*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79197 ***
language: Finnish




RUNOTARINOITA

Riimittänyt

Ruupert Kainulainen




Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1918






SISÄLLYS:

I.

Honkaset
  1. Sepän Antti
  2. Antin Matti
  3. Antin Matti painimassa
Iltapuhteet Maalaispuodissa
»Parapantsikka»

II.

Kompia
Sulku ja Julku
Juoru
Hyviä molemmat
Käänsi kärjen
Vastoin puhetta
Runoilija
Kreivin aikaan
Samalla mitalla
Ylli-ukko
Ymmärsi tavallaan
Othello II
Maun mukaan






I.




HONKASET.



1. SEPPÄ-ANTTI.


    Hän Antti Honkanen on, vaikka kansa
    vain Seppä-Antiks aina mainitsee,
    on kuulu kauaksi hän voimiltansa,
    hänestä kihlakunta ylpeilee,
    ja ravakasti raudasta hän muokkaa,
    jos mit' on tarvis, kirvestä tai kuokkaa.

    Mies siivo, rehellinen onpi Antti,
    saa hyvin perheellensä einehen.
    Ei viinaan vierryt ole hältä lantti,
    on vesiveikko vallan vakainen;
    tupakan, kahvin, kaiken raitis ratki:
    on tolkun mies, ei lemmon lientä latki!

    Ei varrelt' erin pitkä, onhan noita
    vain keskikokoisia miehiään;
    mut jukopekka, niitä hartioita:
    olasta olkaan metri vähintään!
    Ja kourat niinkuin korven kontiolla,
    mink' otti ne, sen piti niissä olla.

    Osuipa pankkiherra kaupungista,
    toi pekunaansa kenkätohtoriin,
    sai hokkiraudan Antin hohtimista
    ja oikas sen, kun otti rukkasiin:
    »Työ huono pajassanne! Katsokaapas,
    kuink' oikenee, kun vetää, hevonsaapas!»

    Luo Antti hymähtäen katseen tarkan:
    Ei hyttynen tuo ole voimiltaan —
    ja kaivaa kukkarostaan kahdenmarkan,
    sen kääntää kaksinkerroin sormillaan:
    »Myös teillä tengat nää on kehnon työtä,
    sie tahtaast' älä vasta rahaa lyötä!»

    Olipa myöskin kesäjuhla eräs
    ja kansa kulki kisapuistohon.
    Nykyiset urheilut ne juuri heräs,
    siell' ikään kuulantyönti käynniss' on.
    Vimmoissaan viskoo miehet rautakerää,
    yl'oppilas on paras monta erää.

    Tuot' Antti syrjästä vain katsastaapi
    ja poikain hikoilulle hymyilee...
    niin muuan pallon hälle tarjoaapi,
    hän ottaa, kämmenellään punnitsee:
    »Lie kymmenkiloinen tää hauli tykin;
    no, jospa miekin sitte häntä lykin.»

    On kuula kourassaan kuin mustikkainen,
    hän työntää. Silloin raikas hurraa soi.
    »Hih, sehän lensi niinkuin sontiainen,
    maahankin metrin!» muuan ilkamoi.
    »Kuustoista metriä!» niin huusi sakki, —
    »puolt' enemmän kuin jaksoi valkolakki!»

    Niin voimanäytteistään käy moni juttu,
    vaikk' Antti itse käypi vaieten.
    Vaan niistä tunnetuin kun sulle tuttu
    ei vielä liene, kerron myöskin sen.
    Mies keinoniekka siinä pettyi pahoin,
    sai rahoin maksaa sen ja selkänahoin.

    Syysmarkkinoilla kaupungissa kerran
    ol' Antti mennyt sirkkusnäytökseen,
    kun kuullut oli: siellä sirkkusherran,
    ken rohkenee, saa painiin parikseen...
    Ja kujeet muut kun kaikki tehdyt ovat,
    niin sirkusjätti sanoo sanat kovat:

    »Ken franskalaissess painniss minu voittaa,
    hän kohtta palkkaks satta markka saa!»
    Niin Antti nousee, virkkaa: »Voin mie koittaa...»
    Nyt jätti pilkoin häneen katsahtaa:
    »No, hyve! Säänttö tiettä: hartteet mattoon!»
    »Kyll'» —lausui Antti,— »tai päin nenä kattoon.»

    Niin alkoi leikki; sirkuskomeljantti
    koettaa kavalia temppujaan,
    mut niinkuin karhu karmistaikse Antti
    ja vartoo hyökkäykseen vuoroaan...
    Jo kiinni tarraa kylkiin muukalaisen,
    saa syliotteen supisuomalaisen.

    Ja vasten reheviä ryntäitänsä
    hän vastustajansa nyt litistää.
    Mies siinä potkii, ähkää hädissänsä,
    koettain otteesta pois kierrältää;
    mut niinkuin hohtimissa siinä huiskii
    ja nolona jo Antin korvaan kuiskii:

    »Äl' kaatta, häppäset mun, tirehtöörin,
    saat rahhan luppamani muuttenkin!»
    »No jopas! Kaan mie nyt vaikk' kupernöörin,
    mie lopetankin, minkä alotin.»
    Ja jätin hartiat hän maahan painaa;
    mies hetken siinä makaa niinkuin vainaa.

    Mut eipäs hellinnytkään voittoraha,
    ja Antti moisesta jo närkästyy:
    »Siult' oisko pitänytkin mattoon maha?
    No, kohta korjataan, jos siin' on syy.
    Käy käsiks, samaan hintaan uusi pylläys!»
    Jo maksoi toinen... »Vai jo riitti rylläys!»

    Ja sama sirkus sitte vuotten takaa
    kun Antin kotikyläss' esiintyi,
    ja saman jätin kuului haaste vakaa
    taas painiin, ja taas Antti ilmestyi...
    Jo myrtyi jätti, sirkuskarhuansa
    osotti: »Painni, pentele, ton kanssa!»

    On siitä nyt jo vuotta viisitoista,
    kun Antti noissa oli voimissaan,
    vaan löydä vieläkään et miestä moista,
    ken Antist' ei sais miehenvastustaan.
    Hän kyllä heikkenee, kun ikää karttuu,
    mut Matti poika mahtajaksi varttuu.



2. ANTIN MATTI.


    Seppä Antin Matti poika,
    tuonhan koko kunta tiesi,
    oli niinkuin isänsäkin
    kuuluisa jo voimamiesi.

