RUNOTARINOITA
Riimittänyt
Ruupert Kainulainen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1918
I.
HONKASET.
1. SEPPÄ-ANTTI.
Hän Antti Honkanen on, vaikka kansa
vain Seppä-Antiks aina mainitsee,
on kuulu kauaksi hän voimiltansa,
hänestä kihlakunta ylpeilee,
ja ravakasti raudasta hän muokkaa,
jos mit' on tarvis, kirvestä tai kuokkaa.
Mies siivo, rehellinen onpi Antti,
saa hyvin perheellensä einehen.
Ei viinaan vierryt ole hältä lantti,
on vesiveikko vallan vakainen;
tupakan, kahvin, kaiken raitis ratki:
on tolkun mies, ei lemmon lientä latki!
Ei varrelt' erin pitkä, onhan noita
vain keskikokoisia miehiään;
mut jukopekka, niitä hartioita:
olasta olkaan metri vähintään!
Ja kourat niinkuin korven kontiolla,
mink' otti ne, sen piti niissä olla.
Osuipa pankkiherra kaupungista,
toi pekunaansa kenkätohtoriin,
sai hokkiraudan Antin hohtimista
ja oikas sen, kun otti rukkasiin:
»Työ huono pajassanne! Katsokaapas,
kuink' oikenee, kun vetää, hevonsaapas!»
Luo Antti hymähtäen katseen tarkan:
Ei hyttynen tuo ole voimiltaan —
ja kaivaa kukkarostaan kahdenmarkan,
sen kääntää kaksinkerroin sormillaan:
»Myös teillä tengat nää on kehnon työtä,
sie tahtaast' älä vasta rahaa lyötä!»
Olipa myöskin kesäjuhla eräs
ja kansa kulki kisapuistohon.
Nykyiset urheilut ne juuri heräs,
siell' ikään kuulantyönti käynniss' on.
Vimmoissaan viskoo miehet rautakerää,
yl'oppilas on paras monta erää.
Tuot' Antti syrjästä vain katsastaapi
ja poikain hikoilulle hymyilee...
niin muuan pallon hälle tarjoaapi,
hän ottaa, kämmenellään punnitsee:
»Lie kymmenkiloinen tää hauli tykin;
no, jospa miekin sitte häntä lykin.»
On kuula kourassaan kuin mustikkainen,
hän työntää. Silloin raikas hurraa soi.
»Hih, sehän lensi niinkuin sontiainen,
maahankin metrin!» muuan ilkamoi.
»Kuustoista metriä!» niin huusi sakki, —
»puolt' enemmän kuin jaksoi valkolakki!»
Niin voimanäytteistään käy moni juttu,
vaikk' Antti itse käypi vaieten.
Vaan niistä tunnetuin kun sulle tuttu
ei vielä liene, kerron myöskin sen.
Mies keinoniekka siinä pettyi pahoin,
sai rahoin maksaa sen ja selkänahoin.
Syysmarkkinoilla kaupungissa kerran
ol' Antti mennyt sirkkusnäytökseen,
kun kuullut oli: siellä sirkkusherran,
ken rohkenee, saa painiin parikseen...
Ja kujeet muut kun kaikki tehdyt ovat,
niin sirkusjätti sanoo sanat kovat:
»Ken franskalaissess painniss minu voittaa,
hän kohtta palkkaks satta markka saa!»
Niin Antti nousee, virkkaa: »Voin mie koittaa...»
Nyt jätti pilkoin häneen katsahtaa:
»No, hyve! Säänttö tiettä: hartteet mattoon!»
»Kyll» —lausui Antti,— »tai päin nenä kattoon.»
Niin alkoi leikki; sirkuskomeljantti
koettaa kavalia temppujaan,
mut niinkuin karhu karmistaikse Antti
ja vartoo hyökkäykseen vuoroaan...
Jo kiinni tarraa kylkiin muukalaisen,
saa syliotteen supisuomalaisen.
Ja vasten reheviä ryntäitänsä
hän vastustajansa nyt litistää.
Mies siinä potkii, ähkää hädissänsä,
koettain otteesta pois kierrältää;
mut niinkuin hohtimissa siinä huiskii
ja nolona jo Antin korvaan kuiskii:
»Äl' kaatta, häppäset mun, tirehtöörin,
saat rahhan luppamani muuttenkin!»
»No jopas! Kaan mie nyt vaikk' kupernöörin,
mie lopetankin, minkä alotin.
Ja jätin hartiat hän maahan painaa;
mies hetken siinä makaa niinkuin vainaa.
Mut eipäs hellinnytkään voittoraha,
ja Antti moisesta jo närkästyy:
»Siult' oisko pitänytkin mattoon maha?
No, kohta korjataan, jos siin' on syy.
Käy käsiks, samaan hintaan uusi pylläys!»
Jo maksoi toinen... »Vai jo riitti rylläys!»
Ja sama sirkus sitte vuotten takaa
kun Antin kotikyläss' esiintyi,
ja saman jätin kuului haaste vakaa
taas painiin, ja taas Antti ilmestyi...
Jo myrtyi jätti, sirkuskarhuansa
osotti: »Painni, pentele, ton kanssa!»
On siitä nyt jo vuotta viisitoista,
kun Antti noissa oli voimissaan,
vaan löydä vieläkään et miestä moista,
ken Antist' ei sais miehenvastustaan.
Hän kyllä heikkenee, kun ikää karttuu,
mut Matti poika mahtajaksi varttuu.
2. ANTIN MATTI.
Seppä Antin Matti poika,
tuonhan koko kunta tiesi,
oli niinkuin isänsäkin
kuuluisa jo voimamiesi.
Pajass' isänsä jo nuorna
Matti poika lietsoeli,
koska isä moukaroitsi
siten voimaa kehitteli.
Niinpä isän moiseks ihan
Matti tuosta kasvoi, varttui,
pituutta ei kovin paljon,
mutta leveyttä karttui!
