PÄIVÄKUMMUN PIDOT

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

HENRIK IBSEN

Suomentanut Aarni Kouta

Suomalaisen Kirjallisuuden Edistamisrahasto

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.

HENKILÖT.

BENGT GAUTINPOIKA, Päiväkummun isäntä.
MARGIT, hänen vaimonsa.
SIGNE, tämän sisar.
GUDMUND ALFINPOIKA, Margitin ja Signen serkku.
KNUT GÄSLING, kuninkaan vouti.
HÄGGEN EERIK, tämän ystävä.
RENKI.
TOINEN RENKI.
KUNINKAAN LÄHETTILÄS.
VANHA MIES.
PIIKA.
VIERAITA, HERROJA ja ROUVIA.
MIEHIÄ Knut Gäslingin saattueessa.
Päiväkummun miehiä ja piikoja.

Tapahtuu Päiväkummun kartanossa neljännellätoista vuosisadalla.

Upea sali. Ovi taka-alalla sekä molemmilla sivuseinillä. Etummaisena oikealla ulkoneva ikkuna, jossa pienet, pyöreät, lyijykehyksiset ruudut, ja ikkunan ääressä pöytä, jolla joukko naisen-koruja. Vasemmalla seinävierellä suurempi pöytä, jolla on hopeatuoppeja, pikareita ja juomasarvia. Taka-alan ovi johtaa avoimelle kuistille, jonka lävitse näkyy avara vuonomaisema.

BENGT GAUTINPOIKA, MARGIT ROUVA, KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK istuvat juomapöydän ääressä vasemmalla, Taka-alalla KNUTIN MIEHIÄ, mitkä istuen, mitkä seisoen; pari oluttuoppia kiertää heidän keskuudessaan. Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumina, jotka kutsuvat päiväjumalanpalvelukseen.

EERIK kohoaa pöydän ääressä. Ja nyt, muitta mutkitta, minkä vastauksen teiltä saan Knut Gäslingin puhemiehenä?

BENGT rauhattomasti vaimoonsa vilkuillen. Niin, minä — minä tuumin — (kun Margit vaikenee). Hm, Margit, lausuhan sinä ensiksi mielipiteesi.

MARGIT nousee. Herra Knut Gäsling, — olen kauan tiennyt, mitä Häggen Eerik äsken teistä puhui. Vallan hyvin tiedän, että polveudutte mainehikkaasta suvusta; teillä on suuret tilukset ja kosolta kultaa, ja meidän herramme kuningas on teille hyvin suosiollinen...

BENGT Knutille. Hyvin suosiollinen, — samat sanat sanon minäkin.

MARGIT. Eikä sisareni voisi varmastikaan valita itselleen parempaa puolisoa —

BENGT. Parempaa ei; aivan sitä samaa mieltä olen minäkin.

MARGIT. — kunhan vain muutoin saisitte hänet mieltymään itseenne.

BENGT hätääntyneesti ja puoliääneen. Mutta, — mutta, rakas vaimoni —

KNUT hypähtää pystyyn. Vai niin, Margit rouva! Te olette sitä mieltä, että sisarenne —?

BENGT yrittää rauhoittaa häntä. Ei, vartokaa, Knut Gäsling! Vartokaahan vähäisen! Ymmärtäkää oikein meidät.

MARGIT. Tokkopa minun sanani voivat loukata teitä. Minun sisarenihan tuntee teidät vain niiden laulujen perusteella, joita teistä on sepitetty, — eivätkä ne laulut kuulosta kauniilta säädyllisistä ihmisistä.

EERIK. No niin — totta kyllä — Knut Gäsling elää hiukan hurjasti ja hillittömästi. Mutta siinä suhteessa helposti tapahtuu muutos, kunhan hän saa emännän kartanoonsa.

KNUT. Ja pankaa visusti mieleenne tämä, rouva Margit. Siitä saattaa olla viikon päivät, kun olin juomingeissa Häggessä Eerikin luona, joka tässä seisoo. Olut oli väkevää; ja kun ilta oli tulossa, tein sen lupauksen, että ennen kuin vuosi on lopussaan, on Signe, kaunis sisarenne, oleva vaimoni. Milloinkaan ei tulla sanomaan Knut Gäslingistä, että hän ei ole pysynyt sanassaan. Senvuoksi älyätte itse, että teidän täytyy valita minut sisarenne puolisoksi — tapahtuipa se sitten mielisuosiolla tahi ei.

MARGIT.

KNUT harmistumisensa hilliten. Te osaatte hyvin valita sananne, Margit rouva. Totisesti — Teidän pitäisi olla pappi eikä miehenne vaimo.

BENGT. Oih, mitä siihen seikkaan tulee, niin osaisin minäkin —

KNUT kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta ottakaa tarkoin huomioonne, että jos asekuntoinen mies olisi puhunut minulle teidän laillanne, niin —

BENGT. Ei, mutta kuulkaahan nyt, Knut Gäsling, — teidän täytyy ymmärtää meitä!

KNUT kuten ennen. No niin, muitta mutkitta, hän totisesti olisi havainnut, että kirves käsissäni ei ole vaaraton, kuten äsken sanoitte.

BENGT hiljaa. Siinä sitä nyt ollaan! Margit, Margit, tämä ei pääty milloinkaan hyvin.

MARGIT Knutille. Te pyysitte rehellistä vastausta, ja sen myös saitte.

KNUT. Hyvä, hyvä; kysymyksen ollessa Teistä en minäkään tahdo ottaa asiaa niin tiukasti, Margit rouva; Te olette viisaampi kuin me kaikki muut yhteensä. Tässä käteni; — kenties Teillä oli täysi syy kaikkiin niihin teräviin sanoihin, jotka minulle lausuitte.

MARGIT. Nythän olette jo hyvällä alulla parantamaan itseänne. Ja kuulkaahan vielä sananen. Meillä on tänään pidot täällä Päiväkummussa.

KNUT. Pidot?

BENGT. Niin, herra Gäsling. Tietäkää, että on meidän hääpäivämme; tänään on kolme vuotta siitä, kun tulin Margit rouvan mieheksi.

MARGIT kärsimättömästi, keskeyttäen. Kuten sanoin, on meillä pidot tänään. Sitte kun olette palannut kirkosta ja toimittanut muut asianne, niin ratsastatte tänne takaisin ja otatte osaa pitoihin. Silloin voitte tulla tuntemaan sisareni.

KNUT. Hyvä, Margit rouva; minä kiitän Teitä. En kuitenkaan ratsastanut tänä aamuna tänne kirkossa käydäkseni. Matkani koskee Gudmund Alfinpoikaa, serkkuanne.

MARGIT säpsähtää. Häntä? Serkkuani? Mistä aiotte häntä etsiä?

KNUT. Hänen talonsahan on niemen takana vuonon toisella rannalla.

MARGIT. Mutta itsehän hän taivaltaa kaukana täältä.

EERIK. Älkäähän sanoko niin; hän lienee lähempänä kuin luulettekaan.

KNUT kuiskaa. Ole vaiti!

MARGIT. Lähempänä? Mitä tarkoitatte?

KNUT. Ettekö sitten ole kuullut, että Gudmund Alfinpoika on palannut jälleen kotimaahan. Hän seurasi kansleria, Hoegranoesin Audunia, joka oli lähetetty Ranskaan noutamaan uutta kuningatartamme.

MARGIT. Aivan oikein; mutta kuninkaan häät vietetään näinä päivinä hyvin loisteliaasti Bergenissä, ja Gudmund Alfinpoika ottaa osaa niihin.

BENGT. Niin, ja niihin olisimme mekin voineet ottaa osaa, jos vain vaimoni olisi halunnut.

EERIK hiljaa Knutille. Margit rouva siis ei tiedä, että —?

KNUT hiljaa. Siltä näyttää; mutta älä ole huomaavinasi mitään. Ääneen. No niin, rouva Margit, joka tapauksessa minun nyt täytyy lähteä, menipä sitten syteen tai saveen; illan maissa palaan jälleen.

MARGIT. Ja silloin saatte osoittaa, voitteko hillitä rajua luontoanne.

BENGT. Niin, painakaa se mieleenne.

MARGIT. Te ette saa kajota tapparaanne; kuuletteko, Knut Gäsling!

BENGT. Ette tapparaanne ettekä veitseenne ettekä mihinkään muuhun aseeseen, mikä on mukananne.

MARGIT. Sillä siinä tapauksessa ette milloinkaan voi toivoa pääsevänne langokseni.

BENGT. Ette, sen olemme vahvasti päättäneet.

KNUT Margitille. Olkaa huoleti.

BENGT. Ja kun jotakin olemme päättäneet, niin se päätös myöskin pysyy.

KNUT. Se on minun mieleeni, herra Bengt Gautinpoika. Samoin on minunkin laitani; ja minä olen nyt kerta kaikkiaan juonut lankoutemme maljan. Te tulette näkemään, että myöskin minä pysyn sanassani. — Ehtooseen saakka Herran huomaan!

Hän ja Eerik menevät miehineen ulos taka-alalle. BENGT saattaa heitä ovelle. Kellonsoitto on sillä aikaa tauonnut.

BENGT tulee takaisin. Minusta tuntuu ikäänkuin hän mennessään olisi uhannut meitä.

MARGIT hajamielisesti. Niin, siltä tuntui.

BENGT. Ei ole hyvä joutua kiistaan Knut Gäslingin kanssa. Ja kun oikein ajattelen, niin lausuimme hänelle aivan liian monta ankaraa sanaa. No niin, älkäämme sen enempää sitä asiaa ajatelko. Olkaamme tänään iloisia, Margit! Ja minun mielestäni on meillä molemmilla siihen täysi syy.

MARGIT hymyilee raskaasti. Onpa tietenkin.

BENGT. En ollut aivan nuori sinua kosiessani, se on kyllä totta. Mutta varakkain mies monen monituisen peninkulman alalla tiedän varmasti olleeni. Sinä olit kaunis neitonen, ja sukusi oli jalo; mutta myötäjäiset eivät voineet ketään kosijaa houkuttaa.

MARGIT itsekseen. Ja sittenkin olin siihen aikaan niin rikas.

BENGT. Mitä sanoit, vaimoni?

MARGIT. Oh, en mitään, en niin mitään. (Menee oikealle.) Helmin ja sormuksin tahdon koristautua. Illallahan on ilojuhlani.

BENGT. Sellainen puhe miellyttää minua suuresti. Pidä huoli, että pukeudut parhaaseen asuusi, jotta vieraamme voivat sanoa: onnellinen hän, joka sai Bengt Gautinpojan miehekseen. — Mutta nyt minun täytyy mennä ruokahuoneeseen; siellä on yllin kyllin silmällä pidettävää tänään.

(Menee ulos vasemmalle.)

MARGIT vaipuu tuolille oikeanpuolisen pöydän ääreen.

Laulaa.

SIGNE, ilosta säteillen, juoksee sisään taka-alalta.

SIGNE huutaa. Margit, Margit, — hän saapuu!

MARGIT ponnahtaa pystyyn. Saapuu? Ken saapuu?

SIGNE. Gudmund, serkkumme!

MARGIT. Gudmund Alfinpoika! Täällä! Kuinka voit uskoa —?

SIGNE. Voi, olen varma siitä.

MARGIT käy yli lattian oikealle. Gudmund Alfinpoika on mukana hääjuhlissa kuninkaankartanossa; sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.

SIGNE. Voipa niinkin olla; mutta sittenkin olen varma siitä, että se oli hän.

MARGIT. Oletko sitten nähnyt hänet?

SIGNE. En, en. Mutta kuulehan —

MARGIT. Kuulen, kuulen, pidä kiirettä, — kerro!

SIGNE.