    Pajass' isänsä jo nuorna
    Matti poika lietsoeli,
    koska isä moukaroitsi
    siten voimaa kehitteli.

    Niinpä isän moiseks ihan
    Matti tuosta kasvoi, varttui,
    pituutta ei kovin paljon,
    mutta leveyttä karttui!

    Toisen kylän pojat kaikki
    kisailussa Matti voitti,
    »kissanhännässä» tai muussa
    »ensiviulua» hän soitti;

    samoin nyky-urheiluissa,
    kyseess' oli kuulantyönti,
    keihään-, kiekonheitto, tahi
    »ranskalaisen» painin lyönti.

    Välineet vain noihin oli
    kaikki omaa työtä hällä;
    — kirkollakaan kisailleet kun
    vielä tavalla ei tällä.

    Isä Antti kaupungissa
    »niksit» oli nähnyt kerran,
    Matille ne samaan tapaan
    koitti näyttää hiukan verran.

    Kiekoks kiepautettiin vanhan
    piimäpytyn pohja-pyörä,
    joka raudoitettiin, keskeen
    upotettiin lyijykyörä.

    Keihäs taas ol' luudanvarsi,
    tahi oiva ongenvapa,
    päähän pantiin pyöräntulkki,
    koska painon vaati tapa.

    Pyöreähkö kiuaskivi
    kuulan virkaa teki, taikka
    iso »leka» varretonna
    milloin sen ei työssä paikka.

    Leikissä jos kylän pojat
    eivät milloin olleet myötä,
    isä Antti silloin usein
    säesteli pojan työtä.

    Noinpa Matti, täytettyään
    kahdeksantoist' ikävuotta,
    pääsi käymään kaupungissa
    mi ei matka ollut suotta.

    Honkaset ne suvijuhliin
    kaupunkiin sai monen vaivan
    jälkeen, juuri joutuivat he
    kisailuiden alkuun aivan.

    Juhlakenttää ympäröitsee
    virtaavainen syvä joki,
    siellä kansaa rantamilla
    katsoo, seisoo sikisoki.

    Urheiltiin jo. Isä, poika
    tarkkaelee tuota tovin,
    kun jo Matti välineihin
    silmillänsä mieltyy kovin.

    — Kilpailla ei harmaahapsi
    Antti ajatellut enää.
    »Mutta Matti näyttää voisi,
    kuin mie ennen, pitkäänenää.» —

    Keihäänheittäjät ne juuri
    teräskärkeänsä nakkas...
    Niin myös Matti heittää pyytää
    kun jo toiset siitä lakkas.

    Luvatahan, nimi listaan
    merkitään myös Matti pojan...
    — Metriä lie viisikymment'
    heittomatkaa luoksi ojan. —

    Matti keihään ottaa, virkkaa:
    »Mutta jos tää lentää jokeen?»
    Hohonauru silloin kaikuu:
    »Kyllä näyttää saat sen kokeen!»

    Punastuupa Matti, juoksee,
    sinkoo... Rapsis! Ääni moinen
    kuuluu... Varsi taittui... Keihäs
    toki jälellä on toinen.

    »Noin se käypi!» virkkoi eräs,
    »kun vain heittää todentiehen!
    Eihän moinen hammastikku,
    sukkapuikko käteen miehen!»

    »Ei se osaa!» toinen huusi,
    »taittaa senkin, ei se osaa.»
    Mutta samassa jo Matti
    toisen keihään lentoon hosaa.

    Ja nyt keihäs, kädessänsä
    mi ol' ollut niinkuin kynä,
    nuolen lailla ilmaa viistää,
    teräsjousest' tähdättynä...

    — Toisten heitot oli vaille
    metriä noin viisitoista
    joenuomast' tuosta jäänyt. —
    Mutta onko nähty moista!

    Joen rannan koivun oksaan
    keihäs lensi nyt ja räiskis!
    siitä oksan myötäämänä
    suoraan jokeen putos, läiskis!

    Ei nyt ivanauru soinut,
    hurraahuudot ilmaa halkoi...
    Keihäät loppui, siis myös heitot,
    ja niin kiekkokisa alkoi.

    Ensin heittäneet kun toiset
    ovat kolme heittoansa,
    Matti »Kreikan limppuun» tarttuu,
    haltioituu jälleen kansa.

    — Peljätty nyt kyll' ei sitä,
    että sekin jokeen kiitää,
    metriä kosk' kymment' toista
    huonommin ain kiekko liitää. —

    »Rekordinkin heittäjälle
    matka tuo ois liian pitkä!»
    virkkoi muuan. »Mutta ties sen,
    jos ois Matin voimat mitkä!»

    Sama lisää: »Niinkuin härkä
    uutta saavii, katsot diskoo!
    sitä viisikopekaista
    koitahan myös kovaan viskoo!»

    Jo sen Matti asemilleen
    kouraan leveähän saapi,
    pyörähtää ja heittää... Mitä?
    jokainen taas hohottaapi...

    »Pelkoa ei, että virtaan
    kiekko kiitää!» joku huusi.
    »Kun se maata kynti, koska
    leijas metriä vain kuusi!»

    Tuosta tiilenpunaisena
    Matti ottaa ilmeen tiukan,
    alottihe uudellehen...
    »Paremmin jo lensi hiukan...»

    isä Antti tuumi, mutta
    kirkuu katsojain nyt piiri:
    »Heipä hei! jo edemmäksi
    muiden heittoja se kiiri!»

    Vaan kuin konstin oppineena
    nutun yltään Matti nylkee,
    kiekon koppaa, hypistelee,
    kouraan kuohulammen sylkee,

    tekee tuiman pyörähdyksen
    ja nyt vonkuin lentää kiekko
    niinkuin luodin hätyyttämä
    vanha, viisas korven riekko...

    Jokahinen sitä katsoo,
    niinkuin ilmaa haukkois, nuuskis...
    Joen puille sekin liitää,
    sekä jokeen taas, purtuuskis!

    keihään kumppaliksi... Kuului
    vain kuin ison hauen pasaus...
    Siihen sekin loppui, Matin
    ympärille kansa kasaus.

    Hurraahuudoin kohotettiin
    sankar ilmaan, kaikki myönti
    voiton; sitte taasen alkoi
    kolmas koitos: kuulan työnti.