Toisen kylän pojat kaikki
kisailussa Matti voitti,
»kissanhännässä» tai muussa
»ensiviulua» hän soitti;
samoin nyky-urheiluissa,
kyseess' oli kuulantyönti,
keihään-, kiekonheitto, tahi
«ranskalaisen» painin lyönti.
Välineet vain noihin oli
kaikki omaa työtä hällä;
— kirkollakaan kisailleet kun
vielä tavalla ei tällä.
Isä Antti kaupungissa
«niksit» oli nähnyt kerran,
Matille ne samaan tapaan
koitti näyttää hiukan verran.
Kiekoks kiepautettiin vanhan
piimäpytyn pohja-pyörä,
joka raudoitettiin, keskeen
upotettiin lyijykyörä.
Keihäs taas ol' luudanvarsi,
tahi oiva ongenvapa,
päähän pantiin pyöräntulkki,
koska painon vaati tapa.
Pyöreähkö kiuaskivi
kuulan virkaa teki, taikka
iso »leka» varretonna
milloin sen ei työssä paikka.
Leikissä jos kylän pojat
eivät milloin olleet myötä,
isä Antti silloin usein
säesteli pojan työtä.
Noinpa Matti, täytettyään
kahdeksantoist' ikävuotta,
pääsi käymään kaupungissa
mi ei matka ollut suotta.
Honkaset ne suvijuhliin
kaupunkiin sai monen vaivan
jälkeen, juuri joutuivat he
kisailuiden alkuun aivan.
Juhlakenttää ympäröitsee
virtaavainen syvä joki,
siellä kansaa rantamilla
katsoo, seisoo sikisoki.
Urheiltiin jo. Isä, poika
tarkkaelee tuota tovin,
kun jo Matti välineihin
silmillänsä mieltyy kovin.
— Kilpailla ei harmaahapsi
Antti ajatellut enää.
»Mutta Matti näyttää voisi,
kuin mie ennen, pitkäänenää.» —
Keihäänheittäjät ne juuri
teräskärkeänsä nakkas...
Niin myös Matti heittää pyytää
kun jo toiset siitä lakkas.
Luvatahan, nimi listaan
merkitään myös Matti pojan...
— Metriä lie viisikymment'
heittomatkaa luoksi ojan. —
Matti keihään ottaa, virkkaa:
»Mutta jos tää lentää jokeen?»
Hohonauru silloin kaikuu:
«Kyllä näyttää saat sen kokeen!»
Punastuupa Matti, juoksee,
sinkoo... Rapsis! Ääni moinen
kuuluu... Varsi taittui... Keihäs
toki jälellä on toinen.
«Noin se käypi!» virkkoi eräs,
«kun vain heittää todentiehen!
Eihän moinen hammastikku,
sukkapuikko käteen miehen!»
«Ei se osaa!» toinen huusi,
«taittaa senkin, ei se osaa.»
Mutta samassa jo Matti
toisen keihään lentoon hosaa.
Ja nyt keihäs, kädessänsä
mi ol' ollut niinkuin kynä,
nuolen lailla ilmaa viistää,
teräsjousest' tähdättynä...
— Toisten heitot oli vaille
metriä noin viisitoista
joenuomast' tuosta jäänyt. —
Mutta onko nähty moista!
Joen rannan koivun oksaan
keihäs lensi nyt ja räiskis!
siitä oksan myötäämänä
suoraan jokeen putos, läiskis!
Ei nyt ivanauru soinut,
hurraahuudot ilmaa halkoi...
Keihäät loppui, siis myös heitot,
ja niin kiekkokisa alkoi.
Ensin heittäneet kun toiset
ovat kolme heittoansa,
Matti «Kreikan limppuun» tarttuu,
haltioituu jälleen kansa.
— Peljätty nyt kyll' ei sitä,
että sekin jokeen kiitää,
metriä kosk' kymment' toista
huonommin ain kiekko liitää. —
»Rekordinkin heittäjälle
matka tuo ois liian pitkä!»
virkkoi muuan. »Mutta ties sen,
jos ois Matin voimat mitkä!»
Sama lisää: »Niinkuin härkä
uutta saavii, katsot diskoo!
sitä viisikopekaista
koitahan myös kovaan viskoo!»
Jo sen Matti asemilleen
kouraan leveähän saapi,
pyörähtää ja heittää... Mitä?
jokainen taas hohottaapi...
»Pelkoa ei, että virtaan
kiekko kiitää!» joku huusi.
«Kun se maata kynti, koska
leijas metriä vain kuusi!»
Tuosta tiilenpunaisena
Matti ottaa ilmeen tiukan,
alottihe uudellehen...
«Paremmin jo lensi hiukan...»
isä Antti tuumi, mutta
kirkuu katsojain nyt piiri:
«Heipä hei! jo edemmäksi
muiden heittoja se kiiri!»
Vaan kuin konstin oppineena
nutun yltään Matti nylkee,
kiekon koppaa, hypistelee,
kouraan kuohulammen sylkee,
tekee tuiman pyörähdyksen
ja nyt vonkuin lentää kiekko
niinkuin luodin hätyyttämä
vanha, viisas korven riekko...
Jokahinen sitä katsoo,
niinkuin ilmaa haukkois, nuuskis...
Joen puille sekin liitää,
sekä jokeen taas, purtuuskis!
keihään kumppaliksi... Kuului
vain kuin ison hauen pasaus...
Siihen sekin loppui, Matin
ympärille kansa kasaus.
Hurraahuudoin kohotettiin
sankar ilmaan, kaikki myönti
voiton; sitte taasen alkoi
kolmas koitos: kuulan työnti.
— Toiset taas nyt ensin lykkii,
joskaan pelosta ei sentään:
jospa Matti ensin nakkais,
tämäkin vois virtaan lentää. —
Niinpä työntäneet kun ovat
toiset, tuli Matin vuoro.
Matti kuulan ottaa... Hurraa!
kaikuu uljas kansan kuoro.
Jopa kuulan tuosta työntää,
taipaleelle tuiskahuttaa,
mutta kova onni! jalan
rajan yli luiskahuttaa...
