalle. Täällä
hän otti villat syliinsä ja kahlasi niin loitolle, että vesi ulottui
vyötäröisiin asti. Siellä hän villat huuhteli ja jakoi ne useaksi
kääröksi. Kun hän jälleen kahlasi rannalle, oli Mielikillä kahdeksan
tuollaista villakääröä helmassaan. Vaahterapuusta sai Sakari nyt
veistää kahdeksan pientä kätkyttä. Niihin Mielikki laski villakääröt,
ja yhdessä Sakarin kanssa hän kantoi ne syvälle metsään. Siellä oli
suuri, korkea kuusi. Sen oksiin sitoi Mielikki kätkyeet riippumaan ja
sanoi Sakarille:

— Nyt sinä saat ruveta niitä liekuttamaan.

— Mitä, teetkö sinä minusta lapsenpiian?

— Kun itse toit villat taivaasta, niin saat itse karhunpennut
hoitaakin. Istu nyt tuohon kuusen juurelle liekuttamaan.

— Kahdeksaa kätkyttä yht'aikaa. Se on liian vaivaloista, sanoi Sakari.

— Oma syysi. Mitä toit niin paljon villoja, sanoi Mielikki. Kaikki ne
ovat hoidettavat.

— Ja pitääkö minun aina istua niiden ääressä? kysyi Sakari.

— Ei sinun tuulella tarvitse, silloin ne heiluvat itsestään, mutta
tyynellä sinun täytyy se tehdä.

Sakaria tämä tällainen homma koko lailla harmitti, mutta kun hän kerran
oli työhön ryhtynyt, niin päätti hän sen loppuun asti suorittaa. Ilma
oli aivan tyyni ja hän sai siis heti ryhtyä toimeensa. Hän mietti
päänsä ympäri, miten hän noita kahdeksaa kuusen oksista riippuvaa
kehtoa paraiten voisi liekuttaa. Keksipä hän keinon, punoi pajuiset
köydet, jotka hän sitoi kuusen oksiin. Itse istui hän kuusen juurelle
ja yht'aikaa veti noista köysistä, jolloin oksat ja niiden mukana
kehdot painuivat alas. Sitten hän jälleen hellitti köysiä, jolloin
oksat nousivat ylös. Näin saattoi hän yht'aikaa liekuttaa kaikkia
kehtoja. Kauniit peitot pani Mielikki pikku kehtojen päälle ja läksi.

Sakari istui kuusen juurella ja liekutti. Hänen tuli nälkä, kontti oli
tyhjä, eikä ruokaa ollut mistään saatavissa. Teki mieli jättää koko
homma ja mennä kotia, mutta kun hän kerran oli päättänyt loppuun asti
tehdä työnsä, niin istui hän paikoillaan odotellen tuulta, jolloin
kehdot itsestään kiikkuisivat ja hän pääsisi lepäämään. Illalla
nousikin tuulen viima, ja mielihyvillään meni Sakari kotiaan.

Ilo oli suuri hänen palatessaan, sillä hänen muijansa ei ollut
enää odottanutkaan miestään näkevänsä. Sakari söi nälissään oikein
runsaasti, Muijansa monista kysymyksistä huolimatta ei Sakari kertonut
mitään matkastaan, häntä hävetti sittenkin tuo liekuttaminen.

Usein oli tyyniä ilmoja, ja silloin Sakari aina sai istua karhuja
liekuttamassa. Hän istui kuusen juurella ja lauleli hiljaa:

    Otsoseni, lintuseni,
    Mesikynsi metsoseni,
    Tehkämme sulat sovinnot,
    Rajarauhat rapsakamme
    Eleäksemme ehosti,
    Kesän kaiken kaunihisti.

Pian karhunpojat varttuivat ja tahtoivat tulla pois kätkyeistä. Eräänä
kesäpäivänä tuli Mielikki, otti kaikki pennut syliinsä ja laittoi
niille hampaat suuhun ja kynnet käpäliin kultaisen kuusen kauniista
havuista. Sitten hän vannotti pentuja olemaan tekemättä mitään pahaa.

Sinne Sakari jätti karhut metsään ja läksi kotiaan. Mutta karhut
olivat jo niin tottuneet Sakariin, että ne eräänä päivänä tulla
tallustelivat Sakarin pihamaalle. Ja hänen luokseen ne jäivätkin, ja
Sakari kulki kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin näitä kesyjä
karhujaan näyttämässä. Kun niitä oli ihminen liekuttanut, niin olivat
ne kadottaneet kaiken petomaisuutensa.

Ja Sakari ansaitsi paljon rahaa ja eli rikkaana miehenä kuolemaansa
asti.

Sen pituinen se.




TURJAN AKKA JA HÄNEN NELJÄ RENKIÄÄN


Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki ihmiset olivat yhtäläisiä ja
jolloin kaikki oli mahdollista.

Turjan akka, väkäleuka, pitkäsormi, koukkupolvi ja mulkosilmä oli
palkannut itselleen neljä renkiä. Ne olivat tasaisia, hiljaisia
työntekijöitä. Turjan akka oli kaikissa puuhissaan rivakka ja sen
vuoksi hän oli hiukan tyytymätön näihin miehiin, jotka joka työssä
olivat samanlaisia. Eihän se sellainen käynyt laatuun. Kun voimaa
tarvittiin, niin ei kukaan ollut heistä kyllin väkevä, kun kaivattiin
nokkeluutta, niin olivat he kaikki yhtä kömpelöitä, kun kysyttiin
kekseliäisyyttä, niin olivat he kaikki yhtä tyhmiä, ja kun rohkeus
olisi ollut paikallaan, niin olivat he kaikki yhtä epäröiviä.