Oli varhainen, sävel kellojen soi,
minä kirkkohon mennä mielin;
pajun ritvoilla lintuset niin ilakoi,
visertäin sulosointuvin kielin.
Ilo ilmoissa, vaaranrinteillä soi;
ohi melkein ol' kirkko-aika;
minuhun joka ruusu kuin katsehen loi,
polun siimeisen täytti kuin taika.
Sisähän kävin ääneti temppeliin;
luki kuorissa parhaillansa
sanomaa pyhän Herran pappi; ja niin
ylen hartaana kuunteli kansa.
Yli veen sinervän sävel silloin soi,
pyhien kuvat pienoiset katsehen loi
sitä kohti kuin kaihoten kuullakseen, oi.

MARGIT. Mikä niin? Puhu, — siskoni, ah puhu pois!

SIGNE.

Oli kuin sana tuntematon, syvä ois
mua kirkosta käskenyt lähtemään vain
yli metsien, maiden ja kukkulain.
Olemukseni kuin unelmaks hämärtäy;
kävin kuunnellen koivikoissa;
takanain ei templissä ketään näy;
mukanain näet pappi ja rahvas käy,
on kuin lumo soinnuiss' ois noissa.
Niin äänetön oli kirkkotie;
säveleitäkö linnutkin kuunnelleet lie,
käen kukku taukos, ja virret rastaan,
soi kaiku vain tunturin kiireeltä vastaan.

MARGIT. Puhu vain!

SIGNE.

Jokamies teki ristinmerkin;
Painaen kätensä rintaa vasten,
jokin soi sävel täällä niin soinnuin herkin.
Hyvin tunsin ma laulun tuon kaunoisen,
monet kerrat on Gudmund laulanut sen,
monet illat hän sitä laulanut on,
hyvin muistan ma jokaisen laulelon.

MARGIT. Sinä luulet, ett' ois —?

SIGNE.

Minä tiedän sen varmaan!
Toden totta, en valhetta haasta.

(Hymyillen.)

Tulevan joka laululintusen armaan
lopuks näämme ain vieraasta maasta.
Minä riemuitsen niin, — vaikken ymmärrä sitä —!
Minun mieleeni juohtuu —. Voitko arvata, mitä?
Hänen harppunsa kauan ollut on
salin seinällä. Sen alas lasken;
korut kiilloitan sen sekä naulojen vasken,
viritän sen valmiiksi soittohon.

MARGIT hajamielisesti. Miten mielit vain —

SIGNE moittivasti.

Nyt et oikein tee.
(Syleilee häntä.)
Palatessa taas Gudmundin riemuitsee
poves niinkuin mun lapsena ollessain ennen.

MARGIT itsekseen. Kaikk' on muuttunut vuosien mennen.

SIGNE.

Sisar kulta, et olla saa onneton!
Miten suuri on auttajais joukko?
Kamaris koruvaippoja täynnänsä on.
Helottaa hopeaa joka loukko!
Joka päivä voit viidoissa ratsastaa,
eräretkillä riistaa ajaa;
joka yö sinisilkkihin nukahtaa;
mitä vielä on onnesi vajaa!

MARGIT katselee ulkonevaa ikkunaa kohti.

_Hänet_ Päiväkumpuunko vieraaksi saan!

SIGNE.

Mitä virkit?

MARGIT kääntyy.

En mitään. — Käy pukeutumaan.
Mun onnein, min vertaat sa autuuden maahan,
sua kohdata voi.

SIGNE.

Mitä haastatkaan?

MARGIT hänen tukkaansa silitellen.

Minä haastelen —; no, pian nähdä tuon saahan
kosijan jos sattuisit kohtaamaan —

SIGNE.

Kosijan? Ketä hän kosis?

MARGIT.

Sua.

SIGNE.

Mua, vai?
Ihan väärällä tiellä hän sitten on kai.

MARGIT.

Mitä vastaisit, nöyrästi jos anoen
hän kättäsi pyytäisi?

SIGNE.

Riemuinen
sydän, vastaisin, aattele ei kosijaa.

MARGIT.

Rikas jos hän on? Mahtava? Maat omistaa?

SIGNE.

Vaikk' kuningas hän oisi, ja kullat kimaltais,
silosormukset vaikka mun sormeni sais,
kosijan minä karttaisin paulaa.
Ma rikas olen kyllin vain itsekseni näin,
kera kesän päivänpaisteen ja vetten välkkyväin
ja lintuin, jotka oksilla laulaa.
Rakas sisko, — pesän tänne ma tahdon rakentaa;
kosijoista ei ainutkaan kättäni saa,
ole siihen mull' ei aikaa; syän ilost' ailahtaa!

(Rientää laulaen vasemmalle.)

MARGIT hetken vaiettuaan. Gudmund Alfinpoika saapuisi tänne? Tänne — Päiväkumpuun? Ei, ei, se ei voi olla mahdollista. Signe sanoi kuulleensa hänen laulavan. Kuullessani ennen kuusien syvän huminan tuolla metsässä, kuullessani kosken kohisevan ja lintusten houkutusäänet puiden latvoissa, silloin minusta usein tuntui kuin olisi Gudmundin laulut sekaantuneet noihin säveliin. Ja kuitenkin hän oli kaukana täältä. — Signe on erehtynyt. Gudmund ei saavu.

BENGT nopeasti taka-alalta, huutaa. Odottamaton vieras, vaimoni!

MARGIT. Kuka niin?

BENGT. Gudmund Alfinpoika, serkkusi! (Huutaa oikeanpuoleisesta ovesta ulos.) Paras vierashuone on pantava kuntoon — ja heti paikalla!

MARGIT. Hän on jo siis pihamaalla?

BENGT katselee ulos avoimen kuistin kautta. Ei ihan vielä; mutta ei kauankaan kestä. (Huutaa jälleen ulos oikealle.) Lohikäärmeenpäillä koristettu veistetty tammivuode! (Menee Margitin luo.) Hänen aseenkantajansa toi viestin ja terveiset häneltä; itse tulee hän perästä.

MARGIT. Hänen aseenkantajansa? Tuleeko hän tänne aseenkantajan kera?

BENGT. No, tuleepa kait. Aseenkantaja ja kuusi aseistettua miestä on hänen saatossaan. No niin, Gudmund Alfinpoika on nyt aivan toinen mies kuin aikoinaan lähtiessään kaukomatkalle. Mutta minun täytyy mennä alas häntä vastaanottamaan. (Huutaa ulos.) Satuloikaa kultanahkasatulalla hevoseni! Älkääkä unohtako käärmeenpääpäitsiä! (Katsoo ulos taka-alalle.) Oih — tuolla hän on jo veräjällä! No, tuokaa sitten sauvani; hopeapääsauvani! Moinen herra, — Jumala paratkoon — hänet on otettava vastaan kunnianosoituksin, suurin kunnianosoituksin!

(Menee nopeasti taka-alalle.)

MARGIT mietiskellen.

[Viittaa ulos oikeanpuolisesta ovesta.]

KOLME TYTTÖÄ tulee tupaan.

MARGIT.

(Menee ulos vasemmalle.)

BENGT johtaa GUDMUND ALFINPOJAN sisään avonaisen kuistin kautta taka-alalla.

BENGT. Ja vielä kerran, — tervetulemaan alle Päiväkummun katon, vaimoni serkku!

GUDMUND. Kiitän Teitä. Ja miten hän voi? Kaikin puolin kait hyvin, luulisin?

BENGT. Hyvin, hyvin, sen voitte ottaa vaikka valalle. Häneltä ei puutu mitään. Viittä neitosta hän hallitsee ja vallitsee; satuloitu ratsu on valmiina, milloin häntä vain haluttaa. Sanalla sanoen hänellä on kaikki, mitä säädyllinen, nainen voi vaatia ollakseen tyytyväinen.

GUDMUND. Ja Margit, — hän kait onkin tyytyväinen?

BENGT. Jumalan ja ihmisten silmissä hänen pitäisikin olla; mutta, kumma kyllä —

GUDMUND. Mitä tarkoitatte?

BENGT. Niin, uskottepa tahi ette, niin minusta Margit oli mieleltään iloisempi eläessään köyhissä olonsa kuin nyt, tultuaan Päiväkummun emännäksi.

GUDMUND itsekseen. Tiesinhän sen; niin oli käyvä.

BENGT. Mitä sanotte, serkku?

GUDMUND. Sanon, että minua suuresti ihmetyttää se, mitä kerrotte vaimostanne.

BENGT. Niin, ettekö usko, että minäkin ihmettelen? En tahdo milloinkaan enää käydä kunniallisesta ylimyksestä, jos voin käsittää, mitä hän vielä halajaa. Olen päivät päästään hänen luonaan; eikä kukaan voi syyttää, että olisin hänelle ankara; koko talouden ja kartanonhoidon olen ottanut osalleni; ja sittenkin —. No, tehän olette ikänne kaiken ollut hilpeä velikulta; uskon kyllä, että tuotte päivänpaistetta mukananne. Vaiti; tuolta tulee Margit rouva! Älkää olko huomaavinanne, että minä —

(MARGIT tulee upeassa puvussa vasemmalta.)

GUDMUND käy häntä vastaan. Margit, — rakas Margit!

MARGIT pysähtyy, katsoo vieraasti häneen. Suokaa anteeksi, herra ritari; mutta —? (Ikäänkuin nyt vasta tuntisi hänet.) Tosiaan, Gudmund Alfinpoika, ellen erehdy.

(Ojentaa kätensä.)

GUDMUND siihen tarttumatta. Etkö sinä heti tuntenut minua?

BENGT hymyillen. Ei mutta, Margit, mitä sinä oikein ajattelet? Ilmoitinhan sinulle äsken, että serkkusi —

MARGIT menee oikeanpuoleisen pöydän luo. Kaksitoista vuotta on pitkä aika, Gudmund. Raikkain yrtti voi kymmenennessä polvessa kuolla, jotavastoin —

GUDMUND. Seitsemän vuotta sitten kohtasimme viimeksi toisemme.

MARGIT. Totisesti täytyy siitä olla kauemmin.

GUDMUND katsoo häneen. Melkeinpä olen taipuvainen niin uskomaan; mutta sittenkin asianlaita on niin, kuin sanon.

MARGIT. Vallan merkillistä. Olin luullakseni lapsi siihen aikaan; ja lapsuudestani tuntuu kokonainen iäisyys kuluneen. (Heittäytyy erääseen tuoliin.) No, istukaahan, serkku! Levätkää; tänä iltana Teidän tulee ilahduttaa meitä laulullanne. (Pakoittautuen hymyilemään.) Tehän kait tiedätte, että me iloitsemme tänään tässä talossa, — meillä on pidot.

GUDMUND. Niin minulle kerrottiin pihamaalle tullessani.

BENGT. Niin, tästä päivästä kolme vuotta sitten minusta tuli —

MARGIT keskeyttäen. Serkkuni on jo kuullut sen. Ettekö tahdo heittää viittaa yltänne?

GUDMUND. Kiitän Teitä, rouva Margit; mutta minusta tuntuu kuin täällä olisi kylmä, — kylmempi kuin olin odottanut.

BENGT. Ja minun taas on sekä hiki että kuuma; mutta minulla onkin sitten paljon puuhaa. (Margitille.) Koeta nyt huvittaa vierastamme sillä aikaa kun olen poissa. Voittehan puhua keskenänne menneistä päivistä.

(On menemäisillään.)

MARGIT epäröiden. Menetkö sinä? Etkö mieluummin olisi —?

BENGT hymyillen, Gudmundille, takaisin tullessaan. Näettekö; Päiväkummun Bengt herra on mies, joka osaa liikkua naisväen parissa. Ei hetkeäkään, miten lyhyt se lieneekin, voi vaimoni olla ilman minua. (Margitille, sipaisten tämän leukaa.) Ole huoletta, palaan pian takaisin luoksesi.

MARGIT itsekseen. Voi, tuskaa ja häpeätä, että kaikki tämä täytyy kestää.

(Lyhyt äänettömyys.)