Kolmatt' osaa pitemmälle
meni, mihin miehen paraan
tähän asti... Uusi lykkäys ...
Jätti ylimenon varaa
liikaa, työntö ei niin hyvä...
»Mutta kolmas toden sanoo!»
Hyökkää, työntää... Kisatuomar
jalkaa katsomahan anoo ...
Nyt ei niinkuin kanuuna vain,
mutta niinkuin iso tykki
sen ois lentoon lemauttanut,
niin nyt kuula lentää lykki.
Maailman se ennätyksen
kumoon päkkäs merkki-viirin.
Hurraa! yleisö taas Matin
ympäröitsee piukoin piirin.
»Merkin kaasit, miks et yli
lykännyt?» soi sillä kurin
ääni. Matti vastaa: »Eikös
määrä oo se työntää nurin...»
Noinpa Matti niinkuin Caesar
muinoin: tuli, näki voitti!
Hänen teräslihaksiaan
moni ihmetellen koitti.
Hypyt, juoksut Matti jätti:
Eihän lentohon se luotu
ole, jonka lennätellä
kappaleita onpi suotu.
Ensipalkinnoks niin Matti
heitoista sai «metkun» rintaan,
nokka silt'ei nouse, katsoo
Matti kainosti maan pintaan.
Mutta hiukan olevinaan
onpi tuosta isä Antti,
tarkkaa riemuin rinnuksihin
jossa läikkyy metal-lantti.
Lausuu lopuks kisatuomar:
»Oiva Olympialainen
mies on Matti Suomellemme,
kunnoss' ole eellen vainen!»
Ja kun kuulee: »Painissa myös
huonomp' ehk' ei Matti muita.»
lupaa leikin Matin toiste
tuottaa katkomahan luita...
Kentältä niin isä, poika
poies polkee hymyhuulin,
kunnioittain, tilaa tehden
kansa hurraa hyvintuulin.
3. ANTIN MATTI PAINIMASSA.
Ett' oli Matti mies myös paininnan
ansainnee toki eri maininnan.
»Hartia-työtä» kun hän harjoitteli,
niin sepä vasta oli »lusti peli!»
Se oli »kilpikonnan kääntämistä!»
Mut mistä vertaisensa sai hän, mistä?
Ol' isä Antti vaurain vastustaja,
mut ukko nuorten teit' ei aina aja!
Kaks yhtä vastaan siis! on päätös vakaa,
ett' urho olottaa sais olantakaa!
Niin Matti kahden kanssa otteli,
mut nuokin »Sinisonia» totteli:
jäi Aapron Aati toisen käden alle
ja toisen puskuun painui Kaisan Kalle.
Noin kun hän painitaidon »niksit» oppi,
vaivatta seudun palkinnot hän noppi,
kuin niissä muissa
useissa ulkoisissa urheiluissa...
Ja miehistyttyään noin jokalailla
hän pääsi muuallekin painimaan,
ja voitti sarjassaan
hän vertaa vailla;
mi myös jo varsin
sanottiin sattuvaisin sananparsin:
«Niin hartioilleen Matti muita vääntää
kuin emäntä se lettuloita kääntää...»
Omassa maassaan kun noin teutaroi
niin eikös miehelle jo kutsu soi
nyt tulla äkkipikaa Pietariin
Venäjän suureen »painiparaatiin»...
Ilostui tuosta koko kyläkunta
ja isä-ukosta se on kuin unta!
Ja, kun ei arkisista asunnoista
tuo kaupunki niin kaukaisena loista,
matkata isän on nyt mukaan syy:
Kuin poika kuuluisista selviytyy?...
Niin hetki löi! Nuo on nyt kisailut;
sinn' isän kanss' on Matti matkannut.
Ja katsomoon
on kansaa tulvehtinut ahdinkoon...
Oivasti luistaa Matin ottelut.
Sarjassaan, mi on raskahinta luokkaa
läheisin, »musikoita» mattoon muokkaa.
Hän miestä käteen käy kuin palkeenvarteen,
pyörähdys, vääntö, ja jo «kastoi harteen!»
Uus mies, ja ketarat taas keikahtavat,
matossa senkin Iivanan on lavat...
Ja ensipalkinnon noin poika poimi.
Mut jälellä on vielä jäyhä toimi:
Viel' luokkain mestarit ne kisaa, kieppaa,
kunniapalkinnon sen kuka sieppaa?
Muut köykäisempäin sarjain voittajat
ne suosiolla siitä luopuvat:
kun mestari on luokan raskahimman
kasakka kookas niinkuin jättiläinen!
Mut Matti tuumii: «Mieskö jänismäinen?»
Ja Donin mieheen lyö tuo vihan vimman!
Hän vielä ennen esiintulemista
näin tulkituttaa: «Mieltä armollista
osotan, luovu, henkes takia!»
Mut Mattiako tuo nyt peljättää!
vain moinen ylpeys häntä yllyttää,
ja päättävästi urho näin nyt vastaa:
«Mies Suomen uskoo vast' kun koettaa!»
Noin kukkuroilleen vihan kuorman lastaa
hän kasakan, tuon tyyten soettaa:
«Siis kuole, tsuhna!» noin tuo hoettaa:
«En noudata nyt painin lakia!»
Niin esiin käyvät... Miehen mitat täyttää
vaikk' kyllä Matti, hennolta hän näyttää
nyt vieressä tuon toisen voitokkaan...
Pyytävät naiset hienotunteiset
ja -tuoksuiset
säälien Suomen miestä luopumaan.
Mut toinen ään' on miesten rintamassa:
he tahtovat vain nähdä häijyyttään
kuin nopeaan on »tsuhna» seljällään
ja min suo iskun voittamaton Vassa?
Mies idän katsoo Mattiin ivaten
ja on kuin vihan virva silmien
näin haastais inhoin: »Hyi, kun mokomaan
nyt saastuttaa mä rukkaseni saan,
mut kurja tsuhna, nyt sun surma peri!»