Turjan akan mielestä ei tällaisella työväellä voinut päästä puusta
pitkään. Hän mietti ja tuumi ja pyöritti päätään. Luontoa täytyi
jotenkin parantaa, jos hän aikoi saada työmiehistään kunnollisia ja
joka työhön sopivia. Akka tiesi, että siellä ihmisen pääkopan sisällä
se luonnonlaatu oli, siellä oli aineita, joista riippui se, millainen
kukin oli. Kun nämä ainekset uusisi, niin eiköhän jotenkin saisi miehiä
muuttumaan.

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki oli mahdollista.

Turjan akka ryhtyi toimeensa. Hän nouti padan ja pani siihen
kaikenlaisia aineksia. Hän pani sinne multaa ja pieniä kiviä, pani
savea, kirkasta lähdevettä ja koivunmahlaa, pani käärmeen myrkkyä ja
palavia hiiliä.

Ja hän hämmensi ja hämmensi pataansa, mutta nuo ainekset eivät ottaneet
sekaantuakseen.

— Sepä kummaa, ajatteli hän, ovathan ihmiset niin usein päästään
sekaisin, miksi eivät nämä ainekset sekaannu? ajatteli hän.

Akan hommatessa patansa ääressä olivat miehet laskeutuneet
ruokalevolle. Käyttääkseen hyväkseen heidän untaan hiipi akka heidän
luokseen ja nosti kunkin päälaen pois. Akka otti kauhalla pään sisustan
pois, pisteli aivan kuin puuroa vadista. Sen tehtyään hän alkoi jälleen
hämmentää pataansa, mutta ainekset eivät vain sekaantuneet.

— En minä tässä joudu iänkaiken sekoittelemaan, ajatteli hän. Parasta
on kun heti täytän päät. Menkööt ainekset siellä sekaisin.

Ja hän alkoi ammentaa padastaan miesten tyhjiin pääkoppiin täytettä,
Ensimäisen miehen päähän hän pani multaa ja pieniä kiviä, ja tuppasi
mullat ja kivet kovalle. Sitten sulki hän pääkopan, naputtipa vielä
päälle ja sanoi:

— Kova on, hyvin kova! kyllä se pää kestää vaikka mitä.

Toisen miehen pään hän pani savea täyteen. Suljettuaan sen hän
tunnusteli sitä ja sanoi:

— Ei tämä ole yhtä kova, mutta täynnä sekin on.

Kolmannen miehen päähän hän kaasi padasta lähdeveden ja mahlan. Se ei
tullut aivan täyteen, mutta, kun neljännellekin oli jotain säästettävä,
ei akka uskaltanut sen enempää sinne panna. Pään sisässä ainekset
loiskuivat niin omituisesti. Akka arveli:

— Ei siitä tainnut tulla aivan luotettavaa, mutta kaunis ja iloinen on
sen pään sisältö. Saa kelvata sellaisenaan.

Neljännen päähän ei enää ollut jälellä muuta kuin käärmeen myrkkyä ja
tulisia hiiliä, hiukan mullan rippuloita, mahlan ja lähdeveden loppuja.
Akka kaasi kaikki padastaan aivan pohjaa myöten, joutuipa padan
nokeakin hiukan muiden ainesten joukossa pään sisään. Suljettuaan pään
akka arveli:

— Taisi siitä tulla merkillinen yhdistys. Hillitseeköhän sitä sellaista
miestä enää millään?

Nyt akka halusi tietää, millaisiksi miehet olivat muuttuneet ja herätti
heidät. Hän ravisti ensimäistä, ravisti useampaan kertaan, mies vain
nukkui ja kuorsasi. Vihdoin viimein mies avasi silmänsä ja sanoi:

— Hä?

— Etkö siitä jo nouse, sanoi akka.

— Mä? vastasi mies. Ja mies nousi hitaasti, oikoi jäseniään ja alkoi
astella työhönsä. Akka koetti ottaa selkoa siitä, millaiseksi mies oli
muuttunut, mutta mies oli harvapuheinen ja vastasi aina vain hä? ja mä.

— Kylläpä tuli yksitotinen ja juro siitä miehestä, arveli akka. Eihän
se puhu eikä pukahda, ja aina on sillä ensimäisenä sanana tuo: hä?
Ja sitten se sanoo aina: mä. Enhän minä tiedä, miksi minä sellaista
kutsuisin. Olkoon Hämäläinen

Ja akka herätti toisen. Tämä, jonka pää oli savesta nousi kyllä
vikkelästi, mutta työhön sillä ei ollut kiirettä, hän vain lasketteli
sukkeluuksia, nauroi ja oli hyvällä tuulella.

— Taisipa tulla liian pehmeäluontoinen, arveli akka. Mutta hauska
ja hupaisa se on, vaikka onkin laiska. Ja sanasutkaus sillä on aina
valmiina. Taitaa olla vuoroin kova, vuoroin pehmeä kuin savi. Annanpa
tuolle nimeksi Savolainen.

Kolmas oli herätessään hyvin hilpeä, lauloi ja tanssi ja kun se lauloi,
niin olivat sen sanat kuin keväistä mahlaa, ja kun se tanssi, niin
olivat sen askeleet kepeitä kuin karjalla keväällä.

— Tuo ei taida työstä paljoakaan välittää, arveli akka, mutta kauniisti
se puhuu ja laulaa ja reippaasti se tanssii. Se lähdevesi kai siellä
sisällä pulppuelee.

Samassa hyppäsi vasikka korkealle laitumella ja mies tanssi sen jälestä
työhönsä.

— Sepä on oikea Karjalainen, tuumi akka.

Kun hän neljännen herätti, niin tämä hyppäsi heti korkealle ilmaan ja
huusi:

— Hih!