GUDMUND. Kuinka voi rakas sisarenne?

MARGIT. Kiitos, hyvin hyvästi.

GUDMUND. Sanottiin hänen olevan Teidän luonanne.

MARGIT.

Hän täällä on ollut siitä kuin ma —
(Äkkiä keskeyttäen.)
Hän kolme vuotta on ollut Päiväkummussa.
(Hiukan myöhemmin.)
Pian sisään kait saapuu hän pirttihin.

GUDMUND.

Hän ol' ystävällinen muinaisin;
häness' ollut ei vilpin kohtaa;
sinisilmiänsä kun muistelen,
ne mieleeni enkelin johtaa.
Moni muuttuu tok' mennessä vuosien.
Sanokaa — vaeltaissani kaukomailla,
hän onko myös muuttunut muiden lailla?

MARGIT pakoittautuu laskemaan pilaa.

Hän myöskin? Mut opin ken hoviss' sai,
imarrellenko noin tapa hällä on haastaa?
Te huomautatte, kuink' aika raastaa —

GUDMUND.

Hyvin ymmärtänette mun sanani kai.
Molemmatkin kerran mua ikävöitte;
kun ratsastin pois, niin kyynelöitte;
oli liittomme kuin sisarusten vakaa;
surut päätimme niinkuin riemutkin jakaa.
Kuin aurinko loistitte joukossa nuorten;
kävi maineenne ylitse laaksojen, vuorten;
ihanin yhä vieläkin ootte te nainen.
Mut kartanon rouva, hän unohtanut on
sukulaisensa köyhän. Nyt tunteeton,
Te, muinen niin hellä ja palvelevainen.

MARGIT tukehtumaisillaan kyyneliin.

Niin, muinen —!

GUDMUND katselee osaa-ottavaisesti häntä, on vaiti hetken ja virkkoo
matalalla äänellä.

Mut miehenne neuvoi meitä
ajan armaamman muistoja muistelemaan.

MARGIT kiivaasti.

Ei, ei!
(Rauhallisemmin.)
Miks koskea vaikeimpaan;
en tottunut muistoihin milloinkaan.
Kuvatkaa vaelluksenne kaukoteitä; —
töit' taisitte suuria suorittaa;
minun niistä nyt kuulla suokaa;
siell' ulkona lämmintä lie, avaraa, —
sydän synkkä ei raskaana huokaa.

GUDMUND.

Hoviss' ollut en koskaan niin riemuinen
kuin ennen päivinä köyhyyden.

MARGIT katsomatta häneen.

Minut taas — joka säikeeni tänne liittää;
osastain Jumalaa minä tahdon kiittää.

GUDMUND.

Hyvä on, kun voitte te niin ylistää —

MARGIT kiivaasti.

Rikas, vapaa ma oon; mitä viel' enempää?
Minä täällä kaikkia käskeä saan!
Saan hallita, vallita mieleni mukaan!
Minun vertaisein ole täällä ei kukaan;
tähän pyrkinyt aina ma oon asemaan.
Otaksuitte kait, ett' olin onneton;
mut näätte, kevyt, riemuinen rintani on.
Iloanne siis ette voi valloille päästää;
paras ollut ois tänne tulonne säästää.

GUDMUND.

Mitä tarkoitatte?

MARGIT nousee.

Ma tiedän sen, —
talohoin mitä tunteita saavuitte tuomaan.

GUDMUND.
Te tiedätte? Vieras oo mieluinen en.
(Tervehtää ja aikoo lähteä.)
No niin, jalo rouva, siis Herran huomaan!

MARGIT.

Enemmän olis olluthan kunniakasta
edelleen lähell' olla — vain kuningasta.

GUDMUND pysähtyy.

Kuningasta? Te hätääni pilkkaatte vaan!

MARGIT.

Mitä hätää? No tuopa, tuo vasta on rehtiä;
mihin aiottekaan elämässänne ehtiä!
Pukeutua voitte te purppuraan,
kuninkaan ootte mies, teill' on maat sekä mannut

GUDMUND.

Perill' ootte siis, mink' osan on elo pannut
mun hartioillein, tehän tiesitte juuri,
mitä täältä ma hain —

MARGIT.

Hyvin tiedän sen!

GUDMUND.

Te tiedätte siis, miten vaara on suuri; —
ma mies olen henkipattoinen.

MARGIT kauhusta lamautuen.

Sa henkipattoko!

GUDMUND.

Oon, tosiaan.
Toki vannon ma kautta taivaan ja maan,
jos tiennyt oisin ma mielenne jään,
paennut en ois luoksenne ensinkään.
Ma luulin, ett' oli mielenne hellä,
kuten ajalla ammoin mennehellä;
toki tungeksi en; salo suuri on,
käsivartein ja jouseni vakaa; —
halummin pidän pöytänäin kallion,
tupanain pesän, miss' sudet makaa.

(Aikoo lähteä.)

MARGIT pidättää häntä.

Olet henkipatto! Ei, tänne jää!
asemastas nyt vasta sain selon.

GUDMUND.

On henkeni vaarassa. Totta on tää;
menettää kuka mielisi elon.
Pari yötä ulkona mun oli hyytää;
kävin kallion kupeelle lepäämään,
ma louhikkopaadelle painoin pään.
Talost' oudosta vuodetta, patjoja pyytää,
epämieluisasti sen minä tein;
se raskast' ois nuorelle uskollein;
minä mietin: käy, hae Päiväkumpu,
siten päättyvi tää elos katkera, kurja;
siell' ystävä on, joka ei ole nurja. —
Mut hauras on toivo kuin kukkasen umpu.
Simasarven miehenne minulle toi;
veräjää ei sulkenut, ei talon usta; —
minust' on talo tää toki autio, oi;
ovat ystävät poissa, ja pirtti on musta.
Kotinain taas tunturi olkohon.

MARGIT rukoilevasti.

Mua kuule!

GUDMUND.

Mun mieleni vapaa viel' on.
Hyvästit elämälle voin kernaasti heittää;
ole mikään ei minkään nyt arvoinen.
Mikä rakkainta mulle, Te raastoitte sen;
saan toivoni kauneimman hautaan ma peittää.
Hyvästi, jalo rouva!

MARGIT.

Et mennä saa!
Mua kuule —!

GUDMUND.

Nauti ja naura vaan;
ties kunnian kukkuloille raivaa;
oveas tule Gudmund ei varjostamaan;
sua milloinkaan enää ei hän vaivaa.

MARGIT.

Lopettaa sanat katkerat sun paras on,
katumusta ne vielä voi tuottaa.
Jos tiesin, ett' olit turvaton —
voit varmasti siihen luottaa —,
se päivä ain oli parhaimpain,
kun kolkuttamaan tulit mun oveain;
ei juhlaa sen suurempaa kuin tuo,
oma serkku suojaton kun tuli luo.

GUDMUND.

Puhut —! Mut sanat kauniit uskonko nuo?

MARGIT ojentaa hänelle kätensä.

Suku sulle täällä ain suojan suo.

GUDMUND.

Sanat äskeiset, jotka sa —?

MARGIT.

Unhoita nuo.
Mua kuule, ja kaikki selvenee tuo:
Elo mulle on kuin yö mustin se ois;
ei loista tähdet, ei kuudan.
Minä tuskissain yhä huudan;
iäks nuoruutein näet vaihdoin pois.
Sydänriemuni kerran ma kultaan möin;
korukahleita nyt iät saan minä kantaa.
Vähän vastinett', usko, voi rikkaus antaa,
kun muutoin ma päivät ja yöt ikävöin.
Miten lasna riemuitsin syämestäin.
Koti vaikk' oli köyhä, ja puutetta näin;
rikas niin oli rinta ja toivovainen.

GUDMUND, joka herkeämättä on katsellut häntä.

Soristui somin sinusta sitten nainen.

MARGIT.

Voi olla; mut kiitos, min kuulla sain,
minun onneni hautahan saattoi vain.
Kotimaan pian Gudmund sitten heitti;
sydämein syvimpään toki painuivat
ikipäiviksi nuoruutes laulelmat,
ne mietteiden pilvin mun otsani peitti.
Sinun laulusi viestinä riemun soi,
inehmon povehen joka autuuden loi;
ritarein sekä naisten riemuista ain
sinun laulusi soi. Tuli niin kosijoita,
idän, lännen ääriltä saapui noita;
talon tään isännän siten mieheksein sain.

GUDMUND.

Ah, Margit!

MARGIT.

Ei kestänyt kauan, oi,
kun itkuhun olin ma pakahtua.
Ilon ainoan yksin se aatos soi,
ett' ystävä, muistella sain minä sua.
Talon tään salit näyttivät tyhjiltä vain,
oli tyhjää niin tuvassamme!
Kävi herroja, rouvia vierainamme;
moni laulaja lauloi kunniatain;
mua ymmärtänyt ei ainoakaan,
suru kaikille outo ol' syämeni nuoren —
vilussain olin niinkuin kätkössä vuoren; —
veri kuitenkin poltti kuin kuumeessa vaan.

GUDMUND.

Mut miehesi —?

MARGIT.

Häntä en lempiä voi!
hänet vain otin kullan ma vuoksi;
liki jos tuli, tai sanan mulle soi,
veri villinä suonissain juoksi.
(Iskee yhteen kätensä.)
Kulunut täten kolme vuotta jo on!
Iankaikkinen tuskani on, loputon.
Tulos kuulin; sult' ylpeyttäin en salaa,
povessain joka aina uhmaten palaa;
minun tuskaani et olis saanut tietää;
vähimmin sinä, en sitä voinut ois sietää.

GUDMUND liikutettuna.

Senvuoksi luotani käännyit pois —.

MARGIT häneen katsomatta.

Ma luulin, ett' tekemään tulit pilkkaa.

GUDMUND.

Sa uskoa saatoit —?

MARGIT.

Täss' eikö ois
syyt' tarpeeksi, totta haastan ma silkkaa.
Jumalalle kiitos, se on ohi jo;
ole yksin en maailmassa;
on kuin poven täyttäisi aurinko
kuin kukkatarhassa lassa.
(Lyyhistyy kauhusta kokoon.)
Unohtaa miten saatoin! Ah, laupias Luoja
Pyhimykset kaikki mua armahtakoon!
Olet henkipatto —?

GUDMUND hymyilee.

Tääll' löysin suojan;
kuninkaan väelt' täällä ma turvassa oon.

MARGIT.

Sinä, noussut niin suurehen arvohon, —
sano, kuinka —?

GUDMUND hymyilee.

Se pian sanottu on.
Ma maassa, näät, olin ranskalaisten,
kun kansleri Audun saattoineen
tuli Norjasta sinne noutaakseen
maan prinsessan kera ritarein, naisten,
korujen, kuninkaamme morsiameksi.
Oli Audun sorja ja muhkea mies;
sädehti yli kaiken prinsessan sulo.
Hänen katseensa pyysivät, kaihtoivat; —
sanan toisinaan salaa he vaihtoivat.
Mitä? Mistä? Ei helppoa ilmitulo. —
Oli yö, aluksemme laitahan
nojasin, tulet tähtien hohti;
kera lokkiparven valkean
kävi mietteeni Norjaa kohti.
Minä kuulin kuiskailtavan takanain; —
näin heidät, kun katseeni loin ma
taa; — mua he ei nähneet; piilossain
olin; heidät tok' tuntea voin ma.
Hän mieheen katseli murheissaan
ja kuiskas: jos kulkisi kulkuaan
etelään alus, vauhti sen kiihtyis,
ja meitä jos kahta vain kantaisi haaksi,
olon varmasti tuntisin autuaaksi,
minun otsani polte viihtyisi
Sanan Audun virkki; ja vastauksen
niin kuuman ja hurjan neitonen kuiski;
hänen silmänsä tähtinä tulta tuiski;
hän pyys —
(keskeyttäen)
minä kauhistuin kuultuain sen.