On Matti jätin rinnalla kuin keri,
mut hymyin seisoo hän kuin sanoen:
»Liet voimakas, lie turha muistuttaa:
Mies matala myös maasta ponnistaa!»
Nyt heidät esitetään... Kello soittaa...
Kisailu kestää kunnes toinen voittaa...
Ja enää enempätä empimättä
lyö miehet tavanmukaisesti kättä,
ja leikki alkaa, mutta varoen...
Niin kierrellen kuin kuumaa lientä katti
mies Matin ympäri käy nuuskien.
Vaan valvoo vastassa myös miesnä Matti:
Kuin tarrais? tarkkaa hän kuin vakoillen.
Mut toinen yhä käy kuin pakoillen...
Hengittämättä tuota kansa seuraa
kuin ottelevaa otsoa ja peuraa.
Ja lähimpänä ole ihan vaikka
ei Suomen urhon isän istuinpaikka
hän innoin huutaa: «Mitäs sonnit kyyrää?
Käy käsin Matti! makuulle mies tyyrää!»
Ja poika jähmäiseekin jättiläistä...
Ja toinen tokkaa myös, ei enää väistä,
ja sähää siinä kielin röyhkein, herkin:
»Sun mattoon liimaan nyt kuin postimerkin!...»
Mut Matin huulilla on tyyni hymy,
vaikk' alkaa vakavaksi käydä jymy.
Ja huutaa pojalleen taas isä Antti:
»Hoi! varo, mit' tuo aikoo elehvantti!»
Kasakan niska-hyväilyt kun lakkaa,
niin Matti vuorostaan taas kiinni nakkaa
ja kouraisuista kontion käy nekin.
Kuin löylyssä on mies jo kumpainekin...
Upea urhoilla on käsi-rysy,
mut ei vain kumpaisenkaan ote pysy:
Liukenee «leipäheitot», »Lindenit»,
ojentuu »olkaväännöt», «Nelsonit»...
Ja Matin isä jälleen äännähtää:
«Oho! et viskaa sit', ei oo se mälli,
on sellainen vain visa, sepänsälli!»
Uljaasti urhot taasen käännähtää.
Monesti Matti all' on pahan paineen,
monesti taasen heittää lailla laineen.
Noin yhä kiivaamman saa kisa menon.
Kansa ottaa etukenon...
Isää pojan otteet viihtää,
eelleen ylpeyttään hän kiihtää:
»Noin! miss' suuri käänteleikse,
siinä pieni pisteleikse!»
Soi myös venäläisten melu:
«Lennätä jo lemmon lelu!»
omalleen he huutaa, suhkaa...
Mies se hikoilee ja puhkaa,
sekä uhkaa...
Kaikki näkee: toden tiehen
Vassalla on vastus miehen...
Katsojista enää kellään
sääliä ei sydämellään.
Nähden: muu on turha työ
idän mies se alkaa lyödä...
Vihelletään
vaan ei ketään
tule tuota keskeyttämään...
Matti kärsein tuumii: »Lyö!
ethän miestä näin voi syödä!»
Näyttää niinkuin Matti kämään
pian menis ... Isä suree...
Mutta kammastansa puree
Matti, salamana hyökkää,
jätin hoippumahan työkkää,
saa kuin luonnottoman voiman,
nostaa ilmaan miehen roiman:
Nyt oot kuiten loukussa!
Niinkuin mato koukussa
kiemurtelee kasakka...
Mut on ote nasakka!
Murtaa taasen isä suuta:
»Niin! nyt näytä ett' oot luuta!
Kaikk' on muuten hunningolla...
Pitäis pöksyissäs miun olla!...»
Kasvaa innostus myös väen,
silmissänsä säihkyy säen...
»Muista Matti puristaa,
ettei voi mies huristaa!»
muistaa taasen huutaa isä:
»Muista myös miun voitto nätti,
jolloin keikkos sirkus-jätti!»
Kun saa Matiss' aatos vallan
karttuu voimilleen viel' lisä:
Koko synnynmaansa hallan
miehessä hän tuntee tuossa:
Hornaan näin nyt pitäis juossa,
joka tämän taakan nielis,
ett'ei tänne enää mielis
elämäämme myrkyttämään,
synnyinmaatain hävittämään!
Hurtta! nyt sie jouduit oppiin!
nyt et enää tyrmäs-koppiin
kahli kansalaisiani!
Et miun oivaa opettajaa
pane pakolaisen matkaan
karkoitettuna sä Vjatkaan!
Rapista et maani rajaa!
Paha nyt siun paulaan pani!...»
Urho uljas noin nyt tuumaa,
aatos tuo se hänet huumaa;
suu on vihan väreilyssä:
»Turhaan rynnistät nyt, ryssä!»
Kansa huutaa, salamoi
isän silmät, ääni soi:
«Sillä lailla! Muista: miesi
mitä suuremp', niin myös rojaus!»
Hohkaa kasakka kuin liesi,
kuuluu tuskainen hohhojaus!...
Korjaa otteen kouhaten
Matti, sivut rouhaten
jätin, ja niin päättää virren:
paiskaa kasakan kuin hirren
maahan, vääntää, sekä kiskaa,
vastustajan kumoon viskaa...
Kiertyy vatsallensa toinen...
Seuraa kääntö-nykäys moinen
että mies nyt »siltaan» kääntyy...
Mutta Matti kiinni vääntyy
ihan niinkuin imeytyen...
Sammuu pelastuksen kyven
toisen, »silta» hänen ansa.
Moist' ei kestä selkäranka,
»silta» painuu niinkuin lanka.
Matti jatkaa aatostansa:
Vapaa maani on ja kansa!...
Huuto, melu hurja raikaa,
ilo isän enin kaikaa:
»Siin' on Koljat voimatonna
selällään, kuin kilpikonna!»
Ja näin voiton eelleen tukee:
»Ken se tähtiä nyt lukee?»
Helää myös jo päätös-soitto...