Kylläpä se oli kiivas, mutta samalla reilu mies. Se oli vihainen,
jos vain väitti sitä vastaan ja karkasi heti puukko kädessä toisen
kimppuun. Levoton se oli ja suurisuinen, kerskaileva ja kade, mutta
urhoollinen ja rohkea menemään vaikka minne.

— Taisipa niistä pohjasakoista tulla oikea miesten mies, sellainen,
jota kukaan ei komenna, ajatteli akka.

Ja kun mies oli saanut padan pohjimmaiset ainekset, kutsui akka häntä
Pohjalaiseksi.

Akka oli näihin neljään renkiinsä tyytyväinen. Hämäläinen ei paljoa
puhunut, mutta oli sen sijaan tavattoman ahkera raatamaan, jaksoi olla
työssä aamusta iltaan. Ja luotettava hän oli. Mitä hän kerran lupasi,
sen hän pitikin. Ja maata hän rakasti ja viljeli sitä uutterasti. Kova
sen pää oli, ja itsepäinen se oli, mutta hyväsydäminen ja rauhallinen.
Savolainen oli hyvin epävakaa, vuoroin se raatoi ahkerasti, vuoroin
vain lörpötteli ja kertoi kaskujaan, mutta iloinen se oli, iloisempi
kaikkia muita. Karjalainen tanssi ja lauloi, teki työtä ja taas
lauloi. Ja kauniita lauluja se taisikin. Epäluotettava kuin vesi hän
oli lupauksissaan, mutta vieraanvarainen ja ystävällinen. Hän lauloi
iloistaan ja suruistaan ja rakasti metsää ja viljelemätöntä maata ja
viihtyi mieluimmin puiden ja lähteitten luona. Pohjalainen oli oikea
huimapää, tulinen ja kiivas, mutta suora ja rehellinen. Häntä täytyi
pelätä ja rakastaa.

Hän se ensimäisenä läksi akan luota omille teilleen, uhkailipa vielä
mennessään ja häristi puukkoaan. Karjalainen livahti salaa pois eräänä
pimeänä yönä vieden akan kultiakin mukanaan. Savolainen laverteli niin,
että akka ajoi hänet luotaan. Hämäläinen heitti eräänä päivänä kuokan
kädestään ja sanoi:

— Nyt sitä mennään!

Akka tarrasi häneen kiinni, mutta Hämäläinen ravisti hänet kimpustaan
pois ja meni, eikä palannut enää koskaan Turjan akan luo.

Sen pituinen se.




TUURI TULENTUOJA


Siitä on kauan, hyvin kauan sitten, kun suuren salon sisässä asui
pieni kyläkunta. Siinä he sovussa viljelivät maata, kalastivat ja
metsästivät. Eivät he laisinkaan välittäneet siitä, oliko maailmassa
muita ihmisiä kuin he, niin syvällä salon sisässä he oleksivat, niin
laajat olivat metsät heidän ympärillään. Heidän esi-isänsä olivat
kertoneet muuallakin olevan ihmisasuntoja, mutta kun he yksinäisessä
kylässään tulivat hyvin toimeen, niin mitä he suotta olisivat niitä
etsineet.

Kylän arvokkain mies ja kaikkien johtaja oli Tuuri, lyhyt ukon
junttare. Hän osasi kaikessa olla oikeudenmukainen ja samalla ankara.
Hänen talossaan hoidettiin ja varjeltiin koko kylän pyhintä aarretta,
ja se oli tuli. Kerran oli salama iskenyt suureen lahoon honkaan ja
siinä kytenyt. Ihmiset oppivat piankin käyttämään tulta palvelijanaan,
eivätkä he enää, kerran siihen totuttuaan, olisi voineet ilman sitä
toimeen tullakaan.

Tuurin talossa varjeltiin tulta sammumasta. Avoimella liedellä se paloi
päivät ja yöksi se peitettiin kytemään, jotta aamulla puhaltamalla se
saataisiin jälleen loimuamaan.

Eräänä päivänä ropsahti taivaasta oikea rankkasade jota kesti monta
monituista päivää ja yhä vain sen voima kasvoi. Tuuli vinkui vimmatusti
ja vettä tuli taivaasta kuin kaatamalla. Vesi tuli asumuksiinkin ja
sammutti tulet. Tuurin talossa se vielä oli olemassa.

Vesi on aina ollut tulen vihollinen, niin nytkin. Eräänä yönä myrsky
riuhtaisi osan Tuurin pirtin kattoa pois ja samassa satoi vettä
lieteen ja sammutti tulen. Sen tehtyään näytti sade saaneen kyllikseen
raivostaan, sillä seuraavana päivänä oli kaunis ilma.

Kylän asukkaat olivat iloisia sateen taukoamisesta, mutta suuri suru
syntyi, kun kuultiin tulen sammuneen. Uutta oli saatava. Mutta mistä?
Kukaan ei tietänyt muista ihmisasunnoista, ja siellä yksinäisyydessä
asuessaan eivät he olleet oppineet tuluksiakaan käyttämään. Eihän
heillä ollut koko kylässä raudankappalettakaan, joka tuluksiin olisi
tarvittu, vaan kaikki työkalutkin olivat kivestä hiottuja.

Tuuri oli hyvin synkällä tuulella. Tuli oli ollut hänen hoidettavanaan,
siis hänen oli se hankittava takaisinkin, hankittava mistä tahansa
ja vaikka miten tahansa, vaikka mentävä taivaaseen, josta se salaman
muodossa oli tullutkin.

Kun tulta ei ollut, ei ruokaa voitu keittää, ja se Tuurin eniten pisti
vihaksi. Kylmä ja keittämätön ruoka, eihän se miltään maistunut.
Aterioidessaan heitti Tuuri lusikan kädestään ja sanoi:

— Tulta minä tahdon, vaikka mikä olisi!