    — Toiset taas nyt ensin lykkii,
    joskaan pelosta ei sentään:
    jospa Matti ensin nakkais,
    tämäkin vois virtaan lentää. —

    Niinpä työntäneet kun ovat
    toiset, tuli Matin vuoro.
    Matti kuulan ottaa... Hurraa!
    kaikuu uljas kansan kuoro.

    Jopa kuulan tuosta työntää,
    taipaleelle tuiskahuttaa,
    mutta kova onni! jalan
    rajan yli luiskahuttaa...

    Kolmatt' osaa pitemmälle
    meni, mihin miehen paraan
    tähän asti... Uusi lykkäys...
    Jätti ylimenon varaa

    liikaa, työntö ei niin hyvä...
    »Mutta kolmas toden sanoo!»
    Hyökkää, työntää... Kisatuomar
    jalkaa katsomahan anoo...

    Nyt ei niinkuin kanuuna vain,
    mutta niinkuin iso tykki
    sen ois lentoon lemauttanut,
    niin nyt kuula lentää lykki.

    Maailman se ennätyksen
    kumoon päkkäs merkki-viirin.
    Hurraa! yleisö taas Matin
    ympäröitsee piukoin piirin.

    »Merkin kaasit, miks et yli
    lykännyt?» soi sillä kurin
    ääni. Matti vastaa: »Eikös
    määrä oo se työntää nurin...»

    Noinpa Matti niinkuin Caesar
    muinoin: tuli, näki voitti!
    Hänen teräslihaksiaan
    moni ihmetellen koitti.

    Hypyt, juoksut Matti jätti:
    Eihän lentohon se luotu
    ole, jonka lennätellä
    kappaleita onpi suotu.

    Ensipalkinnoks niin Matti
    heitoista sai »metkun» rintaan,
    nokka silt'ei nouse, katsoo
    Matti kainosti maan pintaan.

    Mutta hiukan olevinaan
    onpi tuosta isä Antti,
    tarkkaa riemuin rinnuksihin
    jossa läikkyy metal-lantti.

    Lausuu lopuks kisatuomar:
    »Oiva Olympialainen
    mies on Matti Suomellemme,
    kunnoss' ole eellen vainen!»

    Ja kun kuulee: »Painissa myös
    huonomp' ehk' ei Matti muita.»
    lupaa leikin Matin toiste
    tuottaa katkomahan luita...

    Kentältä niin isä, poika
    poies polkee hymyhuulin,
    kunnioittain, tilaa tehden
    kansa hurraa hyvintuulin.



3. ANTIN MATTI PAINIMASSA.


    Ett' oli Matti mies myös paininnan
    ansainnee toki eri maininnan.
    »Hartia-työtä» kun hän harjoitteli,
    niin sepä vasta oli »lusti peli!»
    Se oli »kilpikonnan kääntämistä!»
    Mut mistä vertaisensa sai hän, mistä?

    Ol' isä Antti vaurain vastustaja,
    mut ukko nuorten teit' ei aina aja!
    Kaks yhtä vastaan siis! on päätös vakaa,
    ett' urho olottaa sais olantakaa!
    Niin Matti kahden kanssa otteli,
    mut nuokin »Sinisonia» totteli:
    jäi Aapron Aati toisen käden alle
    ja toisen puskuun painui Kaisan Kalle.

    Noin kun hän painitaidon »niksit» oppi,
    vaivatta seudun palkinnot hän noppi,
    kuin niissä muissa
    useissa ulkoisissa urheiluissa...
    Ja miehistyttyään noin jokalailla
    hän pääsi muuallekin painimaan,
    ja voitti sarjassaan
    hän vertaa vailla;
    mi myös jo varsin
    sanottiin sattuvaisin sananparsin:
    »Niin hartioilleen Matti muita vääntää
    kuin emäntä se lettuloita kääntää...»

    Omassa maassaan kun noin teutaroi
    niin eikös miehelle jo kutsu soi
    nyt tulla äkkipikaa Pietariin
    Venäjän suureen »painiparaatiin»...
    Ilostui tuosta koko kyläkunta
    ja isä-ukosta se on kuin unta!
    Ja, kun ei arkisista asunnoista
    tuo kaupunki niin kaukaisena loista,
    matkata isän on nyt mukaan syy:
    Kuin poika kuuluisista selviytyy?...

    Niin hetki löi! Nuo on nyt kisailut;
    sinn' isän kanss' on Matti matkannut.
    Ja katsomoon
    on kansaa tulvehtinut ahdinkoon...
    Oivasti luistaa Matin ottelut.
    Sarjassaan, mi on raskahinta luokkaa
    läheisin, »musikoita» mattoon muokkaa.
    Hän miestä käteen käy kuin palkeenvarteen,
    pyörähdys, vääntö, ja jo »kastoi harteen!»
    Uus mies, ja ketarat taas keikahtavat,
    matossa senkin Iivanan on lavat...
    Ja ensipalkinnon noin poika poimi.
    Mut jälellä on vielä jäyhä toimi:

    Viel' luokkain mestarit ne kisaa, kieppaa,
    kunniapalkinnon sen kuka sieppaa?
    Muut köykäisempäin sarjain voittajat
    ne suosiolla siitä luopuvat:
    kun mestari on luokan raskahimman
    kasakka kookas niinkuin jättiläinen!
    Mut Matti tuumii: »Mieskö jänismäinen?»
    Ja Donin mieheen lyö tuo vihan vimman!
    Hän vielä ennen esiintulemista
    näin tulkituttaa: »Mieltä armollista
    osotan, luovu, henkes takia!»
    Mut Mattiako tuo nyt peljättää!
    vain moinen ylpeys häntä yllyttää,
    ja päättävästi urho näin nyt vastaa:
    »Mies Suomen uskoo vast' kun koettaa!»
    Noin kukkuroilleen vihan kuorman lastaa
    hän kasakan, tuon tyyten soettaa:
    »Siis kuole, tsuhna!» noin tuo hoettaa:
    »En noudata nyt painin lakia!»

    Niin esiin käyvät... Miehen mitat täyttää
    vaikk' kyllä Matti, hennolta hän näyttää
    nyt vieressä tuon toisen voitokkaan...
    Pyytävät naiset hienotunteiset
    ja -tuoksuiset
    säälien Suomen miestä luopumaan.
    Mut toinen ään' on miesten rintamassa:
    he tahtovat vain nähdä häijyyttään
    kuin nopeaan on »tsuhna» seljällään
    ja min suo iskun voittamaton Vassa?