MARGIT.

Hän pyys —?

GUDMUND.

Ylös ponnahdin, pari tuo
hävis; yksin jäin laivan kannellen; —
(Ottaa esille pienen pullon.)
tämän löysin, miss' oli istuneet nuo.

MARGIT.

Ja siinä —?

GUDMUND hillityllä äänellä,

nestettä outoa lie: —
mi on vihamiehesi varma hauta, —
pisara elinvoimat hältä vie,
maan päällä ei mikään mahti hänt' auta.

MARGIT.

Sanohan —?

GUDMUND kuiskaten.

Kuninkaalle he määräsi nesteen.

MARGIT.

Pyhät kaikki!

GUDMUND kätkien jälleen pullon.

Sain kuitenkin aikaan esteen.
Satamassa kait sulkeneet oisivat tieni.
Pakohon toki pääsi mun joukkoni pieni;
ma tiesin, ett' Audun juonillaan
asemain hoviss' saanut ois horjumaan, —
mua syyttänyt ois —

MARGIT.

Pahin on ohi jo;
pian ennallaan kaikki, ja torjutut juonet.

GUDMUND.

Ei kaikki, — nyt miehes oot puoliso.

MARGIT.

Mitä tarkoitat —?

GUDMUND.

En mitään. Mun suonet
ajatukseni koota; niin riemuitsen,
kuin muinen, oon luonanne jällehen.
Mut Signe —?

MARGIT viittaa hymyillen vasemmanpuoleista ovea.

Pian askelensa jo kaikaa.
Hänen serkkunsa vuoks toki suo pukeutua,
vie tällainen toimi näät aikaa.

GUDMUND.

Saa nähdä, hän vieläkö tuntee mua.

(Menee ulos vasemmalle.)

MARGIT katselee hänen jälkeensä. Kuinka kaunis ja miehekäs hän on. (Huokaa.) Yhdennäköisyys ei ole suurikaan hänen ja — (Järjestelee hiukan juomapöytää, mutta heittää sen jälleen kesken.) Nyt miehes oot puoliso, hän sanoi. Niin, niin! (Lyhyt äänettömyys.) Kummallinen kertomus oli tuo kertomus kuninkaantyttärestä, joka —. Hän rakasti toista, ja sitten —. Niin, nuo vieraitten maiden naiset, — sen olen ennenkin kuullut, — eivät ole hentoja kuin me; he eivät pelkää panna aatostansa toimeen. (Tarttuu erääseen pöydällä olevaan pikariin.) Tästä pikarista Gudmund ja minä joimme iloisen tapaamisen maljan hänen lähtiessään. Se on melkein ainoa peru, minkä toin myötäni Päiväkumpuun. (Panee pikarin erääseen seinäkaappiin.) Kuinka leppeä tämä kesäpäivä on. Täällä sisällä on niin valoisaa. Niin kirkkaasti aurinko ei ole kolmeen vuoteen paistanut.

(SIGNE ja hänen jäljessään GUDMUND vasemmalta.)

SIGNE rientää nauraen Margitin luo.

Ha-ha-haa! En ois itseni kaltainen!

MARGIT hymyillen, Gudmundille.

Sinun ollessas, näet, kaukomailla,
_hän_ myöskin on muuttunut muiden lailla.

GUDMUND.

Tietysti! Mut että hän —! Ei, ei! en,
sitä voinut en koskaan ois aavistaa.
(Tarttuu SIGNEN käsiin ja katselee häntä.)
Viatonta kun tarkkaan ma katsettas,
näen, kuin kuvastaa se sun sieluas; —
tää ainakin mun heti uskomaan saa!
Kun aattelen, niin ihan naurattaa mua,
millaiseksi muistan ma sun, kun sua
käsivarsilla kannoin. Sa laps' olit vain;
nyt keijukainen, mi paulot ja kiehdot.

SIGNE uhkaa sormellaan.

Varo! Muutoin keijun vihaan sa liehdot,
varo, sua että kiehdo en paulahain!

GUDMUND itsekseen.

Minust' tuntuu kuin oisin jo paulassas.

SIGNE.

Vähän varro, niin näät, miten harppuas
sinun ollessas poissa ma vaalin ja vahdin.
(Mennessään ulos vasemmalle.)
Opettaa nyt mulle saat laulujes mahdin!

GUDMUND hiljaa, katselee hänen jälkeensä.

Nyt ruusunkukka niin täysi ja uhkee,
vast'ikään viel' umpu, mi kerran puhkee.

SIGNE tuo harpun.

Kas tässä!

GUDMUND tarttuu siihen.

Mun harppuni! Kirkkaaks sen sait!
(Heläyttää muutamia säveleitä.)
Soi kielissä vanhoissa vieläkin soinnut; —
pois seinältä, taas elämään sinä toinnut —

MARGIT katselee ulos taka-alalle.

Pitovieraamme saapuvat.

SIGNE Gudmundin näppäillessä laulunsa alkusäveleitä.

Kuuntele! Vait!

GUDMUND laulaa.

Ma lehdossa kuljin niin raskaalla miellä;
joka oksalla lintuset lauloivat siellä;
niin viekkaasti laulajain virsi soi:
se rakkauden synnystä kertoa voi!

Kuin tammen sen kasvu vuosia vaatii;
ravinnon surut sille ja laulut laatii.
Keveästi se versoo; vain hetkinen,
sydämen syvimmässä on juuret sen!

(Käy loppusoiton aikana taka-alaa kohti, jonne asettaa harpun käsistään.)

SIGNE ajatuksissaan, toistaa itsekseen.

MARGIT hajamielisesti. Sanoitko jotakin minulle? — En kuullut oikein —?

SIGNE. Minäkö? En, en mitään. Ajattelin vain — (Vaipuu jälleen kuin unelmiin.)

MARGIT puoliääneen; tuijottaen eteensä.

SIGNE havahtuen. Sanot, että —?

MARGIT pyyhkii kädellään otsaansa. Oi, en mitään. Tule; menkäämme ottamaan vieraitamme vastaan.

(BENGT tulee mukanaan MONTA VIERASTA, MIEHIÄ ja NAISIA, sisään avoimen kuistin kautta.)

VIERAAT laulavat:

Koivulehto, joka ulottuu asuinrakennukseen saakka minkä nurkkaus näkyy vasemmalta. Taka-alalla olevalle mäentöyrylle johtava polku. Oikealla puolella polun edessä kuohuu virta alaspäin juosten ja katoaa kallionlohkareitten ja kivien lomiin. Valoisa kesäyö. Kartanon ovi on auki; ikkunat ovat valaistut. Sisältä kuuluu soittoa.

VIERAAT laulavat pitopirtissä.

(KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK tulevat ulos rakennuksesta. Soittoa, tanssin poljentoa ja hälinää kuuluu seuraavan aikana sisältä.)

EERIK. Kunhan et vain rupeaisi katumaan, Knut.

KNUT. Heitä vain minun huostaani se asia.

EERIK. Niin, niin, uskallettua se on sittenkin. Olet kuninkaan vouti. Olet saanut kuninkaallisen käskyn vangita Gudmund Alfinpojan, missä ikänä hänet tapaat. Ja nyt, kun hän on ihan kynsissäsi, vakuutat hänelle ystävyyttäsi ja annat hänen mennä menojaan, minne häntä vain huvittaa.

KNUT. Tiedän, mitä teen. Olen etsinyt häntä hänen omasta huoneestaan enkä tavannut häntä sieltä. Ja jos nyt yrittäisin ottaa hänet _täällä_ kiinni, luuletko, että Margit rouva olisi halukas antamaan Signen vaimokseni?

EERIK pitkäveteisesti. En, siitä kait ei tulisi mitään, mutta —

KNUT. Ja väkivaltaisesti en kernaasti tahtoisi esiintyä. Gudmundhan on sitäpaitsi vanha ystäväni; ja hän voi hyödyttää minua. Varmasti. Senvuoksi menettelen, kuten sanoin. Tänä iltana ei tässä talossa kukaan tiedä, että hän on henkipatto; — huomenna auttakoon parhaansa mukaan itseään.

EERIK. Niin, mutta kuninkaan määräys?

KNUT. Kuninkaan määräys! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka suuressa arvossa kuninkaan määräyksiä pidetään näillä mailla. Jos kuninkaan määräykset olisivat voimassa, niin olisi moni kelpo mies kovilla naisenryöstöstä ja miesmurhasta. — Tulehan mukaan. Tahtoisinpa tietää, missä Signe —?

(Menevät ulos oikealle.)

GUDMUND ja SIGNE tulevat polkua myöten taka-alalta.

SIGNE.

Puhu, oi! Edelleen! Minun kuunnella suo;
kuin kantele kaunein sointuvi tuo.

GUDMUND.

Oi Signe, mun liljani loistavin!

SIGNE iloisesti ja hiljaa ihmetellen.

Mua — lempii hän!

GUDMUND.

Ole vertaas ei näyttää.

SIGNE.

Sitoa jos tahtosi saattaisin;
jos voisin sun sielusi, mielesi täyttää!
Sua uskoa voinko!

GUDMUND.

Sa voit totisesti.
Monet vuodet uskollisuuteni kesti,
suvet, talvet, ain oli aatoksissain
kaks' kaunoisinta kukkaani vain.
Tajunnut toki mieltäin en, mietteitäin; —
pien keiju viel' olit lähtiessäin, —
pien keiju, mi metsissä leikkiä lyö,
kun nukkuvat muut, kun lankee yö.
Mut tänään, pirtissä Päiväkummun
näin selvästi, minne mun mieltäin veti —
näin Margitin ylväänä rouvana heti,
mut löysin Signeni, liljanummun.

SIGNE, joka vain puolittain on kuunnellut hänen sanojaan.

Ma muistan, me katsoimme hiillokseen,
kuten muinoin teimme me talvi-illoin; —
sa pienestä immestä lauloit silloin,
min Ahti houkutti syvyyteen.
Siell' unhoitti hän isän, äitinsä harmaan;
hän unhoitti veikon ja siskonsa armaan;
hän unhoitti taivaan ja maailman,
oman uskonsa kristillisen, Jumalan.
Mut poikanen seisoi partaalla veen,
hän sortua mielens' ol' murheeseen;
hän surren kosketti harppunsa kieltä,
sävelet yli seudun nyt vierivät sieltä.
Yli tienoon ne tulvivat, vetten ja maan,
heräs silloin neitonen myös unestaan;
hänet Ahti sai päästää nyt vallasta veen;
lomi liljojen hän kohos vapauteen; —
taas tunsi hän taivaan ja maailman,
oman uskonsa kristillisen, Jumalan.

GUDMUND.

Signe, mun kukkani kaunehin!

SIGNE.

Näin
unelmiin kulutin minä myös elämäin.
Sanas oudot voimasta rakkauden
havahuttivat taas minut hereillen.
On kuin sini taivaan nyt siintävin ois,
maa kaunein ja laine läikkyvin lahden;
on kuin sävel lintujen mulle vain sois,
kun kanssasi lehdossa kuljen kahden.

GUDMUND.

On voimakas lempi; — se rintamme avaa,
povess' ihmisen ilo, kaipaus havaa. —
Tule, menkäämme sisään siskosi luo.

SIGNE kainostellen.

Kaikk' kerrotko, vai —?

GUDMUND.

Sitä hält' emme salaa.

SIGNE kuten äsken.

Mene yksin; — mun tänne jäädä suo,
ma tiedän, ett' tummina poskeni palaa.

GUDMUND.

Sama tuo.

SIGNE.

Sua täällä varron; en, tuolla, —
(Kääntyy kuunnellen oikealle.)
käyn virralle, jok' alapuolia
kohisee, siell' on Gäsling; ja nuoretkin.

GUDMUND.

Siell' uotat?

SIGNE.

Kunnes käyt takaisin.

(Menee ulos oikealle.)