Tuurin koko perhe katsoi silmät pystyssä isäntään, kun tämä pani lakin
päähänsä ja läksi tuvasta.

— Ei se mies ennen palaa kuin sillä on tuli käsissään, sanoi Tuurin
emäntä. Kyllä minä hänen itsepäisyytensä tunnen.

Synkkänä läksi Tuuri kylästä ja asteli korkealle vuorelle.

— Sieltä kai helpommin pääsee taivaaseen, ajatteli hän.

Mutta vuorelle päästyään olikin taivas hänestä yhtä kaukana kuin
laaksossakin.

— Jos olisi ihmisellä edes siivet, niin voisi räpytellä ylöspäin,
arveli hän. Mutta minnekäs tällainen tallukka ilman niitä pääsee.

Kuten aina sateen jälkeen, niin oli ilmassa nytkin kaunis sateenkaari.
Tuuri katseli sitä ja tuumi:

— Kestäisiköhän tuo, jos sitä myöten lähtisi kapuamaan? Ja jos
kestäisikin, niin millä sen kiinni saisi?

Mutta eipä aikaakaan, niin läheni sateenkaari.

— Jos se tästä ohi vain menee, niin kiinni minä siihen tarraan, päätti
Tuuri.

Kaari läheni lähenemistään. Sen alapää sipaisi vuoren harjaa. Jo oli se
Tuurin lähellä. Silloin Tuuri sylkäisi käsiinsä ja ropsis! oli hän jo
kaaressa kynsin kiinni, kietoi vielä koipensakin sen ympärille.

— Tästä en heltiä enää, huusi hän, vaan ylös minä kapuan.

Ilman Ukko kuljetteli sateenkaartaan. Äkkiä tunsi hän siinä painon.

— Oho, sanoi hän, mikä siellä minun kaareni päässä nyt vikuroitsee?
Pahat pojat varmaankin!

Hän nykäisi kaarta.

— Eiköhän tuo paino pudonne, kun nostan kaarta korkeammalle, arveli
Ukko.

Hän nosti, mutta paino ei pudonnutkaan.

— No, jo nyt tuli ihme ja kumma, sanoi Ukko. Täytyy kai tässä vetää
koko kaari kotia.

Ilman Ukko oli kiukuissaan, sillä hän laski sateenkaaren imemään vettä
taivaaseen, kun niin paljon oli sieltä sitä laskettu pois. Hän kiskoi
ja kiskoi ja Tuuri piti kynsin, hampain ja koivin kaaresta kiinni. Ja
kaari nousi nousemistaan ja lopulta tuli Tuurikin Ilman Ukon eteen.

— Päivää, huusi Tuuri. Terveisiä meidän kylästä!

— Mikä merkillinen otus sinä olet? kysyi Ukko.

— Se Tuuri minä olen.

— Ja mitä sinä minun kaareeni tarraat kiinni?

— Olipa asiaa tänne yläilmoihin.

— Mitä asiaa?

— Minä tulin hakemaan tulta, kun se meidän kylän tuli sammui.

— En minä ole mikään sinun tulesi hankkija.

— Elä, elä puhu noin, sanoi Tuuri. Sinä sammutit minun tuleni ja saat
antaa uutta sijaan, Kuka vahingon saa aikaan, hän sen korvatkoonkin.

— Elä puhu joutavia, huusi Ukko.

— Minä en koskaan puhu joutavia, vaan aina asioita, tiuskasi Tuuri.
Mutta sinä tässä olet joutavia tehnyt. Anna heti paikalla minulle tulta.

— Minä heitän sinut alas taivaasta, jollet puhu siivommin.

— Ei minulla ole aikaa olla siivo puheissani, sanoi Tuuri, kun en saa
edes keitettyä ruokaakaan. Enkä minä täältä aio lähteä ennenkuin annat
minulle tulta.

— Ei minulla ole tulta valmiina.

— Jollei ole, niin valmista, kyllä minä odotan, sanoi Tuuri.

Ja niin kauan Tuuri pyytää jankkasi, että Ilman Ukko otti miekkansa,
tuon suuren ja tuliteräisen, ja iski sillä polveensa. Siitä leimahti
kipinä.

— No siinähän se on! huudahti Tuuri. Annahan se tänne, niin vien sen
kotikylään.

— Ei se vielä sellaista matkaa kestä, selitti Ilman Ukko. Sitä on ensin
hoidettava ja vaalittava.

Ja Tuuri sai jäädä taivaaseen vielä pitkäksi aikaa odottamaan, kunnes
tuli olisi kehittynyt kyllin voimakkaaksi. Tuli pantiin pieneen
kätkyeeseen ja siinä sitä liekuteltiin. Jota isommaksi se varttui,
sitä selvemmin huomasi, miten se sai lapsen muodon. Kylläpä se oli
merkillinen lapsi! Siellä se kehdossaan rimpuili niin, että peloitti,
ei tahtonut mitenkään pysyä alallaan, vaan liekahteli sinne ja tänne ja
oli tavan takaa putoamaisillaan pois.

Alkupäivinä Tuuri pysytteli pilvillä, mutta jota selkeämmäksi taivas
tuli, sitä vaikeammaksi tuli hänen olla. Ei ollut muuta keinoa kuin
sitoa suuret siivet ja pyrstö Tuurin ruumiiseen kiinni. Hävetti Tuuria
koko lailla tämä hänen uusi muotonsa, varsinkin se pyrstö, mutta
eihän muuta neuvoa ollut edessä. Ja nyt hän lentää räpytteli pilveltä
toiselle. Oli se lento kuin kanan lentoa. Ensiksi sai hän juosta vähän
matkaa saadakseen vauhtia, ennenkuin uskalsi antautua siipien varaan,
ja vain lyhyet välimatkat hän pääsi kerrallaan.