    Mies idän katsoo Mattiin ivaten
    ja on kuin vihan virva silmien
    näin haastais inhoin: »Hyi, kun mokomaan
    nyt saastuttaa mä rukkaseni saan,
    mut kurja tsuhna, nyt sun surma peri!»
    On Matti jätin rinnalla kuin keri,
    mut hymyin seisoo hän kuin sanoen:
    »Liet voimakas, lie turha muistuttaa:
    Mies matala myös maasta ponnistaa!»

    Nyt heidät esitetään... Kello soittaa...
    Kisailu kestää kunnes toinen voittaa...
    Ja enää enempätä empimättä
    lyö miehet tavanmukaisesti kättä,
    ja leikki alkaa, mutta varoen...
    Niin kierrellen kuin kuumaa lientä katti
    mies Matin ympäri käy nuuskien.
    Vaan valvoo vastassa myös miesnä Matti:
    Kuin tarrais? tarkkaa hän kuin vakoillen.
    Mut toinen yhä käy kuin pakoillen...

    Hengittämättä tuota kansa seuraa
    kuin ottelevaa otsoa ja peuraa.
    Ja lähimpänä ole ihan vaikka
    ei Suomen urhon isän istuinpaikka
    hän innoin huutaa: »Mitäs sonnit kyyrää?
    Käy käsin Matti! makuulle mies tyyrää!»
    Ja poika jähmäiseekin jättiläistä...
    Ja toinen tokkaa myös, ei enää väistä,
    ja sähää siinä kielin röyhkein, herkin:
    »Sun mattoon liimaan nyt kuin postimerkin!...»
    Mut Matin huulilla on tyyni hymy,
    vaikk' alkaa vakavaksi käydä jymy.
    Ja huutaa pojalleen taas isä Antti:
    »Hoi! varo, mit' tuo aikoo elehvantti!»
    Kasakan niska-hyväilyt kun lakkaa,
    niin Matti vuorostaan taas kiinni nakkaa
    ja kouraisuista kontion käy nekin.
    Kuin löylyssä on mies jo kumpainekin...

    Upea urhoilla on käsi-rysy,
    mut ei vain kumpaisenkaan ote pysy:
    Liukenee »leipäheitot», »Lindenit»,
    ojentuu »olkaväännöt», »Nelsonit»...
    Ja Matin isä jälleen äännähtää:
    »Oho! et viskaa sit', ei oo se mälli,
    on sellainen vain visa, sepänsälli!»
    Uljaasti urhot taasen käännähtää.
    Monesti Matti all' on pahan paineen,
    monesti taasen heittää lailla laineen.
    Noin yhä kiivaamman saa kisa menon.
    Kansa ottaa etukenon...

    Isää pojan otteet viihtää,
    eelleen ylpeyttään hän kiihtää:
    »Noin! miss' suuri käänteleikse,
    siinä pieni pisteleikse!»
    Soi myös venäläisten melu:
    »Lennätä jo lemmon lelu!»
    omalleen he huutaa, suhkaa...
    Mies se hikoilee ja puhkaa,
    sekä uhkaa...
    Kaikki näkee: toden tiehen
    Vassalla on vastus miehen...
    Katsojista enää kellään
    sääliä ei sydämellään.

    Nähden: muu on turha työ
    idän mies se alkaa lyödä...
    Vihelletään
    vaan ei ketään
    tule tuota keskeyttämään...
    Matti kärsein tuumii: »Lyö!
    ethän miestä näin voi syödä!»
    Näyttää niinkuin Matti kämään
    pian menis... Isä suree...
    Mutta kammastansa puree
    Matti, salamana hyökkää,
    jätin hoippumahan työkkää,
    saa kuin luonnottoman voiman,
    nostaa ilmaan miehen roiman:
    Nyt oot kuiten loukussa!
    Niinkuin mato koukussa
    kiemurtelee kasakka...
    Mut on ote nasakka!
    Murtaa taasen isä suuta:
    »Niin! nyt näytä ett' oot luuta!
    Kaikk' on muuten hunningolla...
    Pitäis pöksyissäs miun olla!...»

    Kasvaa innostus myös väen,
    silmissänsä säihkyy säen...
    »Muista Matti puristaa,
    ettei voi mies huristaa!»
    muistaa taasen huutaa isä:
    »Muista myös miun voitto nätti,
    jolloin keikkos sirkus-jätti!»
    Kun saa Matiss' aatos vallan
    karttuu voimilleen viel' lisä:
    »Koko synnynmaansa hallan
    miehessä hän tuntee tuossa:
    Hornaan näin nyt pitäis juossa,
    joka tämän taakan nielis,
    ett'ei tänne enää mielis
    elämäämme myrkyttämään,
    synnyinmaatain hävittämään!
    Hurtta! nyt sie jouduit oppiin!
    nyt et enää tyrmäs-koppiin
    kahli kansalaisiani!
    Et miun oivaa opettajaa
    pane pakolaisen matkaan
    karkoitettuna sä Vjatkaan!
    Rapista et maani rajaa!
    Paha nyt siun paulaan pani!...»
    Urho uljas noin nyt tuumaa,
    aatos tuo se hänet huumaa;
    suu on vihan väreilyssä:
    »Turhaan rynnistät nyt, ryssä!»

    Kansa huutaa, salamoi
    isän silmät, ääni soi:
    »Sillä lailla! Muista: miesi
    mitä suuremp', niin myös rojaus!»
    Hohkaa kasakka kuin liesi,
    kuuluu tuskainen hohhojaus!...
    Korjaa otteen kouhaten
    Matti, sivut rouhaten
    jätin, ja niin päättää virren:
    paiskaa kasakan kuin hirren
    maahan, vääntää, sekä kiskaa,
    vastustajan kumoon viskaa...
    Kiertyy vatsallensa toinen...
    Seuraa kääntö-nykäys moinen
    että mies nyt »siltaan» kääntyy...
    Mutta Matti kiinni vääntyy
    ihan niinkuin imeytyen...
    Sammuu pelastuksen kyven
    toisen, »silta» hänen ansa.
    Moist' ei kestä selkäranka,
    »silta» painuu niinkuin lanka.
    Matti jatkaa aatostansa:
    Vapaa maani on ja kansa!...