Selvähän se kenen voitto!
Ilo pien' on itämaisten,
sitä suuremp' suomalaisten.
Kasakka saa pystyyn pään,
naama näyttää synkän sään.
Mut ei Matti masennettu:
Maine maan on pelastettu!
ILTAPUHTEET MAALAISPUODISSA.
Näinpä tehtiin siihen aikaan,
jolloin innostuttiin työhön,
että puodin ovet oli
auki melkein puoli-yöhön,
jolloin monet haukotukset
sulki vasta kaupan ukset.
Päivän työt kun tehty oli
ja sai pitkät iltapuhteet,
ettei enää kannustanut
työhön isännänkään nuhteet,
vaan hän leikkiin saatiin myötä
säestämään puhdetyötä.
Kokoontuipa maalaiskauppaan
kylänmiehet aina illoin
pienoisille ostoksilleen,
jutut käymään pantiin silloin,
innostuivat tupakoimaan,
sekä voimain näyttöön roimaan.
Siellä miestä nuorta, vanhaa
koittamassa silloin huomaat,
hintelät näät Pekat, Heikit,
vahvemmat taas Artut, Tuomaat,
kauppa-apulaisten kanssa
panemassa parastansa.
Puotipoika pikkarainen
usein leikkiin antoi halun,
koska huomas joukossa hän
jonkun uuden miehenalun,
näytti kohta millä kurin
puhalletaan punnus nurin:
Pussin pisti painon alle,
keuhkot täyteen ilmaa veti,
puhalsi kuin palkehesta:
»kiira» suurkin keikkos heti,
syntyi kirkas naurun helske,
sekä jatkumaan sai melske.
Tuomas hevoskengän naulan
väänsi, pisti kymmenkilon
painoon sen ja hyppysillään
nosti, ihmettelyn ilon
tuotti se, myös toiset koitti,
noussut ei, niin Tuomas voitti!
Sormikoukut koiteltihin,
sekä myöskin väkikartut,
hävis niissä heikot Heikit,
voitti vahvat Tuomaat, Artut,
vedettiin myös »kissanhännät»,
voitti suuret pienenlännät...
Mökin Paavo vanhukselle
piisannut ei sentään kukaan,
ja hän aina hymyellen
saapui joka ilta mukaan,
joka kerta nuoret, roimat
tunnustaa sai Paavon voimat.
Siveäksi, äänettömäks
Paavo tunnettu myös oli,
mutta voittojansa »noituin»
kun soi nuorten holipoli,
kiusailla näin Paavo alkaa:
»Kukas käski siut yöjalkaan...»
Niinpä taas on ilo-ilta,
koolla kaikk' on voima-väki,
jokahinen aikoi voittaa
kunkin naamasta sen näki,
istuvan myös Paavo-vaarin
näet päällä suolalaarin.
Puoti-Jussi, velikulta,
päätti itse Paavo-ukon
tänään «kissanhännässä» ees
voittaa, siksi keksi lukon
heikkoudelleen: käteen tuhkaa
pani, ukkoa niin uhkaa...
Kun nyt toiset vilpitöinnä
koittaneet on Paavon kanssa,
sekä saaneet »selkäsaunan»,
eess' on Jussin julma ansa,
palikkaan hän kiinni koppaa,
Paavo toiseen päähän roppaa
«Häviät nyt!» Jussi virkkaa,
«tänään oon mie hyvin syönyt».
Vaari vastaa: »Ennenkin miut
oisit laudalta jo lyönyt!...
Siulle luoja voiton suonut
olis, jos et myös ois juonut!»
Jussi silmää iskee, vetää,
Paavo pitää niinkuin tyhjää.
Jussi julmistuen kiskoo,
mutta turhaan siinä ryhjää.
Paavo voitti, into kasvaa:
«Kourassais lie ollut rasvaa...»
Mutta rautalankalenkkiin
Jussi nolona nyt tarttui
vetääkseen myös sormikoukun,
— joukko lähemmäksi karttui, —
kantonapukan nyt salaa
Jussi sormentueks halaa.
Ja niin Jussi innoissansa
käden tiskin varaan heitti:
«Tuohon Paavo! Tuossa isäs
kuusi vuotta kuhaa keitti!»
Ja niin alkoi tiukka veto...
»Kas, jo hiukan kestää, peto!»
Kisa kiihtyy, Paavon sormi
on kuin vahva rautakoukku.
Rapsisi Jussin puinen tuki
katkes, paljastui niin loukku.
Paavo nauroi, Jussi vertyi.
«Puustakos nyt voimat kertyi.»
Ja niin Paavo «kuninkaaksi»
taasen jäi ja eelleen pysyi.
«Mistä voimat sait sie moiset?»
Noin jos hältä joku kysyi.
Paavo paukkas: «Raittiudesta,
ja muust' elon puhtaudesta!»
Urholle, kun temmeltänyt
noin ol' lailla pohjanviiman,
puuroaineet nuoret antoi
sijaan sikar «ruunapriiman.»
Paavo palkinnosta hymyi,
laarin päälle jälleen lymyi...
Jutut luisti, ilomielin
Paavon voimat tuotiin julki,
kunnes sitte viimein kaikki
tyytyväisnä kotiin kulki,
ja myös monet haukotukset
sulkemaan sai puodin ukset.
»PARAPANTSIKKA».
Lillil, lillil, lillin lau,
laulin, lillin, bau, bau...
Äänet pyhän vasken nuo
mieleen niiden lyöjän tuo.
Oli kellonsoittaja
tarkka hän ja taitava
idän rajakaupungissa,
sinisessä «sipulissa».
Mutta rumpua hän piesten
joukoss' astui tsaarin miesten
muinoin Mustanmeren rantaa, —
siitä päivin sai hän kantaa
nimen: Parapantsikka.
Paistoi kauas nenä-pahka,
kahden puolen syylä-rahka,
niinkuin tarha-mantsikka!