(GUDMUND menee sisään rakennukseen. MARGIT tulee
vasemmalta talon takaa.)

MARGIT.

Tuvass' soi sävel soiton, ja riemu raikuu;
parit pyörivät, tanssin poljento kaikuu.
Tuli otsani kuumaks, oli ankea syön;
oli Gudmund mennyt kait ulos.
(Hengittää syvään.)
Oi äänettömyys, miten suuri on sulos,
miten vilvoittaa mua tuulonen yön.
(Vaipuu äänettömään mietiskelyyn.)
Tuo kauhea aatos —; kun ymmärtää vois —;
kuhun käynkin, se ei mene mielestä pois.
Pullo, — siin' outoa nestettä lie —?
Se on — vihamieheni varma hauta, —
pisara elinvoimat hältä vie,
maan päällä ei mikään mahti hänt' auta.
(Jälleen äänettömyys.)
Jos tietäisin vain —; että lempii hän mua,
vähät silloin —

GUDMUND tulee ulos rakennuksen ovesta.

GUDMUND.

Margit, oon etsinyt sua.
Mikä on ypö-yksin sun tänne tuonut?

MARGIT.

Tupa kuuma on, vilpoisuutta ei suonut.
Utujen sinä näetkö valkeoiden
tuoll' liitävän verkalleen yli soiden?
Tääll' ei valo loista, ei oo pimeää;
on vain —
(Itsekseen,)
kuten mun povessain hämärää.
(Katsoo Gudmundia.)
Toden totta, — kun tällainen yö hämärtäy,
oma itsesikin sulle oudoksi käy;
mut tunnet, ett' elo salainen
joka lehden täyttää ja kukkasen!
(Äkkiä toiseen asiaan siirtyen.)
Minä toivoisin, arvaa —!

GUDMUND.

Nytkö?

MARGIT.

Niin juuri,
ett' oisin keiju, mi lehdossa laulaa.
Miten viekkaasti kehräisin noituuden paulaa!
Mua usko —!

GUDMUND.

Mik' on sun? Luoja suuri!

MARGIT häntä kuulematta.

Miten itkisin, laulaisin ikävääni!
Yöt, päivät soisi mun lauluni ääni!
(Kasvavalla kiihkolla.)
Miten vuoren valtaan ma houkuttaisin
läpi vehmaiden lehtojen, ah pojan urheen; —
siell' unhottaisin ma mieleni murheen;
kera ystävän siellä ma leimuta saisin!

GUDMUND.

Margit!

MARGIT yhä väkivaltaisemmin.

Ma nukkuisin sydänyön
hänen kanssansa varjossa lehvien vyön; —
ja kuolo jos kohtais, kun koittaa koi, —
miten sorja se kuolema ois; — sano, oi?

GUDMUND.

Olet sairas!

MARGIT purskahtaa nauruun.

Ha, haa! Minun nauraa suo!
Se virkistää!

GUDMUND.

Todistaa vain tuo,
ett' oot yhä vieläkin riehaton, raisu,
kuten ennen —

MARGIT äkkiä vakavasti,

tuo eihän liene niin kumma;
niin toisten oon nukkuissa, yö kun on tumma;
olen päivällä taas niin arka ja vaisu.
Täst' eihän viel' edes puhua saata?
Sa muistahan vain jotain vierasta maata, —
esimerkiksi prinsessaan mua vertaa; —
_hän_ hurjempi varmasti on tuhat kertaa.
Hän tyytynyt pelkkään ei kaipiohon;
hän tekoa hautoi, ja _se_ —

GUDMUND.

Hyvä on,
mun mieleeni johdat; pois viskaan sen luota,
en enää tarvitse minä tuota.

(Ottaa pullon esille.)

MARGIT.

Sa tarkoitat pulloa —?

GUDMUND.

Kätkin sen,
näet mulle ois suonut se vapauden,
kuninkaan väki jos olis tullut luo.
Täst' illasta arvottomaks tuli tuo;
käsivartein ja kalpani suojan nyt suo,
sotimaan suvun, ystävät henkeen ja veriin
nyt nostatan, ennenkuin elost' eriin.

(Aikoo viskata pullon kallionlohkaretta vastaan.)

MARGIT tarttuu hänen käsivarteensa.

Älä! Mulle se suo.
Kas niin!

GUDMUND.

Sinä sen —?

MARGIT.

Alas Ahdille viskaan ma sen vetehen.
Ilahuttanut mua hän on soitollaan,
mont' outoa laulanut lauluaan.
Tuo tänne.
(Ottaa pullon hänen kädestään.)
Täss' on!
(On heittävinään sen virtaan.)

GUDMUND käy oikealle ja silmäilee alas syvyyteen.

Pois heitit sen?

MARGIT piiloittaessaan pullon.

Sa näithän —
(Kuiskaa käydessään rakennusta kohti.)
Nyt, Luoja, oo armollinen!
Lujana nyt loppuun saakka ma pysyn!
(Kovemmin.)
Hoi, Gudmund!

GUDMUND lähestyy.
Mik' on?

MARGIT.

Sult' yhtä vain kysyn;
selitä taru vanha kirkosta tuolla,
min nousevan näät joen toisella puolla.
Jalo muinen oli rouva ja poikanen nuori,
vain toinen toistansa lempivät nuo.
Sinä päivänä, rouvan kun multaan he suori,
uros kelmeenä kaatui kalpansa luo.
Eteläss' oli rouvan kammio kaita,
pojan kätkivät kirkosta pohjoiseen;
ei viihtynyt ennen tuomi, ei raita
vihityssä maassa juurineen; —
kevät koitti, ja haudoillen ihanat
kukat valkeat nousi kuin lehdet lumpeen;
yli kirkon yhteen ne kasvoivat,
vihannoiden uhkeina vuodet umpeen.
Selittää sen voitko?

GUDMUND katsoo tutkivasti häneen.

Ma varma oo en —

MARGIT.

Tosin voi eri tavalla tulkita sen;
toki luulen, ett' tarun tarkoitus on:
saa kirkko ei lempivää kaht' erohon.

GUDMUND hiljaa.

Pyhimykset, jos —! Moista hän ei saa luulla.
Hänen aika on nyt totuus kuulla.
(Ääneen.)
Parastain, sano Margit, — tahdotko?

MARGIT iloisesti, liikutettuna.

Ma tahdonko!

GUDMUND.

Tarkoitan, niin —

MARGIT.

Sano!

GUDMUND.

No.
Elon rikkaaksi voisit niin tehdä mulle —

MARGIT hillittömästi.

Gudmund!

GUDMUND.

Mua kuule; ma uskon sulle —

(Keskeyttää äkkiä.)

(Ääniä ja naurua kuuluu alhaalta virran rannalta.)

(SIGNE ja muutamia nuoria tyttöjä tulee oikealta, KNUT, EERIK ja useita nuoria miehiä seuraa heitä.)

KNUT jonkun matkan päästä. Gudmund Alfinpoika! Varro; minun täytyy sanoa sinulle pari sanaa.

(Jää EERIKIN kanssa puhelemaan, muut vieraat menevät sillä aikaa sisälle rakennukseen.)

MARGIT itsekseen. Tekisin hänen elämänsä niin rikkaaksi —! Mitä muuta hän voisi tarkoittaa, kuin —! (Puoliääneen.) Signe, — rakas, rakas sisar!

(Tarttuu SIGNEÄ vyötäröisistä ja käy hänen kanssaan puhellen taka-alaa kohti.)

GUDMUND hiljaa, seuratessaan silmillään heitä. Niin, siten on parhain. Signen ja minun täytyy lähteä Päiväkummusta. Knut Gäslinghän on osoittautunut ystäväkseni; hän kyllä auttaa minua.

KNUT hiljaa Eerikille. Niin, sanon minä; Gudmund on hänen serkkunsa; hän voi parhaiten puhua puolestani.

EERIK. No niin, miten vain haluat.

(Menee sisälle rakennukseen.)

KNUT tulee lähemmäksi. Kuulehan, Gudmund —

GUDMUND hymyillen. Tuletko ilmoittamaan, että et uskalla antaa minun kauemmin enää kulkea vapaana?

KNUT. Uskalla? Älä ole milläsikään; Knut Gäsling uskaltaa, mitä tahtoo. Ei, minulla on muuta puhuttavaa. — Sinähän tiedät, että minua näillä mailla pidetään huimana, hillittömänä miehenä.

GUDMUND. Tiedän, ja jos huhussa on perää, niin —

KNUT. Onpa, on, voipa se monessa suhteessa tottakin tietää. Mutta kuulehan nyt —

(Menevät puhellen taka-alalle.)

SIGNE Margitille, heidän tullessaan esille rakennuksen takaa. En ymmärrä sinua. Sanoistasi päättäen on odottamaton onni kohdannut sinua. Mitä oikeastaan tarkoitat?

MARGIT. Signe, — olet vielä lapsi; sinä et tiedä, miltä tuntuu aina pelätä, että —. (Äkkiä keskeyttäen.) Ajattelehan, Signe, että täytyisi kuihtua ja kuolla elämättä sitä ennen milloinkaan!

SIGNE katselee ihmetellen ja päätään puistaen häntä. Ei, mutta Margit —?

MARGIT. Niin, niin, sinä et sitä käsitä; sama se —

(Menevät jälleen puhellen taka-alalle.)

(GUDMUND ja KNUT tulevat alas vastakkaiselta puolelta.)

GUDMUND. Niin, jos asianlaita on siten, — ellei tuo huima elämä enää miellytä sinua, niin annan sinulle parhaan neuvon, minkä ystävä voi antaa: ota kunniallinen impi puolisoksesi.

KNUT. Kas, kas. Entäpäs jos nyt sanoisin sinulle, että juuri samaa olen itsekin ajatellut?

GUDMUND. Onneksi olkoon sitten, Knut Gäsling! Ja tiedäpäs, että minäkin —

KNUT. Sinä? Haudotko sinäkin sellaisia ajatuksia?

GUDMUND. Haudonpa niinkin; — mutta kuninkaan viha —; olenhan henkipatto mies —

KNUT. No, siitä vähät väliä. Täällähän ei ole ketään muuta kuin Margit rouva, joka tietää siitä vielä mitään; ja niin kauan kuin olen ystäväsi, on sinulla yksi, johon voit täysin luottaa. Kuulehan nyt —

(Jatkaa kuiskaten, heidän jälleen mennessä taka-alalle.)

SIGNE hänen ja MARGITIN jälleen tullessa takaisin. Mutta sanohan toki, Margit —!

MARGIT. Enempää en uskalla sinulle sanoa.

SIGNE. Sitten tahdon minä olla rehellisempi sinua kohtaan. Mutta sanohan minulle ensin eräs seikka. (Kainosti viivytellen.) Eikö kukaan — eikö kukaan ole sanonut sinulle mitään minusta?

MARGIT. Sinusta? Ei, mitä niin sitten?

SIGNE kuten ennen, katsoo alaspäin eteensä. Kysyit aamusella minulta: kosijan jos sattuisit kohtaamaan —?

MARGIT. Se on totta, (hiljaa:) Knut Gäsling —; joko hän nyt —? (Jännityksessä, Signelle.) No? Entäs sitten?

SIGNE hiljaa, riemuiten. Kosija on saapunut! Hän on saapunut, Margit! Silloin en tiennyt, ketä tarkoitit; mutta nyt —!

MARGIT. Ja mitä vastasit hänelle?

SIGNE. Ah, sitä en tiedä. (Kietoo kätensä hänen kaulaansa.) Mutta maailma tuntuu minusta niin kauniilta ja rikkaalta siitä hetkestä saakka, kun hän sanoi rakastavansa minua.

MARGIT. Mutta Signe, Signe; minä en käsitä, että sinä niin pian —! Sinähän tuskin olet tuntenut häntä ennen tätä päivää.