    Huuto, melu hurja raikaa,
    ilo isän enin kaikaa:
    »Siin' on Koljat voimatonna
    selällään, kuin kilpikonna!»
    Ja näin voiton eelleen tukee:
    »Ken se tähtiä nyt lukee?»

    Helää myös jo päätös-soitto...
    Selvähän se kenen voitto!
    Ilo pien' on itämaisten,
    sitä suuremp' suomalaisten.
    Kasakka saa pystyyn pään,
    naama näyttää synkän sään.
    Mut ei Matti masennettu:
    Maine maan on pelastettu!




ILTAPUHTEET MAALAISPUODISSA.


    Näinpä tehtiin siihen aikaan,
    jolloin innostuttiin työhön,
    että puodin ovet oli
    auki melkein puoli-yöhön,
    jolloin monet haukotukset
    sulki vasta kaupan ukset.

    Päivän työt kun tehty oli
    ja sai pitkät iltapuhteet,
    ettei enää kannustanut
    työhön isännänkään nuhteet,
    vaan hän leikkiin saatiin myötä
    säestämään puhdetyötä.

    Kokoontuipa maalaiskauppaan
    kylänmiehet aina illoin
    pienoisille ostoksilleen,
    jutut käymään pantiin silloin,
    innostuivat tupakoimaan,
    sekä voimain näyttöön roimaan.

    Siellä miestä nuorta, vanhaa
    koittamassa silloin huomaat,
    hintelät näät Pekat, Heikit,
    vahvemmat taas Artut, Tuomaat,
    kauppa-apulaisten kanssa
    panemassa parastansa.

    Puotipoika pikkarainen
    usein leikkiin antoi halun,
    koska huomas joukossa hän
    jonkun uuden miehenalun,
    näytti kohta millä kurin
    puhalletaan punnus nurin:

    Pussin pisti painon alle,
    keuhkot täyteen ilmaa veti,
    puhalsi kuin palkehesta:
    »kiira» suurkin keikkos heti,
    syntyi kirkas naurun helske,
    sekä jatkumaan sai melske.

    Tuomas hevoskengän naulan
    väänsi, pisti kymmenkilon
    painoon sen ja hyppysillään
    nosti, ihmettelyn ilon
    tuotti se, myös toiset koitti,
    noussut ei, niin Tuomas voitti!

    Sormikoukut koiteltihin,
    sekä myöskin väkikartut,
    hävis niissä heikot Heikit,
    voitti vahvat Tuomaat, Artut,
    vedettiin myös »kissanhännät»,
    voitti suuret pienenlännät...

    Mökin Paavo vanhukselle
    piisannut ei sentään kukaan,
    ja hän aina hymyellen
    saapui joka ilta mukaan,
    joka kerta nuoret, roimat
    tunnustaa sai Paavon voimat.

    Siveäksi, äänettömäks
    Paavo tunnettu myös oli,
    mutta voittojansa »noituin»
    kun soi nuorten holipoli,
    kiusailla näin Paavo alkaa:
    »Kukas käski siut yöjalkaan...»

    Niinpä taas on ilo-ilta,
    koolla kaikk' on voima-väki,
    jokahinen aikoi voittaa
    kunkin naamasta sen näki,
    istuvan myös Paavo-vaarin
    näet päällä suolalaarin.

    Puoti-Jussi, velikulta,
    päätti itse Paavo-ukon
    tänään »kissanhännässä» ees
    voittaa, siksi keksi lukon
    heikkoudelleen: käteen tuhkaa
    pani, ukkoa niin uhkaa...

    Kun nyt toiset vilpitöinnä
    koittaneet on Paavon kanssa,
    sekä saaneet »selkäsaunan»,
    eess' on Jussin julma ansa,
    palikkaan hän kiinni koppaa,
    Paavo toiseen päähän roppaa.

    »Häviät nyt!» Jussi virkkaa,
    »tänään oon mie hyvin syönyt».
    Vaari vastaa: »Ennenkin miut
    oisit laudalta jo lyönyt!...
    Siulle luoja voiton suonut
    olis, jos et myös ois juonut!»

    Jussi silmää iskee, vetää,
    Paavo pitää niinkuin tyhjää.
    Jussi julmistuen kiskoo,
    mutta turhaan siinä ryhjää.
    Paavo voitti, into kasvaa:
    »Kourassais lie ollut rasvaa...»

    Mutta rautalankalenkkiin
    Jussi nolona nyt tarttui
    vetääkseen myös sormikoukun,
    — joukko lähemmäksi karttui, —
    kantonapukan nyt salaa
    Jussi sormentueks halaa.

    Ja niin Jussi innoissansa
    käden tiskin varaan heitti:
    »Tuohon Paavo! Tuossa isäs
    kuusi vuotta kuhaa keitti!»
    Ja niin alkoi tiukka veto...
    »Kas, jo hiukan kestää, peto!»

    Kisa kiihtyy, Paavon sormi
    on kuin vahva rautakoukku.
    Rapsisi Jussin puinen tuki
    katkes, paljastui niin loukku.
    Paavo nauroi, Jussi vertyi.
    »Puustakos nyt voimat kertyi.»

    Ja niin Paavo »kuninkaaksi»
    taasen jäi ja eelleen pysyi.
    »Mistä voimat sait sie moiset?»
    Noin jos hältä joku kysyi.
    Paavo paukkas: »Raittiudesta,
    ja muust' elon puhtaudesta!»

    Urholle, kun temmeltänyt
    noin ol' lailla pohjanviiman,
    puuroaineet nuoret antoi
    sijaan sikar »ruunapriiman.»
    Paavo palkinnosta hymyi,
    laarin päälle jälleen lymyi...

    Jutut luisti, ilomielin
    Paavon voimat tuotiin julki,
    kunnes sitte viimein kaikki
    tyytyväisnä kotiin kulki,
    ja myös monet haukotukset
    sulkemaan sai puodin ukset.




»PARAPANTSIKKA».


    Lillil, lillil, lillin lau,
    laulin, lillin, bau, bau...
    Äänet pyhän vasken nuo
    mieleen niiden lyöjän tuo.

    Oli kellonsoittaja
    tarkka hän ja taitava
    idän rajakaupungissa,
    sinisessä »sipulissa».
    Mutta rumpua hän piesten
    joukoss' astui tsaarin miesten
    muinoin Mustanmeren rantaa, —
    siitä päivin sai hän kantaa
    nimen: Parapantsikka.