Ilman tyttärien kanssa hän hoiteli tulta, joka nopeasti varttui. Ja
tuo omituinen olento kiintyi kovasti Tuuriin, ja oli aina silloin
rauhallisempi, kun hän oli sitä liekuttamassa.

Tulipa vihdoin päivä, jona Tuuri sai lähteä kotiaan. Kehto kainalossaan
hän lentää räpytteli pilveltä pilvelle kurkistellen tuon tuostakin
maata kohden löytääkseen oman kotinsa. Jo näkyi se. Tuuri, joka ei
millään ehdolla tahtonut siipiolentona mennä maan päälle, riisui
lentovehkeensä pois. Ilman tytöt antoivat hänelle köyden, jota myöten
hän saisi kavuta alas. Sanottuaan hyvästit neitosille läksi Tuuri
laskeutumaan maata kohden kehto kainalossaan. Yhä lähemmäksi kotiaan
hän tuli, jo näkyi oman tuvan katto, jo oli hän sen kohdalla. Mutta
silloin hän huomasi köyden loppuneen. Hän piteli sen päästä kiinni
ja mietti, miten hän pääsisi katolleen. Pari syltä vain oli häntä
eroittamassa siitä.

— En minä tähän voi jäädä riippumaan maan ja taivaan välille, arveli
Tuuri ja hyppäsi kehto kainalossa alas.

Mutta katto ei kestänytkään hänen painoaan, se petti, ja Tuuri tulla
romahti omaan tupaansa. Kehto kaatui ja tuli pääsi valloilleen.
Arvaahan, mitä siitä syntyi. Koko rakennus oli tuossa tuokiossa
ilmitulessa, ja ihmiset saivat kiireimmän kautta juosta pakoon. Ja
tuli levisi, ja kohta oli koko kylä ilmiliekissä. Kaikki kyläläiset,
Tuuri etunenässä, läksivät pakoon. He olivat jo päässeet jonkun matkaa
ja luulivat jo olevansa turvassa, kun tuli alkoikin heitä seurata.
Tulilapsi oli riehunut aikansa kylässä ja sitten sen tuli Tuuria ikävä
ja se läksi jälestä juoksemaan. Ja missä se juoksi, siellä syttyi metsä
palamaan. Mutta tulilapsi ei ymmärtänyt mitään pahaa tehneensä, se
juoksi vain eteenpäin saadakseen Tuurin kiinni. Koko metsä oli yhtenä
suurena roimuna.

Tuuri ja kyläläiset juoksivat henki kurkussa eteenpäin. He pääsivät
Alue-järven rantaan ja alkoivat vimmatusti soutaa.

Tulilapsi näki sen, seisoskeli hetkisen rannalla ja hyppäsi sitten
veteen. Koko järvi kiehui ja kuohui, sihisi ja pihisi, ja laineet
löivät korkealle.

Tuuri joukkoineen pääsi onnellisesti toiselle rannalle. Tulilapsi näki
sen ja alkoi yhä kiivaammin piestä järveä. Höyrynä nousi vesi ilmaan,
ja lopulta oli koko järvi aivan kuiva, ja kalat viruivat paistettuina
sen pohjalla. Silloin tulilapsi juoksi järven pohjaa myöten, sytytti
vastaisenkin rannan tuleen ja juoksi sinnepäin, jonne oli nähnyt Tuurin
katoavan.

Suuren suuret alueet metsää paloivat poroksi. Vihdoin alkoi rankasti
sataa, ja tulilapsen täytyi piiloutua kiven koloon.

Siellä se nyt istui elättäen itseään muutamilla kuivilla lepänoksilla.
Ja kauan kesti sadetta, niin kauan, että metsänpalo sammui ja
Alue-järvi täyttyi uudelleen.

Aivan märkänä vaelsi Tuuri kyläläisilleen etsimässä eikö minnekään
olisi jäänyt pientä kipinää. Kiven kolosta Tuuri löysi tulilapsen, ja
molempien ilo oli suuri.

Tuuri rakensi uuden tuvan itselleen, ja siellä liedellä tulilapsi
istui. Sen ei tehnyt mieli lähteä pois, sillä Tuuri piti sitä hyvänä.
Hän etsi metsästä oikein pihkaisia puita, halkoi ne päreiksi ja leikki
niillä tulilapsen kanssa. Tuuri härnäsi päreellä lasta ja se sähisten
tarttui siihen, sai lopulta päreen käsiinsä ja poltti sen kokonaan. Ja
Tuuri alkoi leikin uudella päreellä, ja näin he kahden istuivat pitkät
päivät yhdessä leikkien, eikä tulilapsen tehnyt mieli lähteä Tuurin
luota pois.

Ja naapurit kuljettivat päreillä tulta toisiin tupiin, mutta itse
tulilapsi pysyi Tuurin tuvan liedellä.

Sen pituinen se.




POIKA, JOKA KUULI METSÄN PUHUVAN


Olipa kerran pieni poika, Ranssu oli hänen nimensä, lapsi, jonka ei
koskaan kuultu nauravan, mutta jonka huulilla aina oli niin kaunis
hymy, että jokainen hänet nähdessään heti tuli iloiselle mielelle.
Ja kun katsoi häntä silmiin, niin tulivat aikuiset ujoiksi, sillä
he tunsivat aivan kuin tuo pikku poika olisi lukenut, mitä heidän
sielussaan liikkui. Ja kun aikuisilla usein on huonoja ajatuksia, niin
siksi he häpesivät ja tulivat ujoiksi.

Pitipä kerran eräs lempeä ja lapsia rakastava mies pikku Ranssua
polvellaan ja puheli hänelle. Häneltä poika uskalsi kysellä sitä, mitä
hän usein oli mietiskellyt löytämättä selitystä ajatuksilleen.