Muuten pienenläntä ukki
tanakka kuin pajatukki,
kieli verkkaisena pysyi,
paljon «voitelua» kysyi,
vaan kun vaati kellonjukko,
untelo ei ollut ukko;
silmät päivän paisteiset.
Ilostuit kun katsoit vaariin:
viikset varjostivat suuta,
niinkuin lemmon lentimet,
vaan on harva
leuan karva,
valkea kuin varpaluuta
kastettuna jauholaariin;
muistutti pää täysikuuta,
takkeloa korvain taa vaan
jäänyt, niinkuin kuusen naavaa.
Oikealta nimeltään
Kokkonen ja eellä Kola,
törmän alla tönössään
suutaroitsi, kun ei kutsu
kirkkotyöt. Myös siellä »mutsu»
liukaskieli vaimo Ola
hääräeli,
määräeli:
ukko kellonnyörit käytti,
eukko hälle nyörit näytti...
Moinen miesi, muija, maja,
siihen soma soitto-paja!
Oli uljas nähdä ukko,
niinkuin orrell' aamukukko,
kun hän toimessansa liikkui,
pauhaten kun kellot kiikkui,
Herran juhlaa julistain...
Niinpä juhlapäivin ain',
erittäinkin pääsiäissä
vallitsevi ylimmäissä
vaari juhlavaatteissaan,
päässään musta lippalakki,
yllään kiiltonappitakki,
maltii myös urhoin kaavaan,
— muisto sota-ajaltaan! —
niinkuin paikaks saatu haavaan...
Äijä, itse lapseton,
palleroita paljon suosi:
Pääsiäisnä, joka vuosi
pääsy torniin vapaa on;
saipa silloin pojan-pallit
rimputella »lillit-lallit»...
Hyvin toimi, työnsä muisti,
elo tasaisesti luisti
ilman sivuhyppyjä,
toi vain juhlat muutosta,
lisää voide-ryyppyjä...
Mut ei töihin puutosta!
Toki viina miestä kerran
viepsahutti hiukan verran.
Tapuliin ol' taaperrellut,
erokannut kallistellut,
totellen, kun totisesti
tohtor' epäsi ja esti
viinat vuoksi sydänvian.
Tiellä siki-unestaan
heräs janoon polttavaan,
pahoin päässä läimähteli,
liekit silmiin leimahteli...
Äjähtipä äijän järkeen
velvoitus nyt viran tärkeen,
palokelloon löi hän pian!
Tuulispäänä tullen käy
hätään kansa, mut ei näy
tulta, mihin vettä valaa...
Viimein muuan suusta ruiskun
vaariin käänsi vesituiskun:
«Nokka, pahus, sen vain palaa!...»
Hyvin virkansa taas hoiti
kieltänsä vaikk' eelleen voiti;
soitti sorjemmin vain ukko!
Niin ei toisen kirkon mies
lyönyt, vaikka konstit ties;
tuli äänehen kuin tukko!
«Lillil, lillil, liinavoita,
poslanmaslaa, piirakoita,
palttua ja linnejä,
silakoita, sillejä!»
Niin se kertoi kellon ääni.
Ihasteli laaja lääni,
itse »ikumeikin» kiitti
kättä lyöden. Ja se riitti:
tunne, niinkuin tulva kosken
täytti rinnan, kastoi posken...
Mut on jälleen Pääsiäinen,
vietetään taas pyhää juhlaa,
päilyy päivä kaunis-säinen,
aurinko se kultaa tuhlaa.
Koivut kirkon piirittäen
lailla vartioivan väen,
lempeästi nyökkäilevät:
Riemujuhla on nyt, kevät.
Temppeliin on lähtö-aika.
Vaarin valtaa kevään-taika,
tapuliin kun tallustaa,
hymyin lapsiin katsahtaa,
— kengittä ne keikkuillen
käyvät päällä päivien. —
Muoskat päästää ukko myötään
taaskin tarkkaamaan nyt työtään;
käteen monen Erkin, Ellin
pistää kauniin karamellin.
Niinkuin aina voiteeks kielen,
sekä nostajaksi mielen
äijä taas on haukannut
lähtiessään tuiman tuikun,
sapuskaksi haukannut
muhkean on suola-muikun.
Ryhtyy työhön, nuoriin tarttuu,
silmät säihkyen hän vetää...
»Lillin, lillin, lillin lau!
laulin, lillin, bau, bau!...
Lapset ihmein katsoo setää...
Tuntee kuinka voimat karttuu
vaari, tarkkailee ja muhoo.
Säveleitään kellot uhoo.
Soitto tuottaa tyydytystä
hälle, mielen mieltymystä.
Veri valtimoissa kiihtyy,
tunnit taas hän työssään viihtyy.
Siirtyy aatos aikaan loittoon,
muinaisehen sotaan, voittoon...
Vetää, polkee, riemurinnoin,
taas on äijä norja, nuori...
Sotateille taas hän suori:
Äärillä käy Mustanmeren,
Krimin mailla marssii innoin,
joukon eessä kera rummun...
Vihollisen takaa kummun
näkee. Kuohuun saa se veren.
»Lillil, lillil, » pienten kelloin
sävel veressänsä velloin,
tuntuu niinkuin tuhanten
tuliluikkuin paukunnalta!
Lyönnit suurten kellojen
kuuluu tykkein ammunnalta!
Näkee, kuinka tulikielet
kaartaa kaikki ilman-pielet,
tuottain vainoojille turmaa.
Äijän tutut äänet hurmaa...
Siellä joukon eessä mennen
lyö hän rumpua kuin ennen,
miesten mielet sytyttäen,
varmaan voittoon kiihdyttäen...
Soitto sorjimman noin toistaa.
Säihkyy silmänsä ja loistaa...
Kuolo vihollisen kohtaa.
Hurraa omat voitosta!
Kunniahan kulku johtaa...
Äkkiä kun huoahtavi,
horjahtavi,
kuin ois saanut sydämeen
luodin; lakkaa soitosta.
Painaa rintaansa ja nojaa
kellotornin kaiteeseen:
Ohhoh, hojaa!