    Paistoi kauas nenä-pahka,
    kahden puolen syylä-rahka,
    niinkuin tarha-mantsikka!
    Muuten pienenläntä ukki
    tanakka kuin pajatukki,
    kieli verkkaisena pysyi,
    paljon »voitelua» kysyi,
    vaan kun vaati kellonjukko,
    untelo ei ollut ukko;
    silmät päivän paisteiset.
    Ilostuit kun katsoit vaariin:
    viikset varjostivat suuta,
    niinkuin lemmon lentimet,
    vaan on harva
    leuan karva,
    valkea kuin varpaluuta
    kastettuna jauholaariin;
    muistutti pää täysikuuta,
    takkeloa korvain taa vaan
    jäänyt, niinkuin kuusen naavaa.
    Oikealta nimeltään
    Kokkonen ja eellä Kola,
    törmän alla tönössään
    suutaroitsi, kun ei kutsu
    kirkkotyöt. Myös siellä »mutsu»
    liukaskieli vaimo Ola
    hääräeli,
    määräeli:
    ukko kellonnyörit käytti,
    eukko hälle nyörit näytti...

    Moinen miesi, muija, maja,
    siihen soma soitto-paja!
    Oli uljas nähdä ukko,
    niinkuin orrell' aamukukko,
    kun hän toimessansa liikkui,
    pauhaten kun kellot kiikkui,
    Herran juhlaa julistain...
    Niinpä juhlapäivin ain',
    erittäinkin pääsiäissä
    vallitsevi ylimmäissä
    vaari juhlavaatteissaan,
    päässään musta lippalakki,
    yllään kiiltonappitakki,
    maltii myös urhoin kaavaan,
    — muisto sota-ajaltaan! —
    niinkuin paikaks saatu haavaan...
    Äijä, itse lapseton,
    palleroita paljon suosi:
    Pääsiäisnä, joka vuosi
    pääsy torniin vapaa on;
    saipa silloin pojan-pallit
    rimputella »lillit-lallit»...

    Hyvin toimi, työnsä muisti,
    elo tasaisesti luisti
    ilman sivuhyppyjä,
    toi vain juhlat muutosta,
    lisää voide-ryyppyjä...
    Mut ei töihin puutosta!
    Toki viina miestä kerran
    viepsahutti hiukan verran.
    Tapuliin ol' taaperrellut,
    erokannut kallistellut,
    totellen, kun totisesti
    tohtor' epäsi ja esti
    viinat vuoksi sydänvian.
    Tiellä siki-unestaan
    heräs janoon polttavaan,
    pahoin päässä läimähteli,
    liekit silmiin leimahteli...
    Äjähtipä äijän järkeen
    velvoitus nyt viran tärkeen,
    palokelloon löi hän pian!
    Tuulispäänä tullen käy
    hätään kansa, mut ei näy
    tulta, mihin vettä valaa...
    Viimein muuan suusta ruiskun
    vaariin käänsi vesituiskun:
    »Nokka, pahus, sen vain palaa!...»

    Hyvin virkansa taas hoiti
    kieltänsä vaikk' eelleen voiti;
    soitti sorjemmin vain ukko!
    Niin ei toisen kirkon mies
    lyönyt, vaikka konstit ties;
    tuli äänehen kuin tukko!
    »Lillil, lillil, liinavoita,
    poslanmaslaa, piirakoita,
    palttua ja linnejä,
    silakoita, sillejä!»
    Niin se kertoi kellon ääni.
    Ihasteli laaja lääni,
    itse »ikumeikin» kiitti
    kättä lyöden. Ja se riitti:
    tunne, niinkuin tulva kosken
    täytti rinnan, kastoi posken...

    Mut on jälleen Pääsiäinen,
    vietetään taas pyhää juhlaa,
    päilyy päivä kaunis-säinen,
    aurinko se kultaa tuhlaa.
    Koivut kirkon piirittäen
    lailla vartioivan väen,
    lempeästi nyökkäilevät:
    Riemujuhla on nyt, kevät.

    Temppeliin on lähtö-aika.
    Vaarin valtaa kevään-taika,
    tapuliin kun tallustaa,
    hymyin lapsiin katsahtaa,
    — kengittä ne keikkuillen
    käyvät päällä päivien. —
    Muoskat päästää ukko myötään
    taaskin tarkkaamaan nyt työtään;
    käteen monen Erkin, Ellin
    pistää kauniin karamellin.
    Niinkuin aina voiteeks kielen,
    sekä nostajaksi mielen
    äijä taas on haukannut
    lähtiessään tuiman tuikun,
    sapuskaksi haukannut
    muhkean on suola-muikun.
    Ryhtyy työhön, nuoriin tarttuu,
    silmät säihkyen hän vetää...
    »Lillin, lillin, lillin lau!
    laulin, lillin, bau, bau!...
    Lapset ihmein katsoo setää...
    Tuntee kuinka voimat karttuu
    vaari, tarkkailee ja muhoo.
    Säveleitään kellot uhoo.
    Soitto tuottaa tyydytystä
    hälle, mielen mieltymystä.
    Veri valtimoissa kiihtyy,
    tunnit taas hän työssään viihtyy.
    Siirtyy aatos aikaan loittoon,
    muinaisehen sotaan, voittoon...
    Vetää, polkee, riemurinnoin,
    taas on äijä norja, nuori...
    Sotateille taas hän suori:
    Äärillä käy Mustanmeren,
    Krimin mailla marssii innoin,
    joukon eessä kera rummun...
    Vihollisen takaa kummun
    näkee. Kuohuun saa se veren.
    »Lillil, lillil, pienten kelloin
    sävel veressänsä velloin,
    tuntuu niinkuin tuhanten
    tuliluikkuin paukunnalta!
    Lyönnit suurten kellojen
    kuuluu tykkein ammunnalta!
    Näkee, kuinka tulikielet
    kaartaa kaikki ilman-pielet,
    tuottain vainoojille turmaa.
    Äijän tutut äänet hurmaa...
    Siellä joukon eessä mennen
    lyö hän rumpua kuin ennen,
    miesten mielet sytyttäen,
    varmaan voittoon kiihdyttäen...
    Soitto sorjimman noin toistaa.
    Säihkyy silmänsä ja loistaa...
    Kuolo vihollisen kohtaa.
    Hurraa omat voitosta!
    Kunniahan kulku johtaa...
    Äkkiä kun huoahtavi,
    horjahtavi,
    kuin ois saanut sydämeen
    luodin; lakkaa soitosta.
    Painaa rintaansa ja nojaa
    kellotornin kaiteeseen:
    Ohhoh, hojaa!
    Ukko hymyy...
    Lapset hämmästyen lymyy.
    Vaarin huulilta soi: Voitto!...
    Silmät himmenee, pää taipuu,
    poljinlaudalle hän vaipuu;
    iäks soittajan jäi soitto...