Miksi vain ihmiset ovat saaneet puhelahjan? kysyi hän. Miksi eivät puut
osaa puhua? Nehän näkevät ja kuulevat niin paljon.

— Oletko sinä varma siitä, että ne eivät puhu keskenään? vastasi mies.

— Mutta miksi ne eivät minulle puhu? Minä olen usein kysynyt, mutta ne
eivät vastaa.

— Ehkä et ole oikealla tavalla kysynyt. Kyllä ne sille vastaavat,
joka niitä oikein rakastaa, ja osaa niiden kanssa puhella. Tiedätkö,
kauan, kauan sitten oli mies, joka sen osasi. Hänen nimensä oli Ranssu
niinkuin sinunkin.

— Aivanko ihan Ranssu?

— Hänen oikea nimensä oli Fransiskus, Frans, ja siitähän sinunkin
nimesi on tullut. Siis sama nimi oli hänellä kuin sinullakin. Ja hän
kuuli kaiken luonnossa puhuvan, puiden, lintujen ja eläimien. Ja kun
hän niin paljon rakasti luontoa, niin saarnasikin hän sille, ja puiden
humina taukosi ja linnut kerääntyivät häntä kuulemaan. Ja niin hyvä hän
oli, että häntä kutsuttiin Pyhäksi.

Ranssun silmät suurenivat ja hän katsoi kauan mieheen sanaakaan
sanomatta. Sitten alkoi hän hymyillä, ja se hymy kirkasti hänen
kasvonsa. Hän laskeutui miehen polvelta alas ja läksi metsään
juoksemaan.

— Minäkin tahdon kuulla puiden puhuvan, sanoi hän itsekseen.

Kun hän saapui metsään seisahtui hän neuvottomana. Puut humisivat,
mutta hän ei ymmärtänyt mitään.

Hän kumarsi puille. Ei mitään muuta vastausta kuin huminaa. Hän
yskäisi. Kaiku vain vastasi siihen.

— Täytyy kai kääntyä jonkun erityisen puun puoleen, arveli Ranssu.
Mutta minkä puoleen, kun niitä on niin monta? Hän katseli ympärilleen,
kaikki puut näyttivät niin juhlallisilta, että häntä pelotti niitä
lähestyä kysymyksillään.

Hän näki männyn, joka jostain syystä oli kasvanut vialliseksi. Sen
runko vääntyi sinne ja tänne, eikä se ollut niin ylpeän ja juhlallisen
näköinen kuin muut puut.

— Kysynpä tuolta, arveli Ranssu ja lähestyi mäntyä.

Hän tarttui erääseen sen oksaan ja ravisti.

— Päivää, mitä kuuluu?

— Rrrrr! ratisi vanha mänty.

— Jokohan se puhui, arveli Ranssu ja ravisti uudelleen.

— Rrrrr! Mitä sinä minusta tahdot? kysyi vanha mänty.

— Osaatko sinä puhua? huudahti Ranssu.

— Mitä varten sitten oksaani ravistelet ja kanssani puhelet, jollet
tahdo kuulla minun puhuvan? vastasi mänty.

— Näin minä sinua rutistan, sanoi Ranssu iloissaan ja kietoi molemmat
käsivartensa männyn ympärille.

— Rutista vain, sanoi mänty. Hyvää se tekeekin, kun ihmislapsi minuun
koskee. Sinä oletkin ensimäinen, joka siten tekee.

— Miksei kukaan ennen minua ole sitä tehnyt?

— Kun minä olen rumin kaikista männyistä.

— Mutta sinähän osaat puhua, jota muut eivät osaa. Vai osaavatko ne?

— Eivät niin hyvin kuin minä, sillä minä olen vanhin ja viisain.

— Kuinka vanha sinä olet?

— Hyvin vanha, niin vanha, etten enää itsekään muista. Minä olen niitä
ensimäisiä mäntyjä, jotka kasvoivat suden karvoista.

— Nyt sinä koetat minua pettää, sanoi Ranssu. Ethän sinä ole voinut
kasvaa suden karvoista.

— Olen kuin olenkin, väitti mänty. Se tapahtui näin. Susi juoksi jäätä
myöten, ja sen karvoja putosi jäälle. Kati, kaunis ja nuori neito,
kokosi karvat ja istutti ne maahan, siitä minä sitten kohosin. Se oli
samaan aikaan, kun Tuonen poika kalastaessaan sai suuren hauin, jonka
hän keitti, ja jonka hampaista kuusi kasvoi. Se kuusi on jo aikoja
sitten kuollut. Se ei ollut niin lujaa ainesta kuin minä.

— Mutta mistä muut männyt ja kuuset tulivat? Eihän niitä suden karvoja
eikä hauin hampaita olisi niin paljoa riittänyt kuin maailmassa on
havupuita.

— Minun ja kuusen kävyistä varisi siemeniä, ja ne kokosi Sampsa, Tapion
poika. Hän pani minun siemeneni näädännahkaiseen pussiin ja kesäoravan
koiven sisään kuusen siemeniä. Sitten läksi hän kylvämään pitkin maita,
Ja kyllä hän onkin laajalti kylvänyt!

— On ollut siinä työtä, arveli Ranssu.

— On siinä ollut.

— Hänkö ne kaikki muutkin puut on kylvänyt, pajut, katajat, lepät,
koivut ja monet muut?

— Hän. Mutta niistä ei kannata puhua, ne ovat niitä huonompia puita.

— Miksi ne ovat huonompia?