SIGNE. Oi, minä niin vähän vielä käsitän rakkautta; mutta sen tiedän, että todet ovat laulun sanat:

keveästi se versoo, vain hetkinen, sydämen syvimmässä on juuret sen.

MARGIT. Olkoon niin. Ja kun asianlaita on näin, niin ei minunkaan tarvitse mitään sinulta salata. Oi —

(Hän pysähtyy äkkiä, nähdessään GUDMUNDIN ja KNUTIN lähestyvän.)

KNUT tyytyväisenä. Kas, se minua miellyttää, Gudmund. Tässä käteni.

MARGIT hiljaa. Mitä tämä on?

GUDMUND Knutille. Ja tässä minun.

(Puristavat toistensa käsiä.)

KNUT. Mutta mainitkaamme nyt myös molemmat, kuka —

GUDMUND. Hyvä. Täältä Päiväkummusta olen kaikkien kauniiden neitojen joukosta löytänyt sen, joka —

KNUT. Minä myöskin. Ja minä vien hänet täältä vielä tänä yönä, jos sikseen on.

MARGIT, joka huomiota herättämättä on lähestynyt. Pyhimysten nimessä!

GUDMUND nyökäyttää päätään Knutille. Samoin teen minäkin.

SIGNE, joka myöskin on kuunnellut. Gudmund!

(GUDMUND ja KNUT, toisilleen kuiskaillen molemmat SIGNEÄ osoittaen.) Hän se on.

GUDMUND hätkähtäen. Niin, minun.

KNUT samoin. Ei, kuin minun!

MARGIT hiljaa, puoliksi hurjistuneena. Signe!

GUDMUND kuten ennen, Knutille. Mitä sillä tarkoitat?

KNUT. Signeähän minä aion —

GUDMUND. Signeä! Signe on kihlattu morsiameni Jumalan edessä.

MARGIT kirkaisten. Hän se oli! Ei, — ei!

GUDMUND hiljaa, katsellen Margitia. Margit! Hän on kuullut kaikki.

KNUT. Hohoh; sitenkö ovat asiat? Kuulkaahan, Margit rouva, ei ole tarpeen, että olette niin ihmettelevinänne: nyt olen päässyt perille kaikesta.

MARGIT Signelle. Mutta sinähän sanoit äsken —? (Käsittää samassa asiain oikean laadun.) Sinä tarkoititkin Gudmundia!

SIGNE ihmeissään. Tietysti, etkö sitä tiennyt! Mutta mikä sinua vaivaa, Margit?

MARGIT melkein soinnuttomalla äänellä. Ei mikään, ei mikään.

KNUT Margitille. Ja aamusella, kun annoin kunniasanani Teille siitä, että en saattaisi matkaan mitään rauhattomuutta illalla täällä — silloin Te jo tiesitte, että Gudmund Alfinpoika oli tulossa tänne. Ha, haa, älkää kuvitelkokaan mielessänne, että voitte pitää pilananne Knut Gäslingiä! Signe on käynyt minulle rakkaaksi. Aamupäivällä vielä pelkkä ajattelematon lupaukseni sai kosimaan häntä; mutta nyt —

SIGNE Margitille. Hän! Sitäkö kosijaa sinä ajattelit?

MARGIT. Vaiti, vaiti!

KNUT ankarasti ja käskevästi. Rouva Margit, — Te olette hänen vanhempi sisarensa; minä vaadin vastausta.

MARGIT tunnossaan taistellen. Signe on jo valinnut sulhasensa; — minä en voi mitään vastata.

KNUT. Hyvä on; niinpä ei minulla ole enää mitään tekemistä Päiväkummussa. Mutta sydänyön jälkeen — pankaa se mieleenne, — on päivä päättynyt; silloin kait tulette jälleen näkemään minut, ja silloin ratkaiskoon onni, kumpi meistä, Gudmund vaiko minä, vie Signen tästä talosta.

GUDMUND. Niin, yritä sinä vain; verinen päätös siitä sinulle tulee!

SIGNE tuskaisesti. Gudmund! Pyhimysten nimessä —!

KNUT. Sävyisästi; sävyisästi, Gudmund Alfinpoika! Ennen auringon nousua olet sinä käsissäni. Ja hän, — morsiamesi —. (Menee ovelle, viittoo ja huutaa hillitysti.) Eerik! Eerik, tule tänne! Omaistemme luo! (Uhaten EERIKIN näyttäytyessä ovella.) Totisesti, voi teitä kaikkia, kun minä jälleen palaan!

(HÄN ja EERIK poistuvat vasemmalle taka-alalle.)

SIGNE hiljaa Gudmundille. Oi, mutta sano minulle, mitä kaikki tämä merkitsee.

GUDMUND kuiskaten. Meidän molempien täytyy lähteä Päiväkummusta vielä tänä yönä.

SIGNE. Jumala minua siunatkoon, — sinä tahdot —!

GUDMUND. Älä puhu siitä! Ei sanaakaan yhdellekään ihmiselle; ei edes sisarellesi.

MARGIT itsekseen. Hän, — hän se on! Hän, jota Gudmund tuskin on ajatellutkaan, ennenkuin tänä iltana. Jos olisin ollut vapaa, niin tiedän kyllä, kenet hän olisi valinnut. — Niin, vapaa!

(BENGT ja VIERAAT, MIEHIÄ ja NAISIA, tulee ulos rakennuksesta.)

NUORET NEIDOT ja POJAT laulavat.

Tääll' ulkona, ulkona nyt pidot on,
kun linnut käy unen-kehtoon,
kuin onkaan hauska käydä karkelohon,
nyt koivulehtoon.

Tääll' ulkona, ulkona soikoon joka suun
ilovirret nyt ilmoihin ehtoon,
pois murhe, kun kutsuvi viulu kisailuun
nyt koivulehtoon.

BENGT. Kas, niin pitää olla! Sellainen minua miellyttää! Olen iloinen, ja vaimoni myöskin; ja sen vuoksi teidän kaikkien tulee olla iloisia.

MUUAN VIERAS. Niin, pankaamme nyt toimeen kilpataisto!

MONET huutavat. Niin, niin, kilpataisto!

TOINEN VIERAS. Ei, heittäkäämme se; se herättää vain rauhattomuutta. (Hillityllä äänellä.) Muistanette kait, että Knut Gäsling on talossa tänä iltana.

USEAT keskenään kuiskaillen. Niin, niin, se on totta. Muistattehan viime kerralla, kun hän —. Paras on olla varuillaan.

VANHA MIES. Mutta Te, Margit rouva —; tiedän, että Teidän suvussanne on aina osattu kertoa taruja, ja itse Te lapsena ollessanne osasitte kertoa monta kaunista satua.

MARGIT. Oi, minä olen unohtanut ne kaikki. Mutta kysykäähän Gudmund Alfinpojalta, serkultani; hän taitaa tarinan, joka on hyvin hauska.

GUDMUND hillitysti, rukoillen. Margit —!

MARGIT. Hohoh, kylläpä sinun naamasi nyt on surkeana! Ole iloinen, Gudmund! Ole iloinen! Niin, niin, eipä se taida olla niin helppoa, luulen ma. (Hymyillen vieraille.) Hän on nähnyt keijukaisen tänä iltana. Se aikoi vietellä hänet; mutta Gudmund on uskollinen nuorukainen. (Kääntyy jälleen Gudmundin puoleen.) Niin no, tarina ei ole lopussa vielä. Kun viet lemmittyäsi läpi metsien ja rytöjen, älä käänny kertaakaan taaksesi katselemaan —; keijukainen hymyilee joka pensaan takaa. Etkä loppujen lopuksi — (hillityllä äänellä, astuessaan aivan liki häntä) — pääse kuitenkaan pitemmälle kuin hän tahtoo päästää. (Asettuu oikealle.)

SIGNE hiljaa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

BENGT käy tyytyväisenä vieraiden keskuudessa. Ha, ha, ha! Margit rouva se vasta osaa sepittää! Kun hän vain haluaa, osaa hän paljon paremmin kuin minä itse.

GUDMUND itsekseen. Hän uhkaa; minun täytyy riistää häneltä viimeinen toivo; ennen hän ei rauhoitu. (Kääntyy vieraiden puoleen.) Osaan pienoisen laulun. Jos teitä haluttaa kuunnella, niin —

USEAT VIERAAT. Kiitos, kiitos Gudmund Alfinpoika!

(Kaikki kerääntyvät hänen ympärilleen, toiset istuutuen, toiset seisten, MARGIT nojautuu erästä puuta vasten oikealla etu-alalla, SIGNE seisoo vasemmalla lähellä rakennusta.)

GUDMUND laulaa.

Ratsastin kerran lehtoon,
veen yli purjehdin;
kodissain kerran kauniissa
ma impein kihlasin.

Ol' ilkee keijukainen,
sen mieli kade on:
ei kera ylkäns' impi tuo
käy koskaan kirkkohon.

Mua kuule, keijukainen,
nuo hommas heitä pois;
kaks syäntä, toistaan lempivää,
ken eroittaa ne vois!

VANHA MIES. Se oli kaunis laulu. Katsokaa, kuinka nuorukaiset vilkuilevat tuonnepäin. (Osoittaa tyttöjä kohti.) Niin, niin, kullakin on kait omansa, luulisin.

BENGT tekee kasvonilmeitä Margitille. Minulla ainakin on omani, sen tiedän. Ha, ha, haa!

MARGIT hiljaa, väristen. Voi, että täytyy kärsiä kaikki tämä iva ja pilkka! Ei, ei; nyt on tartuttava viimeiseen pelastuskeinoon.

BENGT. Mikä sinua vaivaa? Minusta sinä olet niin kalpea.

MARGIT. Se menee kohta ohi. (Kääntyy vieraitten puoleen.) Muistelen äsken sanoneeni, että olin unohtanut kaikki taruni. Mutta yhden kuitenkin luulen muistavani.

BENGT. Oikein, vaimoseni! Kerropas se.

NUORET TYTÖT anoen. Niin, kertokaa, kertokaa Margit rouva!

MARGIT. Pelkäänpä melkein, ettei se teitä miellytä; mutta saman tekevää.

GUDMUND hiljaa. Pyhät kaikki, hän ei kait aio —!

MARGIT.

Oli neito hieno ja kaunoinen,
isän koissa istui hän ommellen;
hän silkkiä, kultaa yhteen liitti; —
vähän siitä riemua sentään riitti.
Hän istui yksin niin murheissaan;
asettui suru pirtin aution päätyyn;
oli neito ylpeä luonteeltaan,
halas aatelisrouvan hän säätyyn.
Ulos linnastaan vuoren-valtias läksi,
mukanaan oli kultaa ja loistava saatto;
kotihin tytön sitten hän vei emännäksi,
oli silloin kolmannen päivän aatto.
Kesät niin meni vuoressa hältä hukkaan;
oli kangaspuissansa kultainen loimi;
kevät koitti, ja laaksot puhkesi kukkaan;
uness' yksin hän kukkia poimi. —
Oli myöskin poikanen hilpeä, nuori;
osas harppua kultaista hän soittaa;
vapis sen säveleistä neitosen vuori,
joka sointu sen paatiset seinät voittaa.
Sydämeen polon neidon ne tunkeutui; —
lens' tunturin uksi auki kuin jousi;
rusoss' illan laakson terhenet ui,
ihanuutta tuot' impi katsomaan nousi.
Oli kuin herännyt olis elohon
nyt vasta hän soitosta kantelon,
oli kuin olis tullut nyt aarteet julki,
sylihinsä jotk' elo ennen sulki.
Se tietäkää, joka ainoa, ken
vain vangittu tunturivuoreen on, sen
vapauttaa harpunsoitolla voi!
Hän kuuli, kuin kahleissa vaikeroi
polo neito, — harppunsa pois hän viskas,
ylös raakapuuhun purjeensa kiskas; —
alus ylkää ja morsianta nyt kantaa
yli suolaisen veen päin vierasta rantaa.
(Kasvavalla intohimolla.)
Niin kauniisti soitit sa kultaisin kielin;
siks paisuu mun rintani uljain mielin.
Ulos tahdon ma laaksojen vehmaiden vyöhön.
Ma kuolen, jos vielä jään vuoren yöhön!
Mua pilkkaa hän vaan! Ja morsiantaan
yli suolaisen veen vie purrellaan!
(Huutaa.)
Minä kuolen; suljettu vuori täst' on lähtein!
Ei koita koi; valo sammui tähtein!