    Kelloihin mies uus nyt lyö;
    taidokas se vaikk' on työ,
    niin on kuin ne eivät sois,
    sen kuin vainen vaikerois...






II




KOMPIA.


I.

    Sä illoin aina ilmestyt
    niin kaunihina eteen,
    mut aamuin kauneutesi
    se katoo pesuveteen.


II.

    Hän on kaunis patarouva,
    syömensä on hertta-ässä;
    kuningas mä laulaissain oon.
    sotamies vain elämässä.

    Puolelleen mun miks hän voitti,
    nyt sen tiedän todentiehen:
    ässä kuninkaanhan voittaa,
    sekä rouva sotamiehen! —


III.

    »Kuules kultain!» — lausuit mulle,—
    »kaks on kortta kourassani,
    arvaas, suukon annan sulle,
    kumpi solmuun solmimani?»

    Arvata mä kohta koitin,
    helppo oli arvatakin;
    petoksesta vainen moitin:
    solmu oli kummassakin! —


IV.

    Kun liittouduimme iäks yhtehen
    sun olla piti aurinkoinen luova,
    mi kyyneleeni kuiviin oli juova
    ja syömeen saava elon rauhaisen;
    sä olit vain suo kylmä, hallainen
    mi toiveilleni kadon oli tuova
    ja surun syvän sieluhuni suova,
    ja ikimyrskyn saava syömehen!

    Mun olla piti alkulähde tuo,
    mi jalohelmen kalliin ilmi luo
    kuin meri hietajyvin simpukalle;
    mä kilpi olin pilkkakatseiden,
    ja telki kielten pahajuoruisten,
    mä olin niinkuin Josef Maarialle. —


V.

    Runoilija:

    Ihme, ettei maailman lauleloista
    ees kahta sattunut oo samanmoista!

    Runoudenharrastaja:

    Oh! kenpä rehellinen niin nyt oisi,
    sanasta sanaan toisen kopioisi! —


VI.

    Kritiikin tappama runoilija:

    Jos elosta min'
    en viel' ois laannut,
    niin oisin Shakespearen
    mä arvon saanut.

    Haudankaivaja:

    Teill' enää olikin
    niin pieni ero,
    sinulta Shakespearen
    vain puuttui nero. —


VII.

    Ja kruunu se tykistä laitettiin,
    mi tuonut ol' turmaa vainen;
    vaan nyt sitä kruunua kantava mies
    viel' enemp' on surmaavainen. —


VIII.

    (Arvostelijat).

    He kuoloniskuja armotta
    vain antavat, mitäs huolivat!
    vaikk' uhriensa lyönneistä
    jo ammoin he itse kuolivat. —


IX.

    Jos laulamasta
    sa tahdot laata,
    niin laulelmasi
    sä julki saata. —


X.

    (Eräälle »runoilijalle»).

    »Repo ruskea on kuoltuaankin!»
    Tuon sinuun sopimaan mä saan kuin saankin:
    Sä ivarunoilija mielit olla,
    mut laulat tai et, tulos ain' on nolla!
    Runoissas järkeä ei, sanaa kivaa!
    niiss' et sä muita, itseäs ne ivaa!




SULKU JA JULKU.


    Oli juomari Jululla tapana aina
    kylpysaunahan kulkea lauantaina
    pois viikon »krapula» selvittämään...
    Nyt kuolo on iskenyt miehen kämään
    ja lauantaina, niin sattui, kulku
    kun kalmistoon kävi, huus veli Sulku,
    joll' ystävä vainaalle oli kaunaa:
    »Nyt kulkusi, Julku, käy kuumaan saunaan» —




JUORU.


    Tuli Heiskasen Hessu naapuriin,
    turu, luru, luts, puts, sei!
    Kaikk' akat ne toiset juoruaa,
    mut Heiskasen Hessu ei!

    Mie en sitte juorua milloinkaan
    turu, luru, luts, puts, sei!
    Vaikk' Kettu-Kati häijy on miehelleen,
    mut Hessu sitä juorua ei!

    Kati laarista jyviä kähveltää,
    turu, luru, luts, puts, sei!
    ja kauppiaalta kahviin ne vaihettaa,
    mut Hessu sitä juorua ei!

    Ja Kuohari-Kusti se Lienaltaan,
    turu, luru, luts, puts, sei!
    tipun munat ne salaa möi ja joi,
    mut Hessu sitä juorua ei!

    Häsä akkaansa löi, kun se, juorusi,
    turu, luru, luts, puts, sei!
    piru vieköhön kielen ämmiltä,
    mut Hessu ei juorua, ei!




HYVIÄ MOLEMMAT.


    Käy myyjä tehtaan sotatarpeiden
    ostaja-neuvosmiesten etehen,
    laukustaan kalumallit esiin kaivaa,
    ja seuraavalla »kundejansa» vaivaa:
    »On tässä pantsari, mi suojaa laivaa!
    ei siitä kuulat tietään läpi raivaa;
    se kestää ne kuin munasatehen!»...
    »Oo! niinkö? siitä teemme tilauksen!»...

    Niin päätettynä, kun se osto oli,
    taas alkoi kauppamiehen holipoli:
    »Kuulathan laivain kaikkien on pilaus!
    nää pommit parhaimmankin pantsarin
    niin puhkaisee, kuin piili paperin!»...
    »Oo! niinkö? merkitään myös niiden tilaus».




KÄÄNSI KÄRJEN.


    Ajallaan lausuttuna sukkeluus
    niin on kuin nukkuja, mi juuri heräs,
    kun varkaan kera alkoi tuttavuus.
    Tai on se suojeleva kilpi teräs,
    min vahva, voimallinen kimmoisuus
    pois nuolen kohti lähettäjää peräs,
    kuin kaiku sanan, minkä sille huus.
    On tässä todisteeksi tapaus eräs:

    Kaks henkilöä yhteen töksähti
    niin että kummankin se melkein kaasi...
    Tuost' toinen suuttuneena tiuskas: »Aasi!»
    Mut toinen syvästi nyt kumarsi
    katsoen karjasijaan hymyillen
    ja virkkoi esittäen: »Virtanen.» —




VASTOIN PUHETTA.