— Siksi, että ne usein etsivät omaa hyötyään. Esimerkiksi leppä.
Katsohan, millainen leppä on. Se etsii itselleen hedelmällisimmän ja
kosteimman maan, sen kaikkein paraimman. Mutta tuleeko siitä koskaan
kunnollista puuta? Eihän se osaa edes suoraan kasvaakaan, vaan
ojentelee oksiaan sinne ja tänne. Ja jota vanhemmaksi se tulee, sitä
lahompi se on. Se on aivan kuin ihmiset, jotka aina ajattelevat vain
omaa itseään, nekin saavat lopulta huonon sydämen. Toista on honka.
Minä kyllä olen käyrä ja ruma, mutta minä iloitsen sukulaisistani.
Katsohan, millaisen temppelin niiden rungot muodostavat. Ei mikään muu
puu koko avarassa maailmassa ole niin kaunis kuin honka.

— Ei olekaan, huudahti Ranssu. Nyt minä ymmärrän, miten tuo kaimani,
tuo, jota Pyhäksi kutsutaan, ymmärsi metsän. Nyt minä vuorostani kerron
sinulle. Honka kasvaa kuivilla kankailla ja mäillä, missä muut puut
eivät viihdy, sillä se ei tahdo seisoa toisten tiellä. Se pyrkii yhä
korkeammalle, jotta tuulet saisivat puhaltaa ja katkoa kaikki kuivat
oksat pois. Kun minä kasvan suureksi, niin tahdon minäkin kasvaa
suoraksi ja korkeaksi kuin honka.

— Jos pääset kasvamaan, etkä jää käyräksi, kuten minä, sanoi honka.

— Mutta jos jään käyräksi, niin onhan sydämeni silloin lujempaa ja
kestävämpää ainesta kuin muilla. Ja osaanhan minä ainakin iloita
toisista puista, jotka ovat päässeet sinne ylös, minne minä en pääse.

Samassa lensi suuri kuningaskotka vanhan hongan latvaan.

— Asuuko tuo suuri lintu sinun latvassasi? kysyi Ranssu hongalta,

— Asuu. Se istahtaa toisten honkien latvaan, mutta minun latvaani se
tekee pesänsä, sillä vaikka olenkin tällainen käppyrä, niin kestää
latvani tuulet paremmin kuin solakammat puut, ja täällä voivat sen
poikaset olla turvassa.

Kauan istui Ranssu vanhan hongan juurella. Kun hän sieltä läksi niin
ymmärsi hän kaikkein puiden kielen. Ja hän näki puissa kuvan kaikista
tutuista ihmisistä ja tullessaan ihmisten seuraan hän ymmärsi niitä
paremmin kuin kukaan muu.

— Ihmiset ovat samanlaisia kuin puut, ajatteli hän. Ne ovat vain niin
levottomia, kun ovat saaneet jalat alleen. Sen vuoksi kai ne aina
katsovatkin maahan, eivätkä ylöspäin, jossa on niin avaraa, niin
suurta, niin kaunista ja niin ihmeellisen valoisaa. Kun minä tulen
suureksi, niin tahdon kasvaa sellaiseksi kuin honka on.

Sen pituinen se.




NIKOTIERA JA HETUKKA


Olipa kerran tyttö, jonka nimi oli Hetukka. Hän oli orpo, ja hänen
tätinsä oli hänet ottanut luokseen. Rikas oli täti, tavattoman rikas,
mutta ilkeä ja kovasydäminen. Hänellä oli kolme tytärtä, kolme laiskaa
ja rumaa tytärtä. Näiden piikana piti Hetukan olla, orjan tavoin heitä
palvella, ja lyönnit ja tylyt sanat olivat ainoat, mitä hänelle palkkaa
maksettiin. Sillä aikaa kun tädin tyttäret laiskoina istuskelivat,
söivät herkkuja ja odottelivat sulhasia, täytyi Hetukan toimittaa
kaikki talon askareet. Iloinen hän oli huolimatta huonosta kohtelusta,
niin iloinen, että kosijat hänet nähdessään unohtivat tädin tyttäret ja
mielistyivätkin häneen. Siitäpä ilkeitten sisarten kiukku kasvoi. He
pitivät häntä yhä kovemmassa työssä, jotta hän rasituksesta rumentuisi
ja kadottaisi iloisuutensa. Mutta kun Hetukka rakasti työtä, niin
tulikin hän päivä päivältä vain kauniimmaksi.

Silloin täti tyttärineen päätti toimittaa hänet hengiltä. He laittoivat
sellaisen loukun navetan ovelle, että Hetukan astuessa kynnykselle
suuri kivi putoaisi hänen päähänsä. Kun loukku oli valmis, käski
täti Hetukkaa, joka ei mitään pahaa aavistanut, menemään navettaan
lehmiä juottamaan. Hetukka teki työtä käskettyä ja meni navettaa
kohden. Kartanolla hän näki talon paraimman lehmän, joka oli navetasta
karannut. Hetukka ajoi sen edellään navettaan. Kun lehmä jalallaan
polkaisi kynnykseen, niin putosikin kivi sen päähän ja tappoi sen.

Silloin päätti täti tyttärineen polttaa Hetukan. Eräänä pimeänä yönä
hiipi täti saunaan, jonka lauteilla Hetukka nukkui, ja vei suuren
olkikuvon ja kantamuksellisen päreitä sinne. Hiljaa ja varovasti hän
liikkui, jotta Hetukka ei heräisi. Oven pönkäksi hän pani raskaan
hirren, jotta Hetukka ei pääsisi saunasta pakenemaan. Sisään mennessään
hän pani kepin oven ja pihtipielen väliin siten, että siihen jäi kyllin
suuri rako hänen pujahtaakseen pakoon. Täti kuulosteli, lauteilta ei
kuulunut hiiskaustakaan. Varmaankin Hetukka nukkui sikeästi, arveli
hän. Silloin hän sytytti oljet tuleen. Kiireesti hän koetti paeta
palavasta saunasta, mutta hädissään hän sattuikin koskemaan keppiin, ja
hirsi painoi oven kiinni. Siellä olikin täti itse palavassa saunassa.