(Horjuu ja vaipuu tajuttomana erästä puunrunkoa vasten.)

SIGNE itkien, on rientänyt paikalle ja kietoo hänet syleilyynsä.

GUDMUND rientää Margitin luo ja tukee häntä. Auttakaa, auttakaa; hän kuolee.

BENGT ja VIERAAT kerääntyvät kauhusta huudahdellen heidän ympärilleen.

Sama Päiväkummun tupa kuin ennenkin, mutta nyt epäjärjestyksessä pitojen jälkeen. Yhä edelleenkin on yö; lempeä hämärä peittää huoneen ja maiseman ulkona.

BENGT seisoo avoimella kuistilla kädessään oluttuoppi. JOUKKO VIERAITA tekee lähtöä talosta. Sisällä tuvassa ERÄS PIIKA siistimishommissa.

BENGT huutaa menijöille. Herran haltuun sitten, ja tervetuloa taas Päiväkumpuun! Muutoin olisitte tekin voineet jäädä yöksi tänne lepäämään, kuten toisetkin. No niin, niin —; vartokaapas; saatan teitä veräjälle; minun täytyy kerran vielä juoda maljanne.

VIERAAT laulavat etäällä.

Hyvästi! sekä Herran huomahan vaan,
väki tään talon ain' hyvin voikoon!
Käy polkumme poikki kivikkomaan; —
säveleit' ilon viulu nyt soikoon!

Sävel eespäin kun vie,
keveältä tuntuu työläinkin tie.
Siis taivaltamaan!

(Laulu häipyy yhä etäämmälle.)

MARGIT astuu vasemmanpuoleisesta ovesta sisään tupaan.

PIIKA. Herra armahtakoon, hyvä rouva, oletteko noussut ylös?

MARGIT. Olen terve ja reipas; voit mennä nukkumaan. Varrohan; ovatko kaikki vieraat lähteneet?

PIIKA. Eivät kaikki; toiset ovat jääneet tänne yöksi; he kait ovat jo nukkumassa.

MARGIT. Entä Gudmund Alfinpoika?

PIIKA. Hän kait myöskin nukkuu. (Osoittaa ovea kohti.) Vähän aikaa sitten hän meni kamariinsa, tuonne käytävän yläpuolelle.

MARGIT. Hyvä; saat mennä.

(PIIKA poistuu vasemmalle, MARGIT käy hitaasti yli lattian, istuutuu oikeanpuoleisen pöydän ääreen ja katselee avonaista ikkunaa kohti.)

MARGIT.

Pois Gudmund taas lähtee kait ratsastamaan,
katoaa taas maailmaan avaraan;
ma alle jään kotipirttini orren —;
minun _silloin_ niinkuin kukkien käy,
polon yrtin, tiellä tallatun korren, —
ma kuihdun vain, muut' osaa ei näy.

(Lyhyt äänettömyys; nojautuu taapäin tuolissa.)

Oli kerran sokea lapsonen,
mi leikki ja huoletta ilakoi;
emo silloin taikoen, loihtien
näön lahjan sen silmihin jälleen loi.
Ja lapsonen katseli riemuissaan
yli vuorten ja laaksojen, vetten ja maan.
Mut kauan ei kestänyt taikojen työ,
ja lapsosen ylti jälleen yö;
olivat ohi leikit riemuisat;
sen posket kaihosta kalpenivat;
se sairastui, öin, päivin ei maannut,
valitus sen koskaan ei soimasta laannut. —
Kesän kauneudelle oli silmäni sokeet,
valon armaus niiltä hukkaan meni —

(Hypähtää pystyyn.)

Mutta _nyt_ —! Taas ympäri salvat ja tokeet!
Enemmän on arvoinen nuoruuteni.
Isännällein oon uhrannut kolme vuotta
elostain; tätä kauemmin ei voi kestää.
Ma ellen moista tahtoisi estää,
kesy öisin kuin kyyhky, ja — oisin suotta.
Ma pikku kiistoista täällä saan surman;
kokea elon valtavan tahdon hurman; —
Gudmundin seuraan kilpeä, jousta,
ilot kanssansa jaan, hänen murheensa liennän,
kun uhkaavi vaara, ain' auttamaan riennän;
kaikk' kummeksii kansa, kun rinnalle nousta
ritarin jalon tahdon ma puolisonaan. —
Hänen puolisonaan!

(Lyö yhteen kätensä.)

Ah, armoaan,
pyhä Herra ei kiellä, näin enää en haasta.
Suo rauhasi, mieleni nosta maasta.

(Käy hetken äänettömästi mietiskellen.)

Sisarein —? Rakas Signe, sisko kulta,
hänet peittäis kait ennenaikoja multa?
Kenties —? Toki sentään? Hän nuori niin on;
vuoks Gudmundin ehk' ei ois onneton!

(Jälleen äänettömyys; ottaa esille pikku pullon,
katselee kauan sitä ja lausuu hiljaa:)

Ma pullolla tällä —; ah, sillä voisi —;
se miehellein unen ikuisen soisi.

(Kauhuissaan.)

Ei, ei, sen nielköhön virran vuo!

(Aikoo heittää sen ulos ikkunasta, mutta pysähtyy.)

Toki, — tuokiossa se mulle suo —.

(Kuiskaa, kasvoillaan yhtaikaa kauhua ja ihastusta.)

Mi voima kiehtova, murtumaton
olemukseen synnin kätketty on?
Minust' onnea ei ole korkeampaa
kuin se, min sielunsa hinnalla saa.

(BENGT, kädessään tyhjä oluttuoppi, tulee sisään avonaiselta kuistilta; hänen kasvonsa punoittavat; askelensa ovat epävarmat.)

BENGT paiskaa tuopin pöydälle vasemmalla. Kas niin; ne olivat pidot, joista mainitaan yli koko tienoon. (Huomaa Margitin.) No, siinäkö sinä olet? Olet toipunut jälleen. Siitä minä pidän.

MARGIT, joka on kätkenyt pullon. Onko portti suljettu?

BENGT istuutuu pöydän ääreen vasemmalle. Olen pitänyt kaikesta huolen. Saatoin viimeiset vieraat veräjälle saakka. Mutta minne Knut Gäsling joutui? — Anna minulle simaa, Margit! Minua janottaa. Täytä tuo pikari.

(MARGIT noutaa simakannun eräästä kaapista ja kaataa pikariin, joka on BENGTIN edessä pöydällä.)

MARGIT käy kannu kädessä oikealle. Kysyit Knut Gäslingiä.

BENGT. Niin tein. Tuo kopeilija, — suurkerskuja! Muistan kyllä, että hän uhkasi minua eilen aamulla.

MARGIT asettaa kannun pöydälle oikealla. Pahempia sanoja hän päästi suustaan lähtiessään yöllä.

BENGT. Niinkö? Hyvä on. Minä isken hänet kuoliaaksi.

MARGIT hymyilee halveksivasti. Hm —

BENGT. Isken hänet kuoliaaksi, sanon minä! En pelkää käydä kymmentä moista miestä vastaan. Ulkona asehuoneessa on isoisäni kirves; sen varsi on hopealla huoliteltu, ja kun _siihen_ tartun, niin —! (Iskee nyrkkinsä pöytään ja juo.) Huomenna aseistaudun; käyn taistoon kaikkine miehineni ja lyön Knut Gäslingin kuoliaaksi.

(Juo pohjaan.)

MARGIT hiljaa. Voi, että täytyy elää täällä hänen kanssaan!

(Aikoo mennä.)

BENGT. Margit, tule tänne! Täytä jälleen pikarini. (Margit lähenee; Bengt tempaa hänet polvelleen.) Ha-ha-haa; sinä olet kaunis, Margit! Minä pidän sinusta,

MARGIT riuhtautuu irti. Päästä minut!

(Käy pikari kädessään oikealle.)

BENGT. Et ole taipuvainen tänä iltana. Ha-ha-ha; et kait tarkoittane niin pahaa.

MARGIT hiljaa kaataessaan pikariin. Totisesti oli se viimeinen tuoppi, minkä sinulle täytin.

(Jättää pikarin paikoilleen ja aikoo mennä ulos vasemmalle.)

BENGT. Kuulehan, Margit. Siitä saat kiittää Jumalaasi, että otin sinut vaimokseni, ennenkuin Gudmund Alfinpoika palasi takaisin.

MARGIT pysähtyy ovelle. Miksi niin?

BENGT. Siksi, että koko hänen omaisuutensa ei ole kymmenettä osaakaan minun varoistani. Ja minä olen varma siitä, että hän olisi kosinut sinua, ellet olisi ollut Päiväkummun emäntä.

MARGIT lähestyy; katselee syrjäkarein pikariin. Niinkö luulet?

BENGT. Menen vaikka valalle siitä, Margit. Bengt Gautinpojalla on kaksi terävää silmää päässään. Mutta nythän hän voi ottaa Signen.

MARGIT. Ja sinä luulet hänen välittävän —?

BENGT. Hänestä? Kyllä vaan, nyt kun ei voi saada sinua. Mutta jos olisit ollut vapaa, niin —. Ha-ha-ha, Gudmund on kaikkein muiden kaltainen; hän kadehtii minua siitä, että olen sinun miehesi. Senvuoksi pidän sinusta niin paljon, Margit. — Tänne pikari! Täytä se reunojaan myöten!

MARGIT menee vastahakoisesti oikealle. Totisesti sen olet saava.

BENGT. Knut Gäslinghän kosi myös Signeä; mutta hänet minä isken kuoliaaksi. Gudmund on rehellinen mies, hän saa Signen. Ajattelehan, Margit, kuinka hyvin me tulemme viihtymään naapureina. Ja sitten menemme pitoihin toistemme luo, ja istumme päivät pääksytyksin, kummallakin vaimonsa polvellaan, ja ryyppäämme ja puhumme niitä näitä.

MARGIT yhä vain kiihtyvämmässä sielullisessa kamppailussa; vaistomaisesti hän on ottanut pullon esille sanoessaan: Hyvä on; hyvä on.

BENGT. Ha-ha-ha; aluksi, arvelen, Gudmund ei katsele leppeästi minuun, kun syleilen sinua; mutta pian hän siihen tottuu luullakseni.

MARGIT hiljaa. Moista ei ihminen enää saata sietää! (Kaataa pullon sisällön pikariin, käy ikkunalle, heittää pullon ulos ja lausuu mieheensä katsomatta): Pikarisi on täynnä.

BENGT. Tuo tänne se sitten!

MARGIT taistelee tuskan ja epäilyksen vallassa; lausuu vihdoin. Älä juo enää tänä yönä!

BENGT hymyillen, nojautuessaan taapäin tuolissaan. No, varrotko ehkä minua? (Vilkuttaa hänelle silmää.) Mene sinä vain; minä tulen pian perästä.

MARGIT äkkiä, käskevästi. Pikarisi on täynnä. (Osoittaa.) Siinä se on.

(Menee nopeasti ulos vasemmalle.)

BENGT nousee. Minä pidän paljon hänestä. En kadu ollenkaan, että otin hänet vaimokseni, vaikka hän ei perinyt mitään muuta kuin tuon pikarin ja soljet, jotka olivat hänen morsiuspuvussaan.

(Käy ikkunan luona olevan pöydän ääreen ja tarttuu pikariin.)