Ukko hymyy...
Lapset hämmästyen lymyy.
Vaarin huulilta soi: Voitto!...
Silmät himmenee, pää taipuu,
poljinlaudalle hän vaipuu;
iäks soittajan jäi soitto...
Kelloihin mies uus nyt lyö;
taidokas se vaikk' on työ,
niin on kuin ne eivät sois,
sen kuin vainen vaikerois...
II
KOMPIA.
I.
Sä illoin aina ilmestyt
niin kaunihina eteen,
mut aamuin kauneutesi
se katoo pesuveteen.
II.
Hän on kaunis patarouva,
syömensä on hertta-ässä;
kuningas mä laulaissain oon.
sotamies vain elämässä.
Puolelleen mun miks hän voitti,
nyt sen tiedän todentiehen:
ässä kuninkaanhan voittaa,
sekä rouva sotamiehen! —
III.
«Kuules kultain!» — lausuit mulle,—
«kaks on kortta kourassani,
arvaas, suukon annan sulle,
kumpi solmuun solmimani?»
Arvata mä kohta koitin,
helppo oli arvatakin;
petoksesta vainen moitin:
solmu oli kummassakin! —
IV.
Kun liittouduimme iäks yhtehen
sun olla piti aurinkoinen luova,
mi kyyneleeni kuiviin oli juova
ja syömeen saava elon rauhaisen;
sä olit vain suo kylmä, hallainen
mi toiveilleni kadon oli tuova
ja surun syvän sieluhuni suova,
ja ikimyrskyn saava syömehen!
Mun olla piti alkulähde tuo,
mi jalohelmen kalliin ilmi luo
kuin meri hietajyvin simpukalle;
mä kilpi olin pilkkakatseiden,
ja telki kielten pahajuoruisten,
mä olin niinkuin Josef Maarialle. —
V.
Runoilija:
Ihme, ettei maailman lauleloista
ees kahta sattunut oo samanmoista!
Runoudenharrastaja:
Oh! kenpä rehellinen niin nyt oisi,
sanasta sanaan toisen kopioisi! —
VI.
Kritiikin tappama runoilija:
Jos elosta min'
en viel' ois laannut,
niin oisin Shakespearen
mä arvon saanut.
Haudankaivaja:
Teill' enää olikin
niin pieni ero,
sinulta Shakespearen
vain puuttui nero. —
VII.
Ja kruunu se tykistä laitettiin,
mi tuonut ol' turmaa vainen;
vaan nyt sitä kruunua kantava mies
viel' enemp' on surmaavainen. —
VIII.
(Arvostelijat).
He kuoloniskuja armotta
vain antavat, mitäs huolivat!
vaikk' uhriensa lyönneistä
jo ammoin he itse kuolivat. —
IX.
Jos laulamasta
sa tahdot laata,
niin laulelmasi
sä julki saata. —
X.
(Eräälle «runoilijalle»).
«Repo ruskea on kuoltuaankin!»
Tuon sinuun sopimaan mä saan kuin saankin:
Sä ivarunoilija mielit olla,
mut laulat tai et, tulos ain' on nolla!
Runoissas järkeä ei, sanaa kivaa!
niiss' et sä muita, itseäs ne ivaa!
SULKU JA JULKU.
Oli juomari Jululla tapana aina
kylpysaunahan kulkea lauantaina
pois viikon »krapula» selvittämään...
Nyt kuolo on iskenyt miehen kämään
ja lauantaina, niin sattui, kulku
kun kalmistoon kävi, huus veli Sulku,
joll' ystävä vainaalle oli kaunaa:
»Nyt kulkusi, Julku, käy kuumaan saunaan» —
JUORU.
Tuli Heiskasen Hessu naapuriin,
turu, luru, luts, puts, sei!
Kaikk' akat ne toiset juoruaa,
mut Heiskasen Hessu ei!
Mie en sitte juorua milloinkaan
turu, luru, luts, puts, sei!
Vaikk' Kettu-Kati häijy on miehelleen,
mut Hessu sitä juorua ei!
Kati laarista jyviä kähveltää,
turu, luru, luts, puts, sei!
ja kauppiaalta kahviin ne vaihettaa,
mut Hessu sitä juorua ei!
Ja Kuohari-Kusti se Lienaltaan,
turu, luru, luts, puts, sei!
tipun munat ne salaa möi ja joi,
mut Hessu sitä juorua ei!
Häsä akkaansa löi, kun se, juorusi,
turu, luru, luts, puts, sei!
piru vieköhön kielen ämmiltä,
mut Hessu ei juorua, ei!
HYVIÄ MOLEMMAT.
Käy myyjä tehtaan sotatarpeiden
ostaja-neuvosmiesten etehen,
laukustaan kalumallit esiin kaivaa,
ja seuraavalla »kundejansa» vaivaa:
»On tässä pantsari, mi suojaa laivaa!
ei siitä kuulat tietään läpi raivaa;
se kestää ne kuin munasatehen!»...
»Oo! niinkö? siitä teemme tilauksen!»...
Niin päätettynä, kun se osto oli,
taas alkoi kauppamiehen holipoli:
»Kuulathan laivain kaikkien on pilaus!
nää pommit parhaimmankin pantsarin
niin puhkaisee, kuin piili paperin!»...
»Oo! niinkö? merkitään myös niiden tilaus».
KÄÄNSI KÄRJEN.
Ajallaan lausuttuna sukkeluus
niin on kuin nukkuja, mi juuri heräs,
kun varkaan kera alkoi tuttavuus.
Tai on se suojeleva kilpi teräs,
min vahva, voimallinen kimmoisuus
pois nuolen kohti lähettäjää peräs,
kuin kaiku sanan, minkä sille huus.
On tässä todisteeksi tapaus eräs:
Kaks henkilöä yhteen töksähti
niin että kummankin se melkein kaasi...
Tuost' toinen suuttuneena tiuskas: »Aasi!»