Hetukka oli noussut yöllä karjaa katsomaan. Hän kuuli saunasta huutoa
ja riensi avuksi. Hän vieritti hirren saunan ovelta ja pelasti tädin,
jonka vaatteet jo olivat pahasti palaneet.

Sen sijaan, että olisi Hetukkaa kiittänyt, olikin täti vimmoissaan,
kun hänen surma-aikeensa näin oli epäonnistunut. Hän mietti vain uusia
keinoja, miten saisi hänet pois päiviltä.

Sattuipa tädin hyvä tuttava, Nikotiera niminen noita-akka tulemaan
taloon. Tälle täti myi Hetukan piiaksi.

Nöyränä seurasi Hetukka uutta emäntäänsä tietämättä, että täti oli
palkannut Nikotieran ottamaan hänet hengiltä.

Mökkirähjässään asui noita yhdeksän poikansa kanssa ja näiden
hoitajaksi hän asetti Hetukan. Kyllä tyttö piankin huomasi, että nuo
pojat olivat vaarallisia olentoja, sillä olivathan ne noidan lapsia.
Nikotiera otti milloin minkin pojan matkoilleen mukaansa, ja pian kulki
tieto siitä, että siihen taloon, jonne Nikotiera oli poikennut, oli
ilmestynyt vaikea tauti. Tästä oli Hetukka jo ennen noidan luo tuloaan
kuullut, ja kun hän nyt noita poikia lähemmin tarkasti, niin huomasi
hän, että ne olivatkin tauteja.

Heti ensimäisenä päivänä heitti noita Hetukan syliin yhden pojistaan ja
sanoi:

— Hoitele tuota!

Poika oli ilettävän näköinen, sen ruumis oli aivan täynnä rupia, joista
pahanhajuista visvaa valui. Hetukka arvasi, että tuon pojan hoitaminen
oli hänelle vaarallista, että nuo ruvet voivat siirtyä hänen ihoonsa.
Hän pesi ruumiinsa huolellisesti aamuin ja illoin ja noudatti kaikessa
mitä suurinta puhtautta. Ja siten hän, joka hoiteli ruttoa, tulikin
päivä päivältä vain yhä kauniimmaksi.

Nikotiera huomasi, että rutto ei Hetukkaan pystynytkään, ja antoi sen
vuoksi hänelle toisen pojan hoidokiksi. Tämä oli kalpea ja heikko
olento, joka tuon tuostakin sai jäseniinsä kovan kolotuksen ja
aina silloin surkeasti valitti. Tämä poika tahtoi aina olla moniin
vaippoihin käärittynä. Hetukka huomasi, että juuri tästä liiallisesta
lämpimästä johtuikin pojan tauti, jonka hän muihin istutti, peloittavan
kova jäsenten kolotus. Pianhan Hetukka sen vaaran vältti. Hän pesi
ruumiinsa usein kylmällä vedellä saadakseen sen karaistuksi ja niin hän
vaaratta saattoi sylissään kannella noidan pahasti parkuvaa penikkaa.

Nyt Nikotiera antoi Hetukan hoidettavaksi kolmannen poikansa, jonka
toinen poski oli kovasti pöhöttynyt ja jolla oli vihlova tuska
hampaissaan. Tällä pojalla oli oma kupposensa, josta se toisia pakoitti
juomaan. Se kupponen oli sellainen, että sen toinen laita oli aivan
kuuma ja toinen jääkylmä.

Mutta Hetukka keksi jokaista tautia vastaan keinot ja niin hän vaaratta
saattoi hoidella noidan sikiöitä. Ei mikään noista yhdeksästä taudista
tarttunut häneen.

Jo arveli täti ja jo luulivat hänen tyttärensä Hetukan kuolleen ja
tulivat Nikotieran mökille tätä ilosanomaa kuulemaan. Mutta kuka
voi kuvata heidän kiukkuaan, kun he Nikotieran mökille tullessaan
näkivätkin Hetukan entistään kauniimpana ja kukoistavampana. Siellä
kiukkuaan purkaessaan eivät he huomanneetkaan, miten noidan lapset
tulivat heidän luokseen ja koskettivat heihin. Mutta ei aikaakaan, niin
tunsivat he ruumiissaan joka paikassa kipua ja kolotusta. Surkeasti
parkuen, voivotellen, ähkien, huutaen ja valittaen he palasivat
kotiaan, ja kaikki yhdeksän tautia oli heidän ruumiissaan.

— Jollei sauna, viina ja terva auta, niin sitten on kuolema tulossa,
sanoi täti tyttärilleen.

He lämmittivät saunan oikein tulikuumaksi ja valmistautuivat kylpyyn.
Siinä hädissään he unohtivat lämmittää tervan, kuten olisi ollut
tehtävä, vaan astuivat kukin vuorostaan suureen tervatynnyriin, josta
he aivan mustina nousivat ylös ja kömpivät saunaan. Täällä oli suuri
lekkerillinen viinaa, ja siitä he ottivat nyt kelpo kulauksen. Mutta
kuumassa saunassa nousikin viina äkkiä heidän päähänsä, niin että he
hoipertelivat sinne ja tänne ja lopulta kaatuivat suureen vasuun, jossa
oli höyheniä. Höyhenet tarttuivat lujasti tervaan kiinni ja häpeissään
ja surkeasti huutaen pakenivat he metsään, jossa he yhä vieläkin huutaa
huhuilevat toisilleen. Näin muuttui ilkeä täti tyttärineen huuhkaimiksi.

Mutta Hetukka jäi suureen taloon asumaan. Ja kun hän tunsi
parannuskeinot kaikkia tauteja vastaan, niin tulivat kaikki apua
tarvitessaan hänen luokseen.

Sen pituinen se.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78866 ***