(ERÄS RENKI tulee kiireesti ja kauhuissaan sisään taka-alalta.)

RENKI huutaa. Herra Bengt, herra Bengt, kiiruhtakaa ulos niin nopeasti kuin vain pääsette! Knut Gäsling on tulossa taloa kohti mukanaan aseistettu miesjoukko.

BENGT panee pois pikarin. Knut Gäsling? Kuka niin sanoo?

RENKI. Muutamat pitovieraistanne näkivät hänet alhaalla tiellä, ja sitten he juoksivat kiireesti takaisin varoittamaan teitä.

BENGT. Hyvä; silloin minä myöskin —! Antakaa minulle isoisäni kirves!

(HÄN ja RENKI menevät ulos taka-alalle.)

(Hiukan myöhemmin tulevat GUDMUND ja SIGNE hiljaa ja varovaisesti sisään oikeanpuoleisesta ovesta.)

SIGNE hillitysti.

Niin olkoon siis!

GUDMUND samoin.

Hätä suurin vain pakottaa.

SIGNE.

Nyt kohti vierasta maata
pois meidät syntymäseudultain —!
(Kuivaa kyyneleensä.)
Valittaa toki sittenkään en minä saata;
sinun vuokseshan täältä ma lähden pois!
Gudmund, kuninkaan jos rauha sull' ois,
sisarein luo jäisin.

GUDMUND.

Ja Gäsling ois
pian täällä jousi ja kalpa käissään,
sinut ratsullaan kulettaisi pois,
ja puolisonaan sua tanssittais häissään.

SIGNE.

Paetkaamme! Mut minne on aikomus sulla?

GUDMUND.

Liki vuonoa täällä on ystävä mulla;
aluksen yli veen hän meille antaa.
Me purjehdimme päin Tanskan rantaa.
Asustaa siell' on ihan uhkeaa;
rakennat kotis sinne mielin sa hyvin;
kukat kauneimmat siellä puhkeaa,
kuss' siimes pyökkipuiden on syvin.

SIGNE purskahtaa itkuun.

Sisarein, polo Margit, — nyt hyvästi jää!
Emon lailla mua vaalit, sain sulta ma suojan,
rukouksissa käännyit puolehen Luojan
takiain kuin ois itseäs koskenut tää. —
Pikarin tään juomme me pohjaan saakka
hänen muistokseen; sitä toivottaen,
pian että ois mielensä riemuinen,
hänen harteiltaan, Herra, kirvoita taakka.

(Ottaa pikarin.)

GUDMUND.

Sen velvollisuuden me tahdomme täyttää.
(Hätkähtäen.)
Ei, varro!
(Ottaa pikarin häneltä.)
Tuo malja niin tutulta näyttää.

SIGNE.

Se on Margitin.

GUDMUND katsoo tarkkaan sitä.

Taivaiset, — niin tosiaan,
nyt muistan —. Kun läksin taivaltamaan,
mehu täytti sen lailla polttavan kulon;
hän maljat joi iloisen kotiintulon;
mut hälle vain suruks' oli malja tuo! —
Pikarista täst' älä koskaan juo
siman hehkua sa.
(Heittää sisällön ulos ikkunasta.)
Nyt lähdemme pois.

(Hälinää ja huutoja ulkona taka-alalla.)

SIGNE.

Vait! — Gudmund, on kuin tuloss' askeleit' ois!

GUDMUND kuunnellen. Knut Gäslingin ääni!

SIGNE. Oi, Jumalain!

GUDMUND asettuu hänen eteensä, Älä pelkää; ma suojelen morsiantain.

(MARGIT tulee rientäen vasemmalta.)

MARGIT hälinää kuunnellen. Mitä on tekeillä? Onko mieheni —?

GUDMUND ja SIGNE. Margit!

MARGIT huomaa heidät. Gudmund! Ja Signe! Oletteko te täällä?

SIGNE käy häntä vastaan. Margit, — rakas sisar!

MARGIT kauhuissaan, huomatessaan pikarin, joka on jäänyt Gudmundin käteen. Pikari! Kuka on tyhjentänyt sen?

GUDMUND hämillään. Tyhjentänyt —? Minä ja Signe, me tahdoimme —

MARGIT kirkaisee. Armoa, armoa! Auttakaa! He kuolevat!

GUDMUND panee pois pikarin. Margit —!

SIGNE. Jumalan tähden, mikä sinua vaivaa!

MARGIT taka-alaa kohti. Auttakaa, auttakaa! Eikö sitten kukaan tule apuun!

(ERÄS RENKI tulee kiireesti avoimelta kuistilta.)

RENKI huutaa kauhuissaan. Rouva Margit! Teidän miehenne —

MARGIT. Hän! Onko hänkin juonut —?

GUDMUND hiljaa. Nyt minä käsitän —

RENKI. Knut Gäsling on surmannut hänet!

SIGNE. Surmannut!

GUDMUND vetää miekkansa. Ei vielä, toivoakseni. (Kuiskaa Margitille.) Ole rauhassa; kukaan ei ole juonut tuosta pikarista.

MARGIT. Ylistys olkoon silloin Jumalan, joka pelasti meidät kaikki!

(Vaipuu erääseen tuoliin vasemmalla. GUDMUND aikoo rientää ulos taka-alalle.)

TOINEN RENKI ovella, pysähdyttää hänet. Tulette myöhään. Herra Bengt on kuollut.

GUDMUND. Siis sittenkin surmattu!

RENKI. Vieraat ja teidän väkenne ovat saaneet väkivallantekijät lannistetuiksi. Knut Gäsling ja hänen miehensä ovat sidotut. Tuolla he tulevat.

(GUDMUNDIN miehet, vieraat ja rengit kuljettavat KNUT GÄSLINGIÄ, HÄGGEN EERIKKIÄ ja useita KNUTIN MIEHIÄ sidottuina välissään.)

KNUT kalpeana ja hiljaisena. Miesmurhaaja, Gudmund. Mitä siitä sanot?

GUDMUND. Knut, Knut, mitä olet tehnyt?

EERIK. Vahingossa se sattui, siitä voin mennä vaikka valalle.

KNUT. Hän juoksi minua vastaan kirves koholla. Tarkoitukseni oli puolustaa itseäni, ja silloin iskin äkkiarvaamatta.

EERIK. Täällä on monta, jotka näkivät sen.

KNUT. Rouva Margit, vaatikaa mitä hyvitystä tahansa; minä olen valmis suorittamaan sen.

MARGIT. Minä en vaadi mitään. Jumala meitä kaikkia tuomitkoon. Kuitenkin, — yksi vaatimus minulla on: heittäkää pahat aikeenne sisareni suhteen.

KNUT. Milloinkaan enää en ole koettava täyttää onnetonta lupaustani. Uskokaa minua, olen parantava tapani. Kunhan minun ei vain tarvitse kärsiä kunniatonta rangaistusta teostani. (Gudmundille.) Jos sinä, Gudmund, kohoat jälleen arvoon ja kunniaan, niin sano hyvä sana puolestani kuninkaalle.

GUDMUND. Minä? Vielä ennen päivän mailleen menoa minun täytyy olla maan rajojen ulkopuolella.

(Yleinen hämminki vieraiden joukossa; EERIK selittää heille asianlaidan.)

MARGIT Gudmundille. Sinä matkustat? Ja Signe tahtoo seurata sinua?

SIGNE rukoilevasti. Margit!

MARGIT. Tulkaa kumpikin onnellisiksi!

SIGNE lankeaa hänen kaulaansa. Rakas sisar!

GUDMUND. Kiitos, Margit. Ja nyt jää hyvästi. (Kuunnellen.) Vaiti; kuulen kavionkapsetta pihamaalla.

SIGNE hätääntyneenä. Sieltä tulee vierasta väkeä.

MUUAN RENKI taka-alan ovella. Kuninkaan väkeä on ulkona. Ne etsivät Gudmund Alfinpoikaa.

SIGNE. Oi, taivaan Luoja!

MARGIT hypähtäen pystyyn. Kuninkaan väkeä!

GUDMUND. Nyt on kaikki lopussa! Oi, Signe, kadottaa sinut nyt, — raskaampaa en ole milloinkaan kokenut.

KNUT. Ei, Gudmund, myö kalliista henkesi; päästäkää siteemme; olemme kaikki valmiit tappelemaan puolestasi.

EERIK katsoo ulos. Ei hyödytä; niillä on ylivoima.

SIGNE. Ne tulevat tänne sisään! Oi Gudmund, Gudmund!

(KUNINKAAN LÄHETTILÄS tulee SAATTUEINEEN sisään taka-alalta.)

LÄHETTILÄS. Kuninkaan nimessä etsin minä teitä, Gudmund Alfinpoika.

GUDMUND. Hyvä. Mutta minä olen syytön, sen vannon kaikkein pyhimmän ja kalleimman kautta.

LÄHETTILÄS. Sen me kaikki tiedämme.

GUDMUND. Mitenkä?

(Liikehtimistä läsnä-olijain joukossa.)

LÄHETTILÄS. Minulla on määräys kutsua teidät vieraaksi kuninkaan kartanoon. Hän lahjoittaa teille ystävyytensä, kuten ennenkin, ja runsaasti läänityksiä lisäksi.

GUDMUND. Signe!

SIGNE. Gudmund!

GUDMUND. Mutta sanokaa minulle toki —?

LÄHETTILÄS. Teidän vastustajanne, kansleri Audun Hugleikinpoika on kukistunut.

GUDMUND. Kansleri!

VIERAAT puoliääneen, toisillensa. Kukistunut!

LÄHETTILÄS. Kolme päivää sitten menetti hän päänsä Bergenissä. (Hillityllä äänellä.) Hän oli loukannut Norjan kuningatarta.

MARGIT käy Gudmundin ja Signen väliin.

Alati rikos näin siis rangaistaan.
Ah, valvova enkeli, lempeä, hurskas,
tuli mua tänä yönä pelastamaan,
minut ennen kuin pahan valta murskas.
Nyt tiedän, ett' tosi eloa harvoin
mitata voi maallisen rikkauden arvoin.
Katumusta ja pelkoa kammoinhan kantaa,
joka alttiiksi sielunsa autuuden antaa. —
Menen luostariin pyhän Sunniven —.

GUDMUNDIN ja SIGNEN tahtoessa puhua.

Ma päätöksestäni luovu en.

(Yhdistää heidän kätensä.)

Gudmund — sun morsiames on tässä.
Pyhä liittonne on; käsi Herran on lässä!

(Viittaa jäähyväisiksi ja poistuu vasemmalle, GUDMUND ja SIGNE aikovat seurata häntä, MARGIT pysähdyttää heidät torjuvalla liikkeellä, menee ulos ja lukitsee oven jälkeensä. Samassa hetkessä aurinko nousee ja valaa loistettaan tupaan.)

GUDMUND.

Valoaan luo aurinko kukkivaan tarhaan;
se nuoren rakkautemme on koi!

SIGNE.

Unelmain ihanimmat, mun muistoni parhaan
sävelet sinun harppusi mulle soi.
Jalo laulajain, — soita harppuas vain
niin murheen kuin ilon päivinä mullen;
ole varma, on kieliä rinnassain, —
jotk' kaikuvat niin surun kuin ilon tullen.

KUOROLAULU

miesten ja naisten.

Kaiken yllä valon silmä valvoo,
hurskaan askeleita valaisee,
lohtuansa meille säteilee; —
Korkeuden Herraa kaikki palvoo!

Nti Anna-Maria Tallgrenia ja maist. E.A. Saarimaata, jotka tämän suomennokseni käsikirjoitusta lukiessaan ovat tehneet pienempiä muutosehdotuksia käännöksen sanontaan, kiitän täten vilpittömästi. Runoa viimeistellessäni olen mielihyvällä ottanut varteen heidän huomautuksensa.

Helsingissä jouluk. 3 p:nä 1923.

Aarni Kouta.