Mut toinen syvästi nyt kumarsi
katsoen karjasijaan hymyillen
ja virkkoi esittäen: »Virtanen.» —
VASTOIN PUHETTA.
Kirkosta vasta ikään tultuansa
rovasti, kuin myös hurskas ruustinna,
— mi seurakunnalle on kuuluisa
auleista kolehtihin anneistansa! —
nyt maistelevat kahvi herkkuansa,
vieraineen, joita toivat mukanansa;
myös pikku poikansa on seurassa,
ens' kerran mi ol' ollut kirkossa.
Ja kysyy isältään nyt taimi papin
pää täynnä sekavia aatteita:
»Sanoithan isä saarnatessasi,
ett' ei oo pakanoilla vaatteita?
»Niin sanoin; mitä sitte poikani?»
»Miks kolehtiin sitt' äiti pani napin?» —
RUNOILIJA.
Kuin kuivuus kuulu erämaan on hiekan,
niin köyhyys tunnettu on runomiekan:
A. etsii kaupungissa tuttuaan,
osote kun ei tarkoin tiedossaan,
on moneen paikkaan turhaan tapaamaan
hän käynyt; uudess' on taas parhaillaan:
»Tääll' asuukohan herra Korvenkoi?»
»Mik' on hän ammatiltaan?» vastaan soi,
Luul' A. nyt tuikkaavan jo valon säteen,
siks sanoo ilomielin: «Runoilija!»
Mut kaikuu: «Täällä ei hällä asuinsija,
nääs vuokra maksetaan tääll' etukäteen!»
»KREIVIN AIKAAN»
On tässä paikallaan, kuin usein kaikaa:
No sepä sattui vasta »kreivin aikaan»!
Mies komea on opettaja Jukka,
hän naisten suosioss' on kuten kukka
mettisten... Mut en tiedä mistä saikaan,
tää huhu, pitkin pitäjää mi raikaa,
niin että hänellä on tekotukka!
Ja itse totes sen näin sankar-rukka:
Kuoroa juhlissa, kun johtaissaan
hän puikollansa ilmaa hosui, puukki,
se osui tukkaan... nousi nyt peruukki
ja lensi laulajien parveen tuukki,
kun ... »Sun kuu ... ukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa ...» soi parhaillaan.
SAMALLA MITALLA.
Kaks miestä tiilenpäiden lukuoppiin
nyt oli nyrjähtänyt linnan koppiin,
kun toinen puhaltanut oli kellon,
mansikin toinen, mehustajan pellon.
On kumpikin nyt istuutuneet soppiin,
aatellen ammattiaan mi sai stoppiin.
Nyt kaikuu ääni lehmänviejä vellon,
— mi sananuolin-, jousin aika Tell on, —
katkaisten hiljaisuuden: «Kuules vello!
kuin paljon se nyt olikaan jo kello?»
Se osui oksaan! Kuohahti kuin koski
tuost' toinen, puolukkana paistoi poski
ja siinä sekunnissa vastuu kypsyy:
«On jokseenkin jo aika käydä lypsyyn.» —
YLLI-UKKO.
On herraspojallansa Ylli-Ukko
vieraillen... Miniänsä hienoinen
on läsnä salissa, kun haastellen
istuvat; apin suus on mällitukko
ja maahan sylkee... Kunnian nyt kukko
pojalle laula tuost' ei; häveten
käy astiaa hän työntäin isällen...
Mut rauhass' olla saa pasillein lukko.
Taas ukon sylki lattialle entää...
Kiukustuin punaiseksi poika lentää,
ja kohtaa kengänkärki askin kylen...
Nyt viha silmistä myös säihkyy Yllin,
kun lausuu, leikistä jo saaden kyllin:
Äl' lyki vattii, tai mie siihe sylen!» —
YMMÄRSI TAVALLAAN.
Parturi- ja naiskampausliikkeessä
ajattaa maamies parran-räyskyänsä,
kun siellä kaupunkilaisneidiltä
laitellaan tukkaa; sitä peilistänsä
maalainen seuraa niinkuin ihmettä ...
Ja kaiken päälle vielä nähtyänsä
hiusverkon tukkaan kiinnitettävän
hän puheihin näin puhkee ihmeissänsä:
»No, luulis tepsivän! Ku kammataan
ja poltetaan, ja... jos tuon koittais pahan!
mut kärvennystä en, se polttais nahan...
ja itse kampaan ... Siis, jos minulle vaan
tuon vetäs verkon ...» — »Kuinka! aatelkaa?»
»Ka, ku niin minullakin pää kutajaa.» —
OTHELLO II.
On näyttelijä maalla asumassa
suvella, seudussa niin ihanassa,
talossa äsken naineen nuoren parin:
Mataran Matin, sekä kauniin Marin.
Papilla Thalian kun pien' on kassa,
syömmessään siksi tuntenut on varin
emäntää kohtaan: jos sais tuosta karin
menoille ... — Mut on Matti maailmassa.
On näyttäjä taas yksin vaimon luona,
livertäin rakkautta hältä anoo,
näin lausuin suudelmata hältä janoo:
»Oi, Desdemona!...» — Mutta silloin tuona
hetkenä isäntä käy sisään, sanoo,
korvalle miestä lyöden: »Tästä muona! —»
MAUN MUKAAN.
Rikoksen tehnyt oli muuan mies
ja tuomio käy siitä vanhaan virteen:
«Mies heti vedettävä onpi hirteen;
pait, jos ei jonkun naisen sydänlies
ois käynyt häntä kohtaan vihankirteen
ja menis vaimoks». Kaikki tuon nyt ties...
On naru kaulassa jo miehen pirteen,
kiristyy: hii jop! Kun soi, herrankies!
Mut hiukan ennen eräs huus: «Seis! stop!
mä tahdon mennä kanssaan naimisiin...»
«Siis pelastettu!» ään soi saattoväen.
«Pois side ensin, että naisen näen!»
«Kuin! etkö muuten?... No, se päätettiin...
Mies katsoi... Kääntyi pyöveliin ... Hii jop!» —