    Kirkosta vasta ikään tultuansa
    rovasti, kuin myös hurskas ruustinna,
    — mi seurakunnalle on kuuluisa
    auleista kolehtihin anneistansa! —
    nyt maistelevat kahvi herkkuansa,
    vieraineen, joita toivat mukanansa;
    myös pikku poikansa on seurassa,
    ens' kerran mi ol' ollut kirkossa.

    Ja kysyy isältään nyt taimi papin
    pää täynnä sekavia aatteita:
    »Sanoithan isä saarnatessasi,
    ett' ei oo pakanoilla vaatteita?»
    »Niin sanoin; mitä sitte poikani?»
    »Miks kolehtiin sitt' äiti pani napin?» —




RUNOILIJA.


    Kuin kuivuus kuulu erämaan on hiekan,
    niin köyhyys tunnettu on runomiekan:
    A. etsii kaupungissa tuttuaan,
    osote kun ei tarkoin tiedossaan,
    on moneen paikkaan turhaan tapaamaan
    hän käynyt; uudess' on taas parhaillaan:

    »Tääll' asuukohan herra Korvenkoi?»
    »Mik' on hän ammatiltaan?» vastaan soi,
    Luul' A. nyt tuikkaavan jo valon säteen,
    siks sanoo ilomielin: »Runoilija!»
    Mut kaikuu: »Täällä ei hällä asuinsija,
    nääs vuokra maksetaan tääll' etukäteen!»




»KREIVIN AIKAAN»


    On tässä paikallaan, kuin usein kaikaa:
    No sepä sattui vasta »kreivin aikaan»!
    Mies komea on opettaja Jukka,
    hän naisten suosioss' on kuten kukka
    mettisten... Mut en tiedä mistä saikaan,
    tää huhu, pitkin pitäjää mi raikaa,
    niin että hänellä on tekotukka!
    Ja itse totes sen näin sankar-rukka:

    Kuoroa juhlissa, kun johtaissaan
    hän puikollansa ilmaa hosui, puukki,
    se osui tukkaan... nousi nyt peruukki
    ja lensi laulajien parveen tuukki,
    kun... »Sun kuu... ukoistukses kuorestaan
    kerrankin puhkeaa...» soi parhaillaan.




SAMALLA MITALLA.


    Kaks miestä tiilenpäiden lukuoppiin
    nyt oli nyrjähtänyt linnan koppiin,
    kun toinen puhaltanut oli kellon,
    mansikin toinen, mehustajan pellon.
    On kumpikin nyt istuutuneet soppiin,
    aatellen ammattiaan mi sai stoppiin.
    Nyt kaikuu ääni lehmänviejä vellon,
    — mi sananuolin-, jousin aika Tell on, —

    katkaisten hiljaisuuden: »Kuules vello!
    kuin paljon se nyt olikaan jo kello?»
    Se osui oksaan! Kuohahti kuin koski
    tuost' toinen, puolukkana paistoi poski
    ja siinä sekunnissa vastuu kypsyy:
    »On jokseenkin jo aika käydä lypsyyn.» —



YLLI-UKKO.


    On herraspojallansa Ylli-Ukko
    vieraillen... Miniänsä hienoinen
    on läsnä salissa, kun haastellen
    istuvat; apin suus on mällitukko
    ja maahan sylkee... Kunnian nyt kukko
    pojalle laula tuost' ei; häveten
    käy astiaa hän työntäin isällen...
    Mut rauhass' olla saa pasillein lukko.

    Taas ukon sylki lattialle entää...
    Kiukustuin punaiseksi poika lentää,
    ja kohtaa kengänkärki askin kylen...
    Nyt viha silmistä myös säihkyy Yllin,
    kun lausuu, leikistä jo saaden kyllin:
    »Äl' lyki vattii, tai mie siihe sylen!» —




YMMÄRSI TAVALLAAN.


    Parturi- ja naiskampausliikkeessä
    ajattaa maamies parran-räyskyänsä,
    kun siellä kaupunkilaisneidiltä
    laitellaan tukkaa; sitä peilistänsä
    maalainen seuraa niinkuin ihmettä...
    Ja kaiken päälle vielä nähtyänsä
    hiusverkon tukkaan kiinnitettävän
    hän puheihin näin puhkee ihmeissänsä:

    »No, luulis tepsivän! Ku kammataan
    ja poltetaan, ja... jos tuon koittais pahan!
    mut kärvennystä en, se polttais nahan...
    ja itse kampaan... Siis, jos minulle vaan
    tuon vetäs verkon...» — »Kuinka! aatelkaa?»
    »Ka, ku niin minullakin pää kutajaa.» —




OTHELLO II.


    On näyttelijä maalla asumassa
    suvella, seudussa niin ihanassa,
    talossa äsken naineen nuoren parin:
    Mataran Matin, sekä kauniin Marin.
    Papilla Thalian kun pien' on kassa,
    syömmessään siksi tuntenut on varin
    emäntää kohtaan: jos sais tuosta karin
    menoille... — Mut on Matti maailmassa.

    On näyttäjä taas yksin vaimon luona,
    livertäin rakkautta hältä anoo,
    näin lausuin suudelmata hältä janoo:
    »Oi, Desdemona!...» — Mutta silloin tuona
    hetkenä isäntä käy sisään, sanoo,
    korvalle miestä lyöden: »Tästä muona! —»




MAUN MUKAAN.


    Rikoksen tehnyt oli muuan mies
    ja tuomio käy siitä vanhaan virteen:
    »Mies heti vedettävä onpi hirteen;
    pait, jos ei jonkun naisen sydänlies
    ois käynyt häntä kohtaan vihankirteen
    ja menis vaimoks». Kaikki tuon nyt ties...
    On naru kaulassa jo miehen pirteen,
    kiristyy: hii jop! Kun soi, herrankies!

    Mut hiukan ennen eräs huus: »Seis! stop!
    mä tahdon mennä kanssaan naimisiin...»
    »Siis pelastettu!» ään soi saattoväen.
    »Pois side ensin, että naisen näen!»
    »Kuin! etkö muuten?... No, se päätettiin...
    Mies katsoi... Kääntyi pyöveliin... Hii jop!» —



*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79197 